KUIN VARKAAT YÖLLÄ Kymmenen mustiin univormuihin pukeutuneen soihtuja kantavan sotilaan partio marssi äänekkäästi halki pimeyden.Miehet näyttivät iloisilta ja huolettomilta. Heillä oli käsky tutkia koko maasto, jonka halki kulkivat, mutta mitä järkeä siinä oli? Kuka olisi niin hullu, että yrittäisi murtautua tuomittuun kaupunkiin, etenkin kun haltiat kulkivat sinne vapaasti meren yli laivoillaan jatkuvasti! Miehet tiesivät tekevänsä turhaa työtä, ja sen vuoksi vain kävelivät huolettomina halki pimeyden. Jos he olisivat tehneet parempaa työtä, kenties he olisivat voineet tuona yönä muuttaa jotakin ratkaisevasti maailman historiassa. Mutta nämä sotilaat eivät sitä tienneet, vaan jatkoivat matkaansa jutellen äänekkäästi keskenään. Heidän selkänsä takana tuomitun kaupungin tumma korkea muuri kohosi korkeuksiin, pilvien välistä saapuvan kelmeän valon heikentäessä pimeyttä. Taivaanranta oli täynnä nuotioiden valoja, jotka ulottuivat tasangolta aina korkealle kukkuloiden rinteille asti. Partio mentyä ohi oli hetken hiljaista. Sitten kuun valoon astui pensaiden pimennosta yksinäinen tummaan kaapuun pukeutunut hahmo, jota seurasi kolme muuta. Taitavasti hahmot pujahtivat aukion poikki, ja lähtivät pujottelemaan pienien pensaiden lomitse kohti edessään kohoavaa muuria. Tuskin ääntäkään pääsi heidän vaelluskenkiensä koskettaessa maata. Jokaisella oli kädessään keihäs, ja selässä jousi ja nuoliviini. Pian he saapuivat muurin juurelle. Vartijan tumma hahmo tähysti alas pimeyteen, nähden liikettä. "Kuka siellä", vartija huusi westroniksi. Hetken oli hiljaista, ja sitten ääni vastasi vaimeasti; "Olen Eregionin Welden, ja molempien porttien tunnussanat ovat tiedossani". Lisää vartioita ilmestyi muurille. "Eregionin Welden", joku sanoi äänekkäästi, "en ole ikinä kuullutkaan". Äänet kuulostivat ihmisiltä.Welden kirosi mielessään tuuriaan. "Laskekaa köysi alas", hän huudahti. "Tulen yksin ylös ja kerron teille tunnussanan. Jos huutonne kuului vihollisen korviin, tässä ei ole paljoa aikaa". Muurilla neuvoteltiin hetken, ja sitten alas laskettiin köysi, samalla kun useita jousia jännitettiin. Welden kipusi ripeästi ylös, ja heilautti itsensä ylös muurin harjalle. Kymmenkunta harmaisiin univormuihin pukeutunutta ihmistä ympäröi hänet, näyttäen uhkaavilta. He tarkastelivat silmät kovana edessään seisovaa voimakkaan näköistä hahmoa. Welden poisti kaapunsa hupun kasvoiltaan. "Haltia", totesi yksi miehistä nähdessään kauniit kasvot ja siniset innokkaasti tuikkivat silmät. "Kuka tietää mitä temppuja vihollinen keksii", sanoi toinen, jolla oli upseerin arvomerkit. "Haluan kuulla sen tunnussanan nyt". Welden nyökkäsi, ja kuiskasi jotakin upseerin korvaan. "Oikein", tämä vastasi ja näytti hieman vähemmän epäilevältä. "Laskekaa köysi ja päästäkää ne kolme muuta ylös". Sitten upseeri kääntyi jälleen Weldenin puoleen. "Mikä tuo teidät tänne, haltia? Etkö tiedä että kaupunki on piiritetty ja voi kukistua minä päivänä tahansa"? Welden hymyili hieman. "Juuri siksi olen saapunut, viekää minut ja toverini esimiehesi luokse". Upseeri nyökkäsi. "Selvä, seuratkaa minua". Upseeri lähti kävelemään parapetia myöten Weldenin ja muiden kolmen miehen seuraamana, mutta pysähtyi pian nähdessään jonkun tulevan parapetia myöten heitä vastaan. Tulija pysähteli siellä täällä puhumaan vartijoille ja muille muurilla oleville sotureille, nauroi välillä, laski kätensä jonkun olalle, ja puhui rauhoittavasti niille jotka näyttivät pelokkailta. Sitten hän taas jatkoi matkaa. Tulijalla oli vyöllään huotrassa kahden käden miekka ja lyhyt veitsi. Hän oli pukeutunut yksinkertaiseen vihreään vaelluskaapuun, jossa ei ollut minkäänlaisia koristeita. Hiuksiin kiinnitettynä hahmolla oli pieni tähti, joka loisti kuunvalossa. Miehen lähestyessä Welden saattoi kuulla hänen toistelevan reippaasti sotilaille, että huomenna he torjuisivat jälleen hyökkäykset, eikä mikään voisi heitä kukistaa. Weldenin kokeneet korvat erottivat kuitenkin miehen puheessa väsyneen sävyn, ja ryhtikin oli hieman kumara. Siinä käveli soturi, joka oli valtavan työtaakan alla, ja lähestymässä romahduspistettä. Welden katseli tyynesti miten mies lähestyi ja pysähtyi heidän eteensä, katsoen kysyvästi ihmis-upseeriin. Tulijan takana kävellyt sotilas poisti hetkeksi suojuksen lyhtynsä ympäriltä, ja valo osui Weldenin kasvoihin. "Welden", huudahti tulija yllättyneenä. "Mistä sinä siihen tupsahdit"? Welden tunnisti heti äänen, nyt kun se puhui aivan hänen vierestään. "Ruhtinas Damrod", hän tervehti ilahtuneena, ja kumarsi hieman. Muut kolme ritaria tekivät samoin. "Nämä neljä ilmestyivät muurin edustalle viisi minuuttia sitten, ruhtinas", ilmoitti upseeri napakasti. "Ensimmäinen tiesi portin tunnussanan, joten päästin heidät sisään". Damrod nyökkäsi. "Hyvin tehty, minä jatkan tästä. He ovat ystäviäni". Upseeri tervehti ja lähti palaamaan asemapaikalleen. Welden syleili Damrodia lämpimästi. "En ollut tuntea sinua ilman sitä iänikuista joustasi", hän kommentoi leppoisasti. Damrod naurahti. "Minulla on hieman uusia velvollisuuksia. Muut joutuvat nyt huolehtimaan jousiammunnasta. Mutta keitä on seurassasi? Kultaisen kukan ritareita"? "Kyllä", vastasi Welden. "Tämä on parini Maitren, ja muut ovat Algol ja Asgen, molemmat Rivendelin haltioita". "Tervetuloa Mithlondiin", sanoi Damrod. "Tarvitsemme totisesti kaikki ritarit keitä voimme saada, sillä tilanteemme on epätoivoinen". "Näimme armeijan joka on leiriytynyt tasangolle", totesi Maitren puuttuen ensi kertaa puheeseen. "Heidän ylivoimansa on valtava". "Niin", vastasi Damrod. "Me olemme saaneet apujoukkoja Lhunin miliisiltä ja joitakin Arnorin vakinaisia, joita juuri tapasitte, mutta emme läheskään tarpeeksi. Mutta meillä ei ole aikaa jäädä tähän juttelemaan. Tarvitsemme kaikki uutiset joita voimme saada ulkomaailmasta, joten sinun Welden pitää tavata Tälwe niin pian kuin hän on vapaa". Welden nyökkäsi."Tapaan hänet heti, jos vain sopii. Minulla on tärkeitä uutisia. Mutta entä toverini"? Damrod kääntyi muihin päin. "Menkää te muut Lähteen kartanoon ja hankkikaa sieltä yöpaikat. Sen jälkeen tarvitsen teidät heti palvelukseen. Maitren, sinun pitäisi liittyä reserviosastoomme, jonka komentopaikka on vanhassa kauppahallissa. Sitä komentaa prinssi Ingoldo. Algolin ja Asgenin tarvitsen pääportin puolustuksen vahvistukseksi. Sinne tulee osumaan vihollisen vahvin isku, luulen". Kolme ritaria tervehtivät ja poistuivat alas Mithlondin sokkeloisille kaduille, jotka Maitren tunsi hyvin. Damrod katseli heidän jälkeensä ilme vakavana, ja kääntyi sitten Weldenin puoleen. "Tule, Welden, lähdetään tapaamaan Lindonin neuvostoa. Sen pitäisi kokoontua juuri näihin aikoihin". He lähtivät kävelemään kohti keskustaa. "Eikö sinun pitäisi olla neuvoston kokouksessa", kysyi Welden vanhemmalta haltialta. "Periaatteessa kyllä", tämä vastasi. "Mutta viime-aikoina on ollut liikaa neuvonpitoja ja liian vähän toimintaa. Minulla ei ole aikaa neuvostolle juuri nyt, sillä on niin paljon tehtävää". "Näytät siltä, että tarvitsisit hieman lepoa", totesi Welden suoraan tyyliinsä. "Niin", vastasi Damrod. "Haudassa voi levätä", hän totesi. "Ja sinne päädymme jos ei ihmettä tapahdu. Olemme kuulleet, että vihollinen on kukistanut kaiken vastarinnan muualla. Suurin osa ruhtinaista on tappiomielialan vallassa, ja täysin lamaantuneita. Guilin kävi täällä, katsoi päivän ajan ympärilleen, totesi sitten että kaupungin täytyy puolustautua viimeiseen asti, ja häipyi antamatta mitään neuvoja tai muita ohjeita. Cirdan ei ole ikinä ollut mikään sotilas, eikä osaa ryhtyä mihinkään. Salmarindil taas on innokas, mutta hänen sotilaalliset kykynsä tiedetään". "Entä Erendur", kysyi Welden. "Hän jäi Harlindoniin, johon sindarin päävoima on keskitetty. Urheat viimeiseen mieheen kuolemiset eivät ole ikinä olleet hänen tyyliään. Kaikki on siis kaatunut aikalailla minun niskoilleni, ja tiedät hyvin etten ole mikään sotajohtaja. Tälwe on onneksi täällä, ja on ottanut suuren osan vastuusta itselleen. Hän yrittää johtaa itse sodankäyntiä ja sen suunnittelua, kun taas minä huolehdin käytännössä asioiden sujumisesta muureilla. Tilanne on huonontunut tasaisesti päivä päivältä ja luulen, että vihollinen on pian valmiina suurhyökkäykseen. Sinun saapumisesi on ainoa hyvä uutinen yli kuukauteen", lisäsi Damrod surumielisesti. "Vihdoinkin meille vanhoille sotaratsuille löytyy jotakin käyttöä", totesi Welden vakavana. Damrod hymyili. Hänellä oli tummat lyhyet hiukset, vakavat jalopiirteiset kasvot ja kaunis ääni, joka sai usein päät kaukanakin kääntymään ja kuuntelemaan mitä moisen äänen omaavalla oli sanottavaa. "Muistatko vielä ne päivät kaukana etelässä, kun tapasimme ensi kertaa? Sinä olit nuori rämäpää, joka saapui suorittamaan unohtumattomia sankaritekoja". Welden nauroi surumielisesti kuullessaan Damrodin sanat. "En voi ikinä unohtaa niitä päiviä..oli kulunut vain viisi päivää saapumisestani Eriadorin armeijan luo, kun sotaruhtinas Haldimir marssi Dagorladille. Vanha kunnon Echtelwion oli silloin mukana, ja lähes menetimme hänet siellä". Damrod nyökkäsi. "Silloin me piiritimme, ja vihollinen puolusti. Nyt ovat asiat toisin. Voi jospa Echtelwion olisi täällä. Hän löytäisi keinon päästää meidät tästä pulasta! Kuinka monta hyvää ritaria menetimmekään siellä, ja niin vähän hyötyä siitä oli". Welden oli hetken vaiti, ennenkuin vastasi. "Echtelwion oli kuin sodanjumala hyökätessään numenorin vakinaisten kimppuun. Mutta hän on poissa, ja meidän muiden on nyt tehtävä parhaamme". Paikalle kiirehtivä lähetti keskeytti heidät. "Herra, katapultin ammus osui viidennen kadun ruokavarastoon, ja se on tulessa. Alipäällikkö Emrys ei usko saavansa sitä sammumaan, puolet katosta on jo tulessa". Damrod nyökkäsi väsyneesti. "Welden, löydät itsekin kuninkaan linnaan. Minun täytyy mennä". Sen sanottuaan Damrod katosi juosten pimeään yöhön. Welden seurasi hänen menoaan vähän aikaa, ja jatkoi sitten matkaa kohti linnaa. LINDONIN NEUVOSTO Welden käveli reippaasti linnan pääkäytävää pitkin kohti neuvoston salin suurta tammista ovea. Oven edessä seisoi neljä vartijaa. He olivat pukeutuneet muinaiseen kuninkaanlinnan vartioston hopeakeltaiseen univormuun. Jokaisella oli päässä kypärä ja kädessä pitkä keihäs. Oven edessä seisoi harmaaseen kaapuun pukeutunut haltia, jolla oli huotrassa pitkä taistelumiekka. Haltian kaapuun oli kirjailtu sydämen kohdalle kultainen kukka. Hän oli kultaisen kukan ritari. "Sir Cadhir", tervehti Welden. "Sir Welden", vastasi ritari ja kumarsi hieman. "Neuvosto kokoontuu parhaillaan, mutta voit mennä sisään", Cadhir jatkoi ja avasi oven. Mithlondissa noudatettiin vielä vanhoja kuninkaallisia tapoja. Oven vierellä seisoi palvelija, joka vilkaisi sisääntulijaa ja huusi kuuluvalla äänellä: "Eregionin Welden, kultaisen kukan vanhempi ritari". Vetäen syvään henkeä Welden astui sisään neuvoston saliin. Hän vilkaisi ympärilleen. Sali oli niin kuin ennenkin. Sitä hallitsi pitkä puoliympyrän muotoinen pöytä, jonka ääressä neuvoston jäsenet tai siihen kutsutut istuivat. Puoliympyrän edessä oli kuninkaan suuri istuin, joka oli ollut neljäntuhannen vuoden ajan tyhjä. Cirdan istui omalla paikallaa lähimpänä kuninkaan istuinta. Hän katseli Weldeniä kuin olisi osannut odottaa tämän saapuvan. Cirdanin vieressä seisoi hänen poikansa Falasquil, ja tuijotti Weldeniä hieman suuttuneen näköisenä. Ilmeisesti hänen puheensa oli juuri keskeytetty. Myös Cirdanin pojanpojista vanhin, Falandur, oli pöydän ääressä. Vastapäätä Cirdania istui Salmarindil Noldorin. Hän oli pukeutunut loisteliaaseen kultaiseen ja hopeiseen pukuun. Salmarindil oli suhteellisen pitkä haltia. Hänellä oli lyhyet tummanruskeat hiukset, terävä nenä ja läpitunkeva katse, joka sai usein muut luulemaan hänen olevan pöyhkeä, silloinkin kun hän yritti olla ystävällinen. Salmarindil oli melko voimakasrakenteinen, mutta hänen hienostunut ylhäinen olemuksensa sai hänet näyttämään ruumiillisesti heikolta. Salmarindilin vierellä istui kolme muuta neuvosmiestä, noldo ruhtinaita. Prinssi Ingoldo oli heidän joukossaan. Yksi puuttui. Vihersataman Gellan oli etelässä tukemassa harmaahaltioiden ja heidän liittolaisiensa puolustustaistelua Harlindonia uhkaavaa vihollisarmeijaa vastaan. Suurin osa muista paikoista pöydän äärellä oli tyhjiä. Yhdellä paikalla istui Sir Gunwe ruskeassa kaavussaan, katsellen viileästi Weldeniä, näyttäen yllättyneeltä. Jos Gunwe näytti yllättyneeltä, niin hänen vieressään istuva haltia oli ainoastaan ilahtuneen näköinen. Hän oli Tälwe "tumma", peitsen herra. Tälwen kasvoilla oli sama väsymys kuin Damrodin kasvoilla oli ollut. Welden muisti miten Tälwe ei ollut ikinä epäröinyt, ei toivottomimpinakaan hetkinä. Nyt harmaahaltian kasvoilla oli jotakin, mutta Welden ei heti nähnyt mitä. Ei niinkään ehkä epätoivoa, vaan epäröivyyttä. Ehkä ensi kertaa vuosituhansiin Tälwellä ei ollut ulospääsyä tilanteesta, johon hän oli joutunut. Hän näytti edelleen päättäväiseltä, mutta päättäväisyys ei ollut kohdistunut mihinkään. Tälwe ei tiennyt mitä tehdä! Heidän lisäkseen huoneessa oli Arnorin armeijan edustaja, ja Lhunin suuriruhtinaan edustaja, sekä laiquendin Älwen pojanpoika Dölwe. Hetken sali oli hiljainen, sitten Cirdan "laivanrakentaja" nousi hitaasti ylös. Hän näytti vanhalta ja heikolta. "Tervetuloa mestari Welden. Toivon että olisimme tavanneet kirkkaampien tähtien alla, mutta tänä pimeänä hetkenä tästäkin pienestä valosta on iloittava". "Herrani, hän keskeytti minut", keskeytti puolestaan Falasquil isänsä. "Kaikella kunnioituksella, ruhtinas Falasquil, ette olleet sanomassa mitään mitä emme olisi kuulleet jo lukuisia kertoja ennenkin", huomautti Tälwe hivenen kyllästyneellä äänellä. "Mutta tällä kertaa neuvosto kuuntelee minua", huudahti Falasquil vihaisesti. "Pyydän anteeksi keskeytystä", sanoi Welden kohteliaasti. "Mutta olen juuri taivaltanut poikki koko Eriadorin, läpi useiden vihollisarmeijoiden, taistellen örkkien kanssa ja lähes menettäen henkeni, joten en tuntenut halua odotella ulkopuolella kunnes minut kutsutaan sisään". "Falasquil juuri perusteli meille miksi Mithlond täytyy evakuoida ennenkuin se kukistuu ja kuolemme kaikki", totesi Tälwe kuivasti. "Tilanteemme on toivoton", painotti Falasquil. "Parhaiden joukkojemme oleskelu täällä ei palvele enää mitään tarkoitusta, vaan ne tuhoutuvat pian kun vihollinen hyökkää. Evakuointi on ainoa järkevä ratkaisu. Päämies Tälwe saattaa hyvinkin olla paras soturimme, mutta strategia pitäisi jättää niille jotka sitä paremmin ymmärtävät". Tälwe nousi seisomaan silmät leimuten, vain vaivoin pitäen vihansa kurissa. "sananne ovat tylyjä, ja olen väsynyt niitä kuulemaan", hän huudahti. Falasqui katsoi Tälweä ilmeessään halveksuntaan. "Jos teillä on valitettavaa, kenties haluat jatkaa keskustelua linnan ulkopuolella, mestari Tälwe"? Tälwen käsi laskeutui miekan kahvalle, ja hän hymyili vaarallisesti. "Riittää, istukaa alas molemmat", keskeytti kiihtynyt ääni heidät. Damrod astui sisään saliin. Hän näytti väsyneeltä ja turhautuneelta. Damrodin vihreä kaapu haisi savulle, ja muutama hänen hiuksistaan oli palanut. Kaapu oli tahriutunut nokeen, mutta viherhaltia ei sitä tuntunut huomaavan, tai välittävän. Tälwe ja Falasquil tuijottivat yhä toisiaan kädet miekan kahvoilla. "Se oli käsky", sanoi Damrod ääni jälleen rauhallisena. Tälwe nyökkäsi ja istuutui ja hetken kuluttua Falasquil teki samoin. Damrod käveli pöydän ääreen ja istuutui yhdelle tyhjistä paikoista. Hetken oli hiljaista, sitten hän alkoi puhua. "Mestari Welden on saapunut pitkän matkan takaa tuomaan meille uutisia ja auttamaan meitä hädässämme. Sillä totisesti tilanteemme on vakava, kuten kaikki tiedämme. Evakuointi on yksi mahdollisuus, kuten ruhtinas Falasquil ja muut ovat niin monesti sanoneet. Se pelastaisi henkemme! Jos aiomme evakuoida, on se tehtävä pian, sillä vihollinen alkaa olla valmis ja painostus muurejamme kohtaan kasvaa päivä päivältä. Mutta kevyesti en ole valmis luovuttamaan Gil-galadin harmaata kaupunkia, en niin kauan kuin löytyy sotureita jotka ovat sitä valmiita puolustamaan, en niin kauan kuin pysymisemme täällä palvelee jotakin tarkoitusta. Uskon, että mestari Weldenin uutiset voivat auttaa meitä tekemään päätöksen. Siksi kuuntelemme nyt häntä. Enkä halua kuulla enää keskinäisistä riidoista. Olemme kaikki väsyneitä, ja sen vuoksi hermot ovat kireällä. Keskittäkäämme kuitenkin vihamme sinne mihin se kuuluu, vihollisiin". Damrod vilkaisi Cirdaniin, joka näytti vieläkin oudon piittaamattomalta, ja nyökkäsi sitten Weldenille. Welden astui neuvoston eteen. Hän oli kookas ja voimakas, suoraselkäinen ja rauhallinen. Welden oli aina ollut hyvä puhumaan, esittäen asiansa selkeästi ja kuuntelijoille sopivasti. "Yritän puhua niin lyhyesti kuin mahdollista", hän aloitti. "Saavuin Mithlondiin koska Rivendelissä uskomme, että juuri täällä ratkaistaan tämän vuoden lopputulos. Päättyykö se vihollisen täydelliseen voittoon, vai kärsivätkö he loppumetreillä tappion. Yksin ette ole taistelussanne, sillä muuallakin kuin Rivendelissä yhä vastustetaan. Rhovanionin liittoa ei ole lyöty, ja yhä se on vahva ja vaarallinen. Rhudaurin pääkaupunki on kyllä kukistutut, ja Amon Sul vallattu, mutta sekä Rhudaurin kuningas että Viimaruhtinas vetäytyivät pohjoiseen mukanaan suuri osa väestään. Olemme myös kuulleet huhuja pohjoiseen pakenevista rohirrim osastoista, ja Lorien pysyy yhä. Vihollinen on marssinut voittoisasti läpi Gondorin, Rohanin, Arnorin ja Rhovanionin. Koko läntinen maailma on jäänyt heidän sotavoimiensa jalkoihin. Voin melkein nähdä ajatuksenne tilanteesta. Kaikki ne sotavoimat, suuret kuninkaat ja linnoitukset. Jos ne eivät kestäneet, mitä voisitte tehdä te vähine voiminenne. Vihollinen näyttää voittamattomalta ja haavoittumattomalta. Mutta pistäkää merkille sanani; näin ei ole"! Monet neuvostossa tuhahtivat halveksivasti. "Heidän miesmääränsä ovat loputtomia", huudahti prinssi Ingoldo. "Vaikka tappaisimme 10 000, he tuovat vain lisää tilalle". Welden nyökkäsi. "Heidän miesmääränsä ovat todellakin valtavia. Mutta ovatko ne täällä, prinssi Ingoldo? Eivät ole. Vihollinen kärsi valtavia tappioita raivatessaan tiensä läpi tänne asti. He ovat nyt kiinni lopullisessa voitossaan, mutta kun te näette voittamattoman käden joka kurottaa siihen voittoon tarttumaan, minä näen väsyneen käden joka jännittää viimeisiä voimiaan. Pitkät ovat kilometrit Gondorista tänne, ja sitä lähempää ei vihollisen huolto tule. Heidänkin täytyy syödä. Heidän armeijansa on nälkäinen ja alimiehinen. Täydennyksiä ei tule tänne asti vielä. Ehkä keväällä, mutta nyt on vasta syksy. He ovat väsyneitä pitkästä kampanjasta. Tämän kaiken olen nähnyt saapuessani avuksenne heidän leiriensä läpi. Kaksi armeijaa on siirtynyt puolustukseen Briin molemmin puolin, leväten siellä ja suojaten yhteyksiä, sillä niiden hyökkäysvoima on jo lopussa. Jos saamme pidäteltyä vihollisia talven tuloon asti, he joutuvat peräytymään, sillä nämä etelän miehet eivät kestä pohjoisen talvea". "Kylmiä talvia ei ole ollut sataan vuoteen", huomautti Salmarindil. "Ei niin, mutta tästä talvesta tulee kylmä. Saamme pysyvän lumipeitteen kuukausiksi. Vihollisen on vetäydyttävä talvileiriin, jos vain kestämme siihen asti". Welden piti lyhyen tauon kooten ajatuksiaan. Kaikki kuuntelivat nyt häntä mielenkiinnon vallassa. Kaikki tunsivat hänet kyllin hyvin tietääkseen, että jos Welden sanoo talvesta tulevan kylmän, siitä tulisi juuri sellainen. "Tilanteen ollessa tämä on Mithlond entistä tärkeämpi strategisesti. Puolustuksenne täällä on jakanut vihollisen kolmeksi armeijaksi. Yksi yrittää edetä Harlindoniin, mutta on pysäytetty, koska se on yksinään liian heikko. Toinen yrittää edetä Forlindoniin, mutta sillä on sama ongelma. Kolmas ja vahvin pyrkii valtaamaan Mithlondin. Jos Mithlond evakuoidaan, tämä armeija siirtyy joko etelään tai pohjoiseen, tai jakautuu kahtia, ja sekä Harlindon että Forlindon kukistuvat nopeasti. Ainoa mikä estää tämän on Mithlond. Meidän on joko pidettävä puolemme täällä, tai ostettava niin paljon aikaa kuin mahdollista, ja kuollessamme viemme suuret määrät vihollisia mukanamme, ja murramme heidän armeijansa iskuvoiman antaen Harlindonille ja Forlindonille mahdollisuuden". Welden vaikeni, ja näki ilokseen useiden ruhtinaiden nyökyttelevän. "Minusta tuntuu siltä, että meidän on puolustettava Mithlondia viimeiseen asti", sanoi Cirdan viimein. Damrod nyökkäsi. "Kyllä, evakuointi ei tule kysymykseenkään. Taistelemme täällä". Kaikki yhtyivät tähän Damrodin päätökseen, etenkin Salmarindil. "Hyvä on", sanoi Falasquil. "Mutta varo Salmarindil Noldorin, sillä tämä päätös ei lupaa hyvää sinulle". "Eikä monille muillekaan", totesi Damrod hiljaisella äänellä. ERÄS PIMEÄ LOKAKUUN AAMU Yövahti seisoi muureilla tarkkaillen maastoa edessään. Sotilaita oli kymmenen metrin välein, jokainen kääriytyneenä lämpimiin viittoihin. Pääporttia suojasi kaksi bastionia sen molemmin puolin, ja portista 200 metriä pohjoiseen oli puolustuksen pääbastioni, jonka huipulla liehui Lindonin vanha sotalippu yhä ylpeästi. Lipun alla seisoi muuriin nojaten nuorekas haltia harmaaseen kevyeeseen haarniskaan pukeutuneena. Hänellä ei ollut kypärää, mutta vyöllä oli huotrassa pitkä taistelumiekka. Haltia oli Wedemir Noldorin, itsensä Salmarindilin nuorempi poika ja Mithlondin aliruhtinas Damrodin adjutantti. Wedemirillä oli takanaan raskas yö vahtipäällikkönä. Pitkin yötä vihollinen oli tulittanut katapulteillaan kaupunkia, ja useita taloja oli syttynyt tuleen. Ammunta oli kiihtynyt aamua kohden. Silloin tällöin vihelsi ammuksia muurien yli, piirtäen valovanoja pimeyteen. Aurinko oli jo alkamassa nousta taivaanranna takaa, ja pimeys oli vaihtumassa hämäräksi. Hän ei nähnyt mitään edessäpäin. Koko etumaasto oli tyhjä. Edes tavanomaisia vihollispartioita ei ollut liikkeellä. Vain ammusten vihellys rikkoi hiljaisuuden. Wedemir sormeili hermostuneena miekkansa kahvaa. Tämä ei tiennyt hyvää. Hän kuuli kevyet askeleet takaansa, ja kääntyi katsomaan. Harmaaseen kaapuun pukeutunut ritari lähestyi häntä. Wedemir tunnisti ritarin sir Algoliksi, yövahdistava vastaavaksi Kultaisen kukan ritariksi. "Sir Algol", nyökkäsi Wedemir. Tämä tervehti väsyneesti nuorempaa haltiaa. "Ei mitään erikoista missään, vaikka kiersin koko muurin. Tulet ovat hallinnassa kaikkialla". Algol oli hetken hiljaa, katsellen aution tasangon yli vihollisten leiritulia kaukaisuudessa. Hän oli suhteellisen uusi ritari, yksi niistä jotka olivat liittyneet veljeskuntaan Arthedainin kuningaskunnan sorruttua kolmannella ajalla. Algol oli kotoisin Rivendelistä. Kuten niin monilla muilla tuossa laaksossa syntyneillä, hänen esi-isiensä joukosta löytyi noldoria, sindaria ja salohaltioita. Ritarin silmät olivat siniset, ja ilme oli usein surumielinen. Joskus hänen parinsa Asgen oli maininnut menneisyydessä tapahtuneen traagisen rakkaustarinan, mutta ei ollut suostunut puhumaan asiasta sen enempää. Algolissa oli jotain surullista ja masentunutta. Silti hän oli aina ensimmäisenä tarjoutumassa joka tehtävään, suorittaen kaiken tarmokkaasti ja hyvin. "Ei mitään erikoista missään", toisti Wedemir. "Paitsi että ammuksia sataa kaupunkiin. Mitä tuumit"? Algol mietti hetken ennenkuin vastasi. "En tiedä..en todellakaan tiedä. Ehkä se ei ole mitään, mutta en pidä tästä. Ilmassa on uhkaa". "Niin on", vastasi Wedemir. "Vaistoan sen myös. Tämä ei ole tavanomaista". Hetken aikaa molemmat olivat hiljaa, tuntien vastuun lepäävän raskaana harteillaan. Minuutit vierivät tuskallisen hitaina, molempien johtajien tuijottaessa vihollisen leiriä. Samassa katapulttien täyslaita viuhui heidän päidensä yli kaupungin keskustaan, sytyttäen uuden tulipalon. "Lähetti", huusi Algol kuin heräten transsista. Mies seisoi heti hänen vierellään. "Falathrimin 1.Pataljoonalle herätys, ja heti asemiin portille. Herättäkää myös 1.jousimiespataljoona, ja määrätkää heidät levittäytymään pitkin muuria. Ja jonkun pitää mennä heti herättämään ruhtinas Damrod". Lähetti tervehti ja poistui juosten. Wedemir nyökkäsi hyväksyvästi. Katapultin ammus tuli viheltäen heidän päidensä yli, ja osui yhteen ruokavarastoista korttelin päässä bastionista. Rakennut syttyi heti liekkeihin. "Minä menen", huusi Wedemir ja juoksi jo kohti portaita päästäkseen alas kadulle. Hetkessä hän oli kadonnut alas portaita. Algol seisoi yhä yksinään muurin partaalla, kun Damrod kiiruhti paikalle. Oli kulunut tuskin kymmentä minuuttiakaan lähetin poistumisesta, joten ruhtinaan oli täytynyt olla hereillä jo aikaisemmin. "Täällähän sataa ammuksia", totesi Damrod muurilla seisoville miehille leppoisasti. "Mutta ei hätää, kun sataa oikein kovaa, niiltä loppuvat pisarat nopeammin". Kevyestä jutustelusta huolimatta Algol huomasi kireän ilmeen hakeutuvan välillä Damrodin kasvoille. "1.Pataljoona on liikkeellä kohti porttia", ruhtinas totesi. "Komensin heidät asemiin", vastasi Algol. "Minulla on paha tunne tästä. Ammuksia todellakin sataa, mutta muuten etumaasto on aivan autio". Damrod haravoi tarkoilla silmillään maastoa edessään. Hänen koko ruumiinsa näytti jännittyneeltä. Aurinko oli yhä kukkuloiden takana, mutta valaisi silti jo pimeyttä. yhtäkkiä Damrod jähmettyi paikoilleen. Sitten hän kääntyi katsomaan Algolia. "Olemmeko me valmiita", hän kysyi. "Olemmeko tehneet kaiken mahdollisen"? "Kyllä, ruhtinas", vastasi Algol ja häntä kylmäsi, sillä Damrod oli yhtäkkiä aivan erilainen. "Kukaan ei olisi voinut tehdä enempää". Damrod nyökkäsi, ja hän näytti yhtäkkiä täysin rauhalliselta, kuin valtava jännitys tai taakka olisi otettu hänen harteiltaan. Hän laittoi kätensä Algolin olkapäälle. "Odottaako hän sinua, Sir Algol, sinun rakkaimpasi"? "Kyllä", vastasi Algol. "Olen varma siitä". Damrod hymyili. "Niin on hyvä, Algol. Tapaatte pian". Algol katsoi Damrodia syvälle silmiin, ja tiesi että se oli totta. "Ne tulevat nyt", sanoi Damrod rauhallisesti. "Anna hälytys". Sir Algol käveli reippain askelin kohti suurta soittokelloa, mutta ehti vain puoleen väliin matkasta. "Suojaan", huusivat useat vartijat yhtäaikaa, ja sitten muutkin kuulivat suhinan ilmassa. Algol heittäytyi maahan, samoin Damrod. Katapulttien ampuma yhteislaukaus osui muuriin hirvittävästi rytisten. Vihollinen ei ampunut enää paloammuksia vaan raskaita muurinmurskaukseen tarkoitettuja ammuksia. Kiven palasia lenteli sinne tänne. Algol ponnistautui pystyyn, ja näki yhteislaukauksen osuneen pääportin alueelle. Tähystystorni kaatui rytisten portin takana sijaitsevalle torille. Falathrimin ensimmäinen hajaantui juosten pois sortuvan tornin alta. Algol juoksi nyt kohti soittokelloa, mutta Damrodin huomio kiinnittyi muualle. Se oli alkanut! Vihollisen sotatorvet ja rummut aloittivat yhtäaikaa soittonsa, ja koko maasto edessä heräsi eloon. Vihollisen hyvin järjestyneitä osastoja lähti marssimaan leireistään kohti muureja. Koko maasto oli mustanaan joukkoja. Niitä tuli joka suunnalta kohti muuria, ja etummaisten osastojen takana näkyi lisää, ja taas lisää. Jotkut osastot vasta järjestäytyivät. Katapultit alkoivat taas ampua sekä tuli että murskaus-ammuksia. Meteli oli valtava. Vihollisen torvet ja rummut pauhasivat, osastot marssivat varusteet kalisten ja kaikki huusivat kilpaa ohjeita ja rohkaisuja. Palavat talot roihusivat kaupungissa, ja katapulttien ammukset viuhuivat ilman halki jättäen tulisia vanoja ja osuen räjähtäen. Tähän yleiseen sekasortoon liittyivät viimein myös kaupungin kellot.Ensin pääbastionin hälytyskello heräsi eloon, sitten kaikkien tornien kellot liittyivät mukaan. "Soi laaksossa moikina kellojen", ajatteli Damrod vanhaa kääpiölaulua. Nyt oli heidän vuoronsa katsoa lohikäärmeen vihaa läheltä silmiin. Ja se oli hirveä. Welden juoksi ylös bastionin portaita loikkien kolmea askelmaa kerrallaan. Hänen otsallaan helmeili hiki. "Useita rakennuksia on palamassa poroksi yläkaupungissa", hän huudahti päästessään bastionin huipulle. "Tuli ei pääse leviämään niistä, joten määräsin sammuttajat yksiköihinsä. Ne todellakin tulevat"? "Kyllä", vastasi Damrod. "Palavat talot ovat nyt pienin ongelmistamme". Welden vilkaisi yli muurin. Samalla myös Wedemir saapui loikkien rappuselta toiselle. "Yksiköt ovat kokoontumassa", hän ilmoitti. "Vihollinen saa kuuman vastaanoton". "Taitavat tarvita hieman enemmän kuin sen", vastasi Welden. Koko etumaasto oli kuin sohaistu muurahaispesä. Damrod kohautti olkapäitään ja katsoi Weldeniin. Hänen silmissään oli lähes kyyneleitä. "Kuka olisi uskonut, vanha toveri, kuka olisi uskonut, että se olen minä joka menettää haltioiden harmaan kaupungin viholliselle. Yksikään vihollinen ei ole ikinä astunut sisään portistamme, ja nyt minä menetän kaiken. Jos joku olisi sen ennustanut kun olin nuori, olisin nauranut. Sillä viimein on tuomiomme hetki koittanut. Tuota laumaa ei voi pysäyttää. Siihen tarvittaisiin ihme, ja minusta ei ole ihmeiden tekijäksi. Väärän miehen nimitti neuvosto Mithlondin aliruhtinaaksi". Welden pudisti päätään. "Oikean miehen, sillä kukaan täällä ei olisi pärjännyt sinua paremmin. Ehkä todellakin loppumme on tullut, mutta olemme tehneet kaikkemme valmistautuaksemme, ja olkoon loppumme samalla myös vihollisen loppu". Damrod kohotti äkisti katseensa Weldeniin ja lausui, "Ja viimein lopussa pimeys tulee ja jättää kaiken alleen. Yksin seisoo Kuninkaan harmaa satama ja siellä kohtalo ratkeaa, kun pimeys ja valo kohtaavat. Se yksi seisoo pimeyden ja valon välissä, ja pitää käsissään Mandosinkin voittavaa kohtaloa. Muistatko, Welden? Minä olin unohtanut, ja se palasi vasta äsken mieleeni". Welden nyökkäsi. "Muinainen ennustus. Mutta mitä se merkitsee"? "En tiedä. Täällä ei ole kohtaloa, ei yhtä eikä toivoa. Nyt ei ole aika surra, vaan taistella". "Minne haluat minut", kysyi Welden, ja yhä hänen äänensä oli tyynen rauhallinen. Hänen ihmeelliset silmänsä katsoivat suoraan Damrodiin, ja katseessa oli outoa innostusta ja odotusta. "Ota ylätorin parrikadit komentoosi. Vihollinen hyökkää koko muuria vastaan, mutta läpimurtoon se pyrkii portilla. Sen jälkeen se tunkeutuu portin läpi ylätorille, jonka olemme linnoittaneet. Pysäytä heidät siellä, ja tapa siihen torille". Welden katsoi vanhaa ystäväänsä silmiin. "Teen niin. Pidä huoli itsestäsi". "Sinä myös", vastasi Damrod. Welden kääntyi, tervehti Wedemiriä ja Algolia, ja katosi alas portaita. Damrod kääntyi muiden puoleen. "Wedemir, sinä jäät tänne kanssani. Algol, mene portin päälle ja ota sitä puolustavien bastionien komento". "Heti, herra", vastasi Algol. "Mutta lähettäkää parini Asgen sinne myös". "Heti kun hän saapuu", totesi Damrod. "Muista, Algol, että niistä bastioneista ei peräännytä. Kun menetämme portin, menetämme koko kaupungin". Algol tervehti ja poistui juosten. Welden juoksi jo alhaalla kadulla kohti omaa asemapaikkaansa. Hän saapui portille, ja kääntyi alas loivaa mäkeä torille. Sen laidoille oli vedetty kaksi parrikadia, joiden väliin jäi noin 100 metriä leveä vapaa väylä alas kohti satamaa ja kaupungin keskustaa. Lhunin miliisin yksiköitä saapui juuri parrikadille, ja loikki sen yli ottaen asemat parrikadin takana. Miehet olivat aseistautuneet pitkillä keihäillä, ja heillä ei ollut lainkaan haarniskoita. Monet näyttivät kokemattomilta ja pelokkailta. Muutamat Lhunin suuriruhtinaan ritarit johtivat heitä. Welden komensi sindarin alipäällikkö Emrysin ottamaan eteläisen parrikadin komennon, ja päätti itse taistella pahemmin uhatulla pohjoisella parrikadilla. Maitren oli jo paikalla, jakaen ohjeita miliisille. Hämärältä sivukadulta kuului kalinaa, ja raskaisiin haarniskoihin pukeutuneita noldorin ritareita saapui parijonossa torille, lähtien kävelemään kohti porttia. Kaikilla oli aseinaan pitkät taistelumiekat ja käsissään suuret kilvet. Ritareita oli yhteensä 50, ja heidän johtajansa kävelivät viimeisinä. Salmarindil Noldorin oli laittanut päähänsä kultaisen kypärän, jonka kullan värinen töyhtö liehui korkealla ritareiden päiden yläpuolella. Hänen viittansa oli vihreä, ja siihen oli kirjailtu Välwen huoneen tunnut. Salmarindil jatkoi matkaansa ritareidensa perässä sanomatta mitään. Toinen johtaja pysähtyi Weldenin kohdalla ja otti päästään yksinkertaisen pronssisen kypäränsä. Se oli Gunwe "yksinäinen", Kultaisen kukan päämies. "Sir Welden", tervehti Gunwe. "Hauska nähdä että meillä on luotettava mies suojaamassa selustaamme". Welden kumarsi hieman. "Me olemme kyllä täällä jos joudutte perääntymään, mestari Gunwe. Aion pistää pystyyn suurisuuntaisen teurastuksen tuossa torilla". "Tee niin, Sir Welden. Mutta me emme peräänny. Yksikään vihollinen ei ole ikinä marssinut sisään Mithlondin portista, eikä tule niin kauan kuin elämme". Welden hymyili surumielisestiä Hän ymmärsi. "Hyvästi, mestari Gunwe. Me teemme samoin tässä parrikadilla". Gunwe tervehti ja poistui, mutta Welden seisoi vielä pitkään paikallaan ja tiesi ettei puhuisi enää ikinä hänelle. Auringon-nousun hetki oli koittanut. Se kohosi tuomitun kaupungin ylle verenpunaisena, ja hyökkäävän armeijan keihäiden kärjet kimalsivat pahaenteisesti auringon ensi säteissä. "En ole ikinä nähnyt noin kaunista auringon-nousua", totesi yksi miliisistä ihmetellen. "Pahimmatkin hetket voivat olla kauniita", vastasi Welden. Hyökkäävien vihollisten hurraa-huuto kajahti muurin toiselta puolelta. Puolustajien puolella kaikki oli hiljaista. Kellot olivat hiljenneet. Vain vieläkin asemapaikoilleen siirtyvien yksiköiden askeleet rikkoivat hiljaisuuden. Muurille määrätyt joukot olivat nukkuneet muurin juurella, ja olivat valmiina. Kukaan ei ollut vielä vastannut mitenkään hyökkäävien joukkojen huutamaan haasteeseen, tai jatkuvasti kaupunkiin osuviin ammuksiin. Welden näki talojen välistä suoraan Damrodin komentopaikalle. Tämä seisoi rauhallisen näköisenä paikoillaan. "Tietääkö hän mitä tekee", kysyi yksi Lhunin ritareista katsellen samaan suuntaan. "Hän on Ossiriandin Damrod", vastasi Welden. "Ruhtinas, soturi, seikkailija ja sankari. Hän kyllä tietää mitä tekee"! Jousimiehiä tunki torille keskustasta päin. Kalpeita jousiaan puristavia lhunin miehiä ja totisennäköisiä viherhaltioita. Heitä oli yhteensä 150, ja laiquendin Gwindor johti joukkoa. "Gwindor", huusi Welden. "Aseta joukkosi takanani oleville katoille, niin että pystytte ampumaan sekä portille että torille. Sir Cadhir tulee ottamaan kanssasi komennon". Gwindor poistui asettamaan jousimiehiään asemiin, ja Welden antoi Cadhirille viimeiset ohjeet. "Muistakaa, että kukaan ei ala ampua ennenkuin minä annan luvan. Et edes sinä". KUN MUURIT SORTUVAT Damrod seurasi tilannetta tarkasti. Vihollisen joukot lähestyivät nyt muuria nopeasti, huutaen yhä hurraata. Kärjessä oli hyvin varustettuja linjayksiköitä. Wedemir oli hivenen kalpea. "En olisi uskonut, että heitä olisi noin paljon". Damrod käänsi katseensa nuorempaan haltiaan, ja nyt hänen silmissään oli tuttu säihke. Väsymys ja epäröinti oli viimein poissa. "Mitä enemmän heitä on, sitä useampia saamme, sir Wedemir", hän vastasi innokkaasti. Sen sanottuaan Damrod kääntyi ja antoi merkin taakseen. Ja viimein tuomitun kaupungin aseet vastasivat hyökkäykseen. Katapulttien yhteyslaukaus lähti viuhumaan halki ilman. Se kiisi korkealla yli muurin, kääntyi sitten jyrkästi alaspäin ja iskeytyi hyökkääviin rivistöihin levittäen tulta ja kuolemaa. Wedemir näki kokonaisen joukkueen lakoavan maahan saaden yhteislaukauksen täysosuman rivistöönsä. Mithlondin omat katapultit yhtyivät taisteluun, ampuen ensin hyökkääviä rivistöjä, ja niiden päästyä liian lähelle tähtäin siirrettiin reservissä kauempana oleviin joukkoihin. Pian Damrod antoi uuden merkin, ja ballistat ulvoivat kuolemaa, singauttaen tappavat ammuksensa kohti vihollisia. Lisää sotilaita kaatui. "Vapaata ammuntaa", huusi Wedemir, ja sekä katapultit että ballistat jatkoivat ammuntaa omaan tahtiinsa. Vihollinen lähestyi nyt muuria. Matkaa oli enää 100 metriä. Vapisevat kädet puristivat jännitettyjä jousia. Mutta vieläkään ei tullut käskyä laukaista. Algol ja Asgen olivat vierekkäin portin päälle, tähdäten vihollisia. Hiki kohosi Algolin otsalle. Vihollinen oli lähellä. Vielä joitakin metrejä, ja sitten...Vihollisen etujoukko ylitti Algolin mielessään vetämän rajan. Ei vielä, odota pääjoukkoa, sanoi ääni hänen mielessään. Rauhallisesti. Vihollis pataljoonan etummainen rivi astui viivalle ja sen yli. Ei komentoa ampua. Algol vilkaisi Damrodiin, joka 200 metrin päässä tarkkaili rauhallisena vihollisia. Katse siirtyi takaisin vihollisiin, jotka kantoivat tikkaita ja köysiä mukanaan. Rynnökköjoukot alkoivat kiihdyttää askeleitaan. Ei vieläkään komentoa. "Nyt", huusi Algol ja hänen nuolensa lähti viuhahtaen. Rivistön edessä marssinut upseeri kaatui kuolleena maahan. Parisataa jousta lauloi muurilta ja kahdesta bastionista. Sitten kuului jo Damrodinkin huuto, ja koko linja vastasi viimein hyökkäykseen ampuen nuolisateen kohti vihollisia. "Jatkakaa omaan tahtiin", huusi Algol. "Lisää nuolia riittää kyllä". Vihollisen jousikomppaniat lähestyivät muuria ja vastasivat ammuntaan, tähdäten parhaansa mukaan suojautuneita haltioiden jousimiehiä. "Keskittykää jalkaväkeen", huusi Algol. Nuolia lensi viuhuen muurille, ja joitakin miehiä kaatui. Suurten haltiajousien helähdykset vastasivat. Meteli oli korviahuumaavaa. Vihollisen jalkaväki jatkoi etenemistä menetyksistään huolimatta. Yksi pataljoona murtui suurten menetysten alla, ja pakeni, mutta heti takaa tunki uusi yksikkö tilalle. Viimein etummaiset saavuttivat muurin. Takana työnsivät työyksiköt suuria muurinmuurtajia ja joitakin siirrettäviä valtaustorneja eteenpäin. Algol vilkaisi ympärilleen. Falathrimin 1.pataljoonan keihäsmiehet lymyilivät muurin takana ja tornien suojissa. Joillakin kohtaa muuria vihollinen oli saanut jo tikkaita pystyyn. Useita oli tulessa, ja ilma oli tiheänä nuolia ja ammuksia. Sitten alkoivat tikkaat kohota myös portin molemmin puolin. Suurta murtajaa kantavat sotilaat juoksivat kohti porttia, mutta kaatuivat viimeiseen mieleen kiivaaseen nuolisateeseen. Toinen katettu murtaja liikkui tasaisesti kohti porttia, mutta monet jousimiehet ampuivat sitä tulinuolilla, ja murtaja roihahti tuleen. Sitten ensimmäiset viholliset kapusivat muurin laelle, ja falasin keihäsmiehet tunkivat eteenpäin huutaen hurjasti. Algol katseli heitä ja tunsi palan nousevan kurkkuunsa. Lähes suojattomat keihäsmiehet olivat vasta joitakin kuukausia sitten olleet rauhallisia kalastajia laivoillaan tai maanviljelijöitä pelloillaan. Nyt he ryntäsivät muurille huutaen peloissaan ja vihoissaan. Algol näki vasemmalla muurille nousevan vihollisen, ja ampui jousellaan miehen kuoliaaksi. Ruskea univormuinen itäläinen kaatui nuolen kokonaan lävistämänä. Algol otti kaksi nopeaa askelta paljastaen miekkansa, ja iski seuraavana tikkaita nousevan itäläisen kuoliaaksi, ja kaatoi sitten tikkaat. Nopea vilkaisu vasemmalle kertoi vihollisen saaneen jalansijan osalla muuria. Puolustajia pakotettiin taaksepäin ja lisää vihollisia pääsi kokoajan muurille. Algol etsi katseellaan Sir Asgenia, ja näki tämän juuri kaatamassa oikealla kahta vihollista. Asgenin vihreä kaapu oli veressä, mutta se ei ollut hänen omaansa. Ritarin ilme oli hurja, ja taistelun tuli paloi hänen silmissään. "Asgen, puhdista muuri vasemmalla", huusi Algol yli taistelun metelin. Muutaman kymmenen keihäsmiehen kärjessä Asgen siirtyi vasemmalle, ja tasaisesti edeten puhdisti muurin harjan vihollisista. Muutama yritti vielä ylös muuria, mutta he kaatuivat nuoliin. Vihollinen lähti perääntymään, mutta pysähtyivät noin 100 metrin päähän muurista. "Ne perääntyvät", huusi joku innoissaan. "Eivät kauaksi", huudahti Algol. "Valmistautukaa uuteen hyökkäykseen", hän huusi miehilleen. "Ne vain ryhmittyvät uudelleen, saavat täydennyksiä, ja tulevat sitten jälleen". Oli kulunut 10 minuuttia, eikä vihollinen ollut uudistanut hyökkäystään. Katapultit ampuivat edelleen kiivaasti muuria ja kaupunkia, mutta siinä kaikki. Algol nojaili muurin harjaan Asgen vierellään. "Noinkohan ne saivat tarpeekseen tälle päivälle", kysyi Asgen ja näytti toiveikkaalta. Hän oli pariaan nuorempi, mutta oli liittynyt ritareihin vain 100 vuotta Algolin jälkeen. Asgen oli myös Rivendelistä, ja haltiat olivat viettäneet hyvän osan lapsuuttaan ja nuoruuttaan yhdessä. Algol pudisti päätään. "Ne tulevat pian. Upseerit vain ensin valavat lisää uskoa miehiinsä. Ne vasta testasivat puolustustamme". Asgen virnisti. "Jos tuo oli vain testi, en haluaisi olla näkemässä todellista rynnäkköä". "Sinulla ei taida olla vaihtoehtoja", vastasi Algol, ja vaikka hän tavoitteli samaa sävyä kuin Asgen, vanhempi haltia näytti kuoleman vakavalta. He olivat hetken hiljaa, katsellen uudelleen järjestäytyviä vihollisia. "Me kuolemme tänne, eikö niin", kysyi Asgen viimein. Algol nyökkäsi. "Kyllä. Mutta sinun ei tarvitse jäädä. Kun muuri sortuu voi vetäytyä ja liittyä Weldenin tai Tälwen osastoihin". Asgen naurahti kuivasti. "Ja jättää sinut tänne? Et selviytyisi hetkeäkään jos en olisi vahtimassa selkääsi". "Toivoinkin että sanoisit noin", vastasi Algol. "Mutta olen pahoillani että sinun täytyy kuolla. Itsestäni en välitä. Olen odottanut kuolemaa jo niin pitkään, että se tuntuu lähes ystävältä. Antaa vihollisen vain tulla, minä olen enemmän kuin valmis". Algol näytti katkeralta ja surulliselta, mutta Asgen ei huomannut, vaan katseli taivaanrantaan. "Kuka olisi uskonut, että me voisimme hävitä", hän sanoi."Kaikki ne vuodet jotka vietimme taistellen vihollista vastaan. Kaikki turhaan. Jos sinä et olisi ollut erämaassa, ei Nerwen olisi kuollut, ja olisit elänyt elämäsi onnellisena. Luultavasti lähtenyt hänen kanssaan meren yli, ja olisitte nytkin turvassa Eresseässä". Algol hymyili surumielisesti. "Nerwen ymmärsi miten tärkeää työmme oli. Hän ei olisi hyväksynyt mitään muuta ratkaisua. Kaikki nämä vuodet on velvollisuus pitänyt minut poissa hänen seurastaan..poissa Mandosin saleista, mutta nyt se on lähellä. Mutta häviämmekö me? Oliko kaikki turhaa? En voi uskoa sitä! Minusta tuntuu jotenkin omituiselta. Kuin jotakin tulisi tapahtumaan. En voi kuvitella mitä se voisi olla, mutta tunnen sen silti". Asgen katsoi ystäväänsä silmiin. "Ne tulevat", hän sanoi. "Luulen että nämä ovat hyvästit. En olisi ikinä halunnut tarpoa kenenkään muun kanssa niitä lukemattomia maileja jotka ovat takanamme". "Enkä minä kenenkään muun kuin sinun kanssasi", vastasi Algol. "Asgen, kirkkaita taivaita". "Kirkkaita taivaita", vastasi Asgen, ja hänen silmissään oli kyyneleitä. "Ne tulevat jälleen" huusi joku falasin miehistä lopettaen odotuksen. Vihollisen tummat rivistöt vyöryivät jälleen eteenpäin, nyt entistä voimakkaampina. Hyökkäys alkoi uudelleen, entistä hurjempana. Kuin meren aallot vihollisen yksiköt vyöryivät muuria vastaan. Nuolisade vastasi kaataen monia, mutta uusia astui tilalle. Tikkaita alkoi jälleen kohota muuria vasten. Vihollisen hurraa huudot kaikuivat nyt entistä kovempina. Ensimmäiset saavuttivat muurin harjan ja verinen lähitaistelu alkoi jälleen, nyt entistä kiivaampana. Algol ampui jousellaan lakkaamatta, tarkkaillen etumaastoa. Kaksi porttia kohti rynnännyttä muurin murtajaa oli jo ammuttu tuleen, ja etumaasto oli täynnä ruumiita. Mutta yhä vain vihollinen ryntäsi eteenpäin. Mustapukuiset jousimiehet ampuivat muurille. Algol laukaisi kaksi kertaa heitä kohta ja kaatoi kaksi jousiampujaa. Sitten hän näki sen mitä oli odottanut. Kolmea piiritystornia työnnettiin kohti muuria, jossa vihollisen muutamaa läpimurtoa työnnettiin juuri takaisin. "Tulinuolet valmiiksi", huusi Algol. Muurin harjalla oli tulia joissa jousimiehet sytyttivät erikseen syrjään varatut tulinuolet, ja tähtäsivät. "Nyt", huusi Algol ja nuolisade viuhahti kohti lähintä piiritystornia. Se leimahti tuleen, ja kaukauu saattoi kuulla sisällä olevien sotilaiden huutavan kauhusta. "Muistakaa suojata porttia", Algol huusi osalle jousimiehistään havaitessaan lähes kaikkien osallistuneen piiritystornin tuhoamiseen. Toinen piiritystorni jatkoi rohkeasti matkaansa, mutta Algolin johtamat jousimiehet saivat senkin syttymään tuleen. Kolmas torni kuitenkin tavoitti muurin noin 30 metriä portista pohjoiseen. Sen laskusilta rämähti alas, ja vihollinen tunkeutui muurille jossa joitakin heidän sotilaitaan jo oli saanut jalansijan. 1.falasin pataljoonan komentaja heitti reservinsä peliin, ja hurjasti taistellen keihäsmiehet saivat vihollisen pysäytettyä. Muurin harjaa ei kuitenkaan saatu kokonaan puhdistettua, sillä vihollisia oli niin paljon että tornista tuli aina uusia tilalle sitä mukaan kuin entisiä kaatui. Vielä yksi piiritystorni saavutti muurin 30 portista etelään. "He aikovat edetä portille molemmilla suunnilta", huudahti Asgen raivoissaan. "Ei", vastasi Algol. "Me saamme nuo vielä pysäytettyä. Mutta tämä on lopun alkua, sillä porttu on nyt suojatta". Asgen tajusi toverinsa olevan oikeassa. Suurin osa jousimiehistä ampui nyt muurille nousseita vihollisia tai piiritystorneja, eivätkä enää muurin etumaastoa. Samassa parapetille hyppäsi mustaan univormuun pukeutunut upseeri, jolla oli kädessään pitkä kahden käden miekka. Hän iski yhden keihäsmiehen kuoliaaksi, ja etsi katseellaan uutta uhria. Upseerilla oli olkapäillään pataljoonan komentajan arvomerkit, ja kasvoillaan halveksiva ilme. Algol jännitti jousensa, tähtäsi hetken, ja päästi jänteen. Nuoli lähti viuhahtaen ja osui upseeria kaulaan, lävistäen sen. Mies kaatui eikä enää liikkunut. Algolin silmissä ei ollut säälin häivääkään kun hän veti esiin uuden nuolen. Hurjaa kamppailua muurin harjalle kesti ehkä kymmenen minuuttia. Sitten kuului hurja kolahdus portilta. Vihollisen muurinmurtaja oli päässyt sinne asti ja hakkasi nyt porttia. Algol juoksi portin yläpuolelle, ja kaatoi kahdella nopeasti ammutulla nuolella kaksi muurin murtajan käyttäjää. Sitten hänen kimppuunsa hyökkäsi kaksi vihollista, ja Algolin oli pakko paljastaa miekkansa. Hän surmasi molemmat vastustajat, mutta oli jo liian myöhäistä. Algolin sydän lähes pysähtyi kun hän kuuli hirvittävän rysähdyksen. Portti oli murtunut. Vihollisen sotilaat päästivät korviahuumaavan hurraa-huudon, ja kävivät päälle entistä innokkaammin. Algol käännähti ympäri ja juoksi muurin kaupunginpuoleiselle laidalle. Useat jousimiehet seurasivat häntä. RITARIT KUOLEVAT Algol näki miten portin takana seisoivat Salmarindil Noldorinin ja Gunwen 50 ritaria tiiviinä rivistönä, tukkien reitin kaupunkiin. Ritarit olivat paljastaneet miekkansa, ja seisoivat kilpi kilpeä vasten. He näyttivät päättäväisiltä. "Ritarimme pitävät portin", huusi nuori upseeri innokkaasti. "Eivätkä pidä", vastasi Algol. "Heidät pyyhkäistään pois. Valmiina tukemaan nuolilla". Sitten vihollinen vyöryi portin läpi kaupungin puolelle. Kimeästi kiljuen he kävivät rynnäkköön, ja törmäsivät tien tukkivaan ritarien rivistöön. Kahden rivistön iskiessä yhteen meteli oli valtaisa. Algol jousimiehineen seisoi täsmälleen vihollisen yläpuolella, ja he kylvivät kuolemaa etenevien vihollisten joukkoon. Miehiä oli niin tiiviisti, että jokainen nuoli osui. Ritarit käyttelivät miekkojaan tappavalla taidolla, ja vihollinen toisensa jälkeen kaatui kuolleena maahan. Pieneen tilaan sulloutunut vihollinen joutui todelliseen teurastukseen. Mutta sitä kesti vain parin minuutin ajan. Sitten puhdas paino heidän edessään alkoi painaa ritareita takaisinpäin. Rivistö notkui ja antoi hivenen periksi. Muutama ritari kaatui keihäiden lävistäminä. Sitten taas pari. Lisää vihollisia pääsi läpi portista ja lisäsi painoa ritareita vastaan. Tiiviiksi massaksi sullottu vihollinen pakotti ritareita taaksepäin ja lopulta, kuin vesimassat heikon padon edessä, vihollinen alkoi murtautua läpi. Kun rivistöön oli tullut ensimmäinen aukko, uusia ilmestyi nopeasti. Hetken aikaa ritarit onnistuivat vielä pitämään rivinsä koossa, vetäytyen rauhallisesti askeltaen. Sitten rintama murtui ja vihollinen vyöryi eteenpäin. Koko ajan jousimiehet ampuivat minkä ennättivät, vaivautumatta edes tähtäämään tarkasti. Lähes 200 vihollista makasi kuolleena portin luona, mutta puolustus oli murtunut. Siellä täällä ritarit pysyttelivät yhdessä pieninä ryhminä ja jatkoivat taistelua, mutta heidän takanaa viholliset tunkeutuivat jo kohti kaupungin keskustaa ja toria jolla Weldenin parrikadit odottelivat. Myös Welden odotteli, seisoen parrikadiin nojaten. Hänen käsissään oli suuri jousi. Maitren seisoi Weldenin vierellä katsellen kiinteästi portille. Hän oli kalpea. Mutta ei läheskään niin kalpea kuin Lhunin miliisin miehet. Silti yksikään ei juossut, vaan he seisoivat rivistössä parrikadin suojassa, purren hammasta ja vilkuillen vähän väliä Weldeniin, joka seisoi rennon ja päättäväisen näköisenä paikallaan. Hetkeksi hänenkin ilmeensä oli epävarma, kun portti murtui hirvittävällä metelillä. Sitten vihollinen tulvi portin jäänteiden yli ja iski Gunwen miesten kimppuun. Weldenin katse kääntyi väkisin oikealle, etsien huolestuneena Tälwen reserviä, jota ei näkynyt. Tälweä ei ollut missään! "Valmistautukaa", hän huusi kiroten mielessään. Sitten ritarien rivistö murtui ja vihollisen ruskea ja sini univormuiset rivistöt vyöryivät portinpihalle ja kohti toria. Kaikki ritarit jatkoivat taistelua, aluksi pieninä ryhminä ja yksinään kun muut olivat kaatuneet. Yksikään ei kääntynyt ja paennut, ja se olisikin ollut liian myöhäistä sillä vihollinen oli edennyt heidän takanaan jo pitkälle kaupunkiin. Welden antoi komennon, ja Gwindor jousimiehineen lähetti nuolisateen etenevän vihollisen niskaan. Eteneminen kuitenkin jatkui. Welden etsi katseellaan Salmarindilia, ja näki ruhtinaan makaavan maassa käsiensä varassa. Kookas vihollinen seisoi hänen yläpuolellaan kirves kohotettuna. Sitten kirves viuhui alas. Salmarindilin kypärä oli pudonnut ja hänen silmänsä tuijottivat mitään näkemättä ylös taivaalle. Katseessa oli yhä sekaisin epäuskoa ja kauhua. Yksi kerrallaan muut ritarit kaatuivat Lopulta enää yksi taisteli portin edessä loistavassa sotisovassaan. Se oli Gunwe, kuolemassaan yksinäisenä niin kuin oli elänytkin. Hän iski hurjasti oikealla ja vasemmalle, taistellen voimalla eikä taidolla. Gunwe kilpi oli haljennut ja hän oli heittänyt sen pois. Hänen kypäränsä oli pudonnut, ja tummat pitkät hiukset hulmusivat päämiehen torjuessa iskuja ja väistellessä vihollisen miekkoja. Äkkiä soturit väistyivät, ja heidän välistään Gunweä lähestyi pitkä kultaiseen sotisopaan pukeutunut upseeri, joka tarkasteli Gunweä pitkään silmikkonsa läpi. Hetken näytti siltä kuin he olisivat keskustelleet, ja Gunwe pudisti kiivaasti päätään. Sitten hän kohotti miekkansa ylös muinaiseen ritarien haasteeseen. Hetken epäröityään upseeri vastasi haasteeseen, Sauronian aatelisin ylpeyden voittaessa varovaisuuden. Gunwe oli jo haavoittunut ja väsynyt, mutta ryhtyi silti raivokkaasti taisteluun. Upseerit ottivat yhteen vaihtaen iskuja. Sitten äkkiä Gunwe syöksyi eteenpäin välittämättä puolustuksesta, miekkan suoraan eteen osoittaen. Vihollisen isku osui Gunweä kylkeen, tunkeutuen syvälle haarniskan sisään. Miekka juuttui kiinni, ja Gunwe iski oman miekkansa kokonaan läpi vihollisupseerista. Molemmat kaatuivat maahan eivätkä enää liikkuneet. Weldenin kurkkua kuristi. Hän oli jo todistanut monen ystävän kuolemaa, ja päivä oli vasta alussa. Vihollinen tuli nyt innokkaasti hurraten alas portinpihaa, vyöryen kohti toria ja parrikadeja. Welden vilkaisi Maitreniin joka katsoi takaisin. He olivat kulkeneet ikuisuudelta tuntuvat ajan yhdessä Eriadorin metsissä, eikä sanoja tarvittu. Kumpikin tiesi mitä toinen ajatteli. "Olen iloinen ettei Hallas ole täällä", sanoi Welden.Maitren nyökkäsi ja hymyili hieman. Salmarindil ja Gunwe olivat kuolleet. Pian olisi heidän vuoronsa! Molemmat ritarit jännittivät jousensa ja tähtäsivät kohti ryntääviä vihollisia. Heidän ilmeensä olivat päättäväiset, ja Weldenin silmissä välkkyi pahaenteinen tuike. Algolin kurkkua kuristi kun hänen silmiensä edessä muinaisen kuninkaan Ereinion Gil-galadin viimeiset ritarit kuolivat paikoilleen, puolustaen kauan sitten kuolleen kuninkaansa kaupungin porttia viimeiseen mieheen. Asgen oli edelleen hänen vierellään. "Ne tulevat portaita myöten", nuorempi ritari sanoi ääni vakavana. Algol käänsi väkisin katseensa pois liikkumatta taivasta tuijottavasta Gunwestä. Vihollinen eteni portin alla oikealle ja vasemmalle, vallaten molemmat ylös muurille johtavat leveät portaikot. Toiset kapusivat lähimpiä rakennuksia käyttäen kohti muurin harjaa. Vihollisia oli äkkiä kaikkialla. Itse muurilla Falasin ensimmäinen pataljoona oli menettänyt yhteyden sekä etelässä että pohjoisessa muihin yksiköihin, ja pataljoona komentaja oli isketty kuoliaaksi puolustaessaan portaita. Vihollinen eteni yhtäaikaa joka suunnalta kohti porttia suojaavia bastioneja, työntäen falasin haltioita edellään. "Meidän täytyy kestää niin kauan kuin nahdollista", sanoi Algol hiljaa, niin että vain Asgen kuuli. "Linnoittaudutaan bastioneihin"! Asgen vilkaisi ympärilleen ja antoi komennon vetäytyä bastioneihin, joita oli kaksi molemmilla puolilla porttia. Algol vilkaisi pohjoiseen ja näki Damrodin seisovan yhä satametriä pohjoiseen, ja katsovan suoraan häneen. Viherhaltia näytti lähes surun murtamalta. Vaivoin Algol sai vedettyä miehensä bastionien suojaan. Falasin pataljoonan 600 sotilaasta oli enää 200 jäljellä. Mutta he taistelivat hurjasti pitäen puolensa. Algol ja Asgen olivat yhdessä jouset yhä käsissään, ja lähettivät nuolen toisensa jälkeen vihollisen riveihin. Lähitaistelu riehui hurjana joka suunnalla heidän ympärillään, mutta ritarit säilyttivät hermonsa ja tähtäsivät joka nuolen tarkasti. Kenraali Herat oli riemuissaan. Hänen johtamansa rynnäkkö oli onnistunut täydellisesti, tosin raskain tappioin. Komppania toisensa jälkeen tunki läpi portista ja alas kohti toria. Liike oli vastustamaton. Herat oli kadottanut kypäränsä, ja miehet näkivät hänen nauravan onnelleen. Mikä loistava menestys! Heratin hymy hyytyi hieman kun hän näki portinpihalla seisovan hahmon. Mies oli todella pitkä, ja pukeutunut mustaan univormuun jota peitti musta kaapu. Päätä suojasi hirvittävä pääkallokypärä, ja Herat tiesi, että jos hän yrittäisi katsoa läpi silmikon, ei siellä näkyisi silmiä lainkaan. Herat oli aatelinen joka ylpeili pelottomuudellaan, mutta ruhtinas Saldanin edessä hän tunsi aina kylmiä väreitä. Saldanin pitkä miekka lepäsi huotrassa surmanruhtinaan kupeella, nopeana surmaamaan niin vihollisia kuin omiakin. Aina kun joku teki virheen, siellä oli ruhtinas Saldan, katsellen häntä läpi hirveän pääkallokypärän, nopeana rankaisemaan. Turhaan ei Saldania kutsuttu surmanruhtinaaksi. Hän oli armeijan komentajan, kreivi Wagranin lähin mies. Kätkien lievän pelkonsa Herat lähestyi miestä, joka seisoi ruumiskasan keskellä katsellen yhtä ruumiista. "Ruhtinas Saldan", tervehti Herat liioitellun innokkaasti. "Loistava voitto armeijallemme". Surmanruhtinas oli hetken hiljaa, ennenkuin vastasi. Ääni oli kylmä ja tunteeton. "Loistava todellakin, kenraali. Mutta ei vielä meidän". "Aion iskeä salaman lailla läpi torin satamaan ja linnaan asti", vastasi Herat unohtaen innoissaan pelkonsa. "Vihollisen puolustus on jo romahtanut". "Osa taistelee vielä", vastasi kylmä ääni vieläkin tuijottaen ruumista, katsomatta Heratiin. "Johdan itse hyökkäyksen linnakkeeseen asti. Alle tunnissa on Cirdan laivanrakentaja käsissämme ja kaikki on ohi". "Eikö olisi viisaampaa pysyä täällä ja johtaa takaapäin. Olisi harmillista kuolla näin suuren voiton päivänä". Herat pudisti päätään, nähden jo mielessään sankarin maineensa ja oman armeijan komentajuuden. "Sodassa pitää uskaltaa", hän vastasi ylpeästi. "Eikä vaaraa enää ole, sillä vihollinen on lyöty. Luvallanne lähden hyökkäämään". Saldan käänsi katseensa Heratiin. "Tässä makaa Salmarindil Noldorin kuolleena, ja hänen vieressään kultaisen kukan Gunwe "yksinäinen". Haluatko sinäkin maata näin, kenraali? Mene vain, ja johda hyökkäyksesi, mutta varo. Sillä taistelu ei ole vielä ohi. Jotakin outoa on ilmassa. Jotakin hyvin outoa". Herat poistui lähes juosten, sillä Saldanin viimeiset sanat lausuttiin vertahyytävän ilkeällä äänellä. Saldan katseli kenraalin perään mietteissään. Niin, taistelu oli ehkä voitettu, mutta vihollinen ei ollut vielä lopettanut taistelua. Päinvastoin, kovimmat yhteenotot olivat vielä edessä. Sauronian aristokraatit eivät antaneet mitään arvoa vihollisille, mutta Saldan ei ollut turhaan sotinut koko elämäänsä. Hän vihasi vihollisia, mutta kykeni silti myöntämään milloin nämä tekivät jotain hyvin. Mithlondin puolustuksen oli suunnitellut joku äärimmäisen kokenut sotilas, joka tiesi mitä teki. Ruumiskasat kaikkialla olivat siitä todiste. Ja kultaisen kukan ritarit olivat pelottavia vastustajia, jotka kykenivät lähes ihmeisiin. Kun Saldan oli huomauttanut siitä komentajalleen, tämän noita oli todellut ettei ritareilla ollut taikavoimia. Noita ei ollut ymmärtänyt mitä Saldan tarkoitti, kun hän oli vastannut. "Heillä ei ole taikavoimia, mutta heissä on taikaa, ja se on ainakin yhtä tärkeää". Kaksi ritaria teki juuri ihmeitä muurin laella, pitäen joukkonsa koossa jokasuunnalta vyöryvää ylivoimaa vastaan, ja estäen kokonaisvaltaisen tunkeutumisen kaupunkiin. Bastionit oli pakko vallata jotta taistelu voitettaisiin. Saldan kääntyi portin läpi etenevän pataljoonan komentajan puoleen. "Komentaja". Mies teki kunniaa. "Bastionit ovat tämän taistelun ratkaisu. Käännä koko pataljoonasi oikealle ja vasemmalle, ja hyökkää muurille kaupungin puolelta. Valtaa bastionit niin nopeasti kuin mahdollista, välittämättä menetyksistä. Vaikka joka mies kuolisi, ne on vallattava". Komentaja nyökkäsi ilmeettömänä. "Entä vihollinen. Otammeko vankeja". Saldan kääntyi lähes ihaillen katsomaan ylös muurille. Toinen ritareista suoritti juuri vastahyökkäyksen heittäen takaisin kymmenen sotilasta jotka olivat pääsemässä läpi. Ritarin tummat pitkät hiukset liehuivat hänen iskiessään oikealle ja vasemmalle, kootessaan linjan uudelleen kokoon, kannustaessa miehiään, huutaessa käskyjä ja surmatessa vihollisia.Siinä olisi hänelle arvoisensa vastustaja! "Tappakaa heidät, jokaikinen", sanoi Saldan kylmällä äänellä. Vihollinen vyöryi nyt bastioneja vastaan joka suunnalta. Kokonainen pataljoona kapusi kaupungista päin portaita ja talojen kattoja myöten muurille, ja saivat portin yläpuolisen tilan bastionien välissä haltuunsa. Tornit olivat nyt kaksi saareketta vihollisten meressä, estäen yhä ammunnallaan Wagranin miesten vapaan tunkeutumisen kaupunkiin. Ruhtinas Saldan oli aivan oikein havainnut taistelun avaimen, ja hänen musta kätensä ojentui sitä ottamaan. Mutta haltiat taistelivat kuin hurmoksessa, kahden Kultaisen kukan ritarin taidokkaasti johtamina. Lopulta eteläinen bastioni kukistui, falasin sotilaiden taisteltua viimeiseen mieheen. Koko vastustajan ylivoima suuntautui nyt pohjoista bastionia vastaan. Algol taisteli kiihkeästi useita vihollisia vastaan. Hän oli kauan sitten käyttänyt viimeisen nuolensa ja liittynyt taistelevien keihäsmiesten harvenevaan rivistöön. Algol oli niin väsynyt, että hänellä oli enää vain hämärä kuva tapahtumista ympärillään. Puolustus oli viimein romahtamassa. Vihollinen tunki kolmelta suunnalta päälle, ja se oli melkein ohi. Ritari sivalsi yhden vastustajan kuoliaaksi, käännähti juuri ajoissa ja torjui toisen vihollisen piston. Algolin vastaisku heitti vihollisen tasapainosta. Hän käännähti ympäri. Vain muutama keihäsmies seisoi enää Algolin ympärillä. Ritarin kasvoilla oli hurja ilme, ja hän huusi vihollisia käymään päälle. Asgen oli yltäpäältä veressä, mutta vain osa siitä oli hänen omaansa. Hän kirjaimellisesti seisoi ruumiskasan keskellä, ja taistelu useaan suuntaan yhtäaikaa. Hänenkin mielensä tajusi, että se alkoi olla ohi. Asgen näki Algolin pitkän hahmon joidenkin metrien päässä, ja potkaisten yhden vihollisen nurin hän juoksi tätä kohti. Huutaen "Eriador, Eriador" Asgen iski yhteen kolmen Algolia takaapäin lähestyneen vihollisen kanssa. Yksi kaatui, ja kaksi muuta vetäytyi hänen vihansa edessä. Asgen ehti juuri parahiksi torjumaan Algolin kylkeä kohti työntyneen keihään, joka katkesi miekan sivalluksesta. Toinen isku kaatoi keihäättä jääneen miehen. Algol vilkaisi sivulleen ja hetkeksi heidän katseensä kohtasivat. Kumpikaan ei sanonut mitään. He olivat taistelleet niin kauan yhdessä, että kaksikon yhteys oli lähes telepaattinen. Heidän ei tarvinnut hyvästellä enää toisiaan. Katse riitti! Hetkeksi taistelu muurilla taukosi. Vihollisten kehä oli ympäröinyt kaksikon, eikä yksikään falasin haltioista ollut enää pystyssä. Kymmenet viholliset vain seisoivat paikoillaan, katsellen kahta haltiaa, jotka seisoivat selkä selkää vasten miekat koholla, odottaen. Kummankin kasvot olivat ilmeettömän rauhalliset. Vain silmissä paloi raivoisa tuli. Molemmat olivat jo haavoittuneet, mutta ylpeinä he seisoivat paikoillaan uhmaten vihollista. Hiljainen hetki tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka se oikeasti saattoi olla vain muutamia sekunteja. Sitten viholliset ryntäsivät eteenpäin. Raivoisasti huutaen Algol juoksi heitä vastaan, sukeltaen ensimmäisen miekan ali ja iskien miehen kuoliaaksi. Hän liikkui kuin salama torjuen ja sivaltaen, ja kaksi vihollista lisää kaatui muurin harjalle makaamaan. Asgen oli pysynyt paikoillaan, ja surmasi tarkalla iskulla ensimmäisen hyökkääjän. Tämän rinnalla tuli kaksi muuta, ja Asgen iski kyynärpäällään toisen nurin. Toisen miekkan osui Asgenin käteen, mutta hän heitti miehen sivuun. Asgen ehti juuri nähdä kohti työntyvän keihään, ja torjui sen. Hän otti nopean askeleen eteenpäin, ja surmasi keihäsmiehen. Nuori vihollisupseeri heittäytyi samalla toiselta puolelta eteenpäin, eikä Asgen enää ehtinyt torjuntaan. Hänen miekkansa viuhui ilman halki, mutta liian myöhään. Upseerin lyhyt pistomiekka osui Asgenin vatsaan hieman ennen kuin hänen oma taistelumiekkansa osui upseeria kaulaan ja kaatoi tämän kuolleena maahan. Asgen kaatui hitaasti taaksepäin, ja osui takanaan makaavaan kuolleeseen viholliseen, jonka varassa hän jäi istuvaan asentoon. Kuin sumun läpi hän näki Algolin, joka vetäytyi nyt askel askeleelta torjuen vihollisten pistoja. Ritarin vastarinta oli nyt epätoivoista. Algol saavutti paikan jossa Asgen makasi, joka oli ilmeisesti ollut hänen tavoitteensakin. Yksi muista eteenpäin työntynyt vihollis-sotilas kaatui kuolleena maahan. Toinen hyökkäsi takaapäin, ja Algol käännähti upottaen miekkansa sotilaan vatsaan. Se meni läpi, ja Algol riuhtaisi, mutta ei saanut miekkaa irti. Asgen näki miten Algolin silmät sulkeutuivat sekunniksi, hänen tajutessaan olevansa kuollut. Sitten ne taas aukenivat, ja äkillinen pelko kuvastui niistä. Algolin käsi putosi veitsen kahvalle, samalla kun legioonan mustaan univormuun pukeutunut kersantti iski miekkansa ritarin lävitse. Algol alkoi kaatua eteenpäin, mutta tarrasi samalla kersanttiin ja iski viimeisillä voimillaan veitsensä miehen rintaan. Sitten he molemmat kaatuivat kylmällä kivimuurille, Algol tuijottaen suoraan Asgeniin. He ojensivat käsiään toisiaan kohti, mutta väliin jäi ainakin puolimetriä. Pitki vihollisupseeri astui Algolin yllä ja iski tätä miekalla. Ritarin silmät sulkeutuivat, eivätkä enää auenneet. Asgen näki miten kaksi vihollisen keihäsmiestä juoksi häntä kohti. Nuori ritari sulki silmänsä, eikä enää edes tuntenut mitään kun kaksi keihästä iskeytyi hänen vatsaansa. Kaikkialla bastioneissa kauhistuneet viholliset purkivat vihaansa ja pelkoaan kaatuneisiin haltioihin, hakaten jo kuolleita ruumiita miekoillaan. Jälki oli hirvittävää, mutta järkyttyneet sotilaat eivät kyenneet lopettamaan. He eivät olleet ikinä taistelleet sellaista taistelua kuin ylhäällä muurilla. Bastionit olivat täynnä ruumiita, joista suurin osa ei ollut haltioita. Monet lähestyivät kahta kuollutta ritaria, jotka kuolleinakin katsoivat yhä toisiinsa. Mutta vanha diikialainen soturi seisoi ruumiiden vierellä, ja kääntyi sotilaisiin päin. "Ei, purkakaa vihanne muualle. Kukaan ei saa koskea harmaisiin sotureihin, tai huono onni tulee yllemme". Vanha mies ei maininnut diikialaisten yhä salaa palvomaa sodan jumalaa, joka toisi huonon onnen sankareita häpäisseiden ylle, mutta jokainen tajusi mitä hän tarkoitti. Sotilaat epäröivät. Silloin astui pataljoonan komentaja heidän luokseen, ja katseli hetken kuolleita ritareita. "Jättäkää heidät rauhaan", hän totesi viimein. "En ole milloinkaan nähnyt moisia sotureita. He ansaitsevat ihailumme, eivät kostoamme". Komentaja hymyili hieman. Hänellä oli varaa olla armollinen, sillä vaikka ritarit olivat käytännössä hakanneet hänen pataljoonansa palasiksi, voitto oli heidän. Kaupunki putoaisi ruhtinas Wagranin käsiin nyt kuin kypsä hedelmä. Mikään ei voinut enää estää heitä. TAISTELU TORILLA Jos Welden olisi kuullut diikialaisten pataljoonakomentajan mietteet, hän olisi ollut hyvin vahvasti erimieltä. Kaupunki oli ehkä kukistumassa, mutta ei varmasti ollut valmis putomaaan vielä kenenkään käsiin. Vihollisten edetessä muodostelmat hajallaan eteenpäin yli kuolleiden ritareiden ruumiiden, sadat jouset jännittyivät parrikadien takana. Welden tähtäsi etummaisena juoksevaa isokokoista soturia. Vihollinen oli vielä kaukana kun hän antoi komennon "ampukaa". Nuolisade suhahti ilmaan, ja osui viuhuen vihollisen rivistöön. Kymmeniä sotilaita lakosi maahan. "Jatkakaa ammuntaa", huusi Welden ja etsi jo uutta maalia. Vihollisen keihäsmies kaatui Weldenin nuolen osuessa. Mutta missä oli Tälwen reservi? Welden ei vieläkään nähnyt Tälweä, vain omat miliisinsä kyyristelemässä parrikadien takana suojassa vihollisen nuolilta. Takana olevien talojen katoilta Gwindorin jousimiehet suuntasivat jatkuvan nuolisateen vihollisen niskaan. Taistelu oli kehittymässä juuri sellaiseksi teurastukseksi, kuin Damrod ja Tälwe olivat suunnitelleetkin. Parrikadit ja miliisi eivät olleet torin poikki estämässä vihollisen etemistä, vaan sen laidoilla estämässä vihollisen levittäytymisen ja suojaamassa jousimiehiä, joilla parrikadien väliin ahtautunut vihollinen olisi loistava maalitaulu. Osa vihollisista kääntyi ja hyökkäsi parrikadeja kohti, mutta pääosa noudatti määräyksiään ja jatkoi etenemistä suoraan kohti kuninkaanlinnaa. Koko porttiaukio oli jo täynnä vihollisia, ja vastustamattoman hyökyaallon lailla heitä vyöryi joka hetki loivaa alamäkeä alas torille. Etummaiset viholliset juoksivat parrikadien väliin, ja jotkut Lhunin keihäsmiehistä kohottivat keihäänsä. "Odottakaa", kuului Weldenin rauhallinen ja varma ääni. Ja viimein Tälwe iski. Hänen 400 miehen reservinsä oli piileksinyt rakennusten kulmien takana, ja nyt joukko ryntäsi hurjasti huutaen esiin, yllättäen vihollisen kärjen. Tälwe johti heitä vihreässä puvussaan. Vihollisen kärki kaatui ja monet pyrkivät ylämäkeen pakoon. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Portilta eteenpäin tunkeutuvien vihollisten paine esti muita pakenemasta, ja hyöky kääntyi takaisin alamäkeen. Tälwe piti hetken puolensa, mutta sitten häntä alettiin painaa takaisinpäin. Reservi murtui kahtia, ja toinen puoli ajettiin alamäkeen kohti kuninkaantoria ja linnaa. Tälwen johtama puolisko pysyi koossa ja tungettiin kohti Weldenin parrikadia. "Heittäkää", huusi Welden. Miliisit paiskasivat keihäänsä, lisäten sekasortoa ja kauhua vihollisen keskuudessa. Gwindorin viherhaltiat laukoivat nuolen toisensa jälkeen tiukkaan tilaan ahtautuneisiin vihollisiin. Nyt miliisien keihäät lensivät samaan suuntaan, eivätkä ne voineet niin tiukassa tilassa osua harhaan. Damrodin ansa toimi kauhistuttavalla tavalla. Mutta yhä uusia vihollisia tunkeutui torille talloen edellä hyökänneiden ruumiita alleen. Welden tajusi tilanteen paremmin kuin hyvin. Vihollinen oli vaikeassa tilanteessa. Jos he vain tunkeutuisivat parrikadien keskeltä kuninkaantorille ja linnaan, joutuisivat he kärsimään jatkuvasti valtavia menetyksiä torin halki kulkevassa käytävässä. Siksi vihollisen komentaja teki ainoan mahdollisen ratkaisun. Parrikadit piti vallata ja jousimiehet poistaa heti. Samaan aikaan osa joukoista sai kuitenkin käskyn hyökätä linnalle asti ja yrittää sen valtausta ylläköllä. He tiesivät että linna oli vain nimeltään sellainen, ja oikeasti vaikeasti puolustettava palatsi. Vihollinen tunkeutui nyt parrikadille, ja alkoi kiivas lähitaistelu. Siitä eteenpäin Weldenillä ei ollut enää selvää kuvaa tilanteesta. Hän taisteli henkensä edestä pyrkien pitämään asemansa ja joukkonsa koossa. Tälwen miehiä painettiin parrikadia vasten, ja ne jotka kykenivät, alkoivat kiivetä sen yli miliisin auttaessa heitä parhaansa mukaan. Sitten he olivat sisäpuolella tai kuolleita, ja koko valtavan hyökkäyksen paine iskeytyi parrikadia vastaan. Siellä täällä vihollisia hyppi jo esteiden päälle tai yli, mutta miliisi piti asemansa eikä läpimurtoja tullut. Welden taistelu hurjasti tietäen, että parrikadin murtuessa se olisi ohi. Nuolisade vihollisen riveihin jatkui, mutta nyt siihen alettiin vastata. Useita komppanioita sauronialaisia jousimiehiä marssi torille ja alkoi ampua kohti kattoja joilla viherhaltiat kyyristelivät. Useisiin osui. Welden kääntyi katsomaan taakseen, ja näki miten kaksi nuolta ilmestyi urhean Gwindorin rintaan, ja hän kaatui ääntä päästämättä alas katolta. Cadhir huusi jotakin ja seuraava haltioiden yhteislaukaus osui vihollisen jousimiehiin. Lähes 100 kaatui mutta muut jatkoivat omaa ammuntaansa. Cadhirin oli pakko määrätä osa jousimiehistä taistelemaan näitä vihollisia vastaan. Puolustajien ammunta oli nyt jakautunut, mutta yhä he kylvivät hirvittävää tuhoa parrikadien väliin massautuneille vihollisille. Sitten vihollinen vyöryi parrikadin yli. Miliisi antoi heille tilaa, ja lisää sotilaita pääsi yli. "Lhun, seuratkaa minua", huusi Welden ja syöksyi useiden miesten kärjessä vastaiskuun. Se puri. Welden raivasi etummaisena tietä, ja innosunut miliisi seurasi. Vihollinen tungettiin takaisin yli parrikadin. Samalla he kuitenkin jo tunkeutuivat yli toisella kohtaa. Welden käännähti, mutta näki Tälwen voimakkaan hahmon vasemmalla ajamassa vihollista takaisin. Koko linjalla oli nyt kuumat paikat. Viuhuvien miekkojen keskellä Welden riskeerasi vilkaisun ympärilleen. Osa miliisistä oli viimein peräytymässä pelästyneen näköisinä kohti selustaa. Weldenillä ei ollut enää aikaa tehdä mitään asialle. Vihollinen tunki päälle joka suunnalla. Sivumennen hän näki Cadhirin seisovan katolla huitoen hänelle, huutaen jotain. Hän huusi uudelleen ja uudelleen, mutta meteli oli liian kova. "..laivat satamassa.." kuuli Welden huudon keskeltä. Oliko Damrod evakuoimassa miehiä laivoilla? Se oli liian myöhäistä hänen miestensä osalta, tiesi Welden. He olivat kiivaassa lähitaistelussa josta ei voinut päästä irti eikä selvitä hengissä. Vihollisella oli heistä ote, eikä se päästäisi irti. Taistelua kesti vielä useita minuutteja. Lhunin miliisi ja heidän luokseen perääntyneet harmaahaltiat Tälwen johdolla antoivat viholliselle kovan vastuksen parrikadilla. Lopulta tilanne alkoi kuitenkin olla toivoton. Suurin osa henkiinjääneistä miliiseistä oli juossut tiehensä tai vetäytynyt taaksepäin kohti talojen välisiä kapeita katuja. Kolme vastarintapesäkettä esti vihollista edelleen valtaamasta koko toria. Kukin ryhmä taisteli kultaisen kukan ritarin ympärillä. Maitrenin asema oli paras. Welden oli kovan paineen alla, mutta se oli Tälwe joka oli vasemmalla pahimmassa pulassa. Welden seurasi kauhistuneena miten kokonainen vihollispataljoona käänsi marssisuuntansa kohti paikkaa missä Tälwe taisteli. Cadhirin miesten nuolet harvensivat pataljoonan rivejä, mutta silti he lähestyivät. Kärjessä marssi täyden kenraalin univormuun puettu mies. Se näytti epätoivoisen päättäväiseltä hyökkäykseltä. Miksi epätoivoa ja hätäilyä kun voitto oli jo käytännössä heillä, ihmetteli Welden. Hän ei keksinyt ratkaisua. Sitten vihollinen lähti hurjasti huutaen rynnäkkööän. He vyöryivät parrikadille ja sen yli. Se oli kuin hyökyaalto joka pyyhki edeltään viimeiset puolensa pitäneet miliisit. Jotkut heittivät aseensa pois ja juoksivat. Welden hymyili synkästi, tietäen miliisin pärjänneen jo paljon paremmin kuin kukaan oli odottanut. Pataljoonan pääjoukko kenraalin johdolla vyöryi suoraan kohti Tälweä. Hetken näytti siltä että se vyöryisi suoraan hänen ja päättäväisten puolustajien yli, mutta sitten hyökkäys juuttui. Tälwe jäi lähes saarroksiin noin 50 soturin kanssa, mutta he pitivät puolensa. Miehiä kaatui kuin heinää molemmin puolin. Tälwe kohtasi vihollisen kenraalin, ja heidän miekkansa kalahtivat yhteen. Kenraali yritti pistoa, mutta Tälwe hypähti edestä pois ja iski häntä olkapäähän. Kenraali huudahti tuskasta ja yritti irtautua taistelusta. Tälwe kuitenkin loikkasi perään, torjui heikon iskun ja hakkasi kenraalin kuoliaaksi. Herat kaatui maahan, surmanruhtinaan ennustus toteutuneena. Näytti kuitenkin siltä, että Tälwe seuraisi häntä pian, sillä kolmelta eri suunnalta tuleva hyökkäys kaatoi soturin toisensa jälkeen. Tälwe oli käytännössä saarroksissa. Hän taisteli kuin hurmiossa. Sir Cadhir ylhäällä katolla unohti hetkeksi ampua jousellaan, kun hän tuijotti Tälweä. Hän kuuli melkein maan vavahtelevan kun Tälwe taisteli. Myös Welden tuijotti Tälwen taistelua, mutta hänet valtasivat erilaiset ajatukset. Hän tiesi näkevänsä Tälwen viimeisen taistelun, ellei jotakin tapahtuisi. Tälwe oli suurimpia sotureita koko Keskimaassa. Hän antoi apua pyyteettömästi, ja oli vailla ylpeyttä. Tälwe "tumma" ei saisi kuolla jollakin Mithlondin parrikadilla, ei jos joku kykenisi tekemään asialle jotakin. Ei epätoivoisena ja avutta. Mitä merkitsi jonkun Weldenin henki tuollaisen miehen hengen rinnalla. Ei mitään! "Pitäkää puolenne loppuun asti", huusi Welden miehilleen ja jätti heidät. He tuijottivat ällistyneinä miten Welden äkkiä kohotti keihäänsä ja juoksi vasemmalle, kohti vihollisjoukkoja joka juuri oli vyörynyt yli parrikadin heidän ja Tälwen joukon väliin ja oli nyt tuhoamassa Tälwen ympärille kerääntyneitä puolustajia. Welden iski heidän kimppuunsa kuin puhuri, tappaen keihäänsä kärjellä ensimmäisen vihollisen. Toisen sai keihään tylpästä päästä kasvoihinsa ja kaatui maahan. Welden sukelsi yhden keihään alitse, väisti viuhuvan miekanterän, heitti keihäänsä miekkamiehen vatsaan ja paljasti miekkansa. Tuli hänen silmissään oli raivoisa, ja usea vihollinen otti askeleen taaksepäin. Welden pääsi eteenpäin heidän antaessaan tilaa. Paine Tälweä kohtaan helpottui osan vihollisesta joutuessa puolustautumaan ja muiden joutuessa epätietoisuuteen siitä mitä tapahtui. Welden tuli nyt miekkaansa käyttäen eteenpäin, kaataen vihollisen toisensa jälkeen. "Eriador, Eriador", kuuli Tälwe epätoivoisen sotahuudon, ja näki viimein Weldenin yksinään vihollisten keskelle. Toisaalla Maitren huusi epätoivoisesti Weldenin nimeä, juosten tätä kohti. Sir Cadhir tuli loikkien katolta toiselle jousensa pudottaneena. Hän pudottautui lennossa alas katolta ja lähti miekka paljastettuna juoksemaan samaan suuntaan. Welden oli enää ehkä kuuden metrin päässä Tälwestä mutta vihollisten meri erotti heidät. Welden ei päässyt enää eteenpäin. Mutta hän oli taistellut yhden Suuren sodan eeppisistä taisteluista, ja Welden tiesi sen itsekin. Parikymmentä vihollista makasi hänen takanaan kuolleena tai haavoittuneena. Oli aika kuolla. Hän kuuli hämärästi Maitrenin huutavan "WEEEELDEEEEEEN" epätoivoisella äänellä, mutta Welden ei voinut kääntyä katsomaan toveriinsa. Hän ei myöskään nähnyt Tälwen raivaavan tietään kohti Weldeniä. Ja koska Welden ei nähnyt tätä, hän ei myöskään nähnyt miten Tälwen miekka juuttui kiinni viholliseen jonka hän lävisti. Ritari riuhtoi hurjasti saadakseen miekan irti. Welden torjui iskun oikealta ja sai vihollisen pois tasapainoista. Toinen huitaisi miekallaan ja Weldenin vastaisku osui miestä käteen. Joku iski oikealta häntä keihään syrjällä, ja Welden tunsi miten jotakin murtui hänen kyljessään. Keihäs katkesi kovaan miekan iskuun ja keihäsmies sai heti perään kuolettavan iskun kaulaansa. Samassa edestä hyökkäsi jo uusi vihollinen. Welden ehti torjumaan vihollisen miekan, ja paiskasi tämän taaksepäin. Samalla hän kuitenkin jo tiesi olevansa liian myöhässä. Hän pikemminkin vaistosi kuin näki keihään kärjen joka oli tulossa vastustamattomalla voimalla kohti ritarin kylkeä. Welden käänsi päätään nähdäkseen terän. Oli kuin aika olisi pysähtynyt. Sotilas oli partainen ja ilkeän näköinen. Terä oli terävä ja pitkä. Tälwe astui väliin viimehetkellä, katsoen Weldeniin silmissään jotakin ihailun ja ystävyyden sekoitusta. Terä lävisti hänen ja ritarien päämies kaatui vasten Weldeniä. Kuin unessa Welden kohotti miekkansa ja iski keihäsmiehen kättä. Toisella kädellään hän piti kiinni miekasta, ja toisella laski varovasti Tälwen maahan. Harmaahaltia tuijotti Weldeniä, ja hänen silmissään oli hämmästystä. Sitten sir Cadhir ja sir Maitren olivat paikalla suojaten heitä miekoillaan. Welden vilkaisi ympärilleen eikä ollut uskoa silmiään. Ylös mäkeä rynnököi haarniskoituja ritareita. He tulivat leveänä rintamana ajaen vihollisia edellään. Ritareita oli useita satoja, ja Lähteen huoneen viiri liehui heidän yllään. Huutaen "Mahtan Mahtan" he hyökkäsivät ja ajoivat sekasortoon joutuneita vihollisia edellään. Sata viherhaltioiden keihäsmiestä tuki heitä, ja perässä marssi ehkä 300 jousiampujaa jotka antoivat nuolisateella viholliselle kuumat paikat. Ritareiden kärjessä hyökkäsi kultaiseen sotisopaan pukeutunut hahmo jota Welden ei ollut uskonut enää ikinä näkevänsä. Salaperäinen valkea hohde ympäröi ruhtinasta, ja hänen kultaisen kypäränsä päällä oleva valkoinen timantti hehkui kirkasta valkeaa valoa. Hän oli kuin loistava säde pimeyden keskellä. Viiri tuli aivan ruhtinaan perässä, ja hänen edessään taisteli Pyhän Piirin kirkkaanpunaiseen kaapuun ja harmaaseen haarniskaan pukeutunut pitkä ritari jota Welden oli aina ihaillut. Hänen vierellään taisteli tummahiuksinen sini-harmaaseen vaelluspukuun verhoutunut hahmo, jonka liikkeet olivat tappavan tehokkaita, ja jonka aiheuttama tuho kylvi kauhua vihollisen riveihin lähes yhtä pahasti kuin ruhtinaan haltiatulen palo. Ja ruhtinaan oikealla puolella taisteli pelkkään vihreään kaapuun verhoutunut haltia, joka oli opettanut Weldenille suuren osan siitä mitä hän tiesi eränkäynnistä. Uusi voima oli astunut mukaan taisteluun, ja Welden tajusi nyt mitä Cadhir oli huutanut laivoista. Ei lähteviä laivoja, vaan saapuvia. Apu oli tullut viimeisellä sekunnilla mereltä. Hyökkäävät ritarit pyyhkäisivät toria myöten kooten puolustajia avukseen edetessään. Vihollinen kääntyi ja pakeni, ja hyökkääjät juoksivat parrikadien välistä kohti porttia. "Maitren", sanoin Welden uskomatta vieläkään mitä oli juuri nähnyt, sillä se oli kuin unta. "Kokoa miliisi ja marssi muurille auttamaan näitä uusia ritareita. Minä olen poissa pelistä". Maitren nyökkäsi mutta viipyi vielä. "Näitkö ne ritarit? Näitkö keitä he olivat"? "Kyllä, mutta nyt ei ole aikaa miettiä sitä. Sinulla on vielä tehtävä suorittamatta". Maitren tervehti ja poistui keräämään sotureitaan. Welden tunsi kipua kyljessään ja tiesi kylkiluunsa olevan murtunut. Kävely teki kipeää. Myös Cadhir piteli kättään, jossa oli vuotava haava. Welden laskeutui polvilleen Tälwen viereen. Viimein hän tunsi kyyneleiden tulevan. "Miksi, Tälwe, miksi", hän kysyi pyyhkien kyyneleitään. "Minä olin valmis, ja sinulla niin paljon tehtävää". Mutta Tälwe ei vastannut. Hän oli kuollut! Cadhir laskeutui myös maahan. "Kuka tietää mitä hänen mielessään oli, mutta hän näytti päättäväiseltä. Et voi syyttää itseäsi". "Ottaisin ennemmin mitä tahansa muuta kuin tämän", totesi Welden katkerana. Hän sulki Tälwen silmät, ja alkoi sitten kääriä sidettä Cadhirin käden ympärille. Welden muisti miten hän oli ensi kertaa tavannut Tälwen dagorladin taistelun jälkeen, ja jo tuolloin hän oli ollut kuuluisa soturi. Harmaahaltioiden paras mies, oli Celeborn sanonut joskus. Ja se piti paikkansa. Tuntui melkein mahdottomalta, että Tälwe oli poissa. Pitkänaikaa he istuivat maassa Tälwen vieressä, kumpikin ritari omissa ajatuksissaan. Sitten viherhaltioiden jousimiehiä alkoi kävellä heidän ohitseen kohti muuria. Miehet väistivät heidät kaukaa, katsellen pitkään kahta veristä ritaria jotka istuivat ääneti ruumiin vierellä. Kolme jousimiestä käveli kuitenkin suoraan heitä kohti. Welden kääntyi katsomaan ja tunnisti etummaisena kävelevän ruskeatukkaisen haltiaksi lyhyen miehen. Hänellä oli yllään hieno vihreä univormu mutta ei haarniskaa. Kädessä oli suuri marjakuusesta tehty jousi. Welden nousi vaivoin seisomaan ja kohotti kätensä tervehdykseen. Welden ei hymyillyt, kuten normaalisti kohdatessaan henkilöitä jotka tunti. Cadhir pani sen kuitenkin väsymyksen ja haavoittumisen piikkiin. "Ruhtinas Ithilbor", totesi Welden hieman hämmästyneellä äänellä. "Teidät olisin odottanut viimeksi näkeväni täällä". Ithilbor nyökkäsi. "Onneksi ehdimme ajoissa", hän totesi katsellen Weldeniä viileästi. "Pelkäsimme kaupungin kukistuvan ennenkuin ehtisimme avuksi". "Lähellä se olikin", vastasi Welden ja käänsi katseensa Ithilborin kahteen seuralaiseen. He olivat molemmat nuoria, ja toinen oli hyvin kaunis vielä lähes teini-ikäinen nainen. Kummallakin oli jouset kädessään, ja heidän tummat hiuksensa säihkyivät auringon valossa. Nuoressa miehessä oli jotakin tutun näköistä. "Keitä ovat seuralaisesi", hän kysyi Ithilborilta. "Nuori mies näyttää tutulta". "Niin pitäisikin olla", vastasi Ithilbor. "Hän on Singollo Glorfalcin poika, ja nuori nainen on hänen serkkunsa Nessane". Welden nyökkäsi. "Onko tämä oikea paikka naiselle", hän kysyi Ithilborilta. "Emme tienneet hänen tulleen, ennenkuin oli liian myöhäistä", vastasi harmaahaltia. "Sellaisia ovat nuoret. Heidän mielensä palavat aina sankaritekoihin", totesi Ithilbor ja katseli Weldeniä tylyin silmin. Cadhir näki heti, että heidän välillään ei rakkautta tuhlattu. "Mutta kukaa maassa vieressänne", kysyi Ithilbor. "Tälwe tumma, peitsen herra", vastasi Welden ääni täynnä surua. "Suuret kaatuvat, pienet jäävät", vastasi Ithilbor kylmästi, ja vilkaistuaan Tälweä jatkoi matkaansa kahden nuoren haltian seuraamina. Welden jäi paikalleen, tuijottaen kaukaisuuteen, mutta Cadhir kääntyi katsomaan kolmikon perään. Nessane oli satumaisen kaunis ja hauraan näköinen nuori nainen,jonka tummat hiukset ulottuivat vyötärölle asti. Hän oli pukeutunut valkeaan kaapuun, ja vyöllä oli pitkä tikari. Nuoliviini keikkui selässä. "Kuka hän oli", kuuli Cadhir Nessanen kysyvän kirkkaalla äänellä. "Eregionin Welden", vastasi Ithilbor. Kumpikin nuori haltia kääntyi hämmästyneenä katsomaan taakseen. Portilla vihollinen pakeni juuri ulos kaupungista, ne jotka pääsivät. Monet kaatuivat ritareiden miekkoihin ja keihäisiin. Pian haltioiden harmaa kaupunki oli jälleen tyhjä vihollisista, ja kellot alkoivat soittaa voiton merkiksi. Mutta katsoessaan kaatuneiden kasoja Welden ei tuntenut voitonriemua. Ei sillä hinnalla minkä he olivat maksaneet. He olivat menettäneet paljon haltioiden ja Lhunin parasta verta, ja tulevaisuudessa heitä olisi kipeästi tarvittu. Sillä katsoessaan taivaanrantaan Welden tiesi, että Mithlondissa ei oltu juuri käyty hänen sotansa viimeistä taistelua, vaan sen ensimmäinen, ja tulevaisuuden haasteet olisivat vielä pahempia. Paljon pahempia. Epilogi Jokin herätti hänet pimeässä huoneessa. Jokin ääni? Hetken aikaa mies ihmetteli missä oli? Sitten hän muisti. Edorasin kultainen kartano. Hän nukkui omistajana kuninkaan entisessä makuuhuoneessa. Mutta mikä oli herättänyt hänet? Sitten hän näki valkean hohteen nurkassa, ja sen keskellä hahmon jonka ulkomuotoa ei voinut erottaa. Se oli vain hahmo, josta ei saanut otetta. "Voi ei", sanoi mies hiljaa kiroten. "Ruhtinas Gothmog, Morgulin herra ja Rohanin valtias", ääni kutsui häntä. Se oli omituinen ääni, jonka sävyä ei voinut erottaa. Aivan kuin jokin muinainen puhuisi, lähes unohtaneena miten sanoja muodostetaan. Mutta se ei voinut olla. "Katoa", mies komensi. "Minä en usko sinuun. Sinua ei ole olemassa. Ainoa jumala on herrani Melkor". "Sinä et ehkä usko minuun", vastasi ääni. "Mutta minä uskon sinuun. Siis kuuntele". Ja Gothmog kuunteli. Sillä mikä tahansa äänen lähde olikin, se ei ikinä ollut valehdellut. "Armeijaanne on kohdannut tappio. Luulette Vagranin nyt syövän Gil-galadin kultaisessa palatsissa, mutta sen sijaan korpit syövät hänen armeijansa kuolleita. Hän vetäytyy parhaillaan kohti Briitä, oltuaan jo Mithlondin muurien sisällä". "Miksi kerrot minulle tämän", kysyi Gothmog epäluuloisesti. "Koska sinun täytyy tietää mitä on tapahtunut. Se ei ole tärkeää, että Vagran on lyöty, vaan se että he ovat täällä. He ovat saapuneet". "Ketkä"? Gothmogin eteen nousi kuva kultaiseen sotisopaan pukeutuneesta haltiaruhtinaasta, jonka siniset silmät katsoivat kaukaisuuteen, nähden kaiken. Hänen oikealla puolellaan seisoi toinen, kookas haltia jonka yllä oli kirkkaanpunainen puku, ja vasemmalla puolella vanhempi viisaan näköinen haltia jolla oli hyvin tummat hiukset. Ruhtinaan hiukset olivat kultaiset ja kimaltelivat oudossa valkoisessa valossa. "He ovat saapuneet, ja kun talvi on ohi, ehkä te että lähdekään heidän peräänsä, vaan he saapuvat teitä ottamaan". "pitääkö minun pelätä heitä? Voivatko he olla uhka herralleni", kysyi Gothmog. "He ovat uhka", totesi ääni. "Voisivatko he muka kukistaa herrani", ihmetteli Gothmog ääni epäilystä täynnä. "Heidän mahdollisuutensa ovat pienet", vastasi ääni. "Minä en näe koko tulevaisuutta, mahdollisuudet ovat monet. Herrasi valta on nyt lähes täydellinen, mutta kun aikaisemmin vastarinnalla ei ollut mitään toivoa, nyt pieni kipinä elää jälleen. Katso kultaista ruhtinasta. Hän seisoo valon ja pimeyden välissä, eikä kuolema voi häntä koskettaa. Hän on valmis kohtaamaan herrasi, jos niin täytyy olla. Hän ei tiedä mitä pelko on. Hän on heidän sielunsa ja rohkeutensa. Katso punaista ritaria. Hän on heidän voimansa. Katso vanhaa haltiaa. Hän on heidän aivonsa. Yhdessä he ovat voimakkaita. He eivät ole välttämättä uhka, vaan tilaisuus". Gothmog nauroi. "Tilaisuus mihin? Kolme kurjaa haltiaa ei voi herraani kukistaa. Kun kevät saapuu, murskaan heidät. Uskollisuuteni aatteellemme on horjumaton, toisin kuin sinä luulet". "Onko todellakin", kysyi ääni. "Onko vieläkin, kun herrasi Melkor on palannut koko kauhussaan maan päälle, ja jakaa käskyjä ja tuomioita Minas Tirithistä? Onko nytkin kun suunnitelmianne muutetaan ja hulluus valtaa alaa? Missä ovat unelmasi nyt, valtias Gothmog? Missä ideologiasi, kun näet mitä olet palvellut". Ääni heikkeni ja katosi. samoin valkea hohde hahmo nurkassa. Mutta vielä pitkän aikaa istui Gothmog valveilla ja tuijotti nurkkaa. Hänellä oli paljon mietittävää.