POIS THARBADISTA

Welden istui Sinisen Joen majatalossa juoden siideriä. Samalla hänen silmänsä tarkkailivat ovea ja ihmisiä baaritiskillä. Sir Maitren istui häntä vastapäätä selkä ovea kohti. Välillä Welden katsoi Maitrenia. Noldolla oli lyhyet tummat hiukset. Hän oli hoikka ja hieman Weldeniä lyhyempi. Tyytyväisenä Welden pisti merkille, että hänen ritariparinsa ei näyttänyt väsyneeltä, vaikka he olivat taivaltaneet satoja kilometrejä lyhyessä ajassa. He istuivat vaiti pöydässään. Se juuri oli parasta Maitrenin seurassa. He kumpikin olivat täysin luonnollisia hiljaisuuden vallitessa. Vaikka kumpikaan ei sanonut mitään ei heidän välilleen syntynyt kiusallista hiljaisuutta!

Maitren oli pistänyt merkille Weldenin käytöksen heti kun he olivat edellisenä iltana saapuneet Tharbadiin. Salohaltia oli hiljainen ja kaukainen. Se merkitsi sitä, että Welden mietti ja yritti keskittyä. Maitren ei turhia kysellyt. Kultaisen Kukan vanhempi ritari sanoisi kyllä, kun tarvitsisi hänen apuaan. Mutta Weldenillä oli varmasti syytä olla varovainen ja mietteliäs. Jo kaksi hänen vanhaa tuttavaansa oli varoittanut heitä, että Tharbad ei ollut enää ystävällinen paikka Kultaisen Kukan ritareille. Siksi he istuivat nyt majatalossa odottamassa.

Sitten Welden äkkiä säpsähti tuskin huomattavasti. Maitrenille se kuitenkin riitti. Mies jota he odottivat oli saapunut majataloon. Maitren ei voinut olla vilkaisematta taakseen. Mies oli suurikokoinen ja rokanarpinen. Hän oli ilmiselvästi yksi Tharbadin lukuisista laitapuolenkulkijoista. Maitren tunsi huolta mielessään, mutta Welden näytti täysin tyyneltä. Hän viittasi miehelle ja tämä tuli heidän luokseen. Mies istuutui raskaasti penkille. ”Sir Welden”, hän tervehti ja nyökkäsi Maitrenille. ”Tervehdys Ninrun”, tervehti Welden. ”Kuunnelkaa, en voi viipyä kuin hetken”, totesi Ninrun salaperäisellä äänellä. ”Tiedän mistä haluatte tietää. Jotakin salaperäistä on tekeillä Tharbadissa. En ole siitä täysin perillä, mutta jotakin voin kertoa teille. Kaupungissa on mies Gondorin Minas Tirithistä. Hänen nimensä on Calador. Kuulin hänen puhuvan yhdelle kaupungin maistraatin miehistä. En tiedä mitä he suunnittelevat, mutta se liittyy Eriadorin viimeaikaisiin tapahtumiin. Kyseessä on salaliitto. Olkaa siis varovaisia”! Ninrun vilkaisi hätääntyneenä ympärilleen ja nousi sitten seisomaan. ”Minun täytyy nyt mennä”. Mies kääntyi ja kiiruhti ulos majatalosta.

Welden istui hetken pöydän ääressä liikkumatta mietteissään. Salaliitto? Mutta miten se liittyi hänen Jättijängillä näkemiinsä ihmisiin ja örkkien kiihtyvään toimintaan? Ja miten liittyi gondorilainen Calador tähän kaikkeen? Jotenkin Tharbad oli kaiken keskus. Siellä tehtiin salaliittoa, mutta keitä oli mukana ja mikä oli tavoite? Welden rypisti kulmiaan. Juuri sitä hän oli tullut Tharbadiin selvittämään, vastoin saamiaan määräyksiä palata Mithlondista Imladrisiin. Sir Lawhir ja vasta nimitetty ritari Dunlan saapuisivat muutaman päivän sisällä ja he palaisivat yhdessä Briihin. Mutta se saisi odottaa. Jotenkin hänen täytyi nyt saada salaliitto paljastettua. Muuten seuraukset voisivat olla pahoja. Mutta jokin häiritsi Weldenin ajatuksia. Jokin, mitä hänen olisi pitänyt huomata. Sitten se valkeni hänelle silmänräpäyksessä. Kaksi suurikokoista tummiin kaapuihin kääriytynyttä miestä oli poistunut majatalosta välittömästi Ninrunin lähdettyä. Astuessaan ulos toinen oli vilkaissut pilkallisesti ritareita. Voi ei!

”Maitren, äkkiä ulos”, hän huudahti ja tarttuen kiiruhti kohti ulko-ovea. Welden astui kadulle Maitren perässään. Pimeys oli laskeutunut Tharbadin ylle ja vain pääkatu oli kunnolla valaistu öljylampuin. Salohaltian katse haravoi ympäristöä. ”Tännepäin”, huudahti Maitren. Hän oli nähnyt liikettä majatalon taakse vievällä kujalla. Nuorempi ritari oli jo hyökkäämässä kujalle, kun hän kuuli Weldenin kohottavan keihäänsä varoasentoon. Maitren hillitsi intonsa ja paljasti miekkansa. Hän muisti tor Henderkin, joka oli surmattu juuri tällaisella pimeällä kujalla Briissä. Samaa ei tapahtuisi hänelle. Vetäen henkeä Maitren astui kujalle. Hän näki heti suuren hahmon makaamassa maassa. Se oli Ninrun! Maitren juoksi nopeasti miehen luokse ja tarkisti tämän pulssin. ”Hän on kuollut”, henkäisi Maitren. ”Ja tämä on ansa”, sanoi Welden keihäs valmiina. Hän ei näyttänyt yllättyneeltä kun samassa neljä tummaa hahmoa hyökkäsi esiin piiloista kujan pimeimmältä osalta. Maitren oli ehtinyt juuri nousta seisomaan ja torjui pimeässä välähtävän miekan. Hän kuuli kalahduksen ja sitten tuskan huudon ja tiesi Weldenin kaataneen ensimmäisen vastustajan. Maitren väisti oman vastustajansa iskun ja pisti tätä nopeasti käteen. Mies horjahti taaksepäin ja ritari seurasi iskuaan sivaltaen vastustajan kuoliaaksi.

Maitren kääntyi ja näki Weldenin väistävän miekaniskun ja vetävän keihäällään vastustajan jalat alta. Eleettömästi Welden iski heti perään keihäällään alaspäin ja vastustajan tuskanhuuto kertoi hänen osuneen. Neljäs tummakaapuinen mies kääntyi ja pakeni kujalta. ”Katso kaapujen alle”, sanoi Welden hiljaa. Tähänkö oltiin menty, hän ajatteli. He eivät olleet enää turvassa edes Tharbadissa! Sir Maitren kohotti lähimmän kuolleen miehen tummaa kaapua. ”Vihreän prikaatin univormu”, hän hengähti. ”Niin myös tällä”, sanoi Welden vilkaistuaan toista miestä. Kolmannella oli hienot siviilivaatteet. Mutta nyt ei ollut aikaa ihmetellä. ”Tule, emme voi jäädä tähän seisoskelemaan”, hän huudahti ja lähti Maitrenin seuraamana juoksemaan kauemmaksi. He olivat ehtineet juosta pari korttelia, kun kuulivat huutoa takaansa. Paljon miehiä oli liikkeellä. Heitä etsittiin! Etsintä oli kuitenkin turhaa. Kaksikko katosi Tharbadin sokkeloisille kujille.

”Miksi emme poistu kaupungista”, kysyi Maitren ihmetellen. ”Pääsisimme helposti muurin yli”. Welden ei heti vastannut vaan katsoi kulman taakse. He olivat syrjäisen pimeän kujan suojissa, eikä takaa-ajajista ollut kuulunut mitään vähään aikaan. ”Niin pääsisimme”, hän myönsi. ”Mutta emme voi poistua noin vain. Lawhir ja Dunlan saapuvat tänne huomenna tai ylihuomenna. Heitä täytyy varoittaa, että poistuvat heti”! ”Poistuisiko Lawhir, jos kuulisi jostakin vaarasta”, kysyi Maitren hymyillen. ”Ehkä ei”, totesi Welden hyväntuulisesti. Lawhir ei luultavasti pelännyt mitään! ”Mutta ainakin hän osaisi olla varuillaan”! ”Piileskelemmekö siis kunnes he ilmestyvät”, kysyi Maitren. Ajatus ei tuntunut hyvältä. ”Emme tietenkään, ”vastasi Welden. ”Annamme varoituksen henkilölle johon luotamme. Hän saa antaa sen Lawhirille. En vain voi vieläkään uskoa, että meidät yritettiin murhata Tharbadissa”.

”Miksi luulet että he yrittivät”, kysyi Maitren. Welden vilkaisi taas kulman taakse ja katsoi sitten Maitreniin. ”Sitä olen miettinyt jo vähän aikaa. He tiesivät, että Ninrun tiesi jotakin tärkeää. He näkivät hänen kertovan sen meille. Joten looginen päätös oli surmata Ninrun ja sitten meidät. Hän tiesi tämän Caladorin oleskelusta kaupungissa. Luulen, että meidät yritettiin tappaa sen takia”. ”He pelkäävät, että voisimme jäljittää heidät tämän Caladorin kautta”, tajusi Maitren. ”Juuri niin”, sanoi Welden tyytyväisenä. ”Virvatulten perässä juoksee Welden, sanovat jotkut ritarit. Huvittaisiko sinua, Maitren, juosta taas yhden virvatulen perässä”? Nuorempi ritari nauroi. ”Olen aina valmis. Mutta mitä on mielessäsi”?

”Teemme sen mitä he pelkäävät”, vastasi Welden. ”Lähdemme Minas Tirithiin. Haluan paljastaa tämän salaliiton ja se voisi onnistua tätä Caladoria seuraamalla. Ehkä Minas Tirithissä saamme viimein haluamamme vastaukset. Sitä paitsi luulen, että voimme siten auttaa Lawhiria. Vedämme takaa-ajajat peräämme, jos vain suinkin voimme”. ”Miten sinä aiot siinä onnistua”, kysyi Maitren ihmetellen. ”Näet sen aamulla”!

Aamu oli jo pitkällä, kun Welden sai toimitettua kirjeen henkilölle, johon luotti. Hän olisi halunnut tehdä enemmän Lawhirin varoittamiseksi, mutta se ei ollut nyt mahdollista. Kaupungin asukkaat olivat jo heränneet ja kadut alkoivat täyttyä väestä, kun Welden ja Maitren saivat näkyviinsä Tharbadin sillan. Kaksi vihreäpukuista vartijaa seisoi sillan kummassakin päässä. ”Miten pääsemme sillan yli”, kysyi Maitren ihmetellen. ”Kävelemällä”, vastasi Welden ja hymyili. ”Luuletko, että he yrittäisivät tappaa meidät tuossa sillalla satojen ihmisten ollessa todistamassa”? ”Eivät varmaankaan”, vastasi Maitren epävarmasti. ”Mutta silloin he tietävät varmasti, mihin suuntaan olemme lähteneet”. Welden nyökkäsi innokkaasti. ”Aivan niin. Vedämme huomion itseemme. Sen pitäisi auttaa Lawhiria”. ”Mutta mitä tapahtuu, kun he lähtevät takaa-ajoon”, kysyi Maitren. ”Me annamme heille melkoista kyytiä”, vastasi Welden. ”Vai mitä luulet, Maitren”? Nuorempi ritari nyökkäsi ja naurahti. ”Niin teemme”, hän vastasi. ”Mennään siis”. Tyynen näköisenä Maitren lähti kävelemään kohti siltaa. Welden seurasi rauhallisesti, mutta jousi asetettuna niin, että hän saisi sen silmänräpäyksessä ampumavalmiiksi.

”Huomenta, herrat”, tervehti Maitren iloisesti vartijoita. Sotilaiden kädet olivat tiukasti miekankahvoilla, mutta he eivät tehneet elettäkään estääkseen kahta haltiaa. Kumpikin silmäili haltioita avoimen vihamielisen näköisinä. Askeleitaan kiiruhtamatta ritarikaksikko käveli yli sillan, ohitti kaksi Enedwaithin puolen vartijaa ja lähti nousemaan tietä myöten ylös mäen rinnettä kohti kaakkoa. Edelleen kävellen he saavuttivat mäen harjan ja kiiruhtamatta yhtään katosivat sen taaksen. ”Nyt mentiin”, huudahti Welden ja kumpikin säntäsi juoksuun kohti tien itäpuolen aluskasvillisuutta.

PAKO KOHTI ROHANIA

Seuraavat päivät Welden ja Maitren antoivat todellakin Enedwaithin metsissä takaa-ajajille melkoista kyytiä. Useita ratsumiesten ryhmiä oli ritarien kannoilla. He pyrkivät milloin katkaisemaan näiden tien, milloin saamaan nämä kiinni ja milloin ajamaan haluamaansa suuntaan väijytystä varten. Aina Welden kuitenkin toi heidät pois ansasta ja juoksutti sen sijaan takaa-ajajia itse haluamaansa suuntaan. Jotenkin hän aina tiesi missä ratsumiesten ryhmät olivat. Kokoajan Welden onnistui säilyttämään suunnan kohti kaakkoa ja Rohanin Aukkoa. Sir Maitren oli usein ihaillut sydänveljensä taitoja metsässä, mutta milloinkaan ennen hän ei ollut nähnyt tällaista näytöstä. ”Miten oikein teet sen”, hän kysyi kerran tauon aikana. Welden hymyili iloisesti ja vastasi. ”Se on eräänlaista taikaa”!

Taikaa se todella olikin. Mikään ei voinut pysäyttää Weldeniä noina päivinä. Kertaakaan eivät takaa-ajajat saaneet heitä edes näkyviinsä. Mutta ikuisesti Maitren muisti sen, että takaa-ajajat olivat kyllä kerran ritarien näköpiirissä. Hyvin hyvin lähellä! Ritarikaksikko juoksi juuri lähellä tietä, ja oli lähdössä ylittämään pientä aukiota, kun Welden äkkiä pysähtyi. ”Tuohon pensaikkoon”, hän komensi ja seurasi Maitrenia suojaan. He olivat piilossa viitisen minuuttia ja Maitren alkoi jo miettiä, että Welden oli vihdoin erehtynyt. Silloin äkkiä kuului hevosten ääniä ja pian aukiolle saapui kahdelta eri suunnalta ratsumiehiä.

”Vihdoinkin näemme heidät läheltä”, kuiskasi Welden. Maitrenia lähes hirvitti miten kepeästi Welden viime päivät oli ottanut. Ratsumiehiä oli yli 20 ja he olivat pukeutuneet tummiin kaapuihin. Kaikki olivat hyvin aseistautuneita ja näyttivät kokeneilta sotureilta. Kaksi ryhmää kohtasi aukion keskellä ja jäi hetkeksi keskustelemaan. Welden ja Maitren olivat riittävän lähellä kuullakseen joka sanan. He näkivät miesten kasvot. Johtaja oli pitkä ylpeän näköinen mies, jonka lyhyet hiukset olivat vaaleat. Hänessä numenoren veri virtasi puhtaana, ajatteli Welden! ”Ei jälkeäkään”, mies kirosi. ”Miten tämä on mahdollista”? ”Herrani Herendur”, vastasi toisen ryhmän johtaja. ”Minähän kerroin, että nämä ritarit ovat vaarallisen taitavia”. ”Pitää paikkansa”, pisti väliin kolmas mies, jonka äänessä oli kylmää auktoriteettia. ”He ovat tottuneita metsämiehiä ja nyt vastassamme oleva ritari on poikkeuksellisen kyvykäs. Hän pitää meitä lähes pilkkanaan. Mutta heidät täytyy löytää! He tietävät Caladorista. Olisi liian vaarallista herralleni päästää heidät menemään”.

Vaalea Herendur naurahti pilkallisesti. ”He voivat olla kokeneita metsästäjiä, Solfin, mutta heidän aikansa on ohi. Nyt metsästän minä ja he ovat saalista. Veljeskuntani suurmestari on määrännyt minut toimimaan. Saamme suuren palkkion jokaisesta surmatusta ritarista. Älkää unohtako sitä. Meidän pitää vain olla kärsivällisiä. Kun saamme heidät vihdoin näkyviimme, teemme heistä helposti selvää”. Solfin ei näyttänyt tyytyväiseltä, mutta ei vastannut mitään Herendurille. ”Jatketaan etsintää”, komensi viimein Herendur. ”He löytyvät kyllä”!

Kun ratsumiehet olivat poistuneet astuivat Welden ja Maitren esiin piilostaan. Welden katseli vähän aikaa suuntaan, johon Herenduriksi kutsuttu oli kadonnut. ”Ihmettelen, mitä oikein on tekeillä”, hän sanoi viimein. ”Mistä ihmeen veljeskunnasta he puhuivat? Olisivatpa he viipyneet pidempään ja puhuneet enemmän. Mutta se Solfiniksi kutsuttu ei tuntunut halukkaalta puhumaan julkisesti”. ”Pitää paikkansa”, totesi Maitren. ”Se Solfin ei halunnut puhua edes omien miestensä edessä”. ”Ehkä siksi etteivät he olleet hänen miehiään, vaan palkkasotureita”, mietti Welden. ”Mitä he tarkoittivat ritareilla heidän saaliinaan”, kysyi Maitren mietteliäänä. ”Se ei kuulostanut yhtään hyvältä”. ”Ei niin”, vastasi Welden lähtien kävelemään tietä kohti. ”Mutta meidän pitää jatkaa matkaa”!

He pysyttelivät seuraavat päivät tien lähellä kulkien sen suuntaisesti. Viimein alkoi Angren joki lähestyä ja Welden saattoi nähdä Sumuvuorten jäävän pohjoispuolelleen. Koillisessa kohosivat Valkoiset vuoret kohti korkeuksia. He olivat saapuneet Rohanin aukkoon. Welden tiesi, että nyt oli menossa kilpajuoksu siitä, ketkä ehtisivät ensiksi Angrenin ylimenopaikalle. Siellä olisi varmasti rohanilaisten vartio, mutta mitä se tekisi jos jotakin tapahtuisi joen länsirannalla? Welden ei osannut sanoa. Siksi hän nyt kiiruhti kohti kahlaamoa yrittäen ehtiä sinne ennen takaa-ajajia.

Näytti jo selvästi siltä, että he ehtisivät ensiksi. Kahlaamo oli jo lähellä ja takaa-ajajia ei näkynyt. Kumpikin ritari oli vielä hyvissä voimissaan ja Welden kiihdytti vauhtia valmistautuen loppukiriin. Juuri silloin he nousivat pienen kukkulan yli ja näkivät tien viereiseen notkelmaan leiriytyneenä suuren karavaanin. ”Kauppiaita”, sanoi Maitren nähden kauppatavaroilla pakatat vankkurit. Joillakin kauppiailla oli perheensä mukanaan. ”Tulossa Tharbadista”, nuorempi haltia lisäsi. Welden tyytyi nyökkäämään. ”Miksi he ovat leiriytyneet tuonne”, hän viimein kysyi. ”Rajalle on vain vähän matkaa ja päivää on vielä pitkälti jäljellä”. ”Kaikki vankkurit näyttävät ehjiltä”, tuumi Maitren. ”Mutta meidän pitäisi jatkaa matkaa, että ehdimme kahlaamolle ensiksi”.

Welden kuitenkin pudisti päätään. ”Minusta tuntuu, että heillä on jokin hätä. Meidän täytyy käydä katsomassa, mistä on kyse”. ”Se on päinvastaisessa suunnassa, kuin kahlaamo”, totesi Maitren, mutta hänen äänensä oli myöntyväinen. ”Meillä on kyllä omakin hätä, ainakin jos ne ihmiset ehtivät ennen meitä kahlaamolle”. Welden huokasi. ”Emme me voi päättää, että yhtenä päivänä kun kaikki on hyvin olemme ritareita, ja toisena päivänä kun olemme hieman pulassa emme olekaan. Velvollisuutemme on auttaa, jos heillä on jokin hätä”. ”Tiedän”, vastasi Maitren. ”Mennään siis”. Mutta nuorempi ritari kuulosti hivenen huolestuneelta.

ANGRENIN KAHLAAMON YLI

Welden edellä kaksikko lähestyi karavaania. He pääsivät ensimmäisten vankkurien luokse, ennen kuin kukaan huomasi mitään. Welden käveli vankkurien keskelle ja pysähtyi nojaten keihääseensä. Maitren seisoi hieman taaempana oma keihäänsä rennosti vaarattomassa asennossa. Kauppiaat katselivat pitkään tulijoita tietämättä mitä tehdä. ”Tervehdys teille”, sanoi Welden viimein. ”Suokaa anteeksi, että tunkeudumme näin seuraamme, mutta näimme teidät läheiseltä kukkulalta ja näytti siltä, että teillä voisi olla jokin hätänä”. Laiha pitkä kauppias, joka näytti johtajalta, lähestyi Weldeniä. ”Minä olen Godfrey”, hän sanoi varovasti katsellen kahden harmaakaapuisen miehen keihäitä ja jousia. ”Tämä karavaani on johdossani. Pyydän anteeksi epäilyksiäni, mutta yleensä kulkijat näissä erämaissa eivät piittaa toisten hädästä”. Welden hymyili nähdessään miehen vilkaisevan häneen epävarmasti, peläten loukanneensa.

”Olkaa huoletta”, hän vastasi. ”Me emme ole pahoja miehiä. Toisinaan näissäkin erämaissa voi löytyä apua odottamattomalta taholta. Mikä teillä on hätänä”. Nuori mies tunkeutui muiden ihmisten joukon läpi Weldenin eteen. Hätä näkyi hänen kasvoistaan. ”Vaimoni on pahasti sairaana”, mies hengähti ja kyyneleet valuivat hänen kasvoillaan. Godfrey taputti miestä olalle lohduttavasti. ”Pelkäänpä, että hän on kuolemaisillaan”, kauppias totesi surullisesti. ”Emme tiedä mikä häntä vaivaa, mutta kuume on liian korkea”. ”Viekää minut hänen luokseen heti”, totesi Welden tiukasti katsoen aviomieheen. Hän käveli tämän kanssa läheisten vankkurien luo. Vankkurien kyydissä oli nuori nainen, jonka kasvot hehkuivat punaisina. Welden nousi ketterästi vankkureihin ja alkoi tutkia naista. Aviomies näytti siltä, kuin aikoisi estää haltiaa, mutta Maitren pysäytti hänet. ”Antakaa toverini yrittää”, hän totesi. ”Hän on parantaja. Ehkä tilanne ei ole vielä toivoton”!

Weldenin tutkiessa naistan Godfrey kääntyi Maitrenin puoleen ja näki tämän asettuneen vankkurien eteen katsellen koilliseen. Kauppias huomasi nuoren haltian asettaneen jousensa niin, että saisi vedettyä sen esteettä esiin. Maitren näytti hermostuneelta. Hän tiesi, että jokainen hukattu minuutti toi takaa-ajajat lähemmäksi. Ja jokin ratsumiesten ryhmä oli varmasti parhaillaan kiitämässä kohti kahlaamoa tukkiakseen tien eteenpäin. Welden saattaisi ehkä pelastaa naisen hengen, mutta se voisi maksaa heidän oman henkensä. ”Mihin olette matkalla, jos saan kysyä”, sanoi Godfrey viimein. Nuori mies, jonka hän oli nyt tunnistanut haltiaksi, katsoi kauppiasta ilmeettömänä. ”Rohaniin”, hän vastasi lyhyesti. ”Mihin siellä? Me olemme Edorasin kauppiaita ja palaamassa sinne”. ”Sen näkee sitten kun pääsemme sinne”, vastasi Maitren äänellä, joka kehoitti kauppiasta hoitamaan omat asiansa. Tämä huomasi ritarin vilkuilevan kokoajan ympäristöön, yrittäen nähdä joka suuntaan yhtä aikaa.

Oli kulunut jo yli tunti, mutta takaa-ajajia ei ollut onneksi ilmestynyt näköpiiriin. Maitren vilkuili välillä sisään vankkureihin. ”Miten se sujuu”, hän kysyi viimein ääni hivenen tuskaisena. ”Minulla on juuri oikea yrtti tähän”, vastasi Welden katsoen aviomieheen. ”Jos saan kuumeen vielä laskemaan, luulen että hän selviää. En kuitenkaan lupaa mitään vielä” Aviomies nyökkäsi kyyneltensä läpi. Muutamaa minuuttia myöhemmin Welden nousi ja astui ulos vankkureista. ”Nyt voimme vain odottaa laskeeko kuume”, hän totesi. ”Meitä ei kai sitten enää tarvita”, kysyi Maitren toiveikkaana. ”Me odotamme kunnes näemme miten käy”, vastasi Welden. ”Olemme hieman kiireessä”, hän selitti Godfreylle. ”Mutta pari tuntia sinne tai tänne ei merkitse enää mitään”. Hän vilkaisi Maitreniin, joka tiesi mitä se merkitsi. Takaa-ajajat olivat jo kahlaamolla.

Oli kulunut noin puoli tuntia. Welden ja Maitren nojailivat vankkureihin yrittäen näyttää tyyniltä. Mutta jopa Welden oli nyt hieman tuskaisen oloinen. Äkkiä sairaan naisen aviomies huudahti ilosta. Welden kiiruhti paikalle. ”Kuume on laskenut ”, hän totesi iloisena. ”Hyvä mies, vaimosi tulee selviytymään”. Welden antoi miehelle muutaman yrtin, jotka vaimon tulisi syödä tulevina päivinä ja astui sitten taas ulos vankkureista. ”Pyydän anteeksi, mestari Godfrey, mutta nyt meidän pitää lähteä niin nopeasti kuin voimme”. Godfrey kumarsi kiitollisena. ”Jumalat siunatkoon teitä ystävällisyytenne vuoksi”, hän sanoi juhlallisesti. ”Toivon, ettei antamanne apu ole aiheuttanut teille vaikeuksia”, kauppias jatkoi.

Welden vilkaisi suuntaan, jossa tiesi kahlaamon olevan. ”Voi, vihollisemme ovat nyt kahlaamolla emmekä voi päästä siitä enää yli”, ritari totesi. ”Minun pitää miettiä mitä teemme. Kahlaamo on nyt meiltä suljettu”. Godfrey nyökkäsi. ”Te aiheutitte itsellenne vaikeuksia auttamalla meitä”, hän totesi. ”Pahat miehet eivät sellaista tee. En tiedä mistä on kyse, eikä minun tarvitsekaan tietää. Tunnistan hyvän asian kun sellaisen näen. Antakaa minun auttaa teitä nyt”! Welden katsoi kauppiasta ja hymy levisi hänen kauniille kasvoilleen. ”Itseasiassa on todella jotakin, mitä voisitte tehdä”!

Kauppakaravaani saapui hyvissä ajoin ennen iltaa Angrenin kahlaamolle. Mestari Godfrey ajoi itse etummaista vankkuria. Epätavallisesti hän näki kahlaamon vartion joen länsirannalla. Kokonainen Rohanin ratsuväen komppania oli leiriytyneenä kahlaamolle ja ainakin 40 ratsumiestä näytti olevan jalkaisin länsirannalla. Godfrey saattoi nähdä komppanian päällikön, kapteeni Wulfstanin, keskustelemassa tumma-asuisen miehen kanssa. Samanlailla pukeutuneita miehiä oli parikymmentä aivan joen rannassa tien molemmin puolin. Godfrey vilkaisi taaksepäin katsoakseen lyhyttä vankkurien muodostamaa jonoa. Heti seuraavaa vankkuria ajoi kaksi rikkaan kauppiaan vaatteisiin ja pukeutunutta miestä. Kylmä pohjoistuuli puhalsi halki Rohanin aukon ja kaikki kauppiaat olivat kääriytyneet lisäksi kaapuihin joiden huput peittivät useimpien päätä. Godfrey nyökkäsi tyytäväisenä. Kukaan ei voisi erottaa toista vankkuria ajavia haltioita muista kauppiaista. Taikoen kasvoilleen ystävällisen mutta kunnioittavan hymyn hän pisti hevosiin vauhtia ja lähti kohti kahlaamoa.

Maitren ajoi vankkuria eteenpäin rauhallisesti virheitä tekemättä. Hän pysytteli oikean etäisyyden päässä ensimmäisestä vankkurista. Welden katseli ympärilleen uteliaana kuin kauppias, joka ei usein näe sotilaita. Hän näki miten rohanilaisten komentaja lähestyi Godfreyn vankkuria seurassaan pitkä vaaleatukkainen mies. Se oli Herendur! He keskustelivat lyhyesti Godfreyn kanssa, joka onneksi näytti tuntevan sotilaiden kapteenin. Lopulta vankkurien eteen asettuneet sotilaat astuivat syrjään ja Godfrey ohjasi vankkurinsa sotilaiden ja tummakaapuisten miesten tekemän kujan halki kahlaamolle. Miehet katselivat tarkkaavaisina vankkureita, mutta antoivat niiden mennä. Welden kuunteli tarkkaan Maitrenin ajaessa vankkurin Herendurin ja upseerin ohi. ”Ne miehet on löydettävä”, hän kuuli Herendurin sanovan. ”He ovat vaarallisia ja voivat vahingoittaa herraani. Jos sinä Wulfstan haluat pysytellä herrani ystävänä, autat meitä etsinnöissä”. ”Minä autan täällä kahlaamolla minkä voin”, vastasi rohanilainen. ”Mutta en voi määrätä miehiä kauemmaksi rajasta herättämättä epäilyksiä. Etsi sinä ympäristöstä, niin minä pidän kahlaamon suljettuna”. Welden näki hupun alta miten Herendur nyökkäsi. ”Hyvä, minä käsken mieheni satulaan. Heidän täytyy olla vielä länsirannalla, jos eivät kerran ole kulkeneet tästä”.

Sitten vankkurit ehtivät veteen ja loiske peitti miesten puheen. Kahlaamo oli matala ja pian vankkurit nousivat joen keskellä kohoavalle saarelle ja sitten laskeutuivat uudelleen veteen. Heidän edessään aukenivat Rohanin tasangot.

METSÄSTÄJÄ JA METSÄSTETTY

Muutamaa päivää myöhemmin vankkurikaravaani vyöryi tietä myöten jo ohi Ämyrinlinnaan vievän tien. Kauppiaat olivat matkalla Edorasiin ja olivat ilomielin ottaneet ritarit mukaansa. Sää oli paranemassa ja kylmä tuuli oli loppunut. Maitren katseli ihmetellen Rohanin tasankoja, joita hän ei ollut aiemmin nähnyt. Silmänkantamattomiin näkyi vain vihreää ruohoa ja siellä täällä ratsumiesten paimentamia hevoslaumoja. ”Welden”, kysyi Maitren vieressään istuvalta ritarilta. ”Miksi me aina joudumme kaikkein pahimpiin paikkoihin? Viimeisin viikko on taas ollut melkoisen kiireinen”! Welden katsoi sydänveljeään myötätuntoisena. ”Olen pahoillani siitä, Maitren. Mutta jokin aina ajaa minua eteenpäin antamatta rauhaa. Nyt se on tämä salaliitto Eriadorissa. Ehkä todellakin juoksen vain virvatulten perässä, enkä ikinä tule saavuttamaan mitä etsin, mutta en tiedä onko sillä väliä. Ainakin yritän, ja olen iloinen että olet mukanani. Pelkäänpä, että minun tapani selvittää asioita on melko suorasukainen. Menen jonnekin ja sitten vain asioita alkaa tapahtua, juuri niin kuin Tharbadissa tapahtui. Minulla on nyt johtolanka, enkä voi pysähtyä ennen kuin olen sen tarkistanut”.

”Ei se minua haittaa”, sanoi Maitren. ”Juoksentelen mielelläni sinne tänne johtolankojen perässä. Mutta kuule, miten pian luulet herra Herendurin ratsumiehineen keksivän, että olemme jo päässeet läpi Angrenilta”? ”Luulisin, että he ovat jo tajunneet sen”, vastasi Welden. ”Veikkaisin heidän myös tajunneen miten pääsimme läpi, joten voimme odottaa ratsumiesten ilmestyvän pian takaamme”. Maitren nauroi. Welden oli joskus niin salaperäinen. ”Silti me ajelemme näissä vankkureissa kaikessa rauhassa”, hän totesi iloisesti. ”Onkohan siihen joku syy”? Welden nyökkäsi vilkaisten vankkurin ohi taaksepäin. ”Laskin Herendurin ratsumiehet kun ylitimme kahlaamon. Heitä oli 14. Hän sanoo metsästävänsä ritareita. Me näytämme hänelle pian, kuka metsästää ketä. Ikävä kyllä hän ei tule elämään kyllin pitkään oppiakseen viisaammaksi”!

Tuntia myöhemmin alkoi viimein tapahtua. ”Pysäytä vankkurit”, huudahti Welden. ”Näen pölypilven takanamme”. Maitren pysäytti ja koko karavaani seurasi esimerkkiä. Kauppiaat katselivat, miten Welden juoksi pienen kumpareen laelle ja tähysti länteen. Sitten hän käveli takaisin. ”Ystävämme Angrenin kahlaamolta ovat tulossa”, hän totesi rauhallisesti. ”Kiitän sinua ja kumppaneitasi ystävällisyydestänne, mestari Godfrey, mutta meidän täytyy nyt jättää seuranne, ettette joutuisi vaaraan. Menkää hyvää vauhtia ja olkoon yrityksenne Edorasissa menestyksekäs”!

Godfrey nyökkäsi. Hän oli kuluneina päivinä oppinut pitämään oudoista haltioista, samoin koko karavaani. ”Me teemme teille tietysti viimeisen palveluksen”, sanoi Godfrey. ”Osoitamme heidät väärään suuntaan”. ”Ei, mestari Godfrey”, sanoi silloin Welden. ”Pyydän sinulta erilaista palvelusta. Osoita heidät oikeaan suuntaan. Näytä mihin päin lähdimme. Kerro kaikki totuudenmukaisesti. En halua sinun enää vaarantavan itseäsi meidän vuoksemme”. Godfrey katsoi Weldeniä ihmeissään. ”Mutta eivätkö he silloin pääse suoraan jäljillenne”, hän kysyi. ”Toivon niin”, vastasi Welden ja hänen silmissään näkyi vaarallinen tuli, joka sai kauppiaan hätkähtämään. ”Itseasiassa lasken sen varaan”, totesi Welden. ”Hyvästi siis, mestari Godfrey”.

Ritarit lähtivät hölkkäämään kohti pohjoista jättäen hämmästyneet kauppiaat ihmettelemään. ”Ehtisimme yhä vuorien suojiin”, totesi Maitren. ”Mutta sinä kai pidät kiinni suunnitelmastasi”, hän tuumi. Welden ei vastannut vaan katseli jo ympärilleen etsien sopivaa paikkaa.

Vain parikymmentä minuuttia oli kulunut haltioiden poistumisesta, kun raivostunut Herendur sai karavaanin kiinni. Hän vaati saada kuulla, oliko karavaani ottanut ketään mukaansa Enedwaithissa. Mestari Godfrey kertoi totuudenmukaisesti kahdesta haltiasta ja osoitti pelokkaan näköisenä suunnan, johon haltiat olivat pelokkaina ja hätäisinä lähteneet juoksemaan. Hän ei maininnut Weldenin rauhallisen päättäväisestä ilmeestä eikä tämän silmissä hehkuvasta tulesta!

Herendur oli riemuissaan Edessä oli vain avonaista maastoa. Nyt eivät ritarit pääsisi metsien suojiin, vaan jäisivät varmasti ratsumiesten saaliiksi. ”Eteenpäin. Surmatkaa kummatkin”, hän komensi miehiään. Kuin puhuri he vyöryivät pois vankkurien luota kohti pohjoista. Herendur ei vaivautunut edes etsimään jälkiä. Hän oli nähnyt selvästi kauppiaan kasvoilta, että tämä ei valehdellut. Suunta oli oikea, joten he eivät voisi olla pian saamatta ritareita näkyviinsä. ”Edetään ravia”, Herendur komensi ajatellen, että kannatti jo säästellä hevosia paluumatkaa varten.

Sekavana rykelmänä tummapukuiset miehet ratsastivat alas pienen harjanteen rinnettä. Herendur oli kärjessä, eikä hän tiennyt mitään olevan pielessä ennen kuin oli liian myöhäistä. Kahden salohaltioiden viitan alle suojatuneet thal Welden ja tor Maitren nousivat seisomaan vain muutaman metrin päässä ratsumiesten sivulla. Viitat olivat vihreät ja kätkivät heidät vihamielisiltä silmiltä. Kummankin haltian käsissä oli jouset ja nuoli valmiina jänteellä. Vain viimeisenä ratsastanut mies ehti nähdä heidät ennen kuin kumpikin haltia laukaisi jousensa. Hän ehti rekisteröidä vihan kummankin kasvoilla ja sitten nuolet osuivat maaliinsa. Viimeisenä ratsastanut mies tunsi tuskaa nuolen lävistäessä hänen yläruumiinsa. Hänen edessään ratsastanut mies oli jo putoamassa satulasta.

Täydellinen sekasorto seurasi. Hevoset hirnuivat ja osa nousi takajaloilleen. Muutama villiintyi täysin. Kukaan ei tuntunut tietävän mitä tapahtui. Ennen kuin kukaan oli ehtinyt paljastaa miekkaansa oli Welden jo vetänyt uuden nuolen jänteelle ja ampui noin neljän metrin päästä hevosensa rauhallisena pitänyttä ratsumiestä kylkeen. Tämä kaatui huutaen. Myös Maitrenin nuoli osui ja jo neljä ratsumiestä makasi maassa. Yksi mies oli nyt vihdoin saanut hevosensa käännettyä ja paljastettu miekka kädessään hyökkäsi kohti Maitrenia. Welden kääntyi eleettömästi ja ampui Maitrenin ylitse ratsumiehen kuoliaaksi.

Nuorempi ritari ei jäänyt ihmettelemään vaan tarttuen keihääseensä hyökkäsi keskelle ratsujensa kanssa kamppailevia miehiä. Yksi oli putoamaisillaan satulasta, kun Maitrenin keihäs osui häntä jalkaan ja mies putosi. Keihään seuraava isku surmasi hänet, mutta toinen mies oli nyt saanut miekkansa esiin ja iski kohti Maitrenia. Tämä väisti ja sitten mies horjahti hevosen pyrkiessä takajaloilleen. Maitrenin keihäs osui ratsastajan vatsaan ja surmasi hänet.

Welden näki parinsa käyttäneen hyvin ratsastajien sekasorron hyväkseen ja päässeen näiden keskelle. Oli aika ottaa tilanne hallintaan ja lopettaa kahakka. Hän juoksi kohti lähintä ratsumiestä, joka oli hyökkäämässä kohti Maitrenia. Mies ei ehtinyt kuin hämmästyä Weldenin loikatessa hänen taakseen hevosen selkään. Pitkä tikari oli samassa Weldenin kädessä ja surmasi miehen. Kiroten ritari paiskasi miehen maahan ja istuutui satulaan. Sitten hänellä oli jo miekka kädessään. Maitren oli yhä vihollisten keskellä ja joutumassa pulaan, mutta nyt Welden hyökkäsi jäljelle jääneiden ratsumiesten selustaan. Ensimmäinen ratsumies kaatui hänen miekkaansa, sitten toinen. Samassa Welden pysähtyi. Kolme jäljelle jäänyttä ratsumiestä epäröi, mutta heidän johtajansa ei. Vaaleahiuksinen Herendur huusi raivosta mutta säilytti silti malttinsa. Hän näki yhden ratsumiehistään kannustavan hevostaan ja hyökkäävän kohti Weldeniä. Samassa sir Maitrenin jousi helähti ja nuoli iskeytyi ratsumiehen rintaan. Hän pysyi hetken hevosen selässä, mutta suistui sitten hitaasti alas ja rojahti ruohikkoon.

Welden kääntyi kohti kolmea elossa olevaa miestä, mutta turhaan. Herendur käänsi hevosensa ja lähti pakoon. Kaksi jäljellejäänyttä ratsumiestä seurasi häntä. Welden tähtäsi tarkkaan ja ampui nuolen kohti Herendurin selkää. Tämä suojautui kuitenkin viime hetkellä kierähtämällä hevosensa kyljen suojaan. Nuoli suhahti ohi. Salohaltia ei lähtenyt ajamaan takaa vaan pisti jousensa pois. Welden ja Maitren odottivat kunnes kaikki kolme ratsastajaa olivat kadonneet taivaanrannan taakse. Sitten Welden laskeutui satulasta katsellen yhä suuntaan johon Herendur oli kadonnut. ”Toivoisin, että tietäisimme kuka hän on”, tuumi Welden viimein. ”Ja kuka on hänen herransa, jolla on suhteita rohanilaisiin. Niin paljon kysymyksi ja ne tuntuvat vain lisääntyvän kokoajan”. Maitren kohautti olkapäitään. ”Ainakin saimme tämän porukan pois kannoiltamme”, hän huomautti. ”Niin”, vastasi Welden mietteliäänä. ”Miettivätpä toisen kerran ennen kuin lähtevät uudelleen metsästämään ritareita. Sitä paitsi saimme hevoset. Ota itsellesi yksi, niin lähdetään jatkamaan matkaa”! Maitren ei voinut olla hymyilemättä nähdessään Weldenin ilmeen hänen mainitessaan hevoset. Salohaltia todella inhosi ratsastusta!

MINAS TIRITH

Oli myöhäinen ilta, kun sir Welden ja sir Maitren taluttivat hevosensa Minas Tirithin portille. Maitrenin silmät olivat levinneet hämmästyksestä hänen nähtyään kaupungin kohoavan Pelennorin kenttien toisella puolella. Nuorempi ritari oli tiennyt kaupungin olevan suuri, mutta hän ei ollut osannut kuvitella kuin suuri. Mahtavat muurit jättivät täydellisesti varjoonsa Mithlondin harmaat muurit. Weldenkään ei voinut olla ihastelematta korkeita muureja, kaupungin yläpuolella kohoavaa valkoista kuninkaan linnaa ja sen korkeaa tornia. Paljon yli kaksituhatta vuotta oli kulunut siitä, kun salohaltia oli viimeksi nähnyt Minas Tirithin, mutta silloin se oli ollut täysin Osgiliathin varjossa.

Kumpikin ritari oli peittänyt kasvonsa hupuilla ja pyrki näyttämään mahdollisimman huomaamattomilta. Gondor ei ollut juuri lainkaan tekemisissä haltioiden kanssa nykyään ja kahden ilmestyminen kaupunkiin voisi herättää valtavasti julkisuutta. Juuri sitä ritareiden täytyi välttää. Weldenin kokeneet silmät arvioivat nopeasti portilla seisovaa vartiota. He eivät näyttäneet kovinkaan tiukilta miehiltä. Vartiointi oli pikemminkin muodollisuus kuin tärkeä tehtävä. Mutta silti kaksi tulijaa kiinnittivät heti vartion huomion. Muut portista kulkijat olivat maalaisia tai kaupunkilaisia omilla asioillaan. Ritarit pystyivät ehkä kätkemään rotunsa, mutta eivät hyvää ryhtiään, voimakasta itsevarmaa olemustaan tai sitä, että olivat minkä tahansa maan mittapuulla raskaasti aseistautuneita. Vartion päällikkö harmaassa univormussaan astui tulijoiden eteen. Hänen ilmeensä oli kuitenkin ystävällinen.

”Tervehdys, ystävät”, hän sanoi viitaten ritareita pysähtymään. ”Mikä tuo teidät Minas Tirithiin”, hän kysyi. ”Luulin, että Minas Tirith on avoin kaupunki”, vastasi Welden rauhallisesti. ”Niin se onkin”, vastasi päällikkö. ”Mutta minun tehtäväni on kysellä, jos tunnen siihen tarvetta. Te kaksi pistätte heti silmään tästä muusta joukosta”. Welden nyökkäsi ymmärtävänsä. ”Me olemme Eriadorin Minhiriathista”, hän totesi. ”Kuulimme Gondorin armeijan etsivän hyviä miehiä ja ajattelimme tulla katsomaan, jos vaikka liittyisimme armeijaan. Onhan tarjous vielä voimassa”? Päällikkö nauroi. ”Se värväys on aina käynnissä. Me tarvitsemme kaikki miehet mitä saamme. Kaikki hyvin. Jatkakaa matkaanne. Haluatte varmasti tutustua tänä iltana majataloihimme. Mutta huomenna menkää kaupungin kuudenteen piiriin ja löydätte kruunun kanslian heti kuninkaanlinnan portin vierestä. Värväystoimisto on siellä. Parasta onnea teille”. Welden kiitti päällikköä lämpimästi ja käveli Maitrenin kanssa portista sisään.

”Mitä hän tarkoitti sillä, että värväys on aina käynnissä”, kysyi Maitren kävellen Weldenin vierellä. Hän pysähtyi hetkeksi hämmästyneenä. Minas Tirithin kadut olivat vielä illan tunteinakin vilkkaat ja saivat Eriadorin hiljaisuuteen tottuneen ritarin hämmästymään. Kadut olivat kapeat, toisin kuin Mithlondin leveät kadut. Välillä näytti siltä, kuin asemakaavaa ei olisi lainkaan. Maitren pudisti päätään. ”Gondor on vielä pahemmassa tilanteessa kuin me”, totesi Welden. ”Heitä painostetaan lähes joka suunnalta. Vain Rohanissa heillä on enää ystäviä”. ”Luulin Gondorin olevan voimakas valtakunta”, totesi Maitren katsellen mietteliäänä kadulla sinne tänne kiiruhtavia ihmisiä. ”Se onkin”, vastasi Welden. ”Mutta heikentyy kokoajan. Kuinka kauan se voi heikentyä romahtamatta? Kukaan ei tiedä”!

”Tämä kaupunki on valtava”, sanoi Maitren väistäen eteenpäin ahtaalla kadulla vyöryviä vankkureita. Luulin aina Mithlondin ja Fornostin olevan suuria, mutta ne kalpenevat Minas Tirithin rinnalla. Onko tämä maailman suurin kaupunki”? Welden pudisti päätään. ”Umbar on paljon suurempi. Mutta olen kuullut, että muinainen Numenoren siirtokunta Perennia jossakin kaukana etelässä olisi vielä paljon sitäkin suurempi”. Maitren pudisti päätään. ”En voi kuvitellakaan miten suuri sen täytyy olla. Miten voimme löytää ketään täältä? Emme edes tiedä missä olemme”!

Welden kurtisti kulmiaan. Hän oli jo ajatellut samaan. ”Suuri tai pieni kaupunki”, hän totesi. ”Ihmisten kaupungit toimivat aina samalla lailla. Jossakin täällä on ihminen, joka antaa mitä vain tietoa sopivaa rahasummaa vastaan. Meidän täytyy vain löytää hänet”! Maitren kohautti olkapäitään. ”Niinhän se on, mutta sellaisen henkilön löytäminen ei ole juurikaan helpompaa kuin tämän Caladorin löytäminen”. Welden pysähtyi auttamaan laukkunsa pudottanutta naista ja kääntyi sitten Maitrenin puoleen. ”Mutta sinä unohdat, hyvä Maitren, että tällaisissa kaupungeissa on myös yleensä henkilöitä, jotka sopivaa rahasummaa varten ovat valmiita kertomaan, missä se kaiken tietävä henkilö majailee”. Maitren naurahti ääneen. ”Olet oikeassa Welden. Ja tuolla taitaa olla juuri sellainen henkilö”!

Welden kääntyi katsomaan Maitrenin osoittamaan suuntaan. Kapean sivukadun kulmalla seisoi huonosti pukeutunut kumara mies, jonka koko olemus kertoi köyhyydestä. Kauppiaat hätistelivät häntä aina välillä pois, mutta näyttivät hieman pelkäävän miestä. Ritarit lähestyivät häntä nopeasti. ”Hyvää iltaa”, totesi Welden rauhoitellen miestä. ”Iltaa, herra”, tämä vastasi. Welden heitti miehelle hopeakolikon. ”Me haluamme huomaamattomasti löytää erään henkilön. Sinä varmaankin osaat neuvoa meidät paikkaan, jos tiedetään kaikki kaikesta eikä kysellä liikoja”? Mies katsoi kolikkoa tyytyväisenä. ”Kyllä, osaanpa hyvinkin. Menkää neljänteen piiriin ja pysykää pääkadulla, joka kulkee piiristä toiseen. Viidennen muurin portinpielessä on Harmaan Portin majatalo. Sen omistaja on oikea tietopankki”. Welden kiitti miestä ja he lähtivät seuraamaan pääkatua kohti neljättä piiriä.

Niin kauan kuin Minas Tirithissä pysyi pääkadulla oli suunnistaminen helppoa. Niinpä ritarit pääsivät perille neljänteen piiriin ilman ongelmia. Majatalo oli suuri kaksikerroksinen rakennus. Sen edusta oli valaistu suurilla soihduilla. Rakennus oli todellakin aivan portin pielessä. Maitren astui edellä sisään majataloon. Hän pysähtyi katselemaan ympärilleen. Heidän edessään oli suuri huone, jonka takaseinän edessä oli pitkä baaripöytä. Sen takana hääri majatalonpitäjä muutaman apulaisen kanssa. Huoneessa oli paljon pöytiä joiden äärellä istui ihmisiä. Joukossa oli muutama sotilas. Majatalo oli samanlainen kuin mikä tahansa Tharbadissa.

Maitrenin katse kiinnittyi baaristikin äärellä alkamassa olevaan riitaan. Pienikokoinen mies ja paljon suurempi romuluinen mies olivat kiivaassa väittelyssä. Kumpikin oli humalassa. Lopulta suurempi mies kävi toista rinnuksiin kiinni ja kohotti nyrkkinsä lyödäkseen. Asiakkaat katselivat kiinnostuneina eivätkä aikoneet tehdä mitään. Welden vilkaisi majatalonpitäjää. Hän näytti pelokkaalta. Welden tajusi samassa tilaisuutensa ja muutamalla nopealla askeleella saavutti baaritiskin. Iso mies oli juuri kohottanut tuopin ja aikoi lyödä sillä toista miestä.

Welden tarttui häntä takaapäin kädestä ja väänsi tuopin irti. ”Rauhoittukaa, hyvä herra”, hän totesi rauhallisella äänellä. Baaritappelun estossa tärkeintä oli aina olla äärimmäisen rauhallinen, hän tiesi. Mies käännähti ja Welden näki hänen kätensä tavoittelevan vyöltä veistä. ”Sinuna en tekisi sitä”, totesi Welden katsoen miestä silmiin. Samalla hänen kätensä laskeutui merkitsevästi miekankahvalle. Iso mies huomasi ensi kertaa toisen rauhallisen olemuksen ja aseistuksen. Hänen vastustajansa näytti vaaralliselta. Kuolettavan vaaralliselta! Silmissä oli päättäväinen ilme, joka kertoi miehelle, että hänen kuolemansa hetki oli lähellä. Mutta sitten silmien katse pehmeni. ”Sinulla ei ole mitään hätää”, Welden totesi hiljaisella äänellä, niin että tapahtumia töllistelevät asiakkaat eivät kuulleet. ”Käänny ja kävele pois. Meillä ei ole riitaa. Mutta sinun täytyy poistua, NYT”!

Mies epäröi hetken, mutta kääntyi sitten ja käveli ulos majatalosta. Weldenin viileä katse kulki halki majatalon ja osui sitten majatalonpitäjään. Hän oli lyhyt lihava mies, joka hikoili voimakkaasti ja näytti äärimmäisen hermoilevalta. Welden nyökkäsi miehelle ja astui tiskin ääreen. ”Tuhannet kiitokset”, huudahti majatalonpitäjä. ”Tuo mies oli tunnettu tappelupukari. Kovin moni ei uskaltaisi puuttua hänen tekemisiinsä. Voinko tarjota teille jotakin kiitokseksi”?

Welden nyökkäsi. ”Voit todellakin. Mutta minä olen valmis maksamaan hyvin. Tarvitsen tietoa eräästä henkilöstä. Kuulin, että sinä voisit tietää hänestä”. Majatalonpitäjä vilkaisi ympärilleen, ettei kukaan kuullut. Sitten hän kumartui lähemmäksi Weldeniä. ”Saatan tietääkin. Kenestä on kyse”? ”Miehen nimi on Calador. En tiedä hänestä muuta, kuin että hän on Minas Tirithistä ja käy usein Tharbadissa. Hän saattaisi olla kruunun virkamies tai sotilas”! Welden näki heti miehen ilmeestä, että tämä tiesi Caladorin. ”Mitä te haluatte hänestä”, kysyi majatalonpitäjä. ”Mitä vähemmän tiedät, sitä parempi sinulle ja minulle”, vastasi Welden viileästi. ”Ymmärrän”, nyökkäsi mies.

Hän vilkaisi uudelleen hermostuneesti ympärilleen, ettei kukaan ollut kuulemassa. Mutta asiakkaat olivat poistuneet kauemmaksi vaarallisen näköisestä kaksikosta joka oli asettunut baaritiskille. ”Calador on todellakin kruunun virkamies”, totesi majatalonpitäjä. ”Hänen nousunsa viime vuosina on ollut nopeaa. Kun sanon nopeaa, niin tarkoitan, että olen valmis lyömään vetoa hänen tehneen jotakin epärehellistä. Kerrotaan Anorienin ruhtinaan tukeneen häntä voimakkaasti urallaan. Hän on nykyään Avaintenhaltijan lähin avustaja. Tässä ominaisuudessa Calador todellakin vierailee usein ulkomailla”!

Welden mietti hetken. ”Miten me löydämme tämän Caladorin”, hän kysyi. ”Hän työskentelee Kruunun kansliassa kuudennessa piirissä, aivan kuninkaanlinnan portin luona. Mutta niissä tiloissa ei saa liikkua ilman lupaa. Ette pääse häneen käsiksi siellä. Mutta on toinenkin keino. Hän käy käytännössä joka ilta kolmannessa piirissä Hopeakaarti nimisessä majatalossa. Siinä on kaikki mitä tiedän”!

SALAPOLIISI WELDEN

Samana iltana ritaripari kävi vuokraamassa huoneen pienestä majatalosta kaupungin kolmannesta piiristä. Seuraavana aamuna he lähtivät kohti Kruunun kansliaa. Rakennus oli tehty kauniista valkeasta kivestä joka hohti auringon valossa. Kaikilla ovilla oli vartijoita. ”Miksi olemme täällä”, kysyi Maitren heidän seisoessaan kadun varrella katselemassa kansliaa. Sen edessä oli pieni aukio ja suihkulähde, jonka vieressä ritarit nyt seisoivat. ”Haluan jotenkin nähdä, miltä tämä Calador näyttää. Sitten voimme mennä vakoilemaan häntä siihen majataloon. En vain tiedä, miten pääsemme sisään kansliaan. Kaikki ovet ovat vartioituja”!

”Minä tiedät”, vastasi Maitren. ”Mehän olemme täällä liittymässä armeijaan! Värväystoimisto on tuolla sisällä. Sillä verukkeella pääsemme vartijoiden ohi. Mennään”! ”Odota”, huudahti Welden. ”Vain toinen menee. Näin Calador ei tunne meistä kumpaakin. Mene sinä”.

Rauhallisesti sir Maitren käveli suurta kanslian pääovea vartioivien miesten luokse. ”Huomenta herrat”, hän tervehti. ”Olen kiinnostunut liittymään Gondorin armeijaan. Kuulin, että värväystoimisto on jossakin täällä”. Vartijat näyttivät kyllästyneiltä. ”Mene sisään ovesta ja käänny oikealle. Värväystoimisto on ensimmäinen huone vasemmalla. Et voi eksyä”. Maitren kiitti ja astui sisään rakennukseen. Hän näki heti värväystoimiston oikealla. Mutta mikään ei voinut estää eriadorilaista eksymästä! ”Anteeksi, herra”, hän kysyi yhdeltä virkailijalta joka kiiruhti ohi. ”Minulla on viesti avaintenhaltijan apulaiselle Caladorille Tharbadista. Voitteko neuvoa tien hänen toimistoonsa”? Virkailija vilkaisi kysyjään. Hän ei näyttänyt normaalilta viestinviejältä, mutta mies oli kuitenkin sisällä rakennuksessa, eli vartijoiden oli täytynyt tunnistaa hänet oikeaksi viestinviejäksi. ”Menkää portaita toiseen kerrokseen ja mestari Caladorin ovi on suoraan portaiden edessä”.

Maitren nousi hivenen hermostuneena portaita toiseen kerrokseen. Kahteen suuntaan lähti pitkät käytävät, mutta suoraan edessä oli kauniisti koristeltu ovi. Maitren käveli suoraan ovelle kuin tietäisi mitä teki ja koputti. Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään hän avasi oven. Huoneen keskellä oli suuri pöytä ja sen ääressä pitkä laiha mies, jolla oli silmiinpistävän tummat hiukset. Hänen ilmeensä oli ylpeä ja jotenkin haukkamainen, kuin saalistajalla. ”Mitä tämä merkitsee”, Calador huudahti närkästyneenä nostaen katseensa paperista, jota oli juuri lukenut. Maitren taikoi kasvoilleen hämillisen ilmeen. ”Oh, suokaa anteeksi. Eikö tämä olekaan värväystoimisto? Olen juuri saapunut maaseudulta ja tämä suuri rakennus on kuin labyrintti”! ”Värväystoimisto on ENSIMMÄISESSÄ kerroksessa”, huusi Calador. ”Aivan ulko-oven vieressä. ULOS”! Maalaistolla, lisäsi Calador mielessään.

Mutta siinä vaiheessa Maitren oli jo portaissa poistumassa rakennuksesta. Vartija katsoi häneen pitkään ulko-ovella. ”No, eikö onnistunut”, sotilas kysyi kummissaan. ”Liikaa tauteja”, vastasi Maitren yrittäen kuulostaa pettyneeltä. Sotilaat puhkesivat nauruun, joka saatteli ritaria suihkulähteen luokse asti.

Samana iltana ritarit istuivat Hopeakaartin majatalossa, jossa kruunun sotilaat ja virkamiehet näyttivät usein istuvan. Etenkin kaartin mustahopeisia univormuja näkyi paljon asiakkaiden parissa. ”Varjostetaan tätä Caladoria”, totesi Welden nuoremman ritarin kysyessä mikä oli suunnitelma. ”Katsotaan keitä hän tapaa. Ehkä näemme jotakin tärkeää. Haluan myös tietää, missä hän asuu”. Mutta sinä iltana Caladoria ei näkynyt. Seuraavana iltana ritarit uudistivat vierailunsa majatalossa, mutta etsittyä virkamiestä ei nytkään näkynyt. Onneksi majatalo oli niin vilkas, ettei heihin kiinnitetty siellä mitään huomiota.

Seuraavana iltana ritarit palasivat jälleen Hopeakaartin majataloon. Se oli heidän ainoa johtolankansa, joten Welden ei voinut muutakaan. Ilta oli vielä nuori, kun Maitren viimein tunnisti sisään majataloon astuvan miehen Caladoriksi. Hän oli kahden muun virkamiehen näköisen miehen kanssa. Luultavasti he olivat työtovereita. Weldenin ja Maitrenin tarkat silmät seurasivat Caladoria koko illan rekisteröiden kaiken mitä tämä teki. Ainoa mielenkiintoinen asia oli Caladorin kiihkeä keskustelu kaartin kapteenin univormuun pukeutuneen sotilaan kanssa. Keskustelu käytiin syrjäisimmässä nurkassa ja Caladorin ilmeestä päätellen tämä sai jonkin huonon uutisen, sillä mies valahti hetkeksi kalpeaksi. ”Luuletko, että hän kuuli juuri herra Herendurin tehtävän epäonnistumisesta”, mietti Maitren. ”Paljon mahdollista”, myönsi Welden, joka oli ajatellut samaa.

Illan lopuksi Calador poistui yksin ja sai kaksi varovaista ritaria peräänsä. He seurasivat häntä kuudennen piirin hyvätuloisten kaupunginosaan, jossa Caladorilla oli oma hyvänkokoinen talo. Miehen mentyä taloonsa Welden ja Maitren palasivat majataloonsa nukkumaan. Paluumatkalla he kuitenkin keskustelivat lyhyesti tilanteesta. ”Mitä teemme nyt”, kysyi Maitren. ”Seuraammeko häntä lisää? Minä luulen, että se kaartinkapteenia koskeva asia voi olla tärkeä”. ”Olen samaa mieltä”, tuumi Welden. ”Mutta me emme pääse kansliaan emmekä linnaan tutkimaan. Meidän on saatava apua. Muuten olemme täällä kyttäämässä ja varjostamassa häntä vielä sadanvuoden kuluttua”. ”Keneltä voisimme saada apua tässä vieraassa kaupungissa”, kysyi Maitren ihmetellen. ”Henkilöltä, jolta en haluaisi apua pyytää. Toivoin että se voitaisiin välttää. Valkoisen neuvoston puheenjohtaja Saruman valkoinen on Minas Tirithissä. Hänen hallussaan ovat kaikkien porttien tunnussanat ja pääsy kaikkialle. En tiedä miten läheisissä väleissä hän on käskynhaltijan kanssa, mutta luulen että läheisemmissä kuin arvaammekaan”.

Maitren katsoi Weldeniin silmät äkkiä täynnä intoa. ”Saruman valkoinen on mahtava velho”, hän sanoi ääni täynnä ihastusta. ”Hän auttaa meitä varmasti ratkaisemaan tämän arvoituksen”. Welden hymyili sydänveljensä innolle. Ehkä Saruman todellakin voisi ratkaista arvoituksen. Ainakin hän saisi tietoonsa paljon enemmän Caladorista, kuin ritarit voisivat saada. ”Hyvä on”, Welden myöntyi. ”Menemme huomenna Saruman valkoisen puheille”!

SARUMAN VALKOINEN

Aamulla ritarikaksikko käveli ylös kuninkaanlinnan portille. Welden kuitenkin pysähtyi hieman ennen porttia ja katsoi Maitreniin. ”Muutama sana ennen kuin menemme Sarumania tapaamaan”, sanoi Welden painokkaasti. Hän ei pitänyt innokkaasta ilmeestä Maitrenin silmissä. Nuori ritari ei ollut ikinä puhunut mahtavan velhon kanssa, vaikka olikin tämän muutaman kerran nähnyt. ”Muista, että Saruman ei ole niin kuin Gandalf! Saruman on ylpeä ja omalla tavallaan vaarallinen. Älä ikinä oleta hänen olevan täysin sinun puolellasi! Hän pelaa omaa peliään, mutta suuren osan ajasta se on sama peli mitä me pelaamme. Ei kuitenkaan aina! Varo hänen äänteen. Siinä on taikaa. Muista, että hän ei ole ritarikuntamme jäsen tai liittolainen. Älä kerro mitään, mikä ei liity tähän tehtävään. Hänen ei tarvitse tietää, mitä ritarikunta suunnittelee. Hän on liittolaisemme, mutta ei yksi meistä”! ”Oliko tuo käsky”, kysyi Maitren, joka pikemminkin ajatteli Sarumania yhtenä heistä. ”Oli”, vastasi Welden ja lähti kävelemään kohti linnan porttia.

Kaartin sotilaat seisoivat vartiossa portilla. Heidän johtajansa astui eteenpäin ja pysäytti ritari kaksikon. ”Mikä on asianne”, hän kysyi kohteliaasti. ”Olen eregionin Welden ja toverini on Maitren. Olemme tulleet tapaamaan Saruman valkoista, joka tietääkseni oleskelee linnassa”. Kaartilainen nyökkäsi. ”Valitettavasti en voi päästää teitä noin vain sisään. En ole saanut sanaa, että neuvonantaja Saruman odottaisi ketään”. Welden nyökkäsi. ”Ymmärrän tämän hyvin. Saruman ei tiedä tulostamme. Jos voisitte lähettää hänelle viestin, että Kultaisen kukan kymmenen ritari Welden ja sir Maitren ovat portilla haluten tavata hänet, niin olisin kiitollinen”. Kaartilainen kumarsi hieman, vaikka ilmiselvästi ei tiennyt keitä hänen edessään oli. ”Lähetän yhden sotilaan viemään sanaa. Odottakaa te tässä”!

Sotilas palasi kymmenenminuutin kuluttua. ”Saruman valkoinen ottaa teidät vastaan”, kaartilainen totesi. ”Olkaa hyvä ja seuratkaa minua”. Welden kumarsi hieman vartion päällikölle ja seurasi sotilasta avoimen portin läpi Minas Tirithin kuninkaanlinnaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt nähdä juurikaan linnan pihaa tai itse linnaa, sillä sotilas kääntyi heti portin kulmalta vasemmalle ja meni sisään muuriin kiinni rakennettuun kiviseen taloon.

Ritarit kävelivät sotilaan perässä leveät portaat ylös. Sotilas koputti sitten yhdelle ovelle ja avasi sen. ”Herra, portille saapuneet miehet ovat mukanani”, sotilas ilmoitti kohteliaasti. ”Hyvä, jättäkää meidät”, kuuli Welden äänen sanovan huoneesta. Sotilas kääntyi ja poistui. Ritarit astuivat huoneeseen ja Welden sulki oven huolellisesti perässään. Hän vilkaisi ympärilleen uteliaana. Huone oli yksinkertaisesti sisustettu. Kirjahylly kiersivät seiniä ja ne olivat täynnä papereita, kirjoja ja asiakirjoja. Yksi pieni ikkuna valaisi huonetta. Suuri toimistopöytä oli huoneen vastapäisessä päässä ja sen äärellä istui tulijoita katsellen vanha mies. Hän oli pukeutunut valkoiseen kaapuun ja valkoinen suippohattu oli pöydällä hänen vierellään. Miehellä oli pitkä harmaa parta. Hän näytti vanhalta, mutta kuitenkin voimakkaalta ja vaaralliselta. Pitkä sauva oli lepäämässä pöydällä velhon edessä. Sillä hän oli Saruman valkoinen, Valkoisen neuvoston puheenjohtaja ja velhojen veljeskunnan päämies.

Welden astui lähemmäksi Maitren rinnallaan. Saruman katsoi Weldeniä suoraan silmiin, mutta velhon ajatuksia ei silmistä voinut lukea. ”Merkilliset ovat ajat”, sanoi Saruman viimein. ”Kultaisen Kukan ritareita täällä Minas Tirithissä! Merkillistä todellakin! Keitä te olette”? ”Herra”, vastasi Welden kumartaen hieman. ”Minä olen kymmenes ritari Welden ja tämä on parini sir Maitren”. Tunnistamisen valo syttyi Sarumanin silmiin. ”Ah, itse mahtava Welden ja päämies Delemirin sisarenpoika. Kertokaa, mikä tuo teidät luokseni”? Saruman viittasi ritareita istumaan seinän vierellä oleville tuoleille. Welden istui ja aloitti kertomuksensa siitä, miten hän oli Maitrenin kanssa saapunut Tharbadiin ja kuullut ensikertaa nimen Calador. Hän puhui hyvin ja taitavasti, välttäen hienosti Sarumanin ovelat kysymykset viitaten ritareiden suunnitelmiin ja politiikkaan. Välillä Maitren aikoi puuttua keskusteluun, kertoen jotakin mitä Saruman halusi tietää, mutta Weldenin vaivihkainen vilkaisu vaiensi aina nuoremman ritarin.

”Ja niin päädyimme siihen, että ainoa vaihtoehtomme on tulla pyytämään teiltä apua, herra”, lopetteli Welden viimein kertomustaan. ”Ajattelin, että te voisitte pystyä pitämään Caladoria silmällä paremmin kuin me. Voisitte yrittää selvittää keiden kanssa hän on tekemisissä ja kuka tämä kaartin kapteeni oli. Luulen, että se on tärkeää. Tämä on koko Eriadorin ja läntisten maiden etujen mukaista”!

Saruman oli hetken hiljaa, mietteissään. Hänen ajatuksiensa suuntaa ei pystynyt mitenkään kertomaan velhon ilmeestä tai olemuksesta. ”Niin, teitte hyvin kun tulitte luokseni”, sanoi velho viimein. ”Toivon vain, että olisitte tulleet puhumaan minulle heti saavuttuanne kaupunkiin. Voi olla, että oleskelunne täällä on jo havaittu! Mutta mitä Eriadorin tapahtumiin ja yhteyksiin Gondoriin tulee, jotakin niistä tiedän jo. Tämä ei ole minulle mikään uutinen, mutta Caladorin mukanaolo voi todellakin antaa meille mahdollisuuden paljastaa koko salaliitto”. Welden katsoi pitkään Sarumania. Tämän koko olemus kertoi ylpeydestä. ”Entä kertomukseni”, hän kysyi. ”Oletteko ikinä kuullut tästä Herendurista”?

Saruman ei nyökännyt vaan teki siron myöntyvän liikkeen käsillään ristien ne sitten eteensä. ”Nimi on minulle tuttu. Tosin vain etäisesti. Herendur on jonkinlainen palkkasoturien johtaja, joka on toiminut lähes kaikkialla läntisillä mailla. Luulen hänen alunperin saapuneen Umbarista. Siinä on ikiväkyllä kaikki mitä tiedän”! Welden kurtisti kulmiaan. Herendur oli umbarilainen! Mutta se ei merkinnyt välttämättä mitään. ”Olisinpa yrittänyt saada hänet käsiini”, totesi Welden. ”Hän olisi voinut kertoa paljon”! ”Hän olisi tuskin kertonut mitään”, totesi Saruman. ”Sellaiset miehet kuin hän eivät puhu! Jokatapauksessa toimintanne oli hienoa. Olette tehneet jo kylliksi. Minä laitan omat resurssini tutkimaan tätä asiaa ja ilmoitan teille sitten mitä saan selville. Menkää odottamaan majataloonne ja pysykää siellä poissa näköpiiristä, kunnes tulen puhumaan kanssanne tai lähetän sanan”!

Welden ja Maitren poistuivat kuninkaanlinnasta mielet huojentuneina. Saruman valkoinen tutkisi henkilökohtaisesti asiaa. Hänellä oli tarvittavat kontaktit saada aikaan tuloksia, joita ritarit eivät oudossa paikassa voineet toivoa saavansa. Welden tajusi Sarumanin olevan oikeassa. Ritarit olisi suhteellisen helppo erottaa näinkin suuressa kaupungissa, etenkin kun sana oli jo varmasti tullut, että lähes koko Herendurin partio oli surmattu ja kaksi ritaria tulossa kaupunkiin. Heitä osattaisiin nyt luultavasti odottaa ja etsiä. Niinpä kaksikko sulkeutui majataloonsa ja pysyi siellä. Sarumanista ei kuulunut mitään kolmeen päivään. Ritarit kuitenkin odottivat kärsivällisesti.

Neljä päivää Sarumanin tapaamisen jälkeen kuului viimein majatalon huoneen ovelta koputus. Oli iltapäivä. Maitren meni avaamaan ja Saruman valkoinen astui sisään sauvaansa nojaten. ”Herrani Saruman”, tervehti Welden kohteliaaseen tyyliinsä. Hän istui vuoteen päällä katsellen tulijaa. ”Oletteko saaneet selville mitään”? Saruman istuutui tuolille ja näytti tyytymättömältä. ”Pelkäänpä, että minulla ei ole kovinkaan hyviä uutisia. Olen antanut seurata Caladoria, mutta hän ei ole tehnyt mitään epäilyttävää. Hän ei ole tavannut ketään hämärissä olosuhteissa, eikä lähettänyt työnsä ulkopuolisia viestejä tai mitään. Pelkäänpä, arvon ritarit, että joko Calador on hyvin ovela ja häntä on varoitettu, tai sitten olette olleet liian hyväuskoisia ja juosseet väärän johtolangan perässä. Koska Calador ei ole kovinkaan älykäs olen taipuvainen uskomaan, että olette olleet väärillä jäljillä kokoajan”. Welden kurtisi kulmiaan. Yleensä hän ei juossut väärien jälkien perässä. ”Miksi Herendur olisi sitten ajanut meitä takaa Rohaniin asti”, ihmetteli Maitren. Saruman käänsi katseensa nuorempaan ritariin. ”Jos joku maksaa Kultaisen Kukan ritarien tappamisesta, kuten hän antoi ymmärtää, saattoi Herendur olla vain palkkion perässä. Hän on kuitenkin vain palkkasoturi. Caladorilla oli ilmiselvästi jokin suhte Herendurin kanssa, mutta niin oli monella muullakin Gondorissa, eikä se ole sinänsä laitonta tai epäilyttävää”.

Maitren nyökkäsi. ”Se kuulostaa järkevältä”, hän tuumi ollen samaa mieltä Sarumanin kanssa. Hetken ritari oli hiljaa, miettien. ”Olen iloinen että olitte täällä meitä auttamassa, herrani Saruman”, totesi ritari viimein. ”Muuten olisimme jääneet tänne pidemmäksikin aikaa vääriä jälkiä etsimään”. ”Todellakin, nuori ritari”, vastasi Saruman ja nyt hän hymyili. ”Minä voin kuitenkin pitää Caladoria hieman silmällä tulevina kuukausina. Varma on aina varmaa”. Maitren nyökkäsi jälleen. ”Mutta entä se kaartin kapteeni. Tutkitteko häntä”, ritari äkkiä muisti. Saruman levitti kätensä. ”Älkää aliarvioiko minua, nuori ritari. Tottakai minä tutkin häntä. Mies kuuluu ystäviini ja on yläpuolella kaiken epäilyksen. Puhuin hänen kanssaan henkilökohtaisesti ja hän vakuutti puhuneensa Caladorin kanssa vain heitä kahta koskevista asioista. Sillä suunnalla meillä ei ole mitään tutkittavaa”.

Maitren näytti lähes nololta, tajuten äkkiä miten lapsellisen hyväuskoisia he olivat olleet. Ja kaartinkapteenin syyttäminen aiheetta oli paha virhe. ”Voi kunpa emme olisi epäilleet häntä niin nopeasti”, ritari totesi. ”No, mitään vahinkoa ei tapahtunut”, vastasi Saruman. Hänen äänensä oli nyt lähes ystävällinen. ”Joka tapauksessa ette pysty tekemään täällä enää mitään”. Sitten Saruman käänsi katseensa Weldeniin. ”Eikö niin, ritari”? Welden tunsi sanojen hurjan voiman ympäröivän itsensä. Sarumanin sanoissa oli valtava suostutteleva voima!

Mutta Welden katsoi velhoon eikä tuntenut mitään halua olla samaa mieltä tämän kanssa. Hän oli seurannut Sarumanin puhetta vain toisella korvalla yrittäen samalla miettiä kuumeisesti. ”Suokaa anteeksi”, totesi Welden. ”Mutta minä luulen teidän olevan väärässä. Tämä Calador on oikea mies. Hän on ratkaisu kaikkeen. En voi uskoa olleeni väärässä tässä asiassa”. ”Voi, älä anna ylpeytesi sanella mitä teet, sir Welden”, vastasi Saruman lempeällä ymmärtäväisellä äänellä. ”Me kaikki teemme virheitä, jopa mahtava Welden eregionilainen”. ”Ylpeyteni ei nyt puhu”, vastasi Welden varuillaan. Hän tunsi taas Sarumanin sanojen voiman, mutta kykeni välttämään sen ansat. ”Vaan sydämeni. Minä seuraan sitä. Jos kerran kaartin kapteeni oli rehellinen, on Calador kaiken avain”.

Welden vilkaisi Maitreniin, joka näytti hämmentyneeltä. Nuori ritari ei tiennyt mitä ajatella. ”Ette voi mitenkään päästä seuraamaan Caladoria”, totesi Saruman torjuvasti. ”Voin vakuuttaa teille sen. Ette pääse mitenkään linnaan tai kansliaan. En voi järjestää teille pääsyä sinne. Jos hänellä olisi jotakin salattavaa, hän tietää jo varmasti teistä ja osaa salata kaiken. Ette mahda mitään, sir Welden. Minun täytyy kehoittaa teitä poistumaan. Minä olen Valkoisen neuvoston puheenjohtaja. Ettekö te kuuntele minua”?

Sarumanin ääni oli nyt kauniin kirkas ja suostutteleva. Mutta Welden nousi seisomaan. ”Minä olen Kultaisen kukan kymmenes ritari ja jos minä haluan tutkia jotakin, niin minä sen asian myös tutkin. Minä kuulen teitä, herrani Saruman. Mutta en ole samaa mieltä kanssanne. Tämä asia täytyy tutkia loppuun asti”. ”Miten luulet sen voivasi tehdä”, kysyi Saruman kuin kärsivällinen isä kapinalliselta lapselta. Mutta Welden oli nyt jo hänen äänensä vaikutuksen tavoittamattomissa ja näki heti äänen muuttuneen ja mihin se pyrki. ”Minä pidätän tämän Caladorin nyt heti”, vastasi Welden. ”En pääse kuninkaan kansliaan, mutta hänen pitäisi olla jo kotonaan. Lähdemme heti hänen talolleen. Tämä odottelu päättyy nyt, tavalla tai toisella. Jos hän ei suostu puhumaan, tutkin hänen talonsa. Tule Maitren, me menemme nyt”!

Maitren nousi seisomaanja tarttui keihääseensä. Puhui Saruman mitä tahansa, oli hän kuinka viisas vain, Maitrenin usko Weldeniin oli horjumaton. Jos tämä halusi pidättää Caladorin, niin juuri sen Maitren tekisi. ”Odotan teitä Kaartin majatalossa”, sanoi Saruman heidän poistuessaan huoneesta. ”Tulkaa sinne kertomaan, miten siinä kävi. Ehkä silloin kuuntelette neuvojani paremmin”. ”Kyllä herra”, vastasi Welden ja poistui!

POIS MINAS TIRITHISTÄ

Tuntia myöhemmin ritarit seisoivat Caladorin suuren talon edustalla. Pimeys oli jo laskeutunut kaupungin ylle. ja Welden näki ikkunoiden läpi talon huoneiden olevan valaistut. Talossa oltiin kotona. Heidän kävellessään Maitren oli ihmetellyt, miten Welden oli ollut niin jyrkästi velhon mielipiteitä vastaan. Welden ei tahtonut kertoa Maitrenille Sarumanin käyttäneen taianomaista ääntään ja nuoremman ritarin langenneen siihen melkoisen hyvin. Hän siis vain selitti rauhallisesti, että uskoi Sarumanin olleen väärässä eikä siksi voinut olla muuta mieltä.

Mutta nyt he olivat talon edessä. ”Minusta tuntuu, että meidän pitäisi mennä sisään”, totesi Maitren äkkiä. ”Siellä on liian hiljaista. Kukaan ei liiku. Sain pahan aavistuksen”. Welden ei aavistellut mitään, mutta katsoi heti pariaan. ”Sisään siis”, hän huudahti. Ritarit juoksivat talon etuovelle. Se oli raollaan. Voi ei, alkoi paha aavistus levitä Weldeninkin mieleen. Avoin ovi tällaisessa kaupungissa! Hän kiiruhti sisään paljastaen miekkansa. Maitren tuli perässä keihäs valmiina. Ritarin silmät rekisteröivät heti kuolleen palvelijan makaamassa eteisen lattialla. Vatsassa oli verinen haava. Veri oli juuri jähmettynyt. ”Hajaannutaanko”, huudahti Maitren. ”Ei, pysy lähelläni”, vastasi Welden. ”Tämä ei vaikuta hyvältä”. Hän astui suureen huoneeseen eteisestä oikealla. Hienosti pukeutunut mies istui mukavan näköisessä tuolissa liikkumatta. Syvällä hänen rinnassaan oli kaksi varsijousen nuolta. Mies oli Calador.

Welden pysähtyi ruumiin eteen ja kirosi ääneen. Siinä oli hänen johtolankansa kuolleena. ”Voimme yhä tutkia talon”, totesi Maitren. ”Ehkä löydämme uusia johtolankoja”! ”Kenties”, vastasi Welden mutta ei kuulostanut vakuuttuneelta. ”Mutta emme voi muutakaan. Ryhdytään toimeen ja....VARO”. Welden näki viimehetkellä miehen varsijousen kanssa. Hän tönäisi Maitrenin nurin ja sukelsi tuolin taakse. Nuoli suhahti ilman halki ja osui tuoliin. Samassa Welden jo juoksi huoneen poikki salamannopeasti. Varsijousen ongelma oli, että se oli hankala ladata uudelleen. Mies asetti juuri uutta nuolta jänteelle kun Welden syöksyi hänen kimppuunsa. Haltia ehti nähdä jousimiehen ruskean puvun ja ilkeät sänkiset kasvot. Jokin satunnainen laitapuolen kulkija, hän ehti ajatella. Sitten mies pudotti jousensa ja tarttui miekan kahvaan. Mutta samassa Welden iski miekkansa miehen kaulaan ja tämä kaatui maahan veren suihkutessa katkenneesta valtimosta. Kun toinen mies syöksyi miekka kädessä eteisestä oli Maitrenin jousi jo jännitettynä ja nuoli katkaisi miehen hyökkäyksen. Kolmas pääsi Weldenin kimppuun, mutta se oli pikemminkin miehen epäonni kuin onni. Ritari teki nopeasti vastustajastaan selvää jälkeä.

”Ulkoa kuuluu meteliä”, huudahti Maitren ja astui ikkunan luokse. Hän näki yli kymmenen tumma-asuista hahmoa juoksemassa talon etuovelle. ”Lisää tulee”, nuorempi ritari huudahti. ”Ulos takaovesta”. ”Toivottavasti täällä on takaovi”, Welden vastasi kuivasti, mutta lähti sitten juoksemaan talon taakse. He löysivät oven ja pääsivät ulos pimeään puutarhaan ja aidan yli naapuritalon puolelle. Ritarikaksikko katosi pimeään yöhän kenenkään voimatta heitä enää löytää.

Hieman myöhemmin Welden ja Maitren astuivat Kaartin majataloon. He näkivät heti Saruman valkoisen istuvan nurkkapöydässä yksinään. Ritarit istuivat velhon seuraan tyytymättömän näköisinä. ”Oletan että se ei sujunut hyvin”, totesi Saruman kuivan vahingoniloisella äänellä. ”Muuten ette olisi palanneet näin pian”! ”Viimeinen johtolanka on poissa”, totesi Welden väsyneellä äänellä. ”Joku ehti sinne ennen meitä. Hänet oli murhattu”. Saruman nyökkäsi. ”Pelkäsinkin, että niin voisi käydä. Teidän oleskelustanne täällä tiedettiin. Jos Calador tiesi jotain, heidän oli viisainta poistaa hänet pelistä”! ”Niin”vastasi Welden tyytymättömänä. ”Meitä odotettiin, mutta pääsimme pakoon. Murhaajat jäivät odottamaan meitä. He tiesivät tulostamme”!

”Heidän on täytynyt seurata teitä ja huonetta jossa asuitte majatalossa”, vastasi Saruman. ”Se on ainoa selitys”. Welden nyökkäsi. ”Niin, en minäkään keksi muuta. Kuitenkin, minusta tuntuu että meidän on poistuttava kaupungista pikaisesti”. Saruman nyökkäsi. ”Teitä voidaan jopa epäillä Caladorin murhasta ja vihollisemme varmasti etsivät teitä”. Welden mietti hetken. Hän saattoi tuntea, että jotakin puuttui. Jotakin oli vinossa, mutta ei pystynyt selittämään mikä. Hetken hänen ajatuksensa olivat lähellä. Hän sai melkein otteen niistä. Saruman katsoi Weldeniä oudosti ja hetken aikaa pöydän ääressä oli ilmassa jännitystä. Sitten Welden rentoutui. Hän ei saanut päähänsä mitä oli juuri jättänyt huomaamatta. Mutta mitä tahansa se olikin, se varmasti tulisi vielä takaisin. Niin hän ajatteli silloin, mutta se ei koskaan tullut. Huokaisten Welden antoi periksi ja alkoi kuunnella Sarumanin selitystä, miten heidän pitäisi poistua äkkiä kaupungista. Niin, miksi ei. Ainoa johtolanka oli mennyt. Lisäksi Weldenin oli valtaamassa tunne, että heitä tarvittiin Eriadorissa. Jokin oli mennyt pieleen. Heidän piti palata! Welden vilkaisi Maitreniin. He olivat olleet jo liian kauan poissa tutuilta mailta, joissa tiesivät miten toimia. Äkkiä Welden hymyili. ”Me palaamme Eriadoriin”, hän totesi. Se kuulosti hyvältä. Heillä oli pitkä kotimatka edessä, mutta Weldenillä oli myös paljon ajateltavaa ja hän aikoi käyttää kotimatkan hyödyllisesti. ”Virvatulia ne sitten olivatkin”, hän sanoi lopulta hymyillen itsekseen. Saruman katsoi häneen tietämättä mitä Welden tarkoitti. ”Mutta ehkä tästä kaikesta koitui jotakin hyvääkin”!