THARBADIN SILTA

Kaksi harmaakaapuista hahmoa nousi soisesta ryteiköstä tielle. Se oli leveä tie, mutta reunoilla ruoho oli valtaamassa takaisin omaansa. Kumpikin vaeltaja oli rasittuneen näköinen. Heidän kaapunsa olivat kuluneet ja saappaat likaiset. Kummallakin oli kädessä keihäs, vyöllä miekka ja selässä nuoliviini ja jousi. Etummainen kulkijoista oli pitkä ja voimakasrakenteinen. Lähes jokainen Eriadorissa olisi heti tunnistanut hänet sir Lawhiriksi, kokeneeksi Kultaisen kukan toiseksi ritariksi. Jäljessä kulkeva hahmo oli lyhyempi ja hoikempi. Huppu oli alhaalla. Hahmolla oli lyhyet tummat hiukset ja virheettömät kasvot, joilla oli usein innostunut ilme. Silmät tuikkivat kuin kaksi tähteä. Mutta nyt innokas ilme oli tiessään ja tilalla oli väsymys. Sir Dunlan Noldorin oli väsynyt, mutta he olivat tulleet halki maan hurjalla vauhdilla ehtiäkseen ajoissa sovittuun tapaamiseen. Sitä oli edeltänyt pitkä vaarallinen retki Sumuvuorilla. Retki oli imenyt melko hyvin Dunlanin huomattavat voimavarat. Hän oli nuori ritari. Vasta toisella retkellään saatuaan vihdoin täyden ritarin arvon. Mutta jopa kaiken kokeneen sir Lawhirin silmissä oli väsymystä, eikä hänen jalkansa noussut enää yhtä vaivattoman näköisesti. Mutta nyt he olivat vihdoin tiellä. Dunlan huokaisi helpotuksesta.

”Pitkäänkö tästä on Tharbadiin”, hän kysyi. Lawhir katseli hetken ympärilleen ennen kuin vastasi. ”Luulen että Gwathlo joki on tuon kukkulan takana. Tharbadiin ei ole kuin kilometri. Olemme myöhässä, mutta emme niin pahasti kuin pelkäsin. Se oli hyvä vaellus”. Dunlan nyökkäsi. Lawhirilta ei yleensä ikinä saanut kehuja. Hänet tunnettiin hieman äkkipikaisena luonteena joka oli hyvin ankara nuoremmille ritareille. Noviisit hieman pelkäsivät häntä. ”Niin oli. Toivottavasti Welden on odottanut meitä. En haluaisi lähteä etsimään häntä jostakin metsistä. Etenkin kun minhiriathilaiset eivät ole enää ylimpiä ystäviämme”. Se oli totta eikä vaatinut vastausta. Ääneti he jatkoivat matkaa tietä myöten. Lawhir ei paljoa puhunut ja se painoi joskus vilkasta Dunlania. Mutta muuten hän oli luotettava toveri joka tunsi Eriadorin kuin omat taskunsa. Lawhir oli vaeltanut metsissä jo ennen kuin Dunlan oli syntynytkään! Hän oli parhaita ritareita ja legendaarinen hahmo. Tämä legendaarisuus ei kuitenkaan liittynyt pelkästään Lawhirin isään, pyhän piirin ritari Enlianiin, joka oli kohdannut kuuluisan loppunsa Dagorladin taistelussa iskettyään yhteen noitakuninkaan ja tämän kaartin miesten kanssa. Lawhir oli ilman muuta parhaita ritareita ja hänen sankariteoistaan kerrottiin tarinoita. Silti oli hauska taas päästä ystävällisen Weldenin ja iloisen Maitrenin seuraan. Welden jaksoi aina huolehtia nuoremmista ritareista ja Maitrenin huumorintaju oli kuuluisa. Lawhirilla ei ollut kärsivällisyyttä nuoren haltian uteliaisuudelle. Weldenin kärsivällisyys taas oli lähes rajaton. Dunlan oli iloinen saatuaan siirron Itäiseen Ryhmään. Noviisi aikansa hän oli viettänyt päämies Talwen koulutettavana Läntisessä Ryhmässä, mutta huolimatta Lawhirin kovuudesta Delemirin ryhmässä oli hauskempaa. Dunlan vilkaisi vanhempaan ritariin hätäisesti, ettei tämä vain huomannut hänen ajatuksiaan. Mutta Lawhir käveli eteenpäin katsomassa sivuilleen tai taakseen.

Tie nousi matalalle kukkulalle ja laskeutui sitten alas joelle. ”Odota vähän”, sanoi Dunlan ja jäi katsomaan maisemaa. Ensi kertaa hän näki nyt kuuluisan Tharbadin kaupungin. Joki oli leveä ja virtasi lounaaseen. Joskus sen rannat olivat olleet metsien peitossa, mutta nyt metsät oli raivattu kilometrien säteellä kaupungista, ja rannat olivat autiot ja karut. Siellä täällä muutama maatalo kohosi tasaisilla rannoilla. Korkea kivisilta vei joen yli. Se oli kuuluisa Tharbadin silta. Mustainmaan puoleisella rannalla oli kaksi matalaa tornia ja niiden välissä portti joka valvoi kaupunkiin pääsyä. Muuten kaupunkia ei oltu linnoitettu. Se oli aina luottanut Gondorin voimaan turvaajanaan. Ja Vihreään prikaatiin joka vuosituhansia oli sijoitettuna kaupunkiin. Nyt prikaatista oli jäljellä muutaman sadan miehen osasto, hiipuva muisto menneistä loiston päivistä. Kauppa ei enää kulkenut entiseen tapaan tietä myöten pohjoiseen ja etelään, ja kaupunki oli kuihtumassa. Pohjoisten valtojen kadotessa se oli menettänyt myös strategisen merkityksensä. Nyt se oli valtakunnan lähes unohdettu pohjoinen tukikohta joka eli omaa elämäänsä kenenkään siihen puuttumatta. Ennen niin vilkas kaupunki ei ollut enää entisensä, mutta yhä siellä tapasivat metsien kulkijat, metsästäjät, hämärämiehet ja Minhiriathin maanviljelijät. Kaupunki oli ennen ollut suurempi, mutta paljon taloja oli purettu niiden autioiduttua ja nyt kaupunki oli keskittynyt joen pohjoisrannalle tien varteen. Keskuksena oli kuvernöörin palatsi ja sen ympärillä Tharbadin tori sekä tärkeimmät kaupat. Lukuisat majatalot ja kapakat olivat levittäytyneet koko kaupungin pituudelta tien varteen.

Viimein he saapuivat vartiotornien eteen. Kaapujen huput oli nyt vedetty pään suojaksi. Neljä vihreään univormuun pukeutunutta miestä nojaili laiskan näköisinä porttiin ja viittasi tulijat läpi portista kiinnostumatta sen enempää siitä ketä he olivat tai millä asialla. Kaksikko astui kivisillalle ja lähti ylittämään leveää jokea. ”Mikä vartijoita vaivasi”, kysyi Dunlan. ”Heillä on ohjeet päästää kuka tahansa sisään. Tharbad on avoin kaupunki, ja haluaa kaikki rahaa kuluttavat ihmiset joita saa. Siksi täällä kokoontuvat kaikki pohjoisen rosvot ja kurkunkatkojat. Niin kauan kuin he eivät tee rikoksia täällä, kukaan ei hätyytä heitä”. ”Paitsi me”, hymyili Dunlan. Lawhir murahti jotakin eikä vastannut.

Kuihtuvaksi kaupungiksi Tharbadin vilkkaus yllätti Dunlanin. Kadut olivat täynnä ihmisiä jotka kävivät kauppaa, riitelivät ja vaihtoivat uutisia. ”Väki tulee tänne viikonloppuisin kaikkialta maaseudulta", selitti Lawhir. ”Viikolla täällä ei näy juuri ketään”. Siellä täällä näkyi väkijoukossa vihreäunivormuisia sotilaita. Nämä Vihreänprikaatin perilliset eivät kuitenkaan tehneet vaikutusta Dunlaniin. He näyttivät laiskoilta ja huonokuntoisilta. Kukaan ei ollut valpas, vaan sotilaat olivat kuin siviilejä univormussa. Tai siltä se ainakin vaikutti. Dunlan huomasi useiden sotilaiden tuijottavan heitä alta kulmain, ja muutama katseli pitkään heidän jälkeensä. ”Mikä on suunnitelma”, kysyi Dunlan. ”Menemme Verisen Miekan majataloon. Siellä meillä on perinteisesti kontakteja. Jos Welden on Tharbadissa vielä, hän on siellä, tai on ainakin jättänyt sanan”. Ääneti he jatkoivat matkaa kohti majataloa. Äkkiä Lawhir huomasi tutun hahmon edessä. ”Kersantti Dixas”, hän huudahti. Vanha vihreäpukuinen kersantti kääntyi katsomaan, kasvoille levisi tunnistamisen ilme, ja sitten hän loikki kiireesti tiehensä. ”Tuopa oli outoa”, totesi Lawhir mietteliäänä. ”Hän on aina ollut hyvä ystävä. Mikähän häntä vaivasi”. ”Hän näytti pelästyvän meidän näkemisestämme”, totesi Dunlan.

Se oli outoa, mutta he jatkoivat matkaansa. Lopulta edessä oli Verisen Miekan majatalo. He astuivat sisään. Majatalo oli savuinen, ja täynnä ihmisiä. Suurin osa oli vaarallisen näköisiä ja aseistautuneita miekoin tai tikarein. Majatalossa kävivät lähinnä laitapuolen kulkijat. Vain parikymmentä vuotta aiemmin sieltä olisi löytänyt Gileas gan Lannanin istumassa useimpina iltoina. Kaksikko käveli baaritiskille ja tilasi oluet. Heidän katseensa kiersi majataloa. Weldeniä tai Maitrenia näkynyt. Lawhir kääntyi majatalon pitäjän puoleen. ”Kuulehan, minun nimeni on Lawhir. Onko kukaan jättänyt minulle sanaa tänne”. Majatalonpitäjä pudisti päätään hätäisesti. ”Ei, herra. Emmekä me yleensä mitään viestejä toimitakaan”. Lawhir nyökkäsi. Hän siemaisi tuoppinsa loppuun ja lähti ulos Dunlanin seuraamana. ”Mitä nyt tehdään”, kysyi Dunlan? ”En jaksa uskoa että Welden olisi vain poistunut ja jättänyt meidät tänne”. ”En minäkään”, vastasi Lawhir. ”Ehkä jossakin muualla mutta ei täällä, jossa tunnemme paljon ihmisiä. Jotakin ilmaantuu pian”.

He olivat kävelleet vain muutamia askeleita majatalosta, kun kerjäläinen astui heidän luokseen. ”Antakaa almu, herra”, sanoi kerjäläinen ojentaen kättään. Lawhir otti pronssikolikon ja antoi sen kerjäläiselle. Syrjäsilmällä Dunlan näki miten kerjäläinen sujautti salamannopeasti jotakin Lawhirille. Sitten he kävelivät rauhallisesti syrjäiseen majataloon jossa ei ollut paljoa väkeä, ja istuutuivat nurkkapöytään. ”Mitä hän antoi”, kysyi Dunlan matalalla äänellä. ”Kirjeen”, vastasi Lawhir ja otti sen varovasti esiin. Se oli oikeastaan vain taitettu paperilappu, jonka päälle oli piirretty Eregionin vaakuna. ”Se on Weldeniltä”, totesi Lawhir ääni jännittyneenä. Lawhir luki paperin nopeasti läpi ja ojensi sen sitten Dunlanille. ”Elen Silya ja muuta sen sellaista”, aloitti Welden huolettomaan tyyliinsä. ”Jotakin on tapahtunut ja meidän pitää paeta. Tharbadissa on tekeillä jotakin, mutta en tiedä mitä. Olkaa varovaisia ja poistukaa niin nopeasti kuin voitte. Kimppuumme on hyökätty ja meitä ajataan takaa. Varokaa sotilaita. Joku pelaa isoa peliä, ja sen langat johtavat Gondoriin. Lähden sinne tutkimaan asiaa. Pitäkää huolta itsestänne. W&M”. Dunlan poltti nopeasti paperin kynttilässä.

”Mitä tuumit”, kysyi Lawhir. Dunlan mietti hetken ennen kuin vastasi. ”He ovat saaneet informaatiota joltakin ja toimineet sen mukaan. Uskovat vetäneensä hyökkääjien huomion itseensä niin että meidän pitäisi päästä livahtamaan pois”. Lawhir nyökkäsi. ”Niin minäkin ajattelin. Meidän on nyt parasta pysytellä syrjässä ja odottaa pimeää. Sitten livahdamme ulos kaupungista, ja aamulla olemme jo hyvän matkaa kohti Briitä. Jos Sir Delemir on yhä siellä, hän haluaa kuulla tästä heti”. Samassa he huomasivat tummaan kaapuun pukeutuneen hahmon lähestyvän pöytäänsä. Pöydän kohdalla hän raotti kaapua. He näkivät että se oli kersantti Dixas. ”Tavatkaa minut keskiyöllä sillan pielessä”, kuiskasi Dixas ja poistui samantien. ”Tämähän on merkillistä”, totesi Dunlan. ”Meidän on parasta mennä katsomaan mitä hänellä on asiaa”? Lawhir nyökkäsi. ”Luultavasti hän voi valottaa sitä, miksi sotilaita pitää varoa, ja miksi Tharbad on muuttumassa meille vihamieliseksi”. Dunlan pudisti päätään. ”En tajua tätä. Me taistelimme Andrathissa Vihreän Prikaatin kanssa ja he olivat veljiämme. Kuinka se on yhtäkkiä muuttunut”?

”Kaikki on muuttunut”, sanoi Lawhir väsyneellä äänellä. Dunlan katsoi häntä, ja näki ensi kertaa haltian ritarin kuoren alla. Väsyneen haltian. ”Oletko kunnossa”, hän kysyi huolestuneena. ”Kyllä”, vastasi Lawhir. ”Olen vain niin väsynyt. Olen aivan liian vanha tähän..liian vanha tähän maailmaan”. Vanhempi haltia katsoi Dunlania surullisena. ”Älä anna tehtävien viedä sinua kokonaan, nuori Dunlan. Tai jonakin päivänä voit herätä siihen, että et ole ikinä ehtinyt elää. Olet vain juossut vuosisatoja örkkien perässä pitkin metsiä, saamatta mitään näkyvää aikaan. Sitä en halua kenellekään. En kenellekään muulle..ole siis varovainen, Dunlan”. Ensi kertaa Dunlan näki surua vanhemman haltian silmissä. ”Sinä ehdit vieläkin elää, Lawhir, jos vain haluat”, vastasi Dunlan. ”Kukaan ei syytä sinua, jos jäät Rivendeliin pysyvästi”. Lawhir katsoi häneen. ”Minä syyttäisin itseäni. Aina kun kuulisin jonkun kuolleen, miettisin olisiko se pitänyt olla minä hänen sijastaan, tai olisinko voinut estää sen. Ennemmin kuihdun hiljaa pois kuin annan sen tapahtua, Dunlan”.

He odottivat pimeää majatalossa. Pimeä oli jo laskeutumassa. Äkkiä Lawhirin tarkat korvat erottivat kadulta marssivien saappaiden kopinaa. ”Ne tulevat”, hän sanoi ja ponnahti seisomaan. ”Ulos takakautta”. Dunlan oli jo liikkeellä, kun yksinäinen tummaan kaapuun kätkeytynyt hahmo nousi seisomaan. Kaavun alta paljastui miekka ja vihreä univormu. ”Seis, teidät on pidätetty”. Lawhir pysähtyi miehen eteen. ”Jos joku täällä pidättää jonkun, niin se olen minä”, hän huudahti ja iski sulavalla liikkeellä miekan miehen kädestä ennen kuin tämä ehti reagoida mitenkään. Sitten hän iski keihäällään sotilaalta jalat alta. Mutta saappaat kopisivat nyt jo majatalon edessä. Ritarit kiiruhtivat juoksuun, majatalon keittiöön ja takaovesta ulos. He juoksivat pitkin pimeää kujaa ja kuulivat juoksuääniä takaansa. ”Katolle”, kuiskasi Lawhir ja molemmat hyppäsivät saaden kiinni räystäästä, ja kierähtivät ylös tasakattoisen talon katolle. Pian sotilaita juoksi ohi, ja sitten he olivat poissa. Ritarit olivat hetken paikoillaan ja katosivat sitten pimeyden sekaan.

”Minä alan olemaan liian vanha tähän hommaan”, totesi Lawhir kaksikon kävellessä pimeällä kujalla kohti Tharbadin siltaa. ”Oli aika jolloin Tharbad oli tärkeimpiä tukialueitamme. Mitä sille ajalle tapahtui? Maailma muuttuu liian nopeasti, kun me haltiat pysymme samoina”. Dunlan kohautti olkapäitään. ”Ehkä meidän pitäisi yrittää muuttua maailman mukana..ja, VARO”. Kolme tummiin kaapuihin kääriytynyttä hahmoa hyökkäsi esiin pimeydestä miekat paljastettuina. Dunlan ojensi keihäänsä suojakseen, mutta Lawhir kierähti kadun pintaa sukeltaen kohotetun miekan edestä pois, teki kuperkeikan ja iski liikkeen päätteeksi miekkansa yllättyneen hyökkääjän vatsaan. Dunlan iski samalla yhteen toisen miehen kanssa, torjuen tämän iskun keihäällään ja iskien tätä sitten rajusti kasvoihin. Mies horjahti taaksepäin ja Dunlan surmasi hänet. Nuori haltia käännähti ympäri juuri ajoissa nähdäkseen Lawhirin surmaavan kolmannen hyökkääjän. Vanhemman haltian miekkailu oli pelottavan tehokkaan ja vaivattoman näköistä.

Dunlan veti henkeä kun Lawhir tutki ruumiita. ”Jokin hulluus on liikkeellä täällä”, sanoi Lawhir hiljaa. ”Pahuus lepää tämän kaupungin yllä, sillä olemme juuri surmanneet kolme Vihreän prikaatin sotilasta”. Dunlan vilkaisi yhtä ruumiista, ja tumman kaavun alla oli todellakin vihreä univormu. ”Miksi he tekivät sen”, hän kysyi ällistyneenä. ”En tiedä”, vastasi Lawhir. ”Mutta tähän pahuuteen törmäsi varmasti Weldenkin. Olen nyt huolissani kersantti Dixasista. Tule, meidän pitää kiiruhtaa sillalle”. He lähtivät nopeasti jatkamaan matkaa keihäät valmiina yllätyksien varalle.

Kaksikko jäi lymyilemään sillan pielessä olevien rakennuksien varjoihin. ”En pidä tästä”, kuiskasi Lawhir. ”Ilmassa on uhkaa”. Dunlan jännitti aistinsa äärimmilleen. Hän ei tuntenut mitään. Sen sijaan hän kuuli askeleita kaupungin suunnalta. Epävarmoja askeleita. Ne lähestyivät. Sitten he näkivät hahmon. Mies oli pukeutunut vihreään univormuun. Se oli Dixas. Lawhir otti nopeita askeleita eteenpäin ja ehti juuri tarttua kersanttiin kun tämä lähti kaatumaan. Haltia raahasi kersantin sivummalle varjoihin ja kumartui tämän ylle. ”Dixas, mitä tapahtui”. Dunlan vilkaisi miehen vatsaa, ja näki heti verivirran. Hän vilkaisi Lawhiriin, joka pudisti päätään. Mies oli mennyttä. ”Yllättivät minut pimeässä”, sai kersantti sanottua. ”Omat sotilaat..kuka olisi uskonut”. Lawhir kumartui lähemmäksi. ”Mitä täällä tapahtuu”, hän kysyi? ”Ja pääsikö Welden pakoon”, kysyi Dunlan. Dixas pudisti päätään kooten voimia puhua. ”Ei, ei ole aikaa. Kuunnelkaa, sillä olen jo menossa..he lähtivät eilen illalla. Lähtivät kohti Briitä. Teidän täytyy pysäyttää heidät, ja varoittaa..”. ”Ketkä lähtivät”, kysyi Lawhir, ja Dunlan näki miten kokenut ritari oli kuin jännitetty vieteri. ”Ratsumiehet! Veljeskunnan salamurhaajia! Todella vaarallisia..teidän täytyy varoittaa”. Lawhir kumartui vieläkin lähemmäksi. ”Varoittaa ketä? Kuka on maali”? Dixas oli jo lähes poissa, mutta vielä muutamaksi sekunniksi syttyi hänen silmiinsä valo. ”Delemir”, hän sai kuiskattua. ”Briissä”. Sitten Dixas veti viimeisen henkäyksensä ja oli poissa. Lawhir istui liikkumatta monta sekuntia tuijottaen pimeyteen. Hänen kätensä oli puristettu nyrkkiin.

Dunlan kumartui Dixasin ylle ja sulki hänen silmänsä. Hän tiesi jo mitä Lawhir päättäisi. Sillä Welden pakenemassa takaa-ajajia kohti Gondoria oli jopa etulyöntiasemassa näihin nähden. Takaa-ajajien kannatti toivoa etteivät pääsisi liian lähelle. Delemir taas mitään aavistamatta salamurhaajien maalina…hän oli hengenvaarassa. ”Mitä teemme ruumiille”, kysyi Dunlan hetken hiljaisuuden jälkeen. Lawhir ei ehtinyt vastata, kun he kuulivat juoksuaskeleita kaupungista päin. Ne lähestyivät nopeasti. Samalla sillan eteläpuolen vahtituvassa syntyi liikettä, ja miehiä juoksi ulos aseet käsissä. Dunlan otti jousensa esiin, samoin Lawhir. Useita tummiin kaapuihin kääriytyneitä hahmoja juoksi esiin kulman takaa, miekat paljastettuina. ”Surmatkaa heidät”, huusi joku. Samassa kaksi jousta lauloi, ja kaksi hyökkääjää kaatui maahan. Lawhir käännähti salaman-nopeasti ja jännitti jousensa uudelleen. Dunlan kääntyi ja näki jousimiehen vetävän sillan toisella puolella nuolta esiin. Samassa Lawhirin jousi helähti ja mies kaatui huutaen sillalle, nuoli kädessään. Lawhirin päätökset olivat yhtä nopeita ja vaistomaisia kuin hänen taistelunsakin. Hän hyppäsi ketterästi sillan kaiteelle, nähden useiden jousimiesten vetävän nuolia esiin. Dunlan seurasi hänen esimerkkiään ja he pudottautuivat alas kaiteelta. Useita nuolia vihelsi pimeydestä heidän ylitseen. Muutaman metrin pudotuksen jälkeen he osuivat matalaan rantaveteen. Kun vartijat ehtivät kaiteelle ja tähystivät alas, kaksikko oli jo kadonnut juosten pimeyteen.

BRIIN TIELLÄ

Lawhir ja Dunlan kävelivät tietä myöten pohjoiseen. Aurinko paistoi jo korkealta, ja takaa-ajosta ei ollut merkkiäkään. Kaksikon väsymys oli kuin poispyyhkäisty, ja Dunlan harppoi eteenpäin päättäväisesti. Lawhirin ilmeestä ja olemuksesta ei taaskaan voinut päätellä mitään, mutta hänen silmänsä olivat etäiset, kuin vanhemman haltian ajatukset olisivat olleet jossakin kaukana. He seurasivat tuoreita hevosten jälkiä, jotka veivät kohti Briitä. Jäljistä päätellen ratsastajat säästelivät hevosiaan, joten ritareilla oli hyvät mahdollisuudet pitää ero ainakin samana, luultavasti saada jopa reilusti kiinni. Se tosin vaati kävelyä läpi yön, mutta tämä ei ollut haltioille mikään ongelma. Ei ainakaan sellaisille haltioille kuin Lawhir ja Dunlan. Nuorempi haltia ei voinut olla ihmettelemättä, miten nopeasti kaikki oli muuttunut turvallisesta tiedustelutehtävästä kilpajuoksuksi elämän ja kuoleman kanssa.

Seuraava aamu näki kaksikon yhä taivaltamassa eteenpäin. Lawhir vain käveli päättäväisen näköisenä eteenpäin, mutta Dunlan tutki välillä tien pintaa. ”Lawhir, täällä on muitakin jälkiä”, hän sanoi. ”Ne lähtevät tieltä pohjoiseen, kohti joen rantaa”. Lawhir kohautti olkapäitään. ”Ratsut menevät eteenpäin. Ei meitä muut jäljet kiinnosta”. ”Mutta tämä näyttää oudolta”, totesi Dunlan. ”Useita poneja ja kahdet vankkurit, ja ikään kuin toinen ryhmä pelkästään jalan”. Lawhir käveli Dunlanin luo ja vilkaisi jälkiä. Hän kirosi ääneen, ja kumartui lähemmäksi tien pintaa. ”Ei näytä hyvältä”, sanoi Lawhir hetken kuluttua. ”Miten niin”? Lawhir nousi seisomaan ja katsoi tien pohjoispuolelle, joen suuntaan. ”Jokin pieni matkaseurue on mennyt joen rantaan yöksi, ja heitä on seurannut useita miehiä, jotka tien ylitettyään menivät suoraan pensaiden suojiin”. ”Rosvoja”, huudahti Dunlan. ”Varmasti”, vastasi vanhempi haltia ja katsoi sitten tien suuntaan. ”Mutta meillä on tärkeämpääkin tehtävää. Toivotaan että se seurue on kyllin suuri puolustautumaan, sillä meillä ei ole hetkeäkään hukattavana”. Dunlan pudisti päätään. ”Meidän pitää mennä tämän seurueen avuksi”, hän sanoi. ”Olemme Kultaisen kukan ritareita”. Lawhir katsoi äkkiä surullisen näköisenä toveriaan. ”Nuori Dunlan, emme voi aina auttaa kaikkia. Joskus on valittava tärkeän ja vähemmän tärkeän välillä. Delemirin pelastaminen on tärkeää”. Mutta Dunlan ei liikkunut. Hän tunsi vanhemman, noviisien pelkäämän ritarin katseen joka vaati seuraamaan. Ensi kertaa Dunlan nousi tuota vaatimusta vastaan. "Kaikella kunnioituksella, sir Lawhir, olet väärässä. Omatuntoni sanoo, että meidän on suoritettava tehtävä joka on lähempänä. Meidän pitää mennä auttamaan näitä ihmisiä, sillä me olemme täällä. Delemir on jossakin kaukana. Ehkä emme tämän vuoksi ehdi hänen avukseen, mutta ainakin tiedämme yrittäneemme parhaamme”. Lawhirin katseessa vilahti jotakin pilkallista. ”Se että me olemme yrittäneet parhaamme varmasti lohduttaa paljon Delemiriä, kun hän on kuollut. Minä lähden Briihin”. Hän lähti kävelemään eteenpäin. ”Hyvä, minä jään tänne. Autan heitä sitten yksin”, vastasi Dunlan ääni hivenen katkerana. Lawhir pysähtyi. Sillä mikään ei voinut olla vanhemmalle ritarille pahempaa kuin jättää nuorempi ritari vaaraan. Se oli pahinta mitä voi tehdä. ”Hyvä on, saatetaan sitten heidät Minhiriathin kylään. Sinne on vain puolen päivän matka. Mutta pelkään että tämä on väärä päätös”.

He löysivät pian joen rannalta kohti tietä palaamassa olevan karavaanin. Siihen kuuluivat kahdet vankkurit ja useita kuormaponeja. Miehiä oli kymmenen. Dunlan tunnisti heidät heti rohanilaisiksi kauppiaiksi. Vain kahdella oli aseet, eivätkä he näyttäneet miehiltä jotka osaisivat käytellä miekkoja. Miehet katselivat epäluuloisesti eteensä ilmestynyttä kaksikkoa, mutta Lawhirin varma tyyli ja Dunlanin hahmosta henkivä hyvyys sai heidät vakuuttumaan ainakin siitä, että kaksikko ei itse kuulunut mihinkään rosvojoukkoon. ”Rosvoja? Emme me ole nähneet ketään”, totesi seurueen johtaja. ”Meille vakuutettiin Tharbadissa, että tie on turvallinen eikä ole mitään pelättävää”. Lawhir kohautti olkapäitään. ”Vakuuttelija oli luultavasti yhteistyössä rosvojen kanssa. Tharbad ei ole kovin turvallinen paikka itsessäänkään nykyään. Me haluaisimme saattaa teidät Minhiriathin kylään, ja siellä teidän kannattaa odottaa kunnes joku toinen seurue saapuu, ja voitte liittyä sen seuraan”. Miehet näyttivät epävarmoilta, kehen pitäisi luottaa. ”Ettekö voi saattaa meitä Briihin asti”, kysyi johtaja, joka piti ajatuksesta, että kaksi raskaasti aseistautunutta haltiaa saattaisi heitä. Lawhir pudisti päätään. ”Meillä on kiire muualle. Polttava kiire”. Sen sanoessaan Lawhir vilkaisi Dunlaniin pistävästi. ”Minhiriin asti tulemme kanssanne, emme metriäkään pidemmälle”.

He lähtivät kävelemään kohti tietä. Vain puolen kilometrin päässä miesten kaikki epäilykset sammuivat, kun kymmenen keihäin ja miekoin aseistautunutta likaista ja vaarallisen näköistä hahmoa ilmestyi pensaikoista seurueen tielle. Rohanilaiset näyttivät pelokkailta, ja vilkaisivat Lawhiriin, joka seisoi liikkumatta eikä reagoinut mitenkään. Dunlan teki samoin. ”Tämä on onnenpäivänne”, huusi rosvojen johtaja. Hän oli valtavan kokoinen mies jonka hartiat olivat leveät kuin ladon ovi. ”Olen hyvällä tuulella, joten jos luovutatte kaiken omaisuutenne kyllin nopeasti, säästän kurjat henkenne”. ”Ei”, sanoi Lawhir hiljaisella pahaenteisellä äänellä. ”Te olette erehtyneet, hyvä herra”. Rosvojen johtaja nauroi teennäistä naurua. ”Minä en usein erehdy, hyvä mies”. ”Te olette erehtyneet”, jatkoi Lawhir ja kohotti katseensa katsoen rosvopäällikköä suoraan silmiin. Mies jähmettyi. ”Sillä tämä ei ole meidän onnenpäivämme, vaan teidän”. Rosvopäällikkö ei sanonut mitään, sillä epäilys kalvoi äkkiä hänen mieltään. Hänen edessään seisovan hahmon katse oli terästä ja asento rento. Samoin tämän sivulla seisovan harmaakaapuisen hahmon. ”Miksi tämä on onnenpäivämme”, kysyi rosvopäällikkö viimein, hivenen varovaisesti. ”Koska saatatte selvitä tästä hengissä”, sanoi Lawhir edelleen liioitellun rauhallisesti. Salamannopealla liikkeellä hän paljasti miekkansa, ja sivulla Dunlanin miekka ilmestyi kilahtaen huotrastaan. Aurinko osui kumpaankin kohotettuun miekkaan, ja ne säihkyivät auringon säteissä. ”Minä olen Enlion Lawhir”, huusi Lawhir. ”Ja tämä on onnenpäivänne, sillä en ole teidän perässänne ja minulla on kiire. Menkää nyt, ja saatte pitää henkenne. Menkää nyt, heti, enkä tule peräänne. Mutta jos joskus vielä tapaan teidät Eriadorissa, henkenne ei ole minkään arvoinen”. Muutaman sekunnin ajan rosvojen johtaja seisoi suu auki. Hän kuuli miten joku hänen sotureistaan juoksi jo kohti metsää, kuultuaan nimen Enlion Lawhir. Päällikkö nyökkäsi ja viittasi miehensä takaisin. He kääntyivät ja kiiruhtivat pois. Alle minuutissa koko joukko oli kadonnut paikalta. Lawhir ja Dunlan seisoivat vielä hetken varoasennoissaan, mutta he eivät palanneet. ”Se hoitui hienosti”, sanoi Dunlan viimein, ja totesi, että jos kohta Lawhirissa oli pahat puutteensa, toiminnan hetkellä hän oli hyvä olla paikalla. ”Säästimme ainakin tunnin, kun ei tarvinnut surmata ja haudata heitä”, huomautti Lawhir tunteettomalla äänellä, ja iski silmää Dunlanille. He kääntyivät ja lähtivät johtamaan kauppiaita kohti Minriathin kylää.

Vankkurit kulkivat kuolettavan hitaasti, mutta ritareiden hoputtamana he ehtivät ennen iltaa Minhiriathin kylään. ”Olette täällä hyvässä turvassa, sillä minhiriathilaiset eivät suvaitse maantierosvoja. Rosvot eivät uskaltaudu kylän lähelle”, sanoi Lawhir kauppiaille. ”Mutta miten pääsemme eteenpäin täältä”, kysyi joukon johtaja. ”Teidän on joko odotettava toista seuruetta joka on aseistettu ja menee Briihin, tai palkattava muutama mies täältä turvaksenne. Tämän kylän asukkaisiin voitte kyllä luottaa, että he eivät teitä petä”. Kauppiaat nyökkäsivät ja Lawhir ja Dunlan jättivät heille nopeasti hyvästit. Kaksikko jatkoi entistä vauhdikkaammin matkaa kohti Briitä, sillä he olivat menettäneet paljon aikaa.

Pimeän tultua he pysähtyivät hetkeksi syömään lembasia ja levähtämään. Dunlan söi matkaleipäänsä tuijottaen pimeyteen. Hän pelkäsi saaneensa Lawhirista nyt vihollisen, sillä vanhempi ritari oli tunnettu äkkipikaisuudestaan ja pitkävihaisuudestaan. Lawhir ei ollut sanonut juuri mitään koko päivän aikana, mikä oli paha merkki. Mutta nyt hän kääntyi nuoremman ritarin puoleen. ”Dunlan, haluan sinun tietävän yhden asian”. Dunlan katsoi Lawhiriin ja näki että tämän kasvoilla ei ollut vihaa vaan ne olivat pikemminkin helpottuneet. ”Sinä olit oikeassa tänään. On hyvä että et antanut periksi kun olisit joutunut toimimaan omaatuntoasi vastaan. Älä koskaan muutu, sillä juuri sellainen tulisi Kultaisen kukan ritarin olla”. Dunlan nyökkäsi, ja Lawhir jatkoi. ”Minäkin olin sellainen nuorena. Halusin auttaa koko maailmaa kuten sinä, ja toivoisin että niin olisi vieläkin, mutta se on kadonnut johonkin. Kadonnut kaikkien niiden vuosien aikana jotka olen kuluttanut vaeltaen ympäri erämaita ja surmaten vihollisia. Kuten sanoin Tharbadissa, olen työtaakan uuvuttama, ja se vaikuttaa kaikkeen. Olen menettänyt sen ihanteellisuuden joka sinulla vielä on, ja toivottavasti tulee aina olemaan. Minulla on jäljellä vain uskollisuus tovereita kohtaan, ja ehkä kunnianhimo. Pelkään että halusin auttaa Delemiriä ennemmin kuin kauppiaita, koska hän on Delemir. Pelkään että halusin kunniaa ja mainetta suuresta sankarityöstä. Ja jonakin päivänä haluaisin olla ritarikuntamme päämies, palkkiona kaikista vuosista jotka olen antanut. Mutta olen alkanut uhraamaan muita asioita tuon päämäärän hyväksi. Tekemään kompromisseja ja tekoja parantaakseni mahdollisuuksiani. Siksi haluan lopettaa, koska en usko olevani enää hyvä ritari sisimmässäni. Jotakin puuttuu nyt, jotakin joka minulla oli vuosituhansia, ja sitä jotakin ei voi saada enää takaisin”. Hän lopetti puheensa, kuin saatuaan taakan pois sydämeltään. Dunlan ei tiennyt mitä sanoa, sillä Lawhir oli hahmo jota he kaikki ihailivat. Mutta sankaritkin ovat inhimillisiä sisimmässään, hän tajusi. He nousivat ja lähtivät taas eteenpäin, kohti Briitä.

BRIISSÄ

Oli sateinen ilma kun ritarit saivat vihdoin näkyviinsä Briin kylän. Se oli rakennettu korkean Brii-vuoren kupeeseen tärkeään teiden risteyskohtaan. Aikoinaan tämä oli tehnyt Briistä kukoistavan yhteisön, mutta suurin osa liikenteestä teillä oli lakannut aikoja sitten ja Briimaa oli nykyään unelias paikka jossa harvoin tapahtui mitään. Lawhir oli jatkanut pysähtymättä eteenpäin heidän öisen keskustelunsa jälkeen, puhumatta mitään. Dunlanin jalat olivat jo hivenen väsyneet, mutta mieli oli yhä virkeä. Hänellä oli yhä keihäänsä mukanaan, mutta Lawhir oli hukannut omansa Tharbadin sillalla. Dunlan ei voinut olla miettimättä mikä heitä odottaisi Briissä. Asioita tapahtui Eriadorissa kiihtyvällä vauhdilla ja yksi ratkaisevista hetkistä saattaisi olla käsillä hyvin pian. Hän muisti miten Lawhir aina sanoi, että piti vain keskittyä yhteen tehtävään kerrallaan eikä olla huolissaan muista asioista. Jos ritari ei ollut keskittynyt tähän hetkeen ja paikkaan, hän saattoi olla huomaamatta tärkeitä asioita ympärillään. Päättäväisesti Dunlan keskitti ajatuksensa Briihin ja siihen mitä näki edessään.

Pian he lähestyivät Briin porttia, joka päiväsaikaan oli auki. Lawhir marssi määrätietoisesti sisään peittäen kaapunsa sadeviitalla. Dunlan teki samoin. He nyökkäsivät porttivahdille jota ei tuntunut kiinnostavan mikään. ”Briissä mikään ei ikinä muutu”, nauroi Lawhir. ”Vain muutama vuosi sitten hurja örkkilauma oli aikeissa polttaa koko kylän ja heitä vain ei kiinnosta”. Dunlan hymyili. ”Mutta tule, mennään majataloon kuulemaan uutisia. Ja pidä silmäsi auki”.

He kävelivät Briin pääkatua kohti Pomppivan Ponin majataloa. Kaikki näytti olevan täysin normaalisti. Ihmiset ja hobitit puuhailivat normaaleja askareitaan. Kukaan ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota. Vihdoin ritarit saapuivat majatalon eteen. Sen pihalla istui katoksen alla mukavassa tuolissa ruskeaan kaapuun pukeutunut hahmo ja poltteli piippukessua. ”Tuo on samooja”, totesi Dunlan osoittaen miehen Lawhirille. Tämä lähti heti miestä kohti. ”Tervehdy, ystävä”, sanoi Lawhir kohteliaasti. Samooja kohotti katseensa. ”Tunnenko teidät”, hän kysyi leppoisasti. Dunlan näki että mies oli nuori ja hänellä oli miekka vyöllään. Lawhir otti sadeviitan hupun pois kasvojensa edestä. ”Olen Enlion Lawhir ja asiani on kiireinen”, hän sanoi hieman ärsyyntyneenä. ”Suokaa anteeksi”, totesi samooja ja nousi seisomaan. ”Miten voin auttaa teitä”? ”Onko päämies Delemir Briissä”, kysyi Lawhir. Dunlan seisoi hieman taaempana ja piti silmällä ympäristöä. ”Ei ole. Hän lähti kolme päivää aiemmin. Luulen että hän sanoi menevänsä Sääskisuon majataloon tapaamaan jotakuta”. Lawhir nyökkäsi. ”Onko Tharbadin suunnalta saapunut viimepäivinä ratsumiehiä? Tai mistään suunnalta”? Samooja mietti hetken. ”Eilen saapui miehiä etelästä ratsain. He eivät paljoa puhelleet ja poistuivat tänä aamuna. En nähnyt mihin suuntaan. Toverini Elamon voisi kertoa enemmän. Hän keskusteli heidän kanssaan, mutta lähti juuri muutama minuutti sitten jonnekin”. ”Voin arvata itsekin suunnan mihin he lähtivät”, totesi Lawhir. ”Tule Dunlan, meillä on kiire”. He ehtivät ottaa pari askelta, kun samooja pysäytti heidät. ”Kuulkaa, tuli juuri mieleeni että kaksi heistä jäi tänne. He ovat majatalossa juuri nyt. Voin näyttää heidät teille, jos haluatte keskustella miesten kanssa”. ”Haluamme todellakin”, vastasi Lawhir ja hymyili.

He seurasivat samoojaa majatalon ovelle ja sisään pääsaliin. ”Missä he ovat”, kysyi Lawhir samoojalta. Tämä osoitti kahta miestä jotka nojailivat vierekkäin baaritiskiin ja näyttivät keskustelevan. Heillä oli samanlaiset mustat vaelluspuvut. ”Kiitän teitä, hyvä herra”, sanoi Lawhir ja viittasi samoojan jäämään oven suuhun, tai mihin vain pois tieltä. ”Dunlan. Pysy lähellä mutta älä paljasta että olet samaa seuraa. Suojaat selkäni”. Nuorempi ritari nyökkäsi ja siirtyi kauemmaksi. Lawhir lähti rennon näköisenä kävelemään kohti kaksikkoa. Hän koputti vasemmanpuoleista miestä olalle. ”Anteeksi, hyvä herra”. Mies kääntyi. Hän oli vaarallisen näköinen arpinen mies. Toinen mies oli pitkä ja leveäharteinen. ”Mitä”, mies murahti ärsyyntyneenä. ”Oletteko saapuneet hiljattain Tharbadin suunnalta kylään”, kysyi Lawhir painokkaasti. ”Mitä sitten”, kysyi mies ja oli äkkiä varuillaan. ”Edustan lakia täällä”, totesi Lawhir. ”Ja minua on kehoitettu pitämään silmällä mahdollista salamurhaajien joukkoa joka saattaa kulkea tätä kautta”. Lawhir katsoi miestä haastavasti silmiin. ”En ole ikinä ollutkaan Tharbadissa”, vastasi mies ja vilkaisi toveriaan. ”Näytämmekö me muka salamurhaajilta”. ”Todellakin”, vastasi Lawhir. ”Siksi juuri tulin teille puhumaan. Jos sallitte, käyn tarkastamassa hevosenne”. Lawhir käänsi selkänsä miehellä ja otti askeleen kohti ulko-ovea. Hänen ilmeensä oli täysin tutkimaton. ”En salli”, sanoi mies paljastaen tikarin ja kohottaen sen kohti Lawhirin suojatonta selkää. Dunlan otti askelleen eteenpäin ja iski oman tikarinsa miehen kylkeen. Toinen mies pudotti kätensä miekkansa kahvalle. Mutta Lawhir oli jo käännähtänyt kannoillaan ja iski nyrkkinsä miehen leukaan. Tämä rojahti tiskiä vasten samalla kun Dunlan paiskasi kuolleen salamurhaajan ruumiin lattialle ja irroitti tikarinsa.

He kumpikin katsoivat mieheen eikä tämä nähnyt armon häivääkään ritarien silmissä. ”Se oli hyvä nopea tutkimus”, totesi Lawhir vaarallisella äänellä. ”Nyt tiedämme että meillä on oikeat henkilöt tähtäimessä. Sinä”, hän sanoi katsoen mieheen. ”Sinuna alkaisin puhua jos haluat elää. Kuka palkkasi teidät ja miksi”? Mies vilkaisi ympärilleen apua etsien, mutta kaikki muut asiakkaat olivat vetäytyneet kauemmaksi. ”Päästättekö minut menemään jos kerron”, hän kysyi. ”Päästämme”, vastasi Lawhir. Mies vilkaisi Dunlaniin. ”Älä pelkää”, sanoi Dunlan. ”Minä en ikinä valehtele. Kerro kaikki niin saat mennä”. ”Hyvä on”, totesi mies ja näytti kokoavan ajatuksiaan. Samassa ilman halki viuhui tikari ja osui miehen kurkkuun. Hän oli hetkessä kuollut. Lawhir paljasti miekkansa ja Dunlanin käsi lennähti etsimään jousta, mutta lisää tikareita ei lentänyt. He saattoivat nähdä ruskeaan kaapuun pukeutuneen miehen majatalon avoimen ikkunan takana. Hänen päätään suojasi huppu, mutta Dunlan näki silti miehen kasvot. Sitten ne katosivat ikkuna-aukosta. Kumpikin ritari juoksi samassa kohti ovea, mutta briiläiset olivat viimein päässeet liikkeelle ja ryntäilivät sinne tänne. Ennen kuin ritarit ehtivät ovelle oli liikaa aikaa kulunut. Samooja nojaili edelleen oveen ilmeettömänä kun ritarit painuivat ulos ovesta.

Ulkona ei näkynyt enää ketään. Mies saattoi olla missä vain! Dunlan veti henkeä. ”Mies pääsi pakoon”, hän totesi. ”Niin pääsi. Se huolestuttaa minua”. Dunlan vilkaisi Vanhempaan ritariin kysyvästi. ”Se oli hieno heitto. Suorastaan loistava. Se mies oli pätevä”, selitti Lawhir. ”Ainakin hän tukki salamurhaajan suun lopullisesti”, sanoi Dunlan. Lawhir katsoi häneen. ”Mitä päättelemme siitä”, hän kysyi nuoremmalta ritarilta. Dunlan kohautti olkapäitään ja mietti hetken. ”Tikarinheittäjä työskenteli henkilölle joka pestasi salamurhaajat”? ”Juuri niin minäkin ajattelin. Se pistää miettimään. Mitä hän teki täällä”? ”Vai onko hän kenties briiläinen”, ehdotti Dunlan. ”Kaikki on mahdollista”, Lawhir myönsi. ”Minä vain vihaan mysteerejä. Mutta meillä ei ole aikaa leikkiä tutkijoita. Pääjoukko on ratsastanut itään, luulen, kohti Sääskisuon majataloa. Meidän pitää jatkaa heti matkaa siihen suuntaan”. Dunlan nyökkäsi. Kerrankin hän oli samaa mieltä. Äkkiä Lawhir pysähtyi. ”Minua harmittaa myöntää tämä, mutta näyttää siltä, että Weldenin ajatuksissa on jotakin perää. Vainoharhaisena häntä pitävät monet. Ettäkö joku punoisi salaliittoa päämme menoksi? Kuulostaa mahdottomalta, mutta tämä pistää miettimään. Minun täytyy puhua Weldenin kanssa heti kun tämä asia selviää”!

SÄÄSKISUON MAJATALO

Tie oli autio. Dunlan olisi mielellään törmännyt muutamaan ritariin tai samoojaan, mutta he eivät tavanneet ketään. Ennen vanhaan tie oli ollut vilkkaasti liikennöity, mutta Arnorin tuhon jälkeen liikenne oli suureksi osaksi loppunut ja tienvarren majataloista vain kaksi oli jäljellä. Toinen oli Pomppiva Poni ja toinen Sääskisuon majatalo heti Briimaan itäpuolella. Lawhir ja Dunlan lähestyivät majataloa. Sen edustalla oli suurehko metsä, jonka halki tie vei. Lawhir käveli hieman edellä ja Dunlan perässä, kun vanhempi haltia äkkiä kohotti kätensä. Dunlan näki heti saman kuin Lawhirkin. Monien hevosen kavioiden jäljet johtivat tien pohjoispuolelle metsään. ”He ovat jättäneet hevoset ja jatkaneet loppumatkan jalan. Tästä ei ole majatalolle kuin puolisen kilometriä”. Dunlan katseli ympärilleen. Hän ei nähnyt hevosia metsässä. Niiden täytyi olla syvemmällä. Lawhir mietti hetken. ”Seurataan jälkiä”, hän sanoi sitten. Varovasti kaksikko siirtyi tieltä metsään ja jatkoi matkaansa hevosten jälkie seuraten. Pian he näkivät hevoset puihin kiinnitettyinä. Ne olivat vielä hiessä. ”Ne ovat ehkä vain 10 minuuttia meitä edellä”, totesi Dunlan, joka oli ollut paljon tekemisissä hevosten kanssa isänsä kartanossa.

Varovasti ritarit lähestyivät metsän suojassa majataloa. Rakennuksen länsipuolella oli pieni kumpu jolle he hiipivät tähystämään. Majatalo oli kaksikerroksinen ja suuri. Aikoinaan se oli ollut hyvinkin vilkkaassa käytössä, mutta ne ajat olivat kaukana takana. Örkit olivat polttaneet majatalon invaasionsa aikana vain muutama vuosi aiemmin. Nyt se oli rakennettu uudelleen entistä ehommaksi! Ikkunat olivat pienet, niin että niistä ei nähnyt juurikaan sisälle. ”Emme näe onko Delemir siellä”, kuiskasi Dunlan tuskastuneena. ”Hän on siellä”, vastasi Lawhir varmasti. Dunlan nyökkäsi. Samassa vanhempi haltia osoitti vasemmalle. Kolme tummiin asuihin pukeutunutta miestä seisoi vasemmalla majatalon tallina toimivan katoksen alla ja tarkkaili päärakennusta. Heillä oli miekat vyöllään mutta muita aseita ei näkynyt. Miehistä vähän matkan päässä oli jousimies puun takana. Haltioiden tarkat silmät havaitsivat lisää miehiä oikealla. Neljä miekkamiestä seisoi vasemalla majatalon nurkan takana valmiina juoksemaan ovelle. Kaksi jousimiestä oli metsikön suojassa Dunlanin ja Lawhirin oikealla puolella. Lawhir tutki tilannetta rauhallisen näköisenä. Hän oli nyt omassa elementissään, tajusi Dunlan. Ei korulauseita eikä pohdintoja vaan toimintaa. Kun toimintaa tarvittiin harva oli parempi kuin Enlion Lawhir.

”Dunlan, näetkö jousimiehen vasemmalla”. ”Näen”, vastasi nuori haltia. ”Hän on se jonka on tarkoitus hoitaa tappo. Muut auttavat ja varmistavat ja tulevat mukaan jos hän ampuu ohi. Meidän täytyy napata hänet pois pelistä ennen kuin toiminta alkaa. Siirry hieman enemmän vasemmalle ja etsi hyvä paikka. Kun annan merkin tai jos hän aikoo ampua jousellaan, tapat hänet. Ammu heti perään toinen nuoli ikkunasta läpi niin että se hajoaa. Sen jälkeen sinun täytyy hyökätä noiden kolmen miekkamiehen kimppuun etteivät he pääse puuttumaan peliin. Pystytkö tekemään sen”? ”Luulen että selviän kolmesta”, vastasi Dunlan. ”Mutta meidän kannattaa muistaa että nämä miehet ovat luultavasti ammattilaisia, eli he osaavat taistella”. ”En ole unohtanut”, vastasi Lawhir ääni taas hivenen ärsyyntyneenä siitä että joku ajatteli hänen voivan unohtaa asioita. ”Aletaan liikkua”, hän sanoi hiljaa ja lähti itse hiipimään oikealle kohti kahta jousimiestä.

Dunlan oli nyt ensi kertaa yksin taistelutilanteessa. Hän hiipi varovasti kummun suojassa kohti ennalta valitsemaansa paikkaa. Jännitys ei saanut hänessä otetta, vaan nuori mies piti mielensä rauhallisena. Hän saavutti haluamansa paikan ja tähysti ympärilleen. Hänellä oli täydellinen näköala puun takana lymyävään jousimieheen ja yhteen majatalon etuseinän ikkunoista, ja vielä niin että hän näki pylvään ikkunan takana, johon tähdätä. Täydellistä! Lawhir oli kadonnut näkyvistä jonnekin oikealle kummun taakse. Dunlan otti esiin jousensa ja jännitti sen. Sitten hän vain odotti ja tarkkaili mitä tapahtui. Noin kolmen minuutin odotuksen jälkeen joku avasi majatalon päätyseinällä olevan ikkunan tarjoten jousimiehelle täydellisen ampumalinjan. Lawhir ei ollut antanut merkkiä, mutta Dunlan oletti että vanhempi haltia oli jo haluamassaan asemassa. Oli tai ei, Dunlan ei voinut jäädä odottamaan. Hän tähtäsi jousimiestä ja pidätti hengitystään. Tämä kohotti oman jousensa ja alkoi tähdätä. Dunlan päästi nuolen matkaan. Se iskeytyi suurella voimalla jousimieheen ja tämä pudotti jousensa ja kaatui. Pienen hetken Dunlan oli liikkumatta ja katsoi miestä jonka hän oli juuri surmannut. Sitten hänen kätensä nappasi automaattisesti toisen nuolen ja lyhyen tähtäyksen jälkeen hän ampui sen ikkunasta läpi. Ikkuna hajosi helähtäen ja tyytyväisenä Dunlan näki nuolen uponneen haluamaansa kohtaan pylvästä majatalon sisällä.

Tuskanhuuto oikealta palautti Dunlanin taas toimintaan. Ei ollut aikaa hukattavana, joten hän heitti jousensa maahan ja paljasti miekkansa. Dunlanin katse oli jo kiinnitetty kolmeen mieheen jotka vetivät juuri esiin miekkojaan nähdessään hänet. Hän kuuli mutta ei nähnyt miten Lawhir hyökkäsi kahden jousimiehen kimppuun, jotka olivat juuri kääntymässä Dunlanin suuntaan jouset käsissään ja iski kummatkin kuoliaaksi ennen kuin nämä ehtivät puolustautua. Samassa kokenut ritari näki että peräti kuusi miekkamiestä juoksi nurkan takaa majatalon pääovelle. Ja lisää oli varmasti takaovella. Ritari lähti juoksemaan kohti ovea kuin 100 metrin juoksija. Hän kuuli Dunlanin huutavan ”Eriador” ja tiesi nuoremman ritarin hyökkäävän.

Dunlan juoksi päättäväisesti kohti kolmea miestä jotka näyttivät epävarmoilta siitä mitä tapahtui. Samassa hän näki kauhukseen miten kolme miekkamiestä lisää juoksi nurkan takaa esiin, aikoen rynnätä majatalon pääovelle. Hän tiesi olevansa pahemmassa kuin pulassa! Mutta vielä oli mahdollisuus. Jos hän saisi lyötyä kolme lähintä miestä ennen kuin kolme muuta ehtisi avuksi? Hidastamatta vauhtiaan Dunlan jatkoi juoksuaan ja hyökkäsi lähimpien miesten kimppuun. Lähimpänä olevan torkui epäröiden Dunlanin iskun ja väisti sivulle, jolloin Dunlan sukelsi toisen miehen miekan ali ja pääsi upottamaan oman miekkansa kolmannen miehen vatsaan. Hän kaatui ja Dunlan käännähti juuri ajoissa torjuakseen viuhahtavan iskun takaansa. Hän ei jäänyt odottamaan mitä tapahtuu vaan jatkoi hyökkäystään vaihtaen iskuja toisen miehen kanssa. Suunniteltu tappoisku kuitenkin osui vain miehen käteen ja hän jatkoi taistelua. Dunlan tajusi miesten olevan kokeneita miekkamiehiä. Hänen yrityksensä tehdä Gileasmainen salamaisku joka lopettaa taistelun ennen alkuaan oli epäonnistunut ja nuori ritari tajusi nyt taistelevansa hengestään. Hetkessä hän muuttui saalistajasta saaliiksi kun kolme miestä lisää liittyi taisteluun. Dunlan perääntyi sisälle tallina toimivaan aitaukseen saaden selkänsä seinää vasten. Hän torjui iskuja taistellen epätoivoisesti. Missä Oli Lawhir? Nuorella ritarilla ei ollut aikaa etsiä häntä katseellaan, mutta epäilys iskeytyi hänen mieleensä, että hänet oli jätetty. Lähes ajoissa Dunlan väisti miekan piston joka kuitenkin teki viiltohaavan hänen rintaansa. Taistelun tiimellyksessä hän ei ehtinyt tuntea kipua. ”LAWHIR”, huusi Dunlan tajutessaan haavoittuneensa. Ääni oli nyt epätoivoa täynnä, sillä hän tajusi että hänet oli hylätty oman onnensa nojaan. ”LAWHIR, APUUN”, huusi Dunlan uudelleen mutta tiesi jo että apua ei tulisi.

Yksi miehistä juoksi Lawhiria vastaan hänen kiiruhtaessaan pääovea kohti. Lawhir yllättyi miehen torjuessaan hänen ensimmäisen iskunsa. Hänen täytyi pysähtyä taistelemaan. Nopea hyökkäys oli kuitenkin miehelle liikaa ja hän kaatui kuolleena maahan. Pääovi oli auki ja muut miehet olivat rynnänneet sisään. Majatalosta kuului kiivaan lähitaistelun ääniä. Lawhir tiesi että häntä tarvittiin ja kiiruhti eteenpäin. Lukuisat ajatukset ristelivät Lawhirin mielessä hänen juostessaan kohti avointa ovea. Hänen ystävänsä ja liittolaisensa Delemir oli pulassa ja kerrankin tarvitsi hänen apuaan. Delemirin pelastaminen oli äärimmäisen tärkeää! Mutta myös muut asiat olivat Lawhirin mielessä. Jos hän pelastaisi Delemirin, tulisi hänestä vihdoinkin suurempi sankari kuin isästään sir Enlianista. Hän pääsisi vihdoin pois isänsä varjosta ja sankaruus veisi hänet Kultaisen kukan päämieheksi samaan tapaan kuin valtiatar Celebrianin pelastaminen oli tehnyt Suillionille. Nämä ajatukset olivat risteilleet Lawhirin päässä koko matkan Briistä majatalolle, ja nyt hän tiesi juoksevansa kohti suurta kohtaloaan. Näin oli tarkoitettu käyväksi! Muut asiat eivät sillä hetkellä mahtuneet Lawhirin päähän.

Muut asiat palasivat sinne kuitenkin heti kiihtyneen ”LAWHIR” huudon myötä. Se oli Dunlan! Dunlan, joka oli edelleen lähes noviisi. Ääni oli kiihtynyt, mutta Lawhir tiesi että mikä tahansa hätä Dunlanilla olikin, Delemirin pelastaminen oli tärkeämpää. Hänet oli tarkoitettu pelastamaan Delemir. ”LAWHIR, APUUN”, kuului Dunlanin huuto. Se ei ollut enää kiihtynyt vaan epätoivoinen. Nuori ritari oli kuolemanvaarassa. Mutta niin oli Delemirkin! Ja hän oli Kultaisen kukan päämies ja ystävä. Hänen täytyi yrittää pelastaa Delemir, päätti Lawhir mielessään. Se oli...edullista? Lawhir pysähtyi tajutessaan mitä ajatteli. Hänen oli pakko valita kumman avuksi mennä. Ei sen perusteella mikä oli hänelle edullisempaa, vaan sen perusteella kenen avuksi hänen kuului mennä. Hetken majatalon oven edessä seisoi ylpeä Kultaisen kukan mahtava päämies joka ratkoi kansojen kohtaloita ja suunnitteli strategioita pahuuden kukistamiseksi. Hänen varjonsa kohosi korkealle toisen kerroksen ikkunoihin asti ja silmissä säihkyi kirkas ja ylpeä tuli. Sitten varjo kutistui normaaliksi ja hän oli jälleen sir Enlion Lawhir, Kultaisen kukan Vanhempi ritari. Hän tiesi mitä piti tehdä ja lähti liikkeelle.

Dunlan oli mennyttä. Hän ei pystynyt pitämään puoliaan viittä vastustajaa vastaan. Hän haavoittui uudelleen, tällä kertaa saaden piston jalkaan. Jalka petti nuoren ritarin alta ja hän kaatui nojaamaan takanaan olevaan seinään. Hänen miekkansa oli yhä ylhäällä ja Dunlan torjui ensimmäisen iskun vaivoin. Yksi miehistä astui hänen eteensä ja Dunlan näki että miehen yllä oli vaelluskaapu jonka alla oli musta univormu, aivan kuin miehillä jotka he olivat nähneet örkkien luolissa Jättijängillä. Mies kohotti miekkansa, pidellen sitä tottuneesti. Ehkä sekunnin ajan koko maailma oli rauhallinen paikka. Mies hymyili itsevarmasti. Sitten kaikki repesi väkivaltaiseksi sekasorroksi. Se oli Lawhir! Nähden että Dunlan olisi mennyttä jos hän jäisi taistelemaan lähimpien miesten kanssa Lawhir hyökkäsi suoraan kohti mustaunivormuista miestä jonka miekka oli nostettu ylös tappoiskun antamiseksi. Lawhir heittäytyi keskelle neljää häntä kohti käännettyä miekkaa. Dunlan näki miten hän väisti ensimmäisen iskun ja kaatoi taitavalla viillolla yhden vihollisen. Toinen vihollinen ei ollut kyllin nopea ja kaatui miekan viiltäessä hänen kurkkunsa. Lawhir torjui yhden iskun mutta ei toista selkänsä takaa tulevaa, joka osui hänen kylkeensä. Tämä ei hiljentänyt hänen vauhtiaan. Viimeinen Lawhirin ja mustaunivormuisen miehen välissä seisova vihollinen kaatui Lawhirin miekkaan. Dunlan näki miten tappoon valmistautunut vihollinen kääntyi viime hetkellä vaistoten vaaran takaansa. Hän kohotti miekkansa torjutaan mutta Lawhir iski sen suoraan miehen läpi. Hän horjui mutta pysyi yhä pystyssä ja yritti iskeä omalla miekallaan. Dunlan heilautti miekkaansa ja osui miestä käteen pudottaen tämän miekan maahan. Samassa viimeinen jäljellä jäänyt vihollinen upotti miekkansa Lawhirin selkään lävistäen tämän. Viimeisillä voimillaan Lawhir riuhtaisi oman miekkansa irti vihollisesta ja surmasi heilautuslyönnillä viimeisen pystyssä olevan miehen. Sitten hän kaatui maahan yhtäaikaa mustaan univormuun pukeutuneen vihollisen kanssa.

Dunlan vain istui vähän aikaa paikoillaan järkyttyneenä. Kaikki hänen ympärillään olivat kuolleet tai kuolemassa. Dunlan ryömi Lawhirin luokse. Tämä makasi maassa rauhallisen näköisenä ja katseli ylös taivaalle. Hän ei hymyillyt, niin kuin myöhemmin väitettiin, mutta näytti lähes tyytyväiseltä. Dunlan olisi halunnut itkeä. ”Voi Lawhir”, hän sanoi hiljaa. ”Minä olen Enlion ystävilleni”, vastasi Lawhir ja tarttui Dunlanin käteen. ”Enlion, minä luulin että jätit minut”, sanoi Dunlan. ”Niin minäkin”, vastasi Lawhir. ”Mutta minä voitin, Dunlan. Minä voitin ja menen nyt isäni luokse Mandosin saleihin. Osani on näytelty loppuun”. Dunlan ei sanonut mitään, sillä hän ei löytänyt sanoja. Hän näki että Lawhir oli jo melkein viimeisellä matkallaan. Äkkiä vanhempi haltia ponnistautui istumaan ja tarrasi Dunlaniin lujempaa. ”Sano Weldenille”, hän huudahti. ”Sano hänelle, että hän oli sittenkin parempi. Sano! Hän ymmärtää kyllä. Sillä minä luulin aina väärin. Kyse ei olekaan siitä kuka etenee nopeiten kohti maalia, vaan siitä kuka pääsee perille asti”. Dunlan nyökkäsi. ”Minä sanon hänelle”. ”Sano myös, että pitää päänsä ja tutkii tämän asian loppuun saakka. Se on tärkeää”. Dunlan nyökkäsi taas. Silloin Lawhir sulki itse silmänsä mutta avasi ne äkkiä taas. ”Delemir! Mene nopeasti, Dunlan. Ehdit vielä. Mene äläkä anna kivun estää. Sillä sinä olet nyt Kultaisen kukan ritari ja pärjäät kyllä”. Sen sanottuaan Lawhir sulki taas silmänsä ja oli poissa.

Dunlan ponnistautui seisomaan ja yritti poistaa kivun mielestään. ”Kirkkaita taivaita Lawhir”, hän sanoi hiljaa. Sitten nuori ritari kääntyi ja juoksi kohti majatalon ovea. Sisällä miekat iskivät yhä yhteen. Dunlan astui sisään ovesta. Suuren salin pöydät olivat kaatuilleet sinne tänne ja kuolleita tai haavoittuneita makasi lattialla. Kolme miestä oli pystyssä miekat käsissään. Kaksi oli pukeutunut tummiin kaapuihin ja taistelivat kirkkaanpunaiseen kaapuun verhoutunutta haltiaa vastaan. Tämä torjui kahden miehen hyökkäilyt tottuneen varmasti, mutta ei löytänyt avoimia iskupaikkoja itsekään. Dunlan näki miten tutun haltian silmissä paistoi innostus ja päättäväisyys. Sillä sellainen oli Athir Wendir, että taistelun hetkellä hän saattoi unohtaa kaiken muun. ”Sir Athir, olen kanssasi”, hän huusi lähestyessään kolmikkoa. Toinen miehistä käännähti miekka koholla ja lievä hymy levisi Athirin kasvoille hänen tajutessaan Dunlanin antaneen tahallaan varoituksen, koska ei pitänyt sopivana iskeä ketään selkään, jos vain kykeni sen välttämään. Dunlan iski yhteen miehen kanssa, mutta hänen liikkumisensa oli vaikeaa ja mies oli taitava taistelija. Kumpikaan ei saavuttanut etua. Mutta Athir saavutti. Hän ahdisti oman vastustajansa nurkkaan ja hoiteli tämän nopealla pistolla. Sitten kokenut ritari loikkasi lähimmän pöydän yli suoraan Dunlanin kanssa taistelevan miehen taakse ja iski miekkansa tämän selkään. Mies kaatui kuolleena maahan. Athir vilkaisi Dunlaniin ja taistelun liekki hänen silmissään alkoi kadota. ”Jonakin päivänä sinä ja minä keskustelemme siitä mikä on sopivaa taistelussa ja mikä ei”, Athir sanoi pilke silmäkulmassaan. ”Lähiaikoina”, hän lisäsi ja pisti miekkansa huotraan.

Dunlan vilkaisi ympärilleen. Hän näki selvästi mitä oli tapahtunut. Osa vihollisista oli ollut jo sisällä kun taistelu alkoi. Lisää oli tullut heti kummastakin ovesta rakennuksen edestä ja takaa. Joku, luultavasti sir Athir, oli iskenyt yhteen takaovesta tulleiden kanssa ja surmannut nämä. Samaan aikaan muut olivat hyökänneet Delemirin kimppuun. Tämä oli ollut istumassa pöydässä sir Athirin ja sanansaattajansa sir Maenhirin kanssa, jota hän ja Athir olivat tulleet tapaamaan. Dunlan näki Maenhirin maassa pitkä tikari kyljessään. Hän oli ottanut vastaan Delemirille tarkoitetun iskun. Sen jälkeen oli alkanut kiivas lähitaistelu, jonka kuluessa Maenhir oli haavoittunut uudelleen ja Delemir myös. Suurin osa vihollisista oli kuitenkin kuollut ja sir Athirin saapuminen apuun oli estänyt jäljelle jääneitä surmaamasta haavoittuneita ritareita. Dunlan istui alas lähimmän pöydän päälle. ”Oletko pahasti haavoittunut”, kysyi Athir. ”En, auta muita”, vastasi Dunlan. Athir kiiruhti kohti paikkaa missä Delemir ja Maenhir makasivat. Delemir oli tajuton. Äkkiä Athir pysähtyi ja kääntyi katsomaan Dunlaniin. ”Missä Lawhir on”, hän kysyi. Hän näki heti Dunlanin ilmeen, nyökkäsi ja kumartui Delemirin puoleen. Lisää selityksiä ei tarvittu.

Athirilla oli jonkin verran taitoa parantajana, sillä Welden oli opettanut hänelle paljon. Sidottuaan kummankin haavoittuneen ritarin haavat hän palasi Dunlanin luokse. ”He jäävät kyllä eloon”, hän totesi. ”Delemir on kuitenkin pahasti haavoittunut. Maenhir otti vastaan tikarin joka heitettiin Delemiriä kohti”. Dunlan nyökkäsi. Juuri niin hän oli olettanutkin. ”Mutta miten sinä ja Lawhir jouduitte tänne”, kysyi Athir. ”Me olisimme kuolleet ilman teitä”! ”Tämä joukko tuli Tharbadista”, vastasi Dunlan. ”Saimme varoituksen heistä ja tulimme heti avuksi. Juuri ajoissa, onneksi”. ”Eikö Weldenin pitänyt olla teidän kanssanne”, kysyi Athir. Hän näytti mietteliäältä. ”Meidän piti tavata heidät Tharbadissa, mutta he olivat jo poistuneet. Meidät kaikki yritettiin tappaa siellä ja Welden jätti meille viestin. Hän kertoi lähteneensä Gondoriin tutkimaan jotakin johtolankaa”. Rypyt Athirin otsalla näyttivät yhä syvemmiltä kun hän alkoi sitoa Dunlanin haavoja.

Seuraavana aamuna Athir ja Dunlan seisoivat majatalon edustalla. He olivat haudanneet Lawhirin edellisenä iltana majatalon taakse ja auttaneet Delemirin ja Maenhirin yhteen majatalon huoneista. Majatalon omistaja perheineen oli selvinnyt taistelusta kuin ihmeen kaupalla hengissä. ”Toivon vain, että paikalla olisi ollut joku tekemässä hänelle Lindonin ritarien tervehdyksen”, sanoi Dunlan katsellen tummatukkaista aina rauhallista Athiria. ”Tiedän että se olisi merkinnyt hänelle paljon”. ”Niin olisi”, vastasi Athir. ”Pärjäätkö sinä”, hän kysyi katsoen hieman huolissaan nuorempaan ritariin. ”Ole huoletta”, vastasi Dunlan. ”Mene hyvää vauhtia ja meidän ajatuksiemme kanssa. Tapahtuneesta on vietävä sana Glorfindelille. Me kyllä pärjäämme täällä”. Athir tervehti häntä ja lähti kävelemään kohti itää. Kohti Imladrisia. Dunlan jäi seisomaan majatalon eteen ja katselin hänen kävelyään kunnes Athir katosi näköpiiristä. Sitten hän palasi takaisin sisään. Niin paljon oli tapahtunut lyhyessä ajassa. Hänellä oli paljon ajateltavaa.