" Lahtinen", hän huusi kiiruhtaen konstaapelien luo. Molemmat istuivat pöytiensä takana viattoman näköisinä tutkien otsa rypyssä raporttejaan. " Minulla on teille hommia". Lahtinen kohotti katseensa näyttöpäätteestä Hietaseen. " Meillä on raportit kesken ", hän sanoi. " Lähetä joku muu". Hietanen oli työskennellyt kaksikon kanssa vuosikausia, ja tiesi katsomatta että Eklund kieriskelisi pidätellyn naurun kourissa. " Raportti saa jäädä", hän sai lopulta sanottua. " Se ei tunnu muutenkaan jostain syystä edi styvän". Hietanen ei ollut koskaan ymmärtänyt mistä Lahtinen sai pokkansa. " Ei kai, kun sinä keskeytät meidät koko ajan tulemalla katsomaan mitä teemme", tämä vastasi syyttävällä äänellä, mutta luopui sitten vastarinnasta. " Mitä sinulla on". " Joku maan mittausporukka soitti Aitolahdesta, ja sanoi että heidät oli ajettu pois työmaaltaan". " Kuka oli ajanut", kysyi Eklund, joka oli viimein saanut naurunsa loppumaan. " Aave", vastasi Hietanen surullisella äänellä, tietäen mitä tulisi tapahtumaan. " Aaavee. ..." ulvoivat molemmat. Edes Lahtisen pokeri ei enää pitänyt. " Aivan", vastasi Hietanen äänekkäästi, saaden äänensä kuulumaan yli hysteeristen naurunpurskahdusten. " Niin että alkakaa painua".
Molemmat konstaapelit kävelivät liioitellun hitaasti partioautoonsa. Jostain syystä he ajattelivat ettei tehtävä ollut kovin tärkeä. Lahtinen asettui ratin taakse, ja he syöksyivät poliisilaitoksen pihalta tielle. Eklund napsautti sireenin päälle. Hän ti esi jo kokemuksesta että Lahtinen ei jättäisi hyvää kaahaustilaisuutta käyttämättä. Lahtinen heitti auton sivuluisussa linja-autoaseman risteyksestä oikealle. Eklund kuuli miten hän mumisi jotain itsekseen, mutta erotti vain sanan " Juha Kankkunen". Polii siauto syöksyi ylös mäkeä ohi saharan hiekkaerämään, jonka keskellä olevan muistomerkin juurella feministitädit muinoin pitivät mielenosoituksiaan. Eklund oli aina ihmetellyt miksei paikalle oltu rakennettu puistoa, vaan sen sijaan epämääräinen hiekkaeräm ää. He suhahtivat ohi Sipulikirkon, ja Eklund oli valmiina. Kun ohitti Sipulikirkon, oli n. sekunti aikaa havaita mitä aseman tornin kello näytti. Sen jälkeen kulma tuli liian pieneksi ja lopulta katosi kokonaan. Kello oli kymmentä yli viisi. Eklund suunn itteli kysyvänsä Lahtiselta eikö aaveiden ollut tarkoitus ilmestyä pimeällä, mutta totesi sitten että hänen oli parempi antaa Lahtisen ajaa rauhassa. Naurukohtauksella voisi olla katastrofaaliset seuraukset.
He kiisivät yli rautatiesillan, ja melkein törmäsivät sen jälkeisessä risteyksessä punaiseen autoon joka ei ilmeisesti kuullut sireeniä tai nähnyt vilkkuvaloa. " Sääli ettei voida pysähtyä antamaan huomautusta", sanoi Eklund itsekseen. Tuollaiset tyypit ottivat häntä päähän. Auto suhahti ohi Pinnin, ja kääntyi nelipyöräluisussa risteyksestä kohti Tammelan toria. Yliopiston päärakennuksen edessä amerikkalainen opiskelijatyttö ahdisteli ihmisiä Angolan puiden puolesta. Eklund oli kävellyt pääovista edellis päivänä neljä kertaa, ja joutunut kolmekertaa selittämään että oli jo antanut oman osuutensa. Tuollainen hirvittävä yksityisyyden loukkaus raivostutti häntä. Sellaista vastaan pitäisi olla laki. He ajoivat ohi Tamperetalon ja saivat näkyviinsä Sorsapuisto n. Ihmisiä makaili siellä täällä nurmikolla ottamassa aurinkoa.
Kun he tulivat Attilan kiinteistön kohdalle Lahtinen painoi ensimmäisen kerran koko hälytysajon aikana jarrua, tosin vain pikkiriikkisen mutta kuitenkin. Samalla hän vilkaisi anteeksipyytävästi Eklundiin. He kaarsivat oikealle ja kiisivät mäkeä ylös koht i Kalevan kirkkoa. Vasemmalla puolella katua oli purettu vanha talo, ja tilalle oli nousemassa uusi upea rakennus. Eklundin aivot eivät kyenneet ymmärtämään kenen idea oli ollut purkaa vain puolet vanhasta talosta. Nyt osa vanhasta rötisköstä oli yhä pyst yssä suorana jatkeena uudelle talolle. Se ei näyttänyt hyvältä. Jarruttamatta he kiisivät kohti edessä olevaa risteyshässäkkää. Vasemmalla vilahti klassinen grilli mallia klaustrofobia, johon myyjä hädin tuskin mahtui. Sitten he olivat jo selvittäneet ris teyksen ja syöksyivät valtatielle. Pickwick-pub jäi vasemmalle. He kaahasivat halki kaupunginosan, jossa kaupungin parhaiden naisten väitettiin asuvan. Eklund tähysti tarkasti ikkunasta, muttei nähnyt yhtään edes etäisesti naista muistuttavaa. Hän oli huo mannut ennenkin että tästä kaupunginosasta kotoisin oleviin tyttöihin oli lähes mahdotonta törmätä kadulla, vaikka kuinka kierteli ympäri kaupunkia siinä toivossa. Ilmeisesti he viettivät kaiken aikansa piileskellen sisällä. He ajoivat ohi Keskussairaalan, ja jatkoivat valtatietä kunnes kääntyivät Jyväskylään vievälle moottoriliikennetielle. Lahtinen ajoi lähes 200 kilometriä tunnissa, ja yhdessä hujauksessa he saapuivat kohtaan missä valtatie ylitti Näsijärven. Puolivälissä järven ylitse vievää kannasta oli saari, ja he kiisivät sen ohitse. Eklundin suu loksahti auki, ja hän kohottautui istuimeltaan tuijottaen takaisin kohti saarta. " Muistatko sen hämärän jutun jota se yksi hieman hullu etsivä tutkii, se Kaarteinen", hän s ai viimein sanottua. Lahtinen alkoi hihittää. " Että muistanko. Hän on jostain syystä saanut päähänsä että Tampereen ympäristössä olisi ihmissyöjiä, jotka eläisivät jollain Näsijärven saarella. Joitakin veneilijöitä on kadonnut vuosikymmenien kuluessa, sa moin mökkiläisiä". Eklund tuijotti yhä taaksepäin. " Olisin voinut vaikka vannoa", hän aloitti. " Äh, eihän se voinut olla". Lahtinen katsoi Eklundia kysyvästi mutta tämä ei sanonut enää mitään. Mutta hän olisi todellakin voinut vaikka vannoa nähneensä sa arella pensaisiin kätkeytyneinä kaksi puolialastonta miestä, joilla oli keihäät aseinaan. Molemmat olivat hymyilleet niin että teräviksi hiotut hampaat olivat välkkyneet auringossa. Eklund pudisti päätään. Onneksi hän tiesi hyvän psykiatrin puhelinnumeron .
Nyt he alkoivat saada ajo-ohjeita radioitse, ja kiisivät valtatieltä oikealle vievälle rampille, ja sitten risteyksestä oikealle, tullen pian taajama-alueelle. Vanhan ränsistyneen baarin kohdalta he kääntyivät oikealle. Baarin pihalla nojaili vanhoihin m opoihinsa epämääräisen näköinen nuorisojoukko, ja tuijotti poliisiautoa vihamielisesti. Eklund muisti kuulleensa raportteja jostain tällä alueella toimivasta nuorisojoukosta, jota syytettiin milloin mistäkin rikoksesta, mutta aina ilman todisteita. Katu k ulki halki omakotitalo alueen, joten Lahtisen oli pakko hiljentää. He ajoivat ohi kirkon ja pallokentän. Lahtinen joutui suorittamaan äkkijarrutuksen kun oikealla puolella tietä olevasta talosta syksyi koira aivan auton editse alas pallokentälle. Keski-ik äinen nainen jahtasi sitä kiljuen. Sitten tie vei alas pientä mäkeä, ja he havaitsivat olevansa kapealla niemellä. Molemmilla rannoilla oli omakoti- ja rivitaloja. Viimeisen talon edessä seisoskeli suuri ihmisjoukko. Joukon keskellä oli viisi hätääntyneen näköistä maanmittaajaa. Eklund sammutti sireenin ja he nousivat autosta.
Väkijoukko vetäytyi hieman kauemmaksi, mutta maanmittarit syöksyivät heti heidän luokseen. He huusivat kaikki yhteen ääneen, niin etteivät poliisit saaneet mitään selvää siitä mitä he mahdollisesti yrittivät viestittää. " Ja mikähän täällä on ongelmana" , sanoi Lahtinen lopulta rauhalliseen tyyliinsä. se hiljensi maanmittarit hetkeksi. " Tuolla niemessä on aave", sanoi maanmittarien johtaja. Hän kuulosti siltä kuin se olisi poliisien vika. " Ai ", sanoi Lahtinen. " Jaa", totesi Eklund. Molemmat vilkaisiv at toisiaan. Lahtisen helpoukseksi Eklund kykeni tällä kertaa hillitsemään alkavan hihityskohtauksensa. Molemmat tuijottivat maanmittaria räpytellen silmiään. " Eikö se sitten saisi olla siellä", sai Lahtinen viimein kysyttyä. Hänellä oli kummallinen tunn e että tämän täytyi olla unta. " Mitä", kysyi maanmittari. Kahden ryhmän välillä tuntui olevan jonkinlainen kommunikaatiokatko. Harmistuneena Eklund totesi että ilmeisesti he eivät voisi häipyä samantien, ja yritti saada tilanteen hallintaansa. " Onko se rikkonut jollakin tavalla lakia", hän kysyi. " Se ajoi meidät pois niemestä", huusi maanmittarien johtaja. " Se pelottelee ihmisiä", huusi toinen. " Se estää meidän työntekomme", karjui kolmas. Lahtinen nosti kätensä ylös saaden heidät vaikenemaan. " Hyvä on", hän sanoi masentuneena. " Jospa me käymme hieman vilkaisemassa sitä aavetta". Hän viittasi Eklundin mukaansa ja lähti kävelemään ihmisjoukon halki kohti niemen nokkaa. Heidän molempien yllätykseksi vanha mies asettui heidän eteensä. " Älkää menkö si nne ", hän sanoi aavemaisella äänellä. " Tuo niemi on kirottu. Hirveä aave on liikkeellä etsimässä sieluja syötäväksi, ja se vie teidät". " Öh", sanoi Lahtinen todeten että tämä ei ollut todellakaan hänen päivänsä. " Niin", sanoi Eklund yrittäen näyttää k iinnostuneelta. Hetken he vain seisoivat siinä, vanhuksen tuijottaessa heitä dramaattisen näköisenä. " Aave ei ole ainoa", sanoi vanhus yhtäkkiä. " Näettekä tuon lahden". Hänen kurttuinen kätensä osoitti niemen oikealla puolella avautuvaa lahtea. " Tuota, kyllä", vastasi Lahtinen varuillaan. " Sitä kutsutaan Seiskarin kolmioksi", kuiskasi vanhus salaliittolaismaisesti. " Oudot voimat hallitsevat siellä. Tuo lahti on koitunut kymmenien veneiden kohtaloksi. Toinen toisensa jälkeen ne uppoavat ilman mitään s elitystä". Eklund tuijotti hetken aikaa lahtea. " Se ei näytä kovin syvältä", hän sanoi viimein. " Keväisin", sanoi vanhus, " Kun veden pinta on alhaalla, tuo lahti kuivuu lähes kokonaan. Silloin voi nähdä miten lahden pohja on täynnä uponneita veneitä. S e näyttää veneiden hautausmaalta". " Sepä mielenkiintoista" totesi Lahtinen kuivasti ja ohitti vanhuksen vetäen Eklundin mukaansa. Se tapahtui viimehetkellä sillä Eklundin pokka oli jälleen murtumassa. " Seiskarin kolmio", hän hihitti mutta onnistui lopul ta hillitsemään itsensä.
He kävelivät rinnatusten tietä myöten kohti niemen kärkeä. Tien vasemmalle puolelle jäi niemen omistajan hieno tiilitalo, ja oikealle jatkui tie joka vei pienelle valkoiselle kesähuvilalle. Vihellellen iloisesti he kävelivät huvilan eteen, ja silmäilivät ympärilleen. " No niin, ei aavetta", sanoi Eklund. " Eiköhän lähdetä". Lahtinen pudisti päätään. " Käydään ensin katsomassa rantaa ja kalliota". He kiersivät huvilan vasemmalta puolelta rantaan, ja kääntyivät sitten kohti niemen nokassa kohoavaa korkeata kalliota. Maanmittaajien tarvikkeita oli hujan hajan kallion juurella. Eklund tähysti kallion laelle, ja siirsi sitten katsettaan hitaasti alaspäin. Kallionjuurella oli luola. Lahtinen huomasi miten Eklund jähmettyi, ja seurasi hänen katsettaan. Pienellä kivellä luolan edessä istui joku. " Eihän täällä pitänyt olla ketään", totesi hämmästynyt Lahtinen. " Ikävää että minun täytyy paljastaa tämä sinulle", sanoi Eklund kireällä äänellä, " mutta luulen että se on se aave". Lahtinen vilkaisi Eklundia nähdäkse en pilailiko tämä. " Ja mihin tämä johtopäätös perustuu", hän lopulta kysyi ivallisesti. " Kuinka monta ihmistä sinä tunnet, joiden läpi näkee", vastasi Eklund vähintään yhtä ivallisesti, ja seurasi kiinnostuneena miten Lahtinen kamppaili vähän aikaa itse nsä kanssa, mutta lopulta kuitenkin oli pakotettu vilkaisemaan. Kivellä istuvan henkilön läpi saattoi selvästi erottaa kallion hänen takanaan. Lisäksi, kun asiaa ajatteli tarkemmin, hahmo oli väriltään täysin valkea. " Taidat olla oikeassa", myöntyi Lahti nen viimein.
Varovasti he lähestyivät istuvaa hahmoa, joka ei tuntunut kiinnittävän ympäristöönsä mitään huomiota. Lopulta molemmat poliisit pysähtyivät vain parin metrin päähän aaveesta, ja epäröivät hetken aikaa. " Tuota...", sai Lahtinen lopulta sanottua, ja aave kohotti katseensa heihin. Se näytti jotenkin surulliselta, eikä lainkaan vaaralliselta. " Mitä te haluatte", se kysyi yhtäkkiä. " Niin no, me olemme poliiseja ja meillä olisi hiukan kysyttävää", sanoi Eklund. " Antaa tulla", töksäytti aave. Lahtinen astui askeleen lähemmäksi ja Eklund kaivoi esiin muistiinpanovihkonsa. " Tuota, oletteko te aave", kysyi Lahtinen tajuten vasta jälkeenpäin miten typerältä kysymys tuntui. " Keneksi sitten minua luulette, valkoiseksi ratsastajaksi vai", se kivahti. " Se oli ka i myöntävä vastaus", totesi Eklund. " Miksi ajoit maanmittarit pois", kysyi Lahtinen. Aave suuntasi surulliset silmänsä häneen. " En minä heitä ajanut pois. Minä vain tulin istumaan tähän ja ne tollot juoksivat kiljuen pois. Ne olivat niin peloissaan ette ivät edes kysyneet minun nimeäni". Aavistellen katastrofia Lahtinen yritti kääntyä ja töytäistä Eklundia niin ettei tämä sanoisi mitään, mutta hän myöhästyi. " Mikä sinun nimesi on", kysyi Eklund viattomalla äänellä. Aave hautasi kasvonsa käsiinsä. " Voi ei", se voivotteli. " Uskokaa minua, te ette halua tietää sitä". " Anteeksi nyt vain", sanoi Eklund, " mutta raporttiin täytyy merkitä kuulustellun nimi. Eikä poikkeusta tehdä koskaan". Hetken aikaa oli hiljaista. " Puruskainen", sanoi aave yhtäkkiä, ja k uulosti todella masentuneelta. " Jaa mitä", huudahti Lahtinen uskomatta korviaan. " Anteeksi mikä", henkäisi Eklund hypistellen kynää kädessään." Minun nimeni on Puruskainen", toisti aave. Lahtinen kuuli omituista ääntä takaansa, mutta hänen ei tarvinnut edes katsoa tietääkseen että se johtui siitä että Eklund kieriskeli maassa hihittäen. Lahtisen omasta suusta pääsi epämääräisiä purskahduksia kun hän taisteli pidättääkseen nauruaan. Hän teeskenteli yskivänsä. " Taas se alkaa", huokaisi aave. Kului n.minu utti, jonka jälkeen Lahtinen ja Eklund olivat jälleen saavuttaneet henkisen tasapainonsa. " Anteeksi nyt vaan", sanoi Lahtinen, " mutta miten aaveen nimi voi olla Puruskainen. Se ei kuulusta hyvältä, tuota, öh, kummittelua ajatellen".
" Sinäpä sen sanoit", totesi Puruskainen. " Ja sitten vielä ihmetellään miksi minä olen niin masentunut". Lahtinen ja Eklund tunsivat äkillistä myötätuntoa. " Sinä tunnut todellakin olevan kovin masentunut", sanoi Eklund. " Oletko ajatellut ammattiapua" . Sekä aave että Lahtinen katsoivat häntä kuin hullua. Sitten Lahtinen sanoi. " Tuota, ehkä voisit purkaa huolesi meille. Me olemme tunnetusti hyviä kuuntelijoita, silloin kun emme naura". Puruskainen alkoikin heti kertoa tarinaansa, ilmeisen helpottuneen a. " Vuosisatoja olin vain tavallinen aave. Asuin tuossa luolassa jossa minut aikoinaan surmattiin. Aaveet nukkuvat lähes aina, ja heräävät vain jos niitä häiritään. Niin minäkin kellin aavevuoteellani vuosikymmenestä toiseen, aina välillä havahtuen kun j oku tuli kalliolle. Silloin pidin hieman hauskaa ja annoin tunkeilijoille kyytiä. Tätä tapahtui kuitenkin hyvin harvoin. Edellisen vuosikymmenen alussa minut herätettiin jälleen. Täällä kertaa syyllisiä olivat tuossa valkoisessa huvilassa kesää viettävät lapset. Ne mokomat kävivät yhtenään käpysotaa minun kalliollani, herättäen minut päivästä toiseen metelillään. Periaatteessa en koskaan pelotellut lapsia, mutta lopulta liika oli liikaa. Niistä ipanoista oli päästävä eroon. Niinpä aloitinkin aktiivisen ku mmittelukampanjan. Ja tiedättekö mitä tapahtui. Ne riiviöt osoittautuivat kovemmiksi kuin minä. Arvatkaa mikä ne pelasti". " Pappi", huudahti Lahtinen. " Ghostbustersit", tarjosi Eklund, saaden taas osakseen molempien muiden ällistyneen tuijotuksen. " Aku Ankka ", sanoi Puruskainen. " Ahaa", sanoi Lahtinen ja katsoi Eklundia. " Miten", hän lisäsi lähes heti. " Joku niistä lapsista oli lukenut sellaisen Aku Ankka tarinan, jossa sanottiin että jos pelolle antaa nimen, se ei enää pelota niin paljoa. Minä tie tysti nauroin ajatukselle. Ajattelin ettei se miten he minua kutsuvat voisi vaikuttaa pelottavuuteeni. Ja sitten he antoivat minulle nimeksi Puruskainen. Siitä lähtien he ulvoivat naurusta joka kerta kun näkivät minut. Yritä nyt siinä sitten kummitella ku n toiset vain nauravat. Jätin kummittelun, ja vetäydyin lyötynä luolaani. Siitä lähtien olen masentunut yhä enemmän ja enemmän. Lopulta ne lapset lähtivät, mutta se ei parantanut tilannetta. Ajatelkaa nyt mitä se tekee itsetunnolle kun ei pysty ajamaan po is edes pieniä lapsia". " Voin kyllä kuvitella", totesi Lahtinen myötätuntoisesti.
" Itseluottamukseni oli niin kateissa, etten enää pystynyt pelottamaan ketään. Niinpä minussa alkoi hiljalleen kypsyä ajatus tehdä itsemurha". " Ai", sanoi Lahtinen. " Öh", onnistui Eklund sanomaan. Heidän lausuntojensa taso heikkeni hetki hetkeltä. " Tu ota", jatkoi Lahtinen, " korjaa minut jos olen väärässä, mutta etkös sinä ole jo kuollut". Aave pudisti päätään. " Minä olen aave. Olen kuollut mutten jättänyt vielä elävien maailmaa. Voin tuhota tämän olomuotoni poistumalla paikalta jossa minut tapettiin ". Nyt Lahtinen käsitti. " Siis jos poistut tältä niemeltä, niin sinua ei enää ole". " Aivan niin", vastasi aave. " Olen ajatellut hukuttautua". Poliisit vilkaisivat toisiaan. " Niin, se tuntuu todellakin hyvältä ajatukselta", sanoi Eklund kannustavasti. Päätöksen tehneenä Puruskainen nousi seisomaan ja käveli huvilan laiturille. Se kääntyi, ja kohotti kätensä. Lahtinen ja Eklund heiluttivat takaisin. Sitten aave heittäytyi Näsijärveen, ja katosi.
" Eiköhän lähdetä", sanoi Lahtinen. " Ongelma hoitui aika siististi". Eklund nyökkäsi ja repi tekemänsä muistiinpanot. He kävelivät huvilan ohi tielle ja lähtivät kohti autoaan. Jokin liike lahdella kiinnitti heidän molempien huomion. " Voi ei ", sanoi L ahtinen nähdessään mitä tapahtui. Keskellä lahtea vyötäröään myöten vedessä seisoi kaksi miestä. Veneen airot kelluivat heidän vierellään, ja keula kohosi yhä veden pinnalle. Molemmat miehet levittelivät käsiään. Hieno muskelivene oli tulossa heidän avuks een, kun se yhtäkkiä vavahti ja ilman mitään näkyvää syytä alkoi upota. Eklund tarrasi Lahtista kädestä ja veti tämän mukaansa. " Lähdetään. Ei täällä enää mitään tapahdu". Lahtinen harasi vastaan. " Miten niin ei tapahdu mitään. Tuo venehän uppoaa itsestään". " En minä ainakaan mitään nähnyt. Soittakoot venepoliisit avukseen". Lahtinen katsoi hetken olkansa yli lahdelle, mutta k ohautti sitten harteitaan. " Olet oikeassa. Ei täällä mitään tapahdu". Eklund hymyili. " Ja on meillä parempaakin tekemistä. Doomi jäi kesken".