TALVEN VIIMEISET KUUKAUDET

Talvi kului nopeasti kohti loppuaan. Olisiko se Mithlondin viimeinen talvi? Olisiko se koko Eriadorin viimeinen talvi vapaana? Jossakin Briin ympärillä olivat kreivi Wagranin armeijat valmistautuen etenemään. Vain pieni Eriadorin Armeija seisoi Wagranin ja täydellisen voiton välissä. Tulevaisuus näytti huonolta Eriadorin Armeijan sotilaille. Komentajat ponnistelivat pitääkseen mielialan korkealla. Keskelle kaikkea tätä iski salamanlailla tieto ritareiden partion paluusta. He saapuivat eräänä koleana talviaamuna väsyneinä ja ryvettyneinä. Samoojaprikaatin partio kantoi kahta haavoittunutta, jotka sir Welden, sir Gwardur ja sir Dunlan olivat kantaneet Enedwaithista asti kolmistaan. Kaikki kolme ritaria näyttivät lopen väsyneiltä mutta silti innokkailta. Sir Hallas alkoi pian parantua päästyään lepäämään ja Welden onnistui Mithlondin parhaiden parantajien kanssa pelastamaan sir Dynianin hengen. Uutinen noita Ghi`n kuolemasta levisi kulovalkean tavoin armeijan leireissä. Ritarit olivat surmanneet vihollisen mahtavan noidan! Tämä toi uutta intoa kaikkien mieliin, Ehkä kaikki ei ollutkaan vielä menetetty? Ritarit olivat iskeneet takaisin, ja iskeneet kovaa! Kun kevät saapuisi olisi heidän vuoronsa iskeä, ja miehet olivat valmiita. Uhoa alkoi kuulua armeijan riveistä. ”Tuokaa tänne Wagranin laumat. Me näytämme heille”!

Welden kulki mietteliäänä Mithlondin pääkatua myöten. Hän tunsi sotilaiden katseet itsessään. Kaikki tiesivät nyt kuka oli taistellut noita Ghi`tä vastaan henkilökohtaisesti. Liioittelevia tarinoita oli liikkeellä. Welden yritti parhaansa mukaan unohtaa ne. Hänellä oli paljon ajateltavaa. Hän oli juuri tulossa parantajien talosta, jossa Hallas alkoi olemaan jo hyvässä kunnossa. Dynian parani myös päivä päivältä, mutta kuluisi vielä viikkoja ennen kuin hän olisi jalkeilla. Mutta ritarin mielessä oli paljon muutakin. Scander oli ollut petturi. Sitä oli vaikea tajuta. Welden tunsi syyttävän sormen osoittavan itseään. Hänen ei olisi pitänyt ottaa mukaan ketään, johon ei täysin luottanut! Hänen olisi pitänyt paljastaa Scander, koska epäili jotakin. Hänen olisi pitänyt olla paljon älykkäämpi ja ovelampi kuin olikaan. Jälleen kerran Welden tunsi olevansa täysin riittämätön ajan haasteiden edessä. Heillä ei ollut varaa tällaisiin virheisiin. Eriadorilla, ei, koko maailmalla ei ollut varaa Weldenin virheisiin. Niitä ei saanut tulla enää! Niitä ei voinut tulla enää!

Mutta hänellä ei ollut aikaa itsesyytöksiin. Se voisi johtaa uusiin virheisiin. Welden tiesi mikä oli tärkeää. Ghi oli tärkeä. Tai pikemminkin Ghi`n viimeiset sanat. Noidan henkilöllisyys oli vain viemässä hänen ajatuksiaan väärään suuntaan. Sen miettiminen piti lykätä parempaan aikaan. Sillä välin Welden ei kertoisi asiasta kenellekään. Ei ellei olisi täysin varma. Ehkä ei edes silloin! Tärkeää oli nyt ajatella Ghi`n viimeisiä sanoja. Kuka oli Gothmog? Miksi hänen kanssaan puhuminen oli tärkeää? Oliko Ghi oikeasti viime hetkillä yrittänyt auttaa häntä, antaa jonkin tärkeän neuvon? Vai oliko hän tehnyt sen vain sotkeakseen haltian ajatuksia? Ei, tuskin sitä, sillä Welden ei ollut kukaan tärkeä. Ei kukaan jonka ajatuksia kannatti sotkea. Ghi oli ollut tosissaan, sen hän ymmärsi. Mutta mitä hän oli tarkoittanut?

Ilokseen Welden oli pistänyt merkille, että armeijan moraali oli parantunut selvästi viimeisinä viikkoina. Osittain se oli hänen partionsa saavutuksen ansiota, mutta siinä oli muutakin. Joukot alkoivat luottaa toisiinsa ja komentajiinsa. Heistä oli tulossa aivan oikea armeija, joka puhalsi yhteen hiileen. Se ainakin oli hyvä uutinen! Huono uutinen oli komentajien rasittuminen. Glorfindel näytti yhä normaalilta itseltään. Etenkin Eltas ja Damrod olivat kuitenkin hurjan työtaakan alla, samoin sir Derufin. Welden oli lähes huomaamattaan ottanut osan Derufinin työtaakasta itselleen.

Ruhtinas Ithilbor ja sir Perendur olivat palanneet Anfalasista viikko sitten. Welden oli keskustellut heidän retkestään Perendurin kanssa pitkään. Ritari oli yllättävän hyvällä tuulella, jos otettiin huomioon hänen viettäneen juuri viikkoja Ithilborin kanssa. Asiat Gondorissa sujuivat kuitenkin huonosti. Kaksi riitelevää puoluetta ei ollut hyvä uutinen. Mutta ainakin Anfalas halusi taistella ja se oli paljon parempi kuin ei mitään. Welden ei ollut puhunut prinssi Faramirin kanssa, mutta nuori mies näytti reippaalta ja innokkaalta. Hänenkin saapumisensa oli nostanut armeijan mielialaa. Gondor oli heidän kanssaan, sanottiin. Gondorin prinssi oli tullut sotimaan Eriadorin kanssa! Muuttuneen hengen saattoi havaita kaduillakin. Miehet näyttivät iloisilta ja päättäväisiltä. Ehkä toivoa vielä oli?

Welden oli menossa tapaamaan sir Gileasia. Tämä asusti nykyään vanhan sukulaisensa Eglarestin Maldarin luona kuninkaantorin laidalla sijaitsevassa Lähteen Huoneen kartanossa. Ecthelwion oli rakennuttanut kartanon kauan sitten. Glorfindel oli asunut siellä Mithlondissa viettämänsä ajan, jonka jälkeen kartano oli siirtynyt Maldarin haltuun.

Welden saapui viimein kartanon eteen. Korkeinen pylväineen se oli kaunis rakennus. Dilwen huoneen vaakuna seinää suuren pääoven yläpuolella. Rakennuksessa oli kaksi kerrosta. Mithlondissa ei oltu ikinä uskottu korkeisiin asuinrakennuksiin. Welden nousi matalat leveät portaat ovelle ja avasi sen. Hän astui sisään suureen aulaan. Vanha palvelija oli tulossa ovelle, mutta nähdessään tulijan hän kääntyi ja poistui jatkamaan puuhiaan. Welden sai tulla ja mennä kartanossa niin kuin halusi! Hän ei tiennyt miksi, mutta äkkiä niin vain oli. Pienen etsimisen jälkeen Welden löysi Gileasin kirjastosta. Hän istui pitkän pöydän ääressä ja keskusteli Sigeferthin kanssa. Kumpikin vaikeni Weldenin astuessa sisään.

”Päivää herrat”, tervehti Welden. ”Teitä on nykyään vaikeaa saada käsiinsä, kun ette asu linnassa”. Gileas naurahti. ”Näin Armindil ei voi antaa meille jatkuvasti tehtäviä”, hän totesi iloisesti. ”Olemme saaneet tarpeeksemme joukkojen kouluttamisesta”, lisäsi Sigeferth. ”Alamme kaivata oikeaa toimintaa”. Welden istui kaksikkoa vastapäätä. ”En voi luvata teille taistelua, ennen kuin kreivi Wagran sitä järjestää”, hän totesi. ”Mutta toimintaa tulette saamaan. En ole varman hyväksynkö Armindilin välttelyänne”, hän jatkoi, ”mutta ovelaa se on”. ”Emme taida olla ainoita ovelia täällä”, naurahti Gileas. ”Mitä tuo tarkoitti”, kysyi Welden ihmetellen. ”Singollo juuri tänään sanoi, ettei ole nähnyt sinua pitkään aikaan”, sanoi Gileas. Welden kohautti olkapäitään. ”Pidän Singollosta, mutta minulla on ollut aivan mielettömän kiire. En ehdi jokapaikkaan tällä hetkellä”. ”Minä taas luulen että välttelet henkilöä joka on aina Singollon seurassa”, totesi Gileas. ”Voisin vaikka lyödä vetoa, että Nessane neito on tavannut sinua vieläkin harvemmin kuin Singollo”. Gileas ja Sigeferth näkivät heti Weldenin vaikeasta ilmeestä, että Gileas oli osunut oikeaan. ”Kuten sanoin, olen ollut todella kiireinen”, vastasi Welden. Kuinka hän voisi selittää heille mitä ajatteli? Miten hän itsekin oli pelästynyt mahdollisuutta, että voisi vielä ihastua johonkuhun? Miten hän ei voinut sallia sitä itselleen. Onni ei ollut eregionin Weldeniä varten. Ei aikana jolloin maailmanloppu oli käsillä. Kuolema oli häntä varten!

Gileas tulkitsi väärin, että Welden oli loukkaantunut kun tämän ilme synkkeni. Hän lopetti nopeasti leikinlaskun. ”Sinulla oli toimintaa meille”, kysyi Gileas varovasti. Hän ei yleensä välittänyt juurikaan muiden mielipiteistä tai tunteista, mutta Welden oli poikkeus. Gileas piti tästä vakavasta ritarista. Welden palasi takaisin ajatuksistaan. ”Aivan, teidän on aika lähteä Minhiriathiin. Prinssi Faramir on valmis tehtäväänsä. Siinä on reipas nuori mies”. Gileas nyökkäsi. ”Todellakin. Hänestä voi vielä tulla jotakin, jos saa elää. Oletan että saan noudattaa omaa strategiaani retken suhteen”. Welden nyökkäsi. ”Se on sinun retkesi. Yksi asia kuitenkin, sir Gileas. Toinenkin gondorilainen lähtee mukaan. 2.Upseeri Ornendil Gilankilin prikaatista. Perendur takaa hänet”. ”Perendur takaa hänet”, kysyi Gileas, tietäen Weldenin ajattelevan Scanderia. Welden nyökkäsi. ”He ehtivät tutustua hyvin laivamatkalla pohjoiseen. Käsittääkseni voit luottaa siihen nuoreen mieheen. Mutta sen suhteen annan sinulle yhden ohjeen. Yritä pitää se nuori mies hengissä. En tiedä miksi, mutta häntä tarvitaan vielä. Sen tunnen”! Taas kerran Welden toivoi, että hän ei olisi aina se joka tietää kaiken. Hän ei voinut kertoa heille keskustelustaan Perendurin kanssa.

Welden tapasi Athirin tuntia myöhemmin armeijan leirissä. Ritari opetti Lhunin miliisiä hyökkäämään keihäin pitäen rintamansa koossa. Welden nauroi mielessään katsellessaan ritarin vuoroin kiroilevan ja vuoroin kannustavan miehiään, joiden rintama hajosi jokakerta heidän lähtiessään juoksuun. Kärsivällisesti Athir kokosi komppanian uudelleen ja lähetti sen taas hyökkäykseen. Uudelleen ja uudelleen. Sitten se yhtäkkiä onnistui. Miehet näyttivät siltä kuin innostuisivat, mutta Athir kokosi tiukkana komppanian uudelleen ja komensi uuden hyökkäyksen. Miehet järjestäytyivät ja hyökkäsivät. Se sujui! Iloisena Athir kehui miehiään vuolassanaisesti ja antoi heille sitten lopun päivää vapaata. Sitten hän käveli Weldenin luokse.

”Reippaita miehiä”, hän sanoi. ”He haluavat aivan oikeasti oppia. Joskus se tuntuu silti melko toivottomalta. Heillä on vielä niin paljon opittavaa, mutta aika alkaa loppua”. ”Meillä on ehkä vielä muutama kuukausi”, totesi Welden. ”Tämä on kuitenkin rohkaisevaa. Lhunin miliisin prikaati on huonoiten koulutettu yksikkömme, ja sekin on jo noin hyvä. Se antaa uskoa”. Athir nyökkäsi mutta näytti tyytymättömältä. ”Eru antakoon anteeksi, mutta minä alan kaipaamaan taistelua. Tämä puuha alkaa käydä tylsäksi”. Welden naurahti. ”Miten kätesi voi”, hän kysyi. Athirin haavoittunut käsi oli parantunut nopeasti, mutta toisinaan sitä vielä kylmäsi pahasti viileässä ilmassa. ”Se on ollut tänään paljon parempi”, vastasi noldo. ”Missä sinä olet ollut”, hän kysyi sitten.

”Kävin tapaamassa Gileasia ja Sigeferthiä. He ovat totisesti paljon yhdessä nykyään”. ”Lähtevätkö he pian Minhiriathiin”, kysyi Athir. ”Heti huomenna”, vastasi Welden. ”Minusta tuntuu, että ei ole aikaa hukattavana. Wagran voi lähteä liikkeellä yllättävän aikaisin. Paljon aikaisemmin kuin luulemmekaan”. Athir nyökkäsi ja katsoi sydänveljeään pitkään. ”Sinä näytät huolestuneelta ja mietteliäältä. Mikä on vialla”? Welden kohautti olkapäitään. ”Liian paljon ajatuksia liikkuu päässäni. Joskus tuntuu siltä kuin olisimme keskellä suurta arvoitusta. Vihjeitä tulee oikealta ja vasemmalta ja jostain syystä ne kaikki päätyvät minulle. En vain tiedä mitä tehdä niillä. Tiedän liikaa ja silti en tiedä juuri mitään. Se on todella rasittavaa”. ”Voinko minä tai muut ritarit tehdä mitään”, kysyi Athir. ”Pitäkää silmällä nimeä Gothmog”, vastasi Welden. ”Haluan tietää kaiken siihen nimeen liittyvän. Ei väliä kuinka merkityksettömältä se tuntuu. En voi kertoa miksi, mutta se on tärkeää”.

Veljekset olivat hetken hiljaa katsellen yhä kentällä harjoittelevia joukkoja. ”Mutta on muutakin, eikö niin”, kysyi Athir. Hän tunsi sydänveljensä todella hyvin ja pystyi lukemaan tämän mielialoja. ”Todellakin”, vastasi Welden. ”Mutta en halua puhua nyt Nessanesta. En tiedä mitä ajatella. En haluaisi vältellä häntä, sillä pidän hänestä. Mutta on olemassa pieni mahdollisuus, vaikka en voi sitä uskoa, että hän on oikeasti ihastunut minuun. Siksi on parasta pysyä loitolla”. ”Pieni mahdollisuus? Näin järkeväksi olet joskus yllättävän typerä, Welden”, nauroi Athir. ”Mutta miksi et voisi rakastua uudelleen? Mikä sinua estää? Tiedät hyvin mitä Derhal asiasta ajatteli”. Welden kääntyi ja katsoi Athiriin. ”Athir, minä en voi rakastua uudelleen! En voi, koska se olisi väärin. Athir Wendir, minä en usko että selviän tästä hengissä”! Sen sanottuaan Welden nousi ja poistui. Mutta Athir jäi miettimään hänen sanojaan. Derhalin kuoleman jälkeen Weldenissä oli välillä ollut jotakin fatalistista, joka oli nyt hiljalleen nostamassa päätään.

Armeijan päämaja piti sinä iltana käskynjaon. Glorfindelin ja Eltasin esitettyä asiansa oli päämaja jo hajaantumassa, kun ruhtinas Aränwe kiinnitti huomion itseensä. ”Suokaa anteeksi. On vielä yksi asia, jota meidän tulisi käsitellä”. Muut katsoivat häneen uteliaana. Käskynjaosta toiseen Aränwe oli pysytellyt hiljaisena antaen Glorfindelin ja Eltasin huolehtia puhumisesta. Armindil kävi hämillisen näköisenä läpi paperinsa. ”Päätin vasta äsken ottaa asian esille”, rauhoitteli Aränwe komentoupseeriaan. ”Meidän pitäisi puhua Erendurista”, hän totesi. Glorfindel kohotti rauhalliset kasvonsa. ”Mitä Erendur Ehtyarista”, hän kysyi yllättyneenä. ”Mielestäni meidän pitäisi pyytää häntä uudelleen liittymään joukkoomme. Ei ole oikein, että kuninkaallinen prinssi istuu masentuneena kartanossaan kun muut taistelevat maailman kohtalosta”. Glorfindel katsoi vanhaa toveriaan. ”Aränwe, minä pyysin häntä henkilökohtaisesti. Vetosin hänen kunniantuntoonsa ja hyvyyteensä. Sitä ei ollut. En aio pyytää uudelleen. Hän on päätöksensä tehnyt ja tiensä valinnut”.

Aränwe liikahti levottomasti. ”Kukaan ei odota, että pyytäisit häntä uudestaan, Glorfindel. Sitä ei voi odottaa edes sinulta. Hänen pitää itse pyytää, mutta meidän pitää saada hänet pyytämään”. ”Miksi”, kysyi Eltas. Hän näytti väsyneeltä ja torjuvalta. ”En halua loukata ketään, mutta meillä ei ole armeijassa käyttöä hänelle. Me emme tarvitse häntä”. Aränwe nyökkäsi. ”Me emme tarvitse häntä, mutta hän tarvitsee meitä. Älkää erehtykö siitä, ystävät. Me voimme yhä pelastaa hänen sielunsa, mutta aikaa on vain vähän. Jos maailman loppu on todella tullut! Jos haltioiden aika Keskimaassa on ohi, häviämmepä tai voitamme, on Erendurilla vain vähän aikaa. Minne hän menee, jos ei kadu? Minne hän menee, jos ei suostu palaamaan Tol Eresseälle? Hänen ylpeytensä ja katkeruutensa on hänen vihollisensa. Se vie häntä tuhoon. Mutta kauan sitten ei ollut niin. Sinä tunsit hänet Tirionissa, Glorfindel. Minä tunsin hänet paremmin. Joskus olimme melkeinpä ystäviä, noina kaukaisina päivinä kun kumpikin olimme nuoria. Hän oli nuori ja innokas. Minä kerron teille, nuori Erendur rakasti koko maailmaa. Innokkaana hän halusi saada selville sen salat ja löytää oman paikkansa siinä. Jokin tuli väliimme, sillä minä en voinut kilpailla hänen kanssaan. Olin vain alemman aatelissuvun nuori haltia.

Kun Tirionin jälkeen, väliemme kylmettyä näin seuraavan kerran Erendurin, häntä ei tunnistanut enää samaksi henkilöksi. Poissa oli lämpö ja ystävällisyys, ja tilalla kylmyys ja katkeruus. Mutta jos hän oli kerran toisenlainen voi hän olla sitä taaskin. Jokainen voi muuttua, Erendurkin. Muutos pitää tulla hänestä itsestään, mutta me voimme auttaa saamalla hänet mukaan toimintaan. Nyt hän vain katkeroituu lisää”. Hetken kaikki olivat hiljaa. Sitten Glorfindel viimein puhuin. ”Niin, minä muistan ne ajat Tirionissa. Erendur ei ollut ystäväni, sillä hän oli sukuani vastaan. Mutta hän oli silloin hieno nuori mies. Ehkä liian ylpeä, mutta kukapa meistä ei olisi ollut ylpeä noina aikoina. Ehkä Feänorin puheet nostivat hänen sydämessään liian suuren palon. Ehkä hänen haaveensa olivat liian suuria, ja kun hän näki niiden murskautuvan, hän katkeroitui. Tai ehkä hän vain oli niin uskollinen Fingolfinille, että ei kestänyt nähdä tämän tuhoa. En tiedä mitä tapahtui, mutta Aränwe on oikeassa. Ehkä hänen sielunsa voisi vielä pelastaa. Vieläkin, kaikessa katkeruudessaan ja vihassaan hän voisi olla hyödyksi lännelle. Mutta miten voisimme saada hänet muuttamaan mielensä, Aränwe”?

”Uskon että jokin osa hänestä haluaisi tulla suostutelluksi muuttamaan mielensä”, totesi Aränwe. ”Meidän pitää vain löytää sopiva henkilö, joka saisi hänet puhuttua ympäri. Joku josta Erendur pitää. Toinen ongelma on se, mitä voisimme tarjota hänelle? Mitä voisimme tarjota, jonka niin korkea ruhtinas voisi ottaa vastaan joutumatta häpeään”? Eltas näytti edelleen tyytymättömältä. Hän olisi halunnut olla jo jossakin muualla. Silti hän vihdoin avasi suunsa. ”Minulla saattaa itseasiassa olla jotakin sopivaa. Tarvitsen jonkun korkea-arvoisin lähtemään Anfalasiin pysyvästi. Meidän pitää saada yhteistoiminta sujumaan siihen suuntaa. Edustajamme pitäisi olla kyllin ovela poliitikko selviämään vaikeassa tilanteessa Anfalasin ja Angdolin puristuksessa. Hänen pitäisi myös olla kyllin kokenut ja luotettava, jotta Aränwe ja Glorfindel voivat selittää hänelle suunnitelmansa niin hyvin kuin voivat. Luulen, että Erendur voisi olla juuri sopiva henkilö”. Muut hymyilivät. Eltasin ehdotus oli hyvä, mutta hänen halunsa pitää Erendur poissa armeijan luota oli myös ilmeinen. Jokainen ymmärsi sen hyvin. Läsnä oli monta henkilöä jotka muistivat Erendurin vähättelyn, kun Eltas oli esittänyt ajatuksiaan Eönwen ja Ingilin pitämässä sotaneuvossa ennen Valarin armeijan marssia pohjoiseen kohti Angbandia. Tuona päivänä Arvernienissa Eltasin kasvot olivat punertuneet vihaan, eikä se ollut ikinä täysin laantunut. Vihan oikeutusta lisäsi se, että jos Eltasin neuvoja oltaisiin kuunneltu eivät prinssi Gyonfalin noldor olisi marssineet ansaan Sirionin solassa ja menettäneen paljon miehiä. Yksi kuolleista oli Eltasin serkku. Nyt Kultaisen Kukan aliruhtinas kuitenkin rauhallisena, joskin hieman tyytymättömän näköisenä, ryhtyi auttamaan Aränwen hanketta.

”Minä tiedän kenet lähetämme puhumaan Erendurille”, sanoi Damrod keskeyttäen kaikkien ajatukset. ”Eikö se ole ilmeistä? Kuka meistä voi kehua olevansa edes jonkin asteinen ystävä Erendurin kanssa? Ketä hän voisi kuunnella? Ei ketään muuta kuin sir Delemiriä. Hän on lisäksi hyvä puhuja! Lähetän hänet heti tänään Harlondiin”. Glorfindel nyökkäsi ja asia oli sillä päätetty.

ERENDUR EHTYAR

Sir Delemir seisoi laivan kokassa ja katseli edessään kohovia Harlondin taloja. Laiva oli lipumassa kaupungin satamaan. Satama oli suuri, mutta ei mitään verrattuna Mithlondiin. Kaupungin kadut näyttivät hiljaisilta. Miehet olivat lähes kaikki sodassa. Delemir tiesi, että ainoastaan Erendurin oma talonväen komppania oli jäänyt Harlondiin. Se oli menetys sodassa Morgothia vastaan, sillä komppaniassa oli monia äärimmäisen kokeneita ja kovia ritareita. Sellaisia miehiä tarvittaisiin kipeästi keväällä kun Wagran viimein marssisi heitä vastaan. Vai marssisivatko he Wagrania vastaan? Delemir ei tiennyt! Hän oli osallistunut vain vähän suunnitteluun. Delemir oli kouluttanut komennossaan olevaan Glorfindelin talonväenkomppaniaa. Komppania oli kova. Selvästi kovempi kuin Erendurin komppania, ja Delemir aikoi tehdä siitä paljon kovemman. Henkilökohtaisissa taidoissa hänen ritareitaan ei voinut enää kehittää, mutta Delemir olikin alkanut hiomaan heidän yhteistoimintaansa kuntoon. Hän ajatteli ylpeänä komppaniaansa, joka lähenteli täydellisyyttä. He kyllä suojelisivat Glorfindelia ketä tahansa vastaan!

Silti Delemir kaipasi usein omia ritareitaan. Kultaisen Kukan ritareita. Olivat he sitten hänen ritareitaan tai jonkun muun komennossa, heitä Delemir aina ajatteli ja heidän kanssaan halusi taistella. Mutta nyt ei ollut aika ajatella ritareita vaan Erenduria. Oliko Damdor oikeassa luottaessaan häneen? Kuinka luja oli ystävyys oikeasti Delemirin ja Erendurin välillä? Oikeastaan se ei ollut ystävyyttä, tiesi Delemir, vaan jonkinlaista kunnioitusta. Erendur oli loistava keihäsmies ja Delemir loistava miekkamies. Tämä oli aina saanut heidät kunnioittamaan toisiaan. Myös yhteinen historia, joskin vähäinen sellainen, oli pitänyt heidät aina ystävällisissä väleissä keskenään. Jostain syystä Erendur oli pitänyt nuoresta esikuntaupseerista jonka oli saanut mukaansa johtaessaan Viimeisen Liiton armeijan etujoukkoja yli Sumuvuorten. He olivat riidelleet, mutta Erenduriin oli tehnyt vaikutuksen nuoren upseerin rohkeus nousta korkea-arvoista prinssiä vastaan. He olivat pysyneet jonkin asteisina ystävinä siitä lähtien.

Delemir muisti yhä liiankin hyvin päivän, jolloin hän oli hyökännyt Lindonin joukoissa Morannonia vastaan. ”Lyödäänkö vetoa kumpi on ensin muurin harjalla”, oli Delemir innokkaana huudahtanut Erendurille, joka oli vastannut haasteeseen. Joukkojen kärjessä he olivat kumpikin rynnänneet muuria vastaan. Delemirin tuuri oli pitänyt ja kasvanut sitten kuuluisaksi. Ammukset ja nuolet tuntuivat karttavan sektoria jolla Delemir hyökkäsi. Hän selvisi hengissä muurin juurelle ja kapusi ensimmäisten joukossa ylös tikkaita myöten. Hän pääsi muurin harjalle ja vilkaistessaan taakseen näki Erendurin vielä kapuamassa tikkailla. ”Erendur, sinä taidat olla myöhässä”, oli Delemir huudahtanut. Tämän olivat ympärillä olleet lindonilaiset kuulleet ja siitä tuli sitten lentävä lause.

Mutta miten syvää oli heidän oletettu ystävyytensä oikeasti? Vuosisatojen ajan olivat Delemir ja Erendur olleet vastakkaisissa poliittisissa leireissä! Se ei voinut olla vaikuttamatta asioihin. Delemir ei ollut tavannut Erenduria pitkään aikaan. Miten tämä suhtautuisi häneen? Delemir ei tiennyt miten syvää oli Erendurin katkeruus, tai mistä se johtui. Ritari ei ollut mikään hyvä diplomaatti, vaan suoran toiminnan mies. Kenties joku toinen olisi pitänyt lähettää, hän mietti katsellen hiljaista satamakaupunkia. Tänne oli Erendur sulkeutunut Viimeisen Liiton jälkeen, kiinnostuen enää ulkopuolisen maailman asioista vain ajoittain. Tämä oli hänen vapaaehtoisen maanpakonsa tukikohta. Miten Delemir saisi hänet sieltä pois?

Tuntia myöhemmin Delemir seisoi yksinkertaisessa vaelluspuvussaan Erendurin kartanon suuressa salissa. Kartano oli suureellinen ja äärimmäisen hienostunut. Sen mahtipontisuus meni jo mauttomuuksiin asti. Kuinka toisenlainen olikaan hillityn kaunis Dilwen huoneen kartano Mithlondissa? Mutta kukin tyylillään, ajatteli Delemir. Kartano oli totisesti Erendurin tyylinen. Se sijaitse Harlondin lahden eteläisessä päässä meren rannalla. Kaunis korkea suihkulähde kaunisti rantaan kartanon ja meren välissä olevalla etupihalla.

Lyhyen odottelun jälkeen saapui itse Erendur viimein tervehtimään vierastaan. Delemir katseli pitkään entistä sotatoveriaan. Hän oli yhä ryhdikäs ja voimakkaan näköinen. Erendur oli Delemiriä pidempi, mutta prinssin käsitys oman olemuksensa hallitsevuudesta ei ollut ikinä pitänyt paikkaansa. Hänen kasvoillaan oli jähmeä tyytymätön ilme. Erendur näytti kopealta ja katkeralta. ”Ruhtinas Erendur”, tervehti Delemir kohteliaasti. Hetkeksi Erendurin katkera ilme katosi. ”Sir Delemir. Hyvä nähdä teitä, vaikka epäilen tämän olevan muuta kuin kohteliaisuuskäynti”. ”Epäilet oikein”, vastasi Delemir. ”Voimmeko puhua jossakin”. Erendur kääntyi ja viittasi Delemiriä seuraamaan itseään. He kävelivät pieneen työhuoneeseen. Se näytti vähän käytetyltä, huomasi Delemir. He istuutuivat.

”Kerro minulle Delemir, mikä suo minulle tämän kunnian”? Delemir ei ollut varma oliko kysymys ironinen vai kohtelias. Erendurista oli aina vaikea tietää. Hänen kanssaan piti aina olla varuillaan, sen ritari tiesi. ”Menemme siis suoraan asiaan”, totesi Delemir ja kohautti olkapäitään. ”Lyhyesti, herrani Damrod on pyytänyt minua saapumaan puhumaan kanssasi. Hän ilmeisesti uskoo, että hyvien väliemme vuoksi voisit kuunnella minua”. Erendurin ilme ei muuttunut tyytymättömästä mihinkään, kun hän vastasi. ”Damrod? Todellakin, hän on aina ollut hyvä ihmistuntija. Ketään muuta tuskin vaivautuisin edes kuuntelemaan. Mutta kerro sinä asiasi, Delemir. Sinua haluan kuunnella”!

”Erendur, sinun tulisi harkita vielä! Etkö muuttaisi päätöstäsi ja auttaisi meitä sodassa? Olet nyt istunut täällä Harlondissa koko talven. Talvi on pian ohi ja niin on meidän aikamme. Kevään mukana saapuu kreivi Wagran. Luuletko hänen kunnioittavan Harlondin aluetta? Hän ei lepää ennen kuin olemme kaikki kuolleet. Kuinka voisi Noldorin kuninkaallinen prinssi vain istua ja katsella sivusta”? ”Yritätkö siis uskotella että ette tule toimeen ilman minua”, kysyi Erendur hivenen ivallisella äänellä. ”En yritä”, vastasi Delemir. ”Sillä tunnen sinut. Monia vikoja sinulla voi olla, mutta älyn puute ei ole niistä yksi. Sinun pitäisi auttaa meitä itsesi vuoksi, ei meidän vuoksemme. Etkö muuttaisi päätöstäsi? Sinun pitää vain mennä Glorfindelin luokse ja pyytää”! Erendur nauroi katkerasti.

”Todellakin. Vain mennä Glorfindelin luokse ja pyytää. Vuodet kuluvat, Delemir, mutta yhä olen ylpeä. Minäkö nöyrtyisin pyytämään joltakin muulta, joka ei ole edes minua ylempi? Ei, mieluummin istun täällä kaupungissani, ja odotan tuhon tuloa. Puolustan kaupunkiani viimeiseen asti ja loppumme tulee olemaan niin urhea, että siitä vielä tehdään lauluja”. Mutta Delemir pudisti päätään. ”Ei, Erendur. Kukaan ei tule kuulemaan siitä. Ei tule olemaan ketään joka siitä laulaisi! Näen katkeruutesi, vaikka en ymmärrä sen syitä. Etkö harkitsisi. Sillä sinä ajattelet että me häviämme. Minä luulen että me voitamme. Kaikki on veitsenterällä nyt, ja mikä tahansa asia voi keikauttaa vaakalaudan väärään suuntaan. Minun ei tarvitse kertoa sinulle hädästämme, sillä ymmärrät sen hyvin itsekin. Kuka tietää, mitä voi tapahtua. Kenties juuri sinun panoksesi pitäisi vaakalaudan kallistumasta meitä vastaan. Ei, me emme tarvitse Erenduria sotilaana, sen myönnän. Mutta me tarvitsemme sinua poliitikkona. Me tarvitsemme sinua Gondorissa, ja siellä voisit vielä saada paljon hyvää aikaan.

Etkö ennemmin, Erendur Ehtyar, menisi Gondoriin ja auttaisi pelastamaan maailmaa, kuin istuisi täällä yksin ja katkerana? En ymmärrä tätä katkeruutta enkä surua, sillä en tiedä kenenkään rikkoneen sinua vastaan. Sen ei tarvitse olla näin, Erendur. Olen kuullut toisenlaisesta prinssistä, kauan sitten Tirionissa. Kaikki ei ole vielä ohi, Erendur! Ei ole vielä liian myöhäistä sinun pelastaa sieluasi! Mutta vain sinä voit sen tehdä. Ei ole myöhäistä sinun olla Erendur Ehtyar jälleen. Kaikki on kiertänyt täyden ympyrän, sen verran ymmärrän minäkin. Morgoth on tullut takaisin koko kauheudessaan. Glorfindel on asettunut häntä vastaan. Glorfindel on tehnyt täyden kierroksen. Hän on tehnyt pitkän tien jonka pää lähenee. Erendur, hän ei ole vain feänorilainen. Hän on Feänor! Hän on sellainen kuin Feänorin piti olla, mutta minkä ylpeys ja katkeruus tuhosi. Jos Glorfindel pystyi kiertämään täyden kehän, oppimaan ja palaamaan takaisin, niin pystyt sinäkin. Sinä voit jälleen olla Erendur Ehtyar, se sama prinssi joka marssi Fingolfinin kanssa Tirionista niin kauan sitten”.

Delemir vaikeni, hämmästyneenä itsekin pitkästä puheestaan. Erendur oli kuunnellut vaitonaisena ja lähes surullisen näköisenä. ”Puhuit hyvin, Delemir. Minun pitää ajatella tätä. En tiedä voiko kaiken syövän katkeruuden voittaa. En tiedä voinko tulla ja pyytää Glorfindelilta sitä minkä hän tarjosi aiemmin itse, mutta mikä torjuttiin. Jätä minut nyt yksin, Delemir. Minun pitää ajatella”. Delemir kumarsi ja poistui. Hänellä oli kiire takaisin Mithlondiin. Hän ei hetkeäkään uskonut Erendurin menevän tapaamaan Glorfindelia, mutta ainakin oli kannattanut yrittää. Mieli hivenen masentuneena Delemir lähti paluumatkalle Mithlondiin.

Oli kulunut kaksi päivää Delemirin paluusta Mithlondiin, kun Glorfindelin työhuoneen ovelle koputettiin. Sir Halbar, Glorfindelin taloväenkomppanian toiseksi ylin upseeri, pisti päänsä sisään. ”Herra, täällä on ruhtinas joka haluaa puhua kanssanne”. ”Eikö se voi odottaa”, kysyi Glorfindel, joka oli todella kiireinen. ”Te haluatte tavata hänet”, vastasi Halbar, ”Se on prinssi Erendur”! ”Pyydä hänet sisään”, totesi Glorfindel näyttämättä hämmästystään. Tätä hän ei ollut oikeasti odottanut.

Erendur astui sisään. Hän näytti erilaiselta kuin viimeksi tavatessaan Glorfindelin. Ei niin katkeralta ja väsyneeltä. Glorfindel nousi tervehtimään tulijaa. ”Erendur? Tämäpä yllätys. Ole hyvä ja istu”. Erendur nyökkäsi ja istui. Hän oli vaitonainen hivenen hermoileva. Hetken he olivat hiljaa. Glorfindel aikoi viimein sanoa jotakin, mutta Erendur kohotti kätensä. ”Failanwe, pyydän, anna minun puhua. Tämä on todella vaikeaa, enkä tiedä miten aloittaa”. Hän oli taas hetken hiljaa ja katseli Glorfindelia. ”Sir Delemir kävi luonani, kuten tiedät”, aloitti Erendur viimein. ”Hän puhui hyvin. Todella hyvin. Minä olin valmis istumaan Harlondissa loppuun asti auttamatta ketään muita tai edes itseäni. Suuri on ylpeyteni ja katkeruuteni. Katkeruuteni, sillä aina on kaikki mennyt ympärilläni pieleen. Missä on nyt Fingolfin? Missä perheeni? Miten tuhoutuikaan Hithlum. Missä on Ereinion ja Mithlondin hovi? Poissa ovat kaikki keitä rakastin ja maailma jota rakastin. Ylpeyteni, sillä enkö minä ole mahtavan suvun vanhin? Aina on minulta viety asema joka minulle olisi kuulunut! Näin ole ajatellut”. Äkkiä Erendur nauroi surullisesti. Glorfindel ei sanonut mitään.

”Voi jospa Galendil ja Melandur olisivat täällä nyt näkemässä tämän. Aina he vastustivat sinua. Vastustivat ja pelkäsivät. Nyt sinulla on asema jota aina uskoimme sinun tavoittelevan. Mutta viimein avautuivat silmäni, Failanwe. Viimein näen jälleen kirkkaasti. Voi jospa he olisivat täällä kuulemassa, kun sanon että sinä et sitä tavoitellut, Failanwe. Et tavoitellut ja siksi ansaitset. Sillä Delemir oli oikeassa. Sinä olet kiertänyt täyden ympyrän. Sinä olet jälleen siellä, marssimassa pois Tirionista, innokkaana, voimakkaana, päättäväisenä ja valmiina lähtemään Morgothin perään maailman ääriin. Ja sen olet tehnyt”. Hetken aikaa Erendur oli jälleen hiljaa, ja Glorfindel tiesi että kaikki oli jälleen hiuskarvan varassa. Sitten Erendur jatkoi.

”Jos sinä voit olla jälleen siellä, ennen petoksia ja katkeruutta, niin sinne voin palata minäkin. Olit oikeassa, Failanwe. Olemme kumpikin kulkeneet pitkän tien. Vuosituhansia on kulunut niistä Tirionin päivistä, kun olimme kumpikin nuoria ja maailma oli edessämme tarjolla, jos sen vain haluaisimme ottaa. Sinä et ikinä ottanut, sen tajuan nyt. Toivon että minäkään en olisi yrittänyt”. Erendur naurahti jälleen surumielisesti, mutta Glorfindel tiesi että taistelu oli nyt takana. Ylpeys oli nielty, silmät auki ja mieli avoin. ”En ikinä uskonut että tekisin tätä, Failanwe. Mutta minä teen. Minä aion pyytää! Annatko sinä minulle uuden mahdollisuuden, Failanwe Glorfindel Dilwen huoneesta? Annatko sinä minulle anteeksi ylpeät ja katkerat sanani aiemmin Mithlondissa”. Erendur nousi seisomaan ja ojensi kätensä. Glorfindel nousi seisomaan. ”Erendur Ehtyar, voi jospa olisit sanonut kaiken tuon jo vuosia sitten. Mutta ikinä ei ole liian myöhäistä”. Glorfindel tarttui ojennettuun käteen ja puristi sitä. Sitten Erendur katsoi sukulaistaan silmiin. ”Kauan sitten joku sanoi näin ja tarkoitti sitä. Nyt minä sanon niin ja tarkoitan myös. Failanwe, sinä johdat tätä armeijaa ja minä seuraan. Älköön uusi kauna meitä erottako”. Glorfindel nyökkäsi. ”Kuulen mitä sanot, Erendur. Tule, istutaan alas. Meillä on paljon puhuttavaa”. Niin pikkuserkut istuivat alas, ensi kertaa sitten lapsuutensa päivien puhuen ystävällisesti ja vailla epäluuloa. Glorfindel muisti tuon päivän ikuisesti!

Jälleen poistui väkeä Mithlondista. Aikaisin aamulla poistui Gileas partioineen Minhiriathiin. Siellä hän toivottavasti saisi solmittua liiton minhiriathilaisten kanssa. Hallas parani nopeasti, mutta ei ollut vielä jalkeilla näkemässä kuinka Erendur Ehtyar nousi laivaan ja purjehti Lindonin edustajana Anfalasin hoviin. Erendur näytti melkein vastentahtoiselta lähtemään, nyt kun hän oli löytänyt uuden yhteisymmärryksen Glorfindelin kanssa. Lähteä hänen kuitenkin täytyi. Talvi oli kääntymässä kohti loppuaan ja lämmintä ilmaa virtasi jo etelästä kun Erendur purjehti Mithlondista. Kevät oli tulossa.

ERIADORIN ARMEIJA MARSSII

Vain viikko oli kulunut Erendurin ja Gileasin poistumisesta tahoilleen, kun asioita viimein alkoi tapahtua. Welden istui päämajassa ja laati palvelusluetteloja sir Armindilin kanssa, kun rutiini viimein katkesi. Päämajan toimiston ovi lensi auki ja vartiopäällikkö, kaartin upseeri, juoksi sisään perässään toinen haltia. ”Herra, tämä haltia on saapunut juuri idästä”, huudahti upseeri ja jäi kiinnostuneena seuraamaan mitä tapahtuisi. Sekä Armindil että Welden kurkottivat paperipinon takaa nähdäkseen kuka tulija oli. ”MAITREN”, huudahti Welden ja syöksyi syleilemään sydänveljeään. ”Kuinka hienoa nähdä sinuakin”, hän totesi. Nuorempi haltia näytti olevan kunnossa. Maitren oli hyvävoimaisen ja innokkaan näköinen. ”Ajattelin tulla häiritsemään teidän rauhaisaa eloanne täällä”, naurahti Maitren. ”Rauhaisaa todellakin”, totesi Welden ajatellen valtias Ghi`tä. ”Kerron sinulle myöhemmin miten rauhaisaa se on ollut. Puhu nyt sinä sen sijaan”. Armindil astui heidän luokseen. ”Todellakin. Mikä tuo teidät tänne, sir Maitren? Onko teillä viesti”? Maitren nyökkäsi. ”Armindililla on päämajan komento”, totesi Welden. Kaikki komentotason upseerit olivat poissa päämajasta sillä hetkellä. ”Tulin suorastaan lentämällä Briistä”, totesi Maitren. Weldenin sydäntä kylmäsi. Hän tiesi jo kuulevansa odotetun ja pelätyn uutisen. Tiesi ennen kuin Maitren sanoi sen. ”Kreivi Wagran valmistautuu marssimaan Briistä. Etujoukot ovat jo liikkeellä. Se alkaa nyt, Welden”. ”Hän on marssilla länteen”, kysyi Armindil. ”Kyllä, herra. Pääjoukko valmistautuu marssimaan länteen. He aikovat kukistaa valtavalla ylivoimalla Lindonin. Sir Delfin jäi seuraamaan armeijaa ja minä tulin varoittamaan. Tulin niin nopeasti, että oletan heidän ehkä tänään marssivan Briistä”. Welden nyökkäsi. ”Hyvin tehty, Maitren. Mene nyt hakemaan jotakin syötävää ja levähdä minkä voit. Me emme varmasti viivy pitkään enää Mithlondissa”.

Hetken aikaa Armindil ja Welden seisoivat paikoillaan vaiti. Kaikki muut huoneessa tuijottivat heitä ja odottivat. Oli kuin joku olisi pysäyttänyt ajan. Sitten Armindil katsoi Weldeniin. Tämä nyökkäsi voimakkaasti. Sanoja ei tarvittu. Armindil kääntyi vartiopäällikön puoleen. ”Herra, soittakaa merkkisoitto; Armeija valmistautuu marssimaan. Heti perään toinen merkkisoitto; sotaneuvosto kokoon”! ”Nyt hetikö, herra”, kysyi upseeri. ”Kyllä, välittömästi”! Welden istui raskaasti alas tuolilleen. Hän oli tiennyt tämän päivän koittavan, mutta silti se järkytti, kun hetki oli käsillä. Odottamisen aika oli ohi. Nyt oli aika taistella. Taistella ja kuolla!

Glorfindel käveli juuri kaupungin portilla Damrodin kanssa, kun rummun pärinä rikkoi rauhallisen päivän. Hetken aikaa kului ennen kuin soitto sai muodon hänen mielessään. ”Armeija valmistautuu marssimaan”, huudahti Damrod. ”Jotakin on täytynyt tapahtua. Ensimmäinen soitto loppui ja heti perään seurasi toinen. ”Sotaneuvoston kokoontuu”, sanoi Glorfindel hiljaa. ”Talvi on ohi, Damrod. Kevät on saapunut. Kreivi Wagran on saapunut. Tule, vanha ystävä. Menkäämme pistämään pyörät pyörimään. Jos Wagran on tulossa, me marssimme tänä iltana häntä vastaan”! Toisen merkkisoiton jälkeen rummu alkoi soittaa taas ensimmäistä. Toiset rummut yhtyivät soittoon. Pataljoona toisensa jälkeen alkoi soittaa samaa soittoa. Hälytys levisi armeijan leiriin ja sen halki. Vain hieman aiemmin niin rauhallinen sotilasleiri muuttui hetkessä kuin sohaistuksi muurahaispesäksi. Hetken kaikki näytti olevan lähes sekasorrossa, sitten miehet alkoivat päästä omiin yksikköihinsä. Telttaleirin purkaminen alkoi, joukot aseistautuivat ja järjestäytyivät. Kaikki kävi kellon tarkkuudella. Eriadorin armeija valmistautui marssimaan!

Puolituntia hälytyksen jälkeen Eriadorin Armeijan sotaneuvosto kokoontui kuninkaan linnassa. Glorfindel näytti täysin rauhalliselta. Hän oli pukeutunut kevyeeseen haarniskaan, johon ei kuulunut kypärään. Hän näytti sotaisalta, voimakkaalta ja vakuuttavalta. Hän katseli komentajiaan. Divisioonankomentajat olivat paikalla. Prinssi Oswine? Hän oli vielä melko kokematon, mutta innokas, urhea ja kunnianhimoinen. Oswine halusi voittaa sodan päästäkseen vapauttamaan kansansa. Glorfindel luotti häneen. Ruhtinas Guilin? Vanha noldo oli äärimmäisen kokenut ja älykäs, mutta häneltä puuttui nyt päättäväisyyttä ja rohkeutta. Entinen sotaruhtinas oli kuitenkin erittäin hyvä divisioonankomentaja. Ruhtinas Lovandil? Hän ei ollut sotilas, ja Glorfindel tiesi ettei Lovandilia voisi lähettää itsenäisiin tehtäviin. Sindarin ruhtinas oli kuitenkin rohkea ja älykäs. Hän oli mies paikallaan. Suuriruhtinas Haldimir? Lhunin suuriruhtinas oli viettänyt nuoruutensa Gondorin armeijassa. Hän oli kokenut alemman tason upseerina, mutta ei ollut koskaan komentanut suuria yksiköitä taisteluissa. Haldimir oli kiistatta urhea ja älykäs. Hänen kyvykkyytensä taistelussa oli edelleen todistamatta. Ehkä kaikkein vakuuttavin viisikosta oli kenraali Arahael. Hän oli kokenut kenraali, jolla oli joukkojensa täysi luottamus. Glorfindel luotti häneen. Päämajan komentajat olivat vieläkin vakuuttavampia. Eltasin silmät säihkyivät innokkaasti hänen istuessaan pöydän ääressä. Hän tiesi pian johtavansa armeijan marssille. Kokenut aliruhtinas malttoi tuskin odottaa. Aränwe näytti rauhalliselta. Hän oli ollut samassa tilanteessa lukuisia kertoja. Häneen saattoi aina luottaa, jos tarvittiin rauhallista harkintaa. Damrod näytti hivenen väsyneeltä. Mutta Glorfindel tiesi että Mithlondin aliruhtinas oli valmis. Derufin seisoi sivummalla ja nojaili levollisen näköisenä seinään. Tuona hetkenä hän laukaisi rennolla olemuksellaan hyvin muuten kireätä tunnelmaa.

”Sir Derufin, mikä on tilanne Briissä”, kysyi Glorfindel vanhalta ritarilta avaten keskustelun. ”Herra, kreivi Wagran valmistautuu marssimaan. Muutama päivä sitten hän aloitti valmistelut, ja luulen että tänään, samaan aikaan kun olemme täällä keskustelemassa, marssii Sauronian armeija kohti Lindonia. Etujoukot olivat liikkeellä jo pari päivää sitten”. ”Kuinka monta miestä hänellä on”, kysyi Guilin. Hänen ilmeensä oli kireä, kuin aavistellen pahaa. Derufin oli hetken hiljaa. ”Ehkä 90 000 marssi Briistä länteen”, hän sanoi viimein. Haudan hiljaisuus laski huoneeseen. ”Ainakin 10 000, ehkä enemmän, jäi Briitä miehittämään ja joitakin prikaateja on myös Rhudaurin suunnalla”. ”Ei siinä vielä kaikki”, sanoi Eltas. ”Narceksesta ei ole jälkeäkään. Hän ei voi ehtiä tänne ainakaan kuukauteen, luultavasti pidempään aikaan. Olemme omillamme”.

Derufin näki armeijan komentajien kireät ilmeet. Ylivoima oli liian suuri, ja jokainen tiesi sen. Mitä he voisivat nyt tehdä? Vain yksi mies koko joukosta oli täysin rauhallinen. Failanwe Glorfindel katseli tyynesti komentajiaan. ”Me tiesimme tämän hetken koittavan ennen pitkää”, hän totesi. ”Toivoin Narceksen olevan täällä, kun Wagran marssiin. Mutta niin ei ole, joten meidän täytyy toimia nykyisen tilanteen mukaisesti. Meidän täytyy taistella omin voimin ainakin 100 000 vihollista vastaan, luulen. Ritareillani on taipumus aliarvioida vastustajan lukumäärä. Aränwe ja minä olemme jo kuukausia miettineet strategiaa tämän tilanteen varalle. Sen mukaisesti meidän tulee nyt toimia. Me marssimme tänään, hyvät herrat. Emme voi jäädä staattisesti paikoillemme, sillä siten tuhoudumme varmasti. Yksi etu meillä on. Olemme huomattavasti liikkuvampia kuin Wagranin kömpelö armeija, jolla on mukanaan piirityskalustoa. Meidän siis tulee operoida parhaan kykymme mukaisesti. Tarkoituksena on vain ostaa aikaa, jotta Narces ehtisi tänne meren yli”.

”Miten siis toimimme”, kysyi Guilin. Glorfindel nousi seisomaan. ”Suuriruhtinas Haldimir! Te marssitte heti divisioonanne kanssa pohjoiseen. Menette Eteläsolan läpi Nenuialille ja saarratte Annuminasin. Teidän ei tarvitse oikeasti yrittää vallata kaupunkia, kunhan näyttää siltä että aiotte. Haluan vihollisen viestinviejien pääsevän läpi ja hakevan apua. Yritetään vetää osa vihollisesta pohjoiseen. Älä missään tapauksessa anna katkaista yhteyksiäsi Eteläsolaan tai Emyn Uialille. Sinun pitää oikealla hetkellä käskystäni tehdä rientomarssi takaisin etelään avuksemme. Oletko ymmärtänyt tehtäväsi”? Haldimir nyökkäsi. ”Ymmärrän täysin”, hän vastasi. Haldimir näytti innokkaalta. ”Mitä pääarmeija tekee”, hän kysyi. ”Me marssimme Valkovaarojen yli Kontuun”, vastasi Glorfindel. ”Yritetään pitää vihollinen siellä niin pitkäänkuin mahdollista. Luulen että voin järjestää heille muutaman ilkeän yllätyksen, jotka ostavat meille aikaa”. Niin päättyi Eriadorin Armeijan sotaneuvoston kokous ja komentajat kiiruhtivat järjestämään joukkojaan marssia varten.

Jännitys ja kiihko valtasi koko armeijan. Kuukausien odotus oli viimein ohi! Uutinen levisi heti kaikkialle. Hyvässä tai pahassa, armeija marssisi tänään! Welden seisoi portin luona ja katseli koilliseen kiemurtelevaa pitkää harmaata kolonnaa. Lhunin divisioona marssi rumpujen päristessä. 2.Lhunin Prikaatin kevytaseiset sotilaat marssivat kärjessä. Lhunin kaarti seurasi heitä, sitten kääpiöiden vuoristoprikaati ja viimeisenä Lhunin miliisi. Welden saattoi nähdä suuriruhtinas Haldimirin pitkän ryhdikkään hahmon hevosen selässä kolonnansa vierellä, perässään oman talonväkensä kovat ritarit. Toinen ryhdikäs hahmo ratsasti Haldimirin vierellä. Welden oli vain 20 minuuttia aiemmin sanonut hyvästit sir Candonille, joka oli innoissaan päästessään viimein tositoimiin. Hän oli vielä muistuttanut Candonia, että tarkoitus ei ollut välttämättä vallata Annuminasia, jos näytti siltä ettei kaupunkia voitaisi ottaa ilman pahoja menetyksiä. Lhunin divisioonan piti vain vetää vihollisen voimia pohjoiseen! Candonin oli parasta ymmärtää tämä!

”Sir Welden, missä on hevosesi”, huudahti tuttu ääni ritarin takaa. Aliruhtinas Eltas pysäytti ratsunsa hetkeksi. Hän oli koko päivän ajan näyttänyt olevan yhtäaikaa joka paikassa. ”Minä ja hevoset emme sovi yhteen”, selitti Welden. ”Jos sinulle sopii, kävelen päämajan kuormaston mukana kunnes jotakin alkaa tapahtua. Jo ajatus ratsastamisesta Kontuun asti saa minut tuntemaan oloni sairaaksi”. Eltas kohotti kulmakarvojaan. Welden näytti aina niin vahvalta ja virheettömältä, mutta hänelläkin oli siis heikko kohtansa. ”Hyvä on”, myöntyi Eltas. ”Mutta pidä jossakin lähelläsi hevonen siltä varalta, että tarvitsen sinua heti jossakin”. Welden nyökkäsi. ”Miten luulet Haldimirin pärjäävän”, kysyi ritari katsellen jälleen Lhunin joukkojen perään. ”En ole ehtinyt edes ajattelemaan koko asiaa”, totesi Eltas. ”Liian kiire kokoajan. Mutta nyt alkaa kaikki olla valmista. Marssimme puolentunnin kuluttua”. Sitten Eltas katsoi vielä Lhunin joukkojen perään. ”He pärjäävät kyllä, olen varma siitä. Olisin enemmän huolissani siitä miten me pärjäämme itse”. Sen sanottuaan Eltas kannusti taas hevostaan ja poistui järjestelemään asioita.

Heti Eltasin poistuttua taluttivat Singollo ja Nessane hevosiaan Weldenin ohi. Serkukset olivat pukeutuneet yksinkertaisiin lähetin univormuihin. Selässä heillä oli jouset ja nuoliviinit. He eivät näyttäneet sotaisilta vaan epävarmoilta. Kumpikin tervehti Weldeniä kuitenkin iloisesti. ”Huomenta nuoret lähetit”, tervehti Welden naurahtaen. ”Muistakaa pysytellä poissa pahimmista paikoista”, hän muistutti. ”Lähetin tehtävä on viedä viesti perille, ei menettää henkeään”. Singollo nyökkäsi vakavana. ”Oi Welden”, sanoi Nessane ja näytti surulliselta. ”He sanovat että vihollisia on 100 000 miestä. Onko meillä mitään mahdollisuuksia”? Welden kohautti olkapäitään. ”Niin kauan kuin elämme on toivoa. Ruhtinas Glorfindel tietää mitä tekee”. ”Mutta kreivi Wagran on kokenut kenraali”, totesi Singollo. ”Hän tietää myöskin varmasti tilanteen. Miten voisimme pärjätä taistelussa niin montaa vihollista vastaan”? Welden katseli tyynesti nuorempia haltioita. ”Emme voikaan. Siksi emme sellaiseen taisteluun ryhdy. Uskokaa pois, me teemme pitkän lenkin Konnussa, ostamme aikaa ja pyrimme yllättämään jonkun vihollisen erillisosaston. Sitten palaamme kiireen vilkkaa kukkuloiden suojiin ja toivomme sillä aikaa Narceksen rantautuneen Mithlondissa. Älkää olko hetkeäkään huolissanne ennen sitä hetkeä kun palaamme Konnusta Valkovaaroille. Jos silloin ei Narces ole Mithlondissa, on syytä alkaa olemaan huolissaan. Silloin on tuhomme hetki lähellä. Mutta menkää nyt, sillä Eltas kaipasi lähettejään päämajaan. Älkää olko huolissanne, sillä meillä on hieno armeija”. Nuoremmat haltiat lähtivät hivenen rohkaistuneina jatkamaan matkaansa. Älkää olko huolissanne, jatkoi Welden ajatustaan, sillä teille kahdelle ei ainakaan tapahdu mitään pahaa. Ei jos minä voin jotenkin asiaan vaikuttaa. Hän katseli Nessanen siroa hahmoa, kun tämä talutti urheasti hevostaan kohti päämajaa ja taistelua. Liikutus valtasi Weldenin mielen. Ei, tuolle tytölle ei tapahtuisi mitään. Siitä pitäisi eregionin Welden huolen, vaikka se maksaisi hänen oman henkensä. Sillä Welden tiesi jo sen mitä ei voisi ikinä sanoa, eikä vielä uskaltanut itsellekään tunnustaa. Hän rakasti tuota outoa ihanaa tyttöä. Ikinä hän ei asiaa paljastaisi, vaan veisi rakkautensa mukanaan Mandosin saleihin. Sillä seistessään siinä Mithlondin porttien edustalla Welden oli varma ettei enää milloinkaan kävelisi noista porteista sisään!