ERIADORIN ARMEIJA ODOTTAA

Konnun kevät oli alkanut. Vähäinen lumi oli sulanut muutamaa päivää aikaisemmin ja puiden oksille olivat ilmestyneet ensimmäiset lehtien silmut. Linnut lauloivat iloisesti toivottaen lähestyvän kesän tervetulleeksi. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Joki virtasi vuolaana kauniin laakson pohjalla. Sen solina kuului äänekkäänä erillään muista seisovan haltian korviin. Singollo oli pukeutunut harmaaseen lähetin univormuun. Hänen selässään oli nuoliviini ja jousi. Hän käänsi katseensa joesta, jota hobitit kutsuivat yksinkertaisesti nimellä Virta, ja katseli ympärilleen. Jossakin edessäpäin, alajuoksulla, oli Virranvarsi ja Hobittila. Armeijan tiedustelijat liikkuivat jo autioiden kylien liepeillä. Hobitit olivat paenneet pohjoiseen ja etelään edellisenä kesänä ja piileskelivät viholliselta. Hyvin viisaasti he eivät olleet palanneet koteihinsa talven aikana, sillä jälleen oli Kontu jäämässä marssivien armeijoiden jalkoihin.

Singollon hermot olivat koetuksella. Hän tiesi että pian he taistelisivat. Nuori haltia oli huolissaan omasta osuudestaan, sillä viestien vieminen oli tärkeää. Jos lähetti eksyisi, voisi kaikki mennä pieleen. Mutta ainakin hänellä ja Nessanella oli vihdoinkin jotakin mielekästä tekemistä. Singollon serkku oli viemässä viestiä, joten nuori haltia hermoili yksinään. Vastarannalla hän näki marssivan prikaatin. Se oli 6.Arnorin Vakinainen, kova yksikkö joka marssi heti 1.Samoojaprikaatin jäljessä. Samoojat olivat muodostaneet Kultaisen kukan ritarien ja laiquendi tiedustelijoiden kanssa suojaverhon jonka takana armeija marssi alas jokilaaksoa. Rientomarssi oli tuonut heidät Virran laaksoon ennen hitaasti marssivaa vihollista. Samalla tiedustelijat olivat varmistaneet innolla odotetun uutisen. Noin 30 000 vihollista oli poistunut pääjoukosta ja marssinut pohjoiseen, Annuminasin avuksi. Glorfindelin suunnitelma toimi, mutta Wagranilla oli silti ainakin 60 000 tai 70 000 sotilasta Eriadorin armeijaa vastassa. Se oli hirvittävä ylivoima. Se veti päämajan upseerien ilmeet vakaviksi!

Singollo seurasi tarkkaan miten Itä-Emnetin kevyt ratsuväki siirtyi päämajan ohitse alavirtaan ja jalkautui sitten lepäämään. Keskipäivä oli vasta ohi, mutta käskyt olivat jo liikkeellä. Armeija pysähtyy! Kaikki päämajassa oli rauhallista. Kuormasto oli pysähtynyt tien varteen ja päämajakomppanian miehet häärivät vankkureiden ympärillä. Singollo näki Landerin, komppanin komentajan, keskustelevan sir Arminasin kanssa vankkureiden luona. Lindonin Ruhtinaan Talonväenkomppanian ritarit olivat jalkautuneet vankkureista vasemmalle, ylärinteeseen, ja valmistivat juuri itselleen kylmää ateriaa. Tulien sytyttäminen oli ehdottomasti kielletty. Sir Delemir kulki komppaniansa ritarien joukossa puhellen näille rauhallisesti. Helevornin asemiesten komppania kovinen ritareineen oli jalkautunut aivan joen rantaan tien ja joen väliin. Prinssi Dahasin viiri liehui ylpeästi tuulessa ja Singollo näki kokeneen prinssin makailemassa nurmella levollisen näköisenä.

Yksi ainoa suuri pöytä oli koottu ja levitetty tasaiselle nurmelle tien viereen. Ruhtinas Aränwe ja sir Armindil olivat kumartuneena pöydän ääreen ja tutkivat otsa rypyssä karttojaan. Ruhtinas Geldar, Kultaisen kukan vanhempi ritari, oli heidän kanssaan. Kultaisen kukan vanhempien ritarien tehtävät ja vastuu olivat päivä päivältä kasvussa, mutta he olivat tilanteen vaatimusten tasolla. Sir Derufin oli poissa johtamassa tiedustelua ja sir Perendur marssi jälleen kärjessä 1.Samoojaprikaatin kanssa. Glorfindel seisoi erillään muista ja näytti olevan syvällä mietteissään. Hänen lipunkantajansa Talgar ja kuriirinsa Duall seisoivat ruhtinaan takana näyttäen levottomilta. Talgar kantoi ylpeänä Lindonin viiriä korkean seipään kärjessä. Nuori Talgar oli aina innokas kertomaan isoisästään Langurik ”onnekkaasta”, unohtaen täysin että Singollon kasvatti-isä oli itse Glorfindel. Singollo ei nähnyt aliruhtinas Damrodia missään. Sen sijaan Eltas seisoi ylempänä rinteessä katsellen alas virralle. Hän seurasi silmä tarkkana lepoon siirtyvää armeijaansa. Eltasin kokema paine täytyi olla valtava, mietti Singollo. Mutta kokenut noldo oli juuri siellä mihin oli aina halunnutkin. Hän johti armeijaa kohti tärkeää taistelua organisoiden ja määräten sen marssista. Edellisenä iltana Singolli oli tavannut Eltasin katselemassa hevosen selässä miestensä marssia silmät kiiluen innosta. ”Se sujuu loistavasti”, oli Eltas sanonut innoissaan. ”Nyt se sujuu, kun ei ole ketään sotkemassa”. Se oli kuvannut Kultaisen kukan aliruhtinaan tuntemuksia täydellisesti.

Sir Welden seisoi Eltasia ylempänä paikalla missä jokilaakso muuttui viljavaksi tasangoksi. Ritari tuijotti tarkoilla silmillään itään. Singollo tiesi mitä Welden näki, sillä hän oli vain tuntia aikaisemmin katsellut samaa näkyä hieman kauempaa lännestä. Taivaanrannassa Konnun itä-länsi tiellä marssi pitkä musta kolonna kohti länttä. Se näkyi kaukaisuudessa kuin kiemurtelevana mustana käärmeenä, joka tunti tunnilta lähestyi. Se oli näky josta oli vaikea vetää pois katsettaan. Kokeneet veteraanitkaan eivät olleet nähneet niin suurta armeijaa niiden päivien jälkeen, kun sotaruhtinas Haldimir oli avannut Morannonin portit ja marssinut Dagorladille. Vain osa armeijasta oli näkyvissä, sillä marssiva kolonna oli pitkä. Aina välillä kaukainen rumpujen pärinä kantautui tuulen mukana Singollon korviin. Hän saattoi hyvin ymmärtää miksi hobitit olivat paenneet. Moinen näky oli äärimmäisen pelottava. Silti Taloväen komppanian ritarit, jotka olivat nähneet saman näyn, näyttivät levollisilta. Se oli rauhoittava tieto nuoremmille sotilaille.

Samassa hevosen kavioiden kopina keskeytti Singollon ajatukset. Sir Athir harmaassa kaavussaan saapui edestä kannustaen hevostaan. Hän näki Eltasin rinteessä ja pysähtyi tämän eteen. ”Viesti edestä, herra”, huudahti Athir laskeutuen satulasta ketterästi. ”Vihollisen partio lähestyi Virranvartta, mutta oma partiomme veti heidät pohjoiseen poispäin armeijasta. He eivät havainneet mitään”. Singollo näki miten Eltas nyökkäsi. ”Missä on vihollisen kärki nyt”, kysyi aliruhtinas kirkkaalla äänellä. ”Lähestyvät Virranvarren tienristeystä”, vastasi ritari. ”Kärki koostuu ratsuväen pataljoonasta ja jalkaväen kevyestä prikaatista. Paljon vahvempi etujoukko marssii sen takana”. ”Kuinka monta miestä”, kysyi Eltas näyttäen kiinnostuneelta. ”Ehkä 20 000”, vastasi Athir. ”Vaikeaa arvioida menemättä lähelle, ja se vaarantaisi piilossa pysymisen”.

Aliruhtinas ja ritari päättivät lyhyen neuvonpitonsa ja Athir lähti hevostaan taluttaen laskeutumaan alas rinnettä. Hän pysähtyi Singollon kohdalle. ”Miten nuoret lähetit pärjäävät”, kysyi Athir ystävällisesti. ”Tämä lähetti on ainakin hivenen hermona”, vastasi Singollo hymyillen vaimeasti. ”Luuletko että taistelemme tänään”, hän kysyi. Kokenut ritari pudisti päätään. ”Ei, emme tänään. Tänään me odotamme ja lepäämme kovan marssin jäljiltä. Ei tänään eikä ensi yönä. Mutta huomenna, ehkä. Luulen että edes Eltas ei viedä tiedä milloin taistelemme. Seuraa tarkkaan Delemirin komppanian ritareita. Niin kauan kuin he ovat rauhallisia ei ole mitään hätää. Kun he alkavat hermoilla, on taistelun hetki käsillä”. ”Entä Kultaisen kukan ritarit”, kysyi Singollo. ”Eikö heitä kannata seurata”? ”Me emme koskaan hermoile, arvon herra, emme edes taistelussa”, nauroi Athir ja käveli tiehensä.

Päivä kului hitaasti päämajan liepeillä. Mitään ei tapahtunut. Joukot lepäsivät ja odottivat. Päämaja odotti! Koko maailma odotti henkeään pidätellen. Kokoajan vihollisen mustat kolonnat lähestyivät, valmiina murskaamaan kaiken tieltään. Eriadorin Armeijan piileskeli jokilaakson suojissa poissa vihamielisistä silmistä. Päämajan komentotason upseerit olivat ainoat joilla oli jotakin tekemistä. He seurasivat lähettien välityksellä vihollisen etenemistä ja tutkivat karttojaan. Glorfindel oli edelleen yksinään syrjässä muiden luota, kuin käyden näkymätöntä taistelua. ”Hän suojaa meitä vihollisen katseilta”, totesi Eltas Singollolle. ”Pitkä on Morgoth Bauglirin katse, mutta tänne asti se ei yllä”. Welden tarkkaili pitkin päivää vihollisen etenemistä ylhäällä rinteen laella. Aurinko ei ollut vielä laskeutunut kun hän laskeutui viimein alas. ”Ne leiriytyvät”, hän totesi. ”Kärki näyttäisi olevan Virranvarren edustalla”. Aränwe ja Eltas siirtyivät heti tutkimaan karttojaan. Welden kääntyi yhden lähetin puoleen. ”Ratsasta pitkin joen pohjoisrantaa ja komenna yksiköt ylittämään joki meidän puolellemme niin pian kuin mahdollista. Sen jälkeen kaikki levolle”. Lähetti kiiruhti täyttämään käskyä. Lähtiessään etsimään itselleen jotakin syötävää Welden huomasi Singollon sivummalla. ”Etsi mukava paikka ja yritä hieman nukkua”, totesi ritari. ”Ensi yönä kukaan ei nuku”, hän lisäsi ja lähti kohti muonavankkureita. Se oli selvä merkki taistelun lähestymisestä. Kokeneet soturit alkoivat huolehtia siitä, että saivat ruokaa. Seuraavaan ruokailuun voisi kulua pitkä aika! Singollo käveli tarvikevakkurien luokse ja kapusi sisään. Useita Talonväen komppanian ritareita oli sisällä nukkumassa. Singollo löysi mukavan nurkan ja asettui makuulle. Hän nukahti miltei heti.

ÖINEN RIENTOMARSSI

Singollo heräsi hätkähtäen. Oli jo pimeä. Ritarit hänen ympärillään keräilivät varusteitaan. ”Valmistautukaa”, huudahti joku vaimeasti pimeyden keskeltä. Singollo tarttui varusteisiinsa ja pujahti ulos vankkureista. Yö oli kirkas. Kuutamo loisti pilvettömältä taivaalta. ”Se vanha velho Welden”, totesi joku kuuluvasti. ”Hän lupasi että tulee kirkas yö, ja se tuli”. Singollo vilkaisi ympärilleen. Koko armeija näytti olevan liikkeellä. Rannalla ratsumiehet kokoontuivat. Samoojaprikaatin miehiä vilahteli edessäpäin tiellä. Arnorin vakinaiset olivat ylittäneet joen ja olivat hyvässä järjestyksessä rinteessä päämajasta itään. ”Ottakaa varusteenne ja ratsunne”, huudahti joku pimeyden keskeltä. Se taisi olla sir Armindil. ”Vankkurit lähtevät heti palaamaan länteen”. Eltas istui hevosensa selässä ja viittoi kuun valossa. Hänen kätensä kätensä kiersi ympyrää pään päällä. Jokainen koulutettu sotilas tunsi ”valmistautukaa” merkin. Upseerit ja aliupseerit toistivat merkkiä. Hiljainen hälytys levisi. Ääneti sotilaat tarttuivat aseisiinsa ja järjestäytyivät.

Singollo lähti juoksujalkaa etsimään hevostaan. Sir Geldar juoksi hänen ohitseen. ”Herra, mitä tapahtuu”, huudahti Singollo ritarille. ”Me marssimme”, vastasi tämä ja jatkoi matkaansa. Sitten Singollo näki Nessanen hevosen selässä pidellen toisella kädellä serkkunsa ratsun suitsia. ”Mitä tämä tarkoittaa”, kysyi neito näyttäen huolestuneelta mutta silti päättäväiseltä. ”Hiljainen hälytys”, vastasi Singollo, joka tunsi armeijan tavat paljon paremmin. ”Me marssimme. En vain tiedä yhtään mihin”. Sitten Geldarkin oli ratsailla ja kiiruhti kaksikon ohi. Hän pysähtyi hetkeksi. ”Singollo, painu joen pohjoisrantaa länteen. Varmista että kaikki yksiköt ovat saaneet herätyksen ja ovat valmiina. Marssimme niin pian kuin olemme valmiina. Pidä kiirettä”.

Singollo kannusti hevostaan. Hän ei ollut yhtä hyvä ratsastaja kuin Nessane, mutta oli tottunut hevosiin Lähteen kartanossa vietetyn nuoruutensa aikana. Hän oli nähnyt joukkojen ylittävän Virran jalkaisin, joten kannusti hevosensa rohkeasti jokeen. Hevonen pääsi vaivatta vastarannalle eikä Singollo kastunut yhtään. Haltia oli kevyt ja hevonen voimakas, joten hän kannusti sen välillä laukkaan pyrkien kuitenkin säästelemään hevosen voimia. Hän kohtasi kaksi prikaatia jalkaväkeä, jotka olivat saaneet hälytyksen ja siirtyivät jo joen yli etelärannalle. Yksi päämajakomppania nukkui vielä, ja Singollo suoritti kiireisen herätyksen. Aivan kolonnan loppupäässä 2.Harlindonin Prikaati oli vasta herännyt ja järjestäytyi parhaillaan. Singollo aikoi juuri kääntyä paluumatkalle, kun hän huomasi itsensä aliruhtinas Damrodin ratsun selässä etelärannalla viittoilemassa prikaatille kiihkeästi. ”Herra”, Singollo huudahti prikaatin komentajalle. ”Teidän pitää heti ylittää joki etelärannalle. Koko armeija valmistautuu marssimaan”. Prikaatinkomentaja kiiruhti täyttämään käskyä ja Singollo ylitti joen yhtäaikaa ensimmäisten sotilaiden kanssa. Kokeneet sindarin kevytaseiset näyttivät päättäväisiltä ja hurjilta. Yrittäen roiskuttaa mahdollisimman vähän vettä Singollo kannusti hevostaan Damrodin luokse. ”Pohjoisranta tarkistettu, herra”, hän ilmoitti innokkaasti. ”Kaksi prikaatia oli vielä sillä rannalla, mutta he valmistautuivat ylittämään jokea”. ”Erinomaista”, vastasi Damrod. ”Palaa nyt päämajaan etelärantaa myöten ja varmista että kaikki prikaatit ovat ylittäneet joen. Kun olet siitä varma, raportoi Eltasille. Minä jään pitämään kolonnan häntäpäätä valvonnassani”. Singollo tervehti ja lähti paluumatkalle.

Hänen ehtiessään takaisin päämajaan oli siellä kaikki valmista. Koko päämaja istui hevosten selässä, mukaanlukien ärsyyntyneen näköinen Welden, jonka hevonen näytti aivan yhtä ärsyyntyneeltä. Singollo teki ilmoituksen Armindilille. Seurasi lyhyt neuvottelu Armindilin ja Eltasin kesken. Kaikkien katseet olivat heissä. Sitten Eltas kohotti kätensä ja näytti ”mars mars”. Jälleen upseerit ja aliupseerit toistivat merkin. Samoojaprikaati katosi jo rinnettä ylös ja tasaiselle maalle. Arnorin vakinaiset seurasivat heitä ja katosivat näkyvistä, sitten muut prikaatit. Emnetin kevytaseiset levittäytyivät komppanioittain marssikolonnan kummallekin puolelle. Sitten oli päämajan vuoro lähteä liikkeelle. Glorfindel ratsasti itse ensimmäisenä upseerinsa ja päämajakomppania kannoillaan. Sitten Talonväen komppania ja Helevornin komppania. Lähetit seurasivat parhana kykynsä mukaan aliruhtinas Eltasia, joka liikkui vapaasti kolonnan sivuilla ja piti tilannetta silmällä. He nousivat ylös loivaa rinnettä. Sitten se loppui ja he olivat tasaisella maalla. Edellisenä kesänä kreivi Wagran oli marssinut maan poikki hävittäen. Kaikki aidat oli kaadettu. Tuona yönä se helpotti Eriadorin Armeijan marssia suuresti.

Päämaja levittäytyi niitylle ja marssi edellisen prikaatin kannoilla etelään. Oli tärkeää säilyttää kontakti edellä kulkevaan yksikköön, sillä muuten saattoi helposti eksyä. Eltas liikkui jatkuvasti ympäri kolonnaa ja lähettien oli välillä mahdotonta tietää missä hän oli. ”Mitä me oikein aiomme”, kysyi Singollo ratsastaessaan hetken sir Weldenin rinnalla. ”Miksi tämä yömarssi”? ”Livahdamme yön suojissa Virran laaksosta etelässä olevan metsäalueen suojiin”, totesi Welden. ”Vaikka vihollinen olisi saanut vihiä läsnäolostamme jokilaaksossa, eivät he odota meitä ainakaan etelästä. Aamun valjetessa meidän on kaikkien oltava näkösuojassa”. ”Ja sitten”? ”Sitten etsimme tilaisuutta iskeä”, sanoi Welden lyhyesti. Hänen ajatuksensa olivat ilmiselvästi jossakin muualla. ”Valmistaudu siis, Eriadorin lähetti. Huomenna taistelemme”!

Weldenin sanat kaikuivat yhä Singollon mielessä kun Eltas ilmestyi pimeyden keskeltä. ”Sindarin divisioona on jäämässä jälkeen”, hän totesi. ”Yksi lähetti sinne heti. Yksiköiden pitää sovittaa vauhtinsa kärjen vauhtiin, ei toisinpäin”. Nessane lähti liikkeelle ja jätti Singollon yksin. Kaikki muut lähetit olivat sillä hetkellä jossakin. Hän näki kuunvalossa Eltasin kasvot, ja ne olivat täynnä huolta. Singollo tajusi mihin uhkayritykseen he olivat ryhtyneet. Kaikki riippui nyt siitä kykenisikö Eltas marssittamaan armeijan ilman ongelmia pimeyden halki metsän suojaan. Yömarssit olivat aina vaarallisia. Mitä tahansa saattoi tapahtua!

Päämaja ylitti nyt Konnun itä-länsi tien, joka halkoi koko maan ja päättyi Mithlondiin. Hevosten kaviot kopisivat pelottavan lujaa kovaan maantien pintaan. Sotilaat vilkuilivat huolestuneen näköisinä itään. Siellä jossakin oli leiriytyneenä kreivi Wagranin armeija. Ainakin he toivoivat sen olevan yhä leirissään, autuaan tietämättömänä Eriadorin Armeijan sijainnista. Singollo pysäytti hevosensa ja väisti vasemmalle kun Talonväen komppania ratsasti hänen ohitseen. Ritarit olivat parijonossa täydellisessä järjestyksessä. Heidän peitsiensä kärjet välkkyivät kuun kalpeassa valossa. Delemir kohotti kätensä tervehdykseen ohittaessaan nuoren Singollon. Sitten se tapahtui. Rohanilainen ratsastaja ilmestyi jostakin selustasta. ”Prinssi Oswine ilmoittaa, Lindonin ratsuväki kateissa. Puuttuu rivistöstä”. Lähetin westron oli huonoa, mutta Eltas tajusi heti mistä oli kyse. Hän vilkaisi ympärilleen. Vain Singollo oli paikalla. ”Tutki alue Ratsuväkidivisioonan länsipuolella. Minä tutkin itäpuolen. Heidät on löydettävä heti”. Sen sanottuaan Eltas kannusti hevostaan ja katosi koilliseen. Singollo puri hammasta yhteen ja lähti liikkeelle seuraten aluksi rohanilaista lähettiä. Pian hän saapui Ratsuväkidivisioonan kärjen luo. Nuori lähetti muisti, että Lindonin ratsuväen piti olla marssijärjestyksessä divisioonan toinen yksikkö.

Hän tarkisti nopeasti että muut prikaatit olivat yhä marssimassa oikeaan suuntaan eivätkö kadottaneet kontaktia muuhun armeijaan. Eltas oli kuitenkin itse tekemässä juuri samaa, ja aliruhtinas Damrod näytti tuovan viimeistä prikaatia jälleen kolonnaan, joten kaikki oli kunnossa siltä osin. Mutta kadonnut pataljoona piti nyt löytää nopeasti. Singollo kannusti hevostaan ja lähti länteen, toivoensa sattumalta törmäävänsä pataljoonaan. Pian hän näki etäisiä hahmoja pysähtyneenä tielle. Saavuttaessaan kolonnan häntäpään Singollo havaitsi ilokseen ratsumiesten pukeutuneen Lindonin kaartin univormuihin. Hän oli löytänyt kadonneen ratsuväkipataljoonan. Kolonnan kärjessä oli kolme jalkautunutta miestä. He osoittelivat kiivaasti oikealle ja vasemmalle. Singollo pysäytti hevosensa miesten viereen. Pataljoonan komentaja, nuori Wedemir Noldorin, ei näyttänyt tyytyväiseltä. Hän tiesi että eksyminen kolonnasta oli anteeksiantamatonta ja vaaransi koko suunnitelman. ”Hyvä että löysit meidät”, hän sanoi lopulta tunnistettuaan sukulaisensa Singollon. ”Mikä ihmeen kiertoreissu teillä on meneillään”, huudahti Singollo. Hän tunsi miten Wedemir kamppaili itsensä kanssa, ettei alkaisi kiroilemaan. ”Tiedustelijani luulivat seuraavansa edellä kulkevaa prikaatia”, hän totesi. ”Mutta ne olivatkin peuroja. Tässä sitä ollaan keskellä pimeyttä, eikä aavistustakaan missä armeija on”. ”Minä tiedän”, vastasi Singollo. ”Marssimme vain tietä itään, suuntaan mistä tulin, niin pääsemme takaisin kolonnaan”. Kiristellen hampaitaan Wedemir nousi ratsunsa selkään ja viittasi pataljoonalleen. Singollo saattoi vain kuvitella millaisen iskun Välwen suvun nuorimman jäsenen ylpeys oli juuri saanut. Mutta nuori aatelinen peitti sen hyvin. ”Ravia”, hän komensi haluten ottaa menetetyn ajan takaisin. Ratsuväkiprikaatin vielä ylittäessä tietä saapui sen kadotettu pataljoona Singollon opastamana takaisin divisioonan yhteyteen. Eltas vilkaisi Wedemiriä alta kulmain, mutta ei sanonut sanaakaan.

Pian Singollo ehätti takaisin päämajan luo. Jännitys alkoi kohota melkoiseksi armeijan marssiessa pimeyden halki. Uusia eksymisiä ei tapahtunut. Vanhemmat ritarit kehuivat ääneen tapaa jolla Eltas marssitti armeijaa. Hän todella tiesi mitä teki. Singollo tiesi, että etummaisten joukkojen täytyi jo olla metsän suojissa. Hän muisti kartan ulkoa, eikä matka joelta metsämaille ollut kovinkaan pitkä. Taas kerran Singolli huomasi miettivänsä miltä armeijaan kuuluvien hobittien täytyi tuntua kun he marssivat oman maansa halki, joka oli osittain hävitetty ja autio. Kolmatta kertaa alle vuoden aikana oli vihollinen marssimassa Konnun halki. Edetessään edellisenä kesänä he eivät olleet kohdanneet vastarintaa. Kun Wagran oli vetäytynyt syksyllä oli kaikki sujunut rauhallisesti. Mutta nyt heitä vihdoin vastustettaisiin!

Pahin oli vielä edessä. Prikaati kerrallaan armeija saavutti metsän suojan. Mutta jos jokin voi olla vaikeampaa kuin rientomarssi pimeässä, on se marssi pimeässä metsässä. Eltas lähetteineen, saaden loistavaa apua, onnistui siinä missä moni oli epäonnistunut. Yksitellen he marssittivat kunkin prikaatin niille suunnitelluille paikoille. Muuta eksyi, mutta kärsivällisesti ne etsittiin ja opastettiin oikeille paikoilleen. Paikalliset hobitit olivat suureksi avuksi, ilmestyen metsien keskeltä toimimaan oppaina. Kun aurinko aamulla alkoi nousta taivaanrannan takaa, oli kukin prikaati juuri siinä missä piti. Väsyttävä yömarssi oli tehty ja oli lyhyen levähdyshetken aika. Mutta kokeneet soturit tiesivät jo mitä lepotauon jälkeen seuraisi. He olivat käyttäneet pimeyttä taitavasti hyväkseen ja livahtaneet odottamattomaan suuntaan. Seuraavana päivänä saavutetusta edusta piti ottaa irti kaikki hyöty mitä voitiin. Kreivi Wagrania odottaisi melkoinen yllätys kun hän aamulla jatkaisi hidasta marssiaan länteen!

VIRRANVARREN TAISTELU

Welden seisoi puiden varjossa ja katseli edessä avautuvaa kenttää. Vihollisen armeija oli lähellä. Se purki telttojaan ja valmistautui marssille. Weldenin tottuneet silmät haravoivat maastoa edessä. Tilanne oli lähes täydellinen. Vihollisen etujoukko oli ehkä 20 000 miehen vahvuinen. Se oli edellisenä iltana leiriytynyt kohtaan jossa Virranvarren tie erkani päätiestä. Vihollisen pääjoukko oli vielä kauempana idässä. Welden hymyili itsekseen. Vihollinen oli tehnyt virheen. Hän kuuli rapinaa sivulta ja näki Glorfindelin kävelevän varovasti puiden seasta luokseen. Ruhtinas katseli hetken edessään avautuvaa näkymää. ”Täydellinen kenttä”, hän totesi vihdoin hiljaisella äänellä. ”Mitä tuumit Welden? Uskallammeko”? Welden nyökkäsi. ”Pääjoukko on kaukana. He ovat tehneet virheen. Wagran ei ehdi ajoissa apuun, ennen kuin taistelu on ratkennut. Iskemme heitä sivustaan, yksi yhtä vastaan”. ”Juuri niin minäkin ajattelen”, sanoi Glorfindel. ”Mikä on päämaali”, hän kysyi. Welden hymyili itsekseen. Hän tiesi, että Glorfindelilla oli jo varma suunnitelma. Ruhtinas haki vain vahvistusta mielipiteelleen. ”Vihollisen kuormasto”, vastasi Welden epäröimättä. ”Pyyhkäisemme jalkaväen pois tieltä ja ajamme sen Virtaan. Se jättää avoimen kentän ratsuväelle joka iskee suoraan tienristeykseen, jossa vihollisen kuormasto on”. Glorfindel nyökkäsi tyytyväisenä. ”Juuri niin. Sen pitäisi onnistua”.

Welden katseli oikealle ja vasemmalle. Sindarin divisioona oli ruhtinas Lovandilin komennossa äärimmäisenä oikealla, piileskellen lehvistön suojissa. Guilinin komentama Lindonin divisioona oli keskellä. Päämaja oli sen takana pienellä mäellä, jonka rinteeltä Welden tähysti eteenpäin. Hän saattoi nähdä Lindonin haltioiden rivistöt edessään puiden seassa. Aivan salohaltian edessä rinteessä oli levittäytyneenä 1.Lindonin Kaartinpataljoona divisioonan reservinä. Pataljoonan komentaja, prinssi Ingoldo, käveli hermostuneen näköisenä komppanian luota toisen luo puhellen miestensä kanssa.

Äärimmäisenä vasemmalla oli kenraali Arahaelin komennossa Arnorin divisioona. Arnorin vakinaisten harmaat univormut vilahtelivat puiden seasta heidän vielä järjestäytyessään. Sindarin divisioonan takana oikealla prinssi Oswinen ratsuväki odotti vuoroaan, näyttäen epävarmalta puiden seassa. Ratsuväen paikka oli avoimella maalla, ei metsässä. Welden terästi katsettaan yrittäen nähdä tovereitaan, mutta nämä olivat poissa näköpiiristä. Sir Perendur oli Arnorin divisioonan mukana, sir Geldar Lindonin divisioonan kanssa, sir Derufin itse Sindarin divisioonan mukana, sillä sen asema olisi uhatuin, ja sir Athir Wendir ratsuväen kanssa. Weldenin vastuulla oli päämaja. Mietteissään hän kääntyi, huomasi Glorfindelin poistuneen, ja lähti kävelemään kohti päämajaa. Päämaja oli aina siellä missä Aränwe ja Armindil olivat!

Päämajassa tunnelma oli kiihtynyt. Kaikki saattoivat aistia, että kohta mentäisiin. Miehet vilkuilivat Glorfindeliin ja Eltasiin odottaen merkkiä. Mainittu kaksikko keskusteli rauhallisen näköisenä Aränwen kanssa. Osa talonväen komppanian miehistä näytti nyt hermostuneilta, mutta ei pelokkaalla vaan innokkaalla tavalla. He tiesivät, että kohta mentäisiin. Welden istui kaatuneen puun päälle ja tarkasti rauhallisesti nuoliensa määrän ja jousensa kunnon. Hän kantoi yhä isänsä vanhaa jousta, jonka tämä oli saanut itseltään Hathaldir ”urhealta”. Jousi ei ollut ikinä jättänyt Weldeniä pulaan. Nuori Singollo tuli seisomaan hänen vierelleen, mutta Welden ei sanonut mitään. Hän vain hymyili rohkaisevasti ja jatkoi puuhiaan. Odottava hiljaisuus laskeutui mäen laelle.

Se rikkoutui kun sir Maenhir saapui juosten tähystyspaikaltaan. ”Ne lähtivät liikkeelle”, hän huudahti juostessaan. ”Kärki marssii jo, ja muut seuraavat heti”. Glorfindel nousi seisomaan. Hetken hän tuijotti pohjoiseen, kääntyi sitten Eltasin puoleen ja nyökkäsi. ”Viesti eteen”, huusi Eltas. ”Joukot valmiiksi hyökkäämään”. Heti päämajaan tuli liikettä. Lähetit singahtivat matkaan ja Talonväen komppania sekä Helevornin komppania alkoivat järjestäytyä. ”Nytkö me hyökkäämme”, kysyi Singollo ällistyneenä siitä, että piinallinen odotus olisi niin nopeasti ohi. ”Nyt ne marssivat”, vastasi Welden lyhyesti. Hän nousi seisomaan ja kiiruhti Glorfindelin luokse kun ruhtinas lähti kävelemään eteenpäin. Koko päämaja seurasi kun Glorfindel käveli alas loivaa rinnettä aivan metsän reunaan asti. Siihen päämaja pysähtyi, pysytellen puiden suojissa.

Welden näki nyt vihollisen marssikolonnan edessään. Se marssi pitkänä jonona tietä myöten länteen. Kärjen ja pääjoukon välissä ei ollut tyhjää tilaa. Kaikki prikaatit marssivat välittömästi toistensa perässä. Se oli hyvä! Kuormasto oli vielä tienristeyksessä ja valmistautui lähtemään liikkeelle. Kaikkien päämajan komentavien upseerien katse kiinnittyi siihen. Taustalta Welden kuuli Delemirin vaimeita komentoja kun tämä jalkautti komppaniansa ja hajautti sen päämajan suojaksi. Ritari vilkaisi taakseen. Prinssi Dahasin komppania oli siellä missä pitikin, päämajan takana yhtenäisenä joukkona. Landerin päämajakomppania oli osin välittömästi päämajan kanssa, osin takana metsässä. Ympäriltä metsästä kuului vaimeita ääniä kun kaikki kolme jalkaväen divisioonaa etenivät aivan metsän reunaan. Eriadorin armeija valmistautui hyökkäämään! Kaikki oli nyt kiinni niistä sotilaista, joita Welden ja muut olivat kouluttaneet koko talven ajan. Totuuden hetki oli nyt tullut. Olivatko he onnistuneet kouluttamaan hajanaisesta joukosta yhtenäisen armeijan, joka voisi pysäyttää vihollisen vyöryn? Pian se saataisiin selville.

Welden näki vihdoin vihollisen kuormaston olevan liikkeellä. Raskaat kömpelöt vankkurit vyöryivät tietä myöten kohti länttä pitkänä kolonnana. Ritari pidätti hengitystään. Hetken jännitys tarttui jopa häneenkin. Oli aika hyökätä! Eltas katsoi linjaa myöten oikealle ja sitten vasemmalle. Joukot olivat paikoillaan odottaen jännittyneinä. ”Hyökätään”, hän sanoi kuuluvalla äänellä ja antoi merkin. Pitkän hiljaisuuden jälkeen rumpujen lyönnit kuulostivat kuin ukkosen jyrähdyksiltä. Divisioonien rummut vastasivat, sitten prikaatien. Kaikki rummuttivat samaa viestiä. ”Eteenpäin”. Joukot lähtivät liikkeelle vaitonaisina. Welden näki lähimpien sotilaiden puristavan jännittyneinä keihäitään ja kilpiään. Prikaatit työntyivät aukealle ja marssivat eteenpäin. Aseet ja varusteet kalisivat, rummut pärisivät, mutta muuten ei kuulunut mitään meteliä. Edessä tiellä kuului huutoa ja meteliä. Vihollisen kolonna oli pysähtynyt.

Metsässä suoritettu järjestäytyminen ei voinut koskaan olla täydellinen. Ei etenkään kun monet komppaniat joutuivat marssimaan metsän läpi päästäkseen aukealle maalle. Eriadorin armeija työntyi aukealle maalle. Welden kykeni melkein aistimaan vihollisen hämmästyksen. Miten tämä oli mahdollista? Armeijan ilmestyi heidän sivustaansa kuin tyhjästä! ”Rivistö on epäjärjestyksessä”, totesi Welden katsellen omia joukkoja. ”Tiedän”, vastasi Eltas rauhallisena. ”Järjestäytyminen”, hän komensi. Heti päämajan rummut alkoivat lyödä uutta säveltä. Rumpujen kumina muuttui järjestäytymistä vaativaksi. Armeija pysähtyi, tasasi rivinsä, suoristi ne ja järjesti prikaatien ja pataljoonien välit oikeiksi. Eriadorin Armeijan viirit liehuivat ylväinä hienoisessa tuulenvireessä. Sitten kaikki oli valmista. ”Eteenpäin”, komensi Eltas jälleen. Rummut alkoivat päristä ja joukot lähtivät eteenpäin, suoraan kohti vihollista. Eltas katseli hetken eteensä. ”Viestinviejät Arahaelin ja Lovandilin luokse”, komensi Eltas. ”Arahaelin pitää kiihdyttää marssiaan, ja Lovandilin hidastaa”. Kaksi lähettiä ratsasti viemään viestiä. Welden hymyili mielessään. Eltas tiesi mitä teki. Hän halusi kääntää vihollista vasemmalta käsin, ei oikealta. Näin armeijan vetäytymistie pysyisi auki.

Eriadorin Armeija marssi rauhallisesti kohti vihollista. Arnorin divisioona alkoi pikkuhiljaa päästä hieman edelle keskellä marssivaa Lindonin divisioonaa ja Sindarin divisioona alkoi jäädä hivenen jälkeen tästä. Samaan aikaan vihollinen järjestäytyi nopeasti. Se alkoi saada jo rivistöjään kuntoon, mutta Welden saattoi nähdä kuormaston olevan toivottomassa liikennesumassa. Raskaiden vankkurien kääntäminen sujui hitaasti. Hän vilkaisi oikealle. Prinssi Oswine seisoi aukella esikuntuneen. Hänen ratsuväkensä oli yhä metsän suojassa poissa vihollisen näköpiiristä. Prinssi näytti rauhalliselta ja tarkkaili jalkaväen marssia kiinnostuneena. Marssia joka oli nyt valmis muuttumaan rynnäköksi. Myös Eltas tiesi tämän. Etäisyys oli nyt kyllin lyhyt ja innokkaasti marssivat sotilaat lyhensivät sitä kokoajan. ”RYNNÄKKÖÖN”, komensi Kultaisen Kukan aliruhtinas.

Rummut pärisivät jälleen, nyt rynnäkön merkiksi. Ennen kuin divisioonien rummut ehtivät yhtyä pärinään kohosi hurja huuto jalkaväen riveistä. Viimein Eriadorin Armeija hyökkäsi. Sotilaiden huuto kasvoi hurjaksi pauhuksi joka lähes peitti rumpujen pärinän alleen. Welden näki Arahaelin ratsun selässä karjumassa miehilleen, mutta kukaan ei voinut kuulla mitä tämä sanoi, ja kenraalikin varmasti tiesi tämän. Oli koittanut se lyhyt hetki jolloin taistelu ei ollut komentajien hallussa. Eriadorin armeija rynnäköi ja komentajat kykenivät vain katselemaan mitä tapahtuisi. Vihollinen oli saanut linjansa käännetyksi ja valmistautui ottamaan rynnäkön vastaan. Musta ja ruskeaunivormuiset rivistöt odottivat äänettöminä. Tai ehkä niistä lähti ääntä, mutta se peittyi rynnäköivän armeijan hurjaan huutoon.

Welden pidätti jälleen hengitystään. Arnorin divisioonan etummainen rivistö iski yhteen vihollisen kanssa. Kuului metallinen kolahdus kun kaksi rintamaa törmäsi. Sitten alkoi aseiden kalina kun keihäät, miekat ja kilvet iskivät yhteen. Jousikomppaniat lähestyivät vihollista rintaman takana ja ampuivat tiiviitä yhteislaukauksia korkealle ilmaan. Nuolet laskeutuivat jyrkässä kulmassa vihollisen prikaatien keskelle. Sitten Lindonin divisioona törmäsi viholliseen. Meteli yltyi. Pian myös Sindarin divisioona sai taistelukosketuksen. Eriadorin Armeija kävi päättäväisesti päälle. Hetken aikaa rintamat pysyivät paikoillaan, sitten raivo ja päättäväisyys pääsi voitolle. Hitaasti vihollinen antoi periksi, mutta taisteli jokaisesta metristä. Eriadorin Armeija lähestyi tietä. Kuormasto jalkaväen oikealla puolella näytti kiihdyttävän yritystään saada vankkurinsa käännetyksi. Kaikki sujui niin kuin oli suunniteltu. Mutta Welden tiesi kokemuksesta, että niin ei jatkuisi loppuun asti. Jotakin odottamatonta tapahtui aina. Niin tälläkin kertaa.

Ongelma oli sekä Arnorin että Sindarin divisioonan kohtaama kova vastarinta. Samaan aikaan keskellä Lindonin divisioona ajoi lyhyessä ajassa osan vihollisesta sekasortoiseen pakoon. Innokkaasti Lindonin joukot valmistautuivat takaa-ajoon. Mutta jyrkkä komento Eltasilta pysäytti heidät. Linja piti pitää yhtenäisenä, eikä keskusta saanut missään tapauksessa edetä nopeammin kuin vasen sivusta. Tämän jälkeen Lindonin komentajalta Guilinilta saapui kiihtynyt viesti. Guilinin esikuntaupseeri tiedotti komentajansa käskystä Eltasille, että armeijan ei tule seurata hitaimmin etenevää divisioonaa, vaan nopeiten etenevää, ja Guilin ryhtyisi nopeaan takaa-ajoon välittämättä sivustoistaan. Tämän kuullessaa Eltas kääntyi edelleen rauhallisena Singollon puoleen. ”Lähetti, suullinen viesti herralleni ruhtinas Guilinille. Informoikaa häntä, että tämä on minun shakkilautani, ei hänen, ja hän pitää kaikissa olosuhteissa paikkansa linjassa eikä vaaranna sivustoitaan. Muistuta häntä, että emme voi voittaa sotaa täällä tänään, mutta voimme sen kyllä hävitä”. Se oli hyvin sanottu, ja Guilin piti asemansa linjassa.

Pian muutkin divisioonat saivat hienoisen yliotteen vihollisesta ja alkoivat hitaasti ajaa näitä kohti tietä. Viimein näytti Glorfindel merkin prinssi Oswinelle ja ratsuväki työntyi aukealle maalle ja levittäytyi. Oswine johti ratsuväkensä oikealle, kiertäen Sindarin divisioonaa. Pian hän saavutti heidän oikean sivustansa ja ratsuväki levittäytyi linjaksi. Sitten asiat alkoivat mennä pieleen. Welden kuuli asiasta jälkeenpäin sir Gwardurilta, joka oli paikalla. Oswine huomasi Sindarin divisioonan hitaan etenemisen, mikä jätti vihollisen oikean sivustan auki. Prinssin mielestä se suorastaan vaati ratsuväen voimakasta hyökkäystä osakseen. Hän uskoi voivansa murtaa vihollisen sivustan ja siten olisi koko vihollisarmeijan tuho lähellä. Turhaan sir Gwardur muistutti, että heidän kohteensa oli kuormasto, eikä jalkaväki. Oswine ilmoitti nuorelle ritarille, että tilanteen vuoksi ratsuväen kohde piti harkita uudelleen, ja selvästi jalkaväki oli nyt parempi kohde. Gwardur ei saanut hänen mieltään muuttumaan, ja sir Athir oli sillä hetkellä rivistössä äärimmäisenä oikealla katsomassa, että kaikki oli hyvin.

Welden katseli taistelun edistymistä tyytyväisenä. Vihollinen oli tappiolla ja ratsuväellä oli suora reitti iskeä kuormaston kimppuun. Prinssi Oswinen ratsuväki lähti liikkeelle suoraan eteenpäin. Welden katseli tyytyväisenä ratsuväen hyvässä järjestyksessä etenevää rintamaa. Pian he kiihdyttäisivät laukkaan ja hyökkäisivät. Hän tiesi kokemuksesta, että kokonaisen ratsuväen divisioonan rynnäkkö oli vaikuttava näky. ”Mutta hehän kaartavat vasemmalle”, huudahti sir Delemir ällistyneenä. Hän seisoi lähellä Weldeniä. Kauhukseen Welden huomasi, että juuri niin oli asia. Ratsuväen vasen siipi hidasti ja käänsi vasempaan ja oikea siipi kiihdytti vauhtiaan ja kääntyi laajassa kaaressa vasempaan. ”Voi ei”, huokasi Welden. ”Hän aikoo iskeä vihollisen oikeaan sivustaan. Hän luulee sen olevan auki”. ”Eikö se sitten ole”, kysyi sir Armindil, joka katseli taistelun kulkua kiinnostuneena. ”Kevytaseisilla jalkaväen raskasaseisen divisioonan kimppuun”, sanoi Welden ja pudisti päätään. ”Se ei onnistu. Ei Sauronian vakinaisia vastaan ainakaan. Ne ovat oikeita sotilaita”.

”Se täytyy estää”, huudahti Welden viimein. Hän vilkaisi ympärilleen, mutta ei heti tiennyt mitä tehdä. Joku toinen tiesi. Ruhtinas Aränwe oli seisonut hiljaa sivussa taistelun ajan. Hänen tehtävänsä oli liikkeiden ja operaatioiden suunnittelu. Varsinaisen taistelun aikana Aränwellä ei ollut vastuuta, ja hän tunsi itsensä hyödyttömäksi. Welden tiesi, että tämän täytyi tuntua kovalta urhealle vanhalle noldolle, joka oli aina valmis tekemään mitä kunnia ja velvollisuus vaativat. Nyt hän katsoi velvollisuutensa vaativan olla hyödyksi. Aränwe tarttui lähimpään hevoseen ja nousi satulaan. ”Minä hoidan asian”, hän huusi ja kannusti hevosta eteenpäin. ”Ei, Aränwe”, huudahti Welden. ”Odota”! Mutta oli liian myöhäistä. Aränwe oli jo aukealla. ”Sir Haldan”, Welden huusi yhdelle päämajaan sijoitetuista Kultaisen Kukan ritareista. ”Menkää hänen peräänsä ja suojelkaa ruhtinas Aränweä”. Haldan tervehti ja nousi satulaan. Pian hän oli liikkeellä tavoittaen Aränweä nopeasti.

ATHIR WENDIRIN RYNNÄKKÖ

Sir Athir ratsasti ratsuväen takana kohti Oswinen komentopaikkaa. Divisioona liikkui ripeästi eteenpäin suoraan kohti kuormastoa, jonka kohtalo olisi pian sinetöity. Ritari hymyili vaarallisesti katsellessaan taistelua edessään. Vihdoinkin Eriadorin Armeija oli saanut tilaisuutensa iskeä takaisin. Jalkaväki käytti tämän tilaisuuden innokkaasti ja kävi hurjasti vihollisen päälle. Pian ratsuväki pääsisi myös näyttämään kyntensä. Samassa Athir pysähtyi. Hän näki jotakin hämmentävää. Itä-Emnetin kevytaseiset vasemmalla sivustalla olivat pysähtyneet ja kääsivät rintamaansa hitaasti vasempaan. Seuraava prikaati teki samoin, mutta hivenen laajemmassa kaarrossa. Koko divisioona suoritti hallittua rintamasuunnan vaihtoa vasempaan. Athirin leuka loksahti hetkeksi auki. ”Mitä ihmettä”, hän totesi itsekseen, mutta tiesi jo. Oswine käänsi rintamasuuntaansa hyökätäkseen vihollisen jalkaväen sivustaan! Athir tunsi hetkeksi paniikin valtaavan itsensä. Sitten hän pakotti sen sivuun. Nyt piti pysyä rauhallisena, ja miettiä. Ehtisikö hän vielä muuttamaan rintamasuunnan takaisin oikeaan suuntaan? Ei ehtisi, Oswine oli jo lähes valmis hyökkäämään. Mutta voitaisiinko jotakin vielä pelastaa? Ritarin kokenut katse haravoi maastoa. Äkkiä hänen silmiinsä syttyi jälleen innostunut loiste. Ehkä jotakin voitaisiin sentään yrittää. Kaksi Adornin Ruhtinaan miliisin komppaniaa oli jäänyt jälkeen ja etsi nyt omaa paikkaansa linjassa. Kyseisillä komppanioilla oli soihdut mukanaan, joilla kuormasto oli tarkoitus polttaa valtauksen jälkeen. Athir puri hampaansa yhteen ja kannusti hevostaan.

Hän tavoitti nopeasti etummaisen komppanian. ”Seuratkaa minua”, komensi ritari. ”Mutta divisioona valmistautuu hyökkäämään”, totesi komppanian päällikkö. ”Meidän täytyy päästä prikaatimme yhteyteen”. Athir käänsi vihaisina leimuavat silmänsä upseeriin. ”Divisioona valmistautuu hyökkäämään väärään suuntaan. Me menemme oikeaan suuntaan, ja tarvitsen soihtunne. Seuraatte siis minua, ja tämä on käsky”! Upseeri nyökkäsi ja lähti seuraamaan Athiria, joka jatkoi jo matkaa. Kumpikin komppania seurasi.

Athir oli nimittäin huomannut äärimmäisenä oikealla linjassa olleen Lindonin Ruhtinaan Ratsuväen pataljoonan jääneen pitemmän marssimatkansa vuoksi hivenen jälkeen muusta divisioonasta. Se suoritti vielä kaartoaan vasempaan. Valiten suoremman reitin Athir ehätti katkaisemaan pataljoonan marssireitin. Hän viittasi pataljoonan komentajaa pysähtymään. Ilokseen Athir tunnisti komentajan. Se oli Wedemir Noldorin, joka oli aikoinaan ollut ritarikunnan noviisina ja vähän aikaa nuorempana ritarina. ”Wedemir”, huudahti Athir, ”Pataljoona kuuluu komentooni. Suorittakaa heti käännös takaisin oikealle. Meidän pitää hyökätä kuormaston kimppuun”. ”Yhdellä pataljoonallako”, kysyi Wedemir ällistyneenä. ”Ei ole muitakaan”, totesi Athir. ”Mutta ole huoletta. Emme yritä vallata kuormastoa. Riittää että pääsemme kyllin lähellä polttaaksemme sen. Adornin komppanioilla on soihdut. Kukin heidän joukkueistaan seuraa yhtä komppaniaasi. Avaatte reitin niin lähelle, että rohanilaiset pääsevät sytyttämään soihtunsa ja heittämään ne vaunuihin. Yritetään polttaa niin monta kuin voimme”. ”Ymmärrän”, sanoi Wedemir. Hänen silmiinsä oli jo syttynyt innokas tuike. ”Liian kauan olemme vain nauttineen suuren nimemme maineesta”, sanoi Wedemir viimein. ”On aika tehdä jotakin suurta tuon maineen oikeutukseksi”, jatkoi nuori ruhtinas muistaen viime yön törmäilynsä. ”Pataljoona kuuluu komentoosi, sir Athir. KAARTO TAKAISIN OIKEAAN”, huusi Wedemir yli metelin ja viittoi oikealle. Kiroillen miehet alkoivat suorittaa annettua käskyä. Eivätkö he juuri olleet kääntyneet oikealta vasemmalle?

Sir Athirilla ei ollut enää aikaa katsella mitä prinssi Oswine puuhasi. Hän sai Lindonin ratsuväen ja Adornin kaksi komppaniaa linjaan. Athir kohotti miekkansa korkealle ja osoitti eteenpäin, kohti kuormastoa. ”SEURATKAA MINUA”, hän antoi ritarien perinteisen komennon. Ei menkää, vaan seuratkaa! ”HYÖKKÄYKSEEN”! Athir kannusti hevostaan ja kuuli kavioiden kopinasta että pataljoona seurasi. Lindonin ratsuväki oli raskasaseinen yksikkö. Kahdella komppanialla oli pitkät seipäät ja miekat aseinaan. Nämä kaksi komppaniaa olivat laidoilla. Kahdella komppanialla oli keihäät aseinaan. Keskimmäisenä hyökkäsi komppania ritareita kevyissä haarniskoissa seipäin ja miekoin aseistautuneina. Kuudennen osaston muodosti itse Wedemir, jonka pieni esikunta sekä joukko Välwen huoneen ritareita seurasi häntä taisteluun. Täyttä laukkaa osasto hyökkäsi lähestyen nopeasti kuormastoa. Ainakin kaksi prikaatia joukkoja oli kuormaston suojana, mutta ne olivat hajallaan pitkin kolonnaa. Nyt nämä joukot muodostivat nopeasti linjan tapaisen kolonnan suojaksi.

Athir antoi merkin ja Lindonin ratsuväki hajaantui komppanioittain omille suunnilleen. Adornin miliisin joukkueet seurasivat niitä vähemmän innokkaina mutta päättäväisinä. Sitten kaikki muuttui sekasortoiseksi yhteenotoksi. Haltioiden hyökkäävät ratsumiehet tavoittivat puolustajat. Siellä täällä linja piti, toisaalla se murtui. Ratsumiehiä ja jalkaväkeä taisteli sekaisin, vetäytyen ja taas hyökäten. Athir hyökkäsi Wedemirin talonväen kanssa vihollisen linjaa vastaan. Yksi Wedemirin ritareista iski peitsensä viholliseen luoden aukon linjaan. Athir tunki tähän aukkoon surmaten taitavalla miekaniskulla vihollisen keihäsmiehen. Sitten hän torjui toisen keihästmiehen hyökkäyksen ja surmasi tämän, mutta joutui samalla tilanpuutteen vuoksi vetäytymään. Ritari vetäytyi irti taistelusta ja vilkaisi ympärilleen. Hänen ällistyksekseen se toimi. Siellä täällä vihollinen torjui hyökkäyksen, mutta nopeat ratsumiehen kaarsivat toisaalle ja etsivät heikkoja kohtia. Monissa kohdin Adornin miehet olivat päässeet kyllin lähelle heittääkseen soihtunsa, ja useita vankkureita oli jo liekeissä. Ratsumiehet olivat jopa vallanneet muutaman vankkurin ja kiersivät vihollisen selustaan. Toisaalta yhden komppanian hyökkäys oli täysin torjuttu ja se kaarsi nyt etsimään uutta kohtaa mihin iskeä.

Kohdalla missä Athir taisteli oli vihollisen puolustus vahvimmillaan, eikä Wedemir päässyt eteenpäin. Heistä oikealla sen sijaan samalla hetkellä ritarien komppania rysäytti täyttä vauhtia päin puolustavia jalkamiehiä jotka jäivät jalkoihin tai kääntyivät pakoon. Innokkaat ritarit seurasivat iskien miehiä kuoliaaksi ja miliisi pääsi sytyttämään useita vankkureita tuleen. Se toimii, riemuitsi Athir mielessään. Hänen vierellään yksi miliisi piteli kädessään palavaa soihtua, mutta oli liian kaukana heittääkseen sen. Äkkiä hänen vatsaansa osui nuoli. Mies pysytteli satulassa kyllin pitkään, että ehtii antaa soihdun Athirille, ja rojahti sitten maahan. Athir tarttui soihtuun ja sinkosi sen kohti lähintä vaunua. Soihtu putosi vaunun katolle ja sytytti sen hetkessä roihuavaksi liekkimereksi. Oikealta juoksi keihäsmies kohti Athiria, mutta ritari torjui hyökkäyksen, iski keihään poikki ja surmasi miehen.

Samassa Athir kuuli taistelun metelin yli voimakkaita komentosanoja. Hän havaitsi heti mustaan univormuun ja punaiseen viittaan pukeutuneen hahmon seisomassa yksien vankkurien päällä huutaen ohjeita puolustajille. Miehen olkapäillä oli prikaatinkomentajan arvomerkit. Athir tarttui jouseensa ja pysäytti hevosensa. Hän tähtäsi rauhallisesti ja lähetti nuolen matkaan. Se osui vihollista vatsaan. Tämä horjui mutta ei kaatunut. Athir veti esiin toisen nuolen ja tähtäsi jälleen rauhallisesti. Nuoli lähti matkaan suhahtaen ja osui miestä kaulaan lävistäen sen. Prikaatinkomentaja kaatui vankkurien päältä maahan. Athir jännitti jousen uudelleen ja etsi uutta maalia. Hän näki vihollisen ratsumiehen ilmestyvän vankkurien takaa ja pudotti tämän hienolla laukauksella.

Oli aika katsoa uudelleen tilannetta. Lindonin ratsuväki oli saanut useita vankkureita haltuunsa ja päässyt kyllin lähelle monia muita, niin että ne olivat tulessa. Kolonna oli suuri tulimeri. Ehkä puolet vankkureista oli tulessa ja toinen puoli kunnossa. Athir tiesi että sen parempaan he eivät pystyisi. Jalkaväki oli nyt saamassa vahvistuksia ja pääsemässä taisteluun mukaan. Nyt menetykset alkaisivat kasvaa ja vihollinen saada yliotetta. Tulisi todella vaikeaksi vallata lisää vankkureita, ja niistä jouduttaisiin maksamaan liian suuri hinta. Oli aika poistua! Vihollisen ratsumiehiä alkoi näkyä edessä, ja myös selustassa. Athir viittasi lähellään pysytelleelle pataljoonan torvensoittajalle. ”Irroittaudutaan”, hän komensi ja nosti jousensa valmistautuen tukemaan ratsumiesten vetäytymistä.

ESIKUNTA TAISTELEE

Saldan Surmanruhtinas katseli edessään avautuvaa näkymää hiljaisen raivon vallassa. Hän oli juuri surmannut viestinviejän raivonpuuskassaan. Hän ei ymmärtänyt miten tämä oli mahdollista, mutta niin vain oli! Koko etujoukon jalkaväki oli taistelussa ja menettämässä otettaan. Jalkaväki vetäytyi taistellen ja vihollisella oli selvä yliote. Käsittämättömintä oli suunta mistä vihollinen oli ilmestynyt. Mutta eniten Saldan oli raivoissaan, koska häntä ei oltu kuunneltu. Kreivi Wagran oli uskonut voivansa vain kävellä Mithlondiin lopettamaan sodan. Ylimmistä komentajista vain ruhtinas Suingol oli ollut Saldanin kanssa samaa mieltä. Ei vihollinen ollut vain pyöritelly peukoloitaan talven ajan, vaan valmistautunut sotaan. Tässä oli todiste siitä. Heidät oli yllätetty pahasti Wagranin huolettomuuden vuoksi.

Saldam yritti hillitä itseään hivenen verran. Nyt piti päättää mitä hän voisi tehdä. Saldanilla oli vain yksi eliitti ratsuväenpataljoona, mutta oikeassa paikassa käytettynä sillä voisi saada paljon aikaan. Hän näki kuormaston liekeissä, prinssi Zurukin varusteet ja muonat palamassa tuhkaksi. Saldan ei voinut olla ihailematta sitä päättäväisyyttä ja intoa millä hyökkäys kuormastoa vastaan oli tehty. Hänen tottunut katseensa haravoi maastoa ja osui sitten kaukana metsän reunassa seisoviin hahmoihin. Jossakin karmean pääkallokypärän alla Saldanin kasvot vääntyivät hymyyn. Sotilaat vilkaisivat huolestuneina toisiinsa kuulleessaan Saldanin karmean naurun. Zurukin armeija oli tuhon oma ja Surmanruhtinas nauroi.

Welden katseli silmä tarkkana tapahtumia edessään. Se esikunnassa palvelussa oli pahinta. Hän oli vain katsoja kaukana sieltä missä tapahtui. Oswine oli kääntänyt rintamansa ja hyökkäsi vihollisen sivustaan. Hyökkäys kuitenkin pysähtyi heti alkuunsa, kun vihollisen jalkaväki piti rivistönsä tiiviinä. Vain Arnorin raskaasti aseistettu ratsuväki pääsi hieman eteenpäin, mutta ei voinut yksinään käyttää saavuttamaansa etua hyväkseen. Aränwe ratsasti sir Haldanin kanssa tasangolla yrittäen ehtiä ajoissa Oswinen luokse. Joku toinen oli kuitenkin jo puuttunut asioihin. Ilokseen Welden oli nähnyt ratsuväen oikean siiven kääntyneen takaisin kohti kuormastoa, ja hyökänneen. ”Mitähän ihmettä siellä tapahtui”, ihmetteli Eltas katsellen kuormaston suuntaan. ”Minulla on sydänveli joka korjaa asioita”, sanoi Welden hymyillen. ”Minkälaisia asioita”, kysyi Eltas naurahtaen. ”Esimerkiksi pieleen menneitä taisteluita”, vastasi Welden pilke silmäkulmassaan.

”Oikealla on ratsuväkeä”, totesi sir Maenhir, joka seisoi Weldenin lähellä. Tämä kääntyi heti katsomaan. ”Vain pataljoona”, hän totesi heti. ”Mutta se pääsee pian puuttumaan taisteluun”, Vanhempi ritari jatkoi. ”Eltas, näetkö ratsuväen pataljoonan oikealla”? Aliruhtinas kääntyi tarkkailemaan tilannetta. Kokoajan jalkaväen taistelu jatkui kiivaana Eriadorin armeijan painostaessa ja ajaessa hitaasti vihollista kohti Virtaa. ”Voi ei”, huudahti Welden samassa. Hän oli tajunnut jotakin. ”Kai Aränwe huomasi sen pataljoonan”? Kauhukseen hän totesi heti, että Aränwe ei ollut huomannut. Kaksi ratsumiestä jatkoi ratsastusta entiseen suuntaan. ”Viesti Lovandilille”, huudahti Glorfindel samassa. ”Haluan hänen kääntävän rintamasuuntansa pohjoisesta etelään ja suojaavan jalkaväen sivustan. Meidän on aika alkaa vetäytymään. Ehkä puolet kuormastosta on tulessa, ja se saa luvan riittää. Vihollisen pääjoukko voi pian alkaa saapumaan mukaan taisteluun”. Singollo lähti viemään viestiä. ”Vihollisen ratsuväki tulee suoraan meitä kohti”, totesi Welden. ”Ja Aränwe on suoraan heidän reitillään”. ”Delemir”, huusi Welden. ”Valmistaudu puolustautumaan”.

Glorfindelin suojelija ja Talonväen päällikkö heräsi heti toimintaan. Talonväen komppania ja Helevornin komppania raskasaseisine ritareineen muodosti puolikaaren esikunnan ympärille ja valmistautui ottamaan hyökkäyksen vastaan. Esikuntakomppania jäi reserviksi valmiina iskemään läpimurrot takaisin. Harvat jousimiehet kokoontuivat puolikaaren keskelle. Mutta Weldenin koko huomio oli kiinnittynyt tasangolle. Aränwe ja sir Haldan jatkoivat yhä matkaansa. Sitten he äkkiä pysähtyivät ja kääntyivät ympäri. Vihollisen ratsuväen pataljoona karautti täyttä laukkaa kaksikkoa kohti ja saavutti heitä nopeasti. Seurasi hurja kilparatsastus kohti esikuntaa. Hetken näytti siltä, että kaksikko ehtisi turvaan. Sitten vihollinen alkoi ampua nuolia. Kauhukseen Welden näki, miten yksi nuoli osui Aränwen hevoseen ja se kaatui. Vanha haltia jäi maahan. Koko esikunta oli hiirenhiljaa, seuraten kauhuissaan tapahtumia. Oli liian myöhäistä tehdä mitään.

Sir Haldan oli yksi kokemattomimmista ritareista. Hän oli liittynyt ritarikuntaan samoihin aikoihin sir Gwardurin kanssa. Welden ei tuntenut nuorempaa ritaria kovin hyvin. Hän pysytteli usein yksikseen tai serkkunsa Maenhirin kanssa. Haldan oli ehkä nuori, mutta hän tiesi ritarien epävirallisen säännön, sen minkä Welden oli heille tuonut mukanaan. ”Ketään ei jätetä”! Ei ketään! Kaikki palaavat takaisin, tai ei kukaan. Haldan olisi ehtinyt turvaan. Hetken hänen hevosensa jatkoi samaan suuntaan. Sitten se pysähtyi. Sir Haldan tempaisi suitsista ja hevonen kääntyi. Hän isku kannuksilla lisää vauhtia ja hevonen kiihdytti laukkaan. Vihollisen ratsuväki oli jo melkein maassa makaavan Aränwen luona, ja tämä näytti liikkuvan. Yksi muita edelle oleva ratsumies hyökkäsi kohti puolustuskyvytöntä Aränweä. Jostain kaukaa kuului tuulen mukana vaimea ”eriador eriador” huuto kun sir Haldan palasi taisteluun. Hän hyökkäsi miekka koholla ratsumiehen kimppuun ja pysäytti hevosensa miehen ja Aränwe väliin. Sitten miekat iskivät yhteen. Haldan oli taitava ratsumies ja hallitsi tilanteen. Hän kaatoi vihollisen yhdellä iskulla.

Welden näki kaukaa miten Haldan veti esiin jousensa. Kokonainen ratsuväen pataljoona vyöryi häntä kohti. Haldan jännitti jousen ja nuoli lähti matkaan. Se osui lähelle ehtineeseen viholliseen, joka putosi satulasta. Samassa Haldan jo sovitti uutta nuolta jänteelle. Hän tähtäsi nopeasti ja ampui, mutta nuoli meni ohi. Samassa ainakin kaksi nuolta osui haltian hevoseen ja se kaatui maahan. Welden pidätti henkeään. Sitten sir Haldan ponnisti pystyyn jousi yhä kädessään. Rauhallisesti ritari ampui nuolen lähimmän vihollisen vatsaan. Sitten hän kääntyi, sillä useita vihollisia oli jo kiertänyt hänet, ja ampui yhden ratsumiehen alas satulasta. Toinen ratsumies yritti ratsastaa ritarin kumoon, mutta tämä väisti ja kiskaisi miehen alas satulasta. Samassa mustakaapuinen kirkkaaseen pääkallonmuotoiseen kypärään pukeutunut hahmo hyökkäsi miekan kanssa hänen kimppuunsa. Sir Haldan ennätti kääntyä ja kohottaa jousensa suojakseen, mutta miekka katkaisi jousen ja osui ritarin vatsaan. Vihollisen seiväsmies ratsasti ritarin takaa mutta työnsi seipäällään ohi. Mutta mustakaapuinen hahmo iski miekallaan uudestaan ja sir Haldan kaatui maahan kuolleena. Aränwe yritti ponnistella pystyyn, mutta ohitse ratsastava vihollinen heilautti miekkaansa ja Aränwe putosi takaisin maahan eikä enää liikkunut.

Esikunta oli kuolemanhiljainen. Aränwe oli poissa. Ruhtinas Aränwe, joka niin kauan sitten oli nuorena haltiana lähtenyt Tirionista maailmaa pelastamaan. Morgothin perään, maailmaan ääriin. Vihdoin oli hänen pitkä taipaleensa päättynyt Konnun Virranvarressa. Tuskin kukaan muu armeijassa, Glorfindelia lukuunottamatta, oli niin rakastettu kuin Aränwe. Hän teki työnsä poissa muiden silmistä, karttapöytien ja kirjoituspöytien ääressä, mutta kaikki tiesivät hänen työnsä tärkeyden. Nyt Aränwe oli poissa. Useissa silmissä oli kyyneleitä. Mutta Welden katsoi paikkaa mihin sir Haldan oli kaatunut, ja miekkansa riemullisesti taivaalle kohottanutta mustakaapuista hahmoa. ”Me emme tunteneet häntä läheskään niin hyvin kuin hän olisi ansainnut”, sanoi Welden hiljaa. ”Minä kostan hänen kuolemansa”, sanoi Delemir päättäväisesti. Welden kuitenkin pudisti päätään. ”Ei, sir Delemir. Et sinä. He ovat minun ritareitani nyt! Kukaan ei surmaa minun ritareitani ja selviä siitä. Jos löydän hänet, hän kuolee”. Delemir nyökkäsi ääneti, mutta heräsi heti takaisin toimintaa. Herätys, ne tulevat tänne nyt. Valmistautukaa ottamaan hyökkäys vastaan”. Päättäväisesti sir Delemir otti päämajan puolustuksen johdon. Glorfindel näytti hivenen tuskaiselta, mutta kykeni yhä johtamaan taistelua. Aliruhtinas Eltas oli selvästi järkyttynyt, mutta hänkään ei ollut menettänyt kykyään ajatella.

Rauhallisesti päämaja odotti vihollisen pataljoonan lähestyessä. Sitten he olivat jousen kantaman päässä. Welden odotti hetken ja ampui sitten ensimmäisen nuolensa. Sir Maenhir noudatti esimerkkiä, samoin muut harvat jousimiehet. Useita vihollisia kaatui. He jatkoivat ampumista, kunnes vihollinen iski komppanioiden kimppuun. Welden ampui edelleen jousellaan ritarien kimppuun hyökkääviä vihollisia. Hän näki jälleen Glorfindelin seisovan paikoillaan äärimmäisen rauhallisena, katselemassa käynnissä olevaa taistelua kuin se ei liittyisi mitenkään häneen. Talgar ja Duall seisoivat hänen edessään miekat käsissään, valmiina suojelemaan Lindonin ruhtinasta. Sir Dunlan seisoi Glorfindelin rinnalla jousi kädessään. Sitten noin kymmenen vihollista ryntäsi läpi puolustuslinjasta ja suoraan kohti Glorfindelia. Dunlan laskeutui polvelle ja ampui ensimmäisen miehen kuoliaaksi. Samassa Delemir hyökkäsi toiselta suunnalta haarniskassaan vihollisen kimppuun, ja sir Welden ja sir Maenhir hyökkäsivät omalta suunnaltaan. Yksi keihäsmies kaatoi juoksi Glorfindelin suojaksi ja kaatoi tätä kohti hyökkäävän ratsumiehen hevosen keihäällään. Duall aikoi juosta eteenpäin ja surmata kaatuneen ratsumiehen, mutta muisti viime hetkellä Talgarin olevan ensimmäisessä taistelussaan ja viittasi tämän menemään. Nuori Talgar käsitteli miekkaansa taitavasti ja surmasi ensimmäisen vastustajansa. Hän palasi Duallin rinnalle innostunut ilme silmissään. Dunlan ampui jälleen jousellaan Glorfindelia kohti pyrkivän ratsumiehen ja sitten se oli ohi. Delemir oli pudottanut ratsumiehen satulasta ja ottanut tämän paikan. Hän kävi vihollisen kimppuun hurjasti ja surmasi kaksi ratsumiestä. Samalla Welden ja Maenhir surmasivat loput kolme. Yhtään vihollista ei ollut enää puolustuslinjan sisällä elossa. Welden kääntyi katsomaan mitä linjassa tapahtui.

Kaikki oli sielläkin ohi. Hyökännyt pataljoona saattoi ehkä olla Sauronian eliittiyksikkö, mutta Glorfindelin Talonväen komppanialle ja Helevornin komppanialle se ei mahtanut mitään. Jalkautuneet ritarin tekivät hirvittävää jälkeä hyökkääjien riveissä, saaden hyvää apua Päämajakomppanialta. Prinssi Dahas johti puolustusta Delemirin mentyä Glorfindelin avuksi. Pataljoonan hyökkäys pysähtyi kuin seinään, ja menetettyään puolet miehistöstään se vetäytyi jättäen ritarit seisomaan paikoillaan vähäisin menetyksin ja innokkaina. Apua oli lisäksi tulossa, mikä oli lopullisesti pakottanut vihollisen vetäytymään. Sir Athirin ja Wedemir Noldorinin komentama Lindonin ratsuväen pataljoona oli palaamassa lujaa vauhtia päämajan suojaksi nähtyään sen olevan pulassa. ”Ratsaille”, komensi aliruhtinas Eltas. ”Viesti kaikille yksiköille. Valmistaudumme vetäytymään. Vihollisen pääjoukko lähestyy”.

Taistelukentällä etu oli selvästi Eriadorin armeijan puolella. Tie oli nyt heidän hallussaan ja vihollisen jalkaväki oli joutunut vetäytymään Virran rannoille asti. Se oli kuitenkin yhä kentällä, eikä sitä voitaisi lopullisesti lyödä ennen Wagranin pääjoukon saapumista. Oli aika katkaista taistelukosketus ja vetäytyä pois.

SANKARUUDEN VUORO

Welden talutti hevostaan samaan suuntaan mihin armeijan päämaja ratsasti rauhallista käyntiä. Hän ja hevonen vilkuilivat aina välillä toisiaan vihaisesti. ”Mitä ihmettä sinä talutat hevostasi”, huudahti nuori Singollo ratsastaessaan ohi. ”Tämä hevonen vihaa minua”, vastasi Welden. ”Ja minä sitä”. Welden kuuli takaansa tutun naurun. ”Kaikki hevoset vihaavat sinua”, nauroi Athir. Lindonin ratsuväki seurasi päämajaa suojaten sen vetäytymistä. ”Athir”, ilahtui Welden, unohtaen hetkeksi surun jonka vallassa oli. ”Hyvin toimittu tuolla. Oletan että tuo hävitys on sinun ansiotasi”. Hän viittasi liekehtivään kuormastoon. ”Piti hieman improvisoida”, vastasi Athir huolettomasti. ”Onneksi se meni hyvin. Näyttää siltä että Oswinekin pääsee livahtamaan ehjänä takaisin”. Welden katseli taakseen. Prinssi Oswinen ratsuväki oli saavuttanut Sindarin divisioonan oikean sivustan ja suojasi nyt sitä.

”Onko selustaamme vartioinut pataljoona saanut vetäytymiskäskyn”, kysyi Welden äkkiä muistaen metsään jätetyn yksikön. ”Kyllä sinne lähetti meni”, totesi Armindil hevosensa selästä. ”Minä tulin juuri sieltä päin”, sanoi sir Halbar, Delemirin komppanian varakomentaja. ”Siellä oli jo vihollisen vahvoja partioita. Luulen että pataljoonan pitää vetäytyä omaa reittiä etelään ja sitten länteen”. Tämä herätti jotakin Weldenissä. Päivä oli ollut väsyttävä, mutta äkkiä hän oli täysin pirteä ja varuillaan. ”Sir Halbar, näitkö lähettiä joka sinne lähti”? Ritari pudisti päätään. Welden muisti Halbarin olevan vanhoja Lähteen Huoneen veteraaneja, joka oli kasvanut Nan Lasgalenissa Nevrastissa, ja haavoittunut Gondolin tuhoutuessa. Ritari pudisti päätään. ”Luulen että hän oli vielä pataljoonan luona. Toivottavasti lähetti älyää jäädä sinne. Paluumatka olisi hengenvaarallinen”. Todellakin, mietti Welden. Jokin ei ollut kunnossa.

Hän talutti hevosensa Eltasin suuntaan, mutta tätä ei näkynyt. ”Sir Armindil”, huudahti Welden. Komentoupseeri käänsi katseensa vihollisen suunnasta Weldeniin. ”Onko jokin pielessä”, hän kysyi nähdessään Weldenin huolestuneen ilmeen. ”Ehkä”, vastasi Welden. ”Kuka vei viestiä selustapataljoonan luokse, että se vetäytyisi”? Armindil mietti hetken. Sitten hän muisti. ”Se oli turvallisin suunta, joten lähetin Nessanen sinne. Eikö hän ole jo palannut”? Welden tuijotti hetken Armindiliin. Sitten hän oli jo hevosen selässä ja kannusti sitä eteenpäin. Hän pysähtyi hetkeksi sir Athirin kohdalle. Nuorempi ritari katseli ihmetellen miten vihamielinen ja hankala hevonen oli täysin Weldenin ohjissa ja totteli epäröimättä. ”Selustaan lähetetty lähetti oli Nessane”, huudahti Welden. ”Hän ei ole palannut. Minä lähden heti katsomaan missä hän on. Etsi muutamia ritareita ja tule perässä. Nyt on kiire”. Athir nyökkäsi ja katsoi hetken sydänveljensä perään, kun tämä kannusti jo hevostaan eteenpäin. Sitten hän lähti etsimään muita Kultaisen Kukan ritareita.

Welden kannusti hevostaan kohti metsänreunaa. Ainakin hevonen oli hyvin levännyt. Nyt hän eteni täyttä laukkaa ja unohti täysin, ettei pitänyt hevosista, tai nämä hänestä. Nyt piti löytää Nessane, ja pian! Hän näki vasemmalla vihollisen pääarmeijan lähestyvän. Sen ratsuväki ei kuitenkaan pyrkinyt erillisesti taistelukosketukseen, vaan varmisti vihollisen sivustoja. Mielessään Welden laski jo missä pataljoona oli ollut, ja reittiä mitä myöten lähetti olisi lähtenyt palaamaan pataljoonan luota. Vasemmalla vilahteli jo puiden lomassa pieni vihollisen partio, kun Welden ehti puiden keskelle ja lähti nousemaan pientä mäkeä ylös. Hän pysähtyi mäen päällä. Ketään ei ollut näkyvissä millään suunnalla. Welden ei voinut muuta kuin luottaa vaistoonsa. Mitä se sanoi? Se kehoitti menemään etelään. Nessane yrittäisi koukata lännen kautta välttääkseen vihollista.

Ritari lähti nopeasti alas loivaa rinnettä. Metsä harveni ja pian oli edessä pitkä aukio. Welden istui ratsun selässä tarkkaillen maastoa, kun hän viimein kuuli kavioiden kopinan. Hevosia oli paljon enemmän kuin yksi. Sitten hän näki yksinäisen ratsastajan tulevan täyttä laukkaa aukiota myöten länteen, suoraan puiden suojassa olevaan ritaria kohti. Hän näki liehuvat pitkät hiukset ja lähetin univormun. Se oli Nessane. Pieni pölypilvi nousi hänen takaansa. Welden näki ainakin parikymmentä ratsumiestä Nessanen kannoilla. Muutama oli lähempänä, mutta pääjoukko selvästi jäljessä. Welden tiesi mitä tehdä. Hän antaisi Nessanen jatkaa ratsastustaan ja pysäyttäisi takaa-ajajat. Rauhallisesti ritari veti esiin jousensa ja asetti nuolen jänteelle.

Nessane saavutti kohdan jossa Welden hieman sivummalla piileskeli. Nuori haltianeito näytti hivenen pelästyneeltä, mutta ei pahasti. Welden jännitti jousensa. Samassa jostain takaapäin osunut nuoli osui Nessanen hevoseen ja se kaatui. Tyttö lensi vähän matkaa ilmassa ja osui raskaasti maahan. Weldenin ällistyi, mutta vain hetkeksi. Sitten hän ja ampui rauhallisella laukauksella taaempana ratsastaneen jousimiehen. Tämä oli vaarallisin vihollinen ja piti hoitaa pois pelistä. Kukaan ei ensin huomannut tapahtunutta. Welden kannusti hevostaan ja tuli loivan rinteen alas yhdellä loikalla. Kaksi ratsumiestä tavoitteli Nessanea, joka kompuroi jaloilleen. Hän oli kadottanut jousensa. Welden kannusti hevostaan suoraan ratsumiehiä kohti.

Miehet huomasivat ritarin liian myöhään. Hänen suuri haltiahevosensa osui suoraan pienemmän ratsun kylkeen. Viimeinkin Weldenin hevonen sai purkaa pahaa tuultaan ja kaatoi hurjalla töytäisyllä toisen hevosen ratsastajineen kumoon. Toinen ratsumies yritti pysäyttää hevostaan ja vetää esiin miekkaansa, mutta hevonen nousi takajaloilleen ja mies kadotti tasapainonsa. Welden iski hänet miekallaan kuoliaaksi. Nessane oli jo jaloillaan tajuamatta mitä tapahtui. ”Ojenna kätesi”, huusi Welden ja ratsasti tytön rinnalle. Hän tarttui tämän kohotettuun käteen ja nosti vauhdissa tytön taakseen hevosen selkään. ”Pidä kiinni”, huusi Welden. ”Nyt mennään niin lujaa kuin päästään”. Suuri haltiahevonen lähti ilman erillistä käskyä ylös loivaa mäenrinnettä. Vihollisen ratsumiesten huudot kuuluivat läheltä takaa.

Welden ei ehtinyt ajatella kuinka lähellä oli rakastamaansa neitoa. Hänellä oli kylliksi tekemistä yrittäessään pitää heidät hengissä. Hevonen jatkoi ylös loivaa rinnettä pujotellen puiden lomassa. Takaa-ajajien äänet kuuluivat läheltä. ”Katso taakse”, huudahti Welden. ”Miten lähellä ne ovat”? Nessane vilkaisi taakseen. ”Noin kymmenen metrin päässä”, hän totesi kirkkaalla äänellään. ”Mutta luulen että muutama kiertää sivulla. En näe tarkasti”. Welden kuunteli tarkasti. Todellakin, oikealta sivulta kuului kavioiden kopina. Mutta vain yksi hevonen. Se ehtisi pian heidän edelleen, ellei! ”Yllätetään yllättäjä”, hän huudahti ja Nessanen ällistykseksi ja kauhuksi käänsi hevosta. He rymistelivät läpi pienen pensaikon suoraan hämmästyneen ratsumiehen rinnalle. Mies oli suurikokoinen. Hän toipui heti yllätyksestään ja paljasti miekkansa. Welden oli kuitenkin nopeampi ja huitaisi omalla miekallaan. Hän osui miestä kylkeen, mutta tämä ei pudonnut satulasta. Sitten oli sotilaan vuoro lyödä, mutta Welden väisti korkealle päähän suunnatun iskun kumartumalla. Kumpikin huitaisi uudelleen miekoillaan ja ne kalahtivat yhteen. Hevoset jatkoivat rinnakkain hurjaa vauhtia. Samassa mies pudotti miekkansa ja tarttui lyhyeeseen tikariin. Se yllätti Weldenin, joka ei ollut tottunut taistelemaan hevosen selässä. Hän pudotti viime hetkellä oman miekkansa ja tarttui näin vapaaksi saamallaan kädellä vihollisen ranteeseen. Tikari pysähtyi muutaman kymmenen sentin päähän Weldenin kyljestä. Kumpikin mies ponnistu voimansa äärimmilleen eikä tikari liikkunut mihinkään.

Tasapeliä jatkui muutaman sekunnin ajan, kummankin miehen yrittäessä suistaa toisen satulasta. ”Nessane, käytä veistäsi”, huusi Welden sindariksi. Neito tajusi heti ja kurotti toisella kädellään pitkän lähetin veitsen käteensä. Hetken hän epäröi. Haltianeito ei ollut ikinä lyönyt ketään. Mutta hän oli halunnut sotaan, kokemaan seikkailuja. Hän ei halunnut olla passiivinen nainen, joka odotteli kotona kun miehet suorittivat sankaritöitä. Hän halusi tehdä osansa. Nessane heilutti veistä ja löi sen ratsumiehen käteen. Tämä huusi tuskasta ja irroitti otteensa omasta tikaristaan, joka putosi maahan. Welden löi samassa nyrkkinsä miehen leukaan ja tämä lensi satulasta. Mutta vihollisen ratsumiesten äänet kuuluivat edelleen läheltä. He olivat aivan kannoilla.

Samassa Welden näki edessään jyrkän kallionrinteen. Se piti kiertää. Hän kirosi ääneen sitä, ettei ollut havainnut sitä tullessaan. Nopeasti ritari kaarsi hevosen vasemmalle ja lähti ratsastamaan kallion suuntaisesti. Nuolet alkoivat heti viuhua heidän ympärillään, sivuttain etenevän hevosen tarjotessa hyvän maalin. Vihollinen kutisti etumatkaa. Samassa pitkä musta nuoli viuhui ilman halki ja osui hevosen vasempaan etujalkaan. Se kaatui maahan heittäen ratsastajat päänsä yli ilmaan. Welden osui maahan raskaasti, mutta kierähti heti jaloilleen. Hän kirosi mielessään huonoa tuuriaan. Ratsumiehet tulivat perässä. Nessane ponnisti seisomaan tarttien tikariinsa. Mutta mitä apua siitä olisi? He olivat yhtä kuin kuolleita. Welden oli tullut takaisin hänen vuokseen, ja kuolisi nyt hänen vuokseen! Kyyneleet kohosivat Nessanen silmiin. Hän katsoi Weldeniä, joka näytti uhkaavalta ja päättäväiseltä. Jousi ilmestyi ritarin käsiin ja nuoli jänteelle. Liike oli siro, taitava ja salamannopea. Taistelun tuli paloi haltian silmissä hänen katseensa etsiessä maaleja.

Useita ratsumiehiä kannusti hevosiaan suoraan kohti kahta haltiaa. Welden antoi jousensa laulaa ja etummainen mies kaatui huutaen. Samassa haavoittunut hevonen kierähti eteen ja Welden juoksi oikealle väistäen sitä. Hänen vielä juostessaan jousi lauloi uudelleen ja toinen ratsumies putosi. Muut ratsumiehet kaartoivat sivuille pois tappavan jousen edestä. Nessane näki uuden nuolen jo jänteellä ja katseen etsivän maalia. Samassa yksi ratsumies hyppäsi hevosensa kanssa vasemmalta kierrettyään täyden kehän. Hän lensi suuren pensaan yli yllättävästä suunnasta miekka koholla. Welden kääntyi ja ampui miehen kuoliaaksi hevosen ollessa vielä ilmassa. Sitten ratsumiehiä tuli yhtäaikaa joka suunnalta. Lähimpänä olevan kannusti hevostaan kohti Nessanea joka seisoi edelleen avoimella maalla veitsi kädessään. Welden kääntyi ja loikkasi suoraan miehen taakse tämän hevosen selkään. Hän veti omalla veitsellään miehen kurkun auki, tarttui tämän miekkaan ja pudottautui alas maahan, Nessanen viereen. ”Ylös rinnettä kohti kalliota”, hän huusi ja torjui samalla keihäänterän joka iskeytyi kohti tyttöä. Samalla Welden kumartui, tarttui Nessaneen ja vetäen tämän mukanaan kierähti toisen hevosen alta juuri kun ratsumies aikoi hyökätä heidän kimppuunsa. Hevosen toisella puolella Welden torjui uuden vihollisen miekaniskun ja haavoittaen tätä kylkeen suisti miehen satulasta. Nessane ei tiennyt mitä tehdä, mutta Weldenin merkitsevä katse Nessanen pään vieressä olevaan jalkaan, joka kuului ratsumiehelle jonka hevosen alta he olivat juuri kierähtäneet, kertoi kaiken. Nessane iski veitsensä miehen jalkaan. Hevonen pillastui ja nousi takajaloilleen suistaen haavoittuneen ratsastajan maahan. Samassa Welden ehti juuri torjumaan Nessanen selkään suuntautuneen iskun ja riuhtaisi tytön mukaansa. He pyrähtivät juoksuun ja saavuttivat pystysuoran kallionseinämän. Sen luona Welden käännähti ympäri saaden selkänsä suojatuksi. Silmät leimuten hän tuijotti lähestyviä ratsumiehiä. Samassa ilman halki viuhui nuoli ja osui yhteen vihollisista.

Welden ei kääntänyt katsettaan mutta Nessane käänsi. Sir Athir, sir Maenhir, sir Gwardur ja sir Perendur olivat mäen laella jouset käsissään. Kaikki neljä jousta helähtivät samassa ja neljä vihollista kaatui. Sitten neljä ritaria hyökkäsi alas mäen rinnettä. Jäljelle jääneille vihollisille riitti. He käänsivät hevosensa ja pakenivat paikalta.

Neljä ritaria pysäyttivät hevosensa Weldenin eteen. ”Taisimme tulla juuri ajoissa”, totesi Perendur hymyillen. ”Niinkin voisi sanoa”, vastasi Welden katsellen ystäviään. ”Missä te oikein viivyttelitte”, hän kysyi puoliksi leikillään. ”Jälkiesi seuraaminen hevosen selästä ei ollut kovin helppoa”, vastasi Athir. ”Mutta meidän ei kannata jäädä tänne. Toisia partioita on myös liikkeellä”. Welden oli hetken hiljaa, ja kääntyi sitten muiden puoleen. ”Kyllä, alkaa olemaan kiire. Ottakaa Nessane neito mukaanne ja lähtekää heti takaisin armeijan luo”. Perendur katsoi häneen yllättyneenä, samoin Nessane. ”Tarkoitat kai että me lähdemme kaikki ja viemme hänet”, totesi Perendur. Welden pudisti päätään ja käveli haavoittuneen hevosen luokse. Hän poisti nuolen hevosen jalasta ja katseli tätä vähän aikaa. ”Tuo hevonen”, hän sanoi hiljaa. ”Se oli koko kampanjan ajan laiska, vihainen ja ilkeä. Minä vihasin sitä ja se minua. Mutta kun minä tarvitsin sitä, se oli tulta ja tappuraa. Se pelasti päivän tänään”. ”Mutta sinähän vihaat hevosia”, huomautti Athir. ”Niin, paitsi etten taida vihata tätä hevosta. Ainakaan en aio jättää sitä tänne yksin ja haavoittuneena. Puhdistan tuon haavan ja paikkaan sen. Piileksimme yöhön asti, huomenna pysymme piilossa ja seuraavana yönä lähdemme kävelemään länteen. Pääsemme kyllä livahtamana vihollisen ympäri omalle puolelle. Tiedän vain etten voi hylätä sitä”. Welden katseli muita ja hänen silmänsä säihkyivät. Athir nyökkäsi. ”Siinä tapauksessa minä jään kanssasi, veli”. ”Etkä jää”, vastasi Welden jyrkästi. ”Sinä pidät huolen, että Nessane pääsee turvallisesti takaisin päämajaan, ja hoidat sitten minun hommani siellä”. Athir nyökkäsi nähden heti, että asiasta ei kannattanut kiistellä.

Nessane käveli hiljaa hevosen luokse ja silitti sitä. ”Mikä sen nimi on”, hän kysyi Weldeniltä. Tämä kohautti olkapäitään. ”Ei aavistustakaan. Armindil vain antoi sen minulle, enkä ikinä kysynyt”. Nessane katsoi ympärilleen. ”Jos sinä aiot pelastaa sen, sillä pitää olla nimi. Mikä on lähin kylä etelässä”? ”Eiköhän se ole Tukinturku”, vastasi Athir. ”Olkoon siis Tuk”, vastasi Nessane iloisena. Hän oli hetkessä unohtanut edellisten minuuttien kauhun. ”Tuk”, sanoi Welden. ”Se käy hyvin. Alkakaa mennä. Minä hinaan Tukin tuonne pensaikkoon”. Vastahakoisesti muut nousivat satulaan. Nessane sai yhden viholliselle kuuluneen hevosen. Sitten he katosivat mäen taakse, mutta Nessanen katse viipyi mäen huipulle asti Weldenissä, joka oli jo sitomassa hevosen haavoittunutta jalkaa.

Pian Welden oli sitonut Tukin jalan ja auttanut sen pensaikon suojaan. Hänelle jäi paljon aikaa miettiä päivän tapahtumia. Eriadorin armeijan oli pärjännyt hyvin. Se oli selvää. Nyt armeija oli täyttä vauhtia katoamassa kohti Valkovaaroja. Yö oli lähellä ja aamun tullen nopeammin marssivat eriadorilaiset olisivat vihollisen ulottumattomissa. He olivat iskeneet iskunsa, aiheuttaneet huomattavia menetyksiä vihollisen etujoukolle ja parantaneet huomattavasti oman armeijansa moraalia. Mutta tärkeintä oli ostettu aika. Kuinka pitkään kuormaston puolittainen tuhoutuminen viivyttäisi vihollista? Entä etujoukon joutuminen sekasortoon? Tuskin viikkoja, mutta useita päiviä kuitenkin. Silti tilanne oli vielä paha. Kun armeija pääsisi Valkovaarojen suojiin, jos Narceksen laivat eivät olisi Mithlondissa tai lähestymässä sitä, tarvittaisiin ihme pelastamaan Lindon vihollisen raivolta.

Mutta oli paljon muutakin mietittävää. Aränwe oli poissa. He voisivat surra vanhaa ystäväänsä ja kaikkien kunnioittamaa ruhtinasta oman aikansa, mutta tärkeintä oli hänen jättämänsä aukko armeijan komentoketjuun. Aränwen rooli oli ollut melko vähän huomioitu mutta tärkeä. Hän oli suunnitellut armeijan liikkeet ja laatinut strategiat. Kuka sen tekisi nyt? Glorfindel ja Eltas kyllä kykenisivät, mutta se lisäisi kummankin työtaakkaa, ja lisäisi mahdollisuutta että he tekisivät virheitä. Huolimatta armeijan menestyksestä Welden oli alakuloinen. Sir Haldan oli kuollut Aränwen kanssa. Taas yksi ritari oli joukosta poissa. Olisiko hän voinut pelastaa tämän? Welden ei tiennyt, mutta ainakin hän tiesi että oli onnistunut pelastamaan Nessanen. Miekkansa hän kävisi hakemassa takaisin kunhan tulisi pimeää. Hän katsoi Tukiin, joka katseli takaisin, nyt ystävällisesti. Hevosen hän ainakin pelastaisi, sen hän oli sille velkaa.