Kultaisen Kukan vanhempi ritari sir Perendur seisoi kauniin haltialaivan ruorin lähellä katsellen tyynen näköisenä kaukana siintävää Eriadorin rantaa. Hän oli pitkä voimakasrakenteinen noldo, jonka tummat hiukset oli leikattu siististi lyhyiksi. Perendur oli pukeutunut siniharmaaseen vaelluskaapuun. Laiva oli juuri ohittanut Eryn Vornin niemen ja tutut maat olivat jäämässä kauaksi taakse. Perendur vilkaisi ympärilleen kätkien hienoisen pettymyksensä. Kuinka paljon mieluummin hän olisikaan ollut Tornikukkuloilla Samoojaprikaatin kanssa. He olivat hänenlaisiaan ihmisiä. Perendur vilkaisi varovaisesti ruhtinas Ithilboria, joka seisoi itsetietoisen näköisenä laivan kapteenin vierellä. Kuinka vaikea henkilö tämä olikaan, mutta Perendurin oli vain näyteltävä ystävällistä ja kohteliasta. Ithilbor oli alusta asti tehnyt selväksi, ettei ollut kovin mielissään saadessaan mukaansa entisen feänorilaisen. Harmaahaltia ei ollut unohtanut Doriathin tuhoa, eikä varmasti ikinä unohtaisikaan. Ithilborilla oli maine pitkävihaisena haltiana, joka ei ikinä antanut anteeksi loukkauksia. Toisaalta hän oli myös äärimmäisen uskollinen niille jotka pääsivät hänen ystävikseen. Perendur ei missään tapauksessa lukeutunut vähäiseen ystävien joukkoon.

Myöskään aluksen kapteeni ei lukeutunut siihen pieneen joukkoon. Perendur kuunteli tyytymättömänä miten Ithilbor läksytti kapteenia purjehtimisesta liian lähellä rantaa. Ruhtinas muisti liian hyvin, miten Singollon laivan oli käynyt. Hänen mielestään kapteeni otti saman riskin. Tämä kuunteli arvostelua yrittäen pysyä rauhallisena, mutta Perendur näki miten kokeneen haltia merenkävijän kasvot alkoivat punertua. Hän astui kiireesti kahden haltian väliin. ”Suokaa anteeksi että keskeytän, herrat”, totesi Perendur kohteliaaseen tyyliinsä, ”mutta saanko vaihtaa muutaman sanan kanssanne, ruhtinas Ithilbor”? Tämä nyökkäsi jäykästi, loi jäätävän katseen kapteeniin ja seurasi Perenduria hieman sivummalle. ”Herra, minun täytyy vaatia, että jätätte kapteenin rauhaan. Tämä on hänen laivansa, ja hän tekee päätökset täällä. Mies on kokenut merenkävijä ja tietää kyllä mitä tekee”. Tämän Perendur sanoi aivan rauhallisella äänellä. Hetken aikaa suuttumuksen tuli paloi vielä Ithilborin silmissä, sitten hän rauhoittui. ”Toivoin vain laivan purjehtivan kauempana ulapalla, hyvä herra”, totesi Ithilbor ja kuulosti loukkaantuneena. ”En pidä siitä että asioihini puututaan”, jatkoi Ithilbor. ”Muistakaa se”! Ruhtinas kääntyi ja poistui, mutta ilokseen Perendur näki että hän ei palannut kapteenin kimppuun. Perendur huokasi syvään. Tästä tulisi pitkä matka!

Myös tehtävän tärkeys painoi Perendurin mieltä. He kaikki työskentelivät jatkuvasti hirvittävän paineen alla. He eivät tarvinneet ihmettä selviytyäkseen, vaan useita ihmeitä peräkkäin. Sinänsä oli jo ihme, että he olivat yhä hengissä. Perendur oli usein ajatellut, että selviytymisen mahdollisuudet riippuivat useista pienistä palapelin osasista jotka heidän tuli koota täydellisesti ja sitten liittää yhteen. Jokaiseen palaseen liittyi epäonnistumisen vaara, joka tapahtuessaan tuhoaisi kaiken. Perendur tiesi nyt olevansa etsimässä yhtä tärkeää palasta. Jos hän onnistuisi olisi jälleen yksi epäonnistumisen mahdollisuus vältetty. Mutta Gondorin tilanne oli äärimmäisen epäselvä. Huolimatta ylistävistä sanoista joita Lhunin prinssille oli sunnattu, oli selvää että hänen retkensä oli suureksi osaksi epäonnistunut. Mitä tahansa tämä olikin tehnyt Tol Angdolilla, ainakaan hän ei ollut hankkinut tärkeitä tietoja joita Glorfindel ja Aränwe tarvitsivat kipeästi. Nyt Perendurin tehtävä oli hankkia kaikki mahdollinen tieto etelän tilanteesta. Hän katseli tarkkaavaisena taivaanrantaan. Yhtään tummaa pilveä ei ollut näköpiirissä. Olisipa tilanne maailman suhteen ollut yhtä valoisa!

Ithilbor katseli kauempaa Perenduria tuntien oikeutettua suuttumusta. Juuri sellaisia oli suuri osa Kultaisen Kukan ritareista. Epäkohteliaita! He kuvittelivat ritarin merkin antavan heille oikeuden puuttua muiden asioihin, myös niiden jotka olivat heidän yläpuolellaan. Ithilbor olisi mieluummin halunnut mukaansa jonkun paremman ritarin. Perendur oli kyllä kyvykäs, mutta hänen feänorilainen taustansa häiritsi harmaahaltiaa. Perendurin isä oli ollut yksi prinssi Dahasin lähimmistä ritareista. Ithilbor muisti hyvin, miten Perendur oli itse taistellut Dahasin talonväenkomppaniassa Viimeisen Liiton sodassa. Glorfindel oli hyvin mieltynyt nuoreen ritariin ja suositteli tätä itse Kultaisen Kukan ritarikuntaan. Mutta Ithilbor tiesi myös, että aina huono suku ja huonot ystävät eivät tehneet ritaria huonoksi. Kunhan Perendur vain opettelisi hieman tapoja hän pärjäisi kyllä hyvin!

Useita päiviä myöhemmin laiva purjehti jo Anfalasin rantojen edustalla. Perendur viihtyi edelleen paljon kannella katselemassa maisemia. Hän ja Ithilbor olivat toipuneet hyvin pettymyksestä, joka heitä oli kohdannut Tol Angdolilla. Vain muutamaa päivää aiemmin he olivat purjehtineet Gondorin mahtavan meritukikohdan satamaan, jota Tol Angdolin synkkä voimakas linna katseli ylhäältä kallion laelta. Tol Angdol oli mahtava linnoitus, jota vihollisen olisi äärimmäisen vaikea vallata. Gondorin päälaivaston selviytyneet laivat, ehkä puolet koko laivastosta, ankkuroivat nyt satamassa. Perendur oli kierrellyt laivamiesten parissa. Nämä olivat demoralisoituneita ja haluttomia lähtemään merelle vihollista vastaan. Käytännössä laivasto oli linnoittautunut Tol Angdolille eikä aikonut ryhtyä yhtään mihinkään. He odottivat ihmettä, mutta mistä se voisi tulla jos he eivät sitä itse järjestäisi?

Runsaasti Gondorin armeijan joukkoja oli laivattu saarelle turvaan. Näiden pääosa oli Belfalasista ja seurasi Dol Amrothin suuriruhtinas Edrahilia. Osa joukoista oli yhä moraaliltaan hyviä, mutta monet olivat menettäneet toivonsa. Edrahil tuntui olevan yksi näistä. Ruhtinas Ithilbor ja sir Perendur olivat tavanneet suuriruhtinas Edrahil II, Gondorin prinssi Artamirin ja saaren komentajan. Näitä oli yhdistänyt yksi asia. He olivat haluttomia kuulemaan kenenkään muun ongelmista tai auttamaan. Apua he olisivat kyllä mielellään ottaneet vastaan, mutta mitään ei ollut tarjolla vastineeksi. Pian oli käynyt ilmi, että kaikki kolme olivat pahasti poissa tasapainosta ja aikoivat vain istua saarellaan tekemättä yhtään mitään. Minhiriathin asiat eivät heitä kiinnostaneet, eivätkä Perendurin selitykset asian tärkeydestä. Pian Perendur oli huomannut, että heitä pidettiin harmillisina vieraina. Kerrankin Ithilbor ja Perendur olivat olleet samaa mieltä ja poistuneet saarelta pikaisesti. Kuka edes haluaisi moisia liittolaisia? Merellä he olivat joutuneet pari kertaa väistämään vihollisen laivoja jotka partioivat Anfalasin ja Angdolin välillä. Laivan kapteeni oli kuitenkin taitava merimies ja he olivat päässeet turvallisesti Anfalasin rannoille.

Kaunis haltialaiva kääntyi nyt pohjoiseen pienelle lahdelle jonka pohjoisella rannalla sijaitsi Anfalasin kaupunki, suuriruhtinaskunnan pääkaupunki. Pinnath Gelinin kukkulat kohosivat kaupungin pohjoispuolella. Kukkuloiden rinteet olivat kauniin vihreän ruohon peitossa. Perendur ymmärsi heti paikan kauneudesta ja hyvästä satamasta johtuen, miksi Numenoren asukkaat olivat kauan sitten perustaneet siirtokunnan juuri lahden rannoille. Muutama Gondorin Läntisen laivaston alus partioi lahden suulla ja terävässä niemennokassa oli voimakas linnoitus joka näytti taisteluvalmiilta. Alukset kuitenkin päästivät haltialaivan menemään. He lähestyivät kaupunkia. Se oli perustettu Gondorin mahdin päivinä eikä ollut linnoitettu. Nyt Anfalasin kaupunki olisi vihollisen hyökätessä helppo pala näille. Mutta vihollinen oli vielä kaukana Morthond joella, eikä ainakaan talven aikana ollut pyrkimässä eteenpäin. Tol Angdolilla Perendur oli kuullut taktisesta tilanteesta. Vihollinen ei tiennyt Tol Angdolin joukkojen huonosta moraalista, vaan pelkäsi näiden maihinnousia jonnekin selustaan. Siksi kuningas Sangamon ei ollut keskittänyt koko voimaansa Anfalasin valtaukseen, vaan oli keskeyttänyt operaation jo ennen talven tuloa. Gondorin viiri liehui yhä Anfalasin kaupungin yllä ylpeänä ja uhmakkaana. Itse kaupunki oli vähintään Mithlondin kokoinen. Se oli suuriruhtinaskunnan hallinnollinen ja taloudellinen keskus. Kaupungissa ei näyttänyt olevan paljoa joukkoja, sillä ne olivat lähes kaikki ruhtinas Dennianin, suuriruhtinas Vardamirin serkun, komennossa Morthondilla vihollista vastassa.

Viimein lipui haltialaiva satamaan ja kiinnitettiin pitkään laituriin. ”Toivottavasti saamme täällä kohteliaamman vastaanoton kuin Angdolilla”, totesi Perendur kävellessään ruhtinas Ithilborin kanssa laituria pitkin kaupunkiin. Nuori merisotilas opasti heitä. ”Minulla on hyvä tunne tästä”, sanoi Ithilbor. ”Täällä taistelun liekki palaa vielä. Nämä ihmiset eivät ole luovuttaneet”. Perendur nyökkäsi. ”Vaistoan saman, herra. Täällä on eri henki kuin Angdolilla”. He seurasivat merisotilasta halki kaupungin leveiden katujen. Kaupungin asemakaava oli selkeä ja talot eivät liian tiheässä. Anfalasin kaupunki oli siisti ja hyvässä järjestyksessä oleva kaupunki. Sotilaat ja siviilit katselivat pitkään kahta haltiaa. Mitä näillä oli tekemistä Anfalasissa? Etenkin Perendur oli todella vaikuttavan näköinen. Kokeneet sotilaat näkivät heti, että siinä meni ritari joka ei lannistunut mistään. Sotilaat katselivat ihmetellen ja ihaillen hänen jälkeensä. Mutta Perendur kulki ilmeettömänä eteenpäin pysähtymättä puhumaan kenenkään kanssa!

Suuriruhtinaan kartano kohosi keskellä kaupunkia suuren torin vierellä. Haltiat seurasivat merisotilasta kartanon aulaan, jossa heitä kehoitettiin odottamaan. Perendur katseli kiinnostuneena aulan seinille kiinnitettyjä maalauksia Anfalasin ruhtinaista ja suuriruhtinaista. Hän muisti heistä yhden, jonka oli tavannut Dagorladilla Viimeisen Liiton aikoina. Jos Vardamir olisi yhtään kuin esi-isänsä, ei heillä olisi hätäpäivää. Viimein haltiat kutsuttiin sisään. He nousivat ja seurasivat hienosti pukeutunutta palvelijaa suureen saliin. Kaksi yksinkertaisiin vaelluspukuihin pukeutunutta haltiaa näytti olevan kartanon loistossa täysin väärässä paikassa.

Ithilbor hivenen edellä he kävelivät pienellä korokkeella istuvia miehiä kohti ja pysähtyivät heidän eteensä. Keskimmäisenä istui keski-ikäinen ryhdikäs ja älykkään näköinen mies, jonka läpitunkeva katse tutki haltioita. Hänen täytyi olla Anfalasin Vardamir, mietti Perendur. Kaksi muuta olivat nuoria miehiä, ei missään tapauksessa paljoa 20 vuotta vanhempia. Yksi Orodrethin pojanpojista, Artamir, oli seurannut Edrahilia Tol Angdolille. Hän oli vanhin pojista. Mutta kaksi poikaa oli pysytellyt mantereella haluten jatkaa taistelua. Näiden kahden nuoren miehen täytyi olla Artamirin nuoremmat veljet, Aratan ja Faramir. He näyttivät reippailta nuorilta miehiltä. Kumpikin vaikutti innokkaalta ja kyvykkäältä. Mutta kuinka paljon ihmisistä saattoi sanoa vain ulkonäön perusteella? ”Ruhtinas Ithilbor ja sir Perendur palveluksessanne, oi suuriruhtinas”, sanoi Ithilbor kohteliaasti. Perendur kumarsi hieman. Suuriruhtinas Vardamir nyökkäsi eikä näyttänyt närkästyneeltä. ”Tervetuloa Anfalasiin, Mithlondin lähettiläät. Saanko esitellä kuninkaalliset prinssit Artamir ja Faramir”. Ithilbor nyökkäsi nuorille prinsseille ja Perendur kumarsi jälleen hivenen. Hän osasi sen kumarruksen jo niin hyvin. ”Antakaa heidän ymmärtää, että olette kohtelias mutta ette heitä alempi”, oli Ecthelwion sanonut opettaessaan ritarien kumarrusta. Perendur huomasi myös korokkeen luona seisovat sulavan näköisen miehen ja katsoi tähän. ”Ah, melkein unohdin arvoisan vieraamme. Tämä on Belfalasin Imilzor, sukulaisensa Edrahilin edustaja täällä”. Imilzor kumarsi kohteliaasti haltioille.

”Mikä tuo teidät maahamme”, kysyi Vardamir hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Vain vähän aikaa on kulunut Lhunin prinssin poistumisesta, ja jo nyt saamme uuden vierailun kunniaksemme”. Ithilbor aikoi esittää pistävän kommentin Lhunin prinssistä, mutta Perendur kiiruhti hänen edelleen. ”Jos sallitte, herra, kunnioitetun Lhunin prinssin vierailu ei ehkä sujunut niin hyvin kuin toivoimme. Mutta ennen kaikkea olemme saaneet uutta tärkeää tietoa vain vähän aikaa sitten, joka on pakottanut meidät vaaralliseen merimatkaan välittömästi uudelleen”. ”Mutta ei suinkaan Anfalasiin ensiksi”, huomautti prinssi Aratan ja hänen silmänsä välähtivät. ”Emmekö juuri kuulleet teidän ensin suunnanneen Tol Angdolille”? Ithilbor nyökkäsi. ”Kuulitte oikein, nuori prinssi. Mutta siellä emme saaneet mitä tarvitsimme. Vain tylyn vastaanoton ja loputoman valituksen”. Perendur huomasi Imilzorin näyttävän vihaiselta, mutta tämä pysyi vaiti.

”Ja nyt toivotte parempaa vastaanottoa täältä”, kysyi Aratan. ”Todellakin”, pisti väliin Perendur, joka totesi myös Ithilborin olevan hivenen ärtynyt. ”Sillä me emme ole tulleet niinkään pyytämään, että auttaisitte meitä, vaan itseänne. Sillä ellen erehdy, olemme me kaikki nyt riippuvaisia toisistamme. Mithlond ei voi selviytyä ilman teitä, ettekä te ilman Mithlondia. Yhteistyö Eriadorin armeijan kanssa on oma etunne. Mutta emme ole tulleet pyytämään mitään, mitä ette voisi helposti antaa, sillä ymmärrämme jokaisen pitävän nyt ensisijaisesti huolta omasta toivomuksestamme. Tol Angdol ei pyyntöömme vastannut, ei siksi etteivät he olisi sitä voineet antaa, vaan koska heitä ei kiinnostanut. Kiinnostaako teitä, suuriruhtinas ja Gondorin prinssit, oma selviytymisenne”?

”Herra”, huudahti Imilzor. ”Minä protestoin näitä loukkauksia herraani kohtaan. Onko Gondorin suuriruhtinaskunta vajonnut niin alas, että maan ruhtinaita saadaan loukata sen saleissa”? Vardamir käänsi katseensa Imilzoriin. ”Tämä on minun hovini, hyvä herra, ja te unohdatte paikkanne. Minä huolehdin järjestyksestä täällä”. Imilzor kumarsi mutta näytti hyvin tyytymättömältä. Perendur pisti surukseen merkille räjähdysherken tilanteen kahden ruhtinaan välillä. Tol Angdolin ja Anfalasin välillä ei rakkautta tuhlattu. Sitten Vardamir kääntyi haltioiden puoleen hymy huulillaan. ”Kertokaa siis minulle, liittolaiseni, miten voin auttaa teitä auttamaan itseäni”.

Seuraavan puolituntia sir Perendur kuvaili tilannetta Minhiriathissa, sen historiaa ja tapahtumia. Hän kertoi sitten Gileasin tapaamisesta Hathadorin kanssa ja lupauksesta palata takuut mukanaan. Viimein Perendur lopetti kertomuksensa. Hetken Vardamir oli vaiti. Sitten hän alkoi puhua. ”Hyvin ymmärrän nyt retkenne tarkoituksen, arvon haltiat. Ymmärrän myös syynne Minhiriathin suhteen. En tiedä voidaanko kaikkien näiden vuosien jälkeen Minhiriath saada vielä puolellemme. Konflikti on kestänyt niin kauan ja katkeruus on syvällä ihmisissä. Mutta meidän täytyy tietysti yrittää. En vain tiedä miten saisimme aikaan sitovan vakuutuksen, kun Gondorin neuvostoa ei enää ole”. Ithilbor puuttui nyt taas puheeseen. Puutteistaan huolimatta hän oli taitava diplomaatti, niin kauan kuin joku oli mukana estämässä häntä loukkaamasta ketään. ”Herra, olen miettinyt tätä asiaa saatuani tämän tehtävän. Ymmärsin heti, ettei laillisesti täysin sitovaa vakuutusta voida saada aikaiseksi. Mutta jos ei laillisesti sitovaa, niin moraalisesti sitova voidaan antaa. Jos sen antaa Gondorin kuninkaallinen henkilö jäljellä olevien ruhtinaiden suostumuksella, ja mukaan laitetaan Arnorin herrojen ja ruhtinas Glorfindelin takuut, niin se olisi moraalisesti sitova vakuutus ettei Minhiriathia enää miehitetä. Siksi olemme tulleet teidän luoksenne. Pyydämme että toinen kuninkaallisista prinsseistä lähtisi mukaamme ja menisi Minhiriathiin keväällä antamaan vakuutuksen”.

Hetken oli hiljaista. Sitten prinssin Faramir puhkesi innokkaasti puhumaan. ”Suuriruhtinas, minä haluan lähteä Mithlondiin. Olen täällä vain tiellä eikä ennen kevättä tapahdu kuitenkaan mitään. Siellä voisin saada jotakin hyvää aikaiseksi”. ”Matka voi olla vaarallinen”, totesi Vardamir. ”En pelkää vaaraa”, vastasi nuori prinssi. ”Kuka voisi välittää vaarasta, kun koko maailman kohtalo on vaakalaudalla”? ”Hyvin sanottu, veli”, huomautti Aratan katsellen Imilzoriin alta kulmain.

”Ei niin nopeasti”, huudahti ruhtinas Imilzor vihaisella äänellä. ”Saanko muistuttaa teitä, herra, että suuriruhtinas Edrahil ja KRUUNINPRINSSI Artamir ovat jo kieltäneet apunsa näiltä haltioilta. Eikö heidän kieltonsa ole kielto myös Gondorin puolesta. Minhiriath on vihollisemme ja moisen vakuutuksen antaminen olisi petos, sillä sellaista vakuutusta ei yksikään gondorilainen voi noudattaa. Minhiriath kuuluu meille, eikä siitä tulla koskaan luopumaan. Jo moisesta puhuminen voidaan tulkita maanpetokseksi”! Vardamir käänsi kylmät silmänsä Imilzoriin. ”Sukulaiseni unohtaa hätämme. Gondorin selviytyminen on varmasti tärkeämpää kuin oikeus miehittää Minhiriath! Meillä ei ole varaa olla turhan ylpeitä, kun suurin osa maatamme on vihollisen hallussa. Ja tuskin voimme ottaa Gondoria koskeviksi määräyksiksi sellaisia, jotka tulevat kahdelta pienelle saarelle piiloon paenneelta ruhtinaalta, kun muut taistelevat maamme puolesta? Ei, hyvä herra, Edrahilin ja Artamirin määräykset eivät meitä koske. Me olemme yhä vapaita gondorilaisia, emmekä ole luovuttaneet”.

Perendur vilkaisi huolestuneena kahta gondorilaista. Näiden riitely ei tiennyt hyvää maailmalle. ”Suokaa anteeksi, meidän pitää neuvotella”, hän sanoi ja veti Ithilborin sivummalle. ”Herra, voimmeko hyväksyä vakuutuksen joka tulee puolelta Gondoria, kun toinen puoli sen kiistää”, hän kysyi kun he olivat päässeet kuulomatkan ulkopuolle. Perendur oli hivenen ymmällään. ”Tilanne on melkoisen hankala”, totesi Ithilbor. ”Ei ole kyse pelkästään siitä onko vakuutus laillinen, vaan siitä tuhoammeko sen hyväksymällä viimeisetkin mahdollisuudet saada Tol Angdol puolellemme. En tiedä mitä tehdä tai ajatella”. ”Sitten on syytä keksiä ja nopeasti”, totesi Perendur. ”Herra, teidät valittiin tähän tehtävään juuri tämän vuoksi, koska vaikeuksia odotettiin. Jos kaikki olisi ollut selvää, olisin minä voinut tulla yksin. Mutta olen vain ritari, ja nyt tarvitaan päätöksiä jotka tulevat vaikuttamaan politiikkaamme pitkään. Siksi te olette täällä, koska voit sellaisia päätöksiä tehdä, minä en”. Perendur tiesi puhuneensa hyvin jo ennen kuin Ithilbor vilkaisi häneen kiitollisena. Ruhtinas oli aina hivenen epävarma omasta asemastaan ja siitä pidettiinkö häntä kylliksi arvossa. ”Kiitos sanoistasi, Perendur”, totesi Ithilbor. ”Olet oikeassa. Meidän pitää päättää, ja päättää viisaasti. Jos hyväksymme Anfalasin antamat vakuudet, menetämme mahdollisuuden liittoon Tol Angdolin kanssa. Mutta onko sellaista mahdollisuutta edes nyt olemassa? Jos pelaamme varovaisesti, emmekö ole vaarassa menettää kaiken”? ”Ymmärrän mitä ajat takaa”, sanoi Perendur. Hän tunsi hetken jännityksen ottavan vallan. Ratkaisuja ei tehdä vain taistelukentällä, hän tajusi äkkiä, vaan myös ruhtinaiden saleissa. Heidän väärä päätöksensä nyt voisi tuhota kaiken! Tuhota koko Eriadorin ikuisiksi ajoiksi!

Ritari mietti ankarasti. ”Se on oikea kysymyt”, hän sanoi viimein. ”Voimmeko menettää kaiken jos pelaamme varmanpäälle. Kyllä! Olen varma siitä! Tol Angdol on tuhoontuomittu jos me tuhoudumme. Heiltä ei tule ratkaisuja. He eivät tule ryhtymään mihinkään. He ovat mennyttä tai hyödyttömiä”. ”Niin minäkin ajattelen”, vastasi Ithilbor. ”Olemme siis samaa mieltä. Meidän tulee tukea Anfalasia loppuun asti, sillä he taistelevat. Ehkä heidän esimerkkinsä vetää mukaansa Tol Angdolin. Mutta en usko siihen. Me pysymme Anfalasin rinnalla, mutta yritämme olla täysin suututtamatta Tol Angdolia, jos vain mahdollista. Mutta meillä on toinenkin ongelma! Onko vain puolelta Gondoria tuleva vakuutus sitova”? ”Se on ongelma”, myönsi Perendur. Silllä hetkellä hän tunsi ensi kertaa jonkinlaista ystävyyttä Ithilboria kohtaan. He miettivät asiaa yhdessä, eikä toisen ylpeydestä ollut sillä hetkellä jälkeäkään. ”Ehkä kyse ei ole siitä, onko vakuutus laillinen, vaan siitä kelpaako se minhiriathilaisille. Mietitään siis asiaa. Tol Angdolin kiellolla ei ole väliä, koska he ovat mennyttä joka tapauksessa. He eivät missään tapauksessa tule voittamaan sotaa Morgothia vastaan, joten vaikka he olisivat elossa sodan päättyessä, eivät he ole sen voittajia, vaan Anfalas on. On äärimmäisen epätodennäköistä, että jos Anfalas ei selviä pitämään lupaustaan, Tol Angdol selviäisi rikkomaan Anfalasin lupauksen. Luulen siis, että voimme hyväksyä vain Anfalasin vakuutuksen. Mutta asia pitää selostaa päämies Hathadorille juuri sellaisena kuin se on. Ehdotan siis että hyväksymme prinssi Faramirin mukaamme Gondorin edustajaksi”. ”Olen täysin samaa mieltä”, sanoi Ithilbor.

He palasivat korokkeen luokse. ”Herra, kiittäen otamme vastaan prinssi Faramirin tarjouksen tulla mukaamme Mithlondiin”, totesi Ithilbor. ”Edellytämme kuitenkin, että tilanne vakuutuksen suhteen selvitetään päämies Hathadorille Minhiriathissa juuri sellaisena kuin se on, eli Tol Angdolin kieltäytyminen vakuuden antamisesta mainitaan myös. Toivon että tämä tyydyttää teitä, ruhtinas Imilzor”. Imilzor kumarsi jäykästi, mutta näytti hyvin tyytymättömältä.

Sinä yönä laivalla maatessaan Perendurilla oli aikaa ajatella paljon tilannetta. Tol Angdol ja Anfalas olivat selvästi huonoissa väleissä. Eripuran syitä oli liikaa, että ongelma voitaisiin korjata noin vain. Suuriruhtinaat olivat jo pitkään olleet vihamiehiä keskenään. Kesän riidat eivät olleet auttaneet asiaa, Vardamirin arvosteltua aiheesta Edrahilia. Perendur oli kuullut näiden kohtaamisen Lebennenin taistelun jälkeen johtaneen lähes nyrkkitappeluun. Sen jälkeen kumpikin oli lisäksi kannattanut juuri päinvastaista strategiaa. Hajaannus oli saanut valtaansa myös kolme Gondorin prinssiä. Vanhin kannatti Edrahilin politiikkaa, Aratan ja Faramir taas olivat Vardamirin kanssa. Mutta kumpikin puoli harrasti vielä yhteistoimintaa. Toivoa oli Gondorin yhtenäisyyden palauttamisesta. Kunhan tilanne vain ei muuttuisi enää huonompaan suuntaan. Eihän tilanne voinut enää muuttua huonompaan suuntaan? Seuraavana päivänä kuitenkin kävi juuri niin!

Aikaisin aamulla Perendur heräsi kevyestä unestaan, kun yksi laivan miehistöstä astui hänen hyttiinsä. ”Herra, teidän pitäisi mennä heti suuriruhtinaan kartanoon”, totesi haltia. Muutamaa minuuttia myöhemmin Perendur ja ruhtinas Ithilbor jo seurasivat yhtä suuriruhtinaan läheteistä kohti kartanoa. ”Mistähän mahtaa olla kyse”, ihmetteli Perendur ääneen. ”Ei mistään hyvästä, herra ritari. Siitä olen varma”, vastasi Ithilbor. Hänen ilmeensä oli tiukka. ”Jotakin odottamatonta on tapahtunut, se on selvää”. Kasvavan uteliaisuuden vallassa he saapuivat kartanon edustalle. Portailla heidän luokseen kiiruhti prinssi Faramir, nuoret kasvot kiihtymyksestä punaisina. ”Ruhtinas Ithilbor”, hän huudahti. ”Kuinka hyvä, että olette tulleet heti”. ”Mistä on kysymys, nuori prinssi”, ihmetteli Ithilbor. Faramir kohautti olkapäitään. ”En ole varma. Mutta eräs upseeri on tänään saapunut erämaasta. Hän on kaartinupseeri ja väittää tuovansa tärkeitä uutisia. Hänet viedään juuri suuriruhtinaan eteen”. ”Mennään sitten heti paikalle”, totesi Perendur. ”Haluamme kuulla mitä hänellä on sanottavaa”. Perendur huokasi syvään ja toivoi olevansa taistelukentällä tai missä tahansa muualla kuin politikoimassa Anfalasin hovissa. Weldenillä ja Hallasilla oli varmasti aivan erilailla toimintaa Minhiriathissa. Siellä olisi Perendurkin halunnut olla. Mutta ei, hän oli Anfalasissa, ja asiat täällä piti hoitaa niin hyvin kuin he kykenivät. Päättäväisesti hän seurasi Ithilboria ja prinssi Faramiria sisään kartanoon.

Kaikki ruhtinaat ja korkeimmat upseerit olivat kokoontuneet suuriruhtinaan saliin. Hän istui jälleen korokkeelle sijoitetulla tuolilla prinssi Aratan rinnallaan. Kumpikin näytti rauhalliselta. Ruhtinas Imilzor sen sijaan oli varuillaan. Jotakin oli tekeillä, mutta hän ei tiennyt mitä. Se häiritsi aina suunnattomasti Imilzorin kaltaisia ihmisiä, mietti Perendur. Nuori upseeri ryvettyneessä kaartin univormussa seisoi keskellä lattiaa kaikkien huomion keskipisteessä. Hän näytti väsyneeltä ja kurjalta. Siinä on mies joka on viettänyt erämaassa pitkän ajan, mietti Perendur. Silti nuoren upseerin silmissä oli jotakin reipasta ja lannistumatonta. Hän oli pitkän matkansa päässä, ja oli selviytynyt. Mies oli ylpeä, ja syystäkin. Hän kantoi olallaan mustaa säkkiä. Olkapäähän oli kirjailtu punainen ”G”. Gilankilin prikaati, tajusi Perendur. Kuuluisa 1.Anorienin prikaati, joka oli jo vuosituhansia ollut legenda Gondorin armeijassa. Legendaan oltiin juuri lisäämässä uusi tarina! Gilankilin prikaati oli kaatunut viimeiseen mieheen puolustaen Minas Anorin porttia, muisti Perendur kuulleensa Tol Angdolilla. Mutta tässä oli hengissä selviytynyt, ja nuoren miehen ilmeestä päätellen selviytymiseen ei liittynyt mitään häpeällistä.

Upseeri päätti juuri tarinansa siitä miten hän oli ylemmän upseerin käskystä paennut Minas Anorista viimeisillä hetkillä ennen kaupungin lopullista tuhoa, vihollisen jo vallatessa linnaa. Hän oli sitten pyrkinyt etelään, mutta prinssi Ondoher oli lyöty Lebennenissä ja surmattu ennen kuin upseeri oli ehtinyt hänen luokseen. Mies oli sitten paennut pohjoiseen ja hitaasti taivaltanut halki vihollisen miehittämän Lebennenin, Lamedonin ja Morthondin. Viimein hän oli päässyt Anfalasiin talven jo tultua.

Nuori mies päätti tarinansa ja kääntyi yllättyneenä katsomaan kahta haltiaa, jotka lähestyivät heitä. ”Saanko esitellä Lindonin lähettiläät, ruhtinas Ithilbor ja sir Perendur”, esitteli suuriruhtinas. ”Herrat, tämä on 2.upseeri Ornendil 2.Kaartinprikaatista. Hän on saapunut vaarojen läpi ainoana henkiinjääneenä Minas Anorin tuhosta”. Ithilbor nyökkäsi jäykästi. ”Kuulimme lopun hänen tarinastaan, herra. Erittäin mielenkiintoista. Mutta mistä johtuu äärimmäinen kiihtymys, mikä liittyy nuoren upseerin saapumiseen. Sitä ihmettelen”. ”Selitän sen heti, herra”, vastasi Ornendil. Hän oli nuori sopusuhtainen mies, jonka kasvoilta ylpeys ja väsymys paistoivat yhtäaikaa. Perendur tiesi heti, että kiihtymys liittyi säkkiin jota mies vahti kuin henkeään. Hänellä alkoi olla paha aavistus siitä mitä oli tulossa.

Nuori upseeri laski säkin jalkojensa juureen varovasti. ”Herrat, tässä on syy miksi viime hetkellä poistuin Minas Anorista ja saavuin tänne henkeni kaupalla pitkän matkan takaa. Sillä hallussani on Gondorin suurin aarre. Aarre jota vihollisen ei tule ikinä saada käsiinsä. Aarre jota minä estin joutumasta heidän käsiinsä”. Ornendil pisti molemmat kätensä säkkiin ja nosti sieltä Gondorin muinaisen kuninkaankruunun. Hän nosti siipikruunun korkealle ilmaan ja se säihkyi salin valaistuksessa kuin aurinko konsanaan. Monet käänsivät katseensa pois. Mutta ei prinssi Aratan eikä ruhtinas Imilzor. Heidän katsettaan kruunu veti magneetin tavoin. Hetken aikaa kaikki olivat hiljaa. Aratan ja Imilzor tuijottivat kruunua silmissään jotakin omituista. Vardamir näytti miettivän ja Faramir kalpeni.

Viimein suuriruhtinas Vardamir nousi seisomaan. ”Suuren teon olet tehnyt Gondorille, Ornendil”, hän sanoi juhlallisesti. ”Tulevat sukupolvet tulevat muistamaan tekosi. Anna kruunu nyt aarteidenhaltijalleni. Hän pitää siitä huolen”. Ornendil otti askeleen kohti Anfalasin aarteidenhaltijaa, mutta ei ehtinyt pidemmälle. ”Ei niin nopeasti”, sanoi kuuluva ääni. Se oli ruhtinas Imilzorin. ”Tämä kruunu tarvitaan Tol Angdolilla, jotta voimme kruunata kuninkaaksi prinssi Artamirin, valtakunnan laillisen kruununprinssin. Minä vaadin saada kruunun haltuuni, suuriruhtinas Vardamir. Se pitää luovuttaa herralleni suuriruhtinas Edrahilille”. ”Minä olen Gondorin ylhäisin viranomainen täällä”, vastasi Vardamir jäätävällä äänellä. ”Minä päätän mitä kruunulle tehdään, ette te, herra Imilzor”. ”Teillä ei ole oikeutta pitää kruunua”, totesi Imilzor. ”Se kuuluu prinssi Artamirin päähän”.

Nyt astui prinssi Aratan eteenpäin ja hänen silmänsä säkenöivät intoa. ”Niin te sanotte, ruhtinas Imilzor. Mutta entä minun vaateeni? Eikö veljeni Artamir ole paennut kaukaiselle saarelle ja jättänyt kansaansa vihollisen käsiin? Eikö kuninkaan tule puolustaa kansaansa ja vapauttaa Gondor miehityksestä? Eikö kuninkaaksi kruunatun tule olla kukistanut valtakunnan viholliset? Tämän minä aion tehdä. Sen vuoksi kruunun tulee jäädä tänne, sillä se tulee olemaan minun päässäni, ei veljeni”. ”Vanhin veli on aina etusijalla”, huudahti Imilzor. ”Ja mitä te tiedätte suunnitelmistamme Tol Angdolilla? Hylkäisimmekö me muka Gondorin viholliselle? Emme koskaan”! Kummankin miehen silmät säkenoivät vihasta ja Perendur näki että vain kunnioitus Vardamiria kohtaan esti heitä käymästä toistensa kimppuun.

Vardamir kohotti kätensä hiljaisuuden merkiksi. ”Tämä on edelleen minun hovini, ruhtinas Imilzor”, hän muistutti jälleen. ”Normaaleina aikoina kruunu todellakin kuuluisi automaattisesti vanhemman veljen päähän. Mutta kuka voi väittää aikojamme normaaleiksi? Eikö tämä ole äärimmäinen hätä, josta vain ihme voi meidät pelastaa? Eikö urheimman tule johtaa nyt? Minun on pakko tukea prinssi Aratanin vaadetta veljensä ohi, sillä vain hänen johdollaan on valtakunnalla mahdollisuus”. Ruhtinas Imilzor kohotti jälleen äänensä raivoisaan vastalauseeseen, ja jotkut ruhtinaista tukivat häntä. Mutta he eivät saaneet jatkaa. Perendur vilkaisi prinssi Faramiriin, joka näytti surulliselta ja kalpealta, kuin hän olisi aavistanut jo etukäteen miten tulisi käymään. Ithilbor näytti kuin halvaantuneelta. Hänen pahimmat aavistuksensa olivat käymässä toteen. Pahempaa kuin nykytilanne voisi olla vain kaksi toisilleen vihamielestä puoluetta Anfalasissa ja Tol Angdolilla. Perendur tiesi tämän myös.

Ilmeettömänä sir Perendur käveli suuriruhtinaan istuimen eteen, Ornendilin yhä pitelemän siipikruunun viereen. ”Hyvä herra, rauhoittukaa”, hän totesi. ”Vihaiset mielet eivät ajattele selkeästi. Minä olen vain tavallinen ritari, enkä yhtä viisas kuin suuret ruhtinaat. Tämän kuitenkin tiedän varmasti. Teidän ei pidä riidellä keskenänne vaan toimia yhdessä. Ihmeen kaupalla on kruunu saapunut takaisin kansanne haltuun. Se olkoon merkki siitä, että onni on yhä meidänkin puolellamme. Mutta te olette kääntämässä sen epäonneksi. Minä sanon teille, älkää tehkö sitä! Kruunu oikeilla hartioilla voisi yhdistää kansanne jäljellejääneet ja antaa uutta intoa. Mutta juuri nyt kruunu ei ole yhdistämässä teitä, vaan hajoittamassa. Eikö tämä ole pahinta mitä voisi tapahtua? Jossakin tuolla Morgoth nauraisi jos näkisi teidät nyt, herrat. Minä olen vain vaatimaton ritari, mutta edustan täällä itseään Failanwe Glorfindelia, Lindonin ruhtinasta. Sanon siis teille, Gondorin herrat, pistäkää pois tämä kruunu, Anfalasin aarrekammioon, sillä tänne se on tuotu. Pistäkää se pois käsistänne ja mielistänne, kunnes hätänne on ohi. Jos ette pysty riitelemättä päättämään kenestä tulee kuningas, älkää päättäkö. Sillä minä sanon teille, jos käännytte toisianne vastaan, ei yksikään teistä tule selviytymään”. Perendur kumarsi ja astui pois lattialta. Hetken kaikki olivat hiljaa, hänen liikuttavan vetoomuksensa yllättäminä. Vetoomuksen, vai oliko se ollut enemmänkin käsky, mutta kohteliaasti esitetty?

Hetken prinssi Aratanin silmät vielä säkenöivät vihaa. Sitten hän astui taaksepäin ja rauhoittui. ”Herra ritari on oikeassa. Meidän ei tule riidellä tästä nyt. Jos kohta kruunu voisi yhdistää meidät, se voi vielä pahemmen meidät erottaa. Älköön kukaan vaatiko kruunua kunnes asiasta ehditään rauhassa neuvotella”. Ruhtinas Imilzor kumarsi. ”Näen tämän neuvon viisauden”, hän totesi. ”Tol Angdolin nimissä suostun lykkäämään vaateiden käsittelyä kunnes pahin hätämme on ohi. Tämä siis, jos suuriruhtinas Vardamir tähän suostuu, ja suostuu säilyttämään kruunua täällä turvassa kunnes asiasta päästään päättämään”. Vardamir nyökkäsi, mutta ei näyttänyt tyytyväiseltä. ”Minä lupaan pitää kruunun turvassa, eikä sitä paineta kenenkään päähän laittomasti”. Näin kriisi oli siltä erää ohi, mutta kuinka pitkään? Perendur vilkaisi Ithilboriin joka nyökkäsi hyväksyvästi. Viime hetkellä oli Vanhempi ritari puuttunut tilanteeseen ja saanut sen rauhoittumana. Mutta poistuessaan kartanosta kumpikin haltia oli todella huolissaan. Viha vallitsi Tol Angdolin ja Anfalasin välillä, tai jos ei viha niin ainakin epäluottamus ja katkeruus. Ne olisi vaikea saada menemään pois, etenkin nyt kun kruunu, joka normaalisti olisi ollut siunaus, oli saapunut. Kun katkeruuteen ja epäluottamukseen lisättiin vielä ahneus, oli mahdotonta sanoa mitä tulisi tapahtumaan. Asiat Gondorissa näyttivät hyvin synkiltä.

Ithilbor ja Perendur viipyivät Anfalasissa vielä muutaman päivän hankkien kaiken mahdollisen tiedon vihollisesta, jota Gondorissa komensi kuningas Sangamon, sekä Gondorin joukoista ja politiikasta. Etenkin Perendur kunnostautui tietojen hankkijana. Ithilbor taas keskittyi puhumaan mahdollisista strategioista ja yhteistoiminnasta suuriruhtinas Vardamirin kanssa, joka vaikutti kiinnostuneelta ja innostuneelta. Nuori prinssi Faramir lähtisi haltioiden mukaan. He olivat siis saaneet suoritettua päätehtävänsä, vaikka Tol Angdol ei asiaa hyväksynytkään. Irthilbor ja Perendur tulivat Anfalasissa hyvin toimeen, kun Ithilbor hillitsi paremmin kiivaan mielensä ollessaan vieraana suuriruhtinaan hovissa. Perendurin ei tarvinnut rauhoitella häntä, eikä konflikteja näin syntynyt. Ystäviä heistä ei kuitenkaan tullut. Perendur oli kuitenkin aina feänorilainen ja Ithilbor turhan ylpeä hankala ruhtinas. Perendurilla ei sellaiseen ollut paljoa kärsivällisyyttä. Faramirin kanssa hän sen sijaan tuli hyvin toimeen alusta asti. Nuori prinssi oli ystävällinen ja lempeä, mutta silti päättäväinen sotilas joka ei pelännyt ottaa vastuuta. Hän lähti innokkaana haltioiden mukaan kuuluisaan Lindoniin, jossa tapaisi mahtavan Glorfindelin, kuten hän itse sanoi.

Myös toinen gondorilainen lähti mukaan. Edellisenä iltana ennen paluumatkaa lähestyi nuori Ornendil sir Perenduria. ”Herra, saanko puhua kanssanne hetken”. ”Tietysti”, vastasi Perendur, jolla oli aina aikaa kaikille. ”Mitä on mielessäsi”? ”Ruhtinas Ithilbor käski kysyä teiltä, kun yritin puhua hänelle. Haluaisin tulla mukaanne Mithlondiin. Prinssi Faramir suostuu siihen, mutta päätös on kuulemma teidän”. Perendur katsoi hetken nuoreen upseeriin. ”Olet juuri selvinnyt suuresta vaarasta. Miksi haluaisit heti uuteen? Eikö olisi parempi levätä ja koota voimia rauhassa”? Ornendil hymyili surumielisesti. ”Niin sanoisi viisaus, mutta kunnia vaatii muuta. Prinssi Faramir oli prikaatimme varakomentaja vielä vuosi sitten. Hän on Gilankilin miehiä, ja kunnia vaatii minua seuraamaan häntä vaaraan. Olen viimeinen, ja siksi tehtävä on minun. Prikaatin kunnia menkään hautaan mukanani, jos niin pitää olla, mutta sitä kunniaa en petä niin kauan kuin elän”. Perendur katsoi tarkkaan nuorta upseeria ja näki tämän olevan tosissaan. ”Voi, kunpa olisin saanut tutustua prikaatiisi rauhanaikana, Ornendil. Jos he olivat kaikki edes osittain niin kuin sinä, on Gilankilin prikaati ollut melkoinen yksikkö. Kuulin että he kaatuivat kunnialla Minas Anorissa”. Perendur piti lyhyen tauon ja näytti äkkiä poissaolevalta. Kuin hänen ajatuksenta olisivat olleet jossakin kaukana. Hänen silmänsä laajenivat, kuin hän olisi nähnyt jotakin merkittävää jossakin kaukana. Sitten hän katsoi jälleen Ornendiliin. ” Ei ole mitään syytä miksi päästäisin sinut mukaamme, paitsi kunnia. Kunnian ymmärtää jokainen Kultaisen Kukan ritari, eikä ikinä estäisi ketään tekemästä mitä se vaatii. Tule siis mukamme, Ornendil, ja täytä kunniantuntosi vaatimukset”. Ornendil kumarsi. ”Kiitos, herra. Ette tule pettymään”. En niin, mietti Perendur itsekseen. Hän oli suora ritari, joka ei juuri antanut arvoa enteille. Mutta ei kunniantunto ollut kehoittanut häntä päästämään Ornendil mukaansa, vaan outo tunne että tämän piti tulla mukaan. Niin oli tarkoitettu! Perendur toivoi että joku muu kuin Ithilbor olisi hänen kanssaan. Joku jolle hän voisi puhua ajatuksistaan, sillä Vanhempi ritari ei tiennyt mitä päätellä tapahtuneesta.

Ornendilin poistuttua Perendur seisoi hetken yksinään Anfalasin kaupungin pitkällä laiturilla katsellen laivaa joka veisi hänet huomenna takaisin pohjoiseen. Takaisin sotaan. Sillä talvi kului vauhdilla ja ennen kuin he huomaisivatkaan olisi kevät tullut. Ja kevään mukana saapuisi kreivi Wagran. Kevään mukana saapuisi tuho, jos heidän ei onnistuisi sitä jollakin ihmeellä estämään. Siellä jossakin oli myös sir Perendurin paikka toveriensa rinnalla. Hän ajatteli isäänsä ja itseään kauan sitten marssimassa prinssi Dahasin komppaniassa Viimeisen Liiton sotaan. Feänorilaisten komppania oli ollut innokas pesemään päältään pois sukulaistensa muinaisen häpeän. Kenties raivoisammin kuin kukaan muu he olivat käyneet vihollisen kimppuun Dagorladilla. Perendurin isä ei ollut palannut taistelusta hengissä, ja Perendur itse oli yhä samalla sotaretkellä pahuutta vastaan. Hän ei ollut ikinä palannut kotiinsa! Nyt sotaretki oli lähestymässä loppuaan, olisi se sitten hyvässä tai pahassa. Pitkä taivan olisi pian ohi. Oliko häpeä pois pesty? Perendur ei tiennyt, mutta hän tiesi yrittävänsä pestä sen pois loppuun asti! Huokaisten hän käänsi selkänsä merellä ja lähti kävelemään kohti suuriruhtinaan kartanoa.