AAMU IMLADRISISSA

Sir Welden seisoi parvekkeella ja katseli näkymää edessään. Leuto tuuli puhalsi lännestä saaden puiden lehdet liikkumaan. Hän tunsi tuulen kasvoillaan ja nautti hetken aikaa tuosta tunteesta. Parveke oli hänen lempipaikkansa Imladrisissa. Täällä hän saattoi olla yksin, syrjässä kaikesta metelistä ja kiireestä. Täällä hän saattoi ajatella rauhassa. Viime aikoina ajateltavaa oli ollut paljon. Asioita tapahtui aivan liian nopeasti. Imladrisin toisen kerroksen parveke tuntui kuitenkin olevan syrjässä siitä kaikesta. Siellä kaikki oli yhä rauhallista. Mutta Welden tiesi ettei tuo rauha tulisi kestämään. Hänellä ei ollut lahjaa nähdä tulevaa. Hän ei ollut lähellä Erua, kuten haltiat sanoivat henkilöistä joilla tuo lahja oli. Hän ei ollut sellainen kuin Einion oli ollut. Sen sijaan Welden saattoi toisinaan tietää lähitulevaisuuden lukemalla merkkejä ympärillään. Sekin oli lahja, mutta ei sellainen jota haltiat ymmärsivät arvostaa. Weldenillä oli ollut tuo lahja niistä päivistä asti, kun hän oli viettänyt aikaa sir Einionin koulutuksessa oppien parantamista ja paljon muuta. Nyt hän käytti tuota lahjaansa ja tiesi ettei rauhallinen olo tulisi jatkumaan.

Rauhallinen keskustelu alhaalla terassilla ja puutarhassa oli lakannut. Welden saattoi kuulla juoksevien jalkojen aiheuttamaa ääntä. Puhe oli nyt kiihtynyttä. Asioita tapahtui! Asioita jotka päättäisivät hänen rauhallisen mietiskelynsä. Mutta vielä pienen hetken Welden istui paikoillaan mukavassa lepotuolissa nauttien tuosta hetkestä, kun hän tunsi tuulen kasvoillaan. Hän ei tiennyt koska voisi nauttia siitä seuraavan kerran, mutta arvasi ettei aivan pian. Sen vuoksi hän viipyi vielä pienen hetken.

Heidän huoneensa ovi lensi auki ja joku astui sisään. Huokaisten Welden nousi lopulta seisomaan, kääntyi ja astui avoimesta parvekkeen ovesta sisään huoneeseen. Sir Maitren oli saapunut. Ritarin nuoret kasvot olivat täynnä jännitystä ja kiihtymystä. Uskollinen Maitren, jonka Welden oli itse kouluttanut ritariksi kun tämän opettaja, sir Bendar, oli isketty kuoliaaksi aivan heidän viereensä. Kun Welden näki Maitrenin hän toivoi että aavistus olisi ollut väärä. Pian Maitren olisi taas hengenvaarassa jossakin Erun unohtamassa paikassa, minne Welden hänet raahaisi. Ja Maitren seuraisi valittamatta tai kyselemättä! Niin monet ritarit olivat nuoria ja kokemattomia. Olisivatko monet heistä pian myös kuolleita? Welden onnistui taikomaan kasvoilleen hienoisen hymyn ja katsoi Maitreniin. Nuori ritari oli hieman lyhyempi ja hennompi kuin Welden. Maitrenin hiukset eivät olleet pitkät, toisin kuin useilla ritareista. Tässäkin Maitren oli omaksunut Weldenin tavan. Ritarin yllä oli vihreä vaelluskaapu ja vyöllä taistelumiekka.

”No, ystäväni”, Welden onnistui sanomaan melko reippaasti. ”Sinunhan piti tänään auttaa puutarhureita pihamaalla. Mikä tuo sinut tänne niin vauhdilla”? Maitren veti syvään henkeä ennen kuin vastasi. Hän oli ilmiselvästi juossut portaat vauhdilla ylös. ”Saimme uutisia”, hän onnistui sanomaan. ”Ja ne ovat pahoja”, sanoi Welden. Se ei ollut kysymys vaan toteamus. ”Kyllä vain. Sir Hallas palasi Sumuvuorilta. Hän on yksin”! ”YKSIN”, huudahti Welden kauhistuneena. ”Mitä on tapahtunut sir Delemirille, Daklenille ja Dumlinille”? Hallas oli poistunut useita päiviä aiemmin tiedusteluretkelle tutkimaan örkkien havaittua liikehdintää Sumuvuorilla. Delemir, ritarikunnan päämies, oli lähtenyt mukaan kahden muun ritarin kanssa. ”Noviisi Wedemir oli myös heidän kanssaan”, lisäsi Maitren synkästi. Wedemir? Hän oli nuorin itsensä ruhtinas Salmarindil Noldorinin pojista. Varmasti Hallas ei ollut antanut kenenkään tappaa kaikkia tovereitaan? Se ei ollut mahdollista. Ei, ei ikinä. Hallas oli paras tiedustelija koko ritarikunnassa. ”Missä muut ovat”, kysyi Welden varovasti. ”He erosivat aiemmin”, vastasi Maitren. ”Sir Delemir meni Rhosgobeliin. Heidän piti tavata jälleen Yläsolassa, mutta Delemiriä ja muita ei milloinkaan kuulunut paikalle”.

Welden tunsi helpotusta. Delemirillä saattoi olla vaikka kuinka monta hyvää syytä myöhästyä tapaamisesta. Huonot uutiset eivät siis koskeneet Delemiriä, vaikka tämän katoaminen olikin hieman huolestuttavaa. ”No, miksi Hallas palasi ilman heitä”, hän kysyi lopulta. Mutta hän tiesi jo vastauksen. Tai ainakin epäili sitä. Hänellä oli se lahja! Hallas oli lähtenyt tutkimaan olivatko raportit örkkien kerääntymisestä vuorien läntisille rinteille totta. Hän oli palannut kiireesti, tuhlaamatta aikaa Delemirin ja muiden etsimiseen. Se saattoi vain tarkoittaa, että Hallas oli löytänyt örkit. Tai he olivat löytäneet hänet!

”Hallas sanoo, että örkit ovat kerääntymässä suurin joukoin Gramin vuorille. Hän sanoo että he aikovat hyökätä Eriadoriin. Meidän täytyy taistella niitä vastaan. Ruhtinas Haldurion haluaa komentoryhmän kokoon välittömästi”. Welden nyökkäsi. Örkit olivat puuhanneet jotakin jo pidempään. Nyt oli selvää, että ne olivat suunnitelleet laajaa retkeä Eriadoriin. Hajamielisesti Welden kiitti Maitrenia ja poistui heidän huoneestaan. Hän seurasi käytävää portaikkoon. Haltioita kiiruhti ylös ja alas portaita kiireen vallassa. Useat katsoivat kysyvästi Weldeniin, mutta hän ei kiinnittänyt näihin mitään huomiota vaan laskeutui alakertaan.

Portaat johtivat suureen saliin, joka oli täynnä vilkkaasti keskustelevia haltioita. Ritarikunnan kokoushuoneen ovi oli auki ja Welden käveli sitä kohti. Hän astui sisään suureen huoneeseen. Kaikki muut olivat jo paikalla, joten Welden sulki oven perässään. Ilmapiiri huoneessa oli täysi vastakohta suuren salin hyörinälle ja kiihkeydelle. Täällä kaikki oli lähes liioitellun rauhallista. ”Ah, sir Welden, vihdoinkin”, tervehti Haldurion. Welden kumarsi hivenen. Haldurion oli komennossa nyt kun Delemir oli poissa. Etenkin kun sekä ruhtinas Glorfindel että mestari Elrond olivat Mithlondissa. Welden huokasi. Uutiset örkeistä eivät olisi voineet saapua huonommalla hetkellä. Kolme ritarikunnan tärkeintä henkilöä olivat poissa Imladrisista! Mutta juuri tälläisia hetkiä varten heillä oli selvä komentoketju. Haldurion oli nyt johdossa. Dinladen ruhtinas Haldurion, Dagorladilla niin monta vuotta aiemmin urheasti kuolleen Volondilin poika.

Mutta Haldurion oli hallintomies, ei sotajohtaja. Tietäisikö hän mitä tehdä? Haukkamainen sir Suillion istui Haldurionin vierellä valmiina käyttämään hyväkseen ruhtinaan pienintäkin virhettä. Hän oli Kultaisen Kukan kuudes päämies. Suillion oli nuorekas johtaja, jolla oli räjähtävä persoonallisuus. Hän tuntui aina olevan valmis suuttumaan tai tekemään jotakin äkkipikaista. Silti etenkin monet nuoret ritarit idolisoivat häntä, koska Suillion vaikutti aina urhealta ja ylhäiseltä. Suillionin maine luotiin erityisesti Moriassa, jossa hän oli toiminut urheasti valtiatar Celebriania pelastettaessa. Mutta siitä hetkestä asti Welden ei ollut luottanut häneen. Punasarven Solassa hän oli saanut nähdä mitä Suillionin mielessä liikkui, eikä voinut ikinä unohtaa. Sir Weldenillä ei ollut lainkaan uskoa Suillioniin.

Sir Enlion Lawhir, Kultaisen Kukan toinen ritari, istui vastapäätä Suillionia. Nämä kaksi silmäilivät toisiaan kylmästi. Heidän välillään ei ystävyyttä tuhlattu. Mutta sitten Lawhir käänsi silmänsä ja katsoi Weldeniin. Hän hymyili vaimeasti ja nyökkäsi ystävällisesti. Welden vastasi samoin. Lawhir oli hänen komentajansa nyt kun Delemir oli poissa. Sir Calden, Kultaisen Kukan seitsemäs ritari, istui Lawhirin vierellä. Hän oli Haldurionin uskollinen tukija ja ystävä. Welden oli iloinen että hän oli paikalla. Caldenilla oli paljon kokemusta ja hän kykeni yleensä arvioimaan tilannetta rauhallisesti ja puolueettomasti. Kaksi muuta kokenutta johtaa puuttui tuosta neuvonpidosta. Sir Perendur, kuudes ritari, oli poissa. Hän komensi Elrondin ja Glorfindelin saattuetta Mithlondiin. Myös sir Delfin, joka oli erinomainen tiedustelija, oli poissa. Hänet oli lähetetty tiedustelemaan Sumuvuorille samaan aikaan kuin Hallaskin oli saanut tehtävänsä.

Heidän poissaolonsa jätti tilaa nuoremmille komentajille. Welden oli yksi heistä, nojaten seinään aivan oven vieressä. Sir Chardan ja sir Myndagen seisoivat Haldurionin takana. Mutta eivätkö he kumpikin olleet Suillionin tukijoita ja ystäviä? Tilanne ei näyttänyt lupaavalta!

”Olen varma että kaikki jo tietävät mitä uutisia sir Hallas on tuonut”, aloitti Haldurion. ”Sekä ruhtinas Glorfindelin että sir Delemirin ollessa poissa on meidän päätettävä mitä tehdä”. Haldurion piti pienen tauon, antaen kaikille aikaa ajatella asiaa. Sitten hän jatkoi. ”Selvää on, että örkit pitää torjua. Mutta miten se tehdään? Onko kenelläkään ideoita”?

Kaikki olivat hetken hiljaa, ajatellen. Sitten sir Lawhir puhui. ”Meidän täytyy keksiä mihin örkit aikovat iskeä, herra. Mikä on heidän kohteensa? Sinne Samoojat tulevat keskittämään voimansa. Sinne on myös meidän mentävä heidän avukseen. Yksinään emme mahda paljoakaan sellaisille määrille örkkejä, jotka valmistautuvat hyökkäämään”. ”Aivan niin”, myönsi Suillion, innokkaana saamaan äänensä kuuluville. ”Samoojat ovat liittolaisiamme. Meidän ei pidä jättää heitä taistelemaan yksinään”.

Haldurion nyökkäsi. ”Niin, mutta mihin örkit hyökäävät? Welden, mitä sanot”? Juuri sitä Welden oli miettinyt kuumeisesti kuultuaan, että örkit olivat tulossa. ”Jos kuulemamme lukumäärät pitävät paikkansa, ja Hallasin ollessa kyseessä meidän tulee niihin luottaa, niin tämä on kyllin suuri örkki retki ollakseen vakava invaasio. Sen vuoksi olen varma, että örkkien maalina ovat Dunedainin asumukset Nenuialin järven ympärillä. Tuhoamalla nuo asumukset he murtaisivat Samoojien voiman. Silloin koko Eriador olisi heidän armoillaan. Joten, jos herrani Haldurion haluaa minun esittävän parhaan arvaukseni, niin sanon että kohteena on Nenuial. Mutta heillä saattaa olla tarpeeksi voimaa lähettää joukkoja myös Briihin ja Rhudauriin”.

”Nenuial se on”, myönsi sir Calden. ”Samoojat tulevat keskittämään voimansa suojellakseen asumuksiaan. Sinne pitää myös meidän mennä, herra”. ”Kyllä, ja koko voimallamme”, Suillion lähes huusi. Hänen silmänsä olivat nyt täynnä innostusta. Hän luultavasti näki itsensä jo taistelun johdossa hankkimassa itselleen lisää kunniaa. ”Koko voimamme ei ole kovinkaan suuri”, mietti Welden ääneen. ”Sir Perendur on poissa, mukanaan monia hyviä ritareita. Poissa on myös herramme Delemir. Ja kuitenkin, monet ritareistamme ovat nuoria ja kokemattomia. Kuinka moni palaa niin suuresta ja raivoisasta taistelusta”?

Haldurion nyökkäsi vakavana. Oli niin tyypillistä Weldeniä olla huolissaan tuollaisista asioista. Oli melkein kuin olisi kuullut taas sir Einionin puhuvan, sillä Weldenin ajatukset olivat niin samanlaisia. Salohaltia ei milloinkaan ollut huolissaan itsestään, mutta ajatteli aina nuorempien ritarien ja alaistensa parasta. ”Kuitenkin, koko Eriadorin kohtalo voidaan ratkaista pian”, vastasi Haldurion. ”Emme voi säästellä voimaamme. Emme tällaisena hetkenä”. ”Silloin he kuolevat”, tuumi Welden surullisena.

Silloin sir Lawhir nosti kätensä ylös. ”Herrani, saanko ehdottaa, että lähetämme koko Itäisen Ryhmän Samoojien avuksi. Vahvistamme ryhmää Mithlondin ja Imladrisin ryhmien kokeneemmilla ritareilla. Kokemattomimmat jäävät tänne siltä varalta, että vihollinen päättää hyökätä myös Rhudauriin. Se on paras ratkaisu”!

Haldurion vilkaisi arvioivasti Lawhiriin ja sitten Weldeniin. ”Hyvä on”, hän myöntyi. ”Mutta kuka komentaa retkikuntaa”? Suillion avasi suunsa, näyttäen hämmästyneeltä että asiasta oli epäselvyyttä. ”Kun ruhtinas Haldurionin täytyy jäädä tänne, olen minä korkea-arvoisin ritari”, hän huudahti. ”Vaadin oikeutta komentaa tätä retkikuntaa. Tämä on yksi Eriadorin historian ratkaisevista hetkistä. Minä tartun siihen ja johdan haltiat ja ihmiset voittoon”! Welden huokaisi. Ei kai Haldurion vain antaisi Suillionin johtaa retkikuntaa?

Sir Lawhir vilkaisi Suillioniin viileästi. Welden saattoi lähes nähdä kipinöiden sinkoilevan näiden kahden välillä. Ei, heidän välillään ei totisesti tuhlattu ystävyyttä. ”Herra”, protestoi Lawhir. Welden tiesi mitä voimakas Noldo ajatteli. Suillion oli ylennetty päämieheksi ohi Lawhirin. Varmasti hän ei joutuisi häviämään Suillionille tässäkin asiassa. ”Itäinen Ryhmä lähtee ja minä komennan ryhmää. Varmasti ette lähettäisi ritareitani taisteluun jonkun muun komennossa? Olen itse kouluttanut monet näistä ritareista. Olen johtanut heitä läpi vaikeiden vuosien. He luottavat minuun ja minä heihin. He ovat minun, herra. Luvallanne, minä johdan heidät taisteluun”! Welden saattoi nähdä loisteen Lawhirin silmissä. Vanhempi ritari oli niin täynnä tunnetta ja tulta. Hän uskoi jokaiseen sanaansa.

Haldurionin ilme kertoi Weldenille kaiken. Hän ei hyväksynyt komentajista kumpaakaan. Salohaltia huokaisi jälleen. Miten he olivat päätyneet tällaiseen tilanteeseen? Hän oli jo useiden vuosien ajan tiennyt ritarikunnan olevan jakaantumassa. Useat johtajat kilpailivat keskenään ja keräsivät tukijoita. Glorfindel oli liian kiireinen havaitakseen sitä tai tehdäkseen asialle mitään. Nyt Welden saattoi nähdä seuraukset tuosta kaikesta. Suillion ei ollut valmis antamaan periksi, eikä ollut Lawhirkaan. He eivät olleet valmiita kumartamaan kenellekään. Missä oli uhrautuvaisuus ja vaatimattomuus, jotka olivat niin pitkään olleet ritarikunnan tunnuslauseita. Kaikki muut olivat valmiita valitsemaan puolensa tuossa tahtojen taistelussa. Vain sir Calden näytti jakavan Weldenin hämmästyksen. Miten asiat olivat päätyneet näin huonoiksi?

”Sir Lawhir ottaa komennon”, päätti Haldurion. Hän ei pitänyt kummastakaan heistä, mutta ainakin Haldurion oli kyllin viisas nähdäkseen, että vaikka sir Suillion oli pätevä, niin sir Lawhir oli paras! ”Haluan sir Caldenin komentamaan Mithlondin ja Imladrisin ryhmien ritareita”, totesi Lawhir, yrittäen peittää voitonriemunsa. Haldurion tyytyi nyökkäämään ja päätti kokouksen. Ritarit marssisivat niin pian kuin mahdollista. Gramin Vuoret olivat lähempänä Nenuialia kuin Imladris. Aikaa ei ollut hukattavissa. Mutta Welden poistui kokouksesta sydän raskaana. Hän tiesi, että tuona päivänä oltiin luotu paljon pahaa tahtoa Suillionin, Lawhirin ja Haldurionin välille.

Mutta se ei ollut nyt Weldenin päähuolenaihe. Enemmän häntä huoletti Imladris. Lähes kaikki kokeneet ritarit olivat lähdössä. Jos jotakin tapahtuisi heidän poistuttuaan, pitäisi Imladrisiin jääneiden taistella Suillionin, Myndagenin ja Chardanin johdolla. He olivat kaikki urheita ritareita, mutta Welden ei uskonut heihin johtajina. Kun kaikki olivat poistumassa kokoushuoneesta veti Welden Lawhirin sivummalle. ”Herra, mitä mieltä olet Imladrisiin jäävästä komentoryhmästä”, hän kysyi suoraan. ”He eivät tee minuun kovinkaan hyvää vaikutusta”, vastasi Lawhir. ”Olen samaa mieltä”, sanoi Welden. ”Se huolestuttaa minua. En tiedä miksi, mutta niin vain on. Tuntisin oloni paremmaksi, jos voisit pyytää sir Caldenia jäämään tänne ja ottaisit sen sijaan sir Chardanin mukaamme. Calden olisi enemmän kuin kykenevä hoitamaan minkä tahansa tilanteen, joka täällä saattaa syntyä meidän marssittuamme”.

Mutta Lawhir pudisti päätään. ”Ei, Welden. Se ei käy! Tarvitsen kaikki hyvät ritarit ja johtajat mukaamme. Me marssimme sotaan, Welden. Mahtavia tekoja tullaan suorittamaan ja meidän osamme siinä tulee olemaan suuri. Minun täytyy ajatella omia ritareitani. Sir Calden ei tule epäonnistumaan. Tarvitsen hänet varakomentajakseni. En voi luopua hänestä”! ”Mutta”, huudahti Welden. ”Sinä ja minä pystymme kyllä huolehtimaan kaikesta mitä tulee tapahtumaan pääjoukolle”, yritti Welden. ”Ja sir Talwe Läntisen Ryhmän ritareineen tulee varmasti olemaan Samoojien kanssa, kun pääsemme perille”.

”Ei, Welden. Calden marssii kanssamme”, vastasi Lawhir yllättävän kärvisällisesti. Hän ei yleensä pitänyt vastaväitteistä. ”On niin tapaistasi olla huolissasi kaikista”, jatkoi Lawhir. ”Mutta minä tarvitsen sinun keskittymisesi meidän tehtäväämme, Welden. Mitä tapahtuu Imladrisissa on Haldurionin ongelma. Unohda Imladris, kunnes palaamme”. Welden nyökkäsi. ”Kyllä, herra”. Hän tiesi ettei kannattanut enää jatkaa keskustelua. Lawhir ei muuttaisi mieltään.

Ritarit järjestäytyivät kaikessa kiireessä puutarhaan, suoraan kartanon pääovien eteen. Sir Welden seisoi ovien luona ja katseli heitä. Jotkut näyttivät innostuneilta, mutta he olivat enimmäkseen nuoria ritareita. Useammilla oli vakavat ilmeet kasvoillaan. Lawhir oli yksi heistä. Mutta suurin oli näytti rauhallisilta ja ilmeettömiltä. He olivat eläneet taistelusta toiseen. Tämä ei ollut mitään epätavallista. ”Heitä on niin vähän”, sanoi ääni hänen viereltään. Se oli ruhtinas Haldurion. Hänen kasvoillaan kuvastui huoli ja suru. ”Epäröin lähettää heidät ilman herrani Glorfindelin tai sir Delemirin suostumusta. Kuka tietää mitä pahaa tästä vielä seuraa”? Welden hymyili. ”Minä epäröisin lähettää heitä edes Delemirin luvalla ja komennossa”. Haldurion ei huomannut hymyä, vaan nyökkäsi. ”Lawhir tulee pärjäämään hyvin. Olen varma siitä”, ruhtinas totesi.

”Olen samaa mieltä”, vastasi Welden. ”Mikä siis huolettaa sinua”, kysyi Haldurion. ”Sillä näen että jokin painaa mieltäsi. Jokin muu kuin lähestyvä taistelu”! Welden hymyili jälleen. Oli vaikeaa kätkeä mitään Haldurionilta. Hän oli yksi viisaista, valkoisen neuvoston jäsen ja lähellä Erua. Hän näki asioita joita kukaan muu ei nähnyt. ”Ei ole minun paikkani arvostella muita, herra”, totesi Welden. ”Mutta tämän minä sanon. Ole varovainen, herra. Ole varovainen kehen luotat. Liian moni hyvä ritari poistuu tänään Imladrisista. Pidä omat neuvosi, herra, sillä sinä olet komennossa. Jos tarvitset hyvää neuvoa, puhu sir Merdalille. Hän on komentoritari ja parempi kuin kukaan arvaakaan. Jos sinun täytyy kutsua kokoon komentoryhmä tekemään päätöksiä, varmista että sir Merdal on mukana, ja kuuntele häntä. Hän on tänne jäävistä ritareista kokenein. Se on ainoa neuvo jonka voin sinulle antaa, herra”. Haldurion nyökkäsi. ”Minä muistan sen, ritari. Mene nyt, hyvät ajatukseni mukanasi. Minä en pyydä Erua olemaan kanssasi, sillä näen että hän on jo”! Welden kumarsi hivenen ja käveli puutarhaan. Mutta hän ei voinut olla miettimättä, mitä ihmettä Haldurion oli tarkoittanut huomautuksellaan Erusta? Tiesikö hän Weldenin kantavan Wigamorin Ellathilta saamaansa kangasta, johon valtiatar oli kirjaillut nuo pyhät sanat, ”Eru on yksi – minä olen hänen palvelijansa”. Weldenin käsi laskeutui vaistomaisesti kaavun taskuun, jossa kangas oli. Sen lämpö rauhoitti häntä aina vaikeina hetkinä. Miten Haldurion voisi tietää kankaasta?

RITARIT MARSSIVAT

Sir Welden käveli ohi ritarien jonon. Kävellessään hän tarkasti heidät kaikki. Ei sillä että siihen oli tarvetta. Hän vain teki niin tavan vuoksi. Kaikilla oli sääntöjen määräämä aseistus. Jokainen ritari oli pukeutunut vaelluskaapuun ja kantoi selässään jousta ja nuolia. Kädessä jokaisella oli lyhyt taistelukeihäs ja vyöllä miekka. Welden oli itse pukeutunut vanhaan koviakokeneeseen harmaaseen kaapuunsa. Hänen isänsä jousi oli hänen selässään. Sir Maitren käveli hänen rinnallaan, kuten aina. Maitrenin koulutuksesta asti he olivat olleet erottamattomia. Koko ritarikunnassa oli vain yksi henkilö, johon Welden luotti enemmän kuin Maitreniin. Hän oli sir Athir Wendir, Weldenin sydänveli ja taistelutoveri.

Welden silmäili joukkoaan. Heitä oli yhteensä 41. Se ei ollut mikään mahtava sotajoukko marssimaan örkkejä vastaan, mutta sen täytyi riittää. Enempää ei ollut! Sir Calden ritareineen oli ryhmittynyt joukon hännille. Heidän silmissään Welden näki luottamusta ja intoa. He marssisivat Itäisen Ryhmän mahtavien ritarien kanssa. Mikä voisi mennä vikaan? Omien ritariensa silmissä Welden näki vain rauhallisuutta. He olivat ritarikunnan kova ydin. Juuri heidät lähetettiin avuksi kun tilanne riistäytyi kontrollista. Heidät oli kutsuttu apuun jälleen kerran. Se tieto sai ritarit näyttämään ylpeiltä. He tiesivät arvonsa. Ehkä liiankin hyvin! Tuolla seisoi ylväänä jonossa voimakas ja urhea sir Callondir, joka oli ollut mukana alusta asti. Hänen takanaan oli kaunis ja ylevä sir Calafir. Siellä oli myös vaarallinen sir Aerangol, nuori ja kyvykäs sir Algol, aina iloinen laulaja sir Gollinn, kookas sir Bronweg ja monet muut. Caldenin ritarien joukossa Welden erotti sir Gwardurin rauhallisen hahmon, jota tämän pari sir Meirian seurasi kuin varjo. Kartanon kuistin kaiteen päällä istui sir Dynian, jonka Welden oli juuri määrännyt varmistamaan kolonnan selustaa.

Jonon toisella puolella, hieman syrjässä, seisoi sir Lawhir nuoren veljensä Cadhirin kanssa. Cadhir toimisi veljensä kuriirina retken ajan. Jonon edessä seisoi sir Gilfin, Itäisen Ryhmän komentoritari. Hän kätki hyvin huolensa veljensä Delfinin vuoksi. Sir Athir seisoi Gilfinin vierellä. Kaikki näytti olevan kunnossa. Welden nosti katseensa Lawhiriin. ”Kaikki on valmista, herra. Marssimmeko”? Lawhir nyökkäsi. ”Marssittakaa ritarinne, hyvä herra”, hän komensi. Welden käveli jonon kärkeen. ”Ah, sir Gilfin, erinomaista”, hän totesi katsellen eteenpäin kohti länttä. ”Te johdatte kolonnan. Athir, sinä toimit tiedustelijana”. ”Jotenkin arvasinkin sen”, nurisi Athir, mutta hänen silmäkulmassaan oli huvittunut pilke. Athir oli ollut pitkään hiljainen ja masentunut, sillä hänen parinsa ja oppilaansa sir Henderk oli murhattu Briissä joitakin vuosia aiemmin. Nyt ritarin hyväntuulisuus oli kuitenkin palaamassa. Welden oli siitä iloinen. Hän oli kaivannut vanhaa Athiria.

Sir Athir lähti kävelemään kohti Bruinenin ylittävää siltaa. Welden odotti hetken ja seurasi sitten. Maitren kulki edelleen hänen kanssaan. He kävelisivät noin 10 metriä kolonnan edellä. Gilfin kulkisi kolonnan etummaisena. Lawhir olisi jossakin taaempana, valmiina puuttumaan asioihin jos tarvetta olisi. Se oli normaali marssijärjestys Kultaisen Kukan ritareille. Niin he marssivat yli sillan ja jättivät jälleen kerran kotinsa taakseen.

Hän seisoi matalan kukkulan laella tuijottaen ääneti itään. Hän oli keski-ikäinen mies, jonka piirteitä kova elämä oli vanhentanut jo nuorena. Silti mies oli ryhdikäs ja voimakas. Hän oli pukeutunut sään kuluttamiin vaatteisiin ja kantoi ylpeänä pitkää kahdenkäden miekkaa. Miekka ei ollut vain koriste, sillä hänen maineensa sen käyttäjänä oli tunnettu Eriadorissa. Edessään mies näki Eriadorin mittaamattomat erämaat. Kaikki tuo maa oli aikoinaan kuulunut hänen kansalleen. Jonakin päivänä niin olisi jälleen. Mutta ei hänen aikanaan! Mies vilkaisi rinnallaan seisovaa nuorta miestä, nuorinta poikaansa. Ei, ei nuoren Amlaithin aikanakaan. Mutta jonakin päivänä! Nyt tuo maa ei ollut ystävällinen dunedainille. Se kätki viholliset heidän silmiltään ja päästi heidät lähelle maan puolustajien tietämättä mistä isku tulisi! Maa oli nyt heidän vihollisensa.

Miehen takana toinen keski-ikäinen mies vaihtoi hermostuneesti jalkaa. Hän oli pukeutunut kevyeeseen haarniskaan ja näytti ylhäiseltä vaatimattomasti pukeutuneet herransa rinnalla. Niin, vanhaan kaapuun pukeutunut mies oli Samoojien päämies Arassuil, jonka maineen tunsivat kaikki Eriadorissa. Hyvin pukeutunut mies hänen takanaan oli Neldoran, Nenuialin valtias. Hän ei ymmärtänyt miksi Arassuil oli jäänyt paikoilleen katselemaan näkymää edessään. Näkyvissä oli vain puita ja kaukaisuudessa kukkuloita. Mitään muuta ei voinut nähdä kun katseli Pohjannummilta itään, kohti Sumuvuoria.

Neldoran olisi mieluummin katsellut länteen, sillä sieltä hän toivoi apua. Kohtalon ivaa oli, että hän nyt odotti innolla kilpailijansa Lhunin Ohtarin saapumista. Mutta jos Ohtar ei saapuisi ennen örkkejä, olisivat Nenuialin miehet mennyttä. He eivät voisi yksinään Arassuilin Samoojien kanssa pysäyttää örkkejä, jotka nyt olivat kadonneet jonnekin Eriadorin korpiin. Neldoran tuhahti ajatellessaan ylhäistä Ohtaria, joka aina oli niin sotaisa ja päättäväinen. Mutta varmasti tämä kaikesta ylpeydestään huolimatta tulisi avuksi, kun itse Arassuil oli niin kehoittanut. Neldoran olisi tehnyt samoin, sillä olivathan he kaikesta huolimatta samaa kansaa ja saman suvun jälkeläisiä. Hän loi kylmän katseen Arassuiliin. Jonakin päivänä Nenuialin suku voisi olla Samoojien johdossa, sillä Neldoran ei ollut sen kaukaisempaa sukua kuningas Arveduille kuin Arassuilkaan. Kenties, mutta...

”Haltioita, herra”, huudahti Neldoranin aseenkantaja hänen takaansa. Mies seisoi rinteessä 10 metrin päässä. Dunedainin joukko oli leiriytynyt rinteeseen noin 100 metriä alempana ja Neldoran saattoi nähdä 15 harmaakaapuista hahmoa miestensä luona. Haltioita! Kultaisen Kukan ritarit olivat viimein saapuneet. Normaalisti Neldoran olisi tuntenut ärtymystä, sillä hän suhtautui epäluuloisesti haltioihin. Kultaisen Kukan ritarikunta oli aina työntämässä nenänsä asioihin, jotka eivät heille kuuluneet. Mutta nyt Neldoran tunsi vain helpotusta. Hänen väkensä asumukset olivat uhattuina ja Neldoran oli valmis ottamaan apua aivan keneltä tahansa, joka sitä halusi antaa. Niinpä hän kääntyi ja hymyili ystävällisesti, kun kaksi haltiaa käveli hänen luokseen.

Neldoran kyllä tunnisti heidät kummatkin. Hivenen lyhyempi voimakasrakenteinen haltia oli itse Talwe ”tumma”, Kultaisen Kukan päämies. Hänen toverinsa oli sir Salborn. Neldoran oli tavannut heidät vain kerran Mithlondissa, mutta moisia ritareita ei helposti unohtanut. Talwe uhkoi voimaa ja itsevarmuutta. Salbornin silmissä taas asui viisaus ja harmonia. ”Iltaa, ruhtinas Neldoran”, tervehti Talwe. Sir Salborn kumarsi lievästi, kuten ritarien tapana oli. ”Sir Talwe, tervetuloa”, vastasi Neldoran. ”Olemme odottaneet teitä innokkaasti”. Talwe nyökkäsi. ”Parempi myöhään kuin ei milloinkaan”, hän totesi ja käveli Arassuilin luokse. Talwen koulutuksessa oleva noviisi, nuori Dunlan Noldorin, jäi seisomaan hieman kauemmaksi. Dunlan oli kuuluisan ruhtinas Salmarindilin poika.

Tämä ei kääntynyt katsomaan vaan tuijotti edelleen näkymää edessään. Talwen jäi seisomaan päämiehen rinnalle, kunnioittaen tämän hiljaisuutta. ”Vain 15 ritaria”, sanoi Arassuil lopulta, kääntämättä katsettaan. ”Niin”, vastasi Talwe. ”Lähetin osan Briihin, joka on täysin suojaton. Enempää ei ole”. Arassuil kohautti olkapäitään. ”Pelkkä Talwen nimi on 10 ritarin arvoinen”, hän totesi.

Talwe katseli hetken ääneti näkymää edessään. ”He ovat tuolla jossakin, eikö niin”, hän sanoi viimein, mietteliäänä. ”Kyllä. Me kadotimme heidät. Mutta löydämme kyllä. Siitä ei ole huolta”, vastasi samooja. Talwe katseli metsiä edessään. ”Eriador on suuri paikka, Arassuil. Emme voi vain jäädä tänne odottamaan ja katsomaan mitä örkit tekevät”. Arassuil kääntyi katsomaan Talween. ”Mitä muuta voimme tehdä”, hän kysyi ihmetellen. Talwe hymyili. ”Juuri ennen Fornostia on loiva rinne ylös tienristeykseen. Tie vie ylös Fornostiin, alas Briihin ja länteen, Annuminasiin. Örkit kiertävät Pohjannummien korkeat itärinteet etelänpuolelta. He kääntyvät sitten länteen ja nousevat tuon rinteen ylös risteykseen. Risteyksestä he ottavat läntisen tien ja marssivat Nenuialin asumuksille”.

Arassuil nyökkäsi. ”Malbethin rinteeksi sitä kutsutaan meillä. Kerrotaan näkijän usein seisoneen siellä katselemassa itään, kohti Angmaria. Miksi haluat sinne, Talwe”? Talwe kääntyi ensimmäistä kertaa katsomaan Arassuiliin. Hänen katseessaan oli näkymätöntä voimaa. ”Me taistelemme siellä, päämies Arassuil. Sinne örkit tulevat ja siellä me odotamme heitä. Siellä me lyömme heidät. Lhunin joukot ovat kolmen päivänmatkan päässä täältä. Kuka tietää ehtivätkö he perille ennen örkkejä. Me marssimme heitä vastaan, kohtaamme heidät Malbethin rinteellä ja taistelemme yhdessä siellä.

Hetken Arassuil oli hiljaa. Sitten hän nyökkäsi. ”Hyvä on. Me taistelemme Malbethin rinteellä. Minä luotan sinuun, päämies Talwe. Mutta entä teidän ritarinne Imladrisista. Löytävätkö he meidät niin kaukaa lännestä? Ovatko he edes tulossa? Joka päivä olemme odottaneet, mutta turhaan”.

”He ovat tulossa, herra”, vastasi sir Salborn kirkkaalla soinnikkaalla äänellään. Hän kuulosti aina mystiseltä, vaikka olisi vain sanonut päivää. ”Minä näin heidät viime yönä unissani. He ovat matkalla, mutta Eriadorin kilometrit ovat pitkiä. Sir Lawhir johtaa heitä, mutta en tiedä ehtivätkö he ajoissa. En nähnyt missä he ovat”! Talwe katsoi itään kuin etsien heitä katseellaan. ”En voi kuvitella miksi sir Delemir ei johta heitä”, hän totesi. ”Mutta he löytävät meidät kyllä, päämies Arassuil. He löytävät meidät, olimmepa me missä tahansa. Ja he ehtivät paikalle ennen örkkejä. Lawhir ei jätä meitä pulaan”! Arassuil mietti vielä hetken, mutta nyökkäsi sitten. ”Amlaith. Anna käsky miehille valmistautua marssimaan. Nyt heti”! ”Marssimaan, isä”, Amlaith huudahti. ”Lähdemmekö itään, örkkejä vastaan”? Arassuil pudisti päätään. ”Ei, poikani. Me marssimme länteen”!

Pimeys oli laskeutunut Eriadorin ylle ja ritarit olivat pysähtyneet lepotauolle. He makasivat Viimavaarojen läntisellä rinteellä katsellen tähtien syttymistä yläpuolellaan. Oli vaarallista laskeutua pimeydessä alas kivikkoista rinnettä, joten he odottivat kuun nousua valaisemaan ritarien taivalta. Sitä paitsi rajun marssitahdin jälkeen lepo teki hyvää kaikille. Yleinen vitsi oli, että samaan aikaan heidän kanssaan Imladrisista kohti Mithlondia lähtenyt sir Hallas, jolla oli hyvä hevonen allaan, luultavasti lähestyi parhaillaan vasta Mitheithelin siltaa. Niin lujaa he olivat marssineet!

Sir Welden istui suuren kiven päällä ja katseli länteen. Calden oli hänen kanssaan. ”Missä he ovat”, kysyi Calden katsellen samaan suuntaan. ”Pohjannummilla”, salohaltia vastasi. ”Jossakin Fornostin lähellä. Me löydämme heidät kyllä”. Calden nyökkäsi. ”Ovatko örkit edellämme? Mitä luulet”? Welden kohautti olkapäitään. ”Luulen että olemme aika tasoissa, mutta he ovat pohjoisempana. Tästä tulee vielä tiukka kilpailu, Calden. Hyvin tiukka”.

Hetken he olivat taas hiljaa, kumpikin mietteissään. Siinä he olivat hyvin samanlaisia. Kumpikaan ei puhunut turhia. Lopulta Welden rikkoi hiljaisuuden. ”Miksi örkit tekevät juuri nyt näin suuren iskun Eriadoriin, Calden? Sitä minä mietin alati. Miksi juuri nyt? Eriadorissa on vain vähän saalista, mutta suuret riskit. En ymmärrä sitä”. Calden nyökkäsi. ”Minä olen miettinyt samaa liiankin paljon. En keksi ratkaisua. Ehkä örkit eivät toimi niin loogisesti kuin me uskomme. Ehkä joku suuri päällikkö tekee nousua ja yrittää pönkittää valtaansa suurella ryöstöretkellä. Emme me tiedä mitä örkkien maailmassa tapahtuu. Edes Hallas ei tiedä”! ”Totta”, myönsi Welden. Mutta hän ei päässyt irti aavistuksesta, että jotakin suurempaa oli tekeillä. Mutta siitä ei kannattanut Caldenille puhua. Ei ainakaan nyt, kun ajatukset tulevasta taistelusta olivat niin hallitsevina tämän mielessä. ”Emme olekaan olleet suuressa taistelussa pitkään aikaan”, mietti Welden. ”Pienissä kyllä, jatkuvasti. Mutta kunnon kenttätaisteluista on aikaa”. Calden nyökkäsi. ”Niin, viimeksi taistelimme säännöllisiä taisteluita Angmaria vastaan. Sen jälkeen mitään näin suurta ei ole tapahtunut. Osittain siksi, että suuressa taistelussa voi voittaa, mutta myös hävitä kerralla paljon enemmän kuin pienessä kahakassa. Siksi olemme järjestelmällisesti välttäneet suuria taisteluita”.

Se piti paikkansa. Mutta nyt heidät oli äkkiä pakotettu käymään suuri taistelu, sillä Nenuialin asumuksia oli pakko puolustaa. He olivat vannoneet suojelevansa Eriadorin asukkaita. Se vala ajoi heitä nyt kohti Pohjannummia. Heillä ei ollut vaihtoehtoja. Mutta miksi se vaivasi Weldeniä? Jokin siinä vaivasi häntä, mutta hän ei keksinyt mikä.

Calden poistui lepäämään. Mutta toinen hahmo lähestyi heti Weldeniä. Se oli sir Gwardur, joka asteli varovasti pimeyden halki ja nousi kivelle salohaltian viereen. ”Ah, sir Gwardur”, tervehti Welden. ”Et kai vain liikuskele hermostuneesti pimeyden keskellä”, hän nauroi. Gwardur vastasi nauruun. ”Taidanpa tehdä juuri niin. Mutta en itseni vuoksi. Tiedän pärjääväni. Minua huolestuttaa parini, sir Meirian, sillä hän ei ole ollut aiemmin kenttätaistelussa. Piiritys, kuten Angrenostissa, on kuitenkin aivan eri asia”. Welden nyökkäsi. ”On hyvä että olet huolissasi hänen vuokseen, Gwardur. Mutta älä ajattele asiaa liikaa. Meirian pärjää kyllä. Hän selvisi naarmuitta Angrenostin piirityksestä. Tämä tulee olemaan hyvin erilaista. Paljon rajumpaa ja vaarallisempaa. Mutta jos hän pärjäsi siellä hän pärjää myös nyt”.

”Toivon niin”, vastasi Gwardur. ”Meirian on sukulaiseni, enkä kestäisi jos jotakin tapahtuisi hänelle. Minun pitäisi olla meistä kokeneempi, mutta silti hän lepää nyt levollisena ja minä kuljen ympäri hermostuneesti”. Welden katsoi hetken nuorempaa ritaria. ”Ainoastaan taistelu ei hermostuta sinua, eikö niin? On muutakin”? Gwardur näytti äkkiä surulliselta. ”Olet oikeassa, sir Welden, kuten tavallista. Olemme niin lähellä, etten voi olla ajattelematta sitä kokoajan”.

Welden tajusi samassa mistä oli kyse. Hän muisti mitä Athir oli kertonut Gwardurista. ”Sir Gwardur raukka. Alati hän etsii tietoa isästään, eikä kukaan osaa tai halua vastata. Niin, olet oikeassa. Einion kuoli melko lähellä tätä paikkaa. Me emme kulje siitä ohi, vaan menemme lännempää, paikasta jossa kohtasin sir Athirin kun tämä oli paennut isäsi Einionin suojaamana”. Gwardur hengähti syvään. Hän muisti hyvin mitä Athir oli kertonut hänelle toisesta, joka osaisi puhua Einionista paljon enemmän. Mutta Athir ei ollut varma halusiko tämä, eikä suostunut kertomaan nimeä. ”Se olet sinä”, Gwardur huudahti. ”Sinä tiedät isästäni ja voit kertoa minulle kaiken. Sinä olit siellä sinä päivänä kun hän kuoli, eikö niin”?

”Niin, minä olin siellä tuona kirottuna päivänä, kun kaikki toiveemme valuivat tyhjiksi ja maailma pimeni. Minä ja sir Agamor. Me kohtasimme Athirin ehkä 20 kilometrin päässä isäsi kuolinpaikasta. Me emme menneet häntä auttamaan. Emmekä mitään olisi voineetkaan. Ei, me menimme Daraan ja sir Agamor pelasti kaupungin”. Weldenin silmät olivat täynnä surua kun hän puhui asiasta. ”Sir Agamor raukka. Hän kuoli mutta me selvisimme. Noihin päiviin liittyy paljon mystistä ja paljon salattua. Siksi en ole niistä innokas puhumaan”. Gwardur katsoi kiinteästä Weldeniin. Hän näki tuskan tämän mielessä. Jotakin hirveää oli varmasti tapahtunut Darassa. Mutta Gwardurin täytyi tietää. ”Sir Athir sanoi, että sinä voisit kertoa totuuden isästäni. Sanotaan, että hän teki virheitä tuona päivänä. He sanovat, että hänen olisi pitänyt aavistaa hyökkäyksen olevan tulossa. Sanotaan, että hän menetti rohkeutensa viimeisinä hetkinään eikä kyennyt ratsastamaan vihollisen keskeltä oppilaansa Athirin avuksi. Pyydän, Welden, jos sinä tiedät jotakin siitä päivästä, kerro minulle”.

Welden mietti hetken. Mutta hän tiesi jo mitä tekisi. Gwardur oli Einionin poika. Hänellä oli oikeus tietää. ”Hyvä on, minä kerron. Voimme myöhemmin puhua lisää, mutta kerron sinulle nyt sen mitä kaikkein eniten toivot kuulevasi. Mutta tiedä tämä, sir Gwardur. Olen kertonut tämän aiemmin vain yhdelle henkilölle koko maailmassa. Et saa ikinä mainita tästä kenellekään. Minä tiedän mitä tuona päivänä tapahtui, sen jälkeen kun sir Athir oli paennut leiristä. Älä kysy miten, sillä sitä en kerro”. Welden oli hetken hiljaa, muistellen miten Derhal oli ilmestynyt hänelle. Oliko tämä oikeasti halunnut pelastaa hänet, vai oliko se jokin juoni? Welden ei tiennyt, mutta hän tiesi Derhalin puhuneen totta kertoessaan Einionista. Niin kävisi kaikille, jotka asettuisivat Darchasia vastaan, oli Derhal sanonut ääni täynnä ylpeyttä. Sellaista ylpeyttä ei teeskennelty!

”Einion olisi ehkä päässyt pakoon, mutta hänen hevosensa kuoli taistelussa. Vihollinen piiritti hänet. Einion taisteli rohkeasti ja hyvin, mutta haavoittui lopulta jalkaan. Silloin vihollisen komentaja astui esiin. Hän..hän oli Darchas ”pimeänhaltia”. Kauan sitten hän ja isäsi olivat olleet lapsuudentovereita. Viimeisen Liiton sodassa heidän tiensä erkanivat. Noina päivinä, ennen tuota hetkeä, tuskin kukaan enää muisti Darchasia. Siitä kun hän pakeni Mithlondista yritettyään surmata Delemirin oli jo ikuisuus. En voi kuvitella minkälaista vihaa, pettymystä ja katkeruutta Einion tunsi tuolla hetkellä, kun hän tunnisti vanhan ystävänsä. Ja Darchas...Darchas sanoi hänelle, että surmaisi kaikki Kultaisen Kukan ritarit, ensimmäisenä sen josta piti eniten. Einion oli haavoittunut, mutta hän nousi taisteluun. Muista aina se, Gwardur. Isäsi yritti viimeiseen asti pelastaa ritarikunnan. Hän taisteli taidokkaasti saaden voimia pelostaan, että Darchas kykenisi toteuttamaan uhkauksensa. Einion kuoli yrittäen pelastaa meidät kaikki. Hän ei epäonnistunut, Gwardur. Hän kuoli miekka kädessä taistellen toveriensa puolesta. Darchas surmasi hänet tuona päivänä”.

Gwardur nyökkäsi kiitollisena. ”Kiitos, Welden, että kerroit minulle. Minun täytyy nyt palata osastoni luokse. Mutta toivon että voimme keskustella myöhemmin lisää”. Welden jäi yksin, mutta ei saanut ajatuksiaan irti aiheesta. Miksi se tuntui niin tärkeältä nyt? Mutta miettimisaika oli ohi. Jostakin kuului sir Gilfinin vaimea huuto, ”valmistautukaa”. He marssisivat. Kilpajuoksu oli yhä käynnissä eikä voittajasta ollut vielä tietoa!

MALBETHIN RINNE

He olivat kerääntyneet puoliympyrään tasaiselle nurmelle. Eriadorin joukot olivat viimein kokoontuneet ja komentajat seisoivat nyt tarkastelemassa taistelukenttää, jolle Talwe oli heidät tuonut. Kenttä oli kieltämättä hyvä, mutta nähtäväksi jäisi saapuisivatko örkit sille. Talwe seisoi muista hieman sivummalla ja tutki maastoa mielenkiinnolla. Rinne oli juuri niin loiva ja pitkä kuin hän muistikin. Örkeille ei tuottaisi vaivaa hyökätä sitä ylös, mutta se hidastaisi ja ainakin väsyttäisi niitä jonkin verran. Jousimiehet saisivat hyvän tilaisuuden pienentää vihollisen ylivoimaa. Sillä Talwe aavisteli heidän olevan pahasti alivoimaisia, vaikka Lhun oli viimeinkin saapunut.

Vasen sivusta oli hyvin suojattu. Siellä kohosi varsinaisten Pohjannummien ensimmäinen kukkula, joka eteläänpäin oli äkkijyrkkä. Örkkien olisi vaikea kiivetä rinnettä alas heidän kimppuunsa, eikä kukaan moiseen ryhtyisi. Jossakin kukkulan takana, luoteessa, oli Fornostin rauniokaupunki. Varsinainen rinne oli kukkulasta suoraan etelään. Se oli varmasti rauhan aikana kaunis paikka, eikä Talwe ihmetellyt että Malbeth ”näkijä” oli joskus pitänyt rinnettä omanaan. Keskusta olisi rinteessä, mutta oikea sivusta ei ollut yhtä turvassa kuin vasen. Siellä kukkula jolle rinne nousi ei ollut niin korkea. Mutta maasto rinteessä oli hankalampaa ja itse rinne jyrkempi. Talwe aavisteli, että melko pienikin joukko pystyisi puolustamaan lohkoa. Edellyttäen että oikean sivustan oikea sivusta oli turvassa. Siellä oli ryteikköinen metsä ja luultavasti rinne alas tasangon metsiin. Mutta Talwe ei voinut Malbethin rinteen päälle olevalle nurmikentälle nähdä, millaista maastoa ryteikön takana oli. Se pitäisi tutkia!

Samoojien komentajat seisoivat nurmella tarkastellen samaa näkymää kuin Talwekin. Osa heistä näytti ylhäisiltä ja osa sotaisilta. Lhunin päämiehet olivat juuri liittyneet joukkoon ja lhunilaiset leiriytyivät parhaillaan muiden samoojien seuraksi noin 200 metriä taaempana, harvan metsän takana. Leiripaikalta oli noin puolikilometriä Briin-Fornostin tielle ja Annuminasin risteykseen.

Päämies Arassuilin pitkä ja voimakas hahmo dominoi joukkoa, mutta Lhunin päämies Ohtar ei jäänyt hänestä paljoa jälkeen pituudessa tai majesteetillisuudessa. Kumpikin kokenut samooja katseli nyt kiinnostuneena kenttää edessään. Heidän rinnallaan seisoivat Nenuialin Neldoran, Arassuilin nuorin poika Amlaith, Nenuialin samoojien komentaja Arphen, sekä muutama Lhunin ja Arassuilin samoojien päällikkö. Talwe ei tuntenut heidän nimiään, eikä juuri välittänyt. Vain Arassuililla ja Ohtarilla oli väliä. Muut seuraisivat heitä, jopa Nenuialin kunnianhimoinen Neldoran, jonka suuret haaveet pelko kansansa kohtalosta ylitti.

”Tämä on hyvä kenttä taistelua varten”, tuumi Arphen mietteliäänä. ”Ehkä liiankin hyvä”! Ohtar nyökkäsi. ”Epäilen tulevatko örkit tänne. Miksi he ryhtyisivät kenttätaisteluun kanssamme”, hän tuumi katsoen varovaisesti Arassuiliin. Mutta dunedainin päämies ei kommentoinut mitenkään, vaan katsoi Talween. ”He taistelevat kanssamme”, sanoi Talwe kävellen samoojien luokse. ”He tulevat ulos noista metsistä alhaalla, ryhmittyvät ja hyökkäävät ylös tuota rinnettä. Me odotamme heitä täällä ylhäällä ja me taistelemme heidän kanssaan. He kyllä tulevat”! Arassuil nyökkäsi. ”Minustakin tuntuu, että he tulevat luoksemme. Nämä örkit eivät tunnu väistävän taistelua, vaan etsivän sitä. He tulevat tänne, koska me olemme täällä”!

”Silti olisi hyvä tietää heidän tarkka sijaintinsa”, totesi Lhunin Ohtar. ”Se rauhoittaisi mieltäni kummasti”. Talwe nyökkäsi. ”Minä lähden tiedustelemaan muutaman ritarini kanssa. Suunnitelkaa te sillä aikaa joukkojen taistelujärjestys”. Talwe poistui kahden ritarin seuraamana alas Malbethin rinnettä. Samoojat katselivat hetken heidän etenemistään ja kävivät sitten käsiksi itse asiaan.

”Loiva rinne on vaarallisin”, sanoi Arphen katsellen rinnettä edessään. ”Totta”, myönsi Arassuil. ”Vasen ei vaadi suojausta, sillä se lepää jyrkkää rinnettä vasten. Örkit eivät sitä lähde kiertämään. Loiva rinne on meidän suojattava mahdollisimman vahvoilla voimilla”. Ohtar katseli oikealle. ”Oikea sivusta on myös melko turvallinen. Rinne on siellä jyrkempi. Vihollisen on hidasta kiivetä sitä ylös. Ehdotan että sijoitamme vain Lhunin miliisin sinne. He pystyvät kyllä pitämään hallussaan noin jyrkän rinteen. Nenuialin väki saa pitää vasemman sivustan ja varsinaiset samoojat Kultaisen Kukan ritarien avustamana keskustan. Keskellä tullaan käymään kovin taistelu”. Arassuil nyökkäsi. ”Kuulostaa hyvältä. Tehdään niin”. Nuori Amlaith katseli pitkään oikealle, mutta ei sanonut mitään. Hänen isänsä kuitenkin huomasi nuorukaisen katseen. ”Mitä on mielessäsi, poikani”, hän kysyi terävästi. ”Mietin vain oikeaa sivustaa, isä. Rinne on jyrkkä, mutta entä metsä sen oikealla puolella? Mitä jos vihollinen kiertää sinne”? Arassuil katseli hetken samaan suuntaan ennen kuin vastasi. ”Eivät örkit lähde kiertämään moiseen ryteikköön. Sitä paitsi oikean sivustan komentaja saa pitää metsää silmällä, ettei meitä yllätetä sieltä. Ole huoletta, Amlaith. Meillä on kenttä hallussamme. Yllätyksiä ei tule”! ”Jos örkit vain saapuvat. Heidän puuttumisensa voi olla päivän pahin yllätys”, mietti Ohtar ääneen. Mutta Arassuil vain hymähti. Hän luotti Talwe ”tummaan”!

Talwe palasi kolme tuntia myöhemmin mukanaan tieto, että örkit olivat marssilla suoraan kohti Malbethin Rinnettä. Niiltä kuluisi ehkä kaksi päivää saapumiseen. Hän ei ollut nähnyt heidän koko lukumääräänsä, mutta se oli ainakin kolme kertaa suurempi kuin samoojien vahvuus. Taistelusta tulisi kova! Samoojien tekemää taistelujärjestystä Talwe piti hyvänä, eikä siihen puuttunut. Taistelu oli kuitenkin pääasiassa samoojien! Hän totesi ritariensa olevan keskustassa, mikä oli hyvä. Sivustan murtumisia saattoi aina paikata, mutta jos keskusta murtui oli se menoa. Sen tiesi Talwe ja sen tiesivät varmasti örkitkin. Siksi he iskisivät keskeltä, missä maasto oli parasta. Siellä seisoisi myös puolustajien paras joukko – samoojien kokeneet soturit ja urheat Kultaisen Kukan ritarit. Mutta missä olivat Imladrisin ritarit, joiden tuloa oli odoteltu kokoajan?

Yö eteni vartijoiden mielestä tuskastuttavan hitaasti. Suurin osa vartijoista tarkkaili itse rinnettä. Vain yksi Nenuialin soturi seisoi leirin eteläpuolella. Hän oli ollut nukahtamaisillaan, kun sir Ceryan oli käynyt hänen luonaan puhellen miehen kanssa hetkisen. Ceryan oli kotoisin eteläisestä Lhunin laaksosta ja tuli hyvin toimeen dunedainin kanssa. Hän oli yksi Talwen luotetuimmista ritareista ja oli määrätty koko yöksi vartioon. Sir Ceryan kierteli ympäri aluetta pitäen vartijoita hereillä ja valvoen tilannetta. Nyt ritari oli juuri kävelemässä pois vartijan luota ja tämä katseli kaihoten haltian perään. Voisipa hänkin kävellä pois ja mennä nukkumaan. Mutta vartiota oli vielä kaksi kokonaista tuntia jäljellä. Pian hän olisi taas yksin pimeyden keskellä ja...

..jokin rapsahti pimeässä. Vartija säpsähti ja tarttui keihääseensä rystysen valkoisina. Mikä oli aiheuttanut hiljaisen, tuskin korvin kuultavan äänen? Mies terästi kaikki aistinsa äärimmilleen. Sitten hän näki sen. Jokin vilahti puiden välissä. Vain hetken, mutta riittävän pitkään. Siellä oli joku. ”ÖRKIT”, vartija huusi rikkoen hiljaisuuden. Hän puolittain odotti kymmenien vihollisten ponnistavan ylös puiden takaa ja hyökkäävän. Mutta mitään ei tapahtunut. Hän kuuli vain sir Ceryanin kiireiset askeleet. Sitten ritari oli hänen vierellään jousi kädessä ja nuoli jänteellä. Haltian tarkat silmät haravoivat maastoa edessä. ”En näe mitään”, hän lopulta kuiskasi. ”Siellä oli joku”, vartija vastasi. ”Joku hiipi minua kohti puiden välissä. Kuulin äänen ja näin jonkun”. Ceryan nyökkäsi. Hänellä ei ollut syytä epäillä miestä. Varovasti hän paljasti miekkansa terän huotrasta. Se hohti kelmeää valoa, mutta vain himmeää. ”Tämä on haltioiden takoma miekka”, Ceryan selitti. ”Se loistaa kirkkaana jos örkkejä on lähellä. Kuka tahansa puiden takana on, se ei ole örkki”! Joku muu olisi olettanut vartijan nähneen harhoja. Synkkä pimeys teki helposti sellaista aisteille. Mutta myös Ceryan tunsi jotakin. Joku oli lähellä. Mutta hän ei tuntenut uhkaa. Takaa kuului ääniä. Leiri oli heräämässä vartijan huutoon.

”Elämä tai kuolema”, huudahti Ceryan lopulta, mielessään nousevan aavistuksen vallassa. ”Lindonin ritari”, vastasi ääni pimeydestä, tuntien Lindonin ritarien tunnuslauseen. Joku ilmestyi puun takaa vain 10 metrin päässä heistä. Hahmo juoksi heitä kohti ja pysähtyi vain metrin päähän. Ceryan hymyili tunnistaen hahmon. ”Athir Wendir”, hän tervehti tulijaa. ”Ah, sir Ceryan”, tämä vastasi ja kääntyi sitten katsomaan tulosuuntaansa. ”Olipa tuolla pimeää”, hän totesi. ”Yritin lähestyä pensaiden keskellä, mutta siellä ei nähnyt mitään, joten jouduin keskelle jotakin kirottua risukkoa. Taisin astua yhden päälle”. Athir nauroi sen sanoessaan. Samalla hän viittoi taaksepäin. Pimeyden keskeltä ilmestyi tumma hahmo ja käveli heitä kohti. Useita seurasi jonossa. Hitaasti hymy levisi sir Ceryanin kasvoille. Imladrisin ritarit olivat viimein saapuneet.

Muutamaa minuuttia myöhemmin vakava sir Lawhir, sir Calden ja Welden seisoivat Talwen edessä. Tämä oli kiiruhtanut tutkimaan mikä oli metelin syy ja törmäsi ilokseen leirin laitamilla nurmelle lepäämään rojahtaneisiin Imladrisin ritareihin. Talwen kokeneet silmät näkivät heti, että monet ritareista olivat hyvin uupuneita. Komentajien huojentuneista ilmeistä ja vakavasta olemuksesta hän saattoi päätellä jo paljon. Näillä oli uutisia ja ne uutiset olivat tuoneet heidät Malbethin Rinteelle pää kolmantena jalkana. Ja jos Talwe oli jotakin vuosien aikana oppinut kiireesti tuoduista uutisista, niin sen että ne olivat lähes aina pahoja.

”No, herrat, kertokaa jo”, hän tokaisi lopulta. ”Teillä on selvästi jotakin sanottavaa”. Lawhir nyökkäsi. ”Ehdimme hädin tuskin avuksenne, herra”, hän vastasi. ”Örkit ovat marssineet todella vauhdilla”. Talwe kohautti olkapäitään. ”Se ei ole mikään uutinen, Lawhir”, hän huomautti terävästi. ”Tiedän örkkien marssisuunnan. He ovat täällä luultavasti huomenna illalla, edellyttäen että aurinko ei paista”.

Welden vilkaisi ylös pimeälle yötaivaalle. ”Huomenna tulee olemaan pilvistä ja synkkää, herra. Sää tulee suosimaan örkkejä. Mutta he eivät tule tarvitsemaan pilvien suojaa marssiakseen, vaan taistellakseen”. Talwe katsoi yllättyneenä salohaltiaan. ”Mitä tarkoitat, Welden”? Mutta ritari ei vastannut, vaan antoi Lawhirin taas puhua. ”Örkit ovat jo paikalla, herra”, Lawhir huudahti. ”Ne ovat marssineet kuin itse Sauron olisi heidän kintereillään. Me melkein hävisimme kilpajuoksun niiden kanssa, eikä se ole normaalia. He tulivat suoraan tänne, kuin olisivat tienneet taistelun käytävän Malbethin Rinteellä. Meidän täytyi etsiä jälkiä teistä ja örkeistä, joten menetimme siinä aikaa. Herra, örkit ovat jo täällä. Lähes kävelimme niiden leiriin rinteen alapuolella sijaitsevassa tuuheassa metsässä”!

Talwe hätkähti. ”Mitä sinä sanot, Lawhir? Miten se voisi olla mahdollista”? Lawhir kohautti olkapäitään. ”En tiedä herra, mutta he ovat tuolla, vain kilometrin päässä. Koko joukko lepäsi. Uskon että he aikovat hyökätä heti aamulla, eivätkä odota ensi yöhön. Te odotatte heitä auringon laskiessa, joten he yrittävät yllätyshyökkäystä aamunkoitteessa”. ”Kuinka monta heitä on, herrat? Kuinka suuri on örkkien sotajoukko”, kysyi Talwe?

”Emme jääneet laskemaan heitä”, vastasi Lawhir. ”Hyvä kun pääsimme vetäytymään örkkien huomaamatta”. Talwe pudisti päätään pettyneenä. Näiden Itäisen Ryhmän ritarien piti olla niin hyviä, mutta silti he olivat tehneet moisen virheen. He näkivät Talwen ilmeen. ”Se oli hyvin vaarallinen tilanne, herra”, kiirehti Calden selittämään. ”Ja kaikkihan tietävät mitä sir Digaine aina sanoi sellaisista tilanteista”, ritari lisäsi.

Talwe huokasi. Hän ei ikinä oppisi ymmärtämään näitä Imladrisin ritareita. Tilanne oli vakava. He olivat kaikki kolme juuri raportoineet hänelle huonoja uutisia huolestuneina. Ja silti, heti kun joku mainitsi jotakin mahdollisesti humoristista, se tapahtui. Hän saattoi nähdä pilkkeen heidän kaikkien silmissä, jopa yleensä niin tiukan ja korrektin Lawhirin. Imladrisin väellä oli aina nämä iänkaikkiset juttunsa. Sellainen ei vetelisi Läntisessä Ryhmässä. Sitä ei hyväksyisi Talwe, eivätkä Candonin tai Salbornin tapaiset elegantit Vanhemmat ritarit moisella huvittaisi itseään. Mutta Delemirin väki oli toista maata. Lawhir, Calden ja Welden olivat kaikki niin erilaisia kyvyiltään ja haluiltaan, mutta silti kaikkien kasvoilla oli hetkessä tuo sama huvittunut ilme. Talwe huokaisi toisen kerran.

”Ei, minä en todellakaan tiedä mitä sir Digaine aina sanoi sellaisista tilanteista”, hän tokaisi hivenen alistuneesti. Ritarien täytyi huomata Talwen paheksunta, mutta silti Lawhir nyökkäsi heti Caldenille. ”En voi uskoa, että joku ritari ei olisi kuullut tästä”, ritari myhäili. Talwe harkitsi hetken komentaa heidät takaisin itse asiaan, mutta tiesi ettei se hyödyttäisi. Calden kertoisi asiasta kuitenkin.

”Vanha kunnon Digaine ja sir Curion jahtasivat aikoinaan kahta örkkiä, jotka olivat surmanneet miehen Rhudaurissa. Jäljet veivät pohjoiseen, mutta ritarit seurasivat empimättä. Pian jälkiin liittyi lisää jälkiä ja lopulta he seurasivat kymmentä örkkiä. He seurasivat näitä siihen asti kunnes lähes kävelivät suoraan valtavan örkkijoukon leiritulille. Heillä ei ollut mitään mahdollisuuksia napata örkkejään siltä porukalta, mutta Digainen ei ainakaan aikonut palata takaisin tietämättä kuinka suuresta joukosta oli kyse. Niinpä, vaikka he olivat aivan leirin kupeessa ja todella vaarallisessa paikassa, he alkoivat laskea örkkejä. Nuori sir Curion lopetti ensin. ”272”, hän totesi hiljaa. Hetkeä myöhemmin myös Digaine oli valmis. ”271”, hän ilmoitti. Curion ei antanut periksi komentajansa edessä. ”Ei, niitä on 272”, hän vastasi. ”Aivan varmasti”. Digaine pudisti päätään. ”271”, hän sanoi. ”272”, intti Curion, ja niin se jatkui kummankaan antamatta periksi, kunnes lopulta Digaine rykäisi vaivautuneesti. ”Tuota, taitaa olla sittenkin 272”, hän totesi anteeksipyytävästi. ”Se ylimääräinen örkki nimittäin seisoo takanasi”! He juoksivat seuraavat kolme päivää karkuun sitä julmetun suurta örkkijoukkoa ja melkein pääsivät hengestään. Digaine kertoi siitä usein varoittavana esimerkkinä ja päätti kertomuksensa aina lauseeseen, ”joten muistakaa, herrat, jos joskus olette samassa tilanteessa. Älkää jääkö laskemaan vihollisia, vaan kadotkaa maisemaan niin nopeasti kuin vain ehditte”!

Ritarit hymyilivät vaisusti. Se oli yksi niistä ikuisista tarinoista, jotka he olivat kuulleet satoja kertoja. Silti se oli aina yhtä huvittava. Mutta Talwe ei moisesta välittänyt. ”No niin, te ette siis laskeneet örkkejä, koska ammoisina aikoina kuollut komentajamme oli sen kieltänyt. Hyvä niin. Järjestäkää nyt joukkonne lepäämään. Minä menen raportoimaan örkkien saapumisesta samoojien komentajille, että he voivat alkaa siirtää miehiään asemiin. Aamuun on enää pari tuntia. Sinä tulet mukaani, Lawhir”. Sen sanottuaan Talwe käänsi heille selkänsä ja lähti marssimaan kohti samoojien telttoja. Lawhir seurasi häntä ääneti.

”Mikähän Talwea vaivasi”, ihmetteli Welden. ”Hän vaikutti todella kireältä”. ”Mitäs luulisit”, Calden naurahti ja viittasi rinteeseen. ”Satoja örkkejä vyöryy parin tunnin kuluttua kimppuumme. Huoli saa hänet kireäksi”. Welden nyökkäsi. ”Et itsekään näytä kovin levolliselta. Mitä on mielessäsi”, hän huomautti katsoen kysyvästi Caldeniin. ”Ajattelin Lawhirin sanoja”, Vanhempi ritari vastasi. ”Örkit tulivat suoraan tänne, kuin jonkin voiman ajamina. En ymmärrä sitä. Miten he saattoiva tietää niin varmasti? Vai voiko se olla vain yhteensattumaa ja he aikoivat kokoajan marssia Malbethin rinteen kautta”? Welden kohautti olkapäitään. ”Siinä on asia jota meidän kannattaa miettiä hyvin tarkkaan”, hän myönsi. ”Jotakin outoa on tekeillä. Ei tämä ole yhteensattumaa. Örkit tulivat tänne, koska samoojat ja Talwen ritarit ovat täällä. He haluavat hyökätä kimppuumme”. Calden nyökkäsi. ”Se ei kuulosta miltään örkkien ryöstöretkeltä. Retkillään he haluavat välttää vastarintaa, eivätkä suinkaan etsiä sitä”. ”Juuri niin”, myönsi Welden. ”Mutta missä on koko jutun logiikka. Se jää minulta näkemättä”!

REVENIAN NOITA

Hän tunsi voiman sisällään. Se täytti hänet. Voima vaati että sitä käytettiin. Hän ei ollut milloinkaan voinut kuvitella sellaista voimaa. Hän oli nyt kaikkea, mistä oli aina haaveillut. Hänen mahtinsa oli suurempi kuin koskaan ennen. Hän oli kuin valtiatar Galadriel. Kuinka hän aina olikaan kadehtinut tämän voimaa ja viisautta. Galadriel oli miesten maailmassa päättänyt näiden kanssa maailman asioista, mahtavampana kuin näistä yksikään. Nyt myös hän oli siellä. Hän näki kaukaisiin paikkoihin. Hänen voimansa lepäsi Revenian vanhojen kaivosten ympärillä mustana ja kauheana. Mutta hän ei ollut musta, vaan kuolettavan kaunis. Mitä suuremmaksi kasvoi valtiatar Derhalin voima, sitä kauniimmaksi hän muuttui. Hänen hiuksensa säihlyivät outoa valoa ja hänen silmiensä loiste ajoi miehet epätoivoon. Hän tunsi voiman ja se tunsi hänet. Mutta kumpi käytti nyt kumpaa? Jossakin syvällä sisimmässään hän tiesi, että hän joutuisi maksamaan vielä kovan hinnan voimasta, jonka musta valtias oli hänelle antanut. Mutta kaikki olisi sen arvoista, sillä voiman avulla hän saisi vihdoin mitä halusi. Hän saisi kostonsa!

Hän oli lentänyt yöllä Eriadorin laajojen korpimaiden yllä. Se oli hänen taitonsa ja vain hänen. Pimeinä öinä hänen henkensä liikkui näkemässä ja kuulemassa. Hän tiesi kaiken! Derhal tiesi missä hänen örkkinsä olivat. Ja hän näki samoojien joukot Malbethin rinteessä. Sinne he olivat kokoontuneet puolustamaan kotejaan ja siellä örkit hyökkäisivät heidän kimppuunsa. Mustan valtiaan suunnitelma toimi. Ritareita ei voinut saavuttaa ja tuhota, ellei heitä pakottanut puolustamaan jotakin tärkeää. Seuraavana aamuna alkaisi ritarikunnan tuho. Derhal ei tiennyt miten taistelussa kävisi. Kaikesta mahdistaan huolimatta hän ei nähnyt tulevaan. Siinä ei valtiaan antama voima häntä auttanut. Mutta taistelun tuloksella ei ollut väliä. He surmaisivat ritareita Malbethin rinteellä ja Briissä. Vain sillä oli väliä. Hän oli nähnyt Talwen puolustajien joukossa ja haaveili jo tämän päästä örkkien seipään nokassa. Pian hänen kostonsa alkaisi. Sillä Darchas vaati kostoa. Kirjaimellisesti!

Liian monena yönä hän näki urheasti taistellen kuolleen rakkaimpansa edessään vaatien kostoa Delemirille ja tämän ritarikunnalle. Derhal ei voisi levätä rauhassa ennen kuin ritarikunta olisi tuhoutunut ja hän voisi toteuttaa Darchasin lupauksen. Hän marssisi voittajana sisään Mithlondin portista ja kaikki pikkumaiset haltiat harmaassa kaupungissa tajuaisivat oman virheensä, kun eivät olleet kunnioittaneet enempää hänen Darchastaan. Lähes joka yö Darchas vaati ja Derhal lupasi. He kuolisivat! Mitä tapahtuisi sen jälkeen kun ritarikunta olisi kuollut ja hän marssisi Mithlondiin? Derhal ei tiennyt! Se oli kadonnut jonnekin hänen voiman täyttämiin ajatuksiinsa. Hän näki vain koston ja herransa suunnitelman. Oli ollut muutakin! Siitä Derhal oli varman. Mutta hän ei enää tiennyt mitä.

Ritarikunnan täytyi kuolla. Musta valtias vaati sitä! Darchas vaati sitä neidon vainotuissa unissa. Jos hän olisi voinut pelätä, olisi hän pelännyt nukkumista. Sillä ei ainoastaan kuollut Darchas ilmestynyt hänelle silloin. Ei, hän näki myös muut. Sillä oli väärin sanoa, ettei Derhal pelännyt. Hän kunnioitti ja totteli herraansa ja opettajaansa. Hän jumaloi Darchasia. Hän epäili uusia liittolaisiaan etelässä. Mutta vain kahta henkilöä koko Keskimaassa hän pelkäsi. Kaikesta voimastaan huolimatta neito ei ollut vielä täysin immuuni pelolle. Siksi hänen yönsä olivat nyt kamalia ja aiheuttivat hänelle vain tuskaa. Hän oli vainottu ja riivattu neito, sillä öisin he kaksi tulivat hänen uniinsa.

He eivät ikinä tulleet yksin. EI! Mutta yön kuluessa hän näki heidät kaikki. Ensiksi hän näki aina sir Gileasin. Tämän taitava hahmo hiipi hänen unissaan, etsien häntä säihkyvä miekka kädessään. Ritarilla oli voima, jota neito ei voisi pysäyttää. Gileas löysi aina saaliinsa. Jos Derhalista tulisi hänen saaliinsa, ei pelastusta olisi. Sydämessään hän tiesi sen. Gileasin täytyi kuolla, että Derhal voisi nukkua yönsä vihdoinkin rauhassa. Mutta toista hahmoa Derhal pelkäsi vielä enemmän. Hän oli itsekin ihmetellyt miksi, kunnen viimein tajusi. Welden, hänen Weldeninsä, ei uhannut häntä henkilökohtaisesti. Hän ei ollut Gileasin tapaan uhka Derhalin hengelle. Ei, Welden oli jotakin aivan muuta. Hän oli kasvanut niistä ajoista kauan sitten Vihersatamassa. Salohaltia oli kulkenut pitkän tien, eikä se ollut lähelläkään päätöstä. Derhal saattoi liiankin hyvin nähdä ritarin voiman. Jos Welden voisi, hän tappaisi Derhalin suunnitelmat. Hän estäisi tämän koston! Welden voisi nähdä kaiken! Siinä oli salohaltian voima. Hän näki vihollisen suunnitelmiin. Derhal ei tiennyt mistä Weldenin kyky nähdä muita selvimmin asioiden todellinen laita oli peräisin, mutta hänellä kiistatta oli se kyky. Pitkien vuosien aikana myös Weldenille oli tapahtunut jotakin. Hän ei ollut enää se vaatimaton keskinkertainen ritari, jonka Derhal lähes halveksien oli hylännyt niin monta vuotta sitten. Ei, sir Welden oli jotakin aivan muuta. Hänenkin täytyisi kuolla, sillä ritari vainosi Derhalin unia nähden ja tietäen kaiken.

Mutta Welden ei kuolisi ensimmäisenä. Liiankin hyvin Derhal muisti sen päivän, kun Darchas oli surmannut sir Einionin. ”Ensimmäisenä surmaan sen, josta pidän eniten. Se on sopivaa”, oli Darchas sanonut. Miksi Einion tuli nyt hänen mieleensä? Se oli outo ajatus. Oliko Einionilla jotakin tekemistä Weldenin kanssa? Derhal oli silloin tehnyt lopullisen valintansa Darchasin ja Weldenin välillä. Hän oli päättänyt, että Welden saisi kuolla. Mutta silti hän oli varoittanut tätä Darchasin suunnitelmista. Varoittanut tätä pysymään poissa Pohjoisten maiden herran tieltä! Se oli teko jota Derhal ei itsekään ymmärtänyt. Varoitusten aika oli ohi. Weldeninkin täytyi kuolla, koska Derhal pelkäsi häntä ja koska Darchas niin vaati. Mutta ei heti. Ei, vaan viimeisenä kuolisi se josta hän eniten piti. Se oli sopivaa! Welden ei ollut Malbethin rinteessä. Sen hän oli nähnyt selvästi. Imladrisin ritarit eivät olleet saapuneet ajoissa. Tappaminen alkaisi Talwen ritareista. Jos kaikki sujuisi hyvin, olisi mahtava Talwe seuraavaan iltaan mennessä pelkkä muisto.

Hän muisti Talwen hyvin. Tämä oli ollut aina vakava ja päättäväinen. Talwe näki selvästi tiensä suuruuteen ja oli alusta asti päättänyt seurata tuota tietä. Mikään ei asettuisi hänen tielleen. Kun muut noviisit rentoutuivat luki Talwe sotahistoriaa tai harjoitteli aseiden käyttöä. Ja jossakin kaiken keskellä Talwe ehti myös kuunnella ruhtinas Ecthelwionin puheita velvollisuudesta. Hän omaksui ne kaikki. Talwe kantoi velvollisuutensa ääneti ja valittamatta. Tänään hän kantaisi sen hautaansa, sillä Derhal oli määrännyt parhaan soturinsa surmaamaan erityisesti Talwen. Tämän täytyi kuolla! Jossakin lännessä, Malbethin rinteellä aurinko alkoi nousta pilviverhon takana. Derhal tunsi voiman sisällään. Se täytti hänet jälleen. Hän katsoi sormessaan olevaa kultaista sormusta ja nauroi. Nauru oli hullun ja vainotun naisen naurua. Jossakin kaukana hänen örkkinsä hyökkäsivät!

MALBETHIN RINTEEN TAISTELU

Welden seisoi rinteen yläpäässä ja katseli itään. Pimeys peitti yhä Eriadoria, mutta hän tiesi että auringonnousuun oli enää hieman yli tunti. Peittäisikö pimeys tänään lopullisesti Eriadorin? Siinä oli kysymys jonka miettimistä Welden pelkäsi. Jotakin oli tekeillä, eikä hän tiennyt mitä. Mutta voisivatko örkit lyödä samoojien ja ritarien yhdistyneet voimat? Sitä oli vaikeaa uskoa. Siitä huolimatta Weldenillä oli paha aavistus tulevasta. Mitä tahansa se toisikin tullessaan, hän oli varma että tilanne tulisi vain huononemaan vuosi vuodelta. Takaansa hän kuuli vaimeita ääniä, kun samoojat siirtyivät linjaan rinteen yläpäässä leviävälle tasaiselle nurmelle. Rinne suojaisi heitä vielä örkkien silmiltä.

Sir Athir astui Weldenin rinnalle. Salohaltia huomasi heti toverinsa näyttävän tyytymättömältä. Silti hän odotti rauhassa Athirin puhuvan. ”Ehdotin Lawhirille, että hyökkäisimme itse yön suojissa örkkien leiriin”, ritari viimein selitti. ”Hän otti sen varmasti hyvin”, tuumi Welden. Hän tiesi liiankin hyvin, että Lawhir ei pitänyt alaisiensa puuttumisesta taisteluiden johtamiseen. ”Niinpä”, vastasi Athir. ”Hän sanoi, että Talwe ja samoojat ovat tehneet jo taistelusuunnitelmansa eikä hän voi siihen puuttua. Hän sanoi, että ei ole minun asiani tehdä sellaisia ehdotuksia, eikä hänen asiansa esittää niitä eteenpäin”. Welden hymyili alakuloisesti. ”Sinä et varmaankaan jättänyt asiaa siihen, Athir”? Athir pudisti päätään. ”Sanoin vain, kyllä on, ja sinä tiedät sen, mutta hän käski minun olemaan hiljaa”.

Welden nyökkäsi. ”Ja niinpä me istumme täällä odottamassa örkkien hyökkäystä paikassa jossa he haluavat hyökätä. Teemme juuri niin kuin he haluavat. Se saa minut levottomaksi, mutta silti me teemme niin. Teemme niin vaikka se on väärin, koska velvollisuus niin vaatii”. Athir pudisti päätään. ”Kuinka kauan taistelemme jonkun muun haluamalla tavalla, Welden? Koska voimme viimein itse suunnitella taistelumme? Koittaako sellainen päivä koskaan”? ”En tiedä, Athir”, salohaltia vastasi. ”En todellakaan tiedä. Mutta tänään taistelemme niin kuin meidän halutaan taistelevan”. Athir katsoi Weldeniin. ”Sinä voisit viedä vain omat ritarisi taisteluun. Me voisimme tehdä niin kuin on oikein”! Mutta Welden pudisti päätään. ”Ei, se ei olisi oikein. Ei nyt kun Lawhir on sen nimenomaan kieltänyt. Sitä paitsi on jo myöhäistä. Örkit ovat valmiina tuolla rinteen alapuolella. He ovat jo hereillä ja aseissa”.

”Mitä sanoit, Welden”, huudahti ääni hänen takaansa. Salohaltia kääntyi katsomaan. Sir Salborn ja samoojien päämies Arassuil lähestyivät heitä kävellen nopeasti. ”Ovatko örkit jo valmiita”, toisti Salborn ihmetellen. Welden osoitti kädellään alas rinteeseen. ”He ovat rinteen alapuolella kasvavassa pensaikossa. He piileksivät odottaen aamua. Silloin he rynnistävät ylös rinnettä ja käyvät kimppuumme”. Arassuil katsoi salohaltiaan yllättyneenä. ”Miten voit tietää sen, sir Welden”? Welden kohautti olkapäitään. ”Luonto ei ole niin kuin pitäisi”, hän selitti. ”Linnut eivät laula tuolla alhaalla ja kaikki tuntuu jotenkin väärältä. Kaikki elävät pyrkivät kauemmaksi örkeistä. He ovat siellä”!

”Örkit ovat täällä, mutta missä on ystäväni sir Delemir”, kysyi Arassuil huolestuneena. ”Oletin hänen johtavat Imladrisin ritareita. Hänen poissaolonsa saa minut huolestumaan huomisesta. Pitäisikö meidän olla huolissamme hänestä”? Welden kohautti jälleen olkapäitään. ”Minä en ole huolissani”, hän vastasi. ”Delemir on kokenut ja hänellä oli pari hyvää ritaria mukanaan. Uskon että hän on kohdannut jonkin viivytyksen, siinä kaikki. Pahimmat pelkosi eivät tule toteutumaan hänen osaltaan, herra”. Salborn nyökkäsi. ”Herramme Delemir vaeltaa yhä tämän maailman polkuja. Tunnen hänen huolensa ja surunsa, mutta se on huolta meistä, ei hänestä itsestään. Missä tahansa hän onkin, hän on kunnossa”. ”Ja jos hän on kunnossa tulee hän avuksemme”, lisäsi Welden. Hän viittasi Athirille ja he lähtivät muiden Imladrisin ritarien luokse.

”Mutta Delemir ei ehdi ajoissa”, tuumi Arassuil. ”Aloittaisin taistelun kevyemmin sydämin jos hän olisi vierelläni”. Salborn nyökkäsi. ”Niin me kaikki, herra. Mutta Delemirin ritarit ovat täällä. Se saa minun sydämeni levolliseksi. Sir Lawhir on lähes yhtä taitava kuin Talwe. Eikä ole mitään mihin sir Welden ei pystyisi. Hän ei vain tiedä sitä vielä itse”!

Örkkien huudot rikkoivat äkkiä hiljaisuuden. Aurinko oli noussut pilviverhon takana ja valaisi Eriadorin maita. Samoojat olivat nyt pitkänä rivistönä rinteen yläpäässä. Nenuialin samoojat herransa johdolla olivat äärimmäisenä vasemmalla. Sir Calden ritariensa kanssa oli heidän mukanaan. Samoojien päävoima oli keskellä, missä rinne oli loivin. Siellä seisoivat Arassuilin kaiken kokeneet soturit ja Lhunin maineikkaat samoojat. Talwen ritarit olivat heidän kanssaan. Pääjoukon oikealla puolella oli vain harva varmistus, sillä maasto oli lähes mahdotonta hyökkäykselle. Kauempana oikealla maasto taas helpottui. Siellä, alamäkeen rinteen huipulta ja jyrkän rinteen yläpäässä oli samoojien oikea sivusta. Sinne oli päämies Arassuil sijoittanut Lhunin miliisin kokemattomat joukot. Joitakin samoojia vahvisti heidän joukkoaan, mutta kukaan ei odottanut oikeaa hyökkäystä siltä suunnalta.

Imladrisin ritarit olivat jouset valmiina samoojien pääjoukon takana. Samoojien soturit olivat kovia, mutta heillä oli vain vähän jousimiehiä. Siksi Talwe oli määrännyt Lawhirin ritarit aluksi linjan taakse. Samoojat olivat hieman alempana rinteessä, niin että jousimiehet voisivat ampua heidän ylitseen.

Sir Welden seisoi jousi kädessään ja katseli, miten örkit järjestäytyivät metsän edessä. Niiden toiminta oli tyypillisen sekasortoista, mutta silti jonkinlainen järjestys saatiin lopulta aikaan. Athir seisoi Weldenin toisella puolella ja Maitren toisella. Örkkejä oli todella paljon, mutta Weldenin helpotukseksi ne ryhmittyivät juuri odotetulla tavalla. Pääjoukko aikoi tulla suoraan rinnettä ylös ja iskeä Arassuilia ja Talwea vastaan. Vain hajanaisia ryhmiä jäi Nenuialin ja Lhunin sotureita vastaan. Örkit voitaisiin pysäyttää ja lyödä keskellä.

”Merkillistä että ne haluavat hyökätä”, tuumi Athir vilkaisten Weldeniin. ”Jos tämä on ryöstöretki, niin miksi ne eivät yritä kiertää meitä ja iskeä asutuksille. Örkkien rosvojoukot karttavat yleensä hyvin puolustettuja paikkoja”.

”Täällä on jotakin muuta tekeillä”, vastasi Welden. ”Jotakin, mitä emme näe. Tämä ei ole rosvojoukko. Aavistan suunnitelman. Mutta mikä se on ja mitä he aikovat, sitä en tiedä. Olet oikeassa, Athir. Tämä sotajoukko on täällä vain hyökätäkseen meidän kimppuumme”.

”Olisiko tämä Dol Guldurin noidan juonia”, kysyi Maitren puristaen tiukasti joustaan. ”Ruhtinas Haldurion epäilee hänen olevan voimakkaampi kuin luulemmekaan”.

”Kuka tietää mihin noita pystyy ja mihin hänen kunnianhimonsa yltää”, vastasi Welden. ”Örkit ovat varmasti hänen liittolaisiaan. Mutta voisiko hänen valtansa yltää näin kauaksi? En tiedä. Jännittäkää jousenne. Nyt ne tulevat”!

Örkit nostivat ilmoille hurjan huudon ja lähtivät juoksemaan ylös rinnettä. Joukossa oli jousiörkkejä, jotka ampuivat tullessaan. Mutta suuri osa nuolista meni yli. Vain muutama samooja kaatui osuman saaneena. Noin puolivälissä rinnettä örkit epäröivät. Ne olivat ampuneet nuolia koko matkan ajan, mutta samoojien ja haltioiden tiivis rivistö vain seisoi paikoillaan. Yhtään nuolta ei ammuttu takaisin, eikä kukaan liikkunut. Hetken aikaa örkit epäröivät tuon äänettömän uhan edessä. Mutta sitten ne rohkaistuivat. Ne näkivät oman lukumääränsä ja tiesivät juoksevansa puolustajien yli. Ne tiesivät valtiattarensa suunnitelman. Se toisi heille voiton tuona päivänä! Kiljuen innosta örkit jatkoivat rynnäkköä ylös rinnettä, joka alkoi nyt loiventua kohti mäen lakea.

Ne lähestyivät nopeasti juosten. Syrjäsilmällä Welden näki oikealla Lhunin miliisin rivien liikehtivät hermostuneesti. Taistelu ei ollut vielä edes alkanut, joten se ei ollut kovinkaan lupaavaa. Viimein Welden kohotti jousensa ja ritarit ja samoojat seurasivat esimerkkiä. Nuoli lähti matkaan ja helähdykset kertoivat myös muiden ampuneen. Nuolet satoivat örkkien tiiviiseen massaan ja jokainen osui. Ampujien ei tarvinnut juurikaan tähdätä. He vain ampuivat nuolen toisensa jälkeen. Örkkejä kaatui, mutta muut jatkoivat epäröimättä eteenpäin. Ne eivät pysähtyisi, tajusi Welden. Ne, ei hän sitä ollut kyllä odottanutkaan. Nämä örkit vaikuttivat oudon päättäväisiltä ja itsevarmoilta, lähes kuin ne olisivat tienneet jotakin, mitä puolustajat eivät! Örkkien ei pitäisi näyttää itsevarmoilta, kun näkevät Kultaisen kukan ritareita edessään!

Sitten etummaiset örkit iskivät yhteen samoojien ja ritarien linjan kanssa. Welden näki Caldenin ja Nenuialin samoojien pitävän hyvin puoliaan vasemmalla. Siellä ei tulisi mitään yllätyksiä. Arassuilin samoojat kestivät ensimmäisen rajun iskun. Sitten ne perääntyivät joitakin askeleita paineen alla, mutta etenkin Talwen ritarien raivoisa vastarinta vakautti pian linjan. Samoojien jousimiehet pistivät jousensa pois ja tarttuivat miekkoihin. Mutta Lawhirin ritarit jatkoivat nuolien ampumista yli omien sotureidensa päiden.

Örkit hellittivät hieman ja ottivat pari askelta taaksepäin. Ne säilyttivät taistelukosketuksen, mutta eivät painaneet päälle yhtä paljon kuin aiemmin. Weldenistä vaikutti aivan kuin ne olisivat odottaneet jotakin! Samaan aikaan oikealla örkit hyökkäsivät suoraan edestä Lhunin miliisiä vastaan. Mutta örkkejä oli vain vähän ja miliisi piti pintansa. Weldenin komennosta ritarit käänsivät jousensa ja ampuivat kaksi yhteislaukausta lhunilaisia vastaan hyökkäävien örkkien sivustaan. Se aiheutti sekasortoa ja örkit perääntyivät hieman. Mutta ne jäivät rinteeseen. Ne odottivat jotakin!

Welden laski jousensa ja otti nopeita askeleita kohti samoojien pääjoukkoa. Outo aavistus oli saanut hänessä vallan. Örkit olivat liian itsevarmoja ja rauhallisia! Hän näki päämies Arassuilin astuvan linjan taakse tarkkailemaan tilannetta.

”Herra, kenet lähetetti aiemmin tutkimaan metsää lhunilaisten oikealla sivustalla”, huusi Welden taistelun metelin yli. Arassuil kääntyi katsomaan kuka hänelle huusi. Hän näki sir Weldenin ja pysähtyi hetkeksi. ”En ketään”, päämies huusi takaisin. ”Kaikki sanoivat että maasto siellä on mahdotonta suurille joukoille. Rinne heti metsikön takana on kuulemma liian jyrkkä”. Mistä on kyse, aikoi Arassuil kysyä, mutta ei ehtinyt. Welden juoksi silloin jo takaisin ylös rinnettä, eikä olisi kuullut. Arassuil kohautti olkapäitään ja unohti koko asian.

”Sir Aerangol”, Welden huusi saavuttaessaan omiensa linjan. Vankkarakenteinen ritari kääntyi katsomaan. ”Ota sir Nehdan mukaasi. Tutkikaa heti lhunilaisten oikealla puolella oleva maasto. Pelkään yllätystä siltä suunnalta”.

Aerangol levitti kätensä turhautuneesti. Taistelu oli kiihtymässä kohti huippuaan. Jousiammunta olisi pian ohi ja he kävisivät lähitaisteluun. Hän oli koko ritarikunnan parhaita miekkailijoita. Varmasti häntä tarvittiin enemmän taistelussa kuin jossakin turhalla retkellä oikealla sivustalla. Aerangol kääntyi katsomaan Lawhiriin aikoen protestoida, mutta tämä viittasi vain oikealle. ”Alkakaa painua, hyvä herra”, hän komensi.

Joku juoksi ylös rinnettä Kultaisen kukan noviisin asussa. Welden tunnisti juoksijan nuoreksi Dunlan Noldoriniksi, Salmarindilin pojaksi. Hän oli itsensa Talwen oppilas. Nuoren haltian silmät olivat täynnä taistelun kiihkoa ja hämmennystä. Tämä oli hänen ensimmäinen taistelunsa. Salohaltian tarkat silmät osuivat noviisin miekkaan, joka oli mustan örkkiveren peitossa. Dunlan oli jo päässyt iskemään miekkansa ensimmäistä kertaa viholliseen. Mutta miksi hän juoksi nyt kohti Lawhiria? Welden kiiruhti nopeasti Lawhirin luokse ja odotti tämän vierellä, että Dunlan ehti paikalle.

”Herra”, noviisi huusi vetäen syvään henkeä. Nopea pyrähdys oli hengästyttänyt hänet. ”Päämies Talwe ilmoittaa, että nyt olisi sopiva hetki hyökätä ja ajaa vihollinen alamäkeen ja pois kentältä. He epäröivät ja taistelu on kääntymässä eduksemme. Hän haluaa teidän hyökkäävän”!

Dunlan oli luullut käskyn saavan aikaan riemua yleensä niin hyökkäysintoisten Itäisen ryhmän ritarien parissa. Heidän maineensa oli hurja, ja sir Lawhirin hurjempi kuin juuri kenenkään muun. Mutta Lawhir ja Welden vain vilkaisivat toisiinsa terävästi, näyttämättä intoaan.

”Meidän ei pidä hyökätä”, sanoi Welden heti. Dunlan hämmästyi sen kuullessaan. Talwe oli aina painottanut hänelle, että käskyjä täytyi noudattaa epäröimättä.

Sir Lawhir oli samaa mieltä. ”Tämä taistelu kehittyy vielä”, hän tuumi. ”Emmekä me tiedä mihin suuntaan se kehittyy. Talwe on liian alhaalla nähdäkseen hyvin. Nuo örkit eivät epäröi, vaan odottavat jotakin. Siitä en pidä. En sitten yhtään”!

”Emme voi hyökätä, ennen kuin sir Aerangol on tarkistanut oikean sivustan turvallisuuden”, vahvisti Welden. Kerrankin he olivat samaa mieltä. ”Se on ainoa suunta josta meidät voidaan yllättää”!

”Mutta herra”, Dunlan huudahti edelleen hämmästyneenä. ”Sir Talwe käski teidän hyökätä”. Näillä Itäisen ryhmän ritareilla näytti olevan erilainen asenne käskyihin, kuin Talwella oli. Mutta ehkä se oli vain luonnollista. Jopa Lawhir, puhumattakaan Weldenistä, oli rento verrattuna tiukkaan ja keskittyneeseen Talween. Kaiken piti sujua aina Talwen mielen mukaan. Sen Dunlan oli jo oppinut! Mutta nämä Itäisen ryhmän Vanhemmat ritarit eivät tuntuneet piittaavan.

”Hän on liian alhaalla eikä näe tilannetta hyvin”, selitti Lawhir katsellen oikealle. Sir Aerangol oli juuri ohittamassa Lhunin miliisin rivistöjä. ”Me näemme tilanteen paremmin ja toimimme sen mukaisesti. Ei käskyjä pidä seurata orjallisesti, jos ne ovat vääriä, hyvä Dunlan”!

”Mutta mitä minä sanon Talwelle”, huudahti Dunlan huolissaan.

”Et mitään”, vastasi Welden. ”Ota jousesi esiin ja tule minun kanssani”.

Welden viittasi Dunlanin seuraamaan itseään ja käveli kymmenisen metriä kohti oikeaa sivustaa. Hän halusi nähdä paremmin mitä sir Aerangol teki. Heti kun tämä viittoisi oikean sivustan olevan turvassa, Dunlan saisi juosta Talwen luo ilmoittamaan että he hyökkäisivät. Siihen asti päämiehen täytyi vain odottaa.

”Eikö jonkun pitäisi ilmoittaa päämies Talwelle, että te ette hyökkää”, kysyi Dunlan edelleen huolissaan. Hämmästyksekseen hän näki Weldenin huulille ilmestyvän hymyn.

”Eiköhän hän sen huomaa muutenkin”, salohaltia vastasi.

Dunlan huomasi katselevansa kiinnostuneena tätä outoa ritaria, jota kukaan ei Lindonissa pitänyt avoimesti yhtenä parhaista, mutta josta kaikki silti aina puhuivat. Dunlan muisti Weldenin hyvin ajalta, jolloin oli kasvanut Imladrisissa. Päivä Malbethin rinteessä vain vahvisti hänen käsitystään. Salohaltia tuntui aina tietävän mitä teki. Dunlanin mielestä hän vaikutti jopa pätevämmältä kuin Talwe tai Lawhir.

Welden jännitti jousensa ja tähtäsi yhtä lhunilaisten linjaa lähestyvää örkkiä. Hänen jousensa helähti ja örkki kaatui. Myös Dunlan ampui kaksi nuolta, mutta kumpikin meni ohi. Hän vilkaisi hivenen anteeksipyytävästi Weldeniin. Mutta tämä ei huomannut tai välittänyt, vaan tuijotti paikkaa, missä sir Aerangol ja joku toinen ritari olivat juuri jättämässä Lhunin rivistöä taakseen.

”Mitä sir Aerangol tekee tuolla, herra”, kysyi Dunlan katsellen nyt samaan suuntaan.

”Minä lähetin hänet sinne”, vastasi Welden. ”Heti kun hän ilmoittaa oikean sivustan olevan turvassa saat juosta Talwen luo kertomaan, että hyökkäämme”.

Welden sovitti uutta nuolta jänteelle ja odotti kärsivällisesti. Mutta he olivat jo myöhässä. Sir Aerangol ei koskaan päässyt metsikköön asti. Welden näki miten ritari äkkiä kääntyi ja huusi jotakin taakseen, viittoen hurjasti. Joku kokeneempi samooja yritti nopeasti kääntää osaa Lhunin miliisistä oikealle, mutta aikaa ei ollut. Samalla satapäinen örkkijoukko nousi seisomaan metsän reunassa ja ampui nuolikuuron kohti samoojia. Useita kaatui ja muut epäröivät. Aerangol ja Nehdan olivat nyt samoojien joukossa auttaen näitä kääntymään.

Samassa örkit hyökkäsivät päästäen villin huudon. Koko Malbethin rinnettä ylös yrittävä joukko vastasi huutoon ja kävi rynnäkköön. Örkit iskivät nyt täydellä voimallaan. Ne eivät enää odottaneet tai epäröineet.

Se oli lähes täydellinen yllätys. Lhunin miliisin linja murtui ja hajosi örkkien edessä. Siinä missä aiemmin oli ollut järjestystä oli nyt vain sekasortoa ja pakokauhua. Kokemattomat miehet kääntyivät ja juoksivat pakoon, kohti länttä. Siellä oli aina ollut ihmisten turva. Osa lhunilaisista näytti joutuneen täydelliseen pakokauhuun, kun örkit hyökkäsivät heidän sivustaansa. Muutama loikkasi selustassa olevien harvojen hevosten selkään ja ratsastivat villisti tiehensä. Welden ei muistanut, koska olisi viimeksi nähnyt niin päätöntä pakokauhua. Hetken ajan näytti, että kaikki oli hukassa.

Sitten Welden näki mahdollisuuden. Yli puolet miliisistä oli vielä kentällä. He vetäytyivät sekasorrossa, mutta eivät juosseet. Jos örkit pääsisivät heidän kimppuunsa, miehet juoksisivat. Mutta niin ei vielä käynyt. Muutama lhunilainen ja Arassuilin samooja oli kokoontunut päättäväisinä sir Aerangolin ja sir Nehdanin ympärille. Nehdan ampui vielä lähietäisyydeltäkin jousellaan örkkejä, kaataen joka nuolella vihollisen. Sir Aerangol oli paljastanut pitkän miekkansa ja odotti örkkejä pystypäin ja silmät leimuten kirkasta tulta. Hän oli tajunnut saman kuin Welden. Tarvittiin vain pieni hetki, jotta tilanne voitaisiin pelastaa. Aerangol päätti tarjota tuon hetken. Hänen pieni joukkonsa seisoi örkkien etenemisen tiellä ja miekat iskivät yhteen. Welden näki miten sir Nehdan heitti viime hetkellä pois jousensa ja tarttui miekkaansa. Hän katosi keskelle kiljuvaa örkkijoukkoa. Vain sir Aerangol erottui joukon keskeltä muita päätä pidempänä, kylväen kuolemaa miekallaan.

”OIKEA SIVUSTA”, Welden huusi. ”OIKEA SIVUSTA”! Hän ei jäänyt odottamaan mitä Lawhir tekisi. Mitä muuta tämä voisi tehdä kuin hyökätä? ”Pysy tässä”, Welden muisti huutaa Dunlanille lähtiessään juoksemaan. ”Jos kuolemme niin käske kaikki perääntymään”. Dunlan jäi katsomaan hämmästyneenä, kun Welden heitti jousen selkäänsä ja tarttui miekkaan. Hän ei juossut sir Aerangolin pienen joukon avuksi, vaan kohti selustaa.

Sir Lawhir reagoi juuri niin kuin Welden ajatteli. Hänellä oli koko armeijan ainoa reservi. Lawhir saattoi vain hyökätä. ”Tulkaa mukaani”, hän huusi samoojien jousimiehille. He olivat suurimmaksi osaksi Lhunin samoojia, joita kokemattomien toveriensa pako hävetti syvästi. Viha ja häpeä näkyi miesten kasvoilla. ”Peskäämme yhdessä pois tämä häpeä. Eriador ei kaadu niin kauan kuin me elämme”!

Lawhirin johdolla hänen ritarinsa ja samoojat hyökkäsivät loivaa alamäkeä alas kohti oikeaa sivustaa. He näkivät liiankin selvästi, miten edessä örkit olivat saartaneet sir Aerangolin pienen joukon ja hakkasivat näitä kuoliaaksi. Suurin osa samoojista oli jo kuollut. Sir Aerangolin ympärillä makasi joka suunnalla kasapäin kuolleita örkkejä. Mutta nyt ne hyökkäsivät suoraan puolustajia kohti. Örkkien massa vyöryi pienen joukon yli. Sir Nehdan jäi jalkoihin ja katosi Lawhirin näköpiiristä kaatuvien örkkien alle.

Sir Aerangol seisoi nyt yksin pitäen pitkällä miekallaan örkkejä loitolla. Yksi pääsi kuitenkin hänen selkänsä taakse ja iski miekkansa ritarin läpi. Kauhukseen Lawhir näki, että se lävisti Aerangolin kokonaan ja tuli esiin hänen rinnastaan. Ritari putosi polvilleen. Hänen täytyi olla mennyttä! Mutta kaikki hämmästykseksi sir Aerangol kohottautui uudelleen jaloilleen. Miekka oli yhä hänen kädessään. Örkit ottivat taka-askeleita, mutta Aerangol päästi hurjan huudon ja syöksyi suoraan keskelle tiivistä örkkijoukkoa. Kolme kaatui hänen miekkaansa ja muut perääntyivät katsellen pelokkaina suurikokoista ritaria, jonka heidän toverinsa miekka oli kokonaan lävistänyt. Lopulta useita jousiörkkejä juoksi esiin muiden takaa ja ampui läheltä nuolia ritarin rintaan. Sir Aerangol kaatui vihdoinkin, mutta kaatuessaan hän näki Lawhirin ritarit jo lähellä. Hän oli ostanut näille kylliksi aikaa.

Sir Lawhir hyökkäsi raivoisasti, yrittäen ajaa örkit takaisin alas rinnettä. Se ei kuitenkaan heti onnistunut. Vihollisia oli paljon ja ne uskoivat olevansa voitolla. Örkit pitivät päättäväisesti puolensa ja taistelu aaltoili edestakaisin, vaikka kokeneet ritarit kaatoivat örkin toisensa jälkeen.

”Odottakaa”, huusi Welden yrittäen kuulostaa rauhalliselta. ”Odottakaa”! Hän saavutti onneksi Lhunin miehet, ennen kuin nämä ehtivät kokonaan pois kentältä. Osa miehistä pysähtyi katsomaan, mitä haltia oikein halusi. ”Toverimme taistelevat yhä”, Welden jatkoi seisten heidän edessään. ”Voimme yhä pelastaa päivän, jos menemme takaisin. Tulkaa kanssani”.

Welden lähti kävelemään miekka koholla takaisin kohti paikkaa, jossa Lawhirin ritarit juuri iskivät örkkejä vastaan. Ilokseen hän kuuli muutamien askeleiden seuraavan itseään. Sitten yhä useampien! Welden vilkaisi taakseen. Koko joukko oli hänen kannoillaan katsoen odottavasti ritariin. ”Hyökkäykseen”, Welden huusi ja lähti juoksemaan Lawhirin avuksi. Lhunilaiset hurrasivat ja seurasivat häntä.

Kun miliisi liittyi taisteluun innokkaana kostamaan häpeänsä, eivät örkit enää voineet kestää. Ne alkoivat perääntyä ja osa kääntyi jo pakoon. Voitto alkoi luisua eriadorilaisille. Juuri silloin he kuulivat hurjan huudon vasemmalta. Welden kääntyi katsomaan ja näki myös siellä haltioiden ja samoojien ryhtyneen hyökkäämään. Arassuil ja Talwe olivat vihdoin saaneet tarpeekseen odottelusta. Oikea sivusta oli turvassa, joten he päättivät ajaa örkkien pääjoukon pois kentältä.

Alamäkeen suuntautuvsa hyökkäys sujui hyvin. Talwe itse oli etummaisena ja örkit lakosivat hänen edestään. Mutta taistelu ei ollut yksipuoleista. Yksi ritari ja useita samoojia oli jo kuollut ja Talwen hyökätessä kiivaasti osui hänen vierellään taistelleeseen sir Deryaniin nuoli ja tämä sai surmansa. Talwe itse selvisi vain hiuksenhienosti, kun suurikokoinen örkki hyökkäsi päättäväisesti juuri häntä kohti. Oli kuin se olisi koko joukosta yrittänyt tappaa juuri Talwen. Örkin suuri kirves osui päämieheen ja heitti tämän nurin, mutta vieressä taistellut sir Salborn surmasi heti örkin. Talwe oli kuin ihmeen kaupalla vain lievästi haavoittunut ja jatkoi taistelua.

Keskipäivään mennessä oli koko Malbethin rinne tyhjä örkeistä. Suuri osa oli surmattu ja harvat eloonjääneet pakenivat paniikissa kohti Sumuvuoria. Kentälle ei kuitenkaan iloittu, sillä paljon samoojia oli kuollut ja haavoittunut. Etenkin Lhunin miesten paniikki oli aiheuttanut näille kovia menetyksiä. Neljä Kultaisen kukan ritaria oli kuollut ja viisi pahasti haavoittunut. Monilla oli pienempiä haavoja. Welden käytti koko loppupäivän haavoittuneiden auttamiseen. Niinpä häneltä jäi näkemättä, miten Talwe löi noviisinsa Dunlanin ritariksi taistelukentällä. Se oli jokaisen ritarin unelma!

”Minä en tarvitse ritari paria”, sanoi Talwe kun lyhyt tilaisuus oli ohi. ”Mutta toivoisin sinun silti liittyvän Läntisen ryhmän riveihin. Tunnet jo ritarini ja tulet toimeen heidän kanssaan. Olisit siten myös lähempänä Mithlondia ja isääsi”.

Aiemmin Dunlan oli ollut samaa mieltä, mutta taistelun kuluessa hän oli ehtinyt ajatella ja tullut toisiin aatoksiin. ”Kiitän sinua kaikesta mitä olet tehnyt hyväkseni”, Dunlan sanoi opettajalleen. ”Mutta olen päättänyt toisin. Minä lähden Imladrisiin ja liityn Itäiseen ryhmään. Haluan mieluummin olla lähellä tätiäni Meliniriä, kuin isääni”. Mutta Dunlan ei sanonut tärkeintä syytään, sillä hän kunnioitti Talwea liikaa. Läntisen ryhmän ritarit, mukaan lukien itse Talwe, olivat olleet taistelussa hyviä. Mutta he olivat jääneet täysin Lawhirin ritarien varjoon. Nämä olivat käyttäytyneet niin kuin ritarien kuului ja vastanneet täysin kovaa mainettaan. Kuka olisi voinut olla ihailematta taitoa millä Lawhir ja Welden käänsivät Talwen ja Arassuilin huonosti sujuneen taistelun hetkessä eriadorilaisten eduksi, juuri kun kaikki näytti olevan hukassa! He olivat lukeneet tilannetta kuin avointa kirjaa ja tehneet juuri oikeat ratkaisut! Sellaisten komentajien alaisena Dunlan halusi toimia.

Mutta Talwea ei voitu niin helposti huijata. ”Se ei ole ainoa syy, eikö niin”, hän tuumi. ”Sinä uskot häneen enemmän kuin minuun, eikö niin? Sinä uskot sir Weldeniin”?

”Niin, en voi kieltää sitä”, Dunlan vastasi. ”Uskon että hänen tapansa toimia on oikea. Olkaamme vähemmän ylpeitä ja enemmän valmiita palvelemaan muita. Eikö Welden ole siinä oikeassa? Eikö niin sano jo sukuni mottokin. Minä palvelen – onni seuraa”!

”Moni olisi eri mieltä siitä onko Weldenin toiminta hyvää, tai seuraako hän oikeasti tuota mottoa niin puhtaasti kuin luulet, Dunlan. Mutta näen että olet tehnyt ratkaisusi. Minä lähetän sinut Itäiseen ryhmään, kuten haluat. Toivottavasti he tajuavat miten erinomaisen ritarin saavat”.