KULTAISEN KUKAN PÄÄMIES KUOLEE

Sir Calden seisoi suuren kiven vieressä ja katseli ympärilleen. Näkymät olivat henkeäsalpaavan kauniit. Korkeat jyrkkärinteiset vuoret kohosivat jokapuolella haltian ympärillä kohti taivaita. Rinne lähti nousemaan heti reitin molemmin puolin aluksi loivana, mutta pian muuttuen jyrkäksi vuorenrinteeksi. Solan korkeimmat kohdat olivat jo turvallisesti heidän takanaan. Siitä Calden oli iloinen, sillä Caradhrasin solalla oli vaarallinen maine. Nyt hän saattoi nähdä jo edessään Anduinin laakson alavat maat. Hämypuron laakso oli yhä vuoren takana, ja heidän piti ensin kiertää se, mutta Lorienin kauniit metsät näkyivät jo kaukaisuudessa. Jos matka sujuisi vaikeuksitta ensi yön he viettäisivät ehkä jo Nimrodel-joen varrella. Calden oli iloinen että näkisi jälleen kerran Lorienin metsät, joita hän usein kaipasi. Valtiatar Galadrielin tapaamisesta hän ei ollut yhtä hyvillään, mutta sitä ei voisi välttää. Huokaisten Calden käänsi taas huomionsa saattueeseen. Kevyet vaunut oli jo valjastettu hevosten perään ja kaikki oli valmista. Mikä riesa heillä olikaan korkea-arvoisesta suojatistaan joka ei suostunut ratsastamaan. Mutta kun oli Elrondin vaimoi saattoi valita miten matkusti, eikä siinä sir Caldenin mielipiteet paljoa painaneet.

Calden kääntyi ja lähti kävelemään kohti Gundaria joka seisoi reippaan ja energisen näköisenä vaunujen vierellä ja puhui valtiatar Celebrianin kanssa. Gundar näytti olevan hyvällä tuulella. ”Olemme valmiita lähtemään”, totesi Calden ritarien päämiehelle. ”Jos etenemme nopeasti, saatamme ehtiä tänään jo Nimrodel joelle ja jättää vuoret taaksemme. Se olisi suotavaa, sillä olen oudon hermostunut”. Gundar käänsi katseensa Celebrianista toveriinsa. ”Mikä sinua hermostuttaa”, hän kysyi kiinnostuneena. ”En tiedä”, vastasi Calden. ”Mutta mitä pikemmin pääsemme Lorieniin sitä parempi. En luota näihin vuoriin”. ”Lähdetään sitten, ”sanoi Gundar. ”Aseta etujoukkoja ja jälkijoukko”. ”Vähän matkan päässä on aika loivaa rinnettä. Muistan sen ajalta jolloin viimeksi kuljin täällä. Haluaisin asettaa jonkun sivustavarmistukseen siellä”. Gundar pudisti päätään. ”Ei se ole tarpeen. Meillä on muutenkin liian vähän miehiä saattueeseen. Parempi pitää muut vaunujen lähellä. Jälkien etsiminen tässä maastossa on turhaa. Edes Hallas ei näkisi mitään vaikka koko örkkien armeija olisi kulkenut tästä viimeyönä”. Calden nyökkäsi hyväksyvästi, sillä päämies oli oikeassa, ja poistui jakamaan käskyjä.

Pian vaunut lähtivät liikkeelle. Celebrian ja kolme kamarineitoa istui niissä ja yksi palvelija ajoi vaunuja. Gundar itse käveli vaunujen rinnalla. Viisi palvelijaa käveli vaunujen perässä, samoin kolme Elrondin talonväkeen kuuluvaa soturia. Yksi kultaisen kukan ritari oli heidän kanssaan ja tarkkaili valppaana ympäristöään. Yksi ritari ja kolme muuta talonväkeen kuuluvaa miestä käveli vaunujen edellä vetäen perässään muutamaa kuormaponia joiden selkään oli kiinnitetty ruokatarpeita ja leirivarusteet. Calden ja sir Dolcen kävelivät etummaisina. Tiedustelijat olivat heistä noin 100 metrin päässä. Toinen oli kultaisen kukan ritari ja toinen Elrondin talonväkeen kuuluva. Saattueen viimeisinä, noin 100 metriä jäljessä tuli vielä yksi ritari ja yksi talonväkeen kuuluva.

Calden vilkuili hermostuneesti ympärilleen, sillä hän ei päässyt eroon huolestuneesta olotilastaan. Kaikki näytti olevan niin kuin pitikin. Sää tosin oli huono. Tummat pilvet peittivät auringon ja näytti siltä että alkaisi sataa. Mutta nyt ei ollut aikaa synkille tuumille, sillä he lähestyivät Caldenin aiemmin mainitsemaa kohtaa jossa solan oikeanpuoleinen rinne oli loiva ja suurten kivien peittämä. Lähes huomaamattaan Calden otti esiin jousensa, kaiken varalta. ”Mitä pelkäät”, kysyi sir Dolcen joka oli kuuluisa suorapuheisuudestaan ja oudoksui toverinsa hermoilua. ”Minä en pelkää mitään”, naurahti Calden. ”Mutta tämä tuntuu omituiselta. Oloni on hermostunut, enkä tiedä miksi. Luulen että meiltä on jäänyt jotakin havaitsematta. Jotakin tärkeää”. ”Miksi”, kysyi Dolcen joka ei ollut kuuluisa pitkistä puheistaan. ”En tiedä”, vastasi Calden. ”Mutta sen sijaan..KATSO”, hän osoitti äkkiä ylös loivaan rinteeseen.

Dolcen käännähti ja katsoi Caldenin käden osoittamaan suuntaan. Muutama pieni kivi vieri alas rinnettä. Vanhempi ritari viittoi ”seis” merkin ja veti jo esiin nuolta. Kivet eivät usein vierineet itsestään, hän tiesi. Dolcen ei nähnyt mitään, mutta alkoi myös ottaa joustaan esiin. Samalla he alkoivat hitaasti kävellä kohti vaunuja päästäkseen pääjoukon luokse. Mutta oli jo liian myöhäistä! Samassa hirveä huuto kajahti ilmoille ja koko vuorenrinne oli täynnä örkkejä. Ne ryntäsivät hurjasti kiljuen alas laaksoon. Calden vilkaisi ympärilleen yrittäen lukea tilannetta. Hän tiesi että heidän piti päästä pois, ja heti. Mutta miten? Ei ollut aikaa ajatella, sillä örkit vyöryivät alas rinnettä kahtena suurena joukkona jotka lähestyivät solaa kummallakin puolella vaunuja. ”Meidän täytyy...” aloitti Calden tajuten että heidän täytyi murtautua takaisin kohti Caradhrasin solaa. Mutta ei ollut aikaa. Kaikki tapahtui nyt aivan liian nopeasti. Etummaiset örkit olivat jo lähes tiellä. Calden kääntyi niitä kohti ja hänen jousensa lauloi. Ensimmäinen laukaus kaatoi vuorenvarmasti vihollisen. Sitten hänen jousensa helähti uudelleen yhtä aikaa Dolcenin jousen kanssa. Kaksi örkkiä lisää kaatui. Calden vilkaisi vasemmalle ja näki miten kärkipartio oli pysähtynyt. Elrondin talonväen haltia lähti juoksemaan solaa myöten alas kohti laaksoa. Kultaisen kukan ritari taas oli laskeutunut alas polvelle ja jousi lauloi surmankieltään. Hän kaatoi rauhallisesti ampuen örkin toisensajälkeen, mutta niitä oli liikaa. Kauempaa kuului huuto ja Calden näki miten pieni örkkipartio oli ampunut pakenevan haltian täyteen nuolia ja hyppi nyt innoissaan tämän ruumiin ympärillä.

Enempää hän ei enää nähnyt sillä örkit vyöryivät nyt alas tielle hyppien suurten lohkareiden yli ja ympäri. Calden ampui jousellaan nopeasti ja tappavasti. Mutta örkkien vyöryä ei voinut pysäyttää. Huutaen raivosta vanhempi ritari heitti jousensa lähimmän örkin päähän ja paljasti miekkansa. Sir Dolcen seisoi hänen rinnallaan. Sitten örkit olivat heidän kimpussaan. Ritarikaksikko oli koulutettu taistelemaan monia vihollisia vastaan yhtäaikaa ja selviytymään tilanteessa hyvän aikaa, mutta örkit eivät antaneet heille mahdollisuuksia ryhtyä taisteluun. Kymmenet örkit ryntäsivät yhtenäisenä massana heidän päälleen välittämättä viuhuvista miekoista jotka kaatoivat useita. Useita käyriä örkkimiekkoja iskeytyi yhtäaikaa kohti ritareita. Calden laskeutui salamannopeasti polvelleen ja sivalsi samalla miekallaan. Örkkien miekat vuhuivat hänen päänsä yli ja ritarin miekka osui sivalluksella useaan viholliseen. Hän ehti vilkaista ylös sir Dolceniin jonka useat keihäät ja miekat olivat lävistäneet. Silloin suuri taistelukirves iskeytyi alas osuen Caldenin ohimoon ja samalla yksi örkki pisti keihäänsä ritarin kylkeen. Hän kaatui maahan ja kaksi kuolemassa olevaa örkkiä rojahti ritarin päälle. Calden ei enää liikkunut.

Kun hyökkäys alkoi oli Gundarilla hetki aikaa reagoida. Tosin tuskin mikään olisi enää voinut pelastaa saattuetta tuholta. Hetken aikaa Gundar vain seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Sitten hänen katseensa haravoi ympäristöä. Ei ollut mitään paikkaa missä puolustautua. Vasemmalla oli vain jyrkkä rinne jota ei päässyt ylös, ja tie olisi kohta poikki kumpaankin suuntaan. Ensi kertaa vuosisatoihin sir Gundar ei tiennyt mitä tehdä. Olisiko hän voinut murtautua ulos kohti länttä jos olisi toiminut heti? Kuinka monta väittelyä siitä käytiinkään myöhemmin, mutta sir Gundar ei ollut niitä kuuntelemassa. Hän olisi siihen ikuiseen kysymykseen voinut vastata heti, sillä ennen kuin kokenut päämies heti reagoida mitenkään olivat örkit lähempänä jälkivarmistusta kuin hän itse. Sekunniksi Gundar sulki silmänsä tietäen jo mitä tapahtuisi. Sitten hän avasi ne. Jälkivarmistuksen ritari oli polvillaan maassa ja lähetti nuolen toisensa jälkeen hyökkäävien örkkien riveihin. Elrondin asemies seisoi hänen rinnallaan miekka koholla. Idästä ryntäävät örkit olivat lähempänä ja niitä oli enemmän. Sir Gundar kohotti jousensa ja kääntyi kohti itää. ”Linjaan rinnalleni” hän huusi. Vähäiset puolustajat muodostivat rintaman tien poikki paljastaen miekkansa. He näkivät miten örkit vyöryivät pysähtymättä sir Caldenin ja sir Dolcenin ylitse talloen ritarit jalkoihinsa. Samassa lauloi Gundarin suuri jousi ja heti perään kahden muun ritarin jouset helähtivät. Ritarit ampuivat nyt todella nopeasti, sillä örkkien lauma kapealla tiellä oli niin tiivist ettei ollut tarvetta juuri tähdätä. Örkki toisensa jälkeen kaatui mutta muut ryntäsivät ruumiiden yli hurjasti huutaen. Se oli päättäväinen hyökkäys jota ei voinut pysäyttää. Gundar ehti ajatella sen olevan epätavallista örkeile. Aivan kuin heillä olisi jokin pelottava käsky iskeä perille asti menetyksistä piittaamatta. Käsky joka pelotti heitä enemmän kuin joukko hurjia Kultaisen kukan ritareita. Sir Gundar vilkaisi taakseen ja näki valtiatar Celebrianin kurkistavan ulos vaunuista. Kaunis haltianainen näytti olevan kauhuissaan. Hetkeksi heidän silmänsä kohtasivat.

Sitten örkit olivat heidän kimpussaan Hurjasti huutaen Gundar paljasti miekkansa ja iski niiden kanssa yhteen. Ritarien miekkatyöskentely oli pelottavan hyvää ja Elrondin asemiehet olivat taitavia sotureita. Palvelijat kuitenkin olivat helppoja maaleja örkeillä ja olivat pian kaikki kuolleet. Tämä pakotti haltia vetäytymään kohti vaunuja ja sitten yhtä äkisti kuin hyökkäys oli alkanut se oli ohi. Puolustajat iskettiin maahan ja yhtäkkiä sir Gundar oli yksin. Hän kuuli kirkaisun takaansa ja kääntyi. Celebrianin vaunua suojellut asemies oli saanut surmansa ja kaksi örkkiä kurotti juuri vaunun sisään. Gundar iski vastustajansa kuoliaaksi ja syöksyi kohti vaunuja. Örkit eivät huomanneet hänen tuloaan ja kumpikin sai surmansa. Kaksi muuta hyökkäsi lännestä vaunuja kohti ja Gundar kohtasi heidät vaunujen ovella. Hänen iskunsa voima lennätti toisen örkin maahan, ja toinen otti askeleen taaksepäin mutta sai heti surmansa taitavasta miekaniskusta. Heti perään Gundarin miekka iskeytyi maassa makaavaan örkkiin ja oli sitten taas varoasennossa etsimässä uusia maaleja. Keihäs iskeytyi hänen selkäänsä heittäen haltian eteenpäin. Hän kääntyi ja iski keihään poikki ja surmasi örkin. Samassa kaksi läheltä ammuttua nuolta osui ritarin vatsaan. Hän kääntyi ja näki useita örkkien jousimiehiä vain kymmenen metrin päässä tähdäten häntä. Yksikään ei kuitenkaan enää ampunut. Kaikki tuijottivat pelottavaa haltiasoturia joka seisoi yhä jaloillaan miekka koholla. Sitten hänen jalkansa horjahtivat ja antoivat periksi. Sir Gundar kaatui taaksepäin ja jäi nojaamaan vaunujen pyörään miekka yhä koholla, kuin yhä vartioiden vaunujen ovea. Hetken örkkien katseissa oli lähes kunnioitusta eikä yksikään astunut kohti vaunuja vaan joko pelosta tai kunnioituksesta antoi ritarin jatkaa tehtäväänsä. Sitten tämän miekka putosi maahan ja silmät sulkeutuivat. Kiljuen örkit ryntäsivät vaunujen ovelle.

Sir Calden heräsi hätkähtäen ja tunsi heti hurjan kivun kyljessään. Hän yritti liikkua mutta ei päässyt mihinkään ja hätääntyi. Sitten Calden tajusi että hänen päällään oli jokin paino. Hän ponnisti ja kaksi örkin ruumista kierähti hänen päältään pois. Ensimmäisenä Caldenin silmiin osui sir Dolcenin ruumis. Se oli koskematon. Örkeillä oli ollut kiire johonkin, sillä muuten ne eivät olisi lyöneet laimin mahdollisuutta silpoa vihollistaan. Calden tajusi hämärästi tämän kiireen pelastaneen hänet. Hän tutki nopeasti haavansa ja totesi olevansa pahassa jamassa, mutta ei kuolemassa. Päähän osunut isku oli osunut huonosti kamarapuolella ja oli enemmän tuskallinen kuin vaarallinen. Vuoristossa puhalsi kylmä tuuli ja lämpötila oli laskenut miinuksen puolelle. Tämä oli tyrehdyttänyt verenvuoden Caldenin kylkihaavasta, jonka hän nyt sitoi parhaan kykynsä mukaan. Hän vilkaisi ympärilleen ja totesi vain ruumiita olevan näkyvissä. Horjuen Calden käveli vaunujen luokse. Nopea tutkiminen paljasti ettei valtiatar Celebrianin ruumista ollut missään. Tuskansa läpi Calden tajusi että valtiatar oli jäänyt vangiksi. Hänen oli pakko hakea apua, vaikka se tappaisi hänet itsensä. Calden vilkaisi ympärilleen. Lorien ei tullut kyseeseen, sillä varmasti örkit olivat tulleet siltä suunnalta. Eregionin alueella heillä ei ollut tukikohtia. Huokaisten Calden lähti kävelemään länteen, kohti kaukaista Rivendelliä.

RIVENDELL

Welden istui toisen kerroksen parvekkeella kauniissa auringonpaisteessa ja katseli kaunista Imladrisin laaksoa. Vesiputouksen solina kuului vaimeana hänen korviinsa. Haltioita käveli alhaalla pihalla omissa askareissaan. Rivendellin kartano oli oma kiireinen itsensä. Kaunis keväinen idylli oli Weldenin mieleen. Sellaisina päivinä saattoi kuvitella kaiken olevan hyvin. Ettei sotaa ollutkaan eivätkä pahuuden voimat alati hiipineet varjoissa punoen juoniaan. Toisen kerroksen eteläinen parveke oli Weldenin lempipaikka koko rakennuksessa, sillä siltä saattoi nähdä suoraan kauniin vesiputouksen ja vastapäisen rinteen korkeat tammi-puu metsät joissa salohaltiat rakastivat kuljeskella ja järjestää iltaisin juhlia tähtien alla. Juuri tällä parvekkeella oli Welden niin kauan sitten puhunut koko yön Ecthelwionin kanssa Rivendellin kirkkaiden tähtien alla, ja kun aamu koitti oli Welden Kultaisen kukan ritarikunnan noviisi. Ecthelwion oli kertonut siitä iltapäivästä kun Dillian oli melkein pudonnut vastapäiseltä jyrkänteeltä alas laaksoon josta kenelläkään ei ollut tietoa, ja miten he hämärän tullen olivat kompastelleet jyrkkää rinnettä alas ja leiriytyneet ensimmäisinä haltioita vesiputouksen partaalle. Tämä muistelu johti Weldenin aina melankolisiin aiheisiin. Sillä siitä hän muisti iloisen Dillianin joka oli kaatunut kiivaassa lähitaistelussa Numenorin vakinaisten kanssa niin kauan sitten, ja sir Derufinin joka alati suri sydänveljeään eikä enää ikinä löytäisi rauhaa tästä maailmasta. Welden ei ollut ehtinyt tuntea Dilliania hyvin, vain muutaman päivän. Mutta tämä oli ollut sydämellinen ja aina vitsejä kertova reipas noldo-ritari, jolla olisi ollut loistava tulevaisuus edessään. Dillian oli henkilö jonka Welden olisi halunnut oppia tuntemaan paljon paremmin. Mutta ne päivät Dagorladilla olivat olleet hulluja ja vain kaksi päivää Weldenin saapumisen jälkeen Dillian ja monet muut olivat olleet poissa. Tuhannet elämät olivat poispyyhkäistyt, mukaanlukien Weldenin oma isä joka oli marssinut Lothlorienin Amdirin joukoissa ja jäänyt Numenoren vakinaisten rynnistyksen jalkoihin. Welden löysi taistelun jälkeen hänen ruumiinsa läheltä paikkaa mihin Amdir oli kaatunut, yhä puristaen toisessa kädessä joustaan ja toisessa Eregionin salohaltioiden viiriä. Kummatkin Welden oli korjannut talteen ja kantoi niitä yhä mukanaan, mutta isänsä ruumiin hän oli kantanut pois taistelukentältä ja haudannut sen salaiseen paikkaan pienelle kummulle.

Welden pakottautui pois surullisista muistoista takaisin kauniiseen nykyhetkeen. Hän kaipasi Maitrenia joka oli vierailemassa perheensä luona Lindonissa. Mutta sen lisäksi ei näköpiirissä ollut huolen häivääkään. Koko taivaalla ei ollut yhtä ainoaa pilveä. Se oli liian hyvää ollakseen totta. Samassa ovi aukeni hänen takanaan. ”Täällähän sinä olet. Sanoivat sinun lähteneen ylös kuusimetsiin kävelemään, mutta arvasin että olisit täällä”. Se olit Athir. Welden nauroi iloisesti. ”Aioin kyllä lähteä ylös, mutta sain kummallisen tunteen että pian joudun lähtemään jonnekin kauemmaksi, joten tulinkin tänne rauhoittumaan hetkeksi. Miten sinulla sujui”? Athir istuutui Weldenin viereen. Hän oli pukeutunut harmaaseen vaelluspukuun kuten Weldenkin ja näytti väsyneeltä. ”Kaikki meni niin hyvin kuin nyt Rhovanionissa voi sujua. Mutta saimme totisesti ravata ympäri metsiä ja niittyjä”. ”Olimme hivenen huolissamme”, totesi Welden rypistäen otsaansa. ”Teidän piti olla poissa vain kaksi kuukautta, ja menikin näin kauan”. ”Niinpä”, sanoi Athir väsyneesti. ”Meidän piti vain viedä Radagast ruskealle viesti seuraavan Valkoisen Neuvoston kokouksen päivämäärästä, mutta ei se sujunutkaan niin helposti. Hän lähetti meidän tutkimaan Vihermetsän tilannetta, sillä jotakin outoa on tekeillä siellä. Örkkejä etelässä, ja jotakin pahasti vialla. Mitä etelämmäksi menee sitä enemmän tuntuu väärältä. Kuin itse metsäkin olisi muuttumassa. En osaa kuvailla sitä. Joka tapauksessa löysimme todellakin örkkejä metsästä, mikä on todella outoa”. Welden katsoi ystäväänsä kiinnostuneena. ”Sehän on epätavallista. Radagast oli oikeassa lähettäessään teidät. Ette kai menettäneet ketään”. Athir pudisti päätään. ”Selvisimme kaikki pois, mutta aika juoksun meille antoivat ne sadat örkit jotka meitä jahtasivat. Viisaiden huomio on syytä kiinnittää Vihermetsään, tai se ei kohta enää ole Vihermetsä vaan Mustametsä”. Welden nyökkäsi. ”Meillä vain on niin paljon huolenaiheita, ja ne tuntuvat lisääntyvänt jatkuvasti. Se on kovin huolestuttavaa ja epäilyttävää. Kuin meitä pidettäisiin kiireisinä ettemme ehtisi nähdä jotakin muuta”. Athir kohautti olkapäitään. ”Turha murehtia sitä mitä ei voi muuttaa, sanoi äitini aina”. Welden nauroi taas iloista välitöntä nauruaan. ”Minä olen aina uskonut enemmän murehtimiseen, mutta meitä tarvitaan monenlaisia. Mene sinä nyt levähtämään, sillä näytät olevan sen tarpeessa”. Athir nyökkäsi ja poistui. Pian Welden seurasi häntä sillä ruoka-aika lähestyi.

Welden käveli käytävää kohti portaita. Talon eteläsiipi toisessa kerroksessa oli ritareiden käytössä, mutta hän ei nähnyt ketään muuta liikkeellä. Pohjoissiipi oli Elrondin perheen käytössä ja välialueella asui talonväki. Vieraat ja Rivendellissä vakituisesti asuvat asustivat kolmannessa kerroksessa. Glorfindelilla oli oma jälkeenpäin taloon lisätty siipi joka osoitti kohti länttä. Talo oli valtava ja vierailla oli usein vaikeuksia löytää siellä mihinkään jos joutuivat pois pääportaiden luota. Hän saapui suurille portaille jotka veivät ylös kolmanteen kerrokseen asti talon keskellä, ja lähti laskeutumaan kohti alakertaa. Useita Elrondin talonväkeen kuuluvia haltioita käveli häntä vastaan ja Welden tervehti heitä kohteliaasti. Samassa hänen katseensa havaitsi ruhtinas Arothirin, Elrondin toverin ja yhden talonväen päämiehistä. Tämä tuli ylös portaita astuen kaksi askelmaa kerrallaan, kiirehtien. Arothir oli aikoinaan ollut uljas ritari mutta vuodet olivat laiskistaneet häntä. Ruhtinas oli kuitenkin Elrondin tärkein neuvontantaja Erestorin jälkeen, Valkoisen neuvoston jäsen ja merkittävä haltia kaikenkaikkiaan. Arothir kuitenkin myös tiesi oman arvonsa. Welden pysähtyi ja tervehti. ”Ruhtinas Arothir, hauska tavata”. Tämä ei tietenkään pitänyt paikkaansa, sillä Weldenin mielestä ruhtinas Arothir oli turhan tärkeä ja jokseenkin tylsä, eikä tämä pitänyt Weldeniä juuri arvossa, mutta kumpikin hymyili siitä huolimatta ystävällisesti. ”Herra ritari, yksi miehistänne on saapunut erämaista haavoittuneena. Hän on kuistilla. Olen juuri menossa hakemaan Elrondia”. Welden nyökkäsi ja teki tilaa ruhtinaalle joka kiirehti eteenpäin. Weldenin ajatukset olivat jo muualla hänen astellessaan alas portaita. Kuka oli saapunut haavoittuneena ja miksi?

Tietysti ritareita haavoittui suhteellisen usein, sillä he joutuivat jatkuvasti niin vaarallisiin paikkoihin. Se ei ollut sinänsä huolestuttavaa, mutta Arothirin lause oli antanut ymmärtää että ritari oli tullut yksin, ja jos hän oli haavoittunut niin se oli outoa. Ja sitten huolet iskivät Weldeniin kaikki yhdellä kertaa. Vihreään vaelluskaapuun pukeutunut haltia juoksi käytävää myöten kohti portaita. Hän tunnisti heti tulijan nuoreksi sir Gwarduriksi. Tämä juoksi rajusti, hätääntyneenä ja lähti loikkimaan portaita ylös. Jokin oli pahasti pielessä. ”Whoo”, huudahti Welden. ”Pysähty, nuori ritari. Mikä on hätänä”. Gwardur vilkaisi Weldeniin ja vanhempi ritari näki huolen tämän kasvoilla. ”Minun täytyy heti hakea sir Suillion. Jotakin pahaa on tapahtunut. Todella pahaa”. Gwardur aikoi jatkaa matkaan saman tien, mutta Welden tarttui häntä hihasta. ”Kuka saapui erämaasta, Gwardur”? Tämä otti jo askeleita eteenpäin, kiireessään hakea sir Suillion. ”Se on Calden, ja hän on pahasti haavoittunut”. Welden kiiruhti nyt itsekin, sillä pelko oli saamassa hänestä äkkiä otteen. Sillä sir Calden oli johtanut valtiatar Celebrianin saattuetta. Ja jos hän oli palannut yksi ja pahasti haavoittuneena, missä olivat muut? Ja hän tajusi myös suunnattoman huolen sir Gwardurin silmissä, sillä hänen parinsa oli itse sir Gundar, Kultaisen kukan päämies, joka oli saattanut valtiatar Celebriania Lorinandiin henkilökohtaisesti.

Welden kiiruhti pääaulaan ja sen läpi kuistille. Paljon haltioita tungeksi kuistilla yrittäen nähdä mitä tapahtui. Monet keskustelivat kiihkeästä keskenään matalilla äänillä. Mutta ne vähät ritarit jotka olivat paikalla seisoivat ääneti ja näyttivät uhkaavilta. Heidän silmissään välkehti viha ja kädet olivat puristuneet nyrkkiin. Siitä Welden jo tiesi että oli käynyt pahasti. Todella pahasti! Hän raivasi nopeasti tiensä väkijoukon läpi ja näki sir Caldenin makaavan kuistilla. Hän näytti todella huonolta. Yksi Elrondin parantajista tutki Caldenin haavoja ja sir Perendur oli kumartuneena hänen vierelleen. Hänen pitkä hahmonsa näytti hivenen epävarmalta ja surulliselta. Welden kumartui kiireesti heidän vierelleen ja vilkaisi haavoja joita parantaja juuri sitoi. Pään haava näytti tuskalliselta mutta ei todella vakavalta. Kylkihaava oli se mistä kannatti huolestua, sillä se oli syvä ja tulehtunut. Myös parantaja oli huomannut tämän ja näytti tietävän mitä teki joten Welden antoi hänen jatkaa työtään. ”Kuinka paha se on”, kysyi Welden Perendurilta. Tämä pudisti päätään. ”Heidät väijytettiin aamulla Punasarvessa”, Perendur kertoi. ”Kaikki muut ovat kuolleet”. Kuolleet? Weldenin kurkkua kuristi kun hän ajatteli saattueen uljaita asemiehiä ja ritareita. Ja Gundar? Oliko Gundar poissa, hän joka oli ollut mukana alusta asti ja selvinnyt aina kaikista vaaroista. Gundar joka aina tiesi mitä tehdä ja löysi oikeat sanat tilanteessa kuin tilanteessa. Welden laski katseensa hetkeksi maahan. Entä valtiatar Celebrian, jota he olivat saattaneet? Itsensä Elrondin vaimo. Oliko hän kuollut ja ritarit surkeasti epäonnistuneet tehtävässään?

Calden kohotti tuskaisen näköisenä katseensa Weldeniin ja Perenduriin. ”Kuulkaa”, hän sai sanottua. ”He ottivat valtiatar Celebrianin elävänä. Se oli kuin ennalta suunniteltu isku. He välittivät vain hänestä eivätkä menetyksistä. Luulen että ne eivät tapa häntä. He veivät hänet mukanaan. Minä yritin tulla..kertomaan”. Welden katsoi Caldenia joka oli kävellyt pahasti haavoittuneena läpi erämaan tuomaan sanaa. Hän tiesi että tuona päivänä oli syntynyt yksi Eriadorin haltioiden suurista legendoista. Eikä Welden ollut ikinä pitänyt Caldenista enemmän kuin tuona hetkenä. ”Hyvin tehtä, sir Calden”, hän sanoi ja taputti tätä olalle. Mutta Perendur oli vaiti ja näytti mietteliäältä. Sitten Weldenin mietteet siirtyivät samaan suuntaan missä Perendurin luultavasti olivat. Mitä he tekisivät? Delemir oli poissa, Glorfindelin kanssa Mithlondissa. Haldurion oli johtanut pienen partion pohjoiseen vain viikkoa aikaisemmin ja paras jäljittijä, Hallas, oli hänen kanssaan. Welden nousi ja astui syrjemmälle tehden tilaa itselleen Elrondille ja sir Suillionille jotka saapuivat viimein kuistille. Tälwe ”tumma” oli heidän kanssaan. Welden katsoin kiinnostuneena kolmikkoa. Elrondin kasvot olivat huolen vallassa hänen kuunnellessaan Perendurin puhuvan. Kaikkien niin suuresti rakastama puolihaltia näytti jotenkin pieneltä ja hauraalta. Sir Suillion oli täydellinen vastakohta. Hän oli kiihkon vallassa eikä pystynyt pysymään paikoillaan vaan vaihtoi jalkaa ja paikkaa kokoajan. Näiden kahden rinnalla Tälwe oli kuin järjen linnoitus joka seisoi vakaasti paikoillaan eikä antanut tuulten heilutella. Hänen ilmeensä oli täysin tutkimaton eikä Tälwe sanonut sanaakaan vaan kuunteli vain Perenduria tarkkaavaisesti. Mutta edes kaiken kokenut soturi ei ollut immuuni tuon hetken jännitykselle ja kiihkolle, sillä Welden näki miten hänen oikea kätensä oli selän takana puristuneena tiukasti nyrkkiin.

Hetken kuunneltuaan Elrond lähti kävelemään kuistia myöten sivummalle, pois väkijoukosta. Suillion, Perendur ja Tälwe seurasivat häntä, samoin ruhtinas Erestor joka oli saapunut paikalle. Welden saattoi kuulla Elrondin sanovan jotakin pojistaan ja saattoi arvata kahden nuoren miehen suunnittelevan jo pelastusretkeä. Hän lähti kävelemään pienen joukon luokse haluten kuulla mitä sanottiin. ”Tietysti me yritämme”, kuuli Welden Perendurin sanovan ehtiessään lähemmäksi. Hän jäi seisomaan hieman sivummalle. ”Mutta voidaanko se tehdä? Voiko se onnistua”, Elrond kysyi ääni täynnä huolta. Ja ikuisesti Welden muisti tuon hetken, kun myöhemmin puhuttiin sir Suillionin ylpeydestä ja oman arvon korottamisesta. Sillä tuolla hetkellä nuoren ritarin jalat olivat täysin maassa, ja ikuiseksi kunniakseen hän vastasi, ”Se tulee olemaan vaikeaa. Etenkin kun joudumme lähtemään matkaan kakkosmiehistöllä. Mutta ehkä on tullut aika uusien sankarien astua esiin rivistöstä, ja tehdä tekoja jotka tullaan ikuisesti muistamaan. Sillä emme jättäisi ketään suojeluksessamme ollutta örkkien käsiin, ja kun kyseessä on valtiatar Celebrian, jota rakastamme, olemme valmiita ihmeisiin”. ”Hyvin sanottu”, totesi Perendur. ”Kuka johtaa retken”, kysyi ruhtinas Erestor puuttuen ensi kertaa puheeseen. ”Minulla on komento”, totesi sir Suillion painokkaasti mutta hivenen haluttomasti, hetken viivyteltyään. ”Mutta kokemukseni tällaisista retkistä on pieni”. ”Luulen että kenelläkään ei ole kokemusta sellaisesta retkestä joka on edessäsi”, vastasi Tälwe hiljaa, mietteissään. ”Mutta minä voin johtaa retken, sillä valtiatar Celebrian on minulle rakas, ja kauan sitten olen kulkenut Punasarven solan mailla, eikä tietämykseni niistä maista ole aivan vähäinen. Minä menen, jos mestari Elrond niin käskee, eikä herrani Suillion vastusta”. ”Jos päämies Tälwe johtaa”, sanoi Suillion, ”minä seuraan”. ”Siinä tapauksessa”, sanoi Elrond viimein hetken mietittyään, sillä hän ei juuri tuntenut Tälweä. ”Pyydän teitä päämies Tälwe johtamaan retkikuntaa rakkaan vaimoni pelastamiseksi, ja huolehtimaan pojistani”. Tälwe kumarsi kohteliaasti. Hän ei ollut soturi joka kieltäytyi vaikeista tehtävistä, vaikka olisi ollut muiden velvollisuus johtaa. Ei edes silloin kun tehtävä näytti lähes mahdottomalta etukäteen ja surkea epäonnistuminen uhkasi.

Sitten Tälwe kääntyi Suillionin puoleen. ”Sir Suillion. Kootkaa miehenne ja valmistautukaa retkelle. Marssimme tunnin kuluttua. Jos Elrond antaa luvan, jätämme vain muutamia miehiä tänne ja marssimme kaikkien muiden kanssa”. Suillion kumarsi hieman. ”Vähän meitä on silti”, hän totesi. ”Lähetän yhden ritarin Haldurionin perään hakemaan häntä takaisin välittömästi”. Suillion kääntyi kannoillaa ja lähti kokoamaan ritareitaan. ”Herrani Elrond”, sanoi Tälwe Suillionin poistuttua. ”Jos teillä on joitakin asemiehiä jotka eivät pelkää pitkiä taipaleita ja hallitsevat hermonsa, toivottaisin tervetulleeksi kaiken avun mitä voin saada”. Elrond nyökkäsi hyväksyvästi. ”Perendur”, huudahti Tälwe seuraavaksi. ”Varmista että kaikilla on tarpeeksi nuolia ja ruokatarpeita pitkälle retkelle. Voimme joutua olemaan erämaassa pitkään”. Perendur kumarsi ja lähti toimittamaan tehtäväänsä. Tälwe lähti kävelemään kohti pääovea mutta ei unohtanut Weldeniä. ”Sir Welden”. Vanhenmpi ritari kumarsi hieman, koska tilanteet juhlavuus tuntui sitä vaativan. ”Tiedän että aikaa on vain vähän, etkä ehdi paljoa suunnitella retkeämme. Mutta tee mitä voit. Lähdemme tunnin kuluttua, sinulla on siihen asti aikaa suunnitella”. Welden nyökkäsi ja lähti kiireesti hakemaan varusteitaan. Hänen ajatuksensa loikkivat melkoista vauhtia paikasta toiseen. Tälwe johtaisi heidät pelastusretkelle, ja päätellen painotuksesta varusteiden määrään he eivät palaisi ennen kuin olisivat onnistuneet! Mutta minkä reitin valitsisi Welden? Ei saanut tehdä väärää valintaa, sillä se voisi ratkaista kaiken. Welden loikki ylös portaita kohti toista kerrosta ajatukset kaukana erämaissa. Kuinka suuren vastuun olikaan Tälwe antanut hänelle! Miksi juuri Weldenille, kun kuuluisa Delfin oli Imladrisissa? Welden ei ollut aiemmin johtanut suurta retkikuntaa, mutta Delfin oli lukuisia kertoja. Mutta sitä ei pitänyt jäädä ajattelemaan, vaan tehdä suunnitelmia, sillä Tälwe luotti siihen että hän nyt hoitaisi homman. Onnekseen Welden oli niin kiireinen ettei ehtinyt hermoilla. Hän pääsi portaiden yläpäähän ja omaan käytäväänsä, ja avasi oven käytävän päässä.

Ovi avautui kahden huoneen tilaan, joiden välissä ei ollut ovea. Ensimmäisessä huoneessa oli vastakkaisilla seinillä kaksi vuodetta, kaksi kirjoituspöytää, mukava sohva ja pöytä sekä runsaasti kaappeja. Takaseinältä pääsi oven kautta parvekkeelle. Welden ja Maitren olivat asuneet huoneessa vuosikaudet. Pienemmässä huoneessa oli oma tila Athirille. Tämä oli juuri kompuroinut ylös vuoteestaan ja näytti uniselta ja väsyneeltä. ”Kuulin mitä on tapahtunut”, hän totesi nähdessään Weldenin. ”Marssimmeko”? ”Kyllä”, vastasi Welden kävellen varustekaapilleen. ”Mutta et sinä. Painu takaisin nukkumaan”. Athir nyökkäsi vailla vastaväitteitä, sillä hän tiesi olevansa liian väsynyt, ja rojahti takaisin vuoteelleen. Welden avasi kaappinsa. Hän pukeutui harmaaseen vaelluskaapuunsa ja pisti vyölle pitkän tikarinsa. Sitten hän otti esiin miekkansa, joka oli yksi monista Mirdainin Eregionissa takomista, ja keihäänsä. Tämän jälkeen Welden asetti nuoliviinin selkäänsä tarkastettuaan että se oli täynnä, ja sitten hän otti käteen jousensa. ”Tiedätkö, kun minulla on tämä jousi kädessäni tunnen että voin osua mihin vain”, hän sanoi ystävälleen. ”Se oli isäsi jousi, eikö niin”, totesi Athir. ”Kyllä”, vastasi Welden. ”Itse Hathaldir ”urhea” antoi sen isälleni, joka oli saman niminen, kun tämä marssi Eregionin salohaltioiden kanssa Hathaldirin avuksi. Samana päivänä urhea Hathaldir oli jo kuollut. Hän oli valmistanut muutaman jousen idän retkensä aikana jostakin oudosta puusta Rhunin Järven takana, joka kestää läpi vuosituhansien”. Athir katsoi hetken toveriaan joka ei usein puhunut isästään mutta oli aina valmis kuuntelemaan muiden tarinoita ja muisteluja. Welden istuutui vuoteelleen ja hukkui hetkeksi ajatuksiinsa. Sitten hän nousi ja hyvästeltyään Athirin poistui huoneistosta.

Alle tunnissa kaikki oli valmista ja retkikunta kokoontui Elrondin talon eteen. Elrondin pojat Elrohir ja Elladan näyttivät malttamattomilta lähtemään matkaan. Kumpikin oli tavallista hiljaisempi, hirveiden aavistusten painaessa heidän mieliään. Suillion seisoi heidän vierellään. Hänellä ei ollut jousta, vaan ainoastaan keihäs ja miekka aseinaan. Ritarit olivat vaelluskaavuissaan jonossa nurmikolla, nojaten polviinsa. Muutamat istuivat maassa. Perendur oli joukkonsa kärjessä päättäväisen näköisenä. Welden käveli Suillionin lähelle vieläkin mietteissään. Hän tunsi ensi kertaa suuren taakan harteillaan. Hän katsoi Tälwen komentamaa joukkoa. Kakkosjoukkue, todellakin. Hyviä päättäväisiä ritareita kaikki, mutta kukapa ei olisi mieluummin seurannut Enlion Lawhiria tai Derufinia taisteluun sir Suillionin sijaan. Welden katsoi Perenduriin. Tämä oli kuuluisa ritari joka oli taistellut Dagorladilla ja Gorgorothissa itsensä prinssi Dahasin aseenkantajana. Hän oli kuin kotonaan taistelukentillä, mutta erämaassa Welden olisi pitänyt Geldaria tai Candonia tervetulleena varakomentajana. Delfin ja Welden olivat erinomaisia jäljittäjiä, mutta mitä he olivat Hallasin rinnalla? Monet parhaista sotureista olivat myös poissa, joko Haldurionin kanssa, saattamassa Glorfindelia tai juuri palanneet partion mukana, jossa Athir oli ollut jäsenenä. Silti he olivat vaikuttava joukko, sitä ei käynyt kiistäminen. Sir Delfin oli Perendurin takana, tummatukkainen, leveäkasvoinen ja itsevarma. Hänen veljensä Gilfin oli seuraavana jonossa, innokkaana iskemään keihäänsä kanssa yhteen vihollisien kanssa. Hän oli lukuisien taistelujen veteraani.

Sir Afantur oli Gilfiniä melkein päätä pidempi ja huomattavasti leveäharteisempi. Hänen kuuluisa taistelukirveensä oli valtavissa kourissa pelätty ase. Sir Gwardur oli seuraavana, surullisena ja huolten vallassa. Hän oli kokematon, mutta kuuluisan suvun vaatimukset ajoivat häntä eteenpäin. Sir Nendil Gwardurin takana näytti hivenen epävarmalta. Hän oli niitä haltioita jotka olivat liittyneet ritarikuntaan Angmarin uhatessa ja ei ollut vielä hankkinut juurikaan nimeä tai mainetta. Samoihin aikoihin ritarikuntaan oli liittynyt myös sir Algol, jonka Welden tunsi hyvin. Neljä muuta ritaria seisoi tai istui jonossa Algolin takana. Heidän perässään oli kaksi Elrondin talonväkeen kuuluvaa salohaltiaa, jotka olivat kokeneita kulkijoita eivätkä tuottaisi vaikeuksia. Kaksi jonon viimeistä haltiaa olivat hieman vähemmän tuttuja Weldenille. Hän tunnisti nämä kuitenkin. Haltiat olivat voimakkaita ja kookkaita noldorin ritareita. Vorondur oli valtiatar Celebrianin henkilökohtainen suojelija, joka oli Weldenille tuntemattomasta syystä jäänyt pois tämän retkeltä. Hän oli voimakas taistelija joka oli tehnyt itselleen suuren nimen Dagorladilla taistellessaan. Hänen toverinsa oli Arandil, yksi Elrondin omista ritareista, ja näistä ehkä paras. Welden ei tuntenut kumpaakaan hyvin. Heidän takanaan sir Cenwe nojaili kuistiin ja näytti levolliselta. Tälwe oli juuri hänen luonaan ja lähti sitten kävelemään kohti lyhyen jonon kärkeä. Siinä he kaikki olivat, retkikunta pelastamaan valtiatar Celebriania. Suuri joukko haltioita oli kokoontunut laaksoon katsomaan heidän lähtöään.

Welden huomasi sir Gwardurin kävelleen vierelleen. ”Hermostuttaako”, hän kysyi ystävällisesti nuorelta ritarilta. ”Kyllä. Se on omituinen tunne halua päästä mahdollisimman nopeasti paikalle näkemään mitä on tapahtunut ja etsimään Celebriania, ja toisaalta huoli siitä miten meidän itsemme käy. Partio on pieni, ja en näe miksi meille ei kävisi niin kuin Gundarille”. Welden kohautti olkapäitään. ”Hänet väijytettiin, kertoi Calden. Me sen sijaan olemme menossa metsästämään örkkejä, emme heidän maalikseen”. ”Mutta Gundar oli niin taitava”, huomautti Gwardur. ”Luulen että tässä voi käydä huonosti”. ”Gundar oli todellakin taitava soturi ja päämies”, vastasi Welden. ”Jos hänet voitiin väijyttää voi sama tapahtua Suillionille ja Perendurille, mutta”, Welden piti dramaattisen hiljaisuuden, ”ei ikinä minulle. Muista se, nuori ritari, ja ole huoleta. Mene nyt paikallesi, sillä valmistaudumme lähtemään”. Gwardur nyökkäsi ja jätti Weldenin murehtimaan sitä miten hän voisi pitää itsevarmat sanansa. ”Kaikki valmista”, kysyi Tälwe kävellen Suillionin luokse. Myös Elrond oli saapunut paikalle saattamaan poikiaan ja ritareita matkaan. Suillion nyökkäsi. ”Olemme valmiita”. Tälwe hymyili. ”Selvä, sitten voimme lähteä. Mestari Welden, mitä tehdään”? Welden nielaisi ja astui askeleen lähemmäksi muita. ”Marssimme suoraan etelään Eregioniin asti. Minä ja Delfin tunnemme parhaan reitin siihen suuntaan. Ylitämme sitten Punasarven solan niin kuin Gundar teki, ja saavumme väijytyspaikalle lännestä”. ”Miksi niin”, kysyi Suillion. ”Eikö olisi parempi välttää sola, jossa voimme joutua väijytykseen ja muihin vaikeuksiin, sillä sillä solalla on paha maine”? Welden pudisti päätään. ”Voisimme tietysti ylittää vuoret Keskisolaa myöten, mutta se reitti on huono ja epävarma. Joutuisimme kiertämään ja menettäisimme paljon aikaa. Lisäksi mahdollisuus joutua yhteenottoon örkkien kanssa on suurempi jos lähestymme Punasarven solaa idästä, sillä örkit pitävät aivan varmasti Hämypuron laaksoa vartioituna. Punasarven solassa heillä ei varmasti ole pysyviä vartioita, eikä örkkien pysyvää läsnäoloa ole havaittu Eregionissa”. Weldenin vastaus tuli automaattisesti, sillä hän oli miettinyt asiaa koko tunnin ajan ja oli varma asiastaan. Varmempi kuin ehkä koskaan ennen! ”Entä Punasarven solan vaarallisuus tähän vuodenaikaan”, kysyi Tälwe. ”Caradhrasissa asuu pahuus joka ei pidä liian suuresta määrästä matkalaisia”, sanoi Welden totisena. ”Mutta se ei ole haltioita vastaan suunnattua pahuutta, vaan matkalaisia yleensä. Minulla on kuitenkin Caradhrasin kanssa sopimus. Se jättää minut rauhaan ja minä jätän sen rauhaan”. Kaikki nauroivat, jopa Elrond. ”Mutta oikeasti”, sanoi Welden vähän ajan kuluttua, ”Caradhras ei tee minulle mitään. Luottakaa minuun”. ”Me luotamme”, sanoi Tälwe ja kääntyi sitten muiden puoleen. ”Luvallanne, herrani Elrond, me lähdemme pelastamaan vaimoanne”. ”Menkää”, sanoi Elrond. ”Ja seuratkoon kaikkien haltioiden rukoukset teitä, ja minun hyvän onnen toivotukseni. Toivoni on käsissänne, mestari Tälwe”.

Sitten Tälwe kääntyi partionsa puoleen. ”Sir Welden, sir Delfin, tiedustelijoiksi. Sir Suillion, te olette kärkipartio. Sir Perendur johtaa partiota. Sir Gilfin, olkaa hyvä ja siirtykää jonon viimeiseksi. Sir Cenwe, te olette jälkipartio”. Näiden ohjeiden jälkeen Tälwe kääntyi Weldenin puoleen. ”Johtakaa eteenpäin, vanhempi ritari. Lepäämme vasta huomenna keskipäivän aikaan”. ”Eivätkö ritarit kaipaa enemmän lepoa”, kysyi ihmeissään ruhtinas Erestor Elrondin vierestä. ”Haudassa voi levätä”, kuuli Welden Tälwen vastaavan, ja joutui heti selittämään Delfinille miksi nauroi. Varmoin askelin Welden käveli sillalle ja lähti ylittämään sitä. Hänen takanaan partio lähti liikkeelle, Suillion Elrondin poikien kanssa selvästi pääjoukon edellä, sitten Perendur johtaen partiotaan, ja muut jonossa. Tälwe käveli jonon rinnalla mietteliään näköisenä. Sir Cenwe jättäytyi muista hieman jälkeen. Welden pysähtyi sillan korkeimmalle kohtaa ja vilkaisi taakseen, varmistaen että partio oli hyvässä järjestyksessä. Hän näki jälkeensä katselevat haltiat, Elrondin ryhdikkään toiveikkaan hahmon ja rakastamansa toisen kerroksen parvekkeen jolla hän oli vain hieman aikaisemmin viettänyt rauhallista päivää. Sitten Welden kääntyi ja lähti kävelemään alas kohti vastarantaa Delfin vierellään. Pian ritarit katosivat vastarannan korkeisiin havupuumetsiin jättäen Imladrisin odottamaan ja toivomaan heidän paluutaan.

PARTIO VAELTAA PUNASARVEN SOLAAN

Seuraava aamu kohtasi partion jo kaukana etelässä. Welden oli jatkanut eteenpäin taitavasti läpi yön, Perendurin ja Tälwen seuratessa päättäväisesti. Kuin pahaa ennustellen sää muuttui huonoksi ja aamulla he kulkivat eteenpäin tihkusateessa. Haltioita sateenkestävissä kaavuissaan tämä ei haitannut. Welden oli aina pitänyt lämpimästä tihkusateesta ja tunsi mielensä kevenevän. Hän ja Delfin löysivät vuorenvarmasti oikean reitin. Delfin oli kumppani jonka seurassa Welden viihtyi. Kumpikaan ei liikoja puhunut vaan keskittyi tehtäväänsä. Kun he puhuivat heidän juttunsa olivat samantapaisia, ja kumpikin ymmärsi toista hyvin. Keskipäivän jälkeen partio pysähtyi lepäämään. Welden ja Delfin liittyivät muiden seuraan. ”Etenimme hyvin”, hän totesi Tälwelle joka nyökkäsi. ”Elrondin soturit jaksavat marssia hyvin. Luulen että voimme pitää saman tahdin Eregioniin asti”, huomautti Perendur joka istui suurella kivellä ja söi lembasia. ”Voisimme vaihtaa jossakin vaiheessa kärkeä”, sanoi Welden ottaen oman lembasin palan esiin. ”Parasta jakaa vuorot niin että minä ja Delfin olemme tuoreina kärjessä kun tulemme Eregioniin. Siellä tarkkoja silmiä ja aisteja tarvitaan”. Tälwe nyökkäsi jälleen eikä näyttänyt olevan puhetuulella, joten Welden sopi asiasta Perendurin kanssa ja meni sitten istuskelemaan sivummalle. Pian he jatkoivat matkaa.

Kun he lähestyivät Eregionia Weldenin kiihtymys lisääntyi. Niin kävi hänelle aina kun lähestyttiin hänen sukunsa vanhoja maita. Welden ja Delfin olivat jälleen kärjessä. ”Miltä tuntuu palata kotiin”, kysyi Delfin huomaten toverinsa innostuksen. ”Erinomaiselta”, vastasi Welden. ”Vaikka en ole itse täällä ikinä elänyt, ovat nämä sukuni vanhoja maita. Juuri täällä Eregionin maan pohjoisilla rajoille elivät klaanini salohaltiat muinaisina aikoina. Katso, tuolla on Suuri metsä joka jätettiin pystyyn enoni vaatimuksesta sen jälkeen kun noldor olivat hakanneet muut metsät täältä Ost-In-Edhiliin asti rakentaessaan valtakuntaansa. Isäni kylä oli sen pohjoispuolella. Kävin siellä nuorena, mutta mitään ei ollut jäljellä. Ei edes raunioita. Vain noldorin kivirakennuksista on jotakin jäljellä”. Delfin katseli ympärilleen uteliaana. ”Ost-In-Edhilissä on kuulemma selvät rauniot yhä pystyssä? Muutama ritari oli käynyt siellä vuosia sitten ja kertoivat niin”. Welden nyökkäsi. ”Se pitää paikkansa. Mutta vain metsän eläimet elävät noissa raunioissa nyt. Osa rakennuksista on muuten kunnossa mutta katot ovat romahtaneet. Iso osa kaupungista on kuitenkin vain kivikasa. Ympärysmuuri on yhä suurelta osin pystyssä”. Menneitä muistellen he jatkoivat matkaa jättäen niin hyvät jäljet että muu partio kykeni seuraamaan.

Pian he kääntyivät itään ja alkoivat lähestyä vuoria. Ensimmäiset kukkulat kohosivat jo heidän ympärillään kun Welden astui syrjään polulta ja jäi odottamaan muita. Pimeä oli laskeutumassa. Pian Suillion etujoukkonsa kanssa saavutti heidät. Tälwe oli heidän kanssaan. ”Jäädään tuolle pienelle kumpareelle yöksi”, sanoi Welden. ”En halua marssia solaan pimeällä. Vaikein kohta pitää ylittää päivänvalossa, ja niin että pimeä ei pääse yllättämään”. Tälwe myöntyi heti ja partio jäi odottomaan seuraavaa auringonnousua. Welden makaili pitkään hereillä kumpareen laidalla kuunnellen yön ääniä ympärillään. Ritari Arandil makasi huopansa päälle Weldenin vieressä ja tuijotti pimeyteen. ”Miten jaksat”, kysyi Welden hivenen huolestuneena. ”Olemme tulleet todella nopeasti tämän matkan, ja se voi käydä koville”. ”Jaksan kyllä”, vastasi Arandil. ”Sola vain huolestuttaa. Gundar väijytettiin siellä, ja olen kuullut hurjia tarinoita Caradhrasista”. ”Suurin osa niistä tarinoista on luultavasti totta”, naurahti Welden. ”Mutta älä ole solasta huolissasi. Me pääsemme siitä kyllä läpi. Caradhras ei vahingoita minua. Salohaltia klaanini eli muinaisina aikoina näillä mailla ja käytti solaa yhtenään. Caradhras ei ikinä aiheuttanut ongelmia salohaltioille eikä aiheuta vieläkään. En tiedä miten he sen olivat saaneet aikaan, enkä edes halua tietää vaan olen vain kiitollinen. Örkeistä selviämme varovaisuudella. He eivät väijy solan korkeimmilla kohdilla sillä he pelkäävät sitä vielä enemmän kuin haltiat”. ”Entä valtiatarCelebrian”, kysyi Arandil. ”Minulla ei ole suurta kokemusta örkeistä, ei yhtä suurta kuin teillä ainakaan. Onko hän yhä hengissä? Onko meillä toivoa”? ”Toivoa on aina”, vastasi Welden. ”Etenkin nyt, sillä Caldenin mielestä hyökkäys oli omituinen. Ei mikään normaali örkkien ryöstöretki vaan päättäväinen tarkoituksenmukainen isku. Myös kaatuneiden haltioiden jättäminen kentälle koskemattomina oli epätavallista. En osaa sanoa mitään varmaa taistelusta ennen kuin näen mitä tapahtui, mutta kun ottaa kaiken huomioon, en usko että örkit olisivat tappaneet hänet”. Arandil nyökkäsi. ”Miten sitten aiomme saada hänet pois örkkien käsistä”, hän kysyi. Se oli pelätty kysymys jota kukaan ei halunnut ajatella. ”Rehellisesti sanottuna”, vastasi Welden. ”Ei aavistustakaan. Meidän täytyy vain mennä paikalle ja katsoa mitä löydämme, ja toivoa ihmettä”. Sen sanottuaan Welden kääntyi kyljelleen ja alkoi nukkua levollisen näköisenä.

Aamun koittaessa Welden ja Delfin olivat jo korkealla vuorilla. Welden ei voinut olla välillä pysähtymättä ja katsomatta alas vihreille Eregionin maille. Hän pystyi kuvittelemaan mielessään miten kaunis ja vauras maa se oli ollut ennen Sauronin tuloa. Nyt vain raunioita oli jäljellä.Sellaista tuhoa jätti jälkeensä pimeyden ruhtinas. Puolenpäivän aikaan he saapuivat vaarallisimmille paikoille, juuri Caradhrasin pahamaineisen vuoren alarinteille. Kummankin haltian ilmeet olivat kireät, mutta mitään ei tapahtunut. Ehdittyään kohtaan jossa matalampi vuori suojasi heitä Caradhrasin rinteiltä, Welden ja Delfin jäivät odottamaan partiota ja näkivät pian ilokseen sen saapuvan. ”Jatketaan pimeäntuloon asti, mutta pysähdytään pimeän ajaksi”, sanoi Tälwe katsellen vuoria mietteliäänä. Delfin nyökkäsi. ”Aioin juuri ehdottaa samaa. Tämä reitti on vaarallinen pimeällä”. ”Myös valoisalla”, totesi Perendur katsellen ympärilleen. ”En luota tähän solaan”. Welden kohautti olkapäitään. ”Läpi meidän on kuitenkin mentävä”, hän totesi ja lähti astelemaan eteenpäin.

HÄMYPURON LAAKSO

Kaksi haltiaa juoksi taitavasti yli tien suojaten toisiaan. Kumpikin maastoitui tien oikealla puolella olevaan kivikkoon. Jouset olivat esillä ja nuolet jänteellä. Hiki helmeili Weldenin kasvoilla hänen tuijottaessa ylös rinteeseen. Heidän edessää noin 50 metrin päässä olivat haltioiden käyttämät vaunut ja ruumiita jokapuolella niiden ympärillä. Juuri nyt vaunut eivät kiinnostaneet haltioita, vaan rinne heidän yläpuolellaan. ”Ei näy mitään”, totesi Delfin lopulta kuiskaten. ”Ei niin”, vastasi Welden. ”Mutta emme voi tietää varmasti ellei jompikumpi käy katsomassa”. Delfin nyökkäsi ja livahti kivikon poikki ylämäkeen. Welden jännitti jousensa ja valmistautui tukemaan kokenutta harmaahaltiaa. Välillä hän saattoi nähdä tämän hahmon vilahtelevan kivien seassa. Mitään ei tapahtunut. Kymmenenminuutin kuluttua Delfin ilmestyi takaisin. ”Ei mitään. Maa on niin kivikkoista että edes siellä Gundaria väijyneiden örkkien jälkiä ei voi juurikaan erottaa, mutta rinne on nyt tyhjä”. Welden nyökkäsi. ”Mennään sitten eteenpäin”, hän sanoi. ”Mutta varovaisesti.

Varuillaan kaksikko eteni kohti vaunuja jouset ampumavalmiina. Synkkä uhka leijui koko alueen yllä. Ääntäkään ei kuulunut mistään. Pian he näkivät tiellä makaamassa kaksi haltiaa, joista toinen oli kultaisen kukan ritari. Heidän selkänsä olivat Caradhrasiin päin ja ritarin ruumiissa oli lukuisia pistohaavoja. ”He juoksivat vaunuille päin ennen kuin kuolivat”, sanoi Delfin. ”Niin, se on hyvä”, sanoi Welden. Kumpikin oli yrittänyt auttaa tovereitaan viimeiseen asti. Heidän ympärillään oli useita örkkien ruumiita, ja lisää kivikossa johon ritarin tarkka jousiammunta oli kaatanut örkin toisensa jälkeen. Ääneti ritarit jatkoivat eteenpäin kohti vaunuja. Hiljaisuus oli painostava ja olisi saanut kenet tahansa hermoilemaan. Päästyään vaunujen luo kumpikin ritari laskeutui alas polvensa varaan. Kerrankin kumpikin oli sanaton. Sir Gundar nojasi yhä vaunuun, mutta miekka oli pudonnut maahan. Hänessä oli lukuisia haavoja mutta kuoleman jälkeen kukaan ei ollut koskenut ruumiiseen, paitsi Calden joka oli sulkenut Gundarin silmät. ”Gundar vartioi yhä vaunuja”, sanoi Delfin viimein. ”Kirkkaita taivaita Gundar”, sanoi Welden ja kumpikin nousi seisomaan. Takaansa he kuulivat vaimeita ääniä kun partio ilmestyi tien mutkan takaa ja lähti varovaisesti etenemään. Tiedustelijat eivät kiinnittäneet siihen huomiota. Varovaisesti Delfin kurkisti sisään vaunuun. Kaksi valtiatar Celebrianin kamarineitoa oli siellä kuoliaaksi iskettyinä. Kummassakin oli vain yksi haava. Yksi ainoa. Heidät oli isketty nopeasti kuoliaaksi ja sitten örkit olivat heti poistuneet. Poistuneet saaliinsa kanssa, tajusi Welden. Mutta miten örkit olisivat voineet tietää että jotakin arvokasta oli vaunuissa? Se oli mysteeri. Mysteeri jota hänellä ei ollut aikaa miettiä.

Tiedustelijat tutkivat vielä ruumiita kun Tälwe ja muut ennättivät paikalle. Hetken Tälwe katsoi vaiti sir Gundaria. ”Niin lähti kultaisen kukan Gundar”, hän sanoi viimein. ”Ritari ja sankari. Me muistamme hänet ikuisesti. Mene rauhassa, Gundar”. Tälwe kohotti miekkansa rinnalleen Lindonin ritarien muinaiseen tervehdykseen. Perendur teki samoin, mutta Gwardur ei liikkunut ja hänellä oli kyyneleitä silmissään. ”He saavat maksaa tästä”, sanoi nuori ritari viimein. Tälwe katsoi häneen. ”Ei, nuori ritari. Kosto on väärä motivaatio sotimiseen. Jos otat turhia riskejä kostaaksesi hänen kuolemansa, voi turha kuolema kohdata sinua. Sitä Gundar ei olisi ikinä halunnut. Parhaiten kostat tekemällä velvollisuutesi parhaalla mahdollisella tavalla”. Gwardur ei vastannut mutta hänen silmissään ei ollut enää kyyneleitä vaan vihaa. Perendur käveli Gundarin ruumiin luokse ja nosti maasta hänen miekkansa. ”Tämän miekan antoi Gundarille aikoinaan itse korkea kuningas Ereinion Gil-Galad. Se on nyt sinun, sir Gwardur, sillä muuta poikaa hänellä ei ole. Jatkakoon sen kantaja Gundarin viitoittamalla tiellä, eikä koston tiellä. Sillä se tie on turha ja johtaa tuhoon”. Gwardur nyökkäsi ja otti miekan, mutta hänen silmissään leiskui yhä viha.

Jotkut ritarit alkoivat Arandilin ja Vorondurin avustuksella kaivaa syvää hautaa johon kuolleet haltiat laskettaisiin. Weldenin ajatukset olivat kuitenkin jo muualla. Hän lähestyi Tälwe ja Perenduria jotka tutkivat yhä kuolleita. Suillion ei ollut heidän kanssaan ja Welden näki hänet hieman sivummalla istumassa kiven päällä. Suillion ei ollut sanonut sanaakaan sen jälkeen kun he olivat saapuneet vaunujen luokse. ”Parasta pitää kiirettä hautauksen kanssa”, totesi Welden. ”Meidän pitää päästä eteenpäin nopeasti. Haluan ehtiä Hämypuron laaksoon hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa”. ”Miksi niin”, kysyi nuori Elrohir joka oli heidän kanssaan. ”Haluan tiedustella laakson valoisan aikana”, totesi Welden. ”Emme pysty lukemaan jälkiä täällä ylhäällä”, hän selitti. ”Kivelle ei jää jälkiä. Örkit ovat kuitenkin ottaneet mukaansa runsaasti saalista, ja pudonneista tavaroista voimme päätellä että ne lähtivät alarinteeseen kohti Hämypuron laaksoa. Siellä pystymme lukemaan jälkiä. Meidän pitää siis lähteä heti sinne, sillä aika on nyt kallista”. ”Miksi Hämypuron laaksoon, eihän sieltä pääse mihinkään muualle kuin Lorieniin”, ihmetteli nuori Elrohir. Hän ei huomannut miten kolmen ritarin ilmeet hänen ympärillään jähmettyivät. ”Ikäväkyllä sieltä pääsee”, totesi Welden kireällä äänellä. ”Mutta siitä emme puhu vielä. Emme ennen kuin on varmaa mihin he ovat menneet”. Tälwe nyökkäsi vakavana. ”Lähtekää eteenpäin jo hieman ennen kuin hautaus on tehty”, hän sanoi Weldenille. ”Me seuraamme perässä miltei heti”. ”Selvä”, vastasi Welden ja lähti kävelemään kohti Suillionia. ”Oletko kunnossa”, hän kysyi hieman huolissaan, sillä Suillion oli ollut todella vaitonainen. Vanhempi Ritari kohotti katseensa Weldeniin, ja hänen silmissään välähti jotakin omituista, mutta hän ei sanonut sanaakaan. ”Me kaikki suremme Gundaria ja muita”, totesi Welden hiljaa. ”Mutta sen ei saa antaa vaikuttaa. Paljon lisää surua on luvassa jos epäonnistumme tehtävässämme. Onnistuaksemme tarvitsemme sinua, ei surevana, vaan omana itsenäsi”. Suillion pudisti päätään ja nousi seisomaan. ”Sinä et ymmärrä, Welden, ja miten voisit. Sinä et ymmärrä miten erilaisia me olemme. Älä ole huolissasi minusta, sillä paremmin pärjään taistelussa nyt kuin aiemmin. Sillä et ymmärrä miksi minä olen huolissani ja surullinen”. Hän otti pari askelta kohti Tälweä, mutta pysähtyi sitten ja kääntyi katsomaan taas Weldeniin. Salohaltia näki Vanhemman Ritarin kasvoilla huolen sijaan jotakin aivan muuta. Jotakin pelottavaa! ”Minä en ole surullinen koska Gundar kuoli, Welden. Olen surullinen koska en tunne mitään vaan näen vain tilaisuuksia. En tunne yhtään mitään”! Sitten hän kääntyi ja käveli pois. Welden katsoi hänen peräänsä ja tunsi menettäneensä tuona päivänä kaksi ystävää. Kaksi loistavaa ritaria. Mutta ikinä hän ei kertonut kenellekään Suillionin sanoista tuona kauheana päivänä Punasarven solassa.

Pian Welden ja Delfin jo jatkoivat matkaa alamäkeen kohti Hämypuron laaksoa. Pian he kävelivät ohi yksinäisen ruumiin joka paljastui Kultaisen kukan ritariksi. Hän puristi yhä jousta kädessään. Toinen haltia makasi kuolleena vähän matkaa alamäkeen. Ritarit pysähtyivät hänen kohdalleen. Oli selvää että haltia oli juossut alamäkeen, poispäin taistelusta. Hän tunsi tämän Elrondin asemiehen jotenkute. Hän oli aina ollut luotettava ja urhea soturi. ”Tiedätkö”, aloitti Welden mutta sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa. Hän ei ollut vieläkään saanut Suillionia pois mielestään. ”Tiedän”, vastasi Delfin. Yhtäaikaa kumpikin kurotti alas ja tarttui ruumiiseen. Päättäväisesti he käänsivät haltian toisinpäin, juoksemaan ylämäkeen, kohti hädässä olevia tovereitaan. ”Hän oli hyvä urhea soturi”, totesi Welden. ”Niin, ja sellaisena pysyy myös haltioiden muistoissa”, vastasi Delfin. Kumpikin nyökkäsi ja lähti sitten jatkamaan matkaa.

Päivänvaloa oli vielä hyvän aikaa jäljellä kun tiedustelijat saivat korkealta harjanteelta näkyviinsä Hämypuron laakson. Nanduhirion oli yhä kaunis haltioiden silmissä, mutta pelko oli sen yllä. Kun laaksossa käveli tuntui kuin lukemattomat vihamieliset silmät tarkkailisivat. Welden oli kokenut sen lukuisien Lorinandin retkiensä aikana. Kaukana alhaalla he saattoivat nähdä Kuvastajan järven kauniin sinisenä. ”Mitä tuumit”, kysyi Welden toveriltaan. ”Heillä on varmasti vartijoita tarkkailemassa laaksoa”, totesi Delfin. ”Partio huomattaisiin kyllä. Meidän on parasta mennä kahdestaan”. ”Juuri niin minäkin ajattelin”, vastasi Welden. ”Muut voivat jäädä tähän odottamaan”. Pian partio saapui paikalle ja Welden kehoitti heitä odottamaan suojassa. Sitten tiedustelijat katosivat alas harjanteen rinnettä. Sir Cenwe katseli alas laaksoon Elladanin kanssa. He saattoivat tarkoilla haltiasilmillään havaita silloin tällöin tiedustelijoiden hahmot heidän edetessän maastoa hyväkseen käyttäen alas laaksoon. ”Eivätkö örkit huomaa heitä”, ihmetteli Elladan. ”Aurinko hämää niitä”, vastasi Cenwe. ”Ja tiedustelijamme ovat todella taitavia. Edes minä en kunnolla näe heitä vaikka tiedän heidän olevan tuolla”. Elladan näytti kärsimättömältä, sillä ajastus äidistä örkkien kynsissä oli sietämätön. Mutta Tälwe oli Tälwe ja jos hän kehoitti odottamaan, Elladan oli valmis tottelemaan.

Pimeä oli jo levinnyt laaksoon kun haltiat kuulivat vaimeita askeleita rinteessä. Pari jousta kohosi mutta samassa kuului vaimea kuiskaus pimeästä. ”Me täällä, Welden ja Delfin”. Pian kaksikko asteli pimeästä. ”No, mitä löytyi”, kysyi Tälwe malttamattomana. ”Se on niin kuin pelkäsimmekin”, vastasi Welden. ”Löysimme pian örkkien jäljet alhaalta laaksosta”, jatkoi Delfin. ”Ne eivät jatkaneet alas laaksoa myöten vaan sen sijaan ylös vastapäistä rinnettä. Seurasimme jälkiä aina vuoressa olevalle portille asti. Ne menivät siitä sisään”. ”Eikä siinä kaikki”, puuttui Welden taas puheeseen. ”Löysimme portin läheltä tämän”. Welden piteli kädessään kaunista silkkihuivia. ”Tuo on äitini”, sanoi Elrohir heti. ”Niin arvelinkin”, sanoi Welden. ”Ei se tietysti varmasti mitään todista, mutta yleensä örkit eivät ryöväisi huivia, joten päättelimme sen olleen omistajansa päällä ja pudonneen. Tämä viittaisi siihen että valtiatar Celebrian oli elossa ja hänet on viety tuosta portista sisään”. Seurasi kuoleman hiljaisuus. ”Mikä portti se on”, kysyi Elrohir viimein, kun tajusi ettei kukaan aikonut sitä sanoa. ”Moria”, vastasi Tälwe vakavalla äänellä. Perendur katsoi Elrondin poikiin. ”Kauhu elää niissä käytävissä, eikä kukaan halua mennä sinne. Sillä haltioiden kuolema odottaa sen portin takana”. ”Mutta nyt täytyy meidän siitä portista kulkea”, totesi Suillion. ”Sillä takaisin emme voi epäonnistuneina palata”. Kaikki haltia nyökkäilivät vakavina. Tälwe kohotti viimein katseensa maasta. ”Mestari Welden, johdatteko te meidät noihin käytäviin, vaikka kaikki Morgothin kauhut odottaisivat toisella puolella”. Welden oli hetken vaiti ennen kuin vastasi. ”Minä johdan. En tunne tietä, mutta olen valmis etsimään sellaisen. Mutta toivon että Hallas olisi täällä, sillä vähäiset ovat taitoni hänen rinnallaan”. Tälwe nyökkäsi. ”Riittää että teet parhaasi. Me seuraamme sinua, sillä Kultaisen kukan ritarit eivät pelkää pahuutta. Me olemme viimeinen puolustuslinja pimeyden ja valon välillä, ja nyt sydämiemme lujuus punnitaan. Johda eteenpäin, Sir Welden”. Welden nousi ja viitaten Delfiniä seuraamaan lähti takaisin laaksoon. Partio seurasi halki pimeyden.

KHAZAD DUM

Welden hiipi ylös lyhyitä portaita jousi jännitettynä. Delfin oli portaiden alapäässä jousi suunnattuna kohti heidän yläpuolellaan kohoavaa porttia. Ääntäkään ei kuulunut Weldenin askeleista. Hän saavutti portaiden yläpään ja nojasi seinämään. Varovaisesti haltia kurkisti sisään aukosta. Oli pimeää mutta hän saattoi silti erottaa käytävän joka teki pian mutkan. Samassa Delfin ilmestyi toiselle puolelle aukkoa. Kumpikin pidätti hengitystään ja kuunteli. Ei mitään! Welden veti varovasti miekkansa puoliksi esiin huotrasta. Se hohti kelmeää valoa. Örkkejä, hän viittoi Delfinille. Tämä nyökkäsi. Kumpikin jatkoi kuuntelua. Pimeyden keskeltä saattoi kuulla vaimeasti jonkun vaihtavan asentoa, ja pian toisen. Delfin kohotti kaksi sormea ja näytti käytävään, kulman taakse. Welden nyökkäsi. Luultavasti kaksi vartijaa kulman takana, hän ajatteli. Mutta mitä tehdä? Ainakaan he eivät voineet jäädä tähän seisoskelemaan. Partio odotteli rinteessä heidän alapuolellaan, ja se piti saada näkösuojaan ennen auringonnousua. ”Valmiina ampumaan”, viittoi Welden Delfinille. Oli aika pistää toimeksi. Delfin jännitti jousensa ja nyökkäsi. Samassa Welden oli pystyssä ja juoksi käytävään. Örkkien vartija oli taitava ja kuuli heti hänen tulonsa. Se käännähti kulman takaa jousi koholla ja tähtäsi Weldeniä. Tämä kyyristyi samantien kun näki örkin hahmon edessään. Delfinin jousi helähti ja örkki päästi pienen huudahduksen ja kaatui selälleen käytävään. Samassa Welden jo jaksoi juoksuaan eteenpäin käytävää myöten. Hän kuuli yksinäiset askeleet käytävällä edessään kun toinen vartija juoksi. Se oli kuitenkin hitaampi. Welden ehätti käännöksen ympäri ja näki örkin vielä juoksemassa käytävällä. Hän ampui örkin kuoliaaksi lennosta, pysähtymättä tähtäämään. Sitten Welden käännähti juuri ajoissa nähdäkseen kahden örkin ryntäävän miekat käsissä ulos pienestä sivukäytävästä hänen selkänsä takana. Lähin örkki oli vain kahden metrin päässä kun hän sai nuolen esiin ja ampui salamannopeasti sen läpi örkistä. Delfin eteni käytävällä ampuen kuolettavan tarkasti kaksi nuolta läpi toisesta örkistä. Sitten, yhtä nopeasti kuin meteli oli alkanut, hiljaisuus palasi käytävään. Kumpikin haltia oli hetken paikallaan uuden nuolet jousen jänteellä, mutta lisää örkkejä ei ilmestynyt. Welden vilkaisi taas miekkaansa. Valo oli nyt kalpeaa. Örkkejä oli lähistöllä, mutta ei välittömässä läheisyydessä. Nopeasti he raahasivat örkkien ruumiit yhteen sivukäytävään, joka oli vain pieni varasto, ja viitattuaan partiolle saapumaan sisään, he jatkoivat varovaisesti matkaa eteenpäin.

Welden ja Delfin etenivät varovaisesti käytävässä. Kumpikin tiesi että oli liian pimeää. Se tasoitti asioita örkkien eduksi. He saattaisivat kävellä tietämättään väijytykseen. Siksi kumpikin oli haluton jatkamaan ennen kuin aamu koittaisi. Kääpiöiden käytävissä oli perinteisesti hyvä valaistus, kunhan päivänvalo saapuisi. Mutta piti löytää hyvä paikka missä piileksiä loput yöstä! He ohittivat kaksi suuren kokoista sivukäytävää jotka johtivat loivasti alaspäin. Pian näiden käytävien jälkeen edessä oli suuri ovi. Welden kurkisti siitä sisään. Edessä oli valtavan suuri sali jonka halkaisi pian syvältä näyttävä rotko. Sen yli vei yksi ainoa kapea silta. ”Tuosta emme voi viedä partiota ennen kuin tiedämme lisää”, kuiskasi Delfin. Welden nyökkäsi. Sillan toiselle puolelle jäisi liian helposti ansaan. Hän katseli hetken ihastuksissaan nyt pimeätä salia. Se näytti jatkuvan loputtomiin vuoren sisään, ja korkeat pylväät kohosivat ylös korkeuksiin. Pimeydessä ei saattanut nähdä kattoa, se oli niin korkealla. Welden oli ollut niin kiireinen ettei ollut muistanut pelätä, ja nyt viimeinenkin pelon ripe katosi hänestä Morian majesteetillisen kauneuden edessä. ”Totisesti, loistava valtakunta on ollut Khazad Dum. Vaikka viihdynkin paljon paremmin vuoren päällä kuin alla, olisin halunnut käydä täällä valtakunnan loiston päivinä, ennen kuin kauhu asettui tänne”. Delfin nyökkäsi mutta ei sanonut mitään. Hieman haluttomasti Welden käänsi selkänsä valtavalle salille ja he lähtivät palaamaan takaisin. Pian he kohtasivat muut ja opastivat heidät kahteen sivukäytävään molemmin puolin pääkäytävää. Welden selitti nopeasti mitä edessä oli. ”Se on Khazad-Dumin silta”, sanoi Tälwe mietteliäänä. ”Olet oikeassa Welden. Nyt on oltava todella varovainen. Odotetaan että aurinko alkaa nousta ennen kuin lähdetään eteenpäin. Pääjoukko jää tähän ja pienempi partio menee edeltä. Jos he löytävät jotakin, saavat sitten tulla hakemaan muut”. ”Juuri niin minäkin ajattelin”, totesi Welden. Tälwe kääntyi katsomaan muita haltioita. ”Perendur, sinä menet tiedustelemaan, ja kaksi muuta”. Suillion liikahti levottomasti mutta ei sanonut mitään. Hän vilkaisi nopeasti Weldeniin, jonka ilme oli täysin tutkimaton.

”Minä lähden mukaan”, sanoi Gwardur joka oli kuunnellut tarkkaavaisena keskustelua. Welden katsoi merkitsevästi Perenduriin, joka kuitenkin nyökkäsi. ”Hyvä on, nuori ritari. Mutta teet täsmälleen niin kuin sanon”. Gwardur kumarsi hiukan. Myös sir Algol astui eteenpäin. ”Minä olen toinen”, hän totesi. ”Haluan nähdä Morian ihmeet ja päästä örkkien perään”. Perendur nyökkäsi jälleen, mutta Welden näytti hyvin tyytymättömältä. Hän käveli Perendurin kanssa sivummalle. ”Miksi otamme mukaamme juuri ne jotka vähiten kuuluisivat kärkeen”, hän kysyi yrittäen pitää äänensä matalana. ”Nuorille ritareille pitää antaa mahdollisuus todistaa kykynsä”, vastasi Perendur järkähtämättä. Hän oli kuuluisa siitä, ettei ollut tuulien heiluteltavissa. ”En näe mitään syytä kieltää heitä tulemasta”. Welden pudisti päätään. ”Gwardur hakee kostoa Gundarin kuolemasta, ja Algol taas..no, ei sillä ole väliä. Mutta jos he kerran tulevat mukaan, on sinun pidettävä heitä tarkasti silmällä. Sillä kumpikin palaa takaisin näistä luolista, mitä tahansa se vaatiikin”. ”Kumpikin palaa takaisin”, vastasi Perendur ja puristi Weldenin kättä. Asiasta sovittuaan ritari kaksikko palasi muiden luoksen. Vetäytyen varjoihin ritarit jäivät odottamaan auringon nousua.

Vihdoin Weldenin sisäinen kello kertoi että auringon nousu oli lähellä. Kalpeaa valoa alkoi levitä käytäviin jostakin ylhäältä katosta. ”En ymmärrä miten kääpiöt ovat saaneet tuon aikaan”, ihmetteli Delfin vaimeasti. ”Vain he itse tietävät, eivätkä paljoa muille kertoile taidoistaan”, vastasi Tälwe. Welden hiipi sir Algolin viereen ja tarttui tätä olkapäästä. ”Algol, sinun pitäisi jo alkaa viisastumaan. Jos kohta sinun ei pitäisi tulla aiempaa varovaisemmaksi, ei myöskään ole oikein ottaa turhia riskejä. Ei sinulla ole mitään todistettavaa”. ”Minä vannoin, Welden, että en toimisi ikinä toisin vaikka menin naimisiin. Että olisin yhä sama ritari kuin ennenkin”. ”Ymmärtääkö vaimosi sen”, kysyi Welden. ”Kyllä, me olemme keskustelleet asiasta. Tämä on aina ollut se mitä haluan tehdä. En voisi elää tietäen että te muut olette täällä ja minä kotona”. Welden nyökkäsi. ”Ymmärrän sen”, hän totesi. ”Mutta toivon ettei tästä seuraa jotakin pahaa, sillä vaarat eivät ole ainoastaan täällä rajaseudulla. Ja sinun olisi pitänyt ajatella vaimoasi eikä tarjoutua vapaaehtoiseksi”. Perendur katsoi hymyillen Weldeniä. Samaa Weldeniä joka oli aina ollut hiljainen ja hoitanut omat asiansa. Weldeniä jolla ei ollut ystäviä eikä varmoja mielipiteitä joita hän yritti esitellä toisille. Kuinka erilainen salohaltia olikaan nyt. Hän oli saanut jostakin paljon lisää itsevarmuutta, ja sellaiset loistavat nuoret ritarit kuten sir Maitren ja sir Athir olivat valmiita seuraamaan häntä mihin vain. Ennenkaikkea Welden oli nyt valmis ilmaisemaan mielipiteensä vaikka se johtaisi konfliktiin muiden kanssa. Lyhyessä ajassa hän oli muuttunut epävarmasta nuoresta ritarista Kultaisen kukan Vanhemmaksi Ritariksi. Ja hyväksi sellaiseksi. Tuona hetkenä synkässä pimeässä käytävässä sir Perendur tajusi että jotakin suurta oli syntymässä. Aina jälkeenpäin puhuttiin retken yhteydessä suureen ääneen Suillionista ja Tälwestä, mutta Perendur tiesi että eri nimestä olisi pitänyt puhua.

Welden astui pääkäytävään ja pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan. Mitään ei kuulunut eikä näkynyt. Hän viittasi muut seuraamaan ja lähti varovasti eteenpäin. Sir Gilfin seurasi, sillä Tälwe ei halunnut lähettää kumpaakin tiedustelijaansa syvälle käytäviin. Sitten sir Perendur, ja hänen perässään sir Gwardur ja sir Algol. Weldenillä oli jousi kädessä ja nuoli valmiiksi jänteellä. Pian he ehättivät suuren salin laidalle. Viisikko pysähtyi hetkeksi katselemaan näkymää, joka oli kokoajan lisääntyvässä valossa paljon kauniimpi kuin yöllä. ”Nyt pitää mennä varovasti”, totesi Welden. ”Örkkejä ei näy, mutta kuka tietää missä niitä piileskelee”. Perendur oli samaa mieltä. Hän suojautui Gwardurin ja Algolin kanssa muutaman kaatuneen pylvään taakse ja he suuntasivat jousensa sillan toiselle puolelle. Sitten Welden ja Gilfin lähtivät juoksemaan eteenpäin. Gilfin pysähtyi aivan sillan pieleen ja jäi suojaamaan toveriaan. Welden kurkisti alas rotkoon. Sen pohjaa ei näkynyt. Hän sulki hetkeksi silmänsä ja etsi rohkeuttaan. Sitten sir Welden juoksi sillalle. Hän kuuli jalkojensa iskevät kivipintaan kopisten äänekkäästi. Salohaltia odotti joka hetki nuolisadetta joka päättäisi hänen juoksunsa, mutta sitä ei tullut. Samassa hän oli sillan toisella puolella ja suojautui lähimmän pylvään taakse. Silta kopisi taas kun sir Gilfin juoksi vauhdilla siitä yli. Sitten hän jo suojautui seuraavan pylvään taakse. ”Mars mars”, viittasi Welden Perendurille ja kolmikko syöksyi sillalle. He pääsivät yli vaikeuksitta. ”No niin”, totesi Gilfin. ”Yli ollaan. Mitä nyt? Miten luulemme löytävämme valtiattaremme täältä”? Kaikki katsoivat Weldeniin, joka toivoi enemmän kuin ikinä ennen että Hallas olisi paikalla. ”Ei minulla tarkkaa suunnitelmaa ole”, vastasi Welden. ”Mutta keskustelimme asiasta Tälwen ja Delfinin kanssa. Olen samaa mieltä heidän kanssaan. Täällä on valtavasti käytäviä ja saleja ja kaivoksia. Mutta örkit eivät ole mitään nomadeja. Niillä on pysyvät asumukset. Eivät ne asuta koko tätä luolastoa, sillä sellaista määrää heitä ei täällä voi olla. Meidän pitää löytää ne luolat missä örkit asuvat, ja jossakin siellä on valtiatar Celebrian”. ”Me voimme siis joutua yhteenottoon koko örkkien lauman kanssa”, kysyi Gwardur ja kuulosti hieman levottomalta. ”Juuri niin”, vastasi Welden ja hymyili hieman. ”Edellyttäen että meillä on niin hyvä tuuri että löydämme heidät”!

Pian he etenivät suurta salia eteenpäin. Gilfin käveli vasemmanpuoleisen seinän vierellä ja Welden oikeanpuoleisen. Perendur ja kaksi nuorta ritaria kulkivat salin keskellä valmiina tukemaan kumpaankin suuntaan jos jotakin tapahtuisi. Jännitys kohosi kokoajan. Weldenistä tuntui kuin seinillä olisi silmät ja pieninkin ääni kuulosti kuin maanjäristykseltä. Pian hän törmäsi ensimmäiseen sivukäytävään. Sen päässä haltia saattoi nähdä portaat jotka johtivat ylöspäin. Welden pudisti päätään ja viittasi kaikki eteenpäin. He jatkoivat hiiviskelyä salin laitoja myöten. Welden tarkasti kaksi muuta sivukäytävää omalla puolellaan salia mutta viittasi kummallakin kerralla kaikki eteenpäin. Gilfin tarkasti kaksi joiden saattoi heti nähdä päättyvän suuriin kammioihin. Sitten hän kohtasi kolmannen. Se oli leveä käytävä joka johti loivasti alaspäin. Welden kiiruhti salin poikki hänen luokseen ja tarkasti nopeasti käytävän suun. ”Katso lattiaa”, hän totesi osoittaen alas. ”Se on pölyn peitossa”, vastasi Gilfin heti, kiroten ettei ollut itse huomannut. ”Niin on. Tästä ei ole kulkenut kukaan pitkään aikaan. Luulen lisäksi että örkit ovat meistä ylhäällä, eivät alhaalla. Hallas sanoo että Sumuvuorten örkit haluavat yleensä asua korkealla olevissa käytävissä, eivät syvällä vuoren alla”. Gilfin nyökkäsi ja kumpikin jatkoi eteenpäin omalla puolellaan salia. Welden löysi vielä kaksi täysin käyttämättömän näköistä käytävää, mutta sitten, kun he olivat viimein lähestymässä valtavan salin päätyä, Gilfin viittoi häntä luokseen. Welden loikki pylväiden lomitse toverinsa luokse. Tämä seisoi leveän ylöspäin viettävän käytävän edessä. ”Tämä näyttää käytetyltä”, hän totesi. Welden vilkaisi nopeasti jälkiä. Gilfin oli oikeassa, siitä oli kuljettu usein. Käytevä vei ylös. Welden vilkaisi ympärilleen. Salia ei ollut enää paljoa jäljellä. Hän saattoi nähdä vielä kaksi sivukäytävää jotka johtivat selvästi alaspäin. Lisäksi salin peräseinässä oli suuren käytävän koristeellinen aukko. Se näytti pääväylältä syvemmälle vanhaan kääpiövaltakuntaan. Perendur ja muut saapuivat samassa heidän luokseen. ”Mitä tehdään”, kysyi Perendur joka tunsi olonsa hyvin tukalaksi ja epävarmaksi syvällä luolissa hiiviskeltäessä. ”Odottakaa tässä”, sanoi Welden, ”Tämä voi olla oikea käytävä. Minä käyn kuitenkin vilkaisemassa tuota päätyseinästä lähtevää reittiä. Se näyttää pääväylältä”.

Muut katselivat miten Welden eteni seinänviertä suuren käytävän luo. Se oli päätyseinässä olevassa syvennyksessä. Welden tutki hetken käytävää ja kiiruhti sitten takaisin. ”Örkit käyttävät tuota käytävää jatkuvasti. Se on täynnä heidän jälkiään, heiltä pudonneita roskia ja muuta sellaista. Sitä käyttämällä kohtaamme ilman muuta örkkejä, sillä heidän pääasumuksensa täytyy olla tuolla suunnalla. Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu, että tämä pienempi ylöspäin vievä käytävä voisi olla oikea. Odottakaa tässä, niin käyn tutkimassa sitä yksin. Turha kaikkien jäädä ansaan jos örkkejä tulee sillä aikaa tuolta pääkäytävästä”. Sen sanottuaan Welden lähti varovasti etenemään sivukäytävää myöten. Se nousi välillä melko jyrkästikin ylöspäin, mikä oli hyvä. Pian edessä olivat portaat ja ylhäältä portaiden päästä näkyi valoa. Welden nousi varovasti ylös ja löysi itsensä isosta kammiosta josta lähti kolme eri sivukäytävää. Valoa tuli ylhäältä katossa olevasta aukosta. Äkkiä Welden luuli kuulevansa jotakin. Hiljaisia askeleita. Hän loikkasi ääntäkään päästämättä takaisin portaikon varjoihin ja kohotti jousensa. Askeleet lähestyivät. Sitten keskimmäisestä käytävästä ilmestyi kaksi örkkiä. Ne kantoivat pitkiä keihäitä ja olivat vaiti. Vilkuilematta ympärilleen kumpikin meni oikealle johtavaan käytävään ja katosi. Welden kuuli askelten etääntyvän ja sitten häipyvän kokonaan. Varovasti Welden käveli käytävän luo, josta örkit olivat tulleet. Hänen silmänsä osuivat maassa olevaan vaatteen riekaleeseen. Se oli sinistä Mithlondin kangasta. Parasta laatua, jota vain ylhäiset haltianaiset käyttivät. Mutta Weldenin piti olka varma, ennen kuin hän toisi partion paikalle. Hiirenhiljaa hän lähti kävelemään pimeää käytävää eteenpäin. Hän oli edennyt vain parikymmentä metriä kun edestä kajasti valoa. Hän kuuli myös örkkien ääniä. rauhallista puhetta. Ääniä oli useita. Welden kääntyi ja lähti takaisin. Hän pääsi turvallisesti portaikkoon ja oli pian takaisin Perendurin ja muiden luona. ”Löysitkö hänet”, kysyi Perendur. ”Toivottavasti”, vastasi Welden. Hän näytti kangasta. ”Löysin tämän yhdestä sivukäytävästä. Sen päässä oli tulisija jossakin kammiossa ja useita örkkejä. Jos meillä on yhtään tuuria pidetään häntä siellä”. Perendur mietti hetken. ”Emme kai voi muuta kuin yrittää”, hän sanoi viimein. ”Gilfin, hae partio tänne. Me odotamme tässä”. Gilfin lähti heti juoksemaan takaisin kohti siltaa ja muut vetäytyivät sivukäytävän pimentoihin näkösuojaan.

PELASTUSOPERAATIO

Aikaa kului ja nelikko odotteli hivenen hermostuneina. Ajatus jäämisestä ansaan Morian käytäviin satojen örkkien keskelle ei viehättänyt ketään. Vihdoin pääjoukko saapui varovaisesti pieninä ryhminä. Tälwe ja Suillion tulivat suoraan Perendurin ja Weldenin luokse. ”Gilfin kertoi jo mitä löysit”, totesi Tälwe. ”Luulen että olet oikeassa. Valtiatar Celebrian on joko siellä tai sitten emme tule häntä löytämään. Nyt on siis otettava riski ja hyökättävä”. ”Örkkien hälytysjärjestelmät luolissaan ovat tunnetusti hyviä”, totesi Welden. ”Heti kun hyökkäämme ne tietävät että olemme täällä ja koko porukka tulee niskaamme. Se pitää muistaa kun päätämme mitä tehdä”. Tälwe nyökkäsi mutta sitten Suillion puuttui puheeseen. ”Me tiesimme kokoajan että joutuisimme taistelemaan ylivoimaa vastaan”, hän huomautti. ”Emme saa antaa sen estää meitä”. ”Emme tietenkään”, vastasi Welden. ”Mutta meidän tulee ottaa se huomioon kun päätämme mitä teemme”. Tälwe nyökkäsi. ”Sinulla on suunnitelma”, hän kysyi Weldeniltä. Tämä viittasi salin perällä olevaan leveään käytävään. ”Luulen että örkkien päätukikohtaan pääsee tuota käytävää. Se on kaikkein eniten käytetty. Örkkien luoliin tunkeutumisessa on se huono puoli, että heidän hälytysjärjestelmänsä on yleensä hyvä. Heti kun iskemme he saavat tietää että olemme täällä. Pääjoukko lähtee liikkeelle tukikohdastaan. Osa tulee varmasti suoraan paikalle missä taistelua käydään, mutta osa saattaa hyvinkin tulla tätä pääkäytävää sillalle tukkimaan pakoreittimme. Käytävän edessä on kuitenkin syvennys, ja asettumalla siihen pieni joukko voisi hyvinkin pidätellä örkkejä kunnes muut saavat pelastusoperaation suoritettua”. ”Se olisi todella vaarallinen tehtävä”, huomautti Tälwe. ”Selustan suojaajien pitäisi vetäytyä juuri oikealla hetkellä tai he jäisivät itse saarroksiin”. Welden oli samaa mieltä. ”Mutta en näe miten muuten voisimme saada tehtävän suoritetuksi”, hän totesi hieman surullisella äänellä. ”Welden on oikeassa”, sanoi Suillion päättäväisesti ja hänen silmissään välähti jälleen jotakin omituista, josta Welden ei saanut otetta. ”Minä otan viisi soturia ja puolustan pääkäytävää kunnes pääsette vetäytymään turvaan”, jatkoi Suillion innokkaasti. Hän vilkaisi Weldeniin ja hetkeksi heidän katseensa kohtasivat. Welden ei sanonut mitään mutta epäilys kuvastui hänen silmistään.

Muut seurasivat kuinka Suillion kokosi viiden soturin ryhmän ja lähti etenemään kohti salin perää. Vorondur ja toinen Elrondin talonväkeen kuuluvista salohaltioista meni Suillionin kanssa, samoin sir Cenwe, sir Nendil ja yksi nuorista Kultaisen kukan ritareista jonka nimeä Welden ei sillä hetkellä muistanut. He vaikuttivat päättäväisiltä ja Suillion näytti olevan suorastaan innoissaan. Pääjoukkokaan ei ollut enää kovin vahva, mutta Welden tiesi että heillä oli erinomaisia sotureita ja sillä joukolla mentäisiin läpi kaikesta mitä heidän eteensä saattaisi tulla. Niin kauan kuin he eivät joutuisi saarroksiin! Hän viittasi muut seuraamaan ja lähti pienempään käytävään. Delfin ja Gilfin seurasivat ääneti perässä, sitten muu partio Tälwen johdolla. He saapuivat pian portaiden yläpäässä olevaan kammioon. Welden katseli hetken oikealle vievää käytävää. ”Luulen että tuo vie örkkien päätukikohtaan”, hän totesi Tälwelle. ”Pitäisiköhän meidän jättää joku tähän vartioon ettei meitä yllätetä siltä suunnalta”? Tälwe pudisti päätään. ”Ei jaeta joukkoa enempää, olemme jo muutenkin liian heikkoja. Menemme sisään ja takaisin niin nopeasti, että ehdimme tähän ennen örkkejä. Nopeus on nyt kaikki kaikessa”. Welden nyökkäsi hyväksyvästi. ”Miten ihmeessä täällä ei ole vartijoita missään”, ihmetteli Gwardur katsellen ympärilleen. ”Ne istuvat luolissaan luullen olevansa turvassa”, vastasi sir Perendur. ”Eivät usko että kukaan uskaltaisi lähteä heitä täältä etsimään. Örkkien luoliin lähteminen pienellä joukolla on aina riski, mutta ei niin paha kuin voisi luulla. Ne eivät yleensä vaivaudu vahtimaan tukikohtiaan hyvin. Tämä on aivan tyypillistä örkeille”. ”Meidän onnemme”, totesi Gwardur ja hymyili. Mutta Welden viittasi jo muut seuraamaan ja jatkoi käytävään josta hän oli kuullut örkkien ääniä. Varovaisesti ritarit etenivät kunnes näkivät taas valon kajoa edestään. Tälwe viittasi Perendurin viimeiseksi ja siirtyi sitten joukon kärkeen Weldenin rinnalle. Ohi mennessään hän pysähtyi Elrohirin ja Elladanin kohdalle. ”Kun hyökkäämme, jos valtiatar Celebrian on siellä, te kaksi juoksette suoraan häntä kohti ettekä välitä mistään muusta. Nappaatte hänet ja suojaatte sitten häntä”. Kumpikin veljeksistä nyökkäsi innokkaasti.

Welden pisti jousensa pois ja tarttui keihääseensä. Tälwe huomasi hänen kasvoillaan pienen hymyn häiveen. ”Mitä virnuilet”, hän kysyi yllättyneenä. ”Mietin vain miltä naamamme mahtavat näyttää jos siellä onkin satoja metrejä pitkä ja leveä sali täynnä örkkejä, ja me hyökkäämme urheasti sisään tällä porukalla”. Tälwe pudisti päätään ja peitti oman hymynsä. ”Otetaan selvää”, hän sanoi samaan kepeään tyyliin mitä Welden oli käyttänyt. ”NYT”, huusi Tälwe ja oli samassa pystyssä ja syöksymässä pimeästä käytävästä edessä olevaan saliin. Welden oli hänen rinnallaan. Hetkessä hänen katseensa rekisteröi kaiken olennaisen. Se ei ollut valtava sali kuten hän oli pelännyt, vaan ehkä kymmenen metriä pitkä ja leveä. Valo tuli suuresta tulisijasta jossa örkit pitivät tulta. Örkkejä oli ainakin parikymmentä. Kaunis haltianainen oli sidottuna istumassa kivipenkillä salin vasemmassa reunassa. Sitten ei ollut enää aikaa havainnoida sillä taistelu alkoi. Tälwe hyökkäsi lähimmän örkin kimppuun hakaten tämän maahan. Welden näki valtiatar Celebrianin vierellä seisoneen örkin paljastavan miekkansa ja kääntyvän kohti haltianeitoa. Tappavan tarkasti Welden heitti keihäänsä ja örkki kaatui keihäs selässään lattialle. Samassa jokin kumahti lujaa. Yksi örkeistä oli reagoinut nopeasti ja tarttunut suureen rumpuun. Hän ehti lyödä sitä kaksi kertaa, kun Delfinin nuoli suhahti ilman halki ja kaatoi örkin. Mutta Welden tiesi että hälytys oli annettu, sillä kumahdukset olivat kaikuneet eteenpäin halki käytävien. Heillä oli nyt kiire. Veljekset juoksivat jo kohti äitiään miekkojaan heiluttaen. Sillä suunnalla näytti kaikki olevan hyvin, joten Welden kiinnitti huomionsa muualle. Tälwe oli kiivaassa lähitaistelussa kolmen örkin kanssa mutta näytti pärjäävän hyvin. Welden hyökkäsi lähimmän örkin kimppuun ja löi tämän kuoliaaksi ja asettui sitten suojaamaan äitinsä luokse päässeitä veljeksiä. Myös sir Algol auttoi heitä, ja Arandil oli hänen kanssaan. Elrondin taloväen mies ja Delfin ampuivat jousillaan käytävän suulta nopeita tarkkoja laukauksia ja tilanne oli nopeasti selviämässä. Tälwe oli selvittänyt kolme vastustajaansa ja hyökkäsi nyt suurikokoisen örkin kimppuun, joka näytti päälliköltä ja kantoi suurta taistelukirvestä. Kirveen hurja isku viuhui kohti Tälweä mutta tämä väisti ja lopetti taistelun nopealla pistolla örkin vatsaan. Myös Gilfin ja Afantur tekivät hurjaa jälkeä örkkien keskellä kaataen vihollisen toisensa jälkeen. Sitten reitti oli auki takaisin käytävään. ”Perääntykää käytävään”, käski sir Perendur joka oli pysytellyt taaempana tarkkaillen tilannetta. Sir Algolin ja Arandilin suojaamana veljekset puolittain kantoivat äitinsä kohti käytävää. Algol syöksyi sitten kärjessä käytävää eteenpäin ja muut seurasivat. Tälwe ja Gilfin seurasivat, samoin kaksi muuta ritaria, ja Delfin viittasi myös salohaltian lähtemään heidän kanssaan. Örkkejä oli jäljellä viisi ja ne näyttivät pelokkailta. ”Kaikki pois”, huusi Perendur tietäen että heillä oli kiire. Hän lähti juoksemaan muiden perään Delfin ja Welden kannoillaan. Jäljelle jäi sir Afantur, joka syöksyikin eteenpäin huutaen ”ei örkkiäkään jätetä”. Hänen suuri kirveensä iskeytyi ensimmäiseen örkkiin heittäen tämän seinää päin. ”Olen kanssasi”, huusi sir Gwardur ja hyökkäsi toverinsa avuksi koston tuli palaen silmissään. Afantur oli kaatanut jo toisen vastustajan kun Gwardur ehätti mukaan ja surmasi yhden örkin. ”Tämä sir Gundarin puolesta”, hän huusi raivoissaan. Afantur ei hidastanut vauhtiaan vaan raivasi tiensä salin halki suurta kirvestään heiluttaen. Kaksi jäljelle jäänyttä örkkiä kaatui kuolleina lattialle. Hetken sir Afantur seisoi paikoillaan etsien uusia vihollisia. Niitä ei ollut! ”Äkkiä muiden perään, nuori ritari”, hän huusi Gwardurille ja sysäsi tämän edellään käytävään.

Haltiat juoksivat hurjaa vauhtia käytävän läpi kammioon ja alas portaita. Welden oli viimeisenä. Kun hän ehätti kammioon hän kuuli jo örkkien huutoja suunnalta jossa oletti heidän päätukikohtansa olevan. Äänet lähestyivät sivykäytävää myöten nopeasti. Welden ehätti portaisiin kun ensimmäinen örkki ilmestyi sivukäytävästä. Hän kääntyi ja jousi oli jälleen ilmestynyt salohaltian käteen. Mielessään Welden laski sotureitaan ja tajusi että joku puuttui. ”Perendur, odota”, hän huusi ja ampui nuolen läpi ensimmäisestä örkistä. Lisää örkkejä ryntäsi kammioon. Ne huusivat hurjasti mutta huuto kuoli örkkien huulille. Welden ampui uudelleen, rauhallisesti ja tarkasti. Lähin örkki kaatui. Toinen loikkasi sen ruumiin yli ja Weldenin seuraava nuoli osui sitä kaulaan. Kolmas örkki juoksi keihäs ojossa kohti Weldeniä joka salamannopeasti heitti jousen selkäänsä ja alkoi vetää esiin miekkaansa. Perendur astui Weldenin eteen ja torjui örkin keihään. Hän näytti hivenen empivältä mutta ei aikonut jättää toveriaan taistelemaan yksin. Perendurin miekka heilahti halki ilman ja örkki kaatui kuolleena maahan. Samassa Afantur ja Gwardur juoksivat käytävästä ja törmäsivät suoraan lukuisiin örkkeihin jotka täyttivät kammion. He pysähtyivät hämmästyneinä. ”Afantur, iskekää läpi”, huusi Welden ollen kokoajan tilanteen tasalla. Hän oli saanut miekkansa esiin ja kohotti sen Perendurin miekan rinnalle. ”Kaikki palaavat takaisin”, sanoi Welden ja katsoi Perenduriin. ”Kaikki palaavat”, tämä vahvisti. Jostakin ylhäältä tuleva päivänvalo osui heidän kohotettuihin miekkoihinsa. Hetken miekat olivat kuin tulessa. ”ERIADOR, ERIADOR”, kumpikin ritari huusi ja syöksyi eteenpäin.

He iskivät kuin puhuri örkkien kimppuun. Kumpikin suojasi toista ja örkki toisensa jälkeen kaatui. Gwardur unohti hetkeksi oman tilanteensa ja unohtui katsomaan miten kaksi loistavaa miekkailijaa taisteli. Ainakin 8 örkkiä oli heidän kimpussaan yrittäen etsiä kulmia mistä surmata hirveä haltiasoturi, mutta niitä kulmia ei tullut. Oli kuin kaksikko olisi harjoitellut yhdessä taistelua ikuisuuksia. Gwardur oli joskus nähnyt Weldenin ja Maitrenin harjoittelevan. Welden ja Perendur yhdessä olivat lähes yhtä hyviä. Kahdeksan vastaan kaksi muuttui kuusi vastaan kahdeksi ja sitten neljä vastaan kahdeksi. Welden ja Perendur olivat jo keskellä huonetta ja ei minuuttiakaan ollut kulunut heidän sotahuudostaan. ”Mennään”, huusi Afantur ja heiluttaen suurta kirvestään ryntäsi läpi örkkien. Hän kaatoi kaksi mennessään mutta ei ehtinyt lyömään kolmatta jonka miekka osui Afanturin kylkeen. Haltia huusi enemmän raivosta kuin tuskasta. Gwardurin miekka iski samassa örkin kuoliaaksi ja pääjoukon ollessa menossa auttamaan Weldeniä ja Perenduria vastaan taistelevia tie portaikkoon oli vapaa. Afantur juoksi kylkeään pidellen portaikkoon ja Gwardur seurasi. Portaiden yläpäässä hän kääntyi. ”Welden, tulkaa pois”, hän huusi. Sivukäytävästä kuului lisää jalkojen kopinaa. Hälytys oli leviämässä. ”Meidän täytyy mennä”, sanoi Afantur ja johdatti nuoremman haltian portaikkoon.

Welden näki että örkit olivat saaneet sillä erää tarpeekseen. Noin 12 oli jäljellä, mutta ne vetäytyivät kammion toiseen laitaan eivätkä halunneet hyökätä. Ritarikaksikko lähti vetäytymään kohti portaikkoa. Welden kuuli selvästi että lisävoimia oli tulossa. Alkoi olla kiire. Ehdittyään portaiden yläpäähän he kääntyivät ja pinkaisivat juoksuun. ”Ne tulevat kyllä kohta perässä”, totesi Welden juostessaan hämärissä portaissa. Pian he juoksivat Morian pääsaliin. Kumpikin pysähtyi paikoilleen.

PÄÄSALIN TAISTELU

Welden näki heti että valtiatar Celebrian oli saatu jo melkein Morian sillalle asti. Hänen poikansa sekä sir Algol veivät Celebriania vauhdilla eteenpäin. Joitakin haltioita juoksi heidän perässään. Tälwe oli siinä joukossa. Jotakin oli kuitenkin pielessä. Welden luki tilanteen nopeasti ja oikein. Tälwe luuli loogisesti Perendurin tuovan jälkijoukkoja joten hän pyrki itse kärkeen. Mutta Perendur oli jäänyt kammioon Gwarduria ja Afanturia pelastamaan. Siitä johtui että Tälwe ei huomannut sitä minkä Welden näki heti. Suillion oli edelleen pääkäytävän suulla eikä suinkaan pääpartion luona. Se tiesi ongelmia. Pahoja ongelmia! Perendur oli viisas johtaja jos hänellä oli aikaa ajatella. Nyt aikaa ei ollut. ”Gwardur, hoida Afantur sillan yli”, huusi Welden huolehtien haavoittuneestaan ensiksi. Sitten hän kääntyi ja yritti saada katsekontaktin Suillioniin. ”SUILLION”, huusi Welden ja huuto sai mahtavan kaiun salin seinistä. ”MARS MARS” komensi Welden. Suillion kääntyi hetkeksi vilkaisemaan Weldeniin, ja salohaltia näki miten tämä pudisti selvästi päätään. Hänen joukkonsa oli rivissä ja ampui jousillaan pitäen örkkejä kurissa. Ne eivät päässeet pääkäytävästä saliin. Aina välillä joku pääsi läpi mutta Suillion itse kaatoi nämä miekallaan. Hän oli kaukana mutta Welden pystyi kuvittelemaan miltä Suillion näytti, taistelun kiihko kasvoillaan, innostunut hehku silmissään, tehden ihmeitä. ”Mitä hän tekee”, kysyi Perendur ällistyneenä. ”Hän taistelee”, vastasi Welden ja Perendur vilkaisi toveriaan, sillä tämä kuulosti surulliselta. Mutta Welden ei selittänyt tuntojaan. ”Seuratkaa minua”, hän huusi ja kääntäen selkänsä kohti Morian siltaa lähti perääntymään hitaasti kävellen pois käytävän suulta. Salohaltia pisti miekkansa pois ja otti esiin jousensa. ”Jouset”, hän huusi. Pieni haltiajoukko muodosti rivistön hänen molemmille puolilleen ja vetäytyi Weldenin kanssa. Delfin otti esiin jousensa, samoin Gilfin ja Elrondin taloväkeen kuuluva haltia. Perendur veti esiin oman jousensa ja viittasi Arandilin suojaamaan heitä. He olivat noin kymmenen metrin päässä käytävän suusta kun örkkejä alkoi ilmestyä saliin. Welden pysähtyi ja tähtäsi. Sitten haltioiden jouset lauloivat ja useita örkkejä kaatui. Lisää ilmestyi käytävästä mutta Weldenin ja Gilfinin nuolet kaatoivat kaksi seuraavaa. Viiden jousen nopea ammunta pysäytti örkkien etenemisen mutta ne kaartoivat sen sijaan vasempaan ja pääsivät Suillionin selustaan. Tämä pyrki nyt irti taistelusta mutta örkit iskivät jokapuolelta hänen pienen joukkonsa kimppuun. Seuraavan kerran kun Welden ehti vilkaista pääkäytävän suuntaan ei haltioita enää näkynyt. Sitten hän huomasi että kaksi hahmoa juoksi yhä örkkien keskellä iskien raivoisasti miekoillaan ympärilleen. Welden käänsi oman jousensa siihen suuntaan ja ampui kaksi örkkiä kaksikon tieltä. Hänen kurkkuaan kuristi. Kuudesta haltiasta vain kaksi juoksi kohti turvaa. Toisen hahmon hän tunnisti selvästi Suillionin itsevarmaksi voimakkaaksi hahmoksi.

Welden piti vaivoin puolensa kunnes Suillion toverinsa kanssa ehätti heidän pienen rivistönsä taakse. Hän näki ohimennen että Suillionilla oli pieni haava kädessään, mutta toinen haltia oli pahemmin haavoittunut. Hän oli sir Cenwe. ”Vetäydytään”, komensi Welden tietäen että siinä asemassa heidän tuhonsa oli vain minuuttien päässä. He olivat jo puolivälissä matkaa sillalle kun pitkä nuoli vihelsi halki ilman ja osui Arandiliin. Tämä kaatui ääntäkään päästämättä lattialle. Hetkeksi haltiat pysähtyivät ja Welden kumartui Elrondin ritarin puoleen. Hän ei enää hengittänyt. ”Meidän täytyy jättää hänet”, totesi Perendur ja haltiat jatkoivat vetäytymistään. Welden etsi katseellaan ampujaa ja näki muita paljon suuremman örkkipäällikön suuri musta jousi kädessään. He huomasivat toisensa yhtäaikaa ja nähdessään jousen Weldenin kädessä örkkipäällikkö astui nopeasti muiden örkkien taakse ja katosi. Welden kirosi mielessään ja seurasi muita haltioita. He pääsivät lopulta sillalle ja juoksivat siitä yli. Muut haltiat olivat Tälwen johdolla sillan toisella puolella suojautuneina. Welden tarttui Cenween ja raahasi tämän suuren kivipaaden taaksen suojaan. Sitten hän tutki nopeasti ritarin haavat. Ne olivat pahoja mutta eivät hengenvaarallisia. ”Jäät henkiin”, hän totesi Cenwelle. ”Ota tuosta hieman, niin jaksat kohta juosta hieman lisää”, jatkoi Welden ja tarjosi Cenwelle Miruvoria. Tämä näytti heti piristyvän hieman ja Welden alkoi sitoa hänen haavojaan.

Jossakin lähellä Tälwen ääni keskusteli Suillionin kanssa. ”Emmekö voi mitenkään tuhota siltaa”, kuului Suillion sanovan. Welden keskeytti hetkeksi haavan sitomisen. Tälwe näytti epäröivän. ”Tuhota siltaa”, huudahti Welden. ”Tuhoaisitteko te Morian sillan? Kuvitelkaa minkälainen rähinä siitä tulisi kun kääpiöt kuulisivat asiasta? He ottavat Moriaan liittyvät asiat melkoisen vakavasti. Tämä meidän nykyinen tilanteemme olisi vain pikku kahina verrattuna siihen mitä tapahtuisi”. Tälwe nyökkäsi. ”Welden on oikeassa. Sillan tuhoaminen ei tule kysymykseenkään. Ei niin kauan kuin voimme selvitä tuhoamatta sitä”. Welden jatkoi haavan sitomista. ”Eikö Suillion ollutkin mahtava”, kysyi Cenwe häneltä. ”Hän taisteli kuin leijona ja piti örkit aisoissa mahdottomassa tilanteessa”. ”Niin”, vastasi Welden. ”Mutta sinut hän ainakin sai huonoon kuntoon”. Taistelun meteli heidän ympärillään alkoi samassa uudelleen. Welden nosti päänsä esiin paaden takaa ja näki ainakin 200 örkin juoksevan kohti siltaa hurjasti huutaen. Salohaltia tarttui jouseensa. ”Ota jousesi, sir Cenwe. Nyt ei ole oikea hetki pitää lepotaukoa”. Cenwe näki kiusoittelevan ilmeen Weldenin silmissä ja hymyili. Osa örkeistä ampui nuolia mutta haltiat olivat nyt hyvässä suojassa eikä yhteenkään osunut. Pääjoukko rynnisti kohti siltaa. Haltiat odottivat jouset jännitettyinä. Sitten Tälwen jousi helähti ja muiden ritareiden jouset vastasivat. Nuolet iskivät örkkien joukkoon. Ne jatkoivat eteenpäin mutta lisää kaatui. Jotkut pääsivät sillalle asti mutta tarkat nuolet kaatoivat kaikki, sillä matka sillan yli oli pitkä. Örkit epäröivät ja lähtivät vetäytymään. Hurjasti huutaen Weldenin aiemmin näkemä örkkipäällikkö ryntäsi joukkonsa eteen ja pysäytti sotureidensa vetäytymisen. Örkit saivat uutta intoa ja lähtivät jälleen varovaisesti eteenpäin. Samassa sir Delfinin jousi lauloi kuoleman säveltään ja suuri örkkipäällikkö kaatui maahan kuolleena. ”Ja piste”, totesi Welden Cenwelle, joka laski jousensa. Örkit kääntyivät ja vetäytyivät jousien kantaman ulottumattomiin.

PALUU KOTIIN

Welden katseli suuren saliin kivipaaden takaa´. Örkit piileksivät edelleen salin toisessa päässä ja odottivat. Myös haltiat odottivat. Oli kulunut jo kolme tuntia ja aika kului todella hitaasti. Sir Gwardur oli lähtenyt jo kolme tuntia sitten Celebrianin, Elrondin poikien sekä haavoittuneiden Afanturin ja Cenwen kanssa jättäen muut viivyttämään sillalle. Oli syntynyt pattitilanne ja se alkoi käydä tylsäksi. Welden kuuli liikettä ja näki Tälwen lähestyvän. Tämä kyyristyi paaden taakse Weldenin viereen. ”Ajattelin että voisimme lähteä tiehemme”, totesi Tälwe yksikantaan. Hän näytti edelleen rauhalliselta ja päättäväiseltä. ”En näe mitään syytä jäädä tähän odottelemaan”. Welden nyökkäsi. ”Päivänvaloa on jäljellä enää muutama tunti. Jos emme jää tähän koko ensi yöksi viivyttämään pitää meidän lähteä nyt matkaan”. ”En halua lähettää Gwarduria eteenpäin niin pienen joukon kanssa”, totesi Tälweä. ”Parempi pitää joukko koossa. Suillion ja Perendur ovat samaa mieltä”. Welden nyökkäsi jälleen. ”Tehdään sitten niin. Saattaa hyvin olla että nämä örkit eivät lähde takaa-ajoon lainkaan. Jos jokin pelästyttää ne, niin se että joku hyökkää niiden tukikohtaan ja tappaa melkoisen määrän heidän sotureitaan. Ne ovat nyt poissa tasapainosta”. ”Kuulostaa hyvältä”, sanoi Tälwe. ”Lähdetään kaikki liikkeelle yhtäaikaa minun merkistäni”.

Kymmenen minuutin kuluttua he olivat jo Morian portilla eikä örkkien ääniä kuulunut takaa, vaikka Welden kuunteli portin pielessä vähän aikaa tarkkaavaisesti. ”Missä Gwardur on”, kysyi Tälwe tähystäen alas kohti Nanduhirionin laaksoa. Kaikki katselivat tarkkaavaisesti mutta Gwarduria ei näkynyt. ”Tuolla on örkkejä”, totesi Delfin jolla oli tarkat silmät. ”Laakson suulla, Lorinandiin mennessä, on useita luolien suita ja niistä katselee ulos örkkejä jouset käsissä. Niillä on toinen tukikohta siellä, vahtimassa laakson suuta”. Welden näki heti myös örkit. ”Gwardurilla on tarkat silmät”, totesi Tälwe. ”Hän näki ne myös. Joten hän lähti kohti Punasarven solaa”. Welden kääntyi katsomaan ylös vuoren rinteelle ja näki heti Gwardurin ylhäällä reitillä kohti Punasarven solaa. Hän näytti juuri juottavan Weldenin hänelle antamasta Miruvor pullosta juotavaa haavoittuneille ja Celebrianille. ”Voi ei, taas Punasarven sola”, kirosi Algol. ”Toivotaan että örkit ajattelevat samoin eivätkä tule perässä”, sanoi Welden hänelle. Sitten koko ritarijoukko pinkaisi juoksuun ja lähti tavoittamaan Gwarduria.

Kovan menon jälkeen kotimatka oli rauhallinen. Punasarven sola ei aiheuttanut hankaluuksia haltioille, eikä örkkejä kuulunut tai näkynyt. Osoittautui että Welden oli luultavasti ollut oikeassa eivätkä örkit olleet lähteneet lainkaan takaa-ajoon. Cenwe ja Afantur kestivät vauhdissa yllättävän hyvin, mutta valtiatar Celebriania jouduttiin välillä kantamaan. Partio piti yllä niin kovaa vauhtia kuin pystyi, peläten örkkien kuitenkin tulevan perässä tai pyrkivät vuoren läpi Eregionin portille ja sieltä partion eteen. Tälwe tiesi että harventunut partio ei pystyisi välttämättä enää selviytymään taistelusta suuren örkkijoukon kanssa avoimessa maastossa. Koko matkan ajan useat ritarit ylistivät Suillionin rohkeutta ja kyvykkyyttä.

He olivat vielä Eregionissa kun kärki sai näkyviin vastaan tulevan aseistautuneen joukon. Partio järjestäytyi taistelua varten mutta turhaan. Sillä pian etummainen tulija tunnistettiin sir Hallasiksi. Kaksi partiota kohtasivat ja leiriytyivät yhdessä lepäämään. Sir Haldurion johti partiota. Hän oli palannut hiemana aikaisemmin Imladrisiin ja organisoi heti apujoukon joka lähti tavoittamaan Tälwen partiota. Useita parhaita ritareita oli hänen kanssaan, mukaanlukien Hallas, Candon ja Athir. Partioon kuului yhteensä 10 ritaria ja 10 Elrondin talonväen soturia.

Welden istui sivummalla muista katsellen tähtitaivasta. Oli pimeä ja he odottivat päivänvaloa jatkaakseen matkaa. Hallas oli lähtenyt Delfinin kanssa varmistamaan että takaa-ajajia ei todellakaan ollut. Weldenillä oli vihdoinkin ollut aikaa hoitaa Afanturin ja Cenwen haavat kunnolla, ja nyt hänellä oli hetki aikaa levätä. Athir tuli hänen viereensä. ”Kuulin että teillä oli ollut kuumat paikat”, totesi Athir mutkattomaan tyyliinsä. ”Suillion kuulemma teki ihmeitä. Kaikki ovat sitä mieltä että hänestä tulee seuraava päämies Gundarin tilalle”. Welden nyökkäsi. ”Hän oli hyvin urhea”, totesi Welden vaitonaisesti ja näytti mietteliäältä. ”Mutta”, kysyi Athir? ”Tunnen sinut liian hyvin, rakas ystäväni. Jokin painaa sinua”. ”En voi puhua siitä”, vastasi Welden, ”En kenellekään. Epäilys painaa mieltäni, mutta en ole varma asiasta. En voi uskoa sitä”. Athir tiesi että asiaa ei kannattanut enää mainita. ”Ymmärrän”, hän sanoi ja vaihtoi puheenaihetta. ”Gundarin menetys on todella paha asia”, nuorempi haltia jatkoi. ”Oli aika epätavallista että he hyökkäävät niin hyvin vartioidun saattueen kimppuun”. ”Todellakin”, myönsi Welden. ”Ja olisit nähnyt kuinka monta örkkiä kuoli hyökkäyksessä. Yleensä ne eivät ole valmiita menettämään niin paljoa sotureitaan. Tähän kaikkeen liittyy jotakin merkillistä. Hyvin merkillistä”! ”Jotenkin kaikki menee kokoajan huonommaksi. Ongelmia on joka suunnalla”, totesi Athir. ”Niin, todellakin. Melkein kuin..”. ”Melkein kuin”? Welden kohautti olkapäitään. ”Tiedän että se kuulostaa vainoharhaiselta, mutta joskus tuntuu siltä kuin joku joku yrittäisi pitää meidät ja valkoisen neuvoston kiireisenä, jotta jotakin muuta jäisi huomaamatta. Me ryntäilemme sinne tänne pelastamassa tilannetta eikä aikaa jää muuhun. Ei jää aikaa ajatella ja tarkkailla mitä tapahtuu. En tiedä, mutta siltä se joskus tuntuu”. Athir kopautti ystäväänsä olkapäähän. ”Luulen että olet jäljillä, Welden. Mutta mitä voimme tehdä”? Welden kohautti olkapäitään. ”Ilmeisesti emme mitään. Ajattelijat tuntuvat putoavan pelistä pois ja ryntäilijät ja hätäiset reagoijat tulevat tilalle. Mutta se ei ole minun asiani, eikä sinun. Me olemme vain rivimiehiä ja meidän velvollisuutemme on hoitaa tehtävämme mahdollisimman hyvin ja jättää enemmät ajattelut muille”. ”Se ei silti estä meitä pitämästä silmiämme auki”, totesi Athir. ”Ei niin. Mutta katso, aurinko nousee. On aika jättää tämä leiri taaksemme ja lähteä kotiin”.