Lähteen Huoneen Alkuajat

Kun haltiat aikojen alussa heräsivät kaukana idässä, jakautuivat he yllättävän nopeasti kolmeen kansaan, Vanyariin, Noldoriin ja Teleriin. Noldorin, eli mestarihaltioiden kuningas oli Finwe, jonka pojat olivat Feänor, Fingolfin ja Finarfin. Finwelle oli myös sisar, Delwen, joka meni myöhemmin naimisiin erittäin vaikutusvaltaisen ruhtinaan Rumilin kanssa. He saivat tyttären, jonka poika oli myöhemmin kuuluisa prinssi Gyonfal. Finwellä ja Delwenillä oli myös nuorempi veli Dilwe. Hän oli Lähteen huoneen esi-isä, minkä vuoksi huonetta usein kutsuttiin Dilwen huoneeksi. Dilwe meni sukunsa ja kansansa vastustuksesta huolimatta naimisiin alhais-syntyisen vanya naisen kanssa ja joutui sen vuoksi luopumaan oikeudestaan kruunun perimykseen. Dilwe rakasti vaimoaan yli kaiken ja oli valmis luopumaan suuresta tulevaisuudestaan tämän vuoksi! Vanya naiselta osalle suvun jäsenistä periytyivät kultaiset hiukset. Dilwe ja hänen vaimonsa olivat niiden haltioiden joukossa, jotka vaellettaessa länteen saivat surmansa. Suvussa liikkuvan tarinan mukaan he kuolivat yrittäessään pelastaan joitakin veteen pudonneita tovereitaan, kun haltiat olivat ylittämässä Anduin jokea.

Dilwe ja hänen vaimonsa jättivät jälkeensä kaksi nuorta poikaa, Charionin ja Darionin. Heidän tätinsä Delwen piti pojista huolta ja kasvatti heidät. He olivat kuitenkin riittävän vanhoja muistaakseen omat vanhempansa. Valinorissa Charionista ja Darionista kasvoi uljaita miehiä. Sekä syntyperänsä että kyvykkyytensä vuoksi he onnistuivat hankkimaan itselleen loistavat vaimot. He nimittäin naivat kaksi sisarusta, kuuluisan seppä Mahtanin tyttären, joista Eäwen meni naimisiin Charionin kanssa ja Liarwen Darionin kanssa. Kolmas Mahtanin tyttäristä taas nai Charionin ja Darionin mahtavan serkun Curufinwe Feänorin. Darion oli veljeksistä nuorempi ja hänen mielensä oli paljon levottomampi kuin veljensä. Usein Darion liittyi Oromen seurueeseen pitkille metsästysretkille. Yhdellä tälläisellä retkellä villikarju pääsi yllättämään Darionin ja hän sai surmansa. Samaan aikaan kotona Tirionissa Darionin nuori vaimo oli synnyttänyt pojan, jolle annettiin nimeksi Failanwe. Kuultuaan miehensä kohtalosta vaimo menetti elämänhalunsa ja niin kuin haltioille toisinaan puolisonsa menetettyään käy hänen henkensä jätti hänen ruumiinsa. Vastasyntynyt vauva jäi nyt Charionin haltuun ja tämä adoptoi Failanwen omaksi pojakseen. Charionilla oli myös oma poika Voronthel, joka oli jonkin verran Failanwea vanhempi. Voronthelia ja Failanwea alettiin sitten kutsua nimillä Ecthelion ja Glorfindel.

Pojat kasvoivat kaikessa sovussa tullen paremmin toimeen keskenään kuin juuri yksikään todellinen veljespari. Onnellista nuoruutta ei kuitenkaan kestänyt ikuisesti. Mestarihaltioiden välille alkoi syntyä keskinäistä eripuraa. Mahtisuvut riitelivät keskenään ja kilpailivat vaikutusvallasta. Monet nuoret miehet olivat levottomia kaivaten pois Valarin orjuudesta, niinkuin he asian ilmaisivat. Ecthelion yritettiin vetää mukaan näihin riitoihin. Vaikka hän olikin selvästi samanmielinen Feänorin kannattajien kanssa, pysytteli hän ulkopuolella tapahtumista. Viimein, jottei joutuisi riitoihin minkään osapuolen kanssa ja näin vaikeuttaisi isänsä sekä nuoren veljensä asemaa Ecthelion kokosi joukon samanmielisiä Noldor ja Teleri haltioita ja johti heidät Tol Eresseän saarelle, jonne he asettuivat asumaan. Myöhemmin lisää väkeä seurasi heitä ja kuningas Ölwen Teleri perustivat Avallonen kaupungin saaren keskukseksi. Ecthelionin väki taas asettui sisämaahan, jonne Echtelion perusti Lähteen kartanon. Siitä lähtien on hänen huoneensa jäseniä ja seuraajia kutsuttu Lähteen huoneeksi. Monet ovat myöhemmin olleet sitä mieltä, että kenties suurin syy Echtelionin muuttoon Eresseälle oli hänessä herännyt halu päästä pois Valarin, sekä toisaalta myös noldorin kuningashuoneen vanhemman haaran valvovan silmän alta. Kenties hänessä heräsi ensimmäisenä noldorista halu päästä itse hallitsemaan omia toimiaan ilman Valarin valvontaa.

Jos Ecthelion halusi siirtymisellään Eresseään helpottaa isänsä asemaa, se ei onnistunut. Noldorin sisällä käytiin valtataistelua, jossa Feänor kamppaili nuorempien veljiensä kanssa. Useat mahtisuvut puuttuivat myös peliin pyrkien parantamaan omia asemiaan. Charion oli aivan samassa tilanteessa kuin poikansa, voimatta tai haluamatta valita puoltaan. Finwen pojat olivat hänen serkkujaan, mutta hänen vaimonsa sisar oli naimisissa Feänorin kanssa. Tämä sitoi Charionin melko tiukasti Feänoriin. Itse asiassa hänen sympatiansa olivat kuitenkin Delwen ja Rumilin tyttären puolella, jota molemmat puolet kohtelivat melko huonosti. Delwenin tytär oli juuri saanut pojan, jolla oli selvä oikeus valtaan siinä missä Finwen jälkeläisilläkin. Lopulta Charion tuskastui tilanteeseen, jossa kaikki ryhmät painostivat häntä. Vailla sukulaisten tukea, koska Ecthelion oli Eresseassa ja Glorfindel yhä liian nuori, Charion ei onnistunut eikä edes halunnut luoda omaa voimaryhmää. Lopulta hän ratkaisi masentavan tilanteen muuttamalla Alqualondeen eräänlaiseen vapaaehtoiseen maanpakoon. Glorfindel jäi kuitenkin Tirioniin, jossa hän tultuaan täysi-ikäiseksi alkoi sukulaisuuden vuoksi tukea Feänoria ja tämän poikia. Tähän vaikutti erityisesti se, että Charionin poistuttua Mahtan, sekä hänen tyttärensä Nerdanel ja tämän aviomies Feänor pitivät huolta Glorfindelista. Veljensä lailla Glorfindel tunsi vetoa Feänorin ideoihin ja lähes valarin veroiseen hahmoon. Hän ei kuitenkaan jakanut Feänorin ja tämän poikien äkkipikaisuutta, eikä aina hyväksynyt heidän toimintaansa.

Sitten seurasivat hyvin tunnetut tapahtumat, joiden seurauksena noldor lopulta kapinoivat avoimesti Valaria vastaan ja lähtivät marssille Keski-Maahan. Ecthelion palasi Eresseälta ja liittyi Glorfindelin kanssa Feänorin joukkoihin. Noldorin yritys saada Telerin laivat päästäkseen Keski-Maahan päättyi veriseen ja katkeraan taisteluun. Saatuaan osan laivoista haltuunsa Noldor vetäytyivät kaupungista. Ecthelion ja Glorfindel eivät osallistuneet taisteluun, vaan seurasivat sitä kauhistuneina Finarfinin ja tämä seuraajien kanssa läheiseltä kalliolta. Huono onni vainosi edelleen Dilwen huonetta, sillä taistelun keskellä Charion ja hänen vaimonsa saivat surmansa. Väittämän mukaan he kuolivat jouduttuaan nuolisateeseen yrittäessään keskeyttää taistelua. Näin kertoivat Feänorin pojista Caranthir ja Celegorm, mutta jotkut Turgonin soturit väittivät Charionin tarttuneen aseisiin ja taistelleen feänorilaisia vastaan. Hän sai surmansa näiden miekoista, samoin hänen avukseen rientänyt Eäwen.

Noldorin kaappaamia laivoja ei ollut tarpeeksi, joten välttäen päätöksiä mestarihaltiat vaelsivat pohjoiseen. Kesken matkan Finarfin ja monet muut katuivat lähtöään ja palasivat takaisin Tirioniin. Suurin osa noldorista kuitenkin jatkoi matkaansa ja heidän mukanaan myös Ecthelion ja Glorfindel. .

FEÄNORIN PETOS

Glorfindel istui teltan reunassa vierellään veljensä Ecthelion. Yhdessä muiden ruhtinaiden kanssa he seurasivat kiinnostuneina suuren pöydän ääressä käytävää keskustelua. Aurinko oli jo laskemassa, eikä koko illan kestäneissä neuvotteluissa oltu päästy mihinkään ratkaisuun. Edellisen päivän iltana noldor olivat viimein saaneet näkyviinsä Jäänrauman. Nopeasti lähetetyt tiedustelijat olivat pian palanneet takaisin ilmoittaen että se tie Keskimaahan oli tukossa. Jäänrauman voisi ehkä ylittää, mutta reitti oli petollinen ja vaatisi paljon uhreja. Kukaan ei voinut tietää missä kunnossa jää olisi kauempana. Sen vuoksi ainoaksi keinoksi olivat jääneet teleriltä kaapaatut laivat. Kuninkaat Feänor ja Fingolfin poikineen, sekä Finarfinin pojat, olivat nyt suunnittelemassa sitä miten ylitys pitäisi suorittaa. Kysymys oli pikkuhiljaa paisumassa riidaksi! Feänor halusi käyttää jo käytössä olevia laivoja ja tehdä monta retkeä meren yli, kun taas Fingolfin olisi halunnut vanhoja laivoja mallina käyttöen rakentaa lisää laivoja. Tämä olisi vienyt paljon aikaa. Hän ei ilmiselvästi luottanut Feänoriin, mikä loukkasi syvästi Glorfindelia.

Finarfinin poika Finrod taas olisi halunnut kuljettaa joukot monta retkeä tehden yli meren, mutta hän ei myöskään luottanut Feänoriin. Feänorin halutessa että ensiksi hänen joukkonsa olisi laivattu ja sen jälkeen Fingolfinin, sitten Finrodin, Finrod halusi että joka kerta kuljetettaisiin osasto kaikista kolmesta huoneesta. "Ei tässä päästä minkäänlaiseen tulokseen ainakaan tänään", kuiskasi Ecthelion. Hän saattoi nähdä Feänorin suuttumuksen kasvavan hetki hetkeltä. "He epäilevät Feänorin vilpittömyyttä niin avoimesti, että hän ei voi mitenkään antaa periksi. Nyt tarvittaisiin tauko niin että tunteet ehtisivät jäähtyä". Kuin lukien Ecthelionin ajatukset prinssi Orodhreth nousi seisomaan ja ehdotti että kokous keskeytettäisiin ja sitä jatkettaisiin vasta aamulla. Orodreth oli isänsä Finarfinin tapaan äärimmäisen maltillinen ja sovitteleva. Ehdotus hyväksyttiin ja kaikki poistuivat teltasta.

Ecthelion ja Glorfindel menivät nukkumaan omaan telttaansa. Pitkään kestäneen marssin väsyttäminä he nukahtivat melkein heti. Keskellä yötä Glorfindel heräsi säpsähtäen siihen että joku ravisteli häntä. Se oli heidän serkkunsa Curufin. " Mitä tapahtuu", kysyi Glorfindel unenpöpperöisenä. Myös Ecthelion oli jo hereillä ja kohotti päätänsä. " Mitäkö tapahtuu. Tulkaa ulos katsomaan, mutta liikkukaa hiljaa". Veljekset vetivät vaatteet ylleen ja astuivat Curufinin perässä ulos teltasta. Glorfindel huomasi että Echtelion otti miekkansa mukaan ja toimi samoin. He pysähtyivät Curufinin viereen teltan eteen ja tuijottivat yöhön. Pieniä haltiaryhmiä hiipi tavaranyyttejä mukanaan telttojen väleissä kohti rantaa. Siellä täällä oli aseistautuneita Feänorin sotilaita pitämässä silmällä tilannetta. Glorfindel ei tajunnut mitä oli tekeillä, mutta huomasi miten hänen veljensä ilme muuttui varovaiseksi. Rantaan ankkuroituja laivoja lastattiin lyhtyjen ja soihtujen valossa ja naisia ja lapsia siirtyi kokoajan kannelle heitä kuljettavista veneistä. Glorfindel muisti että Feänorin joukot olivat tänä yönä vastuussa laivojen vartioinnista. Silti hän ei ymmärtänyt mitä oli tekeillä. " Mihin kaikki ovat menossa", hän kysyi. Curufin kääntyi katsomaan häneen. " Teidän on parasta pakata tavaranne, sillä me lähdemme meren yli Keskimaahan" hän totesi juhlallisella äänellä. " Lähetän pari miestä auttamaan teitä".

Glorfindel katsoi kysyvästi Ecthelioniin, mutta tämä oli hiljaa eikä liikahtanutkaan. " Miten niin lähdemme. Eihän vielä ole aamu". Glorfindelin kysymys oli suunnattu Ecthelionille, mutta Curufin vastasi. " Kun aamu valkenee olemme jo kaukana merellä", hän nauroi. Hälytyskello alkoi soida Glorfindelin päässä, mutta hän kertakaikkiaan kieltäytyi tajuamasta mitä oli tekeillä. " Onko Fingolfin sitten myöntynyt ja antaa meidän ylittää ensimmäisenä". kysyi Glorfindel rukoillen mielessään että vastaus olisi myöntävä. Curufin nauroi jälleen, hiljaista ilkeää naurua. " Me emme tarvitse Fingolfinin lupaa tekemisillemme. Vai oletko unohtanut että isäni on Finwen laillinen perijä ja Noldorin korkea kuningas". Glorfindel tuijotti serkkuaan uskomatta, että tämä oli todella tapahtumassa. "Kootkaa nopeasti tavaranne, me lähdemme pian", sanoi Curufin ja kiiruhti tiehensä, jättäen veljekset seisomaan yksin telttansa eteen. Glorfindel tuijotti ällistyneenä serkkunsa jälkeen. Feänorin pojista hän oli aina pitänyt eniten juuri Curufinista, mutta nyt tämä tuntui äkkiä etäiseltä ja lähes oudolta.

" He aikovat varastaa laivat ja ylittää meren", totesi Ecthelion lopulta ällistyneenä sanoen julki heidän kummankin ajatukset! "Mitähän Fingolfin siihen sanoo", hän jatkoi. Glorfindel kääntyi järkyttyneenä katsomaan veljeensä. "Ajattele, että kaikki ne kerrat kun Fingolfin tai Finrod epäilivät Feänorin rehellisyyttä ja me puolustimme häntä, he olivatkin oikeassa. Voiko todella olla näin? Mitä me teemme"? Molemmat olivat pitkän aikaa hiljaa. Glorfindel tunsi että hänet oli petetty. He olivat seuranneet Feänoria maanpakoon, ja kunnioittaneet häntä johtajanaan. He olivat uskoneet kaikki hänen suuret puheensa ja ylevät tarkoitusperänsä. He olivat todella olleet lähdössä haltioiden yhteiseen sotaan Morgothia vastaan. Jos Valar eivät vastustaneet Morgothia haltiat tekisivät sen. Eivätkö he kuitenkin olleet voimassa ja tietoudessa Valarin veroisia. Kun he toimisivat yhdessä mikään mahti maailmassa ei voisi heitä estää. Morgothin kukistuttua olisi Keskimaa haltioiden ja he tekisivät siitä todellisen paratiisin maan päällä. Alqualonden sukusurma oli heittänyt ensimmäisen varjon veljesten rajattomaan uskoon Feänoriin. Ecthelion oli heti tajunnut, että taisteluun liittyviin selityksiin liittyi jotakin hämärää. Miksi Valar olisivat yrittäneet saada Ölwen estämään noldorin paon? Isän kuolema oli kuitenkin masentanut sekä Ecthelionin että Glorfindelin, eivätkä he olleet miettineet asiaa sen tarkemmin. Nyt heidän uskonsa Feänoriin oli romahtanut. "Voittoja ei ole siellä missä veli pettää veljen", sanoi Ecthelion. "Jos hiivimme pois kuin varkaat yöllä emme ole lainkaan Morgothia parempia. Ja lähettääkö Feänor laivat sitten hakemaan Fingolfinia ja Finrodia, kun olemme itse saapuneet Keskimaahan. Minä epäilen nyt kaikkea mitä hän on sanonut. Pelkään että paljon pahempaa voi olla tulossa, jos Feänor ja Fingolfin vielä kohtaavat". Glorfindel nyökkäsi. Kuten yleensä aina oli hän nytkin täysin samaa mieltä veljensä kanssa. Glorfindel ei ollut koskaan oikein pitänyt serkuistaan Caranthirista ja Celegormista. Nyt hän huomasi, että samoja äkkipikaisia lähes hulluuteen asti meneviä piirteitä oli myös Feänorissa ja muutamissa muissa tämän pojissa.

"Mutta hän on meidän läheisin sukulaisemme ja noldorin korkea kuningas", sanoi Glorfindel lopulta. "Meidän täytyy totella ja auttaa häntä. Olemme vannoneet uskollisuutta. Kenties, jos menemme mukaan, voimme varmistaa että laivat lähetetään takaisin". "Miten", kysyi Ecthelion. "Hän on todellakin korkea kuningas, eikä varmasti kuuntelisi meitä. Mitä valaan tulee, en katso sen sitovan meitä tässä tapauksessa. Jos Feänor toimii näin hän samalla menettää oikeuden meidän uskollisuuteemme. Sitä paitsi mekin olemme hallitsijasukua. Vaikka isoisämme pakotettiin väärin perustein luopumaan vaateestaan kruunuun, ei meidän silti tarvitse palvella yhtäkään toista kuningasta tai ruhtinasta ellemme itse tahdo. Muista mitä isoisämme Mahtan sanoi Tirionissa tuona kohtalokkaana päivänä? Meidän ei tarvitse seurata ketään muuta, vaan voimme aina valita itse tiemme. Nyt on se hetki tullut, jota hän tarkoitti. ”Minä Palvelen – Onni Seuraa”. Eikö se tarkoita uhrautumista. Nyt on aika uhrautua".

Juuri noin Glorfindel oli toivonutkin veljensä vastaavan, mutta silti he molemmat vaistosivat toistensa epäröinnin. " He tulevat pitämään meitä valapattoina", sanoi Glorfindel, ja Ecthelion nyökkäsi. Ajatus muiden feänorilaisten halveksunnasta pidätti heitä tekemästä päätöstä. Mutta sitten useiden sotilaiden seuraama pitkä hahmo harppoi alas kohti rantaa ja teki päätöksen helpommaksi. Se oli itse Curufinwe Feänor. Hän pysähtyi veljesten kohdalle.

"Pitäkää kiirettä nuoret prinssit", sanoi Feänor kepeästi. Hän näytti lähes onnelliselta, huomasi Glorfindel. Kuin vaikea päätös olisi viimein tehty ja huolet olivat nyt poissa. "Yritämme päästä lähtemään kahden tunnin sisällä". Ecthelion ei liikahtanutkaan. Feänor katsoi häntä suoraan silmiin ja sen katseen edessä moni olisi perääntynyt, mutta Glorfindel tiesi että Ecthelion ei liikahtaisikaan. "Mikä teitä vaivaa", Feänor lopulta kysyi. "Jos ette pakkaa nopeasti joudutte jättämään tavaranne tänne". "Tavarat jäävät", sanoi Ecthelion jään kylmällä äänellä, "samoin me". Feänor käänsi katseensa Glorfindeliin, joka tunsi heti halua taipua. " Glorfindel", sanoi Feänor pehmeästi tajuten heti mikä oli ongelmana.

"Et kai sinä usko että minä tekisin jotain pettääkseni veljeni. Pelkään että hän voisi yrittää estää meitä ylittämästä merta huomenna, koska hän on alkanut epäillä matkamme mielekkyyttä. Hän yrittää voittaa aikaa saadakseen kaikki palaamaan Tirioniin, koska ei usko meidän voivan voittaa Morgothia". Glorfindel etsi hetken rohkeuttaan ennenkuin vastasi.

" Sinä valehtelet, kuningas Feänor”, hän sanoi voimakkaalla äänellä ihmetellen itsekin, että oli uskaltanut sanoa sen. ”Sinä valehtelit, kun lupasit meille vapaita valtakuntia, sinä valehtelit sanoessasi muiden haltioiden liittyvän meihin, sinä valehtelit kun kerroit että merihaltiat aloittivat taistelun Alqualondessa ja sinä valehtelet nyt. Fingolfinista voi sanoa monia asioita, mutta pelkuri hän ei ole, eikä ikinä hylkäisi hanketta johon on ryhtynyt. Sinä puhuit sanoja joita halusimme kuulla ja huumasit meidät niillä. Mutta nyt ovat silmämme avautuneet. Seuraammeko sinua tälle häpeälliselle tielle? Kuin varas hiivit pois yöllä, mutta me emme tule kanssasi. Minä en tiedä mitä ovat päämääräsi, herrani Feänor, mutta sen tiedän että ne eivät ole samoja kuin minun. Silmäni ovat viimein avautuneet. Minä näen sinut nyt"!

Feänorin silmät leimusivat äkkiä raivosta, jonka hän kuitenkin vaivoin tukahdutti. "Nyt riittää", hän sai lopulta sanottua. "Mitään en ole tehnyt ansaitakseni tylyjä sanojanne. Te olette vaimoni sisaren poikia ja olen vastuussa teistä. Nyt käsken, en korkeana kuninkaana vaan sukumme päämiehenä jonka käskyvaltaan kuulutte. Nouskaa laivaan". Mutta Ecthelion pudisti päätään. " Minä en tunnusta sinua sukuni päämieheksi. Jos jollain on sukulaisuuden vuoksi määräysvaltaa meihin, niin isoisällämme Mahtanilla, joka jäi Tirioniin. Minä tiedän mitä hän nyt kehottaisi meitä tekemään". Feänor tuijotti nuorta sukulaistaan hetken, ennenkuin vastasi. " Siinä tapauksessa ette ole enää tervetulleita minun huoneeni jäseniksi ja kiellän sukulaisuuteni teihin". "Olkoon niin", vastasi Ecthelion. Hetken Feänor katsoi häneen ja sitten Glorfindeliin ennen kuin poistui. Eivätkä he nähneet häntä enää koskaan. Mutta ne jotka lähtivät Feänorin kanssa ovat myöhemmin kertoneet, että poistuessaan veljesten luota hänen silmissään oli kyyneleitä. Vain kerran aiemmin oli Feänorin nähty itkevän, eikä ikinä tuon päivän jälkeen.

Aamun koittaessa leiri heräsi raivon ja kauhun huutoihin. Ensimmäiset Fingolfinin haltiat olivat heränneet ja huomanneet, ettei rannassa ollut ankkurissa yhtään laivaa. Hetkessä koko leiri oli ylhäällä. Pian havaittiin että kaikki Feänorin seuraajien teltat olivat tyhjiä, eikä yhtään heistä löytynyt koko leiristä. Paitsi rannalta! Fingolfinin poikineen kiiruhtaessa sinne he näkivät, että ranta oli tyhjä. Vain kaksi nuorta haltiaa seisoi yksinäisinä vesirajassa ja tuijotti ulapalle, jossa viimeiset laivan mastot katosivat juuri taivaanrantaan. Milloinkaan ei Fingolfin ollut nähnyt yksinäisemmän näköisiä henkilöitä, kuin nuo kaksi nuorta haltiaruhtinasta olivat sillä hetkellä! Ecthelion käänsi surulliset kasvonsa Fingolfiniin. " He ovat lähteneet ja vieneet kaikki laivat mukanaan", hän sanoi surullisella äänellä. "Tuovatko he laivat takaisin", kysyi Fingolfin. "Feänor sanoi tuovansa", vastasi Echtelion, "mutta minä en juurikaan arvosta hänen sanaansa tällä hetkellä. En usko hänen lähettävän yhtään laivaa takaisin". "Miksi te kaksi olette yhä täällä", huudahti prinssi Fingon syyttävällä äänellä. Ecthelion katsoi hetken aikaa prinssiä kasvoihin ennenkuin vastasi. "Minä olisin seurannut Feänoria mihin vain. Olisin taistellut yksin vaikka kaikkia Morgothin demoneja vastaan, kohdannut Balrogit ja hyökännyt Angbandiin. Olisin seurannut häntä maan syvimpiin onkaloihin, kaukaisimmille vuorille ja pohjolan jäätiköille. Olisin vaikka kuollut hänen puolestaan. Mutta en ole valmis pettämään veljeä hänen vuokseen, enkä hylkäämään tovereita".

"Hyvin puhuttu", totesi Fingolfin sovittelevasti ja kääntyi sitten poikiensa puoleen. "Olkaamme kiitollisia että he jäivät, sillä kipeästi tarvitsemme heitä ja monia muitakin tulevina vuosina". Ääneti Fingolfin käveli pois. Mutta silloin Finarfinin tytär Galadriel käveli veljesten eteen silmät leimuten vihasta. "Te vain seisoitte ja katsoitte kun he veivät laivat. Fingolfin saattaa antaa anteeksi, mutta minä sanon teille tämän! Teidän on petos yhtä paha kuin Feänorinkin. Kuinka moni tulee kuolemaan tämän takia? Se kaikki tulee olemaan omallatunnollanne. Kuoleman sinä ansaitset tästä hyvästä, Ecthelion, ja se osallesi myös tulee. Nopeammin kuin luuletkaan. Olkoon vihani päällänne ikuisesti". Sen sanottuaan haltioiden voimakkain nainen marssi tiehensä, jättäen veljekset rannalle.

Haltiat seisoivat koko illan rannassa tuijottaen merelle toivoen näkevänsä laivojen palaavan heitä hakemaan. Kun aurinko oli jo laskenut, he näkivät kaukana taivaanrannassa punaisen hehkun ja tiesivät että Feänor poltti laivat. "Me olemme osasyyllisiä", sanoi Ecthelion veljelleen. " Me olisimme voineet estää tämän. Hän on meidän sukulaisemme ja hänen pahat tekonsa lepäävät kuin varjo yllämme. Me olemme vastuussa". Glorfindel katsoi veljeään. "Miten voimme hyvittää tämän teon", hän kysyi. "Auttamalla näitä petettyjä sukulaisiamme kaikkien kykyjemme mukaan ", vastasi Ecthelion. "Liitymme jonkun ruhtinaan väkeen". "Kenen", kysyi Glorfindel. " Ei ainakaan Finrodiin tai hänen veljiinsä, sillä minä en pidä heistä". "Niin", vastasi Ecthelion. "Olen samaa mieltä. Finrod pitää itseään niin täydellisenä ettei huoli apua ja hänen veljiään en juuri tunne. Liitytään Turgoniin. Fingolfin ja Fingon ovat vahvoja sotureita ja kyvykkäitä johtajia. Turgon tarvitsee enemmän apua kuin he". Glorfindel oli samaa mieltä ja niin he liittyivät Turgoniin vannoen puolustavansa tarvittaessa vaikka hengellään Turgonin väkeä hyvittääkseen sukunsa suorittaman petoksen.

JÄÄNRAUMA

Koska muuta keinoa ei ollut enää jäljellä päättivät Fingolfinin ja Finrodin haltiat uskaltautua vaaralliseen Jäänrauman ylitykseen. He tiesivät tulevansa menettämään paljon väkeä jäälakeuksilla, mutta viha Feänoria kohtaan kovetti heidät vaaroja vastaan. Mikään ei voisi estää heitä ylittämästä Jäänraumaa. Haltiat jakaantuivat kolmeen kolonnaan ja lähtivät hammasta purren taivaltamaan yli jäätikön. Veljekset asettuivat vasemmanpuolimmaiseen kolonnaan, jossa Turgonin väki oli. Ecthelion meni aivan kärkipäähän ja Glorfindel taas kolonnan loppupäähän.

Ääneti haltiat taivalsivat halki jäätikön. Tähän mennessä jää oli ollut tasaista ja kestävää. Toisen kolonnan suunnalta oli kerran kuulunut murtuvan jään pauketta ja kauhun huutoja, mutta muuten kaikki oli sujunut hyvin. Tuuli oli kuitenkin yltymässä kuten oli pelättykin ja jonoa myöten tuli tieto että sen oletettiin nousevan myrskyksi. Ennen sen alkua pitäisi haltioiden ehtiä jäätikön yli, muuten heidän kävisi huonosti. Kaikki yrittivät lisätä vauhtia. Glorfindel joutui tämän tästä auttamaan heikompia, jotka olisivat muuten jääneet lumeen makaamaan. Yhtäkkiä kuului valtava rysäys jostain oikealta ja se lähestyi nopeasti. Seis - komento tuli nopeasti jonoa myöten, mutta se oli myöhässä. Jää alkoi valittaa ja tärähdellä. Glorfindel kaatui ja ponnisteli heti pystyyn. Kuin tyhjästä muutaman metrin päähän hänen eteensä ilmestyi kapea railo, joka lähti nopeasti levenemään. Ainakin viisi haltiaa putosi huutaen alas syvyyksiin.

Railo oli jo pari metriä leveä, kun Glorfindel sai lopulta jalkansa jälleen toimimaan. Hän otti lyhyen vauhdin ja hyppäsi railon yli. Glorfindel tömähti toiselle puolelle ja vilkaisi taakseen. Yksinäinen pieni tyttö seisoi toisella puolella aivan railon reunalle jähmettyneenä. Muita haltioita ei enää näkynyt hänen lähellään. Glorfindel kääntyi ja heittäytyi railon yli kohti tyttöä. Hän saavutti toisen puolen ja liukastui kaatuen vatsalleen. Samassa jää alkoi kallistua ja tyttö menetti tasapainonsa liukuen nopeasti yhtäkkiä muodostunutta alamäkeä kohti railon reunaa. Myös Glorfindel huomasi liukuvansa. Viimehetkellä hän veti esiin veitsensä, ja upotti sen jäähän saaden näin liukumisensa pysähtymään. Samalla hän kurotti toisella kädellään ja sai otteen tytön kädestä juuri kun tämä liukui ohitse. Hetken aikaa he roikkuivat liikahtamatta paikallaan. Sitten Glorfindel työnsi tytön takaisin tasaiselle jäälle ja kiipesi itse perässä.

Tilanne vaikutti lohduttomalta. Railo oli nyt yli kymmenen metriä leveä ja laajeni yhä pelottavan nopeasti. Molempiin suuntiin se näytti jatkuvan loputtomiin. Muita haltioita ei ollut enää samalla puolella railoa. Glorfindel katsoi tyttöön. Tämä itki lohduttomasti. Glorfidenlin kysyessä tyttö sai kuitenkin kerrottua nimekseen Ithilwen. Hänen vanhempansa olivat pudonneet alas railoon. Glorfindel nappasi hänet mukaansa ja siirtyi hiukan kauemmaksi railosta. Sitten hän lähti kulkemaan railon suuntaisesti oikealle, toivoen löytävänsä paikan jossa sen voisi ylittää. Suunta tuntui turvallisemmalta, koska siellä saattaisi olla muita haltioita. Parin tunnin taivalluksen jälkeen ketään ei kuitenkaan ollut näkynyt ja railo senkuin vain jatkui eteenpäin. Sitten tuuli yltyi ja alkoi sankka lumisade, niin ettei Glorfindel kyennyt näkemään kuin parikymmentä metriä eteensä. Hän kadotti ajantajunsa, mutta pystyi sentään jotenkin säilyttämään oikean suunnan. Tuuli kuitenkin vain voimistui. Lopulta Glorfindelin oli pakko myöntää, että se oli myrsky eivätkä he voisi jatkaa. Hän kaivoi heillä syvän kuopan lumeen ja he kyyristyivät sen pohjalle tuuleltä suojaan.

Glorfindel ei tiennyt kuinka kauan he olivat olleet kuopassa, mutta aika tuntui ikuisuudelta. Ainakin he pysyivät lämpiminä heitellessään jatkuvasti lunta ulos. Glorfindel luuli kuulleensa tuulen ulvonnan keskeltä ääntä, mutta ei kohottanut päätään varmistuakseen asiasta. Muutaman minuutin kuluttua hän kuuli samanlaista ääntä uudelleen. Juuri kun Glorfindel aikoi nousta ylös tutkimaan asiaa putosi kuoppaan joku. Glorfindel paljasti miekkansa, mutta tunnisti samalla selällään lumessa makaavan miehen haltiaksi ja laski aseensa. ”Erun nimeen”, sanoi Glorfindel haltian katsoessa ihmetellen häntä ja ithilweniä. ”Kaikista tämän päivän tapahtumista tämä on merkillisin. Täällä on melkoisesti jäätikköä missä vaeltaa ja sinä satut astumaan juuri tähän kuoppaan. Minä olen Failanwe Glorfindel, palveluksessasi”. Haltia oli noldoksi lyhyt ja hänen hiuksensa olivat huomiotaherättävän tummat. Glorfindel oli nähnyt hänet jossakin, mutta ei saanut päähänsä missä. ”Minä olen aliruhtinas Aränwe”, vastasi haltia hymyillen äkkiä tajuten itsekin, miten epätodennäköistä hänen osumisensa kuoppaan oli.

Nyt Glorfindel muisti hänet. Aränwe oli yksi Turgonin alaisista alemmista ruhtinaista. Hänet tunnettiin järkevänä ja päättäväisenä miehenä, joka ei epäröinyt vastustaa ylempiään jos uskoi olevansa oikeassa. Myös Aränwe oli lähes pudonnut railoon ja sitten vain vaellellut myrskyssä.

" Melkoinen myrsky", sanoi Glorfindel jotain sanoakseen. " Aivan", vastasi Aränwe. " Tunnen jonkin verran säätä ja minusta tuntuu että tämä myrsky tulee kestämään useita päiviä. Olen kuullut että jäätikkömyrskyt kestävät yleensä aina pitkään". Glorfindel nyökkäsi. "Se merkitsee sitä ettemme voi jäädä tähän odottamaan myrskyn loppumista. Levätään hetki ja kerätään voimia. Yritetään sitten päästä pois tältä jäätiköltä". Äränwe nyökkäsi hyväksyvästi ja vilkaisi Ithilweniin. ”Entä hän”? Glorfindel laski kätensä Ithilwenin olkapäälle. ”Minä huolehdin hänestä”, vastasi nuori ruhtinas. ”Hän selviää kyllä”! Niin he odottivat hiljaa sopivaa hetkeä kuunnellen tuulen ulvontaa.

Lopulta kolmikko lähtivät liikkeelle. Aränwelle oli köysi, jonka he sitoivat ympärilleen jotteivat eksyisi myrskyssä. Näkyvyys oli nyt vain pari metriä. Glorfindel asettui kärkeen ja kykeni aluksi säilyttämään jotenkuten suuntavaistonsa. Hän eteni varovasti railon viereen ja havaitsi, että railo oli siinä kohtaa vain metrin levyinen. Ottaen riskin Glorfindel hyppäsi toiselle puolelle. Jää oli kestävää. Kun muut olivat seuranneet häntä yli otti Glorfindel parhaan kykynsä mukaan saman suunnan, jota haltiakolonnat olivat ikuisuuksia sitten seuranneet ja he lähtivät taivaltamaan eteenpäin. Matkanteko lumimyrskyksi huonontuneissa olosuhteissa osoittautui painajaiseksi. Pian Glorfindel huomasi ettei hän voinut mitenkään tietää kulkivatko he yhä oikeaan suuntaan ja keskittyi sen vuoksi vain kulkemaan suunnilleen suoraan. Tärkeintä oli pysyä liikkeessä. He olivat tarponeet jo iät ja ajat, kun Glorfindel yhtäkkiä tunsi että he olivat vain ohuen jään päällä. Se ritisi ja taipui, muttei pettänyt.

Edessä oli jäälohkare jota kohti Glorfindel suoritti epätoivoisen syöksyn. Hänen sormensa tarttuivat juuri lohkareeseen kun jää petti. Aränwe ja Ithilwen putosivat alas. Köyden kiristyessä heidän painonsa veti Glorfindelin mukanaan. Glorfindel putosi alaspäin. Muutaman sekunnin putouksen jälkeen hän saavutti pohjan. Viimeinen asia mitä Glorfindel tajusi ennen kuin menetti tajuntansa oli, että olisi pitänyt kuulua loiskis, mutta kuuluikin tömps. Sitten kaikki pimeni.

LUMIKUNINGAS

Glorfindel heräsi uskomattomaan päänsärkyyn. Hänen päälakeaan peitti hyytynyt veri ja varovasti tunnustellen hän löysi syvän haavan. Glorfindelin onneksi pakkanen oli hyydyttänyt nopeasti veren. Hän ponnistautui pystyyn ja tutki nopeasti Aränwea ja Ithilweniä jotka makasivat aivan vieressä. Hän ei löytänyt mitään näkyviä haavoja, mutta molemmat olivat silti tajuttomia eikä Glorfindel saanut heitä heräämään. Vasta nyt Glorfindel vilkaisi ympärilleen. He olivat syvässä onkalossa, jonka kattona oli ollut vain ohut jääkerros. Ylhäällä tuuli vinkui ja lumi tuiskusi aivan niinkuin ennenkin. Myrsky ei kuitenkaan yltänyt alas onkaloon. Onkalon perällä oli luolan tumma suuaukko. Ollen vieläkin hieman sekaisin Glorfindel hoippui luolaan päättäen tutkia pääsisikö sitä kautta pois onkalosta.

Luolassa oli pimeää, joten Glorfindel eteni varovasti. Haltian yönäköiset silmät tottuivat nopeasti pimeään ja hän alkoi nähdä hämärästi ympärilleen. Luola teki jyrkän mutkan ja mutkan jälkeen edestä loisti valoa. Glorfindel käveli päättäväisesti eteenpäin huomaamatta edes ihmetellä miten valo oli mahdollista. Sitten hän näki, että se tuli luolan jääseiniin kiinnitettyistä soihduista. Soihtuja oli kymmenen metrin välein ja ne jatkuivat eteenpäin. Hyvässä valaistuksessa Glorfindel eteni nopeammin. Yhtäkkiä luola teki jyrkän mutkan ja Glorfindel astui keskelle suurta salia. Hän jähmettyi paikoilleen käsi miekan kahvalla. Sali oli parikymmentä metriä leveä ja yhtä pitkä. Se oli täynnä mitä hienoimpia ja kauneimpia jääveistoksia. Katto oli korkealla ja siitä roikkui monen metrin pituisia jääkiteitä ja jääpuikkoja. Lattia oli läpinäkyvää jäätä ja jossain kaukana paksun jääkerroksen alla saattoi nähdä meren pinnan. Suuret soihdut loivat valoa koko saliin. Valaistus oli erityisesti keskitetty valaisemaan keskellä salia olevaa lumesta tehtyä valtaistuinta. Valtaistuimella istui hahmo jonka tuikeat silmät tuijottivat suoraan Glorfindeliin.

Valtaistuimella istuva hahmo oli eriskummallisen näköinen. Se oli yli kaksi ja puolimetriä pitkä ja uskomattoman leveäharteinen. Vaatteet olivat hylkeen nahkaa ja iho sinertävä, kuin jäätymiskuoleman kokeneilla. Pitkä valkoinen parta oli huurteessa ja hiukset sojottivat jäätyneinä. Päälaella sillä oli kultainen kruunu, jonka piikit olivat jääpuikkoja. Kädessä hahmolla oli metallin värinen sauva. Hitaasti ajatus iski Glorfindelin tajuntaan. Hän oli kuullut juuri tätä vastaavia kuvauksia ennenkin ja yhtäkkiä Glorfindel tiesi kenen saliin hän oli astunut. Mies oli lumikuningas, pohjoisien jäälakeuksien valtias, joka vastasi lumimyrskyistä ja polttavasta pakkasesta. Hän ei suoranaisesti ollut Morgothin alainen, mutta oli Össen lailla taipuvainen vihanpuuskiin jolloin ei ollut hyvä olla

lumikentillä. Lumikuninkaalla ei nimittäin ollut hyväntuulista vaimoa lepyttelemässä häntä, kuten Össella oli.

Glorfindel avasi suunsa puhuakseen, mutta ennenkuin hän ehti sanoa mitään lumikuningas alkoi puhua kumealla kauaksi kantavalla äänellä. " Glorfindel Charionin poika täällä minun luolassani. Eksyneenä ja nääntyneenä lumisateessa. Hän joka on aina niin ylhäinen ja täydellinen. Yksin sinun piti kulkea koko elämäsi, keneltäkään apua pyytämättä, mutta mitä teet nyt Charionin poika". Glorfindel vastasi rohkeasti lumikuninkaan katseeseen vastatessaan. "Pyydän apua, mutta en itselleni vaan tovereilleni. Jos jonkun täytyy kuolla, olkoon se minä, sillä toiset ovat minua parempia. Pahojen tekojen häpeä lepää ylläni, vaikka tekijät olivatkin muita kuin minä. Luulen että monia tekoja jää suorittamatta ja monien kohtalo muuttuu, jos viisas Aränwe kuolee jäätikölle. Hänen ja Ithilwenin yllä ei häpeää ole. Se lepää yksin minun päälläni". Lumikuningas oli hetken vaiti.

"Puhua sinä osaat Glorfindel, kuten aina. Jos vain puhuisit useammin olisivat monet asiat voineet olla toisin. Muista se tulevaisuudessa! Luulen että sama pätee myös sinuun kuin Aränweenkin. Anoit apua toisille, mutta sydämesi on yhä ylpeä. Mutta ei, sinä et saa kuolla tälle jäälakeudelle, sillä suuret tehtävät odottavat sinua ja kukaties olet niiden arvoinen. Finwe ei kyennyt pysäyttämään Morgothia, eikä siihen kyennyt Feänorkaan. Kenties sinunkin kuuluu yrittää”! Ne sanat kuultuaan Glorfindelin jalat pettivät ja hän pyörtyi.

Glorfindel heräsi Aränwen ravisteluun. " Herätys", tämä huudahti. " Myrsky on kuin taikaiskusta ohi ja luulen että me tulemme selviämään". Glorfindel avasi silmänsä ja huomasi että Aränwe puhui totta. Sininen taivas tervehti hänen siristeleviä silmiään. Myös Ithilwen oli ylhäällä valitellen päänsärkyä. Hänelle oli lievä ruhje ohimossaan. Samassa Glorfindel muisti oudon kohtaamisen. Mutta onkalosta ei lähtenyt minkäänlaista luolaa. Lumikuningas olikin ollut vain unta. Vai oliko?

Sään yllättävän parantumisen vuoksi kolmikko selvisi pois Jäälakeudelta ja liittyi taas muuhun Noldoriin. Satoja, kenties tuhansia haltioita kuoli Jäänrauman ylityksessä, mukaanlukien Turgonin vaimo. Ecthelion oli kunnostautunut ylityksen aikana ja hänen maineensa nousi suuresti. Muualla on kerrottu miten Fingolfinin noldor marssivat aina Morgothin linnoituksen Angbandin porteille asti ja jyskyttivät niitä. Mutta Morgoth ei tullut ulos. Niin noldor vetäytyivät Hithlumiin, jossa kohtasivat feänorilaiset. Feänor itse oli kuollut taistelussa ja hänen vanhin poikansa Maedhros oli nyt johdossa. Riita sovittiin ja Fingolfinista tuli noldorin korkea kuningas. Angband julistettiin saartoon ja yhdessä paikallisten harmaahaltioiden kanssa Noldor jakoivat laajat Beleriandin maat. Fingolfin sai Hithlumin ja hänen alueellaan oli kaksi itsenäistä kokonaisuutta, Fingonin hallitsema Dor Lomin ja sindarin ruhtinas Eneldilin hallitsema Mithrim, jonka asukkaat olivat harmaahaltioita. Finrod sai laajan valtakunnan, josta Dorthonionin saivat hänen veljensä Androd ja Aegnor ja Tol Sirionin Orodreth. Itselleen Finrod rakennutti myöhemmin Nargothrondin salatun kaupungin kauaksi etelään. Maedhros veljineen asettui itäisille maille. Turgon sai Nevrasin kauniin maan, jossa asui paljon harmaahaltioita.Nämä liittyivät innolla lempeään ja viisaaseen Turgoniin, joka kykeni suojelemaan heitä Morgothilta. Turgonin maista etelään sijaitsi Cirdanin harmaahaltioiden maa Falas, jonka kansa Nevrast muodosti tiiviin yhteyden.

Turgon rakennutti pääkaupungikseen Vinyamarin Tarasin vuoren juurelle. Hän jakoi maansa piireihin, joita johtamaan nimitettiin ruhtinaita. Nämä ruhtinaat olivat noldorin ruhtinas Egalmoth, harmaahaltia Galdor, harmaahaltia Dairon, noldo Penlod, harmaahaltia Duilin, noldorin prinssit Ecthelion ja Glorfindel, noldo Salgant ja Vinyamarin piiri jota kuninkaan nimissä johti Turgonin tärkein ruhtinas ja neuvonantaja Estelmo. Myöhemmin piirit asukkaineen toimivat pohjana Gondolinin ruhtinashuoneille. Glorfindel sai rannikon pohjoisimman piirin, ja Ecthelion seuraavan siitä etelään. Sisämaassa heidän naapurinsa olivat Egalmoth ja Galdor . Nan Lasgalen nimiseen paikkaan maidensa rajalla Ecthelion ja Glorfindel rakennuttivat yhteisen kartanon, josta he hallitsivat molempia piirejä. Nan Lasgalen oli kaunis laakso meren rannalla, syvän lahden pohjukassa. Ecthelion meni pian naimisiin Illenwe nimisen harmaahaltianeidon kanssa. Illenwen veli oli Falasin alempaa aatelia. Hänen nimensä oli Maldar. Veli asui Eglarestissa, jossa Echtelion usein vieraili. Ecthelion ja Illenwen saivat pian pojan, joka nimettiin isänsä mukaan. Hän sai nimet Vorondur ja Ecthelwion.

Glorfindel taas adoptoi orvoksi jääneen Ithilwenin ja rakasti tätä yli kaiken. Molempien lapsien kanssa Lasgalenissa varttui monia muita saman ikäisiä haltioita, joista sitten heidän kasvaessaan muodostui molempien huoneiden ydin. Aränwestä tuli Ecthelionin adjutantti. Hän oli hieman veljeksiä vanhempi ja he luottivat häneen kuin vuoreen. Lähteen Huoneen aliruhtinaan virka meni kuitenkin suvun vanhalle uskolliselle tukijalle Dirhalille. Äranwella oli kaksi poikaa, Aranwion ja Vorönwe, jotka muodostivat yhdessä Ecthelwionin ja Ithilwenin kanssa lasgalenilaisten ytimen. Nelikon paras ystävä oli Elemmakil niminen nuori noldo. Lisäksi nuoreen seurueeseen kuului usein Narces niminen vakava nuori haltia. Glorfindelin aliruhtinas oli ensiksi Daurendil niminen viisas noldo, mutta tämä sai surmansa Nirnaethissa. Tämän jälkeen nimitti Glorfindel uudeksi aliruhtaakseen monien yllätykseksi Eltas nimisem nuoren noldon, jossa hän näki suurta potentiaalia. Ruhtinas Egalmoth oli Echthelionin ja Glorfindelin paras ystävä, ja heidän liittolaisensa Vinyamarin neuvostossa. Onnellista elämää Nan Lasgalenissa ei kuitenkaan kestänyt loputtomiin, vaan Turgon alkoi pelätä Angbandin saarron murtuvan. Haluten suojella kansaansa hän rakennutti Gondolinin salatun kaupungin, jonne kulki vain yksi pääsytie läpi luolan. Sinne hän muutti lopulta koko kansansa, eikä kukaan ulkopuolinen tiennyt missä kaupunki sijaitsi.Nevrastin vanhojen piirien pohjalta muodostettiin Gondolinin ruhtinashuoneet. Aluksi huoneita oli yhdeksän. Glorfindel muodosti Kultaisen Kukan huoneen, ja Ecthelion tietysti Lähteen huoneen. Muut huoneet olivat Estelmon Kuninkaan huone, Duilinin Pääskyn huone, Salgantin Harpun huone, Penlodin Lumitornin huone, Daironin Pilarin huone, Galdorin Puun huone ja Egalmothin Taivaallisen Jousen huone.