Ritari ratsasti marssivan jalkaväen kolonnan sivulla katsellen tyynesti ympärilleen. Hänen ilmeensä oli tutkimaton, kuten yleensäkin. Marssivista sotilaista näytti, kuin ritari olisi kätkenyt mieleensä suuria salaisuuksia. Jos joku tiesi suuria asioita, niin juuri tuo säihkyvähaarniskainen ritari ruskean hevosensa selässä. Mutta mitä hänen mielessään oli, sitä ei ritari yleensä kertonut. Hän vain ratsasti siinä valvomassa kaiken sujumista, vailla ylpeyttä tai kiivautta. Mutta juuri hänellä tuosta joukosta olisi ollut syytä ylpeytään. Hän oli Wigamorin Herra, Lindonin ritari ja itsensä sir Alcyonin varakomentaja. Eru oli hänen kanssaan, kuten sotilaat iltaisin kuiskuttelivat. Hän oli sir Einion!

Jonakin päivänä sir Einion olisi suuri sotaherra. Siitä kenelläkään tuossa joukossa ei ollut epäilystäkään. Itse sir Alcyon, kuninkaan talonväenkomppanian varakomentaja, oli niin sanonut heidän lähtiessään matkaan. ”Einion, nyt kun lähdemme olet vain yksi ritari muiden joukossa”, oli Alcyon lausunut. ”Mutta kun palaat, palaat suurena”! Einion ei siihen uskonut, mutta kaikki muut muistivat nuo sanat liiankin hyvin. Sillä eikö noihin virheettömiin vaatimattomiin kasvoihin ollut kirjoitettu suuri kohtalo? Kenties suurempi kuin kukaan osasi odottaakaan! Totta oli, että Einion oli vain tavallinen ritari, sanoivat sotilaat. Mutta eikö itse sir Arminaskin ollut aloittanut yhtenä tavallisista sotilaista? Ja nyt hän oli kuninkaan adjutantti ja koko Keskimaan suurin ritari.

Einion ei moisista puheista piitannut. Hän vain halusi saada sotilaansa turvassa Eriadorin armeijan luokse. Armeija leiriytyi edelleen Dagorladilla, oli viimeisin tieto kertonut. Sir Alcyon oli johtanut 120 täydennysmiestä ja 10 ritaria ulos Mithlondista. He olivat marssineet Imladrisin kautta ja poimineet sieltä mukaansa yhden ritarin ja toiset 120 täydennysmiestä. Osasto oli jättänyt laakson vain kaksi päivää aiemmin ja lähestyi nyt Sumuvuorten korkeita kohtia. Yläsola oli heidän edessään, vaarallisena ja vaikeana! Vaarallinen sola huolestutti Alcyonia, mutta tämä ei sanonut mitään ääneen. Einion taas puhui toisinaan solan vaarallisuudesta, vaikka se ei oikeasti huolestuttanut häntä lainkaan. Oli hyvä pitää sotilaat hieman varpaillaan, vaikkei todellista uhkaa ollutkaan.

Jos Einion oli huolissaan jostakin, niin omasta komppaniastaan jossakin kaukaisela Dagorladilla. Ruhtinas Galendilin talonväen ritarit olisivat aivan varmasti pahimmassa paikassa. He olivat nuoria, mutta täynnä intoa ja taitoa. Varmasti kiivas kapteeni, sir Darchas, ei kaihtaisi taistelua vaan veisi heidät aina pahimpaan paikkaan. Einion saattoi vain toivoa että sir Lucian, heidän rakastettu varakomentajansa, saisi hieman hillittyä Darchasin intoa. Hän halusi olla siellä heidän kanssaan. Ei siksi että olisi nauttinut sodasta, vaan koska ajatus komppaniasta taistelussa ilman häntä oli kestämätön. Einion ei tuntenut pelkoa itsensä puolesta ajatellessaan edessä olevia taisteluita. Ei, hän pelkäsi ritareidensa puolesta. Hän halusi olla siellä heitä auttamassa. Siksi matka tuntui edistyvän raivostuttavan hitaasti. Ratkaisutaistelu voitaisiin käydä ilman heitä. Mutta jalkaväkeä ei sopinut marssittaa loppuun. Sen tiesi Alcyon, ja myös Einion. Niinpä he etenivät kärsivällisesti hyvää, mutta ei liian väsyttävää marssivauhtia.

Samassa marssirivistö pysähtyi, ilman käskyä. Sir Alcyon oli jossakin edessä, eikä Einion ollut komentanut taukoa. Hän kurtisti kulmiaan ja tähyili ympärilleen. Mistä oli kyse? Samassa yksi Imladrisin sotilaiden aliupseereista saapui juosten ritarin luokse. ”Herra, meillä on ongelma”, hän huudahti pysähtyen ritarin eteen. Tämä näytti pitkältä ja ryhdikkäältä ratsunsa selässä, haarniska säihkyen auringossa ja punainen viitta hulmuten pienessä tuulen vireessä. ”Mistä on kyse”, Einion kysyi. Mutta hän ei ollut huolestunut. Aliupseeri näytti rauhalliselta, joten kyse ei ollut mistään vakavasta. ”Meillä on joukossamme ylimääräinen sotilas”, aliupseeri ilmoitti. ”MITÄ”, Einion huudahti hämmästyneenä. ”Ylimääräinen”? ”Niin, herra”, aliupseeri vastasi. ”Miksi että vain liitä häntä osastoonne, jos mies kerran haluaa sotaan”, tuumi Einion. Mutta aliupseeri pudisti päätään. ”Hän ei ole vielä täysi-ikäinen, herra. Ja hänen vanhempansa kielsivät häntä lähtemästä sotaan”. Einion nyökkäsi. Nyt hän ymmärsi ongelman. ”Eikö teidän mieleenne tullut laskea sotilaitanne, kun lähdimme matkaan”, kysyi Einion ihmetellen. Aliupseeri vain kohautti lammasmaisesti olkapäitään.

Pudistaen päätään ritari käänsi hevosensa ja ratsasti Imladrisin joukkojen luokse. Heidän komentajansa seisoi muista syrjässä edessään nuori Imladrisin joukkojen univormuun pukeutunut haltia. Sir Alcyon ehätti paikalle samaan aikaan kuin Einionkin. Kumpikin laskeutui ratsailta ja käveli kahden Imladrisin haltian luokse. Upseeri näytti hivenen nololta ja närkästyneeltä. Tämä ei todellakaan ollut hänen parhaita päiviään. Mutta Einionia kiinnosti enemmän nuori haltia. Tämä oli ryhdikäs, suunnilleen saman pituinen kuin Einionkin. Haltian tummat hiukset olivat puolipitkät. Pituuden ja ruumiinvoimien puolesta hän olisi voinut olla noldo, mutta Einion näki ettei niin ollut. Nuori mies oli salohaltia, mutta hänen suonissaan virtasi varmasti noldorin verta.

Einion katsoi salohaltiaa pitkään. Tään kasvoissa oli jotakin, joka kiinnitti huomion. Ei, se ei ollut silmien avoin innostus ja ihaileva katse jonka haltia loi kohti sir Alcyonia. Myöskään kasvojen virheetön kauneus ei kiinnittänyt Einionin huomiota. Ei, vaan jokin muu! Salohaltia oli vain yksi sotaintoinen nuori soturi muiden joukossa, mutta siinä ei ollut kaikki. Einion saattoi nähdä että hänessä oli jotakin muutakin. Jotakin syvällistä ja voimakasta! Mutta mitä? Hän ei sulkenut silmiään, mutta äkkiä kaikki oli pimeää ja hän näki. Liian usein nykyään Einion näki asioita, joita muut eivät nähneet. Eru oli hänen kanssaan voimakkaana, sanoivat haltiat. Mutta ei se Eru ollut, aavisti Einion. Ei, nämä näyt tulivat häneltä itseltään. Lapsesta asti hän oli niitä nähnyt ja viime vuosina se oli yleistynyt. Mutta hän ei hallinnut sitä. Näyt tulivat ja menivät miten tahtoivat.

Hän näki kauniin naisen, jolla oli paholaisen silmät ja pitkä veitsi kädessään. Nainen oli kuvankaunis, epätoivoinen, onneton ja niin paha. Voi, niin paha! Hän näki salohaltian seisovan hautajaisrovion äärellä, itkien. Ja sitten toisen rovion, ja kolmannen...neljännen, viidennen! Hän näki mustahaarniskaisen ritarin, silmikko kasvoillaan, jakamassa kuolemaa. Hän näki harmaakaapuisen soturin keskellä vihollisia, miekka iskettynä vatsan läpi, kuolemassa! Ja vihreäkaapuisen soturin salohaltian käsivarsilla, kuolleena. Ja kyyneleet..aina kyynelia ja kuolemaa. Musta linnoituksen muuri räjähti ilmaan ja palasia sinkoili ilmaan. Tuli syttyi ja se levisi..levisi..se nielaisisi koko maailman. Kukaan ei voisi sitä estää ja...

Einion hätkähti ja näki jälleen vain salohaltian, sir Alcyonin ja Imladrisin upseerin edessään. ”Einion oletko kunnossa”, huudahti Alcyon nähdessään ritarin kalvenneen. ”Mitä sinä näit”, hän kysyi lähes pidättäen hengitystään. ”Minä näin kuoleman ja kärsimyksen”, hengähti Einion. ”Kaiken kuoleman ja kärsimyksen. Se ei koskaan lopu! Kaikki se tuho ja kuolema, mutta aina hän selviää ja elää. Eikä mikään voi häneen koskea ennen loppua, sillä hän on maailmanlopun soturi”. Oli kuin varjo olisi asettunut heidän päälleen Einionin puhuessa kuolemanvakavalla äänellä. Mutta muut eivät ymmärtäneet mitä hän sanoi. Hän itsekään ei ymmärtänyt. ”Einion”, huudahti sir Alcyon. ”Herää tähän maailmaan”!

Ritari hätkähti uudelleen. Hän oli vajonnut jälleen näkyjen maailmaan. ”Anteeksi, herra”, hän totesi. ”Minä olen aivan kunnossa. Mutta meidän tulee päättää mitä tehdä tämän nuoren salohaltian suhteen. Aikaa ei ole hukattavana”. ”Hänen nimensä on Welden”, totesi Imladrisin upseeri, jonka nimeä Einion ei millään jaksanut muistaa. Einion nyökkäsi. ”Welden? Kuulin että olet alaikäinen ja vanhempasi kielsivät sinua lähtemästä sotaan, kun Eriadorin armeija oli täällä. Miten puolustat tekoasi”?

Welden katsoi ritareihin ilman pelkoa. ”Minä olen kyllin vanha taistelemaan, herra. Kuinka kukaan voisi pysyä kotona turvassa tällaisina aikoina, kun armeijamme seisoo Morannonin edustalla ja uhmaa koko maailman mustaa vihollista? Minä osaan käytellä keihästä ja ammun jousella paremmin kuin monet. Isäni on opettanut minut metsästämään ja luen jälkiä hyvin. Minä en pelkää vihollista! Kun sir Alcyon sotilaineen saapui Imladrisiin tiesin että se oli tilaisuuteni päästä sotaan. Kolmatta tilaisuutta tuskin tulisi, joten se oli käytettävä. Niin kuuluisan ritarin mukana sotaan marssiminen oli kuin unelmien täyttymys. Haluan nähdä sir Alcyonin ja kaikki Pyhän Piirin ritarit toiminnassa. Haluan tehdä oman osuuteni. Siksi livahdin yöllä joukkojen mukaan, herra”.

Einion pudisti päätään, mutta hän näki että Alcyon oli tyytyväinen. Tässä oli taas yksi häntä ihaileva nuori sotilas. Alcyonin esimerkkiä noudattaen he marssisivat pelotta vihollista vastaan. ”Silti rikoit vanhempiesi kieltoa”, totesi Einion. ”Älä ole niin ankara, Einion”, keskeytti Alcyon hänet. ”Minä en ollut tätä Weldeniä vanhempi ensimmäisessä taistelussani. Moinen seikkailunhalu ja velvollisuudentunto on ihailtavaa. Eriadorin armeija kaipaa kipeästi hänen kaltaisiaan sotilaita”.

Einion näytti tyytymättömältä. ”Minäkään en ollut häntä vanhempi, herra”, hän totesi alakuloisesti. ”Mutta toivon että olisin ollut. Me olimme liian nuoria, emmekä tienneet mihin itsemme tarjosimme vapaaehtoisiksi. Mutta puhuit velvollisuudesta, herra. Eikö hänen velvollisuutensa ole ennenkaikkea vanhemmilleen. Hänen on mentävä takaisin. Emme voi ottaa häntä mukaamme”! Sen kuullessaan nuoren Weldenin innokas ilme vaihtui pettymykseksi. Mutta sir Alcyon pudisti päätään. ”Ei, emme voi lähettää häntä yksinään takaisin. Imladris on jo lähes kolmen päivän matkan päässä ja lukuisat vaarat vaanisivat häntä tuolla taipaleella. Saattajia emme voi antaa. Sen tiedät yhtä hyvin kuin minä, Einion”!

”Mutta hän kertoi juuri olevansa hyvä metsämies. Moinen taival on hänelle helppo ja turvallinen”, totesi Einion. ”Jos hän on niin hyvä, on hän kelvollinen tulemaan sotaan kanssamme”, keskeytti Alcyon. ”Kuka minä olen riistämään häneltä mahdollisuuden taistella kaikkien suurien ritarien kanssa ja osallistua Sauronin kukistamiseen. Hän tulee mukaamme”. Einion sulki silmänsä muistaen kaiken sen tuskan ja kuoleman. ”Se ei ole viisasta, herra”, hän pakottautui sanomaan, vaikka SE oli erittäin epäviisasta. Sir Alcyon oli normaalisti hyväntuulinen, mutta suuttui herkästi jos hänen auktoriteettinsa kyseenalaistettiin. Nyt hän tyytyi vain vilkaisemaan Einioniin viileästi. ”Hän tulee mukaamme”, Alcyon toisti hivenen purevasti. ”Kyllä, herra”, myönsi Einion ja kumarsi tyynesti. Alcyon nousi ratsunsa selkään ja poistui vilkaisematta Einioniin.

”Totisesti, hän on loistava ritari kaikessa oikeudenmukaisuudessaan”, totesi Welden ihailevasti, katsellen pois ratsastavaa ritaria. ”Hän ei tehnyt sinulle palvelusta”, sanoi Einion. ”Äläkä erehdy luulemaan, että hän on ystäväsi. Hän ei ole! Huonosti hän tulee palkitsemaan luottamuksesi. Mutta hyvässä tai pahassa, sinä tulet mukaamme. Valmistaudu siis marssimaan, nuori sotilas”. ”Kyllä, herra”, huudahti Welden. ”Marssikaamme nopeasti, sillä maltan tuskin odottaa että pääsemme Dagorladille”. Einion hymyili surullisesti. ”Älä odota sitä liian innokkaasti, Welden. Se ei tule olemaan sellaista kuin luulet”.

Einion nousi ratsaille ja lähti kohti rivistön kärkipäätä. Mennessään hän pudisti päätään nuorien sotilaiden kiihkolle. Hän itsekin oli vielä nuori, mutta kokenut jo ensimmäisen taistelunsa. Hän ei ollut kaiken kokenut veteraani, kuten Alcyon, mutta hän tiesi mistä taistelussa oli kyse. Hän ainakin tiesi mitä odottaa. Se ei tulisi todellakaan olemaan sellaista kuin nuori Welden ja muut odottivat. Ei sinnepäinkään!

Marssi sujui hyvin ja he saapuivat kahden päivän kuluttua Yläsolaan. Reitti oli suhteellisen hankala, mutta Alcyonin pelkäämiä örkkien partioita ei ilmestynyt osaston kulkua estämään. He jatkoivat eteenpäin varuillaan, kunnes saivat näkyviinsä Anduinin laakson vihreät maat. Einion muisti aina tuon hetken kun näkymä levisi hänen eteensä vuorenseinämän takaa. Hän oli silloin etujoukon mukana nuori Welden seuranaan. Sillä häntä käytettiin yleisesti lähettinä. Salohaltialla oli nopeat jalat ja terävä äly, joka teki hänestä hyvän lähetin.

Einion pysähtyi ja laskeutui satulasta. Hän näki vihreät maat edessään ja tunsi jotakin liikahtavan sydämessään. Se oli uusi maailma, jota hän ei tuntenut! Ritari tunsi äkillistä halua kulkea sen metsissä ja niityillä ja oppia tuntemaan ne yhtä hyvin kuin Nalseren alueen metsät ja Wigamorin kylän maat. Mutta ei ollut aikaa. Ei nyt eikä ehkä koskaan!

”Totisesti, kauniit ovat Rhovanionin maat”, huudahti Welden astuen ritarin rinnalle. Hänen silmissään oli haltioitunutta innostusta. Einion saattoi nähdä niissä aidon rakkauden erämaihin ja niiden asukkeihin. Ilme oli jotenkin paljon aidompi kuin ihaileva katse jonka nuorukainen usein suuntasi sir Alcyoniin. ”Näetkö, Einion. Tuolla on Anduin joki. Esi-isämme ylittivät sen matkalla länteen”. Einion nyökkäsi. Laakson pohjalla virtasi vuolas joki kohti etelää. Jossakin kaukana sen alajuoksulla taisteltiin ehkä juuri nytkin. Kaunis näkymä oli saanut hänet hetkeksi unohtamana sodan. Mutta vain hetkeksi!

Welden näki ritarin ilmeen synkistyvän ja arvasi syyn. ”Taistelevatko he parhaillaan”, hän kysyi? ”Onko korkea kuningas Ereinion johtanut armeijansa vihollista vastaan, lopettaen pitkän odotuksen”? Einion pudisti päätään. ”Ei, ei vielä”, hän vastasi. ”Ei nyt, kun yöt ovat yhä pimeitä eikä aurinko porota korkealla taivaalla sokaisten ja pyörryttäen örkkejä. Ei nyt. Me ehdimme kyllä mukaan, nuori Welden. Ole huoletta, me ehdimme mukaan”! Welden käänsi vastentahtoisesti silmänsä Anduinin kauniista laaksosta. Jotenkin, vaistonvaraisesti, hän tiesi että tulisi katselemaan tuota samaa näkymää vielä usein. ”Mitä tarkoitit aiemmin, kun sanoit ettei se tule olemaan sellaista kuin me kuvittelemme”, salohaltia kysyi kiinnostuneena. Einion katsoi häneen ja nyökkäsi tyytyväisenä. Vastoin ritarin tahtoa salohaltia oli heidän mukanaan, matkalla Eru ties mihin kohtaloon. Mutta ainakin hän oli saanut tämän ajattelemaan. Se oli sentään jotakin!

”Tarkoitatko ettei Alcyon ja Pyhän Piirin ritarit olisikaan urhoollisia ja pelottomia sotureita”, kysyi Welden ihmetellen. Einion pudisti päätään. ”Ei, sitä en tarkoita. Heissä ei ole pelkoa. He tulevat johtamaan joukot eteenpäin ja näyttämään esimerkkiä. Se on heidän osansa. Mutta ne jotka heitä seuraavat, he kärsivät. Sillä sodassa kuollaan, Welden. En ole ollut ikinä suuressa taistelussa, mutta uskon että siellä on vaikeaa erottaa sankareita. On vain tappamista ja kuolemaa. Ja sir Alcyonin urhoollisuus. Jossakin vaiheessa se saattaa alkaa vaikuttamaan piittaamattomuudelta. Mieti sitä, Welden, ja seuraavan kerran kun innostut taistelun ajatuksesta, mieti niitä jotka kuolevat. Taistelkaamme kun täytyy ja innostukaamme kun siihen on aihetta, mutta en usko että niitä hetkiä tulee useinkaan sodan melskeissä”. Welden nyökkäsi. ”Minä muistan mitä sanoit, sir Einion. Mutta suo minulle silti innostukseni. Sillä sir Alcyon on ritari jonka teoista kerrottiin tarinoita, kun olin lapsi. Nyt olen hänen mukanaan matkalla sotaan. Se tuntuu lähes uskomattomalta”. Einion hymyili ystävällisesti. ”Siinä tapauksessa suon sinulle intosi. Mutta varo, Welden, ettei se petä sinua”. ”Minä varon”, vastasi Welden.

Loppumatkasta oli unohtumattoman tylsä, kunnes he saapuivat Ruskeille maille. Anduinin Matalissa osasto oli kulkenut halki kentän, jolla Eriadorin armeija oli ottanut ensi kertaa yhteen kuninkaallisten kanssa. He eivät tienneet paljoakaan yksityiskohti taistelusta, mutta tutkivat silti kenttää kiinnostuneina. Vihollisen kuolleet oli haudattu korkeisiin kumpuihin aivan joen ylityspaikan itäpuolelle. He kiersivät kumpujen ympäri ja nuori Welden kiipesi yhden päälle. Sir Alcyon arvioi, että kuolleita täytyi olla tuhansia.

Taistelukentän tutkimiseen kului niin paljon aikaa, että Ruskeilla mailla he päättivät pysyä poissa kentältä. Siellä Haldimir ”kaunis” oli yrittänyt yllätyshyökkäystä armeijan etujoukon kimppuun, mutta yritys oli torjuttu vaikeuksien jälkeen. Suorin reitti etelään vei taistelukentän länsipuolelta ja he seurasivat sitä. Reitti oli muotoutumassa oikeaksi tieksi, sillä Eriadorin armeijan huolto tuotiin yhä Gondorista Anduinin Matalien kautta. Lukuisat vankkurit olivat tehneet selvän uran maastoon. Tätä uraa osasto nyt seurasi, kunnes näki sen itäpuolella matalan kummun. Se oli vastikään rakennettu. Kiinnostuneina Einion ja Alcyon ratsastivat kummulle. Se oli karu kumpu keskellä autiota maata. Kummun päälle oli pystytetty suurehko kivi, johon oli kaiverrettu nimi ”Dalmas Roquen-Vanda”.

Einion oli hetken hiljaa, tuntien sanatonta tuskaa. ”Olkoot Mandos hänelle armollinen”, hän sanoi viimein. Siinä makasi viimeisessä levossa urhoollinen sir Dalmas, joka oli Carangonin kanssa kouluttanut ruhtinas Galendilin ritarit. Kaiken mitä Einion osasi hän oli oppinut Dalmasilta. Nyt ritari oli poissa! ”Hän varmasti on”, tuumi Alcyon. ”Älä piittaa siitä mitä ruhtinas Galendil sanoi. Tämän paikan yllä lepää rauha ja sovitus. Miten tahansa Dalmas kuoli, hän lähti sovussa itsensä kanssa”. Kaikki tiesivät ruhtinas Galendilin erottaneet Dalmasin syyttäen tätä pelkuriksi ja petturiksi. Siitä oli vain muutama vuosi, mutta yhä Einion tunsi katkeruutta tuosta päivästä, kun sir Darchasista oli tullut heidän kapteeninsa. Hän ansaitsi paikan, mutta Dalmas ei ansainnut eroa eikä häpeää. Hänen olisi kuulunut johtaa kouluttamansa ritarit sotaan.

”Olet oikeassa, herra”, vastasi Einion viimein. ”Dalmas Roquen-Vanda”, kirjoitti joku hautakiveen. Dalmas ”Valaritari”. Hän vannoi sotaan lähtiessään pesevänsä puhtaaksi kunniansa. Kuka tahansa kirjoitti nuo sanat tiesi hänen onnistuneen! Kuollessaan Dalmas onnistui”. ”Silti hän kuoli yksin”, vastasi Alcyon. ”Tule, sir Einion. Hän ansaitsisi kunnioituksemme pidempään, mutta meillä ei ole aikaa”. Einion nyökkäsi ja kumarsi kohti hautakiveä. ”Hyvästi siis, kapteeni”, hän sanoi hiljaa. ”Hyvästi Roquen-Vanda. Meidän täytyy todellakin kiiruhtaa. Sillä mieleni ja miekkakäteni ovat levottomia. Luulen, että ne saavat pian toimintaa”!

Einionin aavistus osoittautui oikeaksi. Vain tuntia myöhemmin he nousivat matalalle harjanteelle ja saivat yllättäen näkyviinsä vankkurikaravaanin. Vankkureita oli noin 30 ja ne olivat palaamassa pohjoiseen, Anduinin Mataliin. Ne olivat Eriadorin armeijan huoltovankkureita. Mutta niiden rauhallinen matkaaminen halki tasangon oli keskeytynyt yllättäen. Ainakin parisataa örkkiä oli väijynyt vankkureita ja hyökännyt. Karavaanin sotilaat olivat ehtineet kokoontua ympyrään ja pitivät puoliaan. Mutta vain vaivoin! Osa vankkureista oli jo tulessa.

”Onnenpekat”, huudahti yksi Lindonin ritareista. Se oli sir Mordagen, kuninkaallinen ritari. ”Todellako”, tuumi Einion ihmetellen. ”Mikä on todennäköisyys, että koko vuoden ainoa täydennysosasto osuu paikalle pelastamaan heidät”, Mordagen nauroi. Mutta Alcyon ei nauranut. ”Jalkaväki linjaan”, hän huusi komennon. Ritarin rento asenne oli tiessään. Hän oli tulta ja tappuraa. Jalkaväen marssiessa Alcyon kääntyi Einionin puoleen, katsoen suoraan örkkien laumaan. Se ei ollut mitään järjestäytynyttä jalkaväkeä, vaan enemmänkin rosvojoukko. ”Mitä mieltä olet, Einion? Uskallammeko”? Alcyonin ääni, nyt lähes innokas, kertoi selvästi mitä mieltä hän oli. Einion katsoi pari sekuntia ja nyökkäsi sitten. ”Kyllä, herra. Se sujuu! Ne hajoavat kyllä”! ”Siispä”, huudahti, Alcyon. ”Herrat, peitset käteen”!

Ritarit ratsastivat varustevankkurien luokse ja kukin tarttui peitseensä. Welden näki jalkaväen joukosta selvästi, miten ritarit levittäytyivät rinta rinnan, peitset ja leveät kilvet nyt käsissään. Jokaisella oli kypärä päässään ja sir Alcyonin kypärän päässä oli punainen timantti. Alcyonin ja Einionin punaiset viitat hulmusivat heidän ratsastaessaan. Heitä oli vain 12, mutta ritarit olivat voimakkaita ja istuivat suurten sotaratsujen selässä. Juuri siltä oli Oromen täytynyt näyttää ratsastaessaan Naharin selässä Keskimaassa muinaisina aikoina.

He pyyhkäisivät alas harjanteelta reipasta ravia. Örkit huomasivat heidän tulonsa. Hyvin koulutettu jalkaväki olisi voinut muodostaa keihäsmetsän ja hakata ritarit palasiksi. Mutta örkit eivät olleet hyvinkoulutettuja. Ne vilkaisivat kerran päälleen vyöryviä ritareita ja pinkaisivat karkuun. Se oli tie tuhoon. Kun ritarit rynnäköivät murtuminen merkitsee kuolemaa. Ainoa keino selvitä on pitää puolensa ja taistella. Se selvisi Weldenille tuona päivänä. Päästäen hurjan huudon Lindonin ritarien pieni joukko kiihdytti laukkaan. Loppu oli pelkkää teurastusta. Suuret ratsut talloivat örkkejä jalkoihinsa ja ritarien peitset kaatoivat pakenijan toisensa jälkeen. Joka suunnalla oli vain tasaista maastoa. Jos Alcyon olisi seurannut heitä iltaan asti ei monikaan örkki olisi selvinnyt hengissä. Mutta tuona päivänä sir Alcyon ei halunnut verta. Hän halusi vain päästä jatkamaan matkaa. Tappamisen siirtyessä kohti itää ja liikkuessa nopeasti poispäin vankkureilta, puhalsi Alcyonin aseenkantaja torveensa ja ritarit kääntyivät ja palasivat takaisin. Örkit jatkoivat juoksuaan, eikä Alcyon uskonut niiden pysähtyvät ennen Tuhkavuoria. Jos sielläkään!

Einion ehti ensimmäisenä takaisin vankkurien luokse. Jalkaväki odotti heitä siellä. He eivät olleet ehtineet mukaan taisteluun, mikä oli ehkä huono juttu. Helppo taistelu olisi ollut nuorille sotilaille hyvä verikaste. He olisivat saaneet itseluottamusta ja kallisarvoista kokemusta. ”Ei menetyksiä”, totesi sir Alcyon riemuissaan ehättäessään Einionin luokse. ”Sanoisin että yli 100 kuollutta”, vastasi Einion viitaten kuolleisiin örkkeihin, mutta ei voinut olla vastaamatta Alcyonin hymyyn. ”Minähän sanoin”, tämä vakuutti. ”He pakenivat, kun rynnäköimme. Taistelussa rohkeampi ja päättäväisempi voittaa aina. Olkoon se oppina meille kummallekin, Einion. Tätä päivää ei kannata unohtaa. Näin meidän tulee komentaa joukkojamme”. Einion ei voinut olla hymyilemättä. Vanhemman ritarin innostus tarttui väkisinkin. ”Me emme unohda, herra. Mutta minulla ei tule olemaan joukkoja komennettavana. Olen vain tavallinen ritari. Ja se kelpaa minulle mainiosti”.

Alcyon hymyili. ”Sir Einion, aina niin vaatimaton. Me olemme matkalla sotaan, Einion. Siellä todelliset kyvyt punnitaan ja rohkealle ja taitavalle ritarille ovat mahdollisuudet rajattomat. Ne ovat rajattomat meille molemmille. Menkäämme siis katsomaan mitä tulevaisuudella on meille tarjota. On se mitä tahansa, olen varma että se on jotakin tärkeää”. ”Johda eteenpäin, herra”, vastasi Einion. Mutta seuratessaan Alcyonia hän ei voinut olla ajattelematta nuorta Weldeniä. Oliko tämä lisännyt jälleen yhden sivun Alcyonista kertovaan sankaritekojen listaansa. He olivat surmanneet lauman örkkejä, joilla ei ollut mahdollisuuksia taistella takaisin. Se tuskin kävi sankariteosta. Ja mitä suureen tulevaisuuten tuli, Einionilla oli paha aavistus siitä. Sekä hänen että Alcyonin osalta!

Hetki jolloin he saivat viimein Eriadorin armeijan leirin näkyviinsä oli ikimuistoinen. Ylväinä liehuivat, Ereinion Gil-galadin ja Arnorin Elendilin viirit tuon leirin yllä. Telttoja näytti jatkuvan silmänkantamattomiin. Jos Imladrisissa talven viettänyt armeija oli näyttänyt isolta, oli tämä Dagorladille leiriytynyt armeija vielä paljon suurempi. Lindonin divisioona ja Dunedainin divisioona olivat liittyneet siihen Matalissa, samoin kuin Gondorin siirtoarmeija. Lisäksi salohaltiat olivat lähes koko voimallaan mukana. Myös Khazad Dumin kääpiöiden joukot olivat leirissä, kuten myös Marhadin pohjalaiset ratsumiehet. He pysähtyivät vähäksi aikaa katselemaan leiriä ja sen takana tasangon toisella puolella kohoavaa Morannonin muuria. Siellä liehuivat korkealla Sauronin musta viiri, Ausir ”kirotun” punainen sudenpääviiri ja Numenoren viiri. Siellä jossakin seisoi sotaruhtinas Haldimir ”kaunis” ja katseli ehkä parhaillaan kiinnostuneena leiriä lähestyvää pientä joukkoa.

He marssivat halki valtavan leirin äänettöminä, kuin sen valtavuuden mykistäminä. Pian Alcyon lähetti Imladrisin jalkaväen näiden oman divisioonan leiriin ja Lindonin jalkaväen ilmoittautumaan komentajalleen Gildor Inglorionille. Mutta hän itse jatkoi ritarien kanssa kohti armeijan päämajaa. Nuori Welden määrättiin heidän mukaansa. Matkalla he kulkivat useiden eri yksiköiden leirien läpi. Nähdessään kirkkaanpunaisiin univormuihin pukeutuneet sotilaat leirissään harjoituksissa pysähtyi Einion hämmästyneenä. Hän näki sotilaiden rennon olemuksen ja rauhalliset liikkeet. Nämä miehet olivat veteraaneja. ”Luulin että kirkkaanpunainen on Numenoren vakinaisten väri”, hän totesi hämmästyneenä. ”Niin se onkin”, Alcyon vastasi. ”Tuo on 1.Siirtokuntaprikaati. Numenoren vakinaisten eliittiyksikkö”. ”Mutta...mitä he tekevät täällä”, kysyi Einion kiinnostuneena. ”Ah, et tiedä sitä tarinaa”, tuumi Alcyon. ”Minäpä kerron sen matkalla. Siirtokuntakaartin prikaateja on kaksi. Ne olivat aikoinaan ensimmäiset Numenoren armeijan prikaatit, jotka sijoitettiin Umbariin. Koska vain Keskimaahan sijoitetut yksiköt saivat taistella, pyrkivät kaikki parhaat sotilaat näihin kahteen prikaatiin. Niistä kehittyi armeijan eliittiyksiköt, jotka löivät taidoissaan ja hengessään kuninkaallisen kaartin laudalta koska tahansa. Sama tilanne on säilyi Numenoren tuhoon asti. Aateliset uraputkeen haluavat upseerit ja sotilaat pyrkivät kuninkaalliseen kaartiin, mutta toimintaa haluavat oikeat sotilaat pyrkivät siirtokuntakaartiin.

Numenoren tuhon aikaan Haldimir ”kaunis” piiritti Umbarin armeijan kanssa Edhellondia. Kumpikin siirtokuntaprikaati oli hänen mukanaan. Kun tieto Numenoren tuhosta tuli, halusi osa armeijasta joidenkin aatelisten johdolla liittyä Anduinin siirtokuntiin, koska uskollisuudenvala Ar Pharazonille ei ollut enää voimassa. Osa Umbarin kenraaleista halusi surmata heidät, mutta Haldimir kielsi sen. Hän ei halunnut komentaa sotilaita, jotka eivät halunneet olla hänen komennossaan. Siispä hän päästi kaikki halukkaat lähtemään. Silloin 1.Siirtokuntaprikaatin komentaja halusi lähteä. Hän oli komentanut prikaatia pitkään ja kaikki sotilaat olivat uskollisia hänelle. Niinpä koko prikaati loikkasi komentajansa kanssa. Se oli melkoinen järkytys Haldimirille, kuulemma, mutta täydellinen shokki 2.Siirtokuntaprikaatille, joka koki sen petoksena. He ovat kuulemma vannoneet tuhoavansa entisen veljesprikaatinsa. Ja täällä he ovat, 1.Siirtokuntaprikaati meidän leirissämme ja varmasti 2.Siirtokuntaprikaati Morannonilla”. Einion huokaisi. ”Aivan niin kuin taistelu ei olisi kyllin hurja ilman henkilökohtaisia kaunojakin”, hän totesi.

He saapuivat päämajan telttojen luokse. Valtaisa teltta oli pystytetty tasaiselle maalle ja siinä asusti nyt Eriadorin armeijan päämaja. Ritarit ja Welden jäivät odottamaan ulkopuolelle, kun sir Alcyon marssi sisään ilmoittautumaan. Pian hän palasi heidän luokseen. ”Ilmoittauduin komentaja Annaelille”, hän totesi. ”Kaikki ritarit menevät omiin komppanioihinsa. Minä otan komentooni kuningas Ereinionin talonväenkomppanian. Sir Einionille ei ole vapaana tämän entistä joukkueenjohtajan vakanssia. Menet silti ilmoittautumaan sir Lucianille palvelukseen omaan komppaniaasi. Sir Welden, sinä ilmoittaudut Imladrisin divisioonaan. Parasta onnea, herrat”.

Muiden poistuessa Alcyon ja Einion katsoivat toisiinsa. ”Suuri taistelu on tulossa pian”, totesi Alcyon. ”Kaikki päämajassa puhuivat siitä, että jotakin pitää tehdä ja pian. He vaikka pakottavat vihollisen taistelemaan”. ”Milloin”, kysyi Einion mietteissään. ”Pian! Ehkä pikemmin kuin kukaan osaa aavistaakaan. Siinä oiva tilaisuus menestystä ja kunniaa haluaville ritareille, Einion. Minä aion käyttää sen tilaisuuden. Menestys tai kuolema. Se on aina ollut tunnuslauseeni”. Einion nyökkäsi. ”Ole silti niin varovainen kuin voit”, hän neuvoi. ”Nosta velvollisuus menestyksen ja kuoleman yläpuolelle, niin kuin olet tähänkin asti tehnyt. Mene hyvien toivomusteni kanssa, sir Alcyon”. Mutta Alcyonin poistuessa Einion aavisteli etteivät he enää tapaisi. Menestys tai kuolema? Eikö paremminkin menestys ja kuolema? He eivät olleet ystäviä, sillä Einion tunsi Alcyonin liian hyvin. Mutta silti Einion tunsi äkillistä surua. Lopulta hän suoristautui ja lähti etsimään komppaniaansa. Hän tuskin malttoi odottaa tapaavansa taas Lucianin, Myndagenin ja muut Galendilin ritarit. Heidän luokseen hän kuului!

Nuori Welden ilmoittautui omalla suunnallaan Imladrisin divisioonan varakomentajalle, ruhtinas Erestorille. Mutta ensin hän eksyi matkalla kaksi kertaa. Leiri oli totisesti valtava ja kaikki teltat aivan toistensa näköisiä. Erestor katseli häntä hetken paheksuvan näköisenä. Vanha konservatiivinen ruhtinas ei varmasti ajatellut hyvää Weldenin kertoessa lähteneensä sotaan vastoin vanhempiensa kieltoa. Mutta lopulta hän kirjoitti Weldenin nimen viimeiseksi divisioonan sotilaiden listaan. Welden oli nyt virallisesti armeijassa. ”Toimit päämajan lähettinä ja nukut komentoteltassa”, kuului ruhtinaan tyly komento. Hänellä ei ollut aikaa läheteille ja tapaaminen oli ohi!

Welden käveli omituista ylpeyttä tuntien ulos ruhtinaan teltasta. Hän oli nyt sotilas, kuten oli aina halunnutkin. Teltan ulkopuolella seisoi kaksi ritaria. Welden oli nyt omiensa joukossa ja tunsi nämä nimeltä, vaikkei ollut ikinä kummankaan kanssa puhunut. ”Sir Dillian. Sir Derufin”, hän tervehti näitä muistaen kaksikon olevan sydänveljiä. He olivat aina yhdessä. Dillian oli iloinen leveäharteinen noldo ja Derufin häntä hivenen hoikempi ja vakavannäköinen sinda. Ritarit katsoivat häneen kiinnostuneina. ”Hetkinen”, tuumin Derufin uteliaana. ”Minähän tunnen sinut. Olet Hathaldirin poika, eikö niin”. ”Aivan niin”, Welden hymyili. Hän oli todellakin nyt omiensa luona. Seuraavan tunnin ajan hän puhui Dillianin ja Derufinin kanssa sodasta ja taistelusta. Yllättäen nämä tuntuivat olevan samaa mieltä Einionin kanssa. Moni nuori sotilas tulisi vielä yllättymään. Weldenin ei kannattanut haaveilla sankariteoista vaan yrittää vaan taistelussa tehdä velvollisuutensa itseään turhaan vaarantamatta. Kuolemaan ehtisi kyllä myöhemminkin. He olivat todella loistava kaksikko. Dillian hoiti suureksi osaksi puhumisen ja Derufin ajattelun. Keskustelun lomassa Welden luki heitä hyvin. Hän alkoi aavistella että taistelussa tämä kaksikko ei tulisi olemaan sir Alcyonia huonompi. Mutta he pitivät itsestään paljon vähemmän meteliä eivätkä välittäneet kuninkaallisten ritarien loistavista asusteista ja ylpeästä käytöksestä. Sinä iltana Welden poistui heidän seurastaan mietteissään.

Mutta tuon päivän tapaamiset eivät olleet vielä ohi. Welden näki pienen kumpareen telttojen keskellä. Pimeä oli jo laskeutunut ja hän käveli kumpareelle. Sen laelta saattoi nähdä telttojen yli Morannonille. Linnoitus oli täysin pimeä, kun taas tasangolla Eriadorin armeijan nuotiot valaisivat pimeyttä. Welden tunsi värinää selässään katsellessaan tuota linnoitusta. Hän tunsi sen näkymättömän voiman liiankin hyvin. Ja ensi kertaa hän tunsi epäröintiä. Miten hän selviäisi taistelussa moista voimaa vastaan?

Juuri silloin käveli hahmo ylös lyhyttä rinnettä hänen luokseen. ”Ah, täällä on uusi lähettini”, totesi rento ääni ja noin Weldenin pituinen yksinkertaiseen kaapuun pukeutunut hahmo sukelsi esiin pimeästä. Welden oli istunut kivellä mutta ponkaisi nyt seisomaan ja teki asennon. Hänen sukukuntansa eli metsissä ja kävi vain harvoin Imladrisissa, mutta missä tahansa hän olisi tuntenut tämän noldon. ”Herrani Vorondur”, hän huudahti tehden kunniaa. Hän oli todellakin Lähteenruhtinas Vorondur Ecthelwion, pukeutuneena niin kuin aina ennenkin ja yhtä rentona ja välittömänä kuin aina. Katsoessaan ruhtinaaseen Welden tiesi tämän olevan yksi suurista, vaikka mahtavat ruhtinaan Ecthelwionia aina vähättelivätkin. Suuruus oli kirjoitettu tämän silmiin. Hän ei kuolisi örkin nuoleen jossakin kahakassa. Suuri kohtalo odotti Ecthelwionia, siitä Welden oli varma. Tuollaista ruhtinasta hän seurasi mihin tahansa. ”Rauhoitu ja istu”, komensi Ecthelwion hyväntuulisesti. ”Minun täytyi tulla katsomaan miltä uusi lähettini näyttää”, hän totesi. ”Että tunnistan sinut huomenna”.

Ruhtinas katseli häntä pitkään. Welden tunsi saman tutkivan katseen, kuin sinä päivänä kun Einion oli tuijottanut häntä ja sanonut jotakin omituista. Vain sir Alcyon oli kuullut tarkalleen mitä Einion oli sanonut. Mutta jotakin tuskasta ja kuolemasta se oli ollut. Ruhtinas Ecthelwionin katseessa oli samaa. Oli kuin tämä olisi voinut nähdä suoraan Weldenin sieluun. Sitten hetki meni ohi, Ecthelwion nyökkäsi mietteliään näköisenä ja istuutui toiselle kivelle.

”Oletko käynyt tervehtimässä isääsi”, kysyi ruhtinas viimein. ”Ei, herra, en vielä”, Welden vastasi. ”Toivon ehtiväni käymään huomenna”. Ecthelwion pudisti päätään. ”Silloin on luultavasti jo liian myöhäistä. No, sille ei mahda mitään. Tänään et enää ehdi”. ”Myöhäistä, herra”, kysyi Welden hämmästyneenä. Tiesikö ruhtinas jotakin. Eikö Alcyon ollut sanonut, että päämaja yrittäisi jotakin pian? ”Tulit sotaan etsimään sankareita ja tekemään sankaritekoja”, vastasi Ecthelwion. ”Luulen, että huomenna pääset kokeilemaan miltä se tuntuu. Minun sormiani kihelmöi aina ennen suurta taistelua ja voin kertoa että niitä on kihelmöinyt koko päivän. Kaikki merkit ovat ilmassa. Huomenna Welden, Imladrisin lähetti, marssii taisteluun. Valmistaudu siis, tee rauha itsesi kanssa ja ole rohkea. Muuta et voi tehdä. Ja ennen kaikkea, mene nukkumaan. Tarvitset kaikki voimasi huomenna”. ”Kyllä, herra”, Welden vastasi ja lähti kohti komentotelttaa.

Ecthelwionin katseli pitkään hänen jälkeensä, edelleen mietteliäänä. Hathaldirin poika ja Herthirin tyttärenpoika täällä, ilmestyen kuin tyhjästä. Karanneena sotaan! Se oli niin merkillistä ettei se voinut olla yhteensattumaa. Mutta jos se oli merkki, niin Ecthelwion ei tiennyt mistä. Suuremmat voimat tekivät työtään, eikä hän ollut mikään Glorfindel. Hän ei osannut lukea merkkejä, mutta jotakin merkitystä nuoren Weldenin ilmestymisellä oli. Ei ehkä tälle hetkelle, mutta tulevalle! Ecthelwion tiesi varmasti vain yhden asian. Huomenna hän yrittäisi pitää nuorukaisen hengissä. Jonakin päivänä, jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa, sillä tulisi olemaan merkitystä! Ecthelwion huokaisi. Eriadorin armeijan nuotiot paloivat voimakkaina ja äkkiä vieno tuuli alkoi puhaltaa pohjoisesta. Se vei mennessään kuuman ilman. Uusi päivä oli koittanut!