Nolmel nojasi laivan kaiteeseen ja katseli viljavia maita joiden ohi laiva lipui. Se oli suuri Numenoren sotafregatti ja Nolmel tunsi suurta ylpeyttä ollessaan voimakkaan sota-aluksen kannella. Sellaisia laivoja kykeni rakentamaan vain hänen kotimaansa Numenore. Ja vaikka itse Numenoren saarta ei enää ollut, kyntivät sen voimakkaat alukset yhä maailman meriä. Mutta tämä alus ei lipunut meren aalloilla vaan nousi ylös leveää jokea myöten. Joen molemmin puolin rannat olivat tiheään asutetut. Nolme saattoi nähdä vauraita maataloja ja siellä täällä kalastajien laitureita ja veneitä. Hänen herransa Haldimir oli oikeassa. Anduinin jokilaakso tulisi olemaan vaurauden lähden Keskimaan numenorelaisille. Tänne he voisivat perustaa uuden valtakuntansa rikkaan ytimen, josta se leviäisi koko Keskimaahan. Mutta saman olivat tajunneet myös Elendilin pojat Isildur ja Anarion. Siksi fregatti nousi nyt jokea myöten kohti Pelargirin satamaa.

Satamakaupunki näkyi jo ylempänä joen länsirannalla. Se oli Anduinin laakson numenorelaisten vallan keskus. Tulisiko siitä joskus koko Uuden Numenoren vallan keskus? Nolmel ei uskaltanut edes arvailla. Hän jätti suuret suunnitelmat mielellään ylemmilleen. Hieman kauempana hänestä nojasi kaiteeseen kaksi muuta miestä. Kenraali Endrazor näytti tavalliseen tapaansa tyytymättömältä ja Nolmel saattoi helposti arvata syyn. Tuona päivänä Endrazor ei ollut pukeutunut tavalliseen Numenoren armeijan kenraalin univormuun, vaan itse suunnittelemaansa univormuun. Vain mustakultainen viitta hänen olkapäillään kertoi upseerin arvosta. Endrazorin silmät olivat kaventuneet viiruiksi hänen tuijottaessaan maata, jota piti vihollisiensa tukikohtana.

Kookkaan ja voimakasrakenteisen kenraalin rinnalla prikaatinkomentaja Hallamor näytti pieneltä ja hoikalta. Hän oli pukeutunut sääntöjenmukaiseen Numenoren vakinaisen armeijan kirkkaanpunaiseen univormuun ja viitta oli sininen. Endrazorin kupeella komeili pitkä taistelumiekka, mutta Hallamorilla oli vain lyhyt eket huotrassaan. Tämäkin kertoi upseerien erilaisuudesta. Hajamielisesti Nolmel tarkasti oman univormunsa kunnon, nähdessään korkeiden upseerien moitteettoman ulkoasun. Pian heidän kaikkien tulisi näyttää niin hyvältä kuin mahdollista. Myös Nolmelin kirkkaanpunainen univormu oli järjestyksessä. Hänen olkapäillään komeilevat delaatin arvomerkit kiilsivät kuin aurinko, samoin eket-miekan huotra. Nolmel oli aina pitänyt hyvää huolta omasta ulkoasustaan. Vähempää ei voitu vaatia Umbarin armeijan komentajan adjutantilta. Uteliaana hän astui lähemmäksi kuullakseen mistä korkeat upseerit puhuivat. Äkillinen tuulenpuuska tarttui Nolmelin kirkkaanpunaiseen viittaan ja se hulmusi hetken aikaa valtoimenaan. Kirkkaanpunainen viitta kertoi kuka kuului armeijan päämajaan. Numenoren armeijassa oltiin erityisen tarkkoja tällaisista asioista!

”Ehtisimme vielä perua tämän”, kuului Endrazor sanovat kiivaasti. ”Haldimir ei tunnu ymmärtävän, millaiseen vaaraan asettuu. Tämä lähentelee hulluutta”! Kuten aina Hallamor rauhoitteli toista, jota ei hyvällä tahdollakaan voinut sanoa hänen toverikseen. ”Herra, sotaruhtinas Haldimir tietää kyllä mitä tekee. Menemme valkoisen lipun turvin ja hänellä on ruhtinas Lindihirin kutsu, jossa on tämän sinetti. Jopa Isildurin ja Anarionin on pakko kunnioittaa sitä. He eivät voi tehdä mitään”. Endrazor kohautti olkapäitään mutta näytti edelleen tyytymättömältä.

Nolmel arvasi että Endrazorin tyytymättömyyteen oli muitakin syitä. Kolmesta Umbarin armeijan kenraalista juuri Endrazor oli vanhin virkaiältään, mutta silti hän oli joutunut lähtemään Haldimirin mukaan ja kenraali Sangaher oli jäänyt komentamaan Umbaria ja koko armeijaa heidän poissaollessaan. Käsky oli varmasti yllättänyt kaikki muut, mutta ei Nolmelia. Endrazorin lojaalius ei ollut kyseenalainen. Mutta jos Haldimir ei jostain syystä palaisi Pelargirista, kenet sotaruhtinas haluaisi auttamaan prinssi Gainoria uuden Numenoren rakentamisessa? Kunnianhimoisen ja säälimättömän Endrazorin vai järkevän ja diplomaattisen Sangaherin? Haldimirin valinta oli ollut selvä!

Yleisesti huhuttiin, että Haldimir ei ollut uskaltanut jättää Endrazoria jälkeensä, koska pelkäsi tämän kunnianhimoa. Mutta Nolmel tiesi, ettei tämä pitänyt paikkaansa. Nolme itse kyllä pelkäsi Endrazorin mielessä liikkuvia ajatuksia. Oli mahdotonta sanoa, mihin kenraali tähtäsi. Hän muisti yhä masentuneena saapumisensa Umbariin nuorena innokkaana upseerina. Samassa laivassa hänen kanssaan oli ollut samaan määränpäähän matkalla myös kenraali Endrazor, joka oli käytännössä ottanut laivan komennon aluksen kapteenin ja delaatti Nolmelin suureksi närkästykseksi. Siitä lähtien heidän välinsä olivat olleet vaikeat. Endrazor oli oppinut taitavasti naamioimaan tilanteet joissa hänen piti ottaa vastaan käskyjä Nolmelilta, niin että delaatti näytti vain neuvovan häntä. Kärsivällisesti Nolmel oli leikkinyt mukana, niin että näytti että hän ei antanut käskyjä eikä Endrazor niitä ottanut vastaan, vaikka todellisuus oli aivan toisenlainen.

Endrazorin vihamielisyys oli lisääntynyt sen päivän jälkeen, kun kaksi sanansaattajaa oli Numenoren tuhon jälkeen saapunut Sauronin luota tapaamaan Haldimiria. Endrazor oli riemastunut kuullessaan Sauronin olevan hengissä. Jotakin omituista oli silloin syttynyt kenraalin silmissä, kuin hän olisi nähnyt suuren kohtalon edessään. Mutta Haldimir ja esikuntapäällikkö Eladur olivat olleet varovaisempia, suostuen toki ottamaan sanansaattajat kaikessa hiljaisuudessa vastaan. Mutta tuona päivänä Nolmel ei ollut pysynyt hiljaa. Hän oli kohteliaasti pyytänyt luvan puhua suoraan ja saatuaan sen oli astunut sotaruhtinaan eteen neuvoen tätä lähettämään sanansaattajat heti pois ilman vastausta. Tämä oli nostattanut Endrazorin vihan, ja vaikka Haldimir oli rauhoittanut lujin sanoin kenraalinsa, oli tämän vihan säilynyt.

Mutta vaikka Nolmelilla olikin paljon pelättävää kenraalin taholta, hän ei uskonut että Haldimirilla oli. Ja ennen kaikkea sotaruhtinas itse uskoi niin. Hän luotti Endrazoriin, sillä heidän sukujensa välillä oli vanha liittolaisuus. Kumpikin oli saman ikäinen. Nuorina Haldimir ja Endrazor olivat taistelleet yhdessä Perennian armeijassa. Mutta Haldimir oli kuninkaallista sukuperää ja maan ylhäisintä aatelia. Itse kuningatar oli ottanut hänet suosikikseen ja Haldimirin eteneminen urallaan oli ollut salamannopeaa. Endrazor oli joutunut taistelemaan tiensä kohti huippua vaikeimman kautta. Mutta jos kenraalin mielessä oli katkeruutta asiasta ei hän sitä näyttänyt. Haldimir oli yksinäinen hahmo vailla ketään kenelle uskoutua. Ainoastaan hänen adjutanttinsa Nolmel saattoi välillä saada näkyviinsä väläyksiä siitä, mitä Haldimirin mielessä liikkui. Mutta jos joku Umbarissa saattoi esittää vaateen Haldimirin ystävyyteen, oli se Endrazor.

Ja juuri siksi Haldimir luotti vanhimpaan kenraaliinsa. Vain puoli vuotta aiemmin oli tapahtunut murhayritys Haldimiria vastaan. Monet epäilivät Endrazoria, mutta Nolmel tiesi ettei Haldimir missään vaiheessa kuulunut näihin epäilijöihin. Hän oli pitänyt Endrazorin vierellään koko tuon vaikean ajan, luottaen tähän täysin. Lopulta ruhtinas Gazador oli paljastunut syyllikseksi ja teloitettu.

Endrazor ja Hallamor keskustelivat yhä koko tehtävän mielekkyydestä, kun Nolmel lähestyi heitä. Kenraalilla oli väärä univormu yllään ja oli kyse virallisesta vierailusta. Niinpä asia piti hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Korkeat upseerit kuulivat hänen lähestyvän ja kääntyivät. ”Herrani Endrazor, herrani Hallamor”, Nolmel tervehti heitä kohteliaasti. ”Delaatti”, vastasi Hallamor ja nyökkäsi ystävällisesti. Endrazor vain nyökkäsi jäykästi. ”Kuinka pian saavumme siihen kapinallisten kaupunkiin”, hän kysyi katsoen Nolmeliin kuin haluaisi lyödä tätä. ”Noin puolentunnin kuluttua, herra”, Nolmel vastasi kohteliaasti. Endrazor huokaisi tylsistyneesti. Nolmel olisi naurahtanut, mutta ei halunnut loukata toista. Hetken kenraali taisteli ylpeytensä kanssa ennen kuin avasi suunsa. ”Mietin tässä, että oma univormuni varmasti kelpaa aivan hyvin edessämme olevaan tilaisuuteen”, tuumi Endrazor ja rykäisi hermostuneesti. Hän tiesi aivan hyvin univormunsa olevan parempi kuin ohjesäännön mukainen puku, mutta ohjesääntö oli ohjesääntö. Sen mukaan elettiin ja kuoltiin Numenoren vakinaisessa armeijassa. Nolmel nyökkäsi tietäen varsin hyvin mitä kenraalin mielessä liikkui. Millainen viha siellä kiehui, kun ylhäisen kenraalin oli pyydettävä lupaa pahaiselta delaatilta. ”Olen samaa mieltä kanssanne, herra”, vastasi Nolmel kohteliaasti. Niin se oli hoidettu taas kerran. Kenen tahansa muun kanssa käyty keskustelu olisi kuulostanut erilaiselta. ”Saanko pitää tämän univormun ylläni tilaisuudessa”. ”Kyllä, saatte”! Mutta ei, Endrazorin kanssa se ei ollut niin helppoa. ”Suokaa anteeksi, herra. Minun täytyy lähteä katsomaan, että sotaruhtinas on valmiina”, sanoi Nolmel saatuaan asiansa hoidetuksi. Hän poistui nopein askelin.

Adjutantti Nolmel oli ollut oikeassa. Puolta tuntia myöhemmin fregatti ankkuroitui Pelargirin sataman suurimpaan laituriin. Aluksen kiinnittäminen laituriin ja nostosillan laskeminen kuitenkin vei aikaa. Sotaruhtinas Haldimir seisoi laivan komentosillalla katsellen alhaalla laiturilla odottavaan väenpaljoutta. Sillä koko suuri laituri ja tori sen takana olivat täynnä kansaa. Lebennenin miliisi oli muodostanut laivalta laiturin ja torin poikki ulottuvan kujan, jonka läpi he pääsisivät kulkemaan. Haldimir kääntyi ja katsoi vierellään seisovaan mieheen. Umbarin neuvos, ruhtinas Caliondo, oli älykäs ja varovainen aatelinen, joka oli kuuluisa poliittisesta selviytymiskyvystään. Tuona päivänä Caliondon vaisto oli tuonut hänet Haldimirin mukana Pelargiriin. Se oli hyvä merkki! Ainakaan he eivät luultavasti olleet vaarassa. ”Vastaanotto näyttää rauhanomaiselta”, tuumi Haldimir katsellen taas ihmisten merta edessään. Toisaalta eihän siirtokuntalaisten tarvinnut tehdä mitään muuta kuin odottaa että sotaruhtinas nousisi maihin ja sitten vangita hänet. Haldimir oli ottamassa melkoisen riskin! ”Mutta silti tämä epäilyttää minua. Jospa Endrazor ja Sangaher olivat sittenkin oikeassa epäilyksineen”?

Caliondo pudisti päätään. ”Ei. He ovat sotilaita ja hyviä sellaisia. Mutta mitä he tietävät politiikasta? Meillä ei ole vaihtoehtoja, jos aiomme yhdistää kaikki Numenoren siirtokunnat. Siksi olemme täällä emmekä muuta voi”. Haldimir katsoi ruhtinaaseen ja hymyili outoa salamyhkäistä hymyään. ”Aina on vaihtoehtoja, Caliondo. Aina pitää olla toinen suunnitelma valmiina. Mutta vaihtoehdot ovat usein huonompia. Yrittäkäämme siis ensiksi parasta”. Caliondo tunsi hetkellistä levottomuutta. Hän ei tiennyt mitä sotaruhtinas tarkoitti. Oltiin huhuttu oudoista sanansaattajista, jotka sotaruhtinas oli tavannut. Mutta edes Umbarin neuvos ei tiennyt keitä nämä olivat olleet. Oliko Haldimirilla siis jotakin muutakin tekeillä. Se selittäisi miksi Endrazor ja Sangaher olivat olleet niin jyrkästi näitä neuvotteluja vastaan. He pitivät enemmän vaihtoehdosta! Mutta oli kyseessä mikä tahansa taho, oli Haldimir määrännyt asian salaiseksi ja sellaisena se oli pysynyt.

Adjutantti Nolmel nousi portaat komentosillalle. ”Herra, kaikki on valmista. Annanko merkin että astumme maihin? Voimme yhä leikata kiinnitysköydet ja poistua”! Haldimir mietti vain sekunnin. ”Me menemme maihin, rakas Nolmel. Anna merkki. On aika tavata entiset sukulaisemme ja vihollisemme”! Sillä hetkellä rakkaus Haldimiria kohtaan täytti Nolmelin sydämen, sillä hän näki että tämä halusi aivan tosissaan sovitella kahden puolueen riidat ja yhdistää Numenoren siirtokunnan yhden kruunun alle. Nolme teki kunniaa ja pisti toimeksi.

Suuri kansanjoukko oli todellakin kokoontunut tuona päivänä Pelargirin satamaan odottamaan mahtavaa vierailijaa. He kaikki odottivat näkevänsä jotakin ikimuistoista tuona päivänä, eivätkä he pettyneet. Laskusillan osuessa laituriin kansa hiljeni tuijottaen sotalaivaa. Laituri, tori, talojen ikkunat, katot ja parvekkeet olivat kaikki täynnä väkeä. He olivat kaikki ihmisiä, joiden henkinen koti oli syntymäpaikasta huolimatta Numenore. Heidän kotinsa oli tuhoutunut. Ehkä he tuona päivänä odottivat viimeisen kerran näkevänsä vilahduksen vanhasta Numenoresta. Ehkä he toivoivat voivansa vielä pienen hetken ajan olla kotona! Kansa odotti lähes henkeään pidätellen.

Sitten puhkesivat lukuisat torvet yhtäaikaa soimaan. Merkkisoitto oli muinainen ja kertoi jonkun kuninkaallisen saapuvan kaupunkiin. Torvien soittoon yhtyivät rymmut lyöden tahtia. Sitten astui yksi mies laivan partaalle. Kaksi muuta seurasi häntä ja heidän perässään kaksi viirinkantajaa. Numenoren valtakunnan värit liehuivat toisessa viirissä, ja toinen kantoi ylpeänä Umbarin armeijan tunnusta. Näiden kahden viirinkantajan jäljessä käveli vielä kolmas, jonka viiri oli musta, mutta mustuuden keskelle oli maalattu kirkkaanpunainen liekki joka vangitsi kirkkaudellaan kaikkien katseen. Siinä oli Numenoren sotaruhtinaan tunnus!

Seurueensa etummaisena astui pitkä mies laivasta laskusillalle. Siinä oli Numenoren viimeinen sotaruhtinas Haldimir. Kansa huokaisi, sillä hänen mukanaan he tunsivat viimein sen mitä olivat kaivanneet. He tunsivat henkäyksen vanhasta uponneesta Numenoresta. Se eli yhä Haldimirin mukana. Numenoren ja Perennian armeijoiden sotaruhtinaat olivat kumpikin kuolleet Ar-Pharazonin mukana läntisillä mailla. Mutta Haldimir eli ja paikalla olevat tajusivat, että niin kauan kuin hän eläisi eläisi myös unelma Numenoresta. Sotaruhtinas uhkui valtaa ja voimaa!

Haldimir oli pukeutunut ohjesäännön mukaiseen punaiseen univormuun, joka oli koristeltu säihkyvin sotaruhtinaan tunnuksin. Hänellä ei ollut lainkaan miekkaa. Mustahopeainen viitta liehui sotaruhtinaan harteilla, mutta siihen oli kirjailtu kirkas keltainen liekki. Hänellä ei ollut lainkaan kypärää päässään ja kaikki saattoivat nähdä sotaruhtinaan kauniit lyhyet hiukset ja kasvojen tyynen ilmeen. Tuolla hetkellä sotaruhtinas Haldimir näytti vaikuttavammalta kuin ikinä ennen. Hän näytti koko maailman herralta! Myöhemmin Nolmel muisti ajatelleensa heidän astuessaan laskusillalle, että varakuningas Sauron Mordorissa, prinssi Gainor Umbarissa, ruhtinas Herumor Haradissa, Gil-Galad Lindonissa, Elendil pohjoisessa ja Isildur ja Anarion Pelargirissa saattoivat kaikki haluta maailman herroiksi ja suunnitella sitä. Mutta Haldimir oli ainoa joka siihen pystyisi!

Haldimirin perässä kävelivät ruhtinas Caliondo ja adjutantti Nolmel. Kun kolmikko astui laskusillalle tapahtui jotakin yllättävää. Se muistettiin vielä pitkään jälkeenpäin. Siirtokuntien sotilaat olivat saaneet tiukat käskyt vain seistä paikoillaan eikä kiinnittää mitään huomiota sotaruhtinaaseen tai tämän seurueeseen. Siellä täällä Lebennenin miliisi keltaisten univormujen joukossa oli harmaita siirtokuntien vastamuodostettujen vakinaisten joukkojen sotilaita. Nämä olivat suureksi osaksi entisiä Umbarin armeijan miehiä. Nähdessään ensimmäiset harmaapukuiset Nolmelin mieli täyttyi muistoista. He olivat piirittäneet yhdessä Edhellondia ja Belfalasin linnoitusta, kun uutinen Numenoren tuhosta oli tullut. Nämä miehet olivat olleet heidän kanssaan. Mutta saatuaan käskyn purjehtia takaisin Umbariin oli lähes 5000 sotilasta kieltäytynyt haluten liittyä siirtokuntiin.

Nolmel muisti hyvin kiistan kenraali Melentarin ja Haldimirin välillä. Tämä oli halunnut teloituttaa kieltäytyjien johtajat ja pakottaa muut mukaan. Mutta Haldimir ei suostunut. Hän ei suostunut teloittamaan omia sotilaitaan moisessa tilanteessa. Sotaruhtinas oli sanonut suoraan kenraalilleen, ettei halunnut komentaa sotilaita, jotka eivät halunneet olla hänen alaisiaan. Millaisia suorituksia voisi komentaja odottaa sotilailta, jotka taistelivat vain koska heidät muuten teloitettaisiin? Ei, siihen ei Haldimir ryhtynyt. Kieltäytyjät saivat mennä ja monet heistä seisoivat nyt harmaissa univormuissa Pelargirin satamassa. Komentaja Ciryahir, entinen Umbarin armeijan vakinaisten upseeri, johti sataman vartiota. Hänellä oli ehdoton määräys olla huomioimatta Haldimiria mitenkään. Mutta hetken suuruus oli liikaa Ciryahirille. Hän näki entisen komentajansa, Numenoren sotaruhtinaan, astuvan laskusillalle. ”HUOMIO”, kuului Ciryahirin komento. Sekä vakinaiset että Lebennenin miliisi napsauttivat asennon ja kuului yhtäaikainen äänekäs kolahdus kun kaikkien keihäät kopsahtivat yhtäaikaa laiturin pintaan. Niin siirtokuntien joukot seisoivat kunniaan tehden asennossa, kun sotaruhtinas Haldimir astui laiturille. Hänen seurueensa seurasi hieman taaempana. Jos jokin kykeni vetämään ihmisten huomion edes hetkeksi pois Haldimir ”kauniista”, oli se seurueen komentaja, kenraali Endrazor!

Tämä marssi loistavassa univormussaan ylpeän ja piittaamattoman näköisenä halki laiturin. Kukaan ei tehnyt mitään. Hänelle ei huudeltu mitään. Mutta kansan viha oli käsin kosketeltava. Siinä oli Lebennenin teurastaja, joka oli komentanut Umbarin armeijan invaasiojoukkoja. Endrazorin salamaisku etelästä oli kylvänyt kuolemaa ja tuhoa kapinaan nousseiden siirtokuntien alueelle. Endrazor oli polttanut tuhon käytävän Ulradin kaupungista pohjoiseen Poros joelle ja sen yli kohti Pelargiria. Usuldanin kentällä siirtokuntamiliisin innokkaat joukot olivat jääneet Endrazorin vakinaisten ja Umbarin värvättyjen rynnistyksen jalkoihin. Mutta olivat huhut julmuuksista totta tai tarua, Endrazor ei tuntenut katumusta vaan ylpeyttä. Nykyään oli harvinaista, että kenraali pääsi johtamaan itsenäisesti suurta kampanjaa. Numenore oli rauhoittanut laajat alueet Keskimaata eikä kukaan uskaltanut heitä vastaan taistella. Siksi Anduinin laakson operaatio oli ollut suuri lahja Endrazorille, joka oli ottanut siitä kaiken mahdollisen irti. Vain vastentahtoisesti hän oli luopunut Pelargirin piirityksestä ja palannut Umbariin saatuaan käskyn Haldimirilta. Nyt Endrazor käveli neuvottelijana saman Pelargirin satamassa, jota oli vain joitakin vuosia aiemmin vihollisena piirittänyt. Hän näytti lähes nauttivat kansan vihamielisistä katseista.

He kävelivät rauhallisesti läpi laiturin ja ylös Pelargirin sataman torille. Hiljaisuus kansan parissa oli käsinkosketeltavaa. He nauttivat nähdessään vielä kerran muinaisen Numenoren loiston palaavan keskuuteensa, mutta samalla kansa tunsi vihamielisiä tunteita. Siinä oli Umbarin armeijan sotaruhtinas, joka oli lähettänyt Endrazorin heitä kukistamaan. Oliko Haldimir heidän vihollisensa vai ei? Ainakin tänään neuvoteltaisiin.

Anduinin siirtokuntien korkea-arvoinen lähetystö odotti heitä Pelargirin raatihuoneen edessä. Myöhemmin Nolmel ei muistanut juuri mitään itse Pelargirin kaupungista. Hän muisti vain lähetystön seisomassa raatihuoneen vihreän oven edessä. Ruhtinas Linhiril, entinen Numenoren kuninkaallisen neuvoston jäsen, seisoi etummaisena tummassa puvussa, joka oli yhtä väritön kuin Linhirilin mielikuvituskin. Kuten aina Linhirilin ilme oli vakava, kuin hän olisi joka hetki kantanut jonkin vanhan surun valtavaa taakkaa. Anduinin laakson siirtokunnan kuvernöörinä hän oli vastaanottajien korkea-arvoisin ja siksi etummaisena. Kauan sitten Linhiril oli ollut läsnä kuninkaallisessa hovissa, kun nuori prinssi Haldimir oli esitelty siellä ensimmäisen kerran. Siitä päivästä tuntui kuluneen ikuisuus. Sen jälkeen Linhiril oli luopunut kuninkaan ystävyydestä, eronnut neuvostosta ja saanut silloin vähäpätöiseltä näyttäneen viran siirtokunnan kuvernöörinä. Koko tuon ajan Haldimir oli kasvanut ja nyt hän jätti täysin varjoonsa silloin niin mahtavalta tuntuneen ruhtinaan.

Amiraali Targir seisoi Linhirilistä takavasemmalla suoraryhtisenä ja vakavana. Hän oli aikoinaan komentanut yhtä Numenoren laivastoista, mutta amiraali ei ollut kestänyt tekojensa seurauksia. Targit oli eronnut syyllistyttyään hirmuisiin tekoihin Keskimaassa. Hän oli muuttanut Anduinin siirtokuntiin ja johti siirtokuntien miliisiä. Targir oli lähes yhtä väritön kuin Linhirilkin. Heidän vierellään seisoi nuorekas ruhtinas Sanlion, joka oli vanhempiin tovereihinsa verrattuna ilmeikäs ja iloinen. Sanlion oli syntynyt siirtokunnissa mahtavan haltiamielten suvun vanhimpana poikana. Hänen seurassaan oli vanhempi hienoon pukeutunut pitkä tumma mies, jonka silmissä oli älykäs katse. Mies oli Belfalasin Gilthmir, joka oli aikoinaan ollut Numenoren vakinaisessa armeijassa upseerina. Siirtokuntien aatelisilla oli alusta asti ollut tapana lähettää poikiaan Numenoren armeijaan joiksikin vuosiksi. Tämän uskottiin tekevän heistä miehiä ja kasvattavan heidät kotimaansa tavoille. Palveltuaan tavallista pidemmän ajan oli Gilthmir palannut siirtokuntaan ja seurannut isäänsä Belfalasin ruhtinaan arvossa. Kaikki olivat yleensä samaa mieltä Gilthmiristä. Hänessä oli jotakin mistä kaikki pitivät!

Toisella puolella Linhiriliä, kunnioittavasti hieman taaempana, seisoivat kuninkaalliset prinssit Isildur ja Anarion. He olivat kookkaita ja voimakkaita kumpikin. Juuri sellaisia poikia, jotka kuka tahansa isä olisi toivonut saavansa. Mutta kummankin silmissä paistoi kunnianhimo! Ainoina siirtokuntien korkeista edustajista heidän vöillään komeilivat pitkät miekat.

Sotaruhtinas Haldimir pysähtyi kuvernööri Linhirilin eteen ja hetken aikaa he katselivat toisiaan ääneti. Linhirilin ilme oli lähes pitkästynyt, Haldimirin taas kuvasti äärimmäistä kiinnostusta tilannetta kohtaan. Sitten Haldimir kumarsi juuri oikean syvyisesti, kuin vain Armenelosin hovin etiketin taitava aatelinen osaa. Ruhtinas Linhiril vastasi samalla tavalla. ”Teidän ylhäisyytenne”, tervehti Haldimir kauniilla äänellään. ”Herra sotaruhtinas”, Linhiril vastasi. Nolmel huokaisi helpotuksesta, kun ensimmäisestä koitoksesta oli selvitty. Kunpikin oli tervehtinyt toista juuri oikein. Sitten Haldimir kääntyi muiden puoleen ja tervehti näitä kohteliaan viileästi. Siirtokuntien edustajat vastasivat kukin tavallaan. Vain Belfalasin Gilthmir oli avoimen ystävällinen, vaikka hänellä oli kenties eniten valitettavaa Haldimiria vastaan. He olivat tunteneet toisensa pitkään ja kunnioittivat toisiaan.

Sitten Linhiril viittasi Haldimiria seuraamaan itseään sisään rakennukseen. Haldimir kumarsi ja astui Linhirilin vierellä sisään raatihuoneen ovesta. Siirtokuntien edustajat seurasivat, samoin ruhtinas Caliondo. Delaatti Nolmel kääntyi ovella ja viittasi kenraali Endrazorin ja prikaatinkomentaja Hallamorin seuraamaan itseään sisään. Siirtokuntien edustajisto oli niin suuri, että myös Umbarin edustajia piti olla muitakin kuin Haldimir ja Caliondo. Se ei ollut kuitenkaan ainoa syy. Nolmel oli nähnyt miekat Anarionin ja Isildurin huotrissa. Hän ei halunnut mennä sisään suojelemaan mahdollisten vaikeuksien tullessa Haldimiria yksinään vain eket aseenaan. Oli delaatti mitä mieltä tahansa Endrazorista, tämä osasi käytellä miekkaansa erinomaisesti. Astuessaan sisään ovesta Endrazor kohtasi Nolmelin katseen ja nyökkäsi. He ajattelivat juuri samoin!

Neuvottelut käytiin raatihuoneen neuvotteluhuoneessa. Ennen sitä edustajille tarjottiin juotavaa. Viinilasi kädessään amiraali Targir lähestyi vierekkäin seisovia Endrazoria ja Hallamoria. Omaksuen ammattisotilaan asenteen amiraali nyökkäsi miehille. ”Minun täytyy onnitella teitä, herrat, toiminnastanne Usuldanissa. Liikuttelitte joukkojanne todella nopeasti”. Endrazor katsoi amiraaliin vihamielisesti, mutta Hallamor nyökkäsi. ”Kiitän, herra amiraali. Te voitte myös onnitella itseänne miliisinne moraalista. He taistelivat hyvin”. Mutta Targir ei luopunut niin helposti. ”Ja mitä mieltä te olette, kenraali”, hän kysyi katsoen Endrazoriin.

Endrazor ei ollut sillä tuulella, että olisi viitsinyt alkaa vaihtamaan kohteliaisuuksia vihollisiensa kanssa. Hänelle siirtokuntien asukkaat olivat pettureita, joita piti rangaista sen sijaan että heidän kanssaan olisi neuvoteltu. ”Olen sitä mieltä, että te olisitte kuollut, jos en olisi saanut käskyä palata Umbariin”, murahti Endrazor ja käveli kauemmaksi amiraalista. ”Yhtä kiivas kuin aina ennenkin”, hymyili prinssi Isildur pilkallisesti kävellen kenraalin luokse. Endrazor käänsi leimuavan katseensa prinssiin, jonka oli tuntenut kauan sitten kun kumpikin oli nuorena palvellut armeijassa. ”Ah, prinssi Isildur, joka aina kerskailee miekkamiehen taidoillaan”, tuumi Endrazor. ”Kenties saamme jonakin päivänä selville kumpi meistä vain kerskailee”, vastasi Isildur. Hetken aikaa näytti siltä kuin Endrazor olisi valmis ottamaan haasteen vastaan, mutta sitten hän nauroi. ”Usko minua, Isildur. Sitä sinä et halua tietää”!

Neuvottelujen alkaminen keskeytti miekkamiesten sanailun. Aina valpas delaatti Nolmel oli jo huomannut mitä oli tekeillä. Hän oli lähestynyt nopeasti Endrazoria aikoen kehoittaa tätä olemaan hiljaa, mutta kenraali oli kerrankin hillinnyt kiivaan mielensä. Mutta juuri silloin ruhtinas Linhiril kehoitti kaikkia istuutumaan pyöreän pöydän ääreen.

Kaikkien istuuduttua nousi sotaruhtinas Haldimir seisomaan ja piti puheen. Hän puhui hyvin, niin kuin vain Haldimir osasi. Hän puhui sydämellä ja vilpittömän tuntuisesti. Kuunnellessaan puhetta Nolmel tajusi, että vain Haldimir voisi yhdistää Numenoren siirtokunnat. Gainor tai Elendil eivät siihen kykenisi. Heillä oli ehkä syntyperänsä suoma etu, mutta vain Haldimir kykeni luomaan kuulioidensa mieliin kuvan siitä, millaisen tulevaisuuden näki Keskimaalle. Hän kuvaili heille suuren tulevaisuuden. Numenoren siirtokunnat yhdistyisivät yhden kruunun alle. Unelma Numenoresta ei ollut kuollut. Se oli vain siirtynyt Keskimaahan. Sillä he voisivat rakentaa kaiken uudelleen, paremmin. Mutta siihen Haldimir tarvitsi yhtenäisyyttä. Kyllä, he olivat taistelleet keskenään vain joitakin vuosia aiemmin. Mutta se kaikki oli takana. Hän voisi antaa anteeksi kapinan ja siirtokuntalaiset voisivat antaa anteeksi surmatut toverit ja poltetut talot. Sillä Umbarin armeija oli joutunut toimimaan siirtokuntia vastaan kuninkaan käskystä. Nyt kuningas oli poissa ja kaikesta voitaisiin sopia! Tai niin Haldimir ainakin uskoi.

”Minä luulin, että teidän kuninkaanmiesten katseet ovat kääntyneet länteen eivätkä itään”, tuumi Linhiril matalalla tunteettomalla äänellään. Haldimir pudisti päätään. ”Minä en ikinä tukenut kuninkaan unelmaa lännen valloituksesta. Se tuntui mahdottomalta ajatukselta ja sitä se olikin. Minä en ole niinkään kuninkaanmies, ruhtinas Linhiril. Olen ennen kaikkea Numenoren mies. Kaikessa ajattelen aina maamme ja kansamme kunniaa ja suuruutta. Vain yhtenäisyys voi sen taata. Kuningas Ar-Pharazon etsi jotakin mihin minä en uskonut. Hänen etsintänsä on päättynyt, minun ei”!

”Niin, kuningas on kuollut”, sanoi Linhiril mietteliäänä. ”Samoin Numenoren toiseksi tärkein mies, Sauron. Tai joidenkin mielestä hän oli jopa tärkein. Silti näen Sauronin miehiä yhä joukoissasi, jopa uskottuinasi, Haldimir”! Nyt oli ruhtinas Caliondon vuoro vastata. ”Mestari Sauronin oppeihin uskominen oli sama kuin Numenoreen uskominen. Ette voi syyttää ketään siitä, kun itse kuningas kuunteli Sauronia kaikessa ja toimi tämän tahdon mukaisesti. Kuten itse sanoit, Linhiril, Sauron on kuollut ja kaikki me olemme nyt Numenoren miehiä”. Kuullessaan Caliondon sanat Haldimir vilkaisi Endrazoriin, jonka silmissä välähti jotakin vaarallista. Huoneessa vain he kaksi ja delaatti Nolmel tiesivät Sauronin luota tulleista viestinviejistä. Musta ruhtinas ei ollut kuollut! Haldimir pelasi vaarallista peliä, jota Endrazor ei täysin hyväksynyt. Mutta sotaruhtinaan silmien kylmä katse piti kenraalin hiljaa.

Hetken kaikki olivat hiljaaa. Sitten Haldimir alkoi jälleen puhua. ”Kuulkaa, minä olen tullut luoksenne avoimin kortein puhumaan rehellisesti asioista. Te lähes kaikki tunnette minut. Minä haluan olla ystävänne. Kuultuani Numenorea kohdanneesta katastrofista lopetin heti sotatoimet siirtokuntia vastaan, sillä en halunnut veljien sotivan veljiä vastaan. Vielä vähemmän haluan sitä nyt. Olen tullut luoksenne tarjoten mahdollisuutta uuteen yhtenäisyyteen. Meillä on ainutlaatuinen mahdollisuus unohtaa menneet ja aloittaa alusta. Prinssi Gainor on kuninkaan laillinen perijä. Valitkaamme hänet yhdessä uudeksi Numenoren kuninkaaksi ja muodostakaamme kuninkaallinen neuvosto uudelleen. Mitä te sanotte, ruhtinas Linhiril”?

He istuivat vastatusten pöydän eri puolilla. Numenoren viimeinen sotaruhtinas ja Anduinin siirtokuntien kuvernööri. Ylhäisimmät jäljellä olevat Numenoren kruunun virkamiehet. Tuona päivänä he olisivat voineet päättää maailman kohtalosta keskenään ja kaikki olisi voinut sujua niin paljon paremmin. Mutta Linhiril tunsi Haldimirin ja tämän suuret unelmat. Hän ei jakanut niitä. Ruhtinas oli jo tehnyt omat sopimuksensa ennen tapaamista Haldimirin kanssa.

”Miksi Gainor olisi parempi kuin Ar-Pharazon”, huudahti amiraali Targir. ”Miksi vaihtaisimme yhden vihamielisen kuninkaan toiseen”? ”Koska minä voin kontrolloida häntä”, vastasi Haldimir. ”Ja koska hän ei ole paha. Gainor jakaa saman unelman kuin minä. Visiomme on yhteinen. Lisäksi niin sanoo lakimme ja olen ymmärtänyt teidät laillisuusmieheksi, ruhtinas Linhiril. Prinssi Gainor on laillinen perijä. Hänestä tulee kuningas”!

”Minä tunnen tämän prinssi Gainorin”, sanoi ruhtinas Sanlion katsoen Haldimiriin. ”En usko, että voit kontrolloida häntä, sotaruhtinas. Hänen mielessään palaa sama tuli kuin enonsa mielessä. Sitä ei voi sammuttaa. Joku toinen ehdokas voisi olla sopivampi kuninkaaksi. Prinssi Gainor ei ole ainoa Elrosin jäljeläinen Umbarissa”. Sen sanoessaan Sanlion katsoi kiinteästi Haldimiriin. Tämä yllätti Linhirilin, joka ei ilmiselvästi ollut odottanut mitään sellaista Sanlionilta. Mutta Haldimir oli Haldimir. Sanlionin kompromissiajatus ei voinut onnistua. Sillä jos Haldimirissa oli jokin suuri puute, oli se hänen kunnianhimonsa suunta. Aina se suuntautui Numenoren hyväksi ja sen suuruutta ajamaan, ei koskaan Haldimirin suuruutta ajamaan. Niinpä tuona päivänä Haldimir päästi käsistään kenties viimeisen tilaisuuden säilyttää Numenoren siirtokuntien yhtenäisyys ja estää lähestyvä sota. Mutta toisin ei voinut käydä. ”Gainorista tulee kuningas”, toisti Haldimir ilmeettömänä, kieltäytyen ymmärtämästä mitä Sanlion oli vihjannut!

”Puhuit Numenoren suuruudesta”, sanoi Linhiril kääntäen nopeasti keskustelun suunnan muualle. ”Me täällä Anduinin rannoilla haluamme myös sitä suuruutta, mutta haluamme rakentaa sen tänne omin käsin, emme alistamalla muita kansoja. Meidän Numenoremme tulee tuomaan Keskimaan kansoille ystävyyttä ja liittoa, ei yliherraa joka kukistaa heidät”! Haldimir katsoi ruhtinaaseen yllättyneenä. ”Mutta Numenoren yliherruus on pidemmän päälle hyväksi Keskimaan kansoille”, hän sanoi. ”Me olemme rakastavia isiä, jotka opettavat ja auttavat heitä. Ettekö te tiedä miten Turfan ja Harad ovat kehittyneet herruutemme alaisuudessa. Perennian villikansat ovat nyt sivistyneitä ja Darhar on kukoistava maa. Siirtymävaiheen on pakosta oltava väkivaltainen, mutta hyvä tarkoitus pyhittää tässä tapauksessa keinot”. Gilthmir avasi silloin suunsa. Hän oli vanha armeijan veteraani. ”Voit tuskin väittää, että tarpeetonta väkivaltaa ei olisi käytetty yhtenään. Keskimaan väkeä on myyty tuhansittain orjiksi ja vastarinta on kukistettu massamurhilla”.

Haldimir nyökkäsi katsoen Gilthmiriin, tietäen tämän ottaneen osaa moisiin toimiin nuorena. ”Niin, sitä ei kukaan voi kiistää. Se oli hulluutta jonka Sauron toi mukanaan. Se on nyt ohi. Minun alaiseni komentajat eivät äärimmäisyyksiin tule syyllistymään. Sen takaan”! Linhiril pudisti päätään. ”Silti vanhojen rikosten syyllisyys lepää raskaana monien komentajiesi ja sotilaidesi päällä. Eikä vähiten heistä kaikista prinssi Gainor ole syyllinen”! ”Eikö se lepää myös teidän yllänne”, sanoi ruhtinas Caliondo. ”Monet teistä ovat palvelleet armeijassa. Ja missä ovat nyt Arnachin vuorilaisten kylät? Mihin ovat kadonneet Emyn Arnenin maanviljelijät? Anduinin siirtokuntien väkeä viljelee heidän maitaan nyt. Yritättekö te sanoa, että nämä ylpeät kansat antoivat maansa teille vapaaehtoisesti”?

”Me olemme sotamme sotineet”, huudahti Targir. ”Vanhat riidat naapuriemme kanssa on sovittu. Tuskin on teidän asianne, ruhtinas Caliondo, alkaa ajamaan heidän asiaansa, kun heillä itsellään ei ole mitään huomautettavaa”!

”Me emme hyväksy unelmaasi”, sanoi Linhiril lyhyen hiljaisuuden jälkeen. ”Emmekä kuningastasi. Prinssi Gainorista ei tule Anduinin siirtokuntien hallitsijaa. Ei nimellisesti eikä käytännössä”! Haldimir näytti ensi kertaa hämmästyneeltä, kuin ei voisi uskoa että joku ei ajatellut samoin kuin hän. ”Mutta kuinka voisi olla toisin”, hän ihmetteli. ”Lain mukaan Gainor on kuninkaan perijä. Sitä ei voi muuttaa”! Nyt oli Linhirilin vuoro hymyillä voitonriemuisesti. ”Oletko varma, Haldimir”, hän tuumi salaperäisesti. ”Herra, ruhtinas Linhiril on Anduinin siirtokuntien kuvernööri”, huudahti delaatti Nolmel nähden Haldimirin hämmennyksen. Sotaruhtinas katsoi adjutanttiinsa ja ymmärsi mitä tämä tarkoitti. ”Kuvernöörin edikti”, hän sanoi hiljaa nyökytellen päätään. ”Kuninkaan neuvoston tulee vahvistaa ediktin voimaantulo, mutta kun neuvostoa ei ole ei vahvistusta tarvita”. Kuvernöörinä Linhiril saattoi säätää lakeja mielensä mukaan!

”Kun tämä neuvottelu on ohi alan säätää uutta ediktiä”, sanoi Linhiril. ”Sen voimalla ei kruunua voi enää periä naisen kautta, jos miespuolisia perijöitä on elossa. Julma Gainor ei tule ikinä hallitsemaan näitä siirtokuntia. Se ei tietenkään estä meitä elämästä rauhallisina naapureina Umbarin kanssa. Välillämme ei tarvitse olla konfliktia, vaikka valitsemmekin eri kuninkaat. Meillä voi yhä olla neuvoteltavia asioita päiväjärjestyksessä”!

Kenraali Endrazor ponnahti seisomaan ja osoitti syyttävällä sormella Isilduria. ”Istuisimmeko me muka toimettomina, kun hän kantaa kruunua johon ei ole oikeutettu? Sallisimmeko me moisen häpeän siirtokuntien ylle? Minä sanon teille, että..”. Hän olisi jatkanut vielä pidemmälle, jos olisi saanut. ”Herra, istukaa alas”, sanoi Nolmel rauhallisesti mutta kuuluvasti. ”Ja se oli KÄSKY”! Ajatukset vilisivät hurjalla nopeudella Nolmelin aivoissa. Heidän toiveensa olivat kaatumassa. Haldimir oli epäonnistunut ja nyt Endrazor teki kaiken vielä pahemmaksi. He olivat epäonnistumassa surkeasti. Kiihkossaan Nolmel unohti kohteliaisuuden ja vain komensi kenraalia. Tämä kuitenkin totteli, mutta Endrazorin silmät leiskuivat yhä vihassa.

Haldimir odotti rauhallisesti kenraalinsa kiukunpuuskan menevän ohi. Hänen ilmeensä oli lähes alistunut, kuin hän olisi aavistellutkin jotakin tämän suuntaista. Sillä tuolla hetkellä monet sotaruhtinas Haldimirin unelmista kokivat katkeran lopun. Mutta hän kantoi taakkansa tyynesti. Endrazorin istuttua paikalleen käänsi Haldimir katseensa Linhiriliin. ”Minä en tullut tänne uhkailemaan teitä”, hän sanoi rauhallisesti. ”Ottakaa siis tämä varoituksena. Gainorista tulee kuningas! Minä palaan Umbariin ja julistan teidän olevan kapinassa laillista hallitusta vastaan. Ja minä tulen kukistamaan tämän kapinan! Numenoren siirtokunnista tulee yhtenäisiä vaikka minun pitäisi vallata niistä jokaikinen. Tämä neuvottelu on ohi”.

Kaikkien katsellessa Haldimir nousi ja hänen alaisensa seurasivat esimerkkiä. Kävellessään kohti ulko-ovea sotaruhtinas loi vielä viileän katseen jokaiseen siirtokuntien edustajaan, kuin painaen mieleensä näiden kasvot. Kuin haluten muistaa vihollisensa, jotta tuntisi nämä kun he seuraavan kerran kohtaisivat. Ovella Haldimir vielä kääntyi. ”Kiitän teitä vieraanvaraisuudestanne, herrat”, hän totesi kuivasti. ”Ehkä ensi kerralla saatte nauttia Umbarin vieraanvaraisuudesta”. ”Minä odotan teitä”, vastasi prinssi Isildur käsi miekankahvalla. ”Tehkää niin”, vastasi Haldimir ja käveli alaistensa seuraamana ulos. Heidät päästettiin esteettä palaamaan sotalaivalleen, sillä neuvottelulippu oli yhä pyhä eikä sitä vastaan voinut rikkoa. Vain tunti laituriin kiinnityttyään sotafregatti jo irroittautui siitä ja lähti paluumatkalle kohti Umbaria.

Tuntia myöhemmin Endrazor ja Nolmel olivat kumpikin sotaruhtinas Haldimirin hytissä. Itse sotaruhtinas istui mietteliäänä pöytänsä takana. Kaksi muuta miestä seisoivat hänen edessään. Haldimir näytti edelleen täysin rauhalliselta. Vain Nolmel tunsi hänet kyllin hyvin tietääkseen, että sotaruhtinas oli lähes epätoivoisessa tilassa. Mutta silloinkin hänen aivonsa jo toimivat laatien uusia suunnitelmia. ”Kirous Anduinin siirtokunnille”, huudahti Endrazor raivoissaan. ”Hukutamme heidät vereen”! Nolmel huokaisi. ”Tavalliset siirtokuntalaiset ovat tuskin vastuussa ruhtinaidensa päätöksistä, herra”, delaatti tuumi. Mutta se ei rauhoittanut Endrazoria. ”Heti kun pääsemme takaisin Umbariin annamme armeijalle käskyn marssia”. kenraali huudahti. ”Tämä kapina lopetetaan alkuunsa”. Mutta Haldimir pudisti päätään. ”Voi, Endrazor. Aina niin kiivas. Varo ettei se koidu jonakin päivänä tuhoksesi. En näe mitä teitä on edessäsi, ystäväni. Jonakin päivänä olet valmis komentajaksi, mutta et vielä. Et vielä pitkään aikaan. Toiveemme ovat osoittautuneet vääriksi. Nyt tarvitaan malttia eikä nopeaa toimintaa. Meidän on laadittava suunnitelmamme tarkasti ja iskettävä vasta kun olemme valmiita. Vakuutan sinulle, Endrazor, että me kukistamme tämän kapinan. Mutta vasta kun on oikea hetki. Meillä on paljon tehtävää ennen sitä”.

”Emme siis tee mitään”, jatkoi Endrazor. ”En voi vain istua toimettomana tällaisena hetkenä”. Haldimir hymyili. ”Niin on hyvä, vanha ystävä. Sillä minulla on sinulle tehtävä. Heti saavuttuamme Umbariin lähdet matkalle”. ”Matkalle”, ihmetteli Endrazor. Haldimir nyökkäsi. ”Kyllä. Menemme sinne mihin sinä olisit halunnut alunperikin mennä. Sinä lähdet Mordoriin, kenraali. Mutta jätä meidät nyt, sillä minä olen väsynyt”.

Endrazor teki kunniaa ja poistui. Hänen silmänsä olivat täynnä innostusta mahdollisuudesta tavata Sauron ja näytellä ratkaisevaa osaa uuden liiton muodostamisessa. Heti kenraalin suljettua oven perässään sotaruhtinas Haldimir rojahti istumaan tuolilleen. Koko päivän pettymyksien tuska näkyi äkkiä hänen kasvoillaan. Nolmel kiiruhti herransa luokse viinipikari käsissään ja Haldimir joi sen yhdellä siemauksella. ”En voi uskoa sitä, Nolmel. Numenoren yhtenäisyys on mennyttä. Meidän on jälleen taisteltava veljiämme vastaan. Joku Endrazor palaa halusta päästä toimintaan, mutta minä tekisin mieluummin lähes mitä tahansa muuta. Mutta maatani en ole valmis sen vuoksi pettämään. Olkoon siis sota. Sitä he ovat halunneet ja sen he myös saavat”!

”Mutta herra”, huudahti Nolmel. ”Mordor? Emme kai liittoudu jälleen Sauronin kanssa”? Haldimir katsoi adjutanttiinsa tietäen miten syvästi tämä vihasi Sauronia. ”Meillä ei ole vaihtoehtoja, rakas Nolmel. Minä menin ensiksi siirtokuntien luokse toivoen yhtenäisyyttä heidän kanssaan. Jos olisin saanut siirtokunnat puolelleni, olisin ollut kyllin vahva mihin vain. Olisin voinut taistella Sauronia vastaan, jos tämä olisi yrittänyt puuttua asioihimme. Olisin voinut kukistaa hänet. Sillä Numenoren yhtenäisyys ja suuri tulevaisuus olisi vienyt sotilaiden mielistä pahuuden. Voi että voisi olla toisin ja ruhtinas Linhiril olisi asettunut puolellemme. Kuinka paljon mieluummin olisinkaan heidän liittolaisensa. Sillä he ovat veljiämme eikä paha ole heitä koskenut. Voi kunpa olisimme päässeet naimisiin kauniin rakastavan neidon kanssa, mutta nyt joudumme kosiskelemaan synkkää ja julmaa kumppania”.

Hetken Haldimir oli hiljaa, kooten ajatuksiaan. ”Emme pystyisi pitämään Sauronin viestiä salassa paljon pidempään”, hän sanoi viimein. ”Lähes puolet väestämme palvoo Sauronia jonkinlaisena jumalana. Kun he kuulevat Sauronin olevan elossa, tuo usko vahvistuu. Jos emme silloin ole yhtenäisiä siirtokuntien kanssa on meidän parasta näyttää Sauronin ystäviltä, tai muuten emme voi pitää edes Umbaria koossa. Meidän on pakko liittoutua Sauronin kanssa, Nolmel. Yritin estää sen loppuun asti, mutta nyt emme voi muuta. Meidän on suunniteltava toimemme hyvin. Ensiksi hoidamme siirtokunnat ja sitten Sauronin. Mutta siihen asti on meidän oltava hänen ystäviään”. ”Minä en luota Sauroniin”, tuumi Nolmel, iloisena siitä että Haldimir vihdoin uskoutui hänelle. ”En minäkään”, vastasi sotaruhtinas. ”Eikä hän luota meihin. Kuka voisi haluta moista liittoa, jossa kukaan ei luota keneenkään. Mutta vaihtoehtoja ei ole. Jälkimaailma tulee vihaamaan meitä, Valar tulevat kiroamaan meidät. Voimme puolustautua vain sillä, että sydämemme ovat puhtaat ja haluavat vain parasta kaikille. Joskus tarkoituksen on pyhitettävä keinot, rakas Nolmel”!

”Minä seuraan teitä mihin vain, herra”, vastasi adjutantti. ”Mutta onko viisasta lähettää Endrazor Sauronin luokse? Hän oli Numenoressa Sauronin miehiä, jos en ole erehtynyt. Hän voi paljastaa neuvottelumme siirtokuntien kanssa”.

Haldimir naurahti. ”Varmasti paljastaa. Mutta Sauron tietää kyllä siitä pian muutenkin. Niin on hyvä, sillä silloin hän tietää voivansa luottaa meihin. Hän tietää etten voi muuta kuin liittoutua hänen kanssaan. Endrazor on oikea mies Sauronin luokse. Joku muu voisi tehdä jotakin yllättävää. Minä tiedän täsmälleen mitä Endrazor tekee. Hänen kunnianhimonsa ja kiivautensa tekee hänestä ennalta arvattavan, Nolmel. Hän kertoo Sauronille kaiken mitä tietää, mutta hän ei tiedä mitään tärkeää. Hän tulee takaisin ja on Sauronin mies. Silloin minä olen turvassa, sillä tiedän ketä varoa ja pitää silmällä. On hyvä tietää missä ystävät ovat, Nolmel, mutta vielä parempi tietää missä viholliset ovat! Ole huoletta, sillä on Endrazorin ura millainen vain, ei hänen kohdalleen ole tähtiin kirjoitettu suurta kohtaloa”! Nolmel katseli komentajaansa täynnä ihailua. Tämä näytti välillä kykenevän ajattelemaan lähes kaikkea. Ehkä he olivat nyt pakotetut liittoutumaan Sauronin kanssa Anduinin siirtokuntia vastaan, mutta samalla kun Haldimir suunnittelisi kampanjaa siirtokuntien valtaamiseksi hän varmasti laatisi suunnitelmia myös Sauronin kukistamiseksi. Yksi kerrallaan heidän vihollisensa kaatuisivat. Ensin olisi siirtokuntien vuoro. Sitten Sauronin. Ja siinä sivussa kohtaisi loppunsa myös kenraali Endrazor, jos pettäisi sotaruhtinaansa!