MARSSI GORGOROTHIIN

Narces katseli huoneeseen kokoontuneita komentajia tyytymättömänä. He marssisivat! He marssisivat tänä aamuna, halusi Narces sitä tai ei. Hän ei halunnut! Oli liian aikaista. Kaikki hänen vaistonsa neuvoivat pysymään leirissä. Aliruhtinas halusi lepuuttaa joukkojaan ja tiedustella rauhassa mitä edessä oli. Mutta kuninkailla oli kiire. He halusivat sodan loppuvan mahdollisimman pian. Narceksella oli vastaväitteitä. Sota ei ollut vielä ohi, vaikka Haldimir ”kaunis” oli kuollut. Sauronilla oli yhä voimakkaita joukkoja ja taitavia komentajia alaisinaan. Nyt ei ollut oikea hetki olla huoleton.

Mutta kerrankin Ereinion ei kuunnellut aliruhtinastaan. Hän ja Arnorin Elendil olivat koonneet lähimpänsä ja ratsastaneet Osgiliathiin organisoimaan hyökkäystä Minas Ithilin valtaamiseksi takaisin. Eriadorin armeija oli joutunut antamaan heidän mukaansa koko Arnorin divisioonan sekä joukon parhaita komentajiaan. Sotaruhtinas Guilin oli kuninkaiden mukana neuvottelemassa tulevista sotaliikkeistä. Myös Gildor Inglorion oli heidän mukanaan kenttäkomentajana, joka komentaisi Minas Ithilin operaatiota. Mutta tietysti Ithilin yhteydet itään pitäisi ensin olla poikki. Siksi Narces oli saanut hätäisen käskyn marssia heti Barad Durin edustalle ja uhata samalla Minas Ithiliä idästä käsin. Näin kaupunki kaatuisi varmasti.

Narceksen oli pakko totella saamaansa käskyä. Hän katseli viileästi komentajia edessään. Suuri osa heistä ei ollut hänen ystäviään. He näkisivät mielellään aliruhtinaan epäonnistuvan. Narces luuli jopa näkevänsä ivallisen hymyn ruhtinas Erendurin huulilla. Tämä näki selvästi, ettei Narces halunnut marssia tuona aamuna yhteen mihinkään. Mutta käsky oli käsky!

”Ruhtinas Emrys”, Narces sanoi viimein kuuluvasti. Nuorekas Sindarin ruhtinas kohotti katseensa. Into näkyi selvästi hänen silmissään. Oliko hän saamassa tehtävän? ”Te otatte kärkijoukon komentoonne”, jatkoi Narces. ”Osastoon kuuluu yksi Sindarin prikaati, yksi Gondorin siirtoarmeijan prikaati, 1200 miestä Minhiriathin kevytaseisia ja koko päämajan tiedustelukomppania”. Narces soi lyhyen ajatuksen päämajan Laiquendi tiedustelijoille, joita taitava kapteeni Feredir komensi. Feredir oli Sinda, mutta äidin puolelta Laiquendia. ”Saat vielä mukaasi 1.Forlondin Prikaatin. Niiden pitäisi riittää etujoukolle. Marssi suoraan Udunin laakson läpi Rautakidaksi kutsuttuun solaa. Etenet solan läpi Gorgorothin tasangolle ja jatkat marssia kaakkoon, kohti Orodruinia. Sen juurella pysähdyt odottamaan pääarmeijaa ja ohjeita. Ole varovainen, ruhtinas, ettei teitä yllätetä. Älä pidä liikaa kiirettä, että muut yksiköt pysyvät mukana. Voit pysähtyä Rautakidassa odottamaan, jos olet liiaksi edellä muita”. Ruhtinas Emrys nyökkäsi. Hän oli nouseva nimi Sindarin joukoissa. Ruhtinaan ilmeestä näki, että hän tulisi ottamaan kaiken irti tästä tilaisuudesta saada itsenäinen komento.

”Keneltä saan tukea jos kimppuuni hyökätään”, kysyi Emrys mietittyään hetken. Sitä oli Narceskin miettinyt tarkkaan. Lindonin divisioona oli saanut levätä Morannonin hyökkäyksen aikana. Narces oli vieraillut divisioonan luona vain pari päivää aiemmin ja oli aistinut selvästi joukkojen hengen. He paloivat halusta päästä vihollisen kimppuun ja lopettamaan sotaretken. Valinta oli siksi selvä. ”Ruhtinas Erendur suojaa selustanne”, totesi Narces. Koska Gildor oli poissa Erendur komensi yhä Lindonin divisioonaa. Kuullessaan Erendurin nimen Emrys nyökkäsi tyytyväisenä. Hänen maansa olivat aivan ruhtinas Erendurin kaupungin, Harlodin naapurissa. Kumpikin ruhtinas kunnioitti toista ja heidän välillään oli tiivis liitto, joskaa ei ehkä ystävyys. Narces vilkaisi Erenduriin, jonka kasvoilla paistoi avoin innostus. Sama oli varmasti monen ruhtinaan mielessä. Viimeinkin he pääsisivät Barad Durin kimppuun. Viimeinkin he saisivat kostonsa kaikista kärsimyksistä. Mutta Narces tiesi paremmin. Syytä liialliseen intoon ei ollut. Lisää kärsimyksiä he kohtaisivat Barad Durin luona. Se oli varmaa!

Käskynjako oli lyhyt, kuten Narceksen pitämät yleensäkin. Hän jakoi käskyt nopeasti ja täsmällisesti. Jos joku alainen halusi muuttaa hänen käskyjään, sitä ei kannattanut sanoa käskynjaossa vaan vasta sen jälkeen, kahdenkesken! Nyt Emrys jäi odottamaan muiden poistumista ja lähestyi sitten aliruhtinasta.

”Narces, minua mietityttää ratsuväen puuttuminen kärkijoukosta”, totesi Emrys. Narces kohautti olkapäitään. ”Totta kai olisi parempi jos saisit mukaasi voimakkaan osaston ratsuväkeä. Mutta se ei vain nyt ole mahdollista. Ruhtinas Marhad on lähes koko ratsuväen kanssa Osgiliathissa. Yksi ratsuväen pataljoona on palaamassa huoltokolonnaa suojaamasta. Haluaisin odottaa että he ehtisivät mukaasi, mutta käskyni eivät sitä salli. Meidän on marssittava heti, sillä armeija Osgiliathissa valmistautuu marssimaan Minas Ithiliä vastaan. Siksi meillä on jo kiire”. Emrys nyökkäsi. Narceksen puheen läpi häneen tarttui erityisesti sana kiire! ”Teen parhaani”, hän totesi. ”Pistän joukot liikkeelle heti”. ”Tee niin”, vastasi Narces. ”Minä lähetän ratsuväen jäljestäpäin, kunhan he saapuvat. Mutta älä laske heidän varaansa, Emrys. Pataljoona on varmasti väsynyt pitkän retken jäljiltä. En usko heidän tavoittavan sinua ennen Orodruinia”. Emrys teki kunniaa ja poistui. Sana kiire kaikui yhä hänen mielessään. Joukot piti saada liikkeelle ja nopeasti!

He marssivat jälleen. Sir Einion istui mukavasti suuren sotaratsunsa selässä ja katseli säälivästä marssivaa jalkaväkeä. Oli talvi ja ilma ei ollut kovin lämmin, mutta siitä huolimatta Udunin kuivan laakson ilma oli täynnä hiekkaa ja pölyä. Jossakin edessä marssiva etujoukko oli nostattanut sen ja nyt Lindonin divisioonan joukot lisäsivät pölyn määrää. Välillä Einionilla oli vaikeuksia nähdä Emrysin joukkoja edessään. Hän saattoi nähdä heidän löyhän muodostelmansa. Minhiriathilaisten vihreät univormut näkyivät kaukana edessäpäin, levittäytyneinä Emrysin joukkojen eteen.

Huolimatta pölystä Einion oli hyvällä tuulella. He olivat jälleen liikkeelle. Hänen Morannonissa saamansa haava oli parantunut hyvin eikä vaivannut enää lainkaan. Tärkeintä oli että he marssivat. Kaikki päättyisi Barad Durissa. Siellä Eriadorin Armeijalla oli kohtaaminen Sauronin kanssa. Vasta kun tämä olisi kuollut voisivat he palata kotiin! Mutta ei ainoastaan sotaretken mahdollinen päätös saanut ritareita hyvälle tuulelle. He olivat vihdoinkin avoimessa maastossa ja ratsailla. Pitkät keihäät aseinaan Lindonin ritarit olivat valmiita taisteluun. Jokaisen mielessä paloi halu päästä iskemään täyttä laukkaa vihollisen kimppuun keihäät tanassa. Mutta se ei vaikuttanut todennäköiseltä. Jos edessä olisi vihollisia, raivaisivat Emrysin joukot heidät pois tieltä. Luultavasti Lindonin ritarien kohtalona olisi uusi piiritys Barad Durissa, jälleen jalkaisin! Einion ei rakastanut taistelua, mutta hän tiesi että se oli välttämätöntä voiton saavuttamiseksi.

”Herra, luuletko että joudumme taistelemaan tänään”, kysyi Einion tähystäen sivuillaan kohoavia vuoren seinämiä. ”En usko”, vastasi sir Darchas, kuulostaen pettyneeltä. Myös hän olisi halunnut johtaa komppaniansa vihollisen jalkaväen rivistöä vastaan. ”Ruhtinas Erendur vaikuttaa tyytymättömältä, kun olemme marssijärjestyksessä vasta toisena”, jatkoi Darchas, kuin se selittäisi miksi he eivät joutuisi taisteluun. ”Hänkin tietää sen merkitsevän tylsää marssia Orodruinille”. Einion käänsi katseensa Darchasiin. ”Sinnekö olemme menossa”, hän kysyi kiinnostuneena. ”Mitä sitten”, tuhahti Darchas. ”Vuori kuin vuori”!

”Me olimme matkalla sinne, herra”, vastasi Einion hiljaa, äkkiä surullisena. ”Orodruin”, hän sanoi kuin maistellen sanaa. Kuin vihaisi sitä”! Darchas katsoi yllättyneenä Einioniin. ”Mitä oikein puhut, Einion”, hän kysyi. ”Silloin kun Pyhän Piirin Alagos ja sir Caragor kuolivat”, selitti Myndagen. ”Me olimme matkalla Orodruinille, kun jouduimme Ithilienissä väijytykseen. Meidän piti tarkkailla vuorelta käsin vihollisen toimintaa”. Einion nyökkäsi. ”Ihmeellistä, että kaikkien näiden vuosien jälkeen näemme viimein tuon vuoren. Kenties voin viimein täyttää tehtävämme ja kiivetä huipulle”. Darchas käännähti vihaisena. ”Palaa tähän hetkeen, Einion. Caragor kuoli koska oli huolimaton ja Alagos koska ei ollut kyllin hyvä. Turha heitä on jäädä suremaan. Meillä on oma tehtävämme, eikä vanhoilla asioilla ole merkitystä. Caragor ei ole sen arvoinen, Einion. Hän petti teidät kyvyttömyydellään”.

Einion oli hetken vaiti. Niin, sir Caragor oli kenties tuona päivänä jättänyt ritarinsa pulaan. Mutta voisiko yksi virhe pyyhkiä pois kaikki ne onnelliset päivät, kun hän oli kouluttanut heitä. Sir Caragor oli opettanut ritareilleen kaiken mitä osasti. Myös Darchas oli hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa. ”Et tiedä mistä puhut, Darchas”, sanoi Einion viimein. ”Sinä et ollut siellä. Sinä et tiedä mitä tapahtui”! Sen sanottuaan Einion kannusti hevostaan ja siirtyi kauemmaksi Darchasista. Mutta tämän mustien silmien arvioivaa katsetta hän ei päässyt pakoon.

Myöhemmin monet sotilaat ja komentajat muistivat Gorgorothin taistelua edeltävästä marssista juuri huolettomuuden ja innostuksen. Armeija oli taas liikkeellä. He marssivat väärään suuntaan, mutta se suunta veisi heidät lopulta kotiin. Monet komentajat miettivät jo tulevaa Barad Durin piiritystä. Juuri kenenkään ajatukset eivät olleet lähestymismarssissa, jota he parhaillaan suorittivat. Ruhtinas Emrys marssi vauhdikkaasti haluten tehdä vaikutuksen komentajiinsa. Hänen takanaan ruhtinas Erendur oli ilmeisesti jonkinlaisen huolettomuuden vallassa. Hän uskoi tietävänsä, ettei tuona päivänä taisteltaisi. Se oli Erendurille pettymys, mutta ei kovin paha sellainen. Koska vihollinen ei ollut lähimaillakaan, Erendur marssi rauhallisesti haluten joukkojensa saapuvan Barad Durin edustalle levänneinä. Kahden osaston välille alkoi muodostua aukko, joka piteni nopeasti.

Ruhtinas Erendurin rauhallisuus oli tarttunut myös varakomentaja Mardeloniin. Kun kärkiprikaatin komentaja saapui heidän luokseen pyytäen lupaa saada marssia nopeammin pysyäkseen Emrysin perässä, ei kumpikaan innostunut ajatuksesta. ”Jos ruhtinas Emrys marssii liian nopeasti, on se hänen oma ongelmansa”, totesi Erendur. ”Minä en aio saapua Barad Durin edustalle joukot puolikuolleina, vain että pääsisimme aloittamaan piiritysasemien rakentamisen muutamaa tuntia aikaisemmin”. Se päätti keskustelun sillä erää, etenkin kun Mardelon oli samaa mieltä. Lindonin divisioona jatkoi rauhallista marssiaan halki aution Udunin laakson.

Sir Faiglion talutti hevostaan ja pyyhki välillä hikeä kasvoiltaan. Ilma oli täynnä pölyä, jota esikunnan vankkurit nostivat maasta. Sää oli ollut kuukausien ajan kuiva ja Udunin laakson noidankattilassa ilma oli tukahduttavan kuumaa. Silti Faiglion tunsi mielensä reippaaksi. Vihdoinkin Eriadorin armeija marssi. Odotus oli ohi! Faiglion veti syvään henkeä. Hän kuuli vankkurinajajien huudot ja nuorten lähettien innokkaat hihkaisut. Muuten kaikki oli hiljaista. Armeija marssi vaitonaisena heidän jäljessään. Edessä päin, pölyn keskellä, ritari saattoi nähdä Nenuialin divisioonan harmaan jonon. Jossakin heidän edessään oli Lindonin divisioona ja vieläkin kauempana ruhtinas Emrysin nopeasti koottu osasto.

Faiglion tiesi että hänen pitäisi ajatella marssia ja kaiken sujumista. Mutta ritarin ajatukset olivat muualla. Miten kävisi mahtavan Pyhän Piirin ritarikunnan, kun sota vain jatkui ja jatkui? Se askarrutti yhä enemmän Faiglionin mieltä. Kolme ritaria oli kuollut Dagorladilla! Miten monta tulisi vielä kuolemaan? Sir Arminas ei voisi kuolla. Siihen Faiglion ei uskonut hetkeäkään. Mutta entä he muut? Voisiko ritarikunta selvitä, jos vain yksi ritari palaisi sodasta Lindoniin? Voisiko Lindonin kuningaskunta selvitä, kun sen parhaimmisto jäisi palaamatta sodasta? Eniten ritaria suretti sir Caimenturin kuolema. He olivat olleet nuorimmat ritarikunnan jäsenet ja siksi myös läheiset toverit.

Väsyneesti Faiglion katseli ympärilleen kuullessaan rysähtävän äänen. Kaksi vankkuria oli törmännyt toisiinsa synnyttäen pienen ruuhkan. Faiglion mietti hetken nousisiko ratsaille ja lähtisi selvittämään tilannetta. Ruhtinas Glorfindelia ei näkynyt missään ja marssiupseeri Alcamir oli jossakin poissa. Aliruhtinas Narces talutti hevostaan vain kymmenen metrin päässä Faiglionista, mutta ei vilkaistuaan vankkureita ei tehnyt elettäkään liikkuakseen siihen suuntaan. Syrjäsilmällä Faiglion huomasi Vihersataman Gellanin kiiruhtavan paikalle auttamaan vankkurikuskeja. Mutta se ei kiinnostanut enää Faiglionia. Hän katseli Narcesta. Lyhyehkön aliruhtinaan katseli oli jossakin edessä ja kasvoilla oli äkkiä huolestunut ilme. Jotakin oli tekeillä! Faiglion ei tiennyt mitä, mutta hän luotti Narceksen vaistoon. Eriadorin armeija oli kuin hyvin öljytty kone. Kun joku siinä ei toiminut, Narces näki tilanteen heti. Nyt Narceksella oli juuri tuo ilme, joka kertoi että jotakin oli pielessä, mutta aliruhtinas ei tiennyt mitä!

Faiglion huokasi. Miten paljon hänellä olikaan opittavaa, jos hän ikinä aikoi olla yhtä hyvä kuin sir Denhal tai sir Enlian. He olivat poissa ja enemmän vaadittiin nyt nuoremmilta ritareilta. Mutta oliko Faiglionista moiseen vastuuseen? Totuus oli, että hän ei tiennyt. Epäilys jäyti äkkiä nuoren ritarin mieltä. Sillä Narceksen ilmeestä hän aavisti, että paljon vaadittaisiin heiltä kaikilta tänään. Totuus oli, että sir Denhal olisi Narceksen tapaan aavistanut jotakin olevan pielessä, mutta Faiglion ei! Mitä Enlian olikaan sanonut mahtavista ritareista, vain 10 minuuttia ennen kuolemaansa? Jotakin pelottomuudesta? Faiglion ei ollut kuunnellut, sillä tuolloin kuolema oli ollut lähellä. Hän oli vain ajatellut edessä olevaan taistelua. Se ei pelottanut häntä, mutta huolestutti melkoisesti. Nyt hän ei saisi ikinä tietää mitä mahtava sir Enlian oli tarkoittanut!

Sitten tuon päivän odottelu ja rauhallinen marssi oli ohi. Komentaja Alcamir ilmestyi pölyn keskeltä ratsastaen. Hän pysäytti hevosensa aivan aliruhtinas Narceksen vierelle. Faiglion kiihdytti askeleitaan siirtyen lähemmäksi. Jotakin oli tekeillä! Hän ehätti juuri ajoissa kuulemaan Alcamirin sanat. ”Herra, ruhtinas Emrysin ja Lindonin divisioonan väliin on syntynyt aukko, joka pitenee kokoajan. He eivät ole sovittaneet marssinopeuttaan toistensa vauhtiin”.

Faiglion näki miten Narces nyökkäsi. Pöly esti näkemästä kauaksi eteen. ”Miten kaukana Emrys on nyt”, aliruhtinas kysyi. Ääni oli rauhallinen, kuten aina. Narces ei hätiköinyt ikinä! ”Hän on juuri saapunut Rautakidaksi kutsuttuun paikkaan”, vastasi Alcamir. Nuorekkaan komentajan äänessä kuului jännitys ja huoli. ”Siellä Udunin laakso kapenee kapeaksi solaksi. Rautakidan takana avautuu Gorgorothin tasanko”. Faiglion tunsi sydämensä lyövän nopeammin kuullessaan nimen Gorgoroth. Siinä oli paha kaiku! Melkein kuin..melkein kuin ritari olisi viimeinkin aavistanut jotakin. Mutta mikä oli uhka, sitä hän ei tiennyt. ”Pysähtyikö Emrys solan suulle odottamaan Erenduria”, kysyi Narces. Alcamir pudisti päätään. ”Hän näyttäisi jatkavan nopeaa marssiaan suoraan tasangolle, herra”.

Narces nyökkäsi ja oli hetken hiljaa. ”Lähdenkö minä Emrysin perään, herra”, kysyi Alcamir viimein, kärsimättömänä. Narces pudisti päätään. ”Ei, komentaja. Minä menen itse eteen. Haluan nähdä mitä siellä tapahtuu. Ratsasta sinä taakse etsimään Ruhtinas Linhirilin ratsuväkeä. Haluan heidät kärkeen niin pian kuin mahdollista”. Alcamir teki kunniaa ja aikoi kannustaa hevostaan, mutta Narces pysäytti hänet. ”Kerro ratsuväen komentajalle, että haluan heidät eteen NYT HETI”, huudahti aliruhtinas. Alcamir nyökkäsi ja oli samassa poissa, kadoten pölyn ja vankkurien keskelle.

Narces nousi hevosensa selkään ja katseli ympärilleen. Faiglion tiesi hänen etsivän itselleen saattuetta ja nousi oman hevosensa satulaan. ”Herra, minä tulen kanssanne”, ritari totesi silmät säihkyen. Tässä oli vihdoinkin toimintaa! Narces nyökkäsi tyytyväisenä. ”Yksi riittää, jos se on Pyhän Piirin ritari”, aliruhtinas totesi. Faiglion hymyili ylpeänä.

UDUNIN LAAKSO

Ruhtinas Erendur tähysti eteenpäin. Ensi kertaa tuon päivän aikana hän ei ollut täysin varma itsestään. Varmuus oli tuntunut mahtavalta kaikkien epäröinnin vuosien jälkeen. Mutta nyt! Emrys ei ollut pysähtynyt Rautakidassa. Sindarin ruhtinas oli marssinut suoraan Gorgorothin tasangolle. Mutta jos jotakin tapahtuisi, olisi Erendur liian kaukana tukeakseen häntä. Silti, virhe oli Emrysin, joka marssi liian nopeasti. Erendur tiesi olevansa syytön ongelmaan. Mutta mitä hän tekisi asialle? Kopea ilme kasvoillaan Erendur vilkaisi ympärilleen. Mardelon oli hänen rinnallaan, kuten aina. Uskollinen Mardelon, jonka levollisilla kasvoilla ei näkynyt huolen häivääkään. Suoraan edessä ratsasti ruhtinas Galendilin talonväenkomppania sir Darchasin komennossa. Heidän yleensä niin säihkyvät haarniskansa olivat nyt pölyn peitossa.

”Herra, ratsastajia lähestyy”, huudahti adjutantti osoittaen taaksepäin. Erendur kääntyi katsomaan ja kirosi. Hän olisi tunnistanut toisena ratsastavan haltian missä tahansa. Eikö hän ikinä saisi rauhaa aliruhtinas Narcekselta? Eikö riittänyt että alhaissyntyinen noldo antoi hänelle käskyjä lähettien välityksellä? Nyt aliruhtinaan täytyi vielä tulla itsekin Erenduria valvomaan. Mutta Erendur tiesi kyllä miksi Narces saapui. Tämä halusi nauttia vallantunteesta, kun noldorin ylhäinen ja jalo ruhtinas oli kerrankin alhaisen Narceksen suorassa käskyvallassa. Erendur kohautti olkapäitään ja terästi mielensä kohtaamiseen vihaamansa Narceksen kanssa. Kaksi muuta ratsastajaa eivät häntä kiinnostaneet. Toinen oli Pyhän Piirin nuorin ritari, sir Faiglion, ja toinen oli joku tavallinen lähetti.

Pian ratsastajat saavuttivat divisioonan komentoryhmän. Aliruhtinas Narces pysäytti hevosensa aivan Erendurin eteen. Hänellä ei ollut kypärää päässään, pisti Erendur halveksivasti merkille. Muut paikallaolijat saattoivat tuntea käsinkosketeltavan jännityksen kahden haltian välillä, kun nämä istuivat hevosten selässä vastatusten. Erendurin katse oli ylpeä ja kaukainen, Narceksen taas hillityn arvioiva. Hetken kumpikin oli hiljaa, kuin päättäneenä että toisen olisi tervehdittävä ensin. Sitten Narces hymyili kylmästi. ”Tervehdys, herra”, hän totesi. Erendur vastasi jäykällä nyökkäyksellä, juuri oikean syvyisellä aateliselta alhaissyntyiselle.

Jos Narces tunsi harmia hän kätki sen hyvin. ”Mikä tuo teidät tänne, herra”, kysyi sir Mardelon nopeasti, peläten Narceksen muuten sanovan jotakin harkitsematonta. Narces vilkaisi eteenpäin, kohti Rautakitaa ja Gorgorothin tasankoa. ”Välinne ruhtinas Emrysin osastoon on liian pitkä. Marssi ei suju niin kuin pitäisi”, huomautti aliruhtinas. Tämän kuullessaan Erendurin silmät leimahtivat. ”Ruhtinas Emrys itse marssii liian nopeasti””, ruhtinas huudahti. ”Mene hänelle puhumaan, Narces, ja jätä meidät rauhaan”.

Narceksen silmät laajenivat hetkeksi. Erendur oli lähes epäkunnioittava, eikä armeijan aliruhtinaan tarvinnut moista kuunnella. Mutta Narces hillitsi itsensä, kuten yleensäkin. ”Olen juuri matkalla Emrysin luokse, herra”, hän vastasi viimein. ”Mutta teidän täytyy myös kiiruhtaa omaa marssianne. Vaikka virhe olisi Emrysin, on teidän velvollisuutenne pysyä tukietäisyydellä hänestä. Ehdotan, että yritätte saavuttaa sellaisen aseman mahdollisimman nopeasti”.

”Me vauhditamme marssiamme, herra”, vastasi sir Mardelon nopeasti. ”Mutta mitä aiotte tehdä Emrysin suhteen”? Narces katsoi taas eteenpäin ja aliruhtinaan silmissä oli nyt huolta. ”Pysäytän hänen marssinsa kunhan ehdin sinne. Odotamme teitä, Mardelon. Tulkaa niin pian kuin voitte”. Mardelon nyökkäsi. ”Mutta, nyt, herrat, minun täytyy kiiruhtaa”, totesi Narces. ”Ai niin, Linhirilin ratsuväen pitäisi saapua pian takaanne. Haluan heidät eteen! Kun he saapuvat jättäkää tie vapaaksi, että he pääsevät ohitsenne”. Sen sanottuaan Narces kannusti hevostaan ja kahden saattajan seuraamana kiiruhti eteenpäin.

Erendur katseli hänen jälkeensä viileästi. ”Millainen komentaja hän onkaan”, huudahti yksi talonväen ritareista ihaillen. ”Aina siellä missä häntä tarvitaan”! Erendur käänsi jäätävän kylmän katseensa ritariin ja vaiensi tämän. ”Millainen komentaja todellakin”, tuhahti ruhtinas viimein. ”Aina paikkaamassa omia virheitään. Minä en niistä aio kärsiä”. Mardelon katsoi herraansa hämmästyneenä. ”Emmekö kiihdytä marssia, herra”, hän kysyi varovasti. Erendur kohautti olkiaan, kuin koko asia ei olisi juurikaan häntä kiinnostanut. ”Vähennetään taukoja ja lisätään vauhtia hieman”, hän vastasi lopulta. ”Mutta kuormastoa emme jätä, emmekä kiihdytä rientomarssiin. Emrys saa luvan odottaa, kun kerran itse marssi liian nopeasti”. Mardelon nyökkäsi ja kiiruhti antamaan uusia käskyjä. Erendur jäi paikoilleen ja tuijotti vielä hetken Narceksen nopeasti loittonevaa hahmoa. Viha paistoi avoimena ruhtinaan silmistä.

He etenivät parijonossa ratsastaen. Vauhti oli tuskallisen hidasta, sillä kaukana edessä sir Einion saattoi nähdä Emrysin osaston katoavan jo Gorgorothin tasangolle. Sydän kehoitti häntä kiiruhtamaan, mutta käskyt kielsivät sen. Sir Darchas ratsasti edelleen levollisena aivan etujoukon takana. Hänen ajatuksensa olivat ehkä jo tulevassa piirityksessä, tai taakse jääneissä taisteluissa. Darchaksesta ei ikinä oikein tiennyt mitä tämä ajatteli. Kapteenin mustia silmiä oli mahdotonta lukea. Se huolestutti Einionia, vaikka hän ei tiennyt miksi. Oli kuin Darchas ei olisi halunnut kenenkään aavistavan mitä ajatteli.

Vaikka kapteeni oli rauhallinen hänen komppaniansa ei ollut. He olivat nyt veteraaneja jokaikinen. He saattoivat nähdä olevansa vaarallisessa paikassa, jyrkät kiviset rinteet kummallakin puolella. Paikka oli ihanteellinen väijytykseen. Hitaasti mutta varmasti ritarien välit pitenivät kun he siirtyivät tiukasta marssimuodostelmasta löyhempään etenemisryhmitykseen. Jos Darchas näki sen, hän ei reagoinut mitenkään. Einion viittoi jatkuvasti etujoukkoja siirtymään edemmäksi ja parijonon jonoja siirtymään kauemmaksi toisistaan. Hän saattoi nyt tuntea uhan kaikkialla ympärillään. Se nousi mustista tuliperäisistä kivistä ja itse kuumasta ilmasta. Hän saattoi tuntea vihan. Mordor! Itse maa valitti vihan ja raivon vallassa. Heitä se vihasi, herraansa se pelkäsi!

Ritarien katseet olivat tiukasti ympäröivissä rinteissä. He puristivat seipäitään tiukasti ja monet olivat laskeneet kuumuudesta huolimatta kypäriensä silmikot alas. Sir Einionin oma kypärä oli hänen kädessään, sillä ritari halusi nähdä ympärilleen esteettä. Väsyneesti Einion pyyhki hikeä otsaltaan. Ilma seisoi ja oli täynnä pölyä. Se lisäsi uhan tuntua. Samassa kolme ratsastajaa ilmestyi takaa ja ohitti komppanian. Einion teki kunniaa nähdessää aliruhtinas Narceksen. Tämä vastasi tervehdykseen, mutta ei pysähtynyt. Hetken Einion halusi kannustaa omaa hevostaan ja liittyä aliruhtinaan seuraan. Tällä ei ollut kypärää tai haarniskaa. Eikö aliruhtinaan henki olisi enemmän kuin vaarassa, kun pian...pian mitä? Einion henkäisi syvään. Hän oli jälleen lähes aavistanut jotakin. Tapahtuisiko jotakin?

”Mikä hätänä”, kysyi sir Myndagen, joka näki Einionin kalvenneen. Mydangen oli nyt Darchasin läheisin toveri, tai ehkä paremminkin seuraaja. Hän oli lapsena leikkinyt samassa joukossa Darchasin ja Einionin kanssa. Mutta Myndagenista ei olisi ikinä Lucianin korvaajaksi. Einion tiesi sen paremmin kuin hyvin. Myndagen voisi olla vain seuraaja, ei toveri. Einion vilkaisi levottomana Darchasiin. He tulivat yhä huonommin toimeen nyt. Einion hyväksyi yhä vähemmän Darchasin toimia, eikä tämä sietänyt kritiikkiä. Heidän välilleen oli muodostunut aukko, jota ei voisi enää paikata.

”Aliruhtinas Narces menee kärkeen”, vastasi Einion, viitaten eteenpäin. ”Onkohan se viisasta”, mietti Myndagen ääneen. ”Hän taisi antaa uusia käskyjä”, totesi Einion. ”Lähetit ovat liikkeellä. Mitä mieltä olet, kapteeni”?

Darchas hymyili. ”Luulen että kiihdytämme marssivauhtiamme”, hän vastasi. ”Tätä matelua onkin jatkunut jo riittävän pitkään. Palan halusta päästä levittäytymään Gorgorothille. Se on sentään kunnon maastoa raskaalle ratsuväelle”. Myndagen hymyili hieman ivallisesti. ”Herramme Erendur ei varmasti ollut tyytyväinen, jos Narces kävi henkilökohtaisesti antamassa hänelle käskyjä”, ritari tuumi. Darchas nauroi. ”Ei todellakaan. Heidän välillään ei rakkautta tuhlata. Erendur ei voi sietää palvelua niin alhaissyntyisen miehen alaisena, eikä Narces voi sietää Erendurin halveksuntaa itseään kohtaan”.

Einion nyökkäsi. Juuri niin se tuntui olevan. ”Herramme Galendil ei myöskään ole Narceksen ystäviä”, hän tuumi katsoen mietteliäänä Darchakseen. ”Ei todellakaan”, tämä vastasi. ”Ruhtinas Galendilin viisaus on suurempaa kuin monet uskovatkaan. Mutta Narceksesta en osaa sanoa. Hän on korvaamaton tälle armeijalle, sen verran tiedän. Kenties herramme voisi toimia viisaammin ja tukea Narcesta, sen sijaa että vastustaa tätä joka tilanteessa”. Einion katsoi yllättyneenä kapteeniin. Tämä ei yleensä ikinä arvostellut herraansa Galendilia. Einion oli luullut Darchasin uskollisuuden olevan sokeaa ja kaiken voittavaa. Mutta edes Darchas ei loppujenlopuksi ollut niin helposti luettavissa. Voi, Einion tiesi että hänellä oli vielä valtavasti opittavaa haltioista. Aina kun hän luuli ymmärtävänsä näitä, hän joutui toteamaan olleensa väärässä.

Einion antoi katseensa jälleen kiertää ympäröiviä rinteitä. Vaaran tunne voimistui hetki hetkeltä. ”Vaistoatko jotakin”, kysyi Darchas. ”En tiedä”, vastasi Einion. ”Ilmassa on vaaran tunne. Mutta en osaa sanoa johtuuko se tästä maasta. Ehkä Mordor ei ikinä pääse eroon siitä, vaan se on aina täällä. Vihan tunne kaikkea hyvää ja kaunista kohtaan! Mutta...en osaa sanoa. Siinä on jotakin muutakin”. Darchas nyökkäsi. ”Pidetään silmämme auki”, hän totesi. Jopa Darchas luotti Einionin aavistuksiin. ”Ikävä kyllä emme voi tehdä muuta”, Darchas lisäsi. ”Meillä on käskymme”. ”Niin”, vastasi Einion haluten kiiruhtaa Narceksen perään. Sitten hän äkkiä hymyili itselleen. Pyhän Piirin ritari oli aliruhtinaan mukana. Mitä voisi tehdä sir Einion, jos sir Faiglion ei pystyisi suojelemaan aliruhtinastaan? Ei mitään! ”Meillä on käskymme”, toisti Einion ja viittasi taas kärkiratsastajiaan siirtymään kauemmaksi eteen.

Aika kului ja jännitys lisääntyi jatkuvasti. Kolonna lähestyi Rautakitaa ja vuoren rinteet olivat yhä lähempänä ritarien ympärillä. Laakso kapeni kohti kapeaa aukkoa, josta he pääsisivät Gorgorothin tasangolle. Aliruhtinas Narces oli kadonnut eteen, pölyn ja hiekan sekaan. Häntä ei ollut kuulunut takaisin. Darchasin komppania eteni edelleen hitaasti ja varovasti. Kapteeni Mardelonin vihainen viesti kiihdyttää vauhtia ei ollut saanut vastakaikua Darchasin tai Einionin taholta. He tunsivat vaaran kaikkialla ympärillään. He aistivat sen Udunin laakson kivissä ja kallioissa. Se oli ilmassa heidän ympärillään jättämättä heitä rauhaan. VAARA! He levittäytyivät niin paljon kuin voivat ja jatkoivat hidasta marssiaan. Darchas oli kuin jännitetty vieteri, valmiina syöksymään toimintaan. Hänen sysimustat silmänsä tähyilivät rinteestä toiseen. Sillä hetkellä Einion oli iloinen, että Darchas oli heidän kanssaan. Vielä kerran hän tunsi jonkinlaista luottamusta lapsuudentoveriaan kohtaan. Tämä oli parempi komppanianpäällikkö kuin Einion voisi ikinä olla!

”Einion, jotakin tapahtuu takana”, huudahti sir Myndagen, joka oli lähellä Darchasia, kuten aina. Darchas ei kääntänyt katsettaan rinteestä, joten Einion vilkaisi taakseen. Hän ei nähnyt selvästi mitä oli tekeillä, mutta hyökkäys se ei ainakaan ollut. Samassa oikealla sivustalla ratsastava ritari viittoi Einionia luokseen. Tämä kannusti hevostaan ja saavutti ritarin hetkessä. Myndagen seurasi mukana. Sivulla ei ollut niin paljoa pölyä ja Einion näki heti mistä oli kyse. Kokonainen ratsuväen pataljoona oli kasautunut marssivan jalkaväen taakse. Maasto Lindonin divisioonan kolonnan ympärillä oli niin huonoa, ettei ratsuväki päässyt ohi. ”Se on Ruhtinas Linhirilin Ratsuväki”, totesi Myndagen, jolla oli Einionia tarkemmat silmät. Ritari saattoi nähdä pölyn keskellä liehuvan pataljoonan viirin. Einion huokasi raskaasti. Hän ei ollut mikään suuri taktikko, mutta tajusi enemmän kuin hyvin että heidän piti saada ratsuväki heti kolonnan kärkeen. Eikö divisioonan komentoryhmä huomannut ratsuväkeä?

Einion kohotti kätensä korkealle, näyttäen merkin ”huomio”! Kokenut Mardelon näki heti merkin ja katsoi suoraan Einioniin. Ritari alkoi nyt viittoa taaksepäin, kohti ratsuväkeä. ”Huomatkaa nyt”, hän kirosi ääneen. Mardelon vilkaisi suuntaan johon Einion viittoi. Kapteeni ei voinut olla huomaamatta Linhirilin ratsuväkeä. Mutta Einion näki selvästi miten Mardelon pudisti päätään ja viittoi Einionia eteenpäin. ”Mitä ihmettä”, Einion huudahti. ”Hän haluaa meidän jatkavan eteenpäin”, totesi Myndagen ilmeettömänä, täynnä luottamusta komentajiinsa. ”Mikä tuo toinen merkki on”, ihmetteli Einion. Myndagen hymyili. ”Minusta näyttää siltä kuin Mardelon kehoittaisi meitä huolehtimaan omista asioistamme”, hän vastasi. ”Mutta, mitä ihmettä he oikein ajattelevat”, hengähti Einion. ”Kyllä he tietävät mitä tekevät”, Myndagen vastasi. ”Tule, komppania on jo edellämme. Ei meillä ole aikaa jäädä tähän ihmettelemään”.

Einion käänsi päätään ja näki sir Myndagenin olevan oikeassa. Hän kannusti hevostaan lähtien komppaniansa perään. Mutta paha aavistus ei jättänyt Einionia. Nyt oltiin tekemässä virhe. Hän vaistosi sen enemmän kuin hyvin! Lindonin divisioonan esikunta oli tähän asti toiminut kuin hyvin öljytty kone. Mitä oli nyt mennyt pieleen? Mitä Mardelon oikein ajatteli? Ja ennen kaikkea, miksi ei Narces ollut antanut käskyä päästää ratsuväki eteen heti kun nämä saapuisivat paikalle?

He lähestyivät edelleen Rautakitaa, mutta tuskallisen hitaasti. Oli kuin sola olisi siirtynyt kauemmaksi sitä mukaan kun Lindonin divisioona eteni. Ruhtinas Erendur pysyi yhä rauhallisena, mutta Mardelon sen sijaan oli yhä enemmän tuskastunut. Hän ei tuntunut saavan divisioonaansa vauhtia, eikä Erendur vaikuttanut kiinnostuneelta auttamaan. Keskelle Mardelonin tuskaa syöksyi pölyn keskeltä suuren mustan ratsun selässä harmaaseen univormuun pukeutunut upseeri. Ensi kertaa sinä päivänä ilmassa oli hätäännystä. Rauhallinen ilmapiiri oli poissa. Asiat olivat menossa pieleen. ”ERUN NIMEEN, ratsuväki eteen, herra”, huusi tulija kiihdyksissään. Hiki valui komentaja Alcamirin kasvoilla ja hän oli kauan sitten heittänyt kypäränsä pois. Hän oli koko päivän ratsastanut ympäri marssikolonnaa pitäen asioita järjestyksessä, muttta se ei ollut riittänyt. Ei läheskään!

Ruhtinas Erendur käänsi ylpeät silmänsä komentoupseeriin. ”Rauhoittukaa”, hän komensi vihaisella äänellä. ”Unohdatte paikkanne, komentaja. Minulle eivät komentoupseeri huuda. Teinä harkitsisin kaksi kertaa ennen kuin alatte loukkaamaan valtakunnan ruhtinasta”. Alcamir veti syvään henkeä, hilliten vaivoin suuttumuksensa. ”Herra, teidän täytyy päästää ratsuväki heti ohitsenne. Heidän täytyy päästä kärkeen välittömästi”. Erendur tuhahti ylimielisesti. ”Niinhän te sanotte. Mutta divisioonani ja Emrysin osaston väliin on jäänyt pitkä aukko. Jos päästän ratsuväen ohitseni tulee aukko kasvamaan entisestään ja menetämme mahdollisuutemme saada se kurotuksi umpeen. Uskokaa pois, komentaja Alcamir, me tiedämme mitä teemme”. Alcamir vilkaisi Mardeloniin kuin apua etsien. Mutta tämä pudisti päätään. ”Marssi sujuu liian hitaasti muutenkin”, totesi Mardelon. ”En voi menettää sitä aikaa, mikä ratsuväen ohituksessa kuluisi. He pääsevät ohi kun ehdimme Gorgorothiin”.

Alcamir epäröi vain sekunnin. Hän tiesi mitä oli pelissä. Yksi Lindonin valtakunnan ruhtinaista oli hänen edessään ylhäisenä ja ylpeänä. Moisen miehen loukkaaminen voisi päättää hänen uransa niin Eriadorin armeijassa kuin Lond Daerissakin. Sellaisia ruhtinaita kuin Erendur eivät vaivaiset komentajat voineet uhmata. Ja Erendur tiesi sen. Ruhtinaan koko olemus kertoi hänen hallitsevan tätä tapaamista. Niin, tapaamista. Erendurin mielestä se ei ollut edes neuvonpito.

Alcamir huokaisi. Varmasti Erendur luuli sen olevan alistunut huokaus, mutta ruhtinas erehtyi. Turhaan ei ollut Glorfindel halunnut ylentää Alcamiria. Hän tunsi upseerinsa. Alcamir näki Eriadorin armeijan esikunnan merkit hihassaan. Hän tiesi kyllä mitä oli tehtävä. ”Hyvä on”, totesi Alcamir, äkkiä aivan rauhallisena. ”Herra, siirtäkää divisioonanne välittömästi tien laitaan ja päästäkää Linhirilin ratsuväki ohitsenne. Ja se on KÄSKY”! Erendur kalpeni äkillisen vihan vallassa. Rohkeniko tämä pahainen komentaja komentaa häntä ilman ohjeita armeijan esikunnalta? ”Te teette nyt pahan erehdyksen, komentaja”, vastasi Erendur silmät säihkyen vihasta. ”Jos luulette että minä..”. Mutta Erenduria odotti uusi yllätys. Huonotapainen komentaja keskeytti HÄNET! ”Herra, kieltäydyttekö te”, kysyi Alcamir lähes kyllästyneellä äänellä.

Erendur säpsähti. Kysymys oli lyhyt ja esitettiin liioitellun rauhallisesti, mutta kolmeen sanaan kätkeytyi lukuisa määrä kätkettyjä viestejä. Alcamiria ei voinut uhkailla, sillä hän ei välittänyt! Komentaja hallitsi tätä keskustelua, joka oli muuttunut neuvonpidosta käskynjaoksi. Ja mikä tärkeintä, jos Erendur kieltäytyisi hän ei enää komentaisi divisioonaa. Suorasta käskystä ei voinut kieltäytyä! Hetken aikaa ruhtinas ja komentaja tuijottivat toisiaan, haltia vihaisesti ja ihminen lähes kyllästyneesti. Sitten Mardelon liikahti. ”Herra, minä komennan joukot tien sivuun”, totesi divisioonan varakomentaja ja pisti toimeksi. Alcamir alkoi kääntää hevostaan jatkaakseen matkaansa. Mutta Erendurin katse pysyi komentajassa. ”Minä en ikinä unohda tätä”, totesi ruhtinas hiljaa, niin että vain he kaksi kuulivat. ”Voitte sanoa hyvästi virallenne”. Alcamir vastasi vihaiseen katseeseen viileästi, mutta ei sanonut mitään. Hän vain nyökkäsi ja ratsasti sitten pois.

Darchas nauroi, mutta nauru oli ilkeän ivallista. Yhä harvemmin hän nauroi ystävällisesti. Linhirilin ratsuväen rivistöt kiiruhtivat heidän ohitseen. ”Haluaisinpa nähdä heidän naamansa päämajassa juuri nyt”, jatkoi Darchas. Myndagen yhtyi nauruun, enemmän tavan vuoksi kuin halusta. ”Ruhtinas Erendur on varmasti tyytyväinen, kun joutui päästämään gondorilaiset ohitseen”, myönsi Myndagen. Hän etsi katseellaan Einionia ja näki tämän hieman sivummalla yksinään. ”Herra, menen katsomaan mitä Einion tekee”, ilmoitti ritari ja lähti tätä kohti. Darchas murahti jotakin vastaukseksi. Mitäpä kiirettä heillä nyt olisi, kun tie oli ratsuväen hallussa!

Myndagenin lähestyessä Einionia tämän silmät olivat kiinni ja suu liikkui hitaasti. ”Einion”, totesi ritari ihmetellen. ”Mitä teet”? Einion oli hetken hiljaa, mutta avasi sitten silmänsä ja katsoi Myndageniin. ”Rukoilen”, hän vastasi viimein. ”Dagorladilta lähtien olen joka päivä rukoillut ainakin kerran Erua. Luulen että nyt on viimeinen hetki kun minulla on siihen tänään aikaa”. Myndagen nyökkäsi. ”Anteeksi että häiritsin”, hän totesi, mutta Einion heilautti kättään huolettomasti. ”Ei se mitään. Lopetin jo. En tiedä edes kuuleeko Eru minua, mutta ainakin saan siitä hieman paremman olon”.

”Voisit rukoilla minunkin puolestani joskus”, tuumi Myndagen. ”Kaikki apu mitä vain saan on tervetullutta”. Myndagen oli tarkoittanut sen vitsiksi, mutta Einion katsoi häneen vakavana. ”Minä rukoilen meidän kaikkien puolesta, Myndagen. Rukoilen ettei tämä sota veisi sielujamme”. Myndagen katsoi toveriinsa yllättyneenä. ”Mitä tarkoitat, Einion. Mehän olemme hyviä ja he pahoja. Miten me voisimme olla vaarassa”?

”Olemmeko me niin hyviä, Myndagen”, kysyi Einion katsoen tätä silmiin. ”Emmekö me taistele yhä julmemmin viikko viikolta. Vihollinen ei ota vankeja, mutta emme mekään. Minä rukoilen joka päivä, Myndagen. Minä rukoilen että me olisimme oikeassa. Minä rukoilen että asiamme olisi oikeutettu, että kaikki ne miehet eivät olisi kuolleet tai tulisi kuolemaan turhaan. Sillä jos emme ole oikeassa, mitä silloin jää jäljelle? Silloin emme ole yhtään vihollista parempia. Minä rukoilen, Myndagen, että olisimme oikeassa kun vihaamme heitä mustalla vihalla. Että olisimme oikeassa armottomuudessamme. Ja minä rukoilen että Eru antaisi meille kaikille anteeksi, jos olemme väärässä”!

Myndagen nielaisi syvään. Einion oli totisesti muuttunut viimeisten kuukausien aikana. Sota muutti heitä kaikkia, mutta eniten se oli muuttanut Einionia. ”Ettäkö me emme olisi oikeassa”, hän huudahti. ”Entä Ithilienin murhat? Entä Sauronin kaikki rikokset meitä vastaan? Entä kaikki kuolleet toverimme? He iskivät urhean Lucianin kuoliaaksi Dagorladilla. Miten olet voinut unohtaa sen, Einion”?

Mutta Einion pudisti päätään. ”Minä en ole unohtanut mitään tai ketään”, hän vastasi. ”Enkä ikinä tule unohtamaan. Kuva jokaisesta komppaniamme kuolleesta on iäksi mielessäni. Muistoissani kuljen yhä Lucianin kanssa ja kuulen hänen naurunsa. Mutta minä en ole enää varma, Myndagen. En ole varma tästä kaikesta. Me tapamme ja he tappavat. Meidän on nyt hoidettava tämä sota loppuun asti, mutta en ole enää varma. Voin vain rukoilla että olisimme oikeassa. Sillä minä näin Haldimir ”kauniin” ja hänen adjutanttinsa Morannonin tornissa. He olivat kuolleita, Myndagen, mutta kuolemassaan niin puhtaita. En ikinä unohda sitä hetkeä, Myndagen. Missä oli se kaikki pahuus, jota vihollisissamme pitäisi olla? En nähnyt sitä. Heidän mielensä ja omatuntonsa oli kuolemanhetkellä puhdas. En nähnyt heissä pahuutta sen enempää kuin omissakaan sotilaissamme. Silloin epäilys astui mieleeni, Myndagen. Ovatko he lopulta niin erilaisia kuin me? Sauron on eri asia. Hän vihaa meitä todellakin sillä mustalla vihalla jonka mainitsit. Mutta Umbarin joukot. Eivätkö he ole muinaisia liittolaisiamme? Jos he ovat pahoja, miksi en näe heissä pahuutta, Myndagen? En tiedä! Siksi rukoilen meidän puolestamme, ystäväni. Rukoilen ettei tämä sota veisi sielujamme. Rukoilen että asiamme olisi oikeutettu”!

Myndagen ei tiennyt mitä vastata. ”En ymmärrä, Einion. Miten me voisimme olla väärässä? Mehän olemme hyviä. En ymmärrä”. Einion hymyili surullisesti. ”Ei se mitään, Myndagen. En tiedä ymmärränkö minä itsekään”. Myndagen ei tiennyt mitä sanoa, joten hän käänsi hevosensa ja poistui. Ääneti Einion seurasi. Komppania oli taas valmis marssimaan, mutta nyt Linhirilin ratsuväki oli heidän edessään.

ERENDURIN HETKI

Vihdoin ritarien kärki saavutti Rautakidan. Einion ratsasti kolmantena. Hänen eteensä avautui Gorgorothin laaja tasanko. Maa oli kivistä eikä ritari nähnyt yhtä ainoaa kasvia missään. Hänen katseensa kiinnittyi heti kaakossa kohoavaan korkeaan vuoreen, jonka laelta tuprusi savua. Orodruin? Einionin henki lähes salpaantui hetkeksi. Silloin kauan sitten, kun sir Alagos oli kuollut, he eivät olleet ikinä saaneet vuorta edes näkyviinsä. Lucian oli kuollut näkemättä sitä koskaan. Nyt tuo kirottu vuori kohosi Einionin silmien edessä, niin lähellä että se oli lähes pelottavaa. Barad Dur oli yhä vasemmalla kohoavien vuorten peittämänä, mutta Einion saattoi tuntea siltä suunnalta huokuvan pahuuden. Se yritti vaikuttaa heidän mieliinsä, mutta Eriadorin armeijan yllä lepäsi voimakas tahto joka suojeli sitä. Hetkeksi Einion tunsi miten tuo musta tahto huomasi hänet. Ritari vavahti tahtomattaan, mutta sitten vihollinen oli poissa. Hän saattoi hengittää jälleen.

”Einion, oletko kunnossa”, kysyi sir Myndagen huolestuneena. ”Ah, kyllä”, vastasi Einion nopesti. ”Tunsin vain jotakin todella pahaa ja voimakasta. Mutta se meni jo. Hänen ajatuksensa ovat nyt muualla”. Myndagen nyökkäsi. ”Varmaankin tuolla edessä. Jotakin tapahtuu ja ratsuväen upseeri on tulossa takaisin lujaa vauhtia”.

Einion käänsi katseensa taivaanrannasta lähemmäksi ja näki Linhirilin ratsuväen sotilaat vain muutaman sadan metrin päässä edessään. Yksi upseeri oli todellakin tulossa lujaa vauhtia takaisin. Hetken Einion ihmetteli syytä, mutta näki sitten sen itsekin. Emrysin joukot olivat pari kilometriä heidän edellään, mutta kolonna oli epäjärjestyksessä. Se levittäytyi ja muodosti taistelulinjaa. Einion ei aluksi nähnyt syytä, mutta sitten se ilmestyi vuorten suojasta. Hän näki pitkät rivistöt ruskeapukuisia sotilaita. Ne tunkeutuivat päättäväisesti Emrysin ja Rautakidan väliin eristäen näitä toisistaan. Samassa upseeri jo kiiruhti heidän ohitseen. ”VIHOLLINEN”, hän huusi mennessään. ”Se on väijytys”!

Darchas ilmestyi Einionin rinnalle taistelun kiilto silmissään. ”Mitä tapahtuu”, hän kysyi. ”Vihollinen ehtii meidän ja Emrysin väliin”, selitti Einion nopeasti. ”He piileskelivät jossakin vuorten suojissa. Mutta väijytys epäonnistui, sillä Emrys ehtii muodostaa taistelulinjan”. Darchas nyökkäsi. ”Hän voi pitää puoliaan vähän aikaa, mutta meidän on kiiruhdettava avuksi. Muuten Emrys on mennyttä”. Einion henkäisi syvään. ”Narces on siellä myös”, hän muistutti. ”Meidän on pelastettava hänet, tuli mitä tuli”!

”Siispä”, huudahti Darchas. ”Komppania ravia eteenpäin”! Einion näki heti mitä Darchas aikoi. Linhirilin ratsuväki kaarsi oikealle pyrkien pois vuorten läheltä. Ratsuväki tarvitsi avointa maastoa ja sitä tarvitsivat myös ritarit. He seurasivat ratsuväkeä. Levittäytyen rivistöksi komppania ratsasti Gorgorothin tasangolle. Jalkaväki alkoi levittäytyä heidän vasemmalle puolelleen, vuorten ja ratsuväen väliin. Kaikki tapahtui automaattisesti kokeneiden komentajien aloitteesta. Divisioonan päämaja seurasi perässä, mutta ei puuttunut järjestäytymiseen. Se ei olisi voinut sujua paremmin!

Myöhemmin he saivat kuulla Narceksen ehtineet juuri Emrysin luokse kehoittaen tätä pysähtymään ja odottamaan Erenduria. Silloin oli mukana ollut päämajan lähetti, Hallas nimeltään, havainnut selustassa vihollisia. Emrysin omat tiedustelijat olivat kaikki Feredirin johdolla kärjessä ja tähystivät siis väärään suuntaan. Narces oli reagoinut salamannopeasti ja muodostanut taistelulinjan juuri ajoissa. He olivat vetäytyneet matalaan rinteeseen valmistautuen pitämään puoliaan, kunnes apua tulisi.

Lindonin divisioona oli nyt levittäytynyt ja päämajan upseerit olivat ratsailla joukkojen edessä. Linhirilin pataljoonan komentaja oli liittynyt heidän seuraansa. Kaikkien huomio oli kuitenkin kiinnittynyt Erenduriin ja Mardeloniin, jotka tuijottivat vaitonaisina ja päättämättöminä tapahtumia edessään. Sir Darchas puri vihaisena hammasta katsellessaan heitä. Oliko nyt oikea hetki alkaa tuntea syyllisyyttä? Heidän pitäisi toimia ja nopesti. Vihollinen oli jo hyökännyt Emrysin kimppuun suurella ylivoimalla. Yhtä paljon vihollisia oli valmiina pitämään Lindonin divisioonaa loitolla. Varmasti sir Faiglion oli ottanut puolustajien komennon, mutta miten pitkään edes hän voisi pitää puoliaan kaksinkertaista ylivoimaa vastaan? Darchas näki liiankin selvästi miten tiheä nuolisade suuntautui kumpaankin suuntaan taistelukentän yli. Siellä täällä sotilaat olivat jo lähitaistelussa. Hän kuuli tuskan ja raivonhuudot kaukaa kentän yli. Mikä pahinta, vahva osasto ratsuväkeä oli kulkemassa vihollisen linjan taitse oikealle, aikomuksenaan selvästi iskeä Emrysin sivustaan tai jopa selustaan.

Darchas vilkaisi uudelleen komentajiin. Mardelon nytkähti levottomasti raskaan haarniskansa alla. Lopulta hän kääntyi varovasti satulassa Erendurin puoleen. ”Meidän pitäisi edetä sitomaan vihollisen voimia, kunnes saamme apua”, varakomentaja totesi. ”Muuten Emrys jää vihollisen jalkoihin”. Mutta Erendur pudisti päätään. Hänen silmissään oli lähes haaveileva katse. ”Tämä on vihdoinkin ratsuväen maastoa”, ruhtinas sanoi. Erendurin äänessä oli uutta kiihkeyttä. Hän kykeni tuskin hillitsemään itseään, kun päätös vihdoin kypsyi hänen mielessään. ”Vielä kerran voimme suunnata raivoisan iskun vihollisen sivustaan. Vielä kerran voivat haltiat ratsastaa taisteluun. Edessämme on täydellinen kenttä ratsuväen iskuun, Mardelon. Sitä emme voi jättää käyttämättä. Tämä on tilaisuutemme. Vielä kerran, Mardelon”!

Mardelon katsoi levottomana herraansa. ”Mutta herra, entä jalkaväki. En oikein tiedä mitä meidän pitäisi tehdä, mutta miettikäämme tätä vielä”. Darchas tuhahti ääneen. ”Mitä tahansa teemme, herra”, hän huudahti, ”tehdään se nopeasti. Emrys tarvitsee apua nyt heti”. Ei ollut aikaa perustaa mitään komiteaa harkitsemaan toimenpiteitä. Mutta myös Darchaksen silmissä oli nyt intoa. Kuinka loistavaa olisikaan vihdoinkin päästää irti Lindonin ritarit ja iskeä täyttä laukkaa vihollisen kimppuun. Siihen heidät oli koulutettu, eikä raskaaksi jalkaväeksi!

Mutta nyt epäröi Erendur, tuntien vanhan kokeneen Mardelonin vastustuksen. Epäröinti päättyi kuitenkin kavioiden kopinaan. Punakaapuinen ratsastaja ilmestyi kuin tyhjästä heidän rinnalleen. ”Tervehdys, herrat”, tulija huudahti reippaalla äänellä. ”Sir Langurik”, totesi Mardelon ja nyökkäsi tälle. Erendur oli hiljaa, nähden ehkä mielessään jo ritarinsa rynnäköimässä. Langurik loi nopean silmäyksen kenttään edessään. ”Mikä on suunnitelmanne, herrat”, hän kysyi sitten. Mardelon kohautti olkapäitään. ”Minä aion iskeä vihollisen kimppuun peitset tanassa, kuin Fingon ja Artaher Nirnaethissa”, vastasi Erendur silmät säihkyen innosta.

Sir Langurik vilkaisi uudelleen näkymää edessään. Hän näki heti, että aika oli tiukilla. ”Herra, mitä teemme”, huudahti Darchas kärsimättömänä, katsoen Langurikiin. ”Hyvä on”, Pyhän Piirin ritari sanoi. ”Sir Mardelon, ottakaa jalkaväen komento. Edetkää 500 metrin päähän vihollisesta ja jääkää odottamaan apuvoimia. Minä lähden kiirehtimään seuraavaa divisioonaa apuun. Ette hyökkää ennen kuin he ovat levitättäytyneet vasemmalle puolellenne ja pääsevät mukaan iskuun”. Mardelon nyökkäsi hyväksyvästi. ”Herrani Erendur, te haluatte suorittaa ratsuväen rynnäkön. Sen te myös saatte. Vihollisen ratsuväki on siirtymässä oikealle. Hyökkäättä sen kimppuun, niin etteivät he pääse Emrysin sivustaan. Ottakaa kaksi ritarien komppaniaa ja Ruhtinas Linhirilin ratsuväki. Onnea, herra”. Erendur nyökkäsi. ”Sitä vihollinen tulee tarvitsemaan, emme me”, hän vastasi ja tervehti pois kiiruhtavaa Langurikia.

Ratsuväki liikkui hitaasti etelään ja levittäytyi kokoajan. Kaksi komppaniaa ritareita oli keskellä ja kummallakin sivustalla kaksi komppaniaa Gondorin seipäin aseistautuneita ratsumiehiä. Einion ratsasti komppaniansa rivistön keskellä, komppanianpäällikön paikalla. Rivistön hännillä oli ollut vaikeuksia, kun nuoret kokemattomammat ritarit olivat yrittäneet päästä oikeille paikoille. Darchas oli poistunut taakse järjestämään ritareitaan ja Einion oli automaattisesti ottanut hänen paikkansa. Ruhtinas Erendur oli talonväenkomppainoiden välissä toisessa rivistössä. Hänen parhaat ritarinsa olivat ruhtinaan edessä. Lindonin, Harlondin ja Gondorin viirit liehuivat ylväinä kun rivistö viimein pysähtyi. Einion katsoi oikealle. Rivistö oli nyt saanut levittäytymisensä valmiiksi ja Linhirilin pataljoonan komentaja näkyi olevan äärimmäisenä oikealla valvomassa järjestystä. Einionin pää kääntyi eteenpäin. Hän näki noin 500 metrin päässä edessään sivuttain heidän editseen marssivat Rhunin ratsumiehet. Ausir kirotun sudenpääviiri liehui haastavana joukkojen yllä. Einion näki ainakin 2000 ratsumiestä. Mutta ratsuväki oli kevyttä. Miten he voisivat pysäyttää raskaiden ritarien ja Gondorin eliitti ratsuväen iskun? Einion tunsi miten kiihtymys sai viimein hänessäkin vallan. Hän tunsi taistelun tulen kun se otti ritarin valtaansa. He iskisivät, eikä mikään mahti maailmassa voisi enää estää sitä. Hän ei ollut ikinä osallistunut kunnon ratsuväen iskuun. Ei ikinä! Vanhemmat ritarit kertoivat siitä kuin maailman kauneimmasta kokemuksesta. Nyt oli aika nähdä millaista se oli.

Einion hätkähti. Vihollinen oli havainnut heidät ja alkoi kääntyä. He ehtisivät kääntyä, mutta rivistö olisi yhä epäjärjestyksessä. Nyt oli oikea hetki iskeä. Einion tiesi sen paremmin kuin hyvin. Oli aika! Hän kääntyi ja etsi katseellaan Darchasia, mutta tämä oli yhä jossakin takana. Einion vilkaisi nopeasti uudelleen oikealle. Rivistö näytti hyvältä. Hän katsoi vasemmalle. Myös siellä oli kaikki kunnossa. Einionin katse kiinnittyi Erenduriin. Miksi ruhtinas ei antanut jo komentoa edetä? Pian paras hetki menisi ohi. Erendur istui suuren sotahevosensa selässä loistava sotisopa yllään. Hänen silmänsä näkyivät välkkyvinä silmikon takaa. Ne katsoivat suoraan viholliseen, mutta Einion tajusi samassa ettei Erendur silti nähnyt vihollista. Ei, tämän ajatukset olivat jossakin kaukana..kaukana poissa. Einion sulki silmänsä. Hän näki hyökkäävät ritarit ja heidän keskellään loistavan kuninkaan. Pitkä voimakas ritari ratsasti kuninkaan vierellä, ja tämän rinnalla nuori Erendur. Ne olivat loiston päiviä, kun he olivat karkoittaneet kaikki viholliset ja Hithlum oli ollut vapaa ja Artaher oli elänyt. Ne olivat olleet loiston päiviä jotka Erendur voisi yhä elää uudelleen hyökkäämällä vihollisen kimppuun Gorgorothilla, kuin veljensä Artaher aikoinaan Eithel Sirionissa. Einion näki kauniin naisen satamakaupungin harmaalla muurilla väsynyt Erendur seuranaan. Miten Erendur voisikaan olla jälleen tämän arvoinen ja lyödä vihollisensa, kuten hänen olisi pitänyt lyödä ne tuona päivänä ja...

...Einion hätkähti ja näki jälleen vain Erendurin ratsailla keskellä ritariensa rivistöä. Päättäväisesti ritarin katse siirtyi eteenpäin, viholliseen. Hän kohotti seipäänsä ilmaan merkiksi. ”OSASTO, KÄYNTIÄ, ETEENPÄIN”, kuului Einion kirkas ääni yli koko rivistön. He lähtivät liikkeelle, hitaasti mutta varmasti. Ratsuväki nytkähti liikkeelle ja lähti etenemään kohti vihollista, joka yritti nyt kuumeisen kiihkon vallassa muodostaa linjaa ottaakseen vastaan tulevan rynnäkön. Haltioiden ja gondorilaisten seipäät osoittivat kohti taivasta ja upseerit karjuivat komentaen miehiään pitämään rivistön kasassa. Einion katsoi jälleen linjaa myöten ja odotti, että rivistö olisi tasainen. He etenivät tasaisesti ja rauhallisesti. Lindonin ritarit olivat lähteneet liikkeelle, eikä heitä voisi enää pysäyttää. Oli yhdentekevää ehtisikö vihollinen saamaan linjaansa kuntoon. Ritarit tulivat heitä kohti kuin jokin luonnonvoima, jonka edessä ei voinut kestää. Saattoi vain kuolla!

Matkaa oli enää 400 metriä. ”RAVIA”, komensi Einion. Seipäät osoittivat yhä kohti taivasta. Vauhti kiihtyi, mutta rivistö pysyi järjestyksessä. Einion näki nyt liiankin hyvin viholliset, jotka muodostivat linjaa. Heidän upseeriensa huudot kuulostivat pelästyneiltä. Kavioiden kopina nousi korviahuumaavaksi kun sadat hevoset kiihdyttivät vauhtiaan ja lähestyivät vihollista. Ritarit kiskoivat suitsista hilliten ratsujaan, jotka halusivat jo kiihdyttää laukkaan ja hyökätä. Mutta Einion tiesi paremmin. He olivat marssineet tänään rauhassa ja hevoset olivat levänneitä. Niitä ei kannattanut väsyttää liian pitkällä laukalla. Mitä lyhyemmän matkan he laukkaisivat sitä tehokkaampi olisi rynnäkkö.

Lopulta matkaa oli enää 100 metriä. ”OSASTO”, huusi Einion metelin yli. Siellä täällä upseerit toistivat huutoa. Hän pidätti hetken henkeään. Kaikki ajatukset hyvästä ja pahasta olivat kadonneet ritarin mielestä. Oli vain rynnäkön kiihko. Sitä vastaan ei voinut taistella. He olivat äärimmäinen voima jota ei voinut pysäyttää. ”RYNNÄKKÖÖN”, kuuli Einion oman äänensä huutavan. Seipäät laskeutuivat tanaan, kun Lindonin ritarit päästettiin viimein irti. Ensimmäisen kerran tuon sotaretken aikana pääsi villi riemunhuuto ritarien kurkuista, kun he rynnäköivät täyttä laukkaa seipäät tanassa kohti vihollista.

Rhunilaiset eivät olleet vielä valmiita. Mutta vaikka he olisivat olleetkin, se ei olisi heitä auttanut. Kevyt ratsuväki ei voinut pysäyttää raskaiden ritarien hyökkäystä. Etäisyys kahden rintaman välillä kutistui muutamaan metriin. Einion näki vihollisten silmät ja välkkyvät keihäät. Sitten etäisyyttä ei ollut enää edes metrejä. Einion oli suunnannut seipäänsä hieman vinoon vasemmalle, kuten harjoituksissa oli aina tehty. Se iskeytyi viholliseen ja heitti tämän satulasta. Seiväs katkesi vihollisen kaatuessa ja Einion tavoitteli miekkansa kahvaa. Mutta hän ei ehtinyt vetää miekkaa esiin. Suuri Lindonin sotaratsu törmäsi vastustamattomalla voimalla pienempään Rhunin poniin, joka yritti viimehetkellä väistää. Hevonen ja ratsastaja kaatuivat maahan. Einionin ratsu ei edes hidastanut. Myös se oli nyt taistelun kiihkossa ja loikkasi suoraan kaatuneen hevosen yli työntäen seuraavan Rhunin ponin tieltään. Einion oli saanut miekkansa esiin ja sivalsi ohi mennessään ratsastajan kuoliaaksi. Ritarit tunkeutuivat vastustamattomalla voimalla Rhunin ratsuväen asemiin ja sekasorto vihollisen keskuudessa oli täydellinen. Lindonin ja Gondorin miesten hyökkäyksen voima vei heidät syvälle vihollisen muodostelmaan, joka hajosi täydellisesti.

Einion oli juuttunut miekkailemaan taitavan vihollisen upseerin kanssa, kun ritarien toinen rivi vyöryi heidän ohitseen ajaen vihollisia tieltään. Einion pudotti vastustajansa taitavalla pistolla ja vilkaisi ympärilleen. Hän näki ruhtinas Erendurin ritareineen vain kymmenen metrin päässä. Ruhtinas miekkaili raivokkaasti ja taistelun riemu oli hänen yllään. Einion ei voinut olla tuntematta äkillistä sääliä ylpeää noldoa kohtaan, jonka elämän onnellisimmat hetket tuntuivat aina liittyvän taisteluihin. Mutta ainakin ruhtinas osasi miekkailla. Hän kaatoi vihollisensa ja kiiruhti eteenpäin.

Tuolla hetkellä vihollisen vastarinta tiivistyi. Ritarien rynnäkön voima oli vihdoin kuollut. Ratsujen vauhti oli hiipunut ja vihollinen pääsi nyt mukaan taisteluun. Satoja rhunilaisia oli kuollut ja heidän joukkonsa olivat sekasorrossa, mutta nyt Ausirin kaiken kokeneet upseerit alkoivat koota miehiään. Lindonin ritarit näkivät tämän liiankin hyvin ja painoivat uudelleen päälle. Sir Darchas itse syöksyi keskelle kiivainta yhteenottoa. Vihollisen komentaja kaatui Darchasin miekkaan ja rhunilaisten tilaisuus oli menetetty. Kylmä kauhu mustasilmäistä raivoisaa haltiaa kohtaan täytti heidät. Ritareita ei voinut pysäyttää tuona päivänä. Vihollinen tajusi sen viimein ja kääntyi hajaantuen pakoon. Riemunhuuto kuului Eriadorin armeijan miesten kurkuista ja he syöksyivät takaa-ajoon. Einion näki miten ruhtinas Erendur oli kohottanut miekkansa kohti taivasta ja hänen aseenkantajansa heilutti villisti Harlondin viiriä. Erendurin suuri hetki oli viimein koittanut!

GORGOROTHIN TAISTELU

Vihollisen ratsuväen romahdus alkoi hätäisenä perääntymisenä ja muuttui sitten villiksi paoksi. Linhirilin ratsuväki ajoi heitä takaa antamatta vihollisille hengähdysaikaa. Ruhtinas Erendurin oma talonväenkomppania ryhmittyi uudelleen ruhtinaan ympärille ja tämä lähti palaamaan kohti jalkaväen linjaa. Sir Darchas taas kokosi oman komppaniansa ja ratsasti etelään. Hänen tähtäimessään oli uusi saalis. Emrysin asemien toisella puolella, idässä, Darchas oli nähnyt vihollisen huoltokolonnan kääntyvän ja pyrkivän kohti Barad Duria. Numenoren viiri liehui vankkurien yllä. Siinä oli oiva saalis ritareista parhaalle, mietti Darchas itsekseen.

Samaan aikaan oli Nenuialin divisioona ehättänyt Gorgorothin tasangolle ja levittäytyi Lindonin joukkojen vasemmalle puolelle. Nyt kumpikin divisioona lähti sir Langurikin merkistä etenemään kohti vihollista. Emrys piti yhä puoliaan ja oli aika mennä hänen avukseen. Innokkaasti divisioonat hyökkäsivät. Aamun huoleton marssi oli muuttunut välillä jäytäväksi huoleksi Emrysin joukkojen puolesta. Sotilaat olivat riemuissaan kun olivat ehtineet ajoissa avuksi. Dagorladin ja Morannonin kauhut olivat muokanneet eri divisioonista yhtenäisen armeijan. Tuona päivänä se yhtenäisyys joutui testiin. Epäröimättä Lindonin ja Nenuialin sotilaat hyökkäsivät toveriensa avuksi.

He iskivät vauhdilla vihollisen linjan kimppuun. Samaana aikaan jousikomppaniat ampuivat nuolisateen vihollisen takalinjojen niskaan. Rhunin joukot olivat hätääntyneet nähdessään pelätyn ratsuväkensä jäävän kiiltävähaarniskaisten ritarien rynnäkön jalkoihin. He olivat nähneet ratsuväen villin paon. Nyt suurikokoiset Nenuialin miehet ja Lindonin haltiat olivat heidän kimpussaan. Viimein murtui Rhunin miesten rohkeus ja he kääntyivät ja pyrkivät pois taistelusta. Haltiat saattoivat nähdä Ausir ”kirotun” lyhyen hahmon miestensä keskellä yrittäen saada näitä taistelemaan. Mutta mikään ei enää voinut estää pakoa. Rhunin prinssin viimeinen uhkapeli oli epäonnistunut. Hänen väijytyksensä ei ollut toiminut ja nyt hänen omat joukkonsa olivat jääneet vasaran ja alasimen väliin. Vielä hetken yritti Ausir koota joukkojaan. Mutta hän oli kaikkien selviytyjien kuningas. Hän oli aina selvinnyt pulasta uhkailemalla, kiristämällä, juonittelemalla, tappamalla tai pakenemalla. Tuona päivänä Ausir valitsi paon. Ääneti hän käänsi hevosensa ja laukkasi tiehensä, kadoten pölyn keskelle. Gondorin armeijan ratsupartiot eivät häntä enää löytäneet, eikä prinssi Ausiria nähty enää koskaan läntisillä mailla. Mutta sitkeä legenda kertoi hänen päässeen takaisin omille mailleen, jossa kolmesti kirotun Rhunin kapinallisen prinssin sanottiin tukehtuneet hääjuhlansa aikana kalanruotoon.

Gorgorothin kentällä Ausirin hylätty armeija kääntyi pakoon. Mutta ruhtinas Emrysin joukot käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja suuntasivat murhaavan nuolisateen sekasortoiseen laumaan. Teurastus oli hirvittävää. Emrysiä vastaan hyökännyt vihollinenkin pakeni nyt sekasorrossa, mutta jäi Emrysin ja Lindonin joukkojen väliin. Suurin osa rhunilaisista sai tuona päivänä surmansa. Eriadorin armeijan sotilaat surmasivat heitä myöhäiseen iltaan asti, kunnes pimeän tulo pelasti vihollisen rippeet.

Myöhemmin Eriadorin armeijan veteraanit muistivat Gorgorothista erityisesti ruhtinas Erendurin urhean ratsuväki-iskun, surmattujen vihollisten kasat, prinssi Ausirin paon ja sen mitä Narces sanoi kohdatessaan Erendurin. Vihollinen oli täydessä paossa itää kohti ja ruhtinas Erendur pääsi vihdoin ratsastamaan Emrysin asemien luokse tarkastamaan puolustajien tilannetta. Hän näki heti näiden menettäneen useita satoja miehiä kuolleina ja vielä enemmän haavoittuneina. Mutta siitä huolimatta Emrysin sotilaat olivat hyvällä tuulella. He tervehtivät iloisesti Erenduria, mikä oli epätavallista. Jotkut jopa hurrasivat. Aivan linjan keskellä oli Emrysin viiri ja sieltä Erendur löysi myös aliruhtinas Narcesin. Tämä oli vahingoittumaton, mutta moni hänen ympärillään oli haavoittunut tai kuollut. Emrysillä oli pieni haava otsassaan ja sir Faiglion, joka oli johtanut puolustusta, makasi maassa parantajan hoidettavana. Nuoli oli lävistänyt hänen jalkansa. Faiglionilla oli myös haava kädessään. Linjasta läpi murtautunut vihollinen oli nähnyt maassa makaavan Pyhän Piirin ritarin ja yrittänyt pistää tämän kuoliaaksi, mutta sir Faiglion oli kierähtänyt sivuun saaden viillon käteensä. Toisella kädellä hän oli tarttunut tikariinsa ja pistänyt vihollisen kuoliaaksi.

Aliruhtinas Narces oli kumartunut Faiglionin puoleen, kun Erendur lähestyi heitä. Päämajan lähetti, Hallas nimeltään, kääntyi silloin Narceksen puoleen ja huomautti, että ruhtinas Erendur oli saapumassa paikalle. Tämän kuullessaan Narces nousi seisomaan ja loi viileän katseen ruhtinaaseen, jonka hevonen pysähtyi parin metrin päähän. Hetken he olivat vaiti katsellen toisiaan, Erendur ehkä nauttien hetkestä kun oli pelastanut vihaamansa Narceksen. ”Ruhtinas Erendur”, totesi Narces lopulta. ”Jälleen myöhässä, huomaan”. Mutta sitten äkkiä Narceksen rauhallinen ilme muuttui pieneksi hymyksi. ”Parempi myöhään kuin ei milloinkaan”, hän lisäsi ja nyökkäsi hyväksyvästi.

Hetken Narces oli hiljaa. Sitten hän jatkoi. ”Pitäkää joukkonne vihollisen kintereillä. Heitä ei saa päästää pakoon. Haluan että Rhunin armeija tuhoutuu täällä Gorgorothilla”. Erendur nyökkäsi. ”Mardelon huolehtii siitä. He eivät pääse pakoon. Mutta onko teidän joukkojanne jo Orodruinin juurella asti? Sillä näen siellä tulipaloja”. Narces kääntyi yllättyneenä katsomaan Erendurin osoittamaan suuntaan. Hän saattoi nähdä että ruhtinas oli oikeassa. Useita tulipaloja oli syttynyt tiellä, joka vei kohti Barad Duria. ”Ei tietääkseni”, ihmetteli Narces. Lähetti Hallas katsoi hetken samaan suuntaan. Hän oli nuori harmaahaltia, jolla oli ylimaallisen tarkka näkö jopa haltiaksi. ”Vihollisen huoltovankkurit palavat”, totesi Hallas lopulta. ”Näen haarniskoituja ritareita vankkureiden keskellä”. Hymy levisi Erendurin kasvoille. ”Sir Darchas”, hän totesi tyytyväisenä. ”Siinä on todellinen ritari. Hän näyttää meille kaikille esimerkkiä ja innostaa koko armeijaa. Olisipa meillä hänenlaisiaan enemmän”. Narces ei vastannut. Hänen katseensa oli yhä palavissa vankkureissa. Hän ei tiennyt miksi, mutta hän toivoi että olisi ollut siellä. Silloin hän olisi voinut estää jotakin, mutta ei tiennyt mitä! Se oli vain tunne joka katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

ORODRUININ JUURELLA

Vuori oli nyt aivan Einionin yläpuolella. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt aktiivista tulivuorta ja se täytti haltian ihmetyksellä. Savua nousi vuoren huipulta, mutta muuten Orodruin ei näyttänyt kovinkaan aktiiviselta. Mutta hänellä ei ollut aikaa ihailla tulivuorta. Tie oli nyt heidän alapuolellaan ohittaen Orodruinin läheltä ja jatkaen sitten kohti Barad Durin mustaa linnoitusta, joka kohosi vuortakin korkeammalle taivasta kohden. Se oli suurin rakennelma mitä Einion oli ikinä nähnyt. Hän ei voinut kuvitella miten joku oli kyennyt rakentamaan jotakin niin massiivista ja korkeaa.

Tie oli täynnä vankkureita, jotka kiiruhtivat kohti turvaa. Siellä täällä numenorelaisia sotilaita käveli vankkurien keskellä saattaen niitä. Mitä tahansa Ausir ”kirottu” olikaan lähettänyt vankkureissa turvaan, hänen olisi pitänyt lähettää se jo aikaisemmin. Tuho vaani nyt karavaania viereisessä rinteessä. Darchasin silmät olivat kiinnittyneet vankkureihin ja niissä oli ahne kiilto. Vihollisen viha oli hänen ilonsa ja tänään vihollisella olisi syytä olla hyvin vihainen. Hymyillen julmasti Darchas katsoi Einioniin. Tämä nyökkäsi. Kaikki oli valmista. Huutaen sir Darchas kannusti hevostaan ja syöksyi alas loivaa rinnettä. Hänen 70 ritariaan seurasivat kiljuen riemusta. Kilvet ja miekat välkkyivät laskevan auringon valossa kun he kiiruhtivat kohti vihollista.

Vähäinen saattue hajosi heti, sillä hajanainen jalkaväki ei voinut pysäyttää ritareita. Ajomiehet yrittivät päästä vankkureineen pakoon, mutta nopeasti ratsastavat ritarit surmasivat heidät yksi kerrallaan. Muutama heitti vankkureihin soihtuja, mutta suuri osa vankkureista vallattiin ehjinä. Se ei ollut kovinkaan kummoinen taistelu, muisti Einion jälkeenpäin. He vain ratsastivat sinne tänne surmaten pakenevia vihollisia. Einion surmasi kaksi ajomiestä ja pysäytti näiden vankkurit. Eriadorin armeija käyttäisi mielihyvin kaikki vihollisilta saadut tarvikkeet ja ruoan. Mutta sitten Einionin katse osui Orodruinin alarinteelle, missä noin 50 numenorelaisen sotilaan joukko yritti pakoon ratsain hyökkääviä ritareita. Darchas johti noin 10 ritarin joukkoa, joka kannusti hevosiaan ylös rinnettä ja surmasi vihollisia mennessään. Einion kiiruhti heidän avukseen, mutta apu oli turhaa.

Vihollisen pako katkesi jyrkkään seinämään, jota he eivät voineet kiivetä. Yksi korkean upseerin näköinen numenorelainen kääntyi pelästyneen näköisenä katsomaan lähestyviä ritareita, jotka jalkaantuivat. Einion tavoitti silloin muut ja jalkautui myöskin. Vihollis upseeri kohotti kätensä ja heitti miekkansa kauaksi maahan. Hänen sotilaansa, ehkä 30, noudattivat esimerkkiä. ”ME ANTAUDUMME”, huusi upseeri värisevällä äänellä. Einion antoi miekkansa laskea varoasennosta. Se oli ohi! He olivat voittaneet ja vain muutama ritari oli kuollut.

Viuhuvan miekan ääni kiinnitti hänen huomionsa. Se osui ja kuului tuskanhuuto. Einion käännähtä katsomaan mitä oli tekeillä. Aluksi hän ei voinut järkytykseltään uskoa silmiään. Darchas oli iskenut aseettoman upseerin kuoliaaksi yhdellä raivoisalla sivalluksella. ”TAPPAKAA HEIDÄT, KAIKKI”, komensi kapteeni vihan täyttämällä äänellä. Hänen olemuksessaan ei ollut jälkeäkään armosta. Ritarit syöksyivät numenorelaisten kimppuun iskien yhden toisensa jälkeen kuoliaaksi. Uhrit eivät päässeet pakoon ja kiljuivat vain peloissaan. Einion näki muiden mukana sir Myndagenin iskemässä kuoliaaksi maahan kaatunutta sotilasta.

”EIIIIII”, Einion huusi ja syöksyi eteenpäin. Ritarit lopettivat hämmästyneinä tuhotyönsä. Kaikki paitsi sir Darchas, joka oli liian keskittynyt. Enää 10 sotilasta oli elossa ja Darchasin miekka kohosi ottamaan jälleen yhden elämän. Lucianin puolesta, hän ajatteli. Mutta samassa voimakas käsi tarttui Darchasiin ja esti hänen miekkaansa tekemästä työtään. ”Darchas, lopeta”, huudahti Einion pitäen tästä kiinni. ”Oletko hullu”, huusi Darchas raivoissaan. ”Päästä irti”. Kapteeni iski Einionia kyynärpäällä, niin että tämä lennähti metrin päähän. Miekka kohosi uudelleen tappoon, mutta Einion syöksyi jälleen kiinni kapteeniinsa. ”EI, Darchas, et saa tehdä sitä”.

”Kukaan ei koske minuun”, huusi Darchas ja heitti Einionin uudelleen pois luotaan luotaan. Tämä kaatui polvensa varaan maahan. Kapteeni loikkasi miekka koholla ritarin perään ja Einion näki tämän silmissä hulluuden. Hän paljasti nopealla liikkeellä oman miekkansa. Sen nähdessään Darchas pysähtyi. Einion vilkaisi sivulleen ja näki sir Mydangenin myös miekka valmiina. Mutta kauhukseen hän tajusi ettei Myndagen tiennyt ketä iskisi, jos Darchas hyökkäisi.

Sitten Myndagen veti syvään henkeä. ”Herrat, hillitkää itsenne”, hän sanoi pelokkaasti. ”Pistäkää miekkanne pois”! Hetken Darchas epäröi. Hänen silmissään paistoi yhä viha, mutta hän laski miekkansa alas. Einion teki samoin. ”Mitä tämä merkitsee, sir Einion. Voisin pidättää sinut tästä hyvästä”, huudahti Darchas. ”Et saa tehdä sitä”, vastasi Einion. ”Me emme voi olla niin kuin vihollinen. Jos olemme, on tämä kaikki turhaa. Etkö tajua, Darchas. Teit juuri ritareistasi rikollisia. Minun täytyi estää sinua”.

Darchasin silmät salamoivat. ”Sinä unohdat paikkasi, Einion. Minä teen päätökset täällä. Liian pian olet unohtanut Lucianin, joka meidän on kostettava. Vihollinen saa maksaa hänen kuolemastaan joka päivä, kunnes heitä ei enää ole”.

”Minä en ole unohtanut”, vastasi Einion. ”Mutta et sinä sitä Lucianin puolesta tee, vaan itsesi vuoksi. Jos Lucian olisi täällä nyt, hän ei tuntisi sinua enää, Darchas. Vihasi on vienyt sinut liian pitkälle. Sinusta on tullut se mitä vastaan lähdimme taistelemaan. Mutta minun täytyi estää sinua viemästä ritareitasi mukanasi. Sillä minä olen tämän komppanian varakomentaja. Ja minä kiellän teitä surmaamasta vankeja”. Darchas näytti raivostuvan entistä enemmän. ”Kiellät vai? Sinäkö kiellät minua, sir Einion? Hyvä on, et ole enää tämän komppanian varakomentaja. Ole onnellinen etten surmaa sinua loukkauksistasi”.

”Surmaa minua”, huudahti Einion. ”Niin, olet jo surmannut aseettomia sotavankeja. Mitä siis merkitsisi enää yhden lapsuudenystävän surmaaminen. Jos Lucian olisi täällä, hän olisi varmasti tyytyväinen sinuun”. Myndagen astui askeleen eteenpäin, Darchasin ja Einionin väliin. ”Einion, etkö liioittele nyt”, hän sanoi varovasti, sovitellen. ”Hehän olivat vain vihollisia. Säästäisit armosi ja huolesi niille jotka sen ansaisevat. Nämä viholliset ovat surmanneet ja haavoittaneet sotilaitamme. Heistä sinun tulisi olla huolissasi, eikä kääntyä ystäviäsi vastaan”. ”Minulla ei ole ystäviä täällä”, huudahti Einion. ”Tajuan sen nyt, mutta kiitos sanoistasi Myndagen. Paremmin ne saivat minut näkemään miten asiat ovat. En ole enää komppanian varakomentaja. Siispä minua ei enää tarvita täällä”.

Darchas käännähti kuullessaan Einionin sanat. Äkkiä kapteenin silmät olivat vähemmän mustat, kuin järki olisi palannut hänen mieleensä. ”Ei, Einion”, hän sanoi ystävällisemmin. ”Olet väärässä. Me tarvitsemme sinua. Anna anteeksi kiivaat sanani. Tämä komppania tarvitsee sinua varakomentajanaan. Minä puhuin liian paljon ja otan kaiken takaisin. Miten voisit jättää Lucianin paikan ja jättää kaiken mitä hän edusti”?

Mutta Einion pudisti päätään. ”Ei, Darchas. Liian hyvin tajuan kaiken nyt. Minä en voi enää jatkaa. En täällä. En voisi enää luottaa näihin ritareihin tai edes sinuun, Myndagen. Varjo on koskettanut teitä ja niin kauan kuin olemme Mordorissa en usko sen poistuvan. Voimakkaampana kuin luulemmekaan lepää pahuus tämän maan yllä. Olkaa siis varovaisia, ettei se saa teistä otetta. Sillä minä en voi olla enää teitä auttamassa. Hyvin sanoit, Myndagen. Säälini ja apuni kuuluu niille miehille jotka joka päivä haavoittuvat taisteluissa. Minä olen tappanut kylliksi ja nähnyt liiaksi kuolemaa. Ehkä yritän vaihteeksi parantaa enkä tappaa. Minä eroan, Darchas. Hyvästi ja jättäkööt varjo sinut rauhaan”.

Sen sanottuaan Einion kääntyi kannoillaan ja lähti kävelemään kohti ratsuaan. Hän tunsi viimein merkillistä rauhaa mielessään. Oli kuin kaikki asiat olisivat loksahtaneet paikoilleen. Ehkä hän ei ollut Lucianin suuren ystävyyden arvoinen hylätessään komppaniansa, mutta hän tiesi että se oli oikea ratkaisu. Myndagen pitäisi heistä kyllä huolta ja ehkä joskus Einion tapaisi heidät jälleen. Mutta ei vähään aikaan. Ei nyt kun hän näki liiankin hyvin mitä heistä oli tullut.

”EINION”, huusi Myndagen hänen jälkeensä. ”Mihin sinä menet? Älä viitsi, keskustellaan tästä”. Einion ei kääntynyt vaan jatkoi matkaansa. ”Menen parantajien luokse”, hän vastasi kävellessään. ”Haluan heidän opettavan minua. Muista mitä sanoin aiemmin Udunissa, Myndagen. Minä rukoilen puolestasi”! Einion saavutti hevosensa ja nousi sen satulaan. Katsomatta taakseen hän lähti ratsastamaan kohti länttä. ”EINIOOOOON”, huusi Myndagen uudelleen. ”Tule takaisin”!

”Anna hänen mennä”, sanoi Darchas katsellen samaan suuntaan. Viha nousi hänessä jälleen, mutta kapteeni hillitsi sen. ”Hänen tiensä on erilainen kuin meidän. Ehkä näin oli tarkoitettukin”. Mutta Myndagen pudisti päätään. ”Ei, hän oli meidän omatuntomme. En tiedä voimmeko selvitä ilman häntä. Hän oli meidän ystävämme, Darchas”. ”Anna hänen mennä”, Darchas toisti. ”Tule, vanha toveri. Vain me kaksi olemme jäljellä niistä jotka kerran liittyivät yhdessä herramme Galendilin ritareihin. Menkäämme lopettamaan jäljelle jääneet sotilaat. Sitten voimme palata divisioonaan”.

Mutta Myndagen seisoi yhä paikoillaan tekemättä elettäkään liikkuakseen. ”Tuletko sinä”, kysyi Darchas kärsimättömästi. ”Ei, en taida tulla”, vastasi Myndagen viimein. ”Me emme surmaa niitä vankeja, herra. Minä kiellän sen. Anna minun olla tässä, sillä haluan ajatella. Kaipaan häntä jo nyt”!

Darchas kohautti olkapäitään. ”Hyvä on, tee niin kuin haluat. Mutta saat omin toimin kuljettaa heidät päämajaan, kun kerran heistä niin paljon välität”. Päätään pudistellen Darchas lähti kävelemään alas kohti hevostaan. Myndagen ei huomannut häntä, sillä ritarin silmät olivat yhä kiinnitettynä ratsastajaan, joka pieneni jatkuvasti ja katosi lopulta harjanteen taakse. Huokaisten hän käänsi katseensa itään. Siellä kohosi uhkaavana Barad Dur, maailman linnoituksista vahvin. Poissa oli aamun iloinen optimismi. Myndagen saattoi nähdä, että heillä oli edessään pitkä ja vaikea piiritys.