GONDORIN SISÄLLISSOTA 1432-1448

Taustaa

Yksi merkittävimmistä ja samalla hämmästyttävimmistä tapahtumista koko Keski-Maan historiassa on ilman muuta Gondorin valtakunnan rappeutuminen kolmannen ajan jälkipuoliskolla. Vaikka eräät sanovatkin rappeutumisen olleen välttämätöntä, kun Numenorin vaikutus Dunedainiin lakkasi, ja toiset vain vetoavat valtakunnan korkeaan ikään, mikäänhän ei kestä ikuisesti, niin voidaan myös löytää ne syyt, jotka laukaisivat kehityskulun joka lopulta oli v. 3019 johtaa koko läntisen maailman tuhoon. Vuosina 1247-1944 mahtinsa huipulla ollut Gondor joutui nimittäin vaikeuksiin, jotka heikensivät suuresti valtakuntaa, etenkin sen asukaslukua, ja tuhosivat samalla maan elinvoimaisuuden. V.1247 alkoivat idän kansojen kansainvaellukset. Ei tiedetä mikä sai kansat liikkeelle, ehkä jonkinlaiset pulavuodet tai liika väestönkasvu, mutta joka tapauksessa tämän jälkeen jatkuvat hyökkäykset vyöryivät Gondorin rajoja vastaan, kuluttaen hitaasti mutta varmasti maan puolustusta. Toinen suuri vitsaus oli Suuri rutto, joka v. 1636 pyyhkäisi yli maan, tehden etenkin kaupungeissa hyvin pahaa jälkeä. Näiden kahden vitsauksen, yhdessä kolmannen kanssa voidaan katsoa olevan perimmäiset syyt Gondorin rappion takana. Tuo kolmas syy oli sisällissota. Voitaisiin tietysti ajatella, ettei sisällissota nyt kuitenkaan ollut mitään, jos sitä verrataan kansainvaelluksiin. Täytyy kuitenkin ottaa huomioon, että sisällissota käytiin kokonaisuudessaan valtakunnan sisällä, ja molempien puolten kaatuneet olivat gondorilaisia, joten itse asiassa menetykset eivät luultavasti jääneet paljoakaan jälkeen 700-vuoden aikana käytyjen itäläissotien menetyksistä.

Jotta ymmärtäisimme paremmin sisällissotaa, ja siihen johtanutta kehitystä, on syytä luoda katsaus 1400-luvun Gondoriin. Maa oli juuri kokenut uskomattoman vuosituhannen, jonka aikana se oli ollut koko tunnetun maailman johtava valtio. Kun tultiin 1400-luvulle, maailma oli kuitenkin muuttumassa. Itäläisten hyökkäykset olivat alkaneet, ja samaan aikaan maa itse oli alkanut hitaasti jakautua kahtia. Etelässä Gondorin raja kulki merestä Umbarin eteläpuolitse Harnen-jokeen, jonka vartta seuraten se sitten kohtasi Varjovuoret. Sieltä raja kulki vuoria seuraten pohjoiseen, Minas Ithiliin, josta se lähti seuraamaan Morgain harjannetta Udunin laaksoon. Udunista raja kulki Tuhkavuoria seuraten itään, kunnes Rhunin järven kohdalla kääntyi pohjoiseen. Järven lounais-ranta kuului Gondoriin. Täältä raja oli vedetty Rhunin kukkuloiden eteläisten kukkuloitten kautta suoraan länteen. Hiukan ennen suurta pohjoisteitä se sitten kääntyi jälleen pohjoiseen, ja lopulta kulki Emyn Muilille, joka kokonaisuudessaan kuului Gondoriin. Tästä raja kulki pohjoiseen Anduinin vartta, ja kääntyi sitten Liituvirtaa seuraten länteen. Vaikka rajan sitten katsottiin kulkevan Sumuvuoria pitkin Calenardhonin aukkoon, ei kukaan tosissaan pitänyt Fangornin metsää osana Gondoria. Calenardhonin aukolta raja kulki Valkoisia vuoria myöten itään, kunnes kohtasi Ringlo-joen. Siitä raja kulki jokea myöten etelään, kunnes Cirilin yhtymäkohdassa kääntyi suoraan etelään Belfalasin vuorille, josta raja sitten nykyisen Dol Amrothin kohdalla yhtyi mereen. Rajojen ulkopuolelle jäi lisäksi Gondorille kuuluvia alueita. Etelässä Turfanissa olivat Telemlondin kaupunki ja Cardolin linnoitus. Pohjoisessa sijaitsi Tharbadin satamakaupunki, ja Anfalasin rannikolla oli erillinen maakunta. Myös Andrastin niemen kärjessä sijaitsi sotilastukikohta.

Kun Gondor oli lyönyt kaikki vastustajansa, olivat kuninkaat ylimielisinä antaneet sotalaitoksen heiketä. Koska Gondor oli perustettu Numenorin siirtokuntien luomalle pohjalle, olivat kuninkaat Isildur ja Anarion omaksuneet myös siirtokuntien miliisi-järjestelmän. Koska siirtokuntien asema kaukana kotimaasta, ja lähellä Mordoria, oli ollut hyvin uhanalainen, oli niissä joka mies velvoitettu hädän hetkellä asepalvelukseen. Gondorin valtakunta siis omaksui siirtokunnilta miliisi-järjestelmän. Sitä kehitettiin kuitenkin eteenpäin. Niin kauan kuin valtakunta oli uhanalainen, se tarvitsi todella paljon miehiä aseisiin. Niinpä luotiinkin asevelvollisuus-armeija. 19 vuotta täytettyään joka toinen mies kustakin maakunnasta oli velvollinen palvelemaan neljän vuoden ajan armeijassa. Näin Gondor sai luotua suuren pysyvän armeijan, jota sitten todellisen hädän hetkellä vahvistettiin aiemmin asepalveluksensa suorittaneilla miehillä, joista maakunnat muodostivat omia miliisi-yksiköitä. Miliisiin kuulumisesta vapautui 40 iässä, mutta vain jos itse halusi. Kuningas Valacarin aikana järjestelmä oli yhä käytössä, mutta asepalvelukseen kutsuttiin enää joka neljän mies. Palvelukseen kutsumisessa vaikutti luonnollisestikin ammatti eniten. Yleensä sotilaat olivatkin maanviljelijöitä. Miliisijärjestelmän vuoksi maakunnat olivat siis osapuolille erittäin tärkeitä, sillä niiden tuki toi samalla sotajoukkoja. Näin onkin väärin sanoa sisällissodan olleen Eldacarin ja Castamirin välinen, sillä samalla se käytiin myös maakuntien välillä. Sen vuoksi onkin tärkeää ennen sisällissodan syitä käydä läpi kaikki maakunnat, ja niihin sijoitettujen joukkojen vahvuudet. Huomattava on kuitenkin, että 1300-luvulla asepalveluksesta oltiin alettu keploittelemaan pois, ja pitääkseen joukot määrävahvuisina oli kuninkaiden täytynyt palkata Pohjalaisia armeijaansa.

Tiedot jotka nyt tulen antamaan, olen löytänyt v.1431 peräisin olevasta raportista, jota Eldacar oli pyytänyt. Osgiliath oli Gondorin pääkaupunki. Kuningas itse eli kaupungissa, ja johti suoraan sen joukkoja ja miliisiä. Kaupunkiin oli sijoitettu 4000 miehen vahvuinen kaarti, jonka eliittiyksikkö olivat kuuluisat mustapaidat. Kaupunkilaisista suurin osa oli vapautettu asepalveluksesta, joten miliisiin kuului vain 4000 miestä. Kaupungin ympärille oli Isildurin aikana rakennettu muurit, jotka nyt olivat huonossa kunnossa. Gondorin koillisrajan turvaksi oli perustettu erityinen Pohjoisen erityishallintoalue, jota oli määrätietoisesti pyritty kehittämään. Itäläisten uhan vuoksi alueelle ei ollut kuitenkaan muuttanut juurikaan uudisasukkaita. Rhunin järven rannalla sijaitsi pieni kaupunki, samoin pohjoistien varrella. Yhteensä hallintoalueella oli asukkaita n. 7500. Kaikki miehet oli vapautettu asepalveluksesta. Rajojen turvana alueella oli Gondorin Pohjoinen armeija. Sitä komensi Kenraali Malthus. Yhteensä Malthusilla oli joukoissaan 24 000 miestä. Lisäksi Morannonilla oli 700 miestä, joihin Kenraalin käskyvalta ei ulottunut. Erityishallintoalueen eteläpuolella sijaitsi Pohjois-Ithilien. Maakunta oli yksi Gondorin vanhimpia, ja sen ruhtinaana toimi kaikkien kunnioittama Echtelion, jonka poika Caldir oli käskynhaltija. P-Ithilienin ainoat vakinaiset joukot olivat sen itä-rajalla. Minas-Ithilissä oli 600 sotilasta, ja kahdessa itäisemmässä linnoituksessa, Cirith Ungolissa ja Durthangissa molemmissa 300. Maakunnan miliisiin kuului 5500 miestä. Etelä-Ithilienissä oli 400 sotilasta, jotka oli sijoitettu Nurniin vievään solaan. Maakunnan miliisiin kuului 5000 miestä.

Etelä-Gondor oli 1400-luvulla huomattavasti tärkeämpi maakunta kuin nykyisin. Maakunta oli melko uhanalainen, joten sen miliisijärjestelmä oltiin pidetty paremmin toiminnassa. Niinpä miliisiin kuuluikin 5000 miestä. E-Gondorin eteläpuolella sijaitsi Umbarin maakunta. Alue oli Gondorin tärkeimpiä, jonka vuoksi se oli hyvin varmistettu. Eteläinen armeija, jota Kenraali Omdur komensi, oli sijoitettu 15 000 vahvuisena etelä-rajalle. Kaupungin satamaan taas oli ankkuroitunut Gondorin Eteläinen laivasto, johon kuului yhteensä 40 sotalaivaa. Maakunnan miliisiin kuului 6500 miestä. Umbarin ruhtinaan käskyvaltaan kuuluivat myös Telemlondin 600, ja Cardolin 200 sotilasta.

Gondorin eteläisellä rannikolla sijaitsi Tolfalasin saari. Saarella oli vain 8000 asukasta, ja miehet suorittivat kaikki asepalveluksensa laivastossa, joten miliisiä ei ollut lainkaan. Niinpä Tolfalasin poliittinen merkitys oli hyvin pieni. Ethit Anduinin maakunta sen sijaan oli yksi merkittävimmistä. Suurin osa sen miehistä palveli laivastossa, muodostaen sen rungon, joten miliisissä oli vain 1200 miestä. Koko Gondorin tärkein maakunta oli ilman muuta Lebennin. Se oli vanhin ja asukasluvultaan suurin. Pelargir, joka oli monien mielestä valtakunnan tärkein kaupunki, oli Lebenninin keskus. Myös toinen vanha kaupunki, Linhir, sijaitsi maakunnassa. Gondorin päälaivasto, jota prinssi Castamir komensi, ankkuroi Pelargirissa ja Linhirissä. Siihen kuului 160 sotalaivaa, ja monia kuljetusaluksia. Lebenninin miliisiin kuului 12 000 miestä. Lebennenin länsipuolella sijaitsi Dor-En-Ernil, ruhtinaanmaa. Suurin osa asukkaista oli alunperin Lebenninistä, joten he tunsivat suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta isoa naapuriaan kohtaan. Ruhtinaan maahan oli sijoitettu 2500 sotilasta, jonka lisäksi miliisiin kuului 4500. Vuorten toisella puolella sijaitsi Belfalas, ja alue oli Gondorin tärkein uudisasutusalue. Kaikki rannikot olivat jo gondorilaisten asuttamia, ja alkuperäisasukkaat oli tungettu ylös vuorille. Belfalas oli hyvin itsenäinen alue. Se oli vapautettu asepalveluksesta, mutta ruhtinas Edrahil oli organisoinut oman miliisin. Alueella oli 5200 asukasta, joista miliisiin kuului peräti 1000. Toinen tärkeä uudisasutus alue oli itäinen Ringlon laakso. Alue oli läänitetty ruhtinas Githnirille, joka pyrki kehittämään maakuntaansa nopeasti. Alueella oli jo 4700 asukasta, joista paikallismiliisiin kuului 500. Lisäksi rajaa vartioi 120 vakinaista sotilasta. Erillään lännessä sijaitsi Anfalas, johon suuri muuttoliike ei vielä ollut ulottunut. Alueella oli 3800 gondorilaista, ja lisäksi 2500 Vuorilaista, joilla ei ollut kansalaisuutta mutta sen sijaan kyllä sama oikeusturva kuin muillakin. Miliisiin kuului 800 miestä, sillä myös Vuorilaiset saivat kuulua siihen.

Lossarnach oli yksi Gondorin alkuperäisistä maakunnista, ja sen asutus oli hyvin vakiintunutta. Miliisiin kuului 4800 miestä. Lossarnachista pohjoiseen sijaitsee Anorien, jonka keskus on Minas Anorin kaupunki. Minas Anorissa oli 1200 sotilasta, ja maakunnan miliisiin kuului 6500 miestä. Viimeinen sen aikaisen Gondorin maakunta oli Calenardhon. Maakunta ei ollut kovin tiheään asuttu, mutta toisaalta se oli suuri. Mataliin oli rakennettu kaksi linnoitusta, joissa kummassakin oli 500 miestä. Länsirajaa suojasivat Angrenostin ja Aglarondin linnoitukset, joissa molemmissa oli 450 sotilasta. Maakunnan hallintokaupunki sijaitsi nykyisessä Foldessa, melko lähellä Edorasia. Kaupunki oli linnoitettu, ja sinne oli sijoitettu 1200 sotilasta. Miliisiin kuului 3200 miestä. Näiden maakuntien lisäksi Gondoriin kuului vielä Eriadorissa sijaitseva Tharbad, jossa oli 12 000 asukasta. Kaupunkia suojasi 1200 miehen vahvuinen osasto, joka samalla valvoi Gondorin etuja pohjoisessa. Lisäksi kaupungin miliisiin kuului 1000 miestä. Lisäksi Gondorilla oli linnoitus Andrastin niemellä. Varusväkenä oli 450 miestä.

Kun nyt tiedämme minkälaisia joukkoja maakunnat saivat heti sodan syttyessä liikkeelle, voidaan alkaa pohtia sisällissodan syitä. Perinteisesti sota on selitetty Eldacarin ja Castamirin keskinäisenä valtataisteluna. Tämä ei kuitenkaan selitä sitä, mistä Castamir sai kannatuksensa. Olen nyt tutkinut muinaisia tekstejä hyvin tarkkaan, ja löytänyt monia eri syitä, jotka kaikki yhdessä sytyttivät sodan. Ilmeisesti Gondorin yhteiskunta oli alkanut jakautua jo kauan ennen itse sisällissotaa. Eteläiset maakunnat, eli Gondorin alkuperäiset alueet, kunnioittivat perinteitä, ja vaalivat muistoa Numenorista. Heidän keskuudessaan uskottiin yleisesti Numenorilaisten rodulliseen paremmuuteen, ja vastustettiin heikompien, vereltään epäpuhtaiden kansojen päästämistä Gondorin rajojen sisäpuolelle. Kun Valacar meni naimisiin pohjalaisen kanssa, oli se shokki monille gondorilaisille. Etenkin umbarilaiset katsoivat sukuhaaran samalla menettäneen oikeutensa hallita puhtaita numenorilaisia. Niinpä Eldacarin, joka oli puoliksi pohjalainen, kuninkuutta vastustamaan syntyi laaja oppositio. Samaan aikaan kun etelän maakunnat muuttuivat yhä jyrkemmiksi mielipiteissään, pohjoisen maakunnat taas vapaamielistyivät. He olivat käyneet sodan itäläisiä vastaan, ja siinä sodassa pohjalaiset olivat olleet heidän liittolaisiaan. Pohjoisen asukkaat olivat itse nähneet etteivät muut läntiset kansat mitenkään eronneet heistä, ja suhtautuivat näihin ystävällisesti. Itseasiassa Calenardhonin ruhtinas oli Valacarin aikana ehdottanut neuvostossa, että Gondorissa syntyneet muiden kansojen jäsenet saisivat kansalaisoikeudet. Etelän edustajat olivat kuitenkin onnistuneet kumoamaan ehdotuksen. Tällöin oli jo ensimmäisen kerran valittu rintamalinjoja.

Etelä ja pohjoinen erosivat toisistaan muillakin tavoin. Heidän ulkopoliittiset mielipiteensä olivat kaukana toisistaan. Pohjoinen tajusi selvästi itäläisten edustaman vaaran, ja halusi sen vuoksi kehittää maavoimia. Myös tiiviimpää liittoutumista pohjalaisten kanssa kannatettiin. Etelän intressit taas olivat aivan erilaiset. He halusivat siirtää valtakunnan painopistettä etelään. Merikuninkaiden aikana Pelargir oli käytännössä ollut pääkaupunki. Ne olivat vanhoja hyviä aikoja, joihin haluttiin palata. Tätä silmällä pitäen etelä halusi myös kehittää laivastoa. Maavoimia väheksyttiin. Etelä eli unelmissaan yhä 1100-lukua, jolloin kukaan ei uskaltanut uhmata Gondorin mahtia. Pohjoinen siis tajusi aikojen olevan muuttumassa, jonka vuoksi valtakunnan painopisteen siirtäminen etelään ei tullut kysymykseenkään. Myös kauppapoliittiset intressit olivat aivan erilaisia. Etelä halusi käydä merikauppaa Haradin, Darharin ja Perennian kanssa, eikä sen vuoksi ymmärtänyt miksi Gondorin piti ylläpitää kalliita teitä Arnoriin, Rhuniin ja Rhovanioniin. Nämä intressiristiriidat olivat siis jo pitkään hiertäneet välejä, mitäpä Calenardhonilaiset maanviljelijät ymmärtäisivät eteläisen Umbarin olosuhteista, tai toisinpäin.

Lopulliseen välirikkoon ajauduttiin kuitenkin kun puolipohjalainen Eldacar tuli kuninkaaksi. Se oli liikaa etelän ruhtinaille, sillä syntyperän lisäksi oli selvää että Eldacar tulisi ajamaan yhä pohjalaisystävällisempää politiikkaa. Jopa Anorienilaisten pitkään ajama Eriadorin ja Rhovanionin tuotteiden tullien poistaminen voisi toteutua. Aiemmin Perennian kanssa solmittu vapaakauppasopimus oli johtanut siihen, että etelän satamien kautta käytiin yhä enemmän kauppaa, kun taas pohjoisen kauppakaupungit lähes kituivat. Tärkeimmän lähtölaukauksen sisällissodalle antoi kuitenkin se, että etelän ruhtinailla oli oma ehdokas Eldacarin tilalle. Anarionin huoneen toiseksi vanhimman haaran edustaja, Castamir, oli kuin luotu etelän johtajaksi. Hän ajoi kaikessa juuri etelän politiikkaa. Ja mikä parasta, hän oli laivaston ylipäällikkö. Hänen isänsä ja isoisänsä olivat komentaneet juuri samaa laivastoa, joten laivasto olikin nykyään ensisijassa uskollinen Castamirille, etenkin kun Valacar oli idän ongelmien vuoksi joutunut jättämään koko laivaston huomiotta. Hän ei ollut kertaakaan edes vieraillut päälaivaston luona. Ja se sopi Castamirille loistavasti.

Etelä nousee

V.1430, kun kuningas Valacar sairastui vakavasti, oli Umbarissa mielenosoituksia, kun Eldacar oli nimitetty sijaishallitsijaksi. Sieltä mellakointi levisi Etelä-Gondoriin ja E-Ithilieniin. Eteläinen armeija kuitenkin kukisti mellakat, mutta ilman verenvuodatusta. Oli selvää että joukot olivat tehneet sen vastentahtoisesti. Tämä ei jäänyt Umbarin ruhtinas Naicharilta huomaamatta. Ilmeisesti hän oli jo aiemmin ollut yhteydessä prinssi Castamiriin, mutta tässä vaiheessa alkoi salaliitto hahmottua. Kansan kapinointi oli selvästi osoittanut kenen puolelle kansa asettuisi, ja myös eteläinen armeija tuntui olevan kypsä nousuun. Varovasti Castamir ja Naichar alkoivat hankkia liittolaisia ja muokata mielipidettä. Heidän palkkaamansa agitaattorit levittivät mitä hurjimpia huhuja Eldacarista ja hänen aikeistaan. Pahinta oli se, että uusi itäläiskansa oli jälleen lähestymässä, ja sijaishallitsijan kaikki huomio kiinnittyi siihen. Kun Eldacar 1431 onnistui neuvotteluilla käännyttämään itäläiset pois rajoiltaan, nousi hänen suosionsa pohjoisissa maakunnissa. Ihmiset uskoivat hänen valtaantulonsa merkitsevän uuden ajan alkua koko Gondorille. Niin se merkitsikin, muttei sillä tavoin kuin he odottivat.

29. 12.1432 vanha kuningas Valacar sitten veti viimeiset henkäyksensä. Seuraavana päivänä kuninkaan neuvosto kokoontui. Vanha perinne, että ruhtinaiden neuvosto julistaa uuden kuninkaan, oli tietysti vain silmänlumetta. Koskaan ei neuvosto ollut edes yrittänyt olla valitsematta edellisen kuninkaan nimeämää perijää. 30.12. kuitenkin tapahtui jotain uskomatonta. Etelä-Gondorin ja Ethir Anduinin ruhtinaat vastustivat Eldacarin kuninkuutta. Luonnollisestikin heidät sitten äänestettiin nurin, mutta jo itse tapahtuma oli uskomaton. Castamir ja Naichar yllättyivät kuitenkin niin itse äänestyksessä, että kannattivat Eldacarin kuninkuutta. He olivat kuitenkin salaa mielissään huomatessaan että Eldacarin vastainen oppositio oli laajempi kuin he olivat luulleetkaan. Ilmeisesti molempiin ruhtinaisiin otettiin pian sen jälkeen yhteyttä. !433 alussa oli jälleen levottomuuksia, tällä kertaa Lebenninissä. Lebennenin Saldir kukisti mellakat, mutta lähinnä puhumalla heille. Ruhtinaiden haluttomuus puuttua kovalla kädellä mellakointiin oli käymässä yhä ilmeisemmäksi. Yleisesti he eivät kuitenkaan olleet vielä valmiit ryhtymään avoimeen kapinaan. Etenkin hieman maltillisemmat E-Ithilienin, Ruhtinaanmaan ja Tolfalasin ruhtinaat toivoivat vielä saavansa kauppapoliittiset ja ulkopoliittiset ongelmat sovittua pohjoisten ruhtinaiden kanssa.

Ratkaisevaksi vedenjakajaksi tuli sitten 3.4.1433 pidetty neuvoston kokous, jossa Anorienin Darlen ehdotti vapaakauppasopimuksen solmimista Arthedainin, Cardolanin, Morian ja Rhovanionin kanssa. Samaan hengenvetoon Anfalasin ruhtinas esitti täysien kansalaisoikeuksien myöntämistä maakuntansa alkuperäisasukkaille, jotka olivat olleet hänen sukunsa liittolaisia jo Gondorin perustamisesta asti. Tämä oli selvä hälytysmerkki myös maltillisille etelän ruhtinaille. Näytti siltä että nyt kun oli saatu vapaamielinen kuningas, pohjoisen uudistusmieliset maakunnat ja lännen uudisasutusalueet alkaisivat ajaa läpi yhä uusia etelän edun vastaisia uudistuksia. Tälle kehitykselle oli heidän mielestään pantava sulku tässä ja nyt. Castamir ja Naichar tuijottivat ruhtinaita tarkasti. Heille oli selvää että nyt valittiin puolia. Umbar, E-Gondor, Lebennin, Ethir Anduin ja Tolfalas vastustivat ehdottomasti molempia ehdotuksia. E-Ithilien ja Ruhtinaanmaan pidättäytyivät äänestämästä, samoin Lossarnach ja Ringlon laakso. Kun Calenardhon, Anorien, P-Ithilien, Belfalas ja Anfalas kannattivat, oli tulos tasapeli. Riitaa ei oltu ratkaistu, mutta katkeruus jäi. Etelän ruhtinaat valittivat, sillä heidän maakuntiensa asukasluku oli ylivoimainen ehdotuksia kannattaneisiin verrattuna. Lisäksi heille oli nyt selvinnyt, mikä oli ainoa keino estää valtakunnan vihollisia, millä he tarkoittivat nimenomaan vapaamielisiä Anfalasia ja P-Ithilieniä, ajamasta läpi vallankumouksellisia ideoitaan. Lääke jota Castamir ja Naichar tarjosivat ongelmaan, oli vahva kuninkuus. Ennen neuvosto oli ollut vain neuvoa antava elin, mutta vapaamielinen Minalcar oli antanut sille oikeuden tehdä ehdotuksia, ja äänestää niistä. Tietysti kuningas piti itsellään päätösten vahvistamistehtävän, mutta käytännössä kuningas aina hyväksyi neuvoston päätöksen. Nyt etelä alkoi siis vastustaa myös silloista hallintotapaa. Heidän mielestään neuvoston pitäisi palata neuvoa antavaksi, jolloin uudistusmielisten pohjoisen ruhtinaiden pitäisi esittää ideansa kuninkaalle. Kun kuninkaaksi sitten kohotettaisiin Castamir, ei mitään etelälle epäedullisia päätöksiä voisi tapahtua. Etelän ruhtinat alkoivat siis aluksi salassa suunnitella kuninkaan vaihtamista. Tärkein askel tässä oli Eteläisen armeijan komentajan Omdurin tuen hankkiminen.

Pohjoisen kannalta tilannetta pahensi se, että Eldacar itse ei tajunnut kuinka vakava tilanne oli. Hän oli kyllä tietoinen valtakunnan eri osien mielipide-eroista, mutta ei uskonut ruhtinaiden ryhtyvän mihinkään radikaaleihin tekoihin. Luonnollisesti etelän jatkuvat mellakat huolettivat häntä, mutta Eldacar ei tajunnut niiden olevan suunnattu nimenomaan häntä vastaan. Koko v.1433 mielipiteet etelässä kärjistyivät hitaasti mutta varmasti kohti räjähdystä. Marraskuun 12. käytiin lopulta ns.Linhirin taistelu. 120 sotilaan komppania oli palaamassa rajavartiopalveluksesta Ringlolta, kun he Linhirin läpi marssiessaan törmäsivät suoraan väkijoukkoon, joka Castamirin kannattajien kiihoittamana mellakoi kuningasta vastaan. Paikalliset joukot katselivat sivusta, kuinka väkijoukko hävitti pohjoisen maakunnista viljaa tuovien kauppiaiden varastoja ja liikkeitä. Rajavartiokomppanian miehet olivat kaikki Anorienista, ja he yrittivät tietysti estää ihmisiä. Ikävä kyllä komppanian kotimaakunnan saattoi selvästi havaita heidän asepuvuistaan( vakinaisilla oli yhtäläiset ruskeat asepuvut, mutta heidän viittansa ja huivinsa olivat kotimaakunnan värisiä), ja Anorienilaisten kirkkaanpunaiset viitat paljastivat heidät välittömästi. Väkijoukon raivo kääntyi nyt Anorienilaisia vastaan, ja heidän täytyi puolustautua. Luonnollisestikin Linhiriläisten tarina oli hieman toinen. Heidän mukaansa ihmiset olivat rauhallisesti osoittaneet mieltään, kun Anorienilaiset olivat hyökänneet. Joka tapauksessa 6 sotilasta ja 14 väkijoukosta sai surmansa. Lisäksi 4 sotilasta ja 57 siviiliä haavoittui. Välikohtaus synnytti suuttumusta etelässä, ja alensi ihmisten uskollisuutta kruunulle. Vuoden lopussa tapahtui vielä pari muuta välikohtausta. Toisessa kolme pohjoisesta kotoisin olevaa kauppiasta lynkattiin Umbarissa. Asialla olivat ilmeisesti Naicharin asiamiehet. Toinen tapaus sattui Etelä-Gondorissa. Eteläisessä armeijassa oli joitakin osastoja Osgiliathista. Näiden miesten ja muiden välillä syntyi tappeluna alkanut yhteenotto, joka nopeasti paisui aseelliseksi. Kun Omdur sai lopulta tilanteen rauhoitettua, oli yli 30 sotilasta kuollut tai haavoittunut. Kävi myös ilmi että tappelu oli alkanut noppapelin aikana syntyneestä kiistasta. Myös vähemmän maltillisessa Pohjois-Ithilienissä sattui joitakin pieniä välikohtauksia. Pari etelän kauppiasta pahoinpideltiin Emyn Arnenin kaupungissa. Etelä-Ithilienin rajalla taas kaksi rajakylää aloitti uudelleen vanhan peltomaa kiistansa. Viljavarastoja poltettiin, ja pahoinpitelyitä tapahtui. Minas Ithilin joukot rauhoittivat tilanteen, mutta asian herättämä katkeruus levisi molempiin maakuntiin, viilentäen niiden välejä.

Vuoden vaihtuessa Castamir ja Naichar liittolaisineen katsoivat tilanteen kypsäksi. Ratkaiseva askel kohti sisällissotaa otettiin 4.4.1434, kun Castamir kutsui kokoon ns.ruhtinaiden kokouksen. Kokous pidettiin Pelargirissa, ja läsnä olivat seuraavat ruhtinaat: laivaston ylipäällikkö prinssi Castamir, hänen serkkunsa prinssi Sangamon, Umbarin ruhtinas Naichar, Eteläisen armeijan komentaja Kenraali Omdur, Lebennenin Saldir, Ethir Anduinin ruhtinas ja Tolfalasin ruhtinas. Muutama etelän ruhtinas oli hieman häilyvän politiikkansa vuoksi jätetty pois kokouksesta. Kokous totesi yksinkertaisesti ettei kuningas enää nauttinut ruhtinaiden eikä kansan luottamusta, ja maakunnat päättivät ryhtyä toimenpiteisiin niiden etua uhkaavan kuninkaan kumoamiseksi. Eteläisten maakuntien ylipäälliköksi valittiin prinssi Castamir, joka samalla nimitettiin sijaishallitsijaksi. Lopullista välirikkoa kruunun kanssa kuitenkin lykättiin, kunnes Etelä-Ithilienin ja Ruhtinaanmaan ruhtinaiden kanta saataisiin selville. kuningas oli nyt kuitenkin osittain tietoinen siitä mitä tapahtui.3.6. hän vaati ruhtinaita heti vannomaan uskollisuuden vala kruunulle. Nyt etelän oli pakko toimia, ja 1.7.1434 julkaistiin kaikkialla julistus, jossa ilmoitettiin Eldacarin menettäneen oikeutensa kruunuun. Ruhtinaiden kokoukseen osallistuneet kehoittivat kaikkia maakuntia liittymään heihin. Valtakunta oli nyt peruuttamattomasti marssimassa kohti sisällissotaa. Eldacar oli viimeiseen asti toivonut voivansa saada kiistat raukeamaan neuvotteluilla, ja nyt syntynyt tilanne yllätti hänet täysin. Hän epäröi pitkään Pohjoisen armeijan kutsumisessa, uskoen yhä etelän ruhtinaiden tulevan järkiinsä.

Etelässä ei oltu paljoakaan sen päättäväisempiä. Ruhtinaat olivat taipuvaisia uskomaan, että Eldacar, josta heillä ei ollut kovinkaan korkeita mielipiteitä, pelästyisi ja eroaisi. Maakuntien miliisejä ei alettu koota. Sen sijaan Castamir antoi jo 18.7. Omdurille käskyn marssia armeijansa kanssa Pelargiriin. Omdur totteli, jättäen 1500 miestä vartioimaan eteläistä rajaa. Tilanne oli koko maaliskuun hyvin sekava. Umbar, E-Gondor, Lebennin, Tolfalas ja Ethir Anduin olivat kyllä virallisesti kapinassa, mutta kukaan ei oikeastaan tiennyt mitä pitäisi tehdä. Ruhtinaat eivät vieläkään olleet halukkaita hyökkämään asevoimin pohjoiseen. Tilannetta pahensi vielä tiedon hidas leviäminen, niin että Eldacar sai tietää kapinasta vasta 11.7. Jo seuraavana päivänä saapuivat P-Ithilienin ja Anorienin ruhtinaat Osgiliathiin, vakuuttaen olevansa kuninkaan puolella. Eldacar ei kuitenkaan antanut käskyä koota miliisiä. Viimeinen kipinä täyteen sotaan puuttui vielä, ja kaikki ikäänkuin pidättivät henkeään, odottaen missä leimahtaisi.

26.7 kuningas viimein antoi kenraali Malthusille käskyn marssia 10 000 miehen kanssa Osgiliathiin. Malthus lähti heti liikkeelle, ja saapui 19.8. Osgiliathiin. Silloin hän oli kuitenkin jo myöhässä, sillä maa oli tulessa. Castamir sai nimittäin välittömästi tietää Malthusin olevan tulossa, ja käytti tietoa taitavasti saaden ruhtinaat viimein liikkeelle. He suostuivat viimein aloittamaan etenemisen. Strategia jätettiin Omdurin huoleksi. 9.8. Eteläinen armeija saapui Pelargiriin, sillä se oli kuljetettu meritse. Omdurin kaltaiselle ammattisotilaalle tilanne oli selvä. Piti hankkia mahdollisimman suuri tukialue, jonka jälkeen marssittaisiin pohjoiseen, ja miehitettäisiin Osgiliath. Kunpikaan marssiva armeija ei kuitenkaan ottanut huomioon, että sen riveissä kehitys oli kulkenut aivan samaan suuntaan kuin maakunnissa. Niinpä jo merimatkan aikana Eteläisen armeijan keskuudessa oli levinnyt huhu, että sisällissota oli syttynyt, ja nyt oltiin matkalla kukistamaan pohjoista. Tämä johti siihen. että Osgiliathin komppaniat kieltäytyivät marssimasta. Omdur selvitti asian nopeasti ja tehokkaasti. Kaksi komppaniaa määrättiin aseettomina katselmukseen, jossa kaikki 240 miestä teurastettiin. Kolmannen Osgiliathin komppanian leiriin hyökättiin ratsuväellä. Vaikka miehet yllätettiin, he kykenivät lyhyeeseen vastarintaan, ja 22 ratsumiestä sai surmansa. Vain kolme Osgiliathilaista pääsi pakoon, ja pääsi Osgiliathiin, jossa uutiset otettiin järkyttyneinä vastaan. Omdur oli hoitanut tehokkaasti ongelmat, eikä hänen määräyksiään sen jälkeen asetettu kyseenalaisiksi. Pohjoisen armeijassa kävi hieman toisin.Koska armeijaan kuuluvat kaksi Lebennenin prikaatia olivat paremmin selvillä tilanteesta, poistuivat molemmat eräänä yönä asemapaikoiltaan. Sen jälkeen ne suorittivat pitkän marssin Nurniin, ja sieltä Pelargiriin, jonne prikaatit saapuivat 24.8.

Omdur laittoi siis etelässä toimeksi. Joitakin Umbarin ja Lebennenin miliisiyksiköitä koottiin, ja siirrettiin Pelargiriin. 5000 sotilasta siirrettiin Lossarnachin rajalle vartioon. 3200 sotilaan osasto siirrettiin yli Anduinin, ja ne marssivat Etelä-Ithilieniin, jossa ihmiset ottivat joukot riemuiten vastaan. Paikallinen ruhtinas vannoi uskollisuudenvalan Castamirille. Toinen, 5000 sotilaan osasto tunkeutui Ruhtinaanmaahan. Vastaanotto oli täällä samanlainen. Ruhtinas vannoi uskollisuudenvalan. Maakuntaan sijoitetut 2500 sotilasta liittyivät Eteläiseen armeijaan, lukuunottamatta kolmea paikallista komppaniaa, jotka vetäytyivät Belfalasiin. Armeijaa komentava prinssi Sangamon olisi halunnut seurata heitä, ja vallata Belfalasin. Omdur kuitenkin katsoi, aivan oikein, ettei Belfalas tai Ringlo ollut mikään uhka, ja päätti hoitaa ne myöhemmin. Tärkeintä olisi nyt saada joukot keskitetyksi ennenkuin Eldacar marssisi etelään. Sangamon sai Syyskuun alussa koko Ruhtinaanmaan varmasti haltuunsa, ja palasi nopeasti Pelargiriin. Maakuntaan jätettiin yksi prikaati ( kaksi neljäkomppaniaista pataljoonaa+ kaksi jousimieskomppaniaa= määrävahvuus 1200 sotilasta) ja paikallinen miliisi. Myös Ithilieniin edenneet joukot vedettiin Pelargiriin, lukuunottamatta yhtä pataljoonaa. 15. 9. Omdur oli jälleen saanut joukkonsa keskitettyä, juuri ajoissa, sillä myös kuninkaalliset lähtivät viimein liikkeelle.

Etelän joukkojen tunkeutuminen naapurimaakuntiinsa oli yllättänyt jälleen kerran täydellisesti Eldacarin. Malthusin 10 000 saapuivat huhtikuun puolessa välissä, mutta silloin Eldacar oli jo kutsunut lisää joukkoja, sillä tilanne oli huonontunut. Kuninkaan vanhempi poikansa Ornendil johti 8 000 sotilasta vauhdilla kohti Osgiliathia. 3 600 miestä oli jätetty itärajalle. 10. 9. Ornendil saapui perille, nostaen kuninkaan joukkojen lukumäärän 22 000 sotilaaseen. Tämän lisäksi Minas Anorissa oli yksi prikaati. Eldacar ja Malthus uskoivat näiden joukkojen riittävän hyvin, sillä heidän tietojensa mukaan Omdurilla oli Pelargirissa

11 800 miestä. Tieto oli oikea, jos siihen laskettiin Eruin kahlaamon joukot mukaan, mutta unohti Umbarin miliisin olevan tulossa, ja laivaston ja Lebennenin miliisin olevan myös Pelargirissa.

Kun joukot oli keskitetty, alkoi kuningas pyrkiä tilanteen herraksi. Emyn Arnenille marssitettiin yksi prikaati, joka asettui sinne asemiin. Kolme prikaatia siirtyi Ornendilin johdolla Erui joelle, jonka vastarannalla Lebennenin ruhtinas oli 5000 sotilaansa kanssa. Tämän vuoksi Ornendil pyysi Lossarnachin miliisin osittaista kokoamista. Yksi miliisiprikaati koottiin, ja se asettui Ornendilin reserviksi. Molemmat komentajat pitivät aina yhtä prikaatia kerrallaan asemissa kahlaamolla. 15.10. oli Anorienilainen prikaati vuorossa. Sitä komensi nuori Gilankil. Vastarannalla oli komentajana vanha Aldir, Nurnin sodan veteraani. Aldir tiesi hyvin Gilankilin innokkuuden, ja päätti käyttää sitä hyödykseen. Keskipäivän aikaan hyökkäsi yksi vihollispataljoona yli kahlaamon. Vaikka hyökkäys tuli yllättäen, reagoivat anorienilaiset nopeasti. Nuolisade harvensi vihollisen rivejä, mutta suurin osa pääsi ylös rantatörmälle. Gilankilin toinen pataljoona pysäytti hyökkäyksen, ja samaan aikaan toinen iski vihollisen selustaan. Etelän joukot murtuivat, ja ryntäsivät takaisin kahlaamolle. Gilankil luuli näkevänsä tässä suuren tilaisuutensa, ja komensi prikaatinsa takaa-ajoon. Anorienilaiset tunkeutuivat yli kahlaamon, ja kohtasivat Aldirin toisen pataljoonan. Anorienilaisten painostuksen edessä se kuitenkin vetäytyi hitaasti etelään. Gilankil ei ollut kuitenkaan niin typerä kuin Aldir luuli, ja tarkkaili koko ajan sivustojaan. Niinpä hän huomasi hyvissä ajoin kuinka kokonainen vihollisprikaati ilmestyi hänen oikealle sivustalleen. Toinen pataljoona käänsi rintamasuuntansa, ja hurjasti taistellen anorienilaiset palasivat kahlaamolle, ja ylittivät sen onnellisesti. Eruin kahlaamon ensimmäinen taistelu oli samalla koko sodan ensimmäinen. Raivostuttavinta molemmille puolille oli se, että se päättyi selvään tasapeliin. Aldir menetti 180 ja Gilankil 160 miestä. 27.10. otettiin jälleen yhteen Erui-joella. Saldir kuljetutti yhden prikaatin laivoilla Eruin pohjoisrannalle, ja yritti näin saada Ornendilin vetäytymään. Prinssi piti kuitenkin asemansa, ja ajoi maihinnousseen osaston takaisin laivoihin.

1.12. Eldacar viimein lähti liikkeelle Osgiliathista. Hänellä oli mukanaan 13 000 sotilasta. Kaupunkiin jäi siis 5 400 miestä, sehän oli jatkuvasti vaarassa joutua Castamirin laivaston hyökkäyksen kohteeksi. 5.12. Eldacar saapui Eruille, ja Saldir lähti perääntymään. Malthus oli halunnut nopealla marssilla iskeä kiinni perääntyvään armeijaan ja tuhota sen, mutta Eldacar ei halunnut kiiruhtaa. Vahvistettuaan rivejään Ornendilin prikaateilla armeija jatkoi etelään, edeten hitaasti välttääkseen yllätyksiä. 12.12. kärkiprikaatin kimppuun hyökkäsi kolme prikaatia. Se hajosi, mutta Malthus heitti heti kolme prikaatia vastahyökkäykseen, ja ajoi vihollisen pakoon. Yksi takaa-ajava prikaati joutui kuitenkin liian kauaksi edettyään saarroksiin. Epätoivoisen taistelun jälkeen prikaatin rippeet, 300 miestä, antautuivat. Jopa omienkin kauhuksi Saldir teloitutti vangit. Eldacarille taistelu oli järkytys. Hän oli menettänyt 1200 miestä, joista suurin osa oli kuollut. Malthus neuvoi vetäytymään takaisin Eruin pohjoisrannalle, ja tällä kertaa kuningas otti neuvosta vaarin. Ilmeisesti hän oli odottanut hyökkäyksen olevan jonkinlainen huviretki. Myös etelä pani hyvillä mielin merkille Eldacarin taitamattomuuden. He eivät kuitenkaan ottaneet huomioon sitä, että tämä kuningas oppi virheistään. 1.1.1435. koko armeija oli palannut Eruin pohjoisrannalle.

Pohjoisen armeijan vetäytyminen tuli helpotuksena Omdurille ja Castamirille, sillä Umbarin miliisi ei ollut vielä saapunut, ja oli liian myöhäistä alkaa koota paikallisia osastoja.Kun suora hyökkäys kapinallisten päävoimien kimppuun oli epäonnistunut, lähinnä kuninkaan kokemattomuuden vuoksi, päätettiin pohjoisessa sen sijaan yrittää vallata Etelä-Ithilien takaisin, jolloin Pelargiriin voitaisiin suunnata kaksoishyökkäys. Yksi Pohjoisen armeijan prikaati, ja toinen Osgiliathista, lähetettiin Emyn Arnenille. Ithilienin Echtelion sai uuden armeijan komennon. Sen tueksi koottiin lisäksi yksi miliisiprikaati. 14.2. Echtelion marssi etelään Emyn Arnenilta 4600 sotilaan kanssa. 19. 2 hän kohtasi E-Ithilienin Tawenin 2400 miestä. Kiivaan taistelun jälkeen Tawenin joukot ajettiin kentältä. Echtelion seurasi pakenevaa vihollista etelään. Näytti siltä että aurinko paistoi viimein kuninkaallisille. Lukuisten kahakoiden hidastamana hän saapui Porosin kahlaamolle 3.3.1435. Kahlaamon pohjoisrannalle oli kerääntynyt 2000 E-Gondorin sotilasta ja 4000 Ithilieniläistä. Ylivoiman edessä Ithilienin armeija lyötiin. Echtelion itse sai surmansa. Miliisiyksiköiden paettua onnistui kahden P-Ithilienin vakinaisen prikaatin viimein vetäytyä taistelusta melko ehjinä. Vihollinen oli liian sekaisin ajaakseen takaa. Kun johdon ottanut Eldacarin serkku Calmacar viimein pääsi 14.3. takaisin Emyn Arnenille, oli hänellä vain 2600 miestä komennossaan. Kahden vakinaisen prikaatinsa tueksi Calmacar kokosi yhden uuden miliisiprikaatin. Tawen oli menettänyt Porosilla 1900 miestä, mutta pelastanut maakuntansa. Sen toteuttamiseksi hänen oli kuitenkin täytynyt koko maakuntansa miliisi aseisiin. 20.3 hän saapui Emyn Arnenin edustalle 5700 sotilaan kanssa. Kumpikaan puoli ei kuitenkaan enää uskaltanut ryhtyä taisteluun. Menetykset olivat olleet liian kovat.

Pelargirin ja Osgiliathin piiritykset

Annettuaan joukkojensa levätä Eldacar aikoi heti marssia etelään, mutta huonot säät pidättelivät häntä. Kun sää sitten toukokuussa 1435 parani, marssi armeija yli Eruin. Tällä kertaa Eldacarilla oli 16 000 miestä. Hän tiesi että Lebennenin miliisin yksiköitä oli koottu, mutta ei uskonut niiden pärjäävän kenttätaistelussa. Hän ei kutsunut sen enempää pohjoisen miliisejä koolle, koska tiesi niiden olevan haluttomia poistumaan omasta maakunnastaan. Niinpä vain yksi Lossarnachin miliisiprikaati oli armeijan mukana. 19.5.1435 armeija ylitti Eruin. Kolme päivää sen jälkeen otettiin ensimmäisen kerran yhteen vihollisen kanssa. Saldir vetäytyi kuitenkin suosiolla. Sen jälkeen käytiin yhtämittaa pieniä kahakoita, mutta ei mitään ratkaisevaa. 2.6. saapui armeija pienen kalastajakaupungin edustalle. Yksi prikaati puolusti kaupunkia, joten se oli vallattava taistellen. Eldacar valmisteli hyökkäystä rauhassa, ja 5.6. valtasi viimein helposti kaupungin. Puolustajat vetäytyivät laivoihin, menetettyään n. 300 miestä. Tämä pieni menestys paransi huomattavasti Pohjoisen armeijan mielialaa. Innoissaan joukot jatkoivat marssiaan, ja saapuivat 15.6. Pelargirin edustalle. Omdurilla oli 14 000 miestä sisällä kaupungissa. Heistä kuitenkin vain 5000 oli vakinaisia, joten Omdur jäi mieluummin kaupungin muurien suojaan. Hänen tilanteensa oli loistava, sillä Sangamon oli Linhirissä 5000 vakinaisen ja 8000 miliisin kanssa, ja olisi pian valmis katkaisemaan Eldacarin yhteydet pohjoiseen. Eldacar alkoi piirittää Pelargiria, mutta lähetti myös ratsumiehiä tiedustelemaan Linhirin suuntaan. Tiedustelijat ilmoittivat että Linhirissä oli myös vihollisarmeija.

Pelargirin ensimmäinen piiritys kesti kaksi kuukautta. 17.8. Eldacar ja Malthus olivat valmiit tunnustamaan, että he eivät voisi vallata kaupunkia piirittämällä. Castamirin laivasto kykeni huoltamaan kaupungin, ja kaikenlisäksi yhteydet Ithilieniin toimivat yhä. Ainoa ratkaisu oli rynnäkkö, mutta siihenkään ei voitu enää ryhtyä, koska Sangamonin armeija oli lähtenyt viimein liikkeelle, ja lähestyi nyt Pelargiria. Kaksoisuhan edessä Pohjoinen armeija aloitti vetäytymisen, ja saapui 26.8. kalastajakaupunkiin. Sielä armeija pysähtyi, ja kääntyi kohtaamaan takaa-ajajansa. Sangamon, joka oli marssinut läpi Lebennenin niittyjen, ehti paikalle 29.8. Voitonjanossaan hän hyökkäsi odottamatta Omduria, joka oli tulossa tietä myöten Pelargirista, ja myös vastoin kaikkien alipäälliköidensä neuvoja. Nyt käytiin sodan ensimmäinen suurtaistelu, jossa 15 000 sotilasta otti yhteen 13 000 vastustajan kanssa. Pohjoinen armeija torjui Sangamonin hyökkäyksen, mutta ei iskenyt takaisin. Näin suurtaistelu kuivui kokoon, kun Sangamon vetäytyi. Hän oli menettänyt 2000 miestä Eldacarin 1100 vastaan. Seuraavana päivänä kapinallisten armeijat yhdistyivät, ja palasivat taistelupaikalle. Pohjoinen armeija oli kuitenkin jo häipynyt. 10.9. Eldacar pääsi takaisin Eruin suojaan. Hän kokosi jäljelle jääneet Lossarnachin miliisin miehet armeijansa tueksi, ja asettui vahvoihin asemiin joen rantaan. Tilanteen oltua Pelargirin luona hiuskarvan varassa molemmilla armeijoilla, eivät komentajat uskaltaneet enää ryhtyä ratkaisutaisteluun, vaan Omdur jäi leiriin hieman kauemmaksi joesta. Seuraavina kuukausina armeijat keskittyivätkin kouluttamaan uusia miliisiyksiköitään ja parantelemaan varusteitaan.

!435-36 talvi oli Gondorissa uskomattoman ankara. Normaalistihan lunta ei satanut koskaan. Nyt sää oli kylmä, ja vaikka lunta ei juuri satanutkaan, valtavat kaatosateet pitivät joukot leireissään. Koko talven suurtapahtuma oli prinssi Hyarnurin ja prinssi Erellontin välinen kaksintaistelu. Kumpikin haavoittui ja menetti tajuntansa. Etenkin Eldacarin sisarenpoika Erellont oli tuloksesta raivoissaan. Castamirin veljenpoika Hyarnur ei kuitenkaan suostunut uusintaan. Helmikuun lopussa sää parani, ja kenraalit alkoivat suunnitella uusia kampanjoita. Vahvuudet olivat seuraavat: Pohjoisella armeijalla oli 18 600 miestä, ja heitä vastassa Eteläisellä armeijalla oli 27 000. Pohjois-Ithilienin armeijalla oli 4200 miestä, ja Etelä-Ithilienin joukoilla 5900. Etelällä oli siis ylivoima, mutta Eldacar aliarvioi miliisiprikaatien taisteluarvon, joten hän ei välittänyt alivoimastaan. Huhtikuusta lähtien oli pieniä kahakoita lähes päivittäin. Eldacar ei halunnut luopua edullisesta asemastaan, vaan pysytteli Eruin suojassa. Niin kului koko kevät. Tärkein tapahtuma oli se, kun nuori Gilankil vei yhden komppanian yöllä joen yli, ja tuhosi osan vihollisen kuormastosta. Yli 50 vihollista sai surmansa. Gilankil menetti vain kahdeksan miestä. Kesäkuun lopussa Omdur ja Sangamon viimein keksivät miten laukaista syntynyt pattitilanne. 3.7. 1436 suunnitelma pantiin täytäntöön. Aamun valjetessa Saldir heitti kolme prikaatia hyökkäykseen. Kahlaamolla ollut Calindilin vakinainen prikaati piti kuitenkin kiivaassa lähitaistelussa puolensa, ja saatuaan kaksi prikaatia apuun Calindil kykeni työntämään vihollisen takaisin jokeen. Samaan aikaan havaittiin laivaston purjehtivan Anduinia pohjoiseen, ja ankkuroivan hieman Eruin suusta pohjoiseen. Malthus laittoi viimein reservinsä liikkeelle, ja tukki maihin nousseiden neljän prikaatin etenemisen. Omdur oli kuitenkin laskenut aivan oikein, sillä Malthus oli vetänyt oikealta sivustaltaan lähes kaikki prikaatit torjumaan maihinnousua. Nyt lähti prinssi Sangamon viiden prikaatin kanssa liikkeelle, ja tunkeutui Pohjoisen armeijan ja vuorten välistä syvälle Lossarnachiin. Puolustuksesta vastannut miliisiprikaati hajosi hyökkäyksen voimasta, ja veti mukaan pakoon toisenkin prikaatin. Kesti lähes tunnin ennenkuin Malthus sai tietää vihollisen olevan selustassa. Silloin hän toimi nopeasti, ja veti koko armeijan asemistaan, ja marssi rientomarssia Osgiliathin muurien suojiin. Sangamon oli pitänyt kiirettä, muttei silti ehtinyt ajoissa tukkimaan tietä. Kaksi Pohjoisen armeijan jälkivarmistuksesta vastaavaa prikaatia jäi kuitenkin saarroksiin, ja antautui. Eldacarin menetykset nousivat lähes viiteen tuhanteen, joista kolmetuhatta oli jäänyt vangiksi. Oli selvää että Pohjoisen armeijan moraali alkoi pikkuhiljaa romahtaa.

Saatuaan vihollisen viimein liikkeelle ei Omdur pitänyt mitään kiirettä, vaan marssi hitaasti ansoja peläten pohjoiseen. Lossarnachin asukkaat taipuivat, ja vannoivat uskollisuutta Castamirille. 12.7. saapui Eteläinen armeija viimein Pelennorille, ja saartoi lännen puolelta Osgiliathin. Toinen osasto Aldir "Vanhan" komennossa saarsi Minas Anorin, jota puolusti Ruhtinas Caliondon prikaati. Lähes välittömästi alkoivat neuvottelut Caliondon ja Castamirin välillä. 1.8. ne johtivat tulokseen, ja Minas Anorin portit avattiin. Aldir marssi joukkoineen sisään, ja liitti rikastuneen Caliondon prikaatin joukkoihinsa. Tämä oli täydellinen järkytys Eldacarille, joka oli pitänyt Minas Anoria valloittamattomana. Koko hänen puolustussuunnitelmansa oli levännyt linnoituksen varassa. Se olisi sitonut paljon joukkoja, niin että Anorienin Darlen olisi voinut marssia paikalle joukkoineen, ja lyödä vihollisen. Nyt koko suunnitelmalta oli viety perusta, ja Pohjoisen armeijan moraali jatkoi laskuaan. Minas Anorin antauduttua pyrki castamir nopeaan ratkaisuun. Hänellä oli 30 000 miestä meriprikaatit poislukien, joita vastassa Eldacarilla oli 18 000. Ylivoimaansa luottaen Castamir määräsi 12.8. hyökkäyksen muureja vastaan. Huolimatta Eteläisen armeijan kiistämättömästä urheudesta he eivät kuitenkaan kyenneet murtamaan puolustusta, ja illan tullen Castamirin oli keskeytettävä hyökkäys. Hän oli menettänyt 3000 miestä Eldacarin 1000 vastaan.

Suoran hyökkäyksen epäonnistuttua oli selvää että oli käytettävä näännytystaktiikkaa. Se ei kuitenkaan voisi onnistua ellei saarto olisi täydellinen. Siksi täytyi vallata myös Anduinin itä-ranta. Sangamon, jonka asema alkoi muistuttaa esikuntapäällikköä, laati nopeasti uuden suunnitelman. 22 000 miestä jäisi Omdurin komennossa saartamaan Osgiliathia. Heidän tuli hyökkäillä säännöllisesti jotta puolustajat sidottaisiin. Samaan aikaan Lebennenin Saldir veisi neljä prikaatia pohjoiseen, estäen Anorienin joukkoja pääsemästä sekaantumaan päätaisteluun. Kenraali Daklen ottaisi komentoonsa kolme meriprikaatia, ja suorittaisi maihinnousun itä-rannalle. Samaan aikaan Tawen marssisi 6000 miehen kanssa pohjoiseen, ja näin kahdentulen väliin jääneen prinssi Calmacarin olisi pakko vetäytyä. Operaatiolla oli kiire, sillä kahta jäljelle jäänyttä P-Ithilienin miliisiprikaatia koottiin juuri, ja ne voisivat muuttaa koko tilanteen. 1.9. lähtivät joukot liikkeelle. Calmacar oli valmiina, mutta hän ei voinut vähine joukkoineen mitään. Anduinin rantaa vartioinut miliisiprikaati hajosi meriprikaatien hyökkäyksen voimasta, paljastaen Calmacarin selustan. Niinpä hänen oli annettava perääntymiskäsky oikeastaan jo ennen kuin taistelu hänen kannaltaan edes alkoikaan. Kaksi Ithilienin vakinaista prikaatia livahti juuri ajoissa saarrostusuhalta. Merprikaatit olivat jo kuitenkin Calmacarin ja Osgiliathin välissä, joten ainoa vetäytymissuunta oli pohjoinen. Tawen marssi aivan Calmacarin kannoilla, ajaen tätä edellään aina nykyiselle Morannonille asti. Siellä Calmacar pysähtyi. Linnoitus suojasi hänen vasenta sivustaansa, joten paikka sopi hyvin puolustukselle. Tawen heitti herti prikaatinsa päätäpahkaa hyökkäykseen. Nyt Ithilienin kokeneet veteraanit kuitenkin näyttivät keitä he oikein olivat. Tawenin miliisiprikaatien rynnäköt kilpistyivät joka kerta vakinaisten tiiviisiin rivistöihin. Menetettyään 800 miestä Tawen keskeytti hyökkäyksen, ja keskittyi tehtäväänsä, Calmacarin pitämiseen poissa Osgiliathista. Molemmat Ithilienin armeijat asettuivat paikoilleen, ja alkoivat odottaa miten päätaistelussa kävisi.

Osgiliathissa Omdur saartoi tiukasti koko kaupungin. Nyt oli kyse tosi piirityksestä. Castamirin piirityskoneet tulittivat kaupunkia jatkuvasti. Lisää huonoja uutisia tuli 15.9, kun Minas Ithilin komentaja evakuoi kaupungin, ja liitti 1200 linnoitusjoukkojen miestään erikoisprikaatina Calmacarin armeijaan. Vain Morannonin linnoitus pidettiin miehitettynä. Calmacar lähetti myös Itärajan suojaksi jätettyjen joukkojen komentajalle, kenraali Nolondilille käskyn valmistaa alueensa kaupunkeja piiritystä varten. Tämä käsky todistaa ettei nuori prinssi enää uskonut Osgiliathin selviytyvän. Osgiliathissa mieliala laski yhtämittaa. Nyt myös ylin johto tuntui tajunneen pelin lähes menetetyksi. Etenkin Eldacar oli todella masentunut, ja ilmeisesti syytti itseään tapahtuneesta. Masennuksen myötä ylin johto lamaantui, eikä kyennyt enää keksimään poispääsyä tilanteesta. Tämä epävarmuus tarttui myös miehistöön, ja etenkin Lossarnachin miliisiyksiköt alkoivat jo puhua antautumisesta. Nälän alkaessa vaivata, pikkuhiljaa Lossarnachilaisten mieliala levisi muihin yksiköihin. Vain nuoret prinssit Hallas, Ornendil ja Gilankil jaksoivat yhä innostaa joukkoja.

Ainoa joka olisi vielä kyennyt auttamaan Osgiliathia, oli Anorienin Darlen. Hän kehoitti Calenardhonin Minastania kokoamaan miliisinsä, mutta ei jäänyt odottamaan tätä. Kenties, jos kahden maakunnan joukot olisivat yhdistyneet, Darlen olisi vielä voinut pelastaa Osgiliathin. Hän päätti kuitenkin toisin, ja marssi 2.10. itään lähes 5000 miehen kanssa. Saldir osasi kuitenkin odottaa häntä, ja 5.10. armeijat ottivat yhteen Druadanin metsän edustalla. Vaikka joukot olivat tasavahvuiset, olivat Eteläisen armeijan yksiköt paremmin aseistettuja ja koulutettuja. Kiivaan taistelun jälkeen koko Darlenin armeija hajosi. Yli 2000 pelästynyttä miestä antautui, ja loput hajosivat kuin tuhka tuuleen. Monet palasivat koteihinsa. Darlen itse pääsi 300miehen kanssa hiuksenhienosti pakoon. Tyytyväisenä saldir palasi Osgiliathiin osallistumaan piiritykseen, poistettuaan pohjoisen uhan täydellisesti.

Täsmälleen samana päivänä kun Saldir tuhosi Anorienilaiset, käytiin myös Ruhtinaanmaassa taistelu. Belfalasin Edrahil johti kaksi vakinaista komppaniaa ja kolme miliisikomppaniaa Castamirin asettamia vartiojoukkoja vastaan. Vartiossa ollut komppania yllätettiin ja tuhottiin. Tämän jälkeen Edrahil hyökkäsi suoraan kahden lepovuorossa olevan vihollisprikaatin leiriin. Jos hän olisi onnistunut lyömään heidät, olisi tie Linhiriin ollut auki. 600 miestä oli kuitenkin lopulta liian vähän. Ensimmäisinä minuutteina, ennenkuin vihollinen ehti järjestäytyä, näytti voitto olevan aivan Edrahilin ulottuvilla. Satoja vihollisia sai surmansa ensi rynnäkössä. Kun toinen vihollisprikaati kuoli, onnistui toinen kuitenkin järjestäytymään, ja marssi taisteluun. Edrahilin miehet olivat nyt hajallaan, ja heitä uhkasi tuho, joten hänen oli annettava perääntymismerkki. Vakinaisten suojatessa vetäytymistä Edrahil pääsi irti, ja livahti takaisin vuorille. Tämä Andtilin leirin taistelu tuli myöhemmin hyvin kuuluisaksi, sillä siitä alkoi nuoren Edrahilin nousu kohti suuruutta. Hän oli tuottanut täydellisesti yllätetylle viholliselle 600 miehen tappiot, menettäen itse vain 100 miestä.

Osgiliathissa väistämätön lähestyi hetki hetkeltä. Marraskuussa Castamir suoritti jälleen suurhyökkäyksen, samoin joulukuun alussa. Molemmat torjuttiin, mutta vain vaivoin. Päivä päivältä piiritettyjen epätoivo kasvoi, suunnilleen samassa tahdissa piirittäjien turhautumisen kanssa. Vuoden vaihtuessa ratkaisua ei ollut vielä tullut. Puolustajat alkoivat kuitenkin olla lopussa. 4.1. aloitti Castamir viimein ratkaisevan hyökkäyksen. Illan pimetessä avasivat kaikki heittokoneet tulen. Nyt niiden maalina oli itse kaupunki, ja ammukset olivat paloammuksia. Pian useat talot olivat tulessa, valaisten muuten pimeää yötä. Kaupungissa hälytyskellot soivat, ja prikaatit kiiruhtivat aseisiin. Samaan aikaan lähtivät Saldirin henkilökohtaisesti johtamat rynnäkköjoukot liikkeelle, ja iskivät koko voimallaan muuria vastaan. Aluksi murtui yksi miliisiprikaati, sitten toinen. Malthus heitti kaiken jäljelle jääneen voimansa murtumaa paikkaamaan. Samaan aikaan tuli levisi, mutta taistelijat eivät enää välittäneet siitä. Eldacar johti nyt itse joukkojaan, ja taisteli aivan eturintamassa. Vähä vähältä alkoivat kuninkaansa näkemisestä riemastuneet puolustajat tunkea vihollista takaisin kohti muureja. Samaan aikaan vihollinen hyökkäsi voimakkaasti myös itä-rannalla, ja joissakin kohtaa hyökkääjät pääsivät ylös muurille. Taistelu jatkui vallituksilla hurjana. Hetken näytti siltä että puolustajat saisivat vihollisen ajetuksi takaisin muurien yli, mutta sitten toivo kuoli. Aldir "vanha" johti kolmen prikaatin vahvuisen toisen aallon eteenpäin, ja samaan aikaan hyökkäsivät Daklenin johtamat meriprikaatit joelta käsin eteläistä muuria vastaan. Malthus huomasi vaaran, ja kiiruhti yhden Osgiliathin oman prikaatin kanssa uhkaa torjumaan. Meriprikaatilaiset joutuivat kapuamaan laivoista köysiä ja tikkaita myöten ylös muurille. Ennen kuin Malthus ehti paikalle oli yksi prikaati saanut jalansijan muurilta, ja puhdistanut sen. Kaksi prikaatia hyökkäsi suoraan Malthusin kimppuun. Vanha kenraali ei antanut periksi tuumaakaan, vaan kaatui paikalleen koko prikaatinsa kanssa. Meriprikaatit kävelivät heidän ylitseen, ja tunkeutuivat suurelle keskustorille, jossa Gilankil onnistui lopulta pysäyttämään heidät. Samaan aikaan murtui puolustus itärannalla, ja vihollinen tunkeutui kaupunkiin. Tuli levisi kenenkään estämättä jo Osgiliathin tähtikupoliin, joka oli pian ilmiliekeissä. Kun kupoli syttyi, kääntyi Eldacar katsomaan sitä. Sitten hän kaatui ääntäkään päästämättä maahan. Hänen mukanaan kaatui puolustus.

Aamu alkoi jo koittaa. Castamirin joukot tulvivat nyt jokasuunnalta kaupunkiin. Pohjoisen armeijan yksiköt jäivät heidän tulvansa alle. Monet yksiköt antautuivat, toiset taas hajosivat miesten juostessa pakoon vihollista. Keskussaarella sijaitsevalta komentopaikalta prinssi Hallas, Pohjoisen armeijan päästrategi, näki taistelun menetetyksi. Hän antoi vetää kuninkaan tornin salkoon mustan lipun, jonka keskellä oli neljä kultaista erisuuntiin osoittavaa nuolta. Se tarkoitti suunnilleen sitä, että laivasto hajaantuu, ja kokoontuu myöhemmin. Lippu oli suunniteltu takaa-ajotilanteeseen, jossa vihollinen hajaantuu. ( Hallasin menettelyä selittää kenties se, että úpseerien tuli osata myös laivaston lippumerkit, jotta yhteistoiminta olisi helpompaa) Myöhemmin sotilaat alkoivat kutsua sitä pelastukoon ken voi lipuksi.

Joka puolella prikaatit huomasivat lipun, ja lähes kaikki tajusivat sen olevan kehoitus lopettaa taistelu ja pyrkiä ulos kaupungista. Prikaatinkomentajien tasoa kuvaa myös se, että kaikki lukuunottamatta yhtä päättivät yrittää läpimurtoa itärannan vihollislinjojen läpi. Yksi komentaja yritti tunkeutua läntiselle muurille, ja jäi vihollisen jalkoihin, tuhoutuen koko prikaatinsa kanssa. Kaikki muut suuntasivat itään. Yksinäiset prikaatit, pataljoonat ja jopa komppaniat raivasivat taistellen tietään läpi vihollisosastojen. Heidän tehtäväänsä helpotti suuresti vihollisen sekaannus. Myös heidän ylijohtonsa oli menettänyt otteensa tilanteesta, ja prikaatit toimivat itsenäisesti. Kuninkaallisten tietämättä onni hymyili heille. Vihollinen oli vallannut koko itäisen kaupungin, ja luullen taistelun olevan ohi yksiköt hajaantuivat ryöstelemään. Tämän sekasorron keskelle työntyi nyt keskimmäisen sillan yli Hallas komentopataljoonineen. Prinssi Aldamir oli hänen kanssaan, samoin käskynhaltija Caldir. Pataljoona yllätti vihollisen, ja tunkeutui nopeasti eteenpäin. Silloin ilmestyi suoraan heidän eteensä yhdessä pysynyt prikaati, ja hyökkäsi. Vaivoin onnistui Hallasin pitää puolensa. Pataljoona saarrettiin. Samaan aikaan ylitti prikaati toisensa jälkeen sillan saarelle, ja jatkoi sieltä joen yli itärannalle. Syy mikseivät he kokoontuneet yhteen saarella, jolloin läpimurtoon olisi tullut lisää voimaa, oli se että lähes kaikki rakennukset olivat tulessa, ja jo pelkkä läpikulku oli vaikea. Ensimmäisenä itärannalle ryntäsi prinssi Erellontin johtama Calenardhonin prikaati. He törmäsivät vauhdissa Hallasia saartavaan prikaatiin ja hajoittivat sen. Sitten Erellont tunkeutui muurille, ja ylitti sen vihollisen tikkaita ja köysiä myöten, jatkaen heti matkaansa pohjoiseen. Muuan Osgiliathin prikaati tuli yli pohjoissillasta, ja törmäsi suoraan valtavaan vihollisjoukkoon. Toinen prikaatin pataljoonista tuhoutui, ja toinen vetäytyi taistellen takaisin sillalle. Samaan aikaan kaksi komppaniaa ylitti joen pikkusiltaa myöten, ja pääsi kenenkään huomaamatta onnellisesti pois kaupungista, tuhoten porttia vartioineen komppanian. Kaksi seuraavaa keskisillan yli tullutta prikaatia hajosi vihollisen paineessa, mutta useat yksittäiset komppaniat raivasivat tiensä ulos kaupungista. Prinssi Ornendil oli näiden prikaatien komentajana, ja jäi vangiksi. Kaksi kenraali Malpasin komentamaa prikaatia sen sijaan pääsi onnellisesti läpi.

Viimeisenä saarelle vetäytyi prinssi Gilankil veteraaneineen. Prinssi Vardamir oli liittänyt prikaatinsa rippeet heihin. Mukanaan prikaati kantoi tajutonta kuningas Eldacaria. Viimeinen komppania hakkasi sillan takanaan palasiksi. Kaikki tapahtui rauhallisesti. Gilankililla oli tilanne täysin hallinnassaan. Hän yritti jopa pelastaa palantiria tähtikupolista, mutta se oli liian myöhäistä. Mennessään prikaati keräsi mukaansa harhailijoita. Sillalla Gilankil määräsi muodostettavaksi kilpimuurin, ja laidoille miehet joilla oli yhä keihäät. Sitten prikaati työntyi itärannalle, vetäen mukaansa sillalle perääntyneen pataljoonan rippeet. Vihollinen iski heti heidän kimppuunsa, mutta Anorienilaiset pitivät rivit tiiviinä Gilankilin ja Vardamirin ohjeiden mukaan, ja pääsivät läpi. Eteläportin luo oli kokoontunut prikaatin vahvuinen vihollisosasto. Gilankil hajoitti kilpimuurinsa, ja komensi miehet rynnäkköön, hyökäten itse ensimmäisenä. Kuin ukkonen läpäisivät Anorienilaiset vihollislinjan, rynnäten ulos portista. Mennessään he poimivat mukaansa portilla haavoittuneena maanneen ruhtinas Calindilin, jonka pataljoona oli murskattu siellä. Gilankil itse poistui viimeisenä kuninkaallisena Osgiliathista.

Pako pohjoiseen

Osgiliathin palo kesti kolme päivää. Vasta 7.1. saivat Castamirin joukot tulen sammumaan. Silloin koko keskusta oli tuhoutunut, lukuunottamatta kuninkaanpalatsia. Tähtikupoli torneineen oli sortunut Anduiniin, ja huolimatta etsinnöistä Palantiria ei löydetty. Pohjoisen armeijan miesten keskuudessa huhuttiin kuitenkin vielä pitkään, että muuan Erellontin prikaatiin kuulunut haltia, nimeltään Glorfuin, olisi käynyt juuri ennen palon syttymistä tähtikupolissa, ja tullut ulos mukanaan suuri säkki, jossa jotkut väittivät Palantirin olleen. Tämä on tietysti vain huhua, mutta totta on se, että Glorfuin häipyi pian sen jälkeen armeijasta, ja katosi.

Castamir oli siis nyt sisällissodan selvä voittaja. Hän ei kuitenkaan voinut asettua tuhoutuneeseen Osgiliathiin, vaan alkoi sen sijaan hallita Minas Anorista käsin. Osgiliathin keskustassa ei aloitettu minkäänlaisia korjaustöitä. 1.2. 1437 Castamir kruunattiin virallisesti Gondorin kuninkaaksi, ja hän julisti sisällissodan olevan ohi. Hyvyyden voimat olivat voittaneet. Kaikille antautuville kuninkaallisille taattiin armahdus, lukuunottamatta Eldacaria ja hänen lähisukulaisiaan Aldamiria, Calmacaria, Erellontia ja Vardamiria. Näin Castamir toivoi saavansa kaiken vastarinnan loppumaan.

Selvittyään ulos kaupungista Hallas ja Erellont marssivat päivän ajan vauhdilla pohjoiseen. Sitten he lopulta saivat hermonsa kuriin, ja asettuivat asemiin eräälle kukkulalle, aikoen ottaa selvää oliko kukaan muu onnistunut läpimurrossa. Pian alkoi pieniä hajonneita yksiköitä tulvia paikalle, niin että Hallas sai niistä muodostetuksi toisen täysivahvuisen prikaatin. Viimeiset miehet kertoivat vahvan osaston marssivan aivan kannoillaan. Olettaen sen olevan takaa-ajo osasto, valmistautui Hallas hyökkäämään väijyksistä tulijoiden kimppuun. Viimehetkellä kuitenkin etummaisen pataljoonan komentaja, Haleth "Minhiriathilainen" tunnisti tulijoiden etummaisen komppanian tummansiniset puvut, joita muut luulivat Ruhtinaanmaalaisiksi, joiden puvut olivat kirkkaan siniset. " Eteenpäin Tharbad", huusi Haleth, ja komppania vastasi huutaen Halethin nimeä. Pian oli Malpas kahden prikaatinsa kanssa liittynyt Hallasin osastoon, ja vakuutti ettei hänen jälkeensä kukaan voinut päästä kaupungista ulos, sillä vihollinen keskitti useita prikaateja porteille. Tämän kuultuaan Hallas marssitti joukkonsa nopeasti pohjoiseen, ja välttäen kaikki takaa-ajajat saapui onnellisesti Forminasin kaupunkiin, Gondorin pohjoisrajalle. Sieltä Hallas lähetti viestin kenraali Nolondilille, kehoittaen häntä kokoamaan joukkonsa ja saapumaan Forminasiin. Viestinviejä ei kuitenkaan löytänyt Nolondilia, vaan sai paikallisilta kuulla kenraalin marssineen paripäivää aiemmin itään, kohti Rhuninjärveä. Näin Hallasilta häipyivät viimeisetkin toiveet tehdä menestyksellistä vastarintaa Castamirille.

Samaan aikaan marssi Gilankilin osasto myös pohjoiseen. Nuori prinssi oli ottanut riskin voittaakseen aikaa, ja marssinut Pohjoistietä myöten läpi P-Ithilienin. Näin hän oli törmännyt Tawenin selustavarmistukseen, ja pirstottuaan sen oli prikaati häipynyt sukkelaan tieltä. Samalla kukkulalla mihin Hallas oli pysähtynyt, asettui nyt myös Gilankil, ja löi lyhyessä mutta kiivaassa torjuntataistelussa takaa-ajajansa, kadoten sitten pohjoisen autiuteen. Kaksi päivää Hallasin jälkeen saapui myös Gilankil lopulta Forminasiin, kaikkien suureksi riemuksi, sillä kuningas Eldacar oli yhä prikaatin mukana, ja alkoi nopeasti toipua haavoistaan. Samalla Hallasin miesmäärä nousi 6000:teen.

Minas Anorissa Castamir lähetti antautumiskehoituksia joka suuntaan. Ei ole syytä olettaa etteikö hän olisi todella aikonut armahtaa entisiä kuninkaallisia, ainakin aluksi. Kun kehoituksilla ei ollut mitään vaikutusta, otti Castamir äkkipikaisena miehenä toisen kannan. Hän päätti kukistaa mahdollisimman verisesti kaiken vastarinnan. Aluksi suoritettaisiin kaksi operaatiota. Daklen tunkeutuisi Calenardhoniin, ja alistaisi maakunnan. Samaanaikaan Tawen valtaisi koillisalueet, tuhoten samalla Pohjoisen armeijan rippeet. Koko Gondor piti saattaa yhden kruunun alaisuuteen. Vielä tärkeämpää olisi kuitenkin näyttää kaikille että Castamir ei pelleillyt. Kapinoitsijoille pitäisi näyttää miten heidän kävisi, ja kaikki mahdollinen oppositio pitäisi lamauttaa.

Verisunnuntai ja Calenardhonin operaatio.

10.2. 1437 oli kylmä päivä Minas Anorissa. Suuret ihmismassat olivat kerääntyneet kaupungin torille, kuninkaan määräystä noudattaen, ja ihmetellen mitä tapahtuisi. Keskelle toria oli pystytetty suuri lava, jota ympäröivät tiiviit sotilasketjut. Kansa kohahti kun viereisestä rakennuksesta alettiin taluttaa kahlehdittuja miehiä ylös lavalle. Vielä suurempi kohahdus seurasi kun etummainen vanki tunnistettiin. Kruununprinssi Ornendilin kasvot olivat kalpeat hänen kävellessään ylös lavalle. Häntä ympäröivät Umbarin vakinaiset välttelivät hänen katsettaan. Sitten syyttäjä luki kuuluvalla äänellä syytelistan, jossa tuomittiin kaikki lavalla seisovat 70 miestä valtiopetoksesta ja kapinoinnista. Muut 69 olivat Pohjoisen armeijan upseereja, joista monet olivat antautuneet vapaaehtoisesti, ja muutama oli jopa loikkareita. Kun syytteet oli luettu, alkoi teurastus. Kukin upseereista astui vuorollaan teloittajien luo, viimeisenä Ornendil. Kun hänen päänsä putosi, sotilaat eivät päästäneet riemunhuutoa kuten muiden tuomittujen kohdalla. Jotkut heistä itkivät. Prinssi Wedemir, Castamirin nuorempi poika oli yksi heistä. Verisunnuntai oli koittanut. Sinä päivänä surmattiin Minas Anorissa 300 aatelista ja upseeria, jotka olivat vastustaneet Castamiria. Osgiliathissa taas mestattiin n. 1000 sotilasta, jotka olivat antautuneet vasta Osgiliathin kukistuessa. Myöhemmin on palon spekuloitu, mihin Castamir pyrki Verisunnuntailla. Monet ovat sitä mieltä että hänen iso pyöränsä vain alkoi jo heittää. Toisaalta voidaan kyllä todeta, että tämän jälkeen Osgiliathin, Anorienin, Lossarnachin ja Ithilienin asukkaat olivat hyvin kuuliaisia uudelle kruunulle, eivätkä uskaltaneet avoimesti tukea Eldacaria. Näin Castamir sai hyvin varmistettua selustansa.

Sota kuitenkin jatkui. 11.2. marssi Daklen 15 000 sotilaan kanssa syvälle Anorieniin. Kaikkialla ihmiset ottivat hänet hyvin vastaan, vakuuttaen uskollisuuttaan. Ruhtinas Darlen oli paennut pohjoiseen, ja asettunut 400 sotilaan kanssa Matalien linnoituksien suojiin. 1.3. Daklen ylitti Calenardhonin rajan. Hänellä oli ohjeet panna maa kärsimään vastarinnastaan. Niinpä monet talot ryöstettiin, ja joitakin poltettiin. Armeija käyttäytyi aivan kuin olisi vihollismaassa. Tämä tietysti hidasti marssia, niin että Daklen pääsi Calenardhonin pääkaupungin edustalle (sijaitsi nyk. Folden vanhalinnan paikalla) vasta 20.3. Piiritystä ei kuitenkaan tarvittu, sillä kaupungissa ei ollut joukkoja. Tiedustelijatkaan eivät havainneet ketään koko alueella, joten Daklen alkoi uskoa että Minastan oli vetäytynyt kaikkine joukkoineen joka pohjoiseen tai Tharbadiin. Ilokseen hän myöskin huomasi, ettei kaikkia miliisiyksiköitä oltu koottu. Yhä itsevarmempana Daklen marssi länteen, kohti Aglarondia. Nykyisen Edorasin luona hänen etujoukkonsa äkkiä murskasi vuorilla piileskellyt vihollisarmeija. Minastan oli odottanut oikeaa hetkeä, ja hyökkäsi nyt hurjasti yhden vakinaisen ratsuväkiprikaatin ja kolmen miliisipataljoonan kanssa. Hän tiesi Daklenin miehittäneen Onodlon kahluupaikan 5000 miehen voimin, ja jättäneen prikaatin Foldeen, joten miesluku ei voisi tämän tasaisemmaksi tulla. Minastan tuli samalla tietämättään kehittäneeksi Gondorille uuden taktiikan, ns. first blowin. Tarkoituksena on yrittää iskeä vihollinen kentältä ennenkuin tämä ehtii aloittaa taistelua. Ei siis mitään taktiikoita eikä odottelua, vaan kaikki voima pannaan ensimmäiseen iskuun. Hetken aikaa näytti siltä, että Minastan onnistuisi. Vihollisen kärkiprikaati tuhoutui ylivoiman alla, ja seuraava heitettiin pois tasapainosta. Jos kolmas olisi lyöty, olisi voitto ollut Calenardhonilaisten. Niin ei kuitenkaan käynyt. Daklen heitti nopeasti yhden prikaatin avuksi, ja rynnäkkö torjuttiin. Sitten kaksi prikaatia lähti koukkaamaan vasemmalta, estäen Minastanin paon Dunhargiin. Tässä vaiheessa Calenardhonilaiset irroittautuivat, yllättäen jälleen Daklenin, joka ei ollut tottunut tälläiseen sodankäyntiin. Itseasiassa Minastanilla ei kuitenkaan ollut muuta mahdollisuutta, sillä rynnäkössä joukot olivat joutuneet niin sekaisin, etteivät edes komppaniat olleet pysyneet koossa. Tässä tilanteessa oli mahdotonta ryhtyä säännölliseen kenttätaisteluun, joten Minastan suorastaan pakeni paikalta. Hän oli menettänyt 600 miestä Daklenin 1300 vastaan.

Daklen huokaisi helpotuksesta, kun taistelu oli ohi. Hän asettui linnoitettuun leiriin, ja vaati lisäjoukkoja. Myöhemmin hän myönsi Sangamonille, että 24. 3. häntä oli viety todella pahasti. Sangamon lähetti kolme prikaatia lisää, ja niiden saavuttua Daklen aloitti jälleen etenemisen, adottaen joka hetki uutta väijytystä. Samaan aikaan oli Minastan kuitenkin saanut Hallasilta uudet ohjeet, ja alkoi nyt toimia niiden mukaan. Joukkoja piti säästää, ja vihollista tuli vain häiritä. Kuninkaalliset vetäytyisivät kaukaisiin tukikohtiin, ja kokoaisivat niissä voimiaan. Sitten iskettäisiin Castamirin kimppuun kuin tuuli. Viestissään Hallas nimitti häntä anastajaksi, ja siitä lähtien hän oli Castamir "Anastaja". Ohjeidensa mukaisesti Minastan siis vetäytyi 2400 miehensä kanssa länteen. Kaksi komppaniaa huolehti jälkivarmistuksesta. Muut saapuivat jo 4. 4. Aglarondiin, joka evakuoitiin. Minastan totisesti tarvitsi linnakkeen 450 vakinaista sotilasta. Aglarondista pikavetäytyminen jatkui Angrenostiin. Harkittuaan asiaa Minastan jätti kuitenkin varusväen paikalleen, ja vahvisti sitä kahdella miliisikomppanialla. Sitten hän jatkoi marssia Enedwaithiin, ja saapui lopulta Tharbadiin, jonka komendantti otti Calenardhonilaiset riemuiten vastaan. Kolme Castamirin laivaa oli yrittänyt tunkeutua satamaan vain kaksi päivää aiemmin, mutta olivat törmänneet vedenalle asetettuihin paaluihin. Kaksi laivaa oli uponnut. Kaupungin omat laivat (kolme) olivat sitten ajaneet kolmatta takaa, ja Lond Daerin luona vallanneet sen. Tämän jälkeen uusia yrityksiä ei tehty. Tharbadin prikaati oli täydessä valmiudessa, ja 1000 miliisiä oli koottu sen tueksi. Näin Minastanin joukot nousivat 4800:taan. He alkoivat kutsua itseään Calenardhonin armeijaksi.

Daklen jatkoi hidasta etenemistään. Hänen miestensä alkoivat hermostua yhtä paljon kuin kenraalinsa. He odottivat joka hetki uutta hyökkäystä. Hermostuneisuus purettiin Calenardhonilaiseen kylään, joka tuhottiin täysin. Yli 100 siviiliä tapettiin. Pari päivää myöhemmin vuorilla liikkuva metsästyskomppania törmäsi Vuorilaisten kylään, ja tuhosi sen samaan tyyliin. 89 Vuorilaista surmattiin. Daklen ei välittänyt miestensä riehumisesta. Hän alkoi jälleen saada takaisin itseluottamustaan, ja kiihdytti etenemistään. 9.4. kärkikomppania törmäsi pieneen kylään, ja hajaantui ryöstelemään. Kesken kaiken Calenardhonilaisten kaksi varmistuskomppaniaa hyökkäsi, ja seurasi kiivas mutta hyvin yksipuolinen taistelu. Koko Daklenin komppania tuhottiin, vain muutama mies pääsi pakoon. Tämä oli ainoa taistelu johon jälkivarmistus ryhtyi. 13.4.he poistuivat Calenardhonista, ja seurasivat pääjoukkoa Tharbadiin.

Daklen havaitsi riemukseen Aglarondin tyhjäksi, ja miehitti sen. Sitten hän marssi pikamarssia Angrenostin edustalle. Suoritettuaan muutaman hyökkäyksen Daklen viisasta kyllä totesi ne turhiksi. Muurit olivat aivan liian vahvat. Tuhansia miehiä menetettäisiin linnoituksen valtauksessa. 20.4. Daklen lähetti viestin tilanteesta Minas Anoriin, ja pyysi ohjeita. Kun ne saapuivat, Daklen yllättyi. Castamir määräsi hänet varmistamaan Calenardhonin, ja piirittämään Angrenostin. Hyökkäyksestä Tharbadiin ei puhuttu mitään. Castamir ja Naichar ilmeisesti aliarvioivat jäljelle jääneiden joukkojen merkityksen, ja pyrkivät nyt nopeasti normalisoimaan tilanteen. Vihollinen oli tungettu pois Gondorista, joten siitä ei enää välitetty.

Daklen ryhtyi rivakasti toimiin. Hänellä oli 17 000 miestä, jotka hän nyt jakoi parhaan kykynsä mukaan. Kaksi prikaatia alkoi piirittämään Angrenostia. Samaan aikaan viisi prikaatia keskitettiin Angrenin kahlaamon luo, siltä varalta että Minastan yrittäisi palata maakuntaansa. Daklen itse asettui Aglarondiin prikaatin kera. Hänen alipäällikkönään toimiva Caliondo vei samaan aikaan neljä prikaatia nykyiseen Woldiin, turvaten näin Calenardhonin linnoituksien joukoilta. Kaksi prikaatia asettui reserveiksi Foldeen. Näin oli Castamir vastoin kaikkea järkeä sitonut koko uuden Läntisen armeijansa puolustukseen, antaen vihollisilleen hengähdystauon.

Itäinen armeija siirtyy puolustukseen

Vasta muodostettu Itäinen armeija, jonka komentajaksi vaihdettiin Saldir, Tawen alipäällikkönään, sai huhtikuun alussa Sangamonilta uudet toimintaohjeet. Armeijan piti jakautua kahtia. Toinen osasto ajaisi vihollisen pois Forminasista, ja samaan aikaan toinen osasto etenisi itään, ja pyrkisi tuhoamaan Calmacarin armeijan, tai ainakin työntämään sen ulos Gondorista. Saldirin joukot vahvistettiin 20 000 sotilaan vahvuisiksi. 10. 4. hän muodosti armeijastaan kaksi 10 000 vahvuista osastoa. Itse Saldir marssi pohjoiseen, kohti Forminasia. Tawen sai osakseen Calmacarin, joka oli yhä asemissaan Morannonin edustalla 4000 miehen kanssa. 13.4. Tawen marssitti joukkonsa Calmacarin asemien ympäri, ja havaitsi prinssin vetäytyneen edellisenä yönä. Ryhtymättä takaa-ajoon Tawen alkoi piirittää Morannonia, jota 700 sotilasta puolusti. Heidän komentajansa ei Randan ei välittänyt antautumiskehoituksista, vaan jatkoi sitkeästi vastarintaa aina 20. päivän iltaan asti. Silloin vihollishyöky viimein pääsi muureille asti, ja pyyhkäisi hänen joukkonsa pois tieltään. Randan itse kaatui viimeisenä. Yhden komppanian rippeet pääsivät kuitenkin vetäytymään takaportista ulos, ja suorittaen pitkän marssin Mordorin läpi, saapuivat lopulta Calmacarin luo Ost-Erniliin.

Vallattuaan Morannonin Tawen marssi itään. Kaukana hänen edellään Calmacar valmisteli kuitenkin jo hänen tuhoaan. Hän oli heti Osgiliathin kaaduttua kehoittanut Nolondilia marssimaan 3600 sotilaansa kanssa Ost-Erniliin, jossa kenraali nyt odotteli häntä. Toukokuun alussa joukot yhdistyivät, asettuen odottamaan Tawenia. 10.5. Itäinen armeija viimein saapui Rhunin järvelle. Tawen, joka ratsasti kärjessä, jäi hetkeksi tuijottamaan vastustajan rintamaa, mutta vain hetkeksi. Sitten hänen käskynsä jo lähtivät liikkeelle. Kaikessa kiireessä armeija kääntyi, ja lähti Calmacarin yllätykseksi rientomarssille länteen. Tawen oli saanut uuden käskyn säästää armeijaansa. Suuria menetyksiä ei enää saanut tulla, koska sota oli lopussa. Niinpä Tawen marssitti joukkonsa takaisin Dagorladiin, jonne hän asetti 4800 miehen osaston. Muut 4000 palasivat hänen mukanaan P-Ithilieniin.

Saldirin oma osasto marssi huhtikuun puolessavälissä pohjoiseen, ja saapui 27.4. Forminasin edustalle. Pohjoinen armeija oli linnoittautunut kaupunkiin, eikä Saldir, joka myös oli saanut uudet ohjeet, uskaltanut hyökätä. Niinpä hänen täytyi palata lähtöasemiinsa.

Forminasissa Hallas ja parantunut Eldacar olivat ihmeissään. Castamirin uusi taktiikka alkoi käydä heille ilmeiseksi. Hän aikoi varmistaa pohjoisrajansa vahvoilla voimilla. ja antaa kuningasmielisten olla. Eihän heistä enää ollut mitään vaaraa. Kun taisteluja ei enää käytäisi, Pohjoisen armeijan joukot kyllästyisivät, ja tulisivat lopulta kotiin. Sitä paitsi Castamir ei halunnut enää turhaan vuodattaa pyhää numenorilaista verta. Ilmeisesti Castamir ja hänen kenraalinsa kuitenkin aliarvioivat pakoon päässeiden yksiköiden määrän.

Tajuttuaan saaneensa hengähdystauon alkoivat Hallas ja Eldacar miettiä mitä oli tehtävissä. Täydennysjoukkoja piti saada, se oli selvä. Mutta selvää oli myös, ettei pääjoukko voisi jäädä Forminasiin, joka oli hyvin altis hyökkäyksille. Niinpä kesäkuussa joukot vetäytyivät yli rajan, Eldacarin vanhan sedän Vidugundin alueelle. Sinne perustettiin pysyvä tukikohta. Calindil jäi yhden prikaatin kanssa puolustamaan Forminasia. Eldacar ilmeisesti toivoi Vidugundin antavan hänelle joukkoja, mutta se oli mahdotonta, sillä vanha kuningas oli itse sodassa kahden kilpailevan ruhtinaan kanssa. Eldacar antoi hänen avukseen yhden prikaatin, Gilankilin veteraanit, saatuan lupauksen avusta sodan loputtua. Pohjoinen armeija ei kyennyt kuin odottamaan.

Castamir kuninkaana.

Gondorin uusi kuningas oli merkillinen mies. Hän tuntui yhtäkkiä saavan hirveitä raivokohtauksia, jolloin ei totisesti kannattanut olla hänen lähellään. Myös hänen sodankäyntinsä oli hyvin vaihtelevaa. Joskus hän oli innostunut, ja kierteli joukkojensa keskellä, toisinaan taas synkkämielisyys sai otteen, ja silloin Castamiria ei kiinnostanut mikään. Hän saattoi istua tuntikausia paikallaan ja tuijottaa kaukaisuuteen. Silloin Sangamon otti yleensä komennon. Heti kruunauksen jälkeen Castamir päätti että sota oli nyt ohi. Sangamon sai vielä hänet suostutelluksi muutamaan operaatioon, mutta nekin keskeytettiin. Autuaasti unohtaen Eldacarin olemassaolon Castamir ryhtyi normalisoimaan valtakuntaansa sodan jäljiltä. Useat miliisiyksiköt kotiutettiin.

10-vuotisen hallituskautensa aikana Castamirista tuli valtavan suosittu etelässä. Kuningas vieraili usein maakunnissa loistavan saattueen kanssa, ja kansa hurrasi. Myös Targir oli usein mukana, ja kansan hurraahuudot soivat hänen korvissaan, ja ruhtinas vannoi mielessään kostavansa. Etenkin laivasto sai nyt Castamirin erityishuomion. Hänen poikansa Calden sai laivaston komennon. Samaan aikaan aloitettiin määrätietoinen laivojen rakennusohjelma. Laivat maksoivat, ja verotus kiristyi. Etelän maakunnat olivat riemuissaan, sillä heidän verotuksensa kiristyi vähemmän, pohjoinenhan oli kapinoinut ja sai nyt maksaa. Ulkomaalaisten kansalaisoikeuksille sanottiin jyrkkä ei. Castamir alkoi myös viettää yhä enemmän aikaansa Pelargirissa, ja alkoi v. 1446 suunnitella pääkaupungin vaihtoa. Pahinta oli kuitenkin se, että sodassa rasittuneet Etelän maakunnat saivat neljän vuoden kauppavapauden, joka vahvisti maakuntien taloutta pohjoiseen nähden. Katkeruus pohjoisessa kasvoi. Kuningas vaistosi sen, ja tiukensi valvontaa. Pohjoinen oli käytännössä miehitettynä. v. 1441 kuninkaanneuvosto sai luopua aloiteoikeudestaan, ja palasi neuvoa-antavaksi elimeksi.

Vuosi 1443

Vuosi alkoi aivan normaalisti. Kuningasmieliset istuivat aloillaan tukikohdissaan. Vaikka kaikki alkoi normaalisti, alkoi pian kuitenkin tapahtua. Pohjoisessa Gilankil jatkoi hyvin alkanutta toimintaansa, ratkaisten suuren taistelun Vidugundin eduksi. Vanha kuningas oli selvästi pääsemässä voitolle kilpailijoistaan. Etelässä taas Sangamon sai viimein suostuteltua Castamirin uuteen operaatioon. Kenraali Omdur sai komentoonsa neljä prikaatia, ja tehtäväksi liittää lännen uudisasutusalueet hänen valtaansa.

5.5.1443 Omdur lähti liikkeelle Linhiristä, ja marssi pohjoiseen, kohti Ringlon laaksoa. Ruhtinas Githnir kieltäytyi antautumasta, joten Omdur marssitti joukkonsa alas Ringlon laaksoon. Githnir asettui häntä vastaan 700 sotilaan kanssa. Lyhyessä taistelussa Ringlon miehet lyötiin. 100 sai surmansa ja 200 haavoittui. Loput jäivät vangeiksi, ja Omdur antoi heidän palata koteihinsa. Jonkun piti kuitenkin maksaa hänen menetyksistään, sillä Omdur oli menettänyt 500 miestä. Haavoittunut Githnir kuljetettiin yhdessä 10 upseerin kanssa Pelargiriin, jossa heidät mestattiin "Verisunnuntain" tyyliin. Useat Lebenniniläisetkin olivat kauhistuneita tapahtuneesta.

Seuraavana Omdurin listalla oli Belfalas, jossa ei odotettu sen enempää vaikeuksia kuin Ringlossakaan. Omdur lähti liikkeelle 7.7. Linhiristä. Odotukset olivat todella korkeat. 10.7. armeija pääsi vuorille, ja aloitti ylityksen. Ensimmäisenä yönä heidän kimppuunsa hyökkäsi n. 500 Vuorilaista, ja seuraavana yönä yli 1000. Omdurin vakinaiset torjuivat hyökkäykset helposti, mutta menettivät 200 miestä. 14.7. he lähestyivät vuorten korkeinta solaa, ja totesivat Edrahilin rakentaneen sen poikki rintavarustuksen. Varustuksen takana odotti 700 sotilasta. Omdurin kärkiprikaati hyökkäsi heti. Hurjassa nuolisateessa se pääsi aivan muurin juurelle, jossa rynnäkkö murtui. Toinen prikaati tuli heti perässä ja pääsi ylös rintavarustukselle. Anfalasin ja Ringlon kolme vakinaista komppaniaa kuitenkin puhdistivat muurin harjan, heittäen vihollisen takaisin. Omdur alkoi jo olla vanha, eikä hän nyt tunnistanut vaarallista tilannettaan. Jos hän olisi ollut tarkkana, hän olisi havainnut puolustajien pääjoukon pukujen olevan vihreitä, eli Anfalasin miliisejä. Edrahil oli tuotattanut heidät viimehetkellä paikalle. Kaksi vihollisprikaatia pakeni nyt takaisin solaan, jossa toiset kaksi yrittivät ahtaassa tilassa päästä niiden ohitse. Yksiköt alkoivat sekoittua. Juuri silloin nousi jyrkällä vuorenrinteellä, Omdurin yläpuolella seisomaan nuori pitkä mies ja kohotti pitkän miekkansa. Huutaen " eteenpäin Belfalas, eteenpäin Anfalas. Kuninkaan ja vapauden puolesta", nuorukainen syöksyi alas rinnettä, ja hänen perässään tuli 1000 Belfalasilaista harmaissa puvuissaan. Ja heidän silmänsä olivat täynnä raivoa. Samaan aikaan kuului hurja huuto rintavarustukselta, kun 700 anfalasilaista ja 300 vakinaista hyökkäsi tiiviinä rivistönä. Ja kuolon kellot alkoivat soittaa Omdurin umbarilaisille. Kenraali yritti viime hetkellä saada rivistönsä kuntoon, mutta yritys oli toivoton. Samassa Edrahil Belfalasilaisineen oli jo heidän keskellään. Hetken aikaa käytiin hurjaa lähitaistelua, sitten Anfalasilaisten tiivis rivistö pyyhkäisi solan tyhjäksi vihollisista. Anfalasin Dennian surmasi itse Omdurin. Ja yhtäkkiä taistelu oli ohi. Yhtään elävää vihollista ei ollut enää solassa. Omdurin hieno armeija juoksi kohti Linhiriä. Matkalla sen hajanaisten miesryhmien kimppuun hyökkäsi jälleen Vuorilaisia, ja 300 miestä sai surmansa. Kun umbarilaiset viimein pääsivät Linhiriin, oli heitä 1800 jäljellä. 2300 makasi kuolleena tai haavoittuneena vuorilla, tai oli vankina matkalla Anfalasiin. Edrahil oli menettänyt vain 550 miestä, joista vain 130 oli kuollut. Hänellä oli yhä yhdistetyissä joukoissaan 1500 miestä, ja kuukauden kuluttua jo 1800.

Lumisolan taistelu oli hirvittävä järkytys Castamirille. Hän oli kuvitellut sodan olevan jo ohi. Nyt uusi päättäväisyyden puuska valtasi kuninkaan. Hän alkoi tehdä suunnitelmia päättääkseen sodan lopullisesti. Saldir sai jälleen ohjeet edetä. Elokuussa hän valtasi Forminasin, jonka Calindil oli hieman aiemmin evakuoinut. Näytti siltä että sisällissota alkaisi uudelleen täydellä teholla. Kävi kuitenkin toisin. Gondor joutui kauppaeduista sotaan Gordin kanssa, ja Castamir joutui lähettämään suuren osan vakinaisistaan laivaston mukana etelään. Gordin sota jatkui aina vuoteen 1446 asti.

Sisällissodan toinen vaihe siirtyi eteenpäin, Castamirin sotiessa kauppaetujensa puolesta, ja Eldacarin kerätessä voimiaan. v. 1446 kaikki alkoi lopulta olla valmista uutta erää varten, niin kuin prinssi Erellont asian ilmaisi.

Tilanne vuoden 1447 alussa.

Vuoden 1447 alussa Eldacar oli viimein valmis. Vidugundin sota oli loppunut edellisenä vuonna. Heti rauhan tulon jälkeen Eldacarin serkku, prinssi Godwine oli saapunut 6000 vapaaehtoisen kanssa, joita Eldacar oli kouluttanut koko syksyn. Nyt pohjalaiset olivat selvästi osa Pohjoista armeijaa. Heistä oli muodostettu viisi kevyttä prikaatia. Lisäksi Eldacarilla oli viisi vakinaista prikaatia, joita komensivat prinssi Vardamir, prinssi Erellont, prinssi Gilankil, ruhtinas Calindil ja Minhiriathin Haleth. Pohjoinen armeija jaettiin kahteen siipeen. Oikeaa siipeä, johon kuului kolme raskasta ja kaksi kevyttä prikaatia, johti kenraali Malpas. Vasenta siipeä komensi prinssi Godwine, ja prinssi Aldamir auttoi häntä. Siipeen kuului kaksi raskasta ja kolme kevyttä prikaatia. Hallas komensi koko armeijaa. Vuoden lopussa Vidugund lisäksi antoi kaksi ratsuväkiprikaatia Eldacarin käyttöön.

Pohjoista armeijaa vastassa oli Forminasissa Saldir 10 000 sotilaan kanssa. Tawenin osasto oli edelleen kahtena ryhmänä, toinen P-Ithilienissä ja toinen Morannonin luona. Myös Calenardhonin joukot olivat sijoittuneet samoin kuin kymmenen vuotta sitten. Castamirin 24 000 miehen pääjoukot olivat juuri palanneet Gordista, ja valmistautuivat Pelargirista ja Linhiristä käsin hyökkäämään Belfalasiin.

Minastan oli valmiina Tharbadissa. Hän oli saanut Arthedainin Araphorilta yhden prikaatin, ja nostanut näin prikaatiensa määrän kuuteen. Lisäksi Angrenostissa oli 700 miestä. Darlen oli yhä yhden prikaatin kanssa Matalissa.

Ost-Ernilissä Calmacar valmistautui marssimaan länteen. Hänellä oli kuusi prikaatia, joista yksi kulki erillään hieman pohjoisempana. Eldacar toivoi voivansa lyödä Saldirin ja Daklenin, ennenkuin Castamirin päävoimat ehtisivät mukaan taisteluun. Hän oli kuitenkin hyvin huolissaan Osgiliathiin ja Minas Anoriin sijoitetuista 10 000 Omdurin suorassa komennossa olevasta sotilaasta. Jos Castamir käyttäisi niitä nopeasti, hän voisi torjua hyökkäyksen.

Hyökkäys etelään.

2.2. 1447 Pohjoisen armeijan etujoukot lähtivät liikkeelle kohti Forminasia. Seuraavana päivänä armeija seurasi perässä. Saman viikon aikana myös Ithilienin ja Calenardhonin armeijat lähtivät liikkeelle. Vaikka Castamir ei asiasta vielä tiennytkään, kruunun kohtalo ratkaistaisiin seuraavien kuukausien aikana lopullisesti. Eldacar oli laittanut kaiken yhden kortin varaan. Perääntymisen mahdollisuutta ei enää ollut. Etelään marssivan Pohjoisen armeijan mieliala oli loistava. Miehet tiesivät olevansa matkalla kotiin, ja jokaisella oli vanhoja kalavelkoja selvitettävänä kapinallisten kanssa.

6.2. Saldir sai tiedon vihollisen lähestymisestä. Tiedustelutulokset olivat tarkat, joten jopa kokematon Saldir tiesi heti tarvitsevansa apujoukkoja. Kiireiset hätäviestit lähtivät kohti Tawenin päämajaa ja pääkaupunkia. Odotellessaan Saldir sijoitti joukkonsa valmiiksi Forminasin ulkopuolelle, ollen valmiina marssimaan kumpaan suuntaan tahansa, riippuen siitä saapuisiko Tawen vai Pohjoinen armeija ensiksi. Samaan aikaan Tawen oli pahassa pulassa. Hänellä oli selvä käsky marssia Saldirin tueksi, ja tiesi että häntä odotettiin. Mutta samaan aikaan kooltaan tuntematon vihollisosasto lähestyi hänen omia asemiaan, ja jäisi selustaan jos hän lähtisi Saldirin avuksi. Tilannetta pahensi se, että Tawenin oma osasto oli jaettu kahteen osaan. Viimein, kun Tawen oli todennut idästä lähestyvän vihollisen vahvuuden suunnilleen puoleksi omastaan, hän päätti lähettää Morannonin luona olevan 5000 miehen osaston Saldirin tueksi. Toinen 5000 miehen osasto hänen omassa komennossaan olisi kyllin vahva lyömään Ost-Ernilistä marssivan Ithilienin armeijan.

Jos Tawen meni oudon tilanteen edessä aivan solmuun, niin vielä hullummin kävi päämajalle Minas Anorissa. Sangamon oli pääarmeijan mukana etelässä, ja Omdur oli joutumassa epäsuosioon, joten paikalla ei ollut ketään todellista sotilasta tekemässä päätöksiä. Castamir epäröi, koska myös Calenardhoniin oli pyydetty lisäjoukkoja. Lopulta hän määräsi Omdurin joukkoineen pysymään paikallaan, ja määräsi sangamonin saapumaan pääarmeijan kera heti pohjoiseen. Castamir toivoi voivansa pitää tilanteen hallinnassaan kunnes Sangamon saapuisi, jolloin hän sitten tuhoaisi Eldacarin joukot.

9.6. sai toinen Eldacarin ratsuväkiprikaateista Forminasin näkyviinsä. Innokas pohjalaispäällikkö Gudmund eteni aivan muurien juurelle asti, jolloin kaupungin katapultit avasivat tulen. Tämänkaltaiseen sodankäyntiin tottumattomat pohjalaiset joutuivat nopeasti sekasortoon, ja aloittivat hätäisen vetäytymisen. Saldir heitti nyt ainoan ratsuväkiprikaatinsa takaa-ajoon. Kuin sudet gondorilaiset iskivät pohjalaisten kimppuun, ja vetäytyminen muuttui hetkessä paoksi. Innostuneet gondorilaiset jatkoivat takaa-ajoa yhä kauemmaksi. Armeijan kärkiprikaatia komentava Erellont järjesti joukkonsa nopeasti kilpimuuriksi, ja laski pakenevat pohjalaiset rivistöjensä läpi. Ja sitten ratsuväki hyökkäsi. Jousikomppanioiden tuli kohdistui heihin murhaavan tarkkana, ja hyökkäys murtui. Ratsuväki palasi täyttä laukkaa muurien suojaan. 200 pohjalaista ja 140 vakinaisen ratsuväen miestä oli kaatunut tai haavoittunut.

Sekä Eldacar että Saldir olivat hyvin huolestuneita taistelun avauksesta, joka ei kummankaan armeijan osalta ollut onnistunut odotetulla tavalla. Aamulla molemmat armeijat olivat taistelurivistönä, Saldir tukeutuen Forminasiin. Hänellä oli 10 000 sotilasta Pohjoisen armeijan 14 000 vastaan. Huolimatta ylivoimastaan Eldacar ja Hallas eivät kuitenkaan ryhtyneet 10.6. rynnäkköön. Pieniä kahakoita partioiden välillä käytiin, mutta suuriksi yhteenotoiksi ne eivät vielä kehittyneet.

11.6. aamulla saapui lähetti prinssi Calmacarin luota, ilmoittaen 5000 vihollisen olevan matkalla Forminasiin. Nolondilin johtama prikaati oli matkalla avuksi, muttei ehtisi paikalle ennen kuin 13.6. Hallas laati nopeasti taistelusuunnitelman. Hän päätti käyttää hyväkseen sitä että Pohjoinen armeija oli jaettu kahteen siipeen. Vihollisrintama piti murtaa kiertämällä heidän sivustansa ja iskemällä sitten selkään. Saarrostuksen suorittaisi Godwinen johtama vasen siipi. Koko 11.päivän ajan Godwinen osastot hiipivät vaivihkaa pois rintamasta, niin että illan tullen Malpas vastasi yksin puolustuksesta. Hän oli sijoittanut neljä prikaatia eturintamaan, kaksi kevyttäprikaatia, Tharbadin vakinaiset ja Gilankilin Anorienilaiset. Reserviin jäivät yksi kevytprikaati ja kevyt ratsuväkiprikaati. Myös kuningas jäi oikean siiven luokse. Yön pimentyessä Gilankil tuijotti huolestuneena vasemman siiven perään.

Iltapäivällä Godwine oli puolivälissä melko pitkää kiertoreittiään, mutta alkoi samalla olla hyvin hermona. Entä jos hän ei ehtisikään ajoissa. Entä jos vihollinen olisi havainnut hänen lähtönsä ja hyökkäisi Malpasin kimppuun. Prinssi Aldamir oli lähettänyt monia tiedustelijoita liikkeelle, ja puolenpäivän aikaan yksi heistä toi hälyttävän tiedon. Forminasin suunnassa oli todella suuri pölypilvi. Godwinen ratkaisun hetki oli nyt tullut. Kukaan ei tiennyt varmasti mitä pölypilvi merkitsi, mutta prinssi oletti pahimman tapahtuneen. Oikea siipi oli hyökkäyksen alla, eikä voisi kestää yksin. Ilme tiukkana Godwine määräsi vasemman siiven muuttamaan marssisuuntaa, ja kääntyi kohti Forminasia. " Rientomarssia", kuului hänen käskynsä.

Forminasin edustalla Malpasin Thermopylai oli alkanut jo aamulla. Heti auringon noustessa olivat vihollisosastot alkaneet edetä. Siinä vaiheessa Godwinea ei enää löydetty mistään. Malpas tajusi kalpeana tilanteen toivottomuuden. Kaikki vihollisprikaatit olivat vakinaisia, kun taas hänellä oli neljä kevyttä prikaatia, ja vain kaksi vakinaista. Samaan aikaan Haleth huomasi raivostuneena yhden miehistään loikanneen yön aikana. Vihollinen siis tiesi armeijan jaosta ja aikoi lyödä siiven kerrallaan.

n. kello 10 Saldir heitti kaksi prikaatia Malpasin keskustaa vastaan. He hyökkäsivät hurjasti hurraten, ja pääsivät kilpimuurille asti. Keskustasta vastaavat kevyet prikaatit kuitenkin pitivät puolensa hammasta purren, ja vihollinen vetäytyi. Puolen päivän aikaan oli sitten tosi kyseessä. Saldir heitti koko voimansa eteenpäin. Vakinaiset hyökkäsivät voitonkiilto silmissään. He törmäsivät vauhdilla puolustuslinjaan. Useiden minuuttien ajan käytiin kiivasta lähitaistelua, sitten yksi kevytprikaati murtui. Paniikki tarttui nopeasti pohjalaisiin, ja koko prikaati juoksi. Gilankil näki heidän lähtevän. Eldacar oli heidän joukossaan, yrittäen hillitä pakoa. Gilankil tiesi sen toivottomaksi. Hän käänsi kahden komppaniansa rintamasuunnan, ja suojasi näin sivustansa. Toisella sivustalla Tharbadilaiset pitivät vaivoin puoliaan. Yksi kevytprikaati vetäytyi vauhdilla Anorienilaisten taakse, pysyen tiiviisti yhdessä. Kaksi muuta olivat jo täydessä paossa. Ratsuväki piti tiukasti rivinsä koossa, ja vetäytyi Gudmundin johdolla. Prinssi Hallas oli heidän kanssaan.

Saldirin huomaamatta tilanne oli kehittymässä hänelle vaaralliseksi. Malpasin keskusta oli murtunut, ja kaksi prikaatia hajonnut. Ne olivat kuitenkin vetäneet mukaansa kolme Saldirin omaa prikaatia, jotka olivat hajaantuneet takaa-ajoon. Neljäs prikaati, yksi meriprikaateista, seisoi hämmentyneenä siinä missä vihollisen keskusta oli ollut. Ja juuri silloin Umbarin vakinainen prikaati ryntäsi läpi lyötyjen Pelargirilaisten rivien kohti Gilankilin anorienilaisia. Mutta prikaati oli nyt joutumassa todelliseen hurmokseen. Gilankil seisoi heidän keskellään verinen miekka kädessään, ja hänen veteraaninsa kestivät kaiken. Umbarilaiset ryntäsivät heidän kimppuunsa, ja törmäsivät teräsmuuriin. Etelän miesten hurja rynnäkkö tyrehtyi, ja he alkoivat perääntyä. Ja silloin Gilankil näki tilaisuutensa. Komentaen hyökkäykseen hän ryntäsi umbarilaisten perään. Minne Gilankil meni, sinne hänen anorienilaisensa seurasivat. Jo valmiiksi perääntyvät umbarilaiset eivät kestäneet iskua, vaan heidän rintamansa murtui. Gilankil etummaisena prikaati jatkoi rynnäkköään. Umbarilaiset ryntäsivät meriprikaatin rivistöjen läpi saattaen ne sekasortoon. Ja aivan heidän kannoillaan tulivat anorienilaiset. Merprikaati ei kestänyt heidän iskuaan, vaan hajosi kahtia. Toinen osa pääsi vetäytymään, mutta toinen jäi anorienilaisten vyöryn alle, ja tuhoutui. Gilankilille jäi muutama minuutti aikaa järjestää rivistönsä, ja sitten takaa-ajosta palaavat kolme prikaatia iskivät hänen kimppuunsa. Kolminkertaisen ylivoiman edessa prikaati horjui, mutta piti rivinsä tiiviinä. Heitä työnnettiin hitaasti kohti etelää, mutta prikaati ei sortunut. Kun tuskastunut Saldir lähetti kaksi prikaatia hyökkäämään etelän kautta, Gilankil muodosti täyden kilpimuurin, puolustautuen hurjasti. Lopulta vihollinen sai kilpimuurin murrettua, ja prikaati hajosi kahtia. Viimeinen hetki oli käsillä.

Godwinen hurja marssi oli tuonut hänet ennätysajassa takaisin taistelukentälle, juuri ajoissa. Vihollinen oli juuri murtamassa Tharbadilaisten puolustusta ja lyömässä Gilankilin prikaatia, kun vasemman siiven kuusi prikaatia iski puhurin lailla heidän sivustaansa. Saldir antoi yleisen peräytymismerkin, mutta siitä ei juuri ollut hyötyä, kun koko armeija pakeni ominpäin. Saldirin kunniaksi on sanottava, että hän sai kaksi prikaatia täysin ehjinä pois taistelusta.

Ratsuväki ajoi takaa vihollista, samaan aikaan kun muu armeija yritti epätoivoisesti järjestäytyä jatkaakseen marssia etelään. Eldacar oli onnistunut kokoamaan pohjalaiset, ja johti heidät nyt takaisin taistelupaikalle. Sitten hän alkoi etsiä päivän pelastanutta Gilankilia, ja löysikin. Gilankil makasi maassa suuren kiven luona, miekka kädessään, mutta hän oli kuollut. Kolme kuollutta vihollista makasi hänen vierellään. Armeijan pelastaneesta nuoresta prinssistä tuli myöhemmin koko Gondorissa palvottu sankari, jonka nimi mainitaan samaan hengenvetoon Elendilin, Isildurin, Telumehtar Umbardacilin, Adrahilin ja Boromirin kanssa.

Illan tullen Pohjonen ameija lähti liikkeelle kohti etelää. Eldacarilla oli nyt 2400 miestä vähemmän. Saldir oli menettänyt 6900, mikä oli hyvinkin puolet hänen koko armeijastaan. Lisäksi hänen jäljelle jääneet joukkonsa olivat täysin kykenemättömiä uuteen taisteluun. Monella tapaa Forminasin taistelu oli osoittautunut ratkaisutaisteluksi, sillä sen jälkeen etelä ei voinut unelmoidakaan pysäyttävänsä kuninkaallisia ennen Sangamonin saapumista. 11.2. oli myös Calmacar iskenyt yhteen Tawenin kanssa. Hänen ithilieniläisensa olivat kertakaikkiaan näyttäneet Tawenin lievästi alivoimaiselle osastolle mistä rynnäkössä oikein oli kyse. Heidän iskunsa oli murtanut Tawenin puolustuksen, ja ajanut tämän hätäiseen pakoon. Molemmat puolet menettivät tuhat miestä. Tilanne oli siis nyt se, että

12 000 eteläisen armeijan miestä pakeni kohti Osgiliathia, perässään 19 200 kuninkaallista. Osgiliathissa odotti kuitenkin 34 000 Eteläisen armeijan miestä.

Minastanin operaatio

Minastan oli siirtynyt jo tammikuussa läpi mustainmaan, ja valmistautunut hyökkäämään Angrenin kahlaamolle. Hänellä oli 7200 sotilasta 6000 puolustajaa vastaan. 10.2. Minastan sitten alkoi toimia. Hänen koko armeijansa hyökkäsi täysin yllättäen alas kahlaamolle. Puolustuksesta vastaava prikaati yllätettiin ja lyötiin. Minastan jatkoi hyökkäystään vihollisen leiriin, jossa prikaatit juuri yrittivät kokoontua. He olivat kuitenkin liian hajallaan, ja monet antautuivat. 800 Lossarnachin miestä loikkasi suoraan kuninkaallisten riveihin. Kun taistelu loppui, oli Minastan vallannut koko vihollisen leirin. Hänellä oli 1000 vankia, jonka lisäksi 1800 vihollista oli kuollut.

Kenraali Daklenille taistelu lopputuloksineen oli täydellinen shokki. Kun huumaantuneita eloonjääneitä alkoi saapua Aglarondiin, tajusi Daklen ettei hän voisi pitää linnoituksesta kiinni. Hänen täytyisi yrittää koota joukkonsa Foldeen, ja lyödä siellä ratkaisevassa taistelussa Minastan. Tällä hetkellä Daklenin joukot olivat aivan liian hajallaan, ja oli olemassa vaara että koko Angrenostin saarto-osasto olisi jäänyt saarroksiin. Daklenin vetäytyessä Minastan seurasi häntä, muodostaen loikkareista ja värväytyjistä uuden prikaatin. Hän miehitti Aglarondin taistelutta, kuten oli sen luovuttanutkin. Saapuessaan Foldeen oli Minastan vahvistanut joukkojaan jälleen yhdellä uudella miliisiprikaatilla, ja Darlen vakinaisenprikaatinsa kanssa oli myös saapunut pohjoisesta. 15.3. Minastan iski Foldessa yhteen Daklenin 11 000 sotilaan kanssa. Anorienissa tapahtunut kansannousu sitoi kaksi Daklenin prikaatia. Minastanilla itsellään oli 11 500, joten hänellä oli nimellinen ylivoima. Taistelussa Minastan osoitti selvästi olevansa parempi taktikko kuin Daklen, jota olikin aina pidetty vain loistavana strategina. Minastanin onnistui murtaa Daklenin vasen sivusta, ja pakottaa tämä vetäytymään. Calenardhonin armeija menetti 1000, ja Daklen 2100 miestä.

Sangamon saapui maaliskuun alussa Minas Anoriin, ja antoi heti käskyn kaikille armeijoille vetäytyä Osgiliathiin. Se oli kuitenkin turha käsky, sillä kun käsky ehti perille, kaikki armeijat olivat jo muutenkin vetäytymässä. Sangamon halusi koota joukot yhteen, ja murskata sitten vihollisen yhdessä suuressa taistelussa. Hän unohti kuitenkin yhden asian. Kun Pohjoisen armeija vapautti pohjoisen maakuntia, niiden nuoret miehet liittyivät armeijan riveihin. Miliisijärjestelmän vuoksi heillä oli myös jonkinverran koulutusta, ja kävi ilmi että useat olivat harjoitelleet omin neuvoin vapautuksen päivää odottaen. Kun Minastan marssi läpi Anorienin, hän sai muodostettua kaksi uutta miliisiprikaatia, ja Eldacar sai Ithilienistä yhden. Lisäksi Mordoriin rajavartioon sijoitettu Lossarnachin vakinainen prikaati loikkasi yhtenä miehenä komentajansa johdolla. Yleisesti ottaen Lossarnach luopui melko nopeasti Castamirista ruhtinaansa Targirin johdolla, joka nosti kaksi miliisiprikaatia aseisiin, ja uhkasi Eteläisen armeijan selustaa. Huhtikuun alussa Calenardhonin armeija saapui Minas Anorin edustalle. Minastanilla oli mukanaan 13 000 sotilasta. Samaan aikaan saapui myös Eldacar, joka oli liittänyt Ithilienin armeijan Pohjoiseen armeijaan, Osgiliathiin, ja marssi läpi hylätyn ja palaneen kaupungin, jonka korjaustöitä ei ollut edes aloitettu. Eldacar itki nähdessään romahtaneen Tähtikupolin.

Anduinin länsirannalla Eldacar ja Minastan kohtasivat, ihmetellen mihin vihollinen oli kadonnut. Pian saapui kuitenkin viesti Targirilta. Eteläinen armeija oli marssinut Pelargirin tietä etelään, ja asettunut asemiin Eruin kahlaamolle, jossa taistelemisesta molemmilla armeijoilla oli jo ennestään kokemusta. Saaden Minas Anorista mukaansa vielä kaksi miliisiprikaatia, sillä monet osgiliathilaiset oli pakotettu muuttamaan sinne, Eldacar marssi 12.4. Castamirin perään mukanaan yhteensä 41 000 sotilasta. Eruin kahlaamolla Castamir ja Sangamon odottivat 50 000 sotilaan kanssa. 7000 Pääarmeijan miestä oli vielä Pelargirissa. Heidän kuljetustaan oli lykätty, koska lännestä saapui hälyyttäviä uutisia. Belfalasin Edrahil ja Anfalasin Dennian olivat ylittäneet Belfalasin vuoret 1800 miehen kanssa, ja tunkeutuneet Ruhtinaanmaahan. Rajavartiostosta vastannut paikallinen prikaati oli luopunut taistelusta, ja mennyt kotiinsa. Edrahil oli edeltävinä vuosina kohonnut heidän sankarikseen, eikä heillä ollut mitään halua taistella tätä legendaa vastaan. Useita satoja ruhtinaanmaalaisia liittyi heidän joukkoihinsa, nähdessään loistavan nuoren Edrahilin ja tumman älykkään näköisen aina iloisen Dennianin ratsastavan joukkojensa kanssa läpi maakunnan. samaan aikaan Ringlon laakson asukkaat nousivat kapinaan, ja kukistivat vartioon jätetyn pataljoonan. Sitten paikallinen miliisipataljoona liittyi Edrahiliin, jonka miesvahvuus nousi 2800 mieheen. Sangamonin, joka aina varmisti selustansa, täytyi lähettää 4000 miestä Linhiriin, ja jättää 3000 varmistukseksi Pelargiriin. Näin Edrahil vaikutti ratkaisevasti tulevaan taisteluun, estämällä Castamiria saamasta ratkaisevaa ylivoimaa.

Eruin suurtaistelu

18.4. Eldacar saapui Eruin pohjoisrannalle. Eteläranta oli täynnä Eteläisen armeijan telttoja, ja kuninkaalliset pystyttivät ripeästi omansa. Sinä iltana Eldacar kutsui sotaneuvostonsa koolle taistelusuunnitelmaa varten. Hallas, Minastan ja Calmacar olivat kaikki yhtä mieltä siitä, että mitä kauemmin Eruille jäätäisiin, sitä edullisemmaksi tilanne Castamirille kävisi. Edrahil lyötäisiin ylivoimalla, jonka jälkeen vihollinen saisi 7000 miestä lisää. Lisäksi he kykenivät jälleen siirtelemään joukkojaan vapaasti Pohjoisen armeijan sivustaan laivaston avulla. Tilanne ei myöskään soveltunut mihinkään vaikeaan taistelusuunnitelmaan, koska maasto esti sen. Joen ja kukkuloiden välillä oli vain vähän tilaa. Sen vuoksi Eldacarille ei jäänytkään kuin yksi vaihtoehto. Suora rintamahyökkäys heti aamulla. Ei mitään hienouksia. Ei sivustojen kiertoa eikä painopistesuuntia. armeija hyökkäisi koko voimallaan suoraan vihollisen päälle, kruunun ja Gondorin kohtalo ratkaistaisiin lopullisesti huomenna. Ei tulisi myöskään olemaan komentopaikkoja selustassa. Eldacar ja prinssi Hallas johtaisivat itse hyökkäystä kärjestä.

Aamulla Pohjoinen armeija asettui taistelurintamaan, ja valmistautui rynnäkköön. Eteläinen armeija teki samoin. Kiivasluonteinen Castamir oli päätynyt samaan ratkaisuun. Asia päätettäisiin tänään tällä kahlaamolla. Yhtäaikaa molemmat armeijat ryntäsivät eteenpäin hurjasti huutaen. Yli 90 000 miestä juoksi toisiaan kohti. Kohtaaminen tapahtui keskellä matalaa jokea. Hurja taistelu kesti useita tunteja. Prikaatit murtuivat ja tuhoutuivat. Vardamirin ja Erellontin prikaatit innostuivat nuorten prinssien esimerkistä, ja tuntuivat olevan vastustamattomia. Gilankilin anorienilaisten rippeet olivat heidän kanssaan. Pitkänaikaa oli mahdotonta sanoa kumpi oli voitolla. Osastot sekoittuivat ja välillä oli vaikeaa erottaa ystäviä vihollisista. Sitten taisteluonni alkoi ilmiselvästi suosia kuninkaallisia. Kivenkovat veteraaniprikaatit raivasivat vastustamattomasti tietään kohti Eruin etelärantaa. Lukuisia katkeria kaksintaisteluja käytiin. Lebennenin Saldir sai surmansa Calmacarin kädestä, ja Targir tappoi Tawenin, mutta haavoittui itsekin pahoin. Koko taistelun ajan prinssi Erellont etsi arkkivihollistaan prinssi Hyarnuria, ja lopulta löysi tämän. Useiden vuosien takainen taistelu uusittiin, ja lopulta Erellont oli parempi. Hyarnur menetti miekkansa ja haavoittui käteen, mutta Erellontin viha oli jo purkautunut, ja hän antoi lyödyn vastustajansa paeta.

Kuninkaalliset alkoivat tässä vaiheessa olla jo ratkaisevasti voitolla. Ensimmäisenä prikaatina Vardamirin osgiliathilaiset kiipesivät eteläiselle rannalle, ja Eldacar esikuntineen oli heidän kanssaan. Eldacar oli taistellut hyvin koko päivän, vaarantaen jatkuvasti henkensä, mikä oli hyvin epätavallista Gondorin kuninkaille. Nähdessään Eldacarin viirin kohoavan etelärannalle Castamir heitti kaiken yhden kortin varaan. Jos hän surmaisi Eldacarin kruunu voisi yhä olla hänen. Castamir kannusti hevostaan, ja Eldacar näki hänen tulevan. Huutaen " Ornendil, Ornendil" kunigas ratsasti eteenpäin, ja kohtasi vihollisensa. Raivoisassa taistelussa Eldacar peri lopulta voiton, ja surmasi Castamirin, kostaen poikansa. Silloin Castamirin pojat Calden ja Wedemir kääntyivät ja pakenivat etelään. Sangamon sai mukaansa viisi prikaatia, ja seurasi heitä. Eruin kahlaamolla taistelu läheni loppuaan. Aldir " Vanha" antautui prikaateineen, ja sai kuninkaalta täydellisen armahduksen. Kuullessaan Gilankilin kuolemasta vanha kenraali itki avoimesti. Myös ruhtinas Caliondo antautui, ja karkoitettiin Tharbadiin. Kapinallisten tärkeimmät johtajat olivat kuitenkin päässeet pakoon: prinssit Sangamon, Calden, Wedemir, Hyarnur, kenraalit Daklen ja Omdur sekä tietysti Umbarin Naichar. Eruin taistelussa Eldacar menetti 11 000 miestä Castamirin 22 800 vastaan. Lisäksi 12 000 antautui taistelukentällä ja 10 000 myöhemmin. Eteläinen armeija oli lakannut olemasta. Yli 10 000 gondorilaista oli kuitenkin saanut surmansa, ja vaikkei koko sodassa kuolleiden määrää koskaan laskettukaan, oli se hirvittävä isku maalle.

Jälkipuinti

Vaikka Eruin suurtaistelu ratkaisikin kruunun Eldacarille, sisällissotaa se ei heti lopettanut. Sangamon ja Calden vetäytyivät aluksi Pelargiriin, jonka Eldacar piiritti. Hän ei kyennyt valtaamaan kaupunkia rynnäköllä, sillä se olisi maksanut liian monien sotilaiden hengen, eikä myöskään onnistunut näännyttämään sitä antautumaan, sillä Naichar lähetti laivaston avulla jatkuvasti ruokaa Umbarista, jota Eldacar ei kyennyt valtaamaan, Haradin tukiessa Naicharia. Kahden vuoden piirityksen jälkeen kapinalliset sitten evakuoivat kaupungin laivaston avulla, ja purjehtivat Umbariin. Tähän voidaan katsoa sisällissodan päättyneen, sillä Umbarista kehittyi Castamirin suvun hallitsema itsenäinen valtio, joka oli jatkuvassa sodassa Gondorin kanssa. Castamirin suku ei koskaan luopunut vaateestaan kruunuun, ja heidän johtamansa merirosvot ryöstelivät usein Gondorin rannikoita.

Eldacarin ja hänen poikansa Aldamirin hallituskausista tuli erityisen loistavia Gondorille. Historioitsijat kutsuvatkin nykyään aikaa Romendacil toisesta Aldamiriin vapauden ajaksi, sillä tuonna aikana itsevaltius oli heikoimmillaan. Eldacar päästi myöskin lukuisia pohjalaisia veteraaneja muuttamaan Gondoriin, ja ulkomaalaiset saivat viimein täydet kansalaisoikeudet, tosin ne jälleen kumottiin Telumehtarin jälkeen, mutta silloin pohjalaiset olivat jo sekoittuneet Dunedainiin. Sodan loputtua Eldacar luovutti Ruhtinaanmaan Edrahilille läänitykseksi. Pohjoisia maakuntia kiitettiin toteuttamalla kaikki ne vapautta edistävät uudistusmieliset asiat joiden puolesta he olivat taistelleet. Muuten Eldacar suhtautui sovittelevasti maakuntien riitoihin, ja tuli lopulta hyvin suosituksi myös etelässä, koska eteläisten maakuntien olot normalisoitiin heti sodan jälkeen. Niinpä sisällissodan haavat arpeutuivatkin nopeasti, ja seuraavalla vuosikymmenellä eteläiset maakunnat seisoivat samassa rintamassa muiden kanssa Umbarin merirosvoja vastaan.