GILEAS LAN GANNAN

Gileas jätti Mithlondin taakseen synkin mielin. Jossakin edessä oli hänen veljensä, nuori Singollo, julman vihollisen vankina. Takana oli hänen isänsä suuren armeijan ylityöllistettynä johtajana, ja nuori nainen jota hän piti sisarenaan. Mutta Singollo tarvitsi häntä nyt eniten. Ja Nessane tulisi kyllä toimeen missä vain. Hän sai aina sen mitä halusi, ajatteli Gileas hymyillen. Hän mietti hieman surumielistä asiat vakavasti ottavaa Weldeniä, joka mitä ilmeisemmin ei ollut lainkaan selvillä siitä mitä oli tekeillä. Joskus Gileas toivoi ettei hän olisi niin hyvä havainnoimaan asioita. Mutta Nessanen ihastus Weldeniin ei ollut paha asia. Welden oli hyvä mies, yksi parhaista. Gileas tiesi että Welden olisi halunnut hänen mukaansa, mutta olisi loukkaantuneena ollut taakaksi. Muut ritarit Mithlondissa olisivat olleet enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Väärällä hetkellä olivat sekä Hallas että Delfin poissa, ajatteli Gileas. Mutta hän kyllä pärjäisi yksinäänkin. Hän oli Gileas ”jäljittäjä”, se joka aina löytää saaliinsa. Nyt hänen saaliinaan oli hänen oma veljensä! Hymyillen hyytävästi Gileas kiiruhti askeleitaan. Tapahtuisi mitä tahansa, joku saisi maksaa kaikesta! Ja se joku ei selviäisi maksutalkoista!

Gileas eteni läpi Minhiriathin metsien välttäen kohtaamasta ketään. Hän ei ollut halunnut hevosta, sillä haltia jaksoi juosta pidempään kuin hevonen jonka selässä oli haltia. Hän hölkkäsi halki tiheiden metsien, välillä kävellen reippaasti ja sitten taas kiihdyttäen juoksuun. Gileasilla oli aseena vain lyhyt kahdenkäden miekkansa, sekä vyöllä pitkä tikari. Tosin hänen aseistuksestaan sanaa vain olisi käyttänyt vain joku, joka ei ollut ikinä kuullutkaan Gileasista. Miekka ja tikari riittivät erittäin hyvin. Puolihaltia onnistui olemaan törmäämättä minhiriathilaisiin, joiden tiesi auttaneen vihollista perinteistä miehittäjäänsä Gondoria vastaan. Minhiriathilaisiin ei siis ollut luottaminen.

Lopulta Gileas saapui Gwathlon rannalle. Hän tutki hetken virran leveää suistoa ja totesi Eladarin olleen todella voimakas uimari. Gileas sen sijaan alkoi väsätä kasaan lauttaa jolla meloisi pimeän tultua joen yli. Onneksi hän oli varautunut kaikkeen, ja puolihaltialla oli riittävästi köyttä mukana lautan rakentamiseen. Illan lautta oli valmis ja hän työnsi sen vesille. Pimeyden suojissa hän lähti melomaan yli leveän joen. Hän oli arvannut oikein, että vesi ei virrannut kovaa. Olihan Eladar päässyt yli ilman lauttaakin! Pitkän melomisen jälkeen hän lähestyi vastarantaa. Tähdet tuikkivat Gileasin yläpuolella kun hän nousi maihin ja purki lauttansa. Hyvää köyttä ei pitänyt ikinä tuhlata, hän tiesi.

Varovasti Gileas tutki ympäristöä. Eladarin ohjeiden mukaan hän löysi helposti paikan jossa eloonjääneet olivat nousseet maihin. Teloitetut ruumiit oli kasattu yhteen ja poltettu. Gileas kirosi hiljaa, kontrolloiden nousevaa raivoaan. Hän oli täällä hakemassa veljeään, ei kostamassa näiden haltioiden ja ihmisten kuolemaa! Hän tutki jälkiä tarkasti. Vihollisen partiossa oli ollut ehkä 40 miestä. Ihmisiä kaikki! Heidän oli täytynyt nähdä laiva päiväsaikaan pulassa, jolloin partio oli jäänyt odottamaan. Muuten olisi ollut liian surkea sattuma että partio olisi ollut juuri oikeassa paikassa pimeän aikaan keskellä erämaata. Helpotuksekseen Gileas löysi pian etsimänsä. Sotilaiden saappaidenjälkien joukossa olivat kävelleet yhdet kevyet haltiakengät. Singollo oli viety elossa pois rannalta! Jäljet veivät rannalta kohti itää. Kohti Vihertietä! Sen täytyi olla tiukasti vihollisen valvonnassa, ajatteli Gileas. Hän oli matkalla suoraan vihollisen ydinalueelle. Mutta minne hänen veljensä oli viety, sinne Gileas seuraisi. Hän oli Gileas Lan Gannan, eikä sana pelko kuulunut hänen sanavarastoonsa. Kohauttaen olkapäitään Gileas lähti kävelemään itään seuraten jälkiä. Hänen huulillaan oli yhä vaimea itsevarma hymy.

Gileas makasi sinisessä vaelluskaavussaan Vihertien varrella, pienen kumpareen laella. Hän saattoi nähdä kaksi Gondorin armeijan entistä vartiotupaa poltettuina. Oli mahdotonta sanoa oliko vihollisen armeija vai Minhiriathilaiset tehneet sen. Suuri huoltokaravaani oli juuri ohittanut kumpareen. Ruokaa ja tarvikkeita oli jatkuvasti matkalla pohjoiseen, missä kreivi Wagranin, prinssi Zurukin ja kenraali Suingolin armeijat olivat leiriytyneet Briin ympärille. Toinen hieman pienempi karavaani oli jo leiriytynyt kauemmaksi itään, sillä pimeä oli lähestymässä. Pitkin välimatkoin oli vihollinen asettanut pieniä vartiopisteitä tien varsille. Gileas oli tarkkaillut tietä jo pari tuntia, mutta ei ollut nähnyt yhteyspartioita näiden vartiopisteiden välillä. Lähin oli vain puolenkilometrin päässä. Sitä miehitti kuusi örkkiä, jotka piileskelivät päivänvaloa tuuheiden kuusien keskellä tien pohjoispuolella. Gileasin seuraamat jäljet veivät itään, Vihertielle. Ne veivät suoraan kohti vartiopistettä. Rauhallisesti Gileas ryömi parempaan suojaan ja alkoi nukkua odotellen pimeäntuloa. Hän tiesi jo mitä tekisi.

Gosrak säpsähti hereille vartiomiehen huudahtaessa ällistyneenä. Hän kohottautui ylös. Vartija tapaili miekkaansa tuijottaen kuusien keskelle. Gosrakin pää kääntyi samaan suuntaan. Se kirosi epävarmana. Yksinäinen hahmo seisoi kuusien keskellä juuri nuotionvalon ulottumattomissa. Musta hahmo jonka päätä peitti huppu. Hahmo vain seisoi siinä uhkuen pelkoa ja vaaraa. Gosrakin käsi putosi miekan kahvalle. Hänen soturinsa heräsivät vartijan päästämään äänekkääseen kiroukseen. ”Kuka olet”, huusi Gosrak löytäen viimein äänensä. Hahmo otti ääntäkään päästämättä kaksi askelta ja astui nuotion valoon.

Kaksi kättä nousi ja poisti hupun päästä. Gosrak tuijotti kahteen hirveänä loistavaan haltiasilmään. Jos koskaan sanonta hirveä haltia oli sopinut tilanteeseen, se sopi nyt. Kirkas miekka roikkui kuitenkin yhä huotrassa. Gosrak näki silmät ja vaimean hyytävän hymyn, ja tiesi. ”Seis”, hän huusi kuullessaan kahden soturinsa vetävän esiin miekkojaan. ”Seis tai kuolette. Pistäkää miekat pois”. Kumpikin örkki totteli. Edelliset Gosrakin käskyjä vastustaneet oli löydetty päättöminä läheisesti joesta. ”Älkää koskeko aseisiinne”, sanoi Gosrak. ”Minä tunnen hänet tarinoista, ja teidänkin pitäisi. Lan Gannan metsästää jälleen. Jos hän haluaisi meidän kuolemaamme, olisimme jo kuolleita”. Gosrak sanoi tämän yrittäen pysyä rauhallisena, mutta heidän edessään seisova hahmo hirvitti häntä. Se oli kauhea puolihaltia joka metsästi örkkejä näiden painajaisissa. Vuosisatoihin Lan Gannan ei ollut tuottanut kuolemaa örkeille, mutta nyt hän oli täällä. Gosrakin edessä. Pakottaen äänensä rauhalliseksi Gosrak kohdisti nyt puheensa haltialle. ”Mitä haluat, Lan Gannan? Mitä tarkoittaa kaikki tämä merkillisyys”?

Hetken oli hiljaista. Sitten Gileas viimein puhui. ”Minä en metsästä tänään! Minulla ei ole ongelmaa teidän kanssanne. Etsin omaa vertani, ja jäljet veivät tästä ohi. Kertokaa minulle mitä sydämeni haluaa tietää, ja eläkää”. Gosrak katseli hetken haltiaa epäröiden. Hän ymmärsi verisiteen tärkeyden, vaikka kaikille örkeille se ei paljoa merkinnytkään. ”Puhuuko Lan Gannan totta”, kysyi Gosrak viimein. ”Minä olen totuudenpuhuja”, vastasi Gileas. ”Hän oli pukeutunut harmaaseen vaelluskaapuun. Pitkät tummat hiukset, noin minun pituiseni ja silmät jotka eivät ole hirveät niin kuin minun, vaan tummat ja ystävälliset. Mustaunivormuiset sotilaat vangitsivat hänet. Onko hän elossa? Mihin he veivät hänet? Vastaa sukkelaan, sillä kärsivällisyyteni ei ole pitkä”.

”Minä uskon sinua, Lan Gannas”, vastasi Gosrak. ”Jokainen elää mieluummin! Örkkikin! Näin haltian jota etsit. Sotaruhtinas Gothmogin joukot vangitsivat hänet. He sanoivat hänen olevan ylhäinen haltia, minkä vuoksi hänet vietiin Dol Baranin linnaan kunnes valtias Gothmog keksii hänelle käyttöä”. Gileas nyökkäsi laskematta katsettaan örkeistä. ”Jos valehtelit, palaan takaisin ja löydän teidät mistä tahansa”, hän sanoi hyytävällä äänellä. ”Minä en valehdellut, Lan Gannan. Mene ja löydä ketä etsit”. Ääntäkään päästämättä Gileas vetäytyi takaperin kävellen pois nuotion valosta ja katosi pimeään yöhän. Hän oli varma että örkkipäällikkö oli kertonut totuuden.

Leirissä yksi örkki veti miekkansa esiin ja aikoi lähteä Gileasin perään. ”Mene takaisin nukkumaan, hölmö”, kirosi Gosrak. ”Jos elät saadaksesi lisää viisautta, opit ettei ilmaiseksi saadusta lahjasta pidä luopua noin vain”. Pienempi örkki pysähtyi. ”Ei hän antanut lahjoja”, örkki sanoi. ”Idiootti! Hän antoi lahjoista suurimman. Hän antoi meidän elää. Painu takaisin nukkumaan tai tapan sinut itse”. Örkki palasi makuupaikalleen. ”Ja muistakaa tämä, joka iikka”, ärjyi Gosrak. ”Kun partio aamulla tulee, me emme ole nähneet emmekä kuulleet mitään. Jos joku sanoo jotain, päädymme kaikki kiduttajan puhuille selittämään miten päästimme örkkien pahimman vihollisen käväisemään leirissämme ja poistumaan ilman taistelua”. Koko ryhmä hiljeni ja Gosrak tiesi ettei kukaan sanoisi mitään. Hän värisi ajatellessaan Gileas Lan Gannania jossakin tuolla pimeydessä. Mielessään Gosrak kiitti herraansa Morgothia siitä, ettei kuulunut Dol Baranin varuskuntaan. Siellä olisi kohta helvetti irti!

Aamun koittaessa Gileas oli jo kaukana matkalla kohti Dol Barania. Hän oli viipynyt yöllä vähän aikaa leirin lähellä katsoen lähtisivätkö örkit hänen peräänsä, mutta nämä olivat viisaasti menneet takaisin nukkumaan. Dol Baran ei juuri huolettanut Gileasia. Vaikka linnake oli rakennettu vasta muutamaa sataa vuotta aiemmin, Gileas tunsi maaston hyvin ja tiesi jo miltä suunnalta lähestyisi linnaketta. Loppu kyllä järjestyisi! Linnakkeihin tunkeutuminen oli hänen erikoisalaansa.

DOL BARANIN LINNA

Gileas makasi kivikossa ja katseli vastapäisellä kukkulalla kohoavaa linnaketta. Muurit eivät olleet kovin korkeat. Portin päällä oli korkea torni josta varuskunta piti silmällä ympäristöä. Muurin takana oli sisäpiha ja puolet linnakkeen pinta-alasta kattava korkea rakennus. Linnakkeen asema oli hyvä. Viisaasti olivat Gondorin insinöörit valinneet Minhiriathin tien itäisimmän tukikohdan paikaksi Sumuvuorten eteläisimmän kukkulan. Se valvoi täydellisesti Rohanin Aukkoa ja Rautkymin kahlaamoa. Gileas hymyili surumielisesti muistaessaan kuulleensa varuskunnan antautuneen lähes taistelutta. Kun Minhiriathin armeija oli marssinut Rautkymille, heidän sivustaansa suojaamassa ei ollutkaan voimakasta linnaketta, vaan vihollisen tukikohta. Nyt linnake ilmiselvästi vihollisen tärkeä tukikohta alueella. Jos örkkien antama tieto piti paikkansa, sotaruhtinas Gothmogin joukot miehittivät Dol Barania. Se oli vain nimi Gileasille, ei mitään muuta. Hän oli ollut kauan poissa Keskimaasta, eikä enää ollut perillä tapahtumista. Rauhallisesti Gileas odotteli kivikon suojassa illan pimenemistä. Ääretön kärsivällisyys oli hänen hyviä puoliaan.

Yön tultua Gileas lähti liikkeelle. Hän oli katsonut päivällä leirin, jota myöten nyt eteni. Ääntäkään ei kuulunut kun Gileas hiipi kivien lomassa eteenpäin. Lopulta hän saapui muurin juurelle. Puolihaltia kiinnitti pienen koukun köyden päähän ja heitti sen ylös muurille. Toisella yrittämällä se tarttui johonkin ja pysyi kiinni. Taitavasti Gileas kiipesi ylös muurinharjalle ja hypähti sen yli parapetille. Miekka ilmestyi kuin taiottuna hänen käteensä, mutta ketään ei ollut näkyvissä. Gileas oli melkein pettynyt! Hän livahti lähimpään varjopaikkaan ja tutki ympäristöään. Hän oli tullut ylös juuri oikesta kohtaa. Rakennus jossa vankityrmien täytyi olla, oli hänen oikealla puolellaan, vain viiden metrin päässä. Parapetilta johti suuri ovi rakennuksen sisälle. Kissamaise varovaisin askelein hän lähti kävelemään kohti ovea, pitäen miekkansa valmiina. Ovi oli lukossa. Rauhallisesti Gileas tiirikoi lukon ja työnsi oven auki. Sisäpuolella ei ollut vartijaa. Ääneti Gileas astui sisään Dol Baranin uumeniin.

Joku toinen olisi epäröinyt, mutta ei Gileas. Hän oli Gileas ”jäljittäjä” ja pimeät vaaralliset käytävät olivat hänen toinen kotinsa. Singollo oli jossakin rakennuksen uumenissa, eikä Gileas poistuisi ennenkuin veli olisi löytynyt. Mutta miten hän voisi löytää tämän? Paras vaihtoehto oli etsiä vankityrmät, ja katsoa sieltä. Mutta miten löytää vankityrmät? Siihen oli perinteisesti kaksi keinoa. Etsijä saattoi vain harhailla edestakaisin kunnes löytäisi oikean paikan. Se kuitenkin lisäsi kiinnijäämisen riskiä. Gileas oli aina kannattanut toista vaihtoehtoa. Piti vain etsiä sopiva henkilö ja kysyä!

Ei kulunut aikaakaan kun Gileas löysi etsimänsä henkilön. Hän kuuli askeleita lähestyessään kahden käytävän yhtymäkohtaa. Kolmet jalat, hän kuuli selvästi. Gileas vetäytyi ovisyvennykseen ja keskittyi. Kolme ihmistä saapui käytävien risteykseen. Gileasin silmät rekisteröivät kaiken muutamassa sekunnissa. Kaksi mustaa univormua, yksi hopeanmusta. Kahdella keihäät, yhdellä kahleet. Hopeamustassa univormussa oli olkapäähän kirjailtu punainen ”G”. Upseeri. Gilankilin prikaati! Samassa Gileas oli jo liikkeellä. Hän törmäsi olkapää edellä etummaiseen sotilaaseen ja paiskasi tämän seinää vasten. Samalla Gileasin miekka iskeytyi toisen sotilaan vatsaan. Hän riuhtaisi sen irti ja käännähti salamannopeasti. Seinään lentänyt sotilas yritti tarttua keihääseensä mutta Gileasin hurja isku katkaisi keihään kahtia ja surmasi miehen siihen paikkaan. Ilmeettömän Gileas kääntyi katsomaan vankiin ja otti samalla toiselta sotilaalta kahleiden avaimet.

Vanki oli pitkä solakka nuori mies, mutta vankeuden rasitukset olivat tehneet hänessä tehtävänsä. Mies oli laiha ja täynnä haavoja. Häntä oli varmasti kuulusteltu melkoisen rajusti. Mies avasi vapisevin käsin kahleensa samalla kun Gileas raahasi ruumiit pois näkyvistä. ”Mitä ihmettä”, sai vanki viimein sanottua. ”Minun täytyy päästä vankityrmään”, sanoi Gileas kiihkeästi. ”Sinun pitää tulla opastamaan minua tai neuvomaan tie sinne”! ”Mitä”, kysyi mies ällistyneenä? ”Sinä haluat mennä vankityrmään? Oletteko järjiltänne? Siellä on vartijoita! Meidän pitää poistua täältä heti, kun vielä pääsemme”! Gileas pudisti päätään. ”Eipäs vaan minun pitää päästä vankityrmään. On samantekevää kuinka monta vartijaa siellä on. Sinun ei tarvitse tulla mukaan, mutta neuvo minulle reitti”! Vanki katsoi häntä epävarmasti. ”Haluat oikeasti mennä sinne? Miksi ihmeessä”? ”Veljeni on siellä”, vastasi Gileas. ”En lähde ilman häntä”. Vanki nyökkäsi. ”Siellä on yksi nuori haltiavanki. Olen nähnyt hänet. Häntä ei ole kidutettu kuten meitä muita. Hänen täytyy olla joku tärkeä henkilö”. ”Pikeminkin sukua tärkeälle henkilölle”, vastasi Gileas. ”Mutta nyt tämä keskustelu saa riittää. Tule mukaan tai neuvo tie. Minä menen nyt”! Vanki harkitsi hetken. Yksin pimeisiin käytäviin vai itsevarman tuntuisen haltian matkaan. ”Minä tulen mukaasi”, mies sanoi. ”Olen Gilankilin 1.upseeri Alencar”. Gileas nyökkäsi ja lähti miehen osoittamaan suuntaan.

He kulkivat pitkän käytävän läpi ja alas portaita. Yksinäinen sotilas käveli vastaan, mutta Gileas hoiteli hänet äänettä pois elävienkirjoista. Alencar oli ottanut lyhyen pistomiekan yhdeltä kuolleista sotilaista ja puristi sitä epävarmasti. Muutaman käännöksen jälkeen he olivat suuren metallisen oven edessä. Gileas, joka tuntui ajattelevan lähes kaikkea, oli ottanut tappamiltaan sotilailta suuren avaimen jonka oletti olevan tyrmän avain. Kohta se nähtäisiin! ”Mitä on oven takana”, hän kysyi vaimeasti Alencarilta. ”Pieni vartiohuone”, vastasi mies. ”Siinä on yleensä kolme vartijaa. Sellit ovat pitkän käytävän varrella, joka kulkee vartiohuoneen suuntaisesti, niin että osa selleistä on yhdelle vartiohuoneen seinistä”. ”Ymmärrän”, sanoi Gileas. ”Jos avain toimii, minä tapan ne kolme ja sinä ylitse jäävät”. Alencar näki hänen ilmeensä ja oli iloinen että oli samalla puolella. Gileas hymyili jälleen jäätävän kylmää hymyään, joka kertoi että pian joku kuolisi. ”Entä jos ylitsejääviä on enemmän kuin kolme”, kysyi Alencar epävarmasti. ”Sitten minä tapan ne kaikki”, vastasi Gileas ja käänsi avainta lukossa.

Ennen kuin ovi oli edes täysin auki Gileas oli sisällä. Hänen katseensa lipui halki vartiotuvan. Sotilaita oli seitsemän! Yksi näytti korkea-arvoiselta upseerilta. Hän seisoi päättömän ruumiin äärellä. Lattialla oli paljon verta. Joku oli juuri teloitettu! Ensimmäinen sotilas kuoli selkä yhä Gileasiin päin. Muut tarttuivat aseisiinsa. Gileas ei pysähtynyt hetkeksikään miettimään mitä tekisi. Hän tiesi että jos sotilaille antaisi aikaa, he voisivat käydä vaarallisiksi. Gileas hyökkäsi suoraan miesten keskelle. Hän haavoitti yhtä käteen ja torjui vasemmalta tulevan miekaniskun. Suurikokoinen sotilas yritti tarttua Gileasiin, mutta hän taklasi miehen. Tämä horjahti taaksepäin, lähintä selliä vasten. Gileasin taakse jäänyt sotilas yritti iskeä häntä, mutta Alencar liittyi samassa mukaan taisteluun lyöden miehen miekallaan kuoliaaksi.

Gileas ehti kaiken kaaoksen keskellä vilkaisemaan ruumiiseen ja totesi helpotuksekseen ettei se ollut Singollo. Hän torjui yhden sotilaan lyönnin ja surmasi tämän nopealla iskulla. Samalla Gileas väisti keihään piston ja katkaisi keihään miekallaan. Hän loikkasi pysähtymättä huoneen laidassa olevan pöydän yli. Seinään oli ripustettu keihäs. Gileas nappasi keihään, nähden sellissä olevan pitkän vahvan näköisen vangin tarttuneen selliä vasten horjahtaneeseen sotilaaseen ja kuristavan tätä. Gileas sinkosi keihään suoraan sotilaan vatsaan. Vanki päästi ällistyneenä irti ja sotilas kaatui lattialle. Gileas loikkasi takaisin pöydän yli ja silmäili tilannetta.

Äkillinen väkivalta oli yllättänyt kaikki. Korkea-arvoisen näköinen upseeri seisoi miekka varoasennossa ja näytti pelokkaalta. Vain yksi ainoa hänen sotilaistaan oli yhä pystyssä, pidellen vasemmalla kädellä miekkaansa, sillä hän oli haavoittunut oikeaan käteen. ”Kuka ikinä oletkin”, totesi upseeri pitäen äänensä vakaana, ”herrani Gothmogin kosto tulee olemaan hirvittävä. Tulet vielä katumaan tätä päivää”. ”Jospa tietäisit kuinka monta kertaa olen kuullut tuon ennenkin”, totesi Gileas rauhallisesti. ”Ja herrasi Gothmogin suututtaminen on elämäntehtäväni. Puolustaudu siis, sillä taistelet tai et, tänään kuolet”. Sen sanottuaan Gileas hyökkäsi. Upseeri oli hyvä miekkailija, mutta ei läheskään riittävän hyvä. Gileas surmasi nopeasti sotilaan joka ei osannut taistella vasemmalla kädellä ja keskittyi sitten upseeriin. Miekat iskivät yhteen. Gileas suoritti harhautusiskun vasemmalle ja viilsi sitten miehen käden nopealla sivalluksella. Hän katsoi upseeria silmiin ja näki tämän tietävän kuolevansa. Gileas suoritti salamannopean hyökkäyssarjan, pakottaen upseerin vetäytymään. Lopulta hän pääsi lyömään niin kovaa että mies menetti tasapainonsa. Puolustus jäi avoimeksi. Gileas iski hurjalla iskulla upseerin melkein keskeltä kahtia. Sitten hän ilmeettömänä pyyhki miekkansa puhtaaksi miehen univormuun ja kääntui Alencarin puoleen.

”Etsi avaimet niin saamme sellin auki. Minä etsin oikean sellin”. Gileas käveli sellien luokse. Niitä oli pitkä rivi, mutta vain muutamassa oli vankeina henkilöitä jotka eivät olleet pukeutuneet mustiin tai ruskeisiin univormuihin. Nämä miehet näyttivät huolestuneilta. Jotkut huusivat hälytystä. Joistakin rikkomuksista vankilaan joutuneita vihollisia, totesi Gileas mielessään. Hänen katseensa haravoi sellejä. Singollo oli viimeisessä, seisten kaltereiden vieressä. ”Viimeinen selli”, huusi Gileas Alencarille. Tämä lähti kiiruhtamaan siihen suuntaan. ”Hei, entä me muut”, huusi ääni läheltä. Gileas kääntyi ja näki suurikokoisen ihmisen joka oli kuristanut yhtä sotilaista. Hän nyökkäsi miehelle, sillä tällä oli Rohanin armeijan univormu yllään. Viereisessä sellissä oli Gondorin armeijan univormuun pukeutunut upseeri. Gileas kohotti kätensä heillä rauhoittumisen merkiksi.

Alencar sai Singollon sellin auki. Gileas huomasi helpotuksekseen veljensä olevan ainakin päällisin puolin kunnossa. Häntä ei oltu kidutettu. ”Avaa myös nuo kaksi selliä”, sanoi Gileas ja kiinnitti sitten huomionsa veljeensä. ”Gileas, en voi uskoa tätä”, sanoi Singollo hämmästyneenä. ”Kukaan ei vangitse minun veljeäni”, totesi Gileas päättäväisesti. ”Oletko kunnossa”? Singollo nyökkäsi. ”He eivät kiduttaneet minua. Heidän herransa, sotaruhtinas Gothmog, oli jostakin syystä kieltänyt sen. Kuulin useina iltoina miten muita miehiä vietiin teloitettavaksi tai kuulusteluihin, mutta minun kanssani he vain puhuivat. Joka kerta kun he saapuivat, luulin että oli minun vuoroni”. ”Se on nyt ohi”, sanoi Gileas lohduttaen veljeään. ”Me lähdemme heti pois täältä. Tiedätkö kuka tuo surmaamani upseeri oli”? Singollo katsoi hetken upseeriin. ”Hänen joukkojensa partio vangitsi minun. En tiedä hänen nimeään, mutta hän oli komentaja Gothmogin armeijassa”. Gileas kuuli askeleet lähellä ja kääntyi katsomaan kolmeen heitä kohti kävelevään ihmiseen.

”Missä muut pelastusryhmäläiset ovat”, kysyi tuntematon upseeri. Hän näytti ylpeältä ja määrätietoiselta. ”Pelastusryhmä olen minä”, vastasi Gileas. ”Tulin hakemaan veljeni”, hän sanoi kuin se olisi ollut itsestäänselvää. ”Ottakaa itsellenne aseet niin lähdetään pyrkimään ulos. Singollo, tuolla pöydällä on jousi ja nuoliviini. Ota sinä se. Seuratkaa minua”. Upseeri näytti ällistyneeltä. ”Yksin? Oletko hullu? Meidät tapetaan”! Gileasin jäätävä katse hiljensi hänet. ”Voit jäädä tänne, jos haluat”. Upseeri vilkaisi muihin, mutta nämä olivat jo seuraamassa Gileasia, joten mies lähti joukon perään.

Hitaasti hiipien he etenivät käytävillä kohti uloskäyntiä. Kaksi kertaa Gileas veti kaikki piiloon, väistäen näin käytävällä kävelevät vartijat. Yhdessä risteyksessä he törmäsivät kolmeen sotilaaseen. Kaksi etummaista kaatui Gileasin ja rohanilaisen sotilaan miekkoihin. Kolmas kääntyi ja juoksi, mutta Singollo astui etummaiseksi ja ampui miehen selkään nuolen. He odottivat hetken paikoillaan nähdäkseen oliko meteli aiheuttanut hälytyksen, mutta mitään ei kuulunut. Gileasin johdolla entiset vangit jatkoivat matkaa ja pääsivät ilman enempiä vaikeuksia ylös muurin harjalle. Yksitellen he laskeutuivat Gileasin asettamaa köyttä myöten alas maahan.

Koko loppyön Gileas ajoi heitä tauoitta eteenpäin. Pimeyden keskellä muut eivät nähneet edes mihin suuntaan he menivät. Entisten vankien kaikki voimat kuluivat mukanapysymiseen. Välillä Gileas lähes kantoi Singolloa. Auringon oltua jo hyvän aikaa taivaalla he pysähtyivät suojaiseen metsikköön. ”Oli aikakin”, sanoi Alencar. ”En olisi jaksanut enää montaakaan metriä. Olen ollut vedellä ja leivällä liian pitkään”. ”Meidän piti saada mahdollisimman monta kilometriä Dol Baranin ja itsemme väliin”, selitti Gileas. ”Tämähän on Mustainmaa”, totesi Gondorin upseeri huohottaen vieläkin. ”Miksi ihmeessä olemme täällä? Mustainmaalaiset ovat vihollisen liittolaisia”. ”Jos ette käytä aivojanne päädytte pian takaisin vankityrmään”, huomautti Gileas. ”Tämä on viimeinen suunta josta vihollinen meitä etsii. Ainoa suunta joka on suoraan heidän liittolaisiensa hallussa. Oikea suunta paeta siis”. ”Suo anteeksi Gileas”, sanoi Alencar. ”Mutta en ole varman olenko eri mieltä komentajan kanssa. Ehkä vältämme etsintäjoukot, jos he eivät osaa seurata jälkiämme. Mutta Mustainmaalaiset valvoat varmasti maataan ja vangitsevat meidät, jos näkevät”. ”Niin jos”, naurahti Gileas. ”Takaa-ajajat eivät jälkiämme seuraa, siitä minä pidin huolen. Mustainmaalaiset taas eivät ole ikinä olleet mitään samoojia. Olisi todella huonoa tuuria jos he sattuisivat huomaamaan meidät. Kuljemme lähinnä öisin ja piileksimme päivisin”.

”Tämä on veljeni Gileas Lan Gannan”, totesi Singollo ylpeänä. ”Olkaa huoleta. Vihollinen ei häntä löydä. Kaikki ne henkilöt jotka pystyisivät hänet nappaamaan ovat samalla puolella meidän kanssamme”. ”Normaalisti en tuota uskoisi”, vastasi Alencar. ”Mutta on vaikeaa väittää vastaan kun hän juuri murtautui yksinään Dol Baraniin ja vapautti meidät kaikki”. ”Mieletöntä se oli silti”, tuhahti Alencarin komentajaksi kutsuman mies. Hän näytti juuri sellaiselta upseerilta joita Gileas inhosi. Itsetietoinen ja ylpeä! ”Minä olen komentaja Scander. Kiitän teitä vapauttamisestamme, Gileas. Ymmärrän hyvin miksi nuori haltia pidettiin hengissä vaikka kaikki muut teloitettiin. Samoin ymmärrän itseni, ja 1.upseeri Alencarin, joka on sentään 2.Kaartinprikaatin upseeri. Mutta miksi sinut pidettiin hengissä, rohanilainen”?

Rohanilainen näytti hivenen närkästyneeltä. ”Etkö tunne minua, gondorilainen”? Hän näytti hetken siltä kuin se olisi ollut suuri ällistyksen aihe. ”Minä olen Sigeferth ”urhea”, maankuulu sankari, seikkailija, miekkamies ja soturi. Minusta on tehty lauluja ja tarinoita. Jotkut niistä ovat jopa totta”, hän lisäsi ironisesti. ”Ei, en ole kuullut sinusta”, vastasi Scander. ”Mutta sinun onnesi taisi olla, että vihollinen oli kuullut! ”Et puhu kuin rohanilainen”, totesi Gileas kiinnostuneena. Hän ei ollut varma oliko Sigeferth ollut ironinen vai tosissaan.”En todellakaan”, vastasi Sigeferth. Hän oli muita pidempi ja kovan näköinen soturi. ”Olen pohjalainen, Rhovanionista. Hankin suuren maineeni siellä. Saadakseni lisää nimeä lähdin joitakin vuosia sitten Rohanin kuninkaan palvelukseen. Olin varakomentajana kuninkaan omassa talonväenkomppaniassa”.

”Komppania tuhottiin kokonaan Dunhargissa”, totesi Alencar kuivasti. ”Todellakin”, vastasi Sigeferth. ”Vihollinen oli onnekas, sillä olin juuri silloin erikoiskomennuksella varoittamassa länsirajojen komentajaa, prinssi Oswinea, että maahamme hyökättiin. Jos olisin ollut Dunhargissa, olisi vihollinen totisesti saanut kokea kovia”. Gileas näki miten Singollo hymyili hieman. ”Miten jäit vangiksi”, kysyi nuori haltia saatuaan naamansa takaisin peruslukemille. ”Olin palaamassa Edorasiin kun vihollisen ratsuväki yllätti minut”, Sigeferth selitti. ”He maksoivat korkean hinnan jalosta saaliistaan, mutta hevoseni kuoltua jouduin piiritetyksi ja joku pelkuri iski minua takaapäin päähän”. Hän hieroi päätään jossa oli arpeutunut haava. Gileas katsoi Sigeferthiin ja hymyili. Hänestä ei voinut olla pitämättä. Jopa komentaja Scander näytti suopealta. Kukaan heistä ei ollut varma pilailiko Sigeferth vai ei? Mutta oliko sillä oikeastaan väliä?

”Mihin lähdemme täältä”, kysyi Alencar. ”Minä ja Singollo palaamme Lindoniin”, vastasi Gileas. Nähdessään muiden ällistyneet katseet hän kiiruhti selittämään. ”Lindon seisoo yhä vapaana vihollisen voimista. He vyöryivät porteillemme asti, mutta iskimme heidät takaisin. Vihollisen pääarmeija on nyt talvileirissä Briin luona. Keväällä he palaavat ja silloin tarvitsemme kaiken avun mitä voimme saada. Gondorin armeijan komentaja, kaartin upseeri sekä itse Sigeferth ”urhea” eivät olisi mikään merkityksetön apu. Voitte tietenkin mennä minne haluatte. Ilmeisesti Gondorin armeijan yksiköitä on vielä Anfalasissa ja Tol Angdolilla, mutta reitti sinne on varmasti hyvin vartioitu”. ”Minä tulen kanssasi”, sanoi Alencar heti. ”Minä myös”, totesi Sigeferth. ”Olen henkeni velkaa sinulle, Gileas, ja tarvitsen tilaisuuden maksaa velkani takaisin”. Gileas hymyili. ”Siellä minne menemme tulet saamaan lukuisia mahdollisuuksia. Entä sinä, Scander”?

Scander mietti hetken. ”Tulen mukaanne. Perustelusi ovat järkeviä, Gileas. Voinhan aina saada laivan viemään minut Mithlondista Tol Angdolille. Onko Mithlondissa Arnorin armeijan joukkoja”? ”On kyllä”, vastasi Gileas. ”Kenraali Arahael johtaa heitä. Myös koko Lhunin voima pääsi vetäytymään Lindoniin suuriruhtinaansa johdolla”. Lyhyen keskustelun jälkeen he päättivät yrittää saada hieman unta. Gileas sanoi pitävänsä vartiota sen aikaa.

MINHIRIATHIN PÄÄMIES

He kulkivat halki Mustainmaan ilman hankaluuksia. Gileas luki maastoa kuin avointa kirjaa ja piti pienen ryhmänsä kaukana mustainmaalaisista. Takaa-ajosta ei ollut jälkeäkään. Kaikkien luottamus Gileasiin nousi päivä päivältä. He kulkivat ensin pohjoiseen, mutta kääntyivät sitten länteen. Eräänä yönä seurue ylitti Vihertien, kuten sitä yhä kutsuttiin, Tharbadin eteläpuolella. He rakensivat pienen lautan jolla ylittivät Gwathlon. Hyvää köyttä ei todellakaan ikinä ollut liikaa mukana. Joen toisella puolella he etenivät Minhiriathin synkkiin ikimetsiin. Gileas oli niissä kuin kotonaan. Tuuheissa metsissä oli vaikeaa nähdä vihollisia, mutta hekään eivät voineet nähdä sinua.

”Mitä mieltä olet tovereistamme”, kysyi Singollo veljeltään kun he kävelivät selvästi ihmisten edellä. Gileas kohautti olkapäitään. ”Ainakin he ovat päteviä sotureita. Alencar on mukava nuori mies. Scander on mielestäni liian itsetietoinen, jotta voisin pitää hänestä”. Singollo hymyili. ”Entä Sigeferth”? Nyt oli Gileasin vuoro hymyillä. ”Minä pidän hänestä. Luulen että hänen mahtaileva imagonsa on vain rooli, jota hän vetää puoliksi naureskellen itsekseen. Jos tiukka paikka tulee, Sigeferth on mies paikallaan”. Singollo toivoi niin. Hänellä oli hassu tunne, että tiukka paikka tulisi pian!

Nuoren haltian pessimismi osoittautui aiheelliseksi. Toisena päivänään Minhiriathissa he olivat juuri nousseet matalalle kukkulalle kun Gileasn pysähtyi ja viittasi muut suojaan. Nämä hyppäsivät puiden suojiin ja tähystivät. Edessä kukkulan rinteessä näkyi liikettä. ”Mitä siellä on”, kuiskasi Scander. ”En erota puiden seasta”. ”Minhiriathilaisia”, vastasi Gileas kireästi. Hänen kätensä puristi miekan kahvaa. ”Ovatko he huomanneet meidät”, kysyi Alencar. Singollo oli asettanut nuolen jousensa jänteelle ja näytti jännittyneeltä, mutta ei pelokkaalta. ”Eivät ole”; vastasi Gileas. Scander vilkaisi häneen aikoen ilmeisesti kysyä mistä Gileas sen muka tiesi, mutta katsoi viisaammaksi olla hiljaa. ”Takanamme on toinen joukko. Takavasemmalla. Jos he jatkavat samaa reittiä he törmäävät jälkiimme”. Kaikki tajusivat heti mitä se tarkoitti. He eivät voineet paeta, koska toinen ryhmä oli edessä. ”Mutta mitä me oikein aiomme tehdä”, kysyi Alencar huolestuneena. ”Sssh, yritän ajatella”, sähähti Gileas, ja jopa hänen äänensä oli kireä. Hän oli hetken vaiti.

Singollo katseli ympärilleen. Hän erotti nyt minhiriathilaisten äänet takaansa. Mutta Gileas varmasti keksisi jotakin. Hän pystyi järjestämään asian kuin asian kuntoon. ”Hyvä on”, sanoi Gileas viimein. ”Tiedän mitä teemme. Nouskaa ylös ja seuratkaa minua”. Gileas nousi ja otti pari askelta eteenpäin. ”Odota, haltia”, sanoi Scander. ”Mitä oikein aiot? Luovutatko meidät Minhiriathilaisille? He ovat vihollisiamme”! Gileas kääntyi katsomaan Scanderiin ja hänen silmänsä leimahtivat pahaenteisesti. Hän aikoi ensin sanoa jotakin pahaa, mutta hillitsi sitten itsensä. ”Ihminen, jos minä olisin halunnut luovuttaa teidät viholliselle, miksi ihmeessä olisin ensin vapauttanut teidät ja sitten juoksuttanut tänne asti? Yritä ajatella selkeästi! Vihollinen on takanamme ja näkee varmasti jälkemme. Te ette ole siinä kunnossa, että pärjäisitte kilpajuoksussa tämän maan ihmisille. Ette ole normaalistikaan, ettekä etenkään pitkän vankeuden jälkeen. Emme voi tehdä muuta kuin mennä suoraan heidän luokseen”. Sigeferth nyökkäsi innokkaasti. ”Pohjalaisten sankarin miekka juo pian verta”, hän sanoi vaarallisella äänellä. ”Ei, Sigeferth. Ei vielä”, vastasi Gileas. ”Me teemme sen mihin rehellisen soturin ei pitäisi ikinä joutua. Me bluffaamme. Seuratkaa minua älkääkä koskeko aseisiinne ellen minä käske”.

Tyynen rauhallisen näköisenä Gileas käveli alas rinnettä. Muut seurasivat hivenen haluttomammin. Pian minhiriathilaiset huomasivat heidät. Aseet ilmestyivät heidän käsiinsä. Singollo pakotti kätensä olemaan vetämättä esiin nuolta. Hän näki ensi kertaa elämässään minhiriathilaisia. He olivat dunedainin ja alueen alkuperäisasukkaiden jälkeläisiä. Pitkiä voimakkaita tummatukkaisia miehiä. He olivat pukeutuneet yksinkertaisiin pukuihin ja aseet olivat keihäitä ja jousia. Miehiä oli ehkä 20 ja suuri osa heistä näytti kokeneilta ja vaarallisilta. Viiden miehen rauhallinen kävely heitä kohti kuitenkin yllätti minhiriathilaiset. He eivät heti tienneet miten reagoida.

”Tervehdys, Minhiriathin miehet”, sanoi Gileas kuuluvalla äänellä. ”Olen iloinen että tapasin teidät”. Miehet vilkaisivat toisiinsa epävarmoina. Yksi paremmin pukeutunut astui eteenpäin. ”Turhaan iloitset haltia. Toverisi ovat vihollisiamme. Miksi emme tappaisi teitä”? Samalla kuului rinteestä ääntä ja ainakin 20 minhiriathilaista kiiruhti paikalle seurueen jälkiä seuraten. ”Koska se olisi paha virhe”, totesi Gileas. ”Me emme ole vihollisiasi, vaikka ehkä niin luulet. Olen tullut kaukaa tapaamaan Minhiriathin päämiestä, ja sinä viet minut hänen eteensä”. Minhiriathilainen pudisti päätään ja vilkaisi tovereihinsa. ”Miksi tekisin niin”? ”Koska minä olen Gileas Lan Gannan”, vastasi Gileas ja Singollosta näytti melkein kuin hän olisi äkkiä ollut pidempi kuin aiemmin. Koko Gileasin hahmo uhkui voimaa ja vaaraa. ”Minä olen minhiriathilaisten ystävä ja olen tullut varoittamaan teitä. Vie minut ja toverini herrasi eteen, tai koko kansasi joutuu sitä katumaan”. Mies näytti epäröivän. ”Herra, Gileas Lan Gannanin nimi on todellakin meille tuttu, kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. Mutta miten voin tietää että olette se joka väitätte olevanne. Olette saapunut gondorilaisten vihollisiemme kanssa”. ”Olen saapunut heidän kanssaan, koska he ovat liittolaisiani. Ovatko he Minhiriathin vihollisia vai eivät, ei ole sinun tehtäväsi päättää”.

Minhiriathilainen mietti hetken. ”Kuka tietää voivatko muinaiset sankarit palata menneisyydestä luoksemme”, hän sanoi viimein. ”Moista asiaa en voi päättää omin päin. Vien siis teidät herrani eteen, mutta riisun teidät aseista nyt heti”. Sen sanoessaan minhiriathilainen katsoi Gileasia silmiin. ”Lähetä siis paras miehesi hakemaan aseeni”, sanoi Gileas. ”Sillä minä en ikinä luovu miekastani”. Minhiriathilainen nyökkäsi hyväksyvästi ja Singollo tajusi hänen odottaneen juuri sitä vastausta. Tämä oli testi! Minhiriathilaisten johtaja viittasi kädellään ja pitkä voimakkaan näköinen mies, jolla oli miekka, astui esiin. Gileas veti esiin oman miekkansa, mutta Singollo näki ettei tämä hymyillyt vaan näytti täysin rauhalliselta. Se tiesi hyvää, minhiriathilaiselle!

Kaksi miekkamiestä kierteli toisiaan varovaisesti. Sitten minhiriathilainen hyökkäsi. Gileas väisti hänen iskunsa ja miekat kalahtivat yhteen. Gileas vetäytyi askeleen ja veti vastustajan perässään. Sitten hän äkkiä suoritti salamannopean liikkeen miekallaan. Terä osui vastustajan miekkakäteen ja viilsi siihen haavan. Samassa hänen miekkansa oli Gileasin miekan kaappaamana ja lensi ilmaan. Kun miekka oli lentänyt kaaressa ja osunut maahan, oli Gileasin miekan terä vastustajan kurkkua vasten. Hän kääntyi ja katsoi minhiriathilaisten päällikkö silmiin. ”Minä olen Gileas Lan Gannan”, hän sanoi voimakkaalla äänellä. ”Minä tulen tapaamaan päämiestänne! Enkä minä koskaan surmaa ystäviä”. Sen sanottuaan hän laittoi miekkansa tuppeen. Minhiriathilainen kumarsi. ”Olkoon niin”, hän sanoi. ”Keitä ovat toverinne. Mitkä nimet ilmoitan päämiehellemme”? ”Nuori haltia on Singollo”, esitteli Gileas. ”Gondorilaiset ovat komentaja Scander sekä 1.upseeri Alencar”. Ennenkuin Gileas ehti kääntyä viimeisen toverinsa puoleen tämä astui esiin. ”Ja minä olen itse mahtava Sigeferth”, hän sanoi merkitsevästi. ”Segganin herra ja pohjolan sankari”. ”Ai”, sanoi minhiriathilainen ja kääntyi takaisin Gileasin puoleen. ”Eikö kukaan ole kuullut minusta”, huudahti Sigeferth epätoivoisesti, mutta Singollo ehti nähdä humoristisen pilkkeen miehen silmissä.

”Seuratkaa minua. Vien teidät päämiehemme luokse”, sanoi minhiriathilainen. Hänen miehensä asettuivat viiden toveruksen ympärille ja lähtivät saattamaan näitä eteenpäin. ”Hyvä bluffi”, kuiskasi Alencar Gileasille. ”Mutta mitä aiot sanoa päämiehelle? Miten meidän käy kun he huomaavat ettet olekaan se tarunomainen sankari menneisyydestä”? Gileas katsoi Alencariin. ”Mutta minä olen se tarunomainen sankari, etkä sinä sitä tiennyt? Ja aion kertoa heille totuuden”!

Illan tullen he saapuivat minhiriathilaisten asumuksille. Kylän talot oli rakennettu hirsistä. Suurin osa näytti köyhiltä, mutta yksi oli muita suurempi ja komeampi. Päättäväisen näköisiä aseistautuneita minhiriathin miehiä oli kylä täynnä. Päällikkö oli lähettänyt ennalta sanan heidän tulostaan ja kaikki paikat olivat täynnä ihmetteleviä ihmisiä. Minhiriathilaiset olivat saapuneet metsistään näkemään Gileas Lan Gannanin paluun! Gileas ei kuitenkaan katsonut heihin vaan seurasi päällikköä rauhallisena suureen taloon. Muut neljä miestä seurasivat. He katosivat sisälle taloon.

Pienessä salissa oli korokkeella tuoli jolla istui Minhiriathin päämies. Hän oli pukutunut vihreään kaapuun. Päämies oli ehkä 40 vuotias ja näytti pysyvältä soturilta. Seurue pysähtyi hänen eteensä. ”Päämies Hathador, olen tuonut haltian joka kertoo olevansa Gileas Lan Gannan. Minä uskon häntä”. Päämies nyökkäsi ja katsoi pitkään Gileasia. Tämä pysyi vaiti. ”Minäkin uskon häntä”, sanoi päämies viimein. ”Haltiat elävät ikuisesti, sanotaan. Ja hänen ulkonäkönsä täsmää vanhoihin tarinoihin. Kuka uskaltaisi väittää olevansa Gileas Lan Gannan, paitsi hän itse”? Gileas kumarsi hieman. ”Miksi olet saapunut, Gileas”, kysyi päämies. ”Miksi nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen? Sitä minä ihmettelen”! ”Niin juuri”, huudahti yksi päämiehen neuvonantajista, Silnon niminen mies. ”Miksi juuri nyt, kun olemme viimein vapaita, oi päämiehemme. Miksi nyt, ja vihollisiemme kanssa? Sitä emme voi välttää ihmettelemästä”? Päämies katsoi Gileasiin. ”Mitä sanot siihen, Lan Gannan”?

Gileas astui eteenpäin. ”Herra, minä olen aina ollut kansanne ystävä. Kauan sitten kuljin kansanne metsästäjien kanssa ja autoin heitä pahuuden olentoja vastaan. Kun pahuus oli kukistettu lähdin pois, haltioiden kotiin merten taaksen. Pahuus on palannut! Minä olen palannut taistelemaan sitä vastaan, pelastamaan sukulaiseni ja ystäväni. Nämä ovat haltioita ja dunedainia, mutta en ole unohtanut myöskään vanhaa ystävyyttäni teidän kanssanne. Pahuuden voimat ovat myrskyn lailla vyöryneet yli maan tuhoten kaiken tieltään. Mithlondin porteilla tuo myrsky viimein murtui. Mutta keväällä se palaa entistä voimakkaampana! Minä olen saapunut varoittamaan teitä, ystäväni. Te olette liittoutuneet tuon myrskyn kanssa. Seuraukset siitä voivat olla arvaamattomia”!

”Entä meitä vastaan tehdyt vääryydet”, huudahti Silnon. ”Vuosisatoja Gondor sorti oikeuksiamme ja surmasi miehiämme kun he uskalsivat puolustautua. Nyt olemme viimein vapaita. Meillä on mahtavia liittolaisia jotka suojelevat oikeuksiamme”! ”On totta että valtias Ghi on pitänyt kaikki lupaukset jotka hän meille antoi”, totesi Hathador. Mutta hän vaikutti mietteliäältä. ”Mahtavia liittolaisia todellakin”, sanoi Gileas. ”Vaarallisia liittolaisia, sanoisin minä. Kuunnelkaa siis varoitustani, sillä minä olen ystävänne. Minä tiedän kokemistanne vääryyksistä Gondorin taholta. Oikeudenmukainen oli kapinanne, sen sanon suoraan. Tähän mennessä ei häpeä ole Minhiriathin miesten yllä. Asianne on oikea! Mutta keiden kanssa olette liittoutuneet? Heidän avullaan pääsitten eroon Gondorin varuskunnista, mutta onko maanne nyt vapaa, kuten täällä on sanottu? Onko maanne vapaa varuskunnista? Ei, ystäväni, ei! Varuskunnat ovat vaihtuneet uusiin, entistä pahempiin. Sillä strategiset tosiasiast eivät muutu, on kuka tahansa vallassa. Vihollisen pääarmeija on nyt Briissä ja valmistautuu sotaan Lindonia vastaan. Heidän huoltonsa on pakko tulla Vihertietä. Ja entä tulevaisuudessa? Hylkääkö maailmanvaltiuteen tähtäävä voima Eriadorin sen vallattuaan? Ei ikinä! Mitä ikinä tapahtuu, heidän on pakko pitää Vihertie hallussaan. Varuskunnat ovat tulleet pysyäkseen, ettekä te ole vapaita vaikka teille niin uskotellaan. Kysykään itseltänne, mitä tapahtuu jos Lindon lyödään? Keiden vuoro on seuraavaksi”? ”Valtias Ghi lupasi meille, että olisimme vapaita”, huudahti Silnon. ”Mitä meille kuuluu Lindon tai Eriador? Miksi musta mahti haluaisi metsämme”?

Ilokseen Gileas havaitsi päämies Hathadorin miettivän kuumeisesti. ”Kuulen mitä sanot, Gileas. Enkö jo monena päivänä ole ajatellut samoin. Gondor on ollut pitkään vihollisemme, mutta heidät ainakin tunsimme. Eikö heidät ole nyt korvannut jokin paljon pahempi? Miehittäjä vaihtui, mikään muu ei muuttunut. Totisesti, valtias Ghi`stä en puhu sen enempää, sillä hän on ollut ystävämme. Mutta Gileasin puheessa on järkeä. Kuitenkin, jotta voisimme tehdä päätöksen tulevaisuuden politiikastamme, moniin kysymyksiin tarvitaan vastauksia. Kysyn sinulta, Gileas Lan Gannan, voitko taata että jos hyökkäämme uutta miehittäjää vastaan, ei sinun edustamasi voima tule heitä korvaamaan”? ”Olette viisas päämies, Hathador”, totesi Gileas. ”Tiedät etten voi vastata. En nyt. Vakuutusta en voi antaa. En minä eivätkä gondorilaiset toverini. Mutta voin yrittää hankkia sellaisen. Ehdotan että sovimme päivämäärän, jolloin Minhiriathin kokous kootaan päättämään asiasta, ja minä yritän tuoda tuoksi päiväksi tänne jonkun joka voi antaa vakuutuksen”. Hathador nyökkäsi. ”Ehdotuksenne on hyväksytty, Gileas Lan Gannan. Tapaamme täällä kevään ensimmäisenä päivänä. Menkää nyt rauhassa, sillä tämä neuvonpito on ohi”. Gileas kumarsi, samoin hänen toverinsa.

”Meillä oli tuuria”, totesi Gileas kun he olivat ja parin tunnin kävelymatkan päässä kylästä. ”Emme ainoastaan onnistunee bluffaamaan vaan saatoimme myös saada jotakin hyödyllistä aikaan. Päämies oli halukas luopumaan liitostaan Morgothin, tai tämän mysteerisen Ghin:n kanssa. Hän vain ei voi tehdä sitä yksin eikä halua hankkia uusia vihollisia saamatta vakuuksia siitä, että puolenvaihto voisi tuoda hänen kansalleen mitä he haluavat. Mutta merkillistä on se, että Singollon vangiksijääminen saattaa aiheuttaa merkittäviä seurauksia”. Gileas iski silmää veljelleen. ”Mutta miksi minhiriathilaiset olisivat tärkeitä”, kysyi Singollo. Alencar kiiruhti vastaamaan. ”He voivat häiritä tai jopa tukkia ainoan kunnon huoltoreitin pohjoiseen. Niin he ovat häirinneen Gondorin armeijaa jo vuosisatoja. He ovat strategisesti koko Eriadorin tärkeimmässä paikassa. Kolme erillistä Minhiriathin kapinaa, joista viimeinen on kestänyt jo kohta vuosisadan, on koulinut heistä loistavia sissejä ja metsäsotureita. Gileas on oikeassa! Heidän panoksensa saattaa olla merkittävä”. ”Yksi asia minua mietityttää”, mietti Gileas. ”Valtias Ghi! Kuka hän on? Mitä tekemistä hänellä on Minhiriathin tai Eriadorin kanssa”? ”Nimi kuulostaa etäisesti tutulta”, totesi Scander. ”Mutta en muista mistä”.

”Minä muistan”, sanoi Alencar. ”Luin pari vuotta sitten raportin jossa se nimi mainittiin”. ”Mistä raportti kertoi”, kysyi Gileas kiinnostuneena. ”Se kertoi neljä vuotta sitten tapahtuneesta korkeiden upseerien salaliitosta kuningastamme Orodrethia vastaan. Useat merkittävät upseerit olivat sekaantuneet juttuun. He yrittivät käyttä armeijaa syrjäyttääkseen kuninkaan ja asettaakseen tämän serkunpojan kuninkaaksi. Salaliitto pahensi kuninkaan epäluuloisuutta etenkin armeijaa kohtaan. Hän ei luottanut enää korkeisiin upseereihin, eikä suostunut nyt keväällä antamaan liikekannallepanomääräystä ennen kuin oli liian myöhäistä, koska epäili uutta salaliittoa”. ”Mutta miten Ghi liittyy tähän”, ihmetteli Scander. ”Hänen nimensä mainittiin raportissa. Yksi kenraali mainitsi nimen salaliiton organisoijien joukossa, joko yhtenä johtajista tai heidän apulaisenaan. Se ei käynyt ilmi. Hän oli yksi niistä joiden henkilöllisyys ei ikinä selvinnyt”. Gileas nyökkäsi ja oli jo syvällä mietteissään. Hänelle jäi tunne että oli kuullut juuri jotakin tärkeää, mutta ei vain tiennyt tarkalleen mitä. Olisiko vihollisen suunnitelma voinut olla niin monimutkainen, että he olisivat sponsoroineet ongelmia Gondorissa etukäteen helpottaakseen itse sodankäyntiä? Kaikki oli mahdollista! Ja jossakin tämän suunnitelman ytimessä oli mysteerinen valtias Ghi! Gileas kiihdytti askeleitaan. Hänellä oli kiire Mithlondiin kertomaan uutisiaan. Ehkä Glorfindel osaisi päätellä niistä enemmän.