LÄHTÖ MITHLONDISTA

Glorfindel seisoi kuninkaanlinnan aulassa hyvästelemässä Lindonin neuvoston jäseniä. Kukin kiiruhti omille mailleen järjestämään liikekannallepanoa. Koneisto oli lähdössä käyntiin ja jos kaikki sujuisi hyvin se toisi viikon kuluessa koko Lindonin asevoiman Mithlondiin. Niin oli määrännyt Ereinion Gil-galad ja niin myös tehtäisiin. Mutta mitä hyötyä siitä olisi? Glorfindel ei tiennyt, mutta hänellä oli epäilyksensä. Heillä oli kiire ja kuningas tiesi sen. Siksi hän oli antanut käskynsä. Mutta kaikista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta ei Ereinion ollut mikään suuri komentaja! Huokaisten Glorfindel kääntyi etsiäkseen kuninkaan, sillä hän tiesi mitä piti tehdä.

Mutta Salmarindil Noldorin keskeytti hänet. Ruhtinaan mukana oli hänen kaunis sisarensa Melinir. ”Tervehdys Glorfindel”, totesi Salmarindil. ”Pyydän anteeksi keskeytystä, sillä sinulla on varmasti paljon tehtävää. Mutta ennen kuin lähden mailleni kokoamaan väkeäni, meidän pitää sopia jostakin”. Glorfindel katsoi Salmarinilia hämmästyneenä. ”Todellako? En tiennyt että meidän välillämme oli sopimattomia asioita”. Salmarindil kumarsi hieman. ”On toki, jos olet valmis toimimaan puhemiehenä. Onko veljenpoikasi Ecthelwion yhä halukas menemään naimisiin sisareni Valwen Melinirin kanssa”? Hymy levisi Glorfindelin vakaville kasvoille. ”Voin vakuuttaa että on. Hänen sydämensä kuuluu vain Melinirille. Onko sinulla joku ehdotus asiaa koskien”? Salmarindil hymyili sisarelleen. ”Minä olen päättänyt asettaa sisareni onnellisuuden politiikan edelle, Glorfindel. Jos veljenpoikasi siis yhä rakastaa Meliniriä, meillä on häät järjestettävänä niin pian kuin mahdollista”! Salmarindil olisi vielä sanonut enemmänkin, mutta ei voinut koska Melinir syleili häntä niin voimakkaasti. Glorfindel antoi Melinirin riemuita hetken. ”Suokaa anteeksi”, hän oli viimein pakotettu sanomaan. ”Mutta minun on nyt poistuttava. Kenties päivä on enemmän kuin onnellinen Ecthelwionille ja Melinirille, mutta meille muille tämä on huono päivä. Me marssimme Gondoriin! Minun on siis nyt poistuttava, sillä minulla on sota järjestettävänäni. Parasta onnea liikekannallepanolle, ruhtinas Salmarindil, ja palaa pian”!

Mutta kävellessään kohti kuninkaan huoneistoa Glorfindel kirosi mielessään. Sillä tilanne oli huonompi kuin juuri kukaan ymmärsi. Marssimme Gondoriin! Helppoa se oli sanoa, mutta vaikeampi toteuttaa. Talvi oli tulossa ja marssireitti pitkä. Suoraa tietä Gondoriin ei vienyt ja meritiet olivat liian vaaralliset. Umbarin laivasto oli ehkä jo koko Belfalasin lahden herra!

Viisi minuuttia myöhemmin Glorfindel seisoi jo kuningas Ereinionin edessä. Tämä hämmästyi Lindonin ruhtinaan vakavaa olemusta. ”No mutta Glorfindel”, ihmetteli kuningas. ”Miksi niin vakava ilme? Olet juuri voittanut suuren väittelyn neuvostossa. Eikö sinun pitäisi olla tyytyväinen”? Mutta Glorfindel pudisti päätään. ”Taistelu on tuskin vielä edes alkanut”, hän totesi ja näytti vaivautuneelta. ”Niin, olet oikeassa”, kuningas vastasi. ”Mutta mitä on mielessäsi. Puhu suoraan. Emmekö me ole ystäviä, jotka voivat sanoa aina mielipiteensä avoimesti”?

Glorfindel huokaisi. Sitä ei voinut enää lykätä. ”Ereinion”, hän aloitti varovasti. He sinuttelivat toisiaan aina yksityisesti. ”Pelkään että kaikki eivät tajua miten vaikeaa tästä tulee. Kaikki eivät tajua miten veitsenterällä kaikki nyt on. Meillä ei ole varaa virheisiin. Ei yhteenkään. Ei ainakaan tänä kesänä tai ensi talvena”. Ereinion nyökkäsi. ”Tiedän. Siksi kiiruhdin liikekannallepanoa niin paljon kuin mahdollista. Viikko on todella lyhyt aika. En tiedä pystyvätkö ruhtinaat siihen”.

Glorfindel nielaisi. Miten vaikeaa olikaan yrittää arvostella kuningasta. ”Herra, liikekannallepano ei ehkä ole niin kiireinen asia kuin luulette. On hyvä asettaa joku tietty aikaraja, mutta pelkään että pidemmän päälle sillä ei ole väliä. Syksy on pian täällä. Meidän pitäisi marssia Gondoriin, mutta me emme pysty siihen. Lumi sataa ennen kuin ehdimme Calenardhoniin, jos marssimme sitä kautta. Mutta se ei edes ole nopein reitti. Briistä Calenardhoniin ei ole tietä. Meidän pitäisi raivata oma tie Sarnin kahlaamolta eteenpäin tai marssia ensin Eregioniin ja sitten metsien poikki etelään”.

Ereinion nyökkäsi. ”Ymmärrän mitä sanot. Minun olisi pitänyt ymmärtää se”. Nyt oli Glorfindelin vuoro näyttää vieläkin varovaisemmalta. ”Siitä juuri tulin puhumaan. Joku muu olisi ymmärtänyt sen heti. Sitä ei voi kierrellä pidempään. Se on totuus. Sinun täytyy nimittää joku komentamaan armeijaa. Eikä vain Lindonin armeijaa. Myös Arnorin joukot pitää saada saman komennon alaiseksi. Kokeneimman komentajan pitää johtaa armeijaa, ei ylhäisimmän ruhtinaan tai kuninkaan. Nimitä joku. Nimitä Guilin. Tee se nyt heti”!

Ereinion nyökkäsi. Glorfindel tiesi voivansa puhua kuninkaalle näin, koska tämä ei ollut mikään typerys. ”Enkö nimittäisi ennemmin sinua, Glorfindel”, kysyi Ereinion. Mutta Lindonin ruhtinas pudisti päätään. ”Ei! Meidän täytyy saada noldorin ylpeät ruhtinaat täysin mukaan tähän liittoon. He hyväksyvät Guilinin, mutta eivät minua. Guilin on heidän miehensä, mutta itsenäinen ja älykäs. Eikä häntä kokeneempaa komentajaa ole koko Eriadorissa. Nimitä Narces hänen esikuntapäällikökseen ja ainakin päämajan pitäisi olla silloin hyvissä käsissä”. Ja niin kävi että Forlondin Guilinista, Dagor Aglarebin sankarista, Tumhaladin pelastajasta ja sekä Vihan sodassa että Haltioiden ja Sauronin sodassa kunnostautuneesta komentajasta tuli Eriadorin sotaruhtinas!

Samaan aikaan kun kuningas Ereinion ja Glorfindel keskustelivat, kohtasivat käskynhaltija Melandur ja ruhtinaat Galendil ja Erendur linnan aulassa. Galendil ja Erendur olivat kumpikin kiiruhtumassa ulos linnasta kun heidän liittolaisensa pysäytti heidät. ”Minne matka sellaisella kiirellä, ystävät”, huudahti Melandur. ”Eikö meidän pitäisi keskustella siitä mitä teemme nyt? Mikä on taktiikkamme jatkossa”? Galendil katsoi Melanduriin yllättyneenä. ”Etkö vieläkään tajua, Melandur. Hän voitti meidät jälleen. Nyt on sota, eikä Glorfindelia voi voittaa sota-aikana. Se on hänen aikaansa. Meidän täytyy nyt tehdä niin kuin lupasimme”.

Melandur kohotti kulmakarvojaan. ”Me lupasimme tukea kuningasta. Mutta varmasti voimme tehdä sen Lindonistakin käsin. Jonkun on jäätävä tänne pitämään huolta valtakunnasta. Voimme käyttää sota-ajan hyväksemme täällä Lindonissa”. ”Me liityimme juuri liittoon Gondorin kanssa”, huomautti Erendur ärtyneesti. ”Odottaisimmeko me vain Lindonissa kun muut taistelevat, käyttäen heidän urhean poissaolonsa edistääksemme omia tavoitteitamme? Niin syvälle en ole vielä vajonnut, Melandur. Viikon kulutta tästä päivästä minä ja ritarini marssimme sotaan. Sinne marssii Ereinion Gil-galad ja siksi myös minä”. Galendil nyökkäsi kiivaasti. ”Erendur puhuu myös minun suullani. Tämä on tilaisuutemme näyttää urheutemme ja kykymme. Ehdotuksesi ei ole kunniallinen, Melandur”.

Käskynhaltija kirosi. ”Me olemme Lindonin sielu. Me päätämme mikä on kunniallista. Sodan tie vie tuhoon suuren osan joka sitä seuraa. Te teette Isildurin ja Glorfindelin asian omaksenne. Varokaa ettei hulluutenne vie teitäkin tuhoon”. Erendur tuhahti, eikä hän milloinkaan ollut näyttänyt yhtä tyytymättömältä Melanduriin kuin tuolla hetkellä. ”Kunniani puolesta olen valmis marssimaan vaikka tuhoon, sillä minulla ei ole mitään muuta jäljellä. Pidä siis varoituksesi, Melandur. Ne eivät minuun vaikuta”. ”Eivätkä minuun”, lisäsi Galendil kuulostaen katkeralta. Tämäkö oli hänen ja Melandurin pitkän ystävyyden ja liiton loppu? Eikö hän Isildurin saapuessa Mithlondin satamaan ollut aavistellut pahaa ja nyt se oli kaikki toteutunut. Vanhat poliittiset liitot olivat murtuneeet ja Lindonin rauha oli lopussa. Myös Galendilin rauhallinen elämä oli lopussa, sillä Erendur oli oikeassa. Kunnia oli tärkein! Hän oli vannonut muiden mukana liittoa Gondorin kanssa. Viikon kuluttua ruhtinas Galendil marssisi sotaan!

He tapasivat pienessä suunnitteluhuoneessa vielä samana iltana. Glorfindel ja kuningas Isildur olivat läsnä, samoin Eriadorin vasta nimetty sotaruhtinas Guilin ja hänen esikuntapäällikkönsä, aliruhtinas Narces. Yleensä suurhaltiat olivat ihmisiä pidempiä, mutta tässä seurueessa Isildur oli pisin. Silti hän tunsi itsensä hivenen epävarmaksi tässä seurassa, jossa muut tuntuivat tietävän kaiken! ”Onko viikon mittainen liikekannallepano realistinen”, kysyi Isildur. Se tuntui melkoisen nopealta Lindonin kaltaisessa valtakunnassa. ”On”, totesi Narces lyhyesti. ”Meillä on valmis suunnitelma. Joukot ehtivät tänne kyllä seitsemässä päivässä. Ongelma ei piile siinä”.

”Vaan missä”, kysyi Isildur. ”Pelkään että meillä ei ole mitään mahdollisuuksia ehtiä Gondoriin tämän vuoden aikana”, sanoi Guilin. Hän näki miten sekä Narces että Glorfindel nyökkäsivät. ”Syksy on jo lähellä. Joukkomme kyllä kokoontuvat, mutta ne pitää sen jälkeen kouluttaa yhteistoimintaan ja järjestää yksiköiksi. Se tulee viemään aikaa. Jos marssimme järjestämättä joukkoja, yllättää talvi meidät jossakin Minhiriathin metsissä ja juutumme kiinni varmasti. Katkerasti kostautuu nyt Arnorille ja Gondorille viivyttely tien rakentamisessa valtakuntien välille”.

”Voimme siis vain odottaa kunnes talvi on ohi”, huudahti Isildur tuskaisena. Kokoajan Gondorin vaara kasvaisi. ”Niin, minusta meidän pitäisi jäädä Mithlondiin syksyn ja talven ajaksi kouluttamaan joukkojamme. Ehkä silloin meillä on mahdollisuus kohdata kesällä Umbarin armeijan joukot edes suhteellisen tasaväkisinä koulutuksen puolesta”. Mutta Glorfindel pudisti päätään. ”Ei, emme jää Mithlondiin. Marssimme heti joukkojen kokoonnutta itään. Kohtaamme Arnorin armeijan jossakin Amon Sulin luona ja liitämme heidät armeijaamme. Sitten marssimme Imladrisiin. Ehdimme sinne ennen ensilunta. Koulutamme joukot talven aikana Imladrisissa ja kevään tullen olemme valmiina ylittämään vuoret. Niin säästämme aikaa”.

Guilin nyökkäsi. ”Se on hyvä suunnitelma. Imladrisiin asti vie hyvä tie. Voimme marssia sitä helposti huonostikoulutettujenkin joukkojen kanssa. Teemme niin”. ”Entä Gondor”, kysyi Isildur kauhistuneena. Sillä hän alkoi tajuta, ettei maansa saisi apua ennen kuin ensi keväänä. Olisi silloin mitään jäljellä pelastettavaksi? ”Eikö mitään voida tehdä Gondorin auttamiseksi”, kysyi Glorfindel ajatellen samaa kuin Isildurkin.

”Haluaisin lähettää sinne nopean kolonnan”, sanoi Narces varovasti. ”Parhaiten koulutetut joukkomme, noldorin jalkaväki! Johdossa hyvä komentaja. Hän saa kulkea etukäteen meritse Lond Daeriin ja taivutella kaupunkin puolellemme. Samalla jalkaväki marssii Sarnin kahlaamolle ja sitten kaakkoon kohti Calenardhonia. Annamme heille kaiken matkamuonan. He eivät tarvitse kuormastoa! He ehtivät Calenardhoniin ennen ensilunta ja ovat talven tullen asemissa auttamaan Gondoria, jos äärimmäinen hätä tulee”.

Glorfindel näytti tyytyväiseltä. ”Se olisi ainakin jotakin! Ja Lond Daeriin täytyy joka tapauksessa lähettää joku. Ruhtinas Gildor Inglorion on oikea mies siihen tehtävään. Hän ottaisi kuitenkin komentoonsa noldorin jalkaväen. Voisiko poikasi Elendur mennä Gildorin kanssa”, kysyi Glorfindel Isildurilta. ”Kyllä, hän menee varmasti mielellään”, vastasi kuningas ihmetellen mielessään Lindonin haltioiden mutkatonta tapaa tehdä päätöksiä. Ja näköjään tässä komentoryhmässä kuka tahansa sai tehdä päätöksiä, eikä ainoastaan sotaruhtinas Guilin. ”Onhan se parempi kuin ei mitään”, myönsi Isildurkin. ”Emme ilmeisesti voi tehdä muuta. Paitsi tietysti pelätä ja odottaa uutisia”.

Narces nyökkäsi. ”Niin. Voimme vain toivoa että Ulradin linnoituskaupunki pitää puolensa mahdollisimman pitkään. Kun se kaatuu pääsee Haldimir marssimaan koko voimallaan Anduinin linjalle. Silloin on loppu lähellä, jos Umbarin laivasto saa Anduinin suiston hallintaansa. Sitä uutista me siis tulemme odottamaan kuin maailmanloppua”!

Ja niitä uutisia odotettiin. Tieto levisi komentajilta upseereille ja ritareille ja sieltä Mithlondiin saapuville joukoille. Sanat Ulrad, laivasto, Anduinin suisto ja amiraali Targir alkoivat olla kaikkien huulilla. Lindonin joukot kokoontuivat ja odottivat uutisia. Mutta niitä ei tullut!

Viikon kuluttua koko Lindonin asevoima oli kokoontunut Mithlondin edustalle. Pieni osa lähetettiin takaisin kotiin, sillä jonkun piti toki jäädä kotimaahankin. Käskynhaltija Melandur osoittautui enemmän kuin halukkaaksi hallitsemaan Lindonia kuninkaan poissaollessa ja niin tämä tärkeä tehtävä uskottiin hänelle. Ereinion Gil-galad ja Glorfindel pitivät kannustavat puheet siitä, miten tärkeä tehtävä Melandurilla oli. He yrittivät näin kannustaa käskynhaltijaa, joka joutui jäämään kotiin muiden marssiessa sotaan. Mutta Melandur vain hymyili vaimeaa älykästä hymyään, kuin olisi tietänyt jotakin mitä kukaan muu ei tiennyt.

Välittömästi joukkojen kokoonnuttua marssivat noldorin jalkaväen yksiköt etelään, kohti Sarn Athradin kahlaamoa. Tätä osastoa alettiin sitten armeijan organisoiduttua kutsua Lindonin divisioonaksi. Siinä oli alunperin 5200 sotilasta. Divisioonan kova ydin oli muodostettu raskasaseisen 1.Lindonin prikaatin eli Mithlondin vakinaisen prikaatin ympärille. Tuona päivänä he marssivat Gildor Inglorionin nuoren aliruhtinaan Elentarin komennossa. Ruhtinas itse oli tyytyväisenä ottanut divisioonan komentoonsa, mutta ei marssinut sen mukana etelään. Samana päivänä Gildor oli nimittäin jo noussut laivaan Mithlondin satamassa ja purjehtinut etelään kohti Lond Daerin satamakaupunkia, jossa häntä odotti vaikea diplomaattinen työ. Kaupunki piti suostutella Liiton puolelle. Muuten se jäisi vaarallisesti Gondorin selustaan.

Itse Ereinion Gil-galad oli saapunut satamaan hyvästelemään Mithlondin ruhtinasta. ”Tapaammeko enää tässä maailmassa”, kerrotaan Gildorin kysyneen pahojen aavistusten vallassa. ”Kyllä, me tapaamme jälleen”, oli Ereinion vastannut. ”Sinulla on tehtäväsi ja minulla omani. Kun ne on tehty ylitämme joen ja kohtaamme jälleen, eikä ruskea, punainen ja musta voi meitä estää”. Mutta myöhemmin Ereinion ei kyennyt selittämään miksi oli sanonut jotakin sellaista!

Niin lähti Gildor Inglorion ja seuraavana päivänä marssi koko Lindonin armeija itään kohti Amon Sulia. Siellä he kohtaisivat Arnorin Elendilin, joka toivottavasti oli ehtinyt koota maansa asevoiman ajoissa paikalle. Seuraavana päivänä, kun armeija ylitti hitaasti Lindonin itäisen rajan kukkuloita, saapui viimein uutisia Gondorista. Mutta toisin kuin oli odotettu uutiset olivat hyviä. Gondorin Anarion oli puolustanut menestyksekkäästi Osgiliathia Sauronin ja Umbarin joukkojen uutta rynnistystä vastaan. Raportti puhui raskaista menetyksistä etenkin örkeille, joita kenraali Endrazor oli ajanut eteenpäin säälittä ja välittämättä moisten sotilaiden hengestä! Sotilaat riemuitsivat, sillä Osgiliath kesti. Mutta armeijan komentajien ilmeet eivät helpottuneet. He tiesivät, että kesän kampanjan lopputulos ratkaistaisiin Ulradissa eikä Osgiliathissa. Jokainen päivä jonka Harnenin suiston kaupunki kesti oli tärkeä!

ARNORIN ELENDIL

Elendil seisoi Amon Sulin tornin huipulla tuijottaen länteen. Niin hän oli tehnyt joka päivä viimeisen viikon ajan. Lännestä tuli aina ihmisten toivo ja niin oli nyt enemmän kuin koskaan. Kuu paistoi pilvettömältä taivaalta valaisten maiseman. Vartiomiesten tummat hahmot kulkivat parapeteilla keihäiden päät välkkyen kuun valossa. Heidän hahmonsa olivat väsyneitä ja epävarmoja. Arnorin miehet olivat marssineet nopeasti ehtiäkseen Amon Sulille ajoissa. Mutta Elendil ei vilkaissutkaan sotilaisiinsa. Hänen katseensa, ajatuksensa, koko tajuntansa oli keskittynyt vain yhteen asiaan. Tulevatko he? Muistavatko he lupauksensa..vanhat ja uudet! Muistavatko he kansojemme muinaisen ystävyyden? Tulevatko he? Ja jos he tulisivat, niin kuin monta? Vainko Lindonin ruhtinas Glorfindel talonväkensä ritarien kanssa ratsastaen aamuauringon ensi valossa kuolemaan liittolaisiensa kanssa. Vaiko sittenkin koko Lindonin voima?

Elendil ajatteli poikaansa Anarionia siellä jossakin, kaukana etelässä, puolustamassa Osgiliathin elintärkeää kaupunkia. Hän ajatteli myös pojanpoikaansa Melenduria, josta jonain päivänä kuuluisi tulla kuningas, jos vain Gondor olisi yhä olemassa. Tulevatko he?

Kaikkialla Amon Sulin ympärillä Elendil näki joukkojensa leiritulet, jotka valaisivat yötä. Pohjoisen dunedainin koko voima oli paikalla. Samoin Nenuialin miehet valtiaansa Vahtarin komennossa. Usein vanha ja kaiken kokenut Vahtar liittyi Elendilin seuraan tornin laella jakaen kuninkaan pelot ja toiveet. Mukana oli myös pieni osasto briimaalaisia. Lyhyehköjä tummia ihmisiä matkalla kaukaiseen Gondoriin, sotimaan paikkaan josta eivät luultavast olleet kuulleetkaan. He uskoivat vain Elendilin sanaa, että mentävä oli tai kaikki olisi hukassa.

Mutta briimaalaiset eivät olleet nyt tärkeitä, vaan Lindon. Muistaisivatko he Beleriandin ajat, jolloin ihmiset ja haltiat olivat taistelleet yhdessä Morgothia vastaan. Tai ne kriittiset vuodet Tar Minastirin aikana, kun numenorelaiset ja haltiat olivat yhdessä karkoittaneet pahan. Tulisivatko haltiat sittenkään? Elendil tiesi monien tärkeiden ruhtinaiden yrittävän estää liiton. He voisivat yhä onnistua pyrkimyksissään!

Oli kulunut jo liian pitkä aika siitä, kun Elendil oli saanut Isildurin viestin kertoen Lindonin liikekannallepanosta. Isildur ja uusi sotaruhtinas Guilin olivat kehoittaneet Elendiliä odottamaan heitä Amon Sulilla. Niinpä Arnorin kuningas oli koonnut joukkonsa ja marssinut. Hän olisi halunnut ehtiä Sumuvuorten soliin ennen talven tuloa. Osa hänestä halusi unohtaa haltiat ja marssia heti omin voimin itään. Hän voisi yhä ehtiä vuorten yli ennen ensilunta. Mutta voisiko Arnorin armeija tehdä mitään muuta kuin kuolla Gondorin mukana? Voisivatko he voittaa ilman Lindonin joukkoja. Epätietoisuus viivytti yhä Elendiliä. Niinpä hän vain odotti, toivoen että Lindonin armeija saapuisi.

Tulisivatko he? Pitkät voimakkaat noldorin soturit, laiquendin kuolettavan tarkat jousiampujat, urheat harmaahaltiat ja rohkeat Falasin keihäsmiehet? Äkkiä jokin taivaanrannassa herätti Elendilin mietteistään. Kuin tähti taivaanrannassa, joka äkkiä olisi syttynyt ja sitten sammunut samantien. Ehkä se oli merkki, mutta hyvässä vai pahassa? Ja samassa huuto alkoi alhaalla tievartiossa. ”Haltioita, haltioita...ne tulevat, NE TULEVAT”! Huuto levisi leirissä. ”HALTIOITa, HALTIOITA”! Haltiat olivat tulossa. Tiellä liikkui haltioita! Ne olivat täällä. NE OVAT TÄÄLLÄ, tajusi Elendil pidättäen hengitystään. Hän tähysti pimeyteen ja näki viimein liikettä. Noin 50 tummaa hahmoa sukelsi esiin pimeydestä. Kaikki liikkuivat ratsain. Johtajalla oli valkea kaapu ja tähti otsallaan. Elendil näki miten haltioiden johtaja pysähtyi vartion kohdalle ja keskusteli sotilaiden kanssa vähän aikaa. Sitten joku huusi kokeneen aliupseerin varmalla käheällä äänellä. ”Ne ovat tulossa. Marssivat läpi yön. Pääarmeija on vain parin tunnin matkan päässä. Koko Lindonin voima on tulossa. NE TULEVAT”! Siellä täällä kohosi hurraahuutoja jotka yltyivät yleiseksi riemuksi, kun sotilaat tajusivat että haltiat olivat viimein saapumassa.

Amon Sulin huipulla suuri paino poistui Elendilin harteilta. Hän tunsi miten kyynel valui hänen silmäkulmastaan. Kuningas ei muistanut koska olisi viimeksi ollut niin liikuttunut. Ne olivat sittenkin saapuneet! Haltiat olivat muistaneet. Heitä ei oltu jätetty selviytymään yksin!

Selvittyään liikutuksestaan Elendil kiiruhti alas tornista tervehtimään tulijoita. ”Herra, haltiaruhtinas haluaisi puhua kanssasi”, huudahti nuori upseeri tornin edustalla nähdessään kuninkaansa. Elendil nyökkäsi ja käveli valkeaan vaelluskaapuun pukeutuneen haltian luokse. Tämän kultaiset hiukset hohtivat kuun valossa taianomaisesti. Haltia käänsi katseensa Elendiliin ja he tunnistivat heti toisensa. ”Ah, ruhtinas Glorfindel. Tervetuloa Amon Sulille”. Glorfindel vastasi kuninkaan hymyyn. ”Olen iloinen, että vihdoinkin pääsimme tänne”, ruhtinas vastasi. ”Ratsastin edellä tuomaan sanaa, että olemme tulossa”. Niin varmasti, mietti Elendil. Siihen olisi riittänyt kuka tahansa ritari. Ei, Glorfindel oli saapunut puhuakseen hänen kanssaan. ”Olemme olleet hieman huolissamme”, tuumi Elendil. ”Odotimme teitä jo monta päivää sitten. Pelkäsin, että Lindonin ruhtinaat ovat saattaneet muutta mielensä”.

”Niin ei tule tapahtumaan”, vastasi Glorfindel. ”Olemme kaikki nyt yhtenäisiä. Mutta marssivauhtimme on todellakin ollut hidasta. Joukot ovat huonosti koulutettuja eivätkä ole tottuneet toimimaan yhdessä”. Elendil mietti hetken. ”Jos marssivauhtinne on niin hidasta, ette välttämättä ehdi Sumuvuorten soliin ennen talven tuloa”? Glorfindel pudisti päätään. ”Me emme ehdi. Se on jo selvää. Marssimme Imladrisiin ja vietämme talven siellä kouluttaen joukkojamme. Kevään tullen olemma valmiita ylittämään vuoret ja taistelemaan”.

”Kevään tullen voi olla jo liian myöhäistä”, tuumi Elendil ”Ehkä minun pitäisi purkaa leirini heti ja marssia soliin. Voisimme vielä ehtiä yli ennen talvea”. Mutta Glorfindel pudisti päätään. ”Siinä on liian monta kysymysmerkkiä. Voisitte juuttua soliin sään äkkiä heiketessä. Se voisi johtaa katastrofiin. Ja mitä jos pääsisitte yli ajoissa? Onko Arnorin voima yksin tarpeeksi Sauronia vastaan, nyt kun Umbar on liitossa Mordorin kanssa”? Elendil nyökkäsi. ”Luultavasti ei ole. Voisimme marssia tuhoomme”.

Glorfindel katsoi kuninkaaseen vakavana. ”Minä tiedän että marssisitte tuhoonne. Näen sen yhtä selväsi kuin sinut nyt edessäni, Elendil. Vihollisen pahuutta vastaan ei riitä mikään muu kuin täysi voimamme. Ei nyt kun Haldimir ”kaunis” johtaa vihollisen armeijoita”. Elendil huokaisi. ”Missä on komentaja joka voisi voittaa Haldimirin”, hän kysyi. ”Meillä ei ole sellaista komentajaa”, vastasi Glorfindel. ”Mutta meillä on sellainen armeija, kunhan saamme sen koulutettua. Ensi keväänä olemme valmiita, kuningas Elendil. Siihen asti voimme vain odottaa ja pelätä uutisia etelästä”.

Kuninkaan ja Lindonin ruhtinaan keskustely päättyi äkisti, kun kuninkaallinen lähetti ilmestyi pimeyden keskeltä täyttä laukkaa. Hän etsi hetken katseellaan Glorfindelia ja näki sitten tämän. ”Herra, viesti käskynhaltija Melandurilta”. Glorfindel ojensi kätensä ja otti ilmeettömänä paperin lähetin kädestä. Hän luki sen ääneti ja kohotti sitten katseensa Elendiliin. ”Onko se..”, aloitti Elendil. ”On”! Glorfindel veti syvään henkeä. ”Ulrad on kukistunut. Umbarin armeija valtasi sen rynnäköllä”. Kuningas ja ruhtinas katsoivat toisiinsa. Kumpikaan ei sanonut mitään. Tuolla hetkellä he kumpikin olivat aivan yksin, yrittäen selvitä parhaansa mukaan viestin antamasta iskusta. Glorfindel lähetti mielessään rukouksen Erulle Ulradin urheiden puolustajien vuoksi. Mutta vakinaisten rynnäkköä ei voinut pysäyttää. Tulisiko myös Lindonin armeija kokemaan sen tosiasian seuraavana kesänä? Mielessään Glorfindel ei nähnyt kuvia Ulradin urheista puolustajista. Ei! Hän näki kuvia marssivista punaisiin univormuihin pukeutuneista sotilaista. He marssivat täydellisen järjestyksen vallassa. Ja marssisuunta oli kohti pohjoista. Kohti Anduinin linjaa! Eru auttakoon gondorilaisia, ajatteli Glorfindel. Eru auttakoon, sillä Glorfindel ei kykenisi auttamaan ennen kevättä!

Punakaapuinen ritari istui hevosensa selässä katsellen ohi marssivia joukkoja. Hän oli pysäyttänyt hevosensa hetkeksi tien pientareelle levähtämään. Osa joukoista marssi jo mallikkaasti, mutta monissa näkyi yhä koulutuksen puute. Heillä olisi paljon tehtävää talven aikana! Silti miehet näyttivät innokkailta ja hyväntuulisilta. He olivat vasta Eriadorin Armeijaksi nimetyn armeijan jäseniä matkalla suureen sotaan! Sir Enlian tunsi sotilaiden katseet itsessään ja yritti näyttää levolliselta. Hän tiesi liiankin hyvin mitä sotilaat ajattelivat. Siellä missä Lindonin kuninkaan punaisia ritareita oli paikalla ei mikään voinut mennä pieleen!

Nyt paikalla oli peräti kaksi ritaria, sillä toinen lähestyi omaa hevostaan taluttaen. Sotilaiden katseet viipyivät näissä kahdessa vertaillen heitä. Miten erilaisia olivatkaan aina tyyni ja virallinen sir Enlian ja mustanpuhuva vaarallinen sir Denhal. Noin puolet sotilaista uskoi Denhalin olevan parempi ja toinen puoli uskoi Enlianiin. Ritarit eivät kuitenkaan moisesta kilpailusta välittäneet. Pyhän Piirin ritarit olivat tovereita, eivätkä milloinkaan taistelleet toistensa kanssa, edes harjoituksissa. He elivät täydellisessä harmoniassa keskenään! Niinpä Enlianin ja Denhalin keskinäinen paremmuus tulisi jäämään ikuiseksi arvoitukseksi.

Enlian laskeutui satulasta nähdessään Denhalin lähestyvän. ”Huomenta”, hän tervehti. Denhal nyökkäsi. ”Kuulitko jo uutisen Gildor Inglorionista”, kysyi Denhal vaivautumatta tervehtimään. Hän ei piitannut muodollisuuksista. ”Kuulin”, vastasi Enlian. ”Hyvä uutinen, kieltämättä, mutta tuskin oikeuttaa sellaiseen riemuun mihin jotkut sotilaat ryhtyivät”. Denhal nyökkäsi. Vain tuntia aiemmin oli saapunut Mithlondista uutinen, että Gildor Inglorion oli onnistunut taivuttelemaan Lond Daerin mukaan liittoon. Tämän hän oli saanut aikaan suostuttelemalla Minhiriathin asukkaat rauhaan Lond Daerin kanssa. Kun tämä muinainen vihanpito oli saatu päätökseen kykeni Lond Daer lähettämään miehensä sotaan. Gildorin kerrottiin nyt marssivan läpi Minhiriathin metsien kohti Calenardhonia. ”Poikani Lawhir on Gildorin mukana”, jatkoi Enlian. ”Divisioonan päämajan lähettinä”.

”Olihan se hyvä uutinen”, mietti Denhal. ”Mutta silti Ulrad on kaatunut ja Haldimir on marssilla kohti Gondoria. Me olemme liian kaukana. Ja mitä sitten kun pääsemme lopulta vuorten yli? Sotilaat tuskin riemuitsisivat jos tietäisivät mitä heillä on edessään. Numenoren vakinaisia vastaan ei pelkkä into auta. Kuinka moni näistä sotilaista palaa joskus koteihinsa? Ehkä puolet, jos hyvin käy”!

Enlian oli samaa mieltä. ”Kyllä he tajuavat totuuden aikanaan, kun ehdimme mukaan taisteluun. Turha nuoria sotilaita on etukäteen liiaksi pelotella. Mutta eivät vain nuoret sotilaat tule kuolemaan. Palaammeko me, Denhal, voittajina Mithlondiin”. Denhal lähes hymyili. ”En usko. Emme tällä kertaa. Liian pahaan paikkaan joudumme. Sillä me tulemme olemaan vihollisen erityinen maali. Se on aina ollut meillä ylpeyden aihe ja tulee olemaan jälleen”.

Enlian nyökkäsi. Hän tunsi saman ylpeyden. Pyhän Piirin ritareita vihollinen pelkäisi eniten. Siitä he saattoivat olla tyytyväisiä. ”Miten sinä haluaisit kuolla, Denhal. Jos saisit valita”, hän kysyi miettien kuolemaa. Ainoa asia mitä Enlian surisi olisi jättää pieni poikansa Cadhir. Vaimo ja vanhempi poika olivat aina jääneet ritarille vieraiksi, sillä hän oli aina palveluksessa. Denhal ja muut Pyhän Piirin ritarit olivat enemmän Enlianin perhettä kuin hänen oma vaimonsa ja lapsensa. ”Minä haluaisin kuolla rynnistäen läpi vihollisen linjasta johtaen hyökkäystä vastustamattomasti eteenpäin. Sotilaat seuraisivat esimerkkiäni ja kun kaatuisin lukuisiin miekaniskuihin mieheni samalla voittaisivat taistelun. Niin minä haluaisin lähteä”.

”Niin suuren Denhalin tapaista”, tuumi Enlian. ”Minä taas haluaisin kuolla puolustaen viimeiseen asti kuningas Ereinionia. Mutta en tiedä..luuletko sinä että niin tulee käymään. Että toiveemme toteutuvat”? Denhal pudisti päätään. ”Minun toiveeni ei toteudu. Eikä sinunkaan. Mutta miten tahansa lähdemme täältä, Enlian, teemme sen arvokkaasti ja viimeiseen asti taistellen”.

”Ja kun me emme palaa sodan jälkeen Mithlondiin”, mietti Enlian. He keskustelivat kuolemistaan rauhallisesti kuin ne olisivat jo tapahtuneet, ja kuin koko asia ei mitenkään heitä liikuttaisi. Eikä se varmasti liikuttanutkaan, sillä sir Denhal ei pelännyt mitään ja sir Enlian ei antanut minkään vaikuttaa itseensä. ”Niin keitä nimitetään tilallemme? Se minua huolestuttaa. Keistä tulee seuraavia Pyhän Piirin ritareita”? Denhal hymyili. Juuri tällaisesta spekuloinnista he kumpikin nauttivat. ”Minä nimittäisin ainakin sir Alcyonin”, tumma ritari sanoi. ”Kyllä, ehdottomasti Alcyonin”, huudahti Enlian. ”Hänellä on taitoa, järkeä ja sydäntä. Luulen että hän on valmis”.

”Sydäntä ei ritari tarvitse niin paljoa kuin luulet”, vastasi Denhal. ”Mutta taitoa ja järkeä, niitä hänellä on enemmän kuin tarpeeksi. Harmi ettei hän päässyt armeijan mukaan. Kuninkaan talonväenkomppania tulee suuresti kaipaamaan häntä kun taistelu alkaa”. Käskynhaltija Melandur oli ehdottomasti halunnut pitää sir Alcyonin, kuninkaan taloväenkomppanian varakomentajan, apunaan kunnes olisi saanut asiat järjestykseen Lindonissa. Kukaan ei tiennyt kauanko tämä kestäisi. ”Hyvä. Olemme siis samaa mieltä Alcyonista. Entä muita. Minut pitää korvata myös”, tuumi Enlian hymyillen. Sindarin Galadhilin joukoissa on ainakin muutama erittäin pätevä ritari. Esimerkiksi nuori sir Talwe”.

”Talwe on hyvä, mutta liian nuori”, vastasi Denhal. ”Minä pidän enemmän ruhtinas Galendilin ritareiden uudesta komentajasta. Hänen nimensä on sir Darchas”. Enlian hymyili jälleen. ”En ylläty että pidät hänestä. Darchas on hyvä miekkailija, mutta liian äkkipikainen ja hurja. Joku voisi sanoa, että aivan niin kuin sir Denhal, mutta minä en sano. Sillä sir Denhalin äkkipikaisuutta on melkoisesti liioiteltu, eikä hänen hurjuutensa voita hänen älyään”. Denhal hymyili kuullessaan toverinsa arvion itsestään. ”Hyvä, jos ei Talwe eikä Darchas, niin kuka sitten”, hän kysyi viimein.

”Minä haluaisin sir Tilionin”, totesi Enlian. ”Mutta hän tuskin suostuu jättämään ruhtinas Ecthelwionia. Mutta jos aikaa kuluu enemmän voi esiin nousta uusia suuruuksia. Ruhtinas Galendilin komppaniassa on yksi jota kannattaa pitää silmällä. Hänen nimensä on Einion. Muista se nimi, Denhal. Kuitenkin, jos minun tänään pitäisi nimetä tilalleni seuraava Pyhän Piirin ritari, nimeäisin sir Dillianin”. Denhal nyökkäsi. ”Olin unohtanut hänet. Siitä nimestä voimme olla yhtä mieltä”.

Hetken he olivat hiljaa katsellen taas joukkoja, jotka marssivat ohi. ”Mitä ajattelet”, kysyi Denhal viimein. ”Haldimiria”, vastasi Enlian. ”Mitä hän ajattelee ja suunnittelee juuri nyt. Mitä hänen mielessään oikeasti liikkuu? Voiko hän olla niin paha kuin väitetään”? Denhal tuhahti. ”Minä en jaksa moisia ajatella, kuten hyvin tiedät. Ritarin tehtävä on taistella ja siitä minä nautin. Komentajamme kertovat meille koska ja missä taistella. Minä päätän miten. Korkeammat ajatukset jätän ylemmilleni”. ”Niin”, vastasi Enlian hitaasti. ”Olisi hienoa jos voisi olla niin, mutta minä ainakaan en voi. Alati mietin mitä vihollinen aikoo ja mitä meidän tulisi tehdä. Ei siitä ainakaan haittaakaan voi olla”. ”Ei niin”, myönsi Denhal. ”Mutta sinun oman armeijasi marssi sekosi juuri. Mieti ennemmin miten saat sotilaat uudelleen liikkeelle”. Enlian nauroi. ”Tiedän jo miten. Seuraa minua niin järjestetään asia”. Sir Enlian hyppäsi hevosensa satulaan ja kiiruhti kohti sekaannuksen valtaan joutuneita joukkoja. Denhal seurasi häntä ja vähäksi aikaa kumpikin unohti kuoleman!

Armeija marssi hitaasti kohti Imladrisia. Mitään uusia uutisia ei kuultu etelästä ennen kuin Eriadorin Armeija saavutti Mitheithelin sillan ja marssi Rhudauriin. Uutiset armeijan sisällä levisivät hitaasti, sillä joukot olivat nyt venyneet pitkäksi jonoksi. Eri yksiköiden välillä oli vaikeaa säilyttää yhteyttä ja vasta nimitetyn Eriadorin Armeijan esikunnan väki oli kiireinen rynnätessään sinne tänne tiellä pitämässä järjestystä yllä. Komentoupseerit olivat kaikkein kiireisimpiä. Sotaruhtinas Guilin, ruhtinas Glorfindel, operaatioupseeri Aranwe ja huoltoupseeri Maitren olivat jatkuvasti liikkeessä. Vain Narces pysytteli jatkuvasti esikunnassaan pitäen kaikki langat käsissään. Pyhän Piirin ritarit auttoivat heitä jatkuvasti, ollen lähes korvaamattomia.

Seurauksena tilanteesta oli kuitenkin se, että komentoupseerit eivät tavanneet toisiaan usein. Niinpä saapuessaan Mitheithelin ylitystä seuranneena iltana esikuntaan ei sir Enlian vielä tiennyt mitä oli tapahtunut. Hän vain tiesi että jokin suuri uutinen oli vastaanotettu. Nähdessään ruhtinas Glorfindelin komentoteltassa jäi Enlian ulos odottamaan häntä. Satoi hiljakseen vettä. Syksy oli jo pitkällä. Sade ei kuitenkaan haitannut Enliania. Hän halusi vain tietää mitä oli tekeillä. Lopulta Glorfindel astui ulos teltasta.

”Herra, onko Mithlondista saapunut uutisia”, kysyi Enlian varovasti. ”Ah, mahtava sir Enlian yksin sateessa”, tuumi Glorfindel synkästi. Hän ei ollut juuri koskaan synkkä. Uutisten täytyi olla pahoja. ”Miten voisi pieni sade haitata niitä, joiden vastuulla on koko maailman kohtalo”, vastasi Enlian. ”Todellakin! Mutta uutisia olemme todellakin vastaanottaneet. Eivätkä ne olleet hyviä. Tosin Gondorista lähetettiin myös sana, että Umbarin armeijan kenraali Hallamor on loikannut puolellemme. Hän oli ylittänyt Anduinin yön pimeydessä ja ilmestyi Minas Anorin portille kenenkään näkemättä häntä ennen sitä”.

”Hallamor”, tuumi Enlian, kuin maistellen nimeä. ”En ole kuullutkaan. Onko hän uusi kenraali, herra”? Glorfindel nyökkäsi, miettien hetken mitä voisi kertoa sir Enlianille. Tämä oli kuitenkin käytännössä komentoupseeri, sillä niitä tehtäviä hän oli hoitanut viimeiset päivät. Enlianilla oli siis oikeus kuulla uutiset. ”Kuningas Isildurin mukaan tämä Hallamor on ylennetty kenraaliksi vasta tänä vuonna. Hän ei siis ole mikään valtava menetys viholliselle, vaikka voikin varmasti paljastaa ainakin jotakin heidän suunnitelmistaan. Mutta jos uutinen kenraali Sangaherin kuolemasta Ulradin piirityksen päättäneessä rynnäkössä pitää paikkansa, on vihollinen menettänyt lyhyessä ajassa kaksi kenraalia. Se vaikuttaa jo jotakin”.

”Niin, hyviä kenraaleja ei kasva puussa”, myönsi Enlian. ”Mutta jos vihollinen on komentotasolla vaikeuksissa, mikä on saanut sinun olemuksesi niin synkäksi, herra”! Glorfindel huokaisi. Sir Enlianin tarkoilta silmiltä ei voinut salata huonojen uutisten saapumista. ”Muistatko kun kuningas Ereinion kertoi mitä oli sanonut jäähyväisiksi Gildorille Mithlondin satamassa”? Enlian nyökkäsi. Hän muisti aina kaiken mitä hänelle oli kerrottu. ”Musta, punainen ja ruskea eivät voi estää meitä ja Gildoria ylittämästä jokea ja kohtaamasta jälleen”.

”Juuri niin”, vastasi Glorfindel. ”Mikä sellaisen aavistuksen arvo on, sitä ei voi ikinä tietää. Joskus voimakkaimmatkin näyt menevät pieleen. Mutta sinun tapasi on aina ajatella asioita, sir Enlian. Mitä olet ajatellut tästä”? ”Musta on Sauron ja punainen, Numenoren vakinaisten väri, on sotaruhtinas Haldimir. Niin luulen”, sanoi Enlian. ”Mutta ruskea on arvoitus”.

Glorfindel nyökkäsi surullisen näköisenä. ”Ei enää. Voi kuinka toivon että se olisi vieläkin arvoitus. Sillä uutinen Gondorista oli hirveä. Ausir ”kirottu”, Rhunin prinssi, on marssilla länteen koko armeijansa kanssa. Hänen armeijansa pukeutuu ruskeisiin univormuihin. He ovat marssineet Rhunissa voitosta voittoon kukistaen Rhunin kuninkaalle uskolliset joukot. Tämä vaarallinen ja häikäilemätön prinssi on nyt Sauronin liittolainen. Hän on tulossa ja jos hänen armeijansa ehtii Anduinin linjalle ennen talven tuloa, ei mikään voi pelastaan Gondoria”.

Jos Enlian ei olisi ollut Pyhän Piirin ritari olisi hän kalvennut. Nyt hän vain nyökkäsi ilmeettömänä. ”Kamalia uutisia todellakin. Lähettäkööt Eru voimakkaat talvisateet Ausirin marssireitille”. ”Sitä minäkin olen rukoillut”, vastasi Glorfindel. ”Muuten voimme vain odottaa. Marssi on sujunut hitaasti, kuten arvasimme. Emme voi mitenkään ehtiä soliin ennen kuin vuorilla sataa lunta”.

”Marssi sujuu todellakin hitaasti”, myönsi Enlian. ”Onneksi pääsemme pian Imladrisiin, sillä komentoupseerit joutuvat nyt olemaan joka paikassa yhtäaikaa. Onko mitään tietoa, koska kaksi puuttuvaa komentoupseerin vakanssia täytetään”? ”Kyllä, asia on vihdoin päätetty”, tuumi Glorfindel. ”Menen huomenna pyytämään Annaelia, Sindarin aliruhtinasta, ryhtymään komentoupseeriksi. Hän tulee suostumaan, vaikka virka on alapuolella hänen arvonsa. Annael tekee aina mitä kunnia ja velvollisuus vaatii. Melkein kuin Pyhän Piirin ritari”.

Sir Enlian hymyili kohteliaisuudelle. ”Entä marssiupseerin virka”, hän kysyi. ”Sitä ei täytetä ihan heti”, sanoi Glorfindel. ”Lond Daerissa on sopiva upseeri ja olemme lähettäneet sanan hänelle. Hän ei ehdi kuitenkaan tämän marssin aikana mukaan, vaan saapuu varmasti kun olemme jo Imladrisissa. Miehen nimi on Ornendil ja hän on ollut delaatin arvoinen upseeri Numenoren vakinaisissa. Kaiken lisäksi hän palveli Umbarin esikunnassa juuri ennen Numenoren tuhoa. Hän tuntee Haldimir ”kauniin” henkilökohtaisesti. Sen tasoista upseeria kannattaa hieman odottaakin”.

Enlian nyökkäsi. ”Ilman muuta, herra. Palan halusta kuulla hänen suustaan millainen Haldimir on. Mikä sai hänet ryhtymään tähän? Mutta nyt minä menen nukkumaan, sillä huomenna on jälleen edessä pitkä päivä”.

”Mene rauhassa”, sanoi Glorfindel sir Enlianin poistutta. Niin kauan kuin meillä on sinunlaisiasi ritareita on toivoa jäljelle”!

ERIADORIN ARMEIJA IMLADRISISSA

Paljon on jo muualla kerrottu armeijan oleskelusta Imladrisissa, joten siitä ei tarvitse enää kertoa kuin lyhyesti. Ensilumen jo sataessa vuorilla ylitti Eriadorin Armeijan viimein Bruinenin ja asettui talvileiriin Imladrisin eteläpuolelle. Uutinen prinssi Ausirin marssista länteen oli levinnyt armeijan keskuuteen ja sotilaiden innostus oli haihtunut nopeasti. Pian kuitenkin alkoi väsyttävä koulutus, joka poisti synkät ajatukset sotilaiden mielistä. Armeijan esikunnassa sen sijaan kaikilla oli liikaakin aikaa ajatella. Tilanteesta ei juurikaan puhuttu julkisesti, vaan kukin komentoupseeri kulki yksin omien ajatuksiensa ja pelkojensa kanssa. Jos Haldimir kaunis saisi laivastonsa avulla Anduinin suiston haltuunsa ja pääsisi ylittämään joen, olisi Gondorin vaikeaa selviytyä. Se olisi vaikeaa, vaikka Gildor olisikin ehtinyt ajoissa avuksi divisioonansa kanssa. Mutta jos Ausir ”kirottu” saapuisi ennen talven tuloa..jos Ausirin laumat olisivat saavuttaneet jo Anduinin linjan, silloin Gondorilla ei olisi mitään mahdollisuuksia, oli Gildor paikalla tai ei!

Armeijan komentajat eivät kuitenkaan voineet tehdä mitään, joten he kätkivät synkät ajatuksensa ja keskittyivät kouluttamaan sotilaitaan. Olisi tilanne mikä tahansa keväällä ainakin Eriadorin Armeija kohtaisi sen mahdollisimman hyvin valmistautuneena. Synkät ajatukset kaikkosivat kaikkien mielestä hetkeksi, kun Imladrisissa järjestettiin suuret häät. Ruhtinas Ecthelwion oli yrittänyt lykätä häitään peläten ettei ehkä palaisi sodasta hengissä. Mutta Valwen Melinir ei suostunut moiseen. Hän oli odottanut jo kyllin kauan, yli 1000 vuotta. Neito ei aikonut odottaa enää hetkeäkään ja niin häitä vietettiin keskitalven pimeimpänä päivänä. Monien mielestä se oli hyvä enne! Häät olivat loistavimmat mitä Imladrisissa oli nähty, sillä Salmarindil Noldorin järjesti ne. Niin saivat Vorondur Ecthelwion ja Valwen Melinir viimein toisensa, mutta sota varjosti heidän onneaan alusta asti!

Keskelle häidenjälkeistä hullunmyllyä saapui sitten seuraavana päivänä odotettu henkilö Imladrisiin. Hän saapui nopealla hevosella, joka oli aivan lopussa. Mies oli ratsastanut kuin myrskyn siivillä ja näytti itsekin äärimmäisen väsyneeltä. Nopeasti hänet johdatettiin Nan Lasgalenin Narceksen luokse.

Kun mies astui sisään levisi hymy Narceksen kasvoille. Siinä oli viimein delaattin Ornendil. Siinä oli viimein hänen marssiupseerinsa. Kiinnostuneena Narces tarkkaili miestä, kun tämä tehtyään kunniaa ripusti paksun viittansa naulaan ja Narceksen merkistä istuutui tätä vastapäätä. Ornendil oli dunedainin mittapuulla lähellä keski-ikää, mutta näytti nuorekkaalta ja reippaalta. Hän olisi yhtähyvin voinut olla 30 vuotias! Delaatin silmissä oli älykäs katse. Narces tajusi heti, että he olivat tehneet oikein odottaessaan tätä miestä. Hän oli ammattilainen sotankäynnissä.

”Tervetuloa, Lond Daerin Ornendil. Emme odottaneet sinua näin pian”, sanoi Narces viimein. ”Tulin kiireen kaupalla tuomaan suuren uutisen, joka saapui Lond Daeriin”, mies vastasi. ”Uutinen saapui laivalla, joka oli tullut Anduinin suistosta ilman vaaraa. Amiraali Targir on saanut hallintaansa Belfalasin lahden. Hän on saavuttanut suuren merivoiton Tol Falasin edustalla. Raportin mukaan puolet vihollisen laivastosta on tuhoutunut ja loput vetäytyneet epäjärjestyksessä Umbariin”.

Narceksesta tuntui kuin hänen sydämensä olisi jättänyt pari lyöntiä väliin. Targir oli voittanut! Sittenkin! Toivo eli yhä. ”Eru siunatkoon sinua tämän uutisen tuomisesta, Ornendil”, totesi Narces heti kun sai taas henkeä. ”Tiedätkö mitä se merkitsee”? Ornendil nyökkäsi. ”Se merkitsee sitä, herra, että Haldimir ”kauniin” armeijat istuvat nyt Anduinin rannoilla ihmettelemässä, sillä heillä ei ole keinoa päästä joen yli”.

”Niin, ei ennen kuin ehtivät valmistaa lauttoja tarpeeksi”, mietti Narces. ”Se merkitsee sitä että me voimme yhä voittaa. Me voimme yhä voittaa”! ”Amiraali Targir on paljon parempi kuin yksikään Umbarin amiraaleista”, sanoi Ornendil. ”Te ette ehkä sitä tienneet, mutta hänen voittonsa ei ollut niin epätodennäköinen kuin täällä on ilmeisesti luultu. Kaikki parhaat merikomentajat lähtivät kuningas Ar-Pharazonin mukaan ja jäivät sille tielleen”.

Narces katsoi äkkiä Ornendilia silmiin. ”Sinä olet tuntenut Haldimir ”kauniin”. Mitä hän tekee nyt? Miten hän reagoi tähän vastoinkäymiseen”? Ornendil kohautti olkapäitään. ”Minä olin vain yksi esikuntaupseereista, en hänen uskottunsa. En kuten Nolmel tai Wendeher. Minä en tiedä mitä hän tekee. Mutta mitä tahansa se onkin, se on jotakin päättäväistä. Hän ei jää ihmettelemään vaan laatii heti uuden suunnitelman. Hän kykenee ottamaan huomioon lukemattomia asioita yhtä aikaa. Mitä tahansa Haldimir tekeekin, hän pelaa useampaa kuin yhtä peliä samaan aikaan. Mutta hän ei ole mikään riskinottaja. Hänellä on yhä edut puolellaan, joten luulen että hän valitsee turvallisimman vaihtoehdon”.

”Silloin hän odottaa talven yli rakentaen lauttoja joen ylitykseen. Niin minä tekisin. Meillä on kuitenkin yksi etu puolellamme. Hän ei tiedä missä me olemme. Ainakaan en usko että tietää. Hän luuleet että me tulemme Minhiriathin läpi Calenardhoniin tai merta myöten suoraan Gondoriin. Se olisi loogisinta. Hän valmistautuu sen varalta. Kun me teemmekin jotakin yllättävää ja nopeaa hän reagoi nopeasti ja voimakkaasti, epäröimättä. Meidän täytyy pakottaa hänet reagoimaan tavalla joka sopii meille. Kiitokset sinulle, Ornendil. Luulen tietäväni nyt, mikä suunnitelmamme ensi keväälle on”. Itsekseen hymyillen Narces lähetti Ornendilin etsimään asuinpaikkaa itselleen. Hänestä tuntui, että toivoa oli taas. Ainakin hiukan!

Eriadorin Armeija käytti Imladrisissa vietetyn talven hyväkseen ja kevään lähestyessä alkoivat joukot muistuttaa oikeaa armeijaa. Kuri ja järjestys ei tietenkään ollut Numenoren vakinaisten tasoa, mutta nämä puutteet eriadorilaiset korvaisivat innokkuudella ja taistelutaidolla. Kaikki alkoi olla valmista suurta yhteenottoa varten. Gondorista ei tullut lisää hyviä tai huonoja uutisia. Sota siellä oli jähmettynyt talven ajaksi asemiinsa. Gondorin joukot ja Mordorin ja Umbarin armeijat tuijottivat toisiaan Anduinin yli, mutta juuri mitään ei tapahtunut. Haldimir ”kaunis” odotti jokilauttojaan ja Rhunin prinssi Ausiria. Gondorin Anarion taas odotti apua Lindonista. Gildor oli saapunut Calenardhoniin ja levättyään oli saapunut Anorieniin valmiina marssimaan Osgiliathin avuksi, jos tosipaikka tulisi. Hänkin käytti talven hyödykseen kouluttaen Lindonin jalkaväkeä ja muodostaen uuden divisioonan.

Tämä divisioona sai nimen Dunedainin divisioona. Siihen liittyivät Belfalasin, Anfalasin ja Lond Daerin itsenäisten siirtokuntien sotilaat, jotka olivat haluttomia toimimaan Gondorin alaisuudessa. Divisioonan sai komentoonsa Belfalasin kaiken kokenut ruhtinas Gilthmir. Hän oli nuoruudessaan ollut komentajan arvoisena upseerina Numenoren vakinaisissa. Gilthmir oli palvellut Perennissa ja nähnyt monta kampanjaa. Gilthmirin divisioonaan kuului hieman yli 5000 sotilasta, joista osa oli kokeneita veteraaneja. Gilthmirin oman talonväenkomppanian ritarit olivat taitavia ja urheita. Myös 1.Belfalasin (vakinainen) pataljoona, eli Harmaa Kaarti, oli eliitti yksikkö. Myös 1.Lond Daerin prikaati oli raskasaseinen veteraaniyksikkö.

Samaan aikaan Eriadorin Armeija organisoitui Imladrisissa. Forlindonin divisioonaan kuului 4800 sotilasta. He olivat kaikki laiquendin miehiä herransa Älwen komennossa. Harlindonin divisioonaan komensi kuningas Galadhil ja siihen kuului 6000 sotilasta. Galadhilin ja ruhtinas Lovandilin talonväenkomppanioiden 240 ritaria muodostivat divisioonan kovan ytimen. Falathrimin divisioonaan kuului 4400 haltiaa. Heitä komensi Cirdan, mutta käytännössä Cirdan oli aina kuningas Ereinionin seurueessa ja Cirdanin pojalla Falasdililla oli komento. Imladrisin haltioista ja Eregionin henkiinjääneistä muodostettiin Imladrisin divisioona. Sitä komensi Lähteen ruhtinas Ecthelwion, jota jotkut pitivät sopimattomana tehtävään. Sotilaita hänellä oli 4500. Lähteen ruhtinaan ja Elrondin talonväenkomppanian 240 ritaria palvelivat tässä divisioonassa. Arnorin divisioona muodostettiin pohjoisen dunedainista. Sen 5000 sotilasta komensi prinssi Numendil, Elendilin sisarenpoika. Divisioonan mukana taistelisivat 1.Arnorin kaartinprikaatin eliittisotilaat. Toinen Arnorin alueelta muodostettu osasto oli Nenuialin divisioona. Sitä komensi Nenuialin ruhtinas Vahtar. Tällä oli komennossaa 5000 sotilasta, mukaanlukien 1.Nenuialin Kaartinpataljoonan eliitti raskasaseiset.

Lisäksi suoraan päämajan alaisena oli joitakin yksiköitä, mukaanlukien 1.Arnorin Ratsukaarti ja 2.Arnorin Ratsuväkipataljoona. Tärkein näistä yksiköistä oli kuitenkin 1.Lindonin Kaartin jalkaväkipataljoona, jonka 600 sotilasta komensi kokenut Vihersataman Gellan, Galendilin aliruhtinas. Lindonin kaartia pidettiin yleisesti maailman parhaana jalkaväkiyksikkönä ja nähtyään sen harjoituksissa oli esimerkiksi delaatti Ornendil taipuvainen olemaan samaa mieltä. Kuninkaiden Ereinion ja Elendil alaisina oli lisäksi suoraan kuusi komppaniaa ritareita, joista etenkin Kuningas Ereinionin talonväenkomppania ja Lindonin ruhtinaan talonväenkomppania olivat äärimmäisen kovia yksiköitä.

Siinä oli koko Eriadorin armeija, mutta matkalla Gondoriin Guilin toivoi voivansa yhdistyä Gildon Inglorionin kahden divisioonan kanssa. Lisäksi oli lähetetty viestinviejiä Vihermetsään ja Lorinandiin pyytäen Lindonin liittolaisia Rhovanionissa nousemaan aseisiin ja liittymään Eriadorin Armeijaan kun tämä kulkisi alueen poikki. Kaiken kaikkiaan Guilin ja Narces olivat hyvin toiveikkaita.

ARMEIJAT MARSSIVAT

Viimein saapui viesti Elrondin lähettämiltä tiedustelijoilta. Sumuvuorten solat alkoivat olemaan vapaita lumesta. Päättäväisenä Eriadorin Armeija jätti taakseen viihtyisän Imladrisin ja marssi kohti solia. Armeija jakaantui kolmeen osastoon, joista yksi ylittäisi vuoret Yläsolassa, toinen Keskisolassa ja kolmas Punasarvensolassa. Tapaaminen oli määrätty Lorinandiin, jossa sotaruhtinas Guilin toivoi voivansa napata mukaan runsaasti vahvistuksia Vihermetsästä, Lorinandista ja Khazad-Dumista.

Armeijan etujoukko joutui vaikeuksiin ruhtinas Erendurin johdolla ylittäessään vuoria. Osasto kuitenkin torjui örkkien voimakkaan hyökkäyksen ja selvisi hyvin lumimyrskystä. Se pääsi lopulta onnellisesti yli vuorten ja perässä seurannut armeijan pääjoukko selvisi solista ilman mitään vaikeuksia. Oli kuin sää olisi äkkiä ollut eriadorilaistan puolella. Etelästä tuli nimittäin vapauttava tieto, että runsaat sateet olivat viivästyttäneet Rhunin Ausirin marssia ja tämä oli joutunut asettumaan talvileiriin. Rhunin prinssi oli pääsemässä uudelleen liikkeelle vasta samoihin aikoihin, kun Eriadorin armeija jo ylitti vuoria. Nyt nähtäisiin miten sotaruhtinas Haldimir reagoisi!

”Se on suoraan Sauronilta”, totesi Haldimir pitäen varovasti viestiä kädessään, kuin se olisi voinut polttaa hänen kättään. Kenraali Mehtamir ja kuningas Herumor katsoivat häneen odottavasti. Viesti oli saapunut siivekkään pedon mukana. Se oli ehdottoman tuore! Haldimir luki sen kahteen kertaan ja pisti sitten varovasti pöydälle. Sotaruhtinaan kasvot olivat usein olleet tyytymättömän näköiset viime aikoina. Asiat eivät olleet sujuneet Umbarin armeijan toivomalla tavalla. Aluksi kaikki oli sujunut kuin unelma. Minas Ithil oli kukistunut ja Anduinin linja saavutettu vailla ongelmia. Ulradin piiritys oli sujunyt hyvin ja kaupunki oli lopulta vallattu rynnäköllä. Urhea kenraali Sangaher oli kuollut johtaessaan rynnäkköä edestä, kuten Haldimir oli häntä käskenyt tekemään. Kuolemaan oli liittynyt jotakin hämärää, mutta koska sotaruhtinas ei näyttänyt välittävän eivät Mehtamir ja Herumor alkaneet tutkimaan asiaa sen tarkemmin. Vain prinssi Gainor suri ystäväänsä Sangaheria. Kukaan muu ei pöyhkeää kenraalia kaivannut. Mitä tahansa tälle oli tapahtunut, hän oli varmasti ansainnut sen.

Uutinen Rhunin Ausirin marssista länteen oli innostanut kaikkia. Mutta sitten olivat asiat alkaneet mennä pieleen. Pieni mutta vaaralliselta vaikuttava osasto Lindonin haltioita oli ilmestynyt tukeman Osgiliathia. Haldimir ei siitä huolestunut, sillä hän ymmärsi sen olevan vain nopeasti marssinut etujoukko. Kokonaista armeijaa ei samaa tahtia tuotaisi mihinkään! Lond Daerin liittyminen vihollisiin oli toinen takaisku. Viimeiseen asti Haldimir oli toivonut siirtokunnan asettuvan hänen puolelleen. Sitten oli tullut lyhyessä ajassa kaksi uutta iskua. Amiraali Targir oli osoittanut pätevyytensä ja murskannut Umbarin laivaston. Haldimir oli aina epäilyt laivastonsa kykyä hoitaa tehtävänsä, mutta hän ei ollut mikään merisotilas eikä osannut korjata asiaa. Epäilykset olivat nyt todistettu oikeiksi. Pian sen jälkeen tuli tieto prinssi Ausirin juuttumisesta sateeseen ja mutaan. Rhunin armeija oli asettunut talvileiriin eikä saapuisi ennen kuin keväällä. Se pakotti Haldimirinkin asettumaan talvileiriin odottamaan kevään tuloa.

Mutta kaikista näistä vastoinkäymisistä huolimatta sotaruhtinaaseen koski eniten uutinen Hallamorista, joka oli loikannut vihollisen puolelle. Siinä oli mies, johon Haldimir oli luottanut eniten armeijansa komentajista. Hän oli asettanut tulevaisuudentoivonsa Hallamoriin. Miksi tämä oli pettänyt hänet? Haldimir aavisteli, että jotakin oli täytynyt tapahtua Hallamorin ja Endrazorin välillä. Jotenkin Endrazor oli aiheuttanut kaiken. Mutta varmuutta hän ei saisi, ennen kuin pääsisi puhumaan delaatti Wendeherin kanssa, joka oli Endrazorin mukana. Nyt Haldimir saattoi vain valvoa öitään miettien mitä oli tapahtunut.

Nyt oli uusi isku kohdannut häntä. Lauttoja ei ollut vielä tarpeeksi Anduinin ylitykseen kokonaisten divisioonien voimalla. Ja vähempi ei riittäisi! Mutta nyt oli viesti Sauronilta muuttanut hetkessä kaiken. Koko talven oli Haldimir yrittänyt aavistaa mitä Lindonin ja Arnorin armeijat tekisivät. Hän oli miettinyt kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja, mutta juuri tätä hän oli pitänyt mahdottomana. Juuri tähän hän ei ollut varautunut mihinkään. Kuka tahansa komensi Eriadorin joukkoja oli nero! He olivat tulleet reittiä, jota vain pienet Sauronin lähettämät örkkijoukot valvoivat. He olivat ylittäneet vuoret! He olivat ilmestyneet kuin tyhjästä Mordorin ja Umbarin armeijan suojattomaan sivustaan. He olivat Anduinin laaksossa!

Sanaakaan sanomatta sotaruhtinas ojensi viestin Herumorille ja alkoi miettiä kuumeisesti. Herumor ja Mehtamir kalpenivat luettuaan paperin. ”Mutta hehän..”, aloitti Mehtamir. ”Saattavat olla jo lähempänä Morannonia kuin me”, täydensi Haldimir kenraalin lauseen. ”Mitä me teemme”, kysyi Herumor. Haldimir ei vastannut heti, vaan harkitsi kaiken vielä kerran. Mutta hän ei voinut tehdä mitään muutakaan. Oli vain yksi ratkaisu. ”Armeija marssii”, hän vastasi viimein. ”Huomennako, herra”, kysyi Mehtamir. ”Tänään”, sotaruhtinas huudahti. ”Meillä ei ole hetkeäkään hukattavana. Älkää erehtykö tästä hetkeäkään herrat, käynnissä on kilpajuoksu ja vihollinen otti varaslähdön. Kilpajuoksun palkintona on Morannon ja ehkä koko maailma. Minä en aio tätä kilpaa hävitä”.

”Johdanko minä joukkoja”, kysyi Mehtamir. Hän tiesi, ettei Turfanin Herumor ollut kyllin kokenut. Mutta Haldimirin ajatukset olivat jo liikkuneet paljon pidemmälle kuin hänen kenraalinsa mietteet. ”Ei, minä johdan itse”, vastasi sotaruhtinas. Mehtamir oli pätevä kenraali, mutta ei sen enempää. Häneen saattoi luottaa, mutta mitään ihmeitä mies ei kykenisi tekemään. ”Tämä sota ratkaistaan Morannonilla”, jatkoi Haldimir. ”Siksi haluan itse sinne. Te kaksi jäätte tänne pitämään Anduinin linjaa hallussamme ja suojelemaan Umbaria. Jätän teille yhtä paljon joukkoja kuin vihollisella on. Se riittää puolustukseen, mutta ei muuhun. Otan itse pääjoukon, mukaanlukien lähes kaikki vakinaiset, ja marssin heti pohjoiseen. Meillä on hyvä tie Morannonille asti. Sen pitäisi auttaa meitä ehtimään sinne ennen vihollista”. Mehtamir nyökkäsi hyväksyvästi. ”Ja entä jos vihollinen hyökkää kimppuumme”, hän kysyi varovasti. ”Päätehtäväsi on suojella Umbaria”, vastasi Haldimir. ”Ja muista, Mehtamir. Ulrad on Umbarin avain. Mitä tahansa tapahtuu, älä menetä sitä”. Sen sanottuaan Haldimir päätti neuvonpidon ja lähti komentajiensa kanssa pistämään vauhtia Umbarin armeijaan. He marssisivat heti pohjoiseen! Tavoitteena oli ehtiä Morannonille ennen vihollista.

Seuraavat päivät päätie Ithilienin läpi Porosilta Morannonille oli täynnä joukkoja. Umbarin armeija marssi pohjoiseen pitkinä kolonnina, divisioonittain. Kärjessä marssi nopea kevyesti aseistettu kolonna itsensä Haldimirin komennossa, pyrkien määränpäähän mahdollisimman nopeasti. Heidän takanaan pääjoukko vaelsi hitaammin mukanaan koko armeijan kuormasto. Tämän rientomarssin kaikki mukana olleet muistivat ikuisesti, sillä huoli paloi heidän kaikkien mielessä. Olisiko vihollisen armeija Morannonilla heitä vastassa? Olisiko linnoitus jo vihollisen hallussa? Osgiliathin luona kenraali Endrazor liittyi joukkoon parin prikaatin kanssa. Mutta pääosan armeijastaan hän sai jättää Osgiliathia painostamaan, sillä siellä oli Gondorin pääjoukko. Lisäksi Haldimir muisti liiankin hyvin ruhtinas Gildor Inglorionin komentaman osaston, joka oli edellisenä talvena saapunut Anorieniin. Mitä Gildor tekisi nyt, kun Lindonin ja Arnorin pääjoukko oli ylittänyt vuoret? Haldimir oli lukenut kaikki raportit Gildorin osastosta, sillä se huolestutti häntä. Osasto oli nyt kasvanut kahden divisioonan vahvuiseksi ja Haldimir tiesi liiankin hyvin Belfalasin lahden siirtokuntien ja Lond Daerin joukkojen kyvyt. Heidän komentajansa, Belfalasin Gilthmir, oli kyvykäs komentaja. Mutta Haldimirin vakoojat olivat tarkkailleet erityisesti Gildorin komentamaa Lindonin divisioonaa. Divisioona oli tehnyt kaikkiin sitä Anduinin yli tarkkailleisiin melkoisen vaikutuksen. Se oli pelottava divisioona ja Haldimir halusi aina tietää missä se oli. Endrazorin pääjoukon jääminen Osgiliathiin varmisti Haldimirin selustan ja samalla teki Gildorille mahdottomaksi ylittää jokea siellä. Näin Haldimir pakottaisi Gildorin siirtymään suuntaan johon hän tämän halusi. Jos Gildor aikoi liittyä Eriadorin armeijaan, hän saattoi tehdä niin vain marssimalla pohjoiseen, Anduinin mataliin. Sama päti Gondorin joukkoihin!

Viimein sai Haldimir näkyviinsä Morannonin linnoituksen. Hän oli ottanut komentoonsa kaksi ratsuväen prikaatia ja ratsasti edeltä tilannetta selvittämään. Sotaruhtinas pystyi vain vaivoin olemaan puhkeamatta kyyneliin, kun hän näki Sauronin mustan viirin yhä Morannonin läntisen tornin huipulla. Nopea vilkaisu pohjoiseen kertoi, ettei suurta armeijaa ollut näköpiirissä. He olivat ehtineet ajoissa. Haldimir oli voittanut kilpajuoksun! Nähtäväksi jäisi, kuinka suurella marginaalilla hän sen oli voittanut.

Morannonissa Haldimir kohtasi Mordorin joukot. Suuri osa oli örkkejä, mutta mukana oli myös ihmisiä itäisiltä mailta, Haradista, ja muutamia harvoja numenorelaisia. Morannonissa olivat myös Nazgulien herra ja Sauronin kenraali Hyandor. Kenraali oli vaikuttavan näköinen mustassa haarniskassaan, mutta näytti pelkäävän Nazgula. Umbarin armeija oli hädintuskin ehättänyt sisään Morannonin muurin suojiin, kun vihdoin nähtiin suuren armeijan lähestyvän taivaanrannasta. Oli Haldimir todellakin voittanut kilpajuoksun vain muutaman tunnin erolla? Niin ei ollut! Armeija lähestyi idästä ja pian saatettiin erottaa sen yllä liehumassa punainen viiri, jossa oli kuviona musta shakaalin pää. Rhunin kolmesti kirottu kapinallinen prinssi Ausir oli viimein saapunut laumoineen. Pian hänenkin joukkonsa olivat turvallisesti Morannonilla ja odotus alkoi. Mutta päivät kuluivat eikä vihollista kuulunut. Missä oli Eriadorin armeija? Kun viikko oli kulunut, kutsui Haldimir viimein kokoon sotaneuvoston.

Neuvosto kokoontui, koska Nazgulien herra oli saanut kiireisen viestin mestariltaan Sauronilta. Kylmällä äänellä hän lausui tietonsa muille. Eriadorin armeija oli yhä Lorienissa. Gildor ja vahva osasto Gondorilaisia marssi pohjoiseen, kohti Anduinin matalia. Mutta reitti oli huono, eivätkä he edenneet nopeasti. ”He ovat pysähtyneet järjestäytymään ja keräämään lisäjoukkoja”, tuumi Haldimir silloin. ”Heidän kiireinen vuorten ylityksensä olikin vain keino saada meidät pois Anduinin linjalta. Mutta siitä oli hyötyä meillekin. Joukkomme ovat nyt keskitetty yhdeksi suureksi armeijaksi. Meillä on nyt kaikki edut”. Silloin Nazgulien herra nauroi hirveää nauruaan. ”MARSSIMME POHJOISEEN JA LYÖMME VIHOLLISEN”, hän sanoi katsoen palavilla silmillään Haldimiriin. Mutta tämä ei väistänyt tuota katsetta. ”Marssimme pohjoiseen kyllä. Jos ehdimme ennen vihollista Anduinin mataliin, saamme heidät pidettyä erillään. Silloin heidän täytyy ottaa riskejä ja me voimme odottaa oikeaa hetkeä taistellaksemme. Jos ehdimme Mataliin ensin, ovat kaikki edut puolellamme. Mutta emme voi luopua edustamme liian pian ja riskeerata suurta kenttätaistelua. Emme vielä”. ”MEITÄ ON ENEMMÄN JA HERRANI ON MALTTAMATON”, vastasi silloin Nazgulien herra. ”Enkö minä komenna tätä armeijaa”, kysyi Haldimir rauhallisesti. Hetken Nazguli oli hiljaa, sitten se kumarsi hieman, antaen periksi. Se voisi kyllä odottaa hetkeään. Koston aika olisi myöhemmin.

”Marssimme siis heti huomenna, herra”, kysyi kenraali Endrazor innostuneena. Taistelun mahdollisuus sai hänet aina innostumaan. Mutta Haldimir katsoi häneen oudosti. ”Kenraali Endrazor”, hän totesi liiankin ystävällisellä äänellä. ”En ole saanut SINUN raporttiasi vielä Ithilienin operaatiostasi. On asioita joista haluan tietää lisää. Paljon lisää! Mutta nyt ei ole aikaa sille, kenraali. Muista kuitenkin, että tätä asiaa ei ole unohdettu. Palaamme siihen vielä, voit olla varma siitä. Sinä et tule mukaamme pohjoiseen. Tarvitsen sinut Osgiliathissa, Endrazor. Palaat sinne heti tänään”.

Endrazor katsoi Haldimiriin ja viha leiskui hänen silmissään. ”En tiedä kenen puheita olette kuunnelleet, herra”, hän puuskahti, vilkaisten vihaisesti delaatti Wendeheriin, kertoen että hän kyllä tiesi. ”Mutta en voi hyväksyä rangaistusta asiasta, josta ette ole kuulleet minun kantaani. Miksi pitäisi minun jäädä pois suuresta taistelusta pohjoisessa? Kaiken mitä olen tehnyt, olen tehnyt Numenoren puolesta. Sukumme ovat sukupolvien ajan toimineen yhdessä, isäni ja isoisäni palvellen sinun isoisääsi. Näinkö palkitset sen, herra”? Mutta Haldimir pudisti päätään. ”Ei, kenraali. Tämä ei ole rangaistus. Pohjoisessa ei käydä suurta taistelua. Minä johdan tätä kampanjaa ja tiedän jo missä haluan taistella. Juuri täällä, Morannonilla. Kun taistelu lähestyy, minä lähetän hakemaan sinua, Endrazor. Lupaan sinulle, että sinä päivänä sinä johdat vakinaiset taisteluun”. Endrazor nyökkäsi ja teki kunniaa poistuvalle sotaruhtinaalle. Mutta hänen mielensä kuohui. Haldimir asetti etusijalle esikuntansa nuoret upseerit. Nolmel ja Wendeher olivat hänen vihollisiaan, kuten Hallamor oli ollut. Endrazor tiesi sen nyt. Heidän oli tulevaisuus Umbarin armeijassa. Mutta Endrazoria he eivät voineet huijata. Häntä ei syrjäytettäisi. Turhaan ei Endrazor ollut tehnyt sopimusta Sauronin kanssa. Kun sota olisi voitettu, eikä Haldimiria enää olisi, hallitsisi hän Umbaria herransa Sauronin alaisena. Niin, hänelle oli tehnyt tarjous, josta ei voinut kieltäytyä.

Monia tarinoita on kirjoitettu seuraavien kuukausien tapahtumista, joten niistä tarvitsee kertoa vain lyhyesti. Seuraavana päivänä marssivat Umbarin, Mordorin ja Rhunin armeijat pohjoiseen. Ne ehtivät Mataliin ennen Eriadorin joukkoja. Näin Haldimir piti katkaistuna eriadorilaisten parhaan huoltoyhteyden Gondoriin ja samalla esti Gildoria ja kuningas Anarionia gondorilaisineen ylittämästä Anduinia. Seurasi parin viikon asemasota, jossa kumpikaan armeija ei liikkunut mihinkään. Nazgulien herran ja Ausir ”kirotun” kärsivällisyys ei ollut kuitenkaan yhtä hyvä kuin sotaruhtinas Haldimirin, tai ehkä sotaruhtinas ei ollut kertonut heille koko suunnitelmaansa. Kun Haldimir oli käymässä Morannonilla päättivät kaksi muuta komentajaa hyökätä. Taktinen kömmähdys johti siihen että Lindonin divisioona löi täysin heitä vastaan ennen aikaisesti hyökänneet rhunilaiset. Tämä sai koko vihollisen hyökkäysjoukon sekasortoon, kun Ausir yritti viime hetkellä peruuttaa hyökkäyksen. Salamannopeasti Guilin ja Narces näkivät tilaisuutensa. Gildorin ja Anarionin joukot hyökkäsivät Matalien yli vihollisen sivustaan ja samalla koko Eriadorin armeija alkoi edetä. Vihollisen sekasorto lisääntyi. Silloin palasi Haldimir Morannonilta. Hän näki heti ettei kannattanut taistella, kun gondorilaiset olivat jo joen yli ja oma armeija sekasorrossa. Lisäksi suurin osa Numenoren vakinaisista oli yhä Morannonilla. Niinpä kuninkaalliset alkoivat perääntyä. Tarvittiin koko Haldimirin taito ja Nazgulien herran tahto saamaan kuninkaallinen armeija suhteellisen ehjänä pois taistelusta. Myöhemmin laskettiin kuninkaallisten menettäneen noin 6000 miestä ja eriadorilaisten alle 1000.

Sotaruhtinas Guilin ei ryhtynyt heti takaa-ajoon, sillä hän halusi ensin liittää Gondorin siirtoarmeijan ja Gildorin kaksi divisioonaa organisaatioonsa. Kun parin päivän tauon jäljkeen armeija viimein eteni, olivat Haldimirin joukot jo kadonneet tiedustelijoidenkin näkyvistä. Päästyään liikkeelle Guilin marssitti joukkojaan nopeasti. Viidentenä päivänä marssin alettua he olivat jo syvällä alueella, jota tuolloin alettiin kutsua Ruskeiksi maiksi. Haldimirin joukot olivat polttaneet ennen vihreät maat etteivät eriadorilaiset löytäisi sieltä syötävää. Nazgulien herra oli johtanut operaatiota ja tehnyt täydellistä työtä. Mikään ei enää kasvanut alueella, eikä myöhemminkään. Juuri tällä lohduttomalla taipaleella Haldimir väijytti Eriadorin armeijan kärkiosaston. Itse Ausir johti väijytystä ja aiheutti etujoukolle kovia tappioita. Imladrisin divisioona marssi kuitenkin vauhdilla avuksi ja mursi Ausirin hyökkäyksen. Väijytysjoukot ajettiin kentältä ja lupaava tilanne muuttui Ausirin tappioksi. Ovela prinssi kuitenkin pääsi taistelusta ehjänä pakoon. Hän oli menettänyt 4000 miestä kuolleina ja eriadorilaiset hieman yli 1000.

Kuullessaan taistelusta Haldimir hymyili, sillä hän oli menettänyt vain rhunilaisia ja vihollinen taas parhaita joukkojaan. Joitakin päiviä Ruskeiden maiden jälkeen koko Haldimirin armeija oli takaisin Morannonilla. Eriadorin armeija seurasi heitä ja leiriytyi Dagorladille. Mutta suorat yhteydet Gondoriin olivat yhä poikki, sillä Endrazorilla oli hallussaan koko Anduinin itäinen ranta. Huollon piti tulla Matalien kautta. Lisäksi Haldimirilla oli sisällä Morannonilla paljon enemmän joukkoja kuin Guilinilla alhaalla tasangolla. Sotaruhtinas Haldimir oli saanut eriadorilaiset juuri sinne minne hän heidät halusikin. Rauhallisesti ja järjestelmällisesti hän alkoi suunnitella heidän tuhoaan.