TÄYTETTY LUPAUS

Nouseva aurinko tervehti Ecthelwionia, kun hän kiiruhti pitkin Ost-In-Edhilin leveitä katuja kohti seppien palatsia. Kadut olivat täynnä keskenään kiihtyneesti keskustelevia haltioita. Ecthelwionia heidän hurjat uutisensa eivät kiinnostaneet, sillä hän tiesi jo mitä oli tekeillä. Annatar oli marssilla länteen läpi Calenardhonin. Hän oli koonnut valtavan armeijan örkkejä ja ihmisiä. Haltiat epäilivät nyt, että Annatar oli Morgothin vanha palvelija Gorthaur julma, jota kutsuttiin Sauroniksi. Tuli ja tuho uhkasi haltioiden Eriadoriin työllä ja vaivalla rakentamaa maailmaa! Kaikki suunnitelmat ja unelmat olivat nyt poissa! Haltiat valmistautuivat puolustamaan Eriadoria, mutta voisivatko he pysäyttää Annatarin valtavat voimat? Ecthelwion muisti vielä hyvin sen illan vuosia sitten, kun Annatar oli ilmestynyt kaupungin portille ja hänet oli laskettu sisään. Celebrimbor ja Galadriel olivat kutsuneet neuvoston koolle. Myös Ecthelwion oli ollut läsnä. Sinä iltana oli puhuttu kovia sanoja ja Eregionin haltioiden harmonia oli rikkoutunut iäksi. Annatarilla oli ollut suuria suunnitelmia siitä miten Keskimaa muutettaisiin Valarin maiden veroiseksi ihanaksi paikaksi. Ja sellaisilla puheilla oli helppo saada Celebrimbor seppineen puolelleen.

Galadriel oli kuitenkin noussut Annataria vastaan puhuen pitkään ja hyvin. Mutta Celebrimborin mieltä hän ei kääntänyt. Pikkuhiljaa mielipide-erot olivat pahentuneet ja johtaneet avoimeen välienselvittelyyn. Celebrimbor oli organisoinut vallankumouksensa ja ottanut ylimmän vallan neuvostossa. Galadriel oli erotettu ja ajettu maasta, mutta Celeborn jäi. Hieman myöhemmin Annatar kävi Lindonissa, mutta Gil-Galad ja Lindonin neuvosto eivät päästäneet häntä maahansa. Annatarin kanssa sepät olivat takoneet monia mahtavia sormuksia, joiden avulla Keskimaasta tulisi siunattu valtakunta. Mutta Annatar oli salaa takonut vielä yhden sormuksen hallitsemaan muita. Kun hänen valtaansa ei alistuttu, oli Annatar nyt marssilla länteen valtavan armeijan kanssa pakottaakseen haltiat valtaansa.

Ecthelwion saapui seppien palatsiin ja hänet vietiin nopeasti Celebrimborin luo. Kun hän lähestyi Celebrimborin työhuoneen ovea astui sieltä ulos punaiseen kaapuun pukeutunut pitkä ja voimakas haltia. Ecthelwion tunnisti heti päättäväisyyttä uhkuvan hahmon. Haltian otsalla oli tähti ja vyöllä pitkä miekka. Hän oli sir Enlian, Pyhän Piirin neljäs ritari. Lähteen ruhtinas hämmästyi, sillä hän ei ollut kuullut ritarin saapuneen kaupunkiin. Hymy levisi Enlianin kasvoille, kun tämä tunnisti Ecthelwionin. ”Ruhtinas Ecthelwion”, hän totesi ja kumarsi hieman. Ecthelwion vastasi kumarrukseen. ”Tervehdys, sir Enlian. Toivon teidän saapuneen hyviä uutisia mukananne”? ”Uutiset ovat pahoja, kuten arvaatkin”, vastasi Enlian. ”Mutta olen tuonut mukanani pienen toivon rippeen. Olemme lähettäneet pienen armeijan avuksenne ja on olemassa toivo, että Numenoren ihmiset saapuisivat avuksemme suurin voimin. Teidän täytyy kuitenkin kestää täällä vihollisen ensi isku. Onnistutteko siinä”? ”En tiedä”, vastasi Ecthelwion rehellisesti. ”Voimme vain yrittää parhaamme. Mutta jos saan pyytää palvelusta, sir Enlian, kerro rakkaat terveiseni ruhtinas Glorfindelille”! Enlian nyökkäsi. ”Minä kerron. Mutta suo anteeksi. Minun on lähdettävä heti paluumatkalle Lindoniin. Vihollisen ratsujoukot liikkuvat kaukana pääarmeijan edessä ja osa saattaa ehtiä katkaisemaan paluutieni, jos en pidä kiirettä. Parasta onnea teille, ruhtinas Ecthelwion”. ”Kuin myös sinulle”, vastasi Ecthelion ja katsoi miten Enlian harppoi ulos palatsista.

Ritarin ehdittyä ulos astui Ecthelwion viimein sisään Celebrimborin toimistoon. Hänen serkkunsa istui suuren pöydän takana ja viittasi sukulaisensa istumaan pöydän toiselle puolelle. Celebrimbor näytti väsyneeltä. Ecthelwion tiesi sen olevan henkistä eikä ruumiillista väsymystä. Tältä näytti haltia joka oli juuri petetty. Pahinta oli että petos oli samalla huonontanut serkusten välejä. Vanha veljeys oli poissa. Se oli kuollut vallankumouspäivän aikana lausuttujen kovien sanojen mukana. "Annatar on marssilla tänne", totesi Celebrimbor rikkoen hiljaisuuden. Ecthelwion nyökkäsi. "Näin sir Enlianin käytävässä. Hän sanoi, että pieni apujoukko on tulossa Lindonista. Ehkä he ehtivät ajoissa"! ”Niin", huokaisi Celebrimbor. ”Elrond on marssilla pohjoista reittiä avuksemme. Mutta hänellä on vain noin 2000 sotilasta. Annatarin ylivoima tulee olemaan valtava, vaikka Elrond ehtisikin ennen vihollista perille”. Celebrimbor pudisti päätään. "Lindon! Sinne katsomme nyt toivoen, vaikka toivoimme että se tulisi olemaan toisin päin. Mahtava kuningas on Gil-Galad ja suuri tarun tietäjä on mestari Elrond, mutta eivätpä vain auta meitä aherruksessamme. Niin sanoi Annatar ja oli oikeassa. Gil Galad oli mahtavampi ja Elrond viisaampi kuin minä, sillä he eivät uskoneet valheiden herraa. Ylpeyteni oli liian suuri, enkä kuunnellut edes Galadrielia ja Celebornia. Joutuuko kansani nyt maksamaan siitä".

Ecthelwion katsoi pikkuserkkuaan vakavana. "Me kaikki uskoimme aluksi Annataria, et vain sinä. Sillä hän puhui kauniita asioita. Olisiko hän voinut pettää kaikki neuvostomme jäsenet. Siihen en usko! Hänen sydämensä oli puhdas kun hän puhui meille. Hän uskoi itsekin mitä sanoi. Sen verran tiedän varmasti. Mutta hän ei puhunut siitä kuka johtaisi. Ja kun me luulimme että hän halusi olla vain neuvonantaja, hän halusikin olla johtaja. Sen vuoksi hän nyt marssii meitä vastaan. Mutta näitä asioita on enää turha miettiä. Vanhat kaunat on nyt unohdettava ja kaikki voimat yhdistettävä. Hän on tulossa, emmekä me aio alistua. Joten meidän on valmistuduttava taisteluun". Celebrimbor nyökkäsi. "Hyvin sanottu sukulaiseni. Mutta myös muita tärkeitä asioita on tehtävä. Sormuksien avulla Annatar aikoi aikoi tehdä maailmasta paratiisin ja niin hän aikoo tehdä yhä. Hän ei ole tulossa ainoastaan kukistamaan meitä! Sormukset ovat meillä ja niitä hän on tulossa hakemaan. Meidän on varmistettava ettei hän niitä saa".

Seurasi hetken hiljaisuus kun molemmat miettivät. "Aiot siis lähettää sormukset pois", kysyi Ecthelwion ja tajusi samassa mistä oli kyse. "Aiotko pyytää minua viemään sormuksia", hän kysyi ällistyneenä. Celebrimbor nyökkäsi. " Vain yhden. Minulla ei ole kylliksi miehiä kuljettamaan useampia. Tarvitsemme kaikki soturit täällä". "Niin tarvitsemme, ja enemmänkin", vastasi Ecthelwion. "Juuri siksi minä en lähde. Annatar on tulossa ja sinä tarvitset minua. Kuka johtaa puolustusta jos olen poissa? Minä en aio poistua täältä ennen vihollista ja miettiä koko ajan onko kaupunki kukistunut". Serkun vastaväite ei kuitenkaan purrut Celebrimboriin. "Tarvitsemme parhaat soturimme viemään sormuksia. Muuten ne voivat joutua jonkin ryöstelevän örkkijoukon käsiin. Aiomme kuljettaa vain viisi sormusta. Yksi viedään laivalla Lindonista kauaksi etelään ja toinen viedään Belegostiin. Khazad-Dumiin on jo viety yksi. Yksi viedään pohjoiseen varjovuorille ja toinen vielä pohjoisemmaksi Kuunvuorille. Ruhtinas Erestor vie sormuksen Varjovuorille ja olin ajatellut että sinä veisit yhden Kuunvuorille". Ecthelwion pudisti päätään. "Minä kieltäydyn". Sen kuullesssaan Celebrimbor nousi seisomaan. "Toivoin etten joutuisi tekemään tätä, mutta nyt minun on pakko. Ruhtinas Ecthelwion Dilwen huoneesta, täten käytän oikeuteni Celebrimborin veljeskunnan jäsenenä ja pyydän sinulta palvelusta. Pyydän sinua kokoamaan saattueen ja viemään sormuksen Kuunvuorille". Ecthelwion nojasi raskaasti tuolinsa selkänojaan. Hän tunsi syvää epätoivoa. Hän ei voinut mitenkään kieltäytyä nyt, kun Celebrimbor oli vetänyt esiin heidän veljeskuntansa velvoitteet. Jokaisella jäsenellä oli oikeus pyytää yksi palvelus toiselta ja Celebrimbor oli juuri käyttänyt oman oikeutensa. Hänen oli pakko suostua, vaikka se merkitsisi Eregionin jättämistä tuhoutumaan.

SAATTUE MATKAA POHJOISEEN

Niin Ecthelwion ryhtyi toimeen. Hänen ainoa lohdutuksensa oli, että ainakin hän sai koottua parhaan mahdollisen saattueen. Ecthelwionin toimesta pohjoisen retkikunnat yhdistettiin, niin että ensin he menisivät Varjovuorille ja siiten Kuunvuorille. Näin vältyttäisiin kahden saattueen varustamiselta. Ruhtinas Erestor johtaisi saattuetta Ecthelwionin kanssa. Hän oli yksi taitavimmista sepistä Celebrimborin jälkeen ja hyvin vaikutusvaltainen noldorin ruhtinas. Hän edusti poliittista suuntausta joka erityisesti ihaili kaikkea noldoriin liittyvää ja hieman halveksi salohaltioita. Ikävä kyllä hänenlaisiaan oli monia Eregionissa.

Seuraavana aamuna saattua kokoontui Ost-In-Edhilin portille. Ainoastaan Celebrimbor ja Celeborn olivat hyvästelemässä heitä. Lähtö yritettiin vakoojien pelossa pitää vain pienen piirin tietona. Ecthelwion vaihtoi muutaman sanan Celebornin kanssa, joka ottaisi kaupungin puolustuksen johtoonsa ja syleili sitten Celebrimboria. Ikävä kyllä sir Enlian oli jo kaukana matkalla takaisin Lindoniin. Kaupungin puolustus olisi todella tarvinnut hänenlaistaan ritaria! Kun saattua käveli ulos portista Ecthelwion vielä kääntyi ja katsoi Celebrimboriin. Serkun jäähyväissanat kaikuivat vielä hänen mielessään. "Anna anteeksi tekoni, sillä luulin tekeväni oikein". Katsoessaan taakseen Ecthelwion tiesi miksi serkku oli sanonut niin. Hän ei näkisi Celebrimboria enää koskaan! "Kaikki on unohdettu ja annettu anteeksi", hän huusi takaisin. Silloin ensimmäisen kerran useisiin päiviin Celebrimbor hymyili.

Saattue ei ollut kovin suuri, mutta sitäkin pätevämpi. Toisaalta se oli ryöstänyt Eregionin joistakin sen parhaista puolustajista. Ecthelwionin lisäksi veljeskuntalaisia oli mukana useita. Aränwe, Galmir ja Ithilbor olivat tietysti mukana, samoin sir Tilion. Kokenut viherhaltia Damrod oli sattunut olemaan Eregionissa ja lähti myös mukaan. Hän oli aina valmis uusiin seikkailuihin. Oppaita oli kaksi. Hyandil oli pitkä ja tumma salohaltia Eregionista. Hän oli usein käynyt Anduinin laaksossa ja tiesi pohjoisemmat solat yli Sumuvuorten. Hyandil oli Ecthelwionin hyvin tunteman salohaltia päämiehen Hathaldirin veli. Toinen opas oli lorinandilainen Malgalad. Hän oli kulkenut aiemmin Anduinin vartta ylöspäin Vihermetsän salohaltioiden pohjoisimmille asumuksille asti ja tiesi siksi reitin Varjovuorten kääpiöiden luo. Sieltä toivottiin saatavan neuvoja siitä miten päästäisiin Kuunvuorille. Lisäksi mukaan oli taisteluvoiman vuoksi otettu joukko nuoria haltioita, joilla ei ollut paljoakaan kokemusta. Dillian oli nuori iloinen noldo ritari Eregionista ja Derufin oli hänen hyvä sinda toverinsa. Dillian oli pukeutunut Derufinin tapaan vihreään vaelluskaapuun. Haldar ja Halen olivat Eregionin kaartin sotilaita ja Fingil ja Lindir nuoria seppiä jotka kuuluivat Erestorin seurueeseen. Fuindil ja Findal olivat myös Erestorin miehiä, molemmat noldoria kuten kaikki mirdainin soturit. Valendil taas oli itse halunnut päästä mukaan. Hän oli Eregionin salohaltia. Siinä oli koko 18 hengen joukko. Luku ei ollut suuri, mutta toisaalta Eregionista ei mitenkään voitu lähettää pois enempää sotureita nyt, kun Celeborn jo varustautui hyökkäyksen varalta. Lindonin armeijan kerrottiin olevan tulossa Elrondin johdolla, mutta saapuva osasto oli vain 2000 sotilaan vahvuinen, eikä luultavasti kykenisi pelastamaan kaupunkia Annatarilta. Mutta Celebrimbor oli tietysti oikeassa. Jos Elrond ei kykenisi pelastamaan kaupunkia, ei siihen kyllä kykenisi Ecthelwionkaan 18 soturin kanssa.

Niin saattue siis heitti hyvästit rakastamalleen Eregionille ja suuntasi kohti tuntematonta pohjoista. Ensimmäisien päivien ajan he tunsivat olevansa jonkinlaisella huviretkellä, sillä huolimatta jatkuvasta varuillaan olosta mitään ei tapahtunut. Mutta kun he lähestyivät Bruinen-joen latvoja, jotain viimein tapahtui.

Keskipäivän aikaan he kääntyivät pois joen rannasta ja suuntasivat suoraan itään kohti majesteetillisia Sumuvuoria. Hyandil kulki ensimmäisenä, Ecthelwion ja Erestor hieman perässään. Sitten tuli pääjoukko kuormaponien kanssa ja Ithilbor ja Valendil hieman muiden perässä jälkijoukkona. He ylittivät juuri suurta niittyä, kun Hyandil äkkiä pysähtyi. "Mitä nyt", kysyi Ecthelwion juosten hänen rinnalleen. "Luulen että kuulin jotain", vastasi Hyandil ja viittasi kaikkia olemaan hiljaa. Ja sitten he kaikki kuulivat sen, useista sadoista kidoista lähtevän ulvonnan jonka jokainen taatusti tunnista. "Sudet ovat ylittäneet vuoret", huudahti Malgalad. "Ne ovat Annatarin palvelijoita ja hän on ne lähettänyt". Uusi ulvonta keskeytti Malgaladin. Tällä kertaa se kuului lähempää, ja tuli ilman muuta heitä kohti.

Ecthelwion vilkaisi nopeasti ympärilleen. Noin sadan metrin päässä oli pieni kumpare. "Ylös tuonne", hän huusi, ja syöksyi hoputtamaan poneja. Haltioihin tuli vauhtia. He syöksyivät juoksuun. Lähestyvä ulvonta vauhditti heitä. Kaikki ehtivät ajoissa ylös kumpareen laelle. "Muodostakaa piiri", huusi Echtelwion. Sitten hän veti esiin jousensa ja jäi odottamaan. Joitakin nuorempia haltioita hirvitti, mutta Ecthelwionin päättäväinen olemus rauhoitti heitä. Haltiat olivat nyt piirissä, niin että ponit olivat keskellä turvassa. Jousimiehet oli jaettu siten, että heitä oli joka suuntaan. Sitten sudet ilmestyivät. Niitä oli nopeasti katsoen satoja. Ensimmäiset syöksyivät kohti haltioita. Sitten Ecthelwionin ja Hyandilin jouset lauloivat yhtäaikaa. Kaksi etummaista sutta kaatui maahan. Muut kaartoivat oikealle ja vasemmalle, niin että parissa minuutissa koko kumpare oli susien piirittämä. Ne eivät kuitenkaan hyökänneet heti, vaan keräsivät rohkeutta. Haltiat odottivat tekemättä mitään. Ecthelwionin rauhallisuus tarttui nuorempiinkin. Haldar piteli poneja, mutta ne hyppivät ja pomppivat joka suuntaan, niin että hän oli vaikeuksissa. Aränwe näki tämän ja kiiruhti Haldarin avuksi. Ja juuri silloin sudet hyökkäsivät. Hirveästi ulvoen lauma syöksyi ylös kumpareelle. Haltioiden jouset harvensivat pahasti hyökkääjiä ja loput joutuivat miekkansa paljastaneiden sotureiden uhreiksi. Hyökkäys oli raivoisa mutta lyhyt. Teräsmuuri osoittautui hampaita ja kynsiä tehokkaammaksi.

Kun sudet olivat rynnänneet ylös rinnettä, neljä oli suunnannut suoraan kohti Valendilia. Ithilbor oli ampunut nopeassa tahdissa kaksi sutta, mutta kaksi muuta oli loikannut kohti Valendilia tavoitellen hampaillaan tämän kurkkua. Valendil iski heilahduslyönnillä toisen kuoliaaksi, mutta toinen syöksyi häntä päin, niin että salohaltia kaatui. Susi ei kuitenkaan iskenyt hänen kimppuunsa, vaan näki paljon paremman saaliin. Se havaitsi ponien kanssa taistelevan Aränwen, joka oli vielä selkä suteen päin. Susi syöksyi eteenpäin ja loikkasi Aränwen kimppuun. Vanha noldo ehti hieman kääntyä ja sai suojeltua kädellään kurkkuaan. Susi törmäsi häneen samalla lailla kuin Valendiliin hieman aiemmin. Aränwe jäi sen alle. Ennenkuin hän ehti tehdä mitään puri susi häntä käteen ja iski kyntensä haltian vatsaan. Aränwe huusi tuskasta. Huudon kuullessaan Damrod kääntyi ja ampui tarkalla laukauksella suden. Sitten hän kiiruhti Aränwen avuksi.

Sudet olivat ilmiselvästi saaneet kyllikseen. Ulvoen raivosta ne kiertelivät hetken kumparetta ja poistuivat sitten paikalta etsimään helpompaa saalista. Haltioiden ilo vaihtui kuitenkin suruksi, kun he huomasivat miten Aränwen oli käynyt. Damrod lääkitsi häntä parhaan taitonsa mukaan. Kun hän oli saanut työnsä tehdyksi hän kääntyi Ecthelwionin ja Erestorin puoleen. "Hän ei pysty jatkamaan. Ei hän tuohon kuole, mutta kohta nousee kova kuume ja hän tulee olemaan hyvin sekava ja liikuntakyvytön. Meidän täytyy lähettää hänet takaisin". Ecthelwion ja Erestor nyökkäsivät. Nopeasti sovittiin, että Haldar ottaisi yhden ponin ja kuljettaisi Aränwen takaisin Eregioniin. Damrod antoi hänelle joitakin yrttejä joilla pitää nouseva kuume aisoissa. Niin he hyvästelivät nopeasti ja Haldar lähti yksinäiselle paluumatkalleen.

Hyandil oli käynyt alueella ennenkin ja tiesi solan mitä he voisivat käyttää. Mutta hänen retkestään oli paljon aikaa, eikä hän muistanut maastoa kovin hyvin. Niinpä he tietämättään joutuivat liiaksi pohjoiseen oikealta reitiltä. Ecthelwion muisteli usein myöhemmin mielellään mitä seuraavaksi tapahtui! Hyandil oli yhä kärjessä nuoren iloisen Dillianin kanssa. He kävelivät kepeästi keskustellen eteenpäin. Hyandil kääntyi sanomaan jotain perässä tulevalle Erestorille ja samalla astui eteenpäin kahden pensaan väliin. "VARO", huusi Dillian ja vetäisi nandor haltian takaisin juuri, kun tämä oli astumassa tyhjän päälle. Sanaakaan sanomatta he molemmat tuijottivat eteensä. "Mitä siellä on", kysyi Ecthelwion tullen juosten paikalla jostain saattueen perältä. Myös hän jähmettyi paikoilleen sanomatta sanaakaan. Heidän edessään levittäytyi syvä laakso, jonka pohjalla virtasi kaunis leveä joki. Kuvan kauniin vesiputouksen pauhu kuului ylös asti. Kauniit kuusi ja lehtipuu metsät levisivät joka puolella laakson rinteillä. Se oli yksi kauneimmista paikoista, jonka hän oli ikinä nähnyt. Usein hän näki unia tuosta ensi hetkestä jolloin hän loi katseensa tuohon siunattuun laaksoon.

"Totisesti", sanoi Ecthelwion, "tuolla alhaalla vietämme seuraavan yömme, vaikka kaikki Annatarin armeijat olisivat kintereillämme ja kiireemme kymmenen kertaa pahempi kuin nyt". Niin he etsivät paremman paikan ja laskeutuivat jyrkkää rinnettä alas laaksoon. Illan tullessa he istuivat nuotion äärellä kertoillen vanhoja taruja ja uiden putouksen alla olevassa pienessä suvannossa. Ensimmäisinä haltioina he viettivät yön Imladrisin salatussa laaksossa.

TAKAA-AJO

Kaksi päivää myöhemmin he olivat jo korkealla vuoristossa nousten ylös kohti solaa joka veisi heidät Anduinin laaksoon. Kaikki olivat hyvällä tuulella. Susien kohtaamisen jälkeen mitään vaikeuksia ei oltu kohdattu. Mutta he olivat vielä vuorten länsirinteellä. Vuorten rinteen saattoi nähdä kilometrien päästä. Haltioiden tietämättä heidät oli havaittu. Sillä vaikka Annatarin pääarmeija marssi etelässä, olivat Sumuvuorten örkit lähettäneet lukuisia partioita liikkeelle ja Annatarin örkkejä oli liikkeellä myös pohjoisessa. Päällikkö Goshgran oli johtanut 300 örkkiä pohjoiseen ja tunkeutunut Yläsolan kautta Eriadoriin vain kaksi päivää aiemmin. Hänen tehtävänään oli pitää silmällä solaa niin etteivät haltiat tai ihmiset voisi käyttää sitä. Mutta hänkään ei tiennyt mitään Imladrisin laaksosta, jota myöten haltiat olivat ohittaneet hänen vartijansa. Tarkkasilmäiset örkit luulivat pitävänsä silmällä kaikkia reittejä. Juuri siksi Lugdush niminen alipäällikkö ei ollut uskoa silmiään, kun se vuorille katsellessaan näki kaukana ylhäällä pienen saattueen taivaltavan Yläsolaa kohti. Jopa niin kaukaa Lugdush saattoi hyvin erottaa kirotun hohteen joka ympäröi haltioita. Se ryntäsi hälyttämään päällikkönsä. Puolen tunnin kuluttua örkkijoukko oli koossa ja takaa-ajossa. Örkkien silmissä oli päättäväinen ilme. Goshgran tiesi, etteivät haltiat olleet huomanneet heitä, joten hän päätti edetä kiirehtimättä.

Tilanne oli hyvin epäedullinen haltioille, sillä he eivät tienneet olevansa takaa-ajettuja. Mutta he pitivät kuitenkin yllä kovaa tahtia. Sekä Ecthelwion että Erestor halusivat päästä Kuunvuorille ja takaisin mahdollisimman nopeasti, toivoen ehtivänsä mukaan sotaan. He ylittivät solan kommelluksitta. Sää oli hyvä, ja kaukana alhaalla levittäytyi Anduinin laakso heidän eteensä. Iloisin mielin haltiat alkoivat laskeutua alas.

He kulkivat nyt pitkässä muodostelmassa. Ilta oli hitaasti tummumassa. Koko päivän aurinko oli ollut paksun pilviverhon takana. Dillian ja Hyandil kulkivat viimeisinä. He olivat hieman muista jäljessä. Anduinin kohina kuului jostain oikealta. Vasemmalla he näkivät yhä vuorten kohoavan yläpuolellaan. Malgalad opasti nyt ja tuntui tietävän mitä teki. "Meidän pitäisi kuulemma saapua kahlaamolle aivan pian. Ylitämme siellä joen", sanoi Hyandil. Dillian nyökkäsi. "Asuuko joen toisella rannalla haltioita", hän kysyi. "Periaatteessa alue kuuluu kuningas Oropherin valtakuntaan, mutta en tiedä kuinka kaukana pohjoisessa heidän kauimmaiset asumuksensa nykyisin ovat. Mutta usein Oropherin salohaltioita saapuu näille pohjoisille maille metsästämään ja vaeltelemaan. Luulen että voimme hyvinkin kohdata haltioita". Dillian aikoi sanoa siihen jotain, mutta samassa hänen kovia kokeneen reppunsa hihna katkesi ja reppu putosi hänen selästään. Tavaroita levisi sinne tänne. He molemmat kumartuivat maahan niitä keräämään. Fingil huomasi mitä tapahtui ja tuli auttamaan, mutta muut jatkoivat matkaa. Kaikki kolme haltiaa olivat nyt kumartuneina maahan, kun yhtäkkiä heidät valtasi tunne että joku katseli heitä.

Kaikki nostivat yhtä aikaa katseensa ja näkivät heidän juuri ylittämänsä matalan kumpareen laella, vain 15 metrin päässä, kaksi örkkiä. Toisella oli jousi kädessä ja nuoli valmiina jänteellä. Ennen kuin kukaan ennätti tehdä mitään örkki ampui. Fingil kiljaisi tuskasta. Dillian näki että hänen olkapäähänsä oli osunut nuoli. Samassa Hyandil ampui kaksi kertaa todella nopeasti ja molemmat örkit kaatuivat nuolet vatsassaan. Salohaltia ei voinut ampua niin läheltä ohi! Mutta Dillian kuuli selvästi miten kumpareen takaa kuului juoksevien jalkojen töminää ja örkkien villiä kiljuntaa. Lisää oli tulossa ja paljon. Dillian kiskaisi Fingilin pystyyn ja hänen tukemana haavoittunut haltia lähti juoksemaan pääjoukon jälkeen. Hyandil tuli perässä suojaten heitä.

Ecthelwion kuuli selvästi Fingilin kiljaisun ja heti perään örkkien villit huudot. "Jatkakaa eteenpäin", hän huusi Malgaladille ja Erestorille. "Viekää ponit kahlaamon yli ja asettukaa asemiin". Heidän edessään oli loiva alamäki alas joelle ja kahlaamo oli jo näkyvissä. Ecthelwion viittasi Galmirin, Fuindilin ja Damrodin mukaansa ja kääntyi takaisin. Pian he kohtasivat hurjasti juoksevan kolmikon. Örkit tulivat vielä nopeammin perässä, kiljuen riemusta nähdessään saaliinsa jo edessään. Voimakkaat Fuindil ja Damrod nappasivat Fingilin kantoon ja raahasivat häntä eteenpäin. Kuin lentäen he tulivat alas loivaa alamäkeä. Ecthelwion näki nyt muun saattueen selvästi. Ponit olivat keskellä kahlaamoa, joka oli yllättävän syvä. Haltioiden täytyi kiskoa eläimet yli. Pohjoisessa oli täytynyt olla kovia sateita, sillä joki selvästikin tulvi. Mutta vastaranta näytti hyvältä paikalta puolustautua. Ranta oli täynnä suuria kiviä, joiden takana saattoi olla suojassa. Heti kivien takana kohosi melko korkea kallio, josta jousimiehillä olisi hyvä näkyväisyys alas kahlaamolle. Sitten he olivat jo itsekin kahlaamolla ja syöksyivät veteen. Se ulottui hyvinkin vyötäröön asti. Damrod ja Fuindil olivat vaikeuksissa, mutta Derufin ja Ithilbor tulivat vastarannalta avuksi ja kaikki pääsivät onnellisesti yli.

Damrod poisti nopeasti nuolen Fingilin olkapäästä ja varmisti ettei se ollut myrkytetty. Samaan aikaan Echtelwion alkoi nopeasti organisoida puolustusta. "Malgalad", hän huusi. "Ota Halen mukaasi ja vie ponit tuon kallion taakse suojaan. Erestor! Ota soturit ja asetu asemiin tähän rantaan kivien suojaan. Ithilbor, Hyandil ja Damrod, ottakaa jousenne ja tulkaa minun kanssani". Kaikki alkoivat nopeasti toimia. He olivat juuri ajoissa, sillä samassa örkit saapuivat vastarannalle. Mutta ne eivät heti hyökänneet yli. Niiden johtaja halusi ensiksi tarkkailla tilannetta ja tutkia maastoa. Örkit ampuivat joitakin nuolia yli joen, mutta vetäytyivät sitten kauemmaksi rannasta.

Ecthelwion oli kyyryssä kallion laella. Ithilbor, Hyandil ja Damrod olivat hänen vieressään pitkät haltiajouset käsissään. He tuijottivat alas kahlaamolle. Hekin olivat nyt tietoisia siitä, minkä Malgalad oli havainnut vain vähän aikaisemmin. Haltiat eivät olleetkaan ylittäneet jokea, vaan olivat saarella. Malgalad oli käynyt alueella satoja vuosia sitten. Sen jälkeen veden oli täytynyt hitaasti kovertaa pehmeää maata kallion takana. Lopulta se oli murtautunut läpi ja kalliosta oli tullut saari. Nyt Malgalad etsi kuumeisesti paikaa mistä he voisivat ylittää joen itärannalle. Sillä Ecthelwion näki nyt hämärästä huolimatta että örkkejä oli todella paljon. Heillä oli hyvä paikka puolustautua, mutta ei ehkä kyllin hyvä. Heidän täytyisi yrittää kestää kunnes Malgalad löytäisi kahlaamon ja sitten vetäytyä pois alta. Samassa villi kiljunta kajahti ilmoille ja örkit ryntäsivät kahlaamolle. Niitä oli noin 60, sillä useampia ei mahtunut yhtäaikaa ylityspaikalle. Rohkeasti ne ryntäsivät veteen. Haltiajouset helähtelivät vastaukseksi ja yli 12 örkkiä kaatui ennen kuin ne pääsivät vastarannalle. Nuori Dillian seurasi kauhistuneena kiven takaa miten lähes 50 örkin rintama ryntäsi ylös rannalle. Oli kuin örkkien meri olisi vyörynyt kohti rantakivikkoa. Dillianista näytti siltä ettei mikään voisi niitä pysäyttää. Sitten noldorin ritari Tilion ja urhea Galmir loikkasivat esiin huutaen " Elbereth, Elbereth", ja iskivät yhteen örkkien kanssa.

Erestor seurasi heitä hurja ilme kasvoillaan. Dillian puri hampaansa yhteen ja ryntäsi muiden perässä miekka ojossa rannalle. Örkkejä oli joka puolella. Hän iski raivoisasti yhteen kahden kanssa kaataen lyhyessä ajassa molemmat. Kolmas syöksyi häntä kohti keihäs ojossa, mutta jostain suhahti nuoli ja örkki kaatui. Dillian vilkaisi taakseen ja näki Ecthelwionin kiskovan uutta nuolta esiin. Mutta se oli Tilionin ja Galmirin hyökkäys joka lopullisesti mursi örkkien rynnäkön. Tilion oli pukeutunut noldorin kevyeeseen taisteluhaarniskaan eikä mikään voinut pidätellä häntä. Galmir oli hänen kanssaan ja kaksikko riehui joka puolella mielensä mukaan. Örkit pakenivat heidän edessään.

Ne vetäytyivät takaisin vesirajaan. Valtavan kokoinen örkki kuitenkin kääntyi ja ryntäsi kohti Tilionia. Sillä oli suuri taistelukirves kädessään. Örkki löi hirvittävän iskun kohti Tilionia. Tämä torjui sen kilvellään, joka meni pirstaleiksi. Tilion kaatui iskun voimasta maahan. Urheasti Findal kiirehti Tilionin avuksi ja yritti iskeä miekallaan örkkiä. Tämä kuitenkin väisti ja iski todella nopean iskun kohti Findalia. Haltia sai miekkansa osittain torjuntaan, niin että isku ei osunut häneen koko voimallaan ja kimposi sivuun osuen häntä käteen. Findal horjahti taaksepäin ja örkki kohotti kirveensä uuteen iskuun, kun Erestorin pitkä miekka iski sitä vatsaan. Örkki kaatui kuolleena maahan. Se riitti. Muut olivat saaneet tarpeekseen ja pakenivat takaisin kahlaamon yli.

Ecthelwion huokaisi helpotuksesta. Hyökkäys oli torjuttu. Mutta yksi haltia oli haavoittunut ja Tilionin olisi hyvinkin voinut käydä hullusti. Örkit jättivät ainakin 34 soturiaan kuolleena rannalle ja veteen. "Ainakin olemme nyt mukana sodassa", sanoi Ecthelwion hymyillen Damrodille. "Teemme osamme emmekä vain pakene pohjoiseen". Damrod ei vastannut, sillä samassa uusi 60 örkin ryhmä ryntäsi kahlaamolle. Mutta ne eivät olleet yhtä päättäväisiä kuin edelliset ja monet pysyttelivät taaempana osallistumatta taisteluun lainkaan. Hurjat haltiasoturit olivat alkaneet pelottaa niitä. Galmir ja Tilion olivat jälleen vastustamattomia. Toinenkin hyökkäys lyötiin takaisin ja tällä kertaa ilman omia tappioita. Tosin Lindir sai pienen haavan käteensä, mutta se ei juurikaan haitannut häntä. Malgalad viittoili takaa löytäneensä reitin joen yli ja nyt Ecthelwion päätti että oli aika häipyä. Örkit eivät uusineet hyökkäystään, vaan ilmeisesti miettivät mitä tehdä. Tämä saattaisi olla viimeinen tilaisuus.

Mahdollisimman huomaamattomasti haltiat siirtyivät kivikosta ylös kalliolle ja sieltä alas rantaan missä Malgalad odotti. Vesi oli syvempää kuin toisella kahlaamolla. Poneja täytyisi vetää ja mahdollisesti jopa työntää. Niinpä suurin osa haltioista laskeutui veteen ja alkoi auttaa poneja yli. Ecthelwion jousimiehineen jäi ylös kalliolle. Samoin jäivät Erestor, Galmir, Valendil ja Fuindil. Kaikki muut osallistuivat ylitykseen. Silloin se tapahtui. Örkit ryntäsivät jälleen kahlaamolle. Tällä kertaa niiden päällikkö itse johti niitä. Jouset helähtelivät, ja örkkejä kaatui, mutta kivikossa ei ollutkaan ketään. Huutaen raivosta örkit ryntäsivät ylös kallion rinnettä. Ne olivat nyt jatkuvan nuolisateen kohteena. Toiselle rannalle jääneet örkit lähtivät myös liikkeelle ylittäen kahlaamon saarelle. Mutta haltioille vaarallisin ryhmä oli se joka tuli rivistössä ylös rinnettä. Ainakin viisitoista oli kaatunut kiivaassa nuolisateessa, mutta muut saavuttivat kallion laen. Seurasi kiivas lähitaistelu.

Keskellä kahlaamoa olevat haltiat tajusivat että jotain oli tekeillä vasta, kun örkkien rivistö saavutti kallion laen. Lindir oli juuri noussut ensimmäisenä vastarannalle kiskoen yhtä ponia perässään. Kaikki muut olivat keskellä jokea ponnistellen vuolasta virtaa vastaan. Neljä örkkien jousimiestä asettui asemiin kalliolle ja alkoi ampua. Ensimmäinen nuoli meni ohi, mutta toinen osui. Fingil, joka oli haavoittuneena yhden ponin selässä parahti ja liukui alas veteen. Hän katosi samantien näkyvistä. Muut haltiat näkivät miten Dillian sukelsi ja ilmestyi hieman myöhemmin pinnalle parikymmentä metriä alavirtaan tajuton Fingil mukanaan. Mutta haltioilla ei ollut nyt aikaa seurata miten Dillianin kävisi. Lisää nuolia viuhui alas heitä kohti. Derufin kääntyi vaikeassa asennossa,

ja ampui nuolen kohti örkkejä, mutta ei osunut. Samassa örkkinuoli osui Findalia olkahaarniskaan ja hän kaatui veteen. Halen päästi irti omasta ponistaan ja sai juuri ajoissa otteen Findalista kun virta alkoi viedä häntä mukanaan. Kuului jälleen tuskan huuto. Kaikki näkivät Malgaladin saaneen osuman suoraan vatsaan. Kukaan ei ollut tarttumassa häneen. Malgalad putosi veteen ja katosi alavirtaan saatuaan heti surmansa. Hänellä ei ollut haarniskaa! Sitten kahlaamo oli yhtäkkiä tyhjä haltioista. Halen raahasi Findalin itärannalle Tilionin auttaessa toisella kädellään. Toisella kädellään hän yhä kiskoi poniaan perässään. Kolmikko suojautui nopeasti rannan pensaikkoon. Derufin taas oli nopeasti palannut saarelle ja suojautui suuren kiven taa. Sieltä hän loikkasi yllättäen esiin ja ampui nopeasti kaksi nuolta kohti örkkien jousimiehiä. Kaksi örkkiä kaatui maahan. Kaksi jäljelle jäänyttä laukoi nuolia kohti Derufinia, mutta ne menivät ohi. Rauhallisesti Derufin ampui jälleen kahdesti ja molemmat jäljelle jääneet örkit kaatuivat maahan. Sitten Derufin kääntyi ja kiiruhti takaisin kahlaamolle, ja ylitti sen nopeasti.

Ylhäällä kalliolla haltiat olivat viimein ajaneet örkit takaisin, mutta ne olivat nyt koko voimallaan kallion rinteessä ja saattaisivat koska tahansa rynnätä ylös. Ecthelwion ja Erestor tekivät nopeasti ratkaisun josta he olivat puhuneet hieman aiemmin. "Kaikki muut häipyvät nyt", he sanoivat. Kaikki esittivät vastaväitteitä. Lopulta päädyttiin kompromissiin. Ithilbor lähtisi heti Fuindilin ja Valendilin kanssa, kun taas Galmir, Damrod ja Hyandil viipyisivät vielä vähän pidempään. He olivat kaikki kolme nopeita juoksijoita ja pääsisivät kaikkein varmimmin örkkejä pakoon. Niin Ithilbor johti kaksi nuorempaa haltiaa alas kahlaamolle. Muut viisi jäivät ylös kalliolle pitäen mahdollisimman paljon ääntä, antaen örkkien ymmärtää että läsnä oli enemmänkin puolustajia.

SALOHALTIAT JA VARJOVUORET

Anduinin itärannalla Tilion ja Halen odottivat muita pensaikon suojissa, pidellen kahta ponia ja hoitaen haavoittunutta Findalia. Hetken kuluttua he kuulivat ääniä, ja näkivät Derufinin hiipivän läpi pensaiden. Iloisena hän liittyi muihin luultuaan hetken olleensa ainoa selviytynyt. Hetken kuluttua kuului jälleen ääniä ja Dillian ja Lindir ilmestyivät alavirrasta kantaen tajutonta Fingiliä. "Mitäs nyt tehdään", kysyi Dillian matalalla äänellä, aivan kuin peläten että örkkejä olisi jo tälläkin rannalla. "Meidän piti jatkaa heti matkaa Malgaladin opastuksella, mutta missä hän on". Toiset katsoivat häneen surullisesti. "Malgalad on kuollut", vastasi Derufin, joka ainoana oli kunnolla nähnyt mitä tapahtui. Hetken aikaa kaikki katsoivat toisiinsa neuvottomina. "Se aika mitä Ecthelwion ja muut meille parhaillaan ostavat valuu kokoajan hukkaan", sanoi viimein Tilion. "Niin että lähdetään jatkamaan matkaa. Me emme tiedä mistä löytää salohaltioita, mutta ainakin tiedämme että Varjovuoret ovat pohjoisessa, joten meidän on parasta seurata joen vartta pohjoiseen. Mitä nopeammin lähdemme sitä nopeammin pääsemme kauemmaksi örkeistä. Derufin, johda meidät eteenpäin". Nopeasti haltiat laittautuivat valmiiksi matkaan ja lähtivät liikkeelle. Derufin ja Dillian asettuivat kärkeen. Haavoittuneita tuotiin ponien selässä. Haltiat ottivat jäljelle jääneet pakkaukset kannettavakseen. Tilion yritti pitää hyvää vauhtia yllä, sillä vaikka hän oletti että örkit eivät seuraisi heitä näihin haltiametsiin, hän ei tiennyt sitä varmasti. He ehtivät kulkea vain joitakin minuutteja, kun Ithilbor, Fuindil ja Valendil liittyivät joukon jatkeeksi.

Oli pimeää. Ecthelwion tiesi, että se merkitsisi etua örkeille. Muut olivat lähteneet jo kaksi tuntia sitten jättäen hänet Erestorin kanssa kahden. He olivat kyenneet hämäämään örkkejä parin tunnin ajan, mutta sitten nämä olivat alkaneet edetä varovaisesti kiveltä kivelle ylös rinnettä. Ecthelwion oli ampunut useita, mutta heidän oli täytynyt perääntyä jatkuvasti. Nyt he olivat suuren kiven suojassa selkä jokeen. Ei ollut enää mitään mihin perääntyä. Yksi örkki loikkasi esiin vaihtaakseen asemaa. Echtelwionin tarkka laukaus kaatoi sen, mutta samassa kuusi muuta loikkasi pystyyn ja hyökkäsi kohti kiveä. Ecthelwion ampui yhden ja tempaisi miekkansa esiin. He kohtasivat örkit rinnatusten. Vaikka Ecthelwion oli paljon parempi jousen kuin miekan kanssa taisteli hän loistavasti. Kaikesta huolimatta myös Erestor oli taitava soturi. Yhdessä he kaatoivat örkin toisensa jälkeen. Ecthelwion kaatoi viimeisen ja vilkaisi nopeasti Erestoriin. Nyt oli viimeinen hetki pelastua. Molemmat ottivat kaulallaan ketjussa roikkuvan sormuksen ja pistivät sen sormeensa. Minuuttia myöhemmin örkit ryntäsivät ylös ja hyökkäsivät kivelle. Ne jähmettyivät paikalleen ällistyksissään. Kiven takana ei ollut ketään. Molemmat haltiat olivat kadonneet. Örkit vilkaisivat toisiinsa peloissaan. Jotain outoa oli nyt tekeillä.

Mutta Ecthelwion ja Erestor juoksivat jo vastarannalla kohti pohjoista. Örkkien päällikkö pudisti päätään. Hän oli saanut tarpeekseen. Hän oli menettänyt 100 soturiaan ja hänen piti yhä vartioida solaa. Eikä hän ikinä uskaltaisi tunkeutua Vihermetsän haltiamaille ilman täysimittaista armeijaa. Vihaisena hän kääntyi ja palasi vuorille vartioimaan yläsolaa, mutta turhaan, sillä tärkeimmän saaliin hän oli jo päästänyt käsistään. Mutta alipäällikkö Lugdush viittasi kolme toveriaan mukaansa ja livahti ääneti pois. Hän ylitti virran ja katosi rannan pensaikkoihin. Sillä yksin hän oli selvinnyt hengissä kiivaasta lähitaistelusta hirveitä haltiasotureita vastaan kallion laella. Ja hän oli lyhyen hetken ajan nähnyt jotain, mikä oli nostattanut hänen mielessään sammuttamattoman palon. Hän oli nähnyt yhden haltian kaulalla sormuksen ja tuo kuva oli nyt poltettu hänen mieliinsä iäksi.

Oli jo yö. Derufin ja Dillian etenivät nyt hitaasti. Kuu loisti taivaalla, niin että takana tulevat saattoivat seurata heitä. Muussa tapauksessa heidän olisi täytynyt pysähtyä. Joki oli jossain vasemmalla, mutta he olivat kadottaneet sen näkyvistään. Äkkiä Derufin pysähtyi ja asetti nuolen jänteelle. "Mitä nyt", kuiskasi Dillian. "Joku on lähellä", kuului lyhyt vastaus. He vetäytyivät varjoihin ja odottivat kuunnellen, henkeään pidätellen. Mitään ei kuulunut, vain sirkkojen hiljainen siritys. He kuulivat myös takaa ponien hiljaisen puhinan. Dillian vilkaisi taakseen. Ithilbor tuli varovaisesti eteenpäin jousi kädessään ja suojautui matalan pensaan taakse. Ääntäkään ei syntynyt hänen liikkuessaan. Mutta Derufin tuijotti nyt yhtä puuta heidän edessään ja näytti epäröivän. "Minä vaistoan jonkun", hän kuiskasi. "Ehkä tuossa puussa". Kaikki oli nyt täynnä uhkaa. Kaikki varjot saattoivat kätkeä vihollisen. Dillian puristi tiukasti miekkansa kahvaa. "Kuka siellä", huusi samassa ääni pimeydestä salohaltiakielellä. Dillian huokaisi helpotuksesta. Viitaten Derufinin pysymään suojassa hän nousi seisomaan. "Olen Eregionin Dillian, prinssi Celebrimborin asialla", hän huusi vaimealla äänellä. Ääni kehoitti häntä lähestymään. Muut seurasivat silmä tarkkana miten Dillian keskusteli hetken varjoista ilmestyneen hahmon kanssa ja viittasi sitten heitä lähestymään. He seurasivat salohaltiaa puiden sekaan. Siellä oli leiri, johon parisataa haltiaa perheineen oli leiriytynyt. Väsyneinä eregionilaiset etsivät itselleen nukkumapaikat ja asettuivat levolle.

He viettivät salohaltioiden luona kolme päivää kooten voimiaan ja täydentäen muonavarojaan. Harvoin enää tapasivat eregionilaiset näitä itäisiä veljiään ja siksi kohtaamista juhlittiin koko seuraava yö. Damrod, Galmir ja Hyandil löysivät seuraavana päivänä tiensä leiriin, samoin Ecthelwion ja Erestor. Vaikka Malgalad oli kuollut, oli retkikunta muuten suhteellisen hyvässä kunnossa. Findal ja Fingil jätettiin salohaltioiden osaavaan hoitoon. Mikä parasta, Dagnir niminen salohaltia tarjoutui oppaaksi Varjovuorille. Kuunvuorilla hän ei ollut koskaan käynyt, mutta oli halukas seuraamaan heitä sinnekin. Lisäksi salohaltioiden tiedusteluretket kertoivat örkkien palanneen vuorille. Etelästä heillä ei ollut mitään tietoja. Örkkejä oli liikkeellä kaikkialla, mutta he eivät tienneet oliko Eregioniin hyökätty.

Ecthelwion seisoi yksin matalan kukkulan laellalla ja tuijotti etelään. Sieltä Ithilbor löysi hänet. Lähdehaltian katse oli täysin tutkimaton. "Eregion", sanoi Ithilbor tietäen mitä hänen toverinsa ajatteli. "Ei päivääkään kulu ettemme ajattelisi haltioiden kultaista kaupunkia. Alati kuljemme siitä poispäin, mutta mitä kauemmaksi menemme sitä suuremmaksi se kasvaa mielissämme". Ecthelwion käänsi katseensa ystäväänsä. "Hän on kuollut", Ecthelwion sanoi ja äkkiä hänen silmissään oli kyyneleitä. "Celebrimbor on kuollut". "Oletko varma", kysyi Ithilbor ääni kireänä. Ecthelwion nyökkäsi. "Olin kävelemässä, kun tunsin hänen epätoivonsa. Se iski minuun kuin moukari. Ja sitten ei mitään. Hän makaa jossain Eregionin kaduilla, kauniit silmänsä tuijottaen tyhjyyteen. Eivätkä haltiat saa enää koskaan kuulla hänen puhuvan sanoja jotka sytyttävät kaikkien mielen, sanoja jotka saavat meidät uskomaan että paha menee pois ja voimme luoda maailmastamme täydellisen. Poissa on taito joka voisi takoa uudelleen Silmarilit, eikä toista samanlaista nähdä pitkään aikaan maailmassa. Poissa on serkkuni, jota rakastin". Ithilbor katsoi toveriinsa tietämättä mitä sanoa. Hän tiesi että sen täytyi olla totta. "Hän on kuollut, mutta saamamme tehtävä elää", vanhempi haltia sanoi viimein. "Hyvin sanottu. Tehtävä elää. Vaikka jokainen askel joka vie meidät poispäin Eregionista on raskas, sillä kaipaan saada tietää mitä on tapahtunut. Mutta mitä on tapahtunut on tapahtunut. Sille emme voi enää mitään. Jäljelle jää vain kosto, mutta sen täytyy odottaa. Ensin viemme sormuksen ja sitten selvitämme välimme Annatarin kanssa".

Samaan aikaan jossain kaukana etelässä Haldar seisoi yksinäisen nuotion ääressä tuijottaen taivaanrantaan. Hän oli leiriytynyt yöksi matalan kukkulan laella. Eregioniin oli enää päivän matka. Mutta kaukana taivaanrannassa hän näki valtavan savupilven kohoavan ylös taivaalle. Juuri siellä Ost-In-Edhilin piti olla. Haldar ei tiennyt mitä päätellä siitä ja lopulta hän meni herättämään Aränwen. Hän ei tehnyt sitä mielelleen, sillä kokeneella noldolla oli yhä kuumetta. Matkanteko oli Aränwelle todella raskasta. Aränwe avasi silmänsä ja hänen soturin katseensa havaitsi heti savun taivaanrannassa. Katseltuaan hetken hän sanoi. "Olen nähnyt tuollaisen savun ennenkin, kauan sitten kun Feänorin pojat sytyttivät Sirionin suiston satamat tuleen. Ost-In-Edhil palaa". Haldar nyökkäsi. Sitä hän oli pelännytkin, sillä savua oli vaikeaa selittää muuten. "Mitä tehdään", hän kysyi. "Huomenna lähdemme kohti Lindonia", vastasi Aränwe. "Kuljetaan joitakin päiviä luoteeseen ja hankitaan mahdollisimman monta kilometriä meidän ja Eregionin väliin. Sitten levätään ja järjestetään minut taas kuntoon". Haldar nyökkäsi taas ja alkoi muistella Mitheithelin ylityspaikkoja, sillä pääkahlaamot ja silta olisivat luultavasti jo vihollisen valvonnassa.

Viikko sen jälkeen kun saattue oli jättänyt salohaltiat he olivat jo Varjovuorilla. Myöhemmin nämä maat ovat muuttuneet vaarallisiksi matkustaa, mutta silloin lähimmät örkki-asumukset olivat Gundabadilla eikä mikään vaara ei uhannut matkustavaisia. Dagnir osoittautui luotettavaksi oppaaksi ja johti heidät Hyandilin avastamana varmasti kohti Varjovuorten tärkeintä kääpiökaupunkia, jossa asui mahtava kääpiökuningas Borin. Täällä Erestor luovutti juhlallisesti taikasormuksen Borinille ja vetäytyi pariksi tunniksi syrjäiseen kammioon puhumaan kuninkaan kanssa, arvatenkin selittämään sormuksen voimaa ja käyttötapoja. Kääpiöt eivät olisi halunneet heidän jatkavan Kuunvuorille vedoten vaaralliseen ja pitkään matkaan. Lopulta he kuitenkin suostuivat antamaan Ecthelwionille oppaan ja haltiat pääsivät jatkamaan matkaa. Kuunvuoret sijaitsivat hieman yli 200 kilometriä pohjoiseen Varjovuorista. Ilmasto siellä oli kylmä kesälläkin. Kääpiöt olivat kuitenkin tottuneet siihen samoin kuin harvat alueella elävät ihmiset. Kuunvuorten takana avautui ikuisen jään maa. Kun tuuli puhalsi pohjoisesta eivät kääpiöt mielellään poistuneet kaupungeistaan, vaan pysyttelivät sisällä poissa tuulen jäisestä syleilystä. Onneksi nyt oli kesä ja Varjovuorten kääpiöt vakuuttivat että retkikunta ei jäätyisi matkalla. Niin he varustautuivat paksuilla talvivaatteilla ja lähtivät matkaan. Aluksi Erestor epäröi, sillä hänen tehtävänsä oli päättynyt. Ecthelwion kuitenkin huomautti hänelle, että maat Eregionin ympärillä olivat jo täynnä örkkejä, kuten salohaltiat olivat kertoneet. Paluu sinne olisi erittäin vaarallista. Niinpä Erestorin vaihtoehdoksi jäi joko tulla mukaan Kuunvuorille tai palata salohaltioiden luokse. Koska hän oli tunnettu urhoollisuudestaan, hän lähti tietysti muiden mukaan.

POHJOISEMPANA KUIN KOSKAAN

He olivat kulkeneet kaksi päivää varjovuorilta pohjoiseen. Ilma oli kylmenemässä. Illalla saattue pysähtyi suuren kallion taakse tuulen suojaan ja sytytti nuotion lämpimikseen. "Eikö nuotio näy kauas", kysyi nuori Valendil. Echtelwion pudisti päätään. "En usko, että örkkejä voi olla näin kaukana pohjoisessa, sillä etelässä soditaan ja Annatar tarvitsee kaikki soturinsa siellä. Mutta kaiken varalta aletaan pitää kahta vartijaa". Niin he asettuivat makuulle ja katselivat tähtien syttymistä taivaalla. He alkoivat kertoa tarinoita, kuten haltioilla on tapana kun he näkevät kirkkaan tähtitaivaan. Ecthelwion kertoi taruja Gondolinista ja Ithilbor Doriathista. Hän kertoi Berenistä ja heidän entisestä toveristaan Belegistä ja tämän uroteoista. Mutta kaikkein eniten huomiota saivat Dagnirin kertomukset, sillä niitä kukaan muu paitsi Hyandil ei ollut kuullut ennen. "Nimi Dagnir on yleinen salohaltioiden parissa", hän aloitti kertomuksensa. "Sillä eräs kaikkien aikojen suurimmista sankareistamme oli sen niminen. Kauan sitten, kun aika oli toinen ja tähdet kirkkaampia, ennen kuin aurinko ja kuu olivat syttyneet, eli kansamme laajalla alueella aina suuresta merestä etelässä Varjovuoriin asti. Ja myös Eriadorissa oli kansaamme. Se oli autuuden aikaa, jota yhä muistelemme kaihoten. Mutta se ei voi palata. Sillä pimeys astui valtakuntaamme. Hirveitä olentoja tunkeutui Eriadoriin pohjoisesta, ja haltiat pakenivat niiden edellä. Herramme Lenwe kuoli lähtiessään tutkimaan tilannetta, samoin moni urhea soturimme. Silloin Denethor Lenwen poika kokosi Eriadorin haltiat ja johti heidät länteen yli Sinivuorten etsien suojaa muinaisen kuninkaamme Elwen valtakunnasta josta olimme kuulleet huhuja.

Sitten örkit tunkeutuivat myös Anduinin laaksoon. Silloin Hathaldir "urhea", Lenwen sisaren poika, viimein hyväksyi päämiehen arvon ja johti salohaltiat taisteluun näitä hirviöitä vastaan. Mutta kaikki meni pieleen, sillä soturimme yllätettiin sen kahlaamon länsirannalla jossa se ylititte Anduinin. Kaikki olisivat voineet kuolla, mutta Hathaldir kokosi pienen jälkijoukon ja torjui örkkejä kunnes muut ehtivät yli. Koko jälkijoukko sai sitten surmansa, sen jälkeen kun Hathaldir oli omin käsin surmannut 20 örkkiä. Yhä vieläkin lauletaan Hathaldir "urhean" viimeisestä taistelusta, ja itkemme kun siitä kuulemme.

Tämän jälkeen otti johdon Hathaldirin serkku Dagnir, joka sitten sai lisänimen Örkinturma. Sillä serkkunsa vuoksi hän vihasi örkkejä sammumattomalla vihalla. Usein kun hän ei saanut muita mukaansa hän lähti yksin Sumuvuorille örkkejä metsästämään. Nämä pelkäsivät hänen retkiään. Sillä hän oli tappava jousiampuja ja lähitaistelussa salohaltioista vain Hathaldir on ollut vahvempi. Viimein hän sai kansansa rohkaistumaan ja kokosi sotajoukon jonka johti örkkejä vastaan. Saimme suuren voiton- Jäljelle jääneet örkit pakenivat länteen, Beleriandiin. Tuon voiton päivänä, keskellä kesää, pidämme yhä nykyäänkin suuren juhlan ja muistamme Dagnir Örkinturmaa. Mutta voi, niin kuin Hathaldir myös Dagnir kuoli pian, sillä auringon noustua pilaamaan tähtitaivaan saapuivat idästä ihmiset. Kahdelle ensimmäiselle kansalle olimme ystävällisiä ja opetimme heille paljon. Mutta he halusivat jatkaa matkaa ja neuvoimme heille tien Beleriandiin. Kolmas kansa oli muita suurempi ja sotaisa. He ottivat mitä halusivat eivätkä kuunnelleet neuvoja tai kieltoja. Viimein haltiat saivat kyllikseen ja käskivät heidän poistua mailtaan. Ihimiset suuttuivat ja heidän sotajoukkonsa ryösti ja poltti Lenwen kauniin kartanon. Sen oven eteen iskettiin kuoliaaksi Dagnir Örkinturma, mutta ei ennen kuin hän oli koitunut monen ihmisenkin turmaksi. Mutta yhä nykyäänkin on Dagnir suuri sankarimme ja monia lapsia nimetään hänen mukaansa". Näihin Dagnirin sanoihin saattue nukahti ja monet heistä näkivät unta lyhyestä tummasta haltiasta, joka hiipi pitkin vuoria surmaten örkkejä missä vain niitä löysi.

Yöllä Dillian heräsi outoon vaaran tunteeseen. Ennenkuin hän sai edes silmiään auki hänen kätensä oli sulkeutunut miekan kahvan ympärille. Nuori haltia vilkaisi nopeasti ympärilleen. Nuotio oli lähes sammunut, mutta sen luomassa himmeässä valossa saattoi erottaa että vartija ei ollut paikallaan. Missä hän oli? Dillianin silmät alkoivat lopulta tottua pimeään ja hän huomasi hämärän pienen hahmon. Se oli heidän kääpiö oppaansa. Hän oli kumartunut Ecthelwionin ylle. Dillian näki kääpiön käden ojentuvat alas kohti Ecthelwionin kaulaa. Ja silloin Dillian tajusi. Sormus! Hän säntäsi pystyyn paljastaen miekkansa ja syöksyi kohti kääpiötä. Tämä kiljaisi pelosta vai vihasta, Dillian ei tiennyt kummasta, ja veti esiin kirveensä. Samassa Ecthelwion potkaisi kääpiötä maasta, heräten juuri oikealla hetkellä. Kääpiö kaatui ja Dillian iski hänet tajuttomaksi. Dillian ja Ecthelwion vilkaisivat toisiaan. "Mitä teemme hänelle, mokomalle varkaalle", kysyi nuorempi haltia. Kaikki saattueen jäsenet olivat nyt hereillä. "Mitä tapahtui", kysyi Erestor kävellen heidän luokseen, mutta Ecthelwion kohotti kätensä ilmaan hiljaisuuden merkiksi. Kaikki pidättivät hengitystään. Silloin Dillian kuuli sen. Hiljaisen mutta voimistuvan äänen kaukaisuudesta. Kuin siiven iskuja. Yhtäkkiä Echtelwion poimi maasto jousensa ja hänen ilmeensä oli kireä. "Mikä tuo ääni on", kysyi Erestor hiljaisella äänellä. "Olen ennenkin kuullut vastaavaa, kauan sitten", totesi Ecthelwion. Hän tähyili pimeään taivaan rantaan. Ja sitten he näkivät suuren mustan hahmon lähestyvän pimeydestä. Se lensi nopeasti noin viiden metrin korkeudessa ja ääni tuli valtavien siipien iskuista. "Kivikkoon suojaan", huusi Ecthelwion. "Se on lohikäärme". Joukkoon tuli liikettä. Tarttuen aseisiinsa haltiat pinkoivat läheistä kivikkoa kohti.

Ensimmäiset saavuttivat kivikon kun lohikäärme saavutti leiripaikan. Se puhalsi hirvittävän tulimyrskyn leiripaikan ylle ja läheiset puut syttyivät tuleen valaisten pimeyden. Juoksevat hahmot erottuivat selvästi liekkien valossa ja lohikäärme lähti perään, juosten yllättävän vauhdikkaasta ruumiiseen nähden. Ecthelwion kääntyi ja ampui kaksi nuolta sitä kohti. Molemmat osuivat päähän, mutta saivat lohikäärmeen vain suuttumaan. Haltiat suojautuivat kivien taakse tulimyrskyn iskeytyessä heitä kohti. Se meni kivien yli ja he olivat toistaiseksi turvassa. "Jos se nousee ilmaan se voi polttaa meidät", huusi Ecthelwion. Jonkun täytyy uhrautua, ajatteli Dillian puristaen miekkansa kahvaa. Jonkun on pakko uhrautua! Siinä samassa hyppäsi yksi haltia pystyyn. Se oli Galmir. Hänellä oli päättäväinen ilme kasvoillaan. Galmir lähti juoksemaan poispäin lohikäärmeestä. Murahtaen lohikäärme lähti perään. Sen tulinen hengitys poltti Damrodia. Urhea viherhaltia jatkoi juoksuaan. Lohikäärme käänsi selkänsä haltioiden pääjoukolle ja siinä samassa lähimpänä ollut Halen toimi. Tarttuen salohaltoilta saamaansa keihääseen hän ryntäsi lohikäärmettä kohti ja iski lähietäisyydeltä keihään syvälle sen suojattomaan kylkeen. Seurasi tuskanhuuto ja lohikäärme käänsi päänsä. Tappava tuli iskeytyi haarniskattomaan Halliniin, joka jäi sen keskelle.

Mutta lohikäärme oli taas kääntänyt suojattoman kyljen haltioihin. Ecthelwion ja Lindir syöksyivät yhtä aikaa esiin kivien suojasta miekat paljastettuina. Lindir iski lohikäärmettä kaulaan kaksi kertaa. Valtava lisko heilautti silloin päätänsä ja iski haltia sepän kumoon. Tämä lensi päin kiveä ja jäi makaamaan paikoilleen. Mutta silloin Ecthelwion oli paikalla ja iski miekkansa lohikäärmeen silmään. Seurasi hirveä tuskanhuuto ja lohikäärme kohosi siivilleen. Tippuen verta ja visvaa se suuntasi sinne mistä oli tullutkin. Pian se oli kadonnut näkyvistä. "Mahtaako se tulla takaisin", kysyi Erestor kasvot kalpeana. Ecthelwion pudisti päätään. "Se on pahoin haavoittunut, ehkä kuolee haavoihinsa. Se pysyy loitolla meistä tulevaisuudessa vaikka toipuisikin. Lohikäärmeet eivät ole tunnettuja urheudestaan". Dillian veti syvään henkeä. Halen oli kuollut hirveiden liekkien polttama. Lindir oli loukannut jalkansa eikä kyennyt kävelemään. Myös Damrod oli saanut palovammoja, mutta pystyisi kävelemään. "Miten se löysi meidät tässä pimeydessä". kysyi Dillian? " En tiedä", vastasi Ecthelwion. "Mutta pelkään että sillä on jotain tekemistä sormuksen kanssa. Luulen että se vetää pahoja olentoja puoleensa kuin magneetti. Muista miten päättäväisesti örkit kävivät kimppuumme. Ja mistä ne ilmestyivät? myös kääpiö yritti ryöstää sormuksen. Ja nyt lohikäärme. Sormuksessa voi olla muutakin taikaa kuin minulle on kerrottu".

He hautasivat Halenin ja tekivät paarit Lindirille, jota kannettiin mukana. Kääpiö jätettiin tajuttomana leiripaikalle, eikä saattue saanut ikinä tietää miten hänen kävi. Matkaa Kuunvuorille oli vielä pitkälti ja ilman opasta matkanteko kävi vaikeaksi. Etenkin kun mukana oli loukkaantunut jota piti kantaa. Lisäksi ilma kävi kylmemmäksi. Vaikka haltiat kestävät hyvin kylmää olosuhteet olivat pian kurjat. Ecthelwion kuitenkin johti heitä päättäväisesti eteenpäin ja useiden päivien taivalluksen jälkeen he näkivät kaukaisuudessa korkeat vuoret, joiden huiput tavoittelivat taivaita. "Kuunvuoret", sanoi Ecthelwion ylpeänä, tietäen että he olivat ensimmäiset haltiat jotka näkivät vuoret. "Me kestimme kylmän ja nälän. Vielä vähän matkaa niin olemme perillä". Kääpiöiden asumusten löytäminen oli kuitenkin vaikeaa, vaikka he suunnilleen kartalta tiesivätkin missä ne sijaitsivat. Vuoriston rinteet olivat täynnä rotkoja ja matalia huippuja, joiden taakse saattoi kätkeytyä mitä vain. Usein he eksyivät suunnasta ja joutuivat sivuun reitiltään esteiden vuoksi. Harhailtuaan viikon he kuitenkin viimein saivat näkyviinsä suuren portin korkean vuoristolaakson seinämässä. Sen ympärillä oli selviä merkkejä kääpiöistä. Kalliota oli louhittu ja matalia varastoja rakennettu. Kallioon hakattu tie vei etelään, mutta haltiat eivät sitä olleet vuorten juurella löytäneet. Dillian huokaisi helpotuksesta. "Enää pari tuntia", hän sanoi innoissaan Valendilille. "Vain tuon ison kivikon läpi niin pääsemme laaksoon ja tielle. Siitä onkin jo helppoa päästä portille". Valendil nyökkäsi, ja he nostivat Lindirin paarit ylös lähtien liikkeelle. Hitaasti saattue työntyi kivikkoon, jonka keskellä meni polun tapainen. Derufin ja Dagnir kävelivät etummaisina jouset käsissään. Sitten oli viiden metrin väli ja Ecthelwion johti pääjoukkoa. Paarit tulivat näiden perässä. Erestor ja Hyandil pitivät perää. Dillian ei huomannut että mitään oli vialla ennen kuin oli liian myöhäistä. Hän huomasi syrjäsilmällä kuinka levottomilta Tilion ja Damrod näyttivät. Kokeneet soturit tähyilivät silmä kovana kivikkoon saattueen ympärillä ja näyttivät hermostuneilta, kuin aavistellen jotain.

Yhtäkkiä jousen helähdys katkaisi hiljaisuuden. Nuoli iskeytyi Dagnirin käteen ja tämä kaatui älähtäen. Derufin syöksyi lähimmän kiven suojaan suorittaen hienon sukelluksen. Nuoli viuhui hiuksenhienosti hänen ohitseen. Valendil päästi irti paarit ja ryntäsi kohti suojaa. Hänen juoksunsa päättyi huutoon, kun mustapäinen nuoli iskeytyi hänen vatsaansa. Dillian näki miten hän kaatui maahan eikä enää noussut. Muuta hän ei sitten ehtinytkään nähdä, vaan ryhtyi toimimaan. Nuori haltia heitti Lindirin olalleen ja kierähti lähimmän kiven taakse. Hän kuuli lisää jousien helähdyksiä ja viuhuvia nuolia. Dillian kurkisti kiven takaa. Polulla ei ollut enää ketään. Ecthelwion oli suuren kiven takana ja tähyili eteenpäin. "Örkkejä", hän huusi, mutta Dillian ei nähnyt mitään. Hän kuuli hiljaisen äänen ja näki Hyandilin hiipivän aavemaisen taitavasti kiveltä kivelle, suunnaten vasemmalle ja kohti ampujien selustaa. Erestorin suunnalta kuului kiroilua. Dillian näki haltia ritarin kiskovan irti nuolta, joka oli tarttunut hänen haarniskansa nahkasuojukseen.

Samassa kuului taas hiljainen ääni, kun Galmir kierähti kiven yli ja katosi kivikkoon. "Pysykää suojassa", huusi Ecthelwion muille. Hän ampui nuolen kivikkoon edessään, muttei osunut mihinkään. Sitten Dillianin huomio kiinnittyi sivulleen, missä Tilion paikkasi juuri Fuindilia. Tämä oli saanut nuolen käteensä. Damrod juoksi heidän luokseen omasta suojastaan tuoden siteen. Samassa Dillian näki tumman hahmon kohottautuvan kiven takaa pienellä kumpareella heidän edessään ja ampuvan nuolen kohti Damrodia. Örkki myöhästyi ja samassa sekä Ithilborin että Derufinin jouset lauloivat. Örkkiin osui kaksi nuolta.

Lopusta taistelusta Dillian ei nähnyt paljoakaan. Hyandil hiipi yhä suunnallaan ja äkkiä kuului hänen jousensa helähdys. Heti perään seurasi älähdys. Kuollut örkki putosi alas rinnettä kiven takaa. Sitten Dillian näki miten Galmir loikkasi yli suuren kiven ja heilautti keihästään. Se osui johonkin ja kuului tuskan huuto. Samassa toinen tumma hahmo ilmestyi Galmirin takaa ja iski tätä miekalla. Isku osui käteen ja Galmir huusi kivusta, mutta kykeni silti torjumaan jatkoiskun. Samassa Derufin ilmestyi kuin tyhjästä örkin taakse ja iski tämän kuoliaaksi. Sitten hän katosi ja ilmestyi taas kohta. "Niitä oli vain neljä", hän huusi. Valendil oli kuollut väijytyksessä ja Dagnir, Fuindil ja Galmir olivat haavoittuneet. Dillian käveli ylös kivikkoon. Yksi örkeistä oli vielä elossa, mutta teki kuolemaa. "Mitä teitte näin pohjoisessa", kysyi Dillian hiljaa, mietteissään. "Ja miksi yrititte jotain näin epätoivoista. Täytyihän teidän tietää miten siinä kävisi"? Hänen yllätyksekseen örkki vastasi. "Minä olen alipäällikkö Lugdush, sankari", se sanoi tuskaisella äänellä. "Se polttaa mieltäni vieläkin. Sormus...sormus". Örkki kuoli pois, sana sormus huulillaan. Siitä hetkestä lähtien Dillian vihasi kaikkea taikuutta, sillä hän löysi sydämestään tilaa säälille örkkiä kohtaan, jonka jokin vastustamaton voima oli vetänyt kauas pohjoiseen kuolemaan. Ja viemään Valendilin mukanaan.

Saattue luovutti sormuksen Kuunvuorten kuninkaalle Fundinille ja viipyi sitten kääpiöiden luona kaksi kuukautta parannellen haavojaan. Kun pahin talvi oli ohitse he palasivat etelään salohaltioiden luokse ja poimivat Fingilin ja Findalin mukaansa. Sieltä saattue vaelsi yli Sumuvuorten ja palasi Eriadoriin. Ecthelwion oli niin varma Eregionin tuhosta, että he suunnistivat sen sijaan Lindoniin. Heidän poissaollessaan Sauron oli hyökännyt Eregioniin ja tuhonnut valtakunnan. Celebrimbor oli kuollut kaksintaistelussa itsensä Sauronin kanssa. Elrond oli koonnut henkiinjääneet eregionilaiset mukaansa ja vetäytynyt armeijoineen Rhudauriin. Täällä Ecthelwion ja saattue kohtasivat hänet. He opastivatElrondin Imladrisin laaksoon, johon Elrond armeijansa kanssa asettui. Samaan aikaan Gil-galad puolusti Lindonia Sauronia vastaan. Glorfindelilla oli tärkeä rooli puolustuksessa. Hän oppi toimimaan yhdessä Narceksen ja Guilinin kanssa ja kolmisin he johtivat loistavasti Lindonin joukkoja. Aränwe ja Haldar selvisivät matkastaan Lindoniin.