SIR EINION

Hän seisoi paikoillaan antaen ritarien kävellä ohitseen. Komppanian teltat olivat vain muutaman kymmenen metrin päässä. Einionin takana avautui telttojen keskellä Dagorladin taistelukenttä, joka oli yhä ruumiiden peittämä. Koko illan töitä tehtyään oli Eriadorin armeija saanut korjattua pois haavoittuneet sotilaansa. Vihollisen haavoittuneiden kohtelusta oli ollut erimielisyyttä. Jotkut prikaatit olivat tappaneet kaikki viholliset keitä käsiinsä saivat. Luonnollisesti kaikki örkit oli tapettu, tiesi Einion. Joskus hän ihmetteli miten vähän sääliä haltioilta liikeni örkeille. Mikä sen kaiken oli aloittanut? Einion ei tiennyt! Rhunilaisten kanssa jotkut yksiköt olivat epäröineet ja säästäneet kourallisen haavoittuneita, mutta Sauronin musta-asuiset sotilaat oli surmattu, haavoittuneita tai ei. Eniten ongelmia olivat aiheuttaneet Numenoren sotilaat. Yllättäen Gondorin sotilaat eivät heitä säälineet, vaan surmasivat haavoittuneet aikailematta. Einion oli väitellyt asiasta lyhyesti yhden upseerin kanssa, joka oli selittänyt olevansa Ithilienistä, aivan kuin se olisi oikeuttanut kaiken. Einion huokasi. Sota teki heistä kaikista eläimiä! Tai ehkei sentään aivan kaikista. Monet haltioiden yksiköistä olivat ottaneet numenorelaisia vangeiksi ja auttaneet näiden haavoittuneita. Einion tiesi sen olevan järkevää. Eikö näitä saman kansan edustajia voisi helposti saada liittymään Arnorin tai Gondorin joukkoihin?

Mutta nyt päivän työ oli viimein ohi. He olivat taistelleet ja raataneet koko päivän. Edes veteraanit eivät muistaneet toista niin kauheaa päivää. Einion tunsi olonsa tyhjäksi. Hänen mielessään oli noussut uusi päätös. Hän oli ritari eikä ikinä muuksi muuttuisi. Mutta hän halusi tasapainottaa tappamista kouluttautumalla parantajaksi. Hän halusi myös auttaa muita. Enää ei yksikään lapsuudentoveri saisi vuotaa kuiviin sir Einionin sylissä, tämän joutuessa vain katselemaan avuttomana!

Einion vilkaisi tuskissaan ympärilleen. Yksinäinen ratsastaja lähestyi komppanian telttoja. Einion tunnisti heti aliruhtinas Narceksen, Eriadorin armeijan esikuntapäällikön. Tämä katseli hetken ympärilleen, mutta lähestyi sitten Einionia. ”Sir Einion”, Narces tervehti ilmeettömänä. Einionia ihmetytti Narceksen lähes taianomainen kyky muistaa aina kaikkien tapaamiensa henkilöiden nimet. ”Missä on sir Darchas”? Einion kohautti olkapäitään. ”En ole nähnyt häntä yli tuntiin, herra”, vastasi Einion totuudenmukaisesti. ”Luulen hänen menneen tapaamaan herraamme ruhtinas Galendilia”. Narces rypisti otsaansa näyttäen tyytymättömältä. ”Sepä merkillistä”, aliruhtinas kommentoi lopulta. ”Mutta epäilemättä hänellä on syynsä. Siispä, sir Einion, määrää viisi ritariasi ilmoittautumaan heti Arnorin kaartinratsuväen komentajalle valmiina taisteluun ja nopeaan ratsastukseen. Haluan kokeneita ritareita ratsuväkemme tueksi, kun he marssivat”.

Einion katsoi hämmästyneenä aliruhtinaaseen. Vieläkö heiltä vaadittiin lisää kestämistä? ”Marssivat mihin, herra”, kysyi Einion varovasti. ”Osgiliathiin”, vastasi Narces ja hänen silmissään oli äkkiä ahne kiilto. Aliruhtinas oli juuri voittanut ehkä historian suurimman taistelun, mutta halusi jo lisää. Paljon lisää. ”Sotaonni ei seuraa niitä jotka epäröivät, sir Einion”, huomautti Narces. ”Meidän on toimittava nyt, kun voimme saada vihollisen Osgiliathin joukot ansaan. He eivät vielä tiedä voitostamme. Koko ratsuväki marssii heti”!

Einion veti syvään henkeä. Missä oli Darchas, kun häntä tarvittiin? Einion olisi vain halunnut kaatua telttavuoteelleen ja nukkua. Hän tiesi mitä Darchas olisi tehnyt. Kapteeni olisi tarttunut innolla tähän uuteen tilaisuuteen päästä käsiksi vihaamiinsa numenorelaisiin. Mutta Einion ei ollut Darchas. Kapteenin poissaollessa hänellä oli komento. Hän huokasi syvään, tietäen mitä hänen täytyi tehdä. ”Herra, minun täytyy protestoida”, kuuli Einion äänensä sanovan. Uskalsiko hän nousta mahtavaa Narcesta vastaan? Näköjään uskalsi. ”Komppania on ollut taistelussa pidempään kuin yksikään muu yksikkö. Lisäksi olimme pahimmassa mahdollisessa paikassa. Herra, mieheni ovat lopussa. He tarvitsevat lepoa, ne keitä on jäljellä. Yli puolet komppaniasta on kuolleita tai haavoittuneita. Tiedätte enemmän kuin hyvin, että sellaiset menetykset katsotaan lamauttaviksi. En tiedä voidaanko ritareiltani vaatia enempää tänään”!

Narces avasi suunsa vastatakseen vihaisesti, mutta hillitsi sitten itsensä. ”Kapteeni Mardelonilla ei ollut moisia epäilyksiä tai tekosyitä”, vastasi Narces viimein. ”Mutta hänen urheutensa onkin yleisesti tunnettua. Muista sir Einion, että hyvän komentajan on ratkaisevalla hetkellä oltava säälimätön miehiään kohtaan. Muuten ei tuloksia voi tulla. Väärällä hetkellä liiasta pehmeydestä voi koitua pahoja seuraamuksia. Hyvä komentaja tietää milloin huolehtii joukoistaan ja milloin taistelee”.

Einion oli väsynyt pitkän päivän päätteeksi ja katkera kapteenilleen, joka oli taas jättänyt hänet pulaan. Muuten hän ei olisi ikinä vastannut niin kuin vastasi. Myöhemmin Kultaisen Kukan ritarit usein mainitsivat tämän hetken yhtenä niistä, jolloin tulevaisuus muuttuu hurjasti vain muutaman harkitsemattoman sanan vuoksi. ”Minun ei tarvitse tietää, herra. Minä EN ole komentaja”, huudahti Einion. Narces nyökkäsi, säilyttäen kuuluisan itsehillintänsä. ”Näen sen, ritari”, hän vastasi. ”Eikä teistä koskaan komentajaa tulekaan. Määrätkää ritarit heti matkaan, herra”!

Einion teki väsyneesti kunniaa kun Narces ratsasti pois. Sitten hän kääntyi sir Myndagenin puoleen. ”Tee vielä tänään komppanian menetyslista valmiiksi”, hän komensi joukkueenjohtajaa. ”Päämaja alkaa kuitenkin kysellä sitä ennen huomista”. Myndagen nyökkäsi. ”Entä ne viisi ritaria, jotka Narces komensi lähetettäväksi”, hän kysyi. ”Minä menen itse”, vastasi Einion. ”En voi komentaa ketään muutakaan. Se ei olisi reilua”. Myndagen katsoi Einioniin ja lausui viimein kysymyksen, joka oli ollut hänen mielessään jo monen tunnin ajan. ”Entä Darchas”, hän kysyi. ”Näitkö hänen silmänsä, Einion? Mitä hänelle tapahtui”? Einion kohautti väsyneesti olkapäitään. ”En tiedä”, hän vastasi. ”Mutta minua pelottaa, Myndagen. Minua pelottaa, että menetimme tänään sekä Lucianin että Darchasin. Minua pelottaa tulevaisuus, enkä tiedä miksi”. Sen sanottuaan Einion käveli pois, etsimään neljää vapaaehtoista ratsastamaan hänen kanssaan Osgiliathiin!

Dagorladin suuren voiton jälkeen näytti lähitulevaisuudessa kaikki olevan mahdollista. Ensi järkytyksestä toivuttuaan valtasi optimismi armeijan. Kovia menetyksiä oli kärsitty, mutta vihollinen oli lyöty ja sota voitettaisiin. Suuriin odotuksiin nähden seuraavat kuukaudet olivat kuitenkin pettymys. Suuri osa sotilaista muisti noista päivistä jälkeenpäin vain tylsän palveluksen leirissä ja hitaasti tiivistyvän Morannonin piirityksen. Päävastuu piirityksestä oli kuningas Anarionin komentamalla Gondorin siirtoarmeijalla, joka oli kärsinyt lievimmät menetykset Dagorladilla. Muut joukot tukivat heitä samalla leväten ja parantaen haavojaan. Amdirin salohaltioiden jälkeen Arnorin divisioona, Lindonin divisioona ja Imladrisin divisioona olivat kärsineet kovimmat menetykset. Ne eivät joutuneet lainkaan mukaan piiritykseen.

Tylsän leirielämän keskellä Osgiliathin retkeen osallistuneita kuunneltiin mielenkiinnolla, sillä heillä oli jännittävä tarina kerrottavanaan. Einion muisti tuolta retkeltä ennen kaikkea väsymyksen, jota hän tunsi. He olivat taittaneet matkan Osgiliathiin nopeasti, mutta joku oli taittanut sen nopeammin. Tappionsakin hetkellä Haldimir ”kaunis” oli ehtinyt ajatella ja lähetti oli ehtinyt perille ennen Eriadorin armeijan ratsuväkeä. Prinssi Elendurin komentama ratsuväki saapui Osgiliathin tien risteykseen kun vihollinen oli evakuoimassa joukkojaan täyttä vauhtia kohti Minas Ithiliä. Suuri osa armeijasta oli jo turvassa, mutta ratsuväki sai silti hyvän saaliin. Etujoukkona toiminut pohjalainen kevyt ratsuväki näki edessään jalkaväen suojaamana vihollisen kuormaston ja hyökkäsi suinpäin sen kimppuun yrittäen sulkea tienristeyksen. Vihollisen jalkaväki muodosti kuitenkin tiiviin rivistön ja torjui ratsumiesten hätäisen iskun.

Silloin osoittautui miten älykäs Narces oli ollut lähettäessään mukaan joitakin ritareita. Parinkymmenen raskaasti haarniskoidun ritarin joukko näki tilanteen ja kuningas Ereinionin talonväen nuori sir Agamor etummaisena he rysäyttivät suoraan läpi keihäsmuurista murtaen vihollisen linjan. Einion oli mukana ja teki oman osuutensa, mutta hänen kertomuksessaan ei ollut samaa intoa kuin muiden samaa kertovien, kun hän kuvasi miten ratsuväki oli sitten tunkeutunut syntyneeseen aukkoon ja repinyt vihollisen puolustuksen hajalle. Kun Osgiliathin varuskunta oli liittynyt mukaan taisteluun oli noin 2000 vihollista surmattu ja suuri osa kuormastosta vallattu. Se oli hyvä saalis, mutta ei läheskään niin hyvä kuin Narces oli toivonut. Silti Osgiliathin reitti oli nyt avattu ja Eriadorin armeijan huolto turvattu. Se sai vihdoin hymyn myös Narceksen vakaville kasvoille.

Haldimir ”kaunis” sen sijaan ei hymyillyt, katsellessaan Morannonin muurilta alas Dagorladille, joka vielä taistelua seuranneena päivänä oli täynnä ruumiita. Siellä makasivat miehet, joiden johdossa hän oli halunnut perustaa uudelleen Numenoren valtakunnan. He olivat kaatuneet ja heidän kanssaan kaatuivat kaikki Haldimirin unelmat. Se oli ohi ja sotaruhtinas tiesi asian paremmin kuin kukaan muu. Endrazor puhui yhä täydennyksistä ja hyökkäyksistä ja Nazgulien herra uhkasi herransa vihalla epäröiviä. Mutta Ausir ”kirottu” oli käynyt hiljaiseksi ja mietteliääksi. Muut eivät asiasta mitään päätelleet, mutta Haldimir tiesi paremmin. Se ei ollut merkki kirotun prinssin kärsimästä tappiosta, vaan siitä että tämä haisteli uusia tuulia. Ikuinen selviytyjä mietti jo seuraavaa liikettään ja niin mietti Haldimirkin. Mutta hän ei miettinyt kauaa. Siksi he seisoivat nyt Morannonin muurilla kuuloetäisyyden päässä kenestäkään muusta.

Haldimirin seurassa oli uskollinen adjutantti Nolmel, komentaja Wendeher sekä uusi virkaatekevä esikuntapäällikkö Dalengaz. Hän luotti heihin kaikkiin kuin vuoreen. Haldimir oli juuri komentanut Wendeherin ottamaan kolme vakinaista prikaatia komentoonsa ja marssimaan Umbariin. Komentaja Dalengaz ottaisi hänen paikkansa Haldimirin viereltä. ”Herra, en ymmärrä”, huudahti Wendeher. Jonakin päivänä komentaja olisi sotilaallinen nero, tiesi Haldimir, mutta ei vielä pitkään aikaan. ”Wendeher, meidät on lyöty”, totesi Haldimir. ”Antamassani kirjeessä on ohjeet kenraali Mehtamirille, jossa sanon hänelle saman. Me emme käännä tätä tilannetta enää voitoksi. On aika tunnustaa tosiasiat. Parhaat joukkomme ovat kuolleet ja vihollinen on voittoisana taistelukentällä. Heidän komentajansa ja joukkonsa ovat todistaneet kykynsä. Tästä tulee nyt piiritys, jota emme voi voittaa”.

”Emme ainakaan jos lähetämme suuren osan jäljelle jääneistä vakinaisista pois, herra”, huudahti Dolengaz, jota varuskunnan heikentäminen huolestutti suuresti. ”Ne kolme prikaatia eivät voi enää pelastaa meitä täällä”, vastasi Haldimir. Vihdoin, pitkän epäröinnin jälkeen hänen mielensä oli kirkas. Hän näki jälleen selvän tien edessään. Hän tiesi jälleen mitä teki. ”Mutta ne pelastavat Umbarin. Kuunnelkaa minua. Toiveemme ovat valuneet tyhjiin. Mutta yhä voi Numenore periä voiton. Me emme vain pääse sitä juhlimaan. Meidän on aika kuolla taistellen täällä. Mitä pidempään pitää Morannon puolensa ja vihollisia kaatuu näiden muurien edessä, sitä paremmat mahdollisuudet on Umbarilla selviytyä. Me taistelemme loppuun asti kunnian ja maan puolesta. Me kaadumme ja sitten kaatuu Sauron, mutta Umbar ei kaadu. Wendeher vahvistaa kaupunkiamme vakinaisilla. Mehtamir tietää mitä tehdä, kunhan saa ohjeeni. Kun Barad Dur kukistuu on vihollinen niin väsynyt ja kulunut, ettei pysty marssimaan Umbaria vastaan”.

Wendeher nyökkäsi. ”Kunnian ja maan puolesta”, hän toisti. ”Mutta miten pitkään säilyy Umbar, kun vihollinen on levännyt ja koonnut voimiaan”? Haldimir hymyili. ”Vihollisen suuri liittouma ei tule säilymään. Sen lupaan. Se hajoaa kun Sauron ja minä kuolemme. Vain meidän uhkamme pitää haltiat liitossa mukana. He eivät marssi Umbaria vastaan. Gondorin kanssa meillä on ikuinen sota, mutta nyt meillä on Ulrad mahtavine puolustusmuureineen ja kaupallisine resursseineen. Kenraali Mehtamirin ja sinun, Wendeher, täytyy pitää kaupungista kiinni mihin hintaa tahansa. Samoin Harnenin kahlaamosta. Kahlaamo on avain Umbariin ja Ulrad on avain Etelä-Gondoriin. Kun meillä on Etelä-Gondor voimme katkaista liikenteen Anduinilla ja siten saada Gondor kuristusotteeseen. Muista se Wendeher, kun minua ei enää ole. Ulrad on avain Gondorin herruuteen. Numenoren siirtokunnat voidaan yhä yhdistää. Unelma elää, mutta jonkun muun täytyy se toteuttaa. Minä taistelen täällä loppuun asti”. Komentajat nyökkäsivät sanattomina. He saattoivat tuntea Haldimirin katkeruuden. Jos hän olisi saanut johtaa taistelua mielensä mukaan, eivätkö he silloin olisi juhlineet voittoa? Mutta ei, Nazgulien herra ja Ausir olivat vaatineet taistelua. Yhtä paljon heidän typeryytensä kuin Guilinin ja Narceksen taito oli kukistanut kuninkaallisen armeijan. He näkivät sen Haldimirin olemuksesta. Heidät oli kukistettu! Sotaruhtinaan silmissä loisti yhä taistelun tuli, mutta tämän olemus oli hivenen kumara ja väsynyt. Näytti melkein kuin sotaruhtinas olisi viime päivinä painunut kasaan taakkansa alla.

ARMEIJAN ESIKUNTAA TÄYDENNETÄÄN

Noina tylsinä piirityksen kuukausina yksi sotilaiden suuri kiinnostuksen aihe oli juoruaminen. Tärkeimpiä aiheita oli armeijan esikunta. Kaksi komentoupseeria oli kaatunut, samoin kaksi vanhempaa upseeria ja useita nuorempia. Heidän piti korvata. Samoin joitakin divisioonan komentajia oli kuollut tai haavoittunut. Esimerkiksi Lindonin divisioonan tapauksessa varakomentaja Erendur komensi nyt divisioonaa, mutta kuka toimisi varakomentajana? Näitä kysymyksiä sotilaat pohtivat iltaisin leiritulillaan. Jokaisella oli omat suosikkinsa joita he puolustivat kiivaasti. Se toi mielenkiintoa tylsään palvelukseen.

Yksi tavoitelluimmista paikoista oli Lindonin divisioonan varakomentajan virka. Divisioona oli tunnustetusti armeijan paras, eikä kukaan osannut sanoa pitkäänkö Gildor Inglorion olisi poissa palveluksesta. Siksi armeijan esikunta ei saanut rauhassa miettiä kuka viran saisi, vaan halukkaita upseereita ilmoittautui jatkuvasti.

Yksi kiinnostuneista oli Vihersataman ruhtinas Gellan, joka eräänä päivänä tapasi herransa Galendilin tämän teltan edustalla. ”Herra, voinko puhua kanssanne hetken”, kysyi Gellan kunnioittavasti. Hän oli Galendilin aliruhtinas! Galendil katsoi kysyvästi suojattiaan, joka oli palvellut häntä uskollisesti jo pitkän ajan. ”Mitä on mielessäsi, Gellan”, hän kysyi mietteliäänä. ”Haluaisin hakea paikkaa Lindonin divisioonan varakomentajaksi”, totesi Gellan suoraan. ”Virka on hyvä ja mielestäni olen enemmän kuin pätevä. Toivoisin että te suosittelisitte minua ja ajaisitte asiaa puolestani esikunnassa, herra”. Galendil katsoi pitkään aliruhtinastaan. Tällä oli siis omia kunnianhimoisia suunnitelmia? Tämä ei ollut juolahtanut ruhtinaan mieleen aiemmin. Niin, Gellan oli kyllä pätevä, mutta missä hän palvelisi parhaiten herransa etua. Sitä mietti Galendil tuona hetkenä.

”Olen kuullut, että ruhtinas Erendur haluaisi oman talonväkensä kapteenin, sir Mardelonin, tuohon virkaan”, tuumi Galendil viimein. ”Erendur on ystävämme. Meidän pitäisi tukea häntä tässä asiassa. Sitä paitsi Mardelon on palvellut pitkään ja uskollisesti. On aika hänenkin yletä urallaan”! Gellanin silmät välähtivät. Aika Mardelonin yletä? Entä Gellan sitten? Eikö hän ollut palvellut pitkään ja ansioituneesti? ”Herra, kenties teidän pitäisi ennemmin ajaa omien uskollisten alaistenne asiaa, eikä Erendurin”, totesi Gellan tiukasti. ”Onko sir Mardelon muka minua pätevämpi tai ansioituneempi? Missä ovat sukulaiseni ja ystäväni kun heitä tarvitsen”?

Galendil pudisti päätään. ”Ajattelet liiaksi itseäsi, ruhtinas Gellan”, hän totesi hurskaasti. ”Minulle olet vannonut uskollisuutta, että Lindonille tai itsellesi. Tuo vala sitoo sinua ja vain kuninkaallinen edikti voi sinut siitä vapauttaa. Sinun siis tulee ajatella minun etuani, eikä omia itsekkäitä toiveitasi. Hillitse ahneutesi, Gellan. En voi sallia sinun siirtyvän Lindonin divisioonaan. Tarvitsen sinut armeijan päämajassa, sillä muuten on vaikutusvaltani siellä vain vähäinen. Sinä olet edustajani siellä, ja haluan sinun pysyvän esikunnassa sodan loppuun asti. Älä siis enää mainitse toiveistasi siirtyä muualle. Minä en halua kuulla asiasta enää”.

Gellan kumarsi kohteliaasti ja poistui. Mutta hänen sisällään kiehui. Millaista herraa hän oikein palveli? Eikö mikään loukkaus ollut kylliksi? Mutta nyt Vihersataman Gellan tunsi ruhtinas Galendilin. Jonakin päivänä tämä vielä katuisi rikkomuksiaan Gellania vastaan. Sillä aliruhtinaan velvollisuus oli huolehtia herransa edusta ja herran velvollisuus puolustaa aliruhtinastaan ja ajaa tämän etua. Milloin oli Galendil ajanut hänen etuaan? Ei milloinkaan! Siinä oli kylliksi syytä heidän suhteensa purkamiseen, kunhan sota päättyisi! Silloin Galendil vielä katuisi!

Samana päivänä myös toinen Galendilin enemmän kuin pätevistä alaisista tapasi hänet. Sir Darchas, talonväen kapteeni, oli täynnä intoa tavatessaan herransa. Vain yksi asia saattoi voittaa hänen kostonhimonsa, ja se oli kunnianhimo. Päämajassa hän voisi oikeasti vaikuttaa asoihin. Miksi ei hänestä voisi tulla uusi marssi-upseeri kuolleen Ornendilin tilalle? Kuka voisi paremmin pitää armeijan liikkeessä ja valvoa sen marssia? Ja kun armeija oli paikoillaan, kuten nyt, voisi hän saada itsenäisiä tehtäviä kuten Maitren ja Annael olivat saaneet Dagorladilla. Sir Darchas näki jo suuren tulevaisuuden edessään. Vain taivas oli rajana moisen taidon ja älyn edessä! Galendil asettui lämpimästi tukemaan kunnianhimoisen alaisensa pyrkimyksiä. Tämä antoi hänelle uuden mahdollisuuden lisätä vaikutusvaltaansa päämajassa, nyt kun Vihersataman Gellanin harhaiset haaveet oli korjattu.

Darchas pisti heti toimeksi. Vielä samana päivänä hän lähti käymään päämajassa henkilökohtaisesti. Sir Einion näki hänen lähtevän ja kiiruhti kapteeninsa perään, haluten tietää mihin tämä meni. ”Herra, mihin olette matkalla”, huudahti Einion pysäyttäen komentajansa. Tämä kääntyi katsomaan ritariin hieman närkästyneenä. ”Olenko minä vastuussa menemisistäni sinulle, sir Einion”, hän kysyi luoden sysimustien silmiensä oudon katseen ritariin. Einion kesti tuon katseen värähtämättä. ”Suo anteeksi, kapteeni, mutta liian usein olen joutunut kertomaan divisioonan komentajalle etten tiedä missä olet, kun hän on vieraillut komppaniassa”. Darchas nyökkäsi hivenen myötämielisempänä. Hän oli todellakin ollut paljon poissa viime päivinä. Kapteeni oli huomannut, että Gondorin armeijan etuvartioissa tapahtui aina jotakin. Nyt hän vietti useita tunteja joka päivä siellä. Etuvartiot olivat ainoa paikka jossa hän saattoi päästä vihollisen kimppuun. Darchas ei mahtanut asialle mitään. Palava viha vihollista kohtaan ajoi häntä. Surmattu sir Lucian vaati kostoa, ja sen Darchas tarjoaisi!

”Menen päämajassa käymään”, selitti Darchas viimein. ”Aion hakea paikkaa päämajan esikuntaupseerina. Siellä on useita paikkoja avoinna. Voisin tehdä siellä paljon enemmän vihollisen lyömiseksi kuin täällä”, lisäsi Darchas selitykseksi. Vaikka mitäpä hänen tarvitsi toimiaan selitellä Einionille. Tämä oli hänen lapsuudentoverinsa ja alaisensa, mutta ei mitään muuta. ”Niin pian heidän kuoltuaan”, mietti Einion ääneen. ”Niin pian. Varo, herra, ettet esitä liian innokasta”! Omituinen tunne oli saamassa vallan Einionissa. Niin kuin silloin kun hän oli nähnyt unta Lucianin kuolemasta. Omituinen kohtalokas tunne, että asiat juoksivat eteenpäin omalla painollaan, eikä kukaan voisi niitä pysäyttää. Jos ei kukaan estäisi Darchasia, niin...niin mitä?

Kuin sumun läpi Einion kuuli sir Darchasin ärtyneen äänen. ”Virat jaetaan nyt, Einion. Ei niitä voi odottaa. Jos ikinä aikoo saavuttaa mitään, täytyy toimia silloin kun on tilaisuus”. Mutta Einion ei kuunnellut. Hän oli jossakin muualla, ja myös Darchas tajusi sen. ”Jos et menisi, Darchas”, sanoi Einion omituisella äänellä, lähes kuin joku muu olisi puhunut hänen kauttaan. ”Jospa jäisit tänne meidän kanssamme. Sinun ei tarvitse tehdä sitä”! Darchasia kylmäsi. Einion oli äkkiä aivan erilainen. Hän muisti miten lapsena he olivat olleet joella kalastamassa, kun Einion oli äkkiä jähmettynyt ja sanonut hetken kuluttua, että heidän pitäisi heti palata kylään. Kun he ehtivät kotiin oli Darchasin isä kuollut metsästysonnettomuudessa.

Darchas veti syvään henkeä. Hän tunsi omituista epäröintiä. ”Miksi sanoit niin, Einion”, hän kysyi. Einion hätkähti. ”En tiedä”, hän vastasi epävarmasti. ”En todellakaan tiedä. Mutta ole varovainen, Darchas. Älä koveta sydäntäsi, vaikka Lucian kuolikin. Se ei ole hyvä tie valita”. Darchas kohottautui täyteen pituuteensa. Hän ei ymmärtänyt tätä keskustelua. Epäröinnin hetki oli ohi. Puhui Einion mistä tahansa, se ei kiinnostanut Darchasia. Hän kyllä tiesi mitä teki! ”Minulla ei ole enää sydäntä, Einion”, vastasi Darchas tylysti. ”Se on revitty irti rinnastani. Pidä siis synkät ennustuksesi”. Darchas käänsi selkänsä ja lähti harppomaan kohti päämajaa. Einion seurasi hänen menoaan ja hänen sydäntään kylmäsi. Oliko jotakin merkittävää tapahtunut juuri, hän ihmetteli? Ja jos oli, niin mitä? Mutta vastausta ei ollut. Oli vain epäilys!

Darchas tiesi mitä teki. Hän tarvitsi jonkun esikunnan upseerin puhumaan puolestaan. Kapteeni tiesi juuri oikean henkilön siihen. Hän ei ollut viettänyt koko lapsuuttaan Harmaametsän seudulla Einionin ja muiden kylän lasten seurassa. Darchasin sukulaisia asui Dinladen seuduilla, ja siellä hän oli tutustunut saman ikäiseen haltiaan nimeltä Delemir. Tämä oli itsensä Narceksen läheinen sukulainen. Sellainen ystävyys saattoi nyt olla tärkeä Darchasille. Niinpä hän meni ensiksi tapaamaan Delemiriä. Darchas oli aina välillä sotaretken aikana harjoitellut miekkailua Delemirin kanssa. Darchas oli tietysti paljon parempi, mutta myös Delemir oli kyvykäs. Heidän välillään oli jotakin kunnioituksen ja ystävyyden tapaista. Tuohon ystävyyteen vetosi nyt Darchas, pyytäen Delemiriä puhumaan puolestaan aliruhtinas Narcekselle. Tämän Delemir lupasi tehdä.

Koko asiasta ei sitten kuultu mitään muutamaan päivään. Einion oli kiireinen komppanian asioiden kanssa, eikä ehtinyt paljoa ajatella. Ruhtinas Erendur ja divisioonan väliaikainen varakomentaja, sir Mardelon, häiritsivät häntä jatkuvilla vierailuilla ja tehtävillä. Einion muisti Darchasin suuret haaveet vasta kun näki tämän palaavan raivoissaan uudelta vierailultaan päämajasta. Kapteenin silmät leimusivat vihasta. ”Herra, mitä on tapahtunut”, kysyi Einion. Darchas vapisi raivosta. ”Minut on petetty. Se on tapahtunut. Ne kirotut päämajan juonittelijat! Tätä en tule ikinä unohtamaan. En IKINÄ”!

”Et saanut tavoittelemaasi virkaa”, kysyi Einion varovasti. ”EN”, huusi Darchas ja paiskasi kypäränsä lähintä telttaa päin. ”Ja minä tiedän kyllä miksi. Minä tiedän kuka tämän kaiken sai aikaan”! ”Mitä tarkoitat”, ihmetteli Einion. ”DELEMIR”, sihahti Darchas. ”Hän on ollut aina kateellinen minulle, koska olen parempi. Hän lupasi puhua puolestani sukulaiselleen Narcekselle. Mutta nyt kuulin, että Gondorin Alcamir on saanut marssiupseerin viran, ja kuningas Galadhilin esitaistelija Talwe on nimetty Alcamirin tilalle vanhemmaksi upseeriksi. Eikä siinä kaikki. Ruhtinas Galendil tiesi kertoa, että KUKAAN ei ollut puhunut minun puolestani päämajassa. Sen sijaan joku nuorempi upseeri oli puhunut kiivaasti minua vastaan. Se oli kaatanut mahdollisuuteni. Ei ole vaikea arvata kuka puhui minua vastaan. Se kirottu Delemir. Mutta hän maksaa tämän vielä, vaikka siihen kuluisi kolmetuhatta vuotta. Hän maksaa”!

Einion hämmästyi Darchasin mustaa vihaa. Kenties Delemir oli puhunut häntä vastaan, mutta eikö Darchas itse ollut antanut itsestään viime viikkoina huonon kuvan? Nyt kapteeni tuntui unohtaneen sen täysin. Silti, rauhoitellessaan Darchasia tuona iltana Einion tajusi, että nuori Delemir oli saanut ikuisen vihamiehen. Oli tämä puhunut Darchasia vastaan tai ei, ainakin hän oli pettänyt lupauksensa tukea tätä. Ja Darchas ei ikinä unohtanut häntä vastaan rikkoneita. Ei ikinä!

Einion ei voinut olla ihmettelemättä mitä oikein oli tapahtunut. Mutta sitä hän ei ikinä saanut selville. Tuona päivänä päämajassa oltiin käyty melkoinen väittely. Ruhtinas Galendil oli pistänyt kaiken peliin alaisensa puolesta. Hän oli puhunut Guilinille, joka oli helppo taivuttaa Darchasin asian puolelle. Kun Narces oli vedonnut siihen, että marssiupseerin virkaan pitäisi nimittää ihminen, oli Galendil kääntynyt Ereinionin ja Elendilin puoleen. Nämä olivat sitten käyneet päämajassa ja todenneet, että vaikka viran täyttö oli toki päämajan oma asia, ei tässä asiassa pitänyt ottaa huomioon mitään muuta kuin hakija pätevyys.

Niinpä sotaruhtinas Guilin asettui jälleen päättäväisesti tukemaan sir Darchasia, jonka kyvyistä hänellä oli erittäin positiivinen kuva. Ruhtinas Glorfindel asettui yhtä päättäväisesti vastustamaan. Darchas uutena marssiupseerina ei tullut kysymykseenkään, eikä hänen nimityksensä vanhemmaksi upseeriksikaan ollut toivottavaa. Mutta kysyttäessä perusteluja ei Glorfindel sanonut paljoa. Tämä ei vakuuttanut aliruhtinas Narcesta, jonka kanta oli nyt ratkaiseva. Hän halusi toimia tosiasioiden pohjalta. Kumpi oli pätevämpi? Enemmän kuin hyvin tunsi Narces komentaja Alcamirin ja tämän kyvyt, mutta entä sir Darchas? Narces tiedusteli kuka voisi päämajassa tuntea Darchasin ja arvioida tämän kykyjä. Silloin kävi ilmi että Vihersataman Gellan tunsi tämän ja oli Dagorladin aikana ollut hyvässä asemassa arvioidakseen Darchasin toimia.

Niin Narces lähti puhumaan asiasta Gellanin kanssa, ajatellen tämän puoltavan Darchasia. Olivathan he kumpikin ruhtinas Galendilin seuraajia. Mutta Narceksen hämmästykseksi Gellanilla ei ollut juuri hyvää sanottavaa sir Darchasista. Tämä oli kiivas ja äkkipikainen luonne, jonka kunnianhimon ylitti vain hänen pitkävihaisuutensa. Kun tähän lisättiin vielä Darchasin ylpeys ja joustamattomuus, ei Gellan todellakaan voinut suositella häntä. Ja mitä Dagorladiin tuli, oli Gellan todellakin ollut hyvässä asemassa nähdäkseen Darchasin komppanian taistelun. Sir Lucianin kuoltua oli Darchas sulkeutunut itseensä jättäen komppaniansa vaille komentoa. Tämä oli lähes koitunut näiden tuhoksi, kunnes sir Einion oli ottanut komennon. Darchas oli taistellut sankarillisisti, mutta komppaniaansa hän ei ollut johtanut juuri lainkaan. Halusiko Narces sellaisen henkilön armeijan komentoupseeriksi? Tuskinpa vain! Mitä Gellaniin tuli, hänen mielestään Narceksen kannattaisi ennemmin ylentää Alcamir. Komentajan korvaajaksi kävisi Darchasia paljon paremmin vaikka tämän komppanian varakomentaja Einion, joka oli osoittanut Dagorladilla kykynsä ja älynsä. Mutta silloin aliruhtinas Narces pudisti päätään. ”Minä tunnen tämän Einionin”, vastasi aliruhtinas. ”Hän epäilee kaikkea, jopa itseään. Häneltä puuttuu taito komentaa. Älä suosittele häntä, ruhtinas Gellan. Se ei ole viisasta. Mutta minä kuulen mitä sanot sir Darchasista”.

Narces palasi komentotelttaan päätöksen tehneenä, sillä niin vakuuttavasti oli ruhtinas Gellan puhunut. Matkalla hänen serkkunsa poika Delemir kohtasi hänet haluten puhua marssiupseerin virasta, johon hän tiesi sopivan henkilön. Narces ei halunnut kuunnella, mutta Delemir ei antanut periksi. Silloin Narces viimein kiivastui ja totesi, ”unohda se, Delemir. Minä olen jo päättänyt asian. En halua keskustalla asiasta enää”. Delemirin oli pakko poistua puhumatta Narceksen kanssa, joka sitten nimitti Alcamirin virkaan. Niin kaikki kävi tuona päivänä, mutta Einion tai Darchas eivät saanut sitä koskaan tietää, sillä Narces ja Gellan eivät asiasta milloinkaan puhuneet.

MORANNON: HYÖKKÄYS ALKAA

Narces katseli pimeyden keskellä edessään kohoavaa mustaa muuria. Se oli hallinnut heidän elämäänsä jo kuukausia. Miten päästä tuon muurin yli? Mordorin musta portti oli totisesti mahtava este! Hitaasti mutta varmasti Eriadorin armeija oli tiivistänyt asemiaan muurin edustalla kaivautuen lähemmäksi ja lähemmäksi, ampuen samalla kokoajan katapulteilla vihollisen asemia. Samalla armeija oli huolellisesti valmistellut rynnäkköä, odottaen oikeaa hetkeä. Tuo hetki oli viimein tullut. Edellisenä päivänä oli kokonainen Numenoren vakinaisten pataljoona tehnyt uloshyökkäyksen pyrkien katapulttien kimppuun. Se kertoi vihollisen epätoivosta. Gondorin Anarion oli reagoinut nopeasti ja pysäyttänyt vihollisen. Heidät oli saarrettu avoimelle maalle ja tuhottu. Myöhään illalla oli sitten tapahtunut se mitä koko armeija oli toivonut jo viikkojen ajan. Katapulttien ammusten sateessa oli Morannonin mahtavan muurin keskiosa viimein romahtanut muodostaen loivan kivisen rinteen linnakkeen sisään. Laajan sortuman oikealle puolelle oli lisäksi syntynyt pienempi murtuma, josta päättäväinen hyökkääjä voisi tunkeutua linnoitukseen. Kun tähän lisättiin vielä armeijan valmiiksi hankkimat tikkaat, köydet ja piiritystornit ei Narces uskonut Morannonin enää kestävän heidän hyökkäystään.

Pimeyden laskeuduttua oli vihollinen työskennellyt koko yön raivatakseen sortuman laelle jonkinlaisen parapetin, jolta torjua eriadorilaisten rynnäkkö. Sotaruhtinas Guilin sen sijaan oli antanut sotilaille muutaman tunnin yöunet, ennen kuin oli määrännyt herätyksen. Pimeyden suojissa olivat osastot siirtyneet ennalta määrätyille paikoilleen rintamassa ja valmistautuivat rynnäkköön juuri ennen auringonnousua. Narces seisoi nyt ylhäisimpien ruhtinaiden ja upseerien seurassa paikalla, josta he näkivät koko muurin edessään. Eriadorin armeijan yksiköt kiiruhtivat heidän edessään ja sivuillaan omille paikoilleen. Ilmassa oli suurta jännitystä. Jos he murtautuisivat tänään läpi voisi kaikki olla ohi ennen seuraavaa kesää.

”Sotilaat alkavat olla asemissaan”, tuumi sotaruhtinas Guilin mietteliäänä. Narces tiesi mitä komentajan täytyi ajatella. Oliko Morannon heikentynyt kylliksi? Jos he kokisivat tänään tappion, voisi se vielä muuttaa sodan kulun. Mutta ei, heidän oli pakko uskoa olevansa oikeassa. ”Kuka komentaa rynnäkköä”, kysyi ruhtinas Salmarindil kiinnostuneena. ”Minä ja kuningas Elendil komennamme henkilökohtaisesti”, vastasi Ereinion. Hänen kasvonsa olivat rauhalliset, mutta silmissä paloi kiihkeä tuli. Narces kääntyi hämmästyneenä katsomaan kuninkaaseen. ”Herra, se ei tule kysymykseenkään”, aliruhtinas huudahti. ”Unohtakaa moiset suunnitelmat. Meillä ei ole varaa menettää teitä tai Elendiä. Ei nyt, tai koskaan”!

Ereinion naurahti, mutta kuulosti hivenen katkeralta. ”Aliruhtinas pitää minusta parempaa huolta kuin minä itse”, hän totesi. ”Mutta enkö minä ole maani kuningas, joka itse päättää mitä tekee taistelun aikana”? Narces nyökkäsi. ”Olette toki, herra. Mutta henkenne ei kuulu teille itsellenne, vaan kuningaskunnalle”. Guilin astui eteenpäin kuullessaan heidän keskustelunne. ”Narces on oikeassa, Ereinion. Jos ette kuuntele aliruhtinaanne kieltoa, täytyy armeijan esikunnan arvioida asemansa uudelleen. Me palvelemme teitä ja Elendiliä, mutta meillä on myös oikein odottaa, että neuvojamme ja kieltojamme noudatetaan”! Ereinion huokasi, tietäen ettei voisi voittaa tätä väittelyä. ”Hyvä on”, hän huokasi. ”Minä pysyn täällä, mutta annan itse joukoille merkin edetä. Kuka sitten komentaa rynnäkköä”? Hetken kaikki olivat hiljaa. Sitten Glorfindel astui eteenpäin. ”Minä johdan”, hän sanoi lyhyesti ja päättäväisesti. ”Enkö minä omalta osaltani ollut aiheuttamassa tätä liittoa ihmisten ja Lindonin välillä. On siis oikein että minä menen kuninkaani Ereinionin puolesta”.

Hetken kaikki olivat taas hiljaa. Sitten ruhtinas Galendil käveli serkkunsa Ereinionin vierelle. ”Serkku, luvallasi liityn mukaan rynnäkköön. Liian pitkään olen pysytellyt selustassa toimettomana. On aika taistella. Talonväenkomppaniani komentaja sir Darchas tulee kanssani”. Ereinion nyökkäsi asettaen kätensä serkkunsa olalle. Mutta samalla hän vilkasi Narcekseen. Tämä nyökkäsi. ”Herra, mene ruhtinas Glorfindelin kanssa”, totesi Narces. ”Myös minä liityn rynnäkköön”, huudahti silloin ruhtinas Elrond. ”Imladrisin divisioonan komentaja ei ole vielä toipunut haavoistaan riittävästi. Minä otan divisioonan itse komentooni. Niin on oikein”. Narces nyökkäsi. ”Tehkää niin, herra”, hän vastasi. ”Ketkä kaikki haluavat mukaan rynnäkköön”, huusi silloin ruhtinas Glorfindel. ”Nyt on aika tarjoutua vapaaehtoisiksi”. Useita käsiä nousi, mukaanlukien marssiupseeri Alcamirin, vanhempi upseeri Talwen, nuorempi upseeri Delemirin ja lähetti Hallasin. Heidät Glorfindel muisti myöhemmin selvästi tuolta hetkeltä. Mutta oli monia muitakin. Sama outo tunne oli vallannut koko armeijan. Tänään he tekisivät suuria. Lähes kaikki halusivat olla siinä mukana. Glorfindel nyökkäsi. ”Hyvä on, voitte mennä. Etsikää itsellenne yksiköt ja liittykää niihin nopeasti. Meillä ei ole enää paljoa aikaa”.

Myös Lindonin divisioonassa tiedettiin, ettei aikaa ollut enää paljoa. Ruhtinas Erendur oli koonnut väkensä käskynjakoon. Heidän ympärillään muut divisioonat järjestäytyivät rynnäkköä varten, mutta Lindonin divisioona ei liikkunut. ”Meidät on määrätty reserviin”, totesi ruhtinas Erendur, näyttäen hivenen pettyneeltä. Kaikki divisioonan korkeat upseerit olivat paikalla, samoin sen komentaja, Gildor. Hän oli juuri toipunut haavoistaan, mutta ei ollut vielä ottanut divisioonaa komentoonsa. Niinpä Erendur piti käskynjaon. Einionin tarkat silmät pistivät merkille, että ruhtinas ei ollut niin pettynyt kuin pitäisi. Lisää siis seuraisi, ja niin seurasikin. Se tietäisi huonoa Erendurin sotilaille!

”Olen kuitenkin saanut luvan muodostaa parhaista sotilaistamme ja ritareistamme kaksi iskujoukkoa, jotka liittyvät mukaan rynnäkköön”. Nyt Erendurin silmät säihkyivät. Ainakin hieman kunniaa oli luvassa. Jos ei divisioonalle, niin ainakin henkilökohtaisesti. Einion soi itselleen ironisen hymyn. Erendur oli tarjonnut heidät vapaaehtoisiksi ehkä kaikkien aikojen vaarallisimpaan rynnäkköön? ”Sir Mardelon jää komentamaan divisioonaa. Minä johdan henkilökohtaisesti toisen iskuryhmän, joka kootaan talonväkeni ritarien ympärille. Ruhtinas Gildor johtaa toisen iskuryhmän. Sir Darchasin komppania on sen ytimenä”. Einion liikahti levottomasti. Tätä hän oli odottanutkin. Jotenkin Erendur löysi aina keinon tunkea heidät pahimpaan paikkaan. ”Herra, sir Darchas on ruhtinas Galendilin mukana”, huomautti sir Mardelon. Hetken oli hiljaista. Sitten Einion kohottautui täyteen pituuteensa. ”Sir Einion, herra”, hän muisti esitelle itsensä. Erendur tai Gildor eivät varmasti tienneet kuka hän oli. ”Minä johdan komppanian rynnäkköön”.

Erendur katsoi ritariin tyytyväisenä. ”Erinomainen tilaisuus ritarille todistaa kykynsä ja urheutensa”, hän sanoi rohkaisevasti. Einion nyökkäsi, mutta ajatteli aivan muuta. Hän ajatteli vastuuta, joka hänellä oli miehistään ja nyt myös ruhtinas Gildorista. Se oli raskas taakka kantaa, etenkin sellaisen herran palveluksessa kuin ruhtinas Galendil oli. Puhumattakaan Erendurista itsestään! ”Onko meillä käskyä liittyä johonkin divisioonaan”, kysyi Gildor keskeyttäen Einionin ajatukset. ”Minä hyökkään gondorilaisten kanssa keskellä”, vastasi Erendur, nähden jo varmasti mielessään heidän loistavan rynnäkkönsä. ”Sinä menet oikealle ja hyökkäät Imladrisin divisioonan ja Oropherin salohaltioiden välissä”.

Juuri silloin astui sisään esikunnan upseeri, jonka Einion tunnisti nuoreksi Delemiriksi. Upseeri teki reippaasti kunniaa ja hymyili iloisesti ruhtinas Erendurille. ”Herra, nuorempi upseeri Delemir ilmoittautuu palvelukseen”. Hymy levisi Erendurin kasvoille. Einion tiesi miten harvinaista se oli. Ruhtinas näytti tyytyväiseltä nähdessään esikuntaupseerin. ”Erinomaista, Delemir”, tuumi Erendur. ”Tulet minun ryhmäni kanssa. Hyökkäämme yhdessä”. Delemir nyökkäsi iloisesti ja saman tien Erendur lopetti käskynjaon. Hänellä ja Gildorilla oli kiire koota ryhmänsä ja viedä ne liittymään rynnäkköjoukkoihin, ennen kuin se alkaisi.

Sir Einion kiiruhti komentamaan ritarinsa liikkeelle ja hakemaan jalkaväkiprikaatien vapaaehtoisia. Samalla hän näki miten kaksi miestä lisää esikunnasta lähestyi Gildoria. Einion tunnisti komentaja Alcamirin, joka oli armeijan uusi marssiupseeri kuolleen Ornendilin tilalla. Toinen mies oli harmaahaltia, joka toimi lähettinä. Hän oli hyvin nuori. Einion ei tiennyt hänen nimeään, mutta tunnisti kyllä haltian ystävälliset levolliset kasvot. Nämäkin päämajan sotilaat liittyivät mukaan rynnäkköjoukkoihin.

Sir Armindil seisoi maasta ja puusta kasatulla rintavarustuksella ja tuijotti lyhyen avoimen maan toisella puolella kohoavaa Morannonia. Hänen edessään oli suuri portti ja sen molemmin puolin korkea muuri joka ulottui koko solan poikki. Muurin molemmin puolin kohosivat kaksi korkeaa tornia. Suuri osa portin ja oikeanpuoleisen tornin välisestä muurinosasta oli sortunut loivaksi rinteeksi ylös harjalle, jossa vihollinen näkyi yhä työskentelevän kuumeisesti rakentaen uusia asemia. Imladrisin divisioona hyökkäisi sortuman ja tornin välisellä osuudella. Armindil tiesi, että heidän paras mahdollisuutensa olisi leveä murtuma muurissa aivan häntä vastapäätä. Tietysti koko muurin leveydellä pitäisi hyökätä, mutta murtumasta he menisivät sisään.

Se sai Armindilin levottomuuden valtaan. Ruhtinas Glorfindel, koko rynnäkön komentaja, seisoi vähän matkan päässä hänen takanaan. Ruhtinaan vierellä oli Ereinionin serkku Galendil, Eriadorin käskynhaltija Elrond ja Eregionin päämies Erestor. ”Mikä painaa mieltäsi”, kysyi sir Langurik, joka seisoi punaisessa kaavussaan Armindilin vierellä. Myös sir Gelmir oli hänen kanssaan. ”Ajattelin vain”, tuumi Armindil rauhallisesti, ”että voin tänään menettää yhdessä hetkessä Lindonin ruhtinaan, Lindonin neuvoston kuninkaallisen jäsenen, Eriadorin käskynhaltijan ja valtakunnan ruhtinaan, sekä kaksi Pyhän Piirin ritaria, jos juoksen päätäpahkaa ansaan tuolla muurin murtumassa”. Gelmir naurahti. ”Sillä sitä pääsisikin kerralla kuuluisaksi”, hän totesi. ”Aivan niin”, myönsi Armindil äänellä, joka kertoi ettei hän juurikaan halunnut moista mainetta. ”Mutta aukosta meidän on mentävä”, tuumi Langurik. ”Mitä siis on mielessäsi”?

”Mennään juosten muurin juurelle asti”, vastasi Armindil. ”Mutta sitten hidastetaan ja edetään kävellen ylös muurille ja sen harjalle sekä aukosta sisään. Ei ryntäillä mihinkään. Kilpi kilpeä vasten, rintama kasassa loppuun asti. Menemme kaikki yhdessä”! Langurik nyökkäsi. ”Niin se kannattaa tehdä. Mitä mieltä olet, sir Tilion”. Tilion seisoi heidän takanaan mietteliäänä. ”Tehdään niin”, hän myönsi. ”Minä sanon Elrondille ja prikaatinkomentajille. Tänään ei hätäillä. Olisi turhaa nyt kaikkien meidän kuolla, niin lähellä kotia”! Langurik nyökkäsi. Hän ymmärsi heti mitä Tilion tarkoitti. ”Niin, koti on noiden muurien takana”, hän myönsi. ”Niin lähellä mutta silti niin kaukana. Voi kuinka sydämeni janoaa nähdä taas haltioiden harmaa kaupunki ja Lhunen lahden sininen vesi. Koti on yhä siellä, veljet, mutta ensin meidän on päästävä tuon muurin yli. Kotiin, olkoon se tunnussanamme tänään”!

”Kotiin arkussa tai kävellen”, tuumi Armindil mietteliäänä. Samassa hän vaikeni, sillä katapulttien ensimmäinen yhteislaukaus viuhui heidän ylitseen kohti mustaa muuria. Katapultit oli ladattu tuliammuksilla, jotka vetivät perässään tulista vanaa kiitäessään halki taivaan. Sitten ammukset iskeytyivät linnoitukseen levittäen tulta, sytyttäen tulipaloja ja kylväen kuolemaa. Tulipalot eivät levinneet, mutta ne eivät myöskään sammuneet. Uusia ammuksia viuhui ilman halki. Tulet valaisivat pimeyttä ja armeija näki nyt liiankin hyvin maaston, jonka yli he pian hyökkäisivät. Heidän ei tarvitsisi odottaa auringonnousua, tajusi Armindil. He voisivat mennä nyt heti, kunhan katapulttien ammunta loppuisi. Varmasti päämajakin tajusi sen. Armindil unohtui hetkeksi katselemaan ammuksien lentoa ja osittain palavaa linnoitusta. Näky oli omituisella tavalla kaunis. Sitten takaapäin kuului ääniä. Armindil kääntyi katsomaan. Ritareita ja sotilaita kiiruhti Imladrisin rivien keskellä rintaman suuntaisesti oikealle. Hän näki tuliammusten valossa sotilaiden harmaat univormut. Lindonin sotilaita. ”Pitäkää kiirettä”, huusi Armindil. ”Hyökkäys alkaa pian”!

Einion kirosi mielessään. Kuka tahansa huutaja oli, hän oli oikeassa. Valoammukset ja tulipalot olivat poistaneet pimeyden. Ei ollut tarvetta odottaa auringon nousua. ”Eteenpäin”, hän huusi hoputtaen sotilaita ja ritareita. Mutta Imladrisin sotilaiden rivistöjä vain riitti. Aika kului. ”Miten kauaksi länteen menemme”, kysyi komentaja Alcamir, joka käveli ruhtinas Gildorin rinnalla. Hän oli reippaan näköinen kokenut sotilas. Ihmisten iässä ehkä keski-ikäinen, mutta näytti nuoremmalta. ”Minusta meidän kannattaisi mennä kuningas Oropherin asemiin asti”, totesi Gildor. ”He ovat heikosti aseistettuja ja tarvitsevat kaiken tuen mitä voimme antaa. Vai mitä olet mieltä, sir Einion”? Einion yllättyi kun hänen mieltään kysyttiin. ”Varmasti olette oikeassa, herra”, hän vastasi. Salohaltiat olivat todellakin niin kevytaseisia, ettei heitä olisi Einionin mielestä pitänyt määrätä mukaan rynnäkköön. Mutta Darchas oli tiennyt kertoa, että kuningas Oropher oli vaatinut saada osallistua. Hän ei aikonut Lindonin väen korjata kaikkea kunniaa tältä sotaretkeltä. Sitä paitsi se sopi hyvin Guilinin taktiikalle, että eniten Dagorladilla kärsineitä yksikköjä säästettiin nyt. Tosin tämä ei näyttänyt ulottuvan Imladrisin divisioonaan, jonka veteraanit olivat jälleen mukana. Arnorin joukot ja Dunedainin divisioona sen sijaan olivat reservissä, samoin Lindonin divisioona. Mutta silti osa heistä oli mukana, mietti Einion katkerana. Ei sillä että hänellä itsellään olisi väliä. Einion meni sinne minne käskettiin. Mutta hänen kävi ritareitaan sääliksi!

Samassa katapultit vaikenivat. Ne olivat tehneet tehtävänsä. Sitten alkoi meteli jostakin edestä, juuri samalla hetkellä kun Gildorin osasto sivuutti Imladrisin viimeiset sotilaat. He pysähtyivät hämmästyneinä. Salohaltioiden linjan piti jatkua heti Imladrisin joukkojen jälkeen, mutta he eivät olleet siellä. Rintavarustus oli tyhjä! ”Mitä ihmettä”, huudahti komentaja Alcamir. ”Herra”, sanoi päämajan nuori lähetti varovasti. Einion oli nyt kuullut hänen nimensä. Se oli Hallas! ”He rynnäköivät”!

Einion käänsi katseensa kohti Morannonia. Hallas oli oikeassa. Koko salohaltioiden armeija oli avoimella maalla rynnistäen kohti Morannonia. Einion vilkaisi taakseen. Merkkiä ei oltu vielä annettu. Mitä ihmettä oikein oli tapahtunut? Oliko Oropher luullut katapulttien vaikenemista hyökkäysmerkiksi, vai eikö hän vain välittänyt? ”He rynnäköivät yksinään”, huusi Alcamir. Einion nielaisi. Salohaltioita piti tukea ja nopeasti. ”Herra, minusta meidän pitäisi..”, hän aloitti. ”MARS MARS”, huusi Gildor keskeyttäen hänet. Iskuosasto lähti juoksemaan salohaltioiden perään.

Ruhtinas Glorfindel vaikeni hämmästyneenä nähdessään miten salohaltioiden joukko tulvi yli rintavarustuksensa ja rynnisti kohti Morannonia. Reaktiot pitkin Eriadorin armeijan rintamaa olivat kaikkialla samanlaiset. Tätä ei kukaan ollut osannut odottaa. Kukaan ei myöhemmin osannut sanoa oliko Narces oikeasti huutanut ”harrastelijat”, nähdessään salohaltioiden hyökkäyksen, mutta tyytyväinen hän ei ainakaan ollut. Ja niin kävi ettei Ereinion Gil-galad päässyt tuona päivänä antamaan hyökkäyskäskyä. Kuningas Anarion katsoi hetken aikaa salohaltioiden menoa. Sitten hän jo karjui omille miehilleen hyökkäyskomentoa. Gondorin siirtoarmeija loikki yli rintavarustuksen ja vyöryi kohti Morannonia. Sindarin joukot heidän vasemmalla puolellaan olivat myös jo liikkeessä, samoin Nenuialin divisioona äärimmäisenä vasemmalla. Kun vielä Imladrisin divisioona rynnisti eteenpäin oli koko rynnäkköjoukko liikkeellä. Heidän takanaan toisen aallon osaston siirtyivät rintavarustuksille valmiina liittymään mukaan taisteluun. Kuullessaan Anarionin antaman hyökkäyskäskyn oli ruhtinas Erendur pannut loistavan kypärän päähänsä ja tarttunut miekkaansa. ”Nyt on aika Morannonin kukistua”, hän totesi kohottaen miekkansa merkiksi ilmaan. Silloin nuori Delemir hymyili, sillä taistelun kiihko oli tarttunut häneenkin. ”Katsotaan kumpi on ensin muurin laella, ruhtinas”, hän huudahti innoissaan. Erendur naurahti ja tarttui haasteeseen. ”Sen näemme, Delemir”, hän totesi. ”Tee parhaasi. Vähempi ei riitä jos aiot lyödä minut”. Sitten Erendurin miekka putosi merkiksi ja hänenkin sotilaansa lähtivät hyökkäämään.

Hurjasti huutaen Eriadorin armeija syöksyi kohti muuria. He näkivät edessään muurin sortuneet kohdat, portin ja vihollisen miehittämät parapetit. He näkivät myös tulipalot, jotka valaisivat loppumassa olevaa yötä. Jossakin taustalla aurinko alkoi jo hitaasti kohota taivaanrannan takaa. Linnoituksessa seisoi Haldimir ”kaunis”, Numenoren viimeinen sotaruhtinas, odottaen heitä. Nazgulien herra oli karauttanut tiehensä kaarteineen ja Ausir kirottu oli livahtanut tiehensä jäljelle jääneine joukkoineen, vedoten salaisiin käskyihin itseltään Sauronilta. Korkeista komentajista vain Haldimir oli jäljellä, mutta hän oli päättänyt taistella loppuun asti. Hän oli valmis kuolemaan asiansa puolesta. Lähes hymyillen Haldimir katseli hyökkääviä eriadorilaisia. Numenoren sotaruhtinas ei pelännyt mitään tai ketään. Ei edes kuolemaa!

YLÖS MUURILLE

Welden näki Morannonin rynnäkön aitiopaikalta. Ruhtinas Erestor oli kieltänyt häntä osallistumasta, joten Welden oli siirtynyt rintavarustukselle ja näki sieltä koko taistelun. Aluksi aavemainen hiljaisuus lepäsi alueen yllä. Hyökkääjät eivät huutaneet ja puolustajat olivat jossakin parapetin suojissa. Salohaltiat juoksivat jo kohti muuria kaukana muiden edellä. Aivan liian kaukana, tajusi Welden. Samassa Morannonin linnoitus heräsi henkiin. Ballistojen ja katapulttien täyslaita viuhui linnoituksesta. Welden veti päätään alemmaksi, mutta turhaan. Kaikkien torjunta-aseiden maalina oli salohaltioiden armeija. Ammus toisensa jälkeen iskeytyi heidän riveihinsä. Kauhukseen Welden näki, miten sotureita lakosi maahan. Sitten hän kuuli liiankin tutun äänen, kun jouset helähtelivät. Nuolet viuhuivat ilman halki iskeytyen salohaltioiden riveihin. Kaikki vihollisen katapultit ja ballistat ja jousiampujat lähes portilta asti olivat valinneet maalikseen yksinään hyökkäävät salohaltiat. Jälki oli sen mukaista. Mutta menetyksistä huolimatta salohaltiat jatkoivat eteenpäin. He saavuttivat muurin juuren ja tikkaat alkoivat kohota sitä vasten. Salohaltioiden kuninkaallinen viiri liehui yhä ylväänä joukkojen yllä.

Silti kukaan ei uskonut salohaltioiden pystyvän läpimurtoon. Se piti tulla keskeltä, missä Gondorin siirtoarmeija rynnisti muuria kohti. He juoksivat vauhdilla yli avoimen maaston ja saavuttivat muurin juuren. Osa alkoi kavuta ylös muurille, mutta pääjoukko hyökkäsi ylös sortuneen muurin muodostamaa luiskaa. Gondorilaiset olivat päässeet näin lähelle vain vähin menetyksin, sillä puolustajien päävoima oli syytänyt kuolemaa salohaltioiden päälle. Mutta nyt Gondorin joukot saivat vihdoin oman osuutensa. Puolustajat paiskoivat kiviä ja ampuivat nuolia. Gondorilaiset jousiampujat vastasivat ampuen niin nopeasti kuin voivat. Sotilaiden raivoisat huudot rikkoivat viimein hiljaisuuden.

Welden pidätti hengitystään nähdessään miten gondorilaisten epäsäännöllinen joukko pyyhkäisi ylös muurin harjaa kohti. He kapusivat kivisen muurin jäänteitä myöten piittaamatta puolustajien nuolista ja keihäistä. Kuningas Anarion oli jossakin joukkojensa seassa kannustaen heitä eteenpäin. Gondorilaiset etenivät tasaisesti saaden tukea Sindarin joukoilta vasemmalta sivustaltaan. Heidän rivistönsä keskellä oli myös kiivaimmassa tiimellyksessä Lindonin haltioita, jotka pyrkivät raivoisasti eteenpäin.

Taistelun meteli kiihtyi kun gondorilaiset lähenivät sortuneen muurin harjaa. Osa puolustajista kiiruhti heitä vastaan, mutta gondorilaiset eivät pysähtyneet vaan ajoivat vihollista edellään. Mutta he olivat liian hajallaan. Puolustajien päävoima oli pysynyt yhtenäisinä. Kun Gondorin prikaatit pääsivät vihollisen muurin harjalle rakentamien asemien eteen, eteneminen pysähtyi. Hetken gondorilaiset pitivät puolensa yrittäen rintavarustuksen yli vihollisen kimppuun. Vain muutama onnistui, mutta sai heti surmansa. Welden pidätti henkeään, kun vihollinen päästi ilmoille hurjan sotahuudon ja tulvi yli rintavarustuksensa pyyhkäisten gondorilaiset takaisin kohti muurin juurta. Siellä täällä syntyi pakokauhua!

Sillä hetkellä sotaruhtinas Haldimir vaistosi vielä kerran voiton mahdollisuuden. Pieni toivo syttyi hänen mielessään. Jos hänen keskustansa löisi gondorilaiset, voisi vihollista kohdata verinen epäonnistuminen Morannonilla. Se voisi vielä muuttaa kaiken. Haldimir oli tietoinen, että salohaltiat eivät olleet pysähtyneet ja joitakin oli saavuttamassa muurin harjan. Hän ei välittänyt heistä. Jos gondorilaiset lyötäisiin ei salohaltioiden tuhoa voisi estää mikään, olivat he sitten muurin sisällä tai ulkona! Haldimir näki tilanteen yhdellä silmäyksellä. Sindarin ja Nenuialin joukot olivat juuttuneet, koska muuri oli heidän lohkollaan eheä. Imladrisin divisioona puuhasi jotakin käsittämätöntä. Näytti melkein kuin he olisivat pysähtyneet muurin juurelle ja alkaneet järjestäytymään! Tämä antoi puolustajille aikaa kohdistaa voimansa gondorilaisia vastaan. Jos heidät lyötäisiin voisi voitto yhä olla Haldimirin!

Olivat Haldimir toiveet sitten realistisia tai eivät, hetken aikaa näytti todellakin siltä että gondorilaiset voitaisiin lyödä. Welden näki miten näiden rintama vyöryi alas muurilta nopeammin kuin oli sinne edennyt. Kaukaa oli vaikeaa sanoa olivatko joukot pakokauhussa, vai vain vetäytymässä. Vihollinen ei kuitenkaan seurannut heitä. Se juuttui päättäväiseen vastarintaan, jonka Gondorin mustahopeinen kaartinpataljoona pisti pystyyn. Kaarti otti hyvät asemat sortuneiden muurin osien keskeltä ja piti puolensa taistellen noin viiden metrin päässä muurinharjasta. Vihollinen sinkosi heitä vastaan nuolia ja kiviä, mutta kaarti piti puolensa. Kaksi jousikomppaniaa tuki heitä pitäen asemansa aivan kaartilaisten takana. Nuolet viuhuivat tiheään puolelta toiselle. Kaartilaisten linja olisi ollut liian pitkä, mutta sen keskustaa piti hallussaan Lindonin divisioonan iskuosasto ruhtinas Erendurin komennossa. Heihin kilpistyi kaksi vihollisen rynnäkköä.

Silti Gondorin kaartinkin oli pakko ennen pitkää antaa periksi. Se hetki lähestyi, kun Welden näki kirkkaanpunaisen rintaman etenevän ylös kohti muuria ja kaartilaisten linjaa. Siirtokuntakaartin sotilaat olivat vetäneet ylleen siniset viitat, ettei heitä sekoitettaisi Numenoren vakinaisiin. He tulivat ylös vauhdilla ehtien juuri ajoissa toveriensa tueksi. Kaartilaisten esimerkin innostamina gondorilainen yksikkö toisensa jälkeen järjestäytyi ja lähti jälleen hyökkäämään. Taistelu aaltoili puolelta toiselle, mutta kumpikaan puoli ei saanut etua. Jossakin vaiheessa sotaruhtinas Haldimir heitti viimeiset reservinsä periin ja uusi prikaati vakinaisia hyökkäsi gondorilaisia pysäyttämään. He onnistuivat siinä, mutta hyökkääjiä ei myöskään ajettu takaisin. Kiivas lähitaistelu aaltoili pitkän ja poikin sortuneen muurin päällä.

Imladrisin divisioona oli edennyt vauhdilla muurin harjalle, mutta pysähtynyt siihen. Rivistö oli epäjärjestyksessä ja jousien ammunta kohdistui kaikkialle paitsi heihin. Haldimir saattoi hyvinkin hämmästyä ja ajatella että Imladrisin divisioona oli joutunut epäjärjestykseen. Mutta sir Langurik oli kärjessä ja tiesi mitä teki. Hän pysäytti hyökkäyksen ja järjesti linjansa! Haldimir ei ollut nähnyt väärin. Imladrisin divisioona todellakin järjestäytyi aivan vihollisen muurin juurella! Tiivis ritarien rivistö sir Armindilin johdolla oli ympäröinyt Glorfindelin ja suojeli tätä niiltä harvoilta nuolilta joita divisioonaa vastaan ammuttiin.

Sitten kaikki oli kunnossa. Glorfindel antoi merkin muurille hyökkääville joukoille lähteä liikkeelle. Tikkaat alkoivat nousta ja jousikomppaniat alkoivat ampua. Osasto toimivat vauhdikkaasti, sitoen muurin vihollisen taisteluun. Päävastuu oli prikaatilla joka etenisi muurissa olevaan sortumaan. Sir Langurik johti heidät itse eteenpäin Gelmirin kanssa, vaikka nuoli kimposi jonkun kilvestä sir Gelmirin käteen ja aiheutti vuotavan haavan. Gelmir vilkaisi omituisesti Langurikia, joka oli seissyt lähempänä kilpeä. Nuoli oli suhahtanut hiuksenhienosti ritarin ohi ja osunut sitten Gelmiriin.

Muistaen suunnitelman he etenivät rauhallista kävelyvauhtia ylös sortumaa ja kohti muurinharjaa. Nuolien sade kohdistui nyt Imladrisin sotilaisiin, mutta rivistö oli kasassa ja kilpimuuri torjui nuolet. Glorfindel ritareineen marssi linjan keskellä saaden osakseen suuren osan nuolista. Ne kilpistyivät heidän kilpiinsä ja haarniskoihinsa. Askel askeleelta, rauhallisesti, linja eteni kohti muurin harjaa. Osa vihollisista oli hyökännyt heitä vastaan, mutta joutui perääntymään etenevän linjan edellä. Sotaruhtinas Haldimir näki heidän tulonsa ylös läntiseen torniin, jossa hänen päämajansa oli. Hän tiesi heti ettei heitä voisi pysäyttää. Ei tänään, ei nyt eikä ikinä! Linjan keskellä eteni outoa valoa hohtava ruhtinas, jonka esimerkki ajoi kaikkia haltioita eteenpäin. Hänen ritarinsa suojelivat ruhtinasta raivoisasti, näki Haldimir. Jousiampujat eivät voineet häntä surmata. Askel askeleelta he lähenivät muurin harjaa.

Myös Welden näki selustasta Imladrisin divisioonan rauhallisen tasaisen etenemisen. Heitä ei saanut epäjärjestykseen. Divisioona eteni ylös kohti muurin harjaa kenenkään heitä voimatta pysäyttää. Hän näki miten muurin harjan lähestyessä sotilaat ja ritarit tihensivät askeltaan, haluten kiiruhtaa eteenpäin. Ja viimein kohosi huuto ilmoille tuhansista kurkuista. Welden ei ensiksi tajunnut mitä he huusivat. Sitten huuto selveni hänen mielessään. ”KOTIIN, huusivat Imladrisin sotilaat. ”KOTIIN, muurin yli”! Kyynel vierähti Weldenin silmistä. He olivat matkalla kotiin. Koti oli jossakin muurin takana! Tie kotiin vei muurin yli ja Barad Duriin.

Imladrisin divisioonan eteneminen ei yllättänyt Haldimiria. Hän oli jo vähän aikaa nähnyt, että heitä ei voisi pysäyttää. Tuona päivänä hänet yllätti vain yksi asia. Salohaltiat painostivat oikealla kiivaasti ja saivat aina välillä jalansijan muurilla, mutta heidät heitettiin vaikeuksitta takaisin alas. Kaikki oli hyvin sillä sivustalla. Kunnes äkkiä Noldorin raskaat piiritystikkaat rojahtivat muuria vasten ja Lindonin divisioonan iskuryhmä rynnisti ylös muurille. Heitä ei heitetty alas muurilta. Sen nähdessään sotaruhtinas Haldimir sulki hetkeksi silmänsä. Hän tiesi, että se oli ohi!

Imladrisin divisioona jatkoi vakaata etenemistään ja saavutti sortuneen muurin laen. Heidän jalansijansa sen laella laajeni ja sitten äkkiä Lindonin viiri kohosi kohti taivasta. Welden näki rintavarustukselle miten harmaa linja pyyhkäisi muurin harjalle ja miten viiri avautui. Airut heilutti sitä raivoisasti edestakaisin. Häneen osui ja toinen mies kurotti viirin haltuunsa. Silloin nousi aurinko viimein taivaarannan takaa ja sen ensi säteet osuivat suoraan Lindonin viiriin. Näytti siltä kuin viiri olisi syttynyt tuleen. Innoissaan puhkesi Eriadorin armeija huutamaan. ”YÖ VÄISTYY”, he huusivat. ”YÖ VÄISTYY”, kohosi korkeuksiin ja Welden kuuli oman äänensä huutavan samaa. Aurinko nousi kokonaan taivaanrannan yläpuolelle ja loi valonsa taistelukentän ylle. ”Haltioiden aurinko paistaa Morannonin yllä”, huudahti silloin ruhtinas Ecthelwion, joka haavoittuneena oli kannettu rintavarustuksille.

NUMENOREN LOPPU

Myöhemmin kiisteltiin kovasti siitä, kuka pääsi sortuneen muurin laelle ensimmäisenä. Jotkut Gondorin siirtoarmeijan sotilaat vaativat sitä kunniaa itselleen. Mutta tosiasia oli että koko Imladrisin divisioonan keskimmäisen prikaatin etummainen rivistö oli muurilla ennen gondorilaisia. Oli mahdotonta sanoa, kuka heistä oli ensimmäinen. Joidenkin salohaltioiden sanottiin oikealla ehtineen muurille ennen Imladrisin joukkoja, mutta ei oltu varmoja olivatko he pysyneet muurilla vai lentäneet saman tien alas.

Imladrisin divisioona ei aikonut lentää muurilta mihinkään. He levittäytyivät nopeasti ruhtinas Glorfindelin ohjeiden mukaisesti. Sir Langurik johti etenemistä muurin harjalla kohti länttä ja sir Gelmir kohti itää. Aluksi vihollinen vastusti kiivaasti ja haltiat pääsivät vain hitaasti eteenpäin. Muurin laella ja sen takana, linnoituksen pihalla, käytiin kiivasta lähitaistelua. Sitten vastarinta alkoi äkkiä heiketä. Glorfindel arvasi muidenkin yksiköiden päässeen ylös ja hyökänneen vihollisen kimppuun. Samassa hän näkikin, miten leveän muurin sortuman yli alkoi tulvia gondorilaisia sotilaita. He etenivät linnoituksen sisällä.

Imladrisin divisioonan menestys oli poistanut painetta gondorilaisten lohkolta ja he pääsivät jälleen eteenpäin. Vastustamattomasti Gondorin siirtoarmeija eteni jälleen sortuman päälle ja nyt heitä ei ajettu takaisin. Delemir loikkasi yhtenä ensimmäisistä yli vihollisen hätäisesti kyhäämän matalan rintavarustuksen. Hyökkäys menestyi! Hän saattoi aistia sen kaikkialla ympärillään. Sotilaat olivat nähneet imladrisilaisten rauhallisen järjestelmällisen etenemisen ja tiesivät päivän kuuluvan heille. Nyt asia piti vain vielä tehdä selväksi vihollisillekin. Pitkä Numenoren vakinainen juoksi miekka kädessä Delemiriä vastaan, mutta haltia torjui tämän iskun ja pisti miehen kuoliaaksi. Toinen vihollinen syöksyi Delemirin kimppuun, mutta kaatui miekan sivallukseen. Delemir oli toista kertaa elämässään moisessa lähitaistelussa, mutta ei hätääntynyt. Hän piti puolensa luottaen miekkailutaitoihinsa, kunnes gondorilaisia sotilaita ja Lindonin ritareita työntyi hänen ja vihollisen väliin.

Vetäen henkeä Delemir vilkaisi ympärilleen. Hän oli unohtanut haasteensa ruhtinas Erendurin kanssa. Tätä ei näkynyt muurilla. Äkkiä huolestuneena Delemir vilkaisi taakseen, yli rintavarustuksen. Helpotuksekseen hän näki ruhtinaan juuri kapuamassa yli varustuksen. Useita ritareita oli ruhtinaansa ympärillä suojelevana muurina. Erendur nosti katseensa juuri kun astui yli varustuksen. ”Te taidatte olla myöhässä, ruhtinas Erendur”, huudahti silloin Delemir hymyillen. Ritarit kauhistuivat, sillä he tunsivat ruhtinaansa äkkipikaisuuden. Varmasti nuori upseeri saisi nyt kuulla kunniansa, huolimatta siitä että oli esikunnasta!

Mutta taistelun riemu oli Erendurin yllä. Hän oli voittoisan armeijan mukana tunkeutumassa vihollisen voittamattomana pidettyyn linnoitukseen. Miten kukaan voisi niin loistavalla hetkellä olla pahalla tuulella? Edes ruhtinas Glorfindelin suuri menestys ei pilannut Erendurin päivää. ”Todellakin”, Erendur sanoi vastaten Delemirin hymyyn. ”Nuoret jalat kantavat paremmin kuin vanhat”, hän selitti. ”Mutta minäkin tunnen itseni melkein nuoreksi tänään, ”jatkoi Erendur. Delemir katsoi kummastuneena ruhtinaaseen. Hän vaikutti kuin eri henkilöltä. Poissa oli normaali katkera ja pahantuulinen ilme. ”Melkein nuoreksi, herra”, kysyi Delemir kummastuneena. Erendur nyökkäsi. ”Joskus luulin kaiken olevan jo ohi. Katkeraa on ollut elämäni, Delemir. Täynnä pettymyksiä ja tappioita. Kuka olisi uskonut, että saisin vielä olla mukana tällaisessa hetkessä. Kuka olisi uskonut että saisin vielä maistaa voiton ihanaa tunnetta. Tämä herättää minut eloon, Delemir, ainakin hetkeksi. Niin paljon kunniaa on jaossa. Niin suuria tekoja suoritettavana. Minä aion saada siitä kaikesta osani. Tule siis, Delemir, auttakaamme gondorilaisia ajamaan tämä musta väki ulos linnoituksesta”. Silmät säihkyen innosta Erendur lähti hyökkäämään ritariensa kanssa. Delemir seurasi. Myös hänen miekkansa janosi lisää kunniaa!

Numenoren sotaruhtinas Haldimir näki kaiken komentopaikaltaan läntisen tornin huipulta. Hän näki Imladrisin divisioonan tunkeutuvan Morannonin linnoitukseen ja gondorilaisten pirstovan puolustuksen. Myös Sindarin ja Nenuialin joukot pääsivät gondorilaisten auttamina viimein muurin harjalle. Linnoitus oli nopeasti kukistumassa! Sen tiesi Haldimir, sen tiesi vihollinen ja sen tiesivät Haldimirin omat joukot. Sen tiesi myös delaatti Nolmel, joka loikki ylös tornin portaita saavuttaen lopulta huipun. Hän pysähtyi hetkeksi nähdessään Haldimirin loistavassa sotaruhtinaan univormussaan. Univormun värit kertoivat yhä uskollisuudesta Numenoren siunatulle valtakunnalle, hulluuteensa kuolleelle kuninkaalle ja Umbarin voittamattomalle armeijalle!

Milloinkaan ei Umbarin armeija ollut kokenut tappioita, eikä sen legendaarinen komentajakaan, ennen kuin tuona kauheana päivänä Dagorladilla. Nyt toinen tappio oli tulossa. Nolmel näki Haldimirin kumaran hahmon. Tämä oli huolten painama. Sotaruhtinaan silmien edessä hänen viimeisetkin toiveensa olivat kaatuneet. Uskollisuus ja rakkaus täytti Nolmelin mielen. Suuren osan elämästään hän oli seurannut Haldimiria. Päivääkään hän ei vaihtaisi pois. Mutta nyt oli delaatin tehtävä mitä täytyi. ”Herra”, hän huudahti kalpeana. ”Vihollinen on jo tornin juurella. Osasto Lindonin ritareita ja keihäsmiehiä ilmestyi kuin tyhjästä ja rynnisti ylös muurille. Emme osanneet odottaa heitä. He pääsivät ylös muurille ja läpimurtoon. Salohaltiat ovat heidän kanssaan”.

Haldimir ei kääntänyt katsettaan taistelusta alhaalla muurilla. ”Niin, tiedän”, hän vastasi hajamielisesti. ”Vakinaiset taistelevat yhä”, sotaruhtinas tuumi. ”Mutta Mordorin joukot ovat täydessä paossa. Luulen että suuri osa pääsee pakoon. Vihollisen komentaja ei halua heitä. Ei tänään, kun hänellä on kaikki aika maailmassa”! Haldimir näki selvästi loistavaan sotisopaan pukeutuneen haltiaruhtinaan, jota ympäröi omituinen hehku. Haltiassa oli jotakin ylimaallista. Miten kukaan voisi vastustaa moista ruhtinasta?

”Mitä hän mahtaa ajatella, kun taistelu on ohi ja yön pimeät hetket tulevat”, jatkoi Haldimir mietteissään. ”Tulevatko demonit hänenkin kimppuunsa, syyttäen häntä virheistä ja kuolemasta? Kaikista vääristä ratkaisuista! Näkeekö hänkin Dagorladilla kuolleiden sotilaidensa syyttävät kasvot mielessään? Sitä minä mietin, Nolmel. Voi, kunpa olisin päässyt puhumaan hänen kanssaan. Puhumaan Lindonin Glorfindelin kanssa! Sillä ovatko hänen toiveensa ja suunnitelmansa niin erilaisia kuin minun? Emmekö me olisi voineet löytää ratkaisun kaikkiin ongelmiin? Hän olisi voinut nähdä sydämeeni ja tietää mitä haluan. Hän olisi voinut muuttaa kaiken, eikä minun olisi tarvinnut tehdä mitä olin pakotettu tekemään. Eivätkä demonit tulisi öisin”!

Nolmel taisteli kyyneleitä vastaan kuullessaan Haldimirin puhuvan. Kuolemaa enteilevää oli se puhe! ”Herra”, sanoi Nolmel viimein. Aikaa ei ollut hukattavana. ”Hevosia odottaa tornin juurella. Teidän on lähdettävä nyt heti, tai vihollinen ehtii tukkia kaikki portaikot. Pelastakaa itsenne, kun vielä voitte”! Haldimir pudisti päätään. Äkkiä hän suoristautui ja Nolmel näki sotaruhtinaan silmät. Suru oli poissa ja katse oli nyt täynnä päättäväisyyttä. Mietiskelevä lyöty komentaja oli poissa ja hän oli jälleen Numenoren sotaruhtinas. Päättäväinen, pitkä, ryhdikäs ja rauhallinen! ”Rakas Nolmel”, sotaruhtinas hymyili. ”Aina olet pitänyt minusta parempaa huolta kuin minä itse. Aina olet ollut valmis uhrautumaan vuokseni. Tänään en sitä sinulta vaadi, sillä me olemme ystäviä. Ota sinä yksi niistä hevosista ja ratsasta turvaan. Minä en pakene jättäen sotilaitani kuolemaan. Minä jään tänne loppuun asti. Minun loppuuni! Numenoren loppuun! Sillä en halua elää kaikkien tavoitteideni kuoltua. Mitään muutan en voi enää tehdä Numenoren puolesta, mutta ainakin voin näyttää miten Numenoren sotaruhtinas kuolee”!

Nolmel nyökkäsi. ”Ymmärrän”, hän vastasi. ”Siinä tapauksessa, ystävänäsi, minä jään ja taistelen rinnallasi”. Haldimir hymyili. ”En voisi mistään saada parempaa toveria. Valmistaudu siis, Nolmel. Taistelu portaikossa kiihtyy. Vihollinen on pian täällä”. He seisoivat rinnatusten kuunnellen miekkojen iskevän yhteen. Meteli lähestyi. Sitten äkkiä puolustajat ja hyökkääjät syöksyivät tornin laelle. Rauhallinen hetki oli ohi ja taistelu elämästä ja kuolemasta alkoi!

Etummaisena tornin huipulle työntyi useita salohaltioita ja muutama Lindonin ritari. Tornin laki oli laaja. Nuori Hallas seurasi heti muiden perässä ja vilkaisi ympärilleen. Vihollisen miekkamies oli iskenyt hänen jousensa hajalle, kun Hallas oli kavunnut muurille. Harmaahaltia ei ollut kovin taitava miekkailija ja epäröi käydä vihollisen kimppuun. Niinpä hän jäi taaemmaksi seuraamaan mitä tapahtui. Vihollinen piti aluksi ohuen linjan koossa, mutta sitten se hajosi ja kaikki hajaantuivat taistelemaan mies miestä vastaan. Hallasin katse kiinnittyi heti tornin toisella laidalla seisoviin kahteen hahmoon. Lyhyemmän miehen kirkkaapunainen univormu loisti auringonpaisteessa kuin veri. Toinen mies oli pidempi. Hänen kypäränsä leveä töyhtö ja kaunis viitta kertoivat korkeasta arvosta. Upseeri oli vihollinen, mutta teki silti vaikutuksen Hallasiin. Miehen kasvot olivat kauniit ja ilme voimakas ja päättäväinen. Hänessä oli jotakin kuninkaallista, jopa paljon enemmän kuin Elendilissä tai edes Ereinion Gil-galadissa.

Kaksi salohaltiaa hyökkäsi sotilaita kohti. Miekat iskivät yhteen. Korkea upseeri surmasi vastustajansa elegantilla pistolla. Hän ei hätäillyt tai kiihtynyt, vaan pisti vain vastustajansa kuoliaaksi. Toisen upseerin taistelu kesti hivenen pidempään, mutta myös toinen salohaltia kaatui kuolevana tornin katolle. Silloin oli uusi vastustaja, Lindonin ritari, jo hyökännyt korkean upseerin kimppuun. Se oli sir Averron Darchasin komppaniasta. Averron näki tärkeän saaliin ja riensi tätä nappaamaan. Upseeri kuitenkin puolusti itseään hyvin pitäen puolensa. Samassa nuorempi upseeri kiiruhti hänen avukseen ja sitoi sir Averronin taistelemaan kanssaan. Hallas ei voinut olla ihailematta nuoren upseerin uhrautuvaa uskollisuutta. Hän oli valmis kuolemaan herransa sijaan. Juuri sen upseeri luultavasti joutuisikin tekemään, tuumi Hallas tietäen sir Averronin taidot miekkailussa.

Korkea upseeri astui kauemmaksi taitavasti miekkailevasta Averronista ja raivoisasti puolustautuvasta toveristaan. Hallas näki miehen ilmeen. Hän tiesi jo kuolevansa, mutta näytti silti rauhalliselta. Silloin astui taistelijoiden välistä salohaltioiden kuningas Oropher eteenpäin. Hänkin oli nähnyt upseerin ja tajusi tämän korkeaksi komentajaksi. Oropher pysähtyi viiden metrin päähän miehestä kohottaen miekkansa. Salohaltia näytti olevan raivoissaan. Hänen kansansa parhaat soturit oli tapettu Morannonin edustalle vihollisen kiivaassa nuolisateessa. Upseeri vastasi Oropherin vihaan kohottamalla oman miekkansa tervehdykseen. Hallas hämmästyi siroa liikettä, mutta tajusi sitten miksi se oli niin tuttu. Eikö komentaja Alcamir suorittanut aivan samanlaisia liikkeitä valmistautuessaan miekkailemaan jonkun kanssa. Tämä oli opetettu miekkailemaan Armenelosin hovissa, jossa kohteliaisuus oli aina ollut tärkeää. Oliko tämä upseerikin siis opetettu siellä?

Sanaakaan sanomatta Oropher hyökkäsi. Tässä olisi hänen kostonsa miestensä puolesta. Mutta upseeri torjui varmasti hänen hurjan iskunsa. Oropherin raivoisat liikkeet näyttivät kömpelöiltä upseerin sirojen rauhallisten liikkeiden rinnalla. Pian upseeri oli ottanut taistelun ohjat käsiinsä. Hallas tajusi hänen suorittavan jotakin ennalta määrättyä miekkailusarjaa. Oropher ei kyennyt sitä estämään vaan torjui vain epätoivoisesti iskun toisensa jälkeen, kunnes sarja päättyi tarkkaan pistoon. Se lävisti kuningas Oropherin vatsan. Kuningas huusi tuskasta ja kaatui taaksepäin. Eleettömästi upseeri veti miekkansa irti ruumiista.

Hallas kirosi ja kohotti miekkansa. Hän tiesi että jonkun piti vastustaa upseeria. Hän oli lähinnä! Hetken harmaahaltia epäröi. Hänestä ei olisi miehelle vastusta. Hän saisi varmasti surmansa. Mutta siitä huolimatta nuori harmaahaltia liikahti kohti upseeria, joka kohotti katseensa häneen ja hymyili lähes ihailevasti. Aikoiko tuo nuori haltia todellakin uhmata mahtavaa upseeria? Hän aikoi, mutta samassa voimakas käsi laskeutui Hallasin olalle ja pysäytti hänet.

Hallas vilkaisi sivulleen. Ruhtinas Gildor Inglorion seisoi siinä sotisovassaan, ilman kypärää. Se oli pudonnut hänen kavutessaan toisessa aallossa ylös muurille. Sir Einion oli iskenyt oman kypäränsä ruhtinaan päähän, mutta siihen oli lähes heti osunut kivi ja Gildor oli heittänyt kypärän pois. Einion itse oli joidenkin ritarien kanssa jäänyt käymään kiivasta lähitaistelua vakinaisia sotilaita vastaan, jotka olivat ryhtyneet vastahyökkäykseen tornin juurelta käsin.

Gildor katsoi Hallasiin ja nyökkäsi hyväksyvästi. ”Oikein rohkeaa, lähetti. Mutta tämä taistelu kuuluu minulle”. Hallas huokaisi mielessään helpotuksesta ja vetäytyi hieman taaemmaksi. Gildor lähestyi varovasti upseeria ja kohotti sitten miekkansa tervehdyksään. Myös Lindonissa ymmärrettiin kohteliaisuuden päälle. ”Gildor Inglorion palveluksessanne”, hän totesi tyynellä äänellä. ”Meillä on uskoakseni selvittämättömiä asioita välillämme”, hän lisäsi. Upseeri kumarsi hieman, hyväksyen näin Gildorin vaateen. ”Hyarastornin Haldimir, herra”, hän vastasi. ”Olen käytettävissänne”. Samalla Haldimir heitti sulavalla liikkeellä kypärän päästään. Hallas henkäisi syvään. Siinä oli todellakin Haldimir ”kaunis”, Numenoren viimeinen sotaruhtinas. Hän ei enää ihmetellyt upseerin kuninkaallisen eleganttia olemusta. Eikö hän ollut kuninkaallinen prinssi. Eikö hän näinä aikoina ollut yhtä kuin Numenor?

”Voisitte antautua”, totesi Gildor. ”Tilanne on toivoton”! Haldimir kohautti olkapäitään. ”Tänään minä kuolen sotilaideni kanssa. Olkaa varuillanne, herra”! Gildor kohotti miekkansa ja Haldimir hyökkäsi. Hallas seurasi heidän kaksintaisteluaan henkeään pidättäen. Haldimirin koko olemuksessa oli jotakin lopullista. Hän tiesi kuolevansa. Hallas ei voinut olla tuntematta sääliä. Kumpikin taistelija oli hyvä miekkailija. He tanssivat pitkin tornin huippua ja muut taistelijat tekivät tilaa. Sitten äkkiä Gildorin miekka pääsi läpi puolustuksesta ja viilsi haavan Haldimirin käteen. Verta alkoi vuotaa. Sen täytyi verottaa sotaruhtinaan voimia. Hän joutui puolustuskannalle ja perääntyi, etsien epätoivoisesti aukkoa vihollisensa puolustuksessa. Lopulta Haldimir oli selkä tornia kiertävää varustusta vasten. Hänen oli pakko ottaa riski ja yrittää nopeaa pistoa, joka avasi sotaruhtinaan oman puolustuksen. Gildor väisti piston ja iski omalla miekallaan haavan vastustajansa vatsaan. Sotaruhtinas Haldimir horjahti sivulle kadottaen tasapainonsa.

”EIIIII”, huusi kiihkeä ääni. Unohtaen vastustajansa Nolmel loikkasi kohti herraansa. Hän tuntui liikkuvan hidastetusti ja huuto kiersi yhä ympäri tornin huippua. Delaatti oli myöhässä. Gildorin miekka nousi ja laski. Sotaruhtinas Haldimir alkoi kaatua selkä edellä kohti lattiaa. Nolmelin huuto muuttui vieläkin epätoivoisemmaksi ja sitten se katkesi tuskan parahdukseen. Sir Averron ei välittänyt miksi vastustaja oli kääntänyt selkänsä. Hän vain käytti tilanteen hyväkseen ja iski tämän maahan.

Sotaruhtinas Haldimir tuntui kaatuvan ikuisuuden. Hallas tajusi liiankin hyvin tilanteen lopullisuuden. Ei ainoastaan Haldimir kaatunut tuolla hetkellä. Hän oli Numenoren viimeinen sotaruhtinas. Hänen mukanaan kaatui muinainen Numenore! Gildor otti askeleen taaksepäin kohottaen kunnioituksesta miekkansa jälleen tervehdykseen. Myös hän tajusi enemmän kuin hyvin tilanteen lopullisuuden. Yksi aikakausi oli päättymässä!

Nolmel oli maassa verta valuvana, mutta ryömi eteenpäin kohti Haldimiria. Gildor otti toisen askeleen taaksepäin väistäen delaatin tieltä. Sir Averron loikkasi eteenpäin miekka koholla, mutta Gildor kohotti kätensä kieltävästi. ”Anna hänen mennä, Averron. Anna heidän olla yhdessä”! Averron nyökkäsi, vaikkei ymmärtänytkään. Samassa esikunnan harmaaseen univormuun pukeutunut mies juoksi Hallasin ohi huutaen Haldimirin nimeä.

Hämmästyksekseen Hallas tunnisti upseerin komentaja Alcamiriksi. Tämä jäi hetkeksi seisomaan Haldimirin eteen, mutta näki sitten Nolmelin ryömimässä eteenpäin. Hetken epäröityään Alcamir tarttui delaattiin ja veti tämän herransa vierelle. Nolmel tarttui Haldimirin ojennettuun käteen ja nämä kaksi lepäsivät vieretysten. Nolmel sulki silmänsä eikä enää avannut niitä. Mutta vielä kuolemansakin hetkellä hän oli uskollinen Haldimirille. Gildor käänsi heille selkänsä, mietteliäänä. Haldimirissa täytyi todellakin olla jotakin suurta, kun hän oli kyennyt voittamaan upseeriensa uskollisuuden niin täysin.

Alcamir laskeutui polvilleen ja otti Haldimirin käsivarsilleen. Hymy levisi sotaruhtinaan kuoleville kasvoille. ”Alcamir”, hän kuiskasi. ”Veljeni. Tiesin että tulisit. Tiesin ettet jättäisi minua kuolemaan yksin. Tiesin että näkisin sinut vielä viimeisen kerran”! Alcamir pudisti päätään, mutta hänen silmissään oli kyyneleitä. ”Et ole yksin, Haldimir. Et ikinä ollutkaan, vaikka minä jätin sinut. Nolmel on vieläkin kanssasi”. Silloin Haldimirin hymy kuoli hänen kasvoiltaan. ”Huonosti minä korvasin hänelle uskollisuuden. Kuolemalla minä sen korvasin. Ja tiedätkö mikä on kaikkein pahinta, Alcamir. Se ei ollut sen arvoista. Tarkoitus ei pyhittänytkään keinoja. Mistä tulee jälkimaailma muistamaan minut? Ithilienin murhista ja poltetuista maakunnista. Ja Sauronista. Niistä minut tullaan muistamaan. Kukaan ei tiedä mitä oli sydämessäni noina hetkinä. Kukaan ei tule tietämään eikä välittämään”.

”Minä tiedän mitä oli sydämessäsi”, huudahti Alcamir tuskaisena. ”Minä tiedän että se oli aina puhdas. Silloin kauan sitten, Armenelosissa, kun koko maailma oli sinun, sanoit odottavasi minua, sillä meitä ei ole luotu elämään erossa. Veli, nyt minä pyydän sinua. Minne tahansa menet, odota minua siellä. Minä seuraan sinua kun aikani tulee, ja olemme jälleen yhdessä. Silloin mikään ei tule meitä enää erottamaan”. Hymy palasi Haldimirin kasvoille. ”Minä odotan”, hän lupasi. ”Ja Nolmel on siellä kanssani, eikä meidän tarvitse enää valvoa öitämme suunnitellen ja uhraten kaikkea, elämäämmekin. Kenenkään ei tarvitse enää kuolla eikä Ithilienin tarvitse palaa. Eikä minun tarvitse enää...”. Haldimirin silmät lasittuivat kesken lauseen. Kyyneleet vierivät pitkin Alcamirin kasvoja. Hän oli poissa. Numenore oli poissa, eikä sotaruhtinaita enää ollut. Hitaasti Hallas kääntyi ja poistui paikalta, jättäen Alcamirin suremaan kuollutta serkkuaan. Mutta milloinkaan hän ei unohtanut noiden kahden viimeistä kohtaamista keskellä taistelun melskettä.

Einion taisteli samaan aikaan raivoisasti tornin juurella sijaitsevalla leveällä tasanteella. Se mikä näytti aluksi vastaiskulta olikin yritys murtautua ulos. Vihollinen vaikutti epätoivoiselta. Loistavaan univormuun pukeutunut kenraali ajoi vakinaisia sotilaitaan kuolemaahalveksivaan rynnäkköön, pyrkien haltioiden linjan läpi alas linnanpihalle vieville portaille. Einion taisteli miestensä kärjessä ilman kypärää. Vakinaisten kuolemaahalveksiva rynnäkkö pysähtyi salohaltioiden ja keihäsmiesten seassa seisovien ritarien miekkoihin. Sir Einion itse rynnisti suoraan kiivaimpaan tiimellykseen luottaen haarniskaansa. Hän kaatoi kaksi sotilasta ja vetäytyi sitten irti taistelusta.

Einion huomasi heti, että osa vihollisista oli pääsemässä läpi vasemmalla. Se piti estää. Hän kiiruhti haltioiden avuksi juuri ajoissa. Kaksi vihollista kaatui Einionin eleettömän rauhallisen miekkailun edessä. Hän näki vihollisen kenraalin ryntäävän kohti linjaan hetkeksi syntynyttä aukkoa. Mies iski mennessään yhden Lindonin keihäsmiehen kuoliaaksi. Einion tiesi ehtivänsä kenraalin eteen. Hän tiesi voivansa pysäyttää hänet. Tieto täytti Einionin ilolla, sillä hän näki nyt läheltä kenraalin ilkeät kasvot. Pahuus oli kirjoitettu niihin. Einion vavahti ja kuuli mielessään satojen naisten ja lasten kauhunhuudot. Kenraali..hän oli tehnyt jotakin kauhistuttavaa. Jotakin hirveää. Missä...Ithlinienissä? Samassa Einion tunsi viiltävän tuskan päässään ja kaatui kiviseen maahan. Hän näki miten kenraali loikkasi hänen ohitseen ja juoksi kohti portaita. Hän pääsee pakoon, ajatteli Einion ja ponnistautui pystyyn. Kivi, hän tajusi. Vihollinen heitteli kiviä ylempää tornista. Yksi oli osunut häntä päähän. Hän oli antanut kypäränsä Gildorille!

Einion kohottautui, mutta kaatui samassa takaisin maahan. Viiltävä kipu iskeytyi hänen tajuntaansa. Ohimolta valui veri ja häntä huimasi. Hän ei päässyt ylös. Ei ainakaan heti! Hämmästyksekseen Einion näki kenraali Hallamorin hahmon. Tämä oli pukeutunut punaiseen Numenoren vakinaisen univormuun, jonka päälle Hallamor oli siirtokuntakaartilaisten tyyliin vetänyt sinisen viitan. Viitta hulmuten Hallamor saavutti portaat ja lähti loikkimaan niitä alas, seuraten karkulaista. Hänen silmissään oli raivoisa tuike.

Einion yritti jälleen ylös, mutta ei päässyt ilman apua. Hetken hän ponnisteli, mutta näki sitten taas punaisen univormun. Punakaapuinen ritari kiiruhti paikalle muurin harjaa myöten. Imladrisin joukot olivat murtautuneet läpi ja kärki saapui juuri tornin luokse. Sir Langurik asteli kärjessä, voitonvarma hymy huulillaan. ”Langurik”, huusi Einion, vavahtaen. Huutaminen aiheutti päänsärkyä. Langurik etsi huutajaa katseellaan ja näki sitten Einionin. He olivat kerran olleet yhdessä suorittamassa tehtävää, kun maailmassa oli ollut vielä rauha. Langurik tunnisti heti maassa makaavan ritarin ja kiiruhti tätä kohti. ”Ei, mene portaita alas”, huudahti Einion. ”Mene Hallamorin avuksi. Hän ajaa takaa vihollisen kenraalia”. Langurik ei enempää selityksiä tarvinnut. Hän juoksi portaiden luo ja lähti harppomaan niitä alas!

Kenraali Endrazor tarttui hevosen suitsiin ja valmistautui nousemaan satulaan. Miksi hän oli jäänyt niin pitkäksi aikaa? Kenraali kirosi. Se oli lähes maksanut hänen henkensä. Oliko hän jossakin alitajunnassaan yhä uskonut Haldimirin voivan tuottaa ihmeen? Se oli ollut hölmön toivo, sillä vihollisen rynnäkkö oli vastustamaton. Mutta onnen ja taidon avulla Endrazor oli päässyt pakoon, vaikka kirotun Lindonin divisioonan iskuosaston ilmestyminen kuin tyhjästä oli yllättänyt hänetkin. Hän eli ja voisi taistella toisenakin päivänä. Endrazor näki jo suuren tulevaisuuden edessään. Haldimirin täytyi olla kuollut. Hän voisi ratsastaa Umbariin ja ottaa armeijan komento. Endrazor oli nyt vanhin kenraali! Vihdoinkin hän hallitsisi. Eriadorin armeija sotisi Sauronin kanssa. Se antaisi Endrazorille aikaa vakiinnuttaa valtansa Umbarissa ja valmistautua uuteen sotaan. Kenraalia harmitti ainoastaan, ettei Haldimir saisi ikinä tietää Endrazorin lopulta voittaneen! Hän saisi kaiken vallan. Mielessään Endrazor nauroi sille, miten oli vetänyt nenästä Haldimiria. Kaiken aikaa tämä oli hölmön tavoin luottanut häneen.

Ääni pysäytti Endrazorin aikeet. Hän kääntyi ympäri. Hahmo sinisessä viitassa loikkasi viimeiset portaat alas ja kohotti miekkansa. He seisoivat noin viiden metrin päässä toisistaan. Kumpikaan ei hetkeen liikkunut. ”Hallamor”, Endrazor lähes kirosi. Hän tiesi ettei ehtisi nousta satulaan. Hänen täytyisi tappaa Hallamor ennen pakoaan. Mutta se olisi enemmän kuin ilo. ”Sinun olisi pitänyt pysyä poissa, petturi”, Endrazor sihahti. ”Nyt minä tapan sinut”!

Hallamor kohautti olkapäitään. ”Ehkä niin”, hän vastasi silmät leimuten. ”Mutta minun olisi pitänyt kuolla jo aikaisemmin, estäen sinua Ithilienissä. Se painaa yhä omaatuntoani. Minä annoin sinun tehdä sen. Siitä en pääse ikinä eroon. Kuolema ei siis minua pelota, Endrazor”. Hallamor lausui vihamiehensä nimen kuin se olisi ollut myrkyllinen. ”Se on hyvä”, vastasi Endrazor. ”Sillä minä lähetän sinut sinne, mihin olisit saanut joutua jo vuosia sitten”.

Kiroten Endrazor hyökkäsi. Hänen miekkailutaitonsa oli loistavaa. Turhaan ei Endrazoria pidetty yhtenä Numenoren parhaista miekkamiehistä. Hänen liikkeensä olivat salamannopeita ja tarkoituksenmukaisia. Hallamor oli käynyt samat miekkailukoulut ja piti puolensa, taistellen ääneti ja keskittyen. Hän haavoitti lievästi vastustajaansa, ja vihatun Endrazorin veren näkeminen tyydytti Hallamoria hieman. Mutta lopulta hän ei voinut voittaa. Endrazorin taitavasti suoritettu hyökkäys löysi viimein tiensä perille ja miekka viilsi haavan Hallamorin kylkeen. Tämä pysyi yhä jaloillaan, mutta puolustus oli nyt horjuvaa. Voitonriemu näkyi Endrazorin kasvoilla, kun hän ahdisti Hallamorin nurkkaan ja pisti tämän kuoliaaksi. Ääneti tämä vajosi lattialle pudottaen miekkansa.

Endrazor katsoi hetken kuollutta vihamiestään. ”Minun täytyy myöntää, Hallamor”, hän sanoi kuolleelle kenraalille. ”Olit parempi kuin luulin. Ainakin osasit kuolla kuin mies”! Samassa Endrazor sai tunteen että joku katseli häntä. Kenraali käännähti ympäri. Portaiden juurella seisoi kirkkaanpunaisessa kaavussa haltia ritari, jonka levollisten silmien katse oli liimautunut Endrazoriin. ”Toivo siis, että osaat itse kuolla yhtä urheasti”, haltia totesi rauhallisesti, kuin ei olisi esittänyt väitettä vaan tosiasian.

Endrazor nauroi kuivasti. ”Hölmö”, hän huudahti. ”Minä olen Numenoren Endrazor, kaartin miekkailumestari, kenraali ja Umbarin herra. Astu tieltäni, haltia, jos haluat elää”. Mutta haltian ilme ei värähtänytkään. ”Sir Langurik palveluksessasi”, hän vastasi. ”Todista siis suuret sanasi, Endrazor”!

Kiroten Endrazor hyökkäsi uuden vastustajansa kimppuun. Tämä ei perääntynyt vaan kohtasi hyökkäyksen paikallaan seisten. Eikä ainostaan kohdannut vaan pysäytti. Äkkiä Endrazor oli puolustuksessa. Mitä tahansa hän teki, haltia tuntui arvaavan sen ja ehti aina edelle. Yhä uudelleen miekat iskivät yhteen. Endrazor ei ollut milloinkaan miekkaillut niin raivoisasti. Ennen hän oli taistellut voittaakseen, nyt hän taisteli elääkseen. Sitten äkkiä haltia hämäsi vasemmalle ja sivalsi oikealta Endrazorin puolustuksen läpi. Hämmästys kuvastui kenraalin kasvoilta, kun hän tunsi pistävän kivun. Häneen oli osunut! Hän kuolisi? Miten joku tavallinen haltia saattoi kukistaa hänet, mahtava Endrazorin.

Endrazor horjahti ja pudotti miekkansa. Kädet hamusivat paikkaa, johon vastustajan miekka oli uponnut. Epäuskoisena kenraali katsoi, miten veri pulppusi hänen sormiensa välistä. Hänen jalkansa pettivät ja kenraali putosi maahan polviensa varaan. ”Mutta”, hän sai sanotuksi vieläkin epäuskoisena. ”Minä olen kenraali Endrazor. Minut on luotu hallitsemaan. Näin ei voi käydä..ei tavallisen haltian miekkaan. Ei näin..”. Langurik kohotti miekkansa. Hänen silmissään ei ollut säälin häivääkään. Myös hän näki lukemattomat rikokset kirjoitettuna Endrazorin kasvoihin. ”En sanonut olevani tavallinen haltia ritari”, hän sanoi pehmeästi. ”Minä olen sir Langurik, Pyhän Piirin kolmas ritari. Mene nyt. Mandos voi sinut tuomita paremmin kuin minä. Eikä hän tule olemaan yhtä armelias”. Endrazor henkäisi syvään nähdessään Langurikin kohottavan miekkansa. Äkkiä hän tunsi pelon. Mitä jos haltia oli oikeassa, mitä jos...Langurikin miekka viuhui ja kenraali Endrazor kaatui kuolleena maahan.

Loput tuosta historiallisesta päivästä kului vihollisen ajamisessa ulos linnoituksesta. Haldimir oli ollut oikeassa. Glorfindel ei tahtonut pakenevia Mordorin joukkoja. Sen sijaan hän halusi numenorelaiset, ja myös sai! Suuri osa sai surmansa kiivaassa taistelussa. Viimeiset 2000 saarrettua puolustajaa antautuivat ja Glorfindel kiiruhti vastaanottamaan antautumisen. Hän halusi numenorelaiset ulos sodasta, mutta ei heitä kaikkia tarvinnut tappaa. Armeliaisuus voisi saada muitakin antautumaan.

Illan tullen Eriadorin armeija tajusi saaneensa loistavan menestyksen. Koko Morannon oli vallattu. Salohaltiat ja gondorilaiset olivat kärsineet raskaita menetyksiä, mutta etenkin Imladrisin divisioona oli selvinnyt hämmästyttävän pienin tappioin. Vihollisen puolustusjoukkojen pääosa oli tuhottu. Erityisen paha oli isku ollut heiden komentoportaalleen, sillä sotaruhtinas Haldimir, kenraali Endrazor ja lähes koko Haldimirin esikunta oli surmattu. Eriadorin armeija katsoi etelään täynnä intoa ja uskoa tulevaan. Tie Mordoriin oli avoin. Nyt he vain marssisivat sisään ja kukistaisivat Sauronin. Se kuulosti niin helpolta, ja tuona päivänä suuri osa armeijasta uskoi sodan olevan ohi kuukaudessa tai parissa. Sitten he todellakin pääsisivät kotiin, kuten Imladrisin sotilaat olivat huutaneet hyökätessään.