KESKEYTYNYT JAHTI

Sir Hallas oli polvillaan maassa ja tutki jälkiä. Muu joukko oli kerääntynyt hänen ympärilleen ja odotti kärsivällisesti. Taivas pohjoisen Arnorin yllä oli pilvetön ja kuuma kesäaurinko porotti säälimättömästi. Jotkut samoojat olivat ottaneet paitansa pois päältään ja kulkivat ylävartalo paljaana. Hallas oli kuitenkin kääriytynyt harmaan kaapunsa sisään kuten yleensä aina. Kuumuus ei häntä haitannut. Sir Welden kumartui hieman ja vilkaisi jälkiä Hallasin olan yli. "Ainakin kolme päivää vanhat", hän totesi heti. Hallas nyökkäsi ja nousi lopulta seisomaan. "Enemmän kuin kolme päivää", hän totesi merkillisellä pehmeällä äänellään. "Enemmän kuin neljä päivää on kulunut siitä kun örkit yöpyivät tässä. Ne ovat nyt jo vuorilla". Joukon päät painuivat masentuneina uutisen vuoksi.

Hallas vilkaisi heitä. Yhdeksän samoojaa, kaikki voimakkaita ja kokeneita sotureita, oli lähtenyt kuusi päivää aiemmin kolmen Kultaisen kukan ritarin kanssa jahtaamaan pienen kylän Pohjannummella ryöstäneitä örkkejä. Heidän reittinsä oli vienyt koilliseen kohti Gundabadin vuorta. Nyt örkkien saalis oli jo luultavasti turvassa kotonaan. "Kirous sille päivälle jolloin örkit saavat rangaistuksetta ryöstää kyliämme", totesi Talard kiivaasti. Hän oli suhteellisen nuori samoojien johtaja, joka oli sattunut olemaan paikalla kun takaa-ajoon lähtevää ryhmää oli koottu. Talard oli innolla ottanut samoojien joukon komentoonsa. Hän oli kotoisin Emyn Uialin kukkuloilta, pukeutui keltaiseen vaelluskaapuun ja kantoi aseenaan pitkää miekkaa. "Varmastikaan emme aio luovuttaa nyt", totesi toinen samooja, pitkä ja voimakas Cuthan. Hänessä oli vuorilaista verta, mutta se ei näkynyt miehen kiivaassa innossa puolustaa Eriadoria. Cuthan vilkaisi alta kulmain sir Hallasia ja epäilys näkyi hänen silmissään. Cuthan oli niitä samoojia, jotka eivät paljoakaan välittäneet yhteistoiminnasta haltioiden kanssa. Sir Welden kääntyi katsomaan miestä ja hänen lempeän kärsivällisen ilmeensä täytyi ärsyttää Cuthania vielä enemmän kuin Hallasin tiedot. "Örkit ovat jo tukikohdassaan, ja sinne meillä ei ole asiaa ilman vahvaa armeijaa. Kaksitoista soturia, jos kuinka taitavia ovatkin, käy tuskin armeijasta. Ei, me käännymme takaisin. Azog saa luvan odottaa, sillä tämän urhean joukon miekkoihin hän ei tule kaatumaan".

Welden nojasi tyynen näköisenä keihääseensä ja katseli miehiä, joiden kiivaat ilmeet alkoivat sulaa heidän hyväksyessään tosiasian. Takaa-ajo oli ohi! Weldenin pari sir Maitren seisoi parin metrin päässä muista ja tarkkaili kaukana taivaanrannassa erottuvia vuoria, kuin yrittäen nähdä örkit jossakin vuorten rinteellä. Päällikkö Talard katseli uteliaana haltioita. Sir Welden oli hänelle lähes käsittämätön hahmo. Samooja ei ollut paljoakaan tekemisissä haltioiden kanssa. Vaikka hän oli kuullut tarinoita Kultaisen kukan ritareista ja nähnyt joitakin Pohjannummen taistelussa, oli Welden silti hänelle täysi yllätys. Samoojien kovat metsänkävijät olivat lähes kaikki suurikokoisia säänpieksemiä miehiä, joiden silmissä näkyi vain vähän armoa ja ymmärrystä. Welden sen sijaan seisoi heidän edessään iloisen ja silti yhtäaikaa vakavan näköisenä. Hänen kasvoillaan ei näkynyt merkkiäkään väsymyksestä, eikä hänen mielessään ollut varjoja. Hän oli lähes yhtä pitkä kuin Talard tai Cuthan, mutta ei yhtä leveäharteinen.

Silti, jos Talard olisi tarvinnut jonkun nostamaan suurta kiveä, tai kiskomaan juurakon irti maasta, koko soturijoukosta hän olisi pyytänyt juuri Weldeniä. Haltia uhkui salaperäistä kätkettyä voimaa. Kokeneena soturina Talard näki heti, että Welden olisi tappava vastustaja taistelussa. Turhaan ei tämä haltia ollut Kultaisen kukan kymmenes ritari, ajatteli Talard. Nyt Welden käänsi merensiniset silmänsä samooja päällikköön. "Kokoa miehesi, mestari Talard", hän sanoi. "Etsitään leiripaikka ja nukutaan pitkästäaikaa yö kunnolla. Aamulla lähdemme paluumatkalle". Talard nyökkäsi ja viittasi miehilleen. Yksi lähti edeltä etsimään hyvää leiripaikkaa.

Aamulla vartiossa ollut samooja herätti heidät. "Joku tulee", hän huudahti vaimeasti. Salamana kaikki olivat ylhäällä. Welden ja Hallas pinkaisivat vartijan luokse jouset valmiina. Talard seurasi heitä miekka paljastettuna. Hallas, jolla oli ylimaallisen tarkat silmät, havaitsi heti puolen kilometrin päässä pensaikon poikki kävelevän hahmon. "Haltia", hän totesi heti. "En osaa sanoa vielä kuka". Welden kohautti olkapäitään ja he istuutuivat odottamaan. Pitkääkään aikaa ei kulunut kun he näkivät vartijan heiluttavan tulijalle ja viittovan kohti leiriä. "Tännepäin", hän huusi kärsimättömänä. Pian yksinäinen haltia asteli leiriin. Hallas ponnahti seisomaan yllättyneenä. "Sir Dunlan", hän huudahti. Kokenut harmaahaltia tervehti tulijaa innokkaasti.

Talard katseli paikalle saapunutta haltiaa uteliaana. Tämä oli nuori, nuorempi kuin yksikään Talardin aiemmin näkemistä haltioista. Jännitys ja innostus paistoivat nuoren haltian kasvoilta. Hän oli pukeutunut ruskean-siniseen vaelluspukuun. Ritareille tyypilliseen tapaan nuorella Dunlanilla oli aseinaan keihäs, miekka ja jousi. Haltian hiukset olivat tummat ja kasvot virheettömät kauniit. Dunlan oli yhtä leveäharteinen ja pitkä kuin kuka tahansa samoojista. Talard saattoi arvata hänen kuuluvan voimakkaaseen mestarihaltioiden kansaan.

Mietteliäänä Talard tarkkaili tulijaa ja yritti muistaa kuulemaansa hänestä. Sillä nimi Dunlan oli totisesti tuttu samoojille. Dunlan Noldorin, mahtavan Salmarindil Noldorinin poika ja läheistä sukua itselleen ruhtinas Glorfindelille. Dunlan oli ollut elämänsä ensimmäisessä taistelussa Pohjannummilla, mutta Talard oli taistellut eri sivustalla eikä ollut tavannut nuorta haltiaa. Dunlan oli silloin ollut vielä noviisi, mutta nyt hänen rinnassaan oli Kultaisen kukan täyden ritarin tunnus. Talard nousi seisomaan ja kumarsi kohteliaasti tulijalle, joka kumarsi takaisin. "Dunlan, tässä on Talard, samoojien päällikkö ja Emyn Uialin Fardelin poika", esitteli Hallas. Dunlan nyökkäsi ystävällisesti ja tervehti sitten sir Weldeniä pienellä kumarruksella. Welden katsoi Dunlania tarkkaavaisena. "Mikä tuo sinut luoksemme moisella kiireelle, nuori ritari", hän kysyi.

Dunlan veti hetken henkeä ennenkuin vastasi. Hän ei tuntenut juurikaan sir Weldeniä, joka oli Itäisen Ryhmän Vanhempi ritari. "Rivendeliin tuli huonoja uutisia ja Glorfindel lähetti viestinviejiä kokoamaan partiota. Hän lähetti myös viestin samoojille pyytäen apua. Minä otin tämän viestin vastaan Briissä ja vein sen eteenpäin samoojille. Kuulin samoojilta teidän olevan täällä, joten ajattelin tuoda teillekin sanan", totesi Dunlan katsoen Weldeniä kuin nähdäkseen hyväksyikö tämä hänen toimensa. Sitten hän jatkoi. "Sir Delfin ja sir Gilfin olivat tiedustelemassa Jättijängillä ja löysivät sieltä uuden örkkien tukikohdan, aivan Jänkien länsipäästä, Viimajoen latvoilta".

Hallas katsahti Weldeniin silmissään hämmästystä. "Mitä? Ne eivät ole ikinä ennen perustaneet tukikohtia niin länteen. Sehän on suoralla iskuetäisyydellä Rhudaurista". Dunlan nyökkäsi. Myös Weldenin ilme oli huolestunut. Hän viittasi Dunlanin jatkamaan. "Tukikohta on kuulemma aivan vastaperustettu joihinkin vanhoihin luoliin, joita Jättijängät ovat täynnä. Siellä ei vielä ole paljoa örkkejä, mutta lisää on varmasti tulossa. Glorfindelin mielestä tukikohta on tuhottava heti. Siksi hän on lähettänyt viestinviejiä kootakseen osaston hyökkäämään tukikohdan kimppuun". Welden nyökkäsi tyytyväisenä. Viimeinkin he toimisivat, eivätkä tyytyisi vain ottamaan iskuja vastaan. "Mihin kokoontuminen on määrätty", salohaltia kysyi? Dunlan pyyhki hikeä otsaltaan ennenkuin vastasi. "Viimajokeen yhtyy pienempi puro Ylälaakso nimisessä paikassa, jossa muinoin oli Rhudaurin vartiotorni ja tukikohta. Kaikkien on tarkoitus kokoontua tuohon laaksoon ennen kesäkuun puoltaväliä". "Ehdimme sinne hyvin", totesi Hallas. "Tiedän tuon laakson ja sinne ei ole täältä kuin ehkä viiden päivän matka".

Welden näytti kuitenkin mietteliäältä. Hän ei uskonut kokoontumisen sujuvan hyvin. Suillionin katastrofin jälkeen ritarikunta oli heikko. Kun lisää ritareita oltiin menetetty sekä Briissä että etenkin Pohjannummella, olisi ihme jos lyhyellä varoitusajalla saataisiin paljoakaan väkeä Rhudauriin. Mutta se oli onneksi muiden huoli. Weldenin piti nyt vain hoitaa pieni ritarijoukkonsa paikalle ajoissa. Hän kääntyi katsomaan Dunlaniin. “Teit hyvin, kun seurasit meitä”, hän totesi. “Luulen että jokaisella ritarilla on nyt suuri merkitys. Miten sinun on käsketty toimia saatuasi viestin perille”? Dunlan kääntyi katsomaan Weldeniin. “Olin Briissä sir Talwen kanssa. Hän käski minun palata Mithlondiin, kun tehtäväni on suoritettu”. Welden nyökkäsi. “Minä kumoan sen käskyn nyt. Tulet meidän mukaamme Rhudauriin”!

Sen sanottuaan Welden kääntyi päällikkö Talardin puoleen. "Tuletteko mukaamme, mestari Talard. Tarvitsemme jokaisen soturin, ketä saamme liikkeelle. Pelkään että Kultainen kukka ei saa paljoakaan ritareita kootuksi, sillä joukkomme on pahasti huvennut viime vuosina". Talard mietti hetken. "Me tulemme mukaan", hän totesi. "On kunnia taistella Kultaisen kukan ritareiden kanssa ja tuo uusi örkkien tukikohta koskee meitäkin, sillä sieltä he voivat iskeä myös länteen kohti omia asumuksiamme". Talard vilkaisi Weldeniin, joka näytti mietteliäältä. "Mitä tuumit, sir Welden", hän kysyi tältä. "Omituista että örkit ovat asettuneet niin länteen. Aikaisemmin heillä ei ole ollut intoa levittäytyä Jättijängille. Ihmettelenpä mikä on saanut heidät muuttamaan tuota taktiikkaa". Talard hymyili. "Ehkä saamme siihen vastauksen vielä tämän retken aikana”, hän tuumi. "Ehkä, mutta emme kenties pidä siitä", vastasi Welden arvoituksellisesti ja meni hakemaan reppuaan.

KOKOONTUMINEN YLÄLAAKSOSSA

Kolme päivää myöhemmin seurue ylitti Jättijänkien läntisiä alalukkuloita. Nuori Dunlan pysähtyi hetkiseksi ihailemaan maisemia. Jylhät tunturit kohosivat heidän pohjoisella ja itäisellä puolellaan yhdistyen kaukaisuudessa lopulta Sumuvuorten lumihuippuiseen vuorijonoon. He olivat ylittämässä kivistä selännettä. Kaukana alhaalla Dunlan saattoi nähdä Viimajoen virtaavan kohti Forochelin jäälahtea. Seurue liikkui pitkänä jonona. Kymmenisen metriä muiden edellä käveli sir Hallas varmoin pitkin askelin. Hän tuntui tietävän täsmälleen mihin oli matkalla. Dunlan kulki toisena kahden samoojan kanssa. Welden veti pääjoukkoa ja Talard varmisti selustaa sir Maitrenin kanssa. Samassa yksi samoojista Dunlanin vieressä pysähtyi ja tuijotti alas rinnettä. Dunlan katsoi samaan suuntaan. "Luulen että näin liikettä", totesi samooja jännittyneellä äänellä. Sitten Dunlankin huomasi sen. Kaksi ruskeisiin vaatteisiin sonnustautunutta miestä ilmestyi näkyviin kulkien reittiä, joka veisi heidät suoraan Hallasin editse kohti vuoria. "Sir Welden", huudahti Dunlan viitaten Vanhemman ritarin luokseen. Tämä saavutti Dunlanin parilla harppauksella. Dunlan osoitti alas rinteen alkupäähän. Sir Welden siristi silmiään ja tarkkaili hetken kahta ihmistä, jotka alkoivat nousta ylös rinnettä.

Äkkiä Welden viittasi kaikki matalaksi. Cuthan ryömi hänen luokseen. "Mitä nyt, ritari? Niitä on vain kaksi. Mitä syytä meillä on huolestua". Welden vilkaisi häneen. "Näillä vuorilla ei varsinaisesti kuljeskele matkaajia. Täällä on ainoastaan meidän sotureitamme ja heidän sotureitaan. Nuo eivät näytä meikäläisiltä". Talard murahti olevansa samaa mieltä. Cuthan näytti aikovan sanoa vielä jotakin, mutta juuri silloin suuri joukko ihmisiä ilmestyi näkyviin edellä kulkeneen kaksikon kannoilla. Kaikki pidättivät hengitystään tuijottaen alas rinnettä. Hallas vilkuili jo ympärilleen. Dunlan seurasi hänen katsettaan ja näki tämän katselevan takana olevaa kivikkoa. "Kaikki tuonne kivien suojaan", huudahti Hallas vaimeasti. Yksitellen samoojat ja haltiat ryömivät kivikkoon ja suojautuivat. Dunlan laski mielessään lähestyvää joukkoa ja päätyi lähes sataan. He olivat kaikki ihmisiä, hän saattoi nyt erottaa. Miehet olivat pukeutuneet kirjaviin asuihin, mutta kaikki olivat jollakin lailla aseistautuneita. Weldenin mielestä monet miehistä näyttivät aivan palkkasotureilta. Mitä tekemistä sellaisilla miehillä saattoi olla Rhudaurissa?

"Pysykää matalina", kuiskasi Welden ja painoi alas yhden samoojan kohottaman jousen. "Kukaan ei ammu ellen minä sano niin", hän lisäsi ääni äkkiä kireänä. Ihmisjoukko tuli lähes kohti. Näytti siltä että he ohittaisivat kivikon vain parinkymmenen metrin päästä. Ihmiset olivat hajaantuneet pitkäksi saattueeksi. Keskellä kulki henkilöitä, jotka kiinnittivät Dunlanin huomion. Neljä miestä oli muita pidempiä ja voimakkaan näköisiä. Jokaisella oli vyöllään pitkät miekat ja he olivat pukeutuneet mustiin univormuihin. Miehet ympäröivät yksinäistä, muita selvästi pienempää hahmoa, joka oli kääriytynyt kirkkaanpunaiseen punaiseen viittaan ja kaapuun. Hahmon kasvoja ei voinut erottaa kaavun suojista. Viisikon perässän kulki kaksi mustiin kaapuihin verhoutunutta hahmoa ja kolmas mustaan univormuun pukeutunut mies kantoi suurta viiriä, jossa oli tunnuksena musta sauva punaisella pohjalla.

Dunlan vilkaisi Hallasiin ja näki tämän tuijottavan ihmisiä ilme huolestuneena. Dunlan itse tunsi omituisen uhan ilmassa ja näki muidenkin aistivan saman. Samoojat puristivat aseitaan hermostuneen näköisinä. Talardilla tuntui olevan vaikeuksia säilyttää rauhallisuutensa. Vain Welden koko joukosta näytti edelleen rauhalliselta. Mutta hän ei siirtänyt katsettaan hetkeksikään pois joukon keskellä kulkevasta punakaapuisesta hahmosta. Uhkaavan näköinen kulkue lähestyi heitä majesteetillisen hitaasti. Pian he olivat vain viidenkymmenen metrin päässä kivikosta ja sivuuttamassa sen. Dunlanin rystyset muuttuivat valkoisiksi hänen puristaessa keihästään. Uhan tuntu oli lähes käsin kosketeltava. Jos he huomaavat meidät niin kuolemme, huomasi Dunlan ajattelevansa. Mutta oli liian myöhäistä juosta. He saattoivat vain piileskellä ja toivoa että ihmiset eivät huomaisi mitään.

Sitten, yhtä nopeasti kuin uhan tuntu oli noussut, se oli poissa. Seurue sivuutti kivikon suojissa olevat samoojat ja ritarit ja katosi pian näkyvistä selänteen toiselle puolelle. Welden kohottautui hitaasti seisomaan ja tuijotti ihmisten perään. "Totisesti se oli outo seurue", hän sanoi hiljaa, mietteliäänä. Talard nousi myös seisomaan. "Hyvä etteivät he huomanneet meitä", hän totesi. "Luulen, ei, olen varma että siitä olisi seurannut taistelu. Heissä oli jotakin uhkaavaa". Welden nyökkäsi. "He eivät totisesti olleet meidän miehiämme. En pidä siitä tunteesta, joka yritti saada minussa vallan heidän ollessa lähellä". Cuthan oli myös noussut seisomaan ja katsoi nyt Weldeniin. "Yritti saada vallan? Kuvittelua, sanon minä". Mutta hänen ilmeensä ei ollut yhtä varma kuin sanansa. "Minäkin tunsin sen", totesi Talard. "Tuossa joukossa oli jotakin outoa ja uhkaavaa. En ole ikinä törmännyt vastaavaan". "Ei tuossa joukossa..vain yhdessä heistä", totesi Hallas mutta ei selittänyt sen enempää. "Mistä he tulivat ja mihin ovat menossa, se on täysi arvoitus minulle", totesi Welden. "Mitä on pohjoisessa mistä he tulivat? Gundabad ja muut örkkien tukikohdat. Vuorilaisia ei siellä tietojemme mukaan asu enää. Ja mitä on tuolla idässä. Örkkien tukikohtia, mukaan lukien se uusi jonka vuoksi olemme täällä". Talard kohautti olkäpäitään. "He saattavat olla matkalla siihen uuteen tukikohtaan tai johonkin muuhun. Mihin, sitä emme voi kuin arvailla. Jatketaan matkaa että ehdimme ajoissa kokoontumispaikalle". "Hyvin sanottu", totesi Hallas ja viittasi muut seuraamaan. Mutta Welden seisoi vielä vähän aikaa paikoillaan ja tuijotti itään. Ja hänen kauniiden kasvojensa ilme oli vakava.

Myöhemmin he levähtivät pienessä metsikössä selänteen juurella. Viimajoki virtasi vähän matkan päässä täyttäen ympäristön kohinallaan. Dunlan istui mietteissään hieman sivummalla muista. Hän tutki hajamielisesti miekkansa terää tarkastaen sen terävyyden. Hallas käveli hänen luoksensa ja istuutui nuoren haltian viereen. Kun hän näki Dunlanin Hallas ei voinut olla ajattelematta itseään kauan kauan sitten, kun hän oli matkalla ensimmäiseen sotaansa Eriadorin armeijan esikunnan lähettinä. Dunlan oli vain hieman vanhempi kuin hän silloin. "Mitä mietit", kysyi Hallas hymyillen. "Isääni", vastasi Dunlan. "Aina kun näen miekkani ajattelen häntä. Salmarindil ei ehkä ole kaikkein sydämellisin ihminen, eikä maailman parhaita seppiä, mutta miekan hän osaa totisesti tehdä taidolla". Hallas ojensi kätensä ja otti miekan Dunlanilta. Se oli todellakin hienosti tehty miekka. Hallas ajatteli hetken Salmarindilia, miestä joka oli itsensä Välwen pojanpoika. Voiko haltia todella muuttua ylpeästä aatelisesta ystävälliseksi valtiomieheksi, kuten Salmarindil oli näyttänyt tekevän Angmarin hyökätessä Eriadoriin? Hallas ei tiennyt, mutta yksi asia ainakin oli varma. "Ehkä hän ei ole sydämellisimpiä miehiä", vastasi Hallas, "mutta ainakin hän on kasvattanut kaksi hienoa poikaa joista saa olla ylpeä".

Niin sanottiin aina, vaikka Hallas tiesi ettei se ollut täysin totta. Dunlan ja Wedemir olivat viettäneet yli puolet lapsuudestaan Imladrisissa. Heidän tätinsä Melinirin kasvatuksen saattoi hyvin nähdä kummassakin pojassa, mutta etenkin Dunlanissa. Hallas katsoi pitkään Dunlania. Kaikki vanhemmat ritarit olivat tienneet jo pitkään, että jompikumpi Salmarindilin pojista oli saatava eroamaan ritarikunnasta. Ritarien elämä oli vaarallista. Oli täysin mahdotonta ajatella, että Välwen huoneen perijöistä kumpikin saisi surmansa. Katsoessaan vanhempaa veljeksistä Hallas tiesi, että tehty päätös oli ollut oikea.

Wedemir oli se, joka ottaisi paikan neuvostoissa ja yhtenä haltioiden johtajista. Dunlan oli rakastunut korpimaihin ja luontoon. Wedemir taas oli kuin parempi kopio isästään. Hänkin piti erämaista, mutta hänelle ritariksi pyrkiminen oli ollut enemmänkin velvollisuus kuin kutsumus. Nyt Wedemir oli eronnut ritarikunnasta ja palannut Mithlondiin. "Tuntuu omituiselta kun kaikki aina puhuvat Välwestä, enkä minä ole ikinä edes tavannut häntä. Minä kuulemma muistutan häntä kovasti", tuumi Dunlan. Hallas kohautti olkapäitään. "Minä en ole läheskään kyllin vanha, että olisin tavannut Välwen. Mutta olen kuullut niin monia tarinoita, että tuntuu kuin hän olisi hyvin läheinen henkilö". Dunlan otti taskustaan pienen kultaisen avaimen. "Tämä on avain Välwen huoneen kartanoon Tirionissa. Se kuului aikoinaan hänelle itselleen. Välwe antoi sen isoisälleni, jolta se on periytynyt isäni kautta minulle. Pimeinä hetkinä se auttaa minua poistamalla pelon. Muistan sen avulla Välwen". He istuivat pitkään kahdestaan. Hallas kertoi vanhoja tarinoita Välwestä ja maia Salmarista ja heidän retkistään Beleriandissa.

Kaksi päivää myöhemmin he saivat viimein näkyviinsä Ylälaakson. Seurue kokoontui kukkulan harjalle ja katseli alas laaksoon. Viimajoki virtasi laakson pohjalla, saaden alkunsa Jättijänkien tuntureilta. Joen partaalla pienen mäen laella oli korkean tornin raunio. "Kauan sitten se rakennettiin suojaksi vuorilaisia vastaan", sanoi Hallas katsellen tornia. "Mutta ne olivat vuorilaiset itse, jotka sen suojissa etsivät pelastusta örkkien käsistä tornin tuhoutuessa". Kaikki olivat hetken hiljaa. "Tulkaa", sanoi Welden viimein. "Jos joukkomme ovat täällä, he ovat suojassa jossakin tornin lähellä". Pitkänä jonona he lähtivät laskeutumaan alas laaksoon.

Tornin luona Dunlan näki yksinäisen samoojan ilmestyvän kivien takaa ja viittovan heille. "He ovat tuossa pienessä painanteessa tornin takana", totesi Welden ja lähti harppomaan siihen suuntaan. Muut seurasivat. Pian he nousivat pienelle kumpareelle, jolla vartija seisoi. Welden pysähtyi paikoilleen ja pian muut kokoontuivat hänen ympärilleen.

Maitren seisoi Dunlanin vieressä ja vilkaisi alas painanteeseen. "Toivottavasti loput miehistä piileskelevät jossain", hän totesi kuivasti, mutta pilke silmäkulmassaan. Dunlan alkoi laskea painanteessa makailevia sotureita, mutta ei ehtinyt pitkällekään kun joku totesi "37". Vartija mukaan laskettuna se teki 38. "Jokin on mennyt pieleen", totesi Talard. Uteliaina he lähtivät kävelemään kohti rinteessä istuskelevia sotureita.

Pian Dunlan saattoi havaita, että suurin osa paikallaolijoista oli samoojia. He olivat pitkiä voimakkaannäköisiä miehiä. Samoojat olivat verhoutuneet ruskeisiin tai vihreisiin pukuihin ja kaapuihin. Joukossa oli kuitenkin myös joitakin hienommin pukeutuneita miehiä. Suurimmalla osalla samoojista oli vain miekat aseinaan. Joukossa oli kuitenkin myös joitakin jousimiehiä. Neljä Kultaisen kukan ritaria istui muista hieman erillään omana ryhmänään. Dunlan tervehti heitä kävellessään ohitse. Delfin ja Gilfin olivat ritarit, jotka olivat löytäneet uuden örkki-tukikohdan. Kumpikin kaksosista oli kokeneita metsänkävijöitä. Delfin oli Weldeniä ylempi Itäisen Ryhmän komentoketjussa, mutta vaatimaton harmaahaltia oli viimeaikoina ollut haluton johtamaan muita.

Kahta muuta ritaria Dunlan ei tuntenut niin hyvin, mutta tiesi näiden olevan kokeneita taistelijoita. Kumpikin oli sir Delemirin Itäisen Ryhmän ritareita. Sir Callondir oli pitkä voimakas noldo Imladrisista. Hän oli erinomainen miekkailija, joka oli liittynyt ritarikuntaan heti kun se perustettiin. Callondir oli sitten taistellut menestyksekkäästi Angmaria vastaan. Hänen parinsa oli sir Bronweg. Bronweg oli pariaan paljon lyhyempi sinda, joka oli liittynyt ritarikuntaan samaan aikaan parhaan toverinsa kanssa. Dunlanin huomio kiinnittyi kuitenkin pian pieneen joukkoon painanteen juurella. Siinä olivat joukon johtajat. Yksi miehistä oli hyvin pitkä, mutta siitä huolimatta

Dunlanin huomio ei voinut ensiksi olla kiinnittymättä pitkän miehen vieressä seisovaan haltiaan. Haltia oli pukeutunut valkoiseen vaelluspukuun. Hänellä oli lyhyet tummat hiukset ja silmissä oli jännittävä innostunut hehku. Hänen otsallaan oli hiuksiin kiinnitettynä kultainen tähti. "Herrani Haldurion", tervehti Welden ja kumarsi Kultaisen kukan päämiehen edessä. Dunlan katseli kiinnostuksen vallassa Haldurionia, jonka hän oli nähnyt vain muutamia kertoja, ikinä kuitenkaan puhumatta tämän kanssa. Haldurion johti Imladrisin Ryhmää ja Dunlan taas oli Talwen komentamassa Läntisessä Ryhmässä. “Tervetuloa, sir Welden”, vastasi Haldurion. “Ystävälliset tuulet ovat tuoneet sinut luoksemme, kun sinua eniten tarvitsemme”!

Dunlan tunsi myöskin pitkän voimakasrakenteisen ihmisen Haldurionin vieressä. Tai ei ehkä tuntenut, mutta tunnisti ulkonäöltä. Hän oli pisimpiä miehiä mitä Dunlan oli eläessään nähnyt. Muutamaa vuotta aikaisemmin Dunlan oli nähnyt tämän saman miehen haavoittuvan lähes kuolettavasti Pohjannummien taistelussa. Siellä hän oli nähnyt miehen ensikertaa, tosin vain kaukaa. Jokainen ritari tiesi, että joukko parantajia oli pelastanut miehen hengen taisteltuaan tuntikausia suorittaen operaatiota, jonka Welden olisi voinut tehdä tunnissa paljon paremmalla tuloksella. Mutta Weldeniä ei ollut kutsuttu apuun. Nuori mies oli kuitenkin pelastunut ja seisoi nyt pienen painanteen pohjalla Haldurionin vieressä. Dunlan huomasi ajattelevansa, että nuori mies oli ihmisten vuosissa aikalailla saman ikäinen kuin hän itse haltioiden vuosissa. Mies oli Egendil Gumlinin huoneesta, Lhunin Ohtarin pojanpoika. Hän oli pukeutunut harmaaseen vaelluspukuun ja tummanvihreään viittaan. Nuoren miehen silmissä oli älykäs ja tarkka katse. Hän tarkkaili kiinnostuneen näköisenä vastasaapuneita haltioita. Haldurionin läheisin ystävä, Kultaisen kukan seitsemäs ritari sir Calden seisoi hieman taaempana muista ja nojasi keihääseensä. Hänet Dunlan tunsi erittäin hyvin. Calden oli selvinnyt ainoana hengissä verilöylystä Caradhrasin solassa, kun valtiatar Celebrianin saattue oli tuhottu. Dunlan ei ollut ikinä tavannut päämies Gundaria, joka oli saanut surmansa solassa puolustaen viimeiseen asti Celebriania.

Kaksi muuta ihmistä seisoi Haldurionin ja Egendilin vierellä. Molemmat olivat pukeutuneet hienoihin keltaisiin ja punaisiin pukuihin. Dunlanin mielestä kumpikin mies oli aivan väärässä paikassa hienoine asuineen. Huolimatta pyrkimyksestään näyttää vaikuttavilta kumpikin jäi pahasti vieressään seisovien Haldurionin ja Egendilin varjoon. Dunlan ei ollut ikinä nähnyt kumpaakaan miestä. He olivat aseistautuneet taistelumiekoin, kuten Egendilkin. Toinen näytti ystävälliseltä joskin hieman ylpeältä. Pidempi miehistä, jonka puku oli vielä hienompi kuin toverinsa, katseli Weldeniä ja Dunlania vailla mielenkiintoa. Hänen katseessaan saattoi olla jopa pieni hiven ylenkatsetta. "Mestari Egendil", Welden totesi ja kumarsi hieman. Egendil vastasi kumarrukseen, mutta ei sanonut mitään. "Sir Welden, saanen esitellä toverimme", sanoi Haldurion viimein. "Päälliköt Elbragol ja Calendil ovat molemmat myös Lhunin miehiä".Haldurion viittasi hienosti pukeutuneeseen kaksikkoon. Dunlan soi itselleen pienen hymyn ja vilkaisi tovereitaan. Elbragol oli kuuluisa kiivaudestaan ja ylpeydestään! "Ruhtinas Elbragol", Welden totesi. "Olen iloinen tavatessani kuuluisan miekkamiehen täällä, sillä kaikesta päätellen meillä ei tule olemaan liikaa sotureita". Sen sanottuaan Welden kääntyi tovereidensa puoleen. "Saanen esitellä seurueeni muut jäsenet. Päällikkö Talard on samoojien mainio johtaja Emyn Uialilta. Nuori toverini taas on sir Dunlan Noldorin ja hänen kanssaan on tiedustelijamme sir Hallas”.

Samoojat ilmiselvästi tunsivat Talardin ja tervehtivät häntä innostuneesti. Dunlanille nyökättiin hieman ja Welden sai Elbragolilta osakseen arvioivan katseen. "Tervetuloa ystäväni", sanoi Egendil katsoen Hallasiin. Hän kätteli tätä lämpimästi. Dunlan muisti sir Hallasin olevan Egendilin ystävä. Egendil lausui myös muutaman kohteliaan sanan Weldenille ja kääntyi sitten Dunlanin puoleen. "Tervetuloa Salmarindilin poika", hän sanoi puristaen Dunlanin kättä. "Välwen huoneen läsnäolo ei voi tuoda muuta kuin lännen valtiaiden siunauksen yllemme", jatkoi samooja katsoen Dunlania arvioivasti tarkoilla silmillään. "Epäilemättä", puuttui puheeseen Haldurion. "Mutta enemmän kuin siunausta tarvitsemme hänen miekkaansa".

Dunlan kumarsi kiitokseksi kohteliaisuudesta "Odotatteko yhä lisää miehiä", kysyi Welden, jonka ajatukset liikkuivat jo käytännön asioissa. "Paikallaolevien miesten kanssa voimme tuskin suorittaan avointa hyökkäystä örkkien tukikohtaan". "Jokainen rohkea sydän vastaa kahta miestä", totesi Elbragol katsoen jälleen epäilevästi Weldeniin. "Mutta on totta että meitä on vähän", hän lisäsi. "Me toimme 13 lisää", huomautti Talard. "Mutta se tuskin riittää". "Minusta meidän tulisi odottaa vielä ainakin huomiseen. Ehkä uusia sotureita saapuu silloin", vastasi Egendil. "Vielä on aikaa, mutta ei paljoa". Tämänjälkeen johtajat siirtyivät keskustelemaan hieman sivummalle. Dunlan istuutui maahan Maitrenin kanssa ja alkoi syödä. Hetken kuluttua johtajat päättivät keskustelunsa ja hajaantuivat. Maitren siirtyi Weldenin luokse ja Dunlan jäi yksinään rinteeseen

”Mitä mieltä olet”, kysyi Maitren toveriltaan katsellen samoojia, jotka näyttivät melko rauhallisilta. ”En ymmärrä miksi Haldurion on täällä”, vastasi Welden. ”Hän ei yleensä poistu Imladrisista. Dinladenin ruhtinas on kyllä ritarikunnan älykkäimpiä, mutta ei hän ole mikään kenttäkomentaja. Silti, meidän tulee tukea häntä kaikin mahdollisin tavoin. Etenkin kun nämä ihmiset ovat mukana”. Maitren katsoi häneen yllättyneenä. ”Mitä tarkoitat”? Welden kohautti olkapäitään. ”Tämä Egendil on kyllä järjevä ja taitava. Hallas on puhunut hänestä toisinaan. Mutta etenkin tuo Elbragol epäilyttää minua. Hän vaikuttaa liian ylpeältä ja rohkealta. Hän ei epäröisi johtaa meitä tuhoon, jos saa tilaisuuden”.

He olivat hetken vaiti. ”Entä ne ihmiset jotka näimme Jättijängillä”, kysyi Welden äkkiä paljastaen missä hänen todellinen huolenaiheensa oli. Ei Elbragolissa vaan aivan muualla. ”Mitä ajattelet heistä, Maitren”? ”En tiedä mitä ajatella”, nuorempi ritari vastasi. ”He eivät kuuluneet tänne. Osa näytti melkein kuin palkkasotureilta. Mutta ei sellaisille miehille ole mitään täällä pohjoisessa”. Welden nyökkäsi. ”Tai ei ollut”, hän tuumi. ”Asiat voivat olla muuttumassa. En tiedä miksi enkä kenen toimesta, mutta muuttumassa ne ovat. Eivätkä parempaan suuntaan, siihen voit luottaa Maitren”!

Hän istui suurella istuimella ajatellen ritaria, jonka hengen tehty sopimus oli maksanut. Derhal hämmästytti toisinaan itsensä moisilla ajatuksilla. Kuka tämä oli ollut? Miksi hän oli ollut Briissä tuona päivänä, kun samooja Elador oli iskenyt ritarin kuoliaaksi. Mitä tämä oli tehnyt Erua vastaan ansaitakseen tulla surmatuksi pelkurimaisesti takaapäin. Mitä ritari oli ajatellut sillä hetkellä, kun hän tajusi kuolevansa? Derhal hymyili. Miksi hän ajatteli Erua, kun hän jo tiesi ettei tämä vaikuttanut aktiivisesti maailman tapahtumiin. Eru ei enää muokannut maailmaan, vaan sen asukkaista ne jotka uskalsivat haaveilla suurista asioista ja pyrkiä noita haaveita toteuttamaan. Nuori ritari oli ollut pelkästään epäonnekas. Hän oli sattunut osumaan Derhalin ja tämän tavoitteiden tielle. Derhal olisi nauranut, jos hän olisi tiennyt miten lähelle Weldeniä hän oli päässyt tuolla iskulla, jonka Elador oli iskenyt nuoreen ritariin, sir Henderkiin. Mutta hän ei tiennyt eikä nauranut.

Sen sijaan Derhal katsoi vakavana punaisen kaapunsa hupun suojista edessään seisovia miehiä. Tuona päivänä nuori Henderk oli maksanut hengellään sopimuksesta, jonka Derhal oli tehnyt. Nyt tuo sopimus oli antamassa Derhalille suuren hyödyn. Örkit ja vuorilaiset olivat hyviä ja uskollisia palvelijoita. Mutta taistelussa haltioita vastaan he olivat pahasti alakynnessä. Ei, Derhal tarvitsi parempia palvelijoita. Oli veljeskunnan edun mukaista että Kultaisen kukan ritarikunta tuhoutuisi. Siksi oli myös heidän etunsa mukaista tukea Derhalia. Hän pyysi kunnon sotureita ja niitä hän myös sai. Etelästä saapuneet liittolaiset olivat saattaneet hänet tähän örkkien uuteen tukikohtaan, jota Derhal käyttäisi uusiin iskuihin Eriadoria vastaan. Palkkasoturit leiriytyivät nyt kahden päivän matkan päässä tukikohdasta. Derhal ei halunnut heitä lähelle örkkejään!

Mutta palkkasoturien johtaja, sir Naichen, oli paikalla muutaman lähimmän soturinsa kanssa. He olivat veljeskunnan jäseniä, jotka olivat täällä auttamassa Derhalia. Eivät palvelemassa häntä. Se näkyi miesten asenteesta kokoajan, kun he seisoivat hänen edessään. Oli pohjoisen noita kuka tahansa, puhdasrotuiset numenorelaiset eivät sellaisia kumartaneet. He käyttäisivät häntä niin kauan kuin heille sopi ja sitten tuhoaisivat hänet. Voi, suunnitelman alkeellisuus lähes loukkasi Derhalia.

Veljeskunnalla ei oikeasti ollut aavistustakaan kenen kanssa olivat solmineen sopimuksen.

Sir Naichen oli pitkä ja voimakasrakenteinen mies, jonka silmissä paloi ylpeä tuli. Monet hänen miehistään olivat olleet Umbarin merirosvoja, mutta ei aristokraattinen sir Naichen. Hän oli kantanut Minas Tirithissä kaartin mustahopeaa univormua ja kuulunut käskynhaltijan ritareihin, kunnes veljeskunta oli houkutellut miehen riveihinsä. Tai ehkä tämä oli salaa aina kuulunut heihin? Sillä ei ollut väliä. Naichen oli nyt yksi veljeskunnan parhaista ritareista. Ja nyt tuo mies seisoi ylpeänä Derhalin edessä.

”Te ette haluaisi olla täällä”, sanoi Derhal katsoen mieheen ja tämän tyytymättömyyteen. Sir Naichen nosti ylpeät silmänsä katsomaan noitaan, joka istui hänen edessään jonkinlaisella valtaistuimella. Kuin hän olisi oikeasti ollut mahtava! ”Veljeskunta lähetti sinulle jo useita miehiä. En ymmärrä mihin tarvitset lisää”, Naichen tuhahti. Nainen yllättyisi, kun saisi huomata ettei sir Naichen ollut täällä vain auttamassa häntä, vaan valvomassa ja tarkkailemassa. Oikealla hetkellä hän lopettaisi noidan uran!

”He kuolivat”, Derhal vastasi hyytävällä äänellä. ”Minä vaadin lisää, kuten sopimuksemme edellyttää. Ja nyt te olette täällä minua palvelemassa. Eikä se miellytä teitä, sir Naichen”. Naichen suoristautui koko pituuteensa. Se sai aina kaikki pelokkaiksi hänen edessään. ”Noita, minä olen sir Naichen, Numenoren veljeskunnan täysivaltainen jäsen, puhdasverinen numenorelainen ja Minas Tirithin ritari. Minä en palvele ketään, paitsi suurmestariani ja jonakin päivänä kuningastani. Noituus ei minua pelota. Annahan kun kerron mitä tulemme tekemään...”.

”Sinä tulet palvelemaan minua. Sinä tulet rukoilemaan että saisit tehdä niin”, sanoi Derhal kirkkaalla äänellä. Hän nousi hitaasti seisomaan pitäen katseensa Naichenissa. Tämä ei liikahtanut, mutta muut numenorelaiset ottivat pari askelta taaksepäin. Derhalin äänessä oli nyt odottamatonta voimaa, kuin se olisi ollut ase!

”Sinä tulet kutsumaan minua valtiattareksi ja kertomaan kaiken mitä tiedät veljeskuntasi suunnitelmista. Ja sinä tulet tekemään niin sydän täynnä iloa siitä, että saat miellyttää minua. Sillä minä en vain noita, sir Naiche. Minä olen paljon enemmän kuin voit ikinä käsittää”.

Derhal poisti yhdellä käden liikkeellä hupun kasvoiltaan ja Naichen jäi ääneti tuijottamaan kauneimpaan näkyyn mitä oli ikinä nähnyt. Derhalin kasvot olivat lumoavan kauniit. Hänen silmänsä säihkyivät kuin timantit ja hänen ihmeellisten hiuksiensa kultainen väri loisti soihtujen valossa. Ja noiden silmien katse oli sellainen, että se näytti vievän miehen sielun mukanaan. Naichen ei saanut katsettaan irti noista silmistä. Ritarin pää kääntyili hitaasti, kuin hän olisi kuullut heleän äänen puhuvan sisällään. Se kertoi hänelle ettei maan päällä ollut ihanampaa olentoa kuin Derhal. Kukaan ei ollut viisaampi tai parempi. Sellaista olentoa piti jalojen ritarien suojella viimeiseen asti, uhraten kaiken moisen kauneuden vuoksi. Sellaista kauneutta saattoi vain palvoa ja palvella. Hitaasti sir Naichenin ylpeä ilme muuttui palvovaksi. Äkkiä hän putosi polvilleen maahan Derhalin eteen. Naichenin soturit tekivät samoin.

”Komenna, valtiatar”, sai Naichen sanotuksi. ”Minä olen täällä vain palvellakseni teitä”. Derhal nauroi heleää nauruaan, joka miesten korvissa tuntui kauniimmalta kuin mikään musiikki. ”Niin olet, sir Naichen”, hän sanoi lopetettuaan nauramisen. ”Ja onneksesi minä tarvitsen juuri sellaista ritaria kuin sinä. Ritaria joka ottaisi asiani omakseen. Joka olisi valmis uhraamaan kaiken vuokseni. Ritaria joka ei ajattelisi mitään muuta kuin minua ja parastani. Oletko sinä tuo ritari, sir Naichen”.

”Kyllä, valtiatar”, Naichen sai sanotuksi. ”Tule siis lähemmäksi, Naichen. Kerro minulle suunnitelmistasi. Ja suurmestarisi suunnitelmista. Jos palvelet minua kyllin hyvin, voi palkintosi olla suuri. Ehkä jopa se mitä eniten halajat. Jos palvelet hyvin, saattaa valtiattaresi katsoa sinuun myötämielisesti”. Naichen astui Derhalin viereen tietäen menettäneensä sydämensä iäksi. Mutta se ei tuntunut hänestä lainkaan menetykseltä. Moisen naisen vuoksi hän oli valmis tekemään mitä tahansa ja menettämään kaiken. Jopa sielunsa!

PÄÄTÖKSIEN TEKEMISEN RASKAUS

Päivä kului ja vaihtui yöksi. Dunlan heräsi aamulla ja tajusi että lisää miehiä ei ollut saapunut yön kuluessa. Tapaamiselle asetettu päivä oli kulunut ja oli selvää että jokin oli mennyt pieleen. Dunlan liittyi Talardin ja Calendilin seuraan. "Mitähän on mennyt vikaan", hän ihmetteli ääneen. "Glorfindel lähetti lukuisia viestinviejiä kokoamaan sotureita". Calendil katsoi nuoreen haltiaan. "Ei aavistustakaan. Ehkä jokin toinen uhka on vienyt miestemme huomion. Mutta kun me lähdimme pohjoiseen Rivendelistä ei mitään muita uutisia ollut tullut". "Minäkään en ole kuullut mitään", totesi Dunlan. "Ja kävin sentään Pohjannummilla asti". "Ritareita ei kai odotettukaan paljoa enempää", kysyi Talard.

"Meillä ei yksinkertaisesti ole enempää miehiä tähän hätään", vastasi Dunlan surumielisesti. "Liian monta kuoli kaksi vuotta sitten örkkien invaasiota torjuttaessa". Talard näytti yllättyneeltä. Hän ei ollut kuullut Suillionin urhean ritarijoukon tuhosta Rhudaurissa. "Eniten minua mietityttää mitä teemme nyt", tuumi Calendil. "Suunnitelma on ilmiselvästi mennyt pieleen, eikä meillä ole kylliksi miehiä iskuosastoksi". Talard kohautti olkapäitään. "Egendil ei varmasti halua lähteä takaisin yrittämättä mitään, mutta mitä tekee ruhtinas Haldurion, sitä en tiedä. Egendilin maineen tiedän, mutta Haldurion on minulle tuntematon".

Dunlan mietti hetken ennenkuin vastasi. "On vaikeaa sanoa mitä Haldurion tekee. Hänellä on maine harkitsevana ja selväpäisenä johtajana, joka ei ikinä tee mitään hätäillen. Jos emme pysty kehittämään hyvää suunnitelmaa hän varmasti keskeyttää tämän tehtävän". "Siinä tapauksessa samoojat jatkavat yksin", totesi Calendil yllättävän kiivaasti. "Me emme luovuta koskaan". "Voimme tuskin jatkaa yksinämme, jos haltiat poistuvat", huomautti Talard katsoen Calendilia hieman kummastuneena. "Tunkeutuminen örkkien luoliin ilman asiansa osaavia oppaita ja tiedustelijoita olisi typerää. Olisimme siellä sokeita ja haavoittuvaisia". Heidän keskustelunsa keskeytyi, kun vartiomies viittasi jonkun lähestyvän.

Miehet tarttuivat aseisiin, mutta turhaan. Pian vartiomies näytti kaiken olevan hyvin. Kului vähän aikaa. Sitten yksinäinen harmaaseen kaapuun pukeutunut haltia juoksi näkyviin etelästä ja saavutti leirin. “Se on haltia”, totesi Talard ihmetellen. “Tunnen hänet”, sanoi Dunlan. “Hän on sir Algol, yksi ritareistamme”! Kaikki kerääntyivät lähemmäksi kuulemaan, mitä uutisia ritari kaikessa kiireessä toi etelästä. Dunlan ehätti lähemmäksi juuri ajoissa kuulemaan tärkeimmän. “Samoojien suuri partio oli palaamassa etelästä ja yksi samooja lähetettiin viemään viestiä Briihin, että partion tulee heti saapua tänne liittymään operaatioonne. Heidän piti muodostaa osaston päävoima. Heistä ei kuitenkaan kuulunut mitään. Minä ja parini, sir Asgen, lähdimme sitten Imladrisista tutkimaan Briin tietä. Ruhtinas Glorfindel halusi tietää mihin samoojat olivat kadonneet. Löysimme samoojien viestinviejän Mitheithelin sillan luota. Hänet oli surmattu. Samoojien pääjoukko ei ikinä saanut viestiä eikä ole siksi saapunut. Minä lähetin parini sir Asgenin kertomaan tästä Imladrisiin ja tulin itse teitä varoittamaan. Lisää joukkoja ei ole tulossa”!

Hetken aikaa kaikki olivat hiljaa. Samoojat ajattelivat varmasti kuollutta toveriaan ja miettivät kostoa. Sir Haldurion ajatukset liikkuivat jo siihen suuntaan, mitä hän nyt tekisi. Mutta ei sir Weldenin, joka kiinnitti usein huomiota aivan eri asioihin kuin muut. “Miten viestinviejä oli surmattu”, hän kysyi. “Mitä merkitystä sillä on”, puuskahti silloin kiivas Elbragol. “Miehemme on surmattu ja meidän täytyy kostaa hänet”! Welden loi rauhallisen katseen Elbragoliin. “Minulla on omat syyni”, hän totesi viileästi. “Vastaa, sir Algol. Oliko hänet ammuttu väijyksistä nuolella, vai mitä oli tapahtunut”? Algol kohautti olkapäitään. “En ole mikään suuri jäljittäjä, niin kuin te, herra. Mutta tämän voin sanoa. Mikään jousiampuja ei surmannut samoojaa väijyksistä. Hän keskusteli jonkun kanssa sillan kupeessa ja sitten tämä henkilö surmasi samoojan miekalla”. “Paikalla oli siis vain yksi henkilö viestinviejän lisäksi”, kysyi Welden mietteliäänä. Algol nyökkäsi. “Vain yksi ja he olivat todella lähellä toisiaan, kun se tapahtui”! “Suo anteeksi, sir Welden”, keskeytti Haldurion hänet. “Tämä on oikein mielenkiintoista, mutta tuskin tärkeää. Meidän täytyy miettiä mitä teemme nyt. Johtajat kokoontuvat heti”.

Dunlan seurasi Talardia ja Calendilia, mutta jäi hieman sivummalle seisomaan, kun muut muodostivat pienen piirin ja istuutuivat. Paikalla olivat päämies Haldurion, Lhunen Egendil, päällikkö Elbragol, Vanhempi ritari Welden, Vanhempi ritari Calden, sir Hallas, päällikkö Calendil ja päällikkö Talard. Dunlan katseli miten he istuivat hetken mietteissään. Ainakin hän oli iloinen, että paikalla oli niin paljon hyviä johtajia, vaikka sotureista oli pulaa. Haldurionin kokemus vaarallisista tehtävistä erämaassa oli melkoisen vähäinen, mutta hän oli älykäs päämies. Vanhemmat ritarit Calden ja Welden enemmän kuin korvasivat Haldurionin mahdolliset puutteet.

Haldurion nousi seisomaan. "Lisää miehiä ei ole ilmestynyt", hän totesi. "Tiedämme nyt, että lisää ei ole tulossakaan. Meidän täytyy päättää mitä teemme, sillä emme voi pidemmäksi aikaa jäädä paikoillemme odottamaan. Ei täällä vuorilla, jossa kimppuumme hyökätään heti jos paljastumme". Muut nyökkäilivät olevansa samaa mieltä. Hetken oli taas hiljaista. Lopulta nuori Egendil rikkoi hiljaisuuden. "En haluaisi palata kotiin yrittämättä mitään. Se olisi häpeällistä. Lhunin miehet eivät lopeta kesken, kun ovat toimeen ryhtyneet". "Hyvin sanottu", totesi Elbragol. Myös Calendil näytti innostuneelta.

"Selvää on että emme voi hyökätä avoimesti örkki-tukikohdan kimppuun näin pienellä joukolla", huomautti Haldurion. "Minäkään en halua palata tyhjin toimin Imladrisiin, mutta ellemme keksi keinoa välttää avoin hyökkäys, emme voi muutakaan". Sir Hallas nyökkäsi. "Varovaisuus ennen kaikkea. Turha hyökätä ja menettää miehiä jos emme voi saada mitään aikaan", hän totesi. Elbragol tuhahti kaikkien kuullen ja katseli Hallasia näyttäen epäilevältä. "Urhea sydän voittaa kaikki esteet", hän sanoi. Hallas katsoi muita hivenen ällistyneenä samoojan asenteesta. Mutta Welden ei näyttänyt yllättyneeltä.

Haldurion vilkaisi Elbragolia alta kulmain vaientaen tämän katseellaan. "Jos keksimme miten saada jotain aikaan tällä joukolla, niin tarvitsemme kaikki urheat sydämet", hän totesi painokkaasti. Kaikki vaipuivat hetkeksi mietteisiinsä. "Voisimmeko mitenkään saada heitä yllätetyksi, jos kerran meitä on liian vähän avoimeen hyökkäykseen", kysyi Egendil viimein. "Ei luolassa piileskelevää vihollista voi yllättää" totesi Calendil ja pudisti päätään.

"Saatat olla väärässä, hyvä Calendil", puuttui Welden ensikertaa puheeseen ja katsoi Hallasia. "Meillä ei ole monia etuja mutta yksi on se, että meillä on kyvykästä väkeä mukanamme. Jos vain keksimme mitä voisimme saada aikaan ylläköllä vahvaa örkkitukikohtaa vastaan, niin itse tukikohtaan sisäänpääsy ei luultavasti ole liian vaikeaa". "Kuinka paljon tuollaisessa vastaperustetussa tukikohdassa voi olla örkkejä", kysyi Haldurion ja näytti ajattelevan ankarasti. "Tässä vaiheessa ehkä muutama sata", totesi Hallas. "Heidän täytyy tuoda ruoka muualta, joten porukka joka valmistelee tukikohdan suuremmalle joukolle ei ole monta sataa örkkiä vahva. Lisää väkeä, se varsinainen joukko joka alkaa tekemään ryöstöretkiä, tulee vasta vähän ajan päästä".

"Taisin saada ajatuksen", huudahti Egendil. "Se örkkien pääjoukko ei varmaankaan kuljeta itse ruokaa mukanaan"? "Ei kuljeta", vastasi Hallas. "Ruoka on varmasti tuotu jo etukäteen kuukausien kuluessa salaa tukikohtaan. Vasta kun kylliksi ruokaa on varastoitu pääjoukko saapuu". Calendil katsoi Hallasia pitkään. "Mistä sinä sen tiedät", hän kysyi äänessään epäilystä. "Ei kukaan tiedä örkkien tavoista noin paljoa". Hallas ei vastannut vaan tuijotti hetken tyynesti Calendilia. "Voidaan siis olettaa, että jos ruokaa ei olisi örkkien pääjoukko ei voisi saapua", kysyi Egendil katsoen Hallasiin. "Kyllä", tämä vastasi ja hymyili äkkiä. "Taidan tietää mitä ajattelet. Jos joku polttaisi heidän ruokavarastonsa örkkien pääjoukko ei saapuisi. He joutuisivat kuukausien kuluessa kuljettamaan uudelleen kaiken ruoan, jos uskaltaisivat enää yrittää uudelleen". Egendil nyökkäsi. "Silti ongelmamme on se miten pääsemme sisälle örkkien tukikohtaan", huomautti Talard. Elbragol oli ollut pitkään hiljaa mutta nousi nyt seisomaan. "Hiipisimmekö sisään kuin varkaat yöllä, tuikkaisimme tuleen heidän ruokavarastonsa ja juoksisimme tiehemme" hän puuskahti.

"Minusta se kuulostaa oikein hyvältä suunnitelmalta" totesi Welden. "Ruokavarasto on kyllä vartioitu", sanoi Haldurion. "Ja kun hyökkäämme ei kulu pitkääkään aikaa kun saamme ne kaikki niskaamme. Kyllä siitä tulee kiivas taistelu, päällikkö Elbragol, siitä ei ole epäilystäkään. Saatte tyydyttää taistelunhaluanne piankin. Mutta ainakin meillä tulee olemaan mahdollisuus saada jotain aikaan. Egendilin suunnitelma on oikein hyvä, mutta Talard on myös oikeassa. Pääsemmekö sisään huomaamatta". Hän katsoi Hallasiin kuten kaikki muutkin. "En osaa sanoa ennenkuin olen käynyt katsomassa", vastasi harmaahaltia. "Otan sir Delfinin mukaani ja käyn katsomassa niitä luolia. Gilfin saa opastaa teidät muut perässämme luolien lähistölle. Tapaan teidät siellä kun ehditte perille".

Muutaman minuutin kuluttua Hallas ja Delfin olivat jo valmiita lähtemään ja astelivat ylämäkeen kohti vuoria. Hallas johti kaksikon varmoin askelin kohti Jättijänkien jylhiä tuntureita. Welden katseli heidän lähtöään ja huomasi ruhtinas Elbragolin seisovan vierellään käsi miekankahvalla kuten yleensäkin. "Minä en sitten alkuunkaan ymmärrä tuota haltiaa", totesi Elbragol. "Juuri kun luulin, että hän on täysi pelkuri joka ei uskalla taistella, hän lähtee vain yhden seuralaisen kanssa vaaralliseen tehtävään. Kaiken lisäksi se on vielä hänen oma ideansa". Welden naurahti hyväntahtoisesti. "Sir Hallas pelkää kyllä", hän sanoi. "Mutta ei sellaista asiaa kuin luulet. Hän pelkää tekevänsä virheen, jonka vuoksi joku voi kuolla. Siksi hän menee aina itse, varmistaakseen että virheitä ei tapahdu. Hän pelkää myös kuolemaa, kyllä, mutta ei omaansa vaan ystäviensä". Welden katsoi Elbragolia suoraan silmiin. "Hän pelkää menettävänsä ystäviään jonkun ylpeyden vuoksi, tai turhan hätäilyn vuoksi. Se on hänen painajaisensa. Liian monien ystävien hän on nähnyt kuolevan. Kun joku ehdottaa hullunrohkeaa hyökkäystä hän ajattelee Haldurionia, jonka on tuntenut koko ikänsä. Hän ajattelee minua ja sitä päivää kun tapasimme Dagorladin kentällä. Hän ajattelee Dunlania, jonka näki kasvavan Imladrisissa. Ja hän ajattelee ystäväänsä Egendiliä, jolla on edessään loistava tulevaisuus. Hän ajattelee jopa sinua mestari Elbragol. Sillä hän ei tahdo nähdä meistä ketään kuolleena. Pimeää ja vaarallisia tehtäviä hän ei pelkää, eikä kidutusta tai kuolemaa. Jos joku voi löytyy keinon päästä niihin luoliin örkkien huomaamatta, niin hän".

Keskipäivän aikaan sir Gilfin ja sir Welden johtivat pääjoukon kohti Jättijänkiä. He kulkivat hyvää vauhtia ja saavuttivat seuraavana aamuna ylhäällä tunturien välissä olevan laakson. Heidän edessään olevan korkean tunturin rinteessä oli pääsisäänkäynti örkkien tukikohtaan. Welden johti joukon pienen kukkulan taakse näkösuojaan. "Kuinka Hallas ja Delfin löytävät meidät", kysyi Calendil kun kaikki olivat näkösuojassa. "Hän löytää kyllä", vastasi Gilfin. "On kuin tuuli itse toisi hänelle tietoja". Haldurion viittasi heidät olemaan vaiti ja tarkkaili silmä kovana edessä kohoavaa tunturia.

Kului pari tuntia ja sitten Hallas ja Delfin ilmestyivät näkyviin kukkulan takaa. Kumpikin näytti yhä pirteältä ja innostuneelta. "Löysimme useita kätkettyjä sisäänkäyntejä", totesi Delfin ennenkuin kukaan ehti kysyä mitään. "Koko vuori on täynnä tunneleita", jatkoi Hallas. "Örkit ovat yrittäneet kätkeä kaikki sisäänkäynnit, mutta löysimme yhden niin hyvin piilotetun, että he eivät ole vaivautuneet edes vartioimaan sitä". "Kuinka voit olla varma", kysyi Talard. Mutta hänkin näytti innostuneelta. "Kävimme sisällä ja tutkimme lähimmät käytävät", vastasi Hallas. "Suurin osa luolista on käyttämättömiä". Egendil nousi seisomaan ja laittoi kätensä miekankahvalle. "Iskemme siis", hän totesi innostuneella äänellä ja vilkaisi Haldurioniin joka nyökkäsi. "Mikä on suunnitelma", kysyi Egendil Hallasilta. "Emme pysty suunnittelmaan paljoakaan etukäteen, sillä on mahdotonta tietää mitä noissa käytävissä tulee tapahtumaan", vastasi haltia. "Menemme niin varovasti kuin voimme ja yritämme ottaa selville missä ruokavarasto on. Sitten poltamme sen. Hengissä selviytyminen siihen asti ja sen jälkeen tulee olemaan kyllin hankalaa”.

VUOREN SISÄÄN

Varovasti joukko lähti liikkeelle. Hallas ja Delfin menivät kärkeen opastaen perässä tulevia. Haldurionin kehoituksesta Dunlan asettui viimeiseksi. Joukon kulkiessa ylös rinnettä hän yritti kuumeisesti olla ajattelematta heidän tehtävänsä epätoivoisuutta. Edässä kulkevat samoojat tuntuivat ajautuvan ajatuksissaan samaan suuntaan. He keskustelivat hiljaisilla äänillä. "Luulen että meistä monikaan ei palaa", sanoi joku pessimistisesti. "Onhan tämä vaikea tehtävät", vastasi toinen. "Mutta me emme ole mitään turhia sotureita ja vastassa on vain örkkejä. Meillä on mukanamme Elbragol ja Egendil. Heitä eivät örkitä pysäytä". Muut mumisivat hyväksymistään. "Ja mestari Welden", totesi joku, mutta siihen muut eivät sanoneet mitään. Samassa jostain edestä tuli Haldurionin kohtelias kehoitus samoojille "pitää hieman pienempää suuta", sillä tuuli saattoi kantaa vuorilla hiljaisetkin äänet kauaksi.

Dunlan huomasi hieman epäilevänsä samoojien kykyjä. Heillä oli toki kokeneita sotureita mukana, jotka olivat menneet läpi tulen ja veden selviytyen hengissä. Mutta lähes puolet dunedainista oli Lhunin maanviljelijöitä, miehiä joille sota oli harrastus eikä elämäntapa. Monet heistä olivat lisäksi hyvin nuoria ja kokemattomia. Lhunin miliisiksi ritarit yleensä kutsuivat heitä, erotukseksi varsinaisista samoojista, joiden arvon ja taidot tunsi koko Eriador. Dunlan huomasi itsekin puristavansa keihästään lujaa jännittäen tulevaa koitosta. Hän oli ollut vasta yhdessä taistelussa, tosin se oli ollut sitäkin kovempi. Dunlan oli ollut Eriadorin joukkojen mukana, jotka oli hätäisesti koottu Eriadorin asutuksien suojaksi örkkien invaasiota vastaan. Malbethin rinteessä he olivat pysäyttäneet örkkien rynnistyksen. Dunlan muisti vieläkin kaiken, kuin se olisi tapahtunut vasta eilen. Hän kuuli yhä mielessään örkkien hurjat sotahuudot ja näki ritarien päättäväiset kuolemaa halveksivat ilmeet. Hetken aikaa kaikki oli ollut hiuskarvan varassa, kun Lhunin miliisi oikealla sivustalla oli joutunut epäjärjestykseen ja ajettu osittain pois kentältä. Muutama pelästynyt ihminen oli jopa napannut hevosen ja paennut päätäpahkaa etelän suuntaan. Enlion Lawhirin päättäväinen vastaisku ritariensa ja Lhunin parhaiden miesten kanssa oli ajanut örkit takaisin ja pelastanut linjan. Hetken aikaa Lawhirin pieni joukko oli jäänyt lähes örkkien pääjoukon jalkoihin.

Dunlan saattoi vieläkin kuulla korvissaan Lawhirin hurjan huudon. “Luokseni, Eriador, luokseni. Tässä on paikka urheille miehille kuolla”! Silmiensä edessä Dunlan saattoi nähdä sir Weldenin rauhallisen hahmon kokoamassa Lhunin miliisin sekasortoon joutuneita rivejä Lawhirin avuksi. Hän muisti vieläkin sir Aerangolin vihollismeren keskellä taistellen viimeistä taisteluaan örkin käyrä miekka iskettynä ruumiinsa läpi, pysyen pystyssä vielä pitkään kuolettavan iskun saatuaan. Linja oli kestänyt ja viimein olivat samoojien päämies ja Talwe tumma hyökänneet keskustassa murtaen örkkien linjan. Voitto tuona päivänä oli samoojien ja haltioiden. Mutta Dunlan ei unohtanut, että Lhunin miliisi oli murtunut. Tuo sama miliisi käveli nyt hänen edellään.

Pitkän taivaltamisen jälkeen he saapuivat suuren jyrkänteen juurelle. Sen seinämään oli aika kaivertanut aukon, jonka kivikko sekä tiheä kasvillisuus rinteessä peittivät täysin. Pysähdyttyään hetkeksi neuvottelemaan seurua astui yksi kerrallaan sisään luolaan. Dunlan oli viimeisenä eikä kuullut mitä neuvoteltiin. Hän seurasi silmä tarkkana ympäristöään, mutta ei havainnut mitään. Nuori haltia oli hieman aiemmin asettanut lyhyen keihään selkäänsä, ja vaihtanut käteensä jousen. Hän ei joutuisi lähitaisteluun, sillä edessä kulkevat huolehtisivat siitä. Dunlanin tehtävä sen sijaan oli suojata selustaa ja siihen jousi oli paras. Hän vilkaisi vielä kerran ympärilleen varmistaen, että kukaan ei ollut nähnyt heitä ja kääntyi sitten kohti luolaa. Viimeinen samooja katosi juuri sisään. Dunlan kiirehti hänen peräänsä. "Siitä tulisi hieman sanomista, jos Lhunin miliisin miehet karistaisivat minut kannoiltaan", hän mietti itsekseen hymyillen ja tavoitti samoojan. Luola oli monta metriä leveä ja jatkui tunnelina syvälle vuoren uumeniin. Tarkoilla silmillään Dunlan näki, että Haldurion oli sytyttänyt mukanaan olleen vaimeaa sinistä valoa hohtavan lyhdyn. Se valaisi nyt hieman pimeyttä, niin että samoojat ja ritarit näkivät mihin menivät. Sir Callondir kantoi lyhtyä. Dunlan arvasi, että Hallas oli jossakin edessä, niin kaukana että lyhdyn vaimea valo ei paljastaisi heitä. Hän varoittaisi jos joku liikkuisi edessä. Niin he lähtivät rohkeasti kulkemaan syvälle luolastoon hiljaisuuden vallitessa. Dunlan käveli aina välillä takaperin tarkkaileen selustaa. Toisinaan hän jäi hetkeksi paikalleen, kuunnellen kuuluisiko takaa askeleita. Mutta vaikutti siltä, että he olivat päässeet sisälle vuoreen kenenkään havaitsematta.

Pian alkoi heidän kulkemastaan käytävästä erota pienempiä käytäviä, joista jotkut lähtivät ylöspäin ja toiset alas. "Miten sir Hallas voi tietää minne menee", kuiskasi Dunlanin edessä kulkeva samooja hänelle. "Se on eräänlaista taikaa", vastasi haltia hymyillen. Samassa edestäpäin tuli käsky pysähtyä. Dunlan asettui polvensa varaan ja tähyili eteenpäin. Edessä oli käytävässä mutka ja suurin osa seuruetta peittyi sen taakse. "Mitä tapahtuu", hän kuiskasi. "Edessä on isompi käytävä, johon tämä liittyy", vastasi joku. Dunlan totesi että häntä alkoi harmittaa jonon viimeisenä oleminen. Siellä ei tiennyt mitään siitä mitä tapahtui. "Takaisin", tuli käsky samassa läpi jonon. Kaikki lähtivät puolijuoksua taaksepäin. Pian he pysähtyivät, kun jokainen oli päässyt käytävässä olevan mutkan taakse. Dunlan kuunteli tarkkaan, sillä lyhty oli nyt sammutettu. Sitten hän kuuli voimakkaita askeleita. Pieni joukko tömisteli eteenpäin edessä olevaa käytävää myöten. Dunlan asetti tyynesti nuolen jänteelle ja jäi muiden mukana odottamaan. Kaikki pidättivät hengitystään. He kuulivat nyt örkkien pulinan, kun ne lähestyivät. Ne puhuivat yhteiskieltä, mutta niin käsittämättömästi ääntäen ja murtaen, että Dunlan ei erottanut kaikkia sanoja. Ilmeisesti örkit riitelivät, mikä oli hyvin yleistä. Sana valtiatar kuului usein. Dunlan rypisti otsaansa, mutta sitten örkit olivat poissa. Ne olivat jatkaneet edessä olevaan käytävää myöten ja pian äänet katosivat.

Pian joukko lähti taas liikkeelle säilyttäen saman järjestyksen. Lyhty oli jälleen sytytetty. He astuivat hieman suurempaan käytävään ja kääntyivät siihen suuntaan, josta örkit olivat tulleet. Matka jatkui ehkä noin puolentunnin ajan ja sitten kaikki pysähtyivät. Egendil ja Haldurion jakoivat kiireesti ohjeita. Joukko jaettiin kahteen ryhmään. "Minä johdan ykkösryhmää", totesi Haldurion. "Edessä on se, mitä uskomme örkkien pääsaliksi. Hallas on nitistänyt vartiomiehet, joten pääsemme yllättämään ne. Minä johdan ryhmäni hyökkäykseen. Ruhtinas Elbragol tulee mukaani. Valtaamme pääsalin ja jäämme varmistamaan sitä". Egendil jatkoi siitä mihin Haldurion lopetti. "Kun pääsali on vallattu, minun ryhmäni puuttuu peliin. Hallasin mukaan ruokavarasto on luultavasti heti pääsalin takana, parhaiten turvatussa paikassa. Me etenemme sinne ja mukanamme olevien soihtujen kanssa tuhoamme heidän varastonsa. Tämä on uhkapeliä, mutta toivottavasti se onnistuu".

Käskynjako oli ohi ja Haldurionin ryhmä siirtyi varovasti eteenpäin leveää käytävää myöten. Dunlan meni hänen mukanaan. Hallas taas jäi Egendilin ryhmään, samoin sir Calden ja päällikkö Calendil. "Vihdoinkin saamme toimintaa", totesi Elbragol hilpeästi. "Tätä hiiviskelyä on kestänyt jo kyllin kauan. Nyt näytämme mihin dunedain pystyvät". Sitten hän kääntyi takanaan kävelevän Callondirin puoleen. "Sir Callondir, lyön vetoa että surmaan enemmän vihollisia kuin sinä". Callondir kohautti olkapäitään viileästi. "Tee mitä teet, minua eivät vetosi kiinnosta". Elbragol naurahti pilkallisesti. "Pysy sitten poissa tieltä", hän naurahti. Callondir ei vastannut ja hänen ilmeensä oli täysin tutkimaton. "Egendil taitaa olla ainoa samooja, joka osaa käytellä aivojaan", totesi Dunlan niin hiljaa että kukaan ei kuullut. He saapuivat paksulle ovelle, jonka edessä sir Hallas seisoi jousi kädessään. Hänen jaloissaan makasi kaksi kuollutta örkkiä. Käytävä oli valaistu soihduin ja lyhdyin, joten kaikki näkivät nyt hyvin.

"Onko mitään tietoa örkkien lukumäärästä", kysyi Haldurion hiljaisella äänellä. "Laskin noin kaksikymmentä", vastasi Hallas viitaten huonosti tehtyyn oveen, jonka läpi valo paistoi toisella puolella olevasta salista. "Liian vähän", totesi Haldurion heti. "Miten niin", kysyi Elbragol ja vilkaisi Haldurionia alta kulmain. "Pääjoukko on jossakin muualla", totesi Hallas. "En nähnyt edes yhtään päällikköä. Se merkitsee sitä, että meidän on helpompi vallata pääsali, mutta toisaalta saamme luultavasti pääjoukon kimppuumme jossakin vaiheessa, jos he eivät ole kaukana". Haldurion nyökkäsi. "Ovatko kaikki valmiita", hän kysyi ja vilkaisi ympärilleen. Kukaan ei näyttänyt erityisemmin valmiilta hyökkäämään sokeasti örkkien tukikohdan pyhimpään, mutta silti kaikki nyökkäsivät.

Welden oli ollut kokoajan hiljaa, mietteissään. "Nuo soihdut vaivaavat minua", hän sanoi yllättäen. "Miksi täällä on soihtuja valaisemassa käytävää, kun örkit näkevät pimeässä loistavasti". Hallas nyökkäsi. "Mietin samaa hieman aikaisemmin. Usein örkkien pääsalit ovat valaistuja, mutta eivät ikinä itse käytävät. Se on merkillistä". "Olisi mukava jäädä keskustelemaan siitä", tuhahti Elbragol. "Mutta eiköhän ennemmin hyökätä". Welden kohotti keihäänsä. "Päällikkö Elbragol on kerrankin oikeassa, seuratkaa minua", hän komensi. Hallas tempaisi suuren oven auki ja Welden syöksyi ensimmäisenä kirkkaasti valaistuun saliin.

LHUNIN MILIISI NÄYTTÄÄ TAITONSA

Päästäen hurjan huudon 26 samoojaa ja haltiaa kävi hyökkäykseen. Sir Welden johti joukkoa ja oli örkkien kimpussa ennen kuin ne ehtivät tajuta mitä oli tekeillä. Mutta jo ennen kuin hän saavutti lähimmän örkin vihelsi nuoli ritarin ohi ja yksi vihollinen kaatui. Dunlan, joka hyökkäsi viimeisien joukossa, kääntyi ja näki Hallasin ovensuussa asettamassa jo uutta nuolta jänteelle. Sitten Welden iski yhteen ensimmäisen örkin kanssa, joka oli juuri saanut käyrän miekkansa esiin. Hän iski keihään tylpällä päällä örkkiä vatsaan. Kun örkki horjahti taaksepäin lävisti Weldenin keihäs sen. Kaksi muuta örkkiä aikoi hyökätä Weldenin kimppuun, mutta ne saivat Elbragolin vastaansa. Dunlan ei nähnyt miten siinä kävi, sillä koko hyökkäävä samoojien ja haltioiden joukko peitti näkyvyyden. Taistelun pyyhkäistyä paikan yli molemmat örkit kuitenkin makasivat maassa kuolleina. Dunlan ei ehtinyt mukaan hyökkäyksen eturintamaan, joten hän alkoi tähyillä sivustoille. Yksi örkki juoksi oikealla olevasta käytävästä jousi kädessä. Dunlan jännitti oman jousensa ja tähtäsi. Nuoli lähti suhahtaen ja örkki kaatui maahan. Hetkeksi miekkojen kalina yltyi ja sitten äkkiä taukosi.

Dunlan vilkaisi uudelleen ympärilleen. Kaikki örkit olivat kuolleet, monet ehtimättä edes puolustautua. Kaksi samoojaa oli haavoittunut, mutta muuten kaikki olivat kunnossa. Keskellä salia oli suuri kivi-istuin, jossa örkkien päällikkö yleensä istui. Muuten sali oli karu ja kolkko. Laidoilla oli pienempiä istuimia ja suuri pöytä ilmeisesti syömistä varten. Useita eri käytäviä lähti eri suunnille, monet suuren puuoven sulkemia. Suuri punainen verho oli kiinnitetty päätyseinään. Se peitti lähes koko seinän lattiasta korkeaan kattoon asti. Verhoon oli keskelle kirjailtu suuri musta sauva. "Ruhtinas Haldururion, katso verhoa", huudahti Dunlan kiinnittäen Kultaisen kukan päämiehen huomion. Haldurion kääntyi katsomaan peräseinää ja jäi hetkeksi tuijottamaan mietteliäänä. Sitten hän kääntyi Elbragolin puoleen, jolla oli hurja ilme kasvoillaan. "Ruhtinas Elbragol, lähettäkää muutamia miehiä varmistamaan noita sivukäytäviä. Emme halua örkkien pääjoukon ilmestyvän paikalle huomaamatta". Elbragol nyökkäsi ja ryhtyi toimeen huutaen käskyjä miehilleen.

Haldurion viittasi ovensuussa seisovalle Hallasille, joka antoi merkin Egendilille. Tämä johti nopeasti omat miehensä saliin. Hallas viittasi kohti peräseinän oikealla puolella olevaa leveää käytävää, joka oli hyvin valaistu. "Luulen, että tuo käytävä on oikea", haltia huusi. Egendil viittasi miehilleen ja he tunkeutuivat käytävään päällikkönsä johdolla. Dunlan viittasi Haldurionille menevänsä Egendilin mukaan ja tämä nyökkäsi.

Nuori ritari liittyi joukon jatkoksi. Hän huomasi Egendilin jakaneen joukon niin, että kaikkein kokemattomimmat miehet kuuluivat tähän joukkoon. Lhunin miliisi, myhäili Dunlan itsekseen. Kun he kiiruhtivat käytävän suulla seisovan Haldurionin ohi, tämä tuijotti äkisti surullisen näköisenä pimeään käytävään ja tarttui pariaan sir Caldenia hihasta. "Veli, tänä iltana saamme viimein levätä, me molemmat". Mutta Calden pudisti päätään. "Ei vaan minä", hän vastasi ääni väristen. Hän pudisti Haldurionin kättä ja kiiruhti sitten Egendilin jälkeen. Dunlan tunsi miten häntä äkisti kylmäsi.

Derhal heräsi hätkähtäen, kun Shallan kosketti häntä. Vuorilainen shamaani oli hänen tärkein ja uskotuin palvelijansa. ”Valtiatar, tänne hyökätään”, vanha mies huudahti hätääntyneenä. Derhal puki nopeasti punaisen kaavun päälleen ja nousi ylös. Hänen kätensä oli jo tarttunut mustaan sauvaan, jonka musta valtias oli hänelle antanut Dol Guldurissa. Hän tunsi sauvan väreilevän voimaa kädessään.

Derhal kuuli selvästi miekkojen kilahduksen ja kuolevien huudot kaukaisuudessa. Miten he olivat päässeet tänne Derhalin tietämättä? Kuka saattoi kyetä siihen? Derhal tiesi vastauksen jo ennen kuin esitti mielessään tuon kysymyksen. Ritarit! Kuka muukaan? He olivat täällä! Nopeasti hänen mielensä alkoi käsitellä tilannetta. Mikä olisi paras vastaus? Mitä hänen tulisi tehdä?

Sitten Derhal hymyili. Hän tiesi vastauksen. Hän oli aina tiennyt. Mitä hyötyä oli voimasta, jos sitä ei käyttänyt? Musta valtias oli tehnyt hänestä vaarallisen aseen. Oli aika käyttää tuota asetta vihollisia vastaan. Vihdoinkin hän saisi kostonsa.

Samassa sir Naichen ryntäsi sisään kammioon miekka kädessään. ”Valtiatar, meidän täytyy saada teidät pois täältä. Tukikohtaan on hyökätty”. Derhal kääntyi katsomaan Naicheniin, joka oli täynnä aitoa huolta valtiattarestaan. ”Kuulen kyllä taistelun äänet, hyvä Naichen”, Derhal sanoi vakavana. Mutta hänen silmänsä nauroivat. ”Tule, ritarini. Minä tunnen nämä käytävät paremmin kuin kukaan muu. Seuraa minua”. ”Mutta valtiatar”, Naichen huudahti katsoen rakastavasti Derhaliin. Miten täydelliseltä tämä näyttikään punaisessa kaavussaan, posket punaisina innosta ja silmät säihkyen. ”Minun täytyy saada teidät turvaan ja sitten lähden taistelemaan näitä hyökkääjiä vastaan”.

Mutta Derhal pudisti päätään. ”Ei, hyvä Naichen. Lähetä miehesi taisteluun, mutta tule itse kanssani. Pysy lähelläni siltä varalta, että tarvitsen sinua. Sinun on aika nähdä mihin Angmarin neito pystyy”. Naichen seurasi valtiatartaan ulos kammiosta. Mitä muutakaan hän saattoi tehdä moisen voiman ja kauneuden edessä? Hän saattoi vain totella!

Käytävä jatkui ehkä noin 50 metriä mutkitellen usein. Päällikkö Calendil johti joukkoa iso miekka kädessään. Egendil ja sir Calden seurasivat heti perässä ja sitten muut. Dunlan oli taas viimeisenä. Etujoukko päätyi suurehkoon tilaan. Miekkojen kalina alkoi kuulua edestäpäin, samoin raivon huutoja. Lopulta Dunlankin saavutti pienen salin, mutta liian myöhään, sillä vartiossa olleet kuusi örkkiä oli jo surmattu. Egendil heilutti miekkaansa ja hänen silmissään paloi taistelun tuli. Sali oli täynnä laatikoita ja pakkauksia. Takana oli suuri huone joka oli täynnä viljaa. Usein uskottiin, että örkit söivät vain lihaa, mutta todellisuudessa se oli heidän herkkuaan ja yleensä örkit tyytyivät leipään siinä missä ihmiset ja haltiatkin. "Sytyttäkää soihdut", huusi Egendil. Hänen soturinsa alkoivat vetää esiin pieniä tervasoihtujaan. Salista johti vain yksi toinen käytävä pois, suoraan eteenpäin. "Sir Calden", huudahti Egendil. "Tutkikaa tuo käytävä, siellä voi olla toinen varasto. Älkää kuitenkaan menkö liian kauas". Ensimmäiset miehet sytyttelivät jo pakkauksia ja Dunlan huomasi, että luolissa oli ilmastointi. Suuri osa savusta poistui jonnekin ylhäällä oleviin hormeihin. Sir Caldenin johdolla kahdeksan samoojaa lähti tutkimaan käytävää. Samoojien päällikkö Calendil lähti mukaan ja Dunlan kiiruhti joukon jatkoksi. Egendil jäi 13 miehen kanssa sytyttämään varastoa tuleen. Liekit roihusivat jo siellä täällä korkealle kohti kattoa.

Calden johti joukon nopeasti eteenpäin. Käytävä oli vain noin 20 metriä pitkä. Se päättyi todellakin toiseen varastoon, joka oli hieman pienempi kuin ensimmäinen. Juuri ennen varastoa erkani käytävästä toinen käytävä vasemmalle. Osasto seisahtui varaston laidalle ja vilkaisi ympärilleen. Kaksi eri käytävää jatkui eteenpäin, mutta niitä ei ollut enää aikaa tutkia. Calden vilkaisi taaksepäin. "Calendil, laita varmistus tuohon sivukäytävään. Te muut, alkakaa sytyttää soihtujanne. Poltetaan tämä paikka niin pääsemme joskus takaisin maanpinnalle". "Mitä pikemmin, sitä parempi", lisäsi joku. Dunlan veti jo esiin omaa soihtuaan ja sytytti sen nopeasti tuluksiensa avulla. Sitten hän juoksenteli ympäri varastoa sytyttäen pakkauksia ja viljalaareja. Pian suurin osa örkkien varastoista oli tulessa. Dunlan vetäytyi salin keskelle, missä Calden ja Calendil seisoivat ääneti.

"Kenet laitoit sinne sivukäytävään", kysyi Calden äkkiä. Calendil kääntyi katsomaan häneen. "Voi ei, unohdin kaikessa kiireessä. Cuthan, tule tänne". Pitkä ja voimakas Cuthan lähti kiiruhtamaan heitä kohti. Calendilin ilme oli kireä. "Kai se on vain merkityksetön sivukäytävä", hän sanoi, mutta ei kuulostanut vakuuttuneelta. Samassa Calendilin varmuus katosi täysin. "Voi ei, miten saatoin unohtaa. Koko urani aikana en ole unohtanut moista asiaa". "Ei se ollut sinun vikasi", sanoi Calden rauhallisesti. "Minun olisi pitänyt hoitaa se itse". Cuthan saavutti heidät. "Cuthan, varmista tuo sivukäytävä paluureitillämme", huudahti Calendil. "Myöhäistä", sanoi Dunlan ja tuijotti käytävän suuta.

Örkkejä ryntäsi sivukäytävästä saliin ja tukki heidän paluutiensä Niitä oli useita kymmeniä. Jotkut olivat isoja urukeja. Dunlan vilkaisi ympärilleen. Ainakin he olivat ehtineet tehdä tehtävänsä. Varasto oli tulessa ja tuhoutumassa hyvää vauhtia. Mutta nyt heidän piti päästä pois. Pois tulen tieltä ja pois örkkien luota, jotka tukkivat heidän paluutiensä. Dunlan heitti soihtunsa tulimereen ja kohotti keihäänsä. "Meidän pitää..",hän aloitti, mutta Dunlanin heikko ääni hukkui sekasortoon. Lhunin nuoret soturit olivat tulen ja örkkien välissä. He toimivat mielestään ainoalla loogisella tavalla ja lähtivät kilpaa huutaen ja aseitaan heiluttaen kohti lähintä tunnelia. Tunnelia joka veisi heidät poispäin Haldurionin pääjoukosta syvemmälle vuoren sisään. Päällikkö Calendil tuijotti vielä örkkejä tajuamatta mitä oli tapahtumassa. Sitten hän lähti miestensä mukana kohti käytävää. Mutta sir Calden ei ollut turhaan Kultaisen kukan seitsemäs ritari. Hän oli tilanteen tasalla. Vanhempi ritari tarttui Calendilia hihasta ja pysäytti tämän. "Calendil, minne menet", ritari huudahti.

"Meidän täytyy päästä pois", huusi Calendil. Helpotuksekseen Dunlan näki, että samooja oli täysin rauhallinen, mutta ei vain tiennyt mitä tehdä. "Menette väärään suuntaan", totesi Calden. "Kootkaa miehenne päällikkö Calendil ja seuratkaa minua. Nyt nähdään osaavatko dunedain taistella". "SEIS", huusi Calendil saaden äänensä takaisin. Hänen miehensä, jotka olivat olleet täysin epäjärjestyksessä, pysähtyivät siihen paikkaan. Dunlan tajusi, että he eivät olleet poissa kontrollista vaan ainoastaan epätietoisia siitä mitä tapahtui. "Kaikki perässäni", huusi sir Calden ja paljasti miekkansa. Hänen tummat hiuksensa hohtivat pimeässä ja kultainen kukka rinnalla säihkyi tulen kajossa. Caldenin silmissä säihkyi haltiatuli. Hänen miekkansa hohti kalpeaa valoa.

Sir Calden syöksyi kohti örkkejä juuri kun nämä olivat kokoamassa rivejään hyökkäykseen. Cuthan ja Calendil seurasivat hieman jäljessä, vetäen Dunlanin ja muut samoojat mukaansa. "Voi ei, Lhunin miliisi", ajatteli Dunlan jälleen kerran, muistaen osan näistä samoista miehistä joutuneen sekasortoon Pohjannummella. Pärjäisivätkö he nyt paremmin? Örkit tukkivat tiiviinä rivistönä paluureitin. "Emme saa mitenkään niiden riviä hajalle", ehti Dunlan ajatella. Mutta örkit olivat vielä hieman epäjärjestyksessä. Sir Calden iski niiden kimppuun huutaen "Eriador, Eriador". Ensimmäinen örkki kaatui hänen miekkaansa ja Calden pakotti toisen perääntymään hurjilla iskuillaan.

Kauhukseen Dunlan näki miten Calden syöksyi keskelle örkkijoukkoa iskien oikealle ja vasemmalle. Toinen örkki kaatui ja kolmas kompastui ruumiiseen pyrkiessään loitommalle säihkyvästä miekasta. Caldenin miekka iskeytyi kaatuneeseen örkkiin. Sitten samoojat ehtivät mukaan taisteluun. He tulivat eräänlaisena kiilana, jonka kärki osoitti kohtaan jossa Calden oli tunkeutunut örkkien keskelle. Siinä oli aukko. Calden oli jo lähitaistelussa örkkien viimeisen rivin kanssa. Dunlan iski keihäänsä lähimmän örkin vatsaan ja yritti vetää sen irti. Keihäs juuttui ja Dunlanin oli pakko paljastaa miekkansa. Hän ehätti ajoissa torjumaan takaapäin yhden samoojan selkään suuntauneen iskun. Örkit olivat kiertämässä heidän selkänsä taakse. "Viimeiset, käännös", huusi Dunlan saaden juuri ja juuri äänensä kuuluviin taistelun melskeen yli.

Kaksi samoojista tajusi ja kääntyi, alkaen selkä edellä taistellen vetäytyä kohti käytävää, jota kohti joukon kärki raivasi tietä. Dunlanilla oli sekunti aikaa tutkia tilannetta. Dunedain etenivät vastustamattomasti laajentaen Caldenin tekemää aukkoa ja kaataen örkin toisensa jälkeen. Miehet pitivät osastonsa tiiviisti yhdessä puolustautuen joka suuntaan samalla kun Calden, sekä hänen takanaan Calendil ja Cuthan, raivasivat tietä kohti pelastusta. Kolmikon miekankäyttö oli tappavaa. "Lhunin miliisi muka", huusi Dunlan suureen ääneen. "Kunnon samoojia jokaikinen. Eteenpäin samoojat".

Miehet kohottivat vastaukseksi hurraa-huudon. Mutta se kuoli heidän huulilleen. Calden oli yksinään keskellä vihollisia, taistellen epätoivoisesti. Sellaisesta ei voinut selviytyä elävänä. Ei edes Kultaisen kukan sir Calden. Hän oli jo haavoittunut ja sitoi itsensä kimppuun kuusi. Samoojat olivat tämän vuoksi selviytymässä kohti turvaa. Dunlan kääntyi katsomaan Caldenia ja näki kuin hidastettuna miten yksi örkki torjui hänen iskunsa. Samalla toinen kohotti suuren kirveen ja iski sen Caldenin selkään. Haltia kaatui keskelle örkkejä ja nämä alkoivat hakata miekoin ja keihäin maassa makaavaa ritaria. Villi hurraa kajahti örkkien kurkuista. Mutta samoojat olivat saaneet kylliksi aikaa ja painuivat läpi. Cuthan oli voimakas soturi. Viimeinen pakotien tukkiva örkki kaatui hänen iskuunsa. Hänen ja Dunlanin suojatessa Calendil johti joukkonsa käytävään. Dunlan näki kuinka liekit löivät yhä korkeammalle salissa ja örkit säntäsivät kirjuen heidän peräänsä. Calden oli mennyttä. Myös yksi samooja makasi kuolleena lattialla. Dunlan lausui hiljaa ritareiden tervehdyksen, "kirkkaita taivaita, sir Calden", ja poistui juosten muiden perään. Örkit tulivat huutaen perässä.

TAISTELU PÄÄSALISSA

Calendil syöksyi ensimmäisenä suurempaan varastoon. Se oli lähes kauttaaltaan liekkien vallassa, mutta tuli ei levinnyt kivilattialla salin keskiosaan. Egendil miehineen oli juuri viimeistelemässä tuhoa, kun Calendil ilmestyi hengästyneenä paikalle. "Örkkejä", hän huudahti. "Ja paljon". "Kaikki kokoon", huusi Egendil. "Palataan heti pääsaliin". Calendil asettui kärkeen ja lähti kiiruhtamaan kohti pääsalia. Egendil jäi Cuthanin ja toisen samoojan kanssa odottamaan. Dunlan tuli viimeisenä, juosten lujaa. "Ne ovat aivan perässäni", hän huudahti. "Entä muut", kysyi Egendil etsien katseellaan urheaa sir Caldenia. "Eivät tule", vastasi Dunlan lakonisesti samalla kun he juoksivat kohti seuraavaa käytävää. Käytävän suulla Dunlan kääntyi ja jännitti jousensa. Ensimmäisen örkin juostessa saliin Dunlanin jousi lauloi. Örkki kaatui. "Yksi Caldenin puolesta", huudahti Dunlan ja kiiruhti muiden perään.

Heidän lähestyessään pääsalia kävi ilmeiseksi, että asiat eivät olleet sielläkään hyvin. Haldurionin viestinviejä tuli Calendilia vastaan puolivälissä käytävää. "Örkkejä", hän huusi varoitukseksi. Pian he alkoivat kuulla taistelun melskeen edestäpäin. Calendil pinkaisi entistä nopeampaan juoksuun ja saapui lopulta pääsaliin. Jälkijoukko tuli pian perässä Egendilin johdolla. He pysähtyivät hetkeksi katsomaan mitä tapahtui. Haldurionin miehet olivat rivissä keskellä pääsalia, mutta rintamasuunta oli sinne mistä he olivat saapuneet, selkä kohti varastoihin vievää käytävää. Rivistön toisella puolella sali kuhisi örkkejä, jotka painoivat hitaasti eriadorilaisia takaisinpäin. Nähdessään heidän saapumisensa irrottautui Haldurion rintamasta. "Tämän täytyy olla pääjoukko", huudahti hän Egendilille pyyhkien hikeä otsaltaan. "Hyökkäsivät noin viisi minuuttia sitten. Pääsekä tuota kautta pois täältä"? Egendil pudisti päätään. "Meillä on lisää örkkejä perässämme. He ovat täällä minä hetkenä tahansa". Haldurion nyökkäsi. "Sitten meillä on vain yksi reitti jota käyttää". Hän viittasi vasemmalla olevaan leveään käytävään, jota mikään ovi ei sulkenut. "Hallas, mitä sanot", hän huusi ja osoitti käytävää. "Se menee lievestä ylöspäin", vastasi Hallas ampuen samalla yhden örkin jousellaan. "Ylöspäin tarkoittaa yleensä ulos"! "Käytämme siis sitä, etenkin kun ei ole muutakaan tarjolla", huudahti Haldurion.

Kääntyen samoojien päällikön puoleen Haldurion totesi, "Egendil, vie joukkosi sitä kautta ja etsi hyvää viivytyspaikkaa. Me viivytämme tässä ja tulemme pian perässä. Sir Hallas saa tulla mukaasi ja etsiä tietä ulos". "Asia selvä", huudahti Egendil ja viittasi miehensä mukaan. Sir Hallas otti kärkipaikan ja kiiruhti valaistuun käytävään. Dunlan jäi seisomaan Haldurionin viereen samalla kun rivistöä vedettiin taaksepäin suojaamaan käytävää, johon Egendil juuri katosi. "Calden ei tullut", kysyi Haldurion ja äänessä kuului aavistuksen verran tuskaa. "Ei, ei tullut", vastasi Dunlan. "Hän pelasti meidät ennen kuin kuoli. Lausuin ritarien jäähyväissanat hänelle", Dunlan lisäsi hetken hiljaisuuden jälkeen. "Kiitos", sanoi Haldurion lämpimästi. Samassa örkit hyökkäsivät sekä pääsalin että varastojen suunnalta.

Hurja isku lähes mursi rintaman, mutta ritarit ja samoojat tekivät uskomattomia tekoja ja örkit torjuttiin. Siellä täällä lähitaistelu jatkui, mutta örkkien pääjoukko epäröi käydä samoojien ja haltioiden kimppuun. Monia örkkejä makasi jo kuolleena lattialla. Se hillitsi muita. "Kelpaako tämä taistelusta", huudahti ruhtinas Haldurion Elbragolille, joka oli jälleen siellä missä taistelu oli kiivain. "Paranee vain", kuittasi Elbragol iloisesti takaisin iskien yhden örkin maahan.

Dunlan vilkaisi ympärilleen etsien sir Weldenin hahmoa. Hän näki heti kokeneen ritarin. Tämä oli suojannut Maitrenin kanssa vasenta sivustaa kahdestaan, torjuen suurta ylivoimaa. Nyt rintamaa oli lyhennetty. Welden oli tulossa kevyesti juosten kohti Haldurionia, joka seisoi hieman rintaman takana iskien maahan örkkejä, jotka joskus pääsivät linjasta läpi. Samalla kun Welden saavutti hänet antoi Haldurion merkin. Kuuden miehen osasto poistui rintamasta Egendilin perään. Taistelussa oli äkkiä kuin tauko. Örkit perääntyivät hieman hurjan vastarinnan pelästyttäminä. Etenkin Elbragolin hurjuus sekä ritarien kylmän rauhallinen miekan ja keihäänkäyttö kauhistuttivat heitä.

Rauhallinen hetki päättyi kuitenkin lähes heti. Yksinäinen örkki syöksyi muiden keskeltä esiin. Se oli muita pidempi ja ylävartaloltaan hurjan voimakkaan näköinen. Örkin kädessä oli iso taistelukirves, jota se heilutti raivokkaasti. Örkillä oli kypärä päässään. Se oli ilmiselvästi korkea-arvoinen päällikkö. Örkki päästi hurjan huudan ja hyökkäsi kohti samoojien rivistön harvaa oikeaa sivustaa. Se ei halua törmätä sir Bronwegiin ja sir Callondiriin, ehti Dunlan ajatella nähden ritareiden miehittäneen rivistön keskustan. Mutta valtaisalle örkille tuntui olevan aivan sama kenen kanssa se iskisi yhteen, kunhan uhrin veri olisi punaista. Se näytti ensin ryntäävän yhden samoojan kimppuun, mutta viimehetkellä muutti suuntaansa ja iski sivuun jäänyttä samoojaa kohti hurjan iskun. Tämä torjui sen kilvellään ja kaatui iskun voimasta nurin. Örkki ei lyönyt uudestaan, vaan käytti tilaisuutta hyväkseen ja jatkoi ryntäystään. Se tuli nyt suoraan kohti sir Haldurionia.

Örkin hyökkäys näytti suunnitelmalliselta, kuin joku olisi äkkiä osoittanut sille Haldurionin ja käskenyt surmaamaan juuri tämän. Yksi samooja hyökkäsi örkkiä kohti, mutta tämä väisti iskun ja isku kirveensä varrella miehen taaksepäin. Sillä oli nyt suora väylä Haldurionin luokse. Ritarien päämies näki örkin tulon ja kohotti keihäänsä suojakseen. Mutta viime hetkellä astui Elbragolin pitkä hahmo örkin ja Haldurionin väliin. Elbragol kohotti miekkansa ja hymyili pilkallisesti.

Örkki hyökkäsi suoraan kohti Elbragolia taistelukirves koholla. Se heilautti kirveensä nopeasti ylös ja sitten alas kohti Elbragolin rintakehää. Elbragolin hymy ei ollut vieläkään hyytynyt, kun hän kohotti miekkansa torjuntaan. Hän oli kuin jossain taisteluharjoituksessa näyttäen juuri niin varmalta voitostaan kuin suinkin mahdollista. Elbragolin hymy ei ehtinyt hyytyä edes silloin, kun örkkipäällikön kirves osui hänen miekkaansa. Dunlan näki aitiopaikalta miten Elbragol sinkoutui iskun voimasta taaksepäin kohti aivan takanaan olevaa luolan seinää. Samooja iski takaraivonsa seinään ja putosi äänekkäästi rysähtäen lattialle. Hänen kätensä nousi vielä hetken, kuin etsien miekkaan joka oli pudonnut puolenmetrin päähän. Sitten Elbragolin pää notkahti, eikä hän enää liikkunut. Örkki päästi äänekkään riemunkiljaisun. Kohottaen kirveensä se otti askeleen eteenpäin valmistautuen antamaan tappavan iskun tajuntansa menettäneelle Elbragolille.

Welden syöksyi salamana eteenpäin. Dunlan näki jälleen kuin hidastettuna miten örkin kirves lähti laskeutumaan valtavalla voimalla kohti Elbragolin vatsaa. Samassa Welden saavutti hänet ja heilautti oman miekkansa torjuntaan. Hänen asentonsa oli vaikea ja örkin pään päältä lähteneessä iskussa oli hirvittävä voima. Dunlan oletti näkevänsä Weldenin lentävän nurin iskun voimasta.

Sitten kirves ja miekka kohtasivat. Kipinät sinkoilivat ilmaan raudan kohdatessa raudan. Weldenin silmät hehkuivat pahaenteistä tulta, eikä monikaan olisi siinä tilanteessa asettunut häntä vastaan. Ritari torjui örkin kirveeniskun lennossa. Dunlan ei ollut uskoa silmiään. Hetkenaikaa örkkipäällikkö ja Welden seisoivat paikoillaan, kirves vasten miekkaa. Sitten Welden ponnisti ja työnsi äkillisellä voimanponnistuksella örkin taaksepäin. Se vetäytyi pari askelta ja saavutti sitten tasapainonsa. Kirves kohosi jälleen, mutta nyt torjumaan Weldenin pistoa. Örkki onnistui, mutta joutui peräytymään taas askeleen. Weldenin heilahduslyönti seurasi toistaan hänen ajaessa örkkiä taaksepäin. Lopulta se ei enää ehtinyt lyöntiin mukaan ja Weldenin miekka osui örkkiä olkapäähän. Se menetti tasapainonsa ja alkoi kaatua. Welden seurasi heilahduslyöntiään nopealla pistolla ja lopetti taistelun tappoon.

Dunlan kääntyi katsomaan miten Elbragol voi. Kaksi samoojaa nosti häntä ylös. Ruhtinas oli taas tajuissaan, mutta aivan pyörällä päästään eikä kyennyt kävelemään. Samoojat nostivat hänet ilmaan ja lähtivät nopeasti kantamaan Egendilin joukon perään. "Irroittautukaa", huusi samassa Haldurion. Kaikki samoojat ja ritarit lähtivät pyrkimään irti taistelusta.

KULTAINEN NOITA

Dunlan pysytteli Haldurionin vierellä soturien lähtiessä vetäytymään. Hän vilkaisi ympärilleen ja näki Weldenin asettuvan joukon johtoon. "Niiltä on rohkeus poissa", huudahti Dunlan katsoessaan örkkejä. Niiden tärkeän päällikön kuolema oli ilmeisesti vienyt viimeisenkin rohkeuden örkeiltä, jotka pysyttelivät nyt kauempana samoojista ja haltioista tyytyen kiljumaan pelokkaasti. Örkkien pysytellessä loitolla kaikki Haldurionin miehet pääsivät helposti irti taistelusta. Sir Welden johti joukon käytävään. Haldurion ja Dunlan pysyttelivät vielä vähän aikaa käytävän suulla. Sir Bronweg oli heidän kanssaan, kuten myös samoojien nuori päällikkö Talard ja Cuthan. Örkeillä ei näyttänyt olevan haluja takaa-ajoon siitä huolimatta, että joku päällikkö karjui niille hyytävällä äänellä. ”Ne eivät uskalla hyökätä”, totesi sir Bronweg tyytyväisenä. ”Menen muiden perään. Älkää tekään odottako liian pitkään, herra”, hän sanoi Haldurionille ja lähti sitten juoksemaan pääjoukon jälkeen.

Haldurion odotti vielä hetken aikaa tarkkaillen örkkien toimintaa. Ne alkoivat pikkuhiljaa rohkaistua. ”Menkää”, hän komensi tovereitaan. Dunlan oli haluton jättämään Haldurionia yksin, mutta lähti silti Talardin ja Cuthanin kanssa juoksemaan pitkin käytävää.

Miksi ihmeessä kaikki käytävät on valaistu, ihmetteli sir Bronweg juostessaan. Hän toivoi jo saavansa näkyviinsä ritari parinsa sir Callondirin, mutta tätä tai ketään muutakaan ei näkynyt. Toisaalta edestä ei kuulunut myöskään taistelun meteliä. Hiljaisuus oli laskeutunut luoliin ja vain Bronwegin saappaiden töminä lattiaan rikkoi sen. Hiljaisuus oli lähes kuin taianomaista. Ajatus käväisi nopeasti ritarin mielessä, kun hän juoksi suoraan pieneen saliin. Hän ei juossut enää tässä maailmassa, vaan jossakin aivan muualla. Jossakin missä ei ollut ääniä, ei miekkoja eikä kuolemaa!

Oli myös kauniita naisia. Bronweg pysähtyi ällistyneenä, puoliksi odottaen näkevänsä mystisen usvan nousevan todisteeksi siitä että kaikki oli todellakin taikaa. Mutta ei ollut usvaa, ainoastaan salin keskellä seisova hahmo. Hahmo oli kääriytynyt kirkkaanpunaiseen kaapuun ja sen kädessä oli musta sauva. Sillä oli pitkät hiukset, joiden kultainen väri oli ihmeellisin mitä sir Bronweg oli ikinä nähnyt. Hahmo oli nainen. Naisen kasvot olivat käännettyinä kohti seinää, niin ettei Bronweg nähnyt niitä. Hän pidätti hengitystään miettien millaiset kasvot mahtoivat olla naisella, jonka hiukset olivat niin ihmeelliset ja keho solakka ja täydellinen. Bronweg unohti örkit, sir Callondirin ja kaikki toverinsa. Hän katsoi vain naiseen odottaen tämän kääntävän kasvonsa. Hiljaisuudessa oli taikaa, jota ritari ei halunnut rikkoa.

Sitten nainen käänsi kasvonsa ja sinisten silmien katse osui suoraan Bronwegiin. Hän veti syvään henkeä. Koskaan ei Bronweg ollut nähnyt kauniimpaa naista. Sellaisesta naisesta kuului tehdä lauluja. Häntä kuului ylistää kaikilla maailman kulmilla. Haltianaisen kauneus oli...

oli..haltia? Epäilys ja epäröinti näkyi äkkiä sir Bronwegin silmissä. Kaikki palasi hetkessä hänen mieleensä. Hän oli Kultaisen kukan ritari ja hänen parinsa oli jossakin edessäpäin, ehkä kuolemanvaarassa. Ja hänen edessään seisoi jotakin voimakasta ja...äärimmäisen vaarallista? Mutta miten moisen kauneuden omaava nainen voisi olla vaarallinen. Sellaista kauneutta piti kunnioittaa ja rakastaa ja..

..Bronweg tajusi ajatuksiensa siirtyvän taas tuohon samaan suuntaan, kuin hän ei olisi enää hallinnut niitä. Kuin joku muu olisi kertonut nuo ajatukset hänelle. Hän oli Kultaisen kukan ritari! ”Elämä tai kuolema – Lindonin ritari”, Bronweg huusi kohottaen miekkansa. Taika oli poissa, kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Hänen edessään seisoi nainen, jonka silmissä paloi hulluus ja suu oli vääntynyt julmaan hymyyn. Siinä oli nainen jota vain veri saattoi tyydyttää. Kuin jokin olisi riivannut häntä ja ajanut häntä hulluuteen. Siinä oli nainen joka aikoi tappaa heidät!

Bronweg hyökkäsi ääneti ja taitavasti, antamatta varoitusta aikeistaan. Hän oli nopeampi kuin ehkä koskaan ennen. Silmänräpäyksessä hän oli iskuetäisyydellä. Hän oli niin lähellä että näki naisen silmät. Niissä oli riemua, ei pelkoa. Kaikesta taidostaan huolimatta Bronweg tiesi olevansa kuollut. ”FIRI”, nainen huusi kuuluvalla kylmällä äänellä ja kohotti mustan sauvansa.

Voima iski ritariin ja sinkosi hänet ilmaan paiskaten Bronwegin suoraan salin kiviseinään. Hän putosi lattialle ja kuuli miekkansa osuvan kiveen. Hän kuuli myös pehmeät askeleet ja avasi vaivoin silmänsä. Sir Bronweg näki naisen kumartuneena yläpuolelleen pitkä tikari valkeassa kädessään. Tikari kohosi. Bronweg sulki silmänsä.

”Bronweg, mitä...”? Dunlan jähmettyi paikoilleen ja jousi putosi hänen käsistään. Sir Bronweg makasi lattialla silmät suljettuina. Hänen vierellään, saapas halveksivasti ritarin käden päällä, seisoi punakaapuinen nainen. Talard ja Cuthan katsoivat naisen kasvoihin ja kumpikin hengähti äänekkäästi, kuin ihmeissään. Mutta Dunlan katsoi naisen käteen. Vasemmassa kädessä oli musta sauva, mutta oikeassa oli pitkä tikari. Ja tikarin kärki oli veressä. Dunlan siirsi katseensa naisen silmiin. Ne olivat kauniit mutta hullut. Naisen hiukset olivat kultaiset, kuin valtiatar Galadrielin. Hän näki samoojien lumoutuneet katseet ja tunsi ilmassa väreilevän voiman. ”Cuthan, varo”, Dunlan huusi tajuten viimein. Nainen oli tappanut sir Bronwegin. Hän oli kuullut selvästi huudon ”FIRI”. Se tarkoitti ”kuole”.

Kaikki kolme heräsivät toimintaan yhtäaikaa. Talard tavoitteli miekkaa huotrasta, mutta hänen kätensä tärisivät eikä hän saanut otetta. Dunlan kumartui poimimaan joustaan. Cuthan oli ainoa joka hyökkäsi suoraan kohti naista aikoen lävistää tämän miekallaan. Punakaapuinen nainen hymyili vaarallisesti, kuin olisi nauttinut tapahtumista. ”NARE”, nainen huusi ja osoitti Cuthania sauvallaan.

Sininen liekki iski sauvasta ympäröi Cuthanin paiskaten tämän monta metriä taaksepäin. Cuthan oli liekeissä, mutta ei huutanut. Isku näytti surmanneen hänet heti. Dunlan katsoi miten samoojan miekka lensi kieppuen ilman halki ja osui seinään. Äänekäs kolahdus herätti hänet vihdoin toimintaan. Talard ja Dunlan saivat yhtäaikaa miekkansa esiin ja ryntäsivät kohti naista.

Samassa Dunlan pysähtyi. Hänen jalkansa tuntuivat raskailta kuin lyijy ja miekkakäsi valahti alas. Musta sauva naisen kädessä välkehti sinistä valoa.

Dunlan pakotti jalkansa ottamaan uuden askeleen, mutta se oli hidastettu. Itse ilma tuntui äkkiä jähmettyneen ja aika oli pysähtynyt. Talard ei liikkunut ja samoojan silmät näyttivät kauhistuneilta. Dunlan tajusi, että hän kuuli äänen, mutta se tuli hänen päänsä sisältä. Pois mielestäni, hänen ajatuksensa huusivat, mutta turhaan. Ääni voimistui juuri kun Dunlan onnistui pakottamaan itsensä ottamaan uuden askeleen. Se alkoi muuttua sanoiksi ja voimistui aina vain. Loitsu! Se oli loitsu ja sen voima oli valtava. Viimeinenkin tahto katosi Dunlanin jaloista ja hän jähmettyi paikoilleen. Ääni toisti nyt selvää loitsua ja Dunlan alkoi erottaa mitä se sanoi. Erottaa, sillä se puhui...hän tunnisti yhä enemmän. Mutta eihän se voinut olla? Hikipisarat alkoivat helmeillä Dunlanin otsalla, sillä ääni puhui quenyaa ja hitaasti mutta varmasti loihti sekä Dunlanin että Talardin liikkumattomiksi.

Nainen hymyili. Jos nainen olikin ollut aluksi niin kaunis, että kuka tahansa olisi häneen rakastunut, katosi tuo vaikutelma hetkessä hymyn myötä. Hymy oli niin puhtaan pahansuopa, ettei Dunlan ollut moista koskaan aikaisemmin nähnyt. Kultaisen hiukset välkkyivät soihtujen valossa. Nainen kohotti hitaasti tikarinsa ja otti askeleen eteenpäin. Nuori haltia tajusi heti , että nainen aikoi tappaa heidät. Hän taisteli jähmettymistään vastaan ja nainen kamppaili pitääkseen heidät paikoillaan. Dunlan näki nyt väsymyksen naisen kasvoilla. Mitä tahansa nainen teki, se vaati suuren osan hänen voimistaan.

Samassa valkeaan kaapuun pukeutunut hahmo astui Dunlanin ja naisen väliin. Ruhtinas Haldurionin ilme oli täysin rauhallinen. Hän oli kuullut naisen käskysanan ja vaistonnut jotakin pahaa ja voimakasta. Hetkeäkään epäröimättä Kultaisen kukan päämies oli tullut omiensa avuksi. Hänen oikea kätensä piteli yhä keihästä. Haldurion otti kaksi askelta lisää kohti naista ja pysähtyi. Hetken he seisoivat vastatusten ja Dunlan tunsi miten loitsu hänen mielessään heikkeni.

"Halduurion", sanoi nainen vaarallisella ja pilkkaavalla äänellä, kuin saalistaja saaliilleen. Mutta naisen silmissä Dunlan näki ensi kertaa epäröintiä. "Vapauta heidät", Haldurion sanoi rauhallisesti kauniilla äänellään ja tuijotti naista hievahtamatta suoraan silmiin. Haltia kohotti keihästään. "ONDO", huusi nainen ja osoitti sauvallaan suoraan Haldurioniin. Dunlan tunsi miten kaikki näkymätön voima mitä salissa oli siirtyi hänestä ja Talardista kohti Haldurionia, keskittyen Kultaisen kukan päämiehen ympärille.

Hetken aikaa Dunlan ajatteli heidän olevan hukassa. Mutta sitten Haldurion nauroi. "Pahat taikasi eivät voi minua koskettaa", hän sanoi. “Minä olen Kultaisen kukan päämies. Peräänny, sillä täällä et voi voittaa". Yhdellä nopealla liikkeellä Haldurion heilautti keihästään ja iski naisen kädestä mustan sauvan. Se lensi halki salin ja iskeytyi seinään. Nainen kiljaisi raivosta, menettäen ensi kertaa malttinsa. Nainen sinkosi tikarinsa ja se lensi kohti Haldurionia. Haltia ehti kääntyä sivuttain. Tikari iskeytyi hänen oikeaan käsivarteensa. Keihäs putosi kalahtaen lattialle.

Vasta silloin Dunlan tajusi kykenevänsä jälleen liikkumaan ja syöksyi eteenpäin miekka koholla. Mutta Haldurion pysäytti hänet vasemmalla kädellään, sillä nainen oli kadonnut. Yhtenä hetkenä nainen oli heidän edessään ja seuraavana ei. Dunlan seisoi hetken liikkumatta tuijottaen kohtaa, jossa nainen oli seissyt. Sitten hän heräsi eloon. "Talard, Dunlan, jatkakaa matkaa", hän huusi. "Kuulen jälleen örkkien äänet. Ne ovat lähdössä takaa-ajoon". He heräsivät toimintaan ja lähtivät kiiruhtamaan eteenpäin. Pitäen miekkansa koholla Dunlan veti toisella kädellään tikarin irti Haldurionin kädestä. "Se vuotaa aika pahasti", hän totesi heti huolestuneena. Haldurion nyökkäsi ja lähti Dunlanin tukemana kävelemään kohti käytävää. Sen suulla molemmat pysähtyivät ja vilkaisivat takaisin saliin. "Mikä se oli", kysyi Dunlan vakavana. "En ole varma", vastasi Haldurion. "Mutta hänellä oli suuria voimia. Näillä vuorilla on tekeillä jotakin outoa". "Miten se nainen ei saanut sinua jähmettymään", kysyi Dunlan.

Haldurion pisti kätensä sisään kaapunsa kaula-aukosta ja veti esiin beryllin jonka sisällä oli jotakin hohtavaa. "Tämän avulla", Haldurion totesi. "Se mitä on sisällä on otettu itsestään auringosta ja kiven on takonut itse Aule. Sain sen kauan sitten isältäni. Jotenkin se estää pahoja taikoja vaikuttamasta. Tuskin se torjuisi Sauronin voimia, mutta vähäisemmän pahan se pitää loitolla. En tosin olisi välttämättä tarvinnut kiven voimia. Tuo nainen oli käyttänyt lähes kaikki taikansa. Hänen voimansa olivat ehtymässä jo kun saavuin. Hän ei kyennyt taistelemaan kanssani ja hallitsemaan sinua ja Talardia yhtä aikaa. Eivätkä hänen voimansa enää riittäneet samoihin taikoihin millä hän tappoi Bronwegin ja Cuthanin. Sellaiset taiat vaativat suuria voimia. Kestää kauan ennen kuin hän saa kootuksi voimiaan taistellakseen uudelleen. Mutta silti, Dunlan. Siinä on meille kuolettavan vaarallinen vastustaja”.

VIIVITYSTAISTELU

Juosten kiivaasti he etenivät käytävässä. Hyvin hakatut seinämät muuttuivat pian luonnon muovaamiksi. "Taidamme olla lähellä uloskäyntiä", huudahti Dunlan. Viimein he päätyivät suureen luolaan, jonka toisesta päästä käytävä jatkui eteenpäin. Käytävän molemmin puolin oli metrin korkuisia kiviä, joiden suojiin pääjoukko oli asettunut valmistautuen taistelemaan. Dunlan näki Hallasin yhden suuren kiven suojissa auttamassa kahta haavoittunutta. Nuori ritari auttoi Haldurionin tämän luokse. Myös Elbragol makasi maassa haavoittuneiden vieressä, mutta pyrki jo pystyyn. Tietoisuus oli selvästi palannut hänen silmiinsä. Calendil seisoi ruhtinaan vieressä omituinen iloinen ilme kasvoillaan. Ei kai hän voinut nauttia Elbragolin tyrmätyksi joutumisesta? "Kuka päästi peikon sisään", kysyi Elbragol ja hieroi takaraivoaan.

Huolimatta äskeisesti koittelemuksestaan, hymy käväisi Dunlanin huulilla. Hän ei ollut aikaisemmin kuullut Elbragolin ikinä vitsailleen. "Se örkki tyrmäsi sinut", vastasi Calendil. "Mutta se isku olisi kyllä tyrmännyt peikonkin". Samalla Hallas kääntyi Haldurionin puoleen ja katsoi hänen kättään, josta veri yhä valui. "Mitä tapahtui", hän kysyi otsa kurtussa. "Kohtasimme jotakin odottamatonta", vastasi Haldurion. "Kerron siitä myöhemmin”, hän lisäsi nähdessään Weldenin kysyvän ilmeen. ”Yritetään nyt selvitä täältä hengissä. Miltä se käsi näyttää". Hallas pudisti päätään ja alkoi kääriä sidettä. "Sinä olet poissa pelistä vähänaikaa. Tällä kädellä ei taistella". Welden vilkaisi ruhtinaan kättä ja nyökkäsi olevansa samaa mieltä. ”Et voi johtaa taistelua, herra”, ritari totesi.

Sen kuullessaan Haldurion huusi Egendilin luokseen. Nuori samooja juoksi pian paikalle omien sotureidensa luota. Hänen otsallaan helmeili hiki, ja taistelun tuli paloi silmissä. Egendilillä oli pieni haava oikeassa kädessään, mutta se oli vain naarmu. Egendil pysähtyi ja näytti huolestuneelta. "Ruhtinas Haldurion? Kävikö pahasti"? Hallas kääntyi Egendilin puoleen. "Taistelu on hänen osaltaan ohi ja äänistä päätellen örkit lähestyvät". Dunlan seisoi aivan muiden vieressä ja terästi kuuloaan. Örkkien ääniä kuului todellakin käytävästä heidän takaansa. Haldurion kohotti päätään ja katsoi Egendiliin. "Mestari Egendil, meidän täytyy viivyttää tässä hetki. Annetaan niille jotain ajattelemisen aihetta ja juostaan sitten taas". Egendil nyökkäsi. "Voitte luottaa minuun", hän vastasi lyhyesti, ajatukset jo jossakin muualla. "Luulen että olemme aika lähellä ulospääsyä. Olemme nousseet jo hyvän aikaa", totesi Hallas. ”Jos onnistumme torjumaan örkkien iskun, selviämme”.

Dunlan vilkaisi jälleen ympärilleen nähdäkseen mihin Welden oli mennyt. Haldurion oli haavoittunut ja sir Calden kuollut. He tulisivat totisesti tarvitsemaan Kultaisen kukan kymmenettä ritaria tulevassa taistelussa. Welden seisoi vain muutaman metrin päässä, ohjaten kiireestä miehiä asemiin kivien taakse. Hän oli nopeasti ottanut komennon!

Sir Gilfin ja sir Delfin olivat jälleen keskellä linjaa, samoin Kultaisen kukan ritarit sir Callondir ja sir Algol. Heidän kanssaan olivat kaikkein kokeneimmat samoojat. Lhunin miliisi asettui laidoille. Dunlan arvasi että Welden aikoi itse suojata vasemman laidan, joka oli tärkein koska se oli lähellä heidän pakoreittiään. Joitakin miehiä jäi jousien kanssa taaemmaksi antamaan tukea muille. Egendil siirtyi Weldenin luokse ja hyväksyi ääneti tämän järjestelyt. Dunlan näki heidän seisovat rinnatusten ja keskustelevan matalilla äänillä tilanteesta, mutta hän ei kuullut mitä sanottiin. Egendil näytti hieman jännittyneeltä, mutta Weldenin ilme oli täysin tutkimaton. Hän olisi yhtä hyvin saattanut seisoa keskellä Mithlondin toria. Egendil oli voimakas ja suurikokoinen nuori mies. Hänen rinnallaan Welden oli huomattavasti lyhyempi. Mutta silti ritari uhkui salaperäistä voimaa. Ääni takaa sai Dunlanin jälleen kääntymään.

Elbragol ponnisteli Calendilin ja Talardin auttamana pystyyn. "Eikö minun kuuluisi olla jo Mandosin luona", hän kysyi ääni hivenen tuskaisena. "Viimeinen mitä muistan on, kun se örkki syöksyi kirves koholla kohti. Sitten kaikki pimeni". "Sinut pelastettiin", vastasi Calendil ja nyt hänen kasvoillaan oli selvästi huvittunut ilme. "Sir Welden pysäytti örkin iskun ilmassa ja pelasti henkesi ja tappoi sitten sen örkkipäällikön". Elbragol pudisti päätään. "Kukaan ei pystyisi pysäyttämään sitä iskua ilmassa, joka tuli minua kohti". "Weldenpä pysäytti", kuittasi sir Hallas ilmiselvästi ärsyyntyneenä. "Joten jos teillä on hitunenkin järkeä päässänne nielette ylpeytenne ja toteatte, että kukaan ei selviä taistelussa ilman muiden apua. Sen jälkeen menette kiittämään häntä". "Ei ikinä", vastasi Elbragol ja pääsi pystyyn. Calendil ojensi toverilleen tämän miekan, jonka joku oli pelastanut. Samassa örkkien huutoja alkoi kuulua käytävästä, todella läheltä. "Kaikki asemiin", huusi Welden lujaa, niin että kaikki varmasti kuulivat.

"Talard, johda vasenta laitaa", huusi Egendil. "Minä otan itse keskustan ja Calendil johtaa oikeaa laitaa". Kaikki lähtivät juoksemaan kohti omia paikkojaan. Dunlan otti jousensa esiin ja asettui suuren kiven taakse aivan Hallasin viereen. Haldurion nojasi kiveen heidän vierellään ja näytti tuskaiselta. Elbragol oli heidän lähellään yhä kyvyttömänä taisteluun. Sitten he odottivat. Odotusta kesti vain muutaman minuutin, mutta se tuntui paljon pidemmältä. Jostain örkit olivat saaneet uutta rohkeutta. Nyt ne syöksyivät kiljuen saliin.

Lyhyen epäröinnin jälkeen örkit syöksyivät eteenpäin. Dunlan näki niiden käyrät miekat ja hurjat ilmeet. Sitten örkit olivat jo niin lähellä, että hän näki suurimmalla osalla hurjien ilmeiden olevankin pelokkaita ilmeitä. "Niiden kimppuun on hyökätty niiden omassa tukikohdassa", huudahti Hallas. "Se vetää mielen pelokkaaksi örkiltäkin. Hurjat ritarit ja pelottavat samoojat ovat täällä!" Sitten Hallas lähetti ensimmäisen nuolensa matkaan. Se viuhui ilman halki ja osui kilpensä takaa suojaa etsinyttä örkkiä otsaan. Hurraahuuto kajahti kivikosta ja Dunlan huomasi huutavansa muiden mukana. Samalla hän ampui itse jousellaan. Toinen örkki kellahti nurin. Sitten ilmassa suhisi useita nuolia, kun myös samoojat ampuivat. Useita örkkejä kaatui. Muut epäröivät ja hidastivat vauhtiaan.

Niitä oli ainakin sata, mutta jotkut pysyttelivät taustalla eivätkä osallistuneet rynnäkköön. Joku huusi kirkkaalla äänellä käskyjä. Samassa Dunlan näki huutajan. Suuren kiven suojissa örkkien takana seisoi pitkä mies. Hän oli lähes Egendilin pituinen ja pukeutunut mustaan univormuun, jota musta kaapu osittain verhosi. Mies huusi käskyjä örkeille komentaen niitä eteenpäin. Hänen kädessään oli pitkä miekka. Dunlan jännitti jousensa ja laukaisi, mutta nuoli osui matkalla eteen juosseeseen örkkiin. Mies oli liian hyvin suojassa.

Örkkien eteneminen oli pysähtynyt noin kymmenen metrin päähän kivikosta ja jotkut niistä lähtivät vetäytymään. Muutamilla oli nuolia ja ne osuivat joihinkin samoojiin, mutta Hallasin ja Dunlanin nuolet kaatoivat pian viimeisetkin jousi-örkit. Haldurion mutisi vieressä jotain hyökkäämisestä, mutta Dunlanilla ei ollut aikaa miettiä mitä hän tarkoitti. Sen sijaan omalla suunnallaan Welden oli tullut täsmälleen samaan johtopäätökseen kuin Haldurion.

Kaikki kääntyivät katsomaan kun sir Welden nousi seisomaan kiven takaa miekka kohollaan. Maitren seisoi hänen rinnallaan keihäs koholla osoittaen kohti örkkien rintamaa. "Tapetaan ne", huusi Welden yli örkkien huutojen. "Eteenpäin Eriador, rynnäkköön". Ensimmäisenä Welden loikkasi yli kiven ja juoksi kohti örkkejä. Sir Maitren seurasi, samoin omalla suunnallaan Egendil ja Calendil, sekä loput ritarit. Sitten kaikki miekka-ja keihäsmiehet seurasivat iskien vauhdilla yhteen örkkien rintaman kanssa. Welden ja Maitren iskivät maahan örkin toisensa jälkeen suojaten samoojien sivustan. Hurja salohaltia alkoi pelottaa örkkejä, joista monet kieltäytyivät hyökkäämästä hänen kimppuunsa. Egendil hyökkäsi hurjasti keskellä vihollisen rivistöä joidenkin parhaiden miestensä kanssa. Neljä ritaria teki hänen vierellään kaameaa tuhoa örkkien riveihin. Hyökkäys oli niin hurja, että örkit alkoivat perääntyä, vaikka niitä oli selvästi enemmän. Calendil kaatoi eteensä asettuneen suuren örkkipäällikön ja kultaisen kukan ritarit iskivät yhteen kymmenen tiiviinä ryhmänä pysytelleen vihollisen kanssa. Kaksi vihollisista oli pukeutunut mustiin kaapuihin ja olivat paljon örkkejä pidempiä. Ihmisiä, ajatteli Dunlan. Ne olivat ihmisiä aivan kuin takana käskyjä huutavakin. Miehet olivat jo surmanneet yhden Lhunin miliisin miehistä ja haavoittaneet yhtä Egendilin kokeneista sotureista. Nyt heidän onnensa kuitenkin loppui.

Neljä kultaisen kukan ritaria hyökkäsi joukon kimppuun pysytellen tiiviisti yhdessä. Delfin hyökkäsi etummaisena miekka valmiina. Kaksi örkkiä kaatui heti eroten typerästi ryhmästä ja hyökäten yksin ritareiden kimppuun. Kolmas kaatui kohottaen miekkansa päänsä päälle iskeäkseen sir Callondiria, kun Gilfin pisti sitä miekalla rintaan. Sitten neljä ritaria kävi lähitaisteluun seitsemän vihollisen kanssa. Miekat kalisivat. Ainoastaan Callondirilla oli keihäs. Hän iski sillä yhtä örkkiä jalkaan, jolloin Gilfin pääsi antamaan surmaniskun. Dunlanilla oli suora näköyhteys käytävään taisteluun ja hän pani merkille ritareiden kasvot. Gilfin oli hyvin keskittyneen näköinen, Delfin taas näytti lähes iloiselta. Algolin kasvojen ilme oli raivoisa ja Callondirilla ei näyttänyt olevan ilmettä lainkaan. Jokaisen vastustajan kasvot olivat raivon tai pelon vääristämät. Kaikki huusivat samalla kun iskivät yhteen. Delfin sai pienen haavan käteensä, mutta Algol kuittasi sen haavoittamalla toista ihmisistä samaan paikkaan.

Callondir oli hieman muiden takana. Havaitessaan aukon hän iski keihäänsä yhden örkin vatsaan. Ensimmäinen ihmisistä karjaisi raivosta ja huitaisi keihään poikki. Sir Callondir paljasti miekkansa samalla kun toinen ihmisistä suuntasi iskun kohti hänen kasvojaan. Delfin torjui sen miekallaan ja samalla Callondir iski suojattomaksi jääneen ihmisen kuoliaaksi. Gilfin kaatoi samalla yhden örkin, mutta taistelun tiimellyksessä Algol oli paljastanut hetkeksi oman selkänsä. Dunlan kauhistui huomatessaan jäljelle jääneen ihmisen miekan osuvan ritariin. Tämä horjahti taaksepäin. Delfin torjui kilvellään ihmisen jatkoiskun ja haavoitti tätä miekallaan. Sir Callondirin heilahduslyönti tuli samalla oikealta ja surmasi miehen. Algol horjui takaisin kohti kivikkoa haavoittuneena. Loput örkit pakenivat ja ritarit seisoivat hetken keskellä salia yksinään. Kaikkialla örkit epäröivät ja alkoivat ottaa askeleita taaksepäin.

Mutta samassa tapahtui jotakin. Kaksi valtaisaa hahmoa astui saliin ja lähti etenemään kohti eriadorilaisia. "Vuorenpeikkoja", huusi Calendil varoituksen. Mutta kukaan ei tarvinnut varoitusta, sillä jokainen näki liiankin hyvin kookkaat hahmot. Niillä oli käsissään suuret nuijat. Örkit pysäyttivät vetäytymisensä ja jäivät katsomaan mitä tapahtuisi. Yksinäinen samooja jäi peikkojen eteen ja sai surmansa hurjasti nuijan iskusta. "Vetäytykää", huusi joku. Osa miehistä alkoi peräytyä kohti kivikkoa. Läheskään kaikki eivät kuitenkaan päässeet irti ollen yhä lähitaistelussa örkkien kanssa. Peikot pysyttelivät loitolla ritareista ja surmasivat vielä toisenkin örkkien kanssa kahakoivan samoojan. Ne etenivät kohti kivikkoa. Samassa sir Hallasin jousi lauloi. Nuoli iskeytyi toista peikkoa otsaan. Se jatkoi kävelyä horjuvin jaloin. Dunlan näki miten Hallas jännitti uudelleen jousensa ja kuului helähdys. Uusi nuoli ilmestyi täsmälleen peikon otsaan. Viimein se kaatui kuolleena maahan.

Toinen peikko oli kuitenkin nyt joidenkin samoojien ja örkkien suojissa, eikä Hallasilla ollut enää yhtään suurta mustaa nuoltaan jäljellä. Kaksi samoojaa pääsi viime hetkellä juoksemaan peikon edestä pois. Se oli yksinään saamassa koko puolustuksen sekasortoon. Samassa Haldurion ponnistautui seisomaan. Hänen kadessään oli pitkä keihäs. Kultaisen kukan päämiehen katse haravoi taistelua edessään. Sir Welden oli liian kaukana peikosta, samoin Delfin ja Callondir. Päämiehen katse osui kookkaaseen ihmiseen. "Egendil", hän huusi. Samoojien päällikkö kääntyi katsomaan äänen suuntaan, seisten lähellä etenevää peikkoa. "Dunedainin puolesta", huusi Haldurion ja heitti keihään pystyasennossa kohti Egendiliä. Nuori samooja koppasi sen ja kääntyi kohti peikkoa. "Dunedainin ja Eriadorin puolesta", hän huusi ja lähti juoksemaan kohti valtaisaa vihollista.

Yksi örkki yritti estää häntä, mutta sai keihää tylsän pään naamaansa ja lensi nurin. Peikko näki kuitenkin Egendilin hyökkäyksen ja kohotti nuijansa. Hurja isku viuhui ilman halki. Egendil sukelsi ketterästi nuijan alitse, kohotti keihään ja iski sen syvälle peikon vatsaan. Peikko karjaisi raivosta ja huitaisi uudelleen nuijallaan, mutta Egendil heittäytyi sivuun ja ponnisti samassa jo pystyyn vetäen miekkaansa esiin. Hurja miekanisku osui peikkoa kaulaan ja lähes irroitti tämän pään. Toinen isku katkaisi sen jalan ja peikko rojahti maahan. Egendilillä oli vielä aikaa lyödä miekallaan peikkoa kaksi kertaa päähän, ennenkuin hän vetäytyi takaisin omien miestensä luokse. "Egendil, Egendil", huusivat samoojat riemuissaan.

Samassa Welden tarttui Egendiliä hihasta. "Se oli hieno temppu, mestari Egendil, se oli hieno temppu", hän huudahti riemuissaan. "Mutta nyt on aika lähteä. Ota kärki ja vie haavoittuneet turvaan. Me viivytämme". Egendil nyökkäsi ja riensi keräämään miehiään. Talard miehineen kerääntyi Weldenin ja Maitrenin luokse. He asettuivat kivien taakse suojaamaan vetäytymistä. Kaikki örkit pakenivat salin toiseen päähän, etsien suojaa matalien kivien takaa. Dunlan ei nähnyt enää vaaleaa pitkää miestä. Mies oli häipynyt. Hallas oli yhä Dunlanin vieressä, mutta hänellä oli vain viisi nuolta jäljellä. "Ala mennä, Hallas", huudahti Welden. "Sinua tarvitaan enemmän kärjessä". Harmaahaltia nyökkäsi ja poistui paikalta juosten.

Kaksi örkkiä huusi ja lähti juoksemaan kohti kivikkoa. Dunlan laukaisi ja toinen kaatui. Weldenin nuoli kaatoi jäljellä jääneen. "Lähdetään", huusi salohaltia. Kaikki alkoivat irroittautua. Useita nuolia ammuttiin heitä kohti ja kolme osui Talardiin. Hän kaatui ääntä päästämättä. Kun muut ehtivät avuksi oli samooja päällikkö jo kuollut. He joutuivat jättämään hänen ruumiinsa örkeillä ja vetäytyivät paikalta.

Hallas juoksi käytävässä ohittaen silloin tällöin haavoittuneita eteenpäin auttavia miehiä. Hän ei pysähtynyt, vaan jatkoi eteenpäin. Lopulta edessä oli kaksi käytävää. Egendil ja muut olivat pysähtyneet ja keskustelivat siitä, kumpi käytävä heidän pitäisi valita. "Oikealle" huusi Hallas ja ohitti heidät pysähtymättä. Hän ei tiennyt miksi, mutta oikealle johtavaa käytävää he pääsisivät ulos. Muut seurasivat vilkuillen toisiaan epäilevän näköisinä. Hallas ehti juosta noin viisikymmentä metriä, kun alkoi näkyä valoa. Pian hän syöksyi ulos auringonpaisteeseen. Hihkuen riemusta samoojat tunkivat ulos hänen jäljessään.

Ruhtinas Haldurion istui rinteessä ja katseli takaisin kohti Jättijänkien vuoria. Gramin vuoriksi niitä kutsuttiin toisinaan. Hänen paras toverinsa sir Calden oli jäänyt sinne iäksi. Osa Haldurionin ajatuksista tulisi tästä lähtien aina olemaan noilla vuorilla. Hän kuuli jonkun kävelevän takanaan. ”Kaikki pitivät Caldenista”, sanoi Weldenin ääni ja salohaltia istui ruhtinaan viereen. ”Me tulemme muistamaan hänet”.

Haldurion nyökkäsi ja tiesi Weldenin tarkoittavan mitä sanoi. ”Niin, tuntuu uskomattomalta että hän on poissa”, mietti Haldurion. ”Kun hän selvisi Caradhrasin väijytyksestä hengissä luulin ettei mikään voisi häntä tappaa. Olin varma että minä lähden täältä ensin, mutta niin ei ollut tarkoitettu”.

Welden kääntyi katsomaan Haldurioniin. Tämän käsi oli siteessä haavoittumisen jäljiltä. ”Kuulin että sinun ja Dunlanin lähtö oli myös lähellä. Mitä tapahtui”? Haldurion vilkaisi salohaltiaa ja näki tämän katseen. Welden ei kysynyt vain pelkkää uteliaisuuttaan. Hänellä oli jotakin mielessä!

”Tuolla vuorilla on jotakin”, Haldurion vastasi ääni haudanvakavana. ”Jotakin joka aikoi tappaa meidät kaikki. Jotakin voimakasta. Se tappoi sir Bronwegin ja samooja Cuthanin. Tunsin sen voiman kaikkialla. Se oli noita! Ja tuo noita pääsi yllättämään meidät. Olimme onnekkaita, Welden, että pääsimme näinkin ehjinä pois noista käytävistä”.

”Tämä noita”, sanoi Welden varovasti. Aavistus alkoi nousta hänen mielessään. Mutta se ei voinut olla totta? ”Kuvaile häntä minulle”!

”Se minua huolestuttaa eniten”, tuumi Haldurion. ”Hän oli nainen, Welden. Kuvankaunis nainen. Voisin suorastaan sanoa ylimaallisen kaunis! Hänen hiuksensa hohtivat kultaisina kuin valtiatar Galadrielin hiukset ja niiden sinisten silmien katse tuntui näkevän ja tietävän kaiken. Luulen että hän oli haltia, vaikka en tiedä miten se olisi mahdollista. Hän lausui käskysanoja kirkkaalla äänellä ja sanat olivat meidän kielellämme”.

Welden hätkähti sen kuullessaan niin näkyvästi, että Haldurionkin sen huomasi. ”Tiedätkö sinä jotakin tästä, Welden”, hän kysyi vaativasti. Welden pudisti päätään. ”Ei, en sanoisi että tiedän. Minulla on vain pieni hirvittävä aavistus, jonka toivon olevan väärän”.

”Etkä tietenkään suostu sanomaan mikä tämä aavistuksesi on”, Haldurion totesi. Hän tunsi jo Weldenin riittävän hyvin. Tämä ei sanoisi ylemmilleen mitään ennen kuin tietäisi varmasti. Ei, vain sellaiset ritarit kuin Athir Wendir olivat oikeutettuja kuulemaan sir Weldenin salaisuuksia. ”Luulen että olemme suuressa vaarassa”, Welden vastasi. ”Olen nähnyt sen jo pitkään. Kuin jokin suuntaisi järjestelmällisesti iskuja meitä vastaan. Tämä uhka on todellinen, Haldurion. Se suuntautuu suoraan meihin ja sitä kautta koko Eriadoriin. Meidän on pakko selvittää mistä on kyse. Sen tulisi olla koko ritarikunnan tärkein tavoite nyt. Kuka tahansa tämä noita onkin, hän on pahin uhka Eriadorille juuri nyt”.

Mutta Haldurion pudisti päätään. ”Ei, hyvä Welden. Jouduimme kovaan taisteluun ja olet siitä yhä kiihdyksissä etkä ajattele selkeästi. Tämä uhka ei yllä läheskään samalle tasolle kuin se, joka tulee Dol Guldurista ja Minas Morgulista. Siellä on todellinen vihollinen, jonka vaarallisuuteen olemme vasta heränneet. Meidän ei pidä uhrata vähäisiä voimiamme tutkimaan mitään muuta. Kaikki mikä ei keskity Dol Gulduriin on turhaa. Herramme Glorfindel on tästä samaa mieltä”.

”En ole varma, etteivätkö nämä kaksi asiaa liittyisi toisiina”, mietti Welden. ”Kuka tietää mitä Dol Guldurin herra suunnittelee? Luuletko hänen vain odottavan, että me keksimme hänen juonensa ja teemme hänestä lopun? Minä vaistoan pahan suunnitelman meidän tuhoksemme. Ja se tapahtuu parhaillaan täällä omalla takapihallamme”.

”Minä en vaistoa mitään”, Haldurion vastasi katsoen mietteliäänä nuorempaan ritariin. ”Pelkään että tunteesi pettävät sinut, Welden. Vaikka en ymmärräkään miksi tämä asia on sinulle niin tärkeä. Ritarikunta palvelee valkoista neuvostoa ja neuvosto tarvitsee meitä suorittamaan tehtävämme kuten aina ennenkin”.

Haldurion oli hetken vaiti, ennen kuin jatkoi. ”Ritarikunta ei nuku, Welden. Me tietäisimme kyllä jos jotakin olisi tekeillä. Me näkisimme merkit ja tulkitsisimme niitä oikein. Älä luule, Welden, että vain sinä mietit maailmaa ja sitä mihin se on menossa. Kaikilla meillä on paikkamme ja sinä tähyät nyt liian korkealle. Varo, että astu liian monille varpaille. Luuletko että Delemir, Talwe, Lawhir ja muut katsovat hyvällä kun sir Welden on aina suuna ja päänä kertomassa heille mistä uhka on tulossa. Luulet tietäväsi paremmin kuin sellaiset komentajat. Paremmin kuin minä! Tämä on neuvoni sinulle ystävänä, Welden. Keskity omiin tehtäviisi ja jätä suuremmat asiat niille, joille ne kuuluvat”.

Welden ei enää katsonut Haldurioniin, vaan jonnekin ylös vuorille. Hän tiesi että Haldurion oli osittain oikeassa. Jo nyt monet ihmettelivät kuka tämä sir Welden oikein luuli olevansa. Etenkin Talwe suhtautui häneen kylmästi. Hän astuisi heidän kaikkien varpaille, mutta sitä ei voinut välttää. ”Minä otan selvää mistä on kyse ja kuka hän on”, totesi salohaltia surullisesti, kun joutui vastustamaan Haldurionia. ”Minä otan siitä selvää, vaikka se tappaisi minut! Minä tiedän mikä on oikein ja mikä väärin. Einion sanoi aina, ettei pidä epäröidä tehdä oikein, vaikka kaikki muut vastustaisivat. Meidän täytyy saada selville mitä tapahtuu, Haldurion. En voi kylliksi tähdentää miten tärkeää se on”.

”Minä jaan tehtävät Imladrisissa”, Haldurion totesi ja ruhtinaan aiemmin lämpimän ystävällinen ääni oli nyt kylmä. ”Minä en anna sinulle moista tehtävää”. Welden nyökkäsi. ”Silti minä teen sen”, hän sanoi ja nousi seisomaan. ”Jos en tee, niin me voimme kaikki kuolla”!

Sen sanottuaan Welden käveli pois. Matkalla leiriin hän kohtasi Maitrenin, joka oli tulossa häntä etsimään. ”Welden, mikä hätänä”, tämä kysyi. ”Näytät surulliselta”! Welden kohautti olkapäitään. ”Jouduin juuri olemaan jyrkästi erimieltä Haldurionin kanssa. Jos teemme mitä täytyy, tulemme suututtamaan lähes kaikki ritarikunnassa”.

Maitren hymyili. ”Varaudun siis jo siihen. Mehän teemme aina mitä täytyy. En odottaisi sinulta mitään vähempää”. Welden vastasi toverinsa hymyyn vaisusti. ”Mutta miksi jouduin herrojemme epäsuosioon, Welden. Sen haluaisin tietää”.

”Tuolla vuorilla oli jotakin, Maitren. Muistatko kulkueen jonka näimme matkalla tänne”. Maitren nyökkäsi. Kuinka joku voisi unohtaa moisen seurueen. ”Haldurion ja Dunlan kohtasivat jotakin voimakasta ja pahaa tuolla käytävissä. Se oli noita. Luulen, että kyseessä oli sama henkilö jonka näimme Jättijängillä. Luulen että hän haluaa ritarikunnan tuhoa. Meidän on selvitettävä kuka hän on ja mikä on hänen suunnitelmansa”.

”Miksi tämä noita huolestuttaa sinua niin”, kysyi Maitren mietteliäänä. Hän oli harvoin nähnyt Weldeniä yhtä huolestuneena kuin nyt. Eikä se voinut johtua vain erimielisyydestä Haldurionin kanssa. ”Koska jos pelkoni hänen henkilöllisyydestään osuu oikeaan, hän on kuollut”, vastasi Welden. ”Sir Merdal näki hänen kuolevan kauan sitten”!

EPILOGI:

Derhal istui hämärässä kammiossaan, jota vain takkatuki valaisi. Hänen vierellään oli uskollinen neuvonantaja, vuorilaisten shamaani Shallan. Sir Naichen oli kolmantena kammiossa. Hän seisoi suorana parin metrin päässä Derhalista ja näytti tyytymättömältä. "He pääsivät pakoon, valtiatar", huudahti mies vaivoin salaten suuttumustaan. "He tuhosivat varastomme ja pääsivät pakoon. Kuukausien työ on mennyt hukkaan. Missä on suunnitelmamme nyt? Missä tukikohtamme josta valtaamme Eriadorin"? Derhal katsoi mieheen rauhallisesti syvänsinisillä silmillään, joista miehet eivät voineet saada katsettaan irti. "Rauhoitu, rakas Naichen", hän komensi. "Enkö varoittanut sinua, ettei se tulisi olemaan helppoa. Ritarit ja samoojat ovat vaarallisia vastustajia".

Shallan kohotti katseensa maasta ja puuttui myös puheeseen. "Mielestämme pärjäsimme aivan hyvin tänään, kun otetaan huomioon että meidät yllätettiin. Surmasimme kaksi Kultaisen kukan ritaria ja useita samoojia. Meillä on varaa menetyksiin, heillä ei". Derhal nyökkäsi. "Puhut kuin minun suullani, Shallan. Eikä kuolleiden arvoa mitata vain heidän luvullaan. Toinen surmatuista ritareista oli itse sir Calden, Kultaisen kukan seitsemäs ritari. Hänen kuolemansa on heille vakava menetys. Kuolleiden joukossa oli myös yksi samoojien päällikkö".

Tämä ei kuitenkaan rauhoittanut sir Naichenia, joka katsoi palvovan rakastavasti Derhaliin. "Teidän olisi pitänyt päästää minut vihollisia vastaan, valtiatar, sen sijaan että menitte itse. Se oli arvaamattoman vaarallista. Mieheni eivät pärjänneet ilman minua. Minun olisi pitänyt olla heidän kanssaan, valtiatar. Me olisimme surmanneet heidät kaikki, valtiatar".

Derhali nauroi heleästi. "Ylpeytesi peittää arvostelukykysi, sir Naichen. Minä halusin todistaa omat kykyni. Liian kauan olen toiminut taustalla. Halusin tuntea voiman virtaavan lävitseni ja vihollisteni tuskanhuudot. Halusin nähdä heidän pelkonsa, kun he tajuavat että tulevat kuolemaan”.

”Mutta he eivät pelänneet, eikö niin”, tuumi Shallan lähes paheksuvasti. ”Se ei ollut niin kuin luulit sen olevan”? Derhal katsoi neuvonantajaansa arvioivasti, mutta kohautti sitten olkapäitään. ”Niin, he eivät pelänneet. Eikö voima virrannut lävitseni kyllin pitkään. En pystynyt taistelemaan viittä vastaan yhtä aikaa ja voittamaan. Minä väsyin, Shallan. Väsyin liian nopeasti. Ensi kerralla tiedän paremmin”. ”Ensi kerralla minä olen vierellänne, valtiatar”, Naichen huudahti. ”En suostu enää johtamaan taustalta. Miten voin silloin todistaa teille urheuteni ja rakkauteni? Miten voin olla arvoisenne, jos en pääse vihollisen kimppuun miekkani kanssa? Antakaa minun kylvää kuolemaa vihollisienne pariin, valtiatar”.

”Voi, sinä saat vielä tilaisuutesi”, vastasi Derhal. ”Mutta hillitse intoasi, sir Naichen. Etkö nähnyt miten veljeskunnan eliitti soturien kävi? Etkö oppinut mitään nähdessäsi heidän kuolevan ritarien miekkoihin? Minä epäonnistuin samasta syystä. Aliarvioin vastustajani. Mutta minä selvisin koitoksesta hengissä. Sinä et olisi ollut niin onnekas, hyvä Naichen. Jos me aiomme ikinä päästä tavoitteeseemme, emme saa vaarantaa itseämme. Minulla ei ole varaa menettää sinua tässä vaiheessa, Naichen! Kuka silloin johtaisi sotureitani oikealle hetkellä ja kertoisi minulle mitä veljeskunta suunnittelee? Minä pelastin tänään henkesi käskemällä sinun pysyä taustalla, Naichen. Sir Welden oli siellä, ja totisesti jos olisit hyökännyt esiin, hän olisi surmannut sinut epäröimättä". Mainitessaan Weldenin Derhalin silmissä välähti jotain surullista, lähes kaipaavaa.

"Päällikkö Elbragolkin oli siellä. Siinä on sinulle arvoisesi vastustaja, jos ikinä kohtaatte enää. Hänen miekankäyttönsä on loistavaa". Naichen nauroi. "Elbragol! Toivon totisesti että tiemme vielä kohtaavat. Mutta eiväthän nämä ritarit voi olla niin vaarallisia kuin luulette, valtiatar. Heidän lukumääränsä on hyvin pieni". "Ja kuitenkin he ovat juuri tehneet tyhjäksi vuosien suunnittelun", huomautti Derhal. "Jos emme ole varovaisia he saattavat käsittää suunnitelmamme. Tunnen sen. Vielä ei ole aika meidän ryhtyä avoimesti toimimaan, mutta emme saa myöskään antaa viholliselle hengähdystaukoa. Jos he ehtivät ajatella, saamme odottaa uusia tällaisia iskua ja pahempaakin. Siispä emme saa jättää heitä rauhaan. Glorfindel on heidän sielunsa, Talwe on heidän taitonsa ja Delemir on heidän voimansa. Jos yksikin on poissa, muut ovat voimattomia". Naichen nyökkäsi olevansa maa mieltä. "Delemir siis. Hänen väitetään olevan Eriadorin paras miekkamies", Naichen sanoi halveksivasti. "Delemiristä ei ole vastusta oikealle numenorilaiselle. Etsin hänet käsiini".

Mutta Derhal pudisti päätään. "Ei, jos milloinkaan tapaat Delemirin, sinä kuolet". Shallan nyökkäsi. "Minäkin olen nähnyt sen. Pysy loitolla hänestä, sir Naichen". "Ei hän voi olla niin hyvä", huudahti Naichen. "Te olette nähneet minun taistelevan, valtiatar. Olen erinomainen". "Niin olet", vastasi Derhal. "Olet erinomainen, mutta se ei riitä. Olen nähnyt sinut, etkä ole yhtä hyvä kuin minun Darchakseni oli. Oi, hänen liikkeensä olivat kuin salamat, ajoituksensa täydellinen ja voimansa vailla vertaa. Hän olisi voittanut sinut koska tahansa, sir Naichen. Hänen ei olisi kuulunut kuolla, sillä hän oli syntynyt voittamaan ja valloittamaan". Derhalin puhuessa hänen silmänsä hohtivat innosta ja surusta. "Mutta hän kuoli. Hän kohtasi Delemirin, eikä siitä yhteenotosta voinut selvitä hengissä. Ei edes minun Darchakseni. Delemir surmasi hänet kuin kenet tahansa miekkamiehen. Mutta nyt kostomme hetki on koittanut. Delemirin on kuoltava! Voi kuinka olenkaan odottanut pääseväni sanomaan nuo sanat. Nyt se hetki on tullut. Mutta sinä et saa mennä henkilökohtaisesti häntä tappamaan, sir Naichen. Minulla ei ole varaa menettää sinua. Ei, me tarjoamme Delemiristä palkkion. Teidän palkkasoturinne saavat vihdoinkin tositoimia. Liian pitkää he ovat jahdanneet jotakin merkityksetöntä tyttöä ympäri Rhovanionia. Nyt he saavat oikean kohteen. Ilmoita suurmestarille, että Herendurin hetki on tullut lähettää miehensä jahtiin. Kokekoon mahtava Delemir välillä miltä tuntuu olla takaa-ajettu". Derhal nauroi jälleen vaarallista nauruaan, joka sai hänet kuulostamaan lähes mielipuolelta. Hän nautti siitä, miten sir Naichen laski katseensa alas uskaltamatta enää väittää vastaan. Uskaltamatta tehdä mitään muuta kuin totella valtiatartaan!