KULTAISEN KUKAN PÄÄMIES

Lähteen ruhtinas Ecthelwion istui mukavalla tuolillaan katsellen takkatulen loimua edessään. Entinen Lindonin ruhtinas Glorfindel istui hänen vieressään toisella tuolilla. Nyt Glorfindel oli taas vain Kultaisen Kukan ruhtinas. Mutta Ecthelwion ei voinut olla huomaamatta, että hänen enonsa näytti onnelliselta kuin aikaisemmin. Poissa olivat Mithlondin hovin juonittelut. Oli kuin Glorfindel olisi päässyt vapaaksi, ja tavallaan niin olikin. Lindonin kuningaskuntaa ei enää ollut ja Glorfindel oli vain joitakin kuukausia aikaisemmin muuttanut Imladrisiin.

Myös Ecthelwion oli tyytyväinen elämäänsä. Hänen vanha ystävänsä Aränwe oli tosin lähtenyt meren yli Tol Eresseään kaivaten poikiaan Voronweä ja Aranwionia. Aränwe oli kuitenkin viipynyt kyllin pitkään nähdäkseen Ecthelwionin viimein menevän naimisiin kauan rakastamansa neidon kanssa. Välwen ja Ecthelwionin olivat rakastaneet toisiaan Lindonin valtakunnan perustamisesta asti, kun he olivat ensi kertaa tavanneet Mithlondissa. Ecthelwionin huokaisi muistellessaan miten Välwenin veli, itse mahtava Salmarindil Noldorin, oli ikuisuudelta tuntuvan ajan vastustanut näiden kahden avioliittoa, ja yhdessä Välwenin entisen holhoojan, prinssi Galendilin kanssa, oli kieltänyt avioliiton. Vasta Viimeisen Liiton solmimisen jälkeen oli Salmarindilin mieli äkkiä muuttunut ja Ecthelwion oli viimein saanut Välwenin vaimokseen. Häitä oli vietetty Eriadorin armeijan ollessa talvileirissä Imladrisissa.

Nyt Ecthelwion keskusteli yhdessä monista Imladrisin saleista Glorfindelin kanssa. Kultaisen Kukan ruhtinas oli juuri selittänyt yksityiskohtaisesti suunnitelmansa uuden ritarikunnan perustamiseksi. Siitä tulisi Kultaisen Kukan ritarikunta, vanhan Gondolinin huoneen muistoksi! Ecthelwion piti ideasta. Nyt kun Lindonin kuningaskuntaa ei enää ollut, tarvittaisiin Eriadoriin uusi voima pitämään yllä järjestystä. Vaikka Arnor oli voimakas valtakunnan ydinalueilla, ei kuningaskunnan laitamilla ollut juuri järjestystä ja ihmiset olivat perinteisesti katsoneet Lindoniin lain ylläpitäjänä. Lisäksi oli olemassa vaara, että haltiat ja ihmiset ajautuisivat toisistaan erilleen. Tätä käskynhaltija Melandur varmasti toivoikin, mutta Ecthelwion ei antaisi sen tapahtua. Ei jos hän voisi jotenkin vaikuttaa asiaan!

”Minä pidän suunnitelmastasi”, sanoi Ecthelwion katsellen Glorfindelia. Hänen enonsa oli pukeutunut valkoiseen pukuunsa ja kasvoilla oli innostunut ilme. Glorfindel rakasti uutta ritarikuntaansa, tajusi Ecthelwion. Rakasti sitä ja kaikkea siihen liittyvää. Tässä oli viimein hänen tilaisuutensa tehdä jotakin itsenäistä ja hyvää. Glorfindel oli tarttunut tilaisuuteensa kaksin käsin. ”Taidan myöskin jo arvata miksi puhut siitä kanssani tänään”, lisäsi Lähteen ruhtinas. Glorfindel hymyili veljenpojalleen hillittyä rauhallista hymyään. ”En tiedä ketään sopivampaa kuin sinä. Mikä siis on vastauksesi? Ryhdytkö sinä ritarikunnan päämieheksi”? Ecthelwion oli tiennyt kysymyksen tulevan. Ketä muuta Glorfindel voisi kysyä? Ritarit vaeltelisivat ympäri Eriadoria ja Rhovanionia valvoen ja tutkien tapahtumia. Tehtävä oli kuin luotu Ecthelwionille! Mutta oli muuan huolenaihe. ”Kuka edustaa ritarikuntaa muille ruhtinaille? Joutuisinko minä olemaan poliitikko”?

Glorfindel pudisti päätään. ”En tekisi sitä sinulle ikinä. Tiedän mitä ajattelet politiikasta. Minä hoidan lähes kaiken politikoinnin. Sinä hoidat käytännön asiat. Oletko mukana”? Ecthelwion nyökkäsi. ”Kyllä! Minä vastaanotan tämän tehtävän. Minusta tuntuu, että se tulee toimimaan! Minusta tuntuu, että tässä on nyt kyse jostakin suuresta. Suuremmasta kuin me ymmärrämmekään”. ”Minusta tuntuu samalta”, vastasi Glorfindel. ”Meidän pitää vain varmistaa, että saamme hyvää väkeä ritareiksi”.

Ecthelwion katseli taas hetken räiskyvää tulta ja heitti uuden puun tuleen. ”Oletan että olet jo aloittanut värväyksen”? Glorfindel pudisti päätään. ”En vielä. Halusin ensin värvätä sinut mukaan. Olen kuitenkin lähettänyt sanan minulle ystävällisille ruhtinaille, että he auttaisivat meitä kysymällä parhaita miehiään liittymään ritarikuntaan ja suosittelisivat heitä meille. Selvää on, että tarvitsemme parhaat mahdolliset soturit. Heidät tulee myös kouluttaa niin hyvin kuin vain voimme. Keitä voimme saada heitä kouluttamaan”?

Ecthelwion mietti hetken, ennen kuin vastasi. ”Olen keskustellut tästä asiasta jo etukäteen joidenkin ystävieni kanssa. Galmir on lupautunut hoitamaan keihästaisteluun liittyvän koulutuksen, mutta ei halua liittyä itse ritarikuntaan. Damrod on liian tärkeä henkilö viherhaltioille, jotta voisi ottaa osaa. Sir Tilion on lupautunut hoitamaan ainakin osan miekkailun opetuksesta. Myös sir Arminas on mahdollinen häntä auttamaan. Ithilbor on tarjoutunut auttamaan johtajakoulutuksessa, mutta ajattelin hoitaa sitä myös itse”. Glorfindel nauroi. ”Taisit olla melkoisen varma, että pyydän sinua ritarikunnan päämieheksi”? Ecthelwion hymyili. ”Niin olin! Erittäin hyvä uutinen on se, että saan lähes varmasti Derufinin suostumaan pääkouluttajaksi. Hän hallitsee erätaidot erinomaisesti. Mutta entä ritarit? Onko sinulla yhtään nimeä jo mielessäsi, Glorfindel”?

”On”, vastasi Glorfindel. ”Tiedän aivan täydellisen henkilön, jonka nimi tuli saman tien mieleeni, kun tiesin että ritarikunta perustetaan”. ”Kuka se on”, kysyi Ecthelwion. ”Hän oli nuori sotilas esikunnassamme Eriadorin Armeijassa. Tämän nuoren haltian nimi on Hallas. Hän on harmaahaltia Harlindonista. Loistava jousiampuja ja jäljittäjä. Hän on myös erinomainen parantaja. Juuri sellainen monitaitoinen henkilö joita tarvitsemme”. Ecthelwion nyökkäsi. ”Hyvä on. Pistän hänet listaani ensimmäiseksi nimeksi! Taidan muistaa tämän harmaahaltian päämajasta. Hän ei puhu paljoa, mutta vaikuttaa älykkäältä”. ”Toinenkin henkilö tulee Eriadorin armeijan päämajasta”, jatkoi Glorfindel. ”Muistat varmasti nuoren Delemirin, joka on Narcesin sukulainen. Hän oli nuorempi upseeri päämajassa”. ”Tottakai”, vastasi Ecthelwion. ”Hän auttoi minua, kun haavoituin Dagorladilla. Hän on muistaakseni oikein hyvä miekkailija”. ”Todellakin”, myönsi Glorfindel. ”Ja sanoisin että hänellä on melkoisia johtajankykyjä. Se nuori mies on lupaavimpia upseereita mitä tunnen”.

Glorfindel oli taas hetken hiljaa kooten ajatuksiaan. ”Entä sinä itse, Ecthelwion. Etkö sinä halua suositella ketään”? Ecthelwion katsoi hetken tuleen sanomatta mitään. ”Derufin ei suosituksiani tarvitse”, hän vastasi sitten. ”Mutta yksi toinen tarvitsee ja saa sen. Hän ei ole kuuluisa eikä merkittävä. Ei ainakaan vielä! Mutta minä pysyn hänen takanaan. Hänet tulee olemaan vaikeaa suostutella mukaan, mutta minä aion tehdä sen”. Glorfindel katsoi veljenpoikaansa kiinnostuneena. ”Mistä on kyse? Miksi hän on niin tärkeä”?

”Omituisinta on, että en ole täysin varma”, vastasi Ecthelwion. ”Minulla on vain omituinen tunne, että hän tulee olemaan tärkeä. Toiset tulevat epäilemään, jopa hän itse epäilee, mutta hän tulee pärjäämään. Tiedän sen varmasti. Minä pidän tästä nuoresta salohaltiasta. Hänen nimensä on Welden. Hän taisteli todella nuorena kanssani Dagorladilla”. ”En ole ikinä kuullut hänestä”, totesi Glorfindel. ”Selitä miksi haluat hänet ritarikuntaan”? Ecthelwion kohautti olkapäitään. ”Syitä on kaikkiaan kolme. Ensinnäkin se on tärkeää hänelle itselleen. Tämä nuori haltia on juuri menettänyt kummatkin vanhempansa ja on aivan yksin tässä maailmassa. Ritarikunta antaisi hänelle syyn elää. Uskon, että hän saisi sieltä ystäviä ja uutta näkemystä elämäänsä. Toisekseen hän olisi hyvä lisä ritarikuntaan. Minulla on tunne, että hänestä tulee hyvä. Kaikki tulevat puhumaan Delemiristä, Agamorista, Lawhirista ja muista suurista ritareista, mutta minä luulen että hänestä tulee kaikkein paras. Ei heti, mutta kunhan hän kasvaa kylliksi! Kolmanneksi, kuten jo mainitsi, minulla on vain sellainen tunne että hänet pitää saada mukaan. Omituinen kohtalontunne, jota en voi selittää. Hän ja tämä ritarikunta kuuluvat jotenkin yhteen. Minä en tule olemaan täällä enää, kun selviää mistä oli kyse. Mutta sinä olet, Glorfindel, ja muista silloin tämä keskustelu”. ”Minä muistan”, vastasi Glorfindel hymyillen. Ecthelwion ei usein nähnyt tulevaa, mutta kun hän näki, niin kannatti kuunnella.

KULTAISEN KUKAN RITARI

Welden istui lempipaikallaan yhdellä Imladrisin kartanon monista parvekkeista. Hän tiesi viettäneensä liian paljon aikaa siellä viime kuukausina. Mutta Weldenin suru ei hellittänyt. Hänen isänsä oli kuollut Dagorladin taistelukentällä ja kun nuori haltia oli palannut sodasta, oli hän saanut järkytyksekseen kuulla äitinsä kuolleen surun murtamana pian kuultuaan uutisen miehensä kuolemasta. Nyt Welden oli aivan yksin. Häntä ei juuri lohduttanut ajatus, että hänen vanhempansa olivat nyt yhdessä Mandosin saleissa. Siellä heidän oli hyvä olla, mutta mitä oli Weldenille jäänyt? Hänen nuorekkaat sankarihaaveensa olivat kadonneet Dagorladin hirvittävällä taistelukentällä ja tilalle oli tullut raaka todellisuudentaju. Welden ei tiennyt mitä tehdä!

Niinpä hän vain tappoi aikaa kuukaudesta toiseen. Suuri osa Weldenin entisistä ystävistä oli kaatunut sodassa. Mitään ei ollut jäänyt jäljelle. Tulevaisuus näytti synkältä ja toivottomalta! Weldenin näin ajatellessa astui ruhtinas Ecthelwion parvekkeelle ja istuutui nuoren haltian viereen. ”Herrani Ecthelwion”, tervehti Welden. Juuri Ecthelwion oli aina ollut ystävällinen Weldenille ja auttanut tätä. Weldenillä ei ollut aavistustakaan miksi. ”Miten kaunis päivä tänään onkaan”, totesi ruhtinas katsellen kartanoa ympäröiviä rinteitä. ”Ihmettelen, että teillä on aikaa ihastella sitä”, totesi Welden. ”Luulin, että olette kiireinen uuden ritarikunnan organisoinnin kanssa”. Niin, Welden oli toki kuullut uutisen Kultaisen Kukan ritarikunnan perustamisesta. Ecthelwion oli juuri oikea henkilö sitä komentamaan. Lähteen ruhtinas oli hyvä organisoimaan, viihtyi metsissä ja osasi tarpeen tullen myös johtaa muita. Mutta ennen kaikkea hänellä oli juuri sitä mitä uusilta ritareilta vaadittiin; ystävällisyyttä, vaatimattomuutta, rohkeutta ja viisautta. Ecthelwion oli kuin uuden ritarikunnan ruumiillistuma. Welden ei ihaillut ketään enempää kuin häntä!

”Minä lähden muutaman päivän kuluttua kohti Mithlondia”, totesi Ecthelwion ja käänsi katseensa vuorista Weldeniin. Tämä näytti surulliselta ja sulkeutuneelta. ”Minä haluan, että sinä Welden tulet mukaani”, sanoi Ecthelwion mennen suoraan asiaan. Welden hätkähti. ”Mitä? Mithlondiinko? Mitä minä siellä tekisin”? Samassa Welden ymmärsi ja Ecthelwion näki sen hänen kasvoiltaan. ”Haluaisin sinun liittyvän Kultaisen Kukan ritarikuntaan”, ruhtinas totesi. ”En oikein usko, että se olisi minua varten”, vastasi Welden varovasti. ”Minusta tuntuu, että se olisi sinulle hyväksi”, sanoi Ecthelwion. ”Sinulla olisi jotakin tekemistä, etkä vain istuisi täällä Imladrisissa murehtimassa menneitä. Vanhempasi tulevat elämään aina muistoissasi, mutta nyt on aika antaa heidän mennä ja katsoa eteenpäin. Jos sinä luotat minuun yhtään, Welden, sinä tartut tähän tilaisuuteen, sillä minä sanon, että tämä koituu pelastukseksesi”.

Welden katsoi Ecthelwioniin epävarmasti. ”Mutta te etsitte suuria sotureita, tai sellaisia joista voi tulla suuria sotureita. Minä tunnen itseni kaikkea muuta kuin suureksi ja mahtavaksi! Kuulen sinua, kun sanot, että tämä olisi hyväksi minulle. Mutta en usko olevani kyllin hyvä. Haaveet sankariteoista ja kunniasta, joista puhuimme ennen Dagorladia, ovat aikaa sitten mennyttä. En usko niihin enää”!

Ecthelwion hymyili ystävällisesti. ”Rakas Welden”, hän vastasi. ”Me tarvitsemme juuri sinunlaisiasi nuoria haltioita, joilla on kyky erottaa oikea väärästä. Haltioita, jotka eivät rakasta sotaan, vaan haluavat sellaisen estää. Haltioita, jotka eivät tavoittele henkilökohtaista kunniaa ja mainetta vaan ovat nöyriä ja vaatimattomia. Minä haluan ritarieni palvelevan tavallisia ihmisiä, ei määräilevän heitä. Welden, minä en näe mitä polkuja on edessäsi, mutta kun minun hetkeni koittaa lähteä Mandosin luo, lähtisin kevyemmin sydämin, jos tietäisin sinun olevan yksi niistä jotka valvovat Eriadorin rauhaa. Sillä minä sanon sinulle, Welden eregionilainen, että oikeassa koulutuksessa sinusta tulee yksi parhaimmista ritareistani”.

Welden vilkaisi hätääntyneenä Ecthelwioniin. Mitä tämä puhui Mandosista, kuin olisi lähdössä sinne? Oliko ruhtinas saanut jonkin ennakkoaavistuksen? Welden tiesi mahtavien suurhaltioien saavan niitä silloin tällöin. Nuori salohaltia katsoi tarkasti Ecthelwionia. Tämä oli pyytänyt häntä mukaan! Se täytti Weldenin sydämen lämmöllä. Jossakin oli vielä henkilö, joka uskoi häneen! Ehkä kaikki ei ollutkaan vielä hänen kohdaltaan ohi. Sillä itsekseen Welden oli usein miettinyt, että uusi ritarikunta ajoi juuri asioita joihin hän uskoi. Jos hän olisi uskonut olevansa kyllin hyvä, olisi Welden pyytänyt mestari Elrondia suosittelemaan itseään. Mutta niin ei voinut olla. Nyt oli kuitenkin Ecthelwion itse pyytänyt häntä mukaan. ”Herra, kuinka monta muuta olet pyytänyt ritariksi”, kysyi Welden uteliaana. ”En ketään muuta”, vastasi Ecthelwion katsoen Weldeniä silmiin. ”Ratsastammeko siis ylihuomenna Mithlondiin yhdessä, Welden eregionilainen”? Welden hymyili. Miten kukaan voisi kieltäytyä tässä tilanteessa, kun ruhtinas Ecthelwion oli pistänyt itsensä peliin. ”Minä en pidä hevosista”, vastasi Welden. ”Mutta kyllä, ruhtinas Ecthelwion, minä ratsastan kanssanne ylihuomenna”. ”Tapaamme siis silloin, Kultaisen Kukan ritari”, vastasi Ecthelwion ja poistui.

HEIJASTUS TULEVASTA

Ecthelwion istui Lähteen kartanon aulassa pienen pöydän takana. Hänen edessään oli lista henkilöistä, joita ruhtinaat olivat suositelleet ritarikuntaan. Vihdoin oli päästy päivään, jolloin Ecthelwion hyväksyi ritarit. Hän haastatteli hetken jokaista ja päätti sitten. Sir Derufin, vasta nimitetty Kultaisen Kukan Vanhempi ritari, seisoi pöydän vieressä ilmeettömänä. Ecthelwion tiesi jo, että hänen ritarikunnastaan oli tulossa hyvin saman henkinen kuin Eriadorin armeija oli ollut. Sen takasivat jo hänen listansa kärkipään nimet, Hallas, Delemir, Tälwe tumma, Lawhir, Gundar ja monet muut. Käytännössä kaikki olivat armeijan riveissä taistelleita. Nyt he olivat valmiita jatkamaan samaa taistelua pahuutta vastaan. Yksi nimi puuttui yhä listalta, huolimatta Glorfindelin henkilökohtaisesta tuesta tälle. Hallasin ja Delemirin jälkeen Glorfindel oli suositellut tätä henkilöä kolmantena, mutta ritari ei ollut suostunut. Vielä eilen Lindonin ruhtinas oli käynyt puhumassa ritarin kanssa Vihersatamassa, mutta siltikään tämä ei ollut tullut. Sir Einionin nimi puuttui yhä listalta!

Ritari Myndagen seisoi Ecthelwionin edessä ryhdikkäänä ja näyttäen hivenen hermostuneelta. Juuri hänestä oli Einion noussut jälleen ruhtinaan mieleen. Eivätkö nämä olleet ennen Liiton sotaa ystäviä? Ecthelwion muisti heidät hämärästi nuorina iloisina ritareina. Mukana oli aina kolmaskin haltia, sir Lucian. Mutta tämä oli kuollut. Ecthelwion ei tiennyt oliko tämä vaikuttanut muihin, mutta enää he eivät olleet tekemisissä keskenään. Silti, väritön rauhallinen Myndagen vaikutti päällisin puolin enemmän kuin sopivalta Kultaisen Kukan ritariksi. Hänen suosituksensa entiseltä komentajaltaan, ruhtinas Gildor Inglorionilta oli erinomainen. Myndagen oli taistellut Lindonin joukkojen riveissä Viimeisen Liiton sodassa kunnostautuen monissa taisteluissa. Mutta oliko hän oikeaa ainesta? Myndagenissa oli jotakin epämääräistä, josta Ecthelwion ei pitänyt. Mutta varmasti se ei ollut riittävä syy haltian hylkäämiseen. Ecthelwion vilkaisi Derufiniin, joka nyökkäsi hyväksyvästi. ”Tervetuloa ritarikuntaan, noviisi Myndagen”, sanoi Ecthelwion ja kätteli nuorta haltiaa. Tämä kääntyi ja poistui kartanon ulko-ovesta hymyillen helpottuneesti.

Kartanon portaille oli kokoontunut useita nuoria haltiasotureita. Osa oli jo käynyt haastattelussa ja saanut noviisin oikeutensa. Osa odotti vielä vuoroaan. Monet keskustelivat innokkailla äänillä. Hieman syrjempänä muista seisoi yksinään tummaan kaapuun pukeutunut muita pidempi voimakkaan näköinen haltia. Haltian silmät olivat yhtä tummat kuin hänen hiuksensakin. Hänen ilmeensä oli ylpeän torjuva, kuin hän olisi pitänyt itseään paljon muita parempana. Nuori haltia näytti närkästyneeltä odotuksesta. Toiset pysyttelivät kohteliaasti etäämpänä hänestä, kunnes Haldurion niminen tyylikkäästi pukeutunut noldo lähestyi miestä. ”Pitkä odotus, eikä olekin, kapteeni”, Haldurion totesi kepeästi. Hän tunsi kyllä pitkän tumman hahmon, mutta ei ollut puhunut tämän kanssa aiemmin. ”En voi uskoa, että minun annetaan odottaa täällä muiden kanssa”, totesi tumma haltia kopealla äänellä. ”Minä olen sentään prinssi Galendilin taloväenkomppanian komentaja ja paras ritari täällä”.

Haldurion peitti hymynsä ja onnistui olemaan huomauttamatta, että hän oli Dinladen Ruhtinas ja odotti silti muiden mukana nurkumatta. Tasa-arvonhan piti olla uuden ritarikunnan ohjenuora! ”Ruhtinas Ecthelwion epäilemättä ottaa meidät vastaan siinä järjestyksessä, jossa ehdokkaat on hänelle ilmoitettu”, totesi Haldurion sovittelevasti. ”Pelkäänpä, että ensiksi käsiteltiin Glorfindelin ja Ecthelwionin omat ehdokkaat, koska ne tietysti pääsivät listalle ensiksi”. ”Varmasti olet oikeassa”, myönsi tumma haltia. ”Mutta tämä on silti sietämätöntä. Miten Delemir saattoi olla listalla ennen minua? Kun etsitään suuria ritareita, miten saattoi hänen nimensä olla minun nimeäni ennen? Eikö minun nimeni tule ensimmäiseksi mieleen, kun ajatellaan ritareita. Jopa taidoiltaan vaatimaton ystäväni Myndagen pääsi sisään ennen minua”!

Haldurion ei tiennyt mitä vastata moisen röyhkeyden edessä, mutta onneksi Myndagen astui samassa ulos ovesta ja pelasti tilanteen. ”Olen Kultaisen Kukan ritarikunnan noviisi”, hän totesi tyytyväisenä. ”Sydämelliset onnittelut”, sanoi Haldurion ja tarkoitti sitä. ”Menenkö minä seuraavaksi sisään”, kysyi tumma haltia tunteettomalla äänellä. Myndagen nyökkäsi. ”Kyllä, sinun vuorosi on nyt”! Tumma haltia lähti kävelemään kohti ovea ja kääntyi sitten katsomaan muita. ”Älkää pidättäkö henkeänne”, hän totesi. ”Tämä ei vie pitkään”! Sen sanottuaan hän avasi oven ja astui sisään. ”Ystäväsi on melkoisen itsevarma”, totesi Haldurion kuivasti. ”Hänellä on syytäkin”, vastasi Myndagen äänessään ihailua. ”Häntä parempaa ritaria ei löydy Pyhän Piirin ritarikunnan ulkopuolella”. ”Ainakin yhdestä asiasta hän oli oikeassa”, tuumi Haldurion hymyillen. ”Jos yhtään tunnen ruhtinas Ecthelwionia, tuon ei pitäisi kestää pitkään”!

Ecthelwion kohotti katseensa ja näki pitkän tumman haltian astuvan aulaan. Huomio kiinnittyi heti tämän äärimmäisen tummiin silmiin. Hetken ruhtinas vain tuijotti tulijaa sanomatta sanaakaan. Derufin odotti hetken nähden miten Ecthelwionin silmät alkoivat hitaasti laajeta, kuin hän näkisi jotakin mitä muut eivät voineet nähdä. Jotakin mistä edes heidän edessään seisova nuori haltia ei vielä tiennyt! ”Olkaa hyvä ja tulkaa pöydän eteen”, Derufin viimein sanoi. ”Nimenne”, kysyi Ecthelwion katsoen listaansa. ”Kapteeni Darchas prinssi Galendilin talonväestä”, totesi tumma haltia ääni täynnä ylpeyttä. ”Ah, sir Darchas”, totesi Ecthelwion kuivasti tunnistaen nimen. Hän kohotti katseensa suoraan kapteenin silmiin. Hetken ruhtinas vain katsoi ja hänen ilmeensä vakavoitui kokoajan. ”Jos saan kysyä”, aloitti Derufin, mutta Darchas keskeytti hänet. ”Suokaa anteeksi, mutta minun täytyy esittää vastalauseeni sen vuoksi, että minun annettiin odottaa näin pitkään. Ottaen huomioon, millaista mainetta ja kunniaa liittymiseni tuo tälle ritarikunnalle, en voi uskoa että olin listallanne näin alhaalla. Miten saattoi pelkän nuoremman upseerin arvon saanut Delemir olla edelläni”? Derufinin leuka loksahti auki. ”Siis mitä”, hän hengähti?

Ecthelwion ei kuitenkaan näyttänyt yllättyneeltä. ”Oletteko te siis mielestänne oikeutettu olemaan muiden edellä, koska olette heitä parempi”, hän kysyi rauhallisesti. ”Tietysti”, vastasi Darchas. ”Kuinka voisi olla muuten”? Ecthelwion kirjoitti jotakin paperiinsa ja nosti sitten taas katseensa. ”Sir Darchas! En tiedä mitä levoton mielenne etsii. En tiedä mitä haluatte elämältänne, mutta mitä tahansa se onkin, toivon itsenne takia ettette tule sitä ikinä saamaan. Mitä tahansa se onkin, minä en voi sitä tarjota, etkä tule sitä täältä löytämään. Neuvoisin sinua miettimään tarkkaan omia arvojasi, mihin sitten menetkin”.

Darchas katsoi ruhtinaaseen yllättyneenä. ”Miten niin mihin menen? Mitä te sillä tarkoitatte”? Hänen voimakkaat kätensä olivat puristuneet nyrkkiin. ”Teidät on hylätty”, totesi Ecthelwion kuivan kohteliaasti. ”Olkaa hyvä ja poistukaa”. ”Te ette voi tehdä tätä”, huudahti Darchas. ”Minä olen kapteeni Darchas, kuuluisa sankari! Minä pelastin armeijan linjan Dagorladilla. Minä olin ensimmäisten joukossa Morannonin muurilla ja johdin rynnäkköä Gorgorothissa. Tämän on loukkaus minua ja herraani prinssi Galendilia kohtaan. Prinssi ei tule sallimaan tätä”. Tumma haltia heristi nyrkkiään Ecthelwionin edessä, mutta tämä istui edelleen rauhallisesti paikoillaan. ”Prinssi Galendililla ei ole mitään tekemistä tämän ritarikunnan kanssa”, vastasi ruhtinas. ”Eikä mikään mitä hän sanoo voi saada minua muuttamaan mieltäni. Teidän täytyy etsiä mainetekonne muualta, sir Darchas”. Äkkiä Darchaksen kasvot vääristyivät vihasta. Oli kuin hän olisi muuttunut täysin eri henkilöksi. ”Pitäkää naurettava ritarikuntanne”, hän huusi. ”Mitä muuta se on ilman minua, kuin lauma toisarvoisia pelkureita? Tulette vielä näkemään”!

Ecthelwion nousi rauhallisesti seisomaan ja katsoi Darchasia silmiin kunnes tämä vaikeni ja käänsi katseensa sivuun. ”Olkaa hyvä ja poistukaa”, totesi ruhtinas. ”Minulla on vielä runsaasti tulevia ritareita haastateltavana. Tämä haastattelu on ohi”. Darchas kääntyi ja lähti harppomaan kohti ovea. Mutta vielä ovella hän kääntyi. ”Te tulette vielä katumaan tätä”, hän huudahti ja poistui sitten. ”Tuskinpa vain”, tuumi Derufin. Ecthelwion oli hetken hiljaa. ”Jotakin pimeää astui tähän huoneeseen tuon nuoren haltian myötä”, sanoi ruhtinas ääni vakavana. ”En tiedä mitä se oli, mutta se kulki hänen kanssaan. Ehkä se oli osa häntä. En ole tuntenut sellaista ennen, muuta kuin vihollisen läsnäollessa. Täällä oli äsken jotakin pahaa”! ”Minäkin tunsin sen”, vastasi Derufin. ”Olkoon Eru armollinen tuolle nuorelle haltialle”. ”Minäkin toivon sitä”, sanoi Ecthelwion. ”Mutta tuskin hän on! Kutsu sisään seuraava haastateltava ja katso onko sir Einion saapunut”. Derufin vilkaisi yllättyneenä Ecthelwioniin. ”Miksi tämä Einion on niin tärkeä? Glorfindel puhuu hänestä usein ja nyt myös sinä. Muistaakseni Narces ei juurikaan pidä hänestä. Miksi siis odotat erityisesti juuri Einionia”? Ecthelwion kohautti olkapäitään. ”Glorfindel sanoo, että hän on paras ritari. Jos hän sanoo niin, on se totta”!

Darchas astui ulos Lähteen kartanosta täynnä vihaa. Ruhtinas Haldurion näki sen heti, mutta toisaalta hän oli osannut tätä odottaakin. Sellainen röyhkeys ja kopeus. Miten Ecthelwion voisi olla huomaamatta sitä? ”Darchas, mikä hätänä”, kysyi Myndagen varovasti. ”Minua ei ole IKINÄ loukattu näin”, huudahti tumma haltia. ”Miten he uskalsivat hylätä minut? Mitä on tämä ritarikunta ilman minua? Ei mitään”! Myndagenin leuka loksahti auki. ”He hylkäsivät sinut”? ”Tule, ystäväni”, sanoi Darchas kiivaasti. ”Me menemme muualle etsimään onneamme”! Myndagen ei kuitenkaan liikkunut. Hänen elämänsä yksi ratkaisevista hetkistä oli koittanut. Hän muisti liiankin hyvin sen edellisen hetken Orodruinilla, kun hän oli jättänyt Einionin seisomaan yksin Darchasia vastaan. Silloin heidän äkillinen vihansa oli johtanut lähes taisteluun. Myndagen ei ollut auttanut Einionia ja tämä oli lähtenyt. Hän oli jättänyt ystävänsä yksin. Nyt Myndagen tajusi liiankin hyvin, että samanlainen hetki oli koittanut. Einion oli ollut oikeassa. Hän ei ollut ehkä paikalla kertomassa mikä oli oikein, mutta Myndagen tiesi sen itsekin. ”Minusta tuntuu, että minun paikkani on täällä”, hän sanoi hiljaa. Hetken Darchas tuijotti häntä hämmästyneenä mustilla silmillään. Kenties hänkin muisti sen päivän Orodruinilla. Äkkiä Darchas nauroi katkerasti. ”Vain niin! Uskollinen ystäväni liittyy mieluummin heihin kuin minuun? Olkoon niin, sillä sinä et ollut ikinä arvoiseni toveri, Myndagen. Hyvästi siis. Mene tuhoon tämän naurettavan ritarikunnan mukana”!

Täynnä vihaa Darchas lähti marssimaan tiehensä, mutta pysähtyi vielä Delemirin kohtalla. Tämä oli juuri saapunut katsomaan joitakin ystäviään, jotka vielä odottivat vuoroaan. ”Sir Delemir”, huudahti Darchas. ”Säälittävä on se ritarikunta, joka joutuu minun sijaani turvautumaan sinunlaiseesi mieheen”. Delemir katsoi häneen rauhallisesti. He olivat yhtä pitkiä ja kumpikin voimakkaita. Delemir oli tienoinen Darchasin tuntemasta kaunasta, vaikka ei tiennytkään miten se oli saanut alkunsa. ”Annan anteeksi sanasi”, totesi Delemir tyynesti. ”Sillä olet poissa tolaltasi. Mutta mene nyt, ennen kuin keräät enemmän vihamiehiä kuin edes sinä ansaitset”! Darchas nauroi. ”Pelkäisinkö minä vihamiehiä? Minä tulen vielä näyttämään teille kaikille, että te ette ole mitään ja minä olen kaikkein paras. Saatte nähdä. Varokaa sitä päivää, sillä se on tuleva”. Niin sanottuaan Darchas marssi tiehensä. Delemir katseli hänen peräänsä hivenen hämmästyneenä. Milloinkaan ennen hän ei ollut nähnyt Darchasin menettävän niin täysin malttiaan. Tämä oli aina ollut hivenen äkkipikainen, mutta tullut vuosi vuodelta kiivaammaksi. Delemir rypisti kulmiaan. Oli kuin jokin riivaisi Darchasia! Jotakin hänelle oli tapahtunut Mordorissa, mutta Delemir ei tiennyt mitä. Lopulta tuore noviisi kohautti olkapäitään. Hänellä ei ollut aikaa miettiä sellaisia. Koulutuskausi alkaisi pian ja jopa kyvykkäällä Delemirillä olisi kädet enemmän kuin täynnä tekemistä.

Tuosta päivästä olisi varmasti muuten muistettu erityisen hyvin juuri sir Darchasin kärsimä kolaus ja kiivas sananvaihto Delemirin kanssa, mutta iloinen tapahtuma pyyhki pian asian noviisien mielestä. Sir Einion seisoi aukion laidalla, huomaamattomissa. Glorfindel oli tullut henkilökohtaisesti tapaamaan häntä edellisenä päivänä. Ruhtinas oli ratsastanut Vihersatamaan asti vain puhuakseen Einionin kanssa. Se oli tehnyt häneen vaikutukset. Lindonin ruhtinaan täytyi pitää häntä suuressa arvossa, kun vaivautui moiseen. Se yllätti Einionin, sillä hän tiesi monien ajattelevan hänen pettäneen komppaniansa Mordorissa. Muut ritarit olivat piirittäneet Barad Duria ja käyneet katkeria taisteluita. Mitä oli tehnyt sir Einion? Hän oli opetellut parantamista ja auttanut haavoittuneita. Hän oli seurannut omaa sydäntään, mutta katkeraa se oli silti. Päivääkään ei ollut kulunut hänen ajattelematta taistelussa olevia tovereitaan. Mutta Glorfindel uskoi häneen yhä. Katsoessaan häneen ruhtinas näki ritarin, joka ei epäröinyt tehdä mitä oli oikein. Ja juuri sellaisia ritareita Glorfindel halusi Kultaisen Kukan ritarikuntaan. Tämän Glorfindel oli kertonut hänelle edellisenä päivänä.

Siitä huolimatta Einion oli epäröinyt. Hän ei ollut luvannut mitään. Kuinka hän voisi kohdata heidät nyt, kun hän oli jättänyt heidät Orodruinilla? Ymmärtäisivätkö he, että hänen oli täytynyt tehdä niin? Sillä omasta puolestaan Einion ei epäröinyt. Hän ymmärsi nyt itseään paremmin kuin koskaan. Vuodet parantajien kanssa olivat opettaneet hänelle valtavasti asioita, ei vain parantamisesta vaan myös itsestään. Hän oli auttanut niin montaa ja ollut niin hyvä, että paluu tappamiseen tuntui lähes petokselta. Einion oli oppinut kaiken mitä parantajat saattoivat hänelle opettaa. Hän oli oppinut käyttämään henkisiä kykyjään apunaan ja tuntui tietävän aina automaattisesti mitä tehdä ja mikä potilaita vaivasi. Hän oli paras. Hän oli sir Einion Fallaner, Einion ”parantaja”.

Mutta toiset tarvitsivat hänen apuaan nyt. Vielä edellisenä iltana Einion oli epäröinyt. Voisiko hän palata ritariksi kaiken kokemansa jälkeen? Koko yön hän odotti merkkiä ja viimein se tuli. Hän näki unessa Lucianin, joka hymyili ja viittoi kohti Mithlondia. Aamun tulleen Einion oli pakannut vähäiset tavaransa, teroittanut miekkansa ja ratsastanut kohti haltioiden harmaata kaupunkia. Hänen mielensä oli viimein rauhassa. Kaikessa piti olla tasapaino. Hän oli tappanut Dagorladilla, Morannonilla ja Gorgorothissa. Hän oli pelastanut haavoittuneita Barad Durissa. Puntit olivat tasan. Oli aika sekä parantaa että taistella. Hän parantaisi apua tarvitsevia ja sotisi niitä vastaan, jotka uhkaisivat Eriadorin rauhaa. Glorfindelin tie oli oikea. Sen Einion nyt tajusi.

Silti saapuessaan torille oli Einion jäänyt seisomaan kauemmaksi, näkösuojaan. Hän näki innokkaat uudet noviisit Lähteen kartanon edessä ja epäröi. Hän näki Myndagenin ja joitakin muita entisiä tovereitaan. Urhea sir Malengol oli yhä mukana, samoin sir Lorden ja sir Talendur. He olivat jakaneet vuosien ajan elämänsä ilot ja surut. He olivat olleet kuin perhe. Mutta hän oli hylännyt heidät. Huolisivatko he hänet takaisin? Tarvitsivatko he enää häntä? Einion epäröi. Hän kestäisi kaiken muun, mutta ei sitä jos he vihaisivat häntä.

Sitten hän näki Darchasin. Tämä loikki alas kartanon portaita ja puhui sitten Myndagenin kanssa. Keskustelu oli lyhyt. Einion tiesi heti, että Darchas oli hylätty. Hän tajusi olevansa helpottunut. Ehkä ritarikunnasta tulisi oikeasti sellainen kuin Glorfindel aikoi! Sellaisessa ritarikunnassa ei olisi paikkaa Darchasille. Sillä liiankin hyvin Einion saattoi nähdä varjon yhä tämän yllä. Darchas poistui vihaisena ja Einion näki tämän keskustelun Delemirin kanssa. Sitten Darchas poistui. Varjo poistui hänen mukanaan ja kaikki olivat jälleen ystäviä keskenään. Tuona päivänä Lähteen kartanolla ei ollut kuin ystäviä, tajusi Einion. Kaikki muut olivat poissa, kävellen vihaisina tiehensä tai katsellen syrjästä tuota joukkoa. He olivat osa jotakin suurta. Einion tajusi, että hänen täytyisi poistua, kuten Darchas oli poistunut. Hän kääntyi lähteäkseen.

”EINION”, Myndagenin huuto rikkoi hiljaisuuden. He olivat nähneet hänet. Ritari kääntyi ja tunsi miten helpotus ja ilo valtasi hänet. Huuto ei ollut syyttävä vaan riemuitseva. ”EINION”, huusi myös Malengol kun kaikki neljä entistä Galendilin komppanian ritaria juoksivat kohti entistä toveriaan. Einion hymyili ja lähti kävelemään heitä kohti. Sitten Myndagen saavutti hänet ja he syleilivät lämpimästi. Yhtäkkiä hän oli ystävien piirittämä. He lätkivät häntä selkään, nauroivat ja iloitsivat. ”Me pelkäsimme ettet tulisikaan”, nauroi sir Talendur. Einion hymyili. ”Pelkäsin ettette enää tarvitsisi minua”, hän tuumi syleillen Malengolia. ”Kuinka voisimme ryhtyä tähän ilman sinua”, huudahti Myndagen. ”Nyt kun olemme jälleen yhdessä, ei mikään voi pysäyttää meitä”. Einion nyökkäsi. Nämä neljä olivat jäljellä hänen komppaniastaan. Kaiken tapahtuneen jälkeenkin he hyväksyivät hänet. Hän oli kotona. ”Tulkaa”, sanoi Einion viimein. ”Minun täytyy mennä ilmoittautumaan. Me olemme nyt kaikki Kultaisen Kukan noviiseja”!