Mikä on liberaalinen reformistifaktio?
Jo tämän tutkielman otsikko muodostaa ongelman. Miten määritellä mikä on reformistifaktio, ja vielä liberaali sellainen. Jos hieman yleistetään, niin suurin osa Rooman tasavallan senaatista toisella vuosisadalla ekr. voidaan lokeroida kahteen ryhmään. Isompi ryhmä oli hellenistisen kulttuurin nopeasti omaksuneita ylellisesti eläviä aatelisia, jotka kalliin elämäntapansa turvatakseen käyttivät virka- asemaansa omien etujensa ja luokkansa etujen ajamiseen etenkin pientalonpoikien kustannuksella. Toisaalla olivat ääri konservatiiviset vanhoja roomalaisia hyveitä vaalivat senaattorit, esim. Marcus Porcius Cato ja Tiberius Sempronius Gracchus (v.177 ja 163 konsuli). Tälle ryhmälle jokainen muutos vanhoihin hyviin lakeihin oli täysin mahdoton ajatus. Kun monet hellenistit olivat vielä poliittisesti konservatiiveja niin senaatin pääosa oli yleensä jo periaatteesta reformeja vastaan, elleivät ne vahvistaneet senaatin omaa asemaa. Senaatti oli siis yleensä Rooman politiikassa se mitä nykyisin kutsuttaisiin oikeistoksi. Ja huomionarvoista sen toiminnassa on senaattorien jatkuvat keskinäiset poliittiset kiistat, joissa kuitenkin kiisteltiin lähinnä siitä kuka saisi johtaa politiikkaa, eikä suinkaan siitä mikä sen politiikan tulisi olla. Politiikka oli siis tavallaan rikkaille aatelisille ajanvietettä läpi lähes koko 100-luvun ekr. Vasemmistona taas olivat kansankokouksen kautta reformeihin pyrkivät tai omaa valtaa hankkivat radikaalit, jotka usein liittoutuivat Rooman kapitalistiluokan eli equitesin kanssa. Olivatpa radikaalien tavoitteet sitten pyyteettömiä tai ei, he usein turvautuivat lain vastaisiin keinoihin.
Liberaali-reformistien pitäisi siis ottaa tässä poliittisessa kuviossa paikka oikeiston ja vasemmistoradikaalien välistä. Reformisteiksi heidät tekee halu uudistaa yhteiskuntaa ja muuttaa vallitsevia rakenteita ja tapoja. Tämä erottaa heidät konservatiiveista. Radikaaleista heidät taas erottaa heidän toimintatapansa, joka pyrkisi noudattamaan lakia. Lisäksi liberaaleina he olisivat pikemminkin sovittelevia, eli pyrkisivät tekemään yhteiskunnasta oikeudenmukaisemman ja paremmin toimivan. Tämä tutkielma pyrkii selvittämään oliko Rooman tasavallassa 90-luvulla ekr. toiminnassa tälläinen faktio joka sijoittui poliittisesti keskelle ja pyrki sovittelemaan yhteiskunnan ongelmia. Täytyy tietysti muistaa että tämä tulee olemaan hyvin vaikeaa koska nykyajan määritelmiä ei voida noin vain siirtää antiikin maailmaan. Ns.liberaalit eivät välttämättä aina käyttäytyneet lainkaan liberaalisti, ja saattoivat muuttaa politiikkaansa nopeastikin, kuten Roomassa oli tyypillistä. Tärkeää on siis muistaa, että kun väitän jotakuta poliitikkoa liberaaliksi hänen liberaalisuuttaan ei pidä määritellä verrattuna esim. 1800-luvun liberaaleihin vaan muiden hänen aikansa poliitikkojen toimintaa. Toisinsanoen jonkun poliitikon toiminta Rooman politiikassa voi alla hänen aikakaudellaan liberaalia vaikkei se sitä ehkä meidän tuntemassamme yhteiskunnassa olisikaan.
Rooma 218-133
Vuosien 218 ja 133 välillä Rooma koki valtavan muodonmuutoksen. Vuonna 218 alkoi se sota joka teki lopulta Roomasta läntisen Välimeren ehdottoman valtiaan, ja vuonna 133 joku lopulta yritti tehdä jotain ongelmille joita tämä maailmanvallan asema oli Roomalle tuonut. Kun Rooman lähettiläs totesi vuonna 218 karthagolaisille "olkoon siis sota" alkoi Toinen Puunilaissota, joka mullisti täysin koko Rooman yhteiskunnan. Vaikka sotaa käytiin koko Välimerellä, raskaiten kärsi kuitenkin Italia. Sota alkoi Karthagon invaasiolla hallitsemastaan Hispaniasta Italiaan. Karthagon loistava komentaja Hannibal sai voiton toisensa jälkeen rooman legioonista, ja onnistui nostamaan lähes koko Etelä-Italian kapinaan Roomaa vastaan. Samaan aikaan gallit olivat kapinassa Po-joen laaksossa ja uhkasivat pohjoisesta. Ja koko sodan ajan roomalaiset myös jatkoivat perinteistä sukupolitiikkaansa, Fabiusten suvun ympärille keskittyneen faction kilpaillessa vallasta Aemiliusten ja Corneliuksien kanssa. Tässä välissä olivat Claudiukset tukijoineen odottaen omaa tilaisuuttaan. Kun näihin neljään sukuun, Fabiuksiin, Aemiliuksiin, Corneliuksiin ja Claudiuksiin lisätään vielä Valeriukset, nämä viisi olivat ns.gentes majores, eli mahtavimmat patriisisuvut. Ne hallitsivat yhä Roomaa samoin kuin 200 vuotta aiemmin, tosin nyt mahtavimpien plebeijisukujen avulla. Kun sota lopulta kääntyi Rooman voitoksi v.201, oli voitto saatu lähinnä Publius Cornelius Scipion loistavan toiminnan ansiosta. Vaikka toki Fabiusten komentajatkin olivat toimineet hyvin, jäi sodasta kuitenkin vain yksi todellinen sankari, ja hän oli lisänimen Africanus saanut Scipio.
Sodan jälkeen Rooma, sekä kaupunki että valtakunta, olivat kiistatta läntisen Välimeren mahtavimpia. Ainoa kilpailija valtakunnallisesti, Karthago, oli kukistettu ja vaikka se säilytti itsenäisyytensä ei kaupunki ollut enää uhka. Ennen sotaa Rooma oli hallinnut Italiaa, Illyrian rannikkoa, Sisiliaa ja Sardiniaan ja Korsikaa. Nyt näihin alueisiin liitettiin Karthagon alueet Hispaniassa, ja Numidiasta tuli Rooman klienttikuningaskunta. Tämä oli kuitenkin vasta alku Rooman vaikutusvallan leviämiselle. Samaan aikaan Italia oli täysin tuhoutunut sodan jaloissa. Maaseutu oli hävitetty, ja kaupungit poltettu. Capuan ja Tarentumin suuret kaupungit olivat nousseet kapinaan ja tuhottu. Samoin oli käynyt Sisiliassa Syrakusan. Muut suuret kaupungit Italiassa Rooman lisäksi oli siis tuhottu. Lisäksi talonpojat ympäri Italiaa olivat joutuneet palvelemaan pitkät ajat armeijassa. Rooman armeijan, ja siten myös yhteiskunnan selkärangan muodostivat pientalonpojat joista raskasaseinen jalkaväki koottiin. Koska sotilaiden oli itse kustannettava aseistuksensa oli armeijaan pääsyn tai joutumisen vaatimuksena tietyn varallisuuden omistaminen. Varattomilla ei siis ollut pääsyä armeijaan. Sodassa Italian talonpoikien menetykset olivat suuret, ja lisäksi monet löysivät kotiin palatessaan tilansa tuhoutuneina.
Sodan tuhoista pienviljelijät olisivat ehkä voineet vielä selviytyä, mutta jatkossa heidän tilanteensa vain paheni. Rikkaat ostivat tyhjiksi jääneet tilat halvalla. Kun he samalla myös anastivat laittomasti koko kansalle kuuluvia yhteismaita (ager publicus) alkoi maaomistus keskittyä kiihtyvällä vauhdilla vanhoille suvuille ja uudelle imperiumin muodostumisen myötä syntyneelle kapitalistiluokalle, eli equitesille. Jatkossa talonpoikien toipumisen estivät jatkuvat sodat joita Rooma kävi Pohjois-Italian galleja, Espanjan ibeerejä ja kreikkalaisia vastaan. Ennen sodat oli käyty Italiassa, mutta nyt niitä oli ympäri Välimerta. Palvelusajat pitenivät välimatkojen kasvun vuoksi ja samaana aikaan Rooman sotilaalliset velvoitteet kasvoivat niin että sotilaita tarvittiin enemmän kuin ennen. Ennen vuotta 200ekr. Roomalla oli normaalina aikana harvoin yli 4 legioonaa aseissa, mutta sen jälkeen legioonia oli pysyvästi 8 ja usein paljon enemmän. Talonpoikien sotilaallinen taakka siis kasvoi, vaikka sitä yritettiinkin lievittää lisäämällä liittolaisjoukkojen määrää. Tämä luonnollisesti siirsi samat ongelmat myös liittolaiskansojen talonpojille. Kun miehet olivat armeijassa tilat jäivät usein hoitamatta ja kun talonpoika palasi kotiin hän usein sai huomata menettäneensä tilansa.
Kaikkein ironisinta oli se että kun pienviljelijät sotivat ympäri Välimerta laajentaen ja puolustaen imperiumia, he näin vaaransivat siis oman toimeentulonsa mutta samalla myös luomalla imperiumin loivat itselleen kilpailijan. Uudet provinssit, kuten Sisilia, tuottivat viljaa paljon halvemmalla kuin Italia. Siellä tuotantoyksiköt olivat suurempia ja orjat toimivat työvoimana. Italialaiset talonpojat eivät voineet kilpailla hinnoissa, joten monilla alueille 100-luvun kuluessa ekr. pientilat kuolivat kokonaan. Etenkin Etruriassa tuho oli lähes täydellinen. Maaomaisuus keskittyi rikkaille joilla oli pääomaa vaihtaa viljan tuotannosta esim. oliiveihin tai viiniin ja mahdollisuus ostaa orjia työvoimaksi. Pientilojen määrä väheni jatkuvasti 100-luvun edetessä, ja maansa menettäneet talonpojat valuivat kaupunkeihin jossa heille ei ollut töitä joten he muodostivat uuden köyhälistön. Pääosa vaelsi tietysti Roomaan, mutta etenkin liittolaisten muutto suuntautui Samniumissa myös Fregellaeen ja ehkä Narniaan. Rannikolla Puteolin satamakaupunki koki myös sensaatiomaisen väestönkasvun. Pientä lievitystä sekä roomalaisten että liittolaisten köyhälistön ongelmiin toivat 100-luvun alussa uudet koloniat joita yhä muodostettiin lähinnä puolustuksellisista syistä ympäri Italiaa. Kolonioiden perustaminen jatkui tasaisesti vuoteen 180 asti, jonka jälkeen perustettiin enää yksi kolonia Hispania Ulterioriin. Toinen 100- luvulla ekr. tapahtunut suuri muutos yhteiskunnassa oli uuden voimatekijän nousu politiikkaan. Kun senaattorisuvut rikastuivat maaomaisuuden kautta, imperiumin tarjoamista mahdollisuuksista päähyödyn vei ritariluokka eli equites. Pian he muodostivat vahvan muista erottautuvan luokan joka pyrki ajamaan politiikassa omia etujaan. Vuodesta 146 eteenpäin equites olivat kyllin vahvoja toimiakseen politiikassa vaa-ankielinä. Yleensä he tukivat senaattia, koska omistavien luokkien intressit menivät usein yksiin.
Italian pientalonpojat ajautuivat siis kriisiin, mutta senaatin toiminta ei siitä muuttunut. Pikemminkin konservatiivisuus tiukkeni. Kolonioiden perustamisesta luovuttiin, ja vanha sukupolitiikka jatkui.
Vanhat suvut tiivistivät otettaan, sillä v.200-146 välillä vain neljä uutta miestä (novi homines) pääsi konsuleiksi. Ja heistäkin Manius Acilius Glabrio oli konsulina v.191 Scipioiden tukemana. Cornelius Scipiot hallitsivat Rooman politiikkaa 190-luvulla, kunnes v.189 dominointi siirtyi laajalle "middle block" nimellä tunnetulle faktiolle. Tämän faktion ytimenä oli Claudiusten ja Fulviusten sukujen liitto. Fulviusten huippuhetki oli v.179 jolloin molemmat censorit ja kumpikin konsuli olivat heidän. Fulviukset ryhtyivät joihinkin vaatimattomiin reformeihin etenkin nousevan keskiluokan eli equitesin hyväksi. V.173 mennessä Fulviusten dominointi kuitenkin kaatui. Vuoden 169 konservatiiviset censorit Tiberius Sempronius Gracchus ja Gaius Claudius Pulcher peruivat osan Fulviusten uusista laeista. Fulviusten dominoinnin jälkeen sukupolitiikka jatkui, eikä kukaan välittänyt tai voinut tehdä mitään yhteiskunnan kärjistyvien epäkohtien korjaamiseksi. Vuoteen 133 mennessä Makedonia ja muut Kreikan valtiot kukistettiin, ja Makedoniasta tehtiin provinssi. Bithynia ja Pergamon olivat Rooman klienttikuningaskuntia. Karthago kukistettiin lopullisesti Kolmannessa Puunilaissodassa, ja sen maista muodostettiin Afrikan provinssi. Imperiumi siis laajeni nopeasti, ja Rooma oli v.133 vailla kilpailijoita Välimerellä.
Rooma vuosina 133-99. Lisääntyviä vaikeuksia.
Vuonna 133 valittiin Roomassa nuori Tiberius Sempronius Gracchus kansan tribuuniksi. Tästä voidaan katsoa alkaneen Rooman 100- vuotisen vallankumouksen joka päättyi vasta kun Octavianus kukisti Marcus Antoniuksen. Gracchus ei tietenkään aikonut ryhtyä mihinkään vallankumoukseen. Hän oli vain huolissaan siitä että talonpoikien katoamisen myötä Rooma menettäisi sotilaallisen voimansa. Viimeaikoina Rooma ei ollut menestynyt hyvin sotilaallisesti vaikka olikin toki voittanut kaikki sotansa. Lisäksi Gracchuksen kerrotaan6 käyneen Etruriassa jossa hän näki maaseudun surkean tilan ja päätti ryhtyä toimiin asian korjaamiseksi. Jonkinlaista vaatimatonta reformia oli jo yrittänyt hieman aiemmin Laelius Sapiens, jolla oli ajan vahvimman poliitikon Scipio Aemilianuksen tuki. Lisänimen Sapiens hän sai koska tajusi senaatin vastustaessa häntä olla siirtämättä lakiaan kansankokoukselle. Tiberius Gracchus ei olisi valmis luopumaan niin helpolla. Hänellä oli joidenkin vahvojen poliitikkojen tuki. Tiberius Gracchus pyrki ajamaan läpi lain jossa yhteismaita otettaisiin pois niitä laittomasti kaapanneilta ja jaettaisiin maattomille. Kun laki ei mennyt läpi senaatissa Gracchus siirsi sen kansankokoukselle. Kun yksi kansantribuuni käytti vetoaan Gracchus erotutti hänet virastaan, mikä oli melko vallankumouksellinen liike vaikka niin olikin jo v.137 tehty konsuli Marcus Aemilius Lepidus Porcinalle. Tiberius Gracchus ajoi lakinsa läpi, mutta v.132 hänet surmattiin yhdessä satojen kannattajiensa kanssa. Maanjaosta vastaavaa komissiota ei kuitenkaan lakkautettu, ja kamppailu senaatin ja uuden populares-puolueen välillä jatkui. Equites olivat vaa-ankielinä siinä välissä.
Vuosina 135-132 käytiin Sisiliassa orjasota joka osoitti selvästi Rooman sotilaallisen heikkouden ja ongelmat jotka talonpoikien korvaaminen orjilla toi tullessaan. Ilmeisesti orjasota vaikutti myös Tiberius Gracchukseen ja sai hänet vakuuttumaan reformien tarpeellisuudesta. Parhaimmillaan Sisiliassa oli n.60 000 orjaa aseissa, ja he hallitsivat laajoja alueita saarella. Vuonna 132 konsuli, ja ilmeisesti novi homines Publius Rupilius kukisti viimein kapinan. Hänen esimerkkinsä osoittaa että uudistusmielisyyttä löytyi Roomasta kaikkina aikoina. Sodan jälkeen Rupilius ryhtyi toimiin Sisilian talouden uudistamiseksi. Hän pyrki edistämään maanviljelyä orjatyövoimalla toimivan laiduntamisen sijaan. Eli Sisiliassa tapahtui Rupiliuksen toimesta jonkinlainen maatalousreformi. Sen toimivuudesta kertoo se että kun vuosina 104-101 käytiin toinen orjasota Sisiliassa orjia ei ollut läheskään yhtä paljon. Heidän lukumääränsä oli saatu vähenemään. Myös kaksi muuta sotaa osoitti Rooman uutta heikkouttu 130-luvulla. Toinen käytiin Hispaniassa kapinaan noussutta Numantiaa vastaan. Paljon laajempi kapina syttyi v.133 Vähässä-Aasiassa kun Pergamonin kuningas kuoli ja testamenttasi maansa Roomalle. Aristonicus niminen kuningashuoneen jäsen nousi kapinaan ja nosti orjat ja köyhät aseisiin. Viimeinen vastarinta kukistettiin vasta v.129, ja Roomalle periytyi uusi Aasian provinssi.
Kaksi uutta ongelmaa pienviljelijöiden ja nousevan equitesin lisäksi alkoi siis käydä ilmi. Toinen oli orjiin liittyvä ongelma, joka ilmeni laajoina orjasotina jotka 130- luvulla järkyttivät syvästi roomalaisia. Toinen ongelma kävi ilmi 120-luvulla. Liittolaiset kantoivat Rooman talonpoikien kadotessa yhä suuremman osan armeijan muodostamasta taakasta. Pikkuhiljaa alkoi kuulua nurinaa siitä etteivät heidän oikeutensa silti parantuneet. Jo vuonna 172 olivat liittolaiset raivostuneet kun konsuli Lucius Postumius Albinus oli pakottanut liittolaiskaupungin majoittamaan seurueensa ja maksamaan ylöspidon kaupungin omista varoista. Tämänkaltainen toiminta yleistyi sen jälkeen. Liittolaisia alkoi kiinnostaa yhä enemmän Rooman kansalaisuuden tuoma suojelu mielivaltaa vastaan. Ilmeisesti vaatimukset yleistyivät, sillä v.125 konsuli Marcus Fulvius Flaccus, joka oli populares, yritti ajaa läpi lain jolla liittolaiset olisivat saaneet kansalaisuuden. Ehdotus ei mennyt läpi, ja vastaukseksi Fregellaen liittolaiskaupunki nousi kapinaan. Ei liene sattumaa että juuri Fregellae, johon oli kerääntynyt Rooman jälkeen eniten maansa menettäneitä nousi kapinaan. Samanlainen radikalistuminen oli tapahtunut sekä Roomassa että Fregellaessa. Mutta jos kaupunki oli laskenut saavansa aikaan yleisen kapinan se oli väärässä. Muut liittolaiset eivät tukeneet sitä ja kaupunki kukistui.
Vuonna 123 kansantribuuniksi valittiin Tiberius Sempronius Gracchuksen veli Gaius. Alkoi uusi erä senaatin eli optimaattien ja populares-puolueen välillä. Tällä kertaa Gaius Sempronius Gracchus oli ottanut opikseen veljensä kohtalosta, ja vaikka tavoite epäilemättä oli yhä maareformi, Gaius pyrki hankkimaan tukea liittoutumalla equitesin kanssa. Lisäksi liittolaisten tuki hankittiin ottamalla uudelleen esiin kansalaisuus asia. Toisaalta saattaa olla että Gaius Gracchus itseasiassa tähtäsi laajaan reformiin eikä vain maauudistukseen. Kenties hän pyrkikin parantamaan kaikki ongelmat samalla kertaa. Joka tapauksessa maakomission toimintaan tuli uutta vauhtia, ja lukuisien kolonioiden perustamista suunniteltiin. Vain muutama kuitenkin ehdittiin perustaa. Equites saivat yksinoikeuden tuomioistuimien valamiehistöihin, jotka aiemmin oli värvätty senaattorien joukosta. Lopulta oli kuitenkin mahdotonta pitää koossa niin laajaa kannattajajoukkoa. Equites olivat tyytyväisiä saatuaan valamiehistöt haltuunsa, sillä se osoittautui hyväksi tulon lähteeksi ja poliittiseksi painostuskeinoksi. Gaius Gracchuksen toinen ja kenties perustuslainvastainen kansantribuunikausi vaikutti heistä epäilyttävältä. Totta onkin että Gaiuksen toimet olivat radikaalimpia kuin hänen veljensä, mutta silti häntä ei pidä laskea myöhempien demagogien joukkoon. Gaius yritti hankkia valtaa toteuttaakseen ohjelmansa. Hänellä ei ollut ohjelmaa että hän saisi valtaa niinkuin demagogeilla oli, vaan nimenomaan toisinpäin. Jokatapauksessa equites kääntyivät Gaius Gracchusta vastaan, ja kansantribuuni Marcus Livius Drusuksen lupaukset paljon laajemmasta koloniaohjelmasta veivät kansan tuen. Drusus ei ilmeisesti koskaan aikonutkaan toteuttaa luopauksiaan, vaan oli liitossa optimaatien kanssa. Gaiuksen kannatus katosi ja häntä ei valittu vuoden 121 kansantribuuniksi. Tämän jälkeen Gracchuksen kannattajien ja senaatin kannattajien välillä syntyi kahakoita. Senaatti julisti hätätilan, jonka turvin konsuli Lucius Opimius hyökkäsi Gaius Gracchuksen ja tämän kannattajien kimppuun. Gracchus, M.Fulvius Flaccus ja satoja heidän kannattajiaan surmattiin. Jo toisen kerran senaatti oli tehnyt tyhjäksi reformiyrityksen.
Tämän jälkeen senaatti ja equites hoitivat jonkin aikaa Rooman asioita harmoniassa. Uusi Aasian provinssi oli käytännössä equitesin armoilla. He saivat vuokrata maakunnan veronkannon haltuunsa, ja hallitus ei kiinnittänyt mitään huomiota equitesin toimintaan kunhan saivat verot ajallaan. Näin equites vetivät suuria summia omaan pussiinsa, ja maakunta kärsi suuren verotaakan alla. Maaherrat olivat voimattomia sillä equites olivat niin vahvoja ettei heidän toimiinsa ollut turvallista puuttua. Näin syntyi siis vielä yksi ongelma-alue, eli maakuntien riisto. Equitesin valamiehistöjen hallinta takasi ettei heidän toimiinsa maakunnissa puututtu. Niin valamiehistöistä tuli poliittinen kiistakapula, sillä jos senaatti aikoi ryhtyä toimiin korruptiota ja riistoa vastaan täytyi heidän aina ensin saada equites ulos valamiehistöistä.
Kun Gaius Gracchus oli kuollut maakomissio lakkautettiin ja maareformista luovuttiin. Drusuksen kansalle antamat lupaukset unohdettiin, ja kaikki palasi samoille raiteille kuin ennen vuotta 133. Vanha sukupolitiikka jatkui taas, ja dominointi siirtyi Caecilius Metellusten suvulle, joka sai vuosien 123 ja 102 välillä kuusi konsulin virkaa ja neljä censoria. Vuonna 111 senaatti sääti lain jolla tilanne yhteismailla jäädytettiin. Eli ne jotka maauudistuksessa olivat ehtineet saada maata saivat pitää omansa, mutta myös suurmaanomistajat saivat pitää maat jotka heillä oli hallussaan. Eräänlainen sovitteluratkaisu siis. Lain säätäjää on kuitenkin vaikea saada selville. Vuoden 111 konsuli Lucius Calpurnius Bestia ei ollut sen kaliiperin mies että hän olisi voinut omin avuin säätää moisia lakeja.
Kenties siinä oli jo nähtävissä ensimmäisen kerran se että osa senaatista tajusi että Roomalla oli ongelmia jotka oli ratkaistava, mieluiten sovittelemalla. Vuonna 121 oli sodittu Galliassa arverneja ja allobrogeja vastaan, ja eteläinen Gallia annektoitiin provinssiksi. Italiasta Espanjaan rakennettiin tie joka paransi Rooman strategista asemaa huomattavasti. Tietä suojelemaan asutettiin Aquae Sextiaan veteraaneja. Kiistelyä aiheutti kuitenkin ehdotus uuden kolonian perustamisesta Narboon. Senaatti vastusti ehdotusta jyrkästi, mikä on selvä merkki traditionaalisen politiikan jatkumisesta. Ilmeisesti ritarit kuitenkin tukivat kolonian perustamista koska se parantaisi kauppayhteyksiä Gallian kanssa. Niin senaatin vastustuksesta huolimatta perustettiin Narbo Martius. Gaius Gracchusten kolonioiden ohella ensimmäinen kolonia vuosikymmeniin.
Pian tämän jälkeen Roomaa kohtasi uusi kriisiaika. Sotien ohella tilannetta pahensi uusi riita senaatin ja equitesin välillä, ja samalla ilmestyivät ensimmäiset demagogit, populares-ohjelmalla valtaan pyrkivät poliitikot. Tai ainakin antiikin historioitsijat heidät sellaisiksi leimasivat, vaikka nykyisin on käytännössä mahdotonta saada selville mitkä näiden miesten tavoitteet todella ovat, sillä antiikin historioitsijat olivat melkein kaikki heille vihamielisiä.11 Kaikki alkoi mennä pieleen v.113, jolloin kimbrit ja teutonit, kaksi germaanista kansaa, ilmestyivät Tanskasta alkaneen vaelluksensa päätteeksi Illyrian rajoille. Konsuli Gnaeus Papirius Carbo aiheutti toiminnallaan taistelun jossa hänet lyötiin täysin. Germaanit siirtyivät Galliaan. Makedoniaan taas tunkeutui barbaareja Traakiasta.
Samana vuonna alkoi Numidiassa sisällissota. Kuningas Jugurtha kukisti kilpailijansa, ja vallatessaan Cirtan kaupungin hän murhautti joukon italialaisia kauppiaita jotka olivat auttaneet puolustuksessa. Equites raivostuivat tästä ja vaativat sotaa. Senaatti oli kuitenkin haluton, kenties germaanien uhan vuoksi. Kansan ja ritarien yhteisestä painostuksesta senaatin oli kuitenkin lopulta pakko lähettää vuoden 111 konsuli L.Calpurnius Bestia Numidiaan sotimaan. Lukuisia senaattoreja, mm. ajan voimakkain poliitikko Marcus Aemilius Scaurus lähtivät hänen kanssaan. Koko juttu oli jotenkin omituinen. Bestia ryhtyi joihinkin toimiin, mutta taisteluja ei käyty ja yhtäkkiä tuli rauha ja Jugurtha sai pitää koko Numidian. Ei ihme että korruptiota epäiltiin. Kansanjoukon johtajaksi asettui Gaius Memmius, joka vaati tutkintaa siitä mitä oli tapahtunut.12 Rauha kumottiin ja v.110 konsuli Spurius Postumius Albinus lähti Numidiaan. Hän ei kuitenkaan saanut mitään aikaan, ja jätti armeijan pian veljensä Aulus Postumiuksen komentoon. Aulus joutui Jugurthan lyömäksi, ja koko armeijan oli antauduttava. Nyt perustettiin erityinen tuomioistuin tutkimaan mitä oli tapahtunut, ja equites jury tuomitsi Calpurnius Bestian ja Spurius Postumiuksen korruptiosta sen kummemmin asiaa tutkimatta. V.109 Numidiaan lähti Quintus Caecilius Metellus, ja vuonna 107 loistava sotilas Gaius Marius lähetettiin kansan tahdosta korvaamaan Metellus. Hän sai lopulta Jugurthan kukistettua.
Germaanien uhka osoittautui pian paljon vaarallisemmaksi kuin Numidian. Vuonna 109 konsuli Marcus Junius Silanus kärsi tappion Galliassa, ja Tolosan kuningaskunta nousi kapinaan. Vuonna 107 konsuli Lucius Cassius Longinus kärsi Tolosassa täydellisen tappion menettäen lähes koko armeijansa. Vuonna 106 senaatin ja equitesin konflikti kärjistyi kun konsuli Quintus Servilius Caepio otti ilmeisesti valamiehistöt pois ritareilta. Vuoden 105 konsulinvaaleissa saattoi näkyä reaktio senaattia vastaan kun novus homo Gnaeus Mallius Maximus valittiin konsuliksi. Sekä Mallius että Caepio operoivat germaaneja vastaan Galliassa, mutta Caepio ei suostunut tunnustamaan konsulia komentajakseen kuten laki määräsi. Tästä johtuen molemmat armeijat toimivat Arausion taistelussa 6.10.105 erikseen, ja germaanit saivat murskaavan voiton surmaten aikalaisten väittämän mukaan peräti 80 000 roomalaista. Päävastuu tästä lepäsi optimaatti Caepion harteilla, jota lisäksi epäiltiin saaliiksi saamansa kulta-aarteen kavaltamisesta. Optimaattien asema alkoi nyt todella horjua. Gaius Marius valittiin ilmeisesti laittomasti v.104-100 joka vuosi konsuliksi, vuonna 101 liittolaisensa Manius Aquiliuksen kanssa. Vuonna 104 taas toinen konsuli oli ilmeisesti novus homo, Gaius Flavius Fimbria. Vanhojen sukujen ote siis lipsui. Kun germaanit lopulta kukistettiin, sen teki Gaius Marius, mutta myös toinen konsuli Quintus Lutatius Catulus sai osansa kunniasta. Italia oli kuitenkin kärsinyt pahoin. Menetykset olivat olleet sodissa raskaita. Viisi konsulaariarmeijaa oli tuhoutunut käytännössä täysin. Lisäksi Sisiliassa oli käyty orjasotaa joka sitoi resursseja. Tämän vuoksi Gaius Marius uudisti armeijan niin että myös köyhälistö sai liittyä mukaan, ja valtio kustansi varusteet. Reformi oli pakollinen koska miehiä ei yksinkertaisesti ollut muuten tarpeeksi maata puolustamaan.
Gaius Mariuksen köyhien armeija kuitenkin tuotti ongelman kun se piti kotiuttaa, sillä miehille oli luvattu maata palvelusta vastaan. Saadakseen lupauksen täytettyä Marius liittoutui radikaalien Appuleius Saturninuksen ja Servilius Glaucian kanssa. Saturninuksen ja Glaucian poliittinen ura oli myrskyisä, sillä siihen liittyi kilpailevan tribuunikandidaatin murha, ja kilpailevan konsuliehdokkaan murha. Parin vuoden ajan Saturninus ja Glaucia ajoivat läpi Mariuksen haluamia lakeja, mukaan lukien maan jakamisen veteraaneille, kunnes he paljastuivat liian radikaaleiksi jopa Mariuksellekin. Saturninuksen kansaa villitsevä ja usein lainvastainen toiminta käänsi ritarit häntä vastaan, ja kun Glaucian kanssa v.100 kilpaileva konsuliehdokas oli surmattu senaatti julisti hätätilan ja konsulit Gaius Marius ja Valerius Flaccus vangitsivat lyhyen taistelun jälkeen Saturninuksen kannattajineen. Saturninus, Glaucia ja suurin osa heidän aseisiin nousseista kannattajistaa surmattiin. Jo kolmannen kerran 30-vuoden aikana Rooman senaatti oli kukistanut populares-puolueen toiminnan aseellisesti. Olivat Saturninus ja Glaucia sitten omaa valtaansa tavoittelevia demogogeja tai ei, he olivat ainakin valtaa haaliessaan yrittäneet ajaa suurten massojen asiaa senaattisukuja vastaan. Tässä mielessä he olivat Gracchusten työn jatkajia, vaikka heidän motiivinsa eivät ehkä olleet samoja.
Vuoden 100 jälkeen Rooman valtiosysteemi oli siis selvinnyt sekä sisäisistä että ulkoisista hyökkäyksistä. Edellisten sisäisten hyökkäyksien jälkeen senaatti oli vain pyrkinyt jatkamaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, tunnustamatta ongelmien olemassaoloa tai tarvetta niitä korjata. Vuoden 100 jälkeen täytyi kuitenkin ainakin joillekin olla jo selvää että ongelmat eivät menisi itsestään pois. Kaikenlisäksi ongelmat vain pahenivat jatkuvasti. Maaseudun kriisi oli kärjistynyt entisestään, liittolaiset olivat vihaisempia kuin koskaan suurien sotamenetysten vuoksi ja equites olivat jälleen Glaucian säätämällä lailla valamiehistöissä mikä tarkoitti sitä että maakuntien ongelmat vain jatkuivat.
Reformistien toiminta ennen vuotta 91 ekr.
Selvää on että jo ennen 90-lukua ekr. oli Roomassa liberaalia toimintaa. Esimerkiksi Laelius Sapiensin reformiyritys voidaan nähdä sellaiseksi. Parempi esimerkki on kuitenkin Publius Rupiliuksen toiminta Sisiliassa orjasodan päätyttyä v.132. Rupilius mainitaan yleensä Scipioiden liittolaiseksi, ja on mahdollista että kun hän suoritti maatalouden uudelleenjärjestelyn hänellä oli senaatin tuki takanaan. Tämän puolesta puhuu erityisesti se että hän oli poliittisesti melko heikko, kenties novi homines. Eli tälläinen mies tuskin pystyisi yksinään toteuttamaan sen tasoista uudistusta minkä hän Sisiliassa toteutti. Mutta toimipa hän sitten yksin, Scipio Aemilianuksen tuella tai koko senaatin tuella niin ainakin hänen reforminsa oli liberaali toimenpide. On vaikea kuvitella mitä hyötyä siitä olisi voinut olla Rupiliukselle itselleen, sillä klienttien hankkiminen Sisiliasta oli täysin hyödytöntä koska sisilialaisilla ei ollut kansalaisuutta. Ja ne joilla oli kansalaisuus olivat rikkaita orjanomistajia joiden voisi pikemminkin ajatella vastustavan uudistusta. Eli paremminkin Rupilius hankki reformillaan vihamiehiä kuin suosiota. Hän siis ilmeisesti toteutti reformin pyyteettömästi koska niin täytyi tehdä. Se oli ainoa keino estää uuden orjasodan puhkeaminen. Tosin tässä Rupilius epäonnistui, sillä uusi orjasota puhkesi Sisiliassa vuonna 104, ironisesti senaatin liberaalin toiminnan vuoksi.
Liittolaisia oli yleisesti orjuutettu esim. maksamattomien velkojen vuoksi, ja italialaiset valittivat tästä senaatille. Ja harvinaista kyllä senaatti tajusi olla ärsyttämättä liittolaisia, kenties koska käynnissä oli germaanien invaasio. Ketkä olivat vuoden 104 liberaalin lain takana on vaikeaa todeta. Siinä vaiheessa populares olivat nousussa Mariuksen ja Saturninuksen johdolla, mutta Mariuksella oli tuskin aikaa kiinnittää huomiota liittolaisten ongelmiin koska hän johti sotaretkeä, ja Saturninus oli vasta uransa alussa ja ajoi vain läpi Mariuksen lakialoitteita. Eli tuskin he, vaan pikemminkin joku senaatissa, tai kenties koko senaatti yhdessä harvinaisen vapaamielisenä. Vuonna 104 konsuli joka oli Roomassa oli Gaius Flavius Fimbria, jolla tuskin uutena miehenä oli voimaa ryhtyä moiseen uudistukseen yksinään. Luultavasti siis germaaniuhasta huolissaan oleva senaatti määräsi vuonna 104 että kaikki laittomasti, eli ilmeisesti muuten kuin kapinoissa jne. orjuutetut liittolaiskansalaiset oli vapautettava.
Sisilian kuvernööri Publius Licinius Nerva ryhtyi heti innokkaasti toimeen ja vapautti parissa päivässä yli 800 henkeä. Toiveet vapautuksesta saivat orjat innostumaan. Orjanomistajat eivät kuitenkaan innostuneet, ja puuttuivat pian asiaan. Koko Sisilian omistavan luokan painostuksen edessä Nerva luopui vapautuksista. Tämä käynnisti kapinan. Parhaimmillaan 40 000 orjaa oli aseissa. Vuonna 101 konsuli Manius Aquilius kukisti kapinan, mutta Sisilia oli toisen kerran 30 vuoden sisällä raunioina.
Ennenkuin palataan uudelleen Sisiliaan on vielä syytä mainita Narbo Martiuksen kolonian perustamisesta, joka ei kenties ollut liberaali teko. Mutta kolonian perustamisen läpi ajanut nuori poliitikko, vuoden 95 konsuli Lucius Licinius Crassus sai melkoisen maineen populares poliitikkona, ja varmasti hän sai myös senaatin vihat niskaansa. On sitten aivan eriasia miten liberaali teko Narbon perustaminen oli, sillä siitä oli varmasti hyötyä Crassukselle uusien klienttien muodossa, ja kansan suosio nousi myös melkoisesti. Mutta Narbo oli selvästi perustettava, sillä koloniaa tarvittiin turvaamaan uutta provinssia ja tietä, jonka lisäksi se oli Massilian kaupungin kilpailijana Rooman kaupalle hyödyllinen, ja samalla saatiin asutettua joukko maattomia. Eli Crassus näki että kolonia oli perustettava, ja hoiti asian senaatin konservatiivin enemmistön vastustuksesta huolimatta. Koska häntä ei kuitenkaan myöhemmin tavata Mariuksen ja Saturninuksen kanssa voidaan hänet pikemminkin luonnehtia reformistiksi. Crassus ei pyrkinyt suureksi kansan johtajaksi.
Yhdeksänkymmentäluku oli sitten reformistien aikaa. Edellisen vuosikymmenen kriisiaika oli näyttänyt että Rooman ongelmat olivat syvemmät kuin koskaan. Vaikka senaatti otti jälleen johdon ja normaaliolot pyrittiin palauttamaan, niin löytyi monia jotka uskoivat että yhteiskunnan epäkohtia piti yrittää ratkoa, jopa vastoin oman luokan etuja. Vuosikymmenen lopussa Marcus Livius Drusuksen kansantribuunikauden aikana reformistit jopa saavuttivat hetkeksi enemmistön senaatissa, ja näytti siltä että Rooman ongelmat pystyttäisiin ratkomaan rauhanomaisesti. Radikaalit demokraatit kuten Saturninus oli surmattu, ja hänen kannattajansa olivat hajallaan. Heistä ei ollut uhkaa. Hiukan epäselväksi on jäänyt toimiko 90-luvulla Gaius Mariuksen kannattajien ja equitesin yhteinen faktio, joka esim. kykeni varmistamaan valamiehistöjen säilymisen ritareilla vaikka kaikki muut Saturninuksen ja Glaucian lait peruutettiin. Mutta jos tälläinen faktio olikin olemassa, se pyrki säilyttämään yhteiskuntarauhan kuten equitesin tuki senaatille v.100 oli osoittanut. Myös senaattipuolue oli tähän aikaan vahva, mutta se alkoi ilmeisesti jakautua kahtia konservatiiveihin ja niihin jotka kannattivat reformeja. Kiistat faktioiden välillä ratkottiin kuitenkin lähinnä lakituvissa vanhaan roomalaiseen tapaan, mikä antoi tietysti equitesille suuren edun.
Popularesin heikko asema käy ilmi heti 90-luvun alussa. Vuoden 99 kansantribuuni tuomittiin Saturninuksen kuvan säilyttämisestä, ja Saturninusta vastustanut Quintus Servilius Caepio vapautettiin. Tästä alkoi ehkä Caepion ja equitesin liitto, joka kävi ilmeiseksi vuonna 91. Samoin ilmeisesti vuoden 98 kansantribuuni Gaius Appuleius Decianus tuomittiin maanpakoon. Nimi Appuleius saattaa merkitä sukulaisuutta Appuleius Saturninukseen. Eli equites olivat siis selvästi Saturninuksen kannattajia vastaan. Vuonna 97 taas kävi ilmi Mariuksen puolueen olemassaolo, kun nuori Lucius Fufius syytti vuoden 101 konsuli Manius Aquiliusta. Aquiliusta puolusti v.99 konsuli Marcus Antonius Orator, joka oli Gaius Mariuksen liittolainen samoin kuin Aquiliuskin. Ja itse Gaius Marius todisti Aquiliuksen puolesta. Equites valamiehistö vapautti Aquiliuksen. Vuonna 96 hyökättiin jälleen maltillista populares-puoluetta vastaan. Gaius Norbanusta syytettiin väärinkäytöksistä kansantribuunina vuonna 103. Hän oli silloin tuominnut optimaatti Servilius Caepion maanpakoon. Nyt optimaatit yrittivät kostaa. Syyttäjänä toimi nuori puhuja Publius Sulpicius Rufus, ja syyttäjän puolesta todisti princeps senatus Marcus Aemilius Scaurus. Norbanusta taas puolusti Antonius Orator, mikä siis liittäisi Norbanuksen Mariuksen-equitesin faktioon. Tuomio oli tietysti vapauttava.
Caecilius Metellustenkin voimattomuudesta equites- juryjen edessä kertoo v.98 konsuli Quintus Caecilius Metellus Nepoksen tuomio. Häntä syytettiin joskus v.97 jälkeen. Syyttäjänä toimi nuori puhuja Gaius Scribonius Curio. Metellus tuomittiin, mutta syytettä ei tiedetä.18 Kuitenkin konsulina Metellus oli laatinut lain jonka mukaan uusien lakien sisällöt piti julkistaa vähintään 15 päivää ennenkuin niistä äänestettiin, ja useampien kuin yhden asian sisältäminen lakiin tuli laittomaksi. Laki oli siis suunnattu populares- lainsäätäjiä vastaan, jotka usein yrittivät saada useita asioita lakeihinsa ja tuoda ne kansan eteen äänestettäväksi yllättäen niin ettei vastatoimiin voitu ryhtyä. Eli Metelluksen syyte saattaa hyvinkin olla kosto tästä. Viimeinen tärkeä oikeudenkäynti ennen vuotta 91 (lukuunottamatta Rutilius Rufuksen tapausta josta kohta lisää) käytiin joskus vuoden 95 jälkeen. Vuoden 86 konsuli Lucius Valerius Flaccusta syytettiin laittomuuksista Aasian kuvernöörinä. Hän oli ollut Aasiassa v.95 tai 94. Luultavasti v.95 koska Quintus Mucius Scaevola oli provinssin kuvernöörinä v.94. Tämä tarkoittaisi sitä että se karmea tila jossa Scaevola totesi Aasian olevan olisi ainakin osittain Valerius Flaccuksen syytä. Eli syytteelle oli hyvät perusteet, ja ei varmaankaan ollut vaikeaa todistaa Flaccusta syylliseksi. Itseasiassa koko oikeudenkäynti voidaan nähdä osana reformistien pyrkimystä parantaa tilannetta provinsseissa. Mutta Valerius Flaccus vapautettiin syytteestä. "Jurors equites" iski jälleen. Valerius Flaccuksen sukulainen Lucius Valerius Flaccus oli v.100 Gaius Mariuksen kanssa konsulina, ja v.97 censorina yhdessä Antonius Oratorin kanssa. Tämä sitoisi Valerius Flaccukset siis Mariukseen ja equitesiin, mikä selittäisi hyvin vapauttavan tuomion. Kaikki toiminta ei kuitenkaan tapahtunut lakituvissa jossa equitesilla ja Mariuksella oli luonnollisesti yliote. Senaatti hallitsi yhä toimeenpanovaltaa, ja politiikassakin alkoi tapahtua. Metelluksen vuoden 98 laki agitaattoreita vastaan oli senaatin yritys varmistaa ettei uusia Saturninuksia tai Glaucioita nousisi. Se oli siis konservatiivinen toimi. Kuitenkin pian myös reformistit pääsivät vauhtiin. Vuonna 97 konsulit Gnaeus Cornelius Lentulus ja Publius Licinius Crassus kielsivät ihmisuhrit valtakunnan alueella, mikä oli todella liberaali ja humaani teko. Ikävä kyllä heidän tekonsa taustaa ei voida selvittää. Crassus oli kuitenkin popularesiksi leimautuneen Lucius Crassuksen veli (tai serkku). Paljon tärkeämpää on kuitenkin 90-luvulla ilmennyt pyrkimys parantaa oloja provinsseissa. Eli joku oli viimein tiedostanut että systeemi riisti provinsseja. Ongelma haluttiin hoitaa, mutta ei lakeja muuttamalla vaan poistamalla väärinkäytökset. Tähän voi olla syynä halu välttää avointa konfliktia ritarien kanssa, ja toisaalta se että senaatin konservatiivitkin saatiin mukaan kun ongelmat piti hoitaa vanhan roomalaisen hyveellisyyden avulla. Pahin ongelma oli Aasian provinssissa, joka ei oikeastaan koskaan ollut toipunut v.133-129 sodasta. Equites olivat riehuneet siellä kuvernööreistä välittämättä, tai enimmän osan ajasta kuvernöörien tuella. Aasiaa päätettiin elvyttää lähettämällä provinssiin kuvernööri joka toimisi niin kuin ideaalisen kuvernöörin tuli toimia. Vuonna 94 lähetettiin Quintus Mucius Scaevola Aasian kuvernööriksi. Ilmeisesti samaan aikaan yritettiin edellinen kuvernööri Valerius Flaccus saada tuomituksi toimistaan. Scaevola oli loistava valinta sillä hän oli aikansa johtava oikeusoppinut ja siten yläpuolella kaiken epäilyksen. Lisäksi hän oli kyllin merkittävä jotta uskaltaisi asettua equitesia vastaan maakunnassa. Scaevolan mukaan legaattina lähti vuoden 105 konsuli Publius Rutilius Rufus. Eli maakuntaan lähetettiin voimakkaita poliitikkoja.
Heti aluksi Scaevola päätti että maksaisi henkilökuntineen kaikki menonsa itse, eikä käyttäisi maakunnan varoja itsensä ylläpitoon kuten normaalisti oli tapana. Koko kuvernöörikautensa ajan hän eli yksinkertaisesti, ja toimi oikeudenmukaisesti ja lahjomattomasti. Scaevola poisti provinssista ilmiantajien pelon, ja puuttui veron kerääjien laittomuuksiin. Hän takasi puolueettoman oikeudenkäynnin kaikille, ja joka kerta oikeudessa totesi veronkerääjät syyllisiksi, kun aiemmin heidät oli oikeudessa aina vapautettu. Scaevolan ansiosta viha Roomaa kohtaa provinssissa laimeni, ja veronkerääjien mielivalta katosi. Scaevolan kausi kesti kuitenkin vain vuoden, ja hän poistui kesken Roomaan jättäen Rutilius Rufuksen hetkeksi johtamaan provinssia, minkä hän teki Scaevolan mallia noudattaen. Roomaan palattuaan Scaevola kirjoitti ohjekirjan siitä miten kuvernöörien pitäisi toimia maakunnissaan. Yleensä siitä ei välitetty mutta esim. Marcus Tullius Cicerolla oli kirja mukanaan kun hän oli kuvernöörinä. Scaevola oli ilmeisesti liian vaikutusvaltainen ja pidetty jotta equites olisivat voineet hyökätä häntä vastaan, mutta Rutilius ei ollut. Vuonna 92 hänet haastettiin oikeuteen laittomuuksista provinssissaan, ja tuomittiin maanpakoon. Ironisesti Rutilius lähti maanpakoon Aasiaan, samaan provinssiin jota hänen väitettiin riistäneen, ja eli siellä pitkään nauttien aasialaisten kunnioitusta. Rutiliuksen tuomitseminen syyttömänä osoitti selvästi että valamiehistöt oli saatava pois ritareilta jotka käyttivät niitä poliittisena aseena. Scaevolan ja Rutiliuksen toiminta Aasiassa ei kuitenkaan ollut tarpeeksi, sillä vuonna 88 provinssi liittyi Pontoksen kuningas Mithridatekseen kun tämä aloitti sodan Roomaa vastaan. Tämä ei tietenkään kerro mitään hyvää Scaevolan jälkeisistä kuvernööreistä, kuten vuoden 91 pro-preetorista Gaius Julius Caesarista, joka oli diktaattori Caesarin isä. Scaevolan esimerkkiä ei ilmeisesti noudatettu.
Toinen paikka missä epäkohtia oli yritetty parantaa oli Sisilia, missä tarve oli ehkä vieläkin suurempi kuin Aasiassa. Saari oli kahden orjasodan jäljiltä raunioina, ja vuoden 96 preetori Lucius Asellio lähetettiin saaren kuvernööriksi. Aselliosta ei tiedetä läheskään niin paljon kuin Scaevolasta, mutta todennäköisesti hän oli Lucius Sempronius Asellio, ja toimi Sisiliassa pro-preetorina v.95. Eli suunnilleen samaan aikaan kuin Scaevola Aasiassa. Esim. Diodorus kiittelee Aselliota Sisilian hyvinvoinnin parantajana. Asellio oli valinnut ystäviensä joukosta parhaat mukaansa, ja hänen molemmat neuvonantajansa olivat tunnettuja hyvellisyydestään. Hyvin paljon samanlainen tarina siis kuin Aasiassakin. Ja orjasotia ei sen jälkeen Sisiliassa syttynyt. Ilmeisesti Asellio siis onnistui toimissaan.
Scaevola kunnostautui niin hyvässä kuin pahassakin. Hän oli mukana lievittämässä provinssien kärsimyksiä, mutta liittolaiskysymyksessä hän toimi italialaisia vastaan. Kun liittolaiset eivät olleet Gaius Gracchuksen kukistuttua saaneet kansalaisuutta, monet heistä olivat ottaneet asian omiin käsiinsä. Samaa oli varmasti tapahtunut ennenkin, mutta nyt liittolaisten muutto Rooman kaupunkiin kiihtyi. Roomassa he kykenivät rekisteröitymään äänestäjiksi koska censoreilla ei ollut mitään mahdollisuuksia valvoa keillä oli äänioikeus. Joitakin varmasti saatiin kiinni, mutta pääosa kykeni hankkimaan kansalaisuuden laittomasti. Vuoteen 95 mennessä laittomasti kansalaisuuden hankkineiden määrä oli kasvanut suureksi ja ongelma oli kaikkien tiedossa. Saattaa olla että tämä johtui siitä että suuri joukko epätoivoisia liittolaisia oli yhdessä saapunut Roomaan rekisteröitymään avoimesti kansalaisiksi. Joka tapauksessa heidän toimintansa oli lain vastaista, ja vuoden 95 konsuleiden Quintus Mucius Scaevolan ja Lucius Licinius Crassuksen oli pakko ryhtyä toimenpiteisiin. Lex Licinia Mucia palautti kansalaisiksi laittomasti rekisteröityneille heille aiemman statuksensa. Tämän ei välttämättä tarvitse tarkoittaa sitä että konsulit olisivat olleet erityisen liittolaisvastaisia. Näiden avoin lainvastainen toiminta kerta kaikkiaan pakotti konsulit puolustamaan lakia, etenkin kun toinen konsuleista oli lakia viimeiseen asti noudattava Scaevola.
Pikkuhiljaa 90-luvulla riidat alkoivat jälleen kärjistyä. Equites kykenivät estämään provinssien reformiyritykset, joten provinssien ongelmat jatkuivat hyvistä yrityksistä huolimatta. Samaan aikaan liittolaisongelma nousi päivänpolttavaksi kysymykseksi, ja vanha pienviljelijöiden katoamiskehitys jatkui. Vuosikymmenen lopussa joku yritti kuitenkin lopulta korjata asiat, ja Rooma ajautui jälleen poliittiseen kriisiin.
Drusus ja Sulpicius Rufus, eli epäonnistunut reformi.
Kaikkein tarkkasilmäisimmät roomalaiset tajusivat varmasti että ongelmat olivat kärjistymässä 90-luvun vanhetessa. Rutilius Rufuksen tuomitseminen ja monet muut tapaukset todistivat että valamiehistöt oli saatava pois equitesin vallasta. Samaan aikaan liittolaiset olivat raivoissaan kun lex Licinia Mucia vei heiltä mahdollisuuden kansalaisuuteen. Rooman ei kuitenkaan ollut pakko ajautua uuteen avoimeen konfliktiin. Mies nimeltä Marcus Livius Drusus ryhtyi viimeiseen yritykseen ratkaista asiat rauhanomaisesti. Hänet valittiin v.91 kansantribuuniksi. Yleensä oletetaan27 että Drusus johti senaatin vastaiskua Equitesia vastaan, ja että hänen todellinen tarkoituksensa oli vain ratkaista jury ja liittolaisongelma. Kaikki muu oli vain tuen hankkimista. Drusus aikoi siirtää valamiehistöt takaisin senaatille. Tämä toi kuitenkin ongelman sillä equites vastustaisivat muutosta ja toisaalta senaatin lukumäärä oli niin pieni että valamiehistöihin ei riittäisi väkeä. Drusus siis esitti valamiehistöjen jakamista siten että senaattia täydennettäisiin 300 ritarilla, jotka sitten vanhojen senaattorien kanssa toimisivat valamiehistöissä. Aiemmin valamiehistöt olivat suojattuja korruptiosyytteiltä, mutta nyt Drusus toi ne syytteiden alaiseksi. Tämä nosti equitesin Quintus Servilius Caepion johdolla Drususta vastaan. Myös osa senaatista vastusti Drususta konsuli Lucius Marcius Philippuksen johdolla, joka vaati valamiehistöjä yksin senaatille. Drusuksen kannatus senaatissa riitti kuitenkin hänen lakiensa toteuttamiseen, vaikka ei olekaan selvää mitä valamieskiistassa itseasiassa tapahtui. Ainakaan equites eivät liittyneet senaattiin. Valamiesongelmaa ratkottuaan Drusus kääntyi muiden ongelmien pariin. Hän lupasi italialaisille kansalaisuuden, ja rauhoittaakseen asemastaan huolestuneet plebeijit hän perusti Italiaan ja Sisiliaan uusia kolonioita. Eli vanha Gaius Gracchuksen ohjelma heräsi henkiin.
Ei ole kuitenkaan mitään syytä olettaan että Drusus pyrki vain senaatin tuella toimimaan equitesia vastaan. Pikemminkin hänen reformiohjelmansa tähtäsi kaikkien yhteiskunnan pahimpien ongelmien parantamiseen yhdellä iskulla. Tuskin 300 equitesin värvääminen senaattiin voi olla näiden vastainen teko. Pikemminkin Drusus pyrki sovittelemaan luokkien välisen riidan. Jokaiselle oli tarjolla jotakin. Senaatti pääsisi taas valamiehistöihin jotka puhdistettaisiin korruptiosta, mutta joutuisi päästämään equitesin osallistumaan yhteiskunnan päätöksentekoon. Equites taas pääsisi senaattiin mutta menettäisi valamiehistöt ja sen myötä poliittisen kiristyskeinonsa ja tulonlähteensä. Kansa taas saisi maata uusissa kolonioissa mutta joutuisi toteamaan uusien kansalaisten vievän heiltä vaikutusvaltaa. Kansalaisuuden omistaminen menettäisi merkitystään. Ja liittolaiset taas saisivat kansalaisuuden mutta menettäisivät osan maistaan uusille kolonioille. Jokainen siis saisi ja menettäisi jotain. Drusuksen ohjelma tähtäsi siis koko yhteiskunnan ongelmien ratkaisemiseen tai ainakin lieventämiseen. Provinssien ongelma voisi sitten korjaantua itsestään kun kuvernöörit eivät olisi equitesin armoilla ja joutuisivat syytteeseen jos toimisivat väärin.
Ikävä kyllä Drusus vaati liian paljon roomalaisilta. Jokainen oli valmis hyötymään muttei luopumaan. Drusus ajoi muut lait läpi lukuunottamatta liittolaislakia joka jätettiin viimeiseksi. Mutta hänen hetkensä oli jo ohi. Senaatti kääntyi Marcius Philippuksen johdolla häntä vastaan koska ei halunnut päästää ritareita senaattiin. Equites taas halusivat pitää juryt itsellään ja vastustivat korruptiosyytteitä. Sekä senaatti että equites kääntyivät yhdessä Drususta vastaan. Osa liittolaisista vastusti häntä myös koska pelkäsivät menettävänsä maitaan uusille kolonioille. Vain kansa oli tyytyväinen. Vastustus osoittautui liian kovaksi ja Drusuksen lait kumottiin vielä hänen tribunaattinsa aikana. Drusuksen perustuslaillisuudesta kertoo se että hän ei ollut valmis ryhtymään laittomuuksiin asiaansa ajaakseen. Kun Drusus valmistautui ajamaan kansalaisuutta liittolaisille hänet murhattiin. Yleensä murhasta on syytetty ritareita ja Quintus Servilius Caepiota, mutta todisteita ei ole. Drusuksen kuoleman myötä katosi viimeinen mahdollisuus ratkaista ongelmat rauhanomaisesti. Liittolaiset luopuivat toivosta ja nousivat kapinaan. Jonkinaikaa koko Rooman valtakunta näytti olevan uhattuna, mutta v.88 mennessä Rooma sai tilanteen hallintaansa, vaikka viimeinen vastarinta kukistettiinkin vasta v.82.
Drusuksen kuoleman jälkeisenä vuonna hänen kannattajiaan ajettiin maanpakoon kun ritarien tukema kansantribuuni Quintus Varius Hybrida perusti erityistuomioistuimen (lex Varia). Syytteenä oli salaliitto liittolaisten kanssa Roomaa vastaan. Muita tribuuneja estettiin väkivalloin kaatamasta tuomioistuinta vetollaan. Heistä ainakin Gaius Scribonius Curiota uhattiin syytteellä mutta toimenpiteisiin ei ryhdytty. Vuonna 89 Rooma sitten oli taas reformistisempi. Reaktio Drususta vastaan oli ohi, ja Quintus Varius tuomittiin omassa tuomioistuimessaan maanpakoon. Joko ritareiden vaikutusvalta oli laskussa tai he hylkäsivät Variuksen. Kaupunkipreetorina oli Aulus Sempronius Asellio, josta ei ikävä kyllä tiedetä mitä sukua hän oli Lucius Aselliolle. Jokatapauksessa Roomassa olivat velallisten ja velkojien väliset riidat kiihtyneet. Velkojat vaativat korkoja jonka vanha laki kielsi. Velalliset taas vetosivat Liittolaissotaan jonka vuoksi talous oli kovilla. He eivät yksinkertaisesti voineet maksaa, ja uhkasivat velkojia lakisyytteillä. Velkojat olivat tietysti ritarien miehiä ja saivat näiltä tukea. Velalliset vetosivat preetori Asellioon, joka yritti aluksi sovitella jutun, mutta kun hän ei siinä onnistunut preetori hyväksyi kanteen lakitupiin. Asellio asettui kiistassa selvästi velallisten puolelle, kuten laki edellyttikin. Tämän vuoksi velkojat surmasivat Asellion tämän ollessa forumilla toimittamassa uhrimenoja. Näin päättyi yritys helpottaa velallisten asemaa.
Myös muita liberaaleja toimenpiteitä tehtiin v.89. Sodan ollessa käynnissä kaikkialla Italiassa senaatti oli sovittelevalla tuulella. Ehkä he nyt tajusivat että Drusuksen toimet olivat olleet oikean suuntaisia. Kansantribuuni Lucius Calpurnius Piso laati lain joka lisäsi Roomaan kaksi tribusta. Lisäksi hänen käsialaansa oli laki joka teki mahdolliseksi kansalaisuuden myöntämisen liittolais-sotilaille kiitokseksi urheudesta. Tämä voidaan nähdä ensimmäisenä myönnytyksenä liittolaisille. Saman vuoden censorit menivat sitten pidemmälle ja alkoivat myöntää kansalaisuutta muissakin tapauksissa liittolaisille. He toimivat mitä ilmeisemmin senaatin pyynnöstä. Toinen censoreista oli kuitenkin Publius Licinius crassus, joka siis jatkoi liberaalia toimintaansa. Saman vuoden kansantribuunit menivät kuitenkin paljon pidemmälle. tribuunit Marcus Plautius Silvanus ja Gaius Papirius Carbo säätivät lain joka antoi kansalaisuuden kaikille liittolaisille jotka saapuisivat sitä 60 seuraavan päivän aikana vaatimaan. Silvanus kunnostautui lisäksi ratkaisemalla lopultakin valamiehistö-kiistan, tosin ilmeisesti vain väliaikaisesti. Silvanus toimi ilmeisesti senaatin enemmistön tuella, mutta lakinsa hän ajoi läpi kuitenkin kansankokouksessa. Juryt jaettiin siten että kukin Rooman tribus valitsisi 15 henkeä valamiehistöön kaikista luokista. Valinta ei siis tapahtunut luokittain vaan tribuksittain. Näin myös plebsejä pääsi valamiehistöihin. Uusi valamiehistölaki oli siis Rooman yhteiskunnassa hämmästyttävän liberaali, etenkin jos sillä oli senaatin tuki. Ikävä kyllä saattaa olla että kyseessä oli vain väliaikaisratkaisu vuodella 89ekr. Tämä selittäisi myös sen miksi senaatti ei vastustanut. Liittolaissota oli pahimmillaan ja kaikki tajusivat että roomalaisten oli oltava yhtenäisiä. Eli valamiehistöistä ei ollut varaa alkaa kiistelemään joten tehtiin väliaikainen kompromissi.
Vuosi 88 ekr. osoittautui sitten yhdeksi ratkaisevimmista vuosista Rooman historiassa. Tähän mennessä roomalaiset olivat pysyneet melko yhtenäisinä liittolaisuhkaa vastaan, mutta v.88 sota alkoi selvästi olla ohi. Rooma oli lopulta saanut yliotteen. Senaatti oli yllättävää kyllä edelleen liberaali, tai jos ei liberaali niin ainakin sovittelunhaluinen kuten edellinen vuosi osoitti. Asellion tapaus kuitenkin osoitti että ongelmia oltiin valmiit ratkomaan myös asein. Drusuksen kanssa senaatti oli ajautunut välirikkoon, mutta vuonna 88 oltiin valmis ottamaan uusi erä kun Drusuksen ystävä ja kannattaja Publius Sulpicius Rufus oli kansantribuunina.
Tilannetta vuonna 88ekr kärjisti Pontoksen kuninkaan Mithridateksen aloittama hyökköys Kreikkaan ja Vähään-Aasiaan. Riistostaan raivostunut Aasian provinssi oli liittynyt hyökkäjiin ja ex-konsuli ja mariuslainen Manius Aquillius oli surmattu. Sekä maakunta että liittolaisongelma olivat siis jo kärjistyneet aseellisiksi, ja näytti siltä että myös Rooman poliittisille kiistoille voisi pian käydä samoin. Sulpicius Rufus näytti luultavasti viimeiseltä toivolta. Hän toimi alussa ilmiselvästi senaatin tuella. Jatkaen ikäänkuin siitä missä Drusus ja senaatti olivat riitautuneet. Tribuunina Sulpicius esti esim. Variuksen tuomioistuimen maanpakoon ajamien palauttamisen, mitä demagogiksi ryhtynyt Gaius Julius Caesar Strabo oli yrittänyt saada aikaan. Tämä on hyvin hämäävää, sillä suurin osa maanpakolaisista oli Drusuksen kannattajia eli Sulpiciuksen tovereita. Esim. Hillin mielestä Sulpicius esitti näin senaattiystävällisyyttään, mikä kuulostaa omituiselta. Maanpakolaisethan olivat reformisteja, ja jos Sulpicius valmistautui reformeihin senaatin tuella niin heidän intressiensä olisi pitänyt olla samoja kuin maanpakolaisten. Eli saattaa siis olla että Sulpicius pyrki saamaan myös equitesin tuen toimilleen pitämällä heidän vihamiehensä maanpaossa. Koko juttu on hyvin sekava.
Mutta mitkä tahansa Sulpiciusken motiivit olivatkin, hän oli joka tapauksessa aluksi hyvin sovitteleva ja toimi ilmiselvästi senaatin tuella. Kun Gaius Caesar Strabo pyrki valituttamaan itsensä lainvastaisesti konsuliksi ja saamaan Mithridateen sodan komentoonsa asettui Sulpicius häntä vastaan. Molemmat puolet aseistivat kannattajiaan ja Rooman kaduilla käytiin verisiä kahakoita ensi kertaa Saturninuksen päivien jälkeen. Gaius Caesar Strabo ei lopulta saanut konsuliuttaan, ja Sulpicius siis toimi senaatin ja lain puolustajana. Pian Sulpicius kuitenkin ajautui konfliktiin senaatin kanssa, sillä hän pyrki ajamaan läpi Drusuksen keskenjääneen ohjelman. Senaatti pyrki poistamaan uusien kansalaisten vaikutusvallan rekisteröimällä heidät kaikki äänestäjiksi merkityksettömiin tribuksiin (ilmeisesti neljään kaupunkitribukseen). Sulpicius asettui heti Drusuksen tyyliin liittolaisten puolelleja sai senaatin vihat päälleen. Senaatin sovittelunhalu oli ilmeisesti hiipumassa kun liittolaissota oli käytännössä voitettu. Näin Sulpicius joutui tilanteeseen jossa hänen oli pakko etsiä tukea muualta, ettei hän jäisi yksin kuten Drusuksen oli käynyt.
Aluksi Sulpicius kutsui lopultakin takaisin maanpakoon ajetut Drusuksen kannattajat, mutta kääntyi sitten tukea saadakseen Gaius Mariuksen puoleen. Marius halusi päättää uransa loistavalla voitolla ja halusi siksi saada Mithridateen sodan komentoonsa. Sodan johto oli kuitenkin jo luovutettu optimaattien miehelle Lucius Cornelius Sullalle. Sulpicius siirrätti sodan johdon Mariukselle ja ajoi sitten tämän ja equitesin tuella läpi laajan reformiohjelman. Senaattoreita kiellettiin ottamasta enempää kuin 200 sesterttiä velkaa. Liittolaiset ja vapautetut orjat kirjattiin kaikkiin 35 tribukseen. Konsulit Lucius Cornelius Sulla ja Pompeius Rufus yrittivät väkivalloin vastustaa Sulpiciusta joka aseisti kannattajansa ja ajoi heidät pakoon. Sulla palasi konsulaariarmeijansa luo ja marssitti sen Roomaa vastaa.
Taistelun jälkeen roomalainen armeija valtasi Rooman ja Sulpicius surmattiin. Tämä oli kuitenkin vasta alku sisällissodalle, jota populares ja optimaatit kävivät koko 80- luvun. Liberaali toiminta päättyi kuitenkin käytännössä Sulpicius Rufukseen. Hänen jälkeensä ei ollut enää puhettakaan sovittelusta tai varvaisista reformeista. Quintus Mucius Scaevola yritti tosin vielä sovitella osapuolien välillä ja saada aikaan rauhanomainen ratkaisu, mutta turhaan. Hänet murhattiin popularesin toimesta. Kun vuonna 87 populares valtasivat Rooman sekä optimaatit että liberaalit saivat kärsiä. Johtava optimaatti Quintus Lutatius Catulus Caesar pakotettiin itsemurhaan, ja hänen veljensä Gaius Caesar Strabo ja Lucius Caesar surmattiin. Vanha mariuslainen ja liberaali Antonius Orator surmattiin myös, samoin kaksi Licinius Crassusta. Drusuksen kannattaja Gaius Aurelius Cotta erotettiin kansantribunaalista ja ajettiin maanpakoon.
Reformistifaktion kokoonpano
Eli 90 ja 80 luvuilla Roomassa oli paljon reformitoimintaa, ja suurin osa ainakin aluksi senaatin tuella ja myötävaikutuksella. Kuitenkaan yksittäiset reformistit eivät merkitse sitä että senaatissa toimi erityinen faktio joka pyrki reformiin laillisin keinoin ja senaatin tuella. Kysyisinä vuosina kuitenkin poikkeuksellista on se että suurin osa reformisteista pystytään itseasiassa liittämään toisiinsa, niin että voidaan päätellä senaatissa luultavasti toimineen reformistifaktion. Suurimman osan senaatista ei tarvitse kuulua tälläiseen faktioon jotta se saisi enemmistön, sillä suurin osa senaatista oli ns. takapenkkiläisiä, joiden omat mielipiteet ovat jääneet tuntemattomiksi sillä he äänestivät yleensä muiden esimerkin mukaan. Esim.vuonna 49 kun senaatin yleisesti sanotaan kääntyneen Gaius Julius Caesaria vastaan, ja optimaattien sanotaan olleen senaattipuolue, takapenkkiläiset yllättivät koko Rooman äänestämällä senaatin johtajia vastaan ja asettumalla Caesaria tukevan tribuuni Scribonius Curion puolelle. Yleensä takapenkkiläiset kuitenkin äänestivät senaatin näkyvimpien johtajien esimerkin mukaisesti, joten reformistien tarvitsi siis vain saada kokoon riittävä määrä huomattavia senaattoreja saadakseen senaatin enemmistön tuen. Reformistien itse ei tarvinnut olla enemmistönä. Mutta tämä myös merkitsi sitä että takapenkkiläisten tuki saattoi siirtyä muille koska he eivät varsinaisesti olleet reformisti-faktion jäseniä. Juuri näin ilmeisesti kävi Drusukselle vuonna 91. Reformistifaktion vahvat poliitikot eivät häntä hylänneet, mutta takapenkkiläiset siirtyivät kannattamaan konservatiiveja.
Faktiota on hyvä alkaa rakentamaan sen näkyvimmän hahmon, vuoden 91 kansantribuunin Marcus Livius Drusuksen ympärille. Drusus itsekään ei ollut mikään kevytsarjalainen politiikassa. Hänen isänsä oli ollut v.112 konsulina ja v.109 censorina itsensä Marcus Aemilius Scauruksen kanssa. Hän oli saanut suuren maineen vastustaessaan kansantribuunina Gaius Gracchusta, ja nuorempi Marcus Drusus saattoi olla täysin varma että pääsisi konsuliksi. Drusuksen parhaat toverit ja tukijat olivat Gaius Aurelius Cotta ja Publius Sulpicius Rufus. Kolmikko mainitaan usein yhdessä, ja yleisesti oletetaan että Gaius Cottan oli tarkoitus olla tribuunina vuonna 90 ja Sulpicius Rufuksen vuonna 89. Eli reformisteilla olisi ollut tribuunit ainakin kolmena vuonna peräkkäin, mikä olisi varmistanut reformien jatkuvuuden ja säilymisen niin ettei niitä olisi voitu kumota heti seuraavana vuonna. Gaius Aurelius Cotta toi mukanaan faktiolla vielä enemmän arvovaltaa ja tukea kuin Drusus. Cotta oli yksi ajan parhaista puhujista37. Aureliukset olivat yksi arvostetuimmista ja mahtavimmista plebeijisuvuista. Vuoden 119 konsuli Lucius Aurelius Cotta oli ilmeisesti Gaius Cottan eno, ja hänen isänsä oli pretoriaani. Cottan vanhin veli oli ollut v.96 preetorina, mutta kuollut pian sen jälkeen. Joka tapauksessa Gaius Cottan dignitas oli melkoinen. Sukulaiset lisäsivät vielä hänen vaikutusvaltaansa. Cottan sisar (tai serkku) Aurelia oli naimisissa Gaius Julius Caesarin, vuoden 92 preetorin kanssa. Gaius Caesarin veli taas oli konsulaari. Ja Caesarien sisar Julia oli naimisissa itsensä Gaius Mariuksen kanssa. Gaius Cottan äiti taas oli Rutilia, vuoden 105 konsuli Publius Rutilius Rufuksen sisar. Eli Cottan suku oli todella vaikutusvaltainen, ja tulevaisuutta takaamassa hänellä oli kaksi nuorempaa veljeä. Cotta mainitaan usein Drusuksen kannattajana. Tätä tukee myös se että Variuksen tuomioistuin karkoitti hänet v.90 Roomasta. Myös hänen myöhempi toimintansa oli hyvin liberaalia, sillä ollessaan konsulina v.75 ekr Cotta aloitti Lucius Sullan konservatiivisen systeemin purkamisen ajamalla läpi lain joka salli kansantribuuneille myöhempien virkoihin pyrkimisen, minkä Sulla oli koko viran merkityksen tuhoten kieltänyt. V.70 taas Gaius Cottan veli Marcus Cotta jakoi preetorina valamiehistöt tasan senaattorien, equitesin ja triburi aerariin* välille.39 Näin sai loppunsa yli 50 vuotta kestänyt kiista juryistä.
Kolmikon kevyin poliitikko oli Publius Sulpicius Rufus, joka tuli vanhasta mutta melko merkityksettömästä suvusta. Hänellä ei ollut mahtavia sukulaisia, mutta sen sijaan Sulpicius oli loistava puhuja kuten Cottakin. Hänen toimensa vuoden 88 kansantribuunina todistavat hyvin hänen reformimielisyydestään. Variuksen syytökset hän oli välttänyt olemalla armeijassa juuri silloin. Virassa olevia ei voinut syyttää tuomioistuimissa.
Näihin kolmeen nuoreen poliitikkoon on toisinaan liitetty myös Gaius Scribonius Curion nimi. Tätä on kuitenkin mahdotonta todistaa. Curio oli myös ajan johtavia puhujia. Curiota oli tosin uhattu Lex Varialla, mutta ilmeisesti vain jotta hän lopettaisi vastustamasta Variuksen lakia, sillä Curiota ei koskaan syytetty. Curio oli myös syyttänyt vuoden 98 konsuli Metellus Neposta, mutta tämä ei mitenkään todista hänen olleen optimaatteja vastaan, sillä takana saattoi olla myös henkilökohtaisia syitä tai kenties joku vain pestasi Curion joka oli jo tuolloin johtavia puhujia. Curion myöhempi toiminta oli hyvin konservatiivista, tosin hän ei vuonna 90 tribuunina olisi voinutkaan saada mitään aikaan sillä Drusuksen ja reformistien vastainen reaktio oli silloin pahimmillaan. Sen sijaan monia muita poliitikkoja on hyvinkin helppo liittää Drusukseen. Hänen pääneuvonantajinaan mainitaan princeps senatus Marcus Aemilius Scaurus ja Lucius Licinius Crassus. Scaurus oli konsulaari ja vuoden 109 censori. Censorikauden hän oli jakanut Drusuksen isän kanssa, mikä jo yhdisti heitä kahta. Scaurus oli ilman muuta senaatin hallitsevin hahmo, ja princeps senatuksena hänen arvovaltansa etenkin takapenkkiläisten joukossa oli suunnaton. Scauruksen popularesin vastaisuudesta kertoo mm. vuonna 96 käyty oikeidenkäynti jossa hän todisti populares Gaius Norbanusta vastaan. Syyttäjänä toimi Publius Sulpicius Rufus, mikä sitoo Sulpiciuksen ja Scauruksen yhteen. Asconius lisäksi mainitsee equitesin johtajan Quintus Servilius Caepion syyttäneen Scaurusta koska tämä oli puuttunut Aasian raha-asioihin, mitä ilmeisemmin equiteseja vastaan. Kenties tämä viittaa siihen että Scaurus oli tukenut Quintus Scaevolan toimia Aasiassa. Tämän vuoksi Scaurus sitten kehoitti Drususta muuttamaan juryjen kokoonpanoa. Jos tämä ei vielä riitä todisteeksi niin Scaurusta ilmeisesti syytettiin myös lex Varian voimalla. Hänet kuitenkin vapautettiin.
Lucius Licinius Crassus oli myös Drusuksen neuvonantaja ja lähes Scauruksen veroinen vaikutusvallassa. Crassus oli jo nuorena ajanut läpi senaatin tahdon vastaisesti Narbo Martiuksen colonian perustamisen. Hän oli konsulaari ja vuoden 92 censori. Vuonna 91 senaatti hyökkäsi Marius-equites faktiota vastaan syyttämällä Mariuksen ex-upseeria Marcus Claudius Marcellusta. Lucius Crassus todisti Marcellusta vatsaan. "De Oratoressa" Cicero liittää Crassuksen suoraan Drusukseen, Cottaan ja Sulpiciukseen, ja puhuu suurista toiveista joita Crassus ja muut vanhemmat miehet asettivat näihin nuoriin poliitikkoihin. Tärkein todiste on kuitenkin Drusuksen nimittämän maakomission koostumus. Jäsenenä oli myös Lucius Licinius Crassus. Variuksen lailla Crassusta ei päästy syyttämään sillä hän kuoli vuonna 91, vieden näin reformisteilta heidän vahvimman tukijansa. Crassus oli naimisissa Mucian kanssa, jonka voidaan katsoa liittävän hänet Quintus Mucius Scaevolaan, joka lisäksi oli luultavasti Crassuksen serkku. Konsulaari ja vuoden 89 censori Publius Licinius Crassus oli lisäksi Lucius Crassuksen veli tai serkku. Eli Crassuksella oli mahtavia sukulaisia, ja lisäksi hänellä oli takanaan esi-isiensä tuoma arvovalta ja Crassuksien suurten klienttimäärien tuoma valta.
Drusuksen yhteydessä mainitaan myös muita neuvonantajia. Marcus Antonius Orator mainitaan toisinaan Lucius Crassuksen liittolaisena politiikassa, mutta toisaalta Antonius mainitaan myös Mariuksen yhteydessä. Epäselväksi siis jää kenen leiriin Antonius Orator kuului. Antoniusta syytettiin Lex Varialla, mikä viittaisi siihen että hän oli Drusuksen ja Crassuksen tukija. Ja huomattavaa on myös se että popularesin vallatessa Rooman vuonna 87 Antonius surmattiin. Eli ilmeisesti hän vuonna 91 tuki reformisteja eikä equitesia. Ja Antonius Orator oli tietysti voimakas poliitikko. Hän oli aikansa parhaita puhujia mistä hän sai lisänimen Orator. Antonius oli konsulaari ja vuoden 97 censori. Pro-preetorina hän oli sotinut menestyksekkäästi merirosvoja vastaan ja saanut triumfin. Cornelius Sisenna liittää Drusuksen neuvonantajaksi myös Lucius Memmiuksen. Tätä voisi tukea se että Memmius joutui lex Varialla syytetyksi, ja tuomittiin maanpakoon. Ja itse Lucius Marcius Philippus todisti häntä vastaan. Muita todisteita Memmiuksen puolesta tai vastaan ei ole.
Lex Varialla syytettiin tähän mennessä mainittujen lisäksi kahta henkilöä, joita on kuitenkin vaikeaa liittää reformisteihin. Vuoden 111 konsulia Lucius Calpurnius Bestiaa syytettiin. Hän ei edes yrittänyt puolustautua vaan poistui maanpakoon jo ennen oikeudenkäyntiä. Syytä hänen tuomitsemiseensa on vaikeaa edes arvailla. Kuitenkin on syytä muistaa että Bestia oli konsulina Numidiaan sotimaan lähtiessään ottanut mukaansa Marcus Aemilius Scauruksen, ja nämä kaksi olivat tuohon aikaan ilmeisesti liitossa. Tämä voisi liittää Bestian Scaurukseen myöhemminkin, ja kenties sitoa hänet reformisteihin. Tätä on kuitenkin mahdotonta todistaa. Myös vuoden 88 konsuli Quintus Pompeius Rufus oli syytettynä. Hänet mainitaan Publius Sulpiciuksen ystävänä, ja kenties Pompeius Rufus oli reformistien kanssa samaa mieltä liittolaiskysymyksestä. Sen vuoksi häntä syytettiin lex Varialla. Ilmeisesti Pompeius kuitenkin vapautettiin, ja konsulina hän aluksi Sulpiciusta tuettuaan riitaantui tämän kanssa ja siirtyi tukemaan senaattia Sulpiciusta vastaan. Vuonna 89 Lex Varialla syytettiin myös vuoden 90 kansantribuuni Gnaeus Pomponiusta. Tänä vuonna ei syytös kuitenkaan enää merkitse equitesin vastaisuutta, sillä senaatti oli kyllästynyt equitesin ja Variuksen riehuntaan, ja esim. Quintus Varius itse tuomittiin maanpakoon. Tämän teki mahdolliseksi Silvanuksen valamiesuudistus, niin että equitesilla ei ollut enää monopolia. Sen vuoksi myös Pomponius saattoi aivan hyvin olla Variuksen kannattaja eikä reformisti.
Näiden henkilöiden lisäksi myös joitakin muita reformisteja voidaan liittää Drusuksen ja Crassuksen ympärille muodostuneeseen faktioon. Drusuksen nimittämässä maanjakokomissiossa oli myös Lucius Sempronius Asellion nimi. Hän oli ilmeisesti vuoden 96 preetori, joka oli suorittanut Sisiliassa provinssia elvyttäviä toimia ja näin pelastanut provinssin kurjuudesta. Näin Asellio voidaan siis liittää reformisteihin, joiden nimeämään maakomissioon hän yhdessä Drusuksen ja Crassuksen kanssa kuului. Ja Lucius Asellio taas tuo mukanaan vuoden 89 kaupunkipreetori Aulus Sempronius Asellion, joka yritti puolustaa itsensä vaarantaen velallisia equitesia vastaan. Myös Drusuksen kansantribuuni toveri Saufeius voidan liittää ryhmään, sillä hän laati maalain, väitetysti Drusuksen ohjeiden mukaan. Saufeius oli jotain sukua Saturninuksen tärkeimmälle kannattajalle, jonka nimi oli myös Saufeius, mikä saattaa kuitenkin merkitä sitä että Saufeius vain halusi kostaa systeemille eikä niinkään ollut reformisti. Muita reformistitribuuneja, eli Calpurnius Pisoa, Papirius Carboa ja Plautius Silvanusta ei sen paremmin voi liittää reformistifaktioon, ja Carbo oli myöhemmin popularesien johtaja sisällissodassa.
Quintus Mucius Scaevolan ja Rutilius Rufuksen tärkeät nimet ovat kuitenkin yhä jäljellä. Molemmat ovat jo avioliiton kautta sukua reformisteihin, Scaevola Crassukseen ja Rutilius Gaius Cottaan. Lisäksi molemmat siis toimivat hienosti ja ehkä jonkinlaisen reformistien yhteisen ohjelman mukaisesti Aasiassa, ja tämä vuosi sitoo heidät yhteen. Scaevola tiedetään lisäksi muutenkin Crassuksen sukulaiseksi ja ystäväksi. He olivat olleet yhdessä konsuleita. Equites jury ajoi Rutiliuksen maanpakoon. Oikeudenkäynnissä Rutiliusta puolusti hänen sisarenpoikansa Gaius Cotta sekä Quintus Scaevola. Myös Lucius Crassus ja Antonius Orator tarjosivat apuaan. Nämä neljä olivat ajan johtavia asianajajia, ja tämä oikeudenkäynti liittää heidät kaikki yhteen. Lisäksi täytyy muistaa Quintus Scaevolan puolueettomuus ja sovitteluyritykset sisällissodassa.
Reformisti-faktio oli siis laaja ja vaikutusvaltainen. Siihen kuului riittävästi vaikutusvaltaisia poliitikkoja jotta se sai senaatin takapenkkiläiset puolelleen, siihen kuului riittävästi vanhojen sukujen edustajia jotta reformistien klienttien määrä takasi heille hyvät mahdollisuudet kansankokouksessa, ja siihen kuului kylliksi hyviä puhujia jotta jäseniä pystyttiin suojelemaan lakituvissa ja kansa saatiin omalle puolelle. Faktion ytimenä oli Drusuksen, Gaius Cottan ja Sulpiciuksen muodostaman kolmikko. Kaikilla oli korkea dignitas ja etenkin Cottalla laajat sukulais-suhteet ja mahtava suku takana. Heihin liittyvät erittäin läheisesti suunnattoman vaikutusvaltainen poliitikko Aemilius Scaurus, sekä samassa sarjassa painiva Lucius Crassua. Etenkin Crassuksella oli paljon varoja ja luultavasti Cottaakin laajempi klienttilauma käytössään. Kun kaksikkoon lisätään vielä Antonius Orator, on siinä Drususta tukemassa kolme konsulaaria ja censoria, joista yksi oli lisäksi princeps senatus. Ja lisäksi ryhmään voidaan ehkä liittää ainakin tukea antanut Publius Crassus, joka myös oli konsulaari ja censori. Heidän takanaan Scaevola ja Rutilius olivat molemmat konsulaareja, ja Scaevola lisäksi ajan arvostetuin oikeusoppinut ja asianajaja. Mucius Scaevola suku oli lisäksi hyvin kunnian-arvoisa ja voimakas. Sitten tulevat preetoreiksi yltäneet Sempronius Aselliot, jotka pretoriaaneina olivat hyvä lisä joukkoon. Pompeius Rufus ja Lucius Memmius eivät ole niin selviä tapauksia, mutta etenkin Pompeiuksella oli hieno ura edessä ja suhteellisen vahva suku takana. Taustalla häälyvät vielä sellaiset nimet kuin Calpurnius Bestia ja Saufeius, joista Bestia oli toki konsulaari. Scribonius Curio on jo hyvin epätodennäköinen tapaus.
Roomassa siis toimi 90-luvulla ekr. reformisti faktio, joka oli kyllin vahva päästäkseen vuonna 91 jopa määräämään Rooman politiikasta vähän aikaa senaatin konservatiivien ja equitesin vastustuksesta huolimatta. Ei ole mikään ihme että he saivat hetkeksi senaatin takapenkkiläisten tuen, sillä faktioon kuului niin vahvoja poliitikkoja. Ne poliitikot joiden oletan kuuluneen faktioon olivat yhteensä ennen vuotta 89 saaneet uransa aikana neljä censoriutta, seitsemän konsuliutta ja 10 preetoriutta. Lisäksi Drusus ja Gaius Cotta olivat miehiä joilla oli varma konsulaatti edessään. Licinius Crassusten, Aurelius Cottien, Aemilius Scauruksen, Antoniuksen ja Mucius Scaevolien alaisina oli yhteensä varmasti melkoinen määrä klienttejä. Lisäksi etenkin Gaius Cottan sukulaiset toivat hänelle paljon lisää vaikutusvaltaa. Gaius Julius Caesar oli preetori ja Sextus Julius Caesar konsuli. He luultavasti olivat valmiit tukemaan sukulaistaan.
Konservatiivisilla optimaateilla ei samaan aikaan ollut läheskään näin vaikutusvaltaisia poliitikkoja riveissään, joten luonnollisesti takapenkkiläisten tuki siirtyi reformisteille, jotka sitten pystyivät v.91 ajamaan läpi Drusuksen johdolla reformiohjelmansa, etenkin kun monille takapenkkiläisillekin oli varmasti selvää että uudistuksia oli tehtävä. Lucius Crassus kuoli v.91 ja vaikutti osaltaan siihen että reformistien tuki katosi. Equites ja konservatiivit olivat yhdessä vahvempia kun saivat apua takapenkkiläisiltä. Drusus oli kuittenkin murhattava koska reformisteilla oli yhä kylliksi tukea ja klienttejä jotta liittolaiset olisivat saaneet kansalaisuuden. Ja sitten heidän tukensa olisi taas kasvanut kun liitolaiset olisivat tukeneet reformisteja, ja Gaius Cotta ja Sulpicius olisivat voineet ajaa kansankokouksessa läpi kaikki haluamansa uudistukset. Ja sen jälkeen heillä kaikilla olisi ollut edessään vielä preetorikautensa, ja konsulikautensa, ja mahdollisesti myös censorikautensa. Niin lähellä siis oltiin sitä ettei Rooman ongelmia ainakin pyritty ratkomaan rauhanomaisesti. Reformisti faktio oli olemassa, ja heillä oli suunnitelma ja oikeat miehet se toteuttamaan. Ainoastaan väkivalta pystyi lopulta heidät pysäyttämään.
Selityksiä:
Censori: Suurin kunnianosoitus mitä roomalainen saattoi saada oli valinta censoriksi. Censoreiden täytyi olla konsulaareja. Heidät valittiin joka viides vuosi, kun taas muut virkamiehet vuosittain. Suorittivat väestönlaskennan ja jakoivat kansalaiset omaisuusluokkiin. Laativat senaattilistan, eli saivat erottaa senaattoreja ja nimittää uusia tilalle. Valvoivat moraalia ja Ager Publicuksen käyttöä. Hoitivat verotusta, ja hoitivat valtion töiden, esim. veron keruun vuokraamisen yksityisille. Johtivat valtion rakennusohjelmia. Censorit myös nimittivät princeps senatuksen. Myös lainsäädäntövaltaa.
Konsuli: Vuosittain valittiin kaksi konsulia. Konsulilla oli oikeus 12 liktoriin. Toisen konsulin piti pysyä Roomassa. Konsulit olivat riippumattomia toisistaan. Molemmilla oli veto toisiinsa nähden. Konsulit johtivat armeijaa ja olivat valtion korkeimmat virkamiehet. He johtivat puhetta senaatissa ja huolehtivat ulkopolitiikasta. Johtivat kansankokouksia. Saivat tehdä lakiehdotuksia.
Preetori: Yli-tuomari. Aluksi valittiin yksi, vuodesta 242 lähtien kaksi preetoria. Vuonna 227 alettiin valita neljä preetoria. Vuonna 198 preetoreita kuusi. Syynä provinssien määrän kasvu. Preetorit virkakautensa jälkeen pro-preetoreina provinsseja hallitsemaan. Sullan toimesta määrä kahdeksaan. Noin vuodesta 100ekr lähtien preetori sai muuttaa lakeja ja niiden tulkintaa asetuksellaan (praetor`s edict). Näin virka sai lisää merkitystä lainsäädäntövallan myötä.
Kaupunki-preetori: Ylin preetori. Konsulien ollessa poissa johti kansankokouksia ja hallintoa. Ei kuitenkaan voinut pitää vaaleja eikä nimittää diktaattoria. Huolehti Rooman kaupungin oikeusasioista.
Preetori peregrinus: Hoiti kansalaisten ja ulkomaalaisten väliset kiistat ja ei-kansalaisten keskinäiset riidat.
Ediili: Yhteensä neljä ediiliä. Valvoivat järjestystä, eli olivat eräänlaisia poliiseja. Myös monia muita tehtäviä. Rajoitettuja oikeusasioita ediileille. Valvoivat vesihuoltoa, kulkuyhteyksiä, paloturvallisuutta, rakentamista, viemärijärjestelmää ja yleistä moraalia. Järjestivät myös julkisia huvituksia kansalle.
Kuruulinen ediili: kaksi ediileistä kuruulisia, eli heillä oli liktoreita (kaksi) ja imperium. Kuruuliset valittiin perinteisesti patriiseista (varmaankaan ei aina, koska patriiseja ei ollut paljoa). Centuria-kokous valitsi heidät kuten muutkin virkamiehet.
Plebeijien ediili: kaksi ediileistä valittiin plebeijeistä, ja heidät valitsi plebeijien kansankokous. Plebeijien ediilien vaaleja johtivat konsulien sijaan kansantribuunit.
Kvestori: Vuonna 421 ekr. neljä kvestoria. Vuonna 257 jo kahdeksan. Olivat hallinnon, etenkin raha-asioiden hoitajia. Valitsivat keksinäiset tehtävänsä arvalla. Sulla nosti määrän 20, koska hallinto tarvitsi lisää hoitajia. Keräsivät verot. Hoitivat valtion tilejä, ja valvoivat muiden virkamiesten kirjanpitoa. Konsuleille nimettiin kullekin kvestori hoitamaan näiden operaatioiden talouspuolen.
Kansantribuuni: Plebeijien kansankokous valitsi. Valvoivat plebeijien etua. Heillä oli veto-oikeus kaikkiin päätöksiin mitä senaatti, kansankokous tai virkamiehet tekivät. Olivat riippumattomia toisistaan. Johtivat puhetta plebeijien kansankokouksessa, jonka saivat kutsua kokoon. Johtivat plebeijien ediilin vaaleja. Saivat tehdä uusia lakiehdotuksia.
Princeps Senatus: senaatin ensimmäinen mies, senaatin vanhin. Censori nimitti ajan johtavan poliitikon princeps senatukseksi. Princeps senatus sai aina sanoa senaatissa ensimmäisenä mielipiteensä. Toi mukanaan valtavasti arvovaltaa ja kunniaa, sekä myös vaikutusvaltaa.
Pontifex Maximus: Ylipappi. Nimitys toi mukanaan paljon kunniaa ja vaikutusvaltaa.
Legaatti: provinssin kuvernöörin, siis prokonsulin tai propreetorin avuksi provinssiin valittu virkamies, joka otti provinssin johtoonsa jos kuvernööri kuoli tai poistui provinssista. Ei oikeastaan kuvernöörin adjutantti, vaan pikemminkin varakuvernööri tai apulaiskuvernööri. esim. Quintus Scaevolan poistuttua kesken kautensa Aasiasta legaatti Rutilius Rufus hallitsi provinssia kunnes Scaevolan seuraaja saapui.
Comitia Curiata: Kuningasvallan ajalta peräisin oleva kokous joka oli menettänyt kaiken merkityksensä. Pontifex Maximus kutsui kokoon. Oli uskonnollinen kokous.
Comitia Centuriata: Kokous joka valitsi virkamiehet lukuunottamatta plebeijien ediilejä ja kansantribuuneja. Sai julistaa sodan. Äänestyksen perustana vanha sotilaallinen jako centurioihin. Yhteensä centurioita oli 18 ratsuväki eli equites centuriaa ja 175 jalkaväki eli pedites centuriaa. Jako omaisuusluokkien mukaan. Jalkaväki jaettu viiteen luokkaan. Ensimmäisessä luokassa 80 centuriaa. Sen jälkeen kussakin 20, ja paitsi viidennessä 30. Ensimmäinen luokka ja equites olivat siis enemmistönä koska äänestys tapahtui centurioittain. Pohjalla oli viisi centuriaa käsityöläisiä. Omaisuutta vailla olevilla, joita oli 1/3 väestöstä, oli vain yksi centuria. Systeemi oli siis kaikkea muuta kuin demokraattinen, sillä yleensä equites ja ensimmäinen luokka päättivät asioista keksenään enemmistönsä turvin.
Comitia Tributa: Plebeijien kansankokous eli tribus kokous. Jako perustui Rooman piireihin eli tribuksiin. Alusta asti neljä kaupunki-tribusta. Määrä ei kasvanut vaikka väkiluku kasvoi. Vuonna 425 oli 19 maaseutu-tribusta, vuonna 387 21, ja vuonna 241 jo 31, eli yhteensä 35 tribusta. Patriisit eivät saaneet äänestää tribuskokouksessa. Kokouksien päätökset koskivat kuitenkin koko Roomaa. Tribus-kokous sääti lakeja ja valitsi kansantribuunit ja plebeijien ediilit. Vuodesta 304 asti maattomat, maatyöläiset ja vapautetut orjat aina neljään kaupunkitribukseen äänestäjiksi, huolimatta siitä missä asuivat. Äänestys tapahtui tribuksittain, joten kun kaikki köyhälistö laitettiin neljään tribukseen heillä ei ollut juurikaan vaikutusvaltaa. Systeemi ei siis demokraattinen. Usein yksi popularesin ja reformistien tavoitteista oli saada köyhät ja vapautetut jaettua tasaisesti kaikkiin tribuksiin.
Senaatti: Jäseniä 300, mutta Sulla nosti määrän 600. Jäsenyys oli elinikäinen, ja siihen sai oikeuden päästyään valtion virkaan. Alin senaattipaikkaan oikeuttava virka oli kvestorin virka. Censorit nimittivät uudet senaattorit kuolleiden ja erottamiensa tilalle. Senaattoreilla ei ollut oikeutta käydä kauppaa, minkä vuoksi equites eivät halunneet senaattiin. Senaatti kontrolloi ulkopolitiikkaa, armeijaa, provinsseja ja raha-asioita. Se myös sääti lakeja senaatin edikteillä, jotka kuitenkin lain mukaan olivta vain neuvoa-antavia. Senaatin mahti nojautui sen valtavaan arvovaltaan, niin että virkamiehet noudattivat sen määräyksiä kaikesta huolimatta.
Klientti: alunperin ei Rooman kansalainen, joka lainsuojaa saadakseen teki sopimuksen kansalaisen kanssa, luvaten tällä lojaalisuutensa jota vastaan kansalainen tarjosi klientille suojelusta etenkin lakiasioissa. Klienttisopimusta noudatettiin yleensä hyvin tarkasti, ja suhde oli pyhä molemmille osapuolille. Klientti oli myöhemmin usein köyhä kansalainen joka ryhtyi klientiksi saadakseen rikkaan ja mahtavan kansalaisen suojelusta. Tätä vastaan klientti esim. äänesti vaaleissa isäntänsä määräämällä tavalla. Näin senaattoreille tuli elintärkeäksi hankkia niin monta klienttiä kuin suinkin, sillä klienttien määrä oli suoraan verrannollinen poliittiseen valtaan.
Ager Publicus: Valloitusmaata, yhteismaata. Sotasaaliiksi saatua maata jonka Rooma annektoi itselleen. Lain mukaan kuului kaikille kansalaisille yhteisesti. Osa maasta vuokrattiin, ja tulot menivät valtion kassaan. Isoin osa huutokaupattiin halvalla hinnalla yläluokalle, tai sitten yläluokka otti maan käsiinsä ilman mitään laillista oikeutta. Köyhille ei Ager Publicuksesta ollut mitään hyötyä.
Senaattoriluokka: Centuria-jaossa kuuluivat 18 ratsuväkicenturiaan. Kussakin centuriassa 100 henkeä, eli yhteensä 1800 ratsuväkeä. Näistä senaattoreita oli 300. Kun mukaan lisätään senaattorien pojat ja sukulaiset, heistä koostuu senaattoriluokka. Heillä oli yhteensä vähemmän kuin puolet equites centuroiden paikoista. Olivat ylimpien virkojen monopolillaan vaikutusvaltaisin luokka.
Equitesluokka: yhteisiä piirteitä valtion viroista luopuminen kaupankäynnin vuoksi. Siis eräänlainen keskiluokka joka pyrki ansaitsemaan niin paljon rahaa kuin mahdollista. Koostui ratsuväki-centurioihin kuuluvista ei senaattoriluokkaisista. Myös ratsuväkicenturioista iän vuoksi poistetut kuuluivat equitesluokkaan. Tämän lisäksi ensimmäisen jalkaväkiluokan ne jäsenet joilta vaadittiin sama omaisuusmäärä kuin ratsuväeltä pitivät itseään equitesina. Nämä kaikki yhdessä muodostivat equitesluokan (equester ordo).
Triburi Aerarii: Keitä triburi aerarii olivat on yhä jossakin määrin kiistanalaista. Valtiolla oli paljon tavallisia palkattuja virkamiehiä joita ei valittu vaaleilla. Esim. lääkäreitä, arkkitehteja, ennustajia (haruspices, pulliarii), viestinviejiä (viatores) ja liktoreita (virkamiehiä seuraavia eräänlaisia poliiseja). Nämä kaikki virkamiehet saivat palkkansa valtion rahastosta (treasury officesta). Tämän viraston nimi latinaksi oli aerarium, ja saattaa olla että aerariumin palkkalistoilla olevia kutsuttiin triburi aerariiksi. He muodostivat siis keskiluokan ja proletariaatin väliin eräänlaisen alemman keskiluokan. Kirjanpitäjät eivät ilmeisesti kuuluneet truburi aerariin, sillä heidät mainitaan omana ryhmänään, ordo scribarum.
