BRIIN TAKANA

Athir pysähtyi tien laitaan ja katseli sitä myöten etelään. He olivat viimein saavuttaneet risteyksen, jossa Annuminasista Daraan vievä tie yhtyi Briin – Fornostin tiehen. Etelässä ei näkynyt enään mitään muuta kuin Elemmakilin joukkojen tiedustelijoita Vihollisen Annuminasissa lyödyt joukot olivat paenneet etelään. Kaukana taivaanrannassa Athir saattoi nähdä Brii-vuoren kohoavan korkealle tasangon yläpuolelle. Vuoren kupeessa oli Brii ja vihollisen huoltokeskus. Brii oli koko Eriadorin ratkaisevin paikka tuona kesänä. Sen tiesivät sekä Wagran, Sanguinon, Glorfindel sekä Elemmakil. Ja sen tiesi myös Athir Wendir. Siksi hänen katseensa kiinnittyi nyt etelään, miettien missä mahtoi olla vihollisen pääarmeija. Kaiken logiikan mukaan sen pitäisi olla jo lähellä Briitä, sillä kreivi Wagranin oli jo täytynyt kuulla joukkojensa tappiosta Annuminasin kentällä. Hän oli varmasti pikamarssilla takaisin Briihin, ettei menettäisi yhteyksiään huoltotukikohtaansa. Wagranin täytyi olettaa että Elemmakil marssi nyt täyttä vauhtia kohti Briitä, pyrkien ehtimään sinne ennen vihollista. Heikosti miehitetty kaupunki ja leiri putoaisivat Elemmakilin käsiin kuin kypsä omena. Se mietitytti usein Athiria. Olisivatko he voineet ehtiä ennen Wagrania Briihin ja pitää sen? Luultavasti eivät, mutta jokin osa Athirista olisi halunnut silti yrittää. Mutta ei, heillä oli käskynä liittyä Viimaruhtinaaseen ja jatkaa suunnitelman mukaan ja niin he myös tekisivät!

Juuri siksi armeija nyt ylitti Fornostin tietä marssien itään, eikä tietä myöten etelään. Joukot olivat hivenen väsyneen näköisiä pitkän marssin jäljiltä. Viimeiset päivät oltiin marssittu täyttä vauhtia ja se oli kuluttanut joukkojen voimavaroja nopeasti. Athir tunsi olevansa yhä hyvävoimainen, mutta nopean marssin ei häntä pitänytkään vaivata. Athirin katse viipyi vielä vähän aikaa etelässä. Missä oli Eriadorin armeija ja mitä se teki parhaillaan? Pääsisivätkö he Briin edustalle sovittuna aikana? Siinä oli tärkeitä kysymyksiä. Yksi asia oli selvää. Jos asiat menisivät niin kuin suunniteltiin, niin Briin edustalla taisteltaisiin kuluvan kesän aikana uudelleen ja tällä kertaa toivottavasti päinvastaisella tuloksella kuin ensimmäisessä taistelussa!

Athirin huomio kiinnittyi vasemmalle, jossa esikunta alkoi ylittää tietä. Sir Dynian oli jo jossakin kaukana edessä näyttämässä parasta reittiä maaston halki kohti Viimavaaroja. Ruhtinas Elemmakilin pitkä voimakas hahmo istui ryhdikkäänä ratsun selässä. Hän ratsasti hitaasti Athirin ohi keskelle risteystä ja loi katseensa etelään. Ruhtinaan kasvoilla oli lievästi tyytymätön ilme ja Athir saattoi kuvitella mitä hänen mielessään oli. Prinssit Eldir ja Cefinwe olivat olleet toistensa niskassa kokoajan Annuminasin taistelun jälkeen, syytellen toisiaan kyvyttömyydestä. Armeijan henki oli huonontunut, mutta Elemmekil oli suuriruhtinas Haldimirin avulla ponnistellut ankarasti itsepäisten prinssien pitämiseksi rauhallisina. Hänen ilmeensä oli kiristynyt sitä mukaan kuin riitely oli jatkunut. Athirin kunnioitus Elemmakilia kohtaan oli noussut päivä päivältä, kun tämä oli onnistunut pitämään tilanteen rauhallisena ja armeijan liikkeessä. Mutta silti Athir henkäisisi helpotuksesta, kunhan he pääsisivät takaisin Eriadorin armeijan yhteyteen. Glorfindelin pelkkä läsnäolo riitti pitämään turhan ylpeät kuninkaalliset aisoissa.

Ruhtinas Elemmakil katseli etelään epäilys mielessään. Olisiko hänen sittenkin pitänyt kääntyä koko voimallaan siihen suuntaan? Mutta jos Eriadorin armeija ei ehtisi ajoissa avuksi, olisi Elemmakil kolmen divisioonansa kanssa hukassa. Oli siis parempi pelata varman päälle ja noudattaa Eltasin suunnitelmaa. Sir Candon pysäytti hevosensa Elemmakilin rinnalle. Elemmakilin nuori adjutantti jäi heidän taakseen äänettömänä. Hän oli Elemmakilin tyttärenpoika. ”Etelään kääntyvät katseemme, vaikka marssimme itään”, sanoi Candon mietteliäänä. Kenties hänen ajatuksensa liikkuivat samalla suunnalla kuin Elemmakilin. ”Merkillistä”, hän lisäsi. ”Brii on pitkään ollut merkityksetön pieni paikkakunta, josta kukaan ei ole ollut kiinnostunut. Nyt se on yhtäkkiä koko Eriadorin, ehkä koko maailman tärkein paikka. Voin vain kuvitella miltä briiläisistä tuntuu”. ”Miksi Brii on aina niin tärkeänä Kultaisen Kukan ritarien mielessä”, kysyi Elemmakil kiinnostuneena. ”Sir Athir puhuu siitä alati, samoin sir Dynian”. Candon kohautti olkapäitään. ”He olivat täällä ensin. Ennen kuin nenuialilaiset vaelsivat etelästä, ennen kuin haltiat rakensivat Mithlondin ja ennen kuin dunedain saapuivat meren takaa. Haluamme että he ovat täällä silloinkin, kun me viimein jätämme nämä maat. Siksi olemme aina suojelleet erityisesti Briitä. Sen asukkailla on todellakin erityispaikka sydämissämme ja raskaana lepää ajatus mielissämme, että vihollinen nyt miehittää sitä”.

”Haluaisit siis marssia sinne nyt heti”, kysyi Elemmakil. Mutta Candon pudisti päätään. ”Ei, sydän kehoittaa siihen, mutta järki haluaa muuta. Seuratkaamme järjen ääntä”. Elemmakil liikahti levottomasti ja otti kypärän pois päästään. ”Kumpa kaikki tekisivät niin”, hän totesi. Candon nyökkäsi myöntävästi. ”Eripura on keskellämme. En käsitä sitä, mutta niin vain on”. Elemmakil vilkaisi taakseen, kohti eteenpäin marssivia joukkojaan. Kauempana liehui Feänorin viiri uhmakkaasti tuulessa. ”Pelkään, että jälleen huutaa Feänor eripuraa joukossamme. Voi että sen täytyy olla jälleen niin. Eikö kerta ollut tarpeeksi? Minä en sitä voi estää, sillä en ymmärrä sitä. Miten voisi lopettaa jonkin, mitä ei ymmärrä”? ”Ei sitä voikaan”, vastasi Candon. ”Mutta voit yrittää pitää eripuran kurissa. Ja olet pärjännyt siinä hyvin tähän mennessä, herra. Prinssi Cefinwen täytyy kulkea omaa tietään, sillä en usko että kukaan saa häntä siltä tieltä poikkeamaan”. ”Luulen että olet oikeassa”, Elemmakil vastasi. ”Mutta pelkään, että tie jonka hän luulee vievän kunniaan viekin hänet tuhoon”. Sen sanottuaan Elemmakil viittasi adjutantilleen ja he jatkoivat matkaa.

Elemmakilin joukot marssivat hyvässä järjestyksessä itään hyläten Arnorin tiet. Sir Dynianin taitavasti opastamana he kulkivat maaston halki itään kunnes Sääskisuot olivat armeijan ja Briin välissä. Täällä Elemmakil sai vihdoin näkyviinsä Viimaruhtinaan joukkojen leiritulet.

Elemmakil ja Candon istuivat ratsujensa satulassa pienen mäen laella ja katselivat edessään olevaa leiriä. Se näytti olevan hyvässä järjestyksessä. Paikka oli valittu hyvin, niin että vartiopaikoilta saattoi tarkkailla ympäristöä Sääskisuolle asti. Elemmakil katseli leiriä epäilys mielessään. ”Millainen tämä Viimaruhtinas oikein on, herra ritari”, hän kysyi viimein. ”Olen kuullut hänen oleman hieman omituinen”! Candon hymyili itsekseen. Hän tunsi jo Elemmakilin kyllin hyvin tietääkseen, että omituisuus teki henkilöstä epäilyttävän tämän silmissä. ”Omituinen kyllä, mutta myös äärimmäisen pätevä. Kuningas Orodreth ei eläessään tehnyt montaa hyvää päätöstä, mutta Viimaruhtinaan nimittäminen Rhudaurin rajan komentajaksi oli yksi niistä. Älä tuijota liikaa hänestä levinneitä huhuja, herra, sillä kuka tietää mistä ne ovat alkaneet, tai onko niissä mitään perää. Eikö tärkeämpää ole se, mitä hän tekee, eikä se mitä hän on”! Elemmakil nyökkäsi mutta ei näyttänyt vakuuttuneelta. ”Ehkä”, hän vastasi. ”Mutta älä ole huolissasi, sir Candon. Minä olen valmis olemaan ystävällinen kenelle vain, joka vastustaa Morgothia. Niin ylpeä en ole, että se yltäisi typeryyteen asti”.

”Tiedän tämän jo, herra”, vastasi Candon. ”Minä en tunne Viimaruhtinasta hyvin. Vain hänen maineensa. Mutta hän on kokenut sotilas ja osaa toimia päättäväisesti, kun tarve vaatii. Hänen joukoistaan en osaa sanoa mitään. Mutta tulkaa, ratsastetaan leiriin. Kun tapaamme sir Maenhirin, joka on täällä Viimaruhtinasta auttamassa, kuulemme häneltä kaiken kaipaamamme”. Elemmakil nyökkäsi ja kannusti ratsuaan.

Sir Athir ratsasti viimeisenä marssivan divisioonan mukana pysytellen sen komentajan lähellä. Prinssi Cefinwe ei ollut tyytyväinen paikkaansa marssirivistön viimeisenä, ja oli sanonut sen Athirille hyvin selvästi. Tämä oli ottanut kritiikin tyynesti vastaan todeten vain, että se ei ollut hänen syytään. Sitä paitsi jokainen divisioona marssi vuorollaan viimeisenä, joten kritiikki oli täysin aiheetonta. Athir piti tarkasti silmällä selustaa, mutta hän ei ollut havainnut yhtään vihollisen partiota alueella. ”Mitä katselette, sir Athir”, kysyi Cefinwen poika Alagos ratsastaen Athirin vierellä. ”Yritän nähdä merkkejä vihollisen partioista, mutta tuntuu siltä että niitä ei ole liikkeellä”, vastasi Athir. ”Kenties he ovat yhä poissa tasapainosta Annuminasin voittomme jälkeen”, totesi Alagos. Athir kääntyi katsomaan prinssiin. ”Hyvin mahdollista”, hän sanoi. ”Mutta kunhan ehdimme Viimaruhtinaan leiriin, minä käyn tarkistamassa ympäristön jalkaisin. Sitten tiedämme sen varmasti”.

Alagos katseli leiriä heidän edessään. ”Minkälaisia joukkoja tällä Viimaruhtinaalla oikein on”, hän mietti. ”Leiri näyttää hyvin järjestäytyneeltä, mutta luulin että kaikki Arnorin vakinaiset ovat kenraali Arahaelin mukana”. ”Viimaruhtinaan joukkojen ydin on hänen oma vakinainen prikaatinsa. Prikaati on hyvä, mutta pelkään, että muut joukot eivät ole samalla tasolla. He ovat vain paikallista miliisiä, mutta ruhtinas on ehtinyt kouluttaa heitä koko talven. Toivottavasti he ovat oppineet jotakin”. Prinssi Cefinwe käänsi katseensa Athiriin ja ylpeys kuvastui hänen silmistään. ”Tol Eresseän joukot ovat hyviä, herra ritari”, hän totesi. ”Tuo väki edessämme on vain siviilejä aseet käsissään. En ymmärrä mitä apua heistä voisi olla meille”. ”Toivottavasti olette väärässä, herra”, vastasi Athir. ”Sillä paljoa en Viimaruhtinaasta tiedä, mutta sodan taidon hän osaa. Muistakaa, että myös Tol Eresseän haltiat olivat vailla sotakokemusta lähtiessään meren yli”. Cefinwen silmät välähtivät vihaisesti. ”Toivottavasti ette vertaa minun joukkojani näihin ihmisiin”, hän totesi. ”Minun haltiani tulevat vielä yllättämään teidät, hyvä herra. Saattepa nähdä”. Athir kumarsi kohteliaasti, mutta kiroili mielessään. Hän toivoi, ettei Cefinwe joutuisi maksamaan ylpeydestään jonakin päivänä kovaa hintaa.

SOTANEUVOSTO KOKOONTUU

Sotaneuvosto kokoontui samana iltana Viimaruhtinaan suuressa teltassa. Elemmakil ei uskonut suuriin kokouksiin, joissa jaarittelu kesti tuntikausia. Athir tiesi sen ennestään, eikä ollut yllättynyt astuessaan sisään telttaan. Hän oli juuri aikaisemmin puhunut sir Maenhirin kanssa pitkään tilanteesta alueella. Astuttuaan sisään ritari loi katseen ympärilleen. Viimaruhtinas istui neliönmuotoisen pöydän ääressä päässään musta kypärä, jonka takaa hänen kasvojaan ei voinut nähdä. Hänen päällään oli Arnosin vakinaisen joukkojen kenraalin univormu. Ruhtinas näytti vaikuttavalta. Mutta ruhtinas Elemmakil hänen vierellään oli vieläkin vaikuttavampi kevyessä säihkyvässä haarniskassaan, kasvot ylpeinä ja torjuvina. Hän oli selvästi pidempi Viimaruhtinasta. Viimaruhtinaan esikuntapäällikkö Achor seisoi ruhtinaansa takana vakinaisen upseerin univormussa. Sir Candon istui pöydän ääressä. Vihreässä vaelluskaavussaan hän näytti lähes kerjäläiseltä Elemmakilin rinnalla. Lisäksi paikalla olivat kolme Elemmakilin divisioonankomentajaa, suuriruhtinas Haldimir sekä prinssi Cefinwe ja Eldir. He olivat kaikki pukeutuneet loistaviin kevyisiin haarniskoihin ja näyttivät Viimaruhtinaan yksinkertaisessa teltassa olevan täysin väärässä ympäristössä. Sir Athir jäi seisomaan hieman sivummalle. Hänet oli kutsuttu, mutta ei ilmiselvästi kuulunut samaan pöytään mahtavien ruhtinaiden kanssa.

”Tervetuloa hyvät herrat”, sanoi Achor ystävällisesti. Athir muisti hänen olevan kotoisin Darasta, alueelta jonka Wagranin armeijat olivat tuhonneet lähes täysin. Silti, tai luultavammin juuri sen vuoksi, Achor näytti innokkaalta. ”Olemme olleet niin pitkään eristyksissä täällä, että liittolaisien näkeminen nostaa miestemme mieltä valtavasti. Nyt viimein uskomme, että emme ole yksin”. ”Suokaa anteeksi”, sanoi heti prinssi Eldir. ”Mutta kuinka monta miestä teillä on ja mikä on heidän statuksensa. En ole ehtinyt kuulemaan tätä mistään”. Achor kumarsi hieman. ”Ymmärrän hyvin. Olemme täydentäneet Rajaprikaatimme täyteen vahvuuteensa, 1200 mieheen ja jos minun sallitaan sanoa, niin heidän iskuvoimansa on erinomainen. Paikallisen miliisiprikaatin olemme myös saaneet täysivahvuiseksi. Olemme kouluttaneet heitä koko talven ja prikaatin taso on vahvasti nousussa. Teidän saapumisenne on myös nostanut miesten intoa ja he uhkuvat nyt taisteluhalua. Kolmannen prikaatin olemme koonneet sieltä täältä tulleista pakolaisista ja eri yksiköiden henkiinjääneistä. Siinä on 1000 miestä, mutta taisteluarvo jää selvästi jälkeen miliisiprikaatistamme. Olemme myös koonneet 200 miehisen erinomaisen tiedusteluosaston ja 400 sotilaan ratsuväkiyksikön, jonka kaikki miehet ovat vakinaisia”. Kokoajan Achorin puhuessa Viimaruhtinas pysyi hiljaa eikä hievahtanutkaan.

”Uskon että joukkonne ovat meille suureksi avuksi”, totesi Elemmakil ystävällisesti. ”Ymmärsin sir Maenhirilta, että olette halukkaita tukemaan operaatiotamme Briitä vastaan. Suostutteko myös liittymään tämän armeijan organisaatioon, vai oletteko päättäneet toimia itsenäisinä”? Nyt Viimaruhtinas käänsi ensimmäisen kerran päätään ja katsoi Elemmakiliin. ”Mitä te itse haluaisitte, ruhtinas Elemmakil”, hän kysyi. ”Toivoisin teidän liittyvän meihin uutena divisioonana”, vastasi Elemmakil välittömästi. ”Olen nähnyt miehenne ja komentajanne. Heillä on hyvä henki ja sir Maenhir vakuuttaa heidän pärjäävän taistelussa. Tarvitsemme myös teidän henkilökohtaista kokemustanne, ruhtinas”. Viimaruhtinas nyökkäsi. ”Minäkin halusin nähdä teidät ensin”, hän sanoi. ”En seuraa heikkoja tai turhan ylpeitä ruhtinaita enää, sillä se vei Arnorin tuhoon. Mutta teitä voin seurata, ruhtinas Elemmakil. Vastaanottakaa siis joukkoni palvelukseenne”. Elemmakil kumarsi. ”Niin olkoon”, hän vastasi. ”Herrani Glorfindelin puolesta otan vastaan teidän ja alaistenne joukkojen palveluksen”.

”Mikä siis on suunnitelmamme”, kysyi Achor lyhyen kunnioittavan hiljaisuuden jälkeen. ”Miten etenemme tästä”? ”Me odotamme hieman”, vastasi Elemmakil. ”Meidän täytyy nyt tiedustella tarkasti, että saamme selville vihollisen ja omien joukkojemme sijainnin. Kun oikea hetki koittaa, marssimme Briihin samaan aikaan Eriadorin armeijan kanssa. Iskemme vihollisen kimppuun kahdelta suunnalta ja he jäävät vasaran ja alasimen väliin”. ”Sellaisen operaation ajoittaminen on vaikeaa”, totesi suuriruhtinas Haldimir. ”Mutta me onnistumme siinä kyllä. Teemme viholliselle samoin kuin he tekivät meille Briin ensimmäisessä taistelussa”. ”Entä itäisen sivustamme varmistaminen”, kysyi Viimaruhtinas puuttuen puheeseen. ”Olen odottanut sitä kautta jatkuvasti viholliselle lisävoimia Rhunista, mutta niitä ei ole kuulunut. Lisäksi Rhudaurin uskollisuus on kyseenalainen”. Elemmakil nyökkäsi. ”Tiedämme Rhudaurin tilanteesta saman kuin tekin, ruhtinas. Tämä on otettu huomioon. Ylihuomenna yksi divisioona saa marssia itään, Rhudauriin. He taivuttavat maan taas puolellemme ja suojaavat sitten itäisen sivustan ottamalla asemat Mitheithel joen varrelta. Samalla tuhotaan vihollisen heikot voimat sillä suunnalla”.

”Mikä divisioonista siis lähtee Rhudauriin”, kysyi prinssi Eldir innokkaana. ”Jompi kumpi kevyistä Eresseän divisioonista”, vastasi Elemmakil hivenen haluttomalla äänellä. Athir tiesi heti, että Elemmakil olisi lähettänyt mieluummin Haldimirin, mutta hänen raskasaseisiaan tarvittaisiin taistelussa ja he olisivat liian kömpelöitä siirtymään erämaan halki Rhudauriin. Valinnan täytyi siis osua jompaankumpaan henkilökohtaisilta arvoiltaan huonompaan komentajaan.

Prinssi Cefinwe oli kuunnellut kärsivällisesti neuvonpitoa puuttumatta siihen. Mutta nyt hän näki tilaisuutensa ja ponnahti seisomaan. ”Herrat, minä vaadin saada lähteä Rhudauriin. Suuren suvun vaatimukset ja kunnia seuraavat minua. Liian pitkään olen joutunut tukahduttamaan kykyjäni ja intoani. Eikö tämä ole itse Erun antama tilaisuus minulle osoittaa kyvykkyyteni. Minä olen kahdesta komentajasta vanhempi ja kokeneempi. Tämä tehtävä on minun oikeuteni”. Cefinwe puhui kiivaasti ja innokkaasti, mutta rauhoittui heti ja istuutui alas. Elemmakil katseli häntä pitkään. Äkkiä Athirista tuntui, että yksi lähikuukausien ratkaisevimmista hetkistä oli käsillä. Se mitä nyt päätettiin oli tärkeää. Mutta prinssi Cefinweä ei voinut kieltää eikä pysäyttää. Ei ainakaan Elemmakil. Viimein ruhtinas nyökkäsi. ”Olkoon niin. Te menette Rhudauriin, prinssi Cefinwe. Mutta muistkaa todellakin, että suuren sukunne maine riippuu teidän teoistanne ja käyttäytymisestänne”. ”Minä muistan kyllä”, vastasi Cefinwe silmät intoa täynnä.

”Suokaa anteeksi herrat”, puuttui Athir varovasti puheeseen. ”Mutta varmaankin yhden Kultaisen Kukan ritarin pitäisi seurata prinssi Cefinwen divisioonaa Rhudauriin. Kuka tietää millaisen tilanteen he siellä kohtaavat”? Cefinwe käänsi katseensa Athiriin. ”En näe miten yksi ritari voisi auttaa mitään”, hän totesi. ”Minä olen siellä ja tiedän itse varsin hyvin miten toimia”. ”Minun täytyy kuitenkin olla sir Athirin kanssa samaa mieltä”, sanoi Candon korottaen hieman ääntään. ”Siksi haluaisin mennä prinssi Cefinwen mukaan. Tunnen Rhudaurin ja sen ihmiset hyvin”. Cefinwe oli hetken hiljaa. Sitten hänen silmissään välähti jotakin ja hän vastasi. ”Todellakin, sir Candon voisi olla tärkeäksi avuksi tuossa oudossa maassa. Niin kauan kuin minulla on komento, olette tervetullut mukaan, arvon ritari”. Candon kumarsi hieman. ”Se on siis päätetty”, sanoi Elemmakil. ”Sir Candon lähtee prinssi Cefinwen mukaan. Haluan myös Maenhirin sinne, sillä kaikki diplomaattinen kyky tullaan tarvitsemaan. ”Luulen että suora toiminta saattaa tepsiä paremmin”, totesi Candon. ”Mutta olkoon niin”!

Neuvonpito päättyi yleiseen yhteisymmärrykseen. Prinssi Eldir ei valittanut itsenäisen tehtävän mentyä Cefinwelle ja kaikki näyttivät tyytyväisiltä. Kaikki paitsi sir Athir. Hän tarttui sir Candonin hihaan teltan ulkopuolella ja pysäytti tämän. ”Kuule, anna minun mennä sinun sijaasi Rhudauriin”, sanoi Athir ääni vakavana. ”Miksi niin”, kysyi Candon yllättyneenä, sillä hän tiesi, ettei Athir pitänyt Cefinwestä. ”En luota häneen”, sanoi Athir tarkoittaen Cefinweä. ”En tiedä miksi, mutta jotakin on tekeillä. Miksi hän muutti mieltään niin äkkiä? Hän aikoo jotakin. Ehkä hän ei vielä itsekään tiedä mitä, mutta haluan pitää häntä silmällä tarkasti”!

Candon oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi. ”Sinuna varoisin ennen kuin sanoisin moisia asioita noldorin kuninkaallisesta prinssistä, sir Athir. Hän saattaa olla turhan ylpeä, mutta mikään ei oikeuta sinua epäilemään mitään sen lisäksi. Moiset sanat eivät ole oikeutettuja”. ”Emmekö puhu luottamuksellisesti kahden kesken”, vastasi Athir. ”Enkä syytä häntä mistään, niin kuin luulet. Mutta luulen että jotakin merkittävää tapahtui juuri tuolla teltassa, niin hänelle kuin koko Eriadorille. Anna minun mennä sijaasi, sir Candon”.

Candon pudisti päätään. ”Ei, Athir Wendir”, hän vastasi kireällä äänellä, aistien äänettömän arvostelun, jonka kohteeksi oli juuri joutunut. ”Minä menen. Muista mitä sanoin aiheettomista syytöksistä”. Athir tiesi ettei voisi jatkaa pyytämistä saamatta itselleen uutta vihamiestä. Nytkin se oli lähellä! ”Hyvä on”, hän myöntyi vastahakoisesti. ”Mutta pidä sinä silmäsi auki ja muista itsekin jotakin. Muista että me lupasimme kauan sitten noviiseina olla pettämättä tovereitamme ikinä. Muista se, sir Candon. Se voi vielä pelastaa sielusi”. Sen sanottuaan Athir käveli tiehensä valmistautumaan tiedusteluretkellä lähtöä sir Dynianin kanssa. Candon tuhahti harmistuneena ja jatkoi matkaansa.

Kauempana prinssi Eldir oli pysähtynyt hetkeksi keskustelemaan esikuntapäälllikkö Achorin kanssa. ”Ette näytä harmistuneelta, vaikka prinssi Cefinwe lähtee itsenäistä tehtävää suorittamaan Rhudauriin”, Achor totesi. ”Minua ei todellakaan harmita, että tiemme eroavat”, vastasi Cefinwe. ”Rakkautta ei juuri tuhlata välillämme. Mutta en olisi edes halunnut Rhudauriin”. ”Miksi niin”, kysyi Achor ihmetellen. ”Prinssi Cefinwe näytti hyvinkin innokkaalta”. ”Se ihmetyttää minua”, sanoi Eldir. ”Mutta todistaa luullakseni vain todeksi mitä hänestä ajattelen. Me olemme kumpikin vasta aloittelijoita komentajina. Minä tajusin sen Annuminasin kentällä selvästi. Minusta tuntuu, että Cefinwe ei tajunnut. Toivon ettei se tule kostautumaan hänelle. Minä pysyn ennemmin Elemmakilin mukana. Olen vasta oppilas. Vaikka olen innokas valmistumaan, tiedän että en ole valmis. Parempi siis pysytellä opettajan lähellä, eikä lähteä kurkottamaan liian korkealle”. Achor naurahti. ”Viisaita sanoja, prinssi Eldir. Todella viisaita. Teidän mielestänne ruhtinas Elemmakil on siis hyvä komentaja? Olen ollut hieman huolissani hänen kyvyistään”. Eldir nyökkäsi. ”Hän on hyvin kokenut ja urhea. Ehkä häneltä lopulta puuttuu se analyyttinen äly joka on Narceksella ja Aränwella, tai se kaikki esteet raivaava ote taisteluun, joka Eltasilta löytyy, mutta siitä huolimatta olen todella iloinen että Elemmakil on mukanamme”!

Samaan aikaan prinssi Cefinwe oli tavannut vanhimmat poikansa ja kertonut heille hyvät uutisensa. ”Mutta isä”, huudahti Alagos. ”Emmekö siis pääsekään mukaan suureen taisteluun Briihin”. Nuorempi pojista kuulosti pettyneeltä. ”Minä sain itsenäisen tehtävän”, totesi Cefinwe kärsivällisesti. Hän tiesi poikansa taisteluinnon. ”Se on paljon tärkeämpää kuin taistelu, jossa saamme ottaa käskyjä vastaan muilta ja lukuisat kuuluisat henkilöt kamppailevat huomiosta kanssamme. Tämä on tilaisuuteni näyttää mihin kykenen omillani”. Alagos katsoi isäänsä epäillen. ”Mutta mehän vain varmistamme sivustaa siellä. Tuskin rhudaurilaiset meitä vastustavat”!

Vanhin poika Angdir katsoi veljeensä. ”Tärkeämpää on, että pääsemme pois Elemmakilin alaisuudesta”, hän totesi. ”Rhudaurissa olemme oman itsemme herroja. Isä on oikeassa. Tämä on loistavaa”! Hän katsoi isäänsä ovelasti, sillä kaikista pojista luultavasti juuri Angdir oli eniten isänsä kaltainen ja ymmärsi tätä. ”Kuka tietää mitä kaukaisilla mailla voi tapahtua”, lisäsi Cefinwe hymyillen. ”Odottamattomia asioita. Uusia ruhtinaita voi nousta, armeijoita muodostua. Kenties suuria asioita voi tapahtua, suurempia kuin Elemmakil voi kuvitellakaan. Luulen, poikani, että meidän hetkemme on tulossa. Aika jolloin Feänorin nimi tulee taas herättämään kunnioitusta. Aika jolloin saamme takaisin muinaisen suuruutemme. Mutta en puhu siitä nyt enempää. En nyt, kun en tiedä mit Rhudaurissa tulee tapahtumaan. Odottamattomia esteitä voi aina ilmaantua”. ”Tarkoitatko sir Candonia”, kysyi Angdir. ”Hänen mukaan tulonsa on harmillinen, mutta tuskin uhka”. ”Minä en ymmärrä yhtään mistä puhutte”, totesi mutkaton Alagos. ”Kyllä se selviää aikanaan”, vastasi prinssi Cefinwe. ”Mutta sinäkään Angdir et näe, että Candonin mukaantulo on hyvä asia. Eikö hän juuri ole kunnianhimoisin ja äkkipikaisin Kultaisen Kukan ritareista? Voiko hän oikealla hetkellä vastustaa kiusausta? Minä olen kysellyt hänestä, ja kaikista elossa olevista vanhemmista ritareista juuri Candon on se, joka aina halusi korkeammalle ja enemmän. Minä luulen, että hän tulee lopulta auttamaan meitä, eikä vastustamaan. Olisin enemmän huolissani jos se toinen ritari, sir Athir, olisi tullut mukaamme. Hän ei ymmärrä suurempia asioita”. ”Minusta hän on mukava”, sanoi Alagos. ”Mutta varmasti olet oikeassa, että häntä ei suuri tulevaisuus kiinnosta”.

Alagos näytti hivenen tyytymättömältä. ”Mitä on mielessäsi, poikani”, kysyi Cefinwe viimein. Sillä huolimatta kaikesta ylpeydestään ja kunnianhimostaan hän todella rakasti poikiaan. Ainakin heistä kolmea! ”Ajattelin vain”, vastasi Alagos, ”että lupasin Cadwaronille tapaavani hänet Briissä. Siksi toivoin meidän menevän sinne muun armeijan mukana. Mutta isä, jos sanot että meidän on parempi mennä Rhudauriin, uskon sinua. Toivon vain, että kaikki veljeni olisivat mukanani”. ”Minäkin haluaisin heidät kaikki mukaani”, vastasi Cefinwe. ”Mutta me tapaamme heidät myöhemmin. Olen varma siitä”. Sen sanottuaan Cefinwe lähti etsimään prikaatinkomentajiaan. Alagos sen sijaan kääntyi katsomaan veljeään. ”Minusta taas jotenkin tuntuu, että emme enää ikinä näe Cadwaronia ja Feänturia”!

Kaksi päivää myöhemmin prinssi Cefinwe divisioonansa kanssa marssi itään kohti Rhudauria. Athir ei ollut paikalla sitä näkemässä, sillä hän oli juuri tiedustelemassa Briin suuntaa väsymättömän sir Dynianin kanssa. Ruhtinas Elemmakil oli kuitenkin paikalla hyvästelemässä intoa uhkuneen Cefinwen. ”Muista prinssi Cefinwe, että me luotamme itäisen sivustan olevan varmistettu”, sanoi ruhtinas jäähyväisiksi. ”Ota asemat Mitheithelin linjalta ja pidä ne, tuli mikä tuli”. Cefinwe nyökkäsi, mutta jotkun näkivät hänen silmissään jotakin pilkallista tuona hetkenä. ”Minä varmistan kyllä sivustasi, Elemmakil”, prinssi vastasi. ”Mutta älä odota minulta liian vähää, sillä suuri kohtaloni ei anna minun odotella, kun voin tehdä suuria asioita”! ”Kun teet mitä sinulta odotetaan, se riittää minulle”, vastasi Elemmakil. ”Ehkä sinulle”, totesi Cefinwe. ”Mutta ei niille jotka näkevät pidemmälle ja syvemmälle. Ole rauhassa, ruhtinas Elemmakil. Minä en epäonnistu tällä retkelläni. En epäonnistu siinä mitä lähden tekemään”. Sir Maenhir seisoi vieressä ja kuuli kaiken sanotun. Se ihmetytti häntä, sillä tuntui kuin Elemmakil ja Cefinwe eivät olisi lopussa puhuneet enää samasta asiasta. Hän mainitsi myöhemmin asiasta Candonille, mutta tämä ei pitänyt sitä tärkeänä!

ERIADORIN ARMEIJA MARSSII

Lämpöinen kesäaurinko paistoi Konnun yllä, kun Eriadorin armeija marssi sen teitä myöten kohti itää. Joukot olivat levittäytyneet pitkäksi kolonnaksi, seuraten innokkaasti Wagranin vetäytyvää armeijaa. Rumpujen rytmikäs pauke kantautui kilometrien päähän kun ne löivät tahtia marssiville jalkamiehille. Jo toisen kerran kuukauden sisällä Eriadorin armeija lähestyi Virranvartta. Taistelun jäljet olivat yhä näkyvissä tien ympäristössä. Muuten näkymä oli autio. Suuri osa taloista oli poltettu eikä asukkaita näkynyt. Hobitit eivät olleet vielä uskaltautuneet palaamaan piilopaikoistaan. Se saattoikin olla viisasta, sillä keväällä Eriadorin armeijan vierailu alueella oli jäänyt hyvin lyhyeksi!

Welden talutti hevostaan tien piennarta myöten antaen jalkaväelle vapaan tien. Takanaan hän näki armeijan päämajan lähestyvän. Esikuntakomppania oli lastattu raskaiden vankkurien kyytiin, mutta osa sen miehistä käveli vankkurien ympärillä. Toinen esikuntakomppania, joka oli saapunut meren yli Narceksen kanssa marssi vankkurien edessä. Welden katseli uteliaana komppanian päällikköä. Hän oli nuori pitkä haltia, jonka ilme oli iloisen huoleton. Welden ei ollut vielä ehtinyt kertaakaan keskustella nuoren haltian kanssa. Hän oli valtiatar Ithilwenin nuorempi poika Damrod, Nessanen veli. Welden saattoi nähdä Nessanen ratsastamassa veljensä vierellä keskustellen tämän kanssa. Sitten ritarin katse kuitenkin kiinnittyi toisaalle.

Ruhtinas Glorfindel ratsasti tien eteläpuolella seurassaan sir Arminas ja ruhtinas Narces. Glorfindelin ja Narceksen liitto oli yhtä tiivis kuin aina ennenkin. Welden ei voinut olla miettimättä mihin tämä jätti Eltaksen. Mutta nyt armeija oli marssilla eikä ollut aikaa ajatella liikoja. Glorfindelin into oli kasvanut päivä päivältä, kuten koko esikunta oli pistänyt merkille. He olivat vihdoinkin takaa-ajossa, ja pari päivää aiemmin oli tullut riemullinen tieto ruhtinas Elemmakilin saamasta suuresta voitosta Annuminasin edustalla. Koko Eriadorin armeija oli uuden innon ja toivon vallassa. Sotilaat paloivat halusta päästä vihollisen kimppuun.

Welden huomasi Derufinin kävelevän tietä myöten taaksepäin ja tervehti tätä. Derufin kohotti katseensa tien pinnasta ystäväänsä. ”Ah, sir Welden ja hänen kuuluisa hevosensa. Miksi hieman allapäin, jos en näe väärin”? Welden kohautti olkapäitään. ”Olisin vain halunnut puhua Athirin kanssa, mutta hän oli jo ehtinyt lähteä kun palasin takaisin armeijan luokse”. Derufin taputti häntä olkapäälle. ”Älä siitä huolehdi, tapaatte kyllä uudelleen Briissä”. ”En minä siksi ole huolissani”, totesi Welden. ”Olisin vain halunnut puhua hänen kanssaan. On asioita, joita täytyy pohtia ja pohdin mielelläni Athirin kanssa. Minulla on tapana monimutkaistaa asioita liikaa, kun taas Athir kykenee pitämään ne yksinkertaisina ja siksi usein pystyy osoittamaan minulle mitä en huomaa itse”. ”Ymmärrän”, vastasi Derufin. ”Mutta se saa nyt odottaa, mitä tahansa onkin mielessäsi. Meidän on pidettävä armeija hyvässä järjestyksessä, jottei vihollinen pääse karkuun”. Welden mietti hetken. ”Mitä mieltä olet Narceksesta”, hän kysyi sitten. Derufin vilkaisi suuntaan jossa näki Glorfindelin ja Narceksen keskustelemassa. ”Narces on sotilaallinen nero”, vanhempi ritari sanoi. ”Mutta sinä tiedät sen itsekin, joten et tarkoittanut sitä. Minkälainen hän on siis henkilönä. Älä ajattele, Welden, että Narces olisi tyly ja ylpeä, vaikka hän ei puhu vapaasti alaisilleen tai naura näiden kanssa. Hän pysyttelee yksikseen eikä saa helposti ystäviä, mutta ei siksi että pitäisi itseään parempana, vaan koska hän vain on sellainen. Älä siis ajattele pahaa hänestä, vaikka hän ei ole kuten Eltas, jolta riittää aina ystävällinen sana kaikille. Älä pidä heitä kilpailijoina vaan toisiaan täydentävinä”. Welden naurahti. Derufin oli ehkä vakavamielinen, mutta hänellä oli silti ihmeellinen tapa selittää kaikki muille parhaiten päin. ”Kiitos Derufin”, hän sanoi. ”Luulen, että olet oikeassa. Toivon vain että myös Eltas tietää saman mitä sinä sanoit”!

Iltapäivällä armeijan päämaja marssi ohi Virranvarren. Osa kylän taloista oli poltettu, mutta monet olivat yhä pystyssä. Welden nousi vihdoin hevosenta Tukin selkään ja ratsasti päämajan luokse. Vankkurit olivat pysähtyneet ja päämaja oli tauolla valmistautuen marssimaan vielä hieman lisää, ennen kuin pysähtyisi yöksi. Welden näki Damrodin antamassa ohjeita päämajakomppanioiden päälliköille ja sir Derufinille. ”Suo anteeksi Damrod”, hän keskeytti tämän. ”Mutta saanko varastaa nuoren Singollon sinulta hetkiseksi”. Damrod kohotti katseensa Weldeniin. ”Mitä sinulla on mielessäsi”, hän kysyi leppoisasti. ”Haluaisin vain näyttää hänelle jotakin”, totesi Welden. ”Tulemme takaisin illaksi”! Damrod nyökkäsi. ”Hyvä on, mutta älä vie häntä mihinkään vaaraan. Tarvitsen teitä kumpaakin vielä”. Welden heilautti kättään iloisesti ja käänsi hevosensa. Hän näki Singollon kauempana keskustelemassa veljensä Ecthelionin ja sir Gwardurin kanssa.

”Tervehdys nuoret soturit”, Welden tervehti heitä iloisesti. ”Napatkaa hevosenne, ja seuratkaa minua. Haluan näyttää teille jotakin”. ”Minä olen palveluksessa”, totesi Singollo pettyneellä äänellä, mutta Welden naurahti. ”Minä pyysin jo luvan aliruhtinas Damrodilta. Niin että alkakaa tulla”. Iloisina kolmikko haki hevosensa ja liittyi Weldenin seuraan. He ratsastivat läpi Virranvarren kylän ja jättivät pian taakseen marssikolonnan metelin ja ruuhkan. ”Ah, loistavaa päästä välillä hengittämään”, totesi Gwardur iloisesti. ”Älkää käsittäkö väärin. Viihdyn kyllä armeijan mukana ja kaikki se kiihko ja jännitys vie helposti mukanaan, mutta toisinaan on silti vapauttavaa päästä keskelle hiljaisuutta”. ”Arvelinkin, että ajattelisit niin”, vastasi Welden.

He ratsastivat kepeästi jutellen Virran vartta pohjoiseen. Singollo ja Ecthelion ratsastivat välillä kilpaa, kunnes Weldenin huuto pysäytti heidät. ”Älkää menkö liian kauaksi”, hän totesi. ”En usko vihollisen jättäneen partioita alueelle, mutta koskaan ei voi tietää varmasti. Hiljaisuus voi toisinaan olla petollista ja armeijan marssirivistöjen meteli turvallista”. Weldenin äänesävy oli kuitenkin ystävällinen. Hän muisti millainen oli itse ollut niinä päivinä kun Eriadorin armeija oli leiriytynyt Dagorladilla ja eregionin Welden oli ollut nuori soturi armeijan riveissä. Silloin olivat Ecthelwion, Derufin ja Dillian pitäneet hänestä huolta. Welden tunsi nyt samanlaista vastuuta nuorista ystävistään. ”Mikä paikka tämä on”, kysyi Ecthelion katsellen ympärilleen. He olivat juuri saaneet näkyviinsä pienen lammen ja hieman ylävirtaan siitä oli vastarakennettu mylly. Myllyn ympärillä oli siisti hobittien kylä, mutta nyt se oli autio ja hiljainen. Taloja ei oltu poltettu, mutta joku oli särkenyt myllyn rattaat.

”Tämä on Hobittila”, vastasi Welden. ”Jos Järinmöyremä on Konnun pääkaupunki on tämä paikka sen sielu. Olen iloinen ettei sitä ole poltettu”. ”Todella kaunis kylä”, sanoi Singollo ihmeissään. ”Tämänkö halusit meille näyttää”? Welden pudisti päätään. ”En! Seuratkaa minua”. Hän ylitti siltaa myöten Virran ja ratsasti muiden seuraamana myllyn ohi ylös mäen rinnettä. Muut näkivät nyt yläpuolellaan kohoavan kukkulan, joka oli korkein paikka koko alueella. Weldenin johdolla he ratsastivat kukkulan laelle ja jalkautuivat. ”Tuntuu kuin täältä voisi nähdä koko Konnun”, totesi Gwardur. ”Ehkä täältä voikin”, vastasi Welden. ”Katsokaa etelään. Kuinka pitkä onkaan armeijan marssirivistö”. Eriadorin armeijan erottui todellakin pitkänä harmaana vanana vihreiden niittyjen keskellä. ”Näettekö mustan pilven taivaanrannassa”, totesi Welden osoittaen itään. ”Siellä on Wagran armeijoineen. Hänellä ei ole kovinkaan pitkää etumatkaa”. ”Mutta ehtii kuitenkin Rankkivuon sillalle turvallisesti ennen meitä”, huomautti Gwardur katsellen samaan suuntaan. ”Niin, mutta se kai on tarkoituskin”, vastasi Welden. ”Emme halua taistella ennen kuin Briissä. Juoskoon siis sinne niin lujaa kuin ehtii, kunhan ei pääse meiltä karkuun kokonaan”!

”Täällä on todella kaunista”, sanoi Singollo katsellen ympärilleen. Joka suunnalla heidän ympärillään ja alapuolellaan levisivät Konnun loputtomat vihreät niityt. ”Niin vihreää. Täällä voisi unohtaa koko sodan täydellisesti, niin rauhallinen paikka tämä on”! ”Sota ei pysty tuhoamaan Konnun kauneutta”, vastasi Welden. ”Hobittien rakkaus kaikkea vihreää kohtaan eläisi täällä pitkään, vaikka he olisivatkin poissa. Pystyn tuntemaan sen selvästi ympärilläni. Se tunne on äärimmäisen rauhoittava”. Gwardur nyökkäsi. ”Minäkin tunnen sen. Ihmeellistä väkeä nämä hobitit. Toivon että olisin yrittänyt tutustua heihin paremmin”. Ecthelion nyökkäili hiljaa. ”Taidan ymmärtää miksi halusit tuoda meidät tänne”, hän sanoi Weldenille. ”Juuri tämän puolesta me taistelemme, eikö niin. Jotta maailma voisi pysyä vihreänä, kauniina ja vapaana”. Welden nyökkäsi. ”Totta! Ja kaiken metelin, kiihkon ja kurjuuden keskellä on hyvä tulla hetkeksi tänne, katsoa ympärilleen ja todeta että kaikki tämä on yhä olemassa. Mutta tulkaa, meidän on aika lähteä palaamaan takaisin”.

He ratsastivat alas mäen rinnettä, mutta pian Welden poikkesi tieltä ja lähestyi yhtä hobittien koloista, jotka oli kaivettu kukkulan rinteeseen. Hän pysähtyi kolon pyöreän vihreän oven eteen ja katseli sitä ääneti. ”Miksi pysähdyimme tähän”, kysyi Singollo ymmällään. ”Muistatko Gwardur, kun kolmannen ajan lopulla Imladrisissa asui vanha hobitti nimeltä Bilbo”? Gwardur naurahti. ”Muistan hänet hyvin. Kaikki pitivät vanhasta Bilbosta”. Welden nyökkäsi. ”Minä pidin hänestä luultavasti enemmän kuin muut. Monina kauniina iltoina istuimme parvekkeellani puhuen maailmasta. Hän halusi aina kertoa Konnusta, jota rakasti yli kaiken. Eniten hän rakasti koloaan täällä. Sen nimi oli Repunpää”! ”Onko tämä Repunpää”, kysyi Gwardur ihmeissään. ”Paikka jossa Gandalf niin usein kävi? Mistä sinä tiedät sen”? ”Katselimme usein Konnun karttoja”, vastasi Welden. ”Vanha Bilbo näytti minulle missä hänen kolonsa on ja miltä se näyttää. Halusin aina tulla tänne vain nähdäkseni sen mistä niin usein puhuimme. Mutta aina minulla on ollut liian kiire. Mutta tänään nähdessäni tämän kukkulan tiesin, että minun on tultava katsomaan onko Repunpää vielä olemassa. Sillä en ehkä saa enää ikinä toista tilaisuutta”. ”Onko Repunpää voinut säilyä näin kauan”, ihmetteli Ecthelion. Welden kohautti olkapäitään. ”En tiedä onko tämä enää sama kolo. Mutta paikka on täsmälleen sama ja kuvaus sopii hyvin. Sanotaan, että Konnussa mikään ei ikinä muutu. Ehkä niin on todellakin”. ”Jokin on kuitenkin muuttunut”, totesi Singollo. ”Wagranin armeijat pitivät siitä huolen”. ”Ehkä ei pysyvästi”, vastasi Welden. ”Ehkä kaikki palaa taas ennalleen kun ajamme vihollisen pois ja hobitit palaavat. Ehkä Kontu on vihreä ikuisesti ja Repunpäässä asuu Reppuleita, jotka ovat äärimmäisen kunnianarvoisia eivätkä ikinä joudu seikkailuihin”.

”Mutta jotta niin voisi olla on meidän lyötävä vihollinen Briissä”, sanoi Gwardur. ”Ja kuka tietää mitä siellä tulee tapahtumaan”. Singollo kääntyi katsomaan Weldeniin. ”Voimmeko me voittaa, Welden”? Salohaltia pudisti päätään. ”En voi vastata siihen. Minä en näe tulevaisuutta. En usko että kukaan näkee. Ei edes Glorfindel tai Cirdan. He voivat nähdä jotakin, joskus. Mutta miten käy Briissä? Sitä ei päätä mikään kohtalo, jonka joku voisi ennustaa. Sen päättävät meidän miekkamme ja keihäämme. Tulkaa siis, ystäväni. Meidän on aika palata, sillä sota ja sen kauhut odottavat meitä. Mutta näyttää tulevaisuus kuinka pahalta vain, tänään olen onnellinen”. Niin he käänsivät hevosensa ja lähtivät palaamaan kohti Virranvartta. Repunpää ja kukkula jäivät taakse!

ERESSEÄN JOUKKOJEN TAISTELUKASTE - SAMMAKKOSUONKYLÄ

Welden tovereineen oli ehti juuri Virranvarren keskusaukiolle, kun aliruhtinas Eltas pysäytti heidät. ”Welden, missä sinä olet ollut”, Eltas kysyi hivenen ärtyneellä äänellä. ”Näytin vain nuorille tovereilleni paikkoja, herra aliruhtinas”, ritari vastasi. Hänen sävynsä kertoi, että se ei oikeastaan kuulunut kysyjälle. Weldenillä oli äkkiä aavistus, että hauska päivä oli ohi! ”Onko jotakin tapahtunut”, hän lisäsi. ”Ei”, vastasi Eltas. ”Ei vielä. Mutta kuormasto on juuttunut pahasti kylän länsipuolelle, enkä oikein tiedä miksi. Mene sinne ja selvitä se sekasorto niin pian kuin mahdollista”. Welden näki äkillisen huolen Eltasin kasvoilla ja nyökkäsi. Hän käänsi hevosensa ja lähti kohti kylän reunaa.

Eltas katsoi hetken hänen jälkeensä ja lähti sitten jatkamaan matkaansa. Hänellä oli kiire löytää Glorfindel. Eltas ratsasti nopeasti kylän itäpuolelle ja näki Lindonin viirin liehuvan niityllä muutama kilometri kylän itäpuolella. Siellä missä oli viiri oli myös Lindonin ruhtinas, tiesi Eltas. Hän ratsasti nopeasti kohti viiriä ja saapui pian sen luokse. Glorfindel istui valkoisen hevosensa selässä ja tähysti kohti itää. Narces oli oman hevosensa satulassa hänen vasemmalla puolellaan ja Ceredigionin Arminas oikealla. Joitakin Joitakin Puun Huoneen talonväen komppanian ritareita komentajansa sir Almakilin komennossa suojasi kolmikkoa. Almakilin käsi putosi miekan kahvalle hänen kuullessaan lähestyvän ratsun kavioiden kopinan, mutta sitten hän tunnisti aliruhtinas Eltasin ja tervehti ystävällisesti. Eltas pysäytti hevosensa Glorfindelin eteen.

”Tervehdys, aliruhtinas Eltas”, tervehti Glorfindel. ”Oletteko tarkastamassa tilannetta”, kysyi Eltas katsoen Glorfindeliin. Lindonin ruhtinas nyökkäsi. ”Vihollinen on jo kadonnut taivaanrannan taakse”, hän totesi. ”Meidän pitää olla varovaisia, etteivät he pääse liiaksi edelle”. Narces näytti olevan samaa mieltä. ”Kärkemme näyttää kohta saapuvan Sammakkosuonkylään”, totesi sir Arminas. Hänen ylpeät silmänsä kääntyivät Glorfindeliin. ”Prinssi Mandrandir divisioona ”Doriathinsa” kanssa on nyt kärjessä”, hän lisäsi. ”Hän ei päästä vihollista kasvattamaan etumatkaa”. ”Oma divisioonamme on marssijärjestyksessä toisena”, totesi Narces ääni ylpeänä. Eltas kääntyi katsomaan siihen suuntaan ja saattoi yhdellä silmäyksellä nähdä tilanteen edessä. Se oli juuri sellainen kuin hän tiesikin sen olevan. Jos Narceksen suurin etu oli hänen terävä älynsä ja ääretön kykynsä suunnitella asioita, oli Eltas parhaimmillaan kun asiat tapahtuivat nopeasti ilman suunnitelmaa. Eltas itse oli hyvin tietoinen tästä asiasta.

”Minä haluaisin keskeyttää marssin hetkeksi”, totesi Eltas. ”Odotetaan että saamme kolonnan taas kasaan. Se on venynyt vaarallisesti. Divisioonat ovat venyneet, ja niiden välit ovat kasvaneet. Meidän täytyy pitää tauko organisoidaksemme kaiken uudelleen”. Sekä Glorfindel että Narces katsoivat ällistyneinä Eltasiin. ”Tauko”, toisti Glorfindel. ”Emme me voi pysähtyä nyt. Wagran marssii poispäin meistä niin lujaa kuin pystyy”. Narces pudisti päätään. ”Herrani Eltas, teidän jos kenen pitäisi tietää, miten tärkeää on nyt pitää kiirettä! Jos päästämme kreivi Wagranin liian kauaksi, hän saattaa ehtiä Elemmakilin kimppuun ilman että me ehdimme avuksi. Meidän on pysyttävä jatkuvasti iskuetäisyydellä. Luulisi teidän tajuavan tämän”. Eltas käänsi katseensa Narcekseen ja hänen silmänsä välähtivät, mutta sitten hän oli taas rauhallinen. ”Ottaen huomioon että minä itse lähetin Elemmakilin sinne, minä jos kuka olen hänen joukoistaan huolissani”, vastasi Eltas. ”Mutta on muitakin asioita, jotka tulee ottaa huomioon”. Narces pudisti päätään, mutta Glorfindel katsoi Eltasiin. ”Mitä nämä asiat ovat, Eltas”?

Eltas vilkaisi eteenpäin. Hän näki prinssi Mandrandirin divisioonan pitkänä kolonnana jahtaamassa vihollista. Kunnianhimoinen prinssi oli innoissaan tehtävästään eikä säästänyt joukkojensa voimia. Toisena muodostelmassa oli divisioona ”Dilwe” ruhtinas Aranwionin komennossa. Nuori Glorfion oli divisioonan varakomentaja. Se oli raskasaseinen divisioona, valmiina tukemaan kevyttä Doriathin divisioonaa. Tämän vuoksi divisioona ei ollut pysynyt mukana Mandrandirin kovassa marssitahdissa. Eltas näki divisioonan nyt marssivan kuumeisesti saadakseen aukon suljetuksi. Kokenut Aranwion oli myös herännyt tilanteeseen ja pyrki korjaamaan sen. Mutta seuraavan divisioona oli jäämässä hänestä pahasti jälkeen. Pikamarssi oli hajoittamassa armeijan kokoonpanoa. Eltas pystyi lähes tuntemaan sen tapahtuvan. Mutta hän oli tilanteen tasalla!

”Herra”, hän aloitti. ”Kuten jo sanoin, marssirivistömme on venynyt ja kaikki divisioonat eivät ole oikeilla paikoillaan. Lisäksi koko kuormasto on juuri juuttunut Virranvarren taakse ja jumittanut kaikki takanaan marssivat divisioonat. Me todellakin tarvitsemme tauon, jotta saamme asiat järjestykseen”. ”En näe mitään syytä siihen”, vastasi Narces ennen kuin Glorfindel ehti sanoa mitään. ”Wagran marssii täysiä kohti Briitä peläten huoltotukikohtansa ja yhteyksiensä puolesta. Meidän pitää pysyä perässä, kuten jo sanoin”. Eltas pudisti päätään. ”Ettekö te näe, herrani Narces, että me olemme joutumassa vaarallisesti hajallemme. Me teimme sen viholliselle täällä Virranvarressa keväällä. Iskimme heidän kärkensä pois pelistä, kun se joutui liian eteen. Minä varoitan teitä aliarvioimasta kreivi Wagrania. Hän on kokenut komentaja. Me olemme juuri nyt alttiina samanlaiselle iskulle, minkä itse teimme viime kuussa. Meidän täytyy pysäyttää marssi hetkeksi, että saamme vaaran poistettua”.

Glorfindel vilkaisi Narcekseen ja Arminakseen. ”Sir Arminas, mitä sinä tuumit”, hän kysyi. ”Meidän pitää ehtiä vihollisen kannoilla Baranduinin sillalle”, hän totesi. ”Muuten he ehtivät linnoittautua sinne. Emme voi keskeyttää marssia. Kenties aliruhtinas Eltas vaistoaa uhan, mutta emme saa sen antaa pysäyttää itseämme. Varautukaamme parhaamme mukaan, mutta meidän on jatkettava”. ”Mutta ei vihollinen aio puolustautua Baranduinilla”, huudahti Eltas. ”Ei voimalla. Kuunnelkaa minua, herrani Glorfindel. Meillä ei ole varaa menettää miehiä! Meillä ei ole varaa tähän riskiin. Minä tunnen uhan muodostuvan. Tunnen joukkojen olevan väärissä paikoissa. Ettekö te kuuntele minua”? Glorfindel vilkaisi Narcekseen, joka pudisti päätään. ”Ei”, sanoi Lindonin ruhtinas viimein. ”Me emme pysähdy. Yritä järjestää joukot parhaan kykysi mukaan pysäyttämättä marssia. Minä luotan sinuun täysin, aliruhtinas Eltas”. Glorfindel tervehti ja lähti palaamaan kohti päämajaa. Narces vilkaisi Eltasiin, pudisti päätään ja seurasi ruhtinasta. Eltas tuijotti hänen peräänsä yrittäen pysyä rauhallisena.

”Odottakaa, sir Arminas”, hän huudahti nähdessään tämän aikovan poistua. ”Kärkemme on alttiina iskulle. Vihollisen pääarmeija marssii kohti Briitä, mutta mikä estää heitä jättämästä joukkoja taakseen etsimään tilaisuutta iskeä? Kenties minun neuvojani ei kuunnella, mutta meidän on silti tehtävä parhaamme. Ottakaa 1.Eresseän Kaartin pataljoona ja Lindonin Ruhtinaan ratsuväkipataljoona komentoonne ja siirtykää heti kärjen tueksi. Ota komento siellä, jos jotakin tapahtuu. Emme voi tehdä enempää nyt, mutta pidä silmäsi auki. Minä yritän saada marssikolonnamme taas järjestykseen”. Arminas katsoi Eltasiin. ”Älä ole loukkaantunut, Eltas”, hän sanoi. ”Aina eivät viisaimmatkaan neuvot saa muilta vastakaikua. Mutta se ei ole mitään henkilökohtaista. Pidä siis ajatuksesi kirkkaina äläkä anna niiden katkeroitua. Me tarvitsemme sinua”. Sen sanottuaan Arminas tervehti ja lähti hakemaan kahta ratsuväkipataljoonaa, joiden komennon hän oli juuri saanut. Eltas katseli hetken ritarin perään ja tunsi katkeruuden kuitenkin nousevan. Mutta hän työnsi sen syrjään ja lähti järjestelemään kolonniaan.

Nuori prinssi Calafinwe istui hevosensa selässä katsellen taakseen. Hänen komentamansa 1.Eresseän Kaartin ratsuväkipataljoona ratsasti hänen perässään täydellisessä järjestyksessä. Calafinwe tunsi ylpeyden täyttävän sydämensä, kun hän näki oman pataljoonansa valkopunaisissa univormuissaan pitkät keihäät käsissään. Kuka olisi vielä vuosi sitten uskonut, että Calafinwe tulisi komentamaan sodassa koko Eressäen eliittisotureista koottua yksikköä. He olivat parhaista parhaita ja Calafinwe malttoi tuskin odottaa, että hän pääsisi osoittamaan mihin Eresseän kaarti pystyi. Hetkeksi Calafinwen ajatukset kääntyivät hänen perheeseensä. Hän kaipasi vanhempia veljiään, jotka olivat lähteneet Elemmakilin joukkojen mukana kohti Annuminasia. Mutta he kohtaisivat pian Briissä ja juhlisivat siellä yhdessä voittoa! Calafinwe kaipasi myös isäänsä, mutta oli valmis myöntämään, ettei aivan niin paljoa kuin veljiään. Cefinwe oli aina ollut häneen tyytymätön ja heidän välinsä eivät olleet sydämelliset. Nuori prinssi sai kuitenkin paljon lohtua nuoremmasta veljestään Feänturista, joka oli jäänyt hänen kanssaan Eriadorin armeijan luokse.

Calafinwen jännitys oli noussut päivä päivältä heidän marssiessaan itään Wagranin armeijoiden perässä. Jännitystä lisäsi tieto, että hänen isänsä ja veljensä olivat parhaillaan pienemmän armeijan mukana, joka juuri operoi itsenäisesti vihollisen selustassa. Taistelun hetki lähestyi päivä päivältä ja minuutti minuutilta. Calafinwen mielessä ei ollut epäilyksen häivääkään siitä, etteikö hän selviäisi erinomaisesti omasta osuudestaan taistelussa. Mutta muut yksiköt eivät välttämättä olleet hänen pataljoonansa luokkaa! ”Herra komentaja, armeijan adjutantti lähestyy”, totesi hänen varakomentajansa osoittaen oikealle. Calafinwe kääntyi katsomaan ja näki sir Arminasin lähestyvän täyttä laukkaa. Toinen ratsastaja oli hänen kanssaan. Calafinwe tunnisti nuorekkaan haltian. Mies oli Wedemir Noldorin, itsensä Välwen pojanpojan Salmarindilin poika. Wedemir komensi Lindonin ruhtinaan ratsuväkipataljoonaa, jonka rauhalliset kaiken kokeneet veteraanit muodostivat monien mielestä koko armeijan parhaan yksikön.

Calafinwe jäi rauhallisena odottamaan tulijoita. Hän loi ystävällisen katseensa heihin. Arminas oli legenda armeijan keskuudessa. Calafinwe tiesi hänen olleen aikoinaan Pyhän Piirin ensimmäinen ritari ja itsensä Ereinion Gil-Galadin adjutantti. Nuoren prinssin isä saattoi ihannoida yli kaiken Feänoria ja hänen poikiaan, mutta Calafinwe oli aina pitänyt enemmän tarinoista Ereinionista ja Lindonista. Hänelle unelmien täyttymys ei ollut jossakin kaukaisuudessa, jossa hänen sukunsa saisi muinaisen suuruutensa takaisin. Hänelle unelmien täyttymys oli olla täällä Lindonin legendojen kanssa. Ja yksi niistä legendoista pysäytti juuri hevosensa Calafinwen eteen. Sir Arminas oli pukeutunut Pyhän Piirin ritarien kirkkaanpunaiseen kaapuun, jonka alla oli harmaa kevyt haarniska. Arminasin silmät olivat kirkkaan siniset ja hiukset puolipitkät. Hän oli yhtä pitkä kuin Calafinwe, mutta huomattavasti voimakkaamman näköinen. Eniten nuoreen prinssiin teki kuitenkin vaikutuksen sisäinen voima, joka Arminasista tuntui nousevan. Näiden kahden rinnalla Wedemir Noldorin näytti pieneltä ja mitättömältä. Mutta Calafinwe ei voinut olla huomaamatta, että Wedemirissä oli myös jotakin loistavaa. Hänen katseensa oli innokas ja ystävällinen. Wedemirin silmissä tarkkasilmäinen katsoja saattoi havaita terävän älyn ja urheuden. ”Herrani Arminas”, tervehti Calafinwe kohteliaasti. ”Komentaja Wedemir”, hän nyökkäsi sitten ystävällisesti toiselle ratsastajalle. ”Cadwaron”, tervehti Arminas käyttäen Calafinwen kutsumanimeä. ”Ota pataljoonasi ja seuraa minua. Minulla on käsky siirtyä sinun ja Wedemirin pataljoonien kanssa heti kärjen tueksi”. Calafinwe kiinnostui heti tilanteesta. ”Onko jotakin tekeillä”, hän kysyi innokkaasti. Arminas näki innokkaan ilmeen prinssin kasvoilla. ”Älä innostu liikaa, Cadwaron”, hän totesi. ”Tämä on vain varmuustoimenpide, siltä varalta että jotakin tapahtuisi. Aliruhtinas Eltas epäilee, että vihollinen saattaa yrittää lyödä kärkemme pois pelistä. Mutta siitä ei ole mitään muita todisteita, kuin hänen epäilyksensä”.

Calafinwe tunsi suuttumuksen nousevan mielessään. ”Ratsastammeko me siis kauhealla kiirellä eteen ilman pätevää syytä”, hän huudahti. ”Pataljoonani on jo ennestään väsynyt. Olemme marssineet päiväkausia ja nyt joudumme tekemään hukkareissun. En pidä tästä, en sitten yhtään”. Into Calafinwen silmistä sammui. ”Käsky on käsky”, totesi Arminas. ”Kokoa pataljoonasi, prinssi Cadwaron”. Sitten Arminas katsoi suoraan Calafinweä silmiin. ”Ehkä Eru on meille suopea ja kärkidivisioona joutuu sittenkin hyökkäyksen kohteeksi”, hän lisäsi äänellä jonka Calafinwe tunnisti ivalliseksi. Mutta Wedemir puuttui nyt ensikertaa puheeseen. ”Prinssi Calafinwe, teinä en sivuuttaisi liian nopeasti aliruhtinas Eltasin mielipidettä. Minä olen toiminut hänen alaisenaan viime syksystä asti ja kerta toisensa jälkeen on Eltas osoittanut olevansa oikeassa, kun hänen tilannekäsityksensä on kertonut hänelle, että jotakin tulee tapahtumaan. Älkää siis lähettäkö pataljoonaanne hukkareissulle, vaan valmistakaa heidät taisteluun”. Calafinwe nyökkäsi. ”Kuulen sanasi, Wedemir Noldorin. Pidän huolen, että mieheni ovat valmiina”!

Arminas otti kaksi ratsuväen pataljoonaa komentoonsa ja he lähtivät ravia kohti armeijan marssikolonnan kärkeä. Pataljoonat ratsastivat rinnakkain, Arminas komentajien kanssa niiden edessä keskellä. Hän johti pataljoonat pois tieltä, joka oli täynnä marssivia yksiköitä. He ratsastivat eteenpäin tien eteläpuolisia niittyjä myöten, kohti Sammakkosuonkylää. Kylän matalat talot näkyivät edessä ja he lähestyivät niitä nopeasti. Calafinwe saattoi nähdä kärjessä ratsastavan ratsuväkipataljoonan edenneen jo läpi kylän talojen. Etummainen jalkaväkipataljoona tunkeutui parhaillaan kylään ja jatkoi pysähtymässä sen läpi. Prinssi saattoi nähdä pataljoonan viirin selvästi. Se oli Sindarin erillinen tiedustelupataljoona. Muu divisioona seurasi perässä. ”Mandrandir ajaa joukkojaan vauhdilla eteenpäin”, totesi Calafinwe ihaillen. ”Hän ei päästä vihollista liian kauaksi”. Mutta sir Arminas kurtisti kulmiaan. Sitten hän kirosi ääneen. ”Herra, mikä hätänä”, kysyi Calafinwe. ”Lähempää näkee tilanteen paremmin”, totesi Arminas. ”Eltas oli sittenkin oikeassa ja me muut väärässä. Miten hän saattoikin olla oikeassa, vaikkei voinut nähdä sen paremmin kuin me muutkaan”? ”Mitä tarkoitatte”, kysyi Calafinwe, joka mietti tummaa lyhyttä Mandrandiria kiivaassa takaa-ajossa. ”Mandrandir on aivan liian hajallaan”, totesi Arminas. ”Lisäksi divisioona ”Dilwe” on jäänyt hänestä liiaksi jälkeen. Divisioonat eivät ole tukietäisyydellä toisistaan. Tämä näyttää vaaralliselta”! ”Ehdotan että kiiruhdamme”, totesi Wedemir näyttäen huolestuneelta. ”Juuri niin”, huudahti Arminas. ”Meidän pitää päästä tuonne nyt heti. Minä määrään Mandrandirin pysähtymään, aivan niin kuin Eltas ehdotti. Se on ainoa vaihtoehto”. ”Mutta eikö hänellä ole Glorfindelilta ja Narcekselta käsky jatkaa eteenpäin antamatta minkään pysäyttää itseään”, kysyi Calafinwe, joka oli ollut käskynjaossa paikalla, kun Mandrandir oli saanut ohjeensa. ”Sillä ei ole nyt merkitystä”, totesi Arminas. ”Minä sain kärjen komentooni ja minun on käytettävä parasta harkintaani. Minä kumoan sen käskyn. Seuratkaa”! Hän kiihdytti hevosensa vauhtia ja kummatkin pataljoonat seurasivat.

He eivät kuitenkaan ehtineet ajoissa. Mandrandirin divisioona marssi parhaillaan Sammakkosuonkylän läpi. Arminas seuraajineen oli jo niin lähellä, että Calafinwe saattoi nähdä yksinäisen harmaakaapuisen hahmon ratsun selässä yrittämässä saada Doriathin divisioonaa takaisin muodostelmaan. Mutta etenkin viimeinen prikaati oli liian kaukana, eikä kyennyt harmaakaapuisen yrityksistä huolimatta sulkemaan aukkoa marssikolonnassa. ”Tuolla on Annael”, totesi Calafinwe, tuntien sindarin aliruhtinaan jotenkuten. Hahmosta ei voinut erehtyä. Kokenut komentaja tiesi asioiden olevan pielessä. Myös ruhtinas Aranwion tiesi sen ja marssitti divisioonaansa vauhdilla Mandrandirin perään. Mutta kevytdivisioona on kevytdivisioona ja raskas on raskas. Luonnonlait sanoivat, ettei Aranwion saattanut saada kiinni kärkidivisioonaa, ellei tämä jäisi odottamaan. Sitten se tapahtui. Äkkiä ilmestyi vihollisen jalkaväkeä näkyviin etelästä, jossa ne olivat piileksineet metsän suojissa. Jalkaväki marssi aukealle, järjestäytyi ja lähti sitten hyökkäämään. Niitä oli nopeasti arvioiden kaksi divisioonaa ja lisäksi ratsuväkeä saattoi nähdä liikehtimässä kohti jalkaväen vasenta sivustaa.

”Vihollinen edessä”, huusi joku. ”Laukkaammeko”, huudahti Calafinwe katsoen Arminasiin. ”Ei, jatketaan ravia”, vastasi tämä hetken mietittyään. Calafinwe tunsi jännityksen ottavan itsessään vallan. Hän halusi kannustaa hevostaan ja johtaa pataljoonansa hyökkäykseen, mutta Arminasin rauhallinen hahmo pakotti hänen jäämään paikoilleen. Hän näki miten tilanne edessä kehittyi nopeasti. Vihollinen oli saavuttanut täydellisen yllätyksen ja Mandrandir oli pulassa. Hän alkoi kääntää divisioonaansa ja muodostaa puolustuslinjaa, mutta se vei aikaa eikä hänelle jäänyt mahdollisuutta suorittaa vastamarssia takaisin kohti länttä. Vihollisen divisioona iski Mandrandirin kahden prikaatin kimppuun. Nämä pitivät puolensa mutta joutuivat hitaasti vetäytymään. Calafinwe saattoi heti nähdä, että prikaatit olivat vaarassa tulla työnnetyksi Virtaa vasten. Se olisi johtanut niiden tuhoon. Samaan aikaan aliruhtinas Annael otti komentoonsa divisioonan 1.prikaatin, joka oli raskasaseinen. Prikaati oli yhä Sammakkosuonkylässä ja asettui puolustamaan sitä. Vihollisen toinen divisioona hyökkäsi suoraan prikaatin kimppuun, mutta tämä piti puolensa kiivaassa lähitaistelussa. ”Viesti Aranwionille”, huusi Arminas. ”Hänen pitää heti hyökätä Annaelia ahdistavan vihollisen sivustaan ja ajaa se kentältä pois”. Lähetti poistui kiireesti viemään viestiä. ”Ne yllättivät kärkemme täydellisesti”, totesi Calafinwe ällistyneenä. ”Mandrandir on pahassa pulassa”. ”Jos hän vain pitää puolensa vielä vähän aikaa”, sanoi Arminas, ”niin saamme hänet kyllä ehjänä pois tuosta tilanteesta. Sammakkosuonkylää puolustava prikaati on nyt kaiken avain. Kunpa he vain kestäisivät”. ”He näyttävät pärjäävän hyvin”, totesi Wedemir katsellen ihaillen raskaan prikaaatin taistelua.

Vihollinen oli nyt saanut taistelukosketuksen pitkin linjaa ja Mandrandirin divisioona puolustautui raivokkaasti. Hyökkääjä oli kuitenkin selvästi enemmän epäjärjestyksessä kuin puolustajat. ”Sehän on selvä”, kommentoi Arminas. ”Kreivi Wagran ei uhraisi parhaita joukkojaan, vaan toisarvoisia divisioonia”. Samassa heivät saavutti lähetti divisioona ”Dilwen” luota. ”Herra, ruhtinas Aranwion ilmoittaa iskevänsä heti vihollisen jalkaväen sivustaan, mutta huomauttaa sen jättävän hänen kuormastonsa suojattomaksi vihollisen ratsuväen iskulle”. Arminas nyökkäsi. ”Kerro herrallesi, että olen tietoinen tästä ja tilanne on hallinnassa”. Lähetti tervehti ja poistui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Calafinwe ei ollut yhtään varma, että tilanne oli hallinnassa.

Heidän silmiensä edessä divisioona ”Dilwe” levittäytyi ja lähti etenemään käyntiä. Sitten Aranwionin merkistä miehet kohottivat ilmoille hurjan huudon ja lähtivät rynnäkköön kohti Sammakkosuonkylää. Sitä rynnäkköä ei voinut pysäyttää. Voimakkaan hyvin koulutetut raskasaseiset noldorin soturit vyöryivät eteenpäin. Monet olivat aikaisempien sotien veteraaneja, joilla oli paljon kostettavaa. Heidän kanssaan oli nuoria innokkaita haltioita jotka paloivat halusta tehdä sankaritekoja. Hyökkäyksen voima oli vastustamaton. Näky oli vaikuttavin mitä Calafinwe oli nuoren elämänsä aikana nähnyt. Mutta sitten hänen huomionsa kiinnittyi muualle. Kaksi prikaatia vihollisen kevyttä ratsuväkeä oli kiertämässä Dilwen divisioonan taakse ja levittäytyi nyt iskeäkseen sen kuormaston kimppuun. Kuormastoa suojasi 1.Gunwen Keihäsmiespataljoona, joka valmistautui vastaanottamaan hyökkäystä. Mutta sitä ei koskaan tullut!

Sir Arminas kahden eliittipataljoonan kanssa lähestyi nyt taistelualuetta lännestä niittyjen poikki. Suunta oli odottamaton, eikä vihollisen ratsuväki ollut pitänyt sitä silmällä. ”LEVITTÄYTYKÄÄ”, huusi Arminas. Calafinwe kääntyi satulassa ja viittoi miehilleen ”vasemmalle”, merkin. Komppaniat lähtivät levittäytymään. Vihdoin taistelun riemu tarttui Calafinween ja jännitys oli poissa. Hevosten kavioiden kopina yltyi peittäen alleen taistelun metelin heidän edessään. Wedemirin pataljoona levittäytyi kohti oikeaa. Calafinwe vilkaisi sivulleen. Hänen varakomentajansa oli nyt hänen vierellään ja pataljoonan viimeinen komppania ilmestyi juuri rintaman äärimmäiseksi vasemmalla. Keihäiden kärjet loistivat auringossa osoittaen kohti sinistä taivasta. Kypärien ja kilpien rintaman kauneus salpasi nuoren prinssin hengityksen. Kilvissä oli hänen huoneensa tunnus! Varakomentajan käsi nousi osoittamaan ylös ja eteenpäin. Calafinwe tunsi miten hänen oma kätensä seurasi automaattisesti esimerkkiä. Kavioiden kopina yltyi edelleen korviahuumaavaksi. Vihollisen ratsuväen prikaatit olivat suoraan edessä sivusta kohti kaartinpataljoonien eteenpäin syöksyvää rintamaa. ”LAUKKAA” huusi Arminas saaden äänensä kuulumaan hirvittävän metelin yli. Pataljoonien koulutus oli täydellinen. Yksikään sotilas ei päästänyt ääntäkään. Yhtäaikaa hevoset siirtyivät laukkaan ja rintama pysyi erinomaisesti koossa. Calafinwen sydän täyttyi ylpeydestä. Mutta he lähestyivät nyt todella nopeasti vihollisen sivustaa. Vihdoin siellä tajuttiin mitä oli tapahtumassa. Joku huusi hälytystä ja ratsuväen prikaatit alkoivat kääntyä ottaakseen rynnäkön vastaan. Mutta oli liian myöhäistä. Sellaista rynnäkköä ei voinut ottaa vastaan. Sitä ei voinut pysäyttää eikä lyö takaisin. Saattoi vain tuhoutua!

Vihdoin he olivat iskuetäisyydellä. ”RYNNÄKKÖÖN”, kuului Arminasin ääni ja komppanianpäälliköt tarttuivat siihen toistaen komentoa. Keihäät putosivat tanaan ja upseerit paljastivat vihdoin miekkansa. Huikea huuto kohosi ilmoille. Seurasi metallinen räsähdys kun kaksi rintamaa iski yhteen. Calafinwe näki edessään vihollisen upseerin ja iski tätä miekallaan. Upseeri torjui, mutta samassa pitkä keihäs iskeytyi hänen kylkeensä ja Eressäen keihäsmies ratsasti ohi riuhtaisten aseensa irti ja painaen vihollisia takaisinpäin. Calafinwen hevonen työnsi maahan putoavan vihollisen hevosen tieltään. Kaikki järjestys alkoi muuttua sekasorroksi. Seuraavan mustaunivormuinen vihollinen odotti häntä miekka paljastettuna. He iskivät yhteen ja nyt Calafinwe sai vastustajansa pudotettua satulasta. Mies yritti ponnistautua jaloilleen, mutta nuoren prinssin miekka iskeytyi hänen päähänsä lopettaen taistelun. Samassa keihäs raapaisi Calafinwen käsivartta ja hän näki vihollisen keihäsmiehen pistäneen hiuksenhienosti ohitse. Calafinwen aseenkantaja iski keihään poikki ja surmasi vihollisen, mutta toinen ilmestyi jostakin ja iski nuorta aseenkantajaa. Tämä putosi satulasta. Calafinwe kiiruhti hänen avukseen ja torjui vihollisen jatkoiskun. He miekkailivat hetken, kunnes Calafinwe sai upotettua miekkansa miehen vatsaan. Sitten hän vilkaisi ympärilleen. Kaartin eliittipataljoonilla oli ote vihollisesta, eivätkä ne aikoneet päästää sitä otetta irtoamaan. Kiivas lähitaistelu jatkui eikä vihollinen päässyt taistelusta irti. Mustaunivormuinen sotilas toisensa jälkeen kaatui kuolleena maahan kivenkovien veteraanien surmaamana. Sir Arminas oli keskellä sitä kaikkea kirkkaanpunaisessa kaavussaan vetäen sekä vihollisten että omien huomion itseensä. Vihollinen toisensa jälkeen sai surmansa. Calafinwe unohtui hetkeksi seuraamaan Arminasin miekkailua. Se oli aivan loistavaa. Jokaisella liikkeellä oli tarkoitus. Kaikki oli tarkkaan harkittua ja taitavaa. Calafinwe tiesi, että vaikka hän harjoittelisi tuhansia vuosia hänestä ei ikinä tulisi yhtä hyvää kuin Arminasista. Pyhän Piirin ritari oli paras miekkailija mitä Calafinwe oli ikinä nähnyt. Hän raivasi tietään kohti vihollisen komentajaa, joka otti haasteen vastaan. Taistelu oli hetkessä ohi. Nähdessään komentajansa kuoleman suuri osa vihollisista lähti pyrkimään karkuun. Mutta kovin moni ei päässyt pois. Calafinwe näki ilokseen pataljoonansa murskaavan vihollisen vastarinnan. Nopea vilkaisu kertoi Wedemirin pataljoonan pärjäävän ainakin yhtä hyvin. Mutta Wedemir oli katkaissut vihollisen peräytymistien etelään ja painoi nyt heitä kohti pohjoista. Pakenevan vihollisen reitin katkaisi kuormastoa suojaava jalkaväenpataljoona. Suurin osa pakenevista ratsumiehistä sai surmansa yrittäessään päästä jalkaväen läpi.

Taistelu oli ohi niin nopeasti, että se oli lopulta melkein pettymys Calafinwelle. Hän oli kuitenkin riemuissaan. Nuori prinssi tiesi varmasti surmanneensa kaksi vihollista ja hänen pataljoonansa oli saanut loistavan voiton. Lähes koko vihollisen taisteluun osallistunut ratsuväki oli tuhoutunut. Ilokseen Calafinwe huomasi aseenkantajansa selvinneen hengissä, vaikka haava hänen vatsassaan oli paha. Samassa Arminas ilmestyi Calafinwen luokse. Pyhän Piirin ritari oli kuin toinen henkilö. Taistelun riemu oli hänen yllään ja haltian silmät loistivat omituista hehkua. ”Jätä pataljoonasi kuormaston turvaksi ja seuraa minua, nuori prinssi”, hän komensi.

Pian Calafinwe oli Arminasin seurassa matkalla kohti Sammakkosuonkylää. Hän näki edessään jalkaväkitaistelun olevan yhä käynnissä. Mutta voittaja oli jo ratkennut! Ruhtinas Aranwionin divisioona oli iskenyt vastustamattomalla voimalla vihollisen sivustaan ja lyönyt näiden ensimmäisen divisioonan täydellisesti. Se pakeni sekasorrossa kohti itää läpi Mandrandiria ahdistavan divisioonan rivistöjen. Tämä divisioona joutui nyt epäjärjestykseen, mutta pyrki siitä huolimatta suorittamaan peräytymisen hyvässä järjestyksessä kohti itää ja Baranduinin siltaa. Yksi sen prikaateista romahti ja tuhoutui lähes kokonaan, mutta muu osa divisioonasta pääsi lopulta irtautumaan ja marssimaan pois taistelusta. Illan lähestyessä ei kentällä ollut enää elossa olevia vihollisia.

Arminas ja Calafinwe ratsastivat Sammakkosuonkylään muutaman saattajan kanssa. He näkivät heti Annaelin harmaakaapuisen hahmon seisomassa kylän suurimman talon edessä. Loistavaan haarniskaan pukeutunut tummatukkainen haltia istui talon portailla hänen vieressään. Arminasin lähestyessä haltia nousi seisomaan. ”Sir Arminas”, hän tervehti. ”Herrani Mandrandir, Annael”, tervehti Arminas heitä. ”Teillä oli aika tiukat paikat täällä”. totesi ritari sitten leppoisasti. Calafinwe huomasi järkytyksen Mandrandirin kasvoilla. ”Niinkin voisi sanoa”, vastasi Annael rauhalliseen hitaaseen tyyliinsä. ”Kutsumattomia vieraita lappoi sisään, mutta me annoimme niillä lähdöt”. Arminas naurahti. ”Todellakin, hyvin toimittu. Prinssi Mandrandir, olkaa tyytyväinen. Divisioonanne selvisi ensimmäisestä taistelustaan erinomaisesti”. ”Niin, me pidimme puolemme”, vastasi Mandrandir. ”Mutta mitä oikein tapahtui? Vihollisenhan piti olla täydessä paossa kohti Briitä”? ”Saimme pienen opetuksen”, totesi Annael. ”Opetuksen siitä, ettei pidä olla liian ylimielinen”! Arminas nyökkäsi. ”Todellakin! Me olemme pitäneet aloitetta käsissämme ja pyrkineet toimimaan nopeasti. Mutta olkoon tämä opetuksena, että vihollinenkin osaa suunnitella ja olla ovela. He toimivat hyvin tänään. Onneksi joukkojemme paremmuus pelasti meidät. Menetettikö paljon miehiä”? Mandrandir kohautti olkapäitään. ”En tiedä”, hän vastasi. ”Ehkä 1000 kuolleina ja haavoittuneina”, totesi Annael. ”En ole saanut vielä kaikilta yksiköiltä suullisia raportteja. Vihollinen menetti kuitenkin paljon enemmän. Luulisin, että ainakin 4000”. ”Herra, voitte lisätä siihen ainakin 1000 surmattua ratsumiestä, sillä me tuhosimme täysin kaksi vajaata ratsuväkiprikaatia”, huudahti Calafinwe innokkaana tuomaan esille oman yksikkönsä saavutuksen. ”Todellakin”, totesi Arminas. ”Mutta ne olivat vain nappuloita Wagranin paljon suuremmassa pelissä. Huonosti koulutettuja yksiköitä, jotka hänellä oli varaa uhrata. Tänään hän osti aikaa ja aiheutti meille menetyksiä. Siinä kaikki”! Annael otti muutaman askeleen ja katseli miehiään, jotka auttoivat haavoittuneita ja kokosivat parhaillaan vihollisen kaatuneita kasoiksi. He näyttivät väsyneiltä mutta silti innokkailta. Sotilaat olivat selvinneet ensimmäisestä tulikokeestaan hienosti. ”Mitä teemme seuraavaksi”, hän kysyi katsoen Arminasiin. ”Mitä käskyjä”? ”Vain yksi”, vastasi Arminas vilkaisten ympärilleen. ”Tauko paikalla”!

Illan jo pimettyä aliruhtinas Eltas talutti hevostaan taistelupaikalla katsellen ympärilleen. Koko armeija tiesi jo sir Arminasin hyökänneen keskelle kiivainta tiimellystä kaataen kymmeniä vihollisia. Eltas hymähti itsekseen. Mutta vihollisen prikaatinkomentajan Arminas oli oikeasti surmannut. Kaikki olivat myöskin kuulleet Eresseän ja Lindonin ratsuväkipataljoonien hurjasta hyökkäyksestä, joka oli pirstonut vihollisen puolustuksen hetkessä. Pataljoonien komentajat, Calafinwe ja Wedemir, olivat johtaneet joukkojaan hurjalla innolla ja urheudella ja heidän nimensä olivat nyt kaikkien huulilla. Melko vähälle huomiolle oli sen sijaan jäänyt Doriathin divisioonan hyvä puolustus ja ennenkaikkea divisioona Dilwen kylmä kuolemaa halveksiva hyökkäyshenki. Eltas oli juuri vieraillut divisioonan leiripaikalla ja hän oli aistinut sen kaikkialla ympärillään. Rauhallinen itsetyytyväisyys oli huokunut sotilaista, jotka tiesivät ratkaisseensa päivän Eriadorin armeijan eduksi. He eivät tarvinneet muiden disivioonien ylistystä. Miehet tiesivät mitä olivat tehneet ja tiesivät pystyvänsä siihen uudelleen. Ruhtinas Aranwion oli ollut täynnä ylpeyttä sotilaistaan ja nuoresta Glorfionista, joka oli auttanut häntä johtamaan hyökkäystä. Rauhallisesti Eltas kurotti satulalaukkuunsa ja otti sieltä armeijan organisaatiota kuvaavan paperin. Hän veti divisioona Dilwen perästä yli sanan ”raskasdivisioona” ja kirjoitti sen yläpuolelle ”rynnäkködivisioona”.

Hetken Eltas mietti kulunutta päivää. Kreivi Wagran oli ehkä ostanut hieman aikaa, mutta loppujen lopuksi Sammakkosuonkylän taistelu oli ollut hyödyllisempi Eriadorin armeijalle. Sillä he tiesivät nyt sen, mitä kaikki komentajat olivat kysyneet itseltään kuluneina viikkoina. Eresseän joukot osasivat taistella ja uskalsivat taistella. Sammakkosuonkylän jälkeen ne olivat yhtäkkiä uusien täydennysjoukkojen sijaan osa armeijaa. He marssisivat seuraavana päivänä yhtenäisinä kohti Briitä, yksikköjen luottaessa toisiinsa. Sen edun oli kreivi Wagran Eriadorin armeijalle antanut!

ERIADORIN ARMEIJA LÄHESTYY BRIITÄ

Seuraavana päivänä armeija jatkoi vauhdikasta marssiaan kohti itää. Samoojaprikaati siirtyi kärkeen ja tiedusteluun kiinnitettiin enemmän huomiota. Marssi sujui nyt ilman uusia yllätyksiä ja illan tullen lähestyttiin Baranduinin siltaa. Kärki pysähtyi nähdessään vihollisen miehittäneen vastarannan. Ilta oli jo pimentymässä, kun Glorfindel ja Eltas ehättivät paikalle. Eltas oli jälleen viettänyt koko päivän ryntäillen sinne tänne pitäen marssirivistöä liikkeessä ja järjestyksessä. Nyt hän alkoi olla melkoisen väsynyt ja pahantuulinen. Eltas vilkaisi kerran siltaa ja pudisti päätään. ”Joukot ovat väsyneitä ja suurin osa on vielä kaukana. Kootaan armeija rauhassa ja mennään yli huomenna”, hän totesi. ”Olen samaa mieltä”, myönsi Glorfindel. ”Vastarannalla näyttää olevan ainakin kolme prikaatia viivyttämässä. Turha rynnätä päätäpahkaa niiden kimppuun”.

Oli jo pimeää kun Welden käveli sir Perendurin ja sir Derufinin seurassa Baranduinin rantaan. Kalpea kuutamo loi valoa pimeyteen. He saattoivat nähdä suuren kivisillan oikealla puolellaan noin 100 metrin päässä. Takana Eriadorin armeijan leiritulet valaisivat pimeyttä kuin tulinen meri. Welden koitti kädellään vettä. Se oli lämmintä ja hän tunsi värähdyksen sydämessään. Baranduinin vedet olivat haltiavesiä. Ulmon voima eli joessa voimakkaana. ”Melkoinen silta”, sanoi Perendur hiljaa. Hän oli nähnyt sillan lukemattomia kertoja, mutta aina se ihastutti häntä. ”Muistan hyvin ajan jolloin täällä ei ollut siltaa”, sanoi Derufin haaveilevalla äänellä. ”Meillä oli joitakin kilometrejä tästä ylöspäin lautta, jota kulkijat matkalla Lindoniin käyttivät. Silloin kukaan ei ollut vielä kuullutkaan hobiteista”. ”Voi kuinka paljon olemmekaan nähneet ja kokeneet”, tuumi Perendur tovereilleen. ”Toivoisin, että kaikki se tieto ja mahtavat tarinat eivät katoaisi mukanamme, jos kohtalo meidät tavoittaa”. Welden oli samaa mieltä. ”Olen usein miettinyt samaa”, hän totesi. ”Mutta nuori Singollo kirjoittaa kirjaa, joka kertoo ainakin osan niistä tarinoista. Ehkä joku joskus lukee sen kirjan ja muistaa meidät”! Perendur naurahti. ”Kaikkialla maailmassa sankarit haluavat tulla tunnetuiksi lauluissa, joita kansa laulaa. Niin sir Weldenin tapaista haluta tulla muistetuksi kirjassa, jota välttämättä kukaan ei edes ikinä lue”. Welden nauroi mukana. ”Minä en ole ikinä ollut mikään laulaja”, hän totesi. ”Mutta ehkä joku joskus lukee sen kirjan”!

”Muistatko, Welden, edellisen kerran kuin istuimme näin pimeässä yössä katsellen vihollisen joukkoja”. ”Minä muistan”, vastasi Welden. ”Aurinko oli juuri laskenut ja Morannon kohosi edessämme. Sinä, Dillian ja minä seisoimme pimeässä ja te yrititte rohkaista minua. Seuraavana aamuna Haldimir ”kaunis” marssi Dagorladille”! ”Voi Dilliania”, sanoi Derufin hiljaa. ”Päivisin on helppoa olla iloinen, mutta tällaisina hetkinä minä muistan hänet ja kaipaan häntä enemmän kuin voin kestää. Joskus en voi olla miettimättä, olisiko minun pitänyt kuolla hänen kanssaan tuona päivänä Dagorladilla? Onko oikein että toinen elää, kun toinen sydänveljistä on kuollut”? Sillä hetkellä rakkaus Derufiniin täytti Weldenin mielen, sillä hän saattoi tuntea tämän äärettömän surun, joka oli seurannut vanhempaa haltiaa kaikki nämä vuodet eikä ikinä jättäisi häntä rauhaan. ”Derufin, älä sano noin”, hän totesi. ”Toivon että sinä ymmärrät mitä merkitset meille kaikille. Kun puhutaan Kultaisen Kukan ritarien kouluttamisesta, kaikki muistavat aina Arminasin, Galmirin, Tilionin ja muiden nimet. Mutta älä hetkeäkään luule, Derufin, että me ritarit itse olisimme unohtaneet. Kun me muistelemme niitä päiviä muistamme me koulutusvaiheestamme nimenomaan sinun nimesi, ei kenekään muun. Sinä opetit meidät, Derufin. Sinä opetit meidät liikkumaan metsissä ja rakastamaan luontoa. Sinä opetit meidät käyttäytymään hyvin ja pitämään toisia ritareita veljinämme. Sinä opetit meidät parantamaan ja kuuntelemaan muita. Ilman sinua, sir Derufin, ei olisi sir Weldeniä. Minä olisin joku muu, mutten minä! Me kaikki olemme sinulle ikuisesti kiitollisia siitä”. Derufin katsoi Weldeniin. ”Kiitos sanoistasi, vanha ystävä. Rakkaus ritarikuntaamme on juuri saanut minut jatkamaan kaikki nämä vuodet. Ehkä todellakin opetin teidät hyvin, mutta nyt kaipaan totisesti oppilaitani. Olisipa Tälwe tai Gundar täällä. Tai Haldurion, joka yhä viipyy Imladrisissa! Liian hyvin tunnen omat puutteeni, kun pitää tehdä suuria päätöksiä ja johtaa armeijoita. Tähän en osannut ketään opettaa, sillä en osaa itsekään. Joskus on oppilaiden otettava johto ja näytettävä opettajilleen mitä tehdä”.

Perendur oli kävellyt hieman sivummalle, mutta palasi nyt heidän luokseen. ”Mitä sinulla on mielessäsi, Derufin”, hän kysyi. ”Mietin vain tätä jokea”, sanoi Derufin. ”Kuinka paljon parempi olisikaan lähteä marssimaan, jos huomenna aamulla olisimme vastarannalla. Ehtisimme illaksi niin lähelle Briitä, ettei Wagran voisi uhata Elemmakilia”. ”Ruhtinas Glorfindel halusi odottaa aamuun”, totesi Perendur. ”Samoojat sanoivat, että vastarannalla on kolme vihollisen prikaatia. Se on aika paljon”. ”Niin”, vastasi Derufin katsellen joen yli. ”Minusta vain tuntuu, että siellä ei ole enää kolmea prikaatia. Yksi lähti varmasti jo tunti sitten”. ”Minäkin kuulin sen”, sanoi Welden mietteissään. ”Toinen luullakseni valmistautuu juuri lähtemään, mikäli tulkitsen ääniä oikein”. ”Mietin tässä vain”, jatkoi Derufin. ”Mitä tekisi Tälwe nyt? Istuisiko hän tässä joen rannalla muistellen menneitä tai odottaen huomista”? ”Sinun ei pitäisi miettiä mitä tekisi Tälwe”, vastasi Welden. ”Mieti sen sijaan mitä tekee Derufin. Sillä on nyt merkitystä”!

”Mikä on paras hetki ylittää tämä joki, jos vain yksi prikaati puolustaa vastarantaa”, kysyi Derufin katsellen kahteen toveriinsa. ”Yöllä kun on pimeää”, vastasi Welden. ”Jousiampujat eivät näe ampua. Se auttaa hyökkääjää”. ”Olen samaa mieltä”, tuumi Perendur. ”Miten joki sitten ylitettäisiin”, jatkoi Derufin mietettään. ”Tehtäisiin useita isoja lauttoja”, vastasi Welden. ”Iskuosastot ylittäisivät joen sillan etelä ja pohjoispuolella ja hyökkäisivät sitten yhtäaikaa siltaa puolustavan osaston kimppuun. Samaan aikaan omat joukkomme lähtisivät ylittämään itse siltaa”. ”Jos se tehtäisiin, minä voisin johtaa toista osastoa ja sir Geldar toista”, totesi Perendur. ”Samoojaprikaatin komppaniat olisivat omiaan tähän tehtävään”, jatkoi Welden. ”Heillä on taitoa, rohkeutta ja onnea”. ”Tietysti se vaatisi jonkun komentotason henkilön hyväksynnän”, mietti Welden katsoen Derufiniin. Derufin naurahti. ”Kuten sanoin, joskus on aika oppilaiden näyttää opettajalle mitä tehdä. No, mitä te vielä siinä seisoskelette? Pistäkää toimeksi. Me painumme tämän joen yli tänä yönä, heti kun saatte lautat rakennettua”!

Samoojaprikaatin komentaja Heldar oli tehtävästä innoissaan. Hänen joukkojensa halu päästä Briihin ja vihollisen kimppuun oli ehtymätön. He eivät olleet ehtineet ensimmäiseen Briin taisteluun, minkä vuoksi prikaatin alkuperäinen komentaja oli tehnyt itsemurhan. Nyt prikaati aikoi olla Briissä ensimmäisenä. Sillä oli melkoisesti kalavelkoja maksettavana. Nopeasti Heldar lähetti sir Perendurin opastamana suuren osan prikaatiaan rakentamaan lauttoja. Muutaman tunnin valmistelun jälkeen iskuosastot lähtivät matkaan. Sir Perendur johti sillasta etelään joen ylitystä komennossaan 7.Arnorin Tiedustelukomppania sekä komppania prikaatin 1.Samoojapataljoonan kevytaseisia. Sir Geldar ylitti joen sillan pohjoispuolella komennossaan kaksi komppaniaa 1.Samoojapataljoonan eliittijoukoista. Sir Welden ja sir Derufin tarkkailivat tilannetta sillan lähellä, mutta antoivat komentaja Heldarin johtaa taisteluaan mielensä mukaan. Sovitulla hetkellä lautat lähtivät ylittämään jokea. Etelässä oli rannassa vain pieni vihollisen partio, joka vetäytyi nopeasti ammuttuaan muutaman nuolen. Sir Perendur pääsi rantautumaan vapaasti ja lähti etenemään kohti siltaa. Samaan aikaan Geldar joutui kuumempaan paikkaan saaden niskaansa melkoisen nuolikuuron. Osasto pääsi kuitenkin vastarannalle ja joutui heti lyhyeeseen kiivaaseen lähitaisteluun muutaman viholliskomppanian kanssa. Geldar kuitenkin piti puolensa ja pian sir Perendur aloitti hyökkäyksen etelästä itse siltaa vastaan. Silloin komentaja Heldar antoi merkin ja 1.Fornostin Henkikaarti lähti tiiviinä muodostelmana kilpimuurin suojaamana ylittämään siltaa. Welden totesi heti olleensa oikeassa. Kaksi muuta vihollisprikaatia oli vetäytynyt pimeän turvin ja vain yksi puolusti nyt siltaa. Kolmelta suunnalta painostettuna prikaati murtui pian Arnorin eliittijoukkojen painostuksen alla. Henkikaarti pääsi joen yli ja levittäytyi ajamaan vihollisen kentältä. Kolme Geldarin osastoa vastaan taistellutta komppaniaa saarrettiin ja tuhottiin. Muu osa vihollisen prikaatista pakeni pian kohti Briitä. Alle puolessatunnissa koko Samoojaprikaati oli ylittänyt Baranduinin ja Arahaelin jalkaväkidivisioona ”Arnor” seurasi pian perässä.

Kun Eriadorin armeija seuraavana aamuna lähti jälleen marssille, kohtasi se pian sir Delfinin johtaman partion, joka oli ollut tarkkailemassa Briitä. Pian hänen tuomansa uutinen levisi armeijan korviin. Koko kreivi Wagranin armeija, mukaanlukien pohjoisesta paenneet Rhunin joukot, olivat Briissä valmistautuen taisteluun. Pitkin päivää Eriadorin armeija marssi itään saaden illan tullen Brii-vuoren näkyviinsä. Kaikki oli valmista suureen loppunäytökseen. Seuraavana päivänä päätettäisiin Briin luona kenelle Eriador kuului!

CEFINWEN HETKI

Samaan aikaan kun sir Arminas taisteli Sammakkosuonkylässä marssi prinssi Cefinwe divisioonansa kanssa Rhudaurin kuninkaan tukikohtaan maan pohjoisosissa. Kuninkaansa joukkojen luota turvaa hakenut kansa kokoontui tien molemmin puolin katselemaan ihaillen mitä tapahtui. Mitä he näkivät ei nopeasti unohtunut kansa mielistä! Joukkojen kärjessä ratsasti säihkyvän valkoisella hevosella pitkä haltia, jonka olemus oli kuninkaallinen ja lähes ylimaallinen. Prinssi Cefinwen pitkät tummat hiukset säihkyivät auringon valossa. Hänen silminsä loistivat ja kasvoilla oli ylimielinen hymy, joka valloitti kansan. Hän oli pitkä ja voimakas ja prinssin komeus oli jotakin ennen näkemätöntä. Cefinwe säteili voimaa ja itseluottamusta. Hänen haarniskassaan säihkyivät timantit ja hopea. Kuriiri ratsasti perässä kantaen kaunista viiriä, jossa komeili Feänorin huoneen loistava tunnus. Cefinweä seurasivat hänen poikansa Angdir ja Alagos yhtä loistavissa sotisovissa näyttäen voimakkailta ja vaarallisilta. Sitten seurasivat divisioonan joukot kauneimmissa asepuvuissaan, näyttäen hyvin koulutetuilta ja lähes voittamattomilta. Miesten kasvot oli kohotettu ylpeästi ylös maasta ja heidän käsissään säihkyi teräs. Niin kaunista ja vaikuttavaa näkyä eivät rhudaurilaiset olleet milloinkaan nähneet. Kuinka heikoilta, huonosti koulutetuilta ja mitättömiltä näyttivätkään Rhudaurin omat sotilaat tähän joukkoon verrattuna! Kuinka pieni ja kurja olikaan kuningas Radguir verrattuna marssirivistöä johtavaan haltiaan, jonka täytyi tavalliselle kansalle näyttää kuin yhdeltä Valarista! Divisioonalla oli myös oma soittokunta, joka soitti muinaista Noldorin marssia. Kansa katsoi lumoutuneena divisioonan marssia kohti kuninkaan kartanoa.

He olisivat ehkä halunneet hurrata, mutta koko tilanne näytti taianomaiselta ja kenties ihmiset pelkäsivät murtavansa taian. He siis vain seisoivat ja katsoivat ihastuneina haltiajoukkojen marssivan ohi.

Läheiseen leiriin kokoontuneet sotilaat kerääntyivät myöskin katselemaan tulijoita. Rhudaurin joukot olivat epäsotilaallisia ja kurittomia. Ne olivat menettäneet uskonsa kauan sitten. Nyt sotilaat katselivat ihaillen Cefinwen divisioonan joukkojen marssia. Siltä näyttivät oikeat sotilaat! Toivonkipinä alkoi nousta sotilaiden mielessä. He seurasivat tarkkaavaisina, miten divisioona alkoi pystyttää leiriään aivan kuninkaan kartanon taakse.

”Mitä tämä pelleily on”, ihmetteli sir Candon katsellen halveksivasti Cefinwen järjestämää näytöstä. ”Teatteria ja näyttelemistä! Sellaiseen ei pitäisi alentua”. Sir Maenhirin silmät kuitenkin olivat täynnä intoa. ”Hän toimii mielestäni juuri oikein”, nuorempi ritari totesi. ”Kansa on ihastuksissaan ja sotilaat näyttävät innostuneilta ja ihailevilta. Hän saa aikaan juuri oikean vaikutuksen! En tiedä millainen prinssi Cefinwe on sotilaana, mutta ainakin hän osaa käsitellä kansaa ja sotilaita”. ”Niin osasi Feänorkin”; vastasi Candon. ”Mutta huonosti se silti päättyi”!

Juhlallisesti suuren saattueen kanssa marssi prinssi Cefinwe sisään kuningas Radguirin saliin. Torvet soivat, airuet huusivat ja ihmisten silmät suurenvat hämmästyksestä ja ihailusta. Cefinwe näytti muinaiselta haltiakuninkaalta, joka oli vielä kerran palannut levittämään loistoaan maan päälle. Hänen rinnallaan käveli sir Candon yksinkertaisessa harmaassa kaavussaan. Ritari näytti mitättömältä ja heikolta mahtavan prinssin rinnalla. Candon pisti merkille armeijan upseerien innokkaat kasvot heidän ympärillään. Cefinwen esitys todellakin oli toimimassa! He pysähtyivät muutaman metrin päähän kuninkaan valtaistuimesta. Kuningas Radguir näytti vanhalta ja väsyneeltä, mutta hänen silmissään asui yhä viisaus. ”Tervehdys, prinssi Cefinwe ja Kultaisen Kukan sir Candon”, kuningas tervehti tulijoita. Candon kumarsi hieman, mutta Cefinwe seisoi ylpeästi paikoillaan eikä liikahtanutkaan. ”En voi sanoa että olisin iloinen tulostanne”, totesi kuningas Radguir syyttävällä äänellä. ”Miksi olette tulleet? Eikö tämä vedä vihollisen vihan päällemme? Vihdoin olemme saaneet heiltä rauhan, mutta te haluatte tuoda sodan takaisin”. Cefinwe astui kuninkaan eteen korokkeelle ja kääntyi katsomaan saliin, joka oli täynnä armeijan upseereita ja aatelisia. ”Kuunnelkaa minua”, hän sanoi mahtavalla äänellä. ”Minä olen noldorin prinssi Cefinwe ja olen tullut tuomaan teille uuden toivon. Pitkään olette eläneet pimeässä ja pelossa, mutta se on nyt ohi. Eriadorin armeija iskee parhaillaan vihollisen kimppuun Briissä. Minä olen saapunut tänne solmiakseni liiton teidän kanssanne. Sen olen tullut tuomaan teille, enkä mitään muuta. Sillä eikö vihollisen viha ole meidän ilomme? Luuletteko te voivanne piileskellä Rhudaurissa, niin että vihollinen teidät unohtaisi. Unohtaako hän heidät, sir Candon”?

Candon katsoi yllättyneenä Cefinween. ”Ei! Hän ei unohda. Uskokaa minua, jos Eriadorin armeija kukistuu tulee teidänkin vuoronne. Vihollinen ei pysähdy ennen kuin koko Keskimaa on hänen hallussaan”. ”Siinä kuulitte totuudenpuhujan sanat”, huudahti nuori aatelinen, joka seisoi kuninkaan istuimen vieressä. Candon tunnisti hänet prinssi Brenduriksi, Radguirin veljen pojaksi. Hän komensi suurinta osaa Rhudaurin armeijasta. ”Kuunnelkaa siis mitä prinssi Cefinwellä on sanottavaa”, hän jatkoi ehtien kuningas Radguirin edelle, joka aikoi sanoa jotain. Kaikkien katse kääntyi taas Cefinween. ”Minä olen itse mahtavan Feänorin jälkeläinen”, huudahti Cefinwe. ”Minä marssin vihollista vastaan ja suuri kohtaloni marssii kanssani. Vihollinen vapisee kuullessaan minusta ja joukoistani. Te voitte olla niissä joukoissa. Marssikaa kanssani vihollista vastaan ja johdan teidät suureen voittoon. Pelkurit ja ovelat antavat toisia neuvoja, mutta älkää kuunnelko heitä! Minä johdan teidät suureen tulevaisuuteen. Kerran huusi esi-isäni, Morgothin perään, maailman ääriin. Niin huudan nyt minäkin ja Rhudaur tulee marssimaan kanssani”. Radguir yritti nousta ja sanoa jotakin, mutta upseerien joukosta kohoavat hurraahuudot peittivät hänen äänensä. Sir Candon katsoi vanhaan kuninkaaseen, joka oli jälleen menettänyt salinsa herruuden ja kansansa lojaaliuden. Ensin he olivat uskoneet Refenaria ja nyt Cefinweä. Kuninkas rojahti takaisin valtaistuimelleen ja näytti entistä vanhemmalta. Mutta ehkä ainoana kuninkaan lisäksi Candon tunsi tuona päivänä kuninkaallisessa salissa epäilyksen häivän sydämessään. Sillä Cefinwe oli puhunut hyvin ja voimakkaasti, mutta hän ei ollut maininnut sanallakaan Glorfindelia. Ainoastaan itsensä, kerta toisensa jälkeen. Prinssi Brendur oli myyty ja hänen mukanaa Cefinwe voitti koko armeijan puolelleen. Prinssi yhtyi huutamaan hurraata ja tarjosi Cefinwelle miekkansa. Tämä otti sen vastaan kohteliaan kylmästi, kuin ruhtinas vasalliltaan. Candon kääntyi ja poistui salista hampaitaan kiristellen.

Cefinwe lopetti puhumisen vasta muutamaa tuntia myöhemmin. Siinä vaiheessa hän oli saanut täydellisen voiton kuningas Radguirista, jonka armeija oli nyt hylännyt hänet. Pian Cefinwe asteli yksinään ulos kartanosta. Hän näki sir Candonin seisomassa yksinään leirin laidalla ja käveli tämän luokse. ”Sir Candon! Tämä oli loistava päivä, eikö ollutkin? Rhudaur on kanssamme vahvemmin kuin koskaan”. ”Te olette loistava puhuja, herra”, vastasi Candon. Se oli totta. Hän ei voinut olla ihailematta Cefinwen tapaa viedä ihmisten joukot mukanaan. ”Rhudaurin armeija marssii nyt innolla vihollista vastaan. Se on todellakin hyvä asia”. Cefinwe katsoi ritaria. ”Mutta”? ”Mutta ette maininneet sanallakaan Glorfindelia, herra. Liittyikö Rhudaurin armeija juuri Glorfindeliin, vai teihin? Enkä voi olla tuntematta sääliä vanhaa Radguiria kohtaan. Hän oli aikoinaan voimakas kuningas”. Cefinwe naurahti. ”Hänen voimansa päivät ovat kaukana takana. Älä sure vanhaa kuningasta, sillä hän ei olisi enää voinut olla meille hyödyksi. En maininnut Glorfindelia, koska halusin kaiken huomioon itseeni ja divisioonaani. Me olemme täällä heidän luonaan. Me otamme riskin. Meidän voimaamme ja kykyymme he luottavat, eivät Glorfindelin. Ei ollut tarvetta mainita häntä. Se olisi vain sotkenut heidän ajatuksiaan”. ”Ehkä olette oikeassa”, vastasi Candon. ”Mutta pelkään, että olette ehkä yliarvioineet joukkojenne kyvykkyyden. He ovat hienoja sotilaita, mutta yksi taistelu Annuminasissa ei tee heistä vielä veteraaneja. Heiltä puuttuu kokemusta ja näkemystä”. Candon loi Cefinween katseen, joka kertoi että kumpaakin puuttui myös prinssiltä itseltään. ”Mutta siksi sinä olet mukanamme, sir Candon. Sinulla on kokemusta ja taitoa. Älä aliarvioi kykyjäni, ritari. Mutta en ole myöskään liian itsekäs hölmö. Olen iloinen että sinä olet mukanamme, sillä suuresti luotan neuvoihisi ja viisauteesi. Yhdessä me saamme vielä suuria aikaan, sir Candon. Sir Athirista ei ole todellisen suuruuden tavoitteluun, mutta sinusta on”.

”Odota siis oikeaa hetkeä, sir Candon”, jatkoi prinssi. ”Sillä minun hetkeni on tulossa. Hetki jolloin en enää jää muiden varjoon. Hetki jolloin koko maailma tulee tietämään nimeni. Sinä voit marssia suuruuteen kanssani, sir Candon, niin kuin olet aina halunnut. Sillä minä tunnistan sukulaissielun kun sellaisen näen”. Candon nyökkäsi hieman innokkaammin, epäilykset hälvenneinä. ”Kuulen mitä sanot, herra. En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta olen varma että tulemme yhdessä saavuttamaan suuria asioita. Nyt suokaa anteeksi, menen tarkistamaan että vartijat ovat paikoillaan”.

Illan tullen sir Candon palasi kierrokseltaan leirin ympäri. Prinssi Cefinwe oli vetäytynyt ajoissa suureen telttaansa poikiensa ja prikaatinkomentajiensa kanssa. Prinssi Brendur oli mennyt heidän kanssaan. Tämä jätti koko leiripalveluksen Candonin huoleksi ja hän oli saanut kaiken tehtyä vasta myöhään pimeän jo tultua. Candon oli kuitenkin tyytyväinen siitä, että oli kiireinen. Näin hänen ei tarvinnut ajatella liiaksi keskusteluaan Cefinwen kanssa. Sillä sir Candon oli katkera mies. Vuosituhansia hän oli ollut ritarien parhaimmista. Hän oli suorittanut tehtävänsä hyvin ja uskollisesti. Mutta missä oli kiitos? Toisia oli ylennetty, mutta aina oli sir Candon jätetty huomiotta! Hän oli vakuuttunut sen johtuvan hänen syntyperästään. Viherhaltialla ei ollut voimakkaita tukijoita ylempiensä joukossa, toisin kuin Suillionilla ja Lawhirilla oli ollut. Kenties oli todellakin aika sir Candonin astua parrasvaloihin? Ehkä hänen mahdollisuutensa suuruuteen oli vihdoinkin tullut!

Candonin ajatukset keskeytti ruskeaan kaapuun verhoutunut hahmo. Ritari tunnisti hänet heti kuningas Radguiriksi. ”Herrani Radguir”, Candon tervehti yllättyneenä. ”Miksi liikutte täällä yksinänne”? ”Halusin puhua kanssanne, herra ritari”, sanoi kuningas väsyneellä äänellä. ”Te olette tuoneet paljon surua mukananne. Sillä mihin ovat nuoret mieheni liittyneet unohtaen neuvoni ja viisauteni? Suuria sanoja puhuu prinssi Cefinwe, mutta onko niiden takana mitään? Sitä sinunkin kannattaa mietti tarkkaan, arvon ritari”. ”Suokaa anteeksi, herra”, vastasi Candon. ”Mutta meillä ei ole vaihtoehtoja. Tarvitsemme Rhudaurin armeijan tueksemme. Prinssi Cefinwe teki mitä täytyi. Ette ehkä ymmärrä koko tilannekuvaa, mutta voin vakuuttaa, että meillä ei ole vaihtoehtoja”. Kuningas Radguir kuitenkin pudisti päätään väsyneesti. ”Ei, ei, arvon ritari. Älkää erehtykö luulemaan, että vain koska ruumiini on heikko enkä voi enää pitää armeijani uskollisuutta olisin myös typerä. Ajatukset kulkevat yhä kirkkaana pääni sisällä. Prinssi Cefinwe puhuu loistavasti. Hän käytti hyväkseen aatelisten upseerien kunnianhimoa ja halua todistaa urheutensa. Hän pelaa Brendurilla kuin shakkinappulalla. Sitä sinun kannatta miettiä, sir Candon. Pelaako hän myös sinulla ja kunnianhimollasi? Sillä mikä on Cefinwen todellinen päämäärä? Sinä olet aina ollut maani ystävä, sir Candon. Siksi varoitan sinua nyt, kiitoksena kaikista palveluksistasi! Ole varovainen, sillä voi tulla aika jolloin sinun on valittava kunnianhimosi ja sielusi väliltä”. Candon kumarsi kohteliaasti. ”Kiitän neuvoistanne, herra”, hän totesi kohteliaan kylmästi. ”Mutta me olemme hyvä puoli tässä sodassa. Meidän sielumme eivät ole vaarassa”. Sen sanottuaan ritari poistui jättäen vanhan kumaran kuninkaan yksinään.

LAIQUENDIN SIR CANDON

Aamulla Cefinwen divisioona valmistautui marssimaan. Prinssi Brendurin komentamat 4500 Rhudaurin sotilasta olivat valmiita liittymään heihin. Yhdessä he muodostaisivat voimakkaan armeijon, joka pystyisi puolustamaan Mitheithelin linjaa vahvaakin vihollista vastaan. Hurraavat ihmisjoukot ympäröivät joukot saattaen heitä matkaan. Sama tunne oli levinnyt sekä sotilaiden että siviilien pariin. Jotakin ennennäkemättömän suurta oli tapahtumassa! Rhudaurin joukot olivat nyt innokkaita. Uusi henki oli levinnyt niihin kuin taikaiskusta. Yleinen optimismin henki oli vallannut lähes kaikki. Rhudaurin kuningas Radguir ei kuitenkaan tullut saattamaan armeijaansa matkaan, ja he lähtivät vastoin hänen käskyjään. Joku olisi saattanut nähdä siinä huonon enteen, mutta tuona päivänä kukaan ei kyennyt näkemään mitään negatiivista.

Sir Candon oli hakenut vartiot pois leirin ympäriltä ja palasi nyt reippaasti astellen kohti komentotelttaa. Kaikkialla hänen ympärillään telttoja purettiin ja yksiköt kokoontuivat. Sotilaat tervehtivät innokkaasti Candonia, joka vastasi nyökkäyksin. Hän ei ollut tunnettu sydämellisyydestään, mutta silti sotilaat pitivät ritarista. He kaikki tiesivät, että kun taistelu alkoi Candon oli kullanarvoinen. Silti hän oli vain Vanhempi ritari, eikä edes arvoluokan ylin! Mutta nyt ritarin mieliala oli hyvä. Viimein hänellä oli tilaisuus näyttää mihin kykenisi, ilman ketään ylempää ritaria valvomassa toimiaan. Prinssi Cefinwen hetki oli todella koittanut nousta suuruuteen, mutta ehkä oli koittanut myös laiquendin sir Candonin hetki?

Hän kulki halki leirin levollisena. Tie edessä oli selvä. Armeija marssisi Mitheithelille ja asettuisi puolustukseen. Candon uskoi, että vihollisen armeija ilmestyisi keskikesän aikaan vahvistamaan Wagrania. Mutta hän oli vakuuttunut, että hyvin taistelukentän valmistelleina he kykenisivät ajamaan nämä takaisin, ellei kyseessä olisi jokin vihollisen pääarmeijoista. Mutta edes Morgoth tuskin lähettäisi sotaruhtinaitaan kiertämään Anduinin laakson kautta, vaikka lähettäisikin näistä toisen Wagranin avuksi. Ei, jos vihollisarmeija saapuisi, se saapuisi Rhunista. Tästä Candon oli vakuuttunut!

Hänen rauhalliset mietteensä katkesivat, kun sir Maenhir kiiruhti juosten halki leirin. Hän näki Candonin ja lähti tätä kohti. Vanhempi ritari kykeni näkemään heti Maenhirin olemuksesta, että tämä oli äärimmäisen kiihtynyt. ”CANDON”, hän huusi jo kauempaa. ”Sinun täytyy tulla heti kuninkaankartanon luokse”. Hän viittoi Candonia seuraamana itseään. ”Mitä on tekeillä”, huudahti Candon huolestuneena. ”Armeija valmistautuu marssimaan”, totesi Maenhir hivenen hengästyneen. ”Sehän on tarkoituskin”, keskeytti Candon hänet. ”Mitä sinä häiritset minua tällaisella”? ”Armeija valmistautuu marssimaan Bruinenille”, vastasi Maenhir. Candon jäi tuijottamaan nuorempaa ritaria. ”Bruinenille ja sieltä Anduinin laaksoon”, jatkoi Maenhir. ”Prinssi Cefinwe ja Brendur antoivat juuri käskyn joukoille”. Candon ei vieläkään liikkunut vaan katsoi toveriaan. ”Mitä Cefinwen prikaatinkomentajat siihen sanoivat”, hän kysyi. ”He olivat riemuissaan”, vastasi Maenhir. ”Sinun täytyy estää tämä. Jokin hulluus on vallannut heidän mielensä”. Sir Candon lähti kävelemään kohti kartanoa Maenhirin seuraamana. Hulluusko oli vallannut prinssien mielen? Ei toki, tiesi Candon, vaan kunnianhimo! He unelmoivat suurista asioista, joita ei voisi saavuttaa puolustamalla Eriadorin armeijan sivustaa. Sir Maenhir ei kyennyt sitä ymmärtämään, mutta Candon totisesti kykeni. Sillä eikö hän ollut koko ikäänsä unelmoinut samasta tilaisuudesta? Oliko sen hetki nyt koittanut!

Sir Candon saavutti pian kartanon portaat, joilla prinssit Cefinwe ja Brendur seisoivat ylpeän näköisinä, Cefinwe loistavassa sotisovassaan. Hänen kaksi poikaansa olivat hänen kanssaan, samoin kymmenen Cefinwen omaa taloväen ritaria. Myös kaikki kolme Cefinwen divisioonin prikaatinkomentajaa olivat yhä paikalla. Heidän käskynjakonsa keskeytyi sir Candonin saapuessa paikalle. Hän pysähtyi muutaman metrin päähän Cefinwestä, joka kohosi pitkänä ja mahtavana portaiden yläpäässä ritarin yläpuolella. Candon vilkaisi taakseen. Sir Maenhir oli jäänyt hänestä muutaman metrin päähän ja nuoremman ritarin ilme kiinnitti Candonin huomion. Hän katsoi suoraan Candoniin ja näytti yksinäiseltä ja epävarmalta. Aivan kuin odottaisi Candonin minä hetkenä tahansa kääntyvän ja seisovan muiden mukana rintamassa. Ja heidän edessään seisoisi yksinään sir Maenhir, aina niin ihmeen kunnianarvoisana ja lojaalina, ikinä ajattelematta omaa etuaan!

”Herra, täällä on kuulemma jotakin epäselvyyttä tulevasta marssisuunnastamme”, totesi Candon kohteliaasti kääntäen katseensa suoraan Cefinween. ”Ei mitään epäselvyyttä”; vastasi Cefinwen. ”Me tiedämme täsmälleen minne menemme, herra ritari. Me lähdemme vihollisen perään Anduinin laaksoon. Istuisiko näin hieno armeija vain puolustusasemissa Mitheithelillä, kun se voi hyökätä ja kasvaa lumivyöryn tavoin, kunnes tuo vyöry tavoittaa itsensä Morgothin piilopaikan. Koko kesän olen miettinyt, eikä koston hetkeni milloinkaan tule? Kuinka pitkään vain taistelemme Eriadorin herruudesta emmekä hyökkää vihollisen tukialueille, Rohaniin ja Gondoriin? Kuuntele minua, sir Candon. Anduinin laaksossa on Rohanin armeijan prikaateja ruhtinas Grimdelin komennossa. Marssimme sinne ja he liittyvät meihin. Yhdessä iskemme Rohaniin ja voitamme tämän sodan! Miksi tottelisimme muita ja tyytyisimme toisarvoisiin tehtävään, kun voimme marssia suuruuten ja olla juhlittuja sankareita”!

Candon katsoi häneen epävarmasti. Eikö tämä ollut juuri mistä hän oli aina haaveillut? Welden ja muut olivat vieneet paikan joka oikeasti kuului hänelle. Missä oli kiitos jonka sir Candon ansaitsi? Ainako hänen nimensä jäisi muiden nimien varjoon? Prinssi Cefinwen kanssa hän voisi vihdoinkin olla jotakin! Mutta oli muitakin asioita. ”Ruhtinas Glorfindel luottaa meidän varmistavan sivustaansa”, sanoi Candon hiljaisella äänellä. ”Jos poistumme jää sivusta auki. Me kultaisen kukan ritarit olemme aina pitäneet sanamme. Ritarikunnan kunnia vaatii sitä”. Mutta Candonin sanat eivät olleet vakuuttavia. Jotakin muuta kiilui hänen silmissään. Maenhir näki selvästi kiusauksen niissä, ja samoin sen näki Cefinwe.

”Invaasiomme Anduinin laaksoon sitoo vihollisen. Puolustamme sivustaa parhaiten juuri siten”, huudahti Cefinwe. ”Mieti, sir Candon. Miksi minut lähetettiin pois tieltä? Yhä kärsii Feänorin suku väitetyistä rikoksistaan! Minä poistan sen vääryyden. Tämä on minun armeijani! Enää en seuraa ketään muuta kuin itseäni ja omaa viisauttani! Sillä samoin kuin esi-isässäni on Eru nostanut minussa tulen, joka on voimakkaampi kuin kukaan arvaakaan! Etkö sinä halua tulla mukaani, Sir Candon? Minä tarjoan sinulle kaiken mitä olet aina halunnut. Turhaa on uskollisuutesi ritarikunnalle, jota ei enää ole! Poissa on Tälwe ja hänen parhaat ritarinsa. Vain rippeet ovat jäljellä, eivätkä ne voi enää vaatia sinun kaltaisiesi itseään mahtavampien ritareiden uskollisuutta. Mitä sillä on väliä, että he ovat sinua ylempiä, kun koko ritarikunnassa ei ole enää muita jäljellä? Tule kanssani, sir Candon, niin teen sinusta armeijani varakomentajan”! Maenhir liikahti vihaisesti, mutta sir Candon nosti kätensä ilmaan pysäyttäen tämän.

Lukuisat ajatukset risteilivät Candonin mielessä. Hänen oma katkeruutensa huusi hänelle käskyjä seurata prinssi Cefinweä. Hänen oma järkensä kehoitti häntä kuuntelemaan prinssiä! Hän näki itsensä kohoamassa kohti suuruutta. Kuka voisi heitä estää? Maenhir? Ei, ritari oli yksin eikä voisi mitään. Hetken aikaa Candon oli valmis astumaan Cefinwen rinnalle. Mutta hän vilkaisi uudelleen Maenhiriin. Ritari olisi todellakin aivan yksin! Voisiko hän jättää toverinsa yksin? Ja sitten Candonin mieleen nousi kuva sir Athirista puhumassa hänelle Viimaruhtinaan luona! Athir oli aavistanut jotakin Cefinwestä. Hän oli halunnut tulla mukaan, että voisi estää tätä tekemästä tyhmyyksiä. Viimeiseen asti oli nuorempi ritari pyytänyt Candonia lähettämään hänet, eikä menemään itse. Miksi Athir eikä Candon? Koska sir Candon oli altis kiusauksille! Se oli totuus! Athir tiesi se, Maenhir tiesi sen. Todistaisiko hän heidän epäilyksiensä olleen oikeita? Ei ikinä! Hetken Candon tunsi tavatonta huojennusta. Hänen ei tarvitsisi pettää ketään! Hän voisi edelleen olla sir Candon, johon toiset luottavat! Hän vilkaisi Maenhiriin ja hymyili rohkaisevasti. Sitten Candon kääntyi Cefinwen puoleen.

”Herra, te että tiedä mitä sanotte, kun puhuttu Kultaisen kukan ritarikunnasta. Se annettakoon anteeksi, sillä ette ole Keskimaasta. Kenties meistä on vain rippeet jäljellä. Kenties nämä rippeet ovat toisarvoisia ritareita, jotka eivät enää kykene saamaan mitään aikaan. Mutta niin kauan kuin on jäljellä yksikin, voivat kaikki Keskimaan asukkaat luottaa yhteen asiaan. Me teemme aina velvollisuutemme. Me emme petä, me emme epäröi, me emme jätä ketään pulaan. Me emme hylkää toveria yksinään hädän hetkellä. Niin kauan kuin yksikin on jäljellä on ritarikunta olemassa ja säilyttää kunniansa. Älkää siis olettako minun tuota kunniaa pettävän! Sananne ovat hyviä prinssi Cefinwe, sillä sanotte mitä kuulijat haluavat kuulla! Minua eivät sanat voi pettää! Mitä sanotte on petos, hyvä herra! Minä kiellän teitä marssimasta itään. Tämä armeija menee Mitheithelin linjalle, kuten on käsketty”!

Cefinwe silmät salamoivat raivosta. ”Nousetko sinä minua vastaan? Sinä, vaivainen ritari? Kuinka uskallat? Minä olen prinssi Cefinwe, itsensä Feänorin jälkeläinen ja sinä vain pahainen viherhaltia”! ”Sananne eivät ole yhtä kohteliaita kuin aikaisemmin”, vastasi Candon rauhallisesti. ”Mutta minä en ole teidän alaisenne, enkä ole ikinä ollut. Minä vastaan tekemisistäni vain ruhtinas Glorfindelille! Tämä armeija ei kuulu teille, prinssi Cefinwe, ettekö voi määrätä sitä Anduinin laaksoon. Prikaatinkomentajat, jättäkää prinssi Cefinwen käsky huomiotta”. Candon puhui rauhallisesti mutta voimakkaasti. Prikaatinkomentajat eivät kuitenkaan liikahtaneet tai sanoneet mitään. He pysyivät Cefinwen rinnalla. ”Minä kokosin tämän armeijan, viherhaltia”, huudahti Cefinwe. ”Se on uskollinen vain minulle, eikä kenellekään muulle. Miehet marssivat sinne minne minä käsken”. Candon nyökkäsi. ”Niin näyttää olevan”, hän totesi. ”Menkää siis vastoin käskyäni. Minä en huonoa onnea päällenne manaa, mutta silti se on jo yllänne. Sokeita olette, jos ette sitä näe”. ”Hän manaa huonon onnen päällemme”, huudahti nuori Alagos ja alkoi vetää miekkaansa esiin. ”Minä vaiennan hänet iäksi, isä. Sillä joka ei liity meihin ansaitsee kuolla”. Hänen veljensä astui hänen tuekseen. Mutta Cefinwe näki miten sir Candonin käsi putosi miekan kahvalle ja veti aseen puoliksi esiin. Sir Maenhirin keihäs putosi taisteluasentoon suoraan eteenpäin. Kumpikaan ritari ei liikkunut vaan odotti. Prinssi Cefinwe astui poikiensa eteen. ”Odottakaa”, hän sanoi. ”Emme voi aloittaa yritystämme taistelemalla toisia haltioita vastaan”, hän sanoi nopeasti. ”Rauhoittukaa siis, poikani. Antakaamme viherhaltian mennä minne mielii. Täällä hän ei ole enää tervetullut. Menkää siis, ennen kuin käsken pidättää teidät”. Mutta sir Candon nauroi katkeraa naurua katsoen Cefinween. ”Hyvin toimit niin kuin rakastava isä”, hän totesi. ”Sillä enemmän talonväkesi ritareita tarvitsisit pitääksesi poikasi hengissä taistelussa meitä vastaan”. Ritari vilkaisi halveksivasti kymmentä Cefinwen soturia. ”Mutta minulla ei ole mitään halua surmata miehiäsi tai poikiasi. Kohdatkaa kuolemanne jossakin muualla ja toisesta kädestä”. Sen sanottuaan sir Candon kääntyi ja poistui leiristä kohti länttä. Sir Maenhir seurasi häntä. Läheiseltä kukkulan laelta he kääntyivät katsomaan taakseen ja näkivät Cefinwen joukot jo marssilla kohti kaakkoa ja Bruinenin kahlaamoa.

”Mietin, näemmekö hänet viimeisen kerran”, sanoi Maenhir surullisena. ”Ja minä taas mietin mitä Eltas sanoo, kun kuulee tästä”, tuumi Candon. ”Minä epäonnistuin, Maenhir. Epäonnistuin pahoin. Pelkään että prinssi Cefinwe poikineen saa maksaa siitä hengellään. He yliarvioivat itsensä ja se on pahinta mitä voi tehdä”. ”Niin”, sanoi Maenhir. ”Ehkä heillä sinun kanssaan olisi ollut jonkinlainen mahdollisuus toteuttaa suunnitelmansa, mutta ilman sinua ei juurikaan. Mutta Eltas ei voi syyttää sinua, Candon. Teit parhaasi. Minä olen iloinen ettet jättänyt minua yksin siellä”. ”Niin minäkin”, vastasi Candon ja hymyili surumielisesti. ”Mutta minä en olisi pystynyt pelastamaan Cefinwen suunnitelmaa. Hänen joukkonsa ovat liian kokemattomia, samoin komentajat. Ja luulen että Rhudaurin joukot romahtavat helposti. Mutta vaikka Rohanin joukot olisivat kuinka voimakkaita Anduinin laaksossa ja liittyisivät häneen, sotaruhtinas Gothmogilta he eivät voi riistää Rohanin hallintaa. Mutta tule, sir Maenhir. Meidän pitää palata Briihin kertomaan, että vasen sivustamme on pian avoinna”!

KATASTROFI BRUINENIN KAHLAAMOLLA

Nuori Angdir istui hevosensa satulassa ja tähysti alas Bruinenin kahlaamolle. Cefinwen päämaja oli mäen harjanteella kahlaamon länsipuolella ja tarkkaili sitä levollisena. Angdir oli vähän matkan päässä isästään, seurassaan Rhudaurin vanha ja kokenut kenraali Fasten. Kenraali oli kokenut monet sotaretket, mutta nyt hän oli vanha. Cefinwe uskoi nuoruuden voimaan jaoli siirtänyt Fastenin syrjään Rhudaurin joukkojen johdosta. Nyt kenraali liikkui päämajan mukana toimettomana. Angdir kuitenkin piti hänestä, sillä kenraali oli älykäs ja peloton. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja sotilaat hikoilivat kuumuudessa. Myöhemmin kaikki tuon kesän kauhut kokeneet muistivat ensimmäiseksi nimenomaan läpi kesän kestäneen kuumuuden. Päivä jona Bruinenin katastrofi tapahtui oli erityisen kuuma, kuin enteillen jotakin!

Angdir katseli miten etummainen prikaati, divisioona ”Finwen” kevytprikaati, lähestyi kahlaamoa. Hän ihasteli sotilaiden rytmikästä marssia ja varusteiden kiiltävyyttä. Syrjäsilmällä nuori haltia huomasi kenraali Fastenin pudistavan päätään. ”Herra kenraali, ettekö pidä näkemästänne”, hän kysyi ällistyneenä. Joukkojen marssi oli Angdirin mielestä todella kaunis näky. ”He eivät tiedustelleet vastarantaa vaan marssivat suoraan jokeen”, totesi Fasten tyytymättömänä. ”Jos sir Candon olisi täällä hän ei olisi ikinä sallinut tätä typeryyttä”. ”Kevytprikaati varmistaa vastarannan”, selitti Angdir. ”Sen suojaamana muut joukot ylittävät joen. Näin emme menetä paljoa aikaa, sillä varmasti lähistöllä ei ole vihollisia”. Fasten kuitenkin pudisti tyytymättömän päätään. ”Ei, se on vastoin kaikkia perinteisiä oppeja. Ei joenylitystä näin tehdä”. Angdir käänsi nyt ylpeät silmänsä kenraaliin. ”Vanhaksi ja varovaiseksi isäni kutsui teitä, kenraali”, hän totesi. ”Minä en ole samaa mieltä, mutta tässä asiassa olette väärässä. Isäni on rohkea komentaja ja tietää mitä tekee. Hänen suunnitelmansa ovat parempia kuin voitte arvatakaan”. ”Ehkä”, sanoi Fasten. ”Mutta kenestäkään ei tule suurta kenraalia yhdessä kesässä”, tuumi kenraali. ”Toivon ettemme saa oppia sitä kantapään kautta”.

Lopulta kevytprikaati saavutti vastarannan ja asettui asemiin. Samaan aikaan seuraava prikaati, rhudaurilaisista koottu, marssi ylittämään leveää jokea. Päämaja lähti laskeutumaan alas mäen rinnettä kohti kahlaamoa. Fasten kirosi äkkiä ääneen. ”He eivät vieläkään tiedustele maastoa ympärillään”, hämmästyi kenraali. Angdir katsoi joen yli ja näki, että se oli totta. Kokematon prikaatinkomentaja oli vailla kokeneempien opastusta ja pysähtyi kahlaamon itäpuolella olevalle kentälle. Komentaja ei myöskään levittäytynyt vaan piti joukkonsa kolonnassa. ”Isä, he eivät levittäydy niin kuin pitäisi”, huudahti Angdir. Mutta Cefinwe nauroi itsevarmasti. ”Ei se ole tarpeen, poikani. Ei täällä ole ketään muita kuin me. Tämä kahlaamo on vapaa. Antakaa merkki kaikille joukoille aloittaa ylitys”. Kenraali Fastenin hämmästykseksi seuraavaksi lähetettiin jokeen ylitystä suojanneet jousikomppaniat. Kenraalin vastaväitteistä ei kuitenkaan välitetty. Sama itsevarman huoleton henki oli vallannut koko armeijan tuona päivänä. He olisivat tarvinneet jonkun pitämään ohjat käsissään, mutta sir Candon oli jo kaukana lännessä matkalla kohti Briitä.

Cefinwe päämaja saavutti Bruinenin rannan ja yhtäaikaa 3.Noldorin Prikaatin kanssa lähti ylittämään jokea. Vettä ei ollut edes puoltametriä ja joukot marssivat vaivatta matalassa virrassa. Angdir ja Alagos olivat päämajan kärjessä ja nousivat juuri kohti joen itärantaa kun huuto pysäytti heidät. Se oli varoitushuuto, mutta liian myöhään. Samassa mustiin ja ruskeisiin univormuihin pukeutuneet osastot ilmestyivät joen itärannan metsiköistä. Trumpetit puhalsivat hyökkäyskäskyä ja kahlaamon takana väijynyt vihollinen kävi hyökkäykseen. Rhunin prinssin komentama armeija oli marssinut keväällä Rhovanioniin käskynään vahvistaa kreivi Wagrania Eriadorissa. Se oli marssinut vauhdikkaasti ja ylittänyt Yläsolassa Sumuvuoret. Vain päivää aiemmin armeijan tiedustelijat olivat havainneet Rhudaurista marssivan vihollisarmeijan. Rhunin joukot olivat asettuneet väijytysasemiin Bruinenin kahlaamolle ja laukaisivat nyt ansansa. Yllätys oli täydellinen!

Toisin kuin Cefinwen joukoilla, Rhunin armeijan joukkojen raskaat prikaatit hyökkäsivät kärjessä. Tämä hidasti hieman hyökkäystä, mutta ei tarpeeksi. Divisioona ”Finwen” kevyenprikaatin komentajalle jäi vain lyhyt hetki siirtää joukkonsa kolonnasta rintamaan. Hän ei käyttänyt tuota hetkeä hyvin. Prikaatin kaksi pataljoonaa ehti muodostaa neliön, mutta kärjessä ollut joutui taisteluun yhä kolonnamuodossa. Raskaan prikaatin iskun alla pataljoona murtui ja suureksi osaksi tuhoutui. Samaan aikaan vihollinen hyökkäsi eteenpäin prikaatin muodostamana neliön molemmin puolin ja pääsi hyökkäämään suoraan rantaan juuri nousseen Rhudaurin prikaatin kimppuun. Sir Candonin ennustus osoittautui nyt oikeaksi. Kun prikaati joutui kova kovaa vastaan se murtui. Moraalin nousu oli ollut vain näennäistä. Prikaatin muodostelma hajosi miltei heti. Yksittäiset komppaniat jatkoivat taistelua, mutta suuri osa joukoista pakeni takaisin kahlaamolle. Kevytprikaati olisi ehkä voinut pelastaa tilanteen, mutta se ei saanut apua jousikomppanioilta, jotka olivat keskellä jokea. Vihollisen jousimiehet alkoivat ampua nuolikuuroja suoraan jokeen ja Cefinwen joukot kärsivät kovia menetyksiä.

Nuolisade iskeytyi myös ratsujen selässä istuvan päämajan keskelle. Yksi nuoli kilpistyi Cefinwen olkapäät peittävään haarniskaan. Useita päämajan ritareita sai osumia ja putosi jokeen. Nuoren Alagosin hevoseen osui useita nuolia ja haltia kaatui jokeen, mutta ponnisti heti pystyyn. Hevonen käveli ohi satula tyhjänä ja veljensä avustamana Alagos pääsi sen selkään. Hän oli yhä pyörällä päästään, mutta niin olivat kaikki muutkin. Prinssi Cefinwe tuijotti ällistyneenä joen itärannalle, jossa rhudaurin miehet juoksivat kohti kahlaamoa. Paniikki levisi! Se alkoi myös levitä Kevyenprikaatin suhteellisen kokemattomiin joukkoihin, jotka näkivät olevansa jäämässä saarroksiin. Aluksi joukot alkoivat vetäytyä järjestyksessä kohti kahlaamoa, mutta pikkuhiljaa vetäytyminen muuttui paoksi. Pakokauhu alkoi täyttyä joukkoihin.

Keskellä jokea kenraali Fasten oli viimein saanut päämajan palaamaan järkiinsä ja komensi joukkoja nyt palaamaan joen länsirannalle. Cefinwe oli yhä kuin halvaantunut, mutta prinssi Brendur oli saanut äänensä takaisin ja komensi kaikkia vetäytymään. Mutta pahin oli vielä tulematta. Itärannan saavuttaneet joukot olivat nyt täydessä paossa kohti kahlaamoa ja vihollinen oli aivan niiden kannoilla. 3.Noldorin Prikaati alkoi suorittaa keskellä jokea vaikeaa liikettä kääntyäkseen ja palatakseen länsirannalle. Se olisi ollut kyllin vaikea liike veteraaneillekin, mutta vihollisen nuolisateessa ja hetken paniikissa kokemattomat joukot eivät suoriutuneet hyvin. Prikaati alkoi menettää muodostelmaansa. Samalla paniikissa pakenevia sotilaita juoksi veteen ja pyrki prikaatin rivien läpi länsirannalle. Sekasorto levisi! Armeijan päämaja pääsi suhteellisen ehjänä länsirannalle, mutta Cefinwe ei vieläkään kyennyt ottamaan komentoa. Vihollinen hyökkäsi nyt suoraan joessa käännöstä suorittavan 3.Noldorin Prikaatin kimppuun ja se ajettiin sekasorrossa pakoon. Nuolisade niitti edelleen joukkoja maahan ja veteen. Joen länsirannan joukkoja ei johdettu, mutta yksi Rhudaurin prikaati ja divisioona ”Finwen” viimeinen prikaati onnistuivat silti muodostaa rivistön rannan ja harjanteen puoliväliin. Niiden jousimiehet pääsivät viimein mukaan taisteluun ja suuntasivat ankaran nuolisateen vastarannalla ja joessa etenevää vihollista vastaan. Nämä kärsivät hurjia menetyksiä.

Kenties hyvä komentaja olisi vielä kyennyt pelastamaan osan joukoista, mutta sellaista ei ollut tarjolla. Kukaan ei olisi enää kyennyt kääntämään taistelua voitoksi, sillä kaksi kovista noldorin prikaateista oli nyt lyöty ja eloonjääneet pyrkivät sekasorrossa länsirannalle. Aivan niiden kannoilla nousivat rantaan vihollisen prikaatit tuntien jo voiton olevan käsissään.

Katastrofin suuruus alkoi pikkuhiljaa valjeta Cefinwen esikunnalle. Pakokauhussa pakenevia joukkoja virtasi heidän ohitseen. Rannassa taistellut Rhudaurin prikaati kesti hetken, mutta murtui sitten kovan paineen alla. Vihollisia oli ehkä kaksi kertaa enemmän kuin Cefinwellä joukkoja. 4.Noldorin Prikaati pisti kuitenkin rannassa pystyyn hurjan taistelun. Yhdessä pysytellyt Kevyeeseen prikaatiin kuulunut 2.Erillinen Tiedustelukomppania liittyi prikaatiin ja jousimiesten tuella vihollisen eteneminen pysäytettiin. Rhudaurin linja oli kuitenkin murtunut ja vihollinen tulvi 4.Prikaaatin sivustaan. Prikaatinkomentja käänsi linjaansa siihenkin suuntaan. Joesta ylös yrittävä vihollinen kärsi kovia menetyksiä, mutta sillä ei enää ollut merkitystä koko taistelun kannalta, sillä sivustaan murtautunut vihollinen iski jäljelle jääneen sekalaisen Rhudaurin prikaatin hetkessä hajalle ja alkoi saarrostaa 4.prikaatia. Tappio alkoi olla täydellinen!

Cefinwe esikuntineen oli saavuttanut läheisen harjanteen ja pysähtyi sen rinteelle. 1.Feänorin Kuninkaallinen Keihäsmiespataljoona oli päämajan kanssa, samoin kolme komppaniaa jousimiehiä. Pakokauhu ei ollut vielä tarttunut näihin joukkoihin. Cefinwe katseli hevosensa selässä ympärilleen. Hänen silmissään kuvastui yhä loputon ällistys, mutta nyt se oli hitaasti hiipumassa. ”Erun nimeen”, huusi prinssi Brendur yrittäen pysyä rauhallisena. ”Meidän on paettava. Emme voi tehdä mitään täällä. 4.Prikaati taistelee ja auttaa meidät pakoon”. Nuori Alagos tarttui hänen sanoihinsa ja veti isäänsä olkapäästä. ”Isä, meidän täytyy paeta. Voimme yhä pelastaa joitakin joukkoja kukkuloille ja päästä pakoon. Emme voi tehdä enää mitään täällä”! Cefinwe ei vastannut, mutta Angdir vilkaisi vanhaan kenraali Fasteniin, joka oli vetänyt esiin miekkansa ja laskeutui alas hevosensa selästä. Kenraali ei sanonut mitään, mutta katsoi prinssiin ja läimäytti hevostaan takapuoleen. Hevonen lähti laukkaamaan jättäen ratsastajansa seisomaan harjanteelle. Kenraali kohotti miekkansa tervehdykseen ja nyökkäsi Angdirille. Tämä katsoi häntä hetken ja laskeutui sitten hevosensa selästä. Katsoen isäänsä Angdir läimäytti myös hevostaan ja jäi seisomaan kenraalin viereen miekka kädessään. ”Isä, me emme voi paeta”, hän sanoi. ”Tämä on meidän katastrofimme. Me aiheutimme tämän! Meidän takiamme on Glorfindelin sivusta nyt uhattuna. Me emme voi enää pelastaa tätä päivää, mutta paeta kukkuloille piileksimään kuin pelkurit ja jättää toiset uhrautumaan puolestamme? Ei ikinä! Sitä ei tee Feänorin huone! Taistellaan tässä ja kuollaan tässä, vieden mahdollisimman monta vihollista mukanamme”!

Cefinwe katsoi vanhinta poikaansa ja hymyili viimein. ”Hyvin puhuttu poikani”, hän sanoi. ”Voi että näen selvästi vasta nyt. Ylpeys vei minut. Luulin olevani parempi kuin olenkaan! Glorfindel ei olisi mennyt tähän ansaan, mutta minä menin. Suren vain sitä, että te poikani saatte muiden mukana maksaa ylpeydestäni. Mutta oikeassa olet. Me emme pakene piileskelemään kukkuloille vihollista peläten. Tässä olemme ja tähän jäämme. Oletko kanssamme, Alagos”? Alagos nyökkäsi ja laskeutui hevosen selästä, sillä hän oli hurja nuori mies joka nautti taistelun tuoksinasta.

Feänorin pataljoona asettui asemiin harjanteelle ja iski yhteen rinnettä nousevien vihollisen prikaatien kanssa. Prinssi Cefinwe talonväkensä ritarien kanssa tuki heitä ja jousikomppanioiden ammunta teki pahaa jälkeä vihollisen riveissä. Feänorin pataljoonan kovat veteraanit pitivät vähän aikaa hyvin puolensa, mutta lopulta heidän linjansa kierrettiin ja loppu tuli. Siihen harjanteelle Bruinenin kahlaamon äärelle iskettiin kuoliaaksi 1.Feänorin Kuninkaallinen Keihäsmiespataljoona. Heidän kanssaan kuolivat Rhudaurin parhaat miehet kenraali Fastenin komennossa. Prinssi Brendur oli paennut lopulta, mutta vihollisen ratsupartio sai hänet kiinni ja prinssi surmattiin yrittäessään juosta karkuun. Muutamat henkiinjääneet kertoivat myöhemmin, että Alagos sai taistelun keskivaiheilla surmansa nuolesta. Cefinwe kaatui viimeisten joukossa surmattuaan lukuisia vihollisia. Hänen vanhin poikansa suojasi häntä loppuun asti omalla ruumiillaan ja iskettiin kuoliaaksi isänsä päälle. Niin kohtasi loppunsa prinssi Cefinwe, Feänorin jälkeläinen, omien suurien unelmiensa ajamana. Mukanaan hän vei kaksi vanhinta poikaansa, mutta jos viimeisillä hetkillään Cefinwe oli jostakin iloinen, niin siitä etteivät kaksi nuorinta poikaa olleet hänen mukanaan. He pitäisivät yllä suvun suurta mainetta!

Bruinenin kahlaamon taistelussa oli mukana 4500 haltiaa, joista 500 selvisi hengissä taistelusta. Mukana olleista 4500 Rhudaurin sotilaasta sai noin 3000 surmansa. Katastrofi oli siis Eriadorin voimille paha. Rhunin armeijassa oli joukkoja 15 000. Niistä sai arvioiden mukaan 6000 surmansa. Menetykset olivat etenkin Cefinwen ja 4.Prikaatin viimeiseen asti kestäneen vastarinnan vuoksi niin pahoja, että Rhunin armeija ei uskaltanut lähteä marssimaan Rhudaurin poikki jäljelle jääneillä voimillaan, kuullen pahoja uutisia Briistä. Niinpä joukot kääntyivät ja marssivat jälleen yli Sumuvuorten asettuen miehittämään Vanhaa siltaa Anduinin yli.

LÄHESTYMISMARSSI

Jälleen uusi kuuma aurinkoinen kesäpäivä oli koittanut Eriadorissa. Kreivi Wagranin armeija oli leirissä Briin ympärillä. Armeijan vartiomiehet havaitsivat puolenpäivän aikaan, että jotakin oli tekeillä. He luulivat ensin kuulevansa ukkosen, mutta pian äänien todellinen alkuperä paljastui. Briin länsipuolella oli laaja tasanko joka nousi loivasti kohti länttä ja jatkui lähes Baranduin joelle asti. Nyt korkeille kumpareille ja Brii-vuoren rinteille asettuneet vartiomiehet näkivät mustien läiskien vaeltavan halki taivaanrannan. Ne liikkuivat hitaasti Briin tasangoksi kuuluvan alueen yli kohti itää. Kohti Briitä! Aluksi vartiomiehet ajattelivat mustien läiskien olevan yksinäisten pilvenlonkien muodostamia varjoja, mutta kun ne yhä lähestyivät ja levisivät oli vartiomiesten pian pakko tajuta mistä oli kysymys. Koko taivaanranta oli mustanaan joukkoja, jotka marssivat kohti Briitä. Eriadorin armeijan oli viettänyt yönsä hiipien lähemmäksi ja päivän valjettua suoritti nyt oikeaoppista lähestymismarssia halki avoimen maaston. Vartiomiesten ukkoseksi luulemat äänet tulivat Eriadorin armeijan rummuista, jotka tietyin väliajoin löivät yhtäaikaa. Vartiomiehet alkoivat kiljua hälytystä. Hetken kaikki Briin ympärillä oli hiljaista. Sitten Wagranin armeija heräsi henkiin ja alkoi järjestäytyä.

Sir Welden käveli Eriadorin armeijan päämajan vankkurien keskellä katsellen kiinnostuneena ympärilleen. Vaikka hän olikin ystävystynyt yhden hevosen kanssa ei hän vieläkään pitänyt erityisemmin ratsastamisesta, vaan käveli aina kuin vain voi. Edellisenä iltana armeija oli pysähtynyt puolivälissä Baranduinilta Briihin ja komentajat olivat pitäneet sotaneuvottelun. Sekä Glorfindel, Narces että Eltas olivat kerrankin olleet samaa mieltä asioista. Welden ei tiennyt tarkkaan mitä oli keskusteltu, sillä hän oli ollut lähes koko yön tiedustelemassa Briin lähellä. Käskyt olivat kuitenkin selvät. Armeija suorittaisi tänään lähestymismarssin ja jos kaikki menisi suunnitelmien mukaan käytäisiin huomenna suuri taistelu. Welden ei voinut olla ihastelematta armeijan marssia. Narces osasi totisesti suunnitella sotaliikkeitä ja Eltas taas hoitaa samat liikkeet käytännössä. Eriadorin armeija levittäytyi rumpujen rytmikkäässä kuminassa. Pian divisioonat olivat rinnakkain tietyin välimatkoin. Kaikki olivat edelleen kolonnamuodossa, mutta valmiina levittäytymään ja täyttämään välit mikäli vihollinen suorittaisi vastamarssin. Welden saattoi nähdä Eltasin hahmon suuren hevosensa selässä kiitämässä osaston luota toisen luokse pitämässä järjestystä yllä. Glorfindel ja Narces taas ratsastivat päämajan edessä Delemirin komppanian seuraamina. Weldenin ajatukset kääntyivät hetkeksi Hallasiin, joka oli lähtenyt pohjoiseen viemään viestiä Elemmakilille. Toivottavasti ritari ehtisi ajoissa, muuten Eriadorin armeija joutuisi melkoiseen pulaan Briin edustalla. Kreivi Wagranilla oli edelleen hurja ylivoima, huolimatta hänen tappioistaan ja Eriadorin armeijan vahvistumisesta. Ainakin yksi asia oli Weldenille kuitenkin selvää. Huomenna he taistelisivat suuren kenttätaistelun Briin edustalla.

”Eltas osaa totisesti marssittaa joukkoja”, tuumi ruhtinas Glorfindel katsellen marssivaa armeijaa. ”Niin, hänellä on se taito”, vastasi Narces hivenen torjuvasti. Tämä jäi kuitenkin Glorfindelilta huomaamatta. Sir Delemir sen sijaan vilkaisi Narcesta oudosti. Oliko tämän ja Eltasin välillä jotakin pahaa? Yksi divisioona jäi selvästi jälkeen muista, mutta siellä oli heti Eltasin hahmo pakottamassa divisioonaa pitämään paikkansa linjassa. ”Hän oli jo lapsena Nan Lasgalenissa täynnä energiaa”, totesi Glorfindel ihaillen. ”Kuka olisi uskonut, että ne nuoret haltiat, jotka kerran leikkivät kartanoni käytävissä ovat nyt johtamassa armeijaa sodassa”. ”Lapset kasvavat”, vastasi Narces katsellen yhä tyytymättömänä Eltasia, joka ratsasti nyt käymään etujoukkonsa luona. ”Meillä oli hyvät opettajat. Mutta olet oikeassa. Se on silti merkillistä, miten olemme nousseet. Tietysti se johtuu myös sinun antamastasi tuesta, Glorfindel”. ”Minä en olisi tukenut ketään joka ei ole kyvykäs”, vastasi Glorfindel. ”Mutta käy tässä lopulta miten käy, minä olen aina oleva ylpeä teistä nan lasgalenilaisistani. Sinä Narces, Eltas, Elammakil ja Aranwion. Vaikka Aränwe on joukosta poissa on siinä mahtava nelikko”. ”Mutta vihollisella on varaa epäonnistua lukuisia kertoja. Meille yksikin epäonnistuminen olisi liikaa”, huomautti Narces. ”Se on kova paikka kenelle tahansa. Huomenna me emme voi voittaa sotaa, mutta voimme sen totisesti hävitä”. ”Me emme häviä”, sanoi Glorfindel katsellen kaukaisuuteen. ”Emme ainakaan huomenna”!

Eriadorin armeija säilytti hyvän järjestyksensä läpi koko marssin. Eltas marssitti joukkojaan varovaisesti, jotta nämä eivät väsyisi. Vihollisen nähtiin järjestäytyvän taisteluvalmiiksi Briin edustalla, mutta Wagran ei marssinut Eriadorin armeijaa vastaan. Niin Eltas sai suorittaa rauhassa lähestymismarssinsa. Illan tullen armeija oli vain kilometrin päässä Fornostin tiestä ja vihollisen etummaisista joukoista. Siihen Eriadorin armeijan pysähtyi ja levittäytyi taistelurintamaan. Pimeän tullen sotilaat kävivät nukkumaan paljaan taivaan alle. Telttoja ei pystytetty eikä yksiköitä hajautettu. Ainoastaan päämaja pystytti muutaman teltan. Hermostuneina sotilaat viettivät yönsä tietäen, että heti seuraavana aamuna he joutuisivat valtavaan kenttätaisteluun. Eriadorin kohtalonhetki oli jälleen kerran koittamassa!

ELEMMAKIL SUUNNITTELEE

Sama aurinko joka näki Eriadorin armeijan aloittamassa lähestymismarssiaan kohti Briitä näki myös Elemmakilin kolmen divisioonan kiertämässä Sääskisuota sen pohjoispuolelta ja siirtymässä sitten Aarnimetsän suojiin. Sir Hallas oli toisen ritarin, sir Warthenin seurassa ehtinyt ajoissa tuomaan sanaa Eriadorin armeijan lähestymisestä ja Sääskisuon pohjoispuolelle leiriytyneet joukot olivat heti purkaneet telttansa ja lähteneet liikkeelle. Elemmakil suoritti marssinsa mahdollisimman salassa vahvojen tiedusteluosastojen suojaamana. Illan pimetessä hän oli lähellä Aarnimetsän eteläreunaa. Jännittyneiden mielialojen vallassa joukot asettuivat odottamaan yötä, jonka he viettäisivät paljaan taivaan alla metsän keskellä!

Auringon laskiessa taivaanrannan taakse Elemmakil käveli joukkojensa keskellä rohkaisten näitä. Miehet tiesivät, että seuraavana aamuna taisteltaisiin. Tämä sai monet hermoilemaan, etenkin kokemattomissa prikaateissa. Elemmakilin pitkän varman hahmon näkeminen kuitenkin rauhoitti mieliä. Haltiaruhtinas oli kuin itsevarmuuden perikuva. Tavaton rauhallisuus oli vallannut hänet. Vihdoinkin hän tiesi missä mentiin. Päivän kuluessa tiedustelijat olivat nähneet Eriadorin armeijan viirit Briin länsipuolella. Glorfindel oli saapunut! Elemmakil luotti joukkoihinsa. He kyllä pärjäisivät, kunhan eivät joutuisi yksinään koko Wagranin armeijaa vastaan. Oli aika lopettaa odottelu ja iskeä!

Mietteliäänä Elemmakil saapui paikkaan, mihin hänen päämajansa oli asettunut yötä viettämään. Elemmakilin komentajat olivat siellä odottamassa viimeistä käskynjakoa. Tummanpuhuva mystinen Viimaruhtinas seisoi muista erillään mustasinisessä haarniskassa kypärän silmikko kasvojensa peittona. Hänen verenpunainen viittansa liehui pienessä tuulenvireessä. Lhunin suuriruhtinas Haldimir oli ilman kypärää. Hänen ilmeensä oli innokas, kun hän keskusteli prinssi Eldirin kanssa. Nuori prinssi oli myöskin täydessä sotisovassa ja uhkui intoa. Itä-Emnetin kevyenratsuväen komentaja oli myös paikalla. Elemmakil pani merkille miten rohanilainen, Deorwine, näytti hivenen hermostuneelta mahtavien ruhtinaiden keskellä. Hän oli kuitenkin jo osoittanut kykynsä Annuminasin taisteluss ja Elemmakil luotti Deorwineen täysin. Myös 1.Sindarin Kaartinpataljoonan komentaja Dulandil oli paikalla. Hän oli pitkä voimakasrakenteinen harmaahaltia, joka oli nuorena kuulunut Doriathin kuninkaan Diorin henkivartiostoon. Lisäksi pienelle aukiolle olivat kokoontuneet Kultaisen kukan ritarit, sir Athir Wendir, sir Dynian, sir Hallas ja sir Warthen.

”Hyvät herrat”, aloitti Elemmakil päästyään joukon keskelle. ”Jos kaikki eivät ole jo kuulleet, on Eriadorin armeija nyt muutaman kilometrin päässä länteen Briistä. Huomenaamulla alkaa toiminta! Yrittäkää siis saada joukkonnen lepäämään niin hyvin kuin he tässä tilanteessa kykenevät. Nousemme aikaisin huomenaamulla ja lähdemme liikkeelle. Minun ei tarvitse kertoa teille mikä tämän taistelun merkitys on! Kaikki on jälleen kerran yhden kortin varassa. Jos me voitamme parantuu strateginen tilanteemme huomattavasti. Jos häviämme on kaikki hukassa”. ”Miten marssimme huomenna”, kysyi suuriruhtinas Haldimir. Hänen ilmeensä oli nyt kuolemanvakava. ”Lähdemme liikkeelle vasemmalta”, totesi Elemmakil. ”Se tarkoittaa sitä, että prinssi Eldir marssii ensimmäisenä”. ”Marssinko kolonnana vai rivistönä”, kysyi prinssi heti. ”Kolonnana”, vastasi Elemmakil. ”Minä tulen kanssasi ja sanon milloin levittäydymme taistelumuotoon. Haldimir marssiin toisena ja Viimaruhtinas viimeisenä. Itä-Emnetin ratsuväki saa metsästä päästyään siirtyä kolonnan vasemmalta kiertäen kärkeen ja näin ollen taistelumuodossa he tulevat olemaan äärimmäisenä vasemmalla”. Deorwine nyökkäsi ymmärtäneensä. ”Entä minun pataljoonani”, kysyi Sindarin kaartin Dulandil. ”Me olemme kai reservi”? ”Pitää paikkansa”, vastasi Elemmakil. ”Marssitte siis viimeisenä ja kun muodostamme linjan jäätte muiden taakse keskelle”!

”Anteeksi keskeytys”, sanoi silloin sir Athir. ”Mutta sir Hallasilla ja minulla on toinen ajatus. Se on vaarallinen ajatus, mutta hyöty voi olla arvaamaton”. Elemmakil katsoi Athiriin ja hymyili. Jotakin tällaista hän oli toivonutkin. Hän oli kuullut paljon Kultaisen kukan ritareista ja ehtinyt jo seurata heitä jonkin aikaa toiminnassa. Heillä jos kellä saattoi olla jokin yllätyskortti hihassaan. ”Kerro meille ideastanne, sir Athir”. Athir otti askeleen eteenpäin, jotta kaikki näkisivät hänet. Hän oli pukeutunut edelleen punaiseen kaapuunsa ja näytti vaatimattomalta loistavien ruhtinaiden keskellä. Mutta silti Elemmakilin tarkat silmät näkivät ritarista uhkuvan voiman. Se ei ollut ulkoista vaan sisäistä voimaa. ”Minä ja Hallas tunnemme Briin alueen paremmin kuin hyvin”, totesi Athir. ”Luvallanne otan komentooni komentaja Dulandilin ja hänen pataljoonansa, poislukien ehkä 100 miestä jotka voi jättää päämajan turvaksi”. ”Mitä te aiotte pataljoonallani”, kysyi Dulandil kiinnostuneena. ”Brii vuoren itärinteet ovat jyrkät”, totesi Athir. ”Vihollinen ei vartioi rinnettä, koska ei usko siitä voitavan nousta vuoren huipulle. Hallas voisi suhteellisen helposti viedä pataljoonan rinnettä ylös ja vuoren huipulle”. ”Mutta vuoren huipulla on vartio”, huomautti aina valpas Haldimir. Athir nyökkäsi. ”Mutta he pitävät silmällä länttä, eivät itää. Tänä yönä on kuutamo. Nousemme sen valossa vuoren laen ohi sen länsirinteelle ja odotamme siellä auringon nousua. Kun taistelu alkaa iskemme itse Briin kylään”. ”Siellähän on vihollisen päämaja”, huudahti Haldimir. ”Suunnitelmanne on erinomainen, sir Athir”. Athir kumarsi, mutta jatkoi sitten puhumista. ”Pataljoona olisi pahassa paikassa ja menettäisi paljon miehiä, ehkä jopa tuhoutuisi jos taistelu sujuisi tasangolla huonosti. Mutta mielestäni hyöty olisi suurempi kuin mitä voitaisiin menettää. Jos siis komentaja Dulandil suostuu, haluan ottaa pataljoonan komentooni ja johtaa sen itse tähän vaaraan”. Athir puhui rauhallisesti ja harkitsevasti. Dulandil nyökkäsi ja katsoi Elemmakiliin. ”Herra, pataljoonani on valmis. Me seuraamme sir Athiria, jos niin määräätte”.

Elemmakil oli hetken vaiti, miettien. ”Iskuosaston mahdollisuudet selvitä ovat vähäiset”, hän sanoi viimein. ”En voi määrät ketään menemään, mutta jos pataljoona haluaa seurata sir Athiria, niin olkoon. Suunnitelma on hyvä ja ilman muuta toteuttamisen arvoinen. Tarvitsemme siis toisen reservin. Suuriruhtinas Haldimir, jättäkää 2.Lhunin Prikaati reserviksemme, kunhan olemme aamulla aloittaneet marssin! Onko kenelläkään kysyttävää”? Kukaan ei sanonut mitään. ”Hyvä on”, totesi Elemmakil. ”Poistukaa, ja olkoon Eru huomenna suosiollinen aseillemme”.

Elemmakil kuulosti itsevarmalta, mutta kun Athir muutamaa minuuttia myöhemmin kulki päämajan ohi hän näki Elemmakilin katselevan ylös tähtitaivaalle ilme kuolemanvakavana. ”Ruhtinas Elemmakil”, ritari sanoi kysyvällä äänellä. ”Onko kaikki hyvin”? Elemmakil naurahti. ”On helppo kuulostaa itsevarmalta muiden edessä”, hän totesi. ”Mutta olisin paljon mieluummin pääarmeijan yhteydessä. Wagran tietää varmasti, että olemme täällä. Ehkä Eltas on oikeassa sanoessaan, ettei Wagranilla ole kylliksi mielikuvitusta ollakseen suuri komentaja. Mutta mitä jos hän löytää viimehetkellä mielikuvituksensa jostakin ja odottaa meitä? Mutta ei, enää en voi epäröidä. Päätös on tehty ja huomenna Glorfindel odottaa meidän hyökkäävän tältä suunnalta hänen tuekseen”. ”Wagran on koko kampanjan ajan ollut hyvin yksiselitteinen”, totesi Athir. ”Eltas on siinä oikeassa. Hän ei tee mitään yllättävää, vaan kaiken juuri niin kuin sodankäynnin oppikirjat neuvovat. Mutta odottaako hän huomenna sinua, ruhtinas Elemmakil? Sinä et asialle mahda mitään, mutta voit pitää silmäsi auki. Muista, ettei sinun tarvitse marssia kolonnassa pitkälle, vaan voit aivan hyvin muodostaa linjan ennen kuin oikea hetki olisi. Tee se, jos sinusta tuntuu silti että olet työntämässä pääsi ansaan. Parempi menettää aikaa kuin koko taistelu”. ”Tiedän tuon”, sanoi Elemmakil. ”Kiitos sanoistasi, ritari. Minusta tuntuu kuin meistä olisi tullut ystävät yhteisen taipaleemme aikana. En kehoita sinua olemaan varovainen huomenna, sir Athir, sillä tehtävässäsi ei voi sitä olla. Sanon siis sinulle, ole huomenna päättäväinen, Athir Wendir. Luota vaistoihisi, ja minä teen samoin. Ehkä se vie meidät ehjänä läpi huomisen koettelemuksesta”!

Vain tunti käskynjaon jälkeen sir Athir johti kaksi Kultaisen kukan ritaria ja 500 kaartilaista läpi Aarnimetsän kohti länttä. Sir Dynian jäi Elemmakilia auttamaan. Ilokseen Athir pisti merkille, että harmaahaltiat kulkivat taidokkaasti metsässä päästämättä juurikaan ääniä. Se paransi huomattavasti mahdollisuuksia nousta Brii-vuoren rinnettä huipulla olevien vartiomiesten huomaamatta. Hallas kulki edelle tiedustelemassa, Athir johti itse pataljoonaa ja sir Warthen kulki viimeisenä. Warthen oli harmaahaltia Harlindonista. Hän oli liittynyt ritarikuntaan Angmarin hyökättyä ensi kertaa Eriadorin kimppuun. Athir ei tuntenut ritaria kovinkaan hyvin, mutta tiesi tämän taitavaksi keihäsmieheksi. Warthen oli aikoinaan ollut yksi niistä ritareista, joiden nimi liitettiin läheisesti päämies Gundariin. Gundarin saatua surmansa oli Warthen ystävystynyt Haldurionin kanssa. Athir oli iloinen Warthenin mukanaolosta, sillä hän oli luotettava voimakas ritari.

Rinteen juurella Athir katsoi ylös ja totesi sen olevan todella jyrkkä. Jos Hallas ei olisi ollut oppaana pataljoonaan ei olisi ikinä saatu ylös vuoren laelle. Athir kyllä olisi yksinään kyennyt kapuamaan rinteen, mutta ei löytämään reittiä jota myöten kaartilaiset pääsisivät ylös. Hallas kuitenkin tiesi täsmälleen oikean reitin, jota myöten sotilaat saattoivat kävellä ylös rinnettä ja saavuttaa huipun. Varovaisesti he nousivat kivikkoista rinnettä varoen päästämättä ääntäkään. Pataljoonan ollessa rinteen puolivälissä yksi vartia tuli itäisen rinteen laidalle ja katsoi alas. Pataljoona seisoi liikkumatta luottaen harmaisiin haltiakaapuihinsa ja pimeyden suojaan. Vihollinen ei nähnyt mitään ja katosi. Athir henkäisi helpotuksesta ja laski jousensa. Nuoli oli ollut kokoajan tähdättynä viholliseen! Vihdoin he saavuttivat Brii-vuoren ylärinteet. Siellä nousu loiveni ja pataljoona alkoi Hallasin johdolla kiertää oikealle jotta ei joutuisi suoraan vuoren huipulle. He pääsivät huipun ympäri ja lähtivät laskeutumaan huomattavasti loivempaa länsirinnettä. Alapuolella tuikkivat Briin valot ja sen ympärillä valtavan armeijan leirinuotiot. Näky oli henkeäsalpaavan kaunis, mutta samalla äärimmäisen uhkaava. Kauempana näkyivät Eriadorin armeijan nuotiot. Koko tasanko oli kuin tulessa. Hetkeksi pataljoon unohtui katselemaan nuotioita. Sitten he lähtivät laskeutumaan varovasti kohti Briin valoja. Puolivälissä rinnettä sotilaat etsivät Hallasin kehoituksesta hyvät piilopaikat ja jäivät lepäämään.

AAMUNKOITTO BRII-VUORELLA

Aamuauringon noustessa Briin ylle, olivat 1.Sindarin Kaartinpataljoonan sotilaat aitiopaikalla Brii-vuoren rinteellä seuraamassa mitä tapahtui. He olivat hyvässä näkösuojassa levittäytyneinä rinteeseen. Athir ja Hallas makasivat vierekkäin selällään kivisellä rinteellä ja katselivat tapahtumien kehitystä. Enää ei ollut mitään kiirettä. He olivat oikeassa paikassa ja Athirin tarvitsi nyt vain odottaa oikeaa hetkeä.”Kreivi Wagranin viiri on Pomppivan Ponin majatalon edustalla”, totesi Athir mietteliäänä. ”Luuletko, että päämaja on siellä”? ”Se on kylän paras rakennus”, tuumi Hallas. ”Veikkaisin että siellä he ovat. Miten hyökkäämme”? ”Kahtena ryhmänä”, vastasi Athir. ”Toinen ryhmä voi juuttua, mutta tuskin kumpikin. Kohteenamme on majatalon piha”. ”Kylässä on melkoisen paljon joukkoja”, totesi Hallas. ”Mutta varmasti ne poistuvat kunhan taistelu alkaa”. ”Kunhan vaan päämajakin ei poistu”, vastasi Athir. Myöhemmin kun Athir muisteli tuota päivää Briin luona, tuo hetki vuoren rinteellä tuntui uskomattomalta. Kaksi valtavaa armeijaa valmistautui teurastamaan toisiaan ja siellä hän loikoili kaikessa rauhassa vuoren rinteellä ja seurasi kuin katsomosta mitä tapahtui. Mutta sitä ei tietenkään jatkuisi loputtomiin. Pian koittaisi myös Athirin aika puuttua taistelun kulkuun!

Tuo aika ei kuitenkaan ollut vielä koittanut. Athir seurasi levollisena miten armeijat heräsivät toimintaan. Joukot olivat nukkuneet muodostelmissa ja nyt pataljoonat ja prikaatit olivat lähes hetkessä koossa. Ritari kaksikko oli juuri oikeassa paikassa nähdäkseen kummankin armeijan muodostelmat. Eriadorin armeija saavutti nopeasti haluamansa muodostelman ja rumpujen paukkeen säestämänä lähti hitaasti etenemään kohti vihollista. Pian se kuitenkin pysähtyi. Nyt Athir tajusi, miksi armeija oli edellisenä iltana marssinut niin lähelle vihollista. Glorfindel oli napannut itselleen taistelukentän, jossa halusi taistella. Joukot ylittivät matalan harjanteen ja laskeutuivat sen edustalle muodostaen yhtenäisen rintaman. Divisioonat alkoivat tiivistää rivistöjään, niin ettei niiden väliin jäänyt enää aukkoja. Samaan aikaan päämajan viirit siirtyivät matalan harjanteen laelle täsmälleen armeijan rivistön keskikohdan taakse. Näky olisi ollut upea, ellei Athir olisi kokoajan muistanut miksi armeija levittäytyi. Harjanteelle päämajan molemmin puoli asettui kaksi prikaatia vihreäunivormuisia joukkoja, jotka Athir tiesi Konnun jousiprikaateiksi. Pienet hobitit eivät ehkä pärjänneet viholliselle lähitaistelussa, mutta jousimiehinä puolituiset olivat erinomaisia. Laiquendin jousiprikaati taas oli linjan äärimmäisen oikean laidan takana valmiina tukemaan joukkoja nuolisateella. Kun Athir vielä havaitsi ruhtinas Aranwionin raskaandivisioonan laiquendin jousimiesten takana oli Glorfindelin suunnitelma melko ilmeinen! Eriadorin armeija oli vahvin oikealla sivustallaan. Se aikoi iskeä oikealla koukulla Vihertielle ja katkaista Wagranin perääntymistie etelään kohti Tharbadia. Athirin tarkat silmät havaitsivat myös ratsuväkidivisoonan siirtyvän oikealle.

Athirin katse kääntyi takaisin päämajan suuntaan. Kolme kivikovaa talonväenkomppaniaa oli asettunut sen suojaksi. Ritareiden haarniskat välkehtivät auringon valossa. Myös 1.Lindonin Kaartinpataljoona oli päämajan edustalla asemissa. Sen eliittijoukot olivat kuitenkin välittömänä reservinä, arvasi Athir, eivätkä luultavasti viipyisi kovinkaan pitkään päämajan luona. Päämajan varsinaisena reservinä oli kauemmaksi päämajan taakse asettunut ratsuväkiosasto. Viireistä Athir tiesi kyseessä olevan ruhtinas Wedemirin johtaman Lindonin ruhtinaan ratsuväkipataljoonan, sekä prinssin Calafinwen Eresseän kaartinpataljoonan. Ritari saattoi nähdä armeijan muodostaneen suoran linjan Vihertien ja Fornostin tien suuntaisesti. Päämaja oli samalla kohtaa kuin neljän tien risteys. Mutta vuoren rinteeltä sir Athir näki myös jotakin muuta. Kreivi Wagranin armeija oli kaksi kertaa vahvempi kuin Glorfindel ja Elemmakil yhdessä. Pala kohosi Athirin kurkkuun, kun hän katseli musta ja ruskeaunivormuisia massoja, jotka ryhmittyivät taistelujärjestykseen. Paljon joukkoja jäi reserviin. Wagranilla oli varaa odottaa ja katsoa mitä Eriadorin armeija tekisi. Odotetusti Wagran näytti tietävän Elemmakilin lähellä olosta. Vahvoja osastoja marssi idäntietä Brii-vuoren ympäri ottamaan Elemmakilia vastaan. Athir ei nähnyt tämän joukkoja vuoren takana, mutta saattoi arvata Elemmakilin parhaillaan marssittavan joukkojaan metsästä tielle. Samalla tielle, jota myöten vihollinen nyt marssi itään häntä vastaan. Mutta jos kohta Athirin kokenut katse ei nähnyt Elemmakilia näki hän jotakin muuta, joka kiinnitti hänen huomionsa. Itään marssiva vihollinen ei ollut kovin vahva. Ei juurikaan Elemmakilia vahvempi. Kiinnostuneena Athir jäi seuraamaan tapahtumien kehitystä.

Vihollisen rintama oli nyt levittäytynyt yhtä pitkäksi kuin Eriadorin armeijan. Athir ei voinut olla ihmettelemättä, miksi vihollinen ei käyttänyt ylivoimaansa hyväkseen ja levittänyt rintamaansa pidemmäksi kuin Glorfindelin rintama oli. Olivat Wagranin syyt mitkä tahansa hän ei tehnyt niin. Sen sijaan rintamat lähestyivät. Hämmästyksekseen Athir huomasi, että ainoastaan harvat Eriadorin armeijan rummut olivat äänessä. Lähes koko taistelukentän meteli tuli vihollisen puolelta! Sitten ensimmäiset jouset aloivat helähdellä ja nuolet viuhua. Eriadorin armeijan keskimmäisenä taisteleva Lhunin divisioona ruhtinas Guilinin komennossa otti varovasti yhteen vihollisen divisioonan kanssa. Divisioonien etujoukkojen harvat linjat aloittivat taistelun, vetäen sitten mukaan raskaammin aseistautuneita pataljoonia. Pikkuhiljaa taistelu kiihtyi ja divisioona toisensa jälkeen sai taistelukosketuksen yhtyen mukaan. Kaikki sujui hyvässä järjestyksessä, aivan kuin kumpikin puoli olisi sopinut, että aluksi aloitetaan rauhallisesti.

Mutta itään ei marssinut enempää joukkoja. Lähes koko vihollisen voima oli lännessä Eriadorin armeijaa vastassa! Äkkiä Athir kirosi ääneen. Hän tajusi vihdoin Wagranin suunnitelman. Ritari nousi kiivaasti seisomaan. ”Mikä hätänä”, kysyi Hallas ihmetellen. ”Taistelu on hädin tuskin alkanut”! ”Me liikumme nyt”, totesi Athir. ”Ota sir Warthen ja 300 kaartilaista Dulandilin komennossa ja hyökkää vihollisen päämajan kimppuun. Wagran ei tosin ole enää siellä, mutta monia muita tärkeitä henkilöitä on. Minä otan loput kaartilaiset ja isken vuoren huipun vartion kimppuun”. ”Miksi ihmeessä”, kysyi komentaja Dulandil, joka seisoi nyt Athirin vieressä. ”Briihinhän meidän piti hyökätä”. ”Tilanteet muuttuvat”, totesi Athir kireällä äänellä. ”Minun pitää päästä vuorenhuipulle, jotta voin antaa merkkejä Elemmakilille. Teen sen ja tulen sitten heti teidän avuksenne. Teillä ei ole kiirettä, kunhan ehditte aloittamaan hyökkäyksen samaan aikaan kuin minä isken huipulle. Minä lähden nyt”. Athir juoksi sivulle kokoamaan omaa osastoaan.

”Mitä ihmettä tuo nyt oli”, ihmetteli Dulandil. ”Kuinka hän voi muuttaa koko suunnitelman kesken kaiken”? Hallas hymyili vaisusti. ”Helposti”, hän vastasi. ”Sir Athir on oikea henkilö paikalle, kun pitää toimia päättäväisesti. Hän näki juuri jotakin ja toimii uuden tiedon mukaisesti. Hän ei epäröi toimia vaistonsa varassa”. ”Se minua juuri ihmetyttää”, tuumi Dulandil. ”Minä en nähnyt yhtään mitään”!

TAISTELU ALKAA

”Mitä näet”, kysyi sir Armindil. Hän seisoi harjanteen laella kypärä kädessään ja pyyhki hikeä otsaltaan. Aurinko oli nyt noussut ja ilma lämpeni nopeasti. ”Joukkoja marssii idäntietä Brii-vuoren ympäri”, huudahti Dunlan. Hän seisoi itsensä korkuisen kiven päällä ja tähysti edessä olevalle kentälle. Ruhtinas Guilinin kärkipataljoona otti juuri yhteen vihollisen kärjen kanssa suoraan Dunlanin edessä. Taistelu oli alkamassa! ”En pysty kuitenkaan sanomaan kuin monta sotilasta. Monta divisioonaa joka tapauksessa”. Armindil nyökkäsi ja huusi tiedon eteenpäin. Hieman sivummalla oli suuri vankkuri, jonka sisään oli levitetty kartta. Ruhtinas Narces oli kumartuneena sen ylle ja tutki tilannetta rauhallisen näköisenä. Ruhtinas Glorfindel seisoi vankkurien edessä ja katseli ilmeettömänä edessään avautuvaa kenttää. Sir Arminas oli hänen vieressään punaisessa asussaan. Punaiseksi ritariksi häntä kutsuttiin armeijan parissa yleisesti.

Dunlan laskeutui alas kiven päältä. ”Minusta näyttää”, hän totesi, ”että vihollinen pitää merkittävää osaa voimistaan vielä reservissä”. Armindil nyökkäsi jälleen. ”Niin sopii odottaakin. He haluavat katsoa rauhassa mitä tapahtuu. Wagranilla on kaikki edut puolellaan”. ”Mutta miksi hän ei levittäyty sivustoihimme”, ihmetteli Dunlan. ”Hänellä riittäisi joukkoja kumpaankin suuntaan pidemmälle kuin meillä”. ”Hyvä kysymys”, totesi Armindil kävellen eteenpäin kohti komentovankkureita. Koko harjanne oli täynnä sinne tänne kiiruhtavia esikunnan upseereita, lähettejä ja sotilaita. Kuumeinen kiihko oli vallannut kaikki. ”Minä luulen, että hän on varovainen”, sanoi Armindil viimein. ”Jos hän levittää sivustoihin liikaa heikkenee hänen keskustansa. Ei, nuori Dunlan. Sen sijaan hän pitää reservinsä keskellä ja katsoo mitä tapahtuu. Hän on ovela ja viisas komentaja. Mutta onko hänellä riittävästi rohkeutta. Sen me näemme pian”!

Dunlan hätkähti kuullessan uuden äänen hitaasti voimistuvan taistelun melun yli. Oikealla oleva hobittien jousikomppania laukaisi jousensa ja nuolisade viuhui taivaalle. ”Kuka käski ampua”, kuului vihainen huuto yli metelin. Aliruhtinas Eltas ilmestyi kuin tyhjästä jostakin harjanteen takaa. Hän oli suuren ruskean hevosen satulassa yllään yksinkertainen harmaa univormu. Hobitit vilkuilivat lammasmaisesti ympärilleen ja ammunta lakkasi kuin seinään. ”Odottakaa merkkiä, hyvä herrat”, huudahti Eltas hieman ystävällisemmin. Hobittien kapteeni teki kunniaa ja yritti rauhoitella hermoilevia jousiampujiaan. Eltas ratsasti koko prikaatin ympäri ja saapui sitten päämajan luo juuri kun vihollisen ensimmäinen jousien yhteislaukaus viuhui ilman halki. Aseenkantaja Duall oli heti Glorfindelin luona ja kohotti suuren kilven ruhtinaan suojaksi. Tämä kuitenkin viittasi sukulaisensa pois. Ruhtinaan ei sopinut piileksiä nuolilta tällaisella hetkellä. Useat ritarit kohottivat kilvet suojakseen. Sitten nuolia putoili Lindonin divisioonan päälle. Osa iskeytyi myös päämajan keskelle. Muutama päämajakomppanian sotilas kaatui osuman saaneena. Sitten kohosi ilmoille ensimmäinen hurraahuuto kun vihollisen divisioona hyökkäsi Lindonin divisioonan oikealla sivustalla olevaa Sindarin divisioonaa vastaan. Ruhtinas Lovandilin miehet ottivat hyökkäyksen vastaan raivokkaan päättäväisesti. ”NYT”, huusi aliruhtinas Eltas metelin yli. Hobittien jousiprikaatin yhteislaukaus kuului melun ylitse ja se oli kenties kauneinta musiikkia mitä Dunlan oli ikinä kuullut. Helähdykset eivät kuuluneet yhtäaikaa, vaan eteni komppanialta toiselle, niin että koko prikaatin yhteislaukaukseen meni aikaa useita sekunteja. Ilma täyttyi nuolista jotka iskeytyivät hyökkäävän vihollisdivisioonan riveihin. Tuskanhuudot sekoittuivat hyökkäävien sotilaiden huutoon. Sitten kuului seuraava helähdys uuden yhteislaukauksen merkiksi. Vihollisen jousikomppaniat vastasivat. Taistelu oli toden teolla alkanut.

Dunlan näki Weldenin sivummalla katselemassa koilliseen kohti Brii-vuorta. Hän käveli tämän luokse. ”Tämä on jotakin ennen kokematonta”, sanoi Dunlan. ”En ole ikinä nähnyt näin paljon joukkoja samassa paikassa. Jos uskallan sanoa..ellei paljon sotilaita kuolisi kokoajan, tämä olisi suorastaan kaunista”. ”Niin”, vastasi Welden havahtuen mietteistään ja hymyillen hieman. ”Niin olisi. Kauan sitten näin vielä enemmän joukkoja Dagorladilla. Sen päivän tulen muistamaan ikuisesti ja niin tulet sinäkin Dunlan muistamaan tämän”. ”Jos selviämme tästä”, vastasi Dunlan. ”Vihollisia on niin paljon! Eikä Elemmakilia vieläkään näy”. ”Hän saapuu kyllä”, vastasi Welden. ”Vihollisen osaston marssi itään oli selvä merkki siitä, että Elemmakil on tulossa. Mutta jotakin muutakin on tulossa. En ole varma mitä”! Dunlan katsoi vanhempaan ritariin, josta hän piti vuosi vuodelta enemmän. ”Mitä tarkoitat”, hän kysyi ihmetellen. ”Athir aikoo tehdä jotakin”, vastasi Welden katsellen kohti Brii-vuorta. ”En tiedä mitä, en tiedä miksi. Mutta hän tekee kohta jotakin”. ”Jotakin joka voi vaikuttaa taistelun kulkuun”, kysyi Dunlan. ”Kenties”, sanoi Welden mietteliäänä. ”Miten voit tietää sen”, ihmetteli Dunlan varovasti. Welden oli kasvamassa, hän tiesi. Mutta kuinka paljon tämä oli jo kasvanut? ”En osaa selittää”, totesi Welden. ”Se on omituinen tunne, joka vain äkkiä valtasi minut. Voin tuntea hänet..ehkä Brii-vuorella, ehkä jossakin sen takana. Merkillistä”! Dunlan ei sanonut mitään. Hänen isänsä oli saanut joskun samanlaisia tuntemuksia rakkaistaan, mutta ei ollut ikinä puhunut niistä sen tarkemmin.

Dunlanin seuraamana Welden lähti kävelemään kohti päämajan vankkureita. Samalla hän näki syrjäsilmällä miten Eresseän kaartin hevosmiehet pidättelivät vaivoin hevosiaan, jotka olivat hermostuneita nuolien välillä putoillessa pataljoonan joukkoon. Lisäksi komentajasta lähtien sotilaat näyttivät innokkailta lähtemään eteenpäin ja yksikkö näytti valuneen jo ainakin 100 metriä lähemmäksi rintamaa. ”Dunlan”, huudahti Welden. ”Ota hevonen ja käy Eresseän kaartin luona. Komenna heidät jalkautumaan ja siirrä pataljoona takaisin alkuperäiselle paikalleen, noin 100 metriä suoraan taaksepäin siitä missä he nyt ovat”. Dunlan käsitti heti, että nyt ei puhunut hänen ystävänsä, vaan Kultaisen kukan Vanhempi ritari. ”Käskystä”, vastasi nuorempi ritari. ”Mutta eikö Narces nimenomaan määrännyt heidät olemaan ratsailla”? ”Määräsi”, vastasi Welden. ”Mutta minä määrään nyt Eltasin nimissä heidät jalkautumaan. Tämä ei ole Narceksen näyttämö enää”. Dunlan pysähtyi ja katsoi huolissaan Weldeniin. ”Minusta tuntuu”, hän totesi, ”ettei välillä kukaan tiedä kenen näyttämö tämä nyt on”. ”Kenties”, vastasi Welden ja virnisti. ”Mutta tämä ei ole aika politikointiin, nuori ritari. Nyt on aika toimia. Ala siis painua”. Dunlan meni, mutta Welden tiesi että nuori ritari oli osin oikeassa. Hän vilkaisi komentovankkureille päin. Narces istui yhä otsa rypyssä kartan ääressä. Damrod oli hänen seurassaan. Eltas oli vähän matkan päässä, yhä hevosensa satulassa ja katseli tapahtumia kentällä. Welden tiesi aliruhtinaan yrittävän lukea taistelua päässään, kun taas vankkurin sisällä Narces yritti lukea sitä kartalla. Narces oli suunnitellut taistelun Glorfindelin ja Armindilin kanssa. Welden tiesi sen! Hän saattoi tuntea mielessään Eltasin närkästyksen. Dunlan oli oikeassa! Välit päämajan komentoupseerien välillä eivät olleet niin hyvä kuin saattoi toivoa. Mutta nyt ei ollut aikaa yrittää korjata sitä, totesi Welden mielessään. Nyt oli aika taistella!

Hän harppoi kohti päämajaa, mutta tuttu hahmo lähimmän vankkurin vieressä sai hänet pysähtymään. Weldenin tunsi sydämensä pomppivan kiivaammin. Nessane neito oli niin kaunis, vaikka oli pukeutunut likaiseen harmaaseen lähetin univormuun. Welden oli tarkoituksella pysytellyt kauempana neidosta viime päivien ajan. Sillä hän tiesi nyt rakastavansa tätä. Mutta miten hän voisi sitoa neidon itseensä tällaisessa tilanteessa, vailla mitään tulevaisuutta? Ja voisiko niin kauniilla ja älykkäällä haltianeidolla olla oikeasti tunteita Weldenin kaltaiseen tavalliseen ritariin, joka viihtyi metsissä kaukana sivistyksen parista. Welden ei voinut uskoa, että niin olisi! Siksi hän pyrki pysymään etäällä neidosta, jottei vahingossa antaisi tunteitaan ilmi. Mutta nyt Nessanen näkeminen lähes salpasi Weldenin hengen. Hän seisoi hiukset pitkinä ja vapaina, kasvot vakavina ja silmät säihkyen katsellen kalpeana edessään raivoavaa taistelua. Vaikka Nessanen koko olemus pyrki olemaan rauhallinen hänen silmänsä paljastivat mielessä asuvan pelon. Weldenin ajatukset olivat hetkessä täynnä myötätuntoa.

”Nessane neito”, hän tervehti tätä kohteliaasti katsomatta silmiin. ”Ah, sir Welden”! Neidon tervehdys oli täynnä sydämellisyyttä ja iloa. Hän näytti hetken siltä kuin aikoisi kysyä jotakin, mutta muutti sitten mielensä ja käänsi katseensa taisteluun. ”Niin hirveää”, hän sanoi hiljaa. ”Miehiä kuolee kokoajan. Ja se kaikki on vasta alussa. Kuinka monta kuoleekaan ennen kuin tämä päivä on ohi”! ”Liian monta”, vastasi Welden. ”Mutta enemmän kuolee jos epäonnistumme tänään. Meidän on siis kovetettava sydämemme ja oltava tänään raivoisia”! Neito nyökkäsi ja pelko asui yhä hänen silmissään. ”Toivoisin, että minulla olisi enemmän tehtäviä. Tämä odottelu on kaikkein pahinta”. ”Tämä on vasta alussa”, totesi Welden. ”Saat vielä ryntäillä sinne tänne enemmän kuin haluat. Mutta nyt suo anteeksi. Minun täytyy mennä. Muista olla varovainen, Nessane neito”! Heilauttaen kättään Welden kiiruhti pois.

Eltas oli nyt ratsuineen aivan Glorfindelin vieressä. Ruhtinas oli edelleen täysin rauhallinen. ”Koko rintama on nyt taistelukosketuksessa”, totesi sir Armindil Glorfindelin vierestä. Eltas antoi katseensa kiertää vielä kerran linjaa vasemmalta oikealle. Jokainen divisioona oli nyt jonkinlaisessa taistelukosketuksessa. Kaikki pitivät puoliaan hyvin. Vihollinen oli sidottu taisteluun! Eltas saattoi kuitenkin nähdä Wagranin voimakkaat reservit Vihertiellä valmiina puuttumaan tapahtumien kulkuun. Pääosa kovista Sauronian veteraaneista näytti olevan reservissä. Siellä olisivat varmasti myös Diikian sotaisat heimolaiset. Mutta ehkä, jos kaikki menisi niin kuin piti, vihollisen vasen sivusta voitaisiin murtaa ennen kuin reservi ehtisi puuttua peliin. ”Tämän valmiimmaksi emme tue”, totesi Eltas mietteliäänä. ”Mitä sanotte, herra”? Glorfindel kohotti katseensa aliruhtinaaseensa. ”On aika”, vastasi Glorfindel. Eltas kohotti kätensä tervehdykseen. ”Erun nimeen, siispä hyökkäämme”, hän huudahti ja käänsi ratsunsa.

Kaikkien katseet olivat nyt kiinnittyneet linjan oikeaan sivustaan. Siellä alkoivat Eriadorin armeijan joukot lopultakin painostaa vihollista ja siirtyivät hyökkäykseen. Arnorin divisioona oli äärimmäisenä oikealla ja kenraali Arahaelin erinomaisesti johtamana se kävi raivoisasti päälle. Arahaelin vasemmalla sivustalla Falathrimin erillinen kahden prikaatin vahvuinen osasto kävi myös hyökkäykseen. Samoin osa ratsuväkeä liikehti nyt Arahaelia tukemaan. Vihollisen linja alkoi antaa periksi, mutta se ei murtunut. Lähimmät reservit ehtivät pian avuksi ja kahden tuoreen divisioonan avulla Arahaelin hyökkäys pysähtyi juuri ennen Vihertietä. Kreivi Wagranin kultaiseen haarniskaan pukeutuneen hahmon saatettiin nähdä liikkuvan edestakaisin kannustamassa joukkojaan. Sitten kaikki alkoi tapahtua alati kiihtyvällä vauhdilla. Vihollisen keskustassa reservinä olleista veteraanidivisioonista yksi ryhmittyi tiiviiksi osastoksi jonka kärki näytti suoraan linjan keskustaan, kohti Guilinin komentamaa Lindonin divisioonaa ja sen takana olevaa Eriadorin armeijan päämajaa. Eltas keskeytti juuttuneen hyökkäyksen oikealla ja komensi sekä ratsuväkidivisioonan että myöskin divisioonaa ”Dilwen” pysymään reservinä eikä liittymään taisteluun, ellei se ollut aivan pakollista. Sitten aliruhtinas jätti kenraali Arahaelin johtamaan taistelua ja kääntyi täyttä laukkaa kohti keskustaa, jossa katastrofi nyt uhkasi!

PÄÄMAJA PULASSA

Missään ei nähty lähestyvää uhkaa paremmin kuin juuri armeijan päämajassa. Glorfindel näki selvästi kokonaisen uuden vihollisdivisioonan lähtevän hyökkäämään kahta Guilinin prikaatia vastaan, liittäen voimansa ennestään lohkolla olleen vihollisen divisioonan voimaan. Lisäksi ainakin yksi ylimääräinen raskaasti aseistautunut prikaati liittyi mukaan hyökkäykseen. Tilannetta pahensi vihollisen rinnakkainen hyökkäys Guilinin ja vasemmalla olevan Mandrandirin divisioona ”Doriathin” liittymäkohtaan. Tämä hyökkäys menestyi aluksi ja Narces oli pakotettu lähettämään 1.Lindonin Kaartinpataljoona prinssi Ingoldon komennossa Mandrandirin avuksi. Pataljoona iski hyökkäyksen takaisin ja vakautti linjan, mutta oli vielä selvittämässä tilannetta, kun vihollisen päähyökkäys keskustaa vastaan lähti liikkeelle. Ei ainoastaan vihollisen hyökkäysosasto ollut vaarallisen vahva, vaan sen takana oli paljon joukkoja valmiina käyttämään saavutettavaa menestystä hyväkseen. Tilanne oli vaarallinen!

”Suunnatkaa ammunta painopisteeseen”, huusi sir Welden 1.Konnun Prikaatin komentajalle, joka heti ryhtyi toimeen. Mutta nuolisade ei voisi pysäyttää vihollista. Sen näki jokainen kokematonkin sotilas ja Welden oli kokenut melkoisen monta taistelua elämänsä aikana. Ritari loikki jo takaisin päämajan vankkureita kohti. Sir Delemirin pitkä vahva hahmo juoksi haarniskassa alas harjannetta ja pysähtyi puoliväliin loivaa rinnettä. Hän ritarinsa kaikista kolmesta talonväenkomppaniasta asettuivat hänen ympärilleen olkapää olkapäätä vasten luottaen haarniskojensa kovuuteen ja urheuteensa. ”Pidä Kultaisen kukan ritarit linjan takana”, huusi Delemir Weldenille ohi juostessaan. ”Tappakaa kaikki ketkä pääsevät linjan läpi”. ”Sen teemme”, huudahti Welden takaisin. Mutta hänellä oli vain muutama ritari. Aivan liian vähän! ”Lander”, huusi Welden nähdessään esikuntakomppanian komentajan. ”Aseista komppaniasi ja lähetä se Delemirin linjan tueksi. Pian tarvitaan jokainen mies”. Lander nyökkäsi ja ryhtyi toimeen. Welden etsi katseellaan muita. Narces oli edelleen kartan äärellä, kuin koko tilanne ei mitenkään kuuluisi hänelle. Eikä se kuulunutkaan! Glorfindel katseli vieläkin auringon suuntaan ja oli kuin jossakin muualla. Sir Arminas oli paljastanut miekkansa ja haetuttanut kilpensä. Hän seisoi loistavassa sotisovassaan Glorfindelin rinnalla ja Welden tiesi, että yksikään vihollinen ei pääsisi Lähteenruhtinaan kimppuun. Vanhempi Damrod, kuten häntä nyt päämajassa kutsuttiin, käveli edestakaisin huutamassa ohjeita miehilleen, mutta hän näytti hetkellisesti kadottaneen tilanteen hallinnan.

Welden näki nuoremman Damrodin seisovan paikoillaan epäröivän näköisenä. ”Kapteeni”, hän huudahti tälle ja juoksi nuoren haltian luokse. Welden ei ollut ehtinyt paljoakaan puhua nuoremman Damdorin kanssa. Hänen kasvonsa olivat hätkähdyttävästi sisarensa Nessanen kasvoja muistuttavat. ”Kootkaa komppanianne ja menkää heti tukemaan Delemirin linjaa”. Damrod vilkaisi Weldeniin. Tämä oli vain tavallinen ritari, mutta huuteli määräyksiä kuin suurempikin komentaja. ”Mutta ei se ole varmaa, että vihollinen pääsee läpi Guilinin linjasta”, totesi nuori haltia. ”Meillä on tärkeitä tehtäviä täällä päämajassa, kuten hyvin tiedät. Emme voi jättää niitä noin vain”! ”Koko päämajaa ei kohta enää ole, ellette painu linjaa tukemaan”, huomautti Welden kärsivällisesti. ”Guilin ei pysty tuota rynnäkköä pysäyttämään. Siinä on liian paljon voimaa. Kokoa siis joukkosi ennen kuin on liian myöhäistä”. ”Mutta...meillä ei ole haarniskoita” hengähti Damrod ja ensi kertaa Welden näki tämän silmissä pelkoa. ”Komppanian kilvet ja keihäät ovat viimeisessä vaunussa”, sanoi Welden painokkaasti. ”Pidä huoli, että joka miehellä on omansa. Kokoa komppania ja ilmoittaudu Delemirille. Hän sanoo miten haluaa teidän sijoittuvan. Toimi, nyt on kiire. Ja älä suotta pelkää, Damrod. Kun olet tuolla linjassa on Delemirin tuuri mukananne”. Damrod hymyili hieman, kun hänelle muistutettiin ritarin tarunomaisesta tuurista. Hän tervehti ja lähti kokoamaan komppaniaansa.

Sitten Eriadorin armeijan aika reagoida oli ohi. Sauronian veteraanidivisioona iski toisten prikaatien tukemana Guilinin linjaa vastaan. Teräs iski terästä vastaan hurjasti rysähtäen ja hetken aikaa kumpikin linja oli aivan paikoillaan. Welden näki harjanteelta miten sotilaita kaatui kuin viljaa. Hobittien jousimiesten yhteislaukset iskeytyivät kokoajan viholliseen kuluttaen heidän voimaansa. Mutta Sauronian vakinaiset, kymmenien taistelujen veteraanit, tulivat eteenpäin antamatta minkään pysäyttää itseään. Puhtaalla massalla he tunkivat Lindonin divisioonan joukkoja taaksenpäin. Hyökkäyksen painopiste oli 1.Lindonin Prikaatin ja 1.Falasin Prikaatin saumakohdassa. Hetken aikaa prikaatit pysyivät yhdessä. Sitten vihollinen alkoi tunkea niiden väliin ja ajaa yksiköitä eroon toisistaan. Hitaasti kumpaakin prikaatia pakotettiin taaksepäin.

Vaistoten uhkaavan katastrofin ruhtinas Guilin päätti toimia. Hetkellisen epätoivon tai sankarillisuuden vallassa hän kokosi talonväenkomppaniansa ja ritariensa kanssa hyökkäsi suoraan linjansa aukeamassa olevaan saumakohtaan pyrkien sulkemaan syntymässä olevan aukon. Pidättäen henkeään Welden näki miten jalkaisin marssivat ritarit jäivät kokonaisen aukkoon työntyvän vihollisprikaatin keskelle. He taistelivat hurjasti, mutta jäivät lopulta mustan meren alle. Majesteetillisen hitaasti kaatui Guilinin kohottama Nargothrondin viiri alas likaiseen maahan. Hetken Welden saattoi vielä nähdä vanhan Guilinin kiivaassa lähitaistelussa, kunnes suurikokoinen taistelukirveellä aseistautunut vihollinen iski hänet kuoliaaksi. Guilin kaatui viirinsä päälle maahan. Welden laski katseensa maahan ja lausui hiljaisen tervehdyksen Guilinille, entiselle Eriadorin sotaruhtinaalle. ”Hyvin lähti Guilin, niin kuin sellaisen ruhtinaan arvolle sopii”, totesi sir Derufin hiljaa. Hänkään ei voinut olla ajattelematta niitä päiviä Viimeisen Liiton aikana, kun Guilin oli komentanut Eriadorin armeijaa. ”Hyvin lähti”, toisti Welden. ”Mutta ennen aikojaan”! Pala nousi jälleen hänen kurkkuunsa. Miten monen vanhan ystävän ja tutun hänen pitäisi vielä nähdä kuolevan, ennen kuin tämä olisi ohi? Vain kourallinen Guilinin ritareista onnistui vetäytymään Delemirin muodostaman toisen linjan turviin. Kaikki muut kuolivat herransa ympärille puolustaen tätä hengellään. Mutta tuon päivän surut olivat vasta alkamassa!

Kahta Lindonin divisioonan prikaatia painostettiin nyt valtavalla voimalla. Vihersataman Gellan piti kuitenkin 1.Lindonin Prikaatinsa linjan eheänä. Kahden raskaan pataljoonan eliittisotilaat keskivät paineen murtumatta, mutta joutuivat hitaasti perääntymään oikealla niin että prikaatin linja alkoi kaartua taaksepäin kohti länttä. Näin alkoi avautua väylä viholliselle hyökätä Eriadorin armeijan päämajan kimppuun. Gellan taisteli loistavasti ja nosti samalla oman viirinsä taivaalle ottaen näin divisioonan komentoonsa. Noldorin joukkojen pitäessä puoliaan 1.Falasin Prikaati ei kuitenkaan kestänyt painetta. Ainakin viisinkertaisen voiman painostamana se äkkiä murtui. Kumpikin Falathrimin pataljoona hajosi komppanioiksi ja pienemmiksi yksiköiksi, joita ajettiin vauhdilla pois kentältä. ”Voi ei”, huudahti sir Derufin. ”Se on Falasquil”, hän totesi ja kyynel vierähti ritarin silmäkulmasta. Heidän silmiensä edessä 1.Falasin Prikaatin komentaja esikuntineen jäi vihollisen osastojen keskelle. Hetken nämä pitivät puolensa, sitten se oli ohi. Vihollisen keihäät lävistivät ruhtinas Falasquilin, Cirdanin vanhimman pojanpojan.

”Sindarin divisioonan vasen sivusta on irti”, totesi Glorfindel rauhallisella äänellä katsellen tilannetta. Vain muutama sekasorrossa pakeneva Falasin prikaatin komppania erotti Eriadorin armeijan katastrofista. ”Damrod, painu sinne ja pelasta tilanne”, sanoi Glorfindel katsoen Mithlondin aliruhtinaaseen. Tämä teki kunniaa ja nousi hevosensa selkään. Muut seurasivat miten Damrod katosi alas matalan harjanteen rinnettä ja kohti ruhtinas Lovandilin komentopaikkaa. Hänen päidensä yli viuhuivat 1.Konnun Prikaatin jousihobittien yhteislaukaukset. Hobiteilla oli nyt suora ampumalinja aukkoon eteneviin vihollisen yksiköihin, joiden järjestys oli nyt huonontunut. Prikaatin ammunta tuotti raskaita tappioita viholliselle, joka kuitenkin jatkoi epäröimättä etenemistään. Hetken aikaa Glorfindel katsoi katastrofia silmästä silmään tuona päivänä. Sitten se hetki oli ainakin väliaikaisesti ohi. Vihollisen etummaiset yksiköt eivät kääntyneet etelään ja iskeneet Lovandilin sivustaan. Eriadorin armeijan päämaja veti niitä magneetin tavoin puoleensa. Hyökkäysosastot näkivät lukuisat viirit ja vankkurit edessään ja pyrkivät vaistomaisesti niitä kohti. Siellä oli saalis jonka he halusivat! Vasta perässä linjaan syntyneeseen aukkoon tunkevat prikaatit ryhtyivät laajentamaan aukkoa, mutta silloin tilaisuus oli jo huonontunut. 1.Lindonin Prikaati piti edelleen puoliaan vasemmalla ja oli nyt kääntänyt Gellanin käskystä koko linjansa itä-länsi suuntaan. Samalla aliruhtinas Damrod ehätti juuri ratsastamaan etenevän vihollisen editse etelään ja ruhtinas Lovandilin luokse. Tämä käänsi heti vasemmanpuoleisen prikaatinsa rintaman myöskin itä-länsi suuntaan suojaten sivustansa. Damrod ehätti nyt kokoamaan pakenevia 1.Falasin Prikaatin miehiä ja sai heitä kokoon pataljoonan verran. Nämä hän marssitti nyt päättäväisesti Sindarin prikaatin tueksi.

Katastrofi oli vältetty mutta tilanne oli äärimmäisen paha. Ainakin kaksi vihollisen prikaatia hyökkäsi nyt länteen kohti Delemirin hätäisesti muodostamaa linjaa. Mutta vaikka linja oli kapea se ei ollut heikko. Talonväen ritarit olivat kuin muuri johon vihollisen hyökkäys nyt kilpistyi. Raivoissaan vihollisen divisioonankomentaja kannusti miehiään eteenpäin nähden voiton jo lähellä. Nämä eivät kuitenkaan kyenneet murtamaan ritarien linjaa. Delemir miehineen teki ihmeitä torjuen kaiken mitä heitä vastaan heitettiin.

Welden tarttui jouseensa ja katseli taistelua, jota käytiin nyt vain parinkymmenen metrin päässä alarinteessä. Hän näki vihollisen upseerin, pataljoonankomentajan, ratsun selässä karjumassa käskyjä sotilailleen. Welden kohotti jousensa, mutta oli myöhässä. Harlindonin suuri jousi lauloi ja upseeri putosi hevonsensa selästä. Welden käännähti ja tervehti sir Delfiniä, joka veljensä Gilfinin seuraamana kiiruhti juuri paikalle vankkurien takaa. Welden hymyili veljeksille, mutta havaitsi samassa miten yksinäinen vihollinen murtautui läpi ritarien linjasta ja juoksi kohti vankkureita. Yksi ritari kääntyi miestä kohti, mutta antoi tämän sitten mennä. Welden tähtäsi ja ampui nuolen miehen kurkkuun. ”Missä Elemmakil on”, ihmetteli Delfin katsellen edessään avautuvaa näkymää. ”En tiedä”, vastasi Welden. ”Hänet on varmasti pysäytetty jossakin Brii-vuoren luona. Athirin olisi aika tehdä jotakin”. Samalla toinen vihollinen pääsi linjasta läpi ja kaatui Weldenin nuoli vatsassaan. ”Ja pian”, lisäsi ritari!

Samassa Narces pisti päänsä ulos vankkureista. ”Sir Welden! Miltä tilanne näyttää”, hän kysyi liioitellun rauhallisella äänellä”. ”Suhteellisen pahalta”, totesi Welden asettaen uutta nuolta jänteelle. ”Linja pitää vielä, mutta ei välttämättä kovinkaan pitkään. Teidän ja herrani Glorfindelin olisi nyt parasta nousta ratsaille ja siirtyä jonnekin oikealle”! Glorfindel kääntyi katsomaan Weldeniin. ”Lähtisittekö te, sir Welden”? ”En tietenkään”, vastasi ritari. ”Mutta minä en komennakaan armeijaa”! ”Ei tilanne ole vielä niin paha”, totesi Narces. ”Olen antanut Dilwen divisioonalle käskyn marssia avuksemme. Heidän pitäisi saapua piakkoin. Kun pidämme puolemme siihen asti, saamme tilanteen vakautettua”! Welden nyökkäsi mutta tiesi samalla mitä se merkitsi. Glorfindel ja Narces olivat antaneet periksi. Tätä taistelua ei voitaisi voittaa! Eriadorin armeija aikoi siirtyä puolustukseen ja yrittää kestää iltaan asti. Yön turvin voitaisiin pyrkiä turvaan Baranduinin taakse! ”Nyt olisi todellakin aika Athirin tehdä jotakin, jos aikoo”, mutisi Welden itsekseen, mutta Glorfindel kuuli hänen sanansa. Ruhtinas ei kuitenkaan kommentoinut mitenkään.

”RITARIT KANSSANI”, huusi samassa sir Derufin. Hän oli paljastanut jousensa ja seisoi parhalla ampumapaikalla uljaan näköisenä. Hänen edessään linjaan syntyi aukko ja vihollisen komppania tunkeutui siihen aikoen rynnätä päämajan kimppuun. Hetkessä he olivat Derufinin rinnalla lyhyenä ketjuna. Sir Delfin, sir Gilfin, sir Gwardur, sir Derufin, sir Dunlan, sir Maitren ja sir Welden. Sir Afantur oli Delemirin mukana linjaa puolustamassa ja sir Perendur oli Dilwen divisioonan mukana. Muista ritareista Welden ei tiennyt. Mutta vähän heitä enää oli. Seitsemän jousta kohosi ja helähti. Tiuhaan sulloutuneesta komppaniasta ei voinut ampua ohi. Jokainen nuoli kaatoi vastustajan. Sitten uudet nuolet olivat jo jänteelle. Lyhyt tähtäys ja nuolet suhahtivat jälleen ilmaan. Jälleen seitsemän mustaan univormuun pukeutunutta sotilasta kaatui maahan huutaen. Sitten Welden ei enää kyennyt seuraamaan mitä hänen toverinsa tekivät. Hän vain laukoi nuolia niin nopeasti kuin ehti. Heidän asemansa oli lähes täydellinen ja kaikki jousiampujat taidoiltaan erinomaisia. Vihollinen toisensa jälkeen kaatui maahan. Sitten sir Almakil sai koottua useita ritareita ja sulki syntyneen aukon sir Afanturin avustamana. Useita esikunnan lähettejä syöksyi Almakilin avuksi.

Samassa toiseen kohtaan syntyi pieni aukko, mutta seitsemän ritarin luoma nuolisade pysäytti vihollisen kunnes aukko saatiin suljettua. Lyhyen hengähdystauon aikana Weldenillä oli hetki aika seurata Delemirin loistavaa miekkailua. Kultaisen kukan entinen päämies ei ollut Eresseällä eläessään kadottanut taitoaan. Hänen miekkailunsa oli loistavaa. Vihollinen toisensa jälkeen kaatui Delemirin miekkaan. Hän oli kaikkialla yhtäaikaa pitäen linjaa pystyssä. Prinssi Dahasin taktiikka taas oli juuri päinvastainen. Hän pystytti viirinsä yhteen paikkaan ja pysyi siinä kaataen kaiken mitä häntä vastaan heitettiin. ”Ne murtautuvat sisään oikealta”, huudahti Maitren katsellen Weldenin ohi siihen suuntaan. ”Maitren, seuraa minua”, huusi Welden ja lähti juoksemaan siihen suuntaan. Useita vihollisia oli päässyt ritarien linjasta läpi ja juoksi kohti vankkureita. Sir Arminas seisoi Glorfindelin edessä miekka ja kilpi kohotettuna. Kaksi päämajan adjutanteista seisoi hänen rinnallaan miekat paljastettuina. Nuori Ecthelion oli heistä toinen, kasvojen ilme päättäväisenä. Kaksi vihollista oli ehtinyt heidän luokseen keihäät koholla, mutta sir Arminas otti pari askelta eteenpäin. Rauhallisesti hän väisti keihään iskun ja löi sen poikki. Sitten hänen miekkansa viuhui kaaressa katkaisten vastustajan kaulan ja suoraan toisen keihäsmiehen iskun tielle. Mies lennähti Arminasin torjunnan voimasta hivenen taaksepäin ja ritari pisti eleettömästi miekkansa hänen vatsaansa. Sitten hän siirtyi jälleen paikalleen Glorfindelin eteen. Useita vihollisia juoksi ylös mäkeä, mutta Glorfindelin talonväenkomppanian varakomentaja, vanha vakaa sir Halbar, hyökkäsi tämän joukon kimppuun yksinään. Sotilas toisensa jälkeen kaatui vanhan ritarin miekaniskuihin. Weldenillä oli nyt keihäs kädessään ja hän loikkasi pienen kiven yli lähimmän sotilaan kimppuun. Keihään tylppä pää osui miehen kaulaan ja hän alkoi kaatua, mutta samassa terävä pää iski miestä vatsaan.

Tie oli nyt auki eteenpäin. Samalla Maitren laskeutui polvelle jousi käsissään ja ampui yhden vihollisen kuoliaaksi. Welden iski yhteen kookkaan vihollissotilaan kanssa ja näki samalla, miten sivulta isketty keihäs osui Halbaria kylkeen. Ritari rojahti nojaamaan takanaa olevaan suureen kiveen ja haukkoi henkeään. Viimeisillä voimillaan hän kohotti vielä miekan ja torjui lähimmän vihollisen iskun. ”Ecthelion, auta Halbaria”, huusi Welden nähden jokahetki koko tilanteen vaikka taistelu kahden kokeneen sotilaan kanssa. Maitrenin varma nuoli kaatoi toisen Halbarin kimpussa olleen vihollisen. Toinen kohotti miekkansa kuoloniskuun, mutta samassa nuoren Ecthelionin miekka ilmestyi väliin ja torjui iskun. Ecthelionin ja sotilaan miekan pysyivät yhdessä ja he mittelivät voimiaan pyrkien suistamaan toinen toistaan maahan. Ecthelion piti kuitenkin puolensa ja samassa Welden näki harmaapukuisen hahmon juoksevan kivien välistä lähetin pitkä tikari käsissään. Nessanen kasvot olivat pelokkaat, mutta hän ehti silti serkkunsa avuksi ja upotti tikarinsa vihollissotilaan kylkeen. Tämä horjahti. Ecthelion sai viimein miekkansa vapaaksi ja iski sotilaa kuoliaaksi. Sitten hän tarttui Halbariin, jonka haarniskan sisältä valui verta, ja lähti raahaamaan tätä taaksepäin haavurien luokse. Samassa Welden sai kaadettua viimeisen vastustajansa. Hän astui Halbarin luokse ja tarttui lyhyeksi hetkeksi tämän käteen. Katse riitti eikä muuta tarvittu. Vanha ritari oli pärjännyt loistavasti ja Weldenin katse riitti kertomaan sen hänelle. Halbar hymyili ja antoi kantaa itsensä pois taistelusta.

Mutta taistelu oli kaikkea muuta kuin ohi. Maitrenin jousen helähdys veti Weldenin huomion takaisin eteenpäin. Neljä vihollista juoksi vielä keihäät kädessä ylös rinnettä, mutta Maitrenin nuoli kaatoi samassa yhden. Sitten Weldenin oma suuri jousi oli esillä ja ensimmäinen vihollinen kaatui nuoli rinnassaan. Toinen yritti heittää keihään, mutta jostakin oikealta yksi jousihobiteista kaatoi miehen ennen heittoa. Viimeinen kääntyi ja yritti juosta takaisin alas rinnettä, mutta Weldenin nuoli kaatoi hänet. Seurasi lyhyt tauko. Welden kääntyi ja katsoi Nessaneen, joka seisoi yhä paikoillaan tikari kädessään. Weldenin katse oli kuolemanvakava. Taistelun kiihko oli hänen kasvoillaan. Hän oli nähnyt jo monen ystävän kuolevan ja haavoittuvan ja surmannut lukuisia vihollisia. Ritarin harmaa kaapu oli osittain punaisen veren peitossa. Silti häneltä riitti aikaa katsoa Nessaneen huolissaan. Mutta tuota katsetta kesti vain hetken. Sillä samassa Maitren huudahti varoituksen. ”Welden, linja murtui” huudahti nuorempi ritari. Welden käännähti jousi yhä kädessään. Hän näki ainakin kahdenkymmenen vihollisen tehneen aukon linjaan ja valmistautuvan laajentamaan sitä. Hetkeksi ritari pysähtyi ja katsoi sitten uudelleen Nessaneen. Sitten hän tarttui jouseensa ja nuoliviiniin. Welden heitti ne Nessanelle. ”Siinä. Pidä niistä hyvää huolta ja ala ampua”, ritari sanoi ja tarttui miekkaansa. ”Ampua ketä”, kysyi Nessane tarttuen jouseen. ”Kaikkia”, huusi Welden ja juoksi jo alas rinnettä. ”MAITREN, KANSSANI”, hän huusi mennessään. Sir Maitren oli jo tarttunut keihääseensä ja seurasi sydänveljeään. Hän vilkaisi vielä juostessaan Nessaneen. Tällä oli nyt Weldenin isän jousi kädessään. Jousi jota Welden ei ikinä antanut kenellekään muulle. Nyt hän oli heittänyt sen hetkeäkään epäröimättä Nessanelle. Maitren tuumi mielessään, että Nessane ei luultavasti tiennyt lainkaan miten täydellisen luottamuksen osoituksen Welden oli juuri tehnyt. Mutta sitä ei ollut nyt aikaa ajatella.

Nessane tarttui suureen jouseen aluksi varovasti. Hän tiesi sen olevan tärkeä Weldenille, mutta saattoi vain arvailla miten tärkeä. Mutta lähes kokonainen joukkue vihollisia oli murtautunut läpi. Heidät täytyi pysäyttää! Nessane näki Weldenin ja Maitrenin juoksevan alas rinnettä. Hän kohotti jousen ja laukaisi. Nuoli lensi kuitenkin ohi. Nessane ei kuitenkaan joutunut paniikkiin vaan veti esiin uuden nuolen. Tällä kertaa hän osui tarkasti yhteen sotilaista. Neljäs Nessanen laukauksista haavoitti yhtä sotilasta. Siinä vaiheessa Welden oli jo iskenyt yhteen vihollisten kanssa. Nessane katseli hämmästyneenä miten kaksi ritaria hyökkäsi parinkymmenen vihollissotilaan kimppuun. Näytti ettei kaksikolla voisi olla mitään mahdollisuuksia. Mutta epäröimättä Welden hyökkäsi keskelle vihollisjoukkoa ja surmasi ensimmäisen tarkalla miekanpistolla. Maitren oli heti hänen tukenaan. Nuorempi ritari heitti keihäänsä yhden vihollisen vatsaan ja paljasti sitten oman miekkansa. Huolimatta hädästään ritarien puolesta Nessane ei voinut olla ihailematta heidän taitoaan. Hän muisti joskus kuulleensa Weldenin ja Maitrenin olevan kenties kaikkein paras ritari pari lähitaistelussa. Nessane saattoi hyvin uskoa sen, sillä niin täydellisesti kaksikko tuki toisiaan. Welden iski oikealle ja samalla Maitren torjui häneen kohdistuvat iskut vasemmalta. Samalla Maitren hyökkäsi eteenpäin ja surmasi vastustajan samalla kun Welden torjui häneen kohdistuvat iskut. He olivat kuin yksi taistelija toimien täydellisessä harmoniassa. Vastustaja toisensa jälkeen kaatui maahan eikä kumpikaan ritari saanut yhtään osumaa. He etenivät vastustamattomasti kohti rintamaan syntynyttä aukkoa. Nessane ei uskaltanut enää ampua jousella, sillä Welden ja Maitren olivat aivan vihollisissa kiinni.

Syrjäsilmällä Nessane näki kuitenkin takanaan harmaakaapuisen hahmon juoksevan kohti vankkureita. Hahmo puikkelehti halki suurien kivien ketterästi jousi kädessään. ”SIR DELFIN”, huusi Nessane innoissaan. ”Äkkiä apuun”! Delfin muutti suuntaa ja oli hetkessä Nessanen rinnalla. ”En uskalla ampua”, selitti Nessane. ”He ovat niin lähekkäin”. Delfin katsoi hetken kaksikkoa, joka taisteli keskellä noin tusinaa vihollista. Sitten hän katsoi Nessanen kädessä olevaa jousta. ”Welden ei ole ikinä antanut tuota jousta kenellekään muulle”, totesi Delfin painokkaasti. Sitten ritari oli jo vetänyt esiin oman jousensa ja tähtäsi. Nessane tunsi jälleen ihailua, kun Delfinin nuoli lensi ilman halki ja iskeytyi Maitrenin selän taakse kiertämässä ollutta vihollista kylkeen. Sitten Delfinin jousi kääntyi hieman ja uusi nuoli lähti liikkeelle. Yksi vihollinen keskeltä taistelevaa joukkoa kaatui maahan. Tämä antoi Weldenille mahdollisuuden kaataa nopealla hyökkäyksellä kaksi yllättynyttä vihollista, jotka eivät juuri ehtineet puolustautua. Nessanen hämmästykseksi taistelu alkoi nyt kääntyä selvästi Weldenin ja Maitrenin eduksi. Delfin kaatoi vielä yhden vihollisen tarkalla laukauksella. Welden oli juuri saamassa aukon linjassa suljetuksi, kun kymmenen metrin päässä kaksi ritaria yhtä aikaa kaatui kuolleena maahan ja uusi aukko syntyi. Jättäen Maitrenin taistelemaan kahden pystyssä olevan vihollisen kanssa Welden kiiruhti uusien läpimurtoon yrittäjien kimppuun. Hän tiesi nyt, että loppu alkoi olemaan lähellä. Puolustus murtuisi pian! Jos Athir tai kuka tahansa aikoi tehdä jotakin, nyt alkoi olla viimeinen hetki siihen!

ALIRUHTINAS ELTAS

Eltas ratsasti harjanteen takana niin nopeasti kuin vain pystyi. Hän tiesi jo, että pahin mahdollinen oli tapahtunut. Oikean sivustan isku oli pysäytetty alkumenestyksen jälkeen ja vihollinen oli käyttänyt ylivoimaansa iskeäkseen Eriadorin armeijan keskustasta läpi. Nähdessään tämän Eltas tiesi, että hänen paikkansa oli siellä missä vihollisen hyökkäyksen painopiste oli. Mutta ensin hänen täytyi vakauttaa tilanne oikealla sivustalla ja se vei aikaa. Käyttäen taitavasti ratsuväen pikaista vastaiskua ja jousiprikaatin voimaa hyväkseen Eltas pysäytti vihollisen hyökkäyksen oikeaa sivustaa vastaan. Sitten hän jätti Arahaelin tehtäväksi jatkaa taistelua puolustuksellisesti, veti ratsuväen uudelleen irti taistelusta ja lähti täyttä laukkaa kohti armeijan päämajaa.

Ratsastuksen aikana Eltasilla oli hetki aikaa miettiä kulunutta päivää. Glorfindel ja Narces olivat suurimmaksi osaksi suunnitelleet tulevan taistelun. Mutta Eltas oli ollut samaa mieltä heidän kanssaan! Voimakas isku oikealla sivustalla voisi murtaa vihollisen ja tuoda heille voiton. Mutta se oli epäonnistunut. Onnekseen Eltas ei ollut ehtinyt laittaa peliin vielä parasta yksikköään, divisioona Dilweä. Hän näki nyt divisioonan edessään pikamarssilla pohjoiseen. Hetkeksi Eltas pysähtyi harjanteen korkeimmalle kohdalle. Narces oli ehkä suunnitellut taistelun, mutta suunnitelma oli epäonnistunut. Nyt jonkun piti suunnitella nopeasti uudelleen. Hän luuli jo tietävänsä mitä Narces itse ajatteli. Hän vakauttaisi linjan ja pitäisi puolensa iltaan asti. Sen jälkeen voitaisiin yön aikana rauhassa harkita jatkotoimenpiteitä. Eltas rypisti kulmiaan. Narces oli tunnetusti usein varovainen. Joskus liikaakin! Mutta juuri sillä hetkellä Narces tuntui lukevan tilannetta oikein. Vihollisen vaarallisin isku oli keskustaa vastaan ja se piti torjua. Sauronian joukot olivat saaneet aikaiseksi osittaisen läpimurron, jota enää Delemirin ritarien linja piti aisoissa.

Eltas tähysti itään tietäen mikä oli ongelma. Elemmakilia ei näkynyt. Brii vuoren eteläpuolitse marssinut vihollisosasto oli saman vahvuinen kuin Elemmakilin joukot, mutta tämä ei tiennyt sitä. Niinpä hän oli ilmeisesti antanut vihollisen pysäyttää itsensä eikä ryhtynyt hyökkäämään, pyrkien vain sitomaan nämä itseään vastaan. Mutta ikävä kyllä juuri se tilanne oli nyt Wagranin armeijalle edullinen ja antoi heille huikean ylivoiman Briin länsipuolella käytävässä päätaistelussa. Eltas kohautti olkapäitää. Hän saattoi kuvitella Elemmakilin huolen vuoren toisella puolella. Hän oli eristyksissä muusta armeijasta eikä uskaltaisi ottaa kovia riskejä. Tappio voisi merkitä koko Elemmakilin osaston tuhoa! Hetkeksi Eltasin pää painui. Hän tunsi epätoivon valtaavan mielensä. Tuona hetkenä kreivi Wagran taistelun voitossa kiinni. Mutta hänen hetkensä meni! Eltas nosti jälleen päänsä. Ei, hän ei antaisi periksi. Eriadorin armeija oli pulassa, mutta sitä ei oltu lyöty. Joukkojen moraali oli hyvä ja lähes koko armeijan oli edelleen samoissa asemissa, joista oli aloittanut taistelun. Ehkä jotakin voitaisiin vielä tehdä? Ainakin Eltas aikoi yrittää!

Yksinäinen harmaapukuinen lähetti ratsasti läheltä Eltasin ohi ja aliruhtinaan huomatessaan pysäytti hevosensa. Eltas käänsi katseensa lähettiin. ”Minne olet matkalla”, hän kysyi. ”Kenraali Arahaelin luokse, herra. Mutta halusin vain varmistaa, että huomasitte mitä Brii-vuoren luona tapahtuu”! Eltas käännähti kiivaasti satulassa. Lähetin sanat iskivät häneen hurjalla voimalla. ”Miten niin? Mitä siellä tapahtuu”! Hän tähysti kohti vuorta ja näki heti mitä lähetti tarkoitti. Kaksi kokonaista reservissä ollutta vihollisdivisioonaa oli kääntynyt ja marssi nyt täyttä vauhtia itään tietä myöten. Eltas jähmettyi paikoilleen ja hänen ajatuksensa alkoi juosta hurjalla nopeudella. Oliko Elemmakil tehnyt jotakin? Vai ajatteliko vihollinen olevansa jo niin selvästi voitolla heitä vastaan, että aikoi yhtä aikaa murskata myös Elemmakilin? Se olisi Wagranilta melkoinen riski, sillä hän lähetti pois juuri ne divisioonat joiden pitäisi käyttää Eriadorin armeijan keskustan horjumista hyväkseen. ”Anteeksi, herra”, keskeytti lähetti hänen ajatuksensa katsellen samaan suuntaan kuin Eltas. ”Mutta ette ehkä huomanneet katsoa itse Briin kylään. Minun pitää nyt mennä”. ”Odota”, huudahti Eltas heräten ajatuksistaan. Hän tunsi miten alkoi jälleen saada otteen taistelusta, tosin vain ajatuksissaan, mutta sekin oli parempi kuin ei mitään. Nyt ajatukset piti vain muuttaa toiminnaksi ja napata ote myös itse taistelukentällä. ”Viesti prinssi Oswinelle. Haluan hänen välittömästi marssivan koko ratsuväkidivisioonan kanssa armeijan päämajan taakse. Käskekää hänen pitää kiirettä”. Lähetti tervehti ja poistui täyttämään Eltasin antamaan tehtävää.

Vielä hetken Eltas pysyi paikoillaan katsellen Briin kylään. Hän saattoi selvästi nähdä, että kylässä tapahtui jotakin. Mutta korkean aidan yli ei voinut nähdä mitä! Se oli mysteeri! Mutta kyseinen mysteeri oli synnyttämässä sekasortoa Wagranin joukkojen selustassa. Aliruhtinas saattoi nähdä kokonaisen vihollisen ratsuväen eliittipataljoonan mustapunaisissa univormuissaan ratsastamassa täyttä laukkaa kohti Briitä. Mitä tahansa kylässä tapahtui, se oli vakavaa! Eltasin katse haravoi hänen omien joukkojensa linjaa. Aliruhtinas yritti lukea taistelua parhaan kykynsä mukaan. Siitä riippui nyt kaikki! Glorfindel oli aikonut ratkaista taistelun oikealla sivustalla, mutta Wagran oli omalta osaltaan lukenut taistelua juuri oikein ja siirtänyt sen samaan suuntaan. Sitten hän oli kääntänyt ylivoimansa edukseen ja siirtänyt päätaistelun keskustaan yrittäen ratkaisua siellä. Looginen ratkaisu olisi nyt se mitä Narces aikoi. He marssittaisivat reservinsä keskustaan ja vakauttaisivat tilanteen siellä. Reaktio ja vastareaktio! Juuri niin Wagran ajattelisi heidän tekevän. Mutta harjanne peitti sen takana marssivat joukot vihollisen silmiltä. Sillä Eltasin tarkat silmät olivat pistänet merkille, että vihollisen vartiota Brii-vuoren huipulla ei enää näkynyt missään. Se oli uusi mysteeri! Oli syy siihen mikä tahansa ei vihollinen enää kyennyt näkemään Eriadorin armeijan joukkojen liikkeitä harjanteen takana. Eltas kohottautui suoraksi satulassa. Äkkiä hän tiesi mitä tekisi! Taistelua ei oltu vielä menetetty!

Eltas käänsi hevosensa ja kannusti sitä eteenpäin. Hän lähti ratsastamaan kohti divisioona Dilweä, joka edelleen marssi kohti päämajaa ja oli jo lähestymässä sitä. Samalla Eltas näki harjanteen laella suuren valkoisen hevosen selässä ryhdikkään keltaiseen vaelluskaapuun pukeutuneen haltia. Sir Perendur tähysti itään ja oli ilmeisesti myöskin havainnut tapahtumat Brii-vuoren lähistöllä. Ritarin kasvot olivat kuolemanvakavat. ”Sir Perendur”, huudahti Eltas. Ritari kääntyi satulassa ja näki aliruhtinaan. Hän ratsasti nopeasti tämän luokse. ”Herrani Eltas”, ritari tervehti väsyneellä äänellä. ”Miten se sujuu, Perendur”, kysyi Eltas katsellen ritaria, jonka kaapu ja miekka olivat veressä. Hänen otsallaan oli pieni haava ja kaapu oli myöskin revennyt. Perendur oli saanut jo enemmän kuin oman osansa taistelusta. ”Morgoth perii”, huudahti Perendur muinaisen kirouksen. ”Mutta tämä lohko on vakaa. Sain levitettyä Mandrandirin prikaateja hieman, niin että sain yhden pataljoonan irrroitettua. Lähetin sen tukemaan ruhtinas Lovandilia, joka estää vihollista vyöryttämästä sivustaansa ja samalla koko armeijaa. Ajatteli..olen sitä mieltä, että jos saamme keskustan vakautettua, voimme saada tilanteen vielä korjattua. Ruhtinas Aranwion on juuri matkalla divisioonansa kanssa pelastamaan tilannetta”. Eltas nyökkäsi. ”Hyvin tehty! Uusi pataljoona voi merkitä ratkaisevaa lisää Lovandilille. Mutta eikö sinun paikkasi ole Aranwionin luona”? ”Kyllä herra”, vastasi Perendur. ”Sinne Narces määräsi minut. Mutta täällä on paljon tehtävää ja päämaja on juuri nyt hieman poissa pelistä. Tulin siis avuksi”! Eltas loi ritariin katseen, joka jätti epäselväksi oliko hän tyytyväinen vai tyytymätön. ”Hyvä on”, aliruhtinas vastasi. ”Mutta nyt palaat oikealle paikallesi heti minun kanssani. Tilanne kehittyy nopeasti ja tarvitsen sinut siellä”.

Dilwen divisioona marssi vauhdikkaasti kohti päämajaa. He saattoivat nähdä päämajan vankkurit harjanteen laella edessäpäin. Lindonin viiri liehui edelleen ylpeästi harjanteella uhmaten vihollisia. Ruhtinas Aranwion ratsasti divisioonan kärjessä hoputtaen miehiään. Hän tiesi, että puolustus oli romahtamaisillaan. Nuori Glorfion oli juuri käynyt järjestämässä epäjärjestykseen joutuneen pataljoonan ja oli lähes saavuttanut divisioonan kärjen, kun hän näki vihollisen harjanteen jousihobittien kohdalle ampuman nuolikuuron menevän pitkäksi. Nuolet tulivat suhisten ilman halki ja iskeytyivät suoraan divisioonan komentoryhmän keskelle. Divisioonan adjutantti sai osuman. Nuoli lävisti hänen kaulansa ja Glorfionin kauhuksi nuori upseeri, hänen lapsuuden leikkitoverinsa, kaatui ääntäkään päästämättä ratsunsa selästä. 1.Eressäen Prikaatin varakomentajaan osui kaksi nuolta ja hän rojahti hevosensa päälle, mutta ei pudonnut maahan. Muutama muu sotilas huusi tuskasta saatuaan osumia. Hetken näytti silti, että kaikki muut olivat kunnossa. Ruhtinas Aranwionin hevonen otti muutamia askeleita eteenpäin ja kääntyi sitten sivuttain. Ruhtinaan kevyttä haarniskaa peittävä sininen kangas liehui äkillisesti nousseessa tuulen vireessä. Sitten Glorfionin sydän lähes pysähtyi. Aranwionin kyljestä pisti esiin pitkä mustapäinen nuoli. Toinen nuoli oli iskeytynyt hänen olkapäähänsä ja värisi edelleen selvästi. Hitaasti Aranwionin käsi siirtyi koskettamaan kylkeensä iskeytynyttä nuolta. Sitten hän kohotti katseensa muutaman metrin päässä seisovaan aseenkantajaansa ja hitaasti valui alas satulasta. Aseenkantaja oli samassa liikkeessä ja sai ruhtinaan kiinni ennen kuin tämä putosi maahan asti. Glorfion ratsasti paikalle, kun aseenkantaja ja kuriiri laskivat juuri Aranwionin varovasti maahan. Ruhtinaan pää kääntyili edestakaisin ja hän näytti olevan hieman shokissa. Sitten äkkiä silmiin tuli tuttu tuike ja katse keskittyi Glorfioniin. ”Marssi eteenpäin, Glorfion”, huudahti Aranwion kuulostaen tuskaiselta. Hiki helmeili hänen virheettömällä otsallaan. ”Et voi jäädä tähän odottelemaan. Meillä on käsky mennä pelastamaan päämaja. Toimi, prinssi Glorfion. Divisioona on nyt sinun”! Sitten Aranwionin pää rojahti takaisin maahan. Jostain juoksi parantaja paikalle ja alkoi tutkia ruhtinaan haavoja. Glorfion oli hetken neuvottomana paikoillaan. Sitten hän löysi hetkeksi kadonneen itseluottamuksensa. Sir Perenduria ei näkynyt missään. Hänen piti toimia! Kuuluvalla äänellä nuori prinssi määräsi divisioonan jatkamaan marssia.

Glorfion oli juuri ehtinyt kääntää divisioonan oikeaan ja alkoi marssittaa sitä kohti itää ja armeijan päämajaa, kun kaksi täyttä laukkaa ratsastavaa miestä saavutti divisioonan kärjen. Glorfion tunnisti heti aliruhtinas Eltasin ja sir Perendurin. Nämä pysähtyivät hänen eteensä. Myös Eltasin kasvoilla virtasi nyt hiki. Viimeisen kahden tunnin ajan hän oli säntäilly sinne tänne pitkin armeijan linjaa. Hän alkoi olla melkoisen kiihtynyt ja kätki sen enää vaivoin. ”Herrani Glorfion”, huudahti Eltas hengästyneenä unohtamatta silti etikettiä. ”Missä on ruhtinas Aranwion”? Mutta Glorfionin ilme kertoi jo kaiken. ”Häneen osui kaksi nuolta”, sanoi prinssi ääni täynnä surua. Eltas hämmentyi hetkeksi! Aranwioniin oli osunut? Ensin Guilin, sitten Falasquil ja nyt Aranwion. Ja päivä oli vielä nuori! ”Miten pahasti häneen osui”, kysyi Eltas pitäen äänensä vakaana. ”En osaa sanoa”, vastasi Glorfion. ”Hän oli elossa kun jatkoimme marssia. Häntä osui kylkeen ja olkapäähän”! Eltas huoahti helpotuksesta. Haavat eivät kuulostaneet hengenvaarallisilta. Mutta Aranwion oli nyt poissa pelistä! Mutta nyt ei ollut aikaa jäädä suremaan. ”Hyvä on. En olisi halunnut teidän joutuvan näin nopeasti itsenäiseen komentotehtävään, herra, mutta niin täytyy nyt olla. Suorittakaa käännös vasempaan”!

Glorfion katsoi Eltasiin ällistyneenä. ”Meillä on käsky marssia heti päämajan avuksi”, prinssi huomautti. ”Käsky on suoraan Narcekselta. En voi muuttaa marssisuuntaa”! Eltas käänsi harmaat silmänsä Glorfioniin. Sir Perendur kuvitteli kuulevansa miten hermot kiristyivät. ”Herra, päämaja jää vihollisen jalkoihin, jos emme mene avuksi”, hän pisti väliin asettuen Glorfionin tueksi. ”Niin jää”, totesi Eltas ja hänen silmissään välähti jotakin pahaenteistä. ”Juuri siksi minulla ei ole nyt aikaa selittää tarkemmin. Muuttakaa marssisuuntanne ja suorittakaa rientomarssi, olkaa hyvä”. Mutta prinssi Glorfion oli nuori haltia, jota ei helpolla horjutettu. ”Minulla on suora käsky etkä sinä voi sitä muuttaa”, hän totesi yksikantaan. ”Te ette ehkä surisi Narceksen kuolemaa, mutta minä surisin. En siis aio jättää häntä vihollisen jalkoihin”. Sir Perendur näki miten Eltas vavahti kuin iskun saaneena. ”Hyvä herra”, hän totesi ja ääni oli nyt suuttumusta ja katkeruutta täynnä. ”Minä voin muuttaa ja muutan käskysi. Minä komennan täällä! Kääntäkää divisioonanne välittömästi. Mitä nopeammin pistätte toimeksi sitä nopeammin minä pääsen pelastamaan päämajaa”. Hän ei kommentoinut sanallakaan Glorfionin syytöstä, mutta Eltasin silmät leimusivat nyt vihaisina. Perendurista tuntui kuin Eltasin ja Narceksen keskinäistä taistelua oltaisiin käyty juuri sillä hetkellä raivoisasti, vaikkei Narces ollut edes paikalla.

”Minä menen päämajan avuksi”, huudahti Glorfion. ”Käsky on selvä ja samoin sen syy. Mikään ei voi sitä muuttaa”! ”Te marssitti armeijan vasemmalle sivustalle juuri nyt, hyvä herra”, huusi Eltas menettäen viimein malttinsa. ”Vaikka kuinka haluaisitte hävitä tämän taistelun, minä en anna teidän tehdä sitä. Joko tämä divisioona lähtee marssimaan osoittamaani suuntaan välittömästi tai se saa uuden komentajan tässä JA NYT! Narces ei ole täällä mutta minä olen. Narces ei tiedä tilannetta mutta minä tiedän. Minä voin yhä voittaa tämän taistelun, hyvä herra. Mutta se edellyttää teidän marssivan nyt, ja juuri niin te teette. Marssikaa, HYVÄ HERRA”! Glorfion oli hetken vaiti raivoisan puuskahduksen vuoksi. ”Hyvä on”, hän sanoi viimein vilkaisten Perenduriin, joka nyökkäsi. ”Mutta te kuulette tästä vielä”. ”Vasen käännös, hyvä herra”, sanoi Eltas jo rauhallisemmin ja osoitti kohti pohjoista. Glorfion ratsasti kääntämään divisioonaansa. Eltas veti henkeä ja kääntyi sitten Perendurin puoleen. ”Kuuntele tarkkaan”, hän sanoi. ”Marssikaa harjanteen suojassa vasemman sivustan ympäri. Minä yritän ehtiä mukaanne siellä, mutta jos minua ei näy hyökätkää vihollisen sivustaan ja pyyhkikää kenttä tyhjäksi. Lähetän ratsuväkidivisioonan avuksenne. Me voimme vielä voittaa, Perendur, mutta kaiken pitää nyt mennä oikein”. ”Entä päämaja”, kysyi ritari mietteliäänä. Hän ei voinut olla vilkaisematta vankkurien suuntaan, joiden takana taistelun äänet vain kiihtyivät kokoajan. ”Minä pelastan sen”, huudahti Eltas. ”Meillä on vielä viimeinen korttimme pelaamatta. Pistä toimeksi, arvon ritari”.

Sitten Eltas oli poissa. Sir Perendur kiiruhti Glorfionin luokse, joka suoritti juuri hyvin organisoitua vasenta kaarrosta. ”Hän oli hyvin epäkohtelias”, huudahti Glorfion nähdessään ritarin vierellään. ”Kyllä herra”, vastasi Perendur. ”Hyvin epäkohtelias mutta oikeassa! Taidan ymmärtää mitä hän aikoo. Meidän on suoritettava rientomarssi. Onko miehissäsi vielä puhtia jäljellä”? Glorfion katsoi Perenduriin ja nyt hänen silmissään oli ensi kertaa ylpeyttä. ”Aina, hyvä herra”, hän vastasi. ”Tämä divisioona ei väsy. Mutta en ymmärrä mitä Eltas oikein ajattelee. Narceksen viesti sanoi selvästi, että vakautamme tilanteen keskellä ja pidämme puolemme sitten pimeäntuloon saakka. En voi uskoa että Eltas olisi keksinyt jotakin, mitä Narces ei osaisi ajatella”. Perendur muisti kuulleensa Glorfionin olleen aina läheinen ystävä Narceksen kanssa. Tämä selitti luultavasti hänen rajattoman luottamuksen entisen Lindonin aliruhtinaan kykyihin. Perendur kohautti olkapäitään katselleen jalkaväen siirtymistä kolonnaan. ”Narces on loistava taisteluiden ja sotaliikkeiden suunnittelija”, hän sanoi painokkaasti. ”Suo anteeksi, mutta niin kauan kuin taistelu etenee hitaasti ja sujuu suunnitelmien mukaan on Narces loistava. Mutta kun alkaa tapahtua odottamattomia asioita. Kun tappioksi kääntyvä tilanne pitää kääntää eduksemme hetkessä sen kummemmin suunnittelematta, silloin on Eltas mies paikallaan. Jos joku pystyy siihen niin hän. Voimme vain toivoa, että hän kykenee siihen tänään”! Glorfion nyökkäsi mutta näytti epäilevältä.

Todettuaan Dilwen divisioonan lähtevän liikkeelle kohti pohjoista ja armeijan vasenta sivustaa Eltas kääntyi jälleen ja ohitti jalkaväen. Hän sai heti näkyviinsä haluamansa. Kaksi pataljoonaa ratsuväkeä oli avomuodossa harjanteen takana. Kumpikin pataljoona oli jalkautunut ja ratsumiehet pitelivät hermostuneita hevosiaan suitsista paikoillaan. Pitkät keihäät osoittivat kohti sinistä taivasta. Hieman pataljoonien edessä seisoi kaksi kevyisiin haarniskoihin sonnustautunutta hahmoa keskutellen kärsimättömän näköisinä. Kumpikin tarkkaili tilannetta edessään. Mutta Harjanne esti heitä näkemästä armeijan linjaa tai päämajan uhanalaista asemaa. Kumpikin huomasi jo kaukaa Eltasin saapumisen ja käveli lähemmäksi pataljoonia. Eltas kohtasi kaksikon pataljoonien edessä. Ruhtinas Wedemir Noldorin oli paljaspäin ja näytti levolliselta. Hänen kätensä oli selän takana, mistä Eltas tiesi nuoren ruhtinaan olevan hermostunut vaikkei sitä näyttänytkään. Hänen rinnallaan seisoi noldorin prinssi Calafinwe Cadwaron pitkänä ja uljaana. Wedemir näytti vaatimattomalta loistavaan hopeiseen sotisopaan pukeutuneen prinssi rinnalla, mutta samalla jotenkin paljon vakaammalta ja viisaammalta. Calafinwen kypärä oli hänen kädessään ja toinen käsi oli miekan kahvalla. Hänen siniset silmänsä olivat täynnä intoa ja odotusta. Siinä oli mies joka paloi halusta päästä liittymään taisteluun. Eltas hymyili itsekseen. Calafinwen toivomus toteutuisi liiankin pian. ”Herrat”, hän tervehti. ”Herra aliruhtinas”, vastasi Wedemir. Calafinwe kumarsi hieman. ”Ruhtinas Wedemir. Divisioona Dilwe suorittaa marssin vasemman sivustan ympäri ja iskee vihollisen sivustaan. Liitä pataljoonasi tähän liikkeeseen. Pysyttele harjanteen suojassa niin pitkään kuin voit. Vihollisen vartio Brii-vuorella on poissa, joten he eivät näe harjanteen taakse”. Wedemir tervehti ja lähti sanaakaan sanomatta toteuttamaan saamaansa tehtävää.

”Enkö minä liity mukaan”, kysyi Calafinwe innokkaana. Mutta Eltas pudisti päätään ja näytti surulliselta. ”Ei, nuori prinssi”, hän sanoi. ”Sinulla on toinen tehtävä. Vihollinen hyökkää parhaillaan päämajan kimppuun ja puolustus on murtumassa. Sinä menet sinne pelastamaan tilanteen”. Calafinwen silmät välähtivät innokkaasti. Ehkä hän ajatteli miten pääsisi tekemään vaikutuksen Glorfindeliin ja muihin korkeisiin komentajiin. Mutta Eltas pudisti päätään. ”Ei, Calafinwe. Älä ole innoissasi. Se on pahin paikka! Mutta se on myös kunniapaikka. Jos puolustus siellä murtuu romahtaa keskustamme ja olemme hävinneet taistelun ja luultavasti koko sodan. Sinne osuu vihollisen vahvin isku ja juuri siinä piilee toivomme. Jos keskusta kestää minä isken vihollisen sivustaan ja voitto on meidän! Muista se kun viet pataljoonasi taisteluun, prinssi Calafinwe. Vie pataljoonasi sinne äläkä missään vaiheessa tänään tuo sitä pois! Ymmärrätkö sinä mitä minä sanon, hyvä herra”? Calafinwe nielasi äänekkäästi ja nyökkäsi. ”Minä ymmärrän, herra aliruhtinas. Me tulemme pois vain jalat edellä”. Eltas pisti kätensä Calafinwen olkapäälle. ”Mene hyvän onnen kanssa, nuori prinssi. Muistakaa, että olette kaarti”!

Calafinwen aseenkantaja toi hänen hevosensa ja prinssi nousi satulaan. ”Kerro Narcekselle mitä minä aion”, huusi Eltas ratsastaen jo toiseen suuntaan, kohti etelää ja oikeaa sivustaa. ”Kerron kyllä”, huusi Calafinwe takaisin. ”Mutta mitä sinä aiot”? ”Haen prinssi Oswinen ratsuväen mukaan sivustaiskuun”, kuului vielä Eltasin vastaus ja sitten hän oli poissa. ”RATSAILLE”, huusi Calafinwe ja odotti että kaikki komppaniat olivat satulassa. ”Miehet”, hän huudahti kääntyen katsomaan kaartilaisiinsa. ”Me menemme armeijan päämajaan. Se on nyt taistelun painopiste. Jos se kestää me voitamme tämän taistelun. Te olette kokeneita sotilaita ja tiedätte mitä se merkitsee. Jos me annamme periksi on sota hävitty ja Keskimaa jää Morgothin Bauglirin orjuuteen. Seuratkaa siis minua taisteluun ja tietäkää, että me emme tule takaisin. Jos täytyy me kuolemme juuri siellä. Me olemme Tol Eresseän kaarti. Me emme väisty vaan tarvittaessa kuolemme paikallemme”! Hurraahuuto kohosi 600 sotilaan suusta. Ensi kertaa Calafinwe tiesi, että koko pataljoona oli kokemattoman komentajansa kanssa. He uskoivat nyt häneen ja hän heihin. Lämmin tunne valtasi nuoren prinssin. ”LAUKKAAN”, hän komensi ja huuto hukkui hevosten kavioiden kopinaan.

Rintama petti useassa kohtaa. Hurjasti hurraten useita satoja vihollisia tunki Delemirin ritarien väliin ja lähti juoksemaan ylös rinnettä saavuttaakseen harjanteen laen. Sir Delfin ja Nessane olivat polven varassa suuren kiven vieressä ja ampuivat nuolen toisensa jälkeen eteenpäin ryntäävään laumaan. Se oli kuin pisara meressä. Nessane näki, että Welden oli yhä pystyssä. Hän kannatti toisella kädellään sir Maitrenia, joka näytti haavoittuneelta. Toisella kädellä Welden piti vihollista loitolla. Muutama Dahasin Talonväen ritari oli heidän kanssaan. ”ERIADOR”, huusi sir Delfin ja tarttui keihääseensä. Epäröimättä hän syöksyi alas rinnettä toveriensa avuksi. Nessane vilkaisi sivulle. Glorfindel oli nyt tarttunut miekkaansa ja odotti vihollisen hyökkäystä. Sir Arminas, Duall ja Talgar olivat hänen kanssaan, samoin muutama lähetti ja kolme talonväen ritaria. Loppu oli lähellä.

Sir Halbar ponnisteli vankkurien keskellä jaloilleen. ”Miekkani”, hän huudahti nähden ylös rinnettä juoksevat viholliset. ”Antakaa miekkani. En kuole maaten vaan taistellen”. Yksi parantajista auttoi Halbarin jaloilleen ja toinen pisti miekan hänen käteensä. Ritari kykeni hädin tuskin kävelemään, mutta otti silti muutaman askeleen purren hammasta. Hän pysähtyi hämmästyneenä. Vankkurien takana harjanteen juurella satoja ratsumiehiä jalkautui parhaillaan. Halbar jäi tuijottamaan sanattomana. Hetken hänen piti vakuutella itselleen, ettei nähnyt näkyjä. Sitten hän vilkaisi toiseen suuntaan. Vihollinen tuli ylös rinnettä äänettönän raivon vallassa, päättäneenä saavuttaa harjanteen laki. Halbar tajusi vihollisen ja ratsuväen olevan yhtä kaukana laesta. ”ARMINAS”, hän huusi todella lujaa. Halbarin kova ääni kuului ja Arminas käänsi katseensa taaksepäin. ”VIIVYTÄ NIITÄ”, Halbar viittoi. Arminas tajusi heti. Ottaen vähäiset puolustajat mukaansa hän hyökkäsi alas rinnettä vihollista vastaan. Nuori Ecthelion hyökkäsi mukana. Heidän painonsa ei olisi pitänyt riittää viivytykseen, mutta vihollinen joutui hetkeksi epäjärjestykseen. Sitten se tajusi, ettei mitään suurta vastaiskua ollut tapahtunut ja että Arminasin ryhmä riitti tukkimaan vain yhden pienen alueen murtokohdasta. Pyhän Piirin ritari teki ihmeitä miekkansa , mutta se ei auttanut ja hänen pieni joukkonsa joutui peräytymään ylös rinnettä. Joitakin arvokkaita minuutteja oli kuitenkin ostettu.

Samaan aikaan sir Halbar nilkutti lähemmäksi jalkautuvia ratsumiehiä. Hän näki hopeiseen haarniskaan pukeutuneen hahmon kävelevän etummaisena ylös loivaa rinnettä. ”TULKAA”, huusi Halbar kaikin voimin. Hän näki miten hopeahaarniskainen hahmo hätkähti ja katsoi suoraan häneen. ”TULKAA”, toisti Halbar. ”TAI VIHOLLINEN ON LAELLA ENNEN TEITÄ”! ”Juoksuun”, kuului huuto vaimeana Halbarin luo. Ratsumiehet lähtivät juoksemaan ylös rinnettä. Jokaisella oli pitkä keihäs ja kilpi kädessään. Halbar näki kilpien kylkiin maalattuna Tol Eresseän tunnukset. Nopeasti sotilaat nousivat rinteen ylös ja sitten hopeahaarniskainen komentaja, jonka Halbar nyt tunnisti prinssi Calafinweksi, juoksi vain muutaman metrin päässä ritaria kohti. ”CADWARON”, huusi Halbar. ”VASTAISKUUN”! Hurja huuto kohosi kaartilaisten suusta kun he toistivat komennon. Calafinwe ehti itse harjanteen laelle ensimmäisenä. Kauhukseen hän näki vihollisen sotilaat vastapäisessä rinteessä vain kymmenen metrin päässä. ”KIMPPUUN”, huusi prinssi kohottaen miekkansa. Hänen sotilaansa seurasivat!

Welden oli ollut jo useita kertoja enemmän kuin lähempänä kuolemaa. Huolestuttavasta pahaksi tilanne oli käynyt kun Sauronian veteraanien komppanianpäällikkö oli haavoittanut Maitrenia. Tämän kädessä oli paha haava eikä ritari voinut enää käyttää miekkaansa. Welden oli ehättänyt ajoissa sydänveljensä avuksi ja surmannut vihollisupseerin. Hän muisti vieläkin äärimmäisen kokeneelta näyttäneen sotilaan ällistyneen ilmeen, kun Welden oli pyyhkäissyt paikalle jostakin sivulta, antanut ohimennen miehelle kuolettavan iskun ja sitten puolittain raahannut Maitrenin taaemmaksi. Mutta linja oli saman tien murtunut ja vihollinen seurasi heitä ylös rinnettä. Sen jälkeen kaikki oli käynyt sekavaksi. Welden oli vain raahannut veljeään ylös rinnettä torjuen toisella kädellä vihollisia. Muutama Dahasin ritari oli heidän apunaan. Juuri kun Welden oli ollut jäämässä viiden vihollisen jalkoihin oli sir Delfin loikannut jostakin paikalle heiluttaen tappavalla taidolla keihästään. Hän huomasi ohimennen Arminasin kuolemaa halveksivan ryntäyksen vihollisen kimppuun ja pisti merkille jälleen tämän loistavan miekkailutaidon. Samalla yksi vihollinen isku miekalla kohti Maitrenin avointa selkää. Welden torjui yhdellä kädellä iskun ja haavoitti miestä käteen. Tämä horjui taaksepäin ja samassa punasulkainen nuoli suhahti miehen selkään. Welden tunnisti oman nuolensa ja salli itselleen lyhyen hymyn. Nessanekin osui! Sitten hän jo torjui seuraavan iskun ja raahasi samalla Maitrenia eteenpäin. Tämä oli jo jossakin tajunnan menettämisen rajamailla. ”Anteeksi, Welden. Anteeksi”, hän kuuli sydänveljensä toistelevan tuskaisella äänellä. Sitten he olivat enää noin kymmenen metrin päässä harjanteen laesta. Ecthelionin vankka hahmo vilahti Weldenin ohi suurikokoinen vihollinen kimpussaan. ”Delfin, takana”, huusi Welden. Harmaahaltia käännähti ja heitti keihäänsä tarkasti Ecthelionin kimpussa olleen vihollisen selkään. Kuten tavallista Welden ehti jälleen ajattelemaan rationaalisesti keskellä kiivainta taistelua. ”Ecthelion”, hän nyt huudahti. ”Ota Maitren ja kanna hänen kauemmaksi. Minä suojaan teitä Delfinin kanssa”! Nuori adjutantti tarttui heti rivakasti Maitreniin ja lähti kantamaan tätä taaksepäin ylös rinnettä. Welden ja Delfin asettuivat nyt rinnakkain ja vetäytyivät hitaasti samaan suuntaan pidätellen vihollisia.

Sitten se tapahtui. Äkkiä harjanteen laki oli täynnä Eresseän kaartilaisia, jotka huikeasti huutaen kävivät vastaiskuun. Ceredigionin Arminas liittyi heihin muutamien ritarien kanssa. Myös sir Welden ja sir Delfin hyökkäsivät kaartilaisten kanssa. Vastaiskussa oli voimaa, taitoa ja päättäväisyyttä. Se puri viholliseen, joka oli joutunut melkoiseen epäjärjestykseen. Heitä alettiin ajaa rinnettä alaspäin kohti tasoa, missä Delemir ja Almakil yhä pitivät suurta osaa linjastaan pystyssä. Arminas syöksyi suoraan keskelle vihollisen linjaa ja raivasi tietään eteenpäin. Kuolevia vihollisia lakosi maahan hänen ympärillään. Myös Calafinwe näytti hienosti esimerkkiä sotilailleen, jotka sitä eivät tosin tarvinneet. Jokainen kaartilainen taisteli kuin kaikki olisi riippunut juuri hänen suorituksestaan. Ja ehkä niin olikin! Hyökkäys saavutti linja jota Delemir oli alunperin pitänyt ja pysähtyi siihen. Uusia vihollisyksiköitä liittyi taisteluun ja Arminas määräsi sotilaat siirtymään puolustukseen.

Glorfindel näki sir Gwardurin juoksevan komentopaikan ohi ja huusi tämän luokseen. ”Gwardur! Ota hevonen ja hae Lindonin Kaartinpataljoona tänne. Calafinwe sai linjan taas kuntoon, mutta paine on pian liian kova. Hän tarvitsee apua”. Gwardur huusi ymmärtäneensä ja lähti hakemaan prinssi Ingoldoa pataljoonansa kanssa paikalle. Glorfindel taas kääntyi Narceksen puoleen, joka oli jälleen tutkimassa karttaansa. Calafinwen adjutantti oli juuri käynyt kertomassa heille Eltasin antaman viestin. Ruhtinas katsoi tarkasti Narcesta, joka rypisteli kulmiaan. ”En tiedä”, tämä totesi. ”Se on melkoinen riski. Jos keskusta murtuu sillä aikaa kun divisioona Dilwe marssii jossakin kaukana vasemmalla, niin olemme mennyttä. Minä haluaisin ennemmin tuoda heidät tänne ja vakauttaa tilanteen”! ”Taistelua ei voi käydä varman päälle, rakas Narces”, vastasi Glorfindel. ”Ei ainakaan tässä tilanteessa. Me emme ole vielä hävinneet. Eltas on oikeassa. Voimme yhä kääntää tämän voitoksi. Jos keskustamme pitää, eikä hänen vasen koukkunsa olekin melkoisen nerokas liike tässä tilanteessa”. Narces näytti yhä tyytymättömältä, mutta joutui nyökkäämään myöntävästi. ”Kyllä, jos pidämme täällä puolemme, niin me vielä juhlimme tänä iltana. En vain pidä siitä, että hän muutti käskyäni”! Glorfindel katsoi jonnekin kaukaisuuteen, kuin yrittäen nähdä Eltasin. ”Hän pystyy lukemaan taistelua erinomaisesti”, vastasi ruhtinas viimein. ”Omalla tavallaan Eltasissa on jotakin taianomaista, niin kuin sinussakin Narces. Jos olet samaa mieltä että hänen suunnitelmansa on teoriassa oikea, jos se vain kyetään pistämään täytäntöön, niin teemme juuri niin kuin hän nyt on tekemässä”. ”Se ei ole ainoastaan oikea suunnitelma”, totesi Narces. ”Se on nerokas suunnitelma. Mitä tahansa kreivi Wagran odottaa, niin ei ainakaan sitä”! ”Me pidämme kyllä puolemme täällä keskustassa”, totesi Glorfindel katsellen ritareitaan. ”Jos nuo miehet aikoisivat romahtaa he olisivat tehneet sen jo aikoja sitten. Antaa Eltasin jatkaa niin kuin haluaa”!

ATHIR WENDIR PUUTTUU PELIIN

Erottuaan sir Hallasista ja komentaja Dulandilista Athir johti 100 Sindarin kaartin sotilasta ylös Brii-vuoren loivempaa länsirinnettä. Hän johti joukon taitavasti paljastamatta vuoren huipulla oleville tähystäjille joukon lähestymistä. Nousi kesti pitkältä tuntuvan ajan, mutta lopulta joukko piileskeli kivikossa vain parinkymmenen metrin päässä Wagranin joukkojen tähystysasemasta. Ruskeaunivormuisia sotilaita oli huipulla noin 60. Osalla oli jouset. Athir vilkaisi ympärilleen. Sindarin kaartin sotilaat olivat päättäväisen näköisiä. Ritari oli jo nähnyt heidät taistelussa Annuminasin kentällä ja tiesi sotilaiden kyvyt. Nyt niitä tarvittaisiin. Hän käänsi sitten katseensa rinnettä alas. Hallasin ja Dulandilin johtamaa joukkoa ei näkynyt, mikä oli hyvä merkki. Tarkkaan katsomalla Athir saattoi kuitenkin lopulta erottaa osaston piileskelemässä Briin kylän laitimmaisten hobitti-kolojen lähellä. He olivat juuri siellä missä Athir halusikin heidän olevan. Vetäen syvään henkeä ritari käänsi katseensa alas Briin edustalle. Taistelu oli täydessä käynnissä ja vuoren rinteiltä saattoi selvästi nähdä, että Eriadorin armeijan yritys hyökätä oikealla sivustallaan oli epäonnistunut ja vihollinen oli nyt murtautumassa läpi keskustassa. Aikaa ei ollut enää hukattavissa. Athir tiesi, että ainoa keino auttaa pääarmeijaa oli saada Elemmakil liikkumaan. Mutta hän tiesi, että tämä aikoi vain sitoa vihollista eikä tehdä mitään ratkaisevaa. Jotakin oli tehtävä ja tehtävä juuri NYT. Ritari veti syvään henkeä ja tarttui jouseensa. Hän asetti nuolen jänteelle.

”HYÖKÄTÄÄN”, huusi Athir ja ponnisti seisomaan. Hän loikkasi pystyyn ja lähti juoksemaan kohti telttoja joihin vihollisen vartio oli asettunut. Sindarin kaartin sotilaat seurasivat päättäväisesti Athiria. He eivät tienneet miksi vuoren huippu piti vallata, mutta olivat aina valmiita taisteluun. Miehet eivät huutaneet vaan hyökkäsivät ääneti keihäitään puristaen. Nuolia alkoi viuhua ilman halki ja joku huusi hälytystä. Se oli kuitenkin turhaa, sillä kaikki vihollisen sotilaat vuorella saattoivat nähdä kuin tyhjästä ilmestyneet sotilaat, jotka kävivät heidän kimppuunsa. Athir näki yhden vihollissotilaan nousevan matalan kiven päälle jousi kädessään nähdäkseen paremmin. Ritari pudotti vihollisen yhdellä tarkalla laukauksella ja sovitti sitten heti uutta nuolta jousensa jänteelle. Samalla hän huomasi miten muutama kaartilainen kaatui vihollisen nuoliin. Athir pysähtyi ja tähtäsi tarkasti. Hänen nuolensa viuhui ilman halki osuen vuorenvarmasti lähimpään vihollisen jousiampujaan. Toinen juoksi esiin taaempaa sovittaen nuolta jänteelle. Mies ehti ampua yhden kerran, kun Athirin nuoli kaatoi hänet. Sitten ritari heitti jousen selkäänsä ja tarttuen keihääseensä liittyi hyökkäykseen.

Sindarin sotilaat kävivät raivoisasti päälle. Vihollinen piti hetken puolensa ja useita sotilaita kaatui kummaltakin puolelta. Athir heittäytyi keskelle kiivainta taistelua ja raivasi tiensä läpi vihollisen linjasta kaataen kaksi vastustajaa. Sindarin sotilaat pääsivät selvästi voitolle ja hetkessä vihollisen heikko linja murtui. Useat viholliset yrittivät pakoon vuoren etelärinnettä myöten. Harvat mukana olevat sindarin jousiampuja vauhdittivat pakenevien vihollisten menoa nuolilla ja kaatoivat useita. Viimeinen kiivas taistelu käytiin vuoren korkeimmalla kohtaa, mistä aukesi pystysuora pudotus alas itäänpäin. Vihollisen komentaja oli taitava miekkamies ja piti puolensa kahta vastustajaa vastaan, kunnes kolmas sotilas potkaisi hänet alas jyrkänteeltä. Vuoren huippu oli puhdas vihollisista! Athir käveli jyrkänteen reunalle ja vilkaisi alas. Pudonneen vihollisen ruumista ei näkynyt. ”Asettakaa vartiot joka suuntaan”, määräsi Athir kaartilaisten upseerille. ”Pistä miehesi myös tekemään nuotio ja kaksi niin suurta soihtua kuin saavat aikaiseksi”!

”Ritari, tilanne pääarmeijan keskustassa näyttää melkein kriittiseltä”, totesi upseeri annettuaan käskyt miehilleen. ”Tiedän”, vastasi Athir huolestuneena. ”Mutta voimme ehkä vielä tehdä jotakin heidän auttamisekseen”! ”Yksi divisioona näyttää marssivat oikealta sivustalta keskustaa auttamaan”, huomautti upseeri. ”He saavat varmasti tilanteen vakautetuksi”! ”Jos ehtivät ajoissa. Onko se nuotio valmis”? Upseeri nyökkäsi ja osoitti vuoren laakean huipun eteläreunalle. Pieni nuotio oli juuri syttynyt. Athir lähti kävelemään sitä kohti.

Elemmakil oli valmistellut aamuisen marssin hyvin ja auringon noustua taivaalle olivat kaikki kolme divisioonaa jo Briin tiellä kolonna muodossa. Kolonna lähti liikkeelle hyvässä järjestyksessä. Elemmakil ratsasti itse kärjessä mukanaan sir Dynian sekä suuriruhtinas Haldimir ja Viimaruhtinas. He olivat ehtineet vasta Brii-vuoren itäpuolelle, kun useita vihollisdivisioonia ilmestyi. Ne olivat levittäytyneinä taistelumuodostelmaan ja lähestyivät varovaisesti. ”Käskekää divisioonien levittäytyä taistelumuodostelman”, komensi Elemmakil. Hän oli kuin itse rauhallisuus katsellessaan edessään avautuvaa näkymää. Kolme vihollisen divisioonaa oli levittäytyneenä hänen eteensä. Vain yhdellä niistä oli Sauronian mustat univormut. Vihollisen tiiviit rivistöt estivät näkemästä mitä niiden takana mahdollisesti oli. ”Herra, niitä ei ole enempää kuin meitäkään”, huudahti sir Dynian, joka oli kuuluisa tarkasta näöstään. ”Ehkä”, vastasi Elemmakil. Jokin vaivasi häntä. Hän saattoi lähes tuntea jotakin, mutta ei saanut siitä otetta. Huokaisten hän keskittyi nykyhetkeen. ”Mitä mieltä olette, hyvät herrat”, hän kysyi divisioonankomentajilta. ”Niitä on varmasti enemmän taaempana”, vastasi Haldimir. ”Ehdotan että etenemme ottamaan taistelukosketuksen, mutta emme painosta sen enempää. Meidän kannattaa vain sitoa tuo vihollisen voima ja odottaa ratkaisua päätaistelusta”! ”Olen samaa mieltä”, totesi Viimaruhtinas oudolla uhkaavan kuuloisella äänellään. ”Näemme vain kolme divisioonaa edessä, mutta siellä on voimaa takana. Olen varma siitä. Me emme voi voittaa tätä taistelua, mutta voimme hävitä sen. Ollaan siis varovaisia”. ”Kenties”, tuumi Elemmakil edelleen hivenen epäröivänä. Oliko takana voimaa? Lopulta Elemmakil kohautti olkapäitään. ”Olette oikeassa, herrat. Emme voi ottaa nyt riskiä. Me tyydymme sitomaan vihollisen meitä vastaan pyrkimättä ratkaisuun”. Ruhtinas vilkaisi ympärilleen. Divisioonat olivat vielä järjestäytymässä rivistöiksi. Vasemmalla hän näki Itä-Emnetin ratsuväen ravaavan koko rivistön ympäri matkallaan äärimmäiseksi vasemmalle. Kaikki toimi kuin harjoituksissa. Elemmakil tunsi jälleen kerran itsenäisen komentajuuden tuomat paineet enemmän kuin raskaana. Tänään hänellä ei ollut varaa virheisiin.

Puoltatuntia myöhemmin ruhtinas Elemmakil oli paljon lähempänä Brii-vuorta ja vihollista. Etujoukot kahakoivat välimaastossa ja ilmassa oli suuren hämäyksen tuntua. Elemmakilin prikaatit kahakoivat, tekivät valehyökkäyksiä ja yrittivät kaikin tavoin näyttää aktiivisilta tekemättä oikeasti juuri mitään. Mutta epäilys Elemmakilin mielessä kasvoi hetki hetkeltä. Vihollinenkaan ei hyökännyt vaan näytti toimivan täsmälleen samalla lailla kuin Elemmakilin joukot. Mutta se saattoi vain odottaa oikeaa hetkeä ja eriadorilaisten virhettä iskeäkseen sitten lujaa sillä voimalla, joka varmasti odotti reservinä linjan takana. Elemmakil hätkähti pois ajatuksistaan kuullessaan lähettinsä huudon. ”Herra, katsokaa vuoren huipulle”! Elemmakil käänsi vastentahtoisesti katseensa pois yhteenotosta joka oli käynnissä suoraan edessä. Hän hätkähti uudelleen. Hän näki tulen vuorenhuipulla. Ja seisovan hahmon. ”Se on haltia, herra”, totesi lähetti. ”Mitä haltia tekisi vuorenhuipulla”, ihmetteli suuriruhtinas Haldimir, joka oli yhä Elemmakilin luona. ”Siellähän on vihollisen tähystysasema”. ”Tai oli”, vastasi lähetti. ”SIR DYNIAN”, huusi Elemmakil. Ritari oli heti hänen vierellään. ”Mitä näette Brii-vuoren laella”, kysyi ruhtinas tiukalla äänellä. Dynian katsoi hetken ylös. ”Se on Athir Wendir”, hän sanoi hetken kuluttua siirtämättä katsettaan pois vuoren huipusta. ”Punainen kaapu, sama koko, samat hiukset. Se on hän”! ”Sir Athir”, huudahti Elemmakil. ”Mitä hän tekee”? ”Hän yrittää viestiä jotakin meille”, vastasi Dynian heti. ”Hänellä on kaksi suurta soihtua käsissään, joilla hän viittoilee”. ”Tarkat ovat todellakin haltioiden silmät”, tuumi Haldimir ihmeissään.

”Hän viittoilee eteenpäin ja näyttää kiirettä”, jatkoi sir Dynian. ”Miten voit tietää mitä hän tarkoittaa”, kysyi Elemmakil varuillaan. Hän alkoi tajuta, että jotakin tavattoman tärkeää oli juuri tapahtumassa. ”Hän käyttää ritareiden käsimerkkejä, mutta käsien sijaan soihduilla”, vastasi Dynian rauhallisesti. ”Hän näyttää merkkiä eteenpäin ja merkkiä kaikki sekä merkkiä heti. Hän toistaa noita kolmea merkkiä siinä järjestyksessä”. ”Eteenpäin”, ihmetteli Haldimir. ”Mutta meillähän on jo taistelukosketus. Mitä ihmettä hän haluaa”? Elemmakil katsoi Dynianiin. ”Mitä mieltä sinä olet, suuriruhtinas”? ”Minusta meidän pitäisi ajatella tätä toiselta kannalta. Miksi sir Athir on vuoren huipulla eikä hyökkäämässä Briihin, niin kuin hänen piti”? ”Hän näki jotakin mikä muutti hänen suunnitelmaansa”, vastasi Elemmakil. ”Mitä sanot siihen, sir Dynian”? Dynian mietti hetken katsellen edelleen vuorenhuipulle. ”Athir ei muuttaisi suunnitelmaa ellei hänellä olisi todella tärkeää syytä”, vastasi ritari viimein. ”Te ette ehkä täysin ymmärrä häntä, herrat, mutta minä ymmärrän. Hän on suuruuden kynnyksellä. Hänelle on tapahtumassa jotakin. Hänestä on tulossa Vanhempi ritari, johtaja joka osaa tehtä päätöksiä, pelastaa tappioiksi tuomittuja taisteluita ja johtaa joukkoja! Hän on siellä missä hänen täytyy! Jos hän on Brii-vuoren huipulla, hänestä tuntuu että hänen täytyy olla siellä. Oletan että hän on lähettänyt sir Hallasin hyökkäämään Briihin ja lähti itse vuorenhuipulle. Huippu olikin siis äkkiä tärkeämpi tehtävä. Siihen voi olla vain yksi syy. Hänen täytyi päästä antamaan meille tuo viesti! Hän on nähnyt jotakin. Jotakin mikä meidän on pakko saada tietoomme”!

”Mikä voisi olla niin tärkeää”, mietti Elemmakil ääneen. ”Pääarmeija on tappiolla”, sanoi Haldimir. ”Ei se voi olla muutakaan”! ”Tappiolla muttei lyöty. Jos heidät olisi lyöty, meidän pitäisi lähteä vetäytymään eikä etenemään. Ja jotakin muutakin”, tajusi äkkiä Elemmakil katsoen suuriruhtinas Haldimiriin. ”He pelaavat samaa peliä kuin me. Voi ei, kuinka saatoin olla näin typerä”! Haldimir käänsi kirkkaat silmänsä katsomaan Elemmakiliin. ”Toimit vain suunnitelman mukaan, ruhtinas Elemmakil. Kukaan tuskin olisi toiminut toisin. Mutta jos pääarmeija on pulassa ja tuon vihollisen takana ei olekaan voimaa, niin kuin epäilemme, niin meidän pitää nyt hyökätä. Juuri siihen sir Athir kehoittaa. Käykää päälle kaikin voimin nyt heti, se on hänen viestinsä”. ”Jos Athir kehoittaa niin”, tuumi sir Dynian. ”Niin tuon vihollisen takana ei ole voimaa”. Elemmakil kääntyi nyt Haldimirin puoleen. ”Herra suuriruhtinas, olkaa hyvä ja palatkaa divisioonanne luokse. Hyökkäämme saman tien”. ”Yksi divisioona sauronialaisia ja kaksi rhunilaisia”, totesi Haldimir näyttäen äkkiä hyväntuuliselta. ”Heitämme tuon roskajoukon kentältä kädenkäänteessä. Pistetään toimeksi”. Sen sanottuaan suuriruhtinas poistui täyttä laukkaa divisioonansa luokse.

Sir Athir laski soihdut käsistään. Elemmakilin joukoissa oli syntynyt liikettä. Ne lopettivat kahakoinnin, vetivät etujoukkonsa taakse ja muodostivat divisioonittain tiiviit neliöt. ”He hyökkäävät”, totesi yksi kaartilainen innoissaan. ”He tajusivat”! Athir nyökkäsi tyytyväisenä. Hän seurasi miten Elemmakilin kolme divisioonaa hyökkäsi äkkiä eteenpäin ja iski raivoisasti vihollisen kimppuun. Mitä tahansa nämä olivat odottaneet, niin eivät ainakaan täysimittaista hyökkäystä. Prinssi Eldirin divisioona painosti taaksepäin Sauronian mustaunivormuista divisioonaa, joka kuitenkin piti rivinsä hyvin kasassa. Viimaruhtinaan vakinainen prikaati murtautui heti vihollisen linjan läpi, mutta joutui sitten hidastamaan menoaan auttaakseen pulaan joutuneita miliisiprikaateja. Samaan aikaan Lhunin divisioona iski yhteen toisen rhunin divisioonan kanssa. Nämä kestivät hurjaa rynnäkköä vain hetken ja murtuivat sitten. Elemmakil heitti reservissä olleen prikaatinsa heti oikealle auttamaan Viimaruhtinasta. Tämä mursi myös siellä vihollisen linjan. Kaksi rhunilaista divisioonaa oli nyt täydessä paossa ja keskellä Sauronian vakinaiset joutuivat tämän vuoksi peräytymään yhä nopeammin sivustojensa jäädessä ilmaan. Rintama lähti nopesti liikkumaan kohti länttä ja Briitä.

Sir Athir vilkaisi nopeasti Briin suuntaan. Ainakin kaksi vihollisen reservissä ollutta divisioonaa käänsi juuri marssisuuntaa ja lähti kohti itää pysäyttääkseen Elemmakilin. Athir soi itselleen synkän hymyn. Se oli toiminut! Glorfindelilla oli nyt mahdollisuus vakauttaa Eriadorin armeijan keskusta ja pelastaa päivä. Ritari vilkaisi vielä kerran etelään. Itä-Emnetin ratsuväki Viimaruhtinaan ratsuväkipataljoonan seuraamana oli kiertänyt kauemmaksi etelään ja kaarsi nyt kohti länttä. Athir tajusi ratsuväen olevan nyt liian kaukana tukeakseen kolmea jalkaväkidisivioonaa. Mitähän Elemmakil oikein suunnitteli? Athir kohautti olkapäitään. Oli se mitä tahansa, hän oli tehnyt mitä voi. Ritarin ajatukset kääntyivät Briin kylään ja sir Hallasin osastoon. ”Kokoa joukkosi. Lähdetään Briihin muiden avuksi”, Athir sanoi kaartilaisten komentajalle. Hänellä oli kummallinen tunne, että oli kiire!

TAAS KERRAN POMPPIVAN PONIN MAJATALOSSA

Sir Hallas ja sir Warthen makasivat matalan pensaan takana jonkun hobitin puutarhassa ja tähystivät rinnettä alas. Briin kylä oli heidän edessään. Sen kaduilla parveili edelleen Wagranin armeijan joukkoja, mutta ne näyttivät lähinnä selustan huoltojoukoilta ja muilta tukiosastoilta. Wagranin viiri kohosi edelleen Pomppivan Ponin vanhan majatalon yllä julistaen koko maailmalle kuka Briitä hallitsi. Hallas vilkaisi sivuilleen. Sindarin kaartin sotilaat olivat hänen sivuillaan ja takanaan löysässä kiilamuodossa, jonka kärkenä olivat kaksi Kultaisen kukan ritaria. He olivat olleet valmiina jo kymmenisen minuuttia ja odottivat nyt vain oikeaa hetkeä. Hallas oli sijoittanut komentaja Dulandilin osaston viimeiseksi. Hän pystyisi sieltä käsin johtamaan sotilaitaan ja voisi ottaa komennon, jos Hallas itse kaatuisi. Sitten äkkiä taistelun meteli vuoren huipulta katkaisi hiljaisuuden. Hallas vilkaisi Wartheniin. ”Athir hyökkää”, tämä totesi ääneen. ”Ja niin mekin”, vastasi Hallas.

Hän nousi seisomaan ja lähti juoksemaan alas rinnettä. Hallasilla oli jännitetty jousi kädessään. Warthen oli hänen rinnallaan keihäs käsissään. Kaartilaiset seurasivat äänettöminä. He juoksivat leveää katua hobittikolojen ohi ja saavuttivat ensimmäiset ihmisten asumukset. Hallasin jousi helähti ensimmäisen kerran ja kaatoi ensimmäisen vihollisen. Kaduilla toimettomina seisoskelleet huonosti aseistautuneet tai aseettomat viholliset eivät tarjonneet paljoakaan vastusta. Suurin osa kääntyi pakenemaan. Kaartilaiset eivät välittäneet heistä vaan jatkoivat kapeassa kiilassa matkaa surmaten ne, jotka yrittivät heitä estää. Sekasorto vihollisen keskellä näytti olevan täydellinen. Hallas näki komealla hevosella ratsastavan upseerin ilmestyvän edestäpäin tarkistamaan metelin syytä. Hallas ja yksi kaartilaisen jousimies ampuivat yhtäaikaa ja upseeri putosi hevosen selästä kahden nuolen lävistämänä. Ohi juostessaan Hallas ehti nähdä prikaatinkomentajan arvomerkit upseerin olkapäillä. Sitten ensimmäiset keihäin aseistautuneet oikeat sotilaat juoksivat heitä vastaan. Hallasin jousi kaatoi ensimmäisen. Toinen hyökkäsi harmaahaltiaa kohti keihäs kohotettuna, mutta Warthenin keihäs torjui varmasti iskun ja kaatoi vihollisen. Hallas ampui salamannopeasti kaataen seuraavan vihollisen, mutta sitten he olivat jo kaikki maassa jääden kaartilaisen jalkoihin. Mutta muutama haltiakin makasi jo kuolevana Briin pääkadulla.

Hallasin osaston ryntäys eteenpäin jatkui vastustamattomana. He etenivät niin nopeasti, ettei vihollinen ehtinyt organisoida vastarintaa. Kymmeniä kaatui yrittäen pienissä ryhmissä pysäyttää haltioita tai vain seisten kadulla tajuamatta mitä tapahtui. ”Korttelin matka vielä majatalolle”, huusi Hallas. ”Eteenpäin”! Enää yksi talo oli heidän ja vihollisen päämajan välissä. Kaksi vihollisen upseeria astui ulos talosta ja jäi ällistyneinä tuijottamaan vain muutaman metrin päässä juoksevia haltioita. Kaksi keihäsmiestä surmasi upseerit ennen kuin nämä ehtivät tarttua miekkoihinsa. Sitten majatalo oli jo suoraan edessä. Hallas kuuli juoksevien jalkojen ääniä Briin pääportilta päin. Samassa ainakin sata mustaunivormuista sotilasta ilmestyi avomuodossa juosten kulman takaa. Mutta Hallasin osasto oli jo lähempänä majataloa kuin he. ”Jousiampujat eteen”, huusi Hallas. Parikymmentä jousiampujaa juoksi hänen ohitseen keihäsmiesten suojaamina. He laskeutuivat kohottivat jousensa ja alkoivat ampua kohti lähestyvää vihollisosastoa. Hallas näki useiden vihollisten kaatuvan, mutta hänellä ei ollut aikaa jäädä seuraamaan tapahtumien kulkua. Oli oltava nopea ja säälimätön. ”Vallataan majatalo”, hän huusi lopuille kaartilaisille ja lähti etummaisena hyökkäämään eteenpäin.

Kaartilaiset kaatoivat muutamat vartijat majatalon edessä ja tunkeutuivat pihalle. Siellä oli paljon sotilaita ja upseereita. Hallas ampui jousellaan lähimmän vihollisen vartiomiehen kuoliaaksi ja tarttui sitten miekkaansa. Sir Warthen oli jo keskellä vihollisia iskien miekallaan oikealle ja vasemmalle. Hallas lähti erisuuntaan kuin toverinsa. Hän suunnisti kohti majatalon pääovea jättäen taakseen majatalon pihan taistelun. Yksi vihollissotilas yritti iskeä Hallasia tikarilla, mutta ritari väisti ja surmasi miehen. Sitten hän oli ovella ja aikoi tarttua siihen. Samassa ovi lensi auki ja mustakultaiseen univormuun pukeutunut upseeri työntyi miekka kädessä ulos. Hän oli leveäharteinen ja monien taistelujen arvet näkyivät miehen kasvoilla. Hallas ehti nähdä komentajan arvomerkit ennen kuin iski miekkansa kahvalla yllättynyttä upseeria päähän. Tämä kaatui maahan tajuttomana. Toinen samanlainseen univormuun pukeutunut nuorempi upseeri astui seuraavana ovesta ja torjui Hallasin miekaniskun. Heidän miekkansa sitoivat toisensa ja silloin Hallasin takana seissyt kaartilainen iski keihäänsä upseerin vatsaan. Tämä kaatui takaisin ovesta sisään. Useiden sotilaiden seuraamana Hallas loikkasi ovesta sisään ja suoraan majatalon väentupaan.

Huoneessa oli useita sotilaita ja pöydät olivat täynnä levitettyjä karttoja. Muutama vartija hyökkäsi rohkeasti sisään tunkeutuneiden haltioiden kimppuun. Hallas torjui ensimmäisen miehen hyökkäyksen, mutta tämä oli taitava miekkailija eikä ritari saanut miestä surmattua. Miekkailun keskellä Hallas ehti kuitenkin nähdä myös mitä väentuvassa hänen ympärillään tapahtui. Useita kaartilaisia oli tunkeutunut huoneeseen ja teki selvää jälkeä vihollisen yllättyneistä upseereista ja sotilaista. Hallasin katse osui loistavaan tummaan univormuun pukeutuneeseen ylpeännäköiseen mieheen, jonka koko olemukseen oli kirjoitettu sana Sauronian aatelinen! Kokenut ritari tunnisti heti saaliinsa. Siinä oli kreivi Wagranin esikuntapäällikkö, pelätty kenraali Turgun. ”Nappaa tuo mies”, huusi Hallas lähimmälle kaartilaiselle osoittaen kenraaliin, joka hivuttautui miekka kädessä kohti huoneen perällä olevaa sivuovea. Toinen kaartilainen hyökkäsi Turgunin kimppuun, mutta tämän miekka viuhui salamannopeasti ja taitava pisto kaatoi hyökkääjän. Toinen kaartilainen hyökkäsi varovaisemmin ja pysäytti kenraalin paon. Silloin Hallasin käskemä sotilas ehti mukaan taisteluun ja heitti kauempaa keihäänsä suoraan Turgunin vatsaan. Tämä pudotti miekkansa ja kaatui hitaasti lattialle. Toinen kaartilainen antoi hänelle nopean armoniskun.

Hallasin oma vastustaja oli hyvä miekkailija, eikä ritari itse ollut Kultaisen kukan ritarien joukossa mitenkään hyvä. Lopulta hän sai kuitenkin haavoitettua vastustajaansa käteen ja sitten surmattua tämän nopealla iskulla kaulaan. Nopea vilkaisu ympärille kertoi Hallasille, että huoneessa oli pystyssä vain Sindarin kaartin sotilaita. Jotkut viholliset olivat paenneet sivuovista, mutta suurin osa oli kuollut. Hetkeksi Hallas antoi vallan melankolialle. Täällä hän seisoi vanhassa rakkaassa majatalossa, jossa oli viettänyt niin lukuisat illat. Kuinka tutulta ja turvalliselta Pomppiva Poni olikaan tuntunut. Yksi viimeisiä rauhallisia paikkoja koko Eriadorissa. Hänestä oli usein tuntunut, että majatalo oli kuin jossakin toisessa maailmassa, minne paha ei ulottunut. Ja täällä hän nyt seisoi tuttu väentupa täynnä kuolleita ja kuolevia. Mutta ainakin he olivat ottaneet majatalon takaisin, vaikka olikin hyvin epäselvää pysäisikö se heidän käsissään. Hallas tajusi äkkiä, että hän ei ollut ymmärtänyt miten tärkeä majatalo oli hänelle. Ei ennen kuin nyt, kun hän seisoi sen verisessä väentuvassa katsellen hävitystä ympärillään. Hän muisti kaikki ne keskustelut takkatulen ääressä nuoren samooja Egendilin kanssa. Tapaamiset Gandalf harmaan kanssa. Welden juoksemassa virvatulten perässä, kunnes kävi ilmi että hän oli oikeassa. Ja tässä huoneessa he olivat myöskin neuvotelleet samoojien kanssa örkkien lähestyessä Briitä idästä. Samaan väentupaan Hallas oli kannettu haavoituttuaan pahasti örkkejä vastaan taistellessaan. Niin valtavasti muistoja. Ne ajat olivat kaikki kaukaisessa menneisyydessä, mutta uusi muisto oli nyt liitetty majataloon. Kenraali Turgun makasi lattialla kuolleena. Hänen vierellään makasi suuri osa Wagranin armeijan esikuntaa. Hallasin kokenut katse näki ainakin yhden prikaatinkenraalin sekä pari komentajaa. Mitä tahansa tapahtuisikin, he olivat juuri antaneet melkoisen iskun kreivi Wagranille. ”Ritari”, huusi yksi kaartilaisista. ”Taistelu pihalla kiihtyy. Meidän on parasta mennä apuun”. Hallas nyökkäsi ja seurasi miestä kohti ulko-ovea!

Saldan surmanruhtinas oli raivoissaan. Viimeisiin hetkiin asti taistelu oli sujunut hänen herransa suunnitelmien mukaan. Voitto oli jo kreivi Wagranin armeijan käsissä, mutta sitten äkkiä kaikki oli alkanut mennä pieleen. Vihollisen keskusta ei suostunut murtumaan Sauronian vakinaisten hurjan hyökkäyksen edessä. Sitten äkkiä oli armeijan päämajaan Briin kylässä hyökätty. Tämä synnytti sekasortoa selustassa. Surmanruhtinas oli heti ottanut komentoonsa Sauronian kuninkaallisen ratsuväkipataljoonan eliittiyksikön ja lähtenyt täyttä laukkaa kohti kylää. Hän tajusi heti mitä oli tapahtunut. Pieni vihollisosasto oli jotenkin onnistunut hiipimään Brii-vuoren yli ja yllättämään päämajan. Mutta Saldan tiesi kyllä mitä tehdä. Hän oli raivoissaan häiriöstä ja aikoi korjata asian nopeasti ja päättäväisesti. Surmanruhtinaalla oli hyvä totuttu tapa hoitaa ongelmia. Ratsastaessaan pataljoonan edessä hän päästi äkkiä ilmoille hyytävän naurun! Niin, hän ei jättäisi ketään henkiin. Niin ongelmat hoidetaan. Saldan nauroi uudelleen. Ratsuväkipataljoonan kaiken kokenut komentajan tunsi kylmien väreiden kulkevan selkäänsä myöten. Jotenkin hirvittävän Saldanin nauru oli vielä paljon pahempaa kuin hänen vihansa!

Kuin myrskytuuli pataljoona pyyhkäisi läpi Briin portin ja pääkatua kohti majataloa. Kiivas taistelu oli käynnissä majatalon edustalla. Joukko haltiasotilaita piti hyvin puoliaan portilta päämajan avuksi tullutta vartio-osastoa vastaan. Musta univormuisten kuninkaallisten ratsumiesten tulo kuitenkin käänsi hetkessä vaakakupin haltioiden vastaiseksi, etenkin kun itse surmanruhtinas Saldan hyökkäsi etummaisena heidän kimppuunsa jakaen kuolemaan ympärilleen. Yksi sindarin sotilas joutui pakokauhun valtaan ja kääntyi paetakseen. Saldan ratsasti hänet kiinni ja iski yhdellä iskulla sotilaan pään poikki. Hirvittävä kolkko nauru kajahti taas ilmoille! Taistelu hajosi nyt lukemattomiksi pieniksi kahakoiksi ja Saldan etummaisena ratsumiehet tunkeutuivat majatalon sisäpihalle.

Saldan tiesi jo olevansa myöhässä. Vihollisen juoni oli onnistunut. Esikunta oli vallattu, mutta hän kostaisi sen puolesta. Samassa nuolet alkoivat viuhua ratsumiesten keskelle. Useita putosi satulasta. Saldan käänsi kylmät silmänsä oikeaan suuntaan ja näki useita sindarin jousimiehiä pihan perällä, tallien edustalla. He laukoivat nuolia tappavan tarkasti kohti ratsumiehiä. ”Tappakaa ne”, huusi Saldan kylmällä äänellä. Samalla hän laskeutui alas satulasta ja käänsi hevosen itsensä ja jousimiesten väliin. Useita ratsumiehiä laski keihäänsä tanaan, innokkaina todistamaan surmanruhtinaalle rohkeuttaan. Hurjalla nopeudella keihäiden kärjet lähestyivät jousimiehiä. Viime hetkellä Saldan näki yksinkertaiseen kaapuun pukeutuneen hahmon astuvan ratsumiesten ja haltioiden väliin. Tällä oli kultainen kukka ommeltuna sydämensä kohdalle. Kultaisen kukan ritari, tajusi Saldan. Tappakaa se, hän ajatteli mutta ei sanonut mitään. Ritari ampui salamannopeasti kaksi kertaa jousellaan pudottaen lähimmät ratsumiehet. Hän veti esiin uutta nuolta, kun kolmas ratsumies iski keihäänsä haltian läpi. Huudahtaen hämmästyksestä ritari kaatui selälleen Pomppivan Ponin majatalon pihalle.

Piittaamatta enää jousimiehistä surmanruhtinas lähti kävelemään kohti majatalon pääovea. Hän lähestyi ovea kuin kostonenkeli kummankin puolen sotilaiden vetäytyessä kauemmaksi surmanruhtinaan tieltä. Vain Saldanin aseenkantaja seurasi häntä uskollisesti. Mies oli jo legenda armeijan keskuudessa, sillä hän oli selviytynyt hengissä Saldanin aseenkantajana jo yli vuoden. Se oli uusi ennätys! Juuri ennen kuin surmanruhtinas ehti ovelle se aukesi. Haltiasoturi astui ulos ja kuoli Saldanin miekkaan ehtimättä puolustautua. Toinen astui ensimmäisen perässä ovesta ulos ja ehätti nostaa miekan suojakseen Saldanin iskiessä häntä. Haltia torjui viime hetkellä iskun. Saldan ehti nähdä harmaan kaavun ja kultaisen kukan tunnuksen sekä äärettömän hämmästyksen haltian kasvoilla, ennen kuin hän iski tämän miekan sivuun ja sivalsi haltiaa ylävartaloon. Ritari kaatui portailta taaksepäin ja putosi maahan. Saldan seisoi liikkumatta hänen yläpuolellaan kun haltia kohotti katseensa tähän. Hetken tämä yritti tarttua viereensä pudonneeseen miekkaan, mutta haltian kädet eivät enää totelleet ja hän jäi makaamaan paikoilleen. ”Erittäin urheaa mutta typerää”, sanoi Saldan kylmällä kolkolla äänellään. Haltia katsoi häneen mutta ei näyttänyt kauhistuneelta vaan vihaiselta. ”Kertokaa nimenne, ritari, niin tiedän kenet surmaan”! ”Minä olen sir Hallas”, sai haltia sanottua. ”Harlindonin sir Hallas, enkä minä pelkää mitään pahaa”! ”Herra, mitä teemme hänelle”, kysyi aseenkantaja astuen Hallasin vierelle miekka koholla. ”Surmaa hänet”, vastasi Saldan. ”Mutta te sanoitte hänen olevan hyvin urhea”, totesi aseenkantaja varovaisesti. Saldanille ei kannattanut väittää vastaan jos rakasti elämää. ”Minä en halua heidän olevan urheita”, vastasi Saldan. ”Haluan heidän olevan kuolleita”!

Aseenkantaja hymyili ilkeästi ja kohotti miekkansa tappoon. Mutta samassa lensi ilman halki keihäs ja osui aseenkantajaa rintaan. Mies kaatui kivusta huutaen maahan Hallasin viereen. Saldan käännähti kannoillaan ja hänen katseensa osui noin viiden metrin päässä seisovaan hahmoon. Se näytti aluksi kookkaalta uhkaavalta hahmolta, joka hohti outoa valoa. Surmanruhtinas siristi silmiään ja hänen edessään olikin vain haltia. Mutta kun ruhtinas katsoi tarkemmin, äkillinen huoli ja epäilys täytti hänen mielensä. Eikä Saldan surmanruhtinas ollut tottunut niihin tunteisiin! Aurinko paistoi suoraan haltiaan, jonka tummat puolipitkät hiukset säihkyivät sen valossa. Miekka oli koholla haltian edessä ja sen terä välkkyi auringonsäteissä. Saldan pisti merkille punaisen kaavun ja jälleen kerran Kultaisen kukan tunnuksen. Mutta nämä eivät häntä huolettaneet, vaan haltian kasvot. Niillä oli rauhallisen päättäväinen ilme. Kylmä viha säkenöi haltian silmistä, mutta muuten tämä oli täysin rauhallinen. Tässä oli soturi, joka luotti itseensä ja oli sopusoinnussa koko maailman kanssa. Tällä soturilla ei ollut mitään menetettävää, mutta paljon saavutettavaa. Liikkumatta odottaen seisoi Saldanin edessä Athir Wendir näyttäen uljaalta ja urhealta!

”Vihdoinkin arvoiseni vastustaja”, sanoi Saldan uhkaavalla äänellään. ”Mutta tämä tulee olemaan surunpäivä ritarikuntanne jäänteille, sillä kolme ritaria ainakin kohtaa tänään loppunsa”. Mutta Athir pudisti päätään. ”Ei, vain yksi”, hän sanoi avaten viimein suunsa. ”Sinä surmasit ruhtinas Aräwen. Sinä jaat kuolemaa nauraen. Katsotaan osaatko ottaa sen vastaan samoin”! Saldan loikkasi ketterästi alas rappusilta suoraan sir Athirin eteen. Tämä torjui surmanruhtinaan iskun ja hyökkäsi itse. Miekat iskivät yhteen ja Athir pakotti vastustajansa peräytymään. Tämä kuitenkin torjui ritarin iskut ja kävi sitten raivoisaan vastaiskuun. Saldanin tekniikka oli hienoa. Hänen voimansa oli hurjaa ja nopeutensa vaarallista. Mutta silti sir Athirin miekka ehti aina iskujen tielle. Rauhallisesti ritari perääntyi torjuen ja iskien itse. Jos Saldanin miekkailu oli upeaa katseltavaa, oli Athir Wendirin miekkailu ennen kaikkea rauhallista ja suunnitelmallista. Ilmekään ei värähtänyt hänen kasvoillaan vaikka Saldanin miekka suhahti vain muutaman sentin päästä hänen kasvoistaan. Ritari väisteli ja torjui. Äkkiä hän pisti miekkansa Saldanin käteen haavoittaen tätä. Hetkeksi Saldan otti muutaman askeleen taaksepäin ja katsoi haavaa kädessään. Athir nosti miekkansa tervehdykseen!

Kiroten Saldan kävi hyökkäykseen iskien raivoisastai. Iskusarja oli tavattoman nopea, mutta Athir torjui, väisteli ja vetäytyi. Majatalon pihalla oli onneksi tilaan. Äkkiä Athir kohotti miekkansa ja torjui Saldanin iskun ilmassa ja sysäsi voimalla tämän miekan syrjään. Samalla ritari syöksyi oikealle ja viilsi ohi mennessään surmanruhtinaan kyljen auki. Punaista verta alkoi sekoittua ruhtinaan mustan univormun kankaaseen. Athir pysähtyi muutaman metrin päähän ja jäi odottamaan. ”Tämä ei ole mahdollista”, sähähti Saldan. ”Valtias Ghi ennusti, että niin kauan kuin hän elää minäkin elän”! ”Valtias Ghi on kuollut”! ”EI”, huusi Saldan tajuten viimein, miksi hän oli aina ihaillut ja ollut huolissaan näistä ritareista. ”EI”, hän toisti ja hyökkäsi eteenpäin. Silmitön huitaisi meni ohi ja Athirin pitkä varma miekka viuhui ilman halki osuen surmanruhtinasta vatsaan viiltäen sen auki. Ruhtinas putosi polvilleen maahan. ”Tämä Aränwen puolesta”, sanoi Athir ja löi armoniskun. Saldan surmanruhtinas kaatui majatalon pihamaalle väkivaltainen uransa viimeinkin päättyneenä!

Athir kohotti katseensa kuolleesta ruhtinaasta. Hänen johtamansa osasto oli iskenyt vihollisen ratsuväen takaisin. Tie oli taas auki! Athir kumartui nopeasti Hallasin puoleen ja huoli kuvastui hänen kasvoiltaan. Hallas avasi silmänsä. ”Jään eloon”, hän sai sanotuksi. ”Mikä on vihollisen päämajan tilanne”, kysyi Athir toivoen toverinsa pysyvän vielä hetken tajuissaan. ”Me jyräsimme sen. Esikuntapäällikkö kuoli”! ”Älä puhu enempää”, sanoi Athir lempeästi. Hän kääntyi lähellä seisovien kaartilaisten puoleen. ”Kantakaa hänet, me lähdemme vetäytymään. VALMISTAUTUKAA VETÄYTYMÄÄN”, huusi Athir niin että kaikki varmasti kuulivat. ”Mihin me vetäydymme”, kysyi yksi sotilas kiiruhtaessaan ohi. ”Vuoren rinteelle”, vastasi Athir. Hän katseli ympärilleen ja näki sir Warthenin makaavan likaisella pihalla keihään lävistämänä. Athir soi lyhyen hetken ritarin muistolle ja kiiruhti sitten organisoimaan vetäytymistä!

BRIIN KENTTÄ

Ruhtinas Glorfindel seisoi edelleen komentopaikallaan ja katseli taistelun kulkua. Keskustan tilanne oli vihdoin vakautettu ja rauhallisuus oli palaamassa päämajaan. Idässä Brii-vuoren eteläpuolella Glorfindel saattoi nähdä Elemmakilin joukkojen pitkän rivistön, jonka vihollinen oli vihdoin saanut pysähtymään. He olivat vain parin kilometrin verran Briistä itään ja vain muutaman sadan metrin päässä Wagranin suuresta huoltovarastosta. Glorfindel hymyili nähdessään Elemmakilin jousimiesten ampuvan kaukaa tulinuolia varaston keskelle. Siellä täällä saattoi jo nähdä tulipaloja, jotka levisivät kun vihollisella ei ollut joukkoja niiden sammuttamiseksi. Myös Briin kylässä oli käynnissä kiivas taistelu, mutta talojen keskeltä ei voinut erottaa mitä oli tekeillä. Wagranin viiri oli kuitenkin kaatunut Pomppivan Ponin majatalon korkean maston mukana

Ratkaisu lähestyi kuitenkin pohjoisesta eikä idästä. Glorfindel saattoi nähdä divisioona Dilwen saavuttaneen Eriadorin armeijan vasemmans sivustan ja kaartavan juuri kohti itää. Ratsuväkidivisioona levittäytyi kokoajan divisioonan vasemmalla sivustalla. Eltas oli ehtinyt joukkojen luokse, sillä Glorfindel saattoi selvästi nähdä hänen hahmonsa kiiruhtamassa sinne tänne joukkojen keskellä. Glorfindel hymyili. Vihdoinkin kaikki sujui! Ainakin 12 000 sotilasta oli iskemässä vihollisen sivustaan tämän havaitsematta mitään olevan pielessä.

Glorfindel katseli ihaillen, miten Eltas marssitti joukkonsa vihdoin vasemman sivustan ympäri ja suoraan kohti vihollisen sivustaa levittäen sitä samalla rintamaan. Operaatio oli äärimmäisen vaikea, mutta aliruhtinas suoriutui siitä hyvin. Sitten koko divisioona Dilwen veteraanien voima iskeytyi vihollisen pohjoisimmaksi sijoitetun divisioonan kylkeen, tämän vielä yrittäessä reagoida tapahtuneeseen kääntämällä linjaansa pohjoiseen. Divisioona romahti lähes heti rynnäkködivisioonan raskasaseisten joukkojen edetessä pysähtymättä etelään. Samalla he kaartoivat vasemmalle päästäen näin oman linjan pohjoisimman yksikön, Eltasin komentaman Eresseän divisioonan, liittymään mukaan etenemiseen. Ratsuväki levittäytyi kokoajan ja hyökkäsi äärimmäisenä vasemmalla. Pian Oswinen etujoukko tunkeutui jo Briin kylään ja pyrki iskemään neljän tien risteykseen. Vihollinen kuitenkin piti siellä puolensa. Divisioona Dilwe oli samaan aikaan iskenyt jo toisen vihollisen divisioonan hajalle ja ajoi näitä etelään. Pakokauhu näytti lisääntyvän vihollisen joukoissa. Hyökkäyksen voima kasvoi kokoajan kun uusia joukko-osastoja pääarmeijan linjasta liittyi siihen.

”Antakaa käsky kaikille yksiköille hyökätä”, komensi Glorfindel. Oikea aika oli vihdoin tullut! Kreivi Wagran oli lyöty. Hän oli pätevä komentaja, mutta ei mikään nero. Glorfindel tiesi, että kreivi ei enää kykenisi kääntämään tilannetta voitokseen. Vihdoin koko Eriadorin armeija lähti hyökkäämään ja ensi kertaa tuona päivänä hurraahuuto kohosi sotilaiden kurkuista. He olivat kestäneet vihollisen kovan iskun. He olivat pitäneet puolensa ylivoimaa vastaan! Nyt he olivat valmiita voittamaan!

Glorfindelin silmien edessä divisioona Dilwen nuoren Glorfionin komennossa vyöryi viimein neljän tien risteykseen ja valtasi sen. Pian ratsuväki sai yhteyden Elemmakiliin joka ajoi nyt myös vihollista etelään. Ainoastaan mustaunivormuisten sotilaiden hurja vastarinta Wagranin eteläisellä sivustalla esti häntä kokemasta täydellistä tuhoa, sillä pakotie etelään kohti Tharbadia oli yhä auki. Tätä pyrki nyt energisesti käyttämään hyväkseen vasempaa sivustaa komentanut kenraali Suingol.

Taistelu oli ratkennut Eriadorin armeijan voittoon ja sen yksiköt ajoivat nyt vihollista vauhdilla kentältä kohti etelää. Kenraali Suingol taisteli hienoa viivytystaistelua pitääkseen tien Andrathiin avoinna. Kaikki saattoivat nähdä myös kreivi Wagranin vetäytyvän lähimpine seuraajineen siihen suuntaan, kun äkkiä Elemmakilin ratsuväki palasi taistelukentälle tehtyään laajan kaarroksen etelään. Itä-Emnetin ratsuväen täydellisessä järjestyksessä hyökkäävät rivistöt iskivät suoraan keskelle Wagranin saattuetta. Nämä jäivät jalkoihin ja Sauronian ylhäisimpään aateliin kuuluva kreivi sai surmansa itä-emnetiläisen ratsumiehen miekasta. Se oli sopiva loppu tavallisia ihmisiä halveksineelle Wagranille. Iltaan mennessä Briin ympäristö oli tyhjä vihollisista! Vain Eriadorin armeijan joukkoja oli kentällä, mutta heilläkään ei ollut aihetta riemuun, sillä menetykset olivat raskaita! Briin toista taistelua tultaisiin muistamaan pitkään Arnorissa, Lindonissa ja Tol Eresseällä suurella surulla!

TAISTELUN JÄLKEEN

Pimeä oli jo laskeutumassa Briin ympärille. Welden laahusti ylös harjanteen rinnettä kohti armeijan päämajaa. Hän oli harvoin tuntenut itseään yhtä väsyneeksi. Vihollisen takaa-ajoa oli kestänyt koko lopun päivää, mutta nyt enää ratsuväen yksiköt jatkoivat jahtia Andrathista kohti etelää. Jalkaväki oli palannut yöpymään kentälle jonka hallinnan he olivat päivän kuluessa voittaneet. Welden oli yksin, sillä sir Delfin oli jäänyt auttamaan muutamaa haavoittunutta. Hetkeksi Welden istuutui pienen kiven päälle katselemaan laskevaa aurinkoa. Niin paljon oli tapahtunut lyhyessä ajassa. Synkät aatokset valtasivat hetkeksi ritarin mielen. Hän oli melkein menettänyt Maitrenin, eikä Athirista ollut vielä kuulunut mitään. Huoli täytti salohaltian mielen. Guilin oli poissa. Vanha kunnon Guilin, jota he kaikki olivat ihailleet Viimeisen Liiton päivinä. Sitä oli vaikeaa tajuta. Mutta Welden tiesi myös, että suuri voitto oli saavutettu. Ehkä se kaikki oli uhrien arvoista. Sen täytyi olla! Koko vihollisen huoltotukikohta oli osittain poltettu ja loput vallattu. Wagranin armeijasta yli puolet oli tuhoutunut. Itse ylpeä kreivi oli poissa, Rohanin ratsumiesten surmaama! Loput vihollisen armeijasta oli paennut epäjärjestyksessä etelään. Welden tiesi, että tämän kesän osalta taistelu oli ohi. Syksy oli jo lähellä, eikä vihollinen ehtisi lähettää uutta armeijaa ennen talven tuloa! He olivat jälleen ostaneet maailmalle yhden vuoden lisää! Koko Eriador oli nyt vapaa vihollisen joukoista! Se antoi toivoa tulevasta.

Welden nousi ja lähti jatkamaan matkaa. Hän näki Nessanen seisomassa lähimpien vankkureiden luona, keskustelemassa serkkunsa Ecthelionin kanssa. ”Hauska nähdä, että te kaksi olette kunnossa”, totesi Welden kävellen heidän luokseen. ”Tämä oli suuri voitto”, vastasi Ecthelion innokkaasti. ”Niin”, tuumi Welden. ”Mutta älä ole liian iloinen, nuori prinssi. Monia hyviä sotilaita kuoli tänään. Ostimme lisää aikaa itsellemme, mutta ensi kesänä joudumme taistelemaan entistä kovempaa”. ”Tiedän sen”, vastasi Ecthelion hilliten intoaan. ”Suo anteeksi. Tämä on vain kaikki niin jännittävää”. Welden naurahti. ”Niin, muista ajan jolloin olin sinun ikäisesi. Ajattelin silloin samoin. Mutta entä te, Nessane neiti. Pidittekö hyvää huolta jousestani”? Nessane hymyili ja ojensi jousen ja nuoliviinin takaisin Weldenille katsoen tätä epävarmasti. Ritari oli pysytellyt hänestä erossa viime aikoina, mutta Nessane ei ollut luopunut toivosta. ”En olisi uskonut tätä kenenkään muun haltuun”, Welden lisäsi vastaten tahtomattaan neidon hymyyn. ”Ja kiitoksia niistä vihollisista, jotka ammuit”. Nessane pudisti kuitenkin päätään. ”Pelkään, että en osunut juuri mihinkään”. ”Tuo ei pidä paikkaansa. Minä näin sinun osuvan ainakin neljään viholliseen”. Nessane nyökkäsi miettien, miten ritarilla oli ollut aikaa katsella mihin neito ampui. Welden oli ollut kokoajan kiivaassa lähitaistelussa. ”Mutta suokaa anteeksi”, sanoi Welden viimein. ”Meillä on paljon haavoittuneita ja minun parantajan taitojani tarvitaan”. Sen sanottuaan ritari poistui kohti sidontapaikkaa. Hän oli jo kuullut sir Maitrenin olevan toipumassa haavoistaan, mutta oli silti kiireinen näkemään itse miten asian laita oli!

Sir Athir seisoi yksinään tiellä ja katseli ympärilleen. Hänen johdollaan Sindarin kaarti oli vetäytynyt Briin kylästä ylös vuoren rinteelle ja sitten etelään. He olivat saavuttaneet itään vievän tien Elemmakilin edettyä jo kauaksi etelään. Taistelu oli ohi! Athir oli auttanut sotilaita kokoamaan haavoittuneita ja lastaamaan näitä vankkureihin, jotka veivät miehiä sidontapaikoille. Ensimmäisiksi hän oli pistänyt kyytiin sir Hallasin, jonka haava oli vakava mutta ei kuitenkaan hengenvaarallinen. Moni muu oli kuollut ja monet sotilaat vaikuttivat järkyttyneiltä. Onneksi vihollinen oli vetäytynyt kaaoksessa etelään ja kesän taistelut olivat luultavasti ohi. Pitkästä aikaa Athir oli aivan yksin. Hänen lähellään ei ollut ketään tuttua. Sir Dynian oli jossakin ruhtinas Elemmakilin kanssa. Athir kohautti olkapäitää. Taisi olla aika lähteä kävelemään kohti Briitä, joka oli kilometrin päässä lännessä. Welden ja Maitren olisivat varmasti jossakin siellä! ”Lähtekää te etsimään omaa divisioonaanne”, totesi Athir ympärillään seisoskeleville Sindarin kaartin sotilaille. ”Heidät nähtiin viimeksi hieman pohjoiseen Andrathista. Minä lähden päämajaan raportoimaan ja tarkistamaan tilannetta”. Sen sanottuaan Athir lähti kävelemään kohti Briitä. Ilta oli tulossa ja aurinko laskeutui juuri taivaanrannan taakse.

”Sir Athir, odottakaa”, huusi yksi kaartilaisista pysäyttäen Athirin. ”Eikö tuolla ole tulossa kaksi teidän ritarianne”, sotilas sanoi osoittaen kohti itää. Athir terästi katsettaan. Idäntietä myöten käveli reipasta vauhtia kaksi hahmoa. Heidän käsissään oli keihäät ja selässä jouset. ”Voi ei”, sanoi Athir ääneen viitaten sotilaita jatkamaan matkaansa. Paljon Eriadorin armeijan sotilaita oli kuollut tai haavoittunut päivän aikana. Paljon ystäviä oli menetetty. Mutta silti Athir äkkiä tajusi, että pahempaa oli luvassa. Paljon pahempaa! Hän olisi tuntenut missä tahansa sir Candonin päättäväiset harppovat askeleet ja sir Maenhirin pitkän hahmon. Athir Wendir veti syvään henkeä ja valmistautui pahimpaan.

”Tervehdys Candon ja Maenhir”, sanoi Athir kun kaksikko ehti hänen luokseen. Hän näki heti näiden ryvettyneet asut ja väsyneet ilmeet. Ritarit olivat marssineet melkoisella vauhdilla. Mutta heidän silmissään ei ollut vain väsymystä, vaan myös ahdistusta. Jossakin tuolla Eriadorin erämaissa jotakin oli mennyt pahasti pieleen! ”Sir Athir”, vastasivat ritarit väsyneesti. He katselivat punakaapuista toveriaan pitkään. Tämän kaapu oli veressä ja ilme oli väsynyt ja hurja. Kummallekin oli heti selvää käydyn taistelun kiivaus. Athir oli ollut kovassa paikassa, mutta tullut sieltä pois hengissä! ”Ehdin jo keskustella idempänä olleen vartion kanssa”, sanoi Candon viimein. ”Suuri voitto. Eriador on nyt vapaa ainakin vähän aikaa”. Mutta Candonin äänessä ei ollut juuri intoa. ”Niin, suuri voitto”, vastasi Athir. ”Mutta ostimme sen kovalla hinnalla. Onneksi suurin osa menetyksistä on haavoittuneita, jotka tulevat taas taistelemaan ensi kesänä. Vihollisen joukot lyötiin täydellisesti”. ”Niin ymmärsin”, vastasi Candon tunteettomalla äänellä. ”Missä on päämaja? Minulla on tärkeitä uutisia”! Athir vilkaisi taakseen kohti Briitä. ”Glorfindel on harjanteella noin kilometri Briistä länteen. Minä olen juuri lähdössä sinne. Mutta mitä on tapahtunut? Jotakin pahaa, sen näen heti. Kertokaa, olkaa hyvä”!

Candon huokaisi syvään, antaen viimein periksi surulleen. ”Voi, kaikki meni pieleen. Aivan niin kuin sinä aavistit, Athir. Minun olisi pitänyt kuunnella sinua! Sinun olisi pitänyt mennä Rhudauriin, ei minun. Prinssi Cefinwe teki juuri sen, mitä pelkäsit. Hän päätti lähteä omille teilleen divisioonineen ja sai lähes koko Rhudaurin armeijan mukaansa. Hän on mennyt, enkä minä voinut häntä pysäyttää. Surkeasti epäonnistuin tehtävässä, jonka ruhtinas Elemmakil minulle antoi”! Athir melkein suuttui ensin, muistaessaan miten Candon oli pitänyt oman päänsä, mutta näki sitten kyyneleet Vanhemman ritarin silmissä. Ikinä ennen ei Athir ollut nähnyt sir Candonia liikuttuneena mistään. ”Ei, sinun täytyi mennä, sir Candon. Ei Cefinwen tähden, vaan itsesi tähden”! Candon nyökkäsi. ”Tiedän mitä ajattelit, Athir. Tiedän nyt mitä pelkäsit silloin Viimaruhtinaan luona. Sinä näit sydämeeni paremmin kuin minä! Sillä lähellä se oli. Hiuskarvan varassa! Mutta minä en lähtenyt. En pettänyt valaani. Minä olen tässä enkä lähde mihinkään, sir Athir. Minä olen kanssanne loppuun asti, on se sitten hyvässä tai pahassa. Minä olen Kultaisen kukan sir Candon. En sen enempää enkä vähempää”! Candon puhui kiihkeästi liikutuksen vallassa. Hän puhui luultavasti paremmin kuin koskaan ennen. ”Hyvin sanottu, sir Candon”, totesi Maenhir myöskin liikuttuneena. ”Olen iloinen että olet täällä”, vastasi Athir laittaen kätensä vanhemman ritarin olkapäälle. ”Se oli sinun taistelusi, Candon, ja sinä voitit sen. Ylpeä olisin, jos ajattelisin että olisin voinut sinua paremmin estää Cefinweä. Ole siis huoleti, sillä syyllisyyttä ei ole päälläsi. Mutta missä Cefinwe nyt on? Marssiko hän Anduinin laaksoon”?

Candon näytti äkkiä vieläkin surullisemmalta. Hän väisti tietä myöten itään ratsastavaa partiota ja katsoi sitten Athiria silmiin. ”Sinä et ymmärtänyt, Athir. Hän on mennyt”! Athir tunsi äkkiä synkkää kauhua mielessään, kun Candonin sanat alkoivat upota hänen tajuntaansa. Hänen suunsa loksahti auki. ”Mennyt? Miten? Miten se on mahdollista”? Candon ei kyennyt heti sanomaan mitään, vaan yritti pitää liikutuksensa kurissa. ”Me lähdimme Rhudaurista takaisin varoittaaksemme Glorfindelia”, kiiruhti Maenhir selittämään. ”Hieman Viimapään jälkeen meidät kohtasi väsynyt haavoittunut ratsastaja, joka oli päässyt pakoon. Hän kertoi että Cefinwe väijytettiin Bruinenin kahlaamolla. Koko hänen armeijansa on tuhoutunut”. Maenhir nielaisi äänekkäästi ja piti tauon. Athir kuunteli häntä kauhun kasvaessa yhä sisällään. ”Cefinwe itse poikineen kuoli viimeisessä taistelussa. He taistelivat viimeiseen asti. Mutta haltioista vain joitakin satoja pääsi pakoon. He ovat kuolleet, aivan kaikki”! Athir peitti kasvonsa käsillään. Vain kunnioitus kuollutta prinssiä kohtaa esti häntä alkamasta huutamaan julki mielipiteitään tästä. ”Kaikkiko”, hän sai viimein kysyttyä. Varmasti hän oli kuullut väärin! ”Kaikki”, myönsi Candon. ”Calafinwe ja Feäntur raukat”, sanoi Athir viimein. ”Calafinwe on yksi päivän sankareista. Minkälainen päivä tämä tulee hänelle olemaan”! ”Kuka heille joutuu kertomaan”, mietti Candon ääneen. ”Eltas haluaa varmasti tehdä sen itse”, vastasi Athir. ”Se on hänen tyylinsä”!

”Lähdetään päämajaan”, sanoi Candon viimein. ”Emme voi jäädä tähänkään seisoskelemaan”. ”Menkää te edeltä”, vastasi Athir. ”Minä tulen kohta perässä”. Candon katsoi Athiriin äkkiä ilme välinpitämättömänä. ”Hyvä on”, hän sanoi. ”Viestihän on kuitenkin meidän”. Maenhir vilkaisi Athiriin eikä olisi halunnut lähteä, mutta seurasi sitten kuitenkin vanhempaa ritaria. Athir katseli heidän peräänsä kunnes kaksikko oli jo kaukana. Sitten hän käveli hieman sivummalle ja istui Brii vuoren alimmalla rinteellä lepäävälle leveälle kivipaadelle. Siinä hän istui useita tunteja katsellen pimentyvää iltaa. Ja viimein iloisena ja mutkattomana ritarina tunnettu Athir Wendir itki. Sillä hirvittävä tunne oli saanut hänessä vallan. Hirvittävä aavistus, että jos hän ei olisi niin paljoa vaalinut hyviä välejään Candoniin...jos hän olisi jatkanut inttämistä, hankkinut vihamiehen ja mennyt Candonin sijaan Rhudauriin..jos hän olisi tehnyt sen, niin kaikki ne haltiat olisivat yhä hengissä! Sillä vaikka hän oli Candonia lohduttaakseen todennut, ettei olisi pärjännyt tätä paremmin, sisimmässään Athir Wendir tiesi, ettei hän oli antanut prinssi Cefinwe kaapata koko armeijaa. Siksi Athir itki nyt katkeria pettymyksen kyyneleitä yksinään pimeässä. Sir Welden löysi hänet sieltä lähdettyään etsimään sydänveljeään hevosensa Tukin kanssa. Yhdessä he palasivat päämajaan. Seuraavana päivänä Athir oli taas oma hilpeä itsensä, mutta ikinä hän ei unohtanut mieletöntä prinssiä joka oli vuodattanut haltioiden parhaan veren hukkaan Bruinenin kahlaamolla!

KESKUSTELUJA JA TAPAAMISIA

Seuraavana päivänä Eriadorin armeija leiriytyi Briin edustalle kreivi Wagranin entiseen leiriin. Kreivin ruumis poltettiin juhlavasti sotilaallisin kunnianosoituksin! Taistelukentän raivaaminen kuolleista kesti koko päivän. Samaan aikaan osa armeijaa miehitti Andrathia ja Ellasin divisioona lähetettiin ratsuväen tukemana Sarnin kahlaamolle. Glorfindel ei halunnut siltä suunnalta mitään yllätyksiä. Pääarmeija lepäsi Briissä. Etelästä tuli pian uutisia taisteluista. Uutiset saivat pian selityksensä, kun sir Gileas, prinssi Faramir ja heidän seurueensa palasi Minhiriathista Vihertietä myöten. He toivat mukanaan iloisen uutisen. Minhiriath oli hylännyt liittonsa vihollisen kanssa ja suostunut auttamaan Eriadorin armeijaa. Sir Gileasin heidän silmissään mystinen sankarihahmo ja prinssi Faramirin avoimen ystävällinen olemus ja Gondorin puolesta antama vakuutus olivat voittaneet Minhiriathin vanhimmat puolelleen. Faramir oli luvannut, että Minhiriathia ei enää pysyvästi miehitettäisi Tharbadia lukuunottamatta, ja sitä vastaan minhiriathilaiset takaisivat vapaan liikennöinnin Vihertiellä. Tulisi Minhiriathin status olemaan mikä tahansa tulevaisuudessa, he eivät joutuisi enää maksamaan veroja Gondorille! Tämän jälkeen Gileas oli johtanut lähes 2000 minhiriathilaista Vihertielle. He olivat vallanneet kaksi suurta huoltokaravaania ja useita vartioasemia. Vihollisen pääarmeijan sekasortoinen vetäytyminen oli keskeyttänyt tämän toiminnan, mutta Gileas oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen. Hän oli hyökännyt erillään marssineen prikaatin kimppuun ja tuhonnut tämän aiheuttaen lähes 900 miehen menetykset. Muutenkin kenraali Suingolin marssikolonnia oli häiritty. Gileas oli jättänyt minhiriathilaiset valvomaan tietä ja tiedustelemaan sekä häiritsemään vihollista ja palannut itse Faramirin kanssa pääarmeijan luo raportoimaan. Uutinen 2000 minhiriathilaisen liittymisestä sotaan Eriadorin armeijan puolelle oli tervetullut. Metsien sotureiden kuri oli huono, eikä heistä ollut paljoa hyötyä linjassa. Mutta metsissä he olivat lyömättömiä ja erinomaiset jousimiehen taidot tulivat totisesti tarpeeseen.

Seuraavana iltana Briin taistelun jälkeen Welden käveli Briin portista sisään. Armeijan päämaja oli seurannut edesmenneen kreivi Wagranin esimerkkiä ja asettunut Pomppivan Ponin majataloon. Päivän kuluessa Briin asukkaat olivat alkaneet ilmestyä piiloistaan ja todenneen ilokseen kylän olevan lähes täysin ehjä. Aina käytännölliset briimaalaiset olivat heti havainneet uudet kauppamahdollisuudet ja alkaneet myymään tuotteitaan Eriadorin armeijalle. Vasta pari päivää aiemmin oli asiakkaana ollut toinen armeija, mutta se ei briiläisiä tuntunut haittaavan lainkaan. Kultaisen kukan ritarit olivat todenneet tyytyväisenä Voivalvatin suvun jäsenten selvinneet miehityksestä hengissä. Majatalo pysyi kuitenkin Eltasin antamalla ediktillä suljettuna. Se oli takavarikoitu armeijan käyttöön! Welden oli työskennellyt koko päivän organisoiden armeijan leiriytymistä sekä tiedusteluretkiä ympäristöön. Väsymätön sir Delfin oli lähtenyt etelään tarkkailemaan vihollisen vetäytymistä sekä Tharbadin miehitystä. Jo kaukaa Welden näki tutun hahmon istumassa pitkällä penkillä yhden Briin pääkadun talon edessä. Athir oli taas oma itsensä ja se ilahdutti Weldeniä valtavasti. Oli tärkeää, että edes joku oli hyväntuulinen!

”Täällä sinä vain lepäilet, kun muut tekevät työtä”, naurahti Welden istuen sydänveljensä viereen. ”Missä olit silloin, kun tarvitsin teltanpystyttäjiä haavoittuneita varten”? ”Jossakin muualla! Missä tahansa muualla”, nauroi Athir. ”Mutta oikeasti, kävin sotilaiden kanssa hakemassa ruumiit pois vuoren huipulta. Aloin pelätä, että ne unohdetaan sinne muuten”. Welden vilkaisi vuoren huipulle. ”Siinäpä olisi ollut mukava löytö jollekin Briin huviretkeläiselle ensi kesänä”, hän tuumi. ”Ehdin käymään parantajien teltoilla paluumatkalla”, jatkoi Athir. ”Hallas oli melko huonona, mutta he sanoivat että hän paranee kyllä”. ”Katsoin haavat itse”, vastasi Welden. ”Kyllä hän selviää, mutta paranemiseen menee joitakin kuukausia. Entä Maitren? Hän oli hieman allapäin keskipäivällä, kun kävin katsomassa”! Athir nyökkäsi. ”Hän on sen verran terve, että alkaa jo kyllästyä makailemiseen. Minä taas vaihtaisin mielelläni paikkaa hänen kanssaan”! Welden nauroi hieman, mutta vakavoitui sitten.

”Sinä et odottanut minua tässä vain vaihtaaksesi kuulumisia. Mitä on mielessäsi, wendir”? Athirin hyväntuulinen ilme poistui heti. ”Virranvarren jälkeen, kun sinä jäit pelastamaan hevostasi, vaikka vihaat hevosia, minä näin taas unen. Olisin halunnut puhua siitä kanssasi heti silloin, mutta emme tavanneet ennen kuin olin jo marssilla Elemmakilin kanssa kohti Annuminasia”. Welden näytti heti kiinnostuneelta. ”Kerro siitä”, hän sanoi lyhyesti. Salohaltian mielestä oli äärimmäisen ironista, että juuri Athir, joka uskoi suoraan toimintaan eikä mihinkään hokkus pokkus temppuihin, näki ylimaallisia unia, ja että juuri Welden itse, joka ei uskonut enteisiin, joutui niitä tulkitsemaan! Se tuntui jollakin kieroutuneella tavalla oikeudenmukaiselta!

Athir kertoi lyhyesti unestaan, jossa kaunis nainen oli ilmestynyt hänelle Elostirionin huipulla. ”Mikä haavoitti Morgothia? Mikä on kovempaa kuin Mithril? Mikä on kovempaa kuin palantir? Mikä tuli jumalten maasta? Vain se voi vahingoittaa jumalaa”! Welden nyökkäsi. ”Uusi arvoitus. Meidän täytyy puhua siitä Glorfindelille. Tämä kaikki on äärimmäisen tärkeää. Voin tuntea sen. Mutta onko vielä muutakin, mistä sinun täytyy kertoa”? ”Kyllä”, vastasi Athir. ”Viime yönä näin jälleen unen. Siinä oli sama kaunis nainen”! ”Mitä hän sanoi tällä kertaa”, kysyi Welden vilkaisten ympärilleen, ettei kukaan vain ollut kuulemassa heidän keskusteluaan. ”Lensimme Keskimaan yllä kuin linnut. Mikä on kovempaa kuin Mithril ja Palantir, hän kysyi. Mikä tuli jumalilta? Etsi se paikasta, johon et halua mennä! Vain se voi surmata Morgothin ja varmistaa, ettei hän enää palaa. Seppien sepän tarvitsette onnistuaksenne! Tämän jälkeen lensimme Rohanin ylle. Siellä oli valtavat vihollisen armeijan leiriytyneinä.

Ihmisten petos ratkaisi kerran! Se voi ratkaista myös toisen kerran! Etsikää Rohanin herra! Kun musta valtias kaatuu on hän teidän liittolaisenne”! ”Minä taidan saada päänsäryn”, totesi Welden. ”Mutta onko siitä mitään sinulle selvää”, kysyi Athir. ”Minä en taida itse ymmärtää juuri mitään”! Welden nousi seisomaan. ”Tule, mennään puhumaan ruhtinas Glorfindelin kanssa. Ehkä hän ymmärtää sen paremmin kuin me”!

Kymmentä minuuttia myöhemmin he kävelivät sisään Pomppivan Ponin majataloon. Glorfindel oli varannut itselleen toimiston heti majatalon väentuvan vasemmalta puolelta. Huoneeseen kuljettiin suoraan väentuvasta. Sir Armindil oli sijoittanut oman esikuntansa suoraan huoneen eteen. Koko väentupa oli kuitenkin lähes autio ritareiden astuessa sisään. ”Onko ruhtinas Glorfindel sisällä”, kysyi Welden talonhuoneen ylemmältä ritarilta, joka oli päämajan päivystävä upseeri. ”On kyllä”, tämä vastasi välinpitämättömästi. ”Mutta ruhtinas määräsi, että häntä ei saa häiritä”. ”Minä taidan kuitenkin tehdä niin”, vastasi Welden leppoisasti ja lähti kävelemään upseerin pöydän ympäri kohti ovea. Päivystäjä kuitenkin hypähti nopeasti pystyyn pöytänsä takaa ja asettui eteen. ”Minun täytyy kieltää se”, haltia totesi kireällä äänellä. Hetken aikaa Athir ajatteli Weldenin suuttuvan. Sitten hän näki tämän ilmeen ja tiesi kaiken olevan kunnossa. ”Voittehan te toki yrittää kieltää sen, arvon herra”, vastasi Welden. ”Mutta kun teillä ei ole siihen valtuuksia. Minä olen Kultaisen kukan Vanhempi ritari Welden, komentoupseeri tässä päämajassa. Teillä ei ole oikeutta estää minun pääsyäni komentajan puheille. Määrään teidät astumaan sivuun”. Päivystäjä astui vastentahtoisesti sivuun. Athir hymyili itsekseen. Miten Welden olikaan muuttunut sitten niiden päivien, kun he olivat ensikertaa kohdanneet! Nyt hänessä oli tarvittaessa varmuutta ja ylhäisyyttä. Hän ei epäröinyt olla muita ylempi! Toisin oli ennen. Mutta myös vanha kunnon Welden oli yhä olemassa, eikä koskaan katoaisikaan mihinkään. ”Mennään sisään”, sanoi Welden sydänveljelleen.

Viisi minuuttia myöhemmin he olivat selittäneet lepäämässä olleelle Glorfindelille Athirin unet. Ruhtinas nauroi hiljaista lempeää nauruaan. ”Kaikista haltioista juuri Athir näkee näitä unia. Sitä en olisi uskonut”, hän totesi. ”Minä ajattelin juuri aivan samaa”, tuumi Welden. ”Siinä on tiettyä ironiaa”! ”Mutta onko viestissä mitään järkeä”, kysyi Athir . ”Minä en ainakaan ymmärrä sitä”! Glorfindel vajosi hetkeksi syvälle mietteisiinsä. Welden näytti myös olevan muissa maailmoissa. Athir ei viitsinyt edes teeskennelle ajattelevansa. ”Mikä on Jumalten maa”, kysyi Glorfindel viimein. ”Mikä tuli jumalilta tai jumalten maasta. Se ei ole Aman, vaikka niin luulisi”. Welden kohotti katseensa ja palasi mietteistään. ”Se tarkoittaa taivaita yläpuolellamme”, hän totesi heti. ”Useat ihmisten kansat uskovat jumalten asuvan yläpuolellamme taivaissa. Ja siellähän Iluvatar onkin”! Glorfinde nyökkäsi. ”Siinä tapauksessa jumalilta tullut saattaisi olla meteoriitti. En ole ikinä nähnyt yhtään itse, mutta ne ovat usein melko kovia”. ”Miten seppä liittyy siihen, herra”, kysyi Athir. ”Nyt minä tajuan”, huudahti Glorfindel. ”Mikä haavoitti Morgothia? Se oli miekka. Miekan takomiseen tarvitaan seppä. Erikoisen miekan tappamiseen tarvitaan paras seppä kaikista”! Welden käveli hetken edestakaisin pitkin lattiaa kädet selkänsä takana. ”Mutta voisiko mikään miekka surmata Morgothia. Siis lopullisesti, niin että hän ei enää ikinä palaisi? Ei varmaankaan”! ”Paitsi jos miekka taottaisiin aineesta, jonka Iluvatar itse olisi lähettänyt! Jos se olisi tullut jumalilta! Minkä Iluvatar on luonut hän voi myöskin tuhota”!

”Herra, te puhutte valan tappamisesta”, huudahti Athir kiihtyneenä. ”Eikö tämä kaikki vaatisi Iluvatarin tai jonkun muun suunnitelmaa”? Glorfindel nyökkäsi. ”Sellainen selvästi on olemassa”, hän totesi. ”Unesi ovat siitä todiste. Tiedän että ne ovat aitoja! Mutta meillä on vielä paha ongelma. Mihin me emme halua mennä? Missä se aine on, jota miekkaan tarvitaan”? ”Ja kuka on seppien seppä joka takoisi miekan”, tuumi Athir. ”Seppien seppä oli Feänor”, vastasi Glorfindel. ”Mutta se voi odottaa. Ensin pitää löytää materiaali”. ”Minä tiedän missä se on”, nauroi äkkiä Welden. ”Ainakin luulen tietäväni”! Glorfindel ja Athir katsoivat häneen kysyvästi. ”Muistin juuri vanhan vuorelaisten tarun. Kerrankin oli hyötyä kuunnella kaikkia tarpeettomia juttuja kun vaeltaa ympäri maita. Kuunnelkaa tarkkaan. Heidän legendansa kertoo jumalien lähettämästä kivestä, joka putosi taivaalta. Se kaatoi puita tullessaan ja teki suuren montun maahan. Se poimittiin maasta ja vietiin kääpiöiden kaivantoon, jossa nämä pitivät sitä suurena aarteena. Sillä legenda mukaan kivi oli äärimmäisen kovaa ainesta. Kääpiöiden kaivos jäi sittenmmin örkkien käsiin ja he tekivät siitä pyhän esineen itselleen. Tämä kivi on yhä örkkien kaupungissa”. ”Ja mikä paikka tämä on”, kysyi Glorfindel. Athir oli jo arvannut ja laski katseensa lattiaan. ”Gundabad”, hän sanoi vaisusti! ”Eikö niin”? Welden nyökkäsi. ”Paikka johon emme halua mennä on Gundabad. Pahin paikka Eriadorissa. Ja juuri sinne meidän tulee mennä, että saamme tarvitsemamme kiven”! ”Se tuntuu oikealta”, vastasi Glorfindel hetken kuluttua. ”Sinä joudut kokoamaan partion, Welden. Lähdet liikkeelle niin pian kuin mahdollista”!

”Entä toinen osa arvoitusta”, kysyi Athir hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Mitä se merkitsee”! ”Ihmisten petos toi kerran haltioille tappion, nyt se voi tuoda sen viholliselle”, tuumi Glorfindel. ”Mutta kuka on Rohanin herra”? ”Ei kai se voi tarkoittaa Oswinea tai Grimdeliä”, mietti Welden epäuskoisena. ”Eri miehet hallitsevat Rohania tällä hetkellä”. Äkkiä Athir nauroi. ”Minä kuulin sanan Rohanin herra tänään”, hän totesi. ”Missä ihmeessä”, kysyi Welden. ”Olin vankien luona käymässä aiemmin. Tarvitsin joitakin heistä kantamaan ruumiita. Joidenkin henkilöllisyyttä tarkastettiin juuri, ja pistin merkille miten yksi ilmoitti olevansa komentaja Zargon, Rohanin herran edustaja Eriadorissa”. ”Ja kuka on tämä Rohanin herra”, kysyi Glorfindel, vaikka tiesi jo vastauksen. ”Sotaruhtinas Gothmog”, vastasi Athir. Kuullessaan nimen Welden tunsi miten jotakin liikahti hänen sydämessään. ”Se Gothmog on oikea henkilö”, hän sanoi kiihkeästi. ”Tunnen sen”! Glorfindel nyökkäsi, mutta katsoi Weldeniä mietteliääni. ”Niin on”, ruhtinas totesi viimein. ”Mitä tämä kaikki siis tarkoittaa”, kysyi Athir kärsimättömänä. ”Tämä kaikki tarkoittaa sitä”, vastasi Glorfindel, ”että sinä ja Welden lähdette Gundabadiin hakemaan kiveä, jonka avulla voimme takoa miekan, jonka avulla voimme surmata Morgothin ja varmistaa, ettei hän palaa enää maan päälle. Jos voimme luvata tekevämme sen, on olemassa mahdollisuus, että tämä sotaruhtinas Gothmog vaihtaisi puolta ja silloin meillä olisi mahdollisuus voittaa tämä sota”! ”Minä alan keräämään partiota”, tuumi Welden. Sitten hän äkkiä katsoi Athiriin. ”Gothmogin edustaja Eriadorissa? Niinhän sinä sanoit? Taisin saada ajatuksen”!

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin Welden istui pienessä kuulusteluhuoneessa vastapäätä ylpeän ja pelottoman näköistä leveäharteista ihmistä, joka oli pukeutunut sotaruhtinas Gothmogin armeijan komentajan univormuun. Mies oli sama, jonka Hallas oli tainnuttanut Pomppivan Ponin majatalon ovella. ”Te olette sotaruhtinas Gothmogin edustaja Eriadorissa”, kysyi Welden tyynesti. ”Kyllä”, vastasi upseeri ylpeällä äänellä. ”Mitään muuta en suostu teille kertomaan”. Welden nyökkäsi. ”Te olette uskollinen herrallenne? Ette ikinä pettäisi häntä”? Upseeri katsoi haastavasti Weldeniä silmiin, mutta ritari vastasi katseeseen ja pian ihminen käänsi omansa sivuun. ”Mikään mitä teette tai lupaatte ei saa minua pettämään herraani. Olen valmis kuolemaan hänen vuokseen epäröimättä”! Welden nyökkäsi jälleen ja näytti tyytyväiseltä. ”Erinomaista”, hän totesi. ”Suokaa anteeksi, komentaja, mutta olen kiireinen mies, joten en ehdi haaskata aikaa turhuuksiin. Minä tarvitsen teitä juuri nyt”! ”Mitä aiotte tehdä minulle”, upseeri kysyi ja näytti hetken aikaa olevan huolissaan. Sitten hänen tyyni ilmeensä palasi. ”Minä aion päästää teidät vapaaksi”, vastasi Welden ja katseli tyynesti miehen ällistynyttä ilmettä. ”Mikä temppu tämä on”, upseeri sai viimein sanottua. ”En ikinä suostu pettämään herraani, vaikka lupaisitte vapauden”!

”Ei ei”, Welden pudisteli päätänne. ”Päästän teidät nimenomaan siksi, että te että häntä tule pettämään. Minä tunnistan kunnianarvoisen miehen, kun sellaisen näen. Minä tarvitsen teitä viemään viestiä herrallenne”. Weldenin tyydytykseksi upseerin kasvojen tyyni naamioa murtui lopullisesti. ”Mutta herrani Gothmog ei milloinkaan suostuisi olemaan tekemisissä vihollisen kanssa”, hän sai viimein sanotuksi. ”Se ei ole sinun huolesi”, pisti Welden heti takaisin. ”Viet vain viestin hänelle, etkä kerro sitä kenellekään muulle. Anna hänen päättää toimiiko hän sen mukaisesti”! ”Miten viesti kuuluu”, kysyi upseeri lyhyen hiljaisuuden jälkeen. Hänen otsallaan helmeili hikeä. Mies oli selvästi hermostunut. ”Kerro herrallesi, että hänen pitää tavata Eriadorin armeijan edustaja Angrenin kahlaamolla syyskuun ensimmäisenä päivänä. Kahlaamosta noin kaksi kilometriä lounaaseen on matala metsäinen mäki. Mäen huippu on paljas. Tapaaminen on siellä. Tulee herrasi paikalle tai ei, hän on vastuussa edustajamme turvallisuudesta”. ”Ja jos herrani päättää tappaa edustajan”? Weldenin katse oli äkkiä täynnä uhkaa. ”Silloin hän saa vastata siitä minulle”.

Upseeri ei nauranut. Hän aisti sanattoman uhan ritarin äänessä ja tiesi tämän olevan tosissaan. ”Mitä vastaan, kun herrani ihmettelee miksi hän tulisi tähän tapaamiseen”, hän kysyi kiinnostuneena. Outo haltia oli jotenkin niin varma asiastaan, että se hämmensi Zargonia. ”Kerro hänelle, että teemme hänelle tarjouksen. Kerro, että ihmisten petos vei kaiken kerran tuhoon, mutta se voidaan korjata. Kerro, että hän haluaa tulla tähän tapaamiseen! Uskon niin, koska kuulin sen meitä paljon suuremmalta taholta! Kerro, että jos hän ei tule, luulen maailman joutuvan tuhoon ja epätoivoon. Hän voi pelastaa maailman ja sinä voit auttaa siinä. Vie viestisi perille kertomatta sitä kenellekään muulle. Muuta en sinulta pyydä”! Zargon oli äkkiä liikuttunut, sillä haltia puhui voimakkaasti ja taidolla. ”Minä vien viestisi. Sen lupaan, mutta en muuta. Sinutko herrani tapaa tuolla mäellä”? Welden pudisti päätään. ”Ei, ei minua. Minulla on toinen tehtävä. Se on hoidettava, jotta voimme tehdä herrallesi tarjouksen. Kerro herrallesi, että minä lähden etsimään jotakin, jonka avulla voimme poistaa ongelmiemme ytimen. Hän ymmärtää kyllä”! Welden kertoi liikaa, mutta äkkiä hänet oli vallannut voimakas tunne, että jos he eivät saisi Gothmogia vakuuttuneeksi olisi kaikki mennyttä. Heidän täytyi onnistua, ja siksi hänen oli oltava niin rehellinen ja avoin kuin vain kykeni! ”Kerro hänelle, että odottaa punaista ritaria ja nuorta harmaakaapuista, joka kantaa samaa tunnusta kuin minä”! Zargon nyökkäsi. Hän tajusi, että jotakin merkittävää oli juuri tapahtunut, mutta ei oikein tiennyt mitä. No, sotaruhtinas Gothmog kyllä tietäisi mitä tehdä!

Rakennuksen ulkopuolella Welden melkein törmäsi aliruhtinas Eltasiin, joka ratsasti ohi. ”Welden”, huudahti aliruhtinas. ”Missä sinä olet ollut? Olen tarvinnut sinua melkein kaikkialla”! Welden pysähtyi hevosen viereen ja katsoi ylös Eltasiin. ”Olen ollut todella kiireinen, herra”, hän vastasi. ”Mitä sinulla on meneillään”, kysyi Eltas kiinnostuneena. Jos Welden oli täysin uppoutunut johonkin, sen täytyi olla jotakin tärkeää. ”En oikein voi selittää nyt”, vastasi Welden. ”Se vie aikaa. Puhun kanssasi illalla”. Eltas katsoi ritariin huvittuneena. ”Yhdellä sanalla, mitä sinä teet”, hän kysyi. ”Juonittelen”, vastasi Welden hymyillen surumielisesti. ”Vapautan myös yhden vangin. Ai niin, sinun pitää allekirjoittaa vapautusmääräys ja vapaa passi Tharbadiin. Ja järjestää pieni saattue, etteivät minhiriathilaiset tapa häntä. Miehen nimi on Zargon. Hän on komentajan arvoinen”. Eltas näytti vieläkin huvittuneemmalta. ”Miksiköhän minä vapautan tämän sotavangin, arvon ritari”, hän kysyi. ”Koska se on välttämätöntä juonitteluilleni”, vastasi Welden samaan kepeään tyyliin. ”Tarvitsen hänet viestinviejäksi. Ja nyt suo anteeksi, herra, mutta minun on mentävä kokoamaan partiota melkoiseen itsemurhatehtävään. Aion hyökätä Gundabadille”! Tervehtien Welden kiiruhti pois jättäen Eltasin ihmettelemään.

Samana iltana Eltas seisoi Briin kylän laidalla yksinään katsellen etelään. Jossakin siellä oli vihollinen, joka heidän olisi lyötävä vieläkin, vaikka Eriadorin armeija oli juuri saanut suuren voiton. Paljon pahempia taisteluita oli vielä edessä. Etelässä odottivat heitä sotaruhtinas Gothmogin ja sotaruhtinas Khydulin laumat. Kuka siitä koitoksesta selviytyisi voittajaksi? Oli epätodennäköistä, että voittaja olisi Eriadorin armeija! Silti Eltasin täytyi näyttää rohkeaa ja luottavaista ulkokuorta. Jos hän alkaisi epäröidä, se tarttuisi pian koko armeijaan. Eltas kuuli askeleita takaansa ja kääntyi katsomaan. Prinssi Glorfionin pitkä voimakas hahmo lähestyi häntä. ”Aliruhtinas Eltas, täällähän te olette”. ”Hyvää iltaa, prinssi Glorfion”, Eltas tervehti viileästi. Osittain hän kykeni ymmärtämään, miten ylhäiselle prinssille oli vaikeaa ottaa vastaan käskyjä alhaiselta Eltasilta. Mutta silti aliruhtinas tunsi tyytymättömyyttä nuoren haltian toimintaan.

Hetken Glorfion seisoi Eltasin vieressä vaikuttaen hermostuneelta. ”Minä tulin pyytämään anteeksi, Eltas”, hän viimein sanoi. Aliruhtinas kääntyi katsomaan prinssiä. ”Sinä olit oikeassa ja minä väärässä”, Glorfion jatkoi. ”En voi selittää sitä muuten, kuin että olin juuri joutunut ottamaan divisioonan komennon. Olin sen vuoksi jo valmiiksi epävarma ja ajatus päämajan avuksi marssimisesta toi selkeyttä tilanteeseen. Olin päättänyt tehdä niin, eikä päähäni mahtunut mitään muuta sillä hetkellä”. Eltas nyökkäsi näyttäen äkkiä surulliselta. ”Ymmärrän kyllä. Minäkin olen ollut joskus nuori! Mutta muista vastaisuudessa, että kun joku kertoo sinulle tietävänsä tilanteen paremmin, häntä kannattaa kuunnella”! ”Sinä olit oikeassa ja minä väärässä”, myönsi Glorfion. ”Mutta siksi sinä oletkin aliruhtinas ja minä vain divisioonan varakomentajan. Onko kaikki siis hyvin meidän välillämme”? Eltas nyökkäsi. ”On kyllä. Minunkaan ei olisi pitänyt suuttua niin paljoa. Mutta taistelun kiihkossa menetän helposti malttini. Niin on aina ollut. Minäkin pyydän anteeksi sitä, etten ollut kohteliaampi”! Glorfion tervehti ja lähti kävelemään pois. Viiden metrin päässä hän kuitenkin pysähtyi ja katsoi uudelleen Eltasiin. ”Olisitko todella erottanut minut”, nuori prinssi kysyi. ”Hetkeäkään epäröimättä”, vastasi aliruhtinas. Eikä hänen katseessaan ollut armon ripettäkään.

Welden istui Pomppivan Ponin majatalon sisäpihalla. Päämajakomppanian miehet olivat asettaneet pitkiä penkkejä tallien luokse ja Welden istui nyt niistä yhdellä. Hän oli takavarikoinut suuren tuopin siideriä majatalon varastoista ja joi nyt sitä rauhallisesti tyhjäksi. Weldenillä oli paljon ajateltavaa. Niin paljon oli tapahtunut lyhyessä ajassa! Hänen ajatuksensa ajautuivat jatkuvasti Nessaneen. Mutta Welden pakotti ne takaisin oikeisiin asioihin. Hän pohti kuumeisesti Athirin unien merkitystä, kun alakuloisen näköinen hahmon astui ulos majatalosta ja lähti kävelemään ritaria kohti. ”Sir Welden”, totesi vaimea ääni. Welden tiesi heti kuka hahmo varjoisella pihalla oli. Kenellä oli eniten syytä koko Briissä juuri nyt olla surullinen. Calafinwe Cadwaron!

”Prinssi Calafinwe”, totesi Welden myötätuntoisesti. Hän ei voinut olla muistamatta niitä päiviä, kun hän oli menettänyt oman isänsä Dagorladilla. ”Minun piti päästä hetkeksi ulos rauhoittumaan”, totesi Calafinwe. ”Kaikki ovat niin myötätuntoisia ja avuliaita, etten pysty hetkeksikään ajattelemaan mitään muuta”! Hetken Calafinwe oli hiljaa, seisten Weldenin edessä kädet selän takana. ”Luulen että hän aavisti jotakin”, totesi prinssi viimein. ”Kun erosimme hän puhui oudosti, kuin emme enää tapaisi. Tiedätkö mikä minua vaivaa eniten? Tunnen kaikkien syyttävät katseet itsessäni, kuin minä olisin itse aiheuttanut kaikkien niiden haltioiden kuoleman Bruinenilla”. Welden pudisti päätään. ”Luulen että sinusta vain tuntuu siltä, Calafinwe. Ei kukaan syyttäisi poikia siitä mitä isä teki”. Samassa Welden jo katui sanojaan. Hän oli juuri syyttänyt Calafinwe isää Bruinenin katastrofista. Prinssi kuitenkin vaistosi heti Weldenin epäröinnin.

”Älä suotta ole huolissasi, sir Welden. Minä tiedän kyllä isäni tekemät virheet! Voi että sen pitää olla näin! En voi edes puolustaa häntä, sillä hän on syyllinen. En voi olla miettimättä joka hetki, mitä hänen mielessään liikkui? Miksi hän teki kaikki ne virheet? Mitä te ajattelette, Welden”? Prinssi istui Weldenin viereen katsoen tätä tarkkaan. ”Minä luulen..”, Welden aloitti. Hän ei kuitenkaan halunnut jatkaa. ”Pyydän! Kertokaa minulle”, sanoi Calafinwe epätoivoissaan. Lopulta Welden suostui jatkamaan. ”Luulen, että isäsi Cefinwe sekoitti itsensä Feänoriin. Hän halusi olla kuin tämä. Mutta voi, isälläsi ei ollut Feänorin hyviä puolia. Vain hänen huonot puolensa. Hän oli liian nuori. Ehkä jos hän olisi ensin malttanut odottaa ja opetella sodankäyntiä, olisi hän voinut olla onnekkaampi! En tiedä”! Calafinwe huokasi syvään. ”Olet niin oikeassa, että se sattuu. Isäni oli ylpeä ja äkkipikainen. Mutta rakastan häntä silti”. ”Niin sen pitää ollakin”, vastasi Welden.

Hetken he olivat hiljaa. ”Mutta sinulla oli jotakin mielessäsi, ennen kuin keskeytin sinut”, sanoi Calafinwe äkkiä. ”Se voi kyllä odottaa”, vastasi Welden. ”Mielessäni oli vain koko Keskimaan tulevaisuus”, hän naurahti. ”Kerro siitä, jos vain voit”, kehoitti Calafinwe. ”Minä haluan jotakin muuta ajateltavaa, kuin isäni ja veljeni kohtalon”. ”Mietin vain arvoitusta, jonka sir Athir sai unessaan itseltään Yavannalta”, totesi Welden. ”Ymmärrän siitä suuren osan, mutta eräs kohta ei ole vielä selvinnyt”. Calafinwe näytti kiinnostuneelta. ”Tiedän etten ole yksi viisaista”, hän totesi. ”Mutta toisinaan ratkaisut voivat löytyä odottamattomilta tahoilta”. ”Todellakin”, totesi Welden miettien Athiria, joka oli tiennyt kuka on Rohanin herra. ”Kyseessän on miekka, joka pitäisi takoa ennen käyttämättömästä aineesta. Kovemmasta kuin luultavasti mikään muu! Yavanna sanoi, että seppien seppä tarvitaan sen takomiseen. Luulen, että se tarkoittaa Feänoria. Mutta jos niin on, ei arvoituksessa ole mitään järkeä”. Calafinwe oli hetken hiljaa ja nauroi sitten äkkiä. ”Merkillinen yhteensattuma, että tapasimme tänä iltana, sir Welden. Sillä minä voin ratkaista arvoituksesi”. ”Merkillinen todellakin”, totesi Welden. ”Jos se oli yhteensattumaa. Täällä on jotakin merkillistä tekeillä. Jotakin hyvin merkillistä. Mutta mikä on ratkaisusi, Calafinwe”? Prinssi katsoi Weldeniä silmiin ja tietämisen ilo kuvastui hänen kasvoiltaan. ”Seppien seppä ei ole Feänor, vaan hänen jälkeläisensä. Veljeni Feäntur on jo nyt, nuoresta iästään huolimatta, parhaita seppiä mitä löytyy. Sattumalta etenkin miekkojen takomisessa hän on nerokas”. Welden kohautti olkapäitään. ”Ehkä! Mutta hän ei ole seppien seppä”. Calafinwe nauroi taas. ”Onpa hyvinkin. Hänestä on sanottu, että Feänorin taidot ovat hänessä palanneet uudelleen maailmaan. Ja kuuntele tätä, Welden. Isäni sanoi usein, että Feänturista tulee vielä seppien seppä”! Welden hypähti seisomaan. ”Erun nimeen, Calafinwe, sinä ratkaisit arvoitukseni. Tule, menemme heti puhumaan veljesi kanssa. Tämä ei voi odottaa”! Innoissaan kaksikko lähti etsimään prinssi Feänturia.

Noiden Briin taistelun jälkeisten päivien iloisin yllätys tapahtui viikko taistelun jälkeen, kun Dinladen Haldurion, Kultaisen kukan ritarikunnan päämies, saapui kahden ritarin kanssa Imladrisista. Hän toi mukanaan tiedon, että Cefinwen Bruinenilla lyönyt vihollinen oli vetäytynyt takaisin Anduinin laaksoon. Uhka Eriadoria kohtaan oli toistaiseksi poissa. Ainakin talven ajan voisi Eriadorin armeijan hengähtää ja suunnitella tulevan vuoden toimiaan. Sotilaat ottivat tämän hengähdystauon ilolla vastaan. Mutta monien mielessä oli synkkä huoli. He olivat pärjänneet kesän aikana paremmin kuin hyvin. Suuret kenttätaistelut oli käyty Virranvarressa, Annuminasissa, Sammakkosuonkylässä ja Briissä. Bruinenin katastrofista huolimatta Eriadorilaiset olivat olleet voittoisia. Mutta heiltä oli vienyt koko kesän lyödä kreivi Wagran. Monet sotilaat vilkuilivat huolestuneina etelään. Sillä sotaruhtinas Gothmogilla ja sotaruhtinas Khydulilla oli kummallakin yhtä suuri armeija kuin Wagranilla ja heidän komentajan taitonsa olivat tarunhohtoisia! Suurista voitoista huolimatta tulevaisuus vaikutti synkältä!