MUSTAN TORNIN JUURELLA

Glorfindel käveli rauhallisin askelin halki telttakylän. Siellä täällä sotilaat pysähtyivät katsomaan, kun hän kulki ohitse. He kaikki tunsivat hänet! Mutta kesällä he olisivat hurranneet. Nyt sotilaat vain katsoivat uteliaina, yrittäen ehkä ruhtinaan olemuksesta nähdä olivatko asiat menossa jälleen huonompaan suuntaan. Jotkut tervehtivät ja Glorfindel vastasi tervehdykseen. Hän tunsi nyt liiankin hyvin vastuun hartioillaan. Voi, jos Ecthelion olisi ollut yhä elossa hän olisi pitänyt palopuheita sotilaille ja nostanut näiden mielialan jälleen. Mutta ei Glorfindel. Ei silloin eikä nyt! Ehkä hän oli sittenkin yrittänyt astua liian suuriin saappaisiin. Mutta ne saappaat olivat nyt hänen jaloissaan ja hänen piti kävellä niissä loppuun asti.

Glorfindel saapui leirin ainoa rakennuksen luokse. Sotilaat olivat rakentaneet suuren rakennuksen armeijan päämajaksi. Heillä oli nyt aikaa, sillä kukaan ei ollut lähiaikoina menossa mihinkään. Se oli tuskallisen ilmeistä jokaiselle! Rakennus oli puusta ja siinä oli vain yksi kerros, mutta pitkän teltassa-asumisen jälkeen se tuntui ylellisyydeltä päämajan upseereille. Ovella seisoi neljä vartijaa 1.Siirtokuntaprikaatin purppuranpunaisissa univormuissa. Jokaisella oli musta surunauha kätensä ympärillä. He päästivät Glorfindelin sisään mitään sanomatta, tehden kunniaa.

Lindonin ruhtinas huokaisi astuessaan sisään. Siitä oli vain kaksi päivää. Niin, vain kaksi päivää oli kulunut hetkestä kun Barad Durista ammuttu suuri kivenlohkare oli osunut suoraan korkea-arvoiseen ryhmään, joka oli ollut tutkimassa etuvarustuksia. Gondorin kuningas Anarion oli kuollut heti. Anarion oli poissa. Urhea Anarion, joka oli pitänyt Anduinin linjan hallussaan Isildurin lähdettyä hakemaan apua pohjoisesta. Kuolema oli yllättänyt kaikki, sillä Anarion oli aina varovainen. Täydellinen vastakohta veljelleen. Mutta vihollinen ei sitä tiennyt vaan paiskasi katapultilla suuren lohkareen suoraan Anarionin päälle murskaten tämän. Aränwe oli myös poissa. Liian myöhään hän oli yrittänyt heittäytyä Anarionin päälle ja työntää tämän sivuun. Lohkare oli osunut Aränwen olkapäähän ja paiskannut tämän sivuun. Komentoupseeri oli nyt parantajien hoivissa. Myös siirtokuntakaartin pataljoonankomentaja oli saanut surmansa, seisten aivan Anarionin vieressä kun lohkare iskeytyi heihin. Glorfindel ei voinut olla miettimättä kumpaa kaartilaiset päämajan ovella surivat enemmän. Kuningas Anarionia vai komentaja Talandia?

Mutta ei siinä vielä kaikki. Sir Langurik oli myös mennyttä, yhtä varmasti kuin jos lohkare olisi osunut häneen. Ehkä hän palaisi, mutta ei ainakaan ihan heti. Glorfindel ei tiennyt miten auttaa Pyhän Piirin ritaria. Kukaan ei tiennyt, sillä syyllisyydentunne oli asia jota he eivät osanneet parantaa. Langurikin onni oli pitänyt jälleen kerran! Hänen olisi pitänyt seistä aivan Anarionin vierellä, mutta matkalla etulinjaan oli tullut tieto yhden gondorilaisen upseerin katoamisesta. Langurik aikoi lähettää yhden kuninkaan ritareista tutkimaan asiaa, mutta muutti mielensä juuri ennen kuin he saapuivat etuvartioon. Glorfindel näki mielessään yhä sir Langurikin tuskaisen ilmeen, kun tämä kertoi tapahtuneesta hänelle. Viime hetkellä Pyhän Piirin ritari oli saanut aavistuksen, että katoaminen saattoi olla jotakin tärkeää. Hän oli kiiruhtanut lähettämänsä ritarin perään, jolloin heistä kumpikaan ei ollut paikalla kun lohkare viuhui ilman halki kohti kuningas Anarionia. Mitä ihmettä saattaisi kuninkaalle tapahtua armeijan etuvartiossa, oli Langurik kysynyt itseltään ja mennyt. Ritarin olisi kuulunut seisoa Anarionin vierellä, mutta hän ei ollut siellä. Ei silloin kun häntä eniten tarvittiin!

Glorfindel kuuli vieläkin sir Langurikin sanat mielessään. ”Jos kirottu onneni ei olisi ohjannut minua pois vaarasta, hän olisi nyt hengissä”! Langurikin ääni oli ollut surun täyttämä, murtunut! Mitä siihen saattoi vastata? Syy ei ollut ritarin, mutta jos hän olisi ollut Anarionin rinnalla, ei tämä olisi kuollut. Sillä hetkeäkään ei Glorfindel uskonut, että Langurik ei olisi kyennyt pelastamaan kuningasta. Myös Langurik tiesi tämän ja syytti itseään kaikesta. Hän oli nyt poissa. Murtunut Langurik oli noussut hevosensa selkään ja ratsastanut tiehensä. Kukaan ei tiennyt minne, mutta hän tarvitsi yksinäisyyttä. Ehkä hän palaisi, mutta Glorfindel ei tiennyt varmasti. Sen sijaan hän tiesi että heiltä olivat loppumassa Pyhän Piirin ritarit!

Glorfindel astui sisään ovesta. Rakennus ei ollut suuri. Iso päähuone vei siitä suuren osan. Kalustus oli yhtä askeettista kuin teltoissakin, mutta siitä huolimatta he aina myöhemmin muistivat tuon rakennuksen yhtenä parhaista missä olivat ikinä olleet. Suurin osa henkilökunnasta oli paikalla. Osa oli nukkumassa viereisissä huoneissa, mutta monet olivat hereillä. Ilta oli vielä nuori. Aiemmin he olisivat tehneet suunnitelmia ja keskustelleet innokkaasti tilanteesta. Mutta eivät nyt. Eivät enää! Glorfindel antoi katseensa kiertää huonetta. Komentaja Indorion nuokkui pöytänsä äärellä. Rauhallinen gondorilainen oli korvannut Maitrenin huoltoupseerina. Komentaja Annael katseli pienestä ikkunasta ulos. Sotaruhtinas Guilin oli kumartuneena kartan ylle, mutta tämän ilmeestä Glorfindel saattoi päätellä ruhtinaan katselevan sitä vain tavan vuoksi. Nuoremmat upseerit puuhailivat kuka mitäkin. Mutta kukaan ei tehnyt mitään tärkeää. Ei ollut mitään mitä voitiin tehdä!

Glorfindel tunsi äkillistä myötätuntoa heitä kaikkia kohtaan, etenkin nuoria upseereita ja lähettejä, jotka yrittivät näyttää niin urheilta ja huolettomilta, mutta eivät kyenneet peittämään huolestuneisuuttaan ja masennustaan. Jo kauan sitten Glorfindel oli oppinut, että esikunnan ilmapiiristä saattoi parhaiten päätellä miten asiat sujuivat. Jälleen se piti paikkansa. ”Iltaa, herrat”, Glorfindel tervehti reippaasti. ”Täällä sitä vain voitetaan sotaa”, hän totesi kevyesti. Heidän edukseen oli sanottava, että he kaikki hymyilivät, jopa hiljaiseksi ja eristyneeksi muuttunut Guilin. ”Mitäpä muutakaan, herra”, vastasi nuori Delemir. Nuoren upseerin kasvoilla oli hymy, mutta se ei ulottunut silmiin asti. Delemirin silmissä oli vain kysymys, ”mitä me teemme”?

Glorfindel huokaisi mielessään. Kuinka erilaisia he olivatkaan olleet tuona päivänä marssiessaan Udunin laakson halki. Silloin kaikki oli sujunut ja upseerien hymyt olivat olleet aitoja ja innostuneita. Silloin he olivat olleet voittamassa sotaa. Miten helppoa silloin olikaan ollut hymyillä. Mutta Glorfindel oli aavistellut muuta ja oli ollut oikeassa. Riehakas innostus oli päättynyt Gorgorothin rajuun taisteluun ja järkytykseen kovista menetyksistä vielä silloinkin, kun sodan oltiin luultu olleen jo ohi. Loistavan voiton aiheuttama helpotus oli pian kadonnut, kun he olivat päässeet Barad Durin edustalle. Mitä tahansa he olivat odottaneet, niin eivät ainakaan sitä! Se oli totisesti maailman vanhvin linnoitus. Kuuden kuukauden piirityksen jälkeen ei Eriadorin Armeija ollut saanut mitään positiivista aikaan. Linnoitus oli saarrettu ja saartoa kiristettiin jatkuvasti. He myös pommittivat muureja, mutta saamatta ilmeisesti mitään aikaan. Hitaasti totuus oli valjennut kaikille. He voisivat olla noiden mustien muurien edustalla vielä vuosia! Pahinta oli, että he menettivät jatkuvasti miehiä. Innostus oli muuttunut pettymykseksi ja sitten masennukseksi, kun esikunta alkoi aavistaa saman asian, minkä Glorfindel oli tiennyt jo pitkään. He eivät olleet enää voitolla! He valtaisivat kyllä lopulta jollakin keinolla Barad Durin ja kukistaisivat Sauronin, mutta olisiko se voitto? Olisiko Lindonin voimasta mitään jäljellä? Heidän teeskennellyistä hymyistään Glorfindel saattoi nähdä että he tiesivät! Voitonkin hetkellä he häviäisivät, sillä ketä jäisi jäljelle juhlimaan voittoa? He voittaisivat, mutta silti he häviäisivät! Siksi upseerien hymyt eivät enää olleet aitoja. He tiesivät etteivät olleet enää voitolla!

”Onko aliruhtinas Narces paikalla”, kysyi Glorfindel. ”Kyllä, herra. Mutta komentaja Alcamir meni juuri hänen puheilleen”, vastasi sir Faiglion, joka oli päivystäjä tuona päivänä. Hän oli toipunut hyvin Gorgorothissa saamistaan vammoista. Ehkä ainoana koko joukosta Faiglion ei ollut masentunut. Glorfindel kiitti ritaria ja lähti kävelemään kohti Narceksen toimistoa. Huoli täytti hänen mielensä. Miksi Alcamir oli Narceksen puheilla? Jotakin oli ollut tekeillä kuninkaallisessa päämajassa jo useita päiviä. Glorfindel ei tiennyt mitä, mutta nyt hän saattoi aavistaa. Silti, hän toivoi olevansa väärässä. Liian monta upseeria oli poistunut riveistä vuoden aikana. Aivan liian monta! Kävellessään hän vilkaisi sotaruhtinas Guiliniin. Tämäkin oli käytännössä poistunut. Guilin kulki yhä ulkona valvomassa ja tarkastamassa joukkoja, mutta siinä oli kaikki. Hänellä ei ollut energiaa tai tahtoa suunnitella ja johtaa. Kaikki oli viime kuukausina kaatunut yhä enemmän Glorfindelin hartioille. Mutta hän kantoi taakkansa valittamatta. Sotaretki oli ollut pitkä. Luonnollisesti Guilin oli väsynyt. Niin oli kuningas Ereinion sanonut, mutta Glorfindel aavisteli muuta.

He olivat Mordorissa, aivan Sauronin hirvittävien silmien alla. Glorfindel saattoi tuntea mustan ruhtinaan läsnäolon joka hetki. Tämän paha tahto oli heidän yllään ja painoi heidän mieliään. Saavuttuaan Mordoriin sotilaat olivat muuttuneet vakaviksi ja hiljaisiksi. Jotkut eivät kestäneet painetta. Kuka tiesi mihin Sauron mahtisormus sormessaan kykeni! Ehkä Guilinin muuttumisella oli tekemistä asian kanssa, tai sitten sotilaiden kuolema oli lopulta masentanut sotaruhtinaan. Mutta sen Glorfindel tiesi varmasti, että Sauronin tahto vaikutti heihin. Hän ei nähnyt enää kaukaisia tai tulevia asioita. Ei ainakaan niin usein kuin ennen. Myös varmuus oli poissa! Ennen hän olisi tiennyt mikä Guilinia vaivasi, mutta ei nyt. Hän ei vain tiennyt! Asioita jäi kokoajan selvittämättä Asioita jotka saattoivat olla tärkeitä, mutta joita Glorfindel ei nähnyt tai vaistonnut. Se vaivasi häntä yhä enemmän. Siksi he tarvitsivat nyt Narcesta enemmän kuin ikinä ennen. Narces ei aavistellut tai vain tiennyt asioita. Hän laskelmoi ja arvioi ja sitten toimi. Logiikalle ei Sauronkaan mahtaisi mitään!

Glorfindel avasi oven ja astui sisään Narceksen toimistoon, joka oli myös hänen oma toimistonsa. Komentaja Alcamir istui Narceksen pöydän vierellä punaisessa univormussaan. ”Mistä on kyse”, kysyi Glorfindel astuessaan sisään. Narces kohautti olkapäitään. ”Asiat muuttuivat juuri huonommiksi”, aliruhtinas vastasi. ”Ruhtinas Galendil oli juuri täällä, Ereinionin asialla. Kuningas esitti vaatimuksen, että komentaja Alcamir on erotettava tehtävistään. Hän oli kuulemma loukannut ruhtinas Erendurin kunniaa Gorgorothin taistelun aikana”. Narceksen ääni oli kireä, mutta hieman alistunut. Oli kuin hän olisi odottanutkin tätä, voimatta sitä estää.

”Hulluutta”, huudahti Glorfindel. ”Ereinion ei ole tämän takana, vaan Erendur ja Galendil. He pelaavat poliittista peliään keskellä sotaa. Hulluutta”! Alcamir näytti surulliselta, mutta myös hivenen suuttuneelta. ”En näe mitä muuta olisin voinut tehdä siinä tilanteessa”, hän totesi anteeksipyytävästi. ”Ruhtinas Erendur ei totellut käskyä. Minun oli saatava ratsuväki eteen, joten oli pakko astua hänen varpailleen”. Narces huokaisi syvään. ”Mielestäni toimit aivan oikein ja minä aion nyt heti mennä kertomaan sen kuninkaalle. En voi hyväksyä tätä toimenpidettä”. Mutta Glorfindel pudisti päätään. Liian hyvin hän tiesi, miten kuninkaat toimivat. ”Se ei hyödytä mitään, hyvä Narces. Kuningas ei pyörrä käskyään. Ei tälläisessa tilanteessa. Ei kun Noldorin ylhäiset ruhtinaat ovat häntä painostaneet. Hän menettäisi kasvonsa. Surkea on tämä päivä. Eikö riitä että taistelemme vihollista vastaan. Pitääkö vielä omienkin tehdä asiat vaikeammiksi? Niin turhaa ylpeyttä. En voi ymmärtää sitä”.

”Mitä muuta voi odottaa ruhtinas Erendurilta”, tuhahti Narces. ”Mutta jos emme saa määräystä kumottua, on meidän sitä toteltava. Meidän on erotettava sinut, hyvä Alcamir. Mutta sinä edustit minua tuona päivän ja tämä toimenpide on tähdätty minua vastaan, eikä sinua. Siispä minä tulen mukanasi. Minä eroan, sillä en voi muutakaan tehdä”. Glorfindel järkyttyi tämän kuullessaan. ”Mutta Narces”, hän huudahti. ”Emme tule toimeen ilman sinua. En voi hyväksyä sitä”.

Alcamir pudisti päätään. ”Ei, herra, älkää erotko. Pyydän, älkää tehkö minua vastuulliseksi moisesta onnettomuudesta. Ruhtinas Glorfindelin huoli on hyvin perusteltu. Enemmän kuin vielä koskaan tarvitsee tämä armeija sinua, Narces. Et voi sitä hylätä. Pyydän, ei ainakaan minun vuokseni. Minä menen kotiini katkerana ruhtinas Erenduria kohtaan, mutta tyytyväisenä että armeija on hyvissä käsissä. Te kaksi tulette johtamaan sen voittoon asti. Sitä en epäile hetkeäkään. Antakaa siis minun poistua turvallisella mielellä, herra aliruhtinas. Minä menen mielelläni, sillä rakas veljeni on yhä hautaamatta eikä tämä maailma voi suoda minulle enää iloa tai rauhaa. Minä aion kirjoittaa kaikesta mitä teimme ja ajattelimme, niin että ihmiset voisivat ymmärtää häntä edes hieman. Niin ettei häntä pidettäisi pahana. Ja kun olen sen tehnyt minä menen pois ja löydän rauhan”.

Narces katsoi hetken Alcamiriin ja nyökkäsi sitten. ”Olkoon niin, komentaja. Surkea on se päivä jolloin menetämme palveluksesi, mutta minä päästän sinut. Olet vapautettu virastasi, komentaja Alcamir. Mene kiitoksemme ja ystävyytemme kanssa. Toivon että löydät kaipaamasi rauhan”. Alcamir teki kunniaa ja poistui. ”Löytääkö hän rauhan”, kysyi Narces katsoen Glorfindeliin. ”En tiedä”, ruhtinas vastasi. ”On niin paljon asioita joita en tiedä. Mutta yksi asia on minulle nyt selvä. Se selvisi minulle juuri, kun puhuimme Alcamirin kanssa. Minä en tule ikinä tekemään yhteistyötä Erendurin tai Galendilin kanssa. Jotenkin aina ajattelin, että kyllä se vielä siitä. Että he muuttuisivat järkevämmiksi vanhetessaan. Että kaikki tulisi vielä kääntymään hyväksi. Mutta ei, niin ei tule käymään. He tulevat aina olemaan samanlaisia, ajatellen vain itseään ja kunniaansa. Ja se on paha, sillä en voi nähdä suurta tulevaisuutta Lindonille. En nyt kun näen viimein heidän koko sydämensä ja aikomuksensa. Minä tunnen heidät nyt, Narces. Minä tunnen heidät läpikotaisin”! Puhuessaan Glorfindel katsoi suuntaan jossa tiesi kuninkaallisen päämajan olevan, kuin yrittäen nähdä seinän läpi Galendilin. Ruhtinaan ilme oli mietteliäs.

”Onko sir Langurikista kuulunut mitään”, kysyi Narces lopulta, rikkoen hiljaisuuden. ”Ei, ei ole”, vastasi Glorfindel. ”Hän on mennyt”. ”Mutta tuleeko hän takaisin”, aliruhtinas kysyi. Glorfindel kohautti olkapäitään ja näytti edelleen mietteliäältä. ”Ehkä. En tiedä. En näe sitä. Se huolestuttaa minua, Narces. Huolestuttaa enemmän kuin arvaatkaan. Luulen että meiltä jää kokoajan tärkeitä asioita tajuamatta..asioita jotka..”. Glorfindel vaikeni äkisti.

”Mitä nyt”, ihmetteli Narces kiinnostuneena. ”Keksitkö jotakin”? ”Ehkä”, vastasi Glorfindel arvoituksellisesti. ”Tiedän nyt mitä en ole huomannut. Langurik poistui Anarionin luota tutkiakseen jotakin..jotakin, mitä hän piti äärimmäisen tärkeänä. Gondorilainen upseeri oli kadonnut”? Narces nyökkäsi. ”Kyllä, muistan tuon tapauksen. Hetkinen, minulla on paperi siitä jossakin”. Glorfindel kääntyi katsomaan aliruhtinaaseen. ”Raportti? Luulin että sekä Langurik että se kuninkaallinen ritari kiiruhtivat Anarionin luokse ja jättivät asian siihen”!

Narces naurahti kuivasti. ”Tämä on minun armeijani, hyvä Glorfindel. Mitään ei tapahtu niin ettei joku sitä tutkisi. Ah, tuossa”. Narces otti yhden paperin käteensä. ”Vanhempi upseeri Talwe kävi tutkimassa tapausta ja kirjoitti siitä raportin. Kadonnut oli delaatti Gondorin siirtoarmeijan esikunnasta. Hän katosi yöllä matkalla päämajasta teltalleen. Katoaminen havaittiin varhain aamulla, juuri kun Anarion oli matkalla etuvartioon. Hyvä raportti, mutta tapaus pysyy selvittämättömänä. Delaatista ei ole näkynyt jälkeäkään”.

Glorfindel oli istuutunut ja mietti kuumeisesti. ”Entä muut lähistön yksiköt? Näkikö kukaan mitään tai onko kukaan muu kadonnut? Siinähän on Gondorin yksiköitä aivan vieressä, samoin parantajien teltat. Luulisi jonkun kuulleen tai nähdeen jotakin. Eihän kukaan tyhjään ilmaan voi kadota”? Narces katseli hetken paperia kädessään. ”Talwe kävi vain Gondorin siirtoarmeijan päämajassa, ei muualla. Hän puhui vain muutamien upseerien kanssa. Siinä kaikki”. Glorfindel nyökkäsi. ”Haluan että tämä asia tutkitaan perinpohjin. Haluan tietää kaiken mitä tuona yönä tapahtui Gondorin armeijan leirissä ja siitä kohti Barad Duria. Lähetä joku kunnon tutkija selvittämään tätä, Narces. Lähetä sir Gelmir tai Vihersataman Gellan. Haluan tietää mitä sille upseerille tapahtui, sillä tämä huolestuttaa minua”. Narces tarttui kynäänsä aikoen kirjoittaa asian muistiin, mutta näki sitten Glorfindelin olevan poistumassa. ”Minnä sinä menet”, hän kysyi yllättyneenä. ”Muistin juuri toisenkin asian, minkä olen unohtanut. Minun pitää tavata joku. Sekin voi olla tärkeää, tai sitten ei”. ”Kuka? Kenet sinä tapaat, Glorfindel”? ”Hänen nimensä on Einion”, vastasi ruhtinas. ”Ja hän on ritari”!

Narces kohautti olkapäitään ja kääntyi takaisin papereidensa puoleen. Kun Aränwe oli sairastuvalla oli aliruhtinas hukkumassa paperityöhön. Muistettavaa oli mahdottoman paljon. Hän oli jälleen kirjoittamassa Glorfindelin käskyn muistiin, kun lähetti Hallas syöksyi sisään. ”Herra, vihollinen hyökkäsi Falathrimin etuvartioon. Siellä taistellaan”. Narces huokaisi ja pudotti kynän kädestään. Yöhyökkäys! Taas yksi huono päivä oli vaihtumassa veriseksi yöksi. ”Selvä”, hän huudahti ollen heti tilanteen tasalla. ”Komenna reservi mukaan taisteluun. Minä tulen heti perässä”. Hetkeksi Narces pysähtyi. Mitä hän oli ollut tekemässä? No, oli se mitä tahansa se sai odottaa. Niin hän syöksyi ulos huoneestaan ja asia unohtui!

Glorfindelkaan ei tavannut Einionia tuona päivänä, sillä etuvartion kahakka kiihtyi laajemmaksi yhteenotoksi ja Lindonin ruhtinas kiiruhti paikalle tilannetta selvittämään.

PARANTAJIEN LUONA

Einion tutki vuoteella makaavan sotilaan kättä. Se ei ollut alkanut parantua odotetulla tavalla. Jos sama jatkuisi voisi sotilas menettää kätensä. Hän oli unessa eikä Einion halunnut herättää miestä, joten hän kääntyi seuraavan potilaan puoleen. ”Herrani Aränwe”, entinen ritari tervehti komentoupseeria, joka makasi seuraavalla vuoteella. Aränwe ei näyttänyt tuskaiselta, vaan surulliselta. Ei kai hän voinut syyttää itseään siitä mitä oli tapahtunut Anarionille? Aränwe ei vastannut mitään vaan tyytyi nyökkäämään. Einion kumartui komentajan puoleen ja vilkaisi tämän olkapäätä. Se oli jo alkanut parantua. Haltioiden parantumiskyky oli ihmeellinen. Viereisen vuoteen gondorilainen sotilas tulehtuneen haavansa kanssa olisi jo takaisin yksikössään, jos olisi haltia. Mutta toisenlaisia haavoja haltiat kantoivat paljon ihmisiä pidempään. Kantaisiko Aränwe omaansa koko lopun ikäänsä? ”Te olette parin viikon kuluttua takaisin päämajassa”, totesi Einion tyytyväisenä näkemäänsä. ”Tämä paranee paremmin kuin uskoimmekaan”.

”Miltä linjalla näyttää”, kysyi Aränwe lopulta, Einionin jo tutkiessa seuraavaa potilasta. Tämä oli tajuton. ”Tänne tuodaan joka päivä muutama haavoittunut”, vastasi Einion. ”Sitä ei sanota ääneen, mutta mitään ei ole tapahtunut. Se ei suju vieläkään. En tiedä, mutta...”. Einion vaikeni viimehetkellä muistaen, että Aränwe oli päämajan komentoupseeri. Hän oli ehkä ystävällinen vanha haltia, mutta silti operaatioupseerin omaa päämajaa ei kannattanut alkaa arvostelemaan. ”Mutta mitä”, kysyi Aränwe kiinnostuneena. ”Minusta vain tuntuu”, tuumi Einion lopulta, ”etteivät he enää tiedä mitä tekevät. Heillä ei ole suunnitelmaa tilanteen ratkaisemiseksi. Siltä minusta tuntuu”.

Aränwe hymyili surumielisesti. ”Voi, että olet oikeassa. Aika kuluu eikä kukaan tiedä mitä tehdä. Ja minä makaan täällä voimatta auttaa. Et voi kuvitella miten turhauttavaa se on”. Einion katsoi komentajaan. ”Ehkä voinkin, herra”, hän vastasi. Einionin äänessä oli surua. Se sai Aränwen mietteliääksi. ”Etkö sinä ollut ennen ritari”, hän kysyi katsoen parantajan yksinkertaisia vaatteita. ”Sir Einion, eikö niin”? Einion nyökkäsi. ”Kyllä, herra. Minä olin ritari. Mutta siitä tuntuu olevan jo ikuisuus. Nyt minä autan sotilaita enkä tapa heitä”. Einion näytti hämmentyneeltä vastattuaan kysymykseen ja poistui nopeasti. Hän astui ulos haavoittuneille varatusta teltasta ja pysähtyi sen ulkopuolelle. Telttojen meri kohosi kaikkialla hänen ympärillään. Eriadorin armeija oli asettunut pysyvään leiriin. Täältä he eivät enää lähtisi mihinkään muualle kuin kotiin.

Idässä kohosi Barad Dur kohti korkeuksia. Einion oli osannut odottaa suurta linnoitusta, mutta ei mitään niin massiivista. Kukaan ei ollut osannut odottaa sitä! Ja täällä he olivat leiriytyneinä tuon linnoituksen edustalle, tietämättä mitä tehdä. Joka päivä hän ja muut parantajat saivat lisää potilaita. Hän oli oppinut valtavasti asioita lyhyessä ajassa, mutta ikinä se ei tuntunut olevan kylliksi. Siirtokuntakaartin komentaja Taland oli kuollut hänen ja parantajien vanhimman, Fallanturin käsivarsille heidän voimatta auttaa upseeria. Kymmenen metrin päässä Einion näki teltan, jossa häna asui parin muun parantajan kanssa. Hän erotti telttavuoteensa päähän nojaamassa pitkän miekkansa. Einion huokaisi. Hän voisi mennä nukkumaan, sillä hänen vuoronsa oli ohi. Mutta ilta ei ollut vielä vaihtunut yöksi ja uusia haavoittuneita tulisi melko varmasti. Hän halusi olla auttamassa näitä. Ei, hänen täytyi olla auttamassa näitä!

”Sir Einion jälleen yksinään ja mietteissään”, sanoi ääni hänen takaansa. Ääni oli kirkas haltianaisen ääni. Koko armeijan leirissä oli vain yksi nainen. Einion hymyili vaisusti ja kääntyi katsomaan Ellathiä, joka seisoi aivan hänen takanaan. Jopa harmaassa parantajan asussaan Ellath onnistui näyttämään kauniilta. Hänen pitkät tummat hiuksensa olivat palmikoitu siististi, niin etteivät ne haitanneet hänen työtään. Nuorekkaan haltianaisen kasvot olivat likaiset, mutta silmissä välkkyi edelleen kirkas tuli. Ellath oli jotakin aivan muuta. Hän oli aina innostunut ja positiivinen. Einion ei ymmärtänyt mistä nainen sai kaiken voimansa. Ellath! Huhujen mukaan jotkut sotilaat olivat jopa heittäytyneet kiivaimpaan taisteluun haavoittuakseen, jotta pääsisivät Ellathin hoidettavaksi. Hän oli loistava parantaja. Monet haltianaiset olivat taitavia alalla, mutta vain yhden perhe oli kyllin rohkea päästääkseen naisen armeijan mukaan. Ainoastaan Vihersataman Gellan oli antanut sisarelleen luvan liittyä mukaan. Tämä oli saapunut Eriadorin armeijaan saman saattueen mukana kuin Einionkin. Siksi he kaksi tulivat niin hyvin toimeen. He tunsivat toisensa jo ennestään. Einion oli unohtanut tämän täysin, mutta he olivat törmänneet toisiinsa heti ritarin saavuttua parantajien luokse ja liityttyä näihin. Ellath oli opettanut hänelle parantamisentaitoa enemmän kuin kukaan muu.

”Niin, on paljon mietittävää”, vastasi Einion. ”Mutta tunnen oloni paremmaksi. Olen oppinut niin paljon ja pystyn auttamaan niin monia joka päivä”. Ellath hymyili ritarille. ”Olet todellakin oppinut paljon, Einion. Pian sinä opetat minua eikä toisinpäin. Herramme Fallantur ei sano sitä ääneen, mutta sinulla on lähes taianomainen kyky tietää mikä potilaita vaivaa”. Einion vastasi hymyyn. Se oli yksi Ellathin monista vahvuuksista. Hänen hymynsä valloitti kaikki eikä siihen voinut olla vastaamatta. ”Niin, ehkä näkemisen lahjasta on viimeinkin minulle jotain hyötyä, eikä vain haittaa”, ritari vastasi. Hän ei voinut olla ajattelematta sir Luciania, jonka kuoleman hän oli ennustanut. Oli kuin hän olisi tuominnut itse Lucianin kuolemaan. Mutta sellaisista asioista ei voinut puhua kenellekään. Ei edes Ellathille. Neito näki surun Einionin silmissä, mutta tiesi ettei asiasta kannattanut udella enempää.

He seisoivat hetken hiljaa vieretysten. Neito loi varovaisia silmäyksiä ritariin, yrittäen arvata mitä tämä mietti. Einionin katse oli suunnattuna etuvartioihin. ”Ajattelet jälleen heitä, eikö niin”, Ellath kysyi lopulta. Einion nyökkäsi. ”He ovat alati mielessäni. Mitä he tekevät juuri nyt? Mitä vaaroja he kohtaavat ilman minua? Mitä tekee nyt puhelias ja iloinen sir Myndagen? Nauraako sir Talendur parhaillaan röhönauruaan? Mitä tekee pitkä ja voimakas Malengol? Entä tumma sir Darchas? Ovatko hänen silmänsä yhä mustat kuin kuolema ja mielensä vihainen koko maailmalle? En saa heitä mielestäni”.

”Mutta eivät ainoastaan he, eikö niin”, kysyi Ellath, jolla oli tarkat silmät. ”Olit välillä jo iloisempi, mutta nyt vajoat jälleen hiljaisuuteen. Miksi niin, Einion”? Einion hymyili vaisusti. ”Niin, oloni oli välillä parempi. Tunsi kuuluvani tänne. Opin niin paljon ja autoin niin monia. Ja löysin uuden ystävän, Ellath”. Einion katsoi Ellathiin ja tunsi jotakin liikahtavan sydämessään. Tämä vastasi katseeseen, mutta kumpikaan ei sanonut ääneen ajatuksiaan. ”Mutta viime päivinä ovat ajatukseni olleet jälleen sekavat”, jatkoi Einion viimein kääntäen taas katseensa Barad Durin mustiin muureihin. ”Siitä asti kun näin...”. ”Sen unen”, täydensi Ellath, muistaen liiankin hyvin miten oli joutunut herättämään Einionin keskellä yötä. Tämä oli kierinyt vuoteellaan tuskaisena ja ollut kuin hyökkäyksen kohteena. Siitä oli vain muutama päivä. Niin, se oli tapahtunut samana aamuna kun kuningas Anarion oli kuollut! Einion oli avannut silmänsä. ”Kuolema”, hän oli sanonut tunnistettuaan Ellathin. ”Minä näin kuoleman”!

Ellath tunsi vieläkin väristyksiä ajatellessaan tilannetta. Vain tuntia myöhemmin oli Anarion kannettu kuolleena parantajienluokse ja he olivat taistelleet turhaan pelastaakseen komentaja Talandin. Kokenut Numenoren siirtokuntakaartin upseeri oli vuotanut kuiviin heidän kykenemättä häntä auttamaan. Ellathkin oli ajatellut asiaa paljon. ”Näitkö sinä Anarionin, Einion? Erun nimeen, näitkö sinä hänen kuolevan”?

Mutta Einion pudisti päätään mietteliäänä. ”Ei, ei se ollut Anarion. Minä näin kuoleman. Sen kulki leirissä etsien saalista eikä kukaan voinut sitä nähdä. Se oli lähellä meitä. Tunsin sen läheisyyden ja pahinta oli, että kun heräsin tunsin sen yhä. Kuin jokin äärettömän paha ja vaarallinen olisi ollut lähellä. Melkein tartuin miekkaani tuona hetkenä, kun herätit minut. Jos en tietäisi paremmin väittäisin, että leirissä oli jotakin. Ja se palaa. Minä näin kuoleman, Ellath”!

Pahinta koko tilanteessa oli, että Einion ei näyttänyt pelokkaalta. Hän vain esitti toteamuksen, mutta katseli samalla telttaansa, jossa miekka lepäsi. Einion halusi sen jälleen kupeelleen, mutta ei voinut tarttua miekkaan. Hän ei enää tappanut vaan paransi! Hän ei halunut enää tappaa! Mutta joku muu halusi. Hiljainen ilta repesi huudoiksi ja miekkojen kalskeeksi. Yhteen etuvartioista hyökättiin. Hetken Einion mietti missä oli reservi ja pitäisikö hänen lähteä sitä hakemaan. Reaktio oli automaattinen. Sitten hän muisti ettei se ollut enää hänen asiansa. Hän kääntyi katsomaan Ellathiin. Tämä oli ottanut askeleen kohti meteliä, mutta kääntyi nyt takaisin. ”Pian saamme lisää asiakkaita”, totesi Einion katsellen kuvankaunista haltianeitoa. Rauhallinen hetki oli ohi. ”Mene herättämään lisää väkeä”, vastasi Ellath. ”Meillä tulee olemaan kädet täynnä töitä”.

LÄHTEENRUHTINAS ECTHELWION

Sinä päivänä etuvartiossa käyty taistelu tuntui tärkeältä. Nenuialin divisioona piti puolensa ja löi vihollisen oaston takaisin jo ennen reservin ehtimistä mukaan taisteluun. Mutta pian tuo taistelu katosi sotilaiden mielestä yhdeksi kahakaksi lukemattomien kahakoiden ketjussa. Kuukaudet vaihtuivat uusiksi eikä edistystä tapahtunut. Armeijan Morannonilla rakennettu piirityskoneisto jauhoi kykenemättä murtamaan Barad Durin muuria. Viikko viikolta etuvartioita ujutettiin lähemmäksi mustia muureja ja piiritys tiukkeni, mutta vihollinen ei murtunut. Heidän mustan herransa rautainen tahto piti heitä kasassa. Ja kuukaudet kuluivat. Talvisateet tulivat ja menivät Eriadorin armeijan istuessa Barad Durin edustalla. He eivät päässeet kotiin ja piiritys vain jatkui.

Päämajassa alettiin jo pelätä että heidän täytyi tappaa kaikki viholliset ennen kuin puolustus murtuisi. Siinä tapauksessa piiritys voisi jatkua vuosikymmenen. He yrittivät epätoivoisesti nähdä positiivista kehitystä kaikissa pienissäkin menestyksissä, mutta Narceksen analyyttinen mieli esti tämän. Hän laski jatkuvasti kaatuneiden vihollisten määriä ja tiesi ettei piiritys ollut lähelläkään loppua. Kuinka paljon Sauronin linnoituksessa oli ruokatarpeita? Kukaan ei tiennyt, mutta esikunnassa aavisteltiin että ne riittäisivät vuosikymmeniksi. Ja kuukaudet kuluivat Eriadorin armeijan pyrkiessä kuluttamaan vihollisen voimaa. He eivät voineet tehdä mitään muutakaan! Kärsivällisesti Narces ja koko armeija odotti merkkiä, joka palauttaisi toivon.

Viimein kesän jälleen koittaessa se tuli. Kaikki armeijan sotilaat muistivat tuon päivän, kun vihollinen yllättäen lähetti tavallista suuremman uloshyökkäyksen Barad Durin LÄntisestä portista. Vihollisen maalina oli Falathrimin divisioonan huoltovarasto aivan etulinjan takana. Saavuttaen aluksi menestystä vihollinen tunkeutui aivan varaston edustalle asti, mutta heidän menestyksensä oli heidän tuhonsa. Falathrim pitivät puolensa. Heidän komentajansa ruhtinas Falasdil ei ollut divisioonansa luona, mutta hänen adjutanttinsa Gundar kokosi divisioonan vastaiskuun. Samaan aikaan 1.Siirtokuntaprikaati ehti mukaan taisteluun ja katkaisi taitavalla liikkeellä vihollisen peräytymistien. Koko vihollisen osasto tuhoutui viimeiseen örkkiin. Tämä antoi Narcekselle kaksi hyvää syytä olla tyytyväinen. Ensinnäkin Gundar laski taistelun jälkeen etulinjassa 2500 kuolleen örkin ruumiit. Se oli ensimmäinen kerta kun koko vihollisen ulos hyökännyt osasto oltiin tuhottu. Menetyksen täytyi olla piiritetylle armeijalle raskas. Toisekseen koko operaatio kertoi Narcekselle vihollisen olevan viimeinkin epätoivoinen. Piiritys alkoi purra. Vihollisen hyökkäysosasto oli siihen mennessä vahvin ja sen tavoite tavallista kunnianhimoisempi. Se oli hyvä merkki. Sauronin oli pakko alkaa ottamaan riskejä. Tosin Narces ei tiennyt miten hän voisi käyttää tilannetta hyödykseen. Joku muu sen sijaan tiesi!

Ruhtinas Ecthelwion seisoi etuvartion matalan paaluvarustuksen päällä ja katseli näkymää edessään. Hän näytti mietteliäältä katsellessaan edessään kohoavaa mustaa linnoitusta. Ecthelwion oli viettänyt pitkiä aikoja tuolla samalla paikalla, kun Imladrisin divisioona oli ollut vastuussa tästä lohkosta. Narces oli luonut vuorottelusysteemin, jossa kukin divisioona oli etulinjassa kuukauden ja sitten kuukauden levossa. Imladrisin joukot olivat päässeet lepoon vain kaksi päivää sitten ja heidät korvanneet Dunedainin sotilaat katselivat uteliaina harmaaseen vakinaisen univormuun pukeutunutta Ecthelwionia. Mitä Lähteen ruhtinas haki täältä? Jos he olisivat olleet levossa olisivat sotilaat pysytelleet kaukana etulinjasta!

Welden seisoi pari metriä ruhtinasta taaempana. Hän katseli uteliaana harmaapukuisia Dunedainin sotilaita. Nämä olivat kiinnittäneet kirkkaanpunaiset huivit kaulalleen ja paaluvarustuksella kävelevillä upseereilla oli kirkkaanpunaiset viitat. Ne olivat Numenoren vakinaisten värit. Sotilaat olivat siis Belfalasin vakinaisen pataljoonan eli Harmaan kaartin sotilaita. Welden katseli heitä mielenkiinnolla, sillä huolimatta armeijassa viettämästään ajasta hän ei ollut tavannut kovinkaan monia ihmisiä. Belfalasin miehet olivat pitkiä ja voimakasrakenteisia. Heidän olemuksensa oli rento, kuten haltioiden veteraaneillakin. Tai niin, eivätkö he kaikki olleet jo veteraaneja? Ainakin Welden tunsi olleensa ikuisuuksia sodassa. Se oli omituista, sillä haltioille muutama vuosi ei ole pitkä aika. Mutta aika mateli rintamalla. Joskus hänestä tuntui ettei sota koskaan päättyisi. Hän ei muistanut enää koska joku olisi innostunut jostakin. Siksi ruhtinas Ecthelwionin silmien pilke sai Weldenin jännittyneeksi. Hän tunsi tuon ilmeen jo. Ruhtinaalla oli jotakin mielessään. Hän näki saman varakomentaja Erestorin ja ruhtinas Ithilborin olemuksesta. Hekin tajusivat että jotakin oli tekeillä. Kumpikin seisoi odottavana hieman Ecthelwionin takana.

Welden katsoi samaan suuntaan kuin Lähteen ruhtinas. Hän näki Barad Durin. Näkymään oli jo tottunut, mutta ensimmäisinä viikkoina hän oli usein unohtunut tuijottamaan sitä. Kuinka maailmassa saattoi olla mitään niin korkeaa, massiivista ja pahaa? Miten jotakin niin suurta oltiin pystytty rakentamaan? Sen edessä Welden tunsi itsensä hyvin pieneksi ja mitättömäksi. Ecthelwion oli viettänyt niin paljon aikaa linnoitusta katsellen, että Welden tiesi jo täydellisesti mitä edessä näkyi. Heidän lohkonsa oli täsmälleen vastapäätä Barad Durin eteläistä porttia.

Kukaan ei tiennyt miksi linnakkeella oli kaksi porttia. Läntinen portti oli ilmiselvästi alkuperäinen. Se oli jykevä rakennelma jota lukuista tornit ja bastionit suojasivat. Porttia lähestyäkseen oli hyökkääjän edettävä ainakin 200 metriä ylös tietä, jota ympäröivät molemmin puolin jyrkänteet. Suojaa ei ollut ja murhaava ammunta kohdistuisi suoraan hyökkääjiin. Siitä kujanjuoksusta ei voisi selvitä hengissä! Kun Itäinen portti oli niin varma ei Welden voinut käsittää miksi Eteläinen portti oli rakennettu. Ei sillä että se olisi huonosti suojattu. Ei alkuunkaan! Varsinaisen Barad Durin linnoituksen muurin edustalle oli rakennettu erillinen pieni linnoitus, jota vastaan saattoi hyökätä kolmelta suunnalta. Linnoituksen ylimmästä kerroksesta vei sitten leveä silta Barad Durin portille. Silta palveli samaa tarkoitusta kuin kapea tie Itäisellä portilla. Viimeistään siihen hyökkääjät lahdattaisiin. Mutta hyökkäys erilliseen linnoitukseen, jota kutsuttiin Porttilinnoitukseksi, olisi myös vaarallinen, sillä portin vasemmalle puolelle oli sijoitettu eteentyönnettyyn bastioniin useita ballistoja, jotka saattoivat ampua täydellisestä kulmasta Porttilinnoitukseen hyökkääviä sotilaita tai sillan yli rynnistäviä miehiä. Näkymä oli sama minkä Welden oli nähnyt lukemattomia kertoja. Linnoitus oli valloittamaton. He eivät päässeet vihollisen kimppuun. Eivät edes nyt kun sotilaat olivat kaivaneet viime viikkoina syviä juoksuhautoja lähemmäksi Barad Durin muuria, niin ettei matka muurille ollut enää kovinkaan pitkä. Välillä örkit livahtivat öiseen aikaan ulos täyttämään näitä kaivantoja ja sotilaat lapioivat ne taas auki. Välillä örkit ja kaivuuryhmät törmäsivät pimeässä ja seurasi sekasortoisia yhteenottoja. Welden oli ollut itsekin muutamassa mukana. Hän ei muistellut kohtaamisia hyvällä, sillä pimeässä oli vaikeaa erottaa ystävää vihollisesta.

Weldenin mietteet keskeytyivät, kun yksinäinen hahmo lähestyi heitä rintavarustusta kiertäen. Hän tunnisti heti lähestyvän ruhtinaan, joka oli pukeutunut kevyeeseen haarniskaan ja kirkkaanpunaiseen viittaan. Kypärän ruhtinas oli jättänyt jonnekin. Mies oli Belfalasin Gilthmir, yksi armeijan suosituimpia divisioonankomentajia. Hänen dunedaininsa olivat marssineet voittoisina taistelusta toiseen. Gilthmir oli ihmiseksi jo vanha, tiesi Welden. Ruhtinas oli nuoruudessaan palvellut Numenoren armeijassa ja oli tuntenut henkilökohtaisesti sekä nuoren Haldimir ”kauniin” että kuningas Ar Pharazonin. Hänen tarinansa heistä olivat mieluisaa kuultavaa kaikille sotilaille. Gilthmir ei epäröinyt kertoa tarinoitaan vaan oli päinvastoin hyvinkin halukas. Yhtenä harvoista hän oli säilyttänyt hyväntuulisuutensa koko piirityksen ajan. Ehkä vanhalla miehellä ei ollut enää kiire mihinkään, mietti Welden. Mutta iästään huolimatta kaikki luottivat Gilthmiriin. Hän kantoi haarniskansa väsymättä ja oli aina liikkeellä valvoen ja johtaen divisioonaansa. Siksi ei ollut mikään yllätys törmätä Gilthmiriin täällä etuvartioissa.

Gilthmirkään ei näyttänyt yllättyneeltä nähdessään ruhtinas Ecthelwionin etuvartioissaan. Joku oli siis varmasti käynyt sanomassa hänelle asiasta. Gilthmir pysähtyi hetkeksi Ecthelwionin seuralaisten luokse. Juuri sellainen hän aina oli. Ystävällinen sana kaikille! ”Päivää vain, Imladris”, ruhtinas totesi leppoisasti hymyillen. ”Herrani Gilthmir”, vastasi Erestor virallisesti ja kumarsi hieman. Ithilbor kumarsi, mutta ei sanonut mitään. Hänen ilmeensä, jota Welden oli jo tottunut lukemaan, kertoi paheksunnasta Gilthmirin kansanomaisuutta kohtaan. Miten tämä saattoi pysähtyä puhumaan ensin alaisten kanssa, kun Ecthelwion itse seisoi vain viiden metrin päässä. Weldeniä Gilthmirin tyyli miellytti suuresti. Hän teki rivakasti kunniaa, muistaen etiketin. ”Ette sitten jaksaneet pysyä poissa etulinjasta edes kahta päivää”, jatkoi Gilthmir nauraen. Erestor ja Welden vastasivat hymyyn, mutta Ithilbor oli vaiti. ”Minä olisin kyllä jaksanut”, totesi Erestor. ”Mutta komentajaamme emme saaneet pysymään poissa”. Gilthmir kääntyi katsomaan Ecthelwioniin. ”Ah, ruhtinas Vorondur, todellakin. Suonette anteeksi, herrat”, hän huudahti ja käveli lyhyen matkan Ecthelwionin luokse. ”Vorondur”, hän tervehti. Ecthelwion kääntyi ja loi ystävällisen katseen ihmiseen. ”Gilthmir”, hän nyökkäsi.

Gilthmir katsoi suuntaan jota Ecthelwion oli tarkkaillut. ”Porttilinnoitus kiinnostaa sinua”, hän ihmetteli. ”Voi kyllä”, vastasi Ecthelwion salaperäisesti. ”Asiat kehittyvät, ruhtinas. On tullut aika lopettaa tämä tilanne. On tullut aika toimia. Vihdoin minä näen tien ulos tästä umpikujasta. Olen miettinyt tätä jo muutaman viikon, mutta nyt on tullut aika”. Gilthmir kohautti tuuheita kulmakarvojaan. ”Porttilinnoitus on tie ulos tästä”, hän kysyi ihmetellen. ”Mitä sinä oikein aiot, Vorondur”? Ecthelwion nyökkäsi rauhallisesti. ”Minä aion vallata sen”, hän totesi.

Erestor ja Ithilbor olivat kuunnelleet tarkkaavaisina ja nyt kumpikin astui eteenpäin. ”Olemmeko me saaneet käskyn suorittaa rynnäkkö”, kysyi Erestor hämmästyneenä, sillä hän ei ollut kuullut mitään koko asiasta. Ecthelwion pudisti päätään. ”Emme, hyvä Erestor. Mutta sinä saat sen nyt. Me rynnäköimme”! ”Koska”, kysyi käytännöllinen Ithilbor varovasti. ”Huomenna auringon noustessa”, ruhtinas vastasi.

Hetken kaikki olivat hiljaa, miettien kuulemaansa. Me rynnäköimme, takoi Weldenin mielessä. Hän näki mustan muurin edessään ja sen edustalla Porttilinnoituksen. Vieläkin, niin lähellä sodan loppua he joutuisivat kuolemaan! Ruhtinas Erestorin ajatukset liikkuivat samaan suuntaan. ”Ecthelwion, miksi me rynnäköisimme, kun meitä ei siihen ole käsketty. Voittamattomalta näyttää Barad Durin muuri minulle. Miehemme tulevat murtumaan sitä vasten kuin aallot kalliorannalla. Miksi johtaisimme heidät kuolemaan näin lähellä loppua? Liian monta tulemme menettämään. Eikö Imladris ole jo kokenut kylliksi surua”?

Mutta Ecthelwion pudisti päätään. ”Liikaa surua on kaunis laaksomme jo kokenut, Erestor. Aivan liikaa! Mutta enemmän se kokee jos emme rynnäköi. Minä näen tien ulos tästä umpikujasta. Jos emme sitä käytä, enemmän miehiä tulee kuolemaan. Pelkään, että jos vietämme vielä vuodenkin tämän linnoituksen ympärillä, moni ei palaa Imladrisiin perheidensä luokse kun kaikki on lopulta ohi. Joka kuukausi menetämme monia miehiä ja kuukaudet kuluvat nopeasti. Vuodenajat vaihtuvat ja aina vain sotilaitamme kuolee. Vähemmän menetämme jos rynnäköimme. Siksi me menemme, Erestor. Meillä ei ole vaihtoehtoja”.

”En näe sitä”, vastasi Erestor. ”Mitä tarkoitusta palvelisi rynnäkkö Porttilinnoitusta vastaan? Miten se auttaisi meidät pois umpikujasta ja lopettaisi tämän piirityksen”? Ithilbor nyökkäsi voimakkaasti. ”Sitä minäkin mietin, enkä näe logiikkaa. Olen seurannut sinua pitkään, Ecthelwion, mutta nyt en ole samaa mieltä. Emme voisi mitenkään puolustaa Porttilinnoitusta, vaikka saisimmekin sen vallatuksi. Hyökkäys ei palvele mitään tarkoitusta. Miksi vaarantaisimme miehiemme hengen hyökkäyksessä joka ei hyödytä mitään ja jota sotaruhtinas Guilin ei ole edes määrännyt”? Welden pelästyi että Ecthelwion suuttuisi, kun hänen kaksi läheisintä alaistaan arvostelivat häntä niin avoimesti. Mutta ruhtinas pysyi tyynenä, kuten aina. ”Minä jos kuka ajattelen sotilaideni parasta, Ithilbor. Se sinun pitäisi tietää, sillä olemme olleet ystäviä pitkään”, vastasi Ecthelwion kääntämättä katsettaan Porttilinnoituksesta. ”Me valtaamme linnoituksen, ystävät. Me valtaamme sen, koska se saattaa lopettaa tämän piirityksen. Oikeassa olette, ettemme voi Porttilinnoitusta puolustaa. Mutta me emme edes yritä. Me menemme sisään, tapamme kaikki ja poltamme koko rakennelman. Uskokaa pois, sen sisällä kantavat rakenteet ovat puuta. Vihollisen menetykset ovat nousseet viime kuukausina koviksi. He ovat huolissaan. Edes Sauronin mahti ja hänen...taikansa eivät voi estää enää sotilaita olemasta huolissaan. Menetykset kasvavat ja varastot tyhjenevät. Silti, piiritys ei lopu ellei joku sitä lopeta. Vihollinen on murtumassa ja me annamme sen viimeisen iskun mikä tarvitaan. Porttilinnoituksen tuho pakottaa vihollisen komentajan toimimaan ennen kuin hänen joukkonsa romahtavat. Hän hätiköi ja tekee jotakin vaarallista. Mitä tahansa se on, se hyödyttää meitä”.

”Sinä uskot että Sauronilla on suunnitelma”, kysyi Erestor. Ecthelwion naurahti. ”Voi, niinkö vhän muistat entistä ystäväämme Annataria, Erestor. Hänellä on aina suunnitelma. Hän ei ole sotapäällikkö vaan poliitikko, mutta siinä parempi kuin kukaan muu. Voit olla varma että hänellä on suunnitelma. Ei ehkä hyvä sellainen, mutta jotakin hän aikoo yrittää. Me laitamme hänen joukkojensa moraalin niin alhaiseksi että hänen on toimittava nopeammin kuin aikoikaan. Minä luulen että he hyökkäävät ulos Barad Durista. En tiedä missä ja miten, mutta sen he tekevät, kunhan ovat kyllin epätoivoisia. Me teemme heistä epätoivoisia”. Welden näki Erestorin nyökkäävän. Tämä oli nyt samaa mieltä. He rynnäköisivät! Heillä oli siitä jo kokemusta enemmän kuin tarpeeksi!

Ruhtinas Gilthmir oli ollut kokoajan hiljainen ja mietteissään. ”Ruhtinas Vorondurin ajatuksenjuoksu on hyvää, kuten aina”, hän sanoi äkkiä. ”En ole huolissani syistä miksi Porttilinnoitus pitäisi vallata. Ei, minä olen huolissani siitä voivatko joukkomme sitä vallata ensinkään. Kokemukseni piirityksistä ei ole aivan vähäinen, herrat. Porttilinnoituksen vasemmalla puolella on muurissa bastioni, joka on täynnä ballistoja ja katapultteja. Se tulee tappamaan rynnäkköjoukot. Minä olen nähnyt tuollaisen bastionin ennenkin, uskokaa minua. Kauan sitten, Horanin siirtokunnan kapinan aikoihin, palvelin Perennian armeijassa pataljoonankomentajana. Paikallisväestö oli noussut kapinaan ja vallannut Horanin. Me piiritimme sitä vanhan kunnon sotaruhtinas Gorazonin komennossa. Prinssi Haldimir oli silloin hänen esikuntapäällikkönsä. Vanha Gorazon päätti ratkaista tilanteen rynnäköllä, mutta Haldimir osoitti portin viereistä bastionia ja kehoitti ensin jauhamaan sen muusiksi katapulteilla. Muuten se tappaisi rynnäkköjoukot. Sotaruhtinas Gorazon oli noussut asemaansa armeijan riveistä eikä ollut halukas kuuntelemaan jonkun kuninkaallisen prinssin mielipiteitä. Me rynnäköimme, minun pataljoonani etummaisena. Se bastioni kaatoi minun mieheni. Selvisin jotenkin hengissä, mutta haavoittuneena. Rynnäkkö oli verinen epäonnistuminen eikä Horan kaatunut ennen kuin se bastioni oli tuhottu. Haldimir oli jo silloin aina oikeassa”!

”Kiitän sinua varoituksestasi, Gilthmir”, vastasi Ecthelwion edelleen tyynenä. ”Mutta se ei ole tarpeen. On totta etten ole ennen Morannonia ikinä osallistunut piiritykseen. En ole myöskään suuri sotapäällikkö, kuten Haldimir, tai älykäs esikuntapäällikkö kuten Narces. Mutta minä olen sotinut niin kauan, etten kunnolla edes muista aikaa jolloin ei ollut sotaa. Minä tiedän kyllä mitä teen, ruhtinas Gilthmir. Bastioni on kaiken avain, siinä olet oikeassa. Se suojaa Porttilinnoituksen enemmän kuin hyvin. Meillä ei ole aikaa jauhaa sitä muusiksi, sillä sitä on yritetty jo kuukausia. Barad Durin muurit ovat liian vahvat, sillä Sauronin voima pitää niitä kasassa. Hänen sotilaansa sen sijaan ovat haavoittuvia. Luulen että me voimme järjestää pienen yllätyksen bastionin sotilaille”.

”Iskujoukkoko”, kysyi Erestor hämmästyneenä. ”He eivät pääsisi ylös muurille hengissä”. Ecthelwion pudisti päätään. ”Ei heidän tarvitsekaan. Lähetämme vain osaston jousimiehiä bastionin edustalle surmaamaan ballistojen miehistöt kun nämä yrittävät käyttää aseitaan”. Ecthelwion sai sen kuulostamaan todella yksinkertaiselta. ”Miten he pääsevät tarpeeksi lähelle huomaamatta”, kysyi Ithilbor ihmetellen. ”Lähetämme heidät hiipimään asemiin pimeän aikaan”, vastasi Ecthelwion. He asettuvat pimeyden suojissa aivan bastionin edustalle, riittävän kauaksi että voivat ampua sen katolla olevia ballistoja”. ”Mutta me emme voi rynnäköidä pimeässä”, huomautti Erestor. ”Emme niin”, vastasi ruhtinas. ”Siksi jousimiehemme piileskelevät auringonnousuun asti. Luulen keksineeni miten heitä ei havaita kun aurinko nousee. Lähetti Welden, sinähän olet salohaltia. Tiedätkö mistä puhun”?

Welden huomasi Ecthelwionin katsovan häneen hymyillen. ”Luulen tietäväni, herra”, hän vastasi. ”Kansallani on ainutlaatuinen taito tehdä kaapuja, jotka ovat maanvärisiä. Niiden alta ei havaita ketään, joka ei liiku. Jos jousimiehillä olisi tällaiset kaavut, he voisivat pysytellä huomaamattomina bastionin edustalla vaikka kuinka kauan”. Ecthelwion nyökkäsi tyytyväisenä. ”Juuri niin. Ja kun rynnäkkö alkaa nousevat jousiampujat esiin ja tappavat kaikki bastionin päällä olevat. Luulen että 30 miestä riittää”.

”Kuka johtaa rynnäkön”, kysyi Ithilbor, jonka käytännöllinen mieli oli jo siirtynyt ajattelemaan eteenpäin. ”Minä johdan itse”, vastasi Ecthelwion epäröimättä. ”Ei tule kysymykseenkään”, huudahti Erestor heti. ”Minä en voi suostua moiseen. Se on liian vaarallista”. ”Ruhtinas Erestor on oikeassa”, jatkoi Ithilbor. ”Jos johdat rynnäkön et palaa hengissä Melinirin luokse Imladrisiin”. Ecthelwion katsoi vanhaan ystäväänsä vakavana. ”Sillä ei ole väliä, Ithilbor. Ei nyt. Minun on tehtävä tämä. En voi lähettää miehiäni hyökkäämään ja jäädä itse selustaan. Minä olen komentaja. Te ette tiedä, mutta Dagorladilla minä epäröin. Minä epäröin hetken, ajatellen vaimoani ja rakkauttamme. Minä epäröin asettaa itseni vaaraan ja me melkein myöhästyimme. Minä en ole ikinä ennen epäröinyt, enkä tulee enää ikinä epäröimään. En voi tehdä mitään toisin vain siksi että olen naimisissa. Mnä olen komentaja ja vastuu on minun. Minä menen ettekä te voi estää minua”!

Gilthmir naurahti ja kaikki kääntyivät katsomaan häneen. ”Epäröitte muutaman sekunnin, ruhtinas Vorondur? Kuka meistä ei olisi joskus epäröinyt? Olette tehneet jo enemmän kuin kylliksi. Nyt on jonkun toisen vuoro johtaa. Mutta divisioona on tietysti sinun omasi ja johdat jos niin haluat. Taistelukenttä on kuitenkin minun, sillä sinä luovutit sen minulle kaksi päivää sitten. Siksi johdan muutaman pataljoonani huomenna mukaan rynnäkköönne. Moista kunniaa en toki voi antaa yksinomaan Imladrisin divisioonalle ja sen komentajalle”. Gilthmir puhui leppoisasti ja pilke silmäkulmassaan, kuten aina. Hänen sanansa saivat Erestorin säpsähtämään. ”Johdatte, herra? Ettehän te vain tarkoita, että..”. Mutta Gilthmir keskeytti hänet. ”Todellakin tarkoitan. Jos ruhtinas Ecthelwion johtaa joukkonsa rynnäkköön vaatii Belfalasin kunnia, että minä johdan omani. Kohtaamme siis ylhäällä muurilla, Vorondur”. Gilthmir katsoi Ecthelwioniin ja hymyili haastavasti, tietäen jo mitä tapahtuisi. Ecthelwion vastasi katseeseen. Gilthmir kiiltävässä haarniskassaan rynnäköimässä? Se kuva johti Ecthelwionin mielessä automaattisesti Gilthmiriin täynnä nuolia ja kuolemassa hänen käsivarsillaan. He kumpikin tiesivät sen. Ecthelwion kohautti olkapäitään. ”Sinä totisesti osaat saada haluamasi, Gilthmir”, naurahti Ecthelwion lopulta. ”Hyvä on, Erestor johtaa rynnäkön. Dunedainin pataljoonat ovat enemmän kuin tervetulleita mukaan”. Tämä toi lopulta helpottuneen hymyn myös Erestorin kasvoille. Mielessään tämä oli jo nähnyt Lähteen Ecthelwionin ja Belfalasin Gilthmirin kuolleina ja itsensä selittämässä Ereinion Gil-galadille miten oli saattanut antaa sen tapahtua.

”Tärkempää on kuka johtaa jousimiehiä”, tuumi lopulta Ithilbor. Kaikesta huolimatta hän ei ollut pelkuri ja olisi halunnut mennä itse, mutta se ei ollut mahdollista. Jos divisioonan komentaja ei voinut rynnäköidä, vielä vähemmän se oli sallittua esikuntapäällikölle. ”Jos he epäonnistuvat koko rynnäkkö epäonnistuu”. Ecthelwion mietti hetken. ”Saattaa olla vaikeaa löytää vapaaehtoisia, mutta minulla on jo mahdollinen komentaja mielessä”. Gilthmir naurahti. ”Luulen että yllätyt, Vorondur. Aina löytyy kyllin hulluja vapaaehtoisiksi tehtävään kuin tehtävään. Se on hämmästyttävää mutta totta”.

”Herra, saanko minä osallistua rynnäkköön”, kysyi Welden kun he kävelivät pois etuvartiosta. Ecthelwion katsoi pitkään lähettiinsä. ”Miksi niin, Welden? Luulin että sota ei enää ole sinulle hauska seikkailu”? ”Ei se olekaan”, vastasi Welden. ”Mutta minä jouduin katsomaan sivusta Morannonin rynnäkön kun kaikki muut menivät. En halua samaa häpeää uudelleen”. Lopulta Ecthelwion nyökkäsi. ”Hyvä on. Mutta et ehkä kiitä minua siitä jälkeenpäin”. Welden käveli sivummalle ihmetellen miksi oli halunnut mukaan. Ehkä siksi ettei hänellä ollut mitään syytä palata Imladrisiin sodan jälkeen. Hän tiesi äitinsä kuolleen, vaikka ei ollutkaan kuullut uutisia Imladrisista. Hän vain tiesi! Jäljellä ei ollut ketään kenen luokse palata. Miksei siis Welden osallistuisi rynnäkköön johon divisioonan perheelliset sotilaat osallistuivat? Hän jouti heitä paremmin.

”Ecthelwion, en usko että nuoren Weldenin pitäisi mennä mukaan”, totesi Ithilbor lähetin etäännyttyä heistä. ”Miksi niin”, ruhtinas kysyi. ”Tiedän että hän on sinun mielestäsi todella lupaava”, Ithilbor jatkoi. ”Mutta usko pois, hänessä ei ole mitään erityistä. Niin paljon olen ollut hänen kanssaan tekemisissä viime vuosina, että minä jos kuka sen tiedän. Hän ei ole hyvä sotilas ja hän olisi vain tiellä rynnäkössä”. Ecthelwion loi viileän katseen Ithilboriin. Hänen vanha ystävänsä oli muuttunut heidän nuoruutensa ajoista. Hänestä oli tullut tyly ja äkkipikainen. Siihen saattoi lisätä vielä epäoikeudenmukaisen. ”Minä tiedän kyllä syyn miksi puhut näin”, totesi Ecthelwion. ”Paremmin kuin hyvin tiedän sen. Asia ei liity mitenkään nuoren Weldenin kykyihin vaan sinuun, Ithilbor. Sinuun ja omaan kaunaasi. Etkö jo unohtaisi katkeruutesi, sillä minä en tule väistymään tämän nuoren haltian rinnalta. Sanot mitä sanot, hänessä on jotakin erityistä. Hän menee mukaan rynnäkköön”. Ithilbor pudisti päätään ja käveli tiehensä.

Niin, Ecthelwion kyllä tiesi mistä oli kyse. Ithilborin kaltainen haltia ei voinut myöntää olleensa itse väärässä ja kohdisti siksi katkeruutensa nyt Weldeniin. Mutta Ithilbor itse oli vain katsonut sivusta miten kaunis Lindis, Herthirin tytär oli varttunut Eregionissa. Ithilbor oli pitänyt rakkautensa sydämessään eikä ikinä kertonut neidolle, sillä kaikesta huolimatta Ecthelwionin ystävä oli aina omien ennakkoluulojensa vanki. Lindisin isä Herthir oli ottanut osaa Doriathin tuhoon Feänorin poikien joukoissa, eikä Ithilbor voinut antaa sitä milloinkaan anteeksi. Niinpä hän vain katseli Lindisiä kaukaa tekemättä mitään. Kunnes eräänä päivänä koitti Eregionin tuhon hetki ja kaunis Lindis rakastui salohaltia Hathaldiriin. Welden oli heidän lapsensa ja koko Ithilborin viha kohdistui nyt kuolleen Hathaldirin sijasta nuoreen Weldeniin. Niin, Ecthelwion tiesi kyllä tämän enemmän kuin hyvin, vaikka luultavasti kukaan muu ei tiennytkään. Hänen ystävänsä salaisuus olisi turvassa. Mietteliäänä Ecthelwion kiihdytti vauhtiaan ja harppoi kohti armeijan päämajaa. Hänen piti vielä saada Guilin suostumaan suunnitelmaansa.

IMLADRIS RYNNÄKÖI

Gilthmirin sanat olivat levinneet koko armeijan leiriin. Todellakin, aina löytyi kylliksi hulluja vapaaehtoisia tehtävään kuin tehtävään ja joku mielipuoli suostui vielä komentamaankin heitä. Sir Derufin oli tuo mielipuoli! Hän seisoi vaitonaisena etuvartiossa jousi kädessään. Se tuntui hyvältä. Liian pitkään hän oli kantanut miekkaa ja haarniskaa. Tummassa salohaltioiden vaelluskaavussa ja jousi kädessään Derufin tunsi olevansa lähes elossa. Ajatellessaan edessään olevaa tehtävää hän saattoi jopa unohtaa hetkeksi veljensä Dillianin ja tämän kuoleman. Mutta vain hetkeksi. Kuullessaan tehtävästä Derufin ei ollut epäröinyt hetkeäkään vaan ottanut komennon vastaan. Ennen niin iloinen harmaahaltia oli nyt hiljainen ja surullinen. Hän otti liikaa riskejä ja kaikki tiesivät sen. Siksi tehtävä oli kuin luonnostaan hänen. Jousimiehillä ei luultavasti olisi paluuta omille linjoille ja se sopi Derufinille mainiosti. Mutta hän aikoi viedä mukanaan niin monta vihollista kuin mahdollista. Synkkä ilme kasvoillaan Derufin vilkaisi sivuilleen. Divisioonan parhaat jousimiehet olivat hänen kanssaan. Hän tunsi heistä lähes kaikki henkilökohtaisesti. Muutamalla oli toisessa kädessään soihtu. Se oli Derufinin oma idea. Kun he alkaisivat ampua muutama sotilas sytyttäisi soihtuja ja he ampuisivat myös tulinuolia. Ballistat paloivat tunnetusti hyvin!

Hieman taaempana seisoivat ruhtinaat Ecthelwion ja Gilthmir viereikkäin tarkkaillen pimeää yötä edessään. Guilin ei ollut innostunut Ecthelwionin suunnitelmasta, mutta Narces oli harkinnut asiaa ja Glorfindel oli hyväksynyt sen saman tien. Niin, Guilin oli nykyään hiljainen ja masentunut. Ruhtinas Glorfindel oli nyt päämajan kantava voima ja se sopi Ecthelwionille paremmin kuin hyvin. Tämä ainakin tunnisti hyvän suunnitelman kun sellaisen kuuli. Niinpä he rynnäköisivät aamun koitteessa. Siihen oli enää kaksi tuntia. Huokaisten huolestuneena Ecthelwion antoi Derufinille merkin. Tämän 30 tarkoin valikoitua jousimiestä loikkasivat heti rintavarustuksen yli ja katosivat maastoon. Ecthelwion oli helpottunut. Hän ei nähnyt heitä joten ei näkisi vihollinenkaan. Ei ennenkuin olisi liian myöhäistä. Jäähyväiset pyörivät vieläkin ruhtinaan mielessä. Hän oli nähnyt lähes epätoivoisen ilmeen Derufinin kasvoilla kun he olivat olleet eroamassa. ”Sinä palaat takaisin luoksemme, Derufin”, oli Ecthelwion sanonut. ”Niin kauan kuin yksikin mieheni on elossa yritän tuoda heidät takaisin, siinä kaikki”, oli Derufin vastannut. Mutta Ecthelwion pudisti päätään. ”Ei, rakas ystävä. Se ei ollut käsky vaan toteamus. Sinä palaat luoksemme. Juuri nyt et ehkä halua, mutta sinä palaat”!

Aurinko oli jo noussut ja kohosi juuri näkyviin vuorten takaa. Imladrisin divisioonan ja Dunedainin divisioonan iskujoukot piileskelivät pitkissä kaivannoissa ja rintavarustusten takana, ettei heitä nähtäisi ylhäältä muurilta. Edestä ei ollut kuulunut mitään, joten Derufin oli varmasti päässyt tavoitteeseensa huomaamatta. Welden vilkaisi epävarmasti ruhtinas Erestoriin. Lähetti itse oli nyt aseistautunut jousella ja lyhyellä numenorelaisella pistomiekalla. Hän tunsi olonsa lähes yhtä hermostuneeksi kuin Dagorladilla ennen taistelua. Salohaltia näki liiankin hyvin maaston jonka yli heidän pitäisi juosta. Monet sotilaat kantoivat tikkaita ja muita piirityslaitteita joilla noustaisiin ylös muurille. Siellä täällä sotilaat hihittivät ja Weldeninkin suu vääntyi hymyyn hänen tietäessään mitä sotilaat ajattelivat. Kaikki tiesivät nyt mitä sir Armindil oli sanonut kuullessaan että he rynnäköisivät tavoitteenaan lopettaa vihdoinkin piiritys. ”Mitä sitä nyt kesken lopettamaan? Ihan hyvä piiritys”, oli ritari todennut. Se sai vieläkin kenet tahansa nauramaan, kun asiasta mainittiin. Tietysti Armindil oli tehnyt sen tahallaan saadakseen sotilaiden ajatukset edes hetkeksi pois tulevasta rynnäköstä. Se oli toiminut!

Welden säpsähti. Porttilinnoituksen etuportti oli avautunut ja vihollisen sotilaspartio astui siitä ulos. Miehiä oli vain 10, mutta tilanne oli silti muuttunut huolestuttavaksi. Welden oli ihmetellyt miksi he odottivat yhä, vaikka aurinko oli jo noussut. Mutta Erestor oli rauhallisesti selittänyt, että Ecthelwion halusi auringon korkeammalle, jotta sen paiste aiheuttaisi huimausta örkeille. Silloin olisi oikea aika hyökätä. Mutta voisivatko he nyt odottaa? ”Herra, katsokaa portille”, huudahti Welden kiinnittäen Erestorin huomion Mordorin sotilaisiin. Ruhtinas kirosi ääneen. Sotilaat lähtivät kävelemään vasemmalle kiertäen linnoitusta. ”Herra, he törmäävät pian Derufinin miehiin”, varoitti Welden. ”Tiedän”, Erestor vastasi. Ruhtinas vilkaisi Ecthelwionin suuntaan, mutta tämä oli syventynyt keskusteluun ruhtinas Gilthmirin kanssa. Sitten Erestorin katse siirtyi takaisin eteen. Tämän vuoksi rynnäköllä oli komentaja, hän tiesi. ”ERUN NIMEEN, NYT, NYT”, hän huusi suureen ääneen.

Huuto yllätti pataljoonankomentajat, mutta he olivat hetkessä tilanteen tasalla tunnistaen Erestorin äänen. ”RYNNÄKKÖÖN”, huudot kohosivat ilmoille. Kuin tyhjästä kohosivat ei-kenenkäänmaalle kaivetuista kaivannoista etujoukot ja lähtivät juoksemaan kohti Porttilinnoitusta. Samalla pääjoukko tulvi yli rintavarustuksen ja vyöryi kohti linnoitusta. Morannonilla Imladrisin divisioona oli marssinut rauhallisesti kohti muuria. Nyt he juoksivat!

Welden juoksi muiden mukana puristaen joustaan ja yrittäen pysyä mahdollisimman lähellä Erestoria. Miksi hän oli mukana? Se tuntui nyt huonolta ajatukselta! Silti Welden oli muiden mukana loikannut yli rintavarustuksen ja kiiruhti eteenpäin. Myös divisioonan jousikomppaniat olivat yllättyneet. Nyt Welden kuuli viimein tasaiset helähdykset kun yhteislaukaus helähti ja nuolet viuhuivat joukkojen yli kohti linnoitusta. Komppanioilla oli tiukka käsky olla ampumatta Porttilinnoituksen vasemmalle puolelle ja sitä noudatettiin. Linnoituksen varustuksilla näkyi myös liikettä ja pian hajanainen nuolisade suuntautui kohti hyökkääjiä. Mutta hyvin suojatut Imladrisin ja Dunedainin sotilaat jatkoivat juoksuaan välittämättä nuolista. Welden tarkkaili niitä ensin, mutta huomasi sitten sen mahdottomaksi. Jos nuoli osuisi kohdalle niin se osuisi. Asialle ei mahtanut mitään. Huojentuneena hän totesi että raskaat aseet eivät vielä ampuneet. Mutta bastionissa näkyi jo vilkasta liikehdintää. Ballistoja käännettiin ja suunnattiin. ”Ballistat valmistautuvat ampumaan”, huusi Welden Erestorin suuntaan. Hän tajusi heti typeryytensä. Mitä Erestor voisi tehdä? Ruhtinas säästi onneksi purevan huomautuksensa ja jatkoi vain juoksuaan.

Welden seurasi juostessaan miten useita ballistoja kääntyi heitä kohti. Pian viuhuisivat ammukset halki ilman kylväen kuolemaa. Siihen mennessä menetykset olivat olleet melko pieniä, sillä vihollinen oli ilmiselvästi yllättynyt. Mutta pian tilanne muuttuisi. Ballistat oli käännetty ja ne valmistautuivat ampumaan. Welden väisti edessään olevan kiven ja auttoi kompastunutta tikapuunkantajaa ylös. Kun mies oli ylhäällä salohaltia kääntyi taas katsomaan eteenpäin. Riemu täytti hänen mielensä. Kuin tyhjästä olivat haltioiden 30 jousiampujaa ilmestyneet bastionin ja Porttilinnoituksen väliin. He olivat kivikossa hyvässä suojassa ja tähtäsivät juuri kohti bastionia. Sitten nuolet lähtivät viuhuen matkaan. Kauempaa Welden näki miten ballistojen miehistöihin osui ja sotilaita kaatui. Muutama putosi alas muurilta.

Welden tajusi ettei vihollinen huomannut mistä nuolet tulivat. Uusia sotilaita juoksi ballistoille kaatuneiden miesten tilalle. Samassa ilma oli taas täynnä nuolia ja mustapukuisia sotilaita kaatui bastionin harjalle. Derufin oli nyt sytyttänyt soihtuja ja myös tulinuolia viuhui ilman halki. Kaksi ballistaa syttyi tuleen ja sotilaita kiiruhti niitä sammuttamaan. Sekasorto bastionin harjalla levisi nopeasti ja yhä uusia nuolia viuhui iskeytyen sotilaisiin. ”SE TOIMII”, huusi Welden, mutta Erestor ei tarvinnut vahvistusta. Hän tiesi itsekin ettei yksikään ballista ollut vielä ampunut. Kauempana edessä Welden saattoi nähdä etujoukon ehtineen Porttilinnakkeen edustalle ja ensimmäiset tikapuut kohosivat. Useita tikkaita kaatui heti takaisin maahan, mutta osa pysyi pystyssä ja pari sotilasta pääsi muurille asti ennen kuin heidät surmattiin. Sitten Imladrisin pääjoukko ehti mukaan taisteluun.

Welden näki äkkiä Porttilinnakkeen matalan muurin kohoavan aivan edessään. Kaikki paikat olivat täynnä tikkaiden luona odottavia sotilaita. Welden jännitti jousensa etsien maalia. Sitten hänen silmänsä osuivat sotilaaseen, joka oli juuri työntämässä tikapuita nurin. Weldenin jousi lauloi ja mies kaatui ja putosi alas maahan. Mutta ei ollut aikaa iloita. Muurin harja oli nyt mustanaan sotilaita. Osa oli haltioita, osa dunedainia ja suurin osa Mordorin väkeä. Welden etsi uuden maalin ja ampui, mutta tähtäsi kiihkoissaan huonosti eikä osunut. Kiroten nuori haltia vilkaisi ympärilleen. Hän oli hukannut ruhtinas Erestorin. Kaikki oli yhtä sekasortoa, mutta yksi ajatus yhdisti kaikkia. Eteenpäin, ylös muurille! Welden lähti juoksemaan vasemmalle etsien katseellaan Erestorin haarniskaa. Samassa Dunedainin upseeri astui hänen eteensä ja osoitti lähimpiin tikapuihin. ”Ylös muurille”, upseeri komensi. ”Mutta minun pitää löytää ruhtinas Erestor”, vastasi Welden huolissaan. Mitä jos Erestorille oli tapahtunut jotakin? ”Ylös hänkin menee”, upseeri vastasi. Welden nyökkäsi ja astui tikkaille. Hän heitti jousen selkäänsä ja tarttui toisella kädellään pistomiekkaansa. Sitten hän lähti nousemaan ylös muurille muita sotilaita seuraten. Puolivälissä tikkaita joku putosi muurilta alas. Mies osui Weldenin edellä kapuavaan sotilaaseen ja kimposi tästä sivulle ja alas maahan. Welden näki putoajan haltiaksi, mutta ei tuntenut tätä. Hän tuki yläpuolellaan kapuavaa sotilasta, jonka putoajan paino lähes veti mukanaan. Sitten he taas liikkuivat ylöspäin. Itseasiassa tikkailla oli nyt turvallista, totesi Welden. Nuolet iskeytyivät kauempana maassa seisoviin sotilaisiin ja rintavarustukselle ehtineet sotilaat olivat lähitaistelussa. Tikkailla oli rauhallista! Mutta siitä huolimatta Eriadorin armeijan sotilaat eivät tuona päivänä jääneet aikailemaan vaan kiiruhtivat eteenpäin.

Weldenin edellä noussut mies loikkasi ylös parapetille ja nuori haltia seurasi puristaen voimakkaasti miekkaansa. Parapeti oli leveä eikä sen takana ollut pihaa. Porttilinnoitus oli umpinainen rakennus, jonka sivua kiersi muuri. Hän oli nyt tuon muurin harjalla. Welden vilkaisi epäröiden ympärilleen ja näki sitten Erestorin. Tämä oli kunnossa ja seisoi muurin harjalla tarkkaillen tilannetta. ”Vasemmalle, vasemmalle”, hän komensi uusia tulokkaita. Welden seurasi muutamaa muuta sotilasta siihen suuntaan. Noin 10 metriä muurin harjaa oli siivottu vihollisista, mutta sitten eteneminen oli pysähtynyt kiivaaseen vastarintaan. Sotilaat taistelivat raivoisasti, mutta eivät päässeet eteenpäin. Heitä vastassa oli sekä ihmisiä että örkkejä. Welden kurotti edessään olevan sotilaan ohi ja pisti miekallaan tämän vastustajaa, joka kaatui. He pääsivät puoli metriä eteenpäin, mutta siihen se taas pysähtyi. Hän ei kuullut enää sotilaiden huutoja vaan näki vain tilanteen edessään. Se oli aivan kuin Dagorlad, mutta nyt puristettuna muurin ja rakennuksen seinän väliin.

Sitten sir Tilion nousi tikkaita myöten parapetille vihollisen taakse. Useita syöksyi hänen kimppuunsa, mutta toisen ritarin auttamana Tilion lähti etenemään. Mikään ei voinut pysäyttää häntä tuona päivänä. Kirkas miekka korjasi satoaan ja vihollinen toisensa jälkeen kaatui. Riemunhuutoja kohosi Imladrisin sotilaiden suista. Sir Tilion hajoitti vihollisen puolustuksen ja nämä kääntyivät lopulta pakoon. Hurraten sotilaat kiiruhtivat takaa-ajoon. ”Oikealle, oikealle”, Welden saattoi nyt kuulla Erestorin huudot takaansa.

Welden ei hetkeen tiennyt mitä tehdä, mutta sitten sir Tilion tarttui häneen. ”Seuraa meitä, lähetti”, hän komensi. Welden saattoi nähdä rauhallisen ilmeen Tilionin silmissä. Tämä näytti lähes nauttivan tilanteesta. ”Tartu jouseesi”, kehoitti toinen ritari. Se oli sir Galmir, jota pidettiin Eriadorin parhaana keihäsmiehenä. Sanaakaan sanomatta Welden totteli. Sir Tilion edellä Galmir ja Welden perässään he kääntyivät ja lähtivät loikkimaan ylös portaita, jotka johtivat linnakkeen sisään.

SIR DERUFININ PALUU

He ehättivät portaiden yläpäähän nopeasti. Welden kuuli lujia askeleita takaansa ja näki useita dunedainin sotilaita ja Imladrisin ritareita seuraamassa heitä ylös portaita. Hetkeäkään epäröimättä sir Tilion potkaisi raskaan oven auki. Oven toisella puolella oli leveä käytävä. Kaksi örkkiä juoksi juuri oven ohi kun se aukeni. Ovi osui toiseen örkkiin ja se lensi seinää päin kaatuen maahan. Toinen kiljaisi ja kiihdytti vauhtiaan, pyrkien pakoon. Tilionin miekka löysi samassa tiensä kaatuneen örkin vatsaan. Toinen jatkoi juoksuaan. ”Tapa se”, huudahti Galmir katsoen Weldeniin. Salohaltia astui käytävään ja jännitti jousensa. Sen helähdys kuulosti käytävässä liiankin lujalta, kuin lujat äänet olisivat voineet kutsua itsensä Sauronin heidän kimppuunsa. Mutta Weldenin nuoli löysi maalinsa ja örkki kaatui päästäen viimeisen kiljaisun.

Sir Tilion ei aikaillut vaan jatkoi heti eteenpäin. Seurasi lyhyt yhteenotto kun toisesta portaikosta ilmestyi viisi örkkiä. Örkit pelästyivät vielä enenemmän kuin Welden. Mutta Tilion, Galmir ja muutama muu ritari kävi niiden kimppuun ja surmasi jokaisen. Welden ei ehtinyt ampua jousellaan, kun kaikki viholliset olivat jo kuolleet. ”Seuratkaa”, komensi Tilion jälleen. ”Mihin me oikein olemme menossa”, kysyi Welden katsoen Galmiriin. Tämä hymyili jäätävästi. ”Emme saa päästää vihollista pakoon. Yritämme siis ehtiä Barad Durin portille vievän sillan luo ennen vihollista. Niin he eivät pääsisi pakoon Porttilinnoituksesta ja tuhoutuisivat kaikki”.

Myöhemmin Welden muisti hyvin nuo hetket kun he juoksivat läpi Porttilinnoituksen. Linnoituksen seinät olivat mustat ja vain soihdut valaisivat sisällä kulkevia käytäviä ja linnoituksen lukuisia huoneita. He juoksivat välittämättä viholliset huudoista ja taistelun metelistä ympärillään, pysähtyen vain surmaamaan ne jotka asettuivat suoraan Tilionin eteen. Koko linnoitus tuntui olevan kaaoksen vallassa. Rynnäkön oli täytynyt yllättää vihollinen täydellisesti. Mutta kaikki eivät olleet paniikissa. Mustaan univormuun pukeutunut pitkä ihminen oli jäänyt piileskelemään portaikkoon ja kun sir Tilion juoksi ohi tämä loikkasi hänen kimppuunsa. Tilion kuitenkin reagoi salamannopeasti. Hän tarttui mieheen ennen kuin tämä ehti tehdä mitään ja paiskasi hänet kovaan kiviseinään. Mies rojahti maahan, mutta ponnisteli heti pystyyn. Silloin Galmirin keihäs jo iskeytyi hänen vatsaansa. Kaikki oli tapahtunut silmänräpäyksessä. Hetken kaikki seisoivat paikoillaan hämmentyneinä. Sitten Tilion kääntyi. ”Tulkaa. Emme mekään elä ikuisesti”, hän huudahti ja johti kaikki taas eteenpäin. Myöhemmin väitettiin Tilionin huutaneen, ”Erun nimeen, Sauronin kimppuun. Kukaan ei elä ikuisesti”, mutta Welden tiesi ettei se pitänyt paikkaansa. Huhu oli levinnyt ja muuttunut jossakin vaiheessa levitessään. Tilion halusi vain ehtiä sillalle ennen pakenevia vihollisia ja rohkaista sotilaitaan. Moinen uho ei sopinut hänen luonteelleen eikä hän sellaista ikinä sanonut!

Erehtymättä sir Tilion johti heidät eteenpäin. Welden ei tiennyt miten ritari tiesi oikean reitin, mutta jotenkin hän vain tiesi. Hitaasti ihailu leveäharteista ritaria kohtaan alkoi täyttää hänen mielensä. Ehkä sankareita oli sittenkin olemassa, mietti Welden! Jopa sodan kauhujen keskellä heitä löytyi. Mutta jospa he eivät olleetkaan niitä suurieleisiä ja loistavia johtajia, kuten Enlian ja Alcyon, vaan Tilionin tapaisia hiljaisia ja vaatimattomia? Sir Tilion ei pitänyt meteliä itsestään, eikä hänestä puhuttu paljoakaan. Mutta eikö hän aina ollut paikalla kun häntä tarvittiin, tehden velvollisuutensa taidokkaasti ja rohkeasti. Welden seurasi tarkkaavaisesti Tilionin jokaista liikettä. Tämä oli paiskannut kypäränsä pois. Ritarin pää kääntyili jatkuvasti kun hän etsi oikeaa reittiä kohti siltaa. Välillä hän katsoi taakseen varmistuakseen että kaikki oli hyvin. Welden tiesi mitä hänen takanaan näkyi. Pitkä jono ritareita ja Belfalasin harmaan kaartin sotilaita. Sir Agamor oli aivan hänen takanaan innokkaana pääsemään eteenpäin. Welden näki nuoren ritarin silmien innokkaan kimalluksen liiankin hyvin. Agamor oli ehtinyt ensimmäisenä ylös Porttilinnoituksen muurille ja janosi nyt lisää kunniaa. Hän oli Imladrisin lupaavimpia nuoria ritareita. Nyt sir Agamor oli ilmiselvästi närkästynyt, että pahainen lähetti kulki hänen edellään. Mutta Welden ei luovuttanut paikkaansa eikä Agamor uskaltanut häntä ohittaa. Ei nyt kun tuimailmeinen Galmir oli aivan heidän edellään.

Myöhemmin tuo nopea eteneminen halki Porttilinnoituksen tuntui lähes unelta. He vain juoksivat eikä kukaan pysäyttänyt heitä. Muutama vihollinen yritti mutta kuoli. Välillä he kulkivat halki salien, jotka olivat yhä täynnä tavaraa. Muutama Imladrisin jalkaväen sotilas erosi joukosta innoissaan, nähdessään mahdollisen saaliin. Ritarit ja kaartilaiset kuitenkin jatkoivat kaikki matkaa ilmeet tiukkoina. Galmir kääntyi katsomaan Weldeniin samalla kun jatkoi juoksuaan. ”Tuota ei oikea sotilas tee. Muista se aina, nuori Welden. Ei ikinä kesken taistelun”. Galmirin ilme oli tyly ja paheksuva. Welden ei uskaltanut vastata, mutta hän olisi halunnut huutaa, ”en minä tehnyt mitään”! Galmirin vihaa ei kannattanut vetää päälleen. Hän jatkoi juoksuaan mitään sanomatta ja raskaat askeleet kertoivat Agamorin seuraavan aivan lähetin selän takana. Sitten, äkkiä, he sukelsivat suurehkolle pihalle, jonka toisesta päästä avautui silta suoraan Barad Durin uumeniin.

Weldenin katse kiersi tutkien näkymää heidän ympärillään. Hän näki leveän sillan, jonka toisella puolella valtava teräsportti oli kiinni. Muutama vartija seisoi Porttilinnoituksen puolella siltaa. Welden tähtäsi ja ampui tarkan laukauksen jousellaan. Kauimmainen vartija kaatui alas sillalta. Toinen paljasti miekkansa, mutta ei ehtinyt tehdä mitään kun Galmir surmasi hänet. ”Miten pääsemme tuosta sisään”, kuuli Welden Agamorin hämmästyneen huudahduksen. Tämä katseli Barad Durin porttia silmät suurina. ”Emme me sinne mene”, vastasi Welden kääntyen ympäri. Hän katsoi nyt pihan yli suoraan Porttilinnoituksen sisään. He olivat ehtineet juuri ajoissa. Suuret ovet pihan toisella laidalla lensivät auki ja vetäytyviä vihollisen sotilaita alkoi tulvia pihalle. ”Meidän miehemme ajavat heitä”, totesi Galmir, joka seisoi nyt aivan Weldenin vierellä. ”TAISTELULINJAAN”, huusi Tilion yli metelin. Hänen äänensä oli nyt täynnä jännitystä. Hän seisoi keskellä nopeasti muodostuvaa linjaa. Welden ei ollut tajunnut miten vähän heitä oli. Käytävissä heitä oli ollut paljon, mutta kun osasto levittäytyi pihan poikki sulkien reitin sillalle ei heitä ollutkaan kuin ehkä 60.

Vihollinen alkoi muodostaa omaa linjaansa ehkä 15 metrin päähän heistä. Welden tuijotti heitä huolissaan. Kaikki oli äkkiä aivan rauhallista. Vihollinen järjestäytyi ja samoin he. Kaartilaisten pitkät keihäät ja ritarien miekat säihkyivät vaikka aurinko ei vielä yltänyt yli Barad Durin linnoituksen. Hän näki vihollisten kasvot. Suuri osa oli örkkejä, mutta joukossa oli myös mustapukuisia ihmisiä. ”Meidän olisi pitänyt odottaa aurinkoa”, hän kuuli Galmirin toteavan hiljaa. ”Meidän olisi pitänyt odottaa..”. Siinä seisoivat nyt Sauronin örkit heidän edessään auringon niitä heikentämättä. Ylivoima oli ainakin kolminkertainen. Sitten vihollisen linja oli valmis. Suurikokoinen ihminen seisoi mustahopeisessa panssarissa linjan keskelle, vastapäätä Tilionia. Hän näytti voimakkaalta ja vaaralliselta. ”Eh, mitäs me nyt teemme”, kysyi joku hieman liiankin kuuluvalla äänellä. He olivat alivoimaisia ja selkä kohti Barad Duria. He olivat pulassa! ”Miekka käteen, lähetti”, sähähti Galmir silmäillen kylmästi vihollisia. Welden totteli heittäen jousen selkäänsä.

Hän vilkaisi syrjäsilmällä Tilioniin. Ensi kertaa tuona päivänä ritari ei tiennyt mitä tehdä, vaan odotti. Hän vain odotti. Tilionin ilme oli täysin tutkimaton. Mitä hän tekisi, ihmetteli Welden? Se ajatus tuntui pysäyttävän vihollisen komentajankin. Sitten äkkiä Welden näki suoraan läpi Tilionin tyynen ilmeen. Tämä odotti kaikki sekunnit mitä voisi. Jokainen hetki toi Imladrisin pääjoukon lähemmäksi läpi linnoituksen käytävien. Sitten äkkiä odotus oli ohi. Vihollisen komentaja vilkaisi ympärilleen ja teki ilmiselvästi jonkinlaisen päätöksen. ”NEHTAAA”, huusi Tilion suurella äänellä kohottaen miekkansa haastavasti eteenpäin. Welden hätkähti. Tilion oli niin jännittynyt, että hän oli huutanut epähuomiossaan komennon quenyaksi. ”TAPPAKAAA”, kuului samassa Galmirin luja ääni. Ei yhtä kuuluva kuin Tilionin, mutta ritarin huuto oli jo paiskannut Imladrisin ritarit eteenpäin kohti vihollista ja viimeistään Galmirin komento sai kaartilaisetkin liikkeelle. Welden seurasi mukana puristaen lujaa lyhyttä pistomiekkaansa. Nyt hän toivoi omistavansa pitkän taistelumiekan, sellaisen kuin komeili sir Agamorin kädessä. ”NEHTAAA”, huusivat ritarit hyökätessään.

Heidän iskunsa oli raivoisa. Se yllätti vihollisen täysin. Vielä enemmän heidät yllätti loistavan hopeahaarniskaisen komentajan kuolema. Tämä ei häkeltynyt eriadorilaisten äkillisesti rynnäköstä. Komentaja näki Tilionin tulevan ja kiiruhti tätä vastaan. Hän oli ilmiselvästi loistava miekkailija. Welden näki miten komentaja pyöräytti miekkansa pari kertaa vauhdilla ympäri niin kuin itseään mestareina pitävät miekkailijat usein tekivät. Tilion iski miekkansa suoraan miehen rinnasta läpi. Isku oli niin nopea ja taitava ettei mies ehtinyt reagoida mitenkään. Hänen lähes halveksiva miekanliikkeensä pysähtyi kesken ja miekka putosi maahan. Welden ei enää nähnyt miten mies kaatui, sillä kaksi linjaa iski nyt yhteen. Welden oli muiden mukana, mutta häntä vastassa oli pitkällä miekalla aseistautunut örkki. Miekka viuhui kohti lähettiä, joka ei voinut torjua pistomiekallaan. Hän astui vaistomaisesti Agamorin ja tämän haarniskan taakse. Tämä näki miekan viuhuvan sivullaan ja torjui sen, iskien samalla miekkaa pitelevän käden poikki. Welden käytti tilaisuuden hyväkseen ja syöksyen eteenpäin pisti örkin kuoliaaksi. Se oli kuitenkin vasta kiivaan taistelun alku. He hyökkäsivät, vetäytyivät, järjestäytyivät ja taistelivat. Missään vaiheessa ei reitti sillalle auennut. Welden ei tiennyt miten pitkään taistelua kesti. Hän surmasi yhteensä kolme vihollista ja säilyi haavoitta vaikka moni muu ei ollut yhtä onnekas.

Äkkiä taistelu taukosi. Viimeinen örkki kaatui Agamorin hurjaan iskuun. Vihollisia ei ollut enää jäljellä. Welden näki heti miksi. Imladrisin sotilaat olivat viimein ehtineet heidän avukseen kukistettuaan vastarinnan linnoituksessa. ”Loistavaa, Tilion, loistavaa”, huudahti ruhtinas Erestor ehtiessään pihalle. Hän näki pihamaan täynnä kaatuneita vihollisia. ”Herra, kellarit ovat täynnä varastoituja tarvikkeita”, totesi paikalle kiiruhtava upseeri. ”Ne palavat hyvin. Niistä saamme kunnon rovion”, vastasi sir Tilion. ”Hyvä on”, myönsi Erestor. ”Valmistaudutaan perääntymään takaisin omien linjoille”, hän käski. ”Polttakaa linnoitus”! Mutta Tilion ei voinut olla näkemättä haikeaa ja hieman pettynyttä katsetta, jonka Erestor loi Barad Durin porttiin. Oliko ruhtinas toivonut jotenkin pääsevänsä tunkeutumaan Barad Duriinkin? Tilion kohautti olkapäitään. Sitä ei ollut nyt aikaa ajatella. Vetäytymisestä tulisi vaarallinen, sillä koko Barad Dur oli nyt hereillä ja valmiina syytämään nuolia vetäytyvien joukkojen niskaan. Sitä paitsi heidän täytyi odottaa kyllin pitkään ettei linnoitusta voitaisi enää sammuttaa.

”Herra, katsokaa”, huusi yksi rintavarustuksen yli kurkistanut Imladrisin ritari. Hän osoitti alas maanpinnalle. ”Se on sir Derufin”! Tilion ja Galmir syöksyivät ritarin luokse. Welden seurasi heitä ja näki heti mitä ritari katsoi. Vain kaksi miestä oli jäljellä jousiampujien osastosta vihollisen bastionin edustalla. Vain kaksi! Derufin oli toinen. Hänen jalassaan oli nuoli, joka teki juoksemisen mahdottomaksi. Toinen jousimies auttoi häntä ja vaivalloisesti he taivalsivat kohti omien linjoja. Mutta he olivat liian lähellä Barad Duria. Aivan liian lähellä. Kyynel nousi Weldenin silmäkulmaan hänen nähdessään mitä tapahtui. Jousien yhteyslaukaus bastionista viuhui ilman halki kohti kahta haltiaa. Derufin kuuli niiden tulon ja kääntyi katsomaan. Useita nuolia iskeytyi häntä tukevaan haltiaan. Yksi nuoli iskeytyi Derufinin kylkeen ja tämä kaatui hitaasti, pudottaen viimein jousensa. Toinen jousimies ei enää nähnyt sitä, sillä hän oli jo kuollut ennen kuin osui edes maahan. Weldenin henki salpaantui. Tilion käänsi kauhuissaan kasvonsa ja veti syvään henkeä. ”Hän elää vielä”, huudahti Galmir. Welden siristi silmiään. Se oli totta. Derufin ryömi, mutta ei enää kohti omien linjoja vaan kohti joustansa. ”Hän rakastaa tuota jousta”, totesi Tilion.

”Minä haen hänet”, sanoi Galmir äkkiä. ”Hän ei saa kuolla näin. Ei kenenkään yrittämättä häntä auttaa. Ei niin kauan kuin hänellä on ystäviä jäljellä”. Welden katsoi hämmästyneenä Galmiriin. Se vaikutti lähes itsemurhalta. ”Minä en voi tulla mukaan”, vastasi sir Tilion surullisena. ”En nyt, kun minulla on linnoitus poltettavana. Nuori Welden, mene sinä sijaani. Kaksi riittää, kolme olisi hulluutta”. Welden katsoi Tilioniin ja oli äkkiä peloissaan. ”Mutta nuo jousimiehet bastionissa”, hän huudahti. ”Ne tappaisivat meidät”! Tilion laittoi kätensä nuoren lähetin olkapäälle. ”Derufin on sinun ystäväsi, nuori Welden. Ainakin luulin että hän on. Voisitko sinä jättää hänet tuonne”? ”Kyllä, hän on ystäväni. Ainakin minun puoleltani. Muita ystäviä minulla ei ole”. Ja jo sanoessaan sen Welden tiesi että hänen täytyisi mennä. Kuka auttaisi Derufinia elleivät hänen ystävänsä? ”Hyvä on, minä menen”, hän sanoi viimein.

Galmir seisoi jo rintavarustuksella. Kaksi ritaria tarttui hänen käsiinsä ja laski hänet niin alas muurin viertä kuin kykenivät. Sitten he päästivät irti ja Galmir putosi alas kiviseen rinteeseen. Hän kierähti ketterästi jaloilleen ja etsi heti suojaa jousilta. Samalla Welden laskettiin myös varustukselta ja pudotettiin alas. Päästyään jaloilleen hän tarttui jouseensa ja asetti valmiiksi nuolen jänteelle. ”Seuraa minua”, totesi aina lyhytsanainen Galmir. Hän kiiruhti kiviä suojanaan käyttäen kohti Derufinia. Welden seurasi kuin varjo. Sitten äkkiä kivikko loppui ja edessä oli vain avointa maastoa. Galmir epäröi viimeisen kiven takana pari sekuntia. Samassa Derufin näki heidät. ”EI”, hän huusi. ”Menkää takaisin. Älkää tulko”! Mutta samassa Galmir kääntyi Weldenin puoleen. ”Tiedän että se näyttää vaaralliselta”, hän totesi. ”Mutta ei pelkoa, Welden”. Hän katsoi salohaltiaa silmiin. ”Kaikki palaavat, Welden. Kukaan ei kuole! Sovittu”? Welden nyökkäsi. ”Sovittu”, hän vastasi. Sitten Galmir oli jo pystyssä ja pinkoi kohti Derufinia. Welden seurasi.

He juoksivat halki avoimen maaston. Nuolet viuhuivat ympärillä ja muutama kimposi maasta vain metrin päässä Weldenistä. Mutta yksikään ei osunut kohdalle. Miksi he eivät lähettäneet Agamoria, mietti Welden juostessaan. Tällaiset hengenvaaralliset uroteot olivat enemmän tämän alaa, eivätkä Weldenin. Mutta Derufin ei ollut Agamorin ystävä! Hän näki Derufinin nyt selvästi. Tämä makasi selällään puristaen joustaan. Juoksua tuntui jatkuvan ikuisuuden, mutta viimein Galmir saavutti haavoittuneen ystävänsä ja polvistui tämän viereen. ”Derufin, kuinka on laitasi”, hän kysyi huolestuneena. ”Ette olisi saanut tulla”, haavoittunut vastasi. ”Minulla oli vain menolippu tälle reissulle, ettekö sitä tajunneet? Teidän ei olisi pitänyt tulla”. ”Eipä kestä”, vastasi Galmir kumartuen tutkimaan toverinsa haavojen laatua. ”Ettekö te tajua ettei minulla ole enää väliä”, jatkoi Derufin. ”Menkää kun vielä pääsette. En halua kuolemaanne omalletunnolleni. Minusta ei ole enää hyötyä kenellekään. Ei nyt kun Dillian on poissa”. Galmir nosti katseensa hetkeksi ylös. ”Älä puhu tuollaisia, Derufin”, hän vastasi. ”Mutta Dillian on poissa. Etkö sinä ymmärrä, Galmir. Dillian on poissa”? Galmir kohautti olkapäitään. ”Me tarvitsemme silti sinua, Derufin. Enemmän kuin koskaan. Sinulla on yhä hyviä ystäviä. Tämä Welden tässä tuli hakemaan sinua kanssani. Eikö se kerro jotakin”? Mutta Derufin ei vastannut. Hän oli menettänyt tajuntansa.

”Jousesi, lähetti”, huusi Galmir samassa osoittaen kohti bastionia. Welden käännähti ympäri. Vihollinen teki samoin kuin he olivat tehneet Porttilinnoituksessa. He olivat pudottaneet alas jousimiehen ja tämä juoksi juuri eteenpäin. Mies oli jo lähellä. ”Tapa hänet”, komensi Galmir jännittyneenä. Welden kohotti jousensa, mutta mies oli huomannut liikkeen ja kohotti samaan aikaan omansa. Kumpikaan ei ehtinyt tähdätä kunnolla. Kaksi jousta helähti, mutta nuolet viuhuivat ohi. Welden sovittu uutta nuolta jänteelle. Samoin vihollinen. ”Tähtää rauhassa”, neuvoi Galmir. ”Se ei ole nopeuskilpailu. Joka osuus voittaa, ei se joka ampuu ensin”. Kuullessaan Galmirin sanat Welden pakottautui rauhoittumaan. Hän veti syvään henkeä ja tähtäsi hyvin. Vihollisen jousi helähti ja Welden tunsi ilmavirran kun nuoli suhahti hänen ohitseen. Mutta mies oli nyt hänen tähtäimessään. Suuri haltiajousi lauloi ja vihollinen lennähti iskun voimasta taaksepäin ja kaatui maahan. ”Selvä, nyt mennään. Meidän täytyy kantaa hänet”, huudahti Galmir. ”Ei ole muuta keinoa”. Welden kääntyi katsomaan omien linjoille. Matka oli pitkä. ”En tiedä jaksanko loppuun asti”, hän totesi. ”Nyt on aika etsiä sisäistä voimaa”, vastasi Galmir. ”Haltiatuli palaa sisälläsi. Sinun täytyy vain vapauttaa se. Tartu kiinni, nyt mennään”. Ja he menivät, retuuttaen Derufinia välissään. He kiiruhtivat halki kivisen kentän nuolten kopistessa ympärillään. Welden pelkäsi joka hetki nuolen osuvan tai voimiensa pettävän. Mutta hän kantoi eteenpäin. Aina vain eteenpäin.

Heidän vasemmalla puolellaan lieskat alkoivat äkkiä kohota Porttilinnoituksesta kohti taivasta. Linnoituksen osa toisensa jälkeen syttyi. Silloin Eriadorin armeija puhkesi hurraamaan ja huuto kuului aina Barad Durin korkeimpaan kammioon asti. Ja jossakin siellä itse Sauronkin vapisi tuon huudon kuullessaan. Huudon rohkaisemina tulvivat viimein Imladrisin ja Dunedainin divisioonan sotilaat ulos palavasta linnoituksesta. He tulivat omia köysiään ja tikkaitaan käyttäen yli muurin ja järjestäytyivät muurin suojissa, vihollisen nuolten pääsemättömissä. Siellä joukot epäröivät. Mutta tuo kaiken alleen peittävät hurraahuuto Eriadorin armeijan linjoilta heitti heidät viimein ei-kenenkäänmaalle ja sen yli kohti omien linjoja. He tulivat pataljoonittain neliöinä muodostaen kilpimuurin ympärilleen. Welden näki heidät sivusilmällä kiiruhtaessaan eteenpäin. Muodostelma oli kuin kilpikonna. Kilvet suojasivat sitä joka suuntaan, sivuille, taakse, eteen ja ylös. Pataljoonat etenivät tuskallisen hitaasti, mutta vihollisen katapultit olivat poissa pelistä ja askel askeleelta turva lähestyi. Welden näki liiankin selvästi miten nuolia poukkoili kilvistä. Oli kuin pataljoonien yllä olisi satanut nuolia, mutta muodostelmat vain liikkuivat. He pääsivät turvaan! Uusi hurraahuuto kohosi sotilaiden suista kohti taivasta. Heidän takanaan lieskat löivät nyt korkeuksiin.

Einion kiiruhti ulos sairasteltasta. Päivä oli ollut kiireinen ja muuttui joka hetki entistä pahemmaksi. Etuvartioissa taisteltiin ja Imladrisin divisioona oli rynnäköinyt porttilinnoitusta vastaan. Haavoittuneita oli alkanut saapua ja virta kiihtyi jatkuvasti. Kaikki parantajat oli komennettu palvelukseen. Huhumyllyn kautta Einion oli kuullut ettei tämä ollut vielä varsinainen hyökkäys Barad Duria vastaan, mutta kaikki oli nyt selvästi huipentumassa kohti lopullista yhteenottoa. Seuraavat päivät tulisivat olemaan ratkaisevia. Kantaessaan seuraavaa haavoittunutta sisään telttaan ei Einion voinut olla jälleen ajattelematta komppaniaansa. Niin, hän ajatteli heitä yhä komppanianaan. He olivat hänen miehiään! Miten he pärjäisivät? Olivatko he olleet mukana tämän päivän taisteluissa? Huomaamattaan hänen katseensa kääntyi kohti omaa telttaansa ja siellä lepäävää miekkaa. Halusiko hän tuntea jälleen sen painon kupeellaan, ja varmuuden jota miekan kantaminen antoi? Hän ei tiennyt, mutta ajatteli nyt miekkaa usein.

Einion laski haavoittuneen vuoteelle, joka oli juuri vapautunut. Ei kannattanut kertoa miehelle että edellinen asukas oli kuollut. Toinen parantaja alkoi tutkia haavoittuneen vammoja. Einion näki teltan perällä neito Ellathin ompelemassa umpeen yhtä haavaa. Neito ei huomannut häntä. Ehkä niin oli parempi. Einion ajatteli Ellathia aivan liikaa nykyään. Vihersataman Gellan saattoi olla vapaamielinen, mutta ei varmasti ilahtuisi jos joku pahainen epäonnistunut ritari alkaisi kosiskelemaan hänen sisartaan. Ei, Gellan ei totisesti ilanhtuisi! Siitä huolimatta hän ei voinut olla ajattelematta Ellathia.

Einion astui ulos ja jähmettyi paikoilleen. Nuori Welden lähestyi parantajien telttoja yhden toverin kanssa. He kantoivat jotakuta välissään. Tämä näytti tajuttomalta. Kumpikin kantaja näytti lopen väsyneeltä. Mutta siitä huolimatta he jatkoivat eteenpäin antamatta kenenkään auttaa. Se oli heidän taakkansa ja he kantaisivat sen loppuun asti! Sanaakaan sanomatta Einion käveli heitä vastaan ja tarttui haavoittuneeseen. Yhdessä he kantoivat haltian sisään telttaan. ”Ellath, voitko katsoa häntä”, huudahti Einion nähdessään neidon juuri vapautuneen. Parantajien leirissä kaikki sinuttelivat toisiaan. Siellä ei ollut arvoja. Se oli merkillinen maailma, jossa Einion viihtyi mutta johon hän ei silti tuntenut täysin kuuluvansa. Ellath käveli heidän luokseen valkoinen kaapu hulmuten. Hän loi säteilevän katseen muihin, mutta kerrankin se ei toiminut. Galmir vain vilkaisi tylysti neitoa ja kysyi, ”voinko jättää hänet teidän vastuullenne? Minulla on kiire”? Ellath nyökkäsi. ”Me pidämme toveristanne hyvää huolta täällä. Welden ei sanonut mitään eikä varmaan edes huomannut Ellathin katsetta. Einion huomasi heti että lähetti oli täysin uupunut ja sotaväsymyksen vallassa.

Galmir poistui mitään sanomatta. Hän loi vain Weldeniin lyhyeen katseen ja nyökkäsi hyväksyvästi. Sitten keihäsmies oli poissa. ”Suokaa anteeksi”, totesi Welden. ”Hänellä on kova huoli divisioonasta ja tovereistaan. Hänellä oli kiire takaisin”. Ellath hymyili tutkiessaan Derufinin haavoja. ”Älä ole huolissasi. Ystäväsi ei loukannut minua”. Einion ei voinut lakata ihmettelemästä miten Ellath pystyi hymyilemään aina tarvittaessa. Mutta taaskaan hymy ei tehonnut. ”Ei hän ole ystäväni”, vastasi Welden katsomassa Ellathiin. ”Mutta Derufin on. Selviääkö hän”? ”Minusta tämä ei näytä hengenvaaralliselta, mutta hänen haavansa pitää sitoa ennen kuin voin sanoa varmasti”. ”Huolehditko siitä”, kysyi Einion viitaten menevänsä ulos. Ellath nyökkäsi ja katseli kaksikon perään, kun nämä kävelivät ulos teltasta. Hän muisti tämän nuoren haltian. Eikö hän ollut karannut Imladrisista sotaan? Mitä Einionilla oli salohaltian kanssa tekemistä? No, se pitäisi selvittää myöhemmin, mietti Ellath. Nyt hänen piti parantaa haavoittunut ritari.

Einion ja Welden pysähtyivät teltan ulkopuolelle. Welden katsoi ihmetellen ritaria. ”Mitä teet täällä”, hän kysyi viimein, ihmetellen. ”Ja missä on miekkasi”? Einionin käsi käväisi automaattisesti kupeella etsimässä miekan lohduttavaa painoa, mutta sitä ei ollut. Hän kohautti olkapäitään. ”Se on pitkä tarina”, hän totesi. ”Mutta nyt ei ole aikaa sen kertomiseen. Me tapoimme niin paljon, että halusin välillä parantaa sotilaita. Tyydy nyt siihen. Ehkä joskus kerron enemmän”. Welden nyökkäsi mietteliäänä. ”Sen tarinan haluaisin kuulla”, hän totesi. ”Mutta minäkin olen kokenut jonkinlaisen muutoksen. Olit oikeassa silloin Yläsolassa, Einion. Aivan oikeassa”. Einion hymyili surullisesti. ”Se ei ollut sellaista kuin kuvittelit”, hän kysyi? ”Ei, ei alkuunkaan”, vastasi Welden. ”Taistelukentällä ei ollut suuria sankareita. Siellä oli vain kuolemaa. He kaikki kuolivat, Einion. Sir Alcyon, sir Enlian, jopa urhoollinen sir Dillian. He ovat poissa! Kaikesta loistostaan huolimatta he eivät voineet selviytyä. Sellainen on sota, että ensimmäisenä se vie vahvimmat ja sitten meidän muiden on ponnisteltava ollaksemme heidän arvoisiaan. Minä en sitä ole, mutta olen silti tehnyt parhaani. Sinä voisit tehdä enemmän, Einion! Etkö aio enää milloinkaan tarttua miekkaasi”?

Einion hymyili edelleen surullisesti. ”Vain harva palaa tällaisesta sodasta muuttumattomana, Welden”, hän totesi viimein. ”Sinä muutuit, minä muutuin, ehkä myös Alcyon olisi muuttunut jos olisi saanut aikaa”. Mutta sen sanoessaan Einion ajatteli Darchasia. Eikö hän ollut muuttunut kaikkein eniten? ”Ja kyllä, ehkä minä joskus viellä tartun miekkaani. Se on yhä ajatuksissani. Ja komppaniani. Ei tuntiakaan kulu etten ajattelisi heitä tuolla edessä. Pärjäävätkö he ilman minua? En tiedä, mutta toivon niin”.

”Komppaniasi taisteli tänään hyvin”, vastasi Welden. ”He olivat vapaaehtoisina mukana rynnäkössä ja pääsivät muurille yksinä ensimmäisistä. Sen jälkeen en nähnyt heitä enää”. Sen kuullessaan Einion säpsähti. ”Mitä? He olivat mukana? Luulin että Darchas olisi kerrankin säälinyt heitä ja jäänyt pois taistelusta. Sillä tänne ei ole saapunut haavoittuneita komppaniasta”. ”Ehkä kukaan ei haavoittunut”, vastasi Welden. ”Mutta ainakin kaksi kuoli. Näin heidän kaatuvan kun kapusimme muurille. Se oli hirvittävä hetki. Vihollinen syyti nuolia päällemme ja miehiä putoili alas tikkailta ja muurin harjalta..”. ”Ketkä kuolivat”, huudahti Einion ilme täynnä huolta. ”Olen pahoillani, Einion, mutta en tiedä heidän nimiään”, joutui Welden vastaamaan. Einion sulki silmänsä. Hän oli tuntenut monet komppaniansa miehistä koko ikänsä. Suuri osa oli palvellut hänen kanssaan alusta tähän hetkeen asti. Jotkut heistä olivat kuolleet. ”Minun täytyy saada tietää ketkä kuolivat”, hän huudahti. ”Menen heidän divisioonassaan käymään. Joku siellä tietää jo varmasti. Suo anteeksi, Welden”. Ja sitten Einion oli jo poissa, juosten kohti Lindonin divisioonan leiriä.

”Hänen sydämensä on yhä siellä niiden ritarien kanssa”, sanoi ääni teltan ovelta. Welden käännähti ja näki neito Ellathin seisovan takanaan. ”Niin”, vastasi Welden. ”Mikään ei voita taistelukentällä syntynyttä toveruutta”. Ellath hymyili taas säteilevää hymyään. ”Eikö mikään”, hän kysyi? ”Entä rakkaus. Eikö se ole vahvempi”? Welden kohautti olkapäitään. ”Siitä en tiedä mitään”, hän vastasi. ”Mutta en haluaisi olla Einion juuri nyt. Hänen sydämensä on kahdessa paikassa”. Ellath nyökkäsi. ”Näet hyvin, Welden. Näet asioita joita kukaan ei ole vielä sanonut eikä koskaan ehkä sanokaan. Älä siis puhu niistä kenellekään”. ”En tietenkään”, salohaltia vastasi.

He olivat hetken vaiti. ”Hän tarttuu vielä miekkaan”, sanoi Ellath viimein. ”En tiedä miten, mutta niin tulee käymään”. ”Harmittaako se sinua”, kysyi Welden mietteliäänä. ”Tottakai haluaisin pitää hänet täällä ikuisesti”, vastasi Ellath. ”Mutta tämä sota ei kestä ikuisesti. Mikään ei kestä”! Welden hymyili. ”Ainakin hänellä on jotakin minkä vuoksi palata”, salohaltia tuumi katsoen mietteliäänä Ellathiin. ”Meillä kaikilla ei ole”. Hän katsoi Ellathiin ja neito ymmärsi viimein surun Weldenin olemuksessa. ”He ovat kaikki kuolleet”, selitti Welden. ”Kaikki keistä välitin. En tiedä mitä teen sodan jälkeen. En osaa kuvitellakaan mitä voisin tehdä”. ”Jotakin ilmaantuu kyllä”, vastasi Ellath. ”Niin käy aina. Jos ei muuta, niin tulee uusia sotia. Niitä tulee aina. Imladrisin sotilas ei tule kokemaan rauhaa pitkään, Welden”.

Hetken he olivat taas vaiti, katsellen leiriä ympärillään. Kumpikin oli äkisti haluton päättämään keskustelua. Jokin yhdisti heitä tuolla hetkellä, vaikka kumpikaan ei tiennyt mikä. ”Welden kuka”, kysyi Ellath viimein? ”Anteeksi”, ihmetteli Welden. ”Tiedäthän, minä olen Vihersataman Ellath. Einion on Wigamorin Einion. Kuka sinä olet”? Welden hymyili. ”Minä olen kai vain minä, Welden. En mitään muuta”. ”Mistä olet kotoisin”, kysyi Ellath. ”Perheeni on alunperin Eregionista”, salohaltia vastasi. Ellath hymyili. ”Siinä se. Olet siis Eregionin Welden. Muista se”. Ensimmäistä kertaa Welden vastasi neidon hymyyn. ”Eregionin Welden? Se kuulostaa hyvältä”, hän tuumi. ”Olkoon siis niin. Mutta nyt minun on mentävä, ennen kuin saan ruhtinas Erestorin vihat niskoilleni. Voinko viedä mukanani hyviä uutisia sir Derufinin paranemisesta”? Ellath nyökkäsi. ”Kuukauden kuluttua hän taistelee jo kanssasi etulinjassa. Mene nyt, Eregionin Welden. Mutta ole huoletta. Me tapaamme jälleen”! Welden kumarsi ja poistui. Mutta koko matkan takaisin leiriin hän ajatteli merkillistä Vihersataman neitoa ja sir Einionia.

BARAD DURIN PORTTI AUKEAA

Hän käveli varovaisesti ruskeaa hevosta suitsista vetäen halki kivisen maan, kohti edessään kohoavaa tulivuorta. Sen takana kohosi korkeuksiin Barad Durin musta linnoistus. Pian hän ehättäisin Orodruinin alarinteille ja näkisi vuoren itäisimmän harjanteen yli alas Gorgorothin tasangolle. Edellisenä yönä oli voimakas loimotus taivaanrannassa herättänyt hänen huomionsa. Jokin paloi. Jokin suuri! Se saattoi olla vain Barad Dur tai Eriadorin armeijan leiri. Koko taivaanranta oli punainen liekkien kohotessa kohti taivasta. Se oli ratkaissut asian. Jo kuukausia oli sir Langurik halunnut palata Eriadorin armeijan luo. Hän tiesi että he tarvitsisivat kaikki hyvät ritarit, jopa sellaisetkin jotka onnellaan aiheuttivat epäonnea muille. Langurik oli pitkään ollut masennuksen vallassa. Kuningas Anarionin ei olisi kuulunut kuolla. Hänen kuolemansa oli osittain Langurikin vika. Hänen onnensa oli pettänyt hänet, vieden hänet itsensä pois vaarasta. Gondorin Anarion oli kärsinyt seuraukset. Mutta viime kuukausina oli Langurik alkanut päästä masennuksestaan. Hän oli pitkään vaeltanut erämaissa ja Ithilienin vihreillä mailla etsien vastausta kysymykseen MIKSI? Miksi Anarionin oli täytynyt kuolla eikä Langurik ollut saanut naarmuakaan. Vastausta ei ollut, eikä hyödyttänyt enää kysellä pidempään. Häntä tarvittiin ja siksi hänen täytyi palata. Liekkien vallassa oleva öinen taivaanranta oli vihdoin tehnyt päätöksen ritarin puolesta. Hänen täytyi nähdä mitä oli tapahtunut.

Siksi Langurik nyt nousi ylös rinnettä, joka alkoi pikkuhiljaa muuttua Orodruinin kiviseksä itäiseksi harjanteeksi. Sen laella ritari näki liehumassa Gondorin, Lindonin ja Arnorin viirit. Se oli varma merkki että kaikki oli hyvin. Jo piirityksen alussa olivat kuninkaat Ereinion Gil-galad ja Elendil asettuneet harjanteelle nähdäkseen sieltä kokoajan vihollisen ja omat joukkonsa. He olivat yhä harjanteella, joten mitään vakavaa ei ollut tapahtunut Eriadorin armeijalle. Ainakaan heitä ei oltu lyöty!

Viimein sir Langurik pääsi alaharjanteen laelle. Hän näki vihdoin edessään Gorgorothin tasangon ja sitä peittävän telttameren. Eriadorin armeija leiriytyi edelleen tasangolla. Piirityslinja oli myös ehyt. Puinen rintavarustus kiersi Barad Duria kietoen sen kuolettavaan syleilyynsä. Langurik näki heti mikä oli palanut edellisenä yönä. Savua kohosi yhä Porttilinnoituksesta, tai sen jäänteistä. Tukirakenteet olivat palaneet ja linnoitus oli kaatunut sisäänpäin. Suuri osa siitä oli nyt vain kivikasa. Langurik ei voinut olla ihmettelemättä miten eriadorilaiset olivat saaneet kaiken tuon tuhon aikaan. Jokaisen linnoituksen saattoi polttaa. Sen hän tiesi hyvin. Mutta ensin piti päästä sisälle tuikkaamaan oikeat paikat tuleen. Olivatko joukot tehneet rynnäkön? No, se selviäisi pian, kunhan hän ehättäisi leiriin. Kuninkaallinen päämaja oli edelleen ilmiselvästi ylhäällä Orodruinin rinteelle, mutta Langurik halusi ensiksi armeijan päämajaan. Niinpä hän lähti taluttamaan hevostaan alas kohti Gorgorothin tasankoa.

Mutta äkkiä jokin vaisto pysäytti ritarin. Vaaran tunne iskeytyi häneen kuin hän olisi ollut hyökkäyksen kohteena. Hän aisti jossakin pelon. Jotakin kauhistuttavaa oli liikkeellä. Ritarin kaiken kokenut sotahevonen oli peloissaan. Hänen kätensä putosi miekan kahvalle. Eikö harjanteella pitänyt olla vartijoita? Langurikin katse haravoi maastoa. Hän näki kyllä vartijat ylhäällä rinteessä, mutta yhtään ei ollut täällä alhaalla. Sitten ritarin katse osui metalliin kivikossa parinkymmenen metrin päässä. Hän kiiruhti juoksujalkaa sitä kohti, vaikka hevonen pisti vastaan. Langurikilla ei ollut aikaa taistella hevosen kanssa joten hän päästi sen riti. Ratsu lähti heti ravaamaan kohti tasankoa, poispäin vuorelta.

Sir Langurik ehätti aamuauringon valossa välkehtivän metallin luokse. Se oli miekka. Gondorin kaartin alaupseeri makasi kuolleena miekan vieressä ja kaksi muuta kaartilaista hieman kauempana. Vartijat, tajusi Langurik! He kaikki olivat kuolleet kasvot vääristyneinä äärimmäisestä kauhusta. Vain alaupseeri oli paljastanut miekkansa, mutta ei ollut käyttänyt sitä. He olivat olleet liian peloissaa, tajusi Langurik. Jotakin kauhistuttavaa oli liikkeellä. Jotakin tappavaa! Samassa pieniä kiviä vieri alas ylärinteestä. Langurik tähysti siihen suuntaan, mutta ei nähnyt mitään. Ei yhtään mitään! Silti joku tai jokin kapusi ylös rinnettä kohti kuninkaallista päämajaa. Se jokin oli lähes perillä. ”HÄLYTYS”, huusi ritari suurella äänellä. ”HÄLYTYS”. He eivät tietäisi mitä odottaa, hän mietti, mutta ainakin olisivat varuillaan. Kiroten ja työntäen pelon pois mielestään sir Langurik lähti juoksemaan ylös rinnettä. Huoli kuningas Ereinionista, jonka henkeä hän oli vannonut suojelevansa, täytti hänen mielensä.

Ruhtinas Galendil seisoi paikoillaan ja katseli ohi marssivia Lindonin divisioonan sotilaita. Ruhtinas Erendur oli toverinsa vierellä näyttäen ylpeältä divisioonastaan. Pitkä palvelus etulinjassa oli ohi ja miehet olivat viimein matkalla kuukauden kestävään lepoon, mutta siitä huolimatta pataljoonat olivat hyvässä järjestyksessä ja siistissä kunnossa. Erendurin ylpeä hymy kertoi kaiken. Hänen miehensä eivät olleet ainoastaan veteraaneja vaan myös armeijan ehdotonta eliittiä. Suorissa jonoissa divisioona marssi kohti leiriään. Vihermetsän salohaltioita kulki toiseen suuntaan ottamaan etulinjaa haltuunsa. Osa heistä oli jo asemissa ja katseli laiskasti pois lähteviä noldorin sotilaita. Uusi toimeton päivä oli alkamassa piirityslinjalla.

Myös Galendil hymyili, sillä hän oli saanut juuri hyviä uutisia Mithlondista. Sir Darchas seisoi Galendilin sivulla hivenen tämän takana tarkkaavaisena. Hän näytti tyytymättömältä, mutta vain sivummalla seisova sir Myndagen saattoi arvata miksi. Darchas vihasi divisioonan lepovuoroja. Hän halusi olla etulinjassa, jossa saattoi päästä vihollisen kimppuun. Leirin toimettomuus raivostutti kapteenia. Nyt hän yritti kuunnella mitä ruhtinaat puhuivat.

”Vanha kunnon Melandur oli siis sittenkin oikeassa”, naurahti Galendil. Hän oli totisesti hyvällä tuulella. Loputon piiritys vain jatkui ja jatkui, mutta samaan aikaan käskynhaltija Melandur ajoi heidän asiaansa Lindonissa. Se vanha kettu oli ollut sittenkin oikeassa jäädessään Mithlondiin. Pian sota olisi ohi ja he palaisivat. Sillä huolimatta Galendilin epäilyksistä parhaat sotilaat olivat sitä mieltä että Ecthelwionin hyökkäys Porttilinnoitukseen tulisi saavuttamaan tavoitteensa. Niin uskoi sotaruhtinas Guilin ja samoin sanoivat Galendilin oma aliruhtinas Gellan ja talonväen kapteeni sir Darchas. He palaisivat, ajatteli Galendil ja tukahdutti vain vaivoin naurunsa. ”Olet ilmiselvästi saanut hyviä uutisia, ystäväni”, totesi Erendur katsoen Galendiliin hivenen ihmetellen. Tämä nyökkäsi. ”Todellakin, Erendur. Todellakin. Melandur sai asiat järjestettyä. Suurin osa Dinladen maista siirtyi minun ja hänen haltuunsa. Niin käy kun jättää älykkään miehen johtamaan Lindonia kuninkaan ollessa poissa. Nuori Haldurion tulee hämmästymään palatessaan kotiinsa. Hänen suuret maansa eivät olekaan enää niin suuret”. Erendur ei vastannut vaan katseli ilmeettömänä marssivia joukkojaan. Darchas totesi komentajansa hermoilevan puolustusvastuun siirtämistä Thranduilille, mutta sir Myndagen sen sijaan tulkitsi Erendurin hiljaisuuden aivan toisin. Hänestä ruhtinas näytti tyytymättömältä ja paheksuvalta. Ja toisin kuin yleensä hänen tyytymättömyytensä kohdistui nyt Galendiliin.

”Omituisen helposti Melandur hylkää sukulaisensa Haldurionin”, tuumi Erendur mietteliäänä. ”Eikö hänen pitäisi puolustaa nuoren ritarin oikeuksia, kun tämä on itse sodassa eikä voi niin tehdä”? Galendil kohautti olkapäitään. ”Varmasti hän huolehtii Haldurionista, mutta mikä olisikaan parempi tapa varmistaa nuorukaisen uskollisuus? Nyt hän tietää kenen hyvästä tahdosta oma asemansa on kiinni”! Darchas ei voinut olla hymyilemättä tämän kuullessaan. Kuinka ovela hänen herransa olikaan. Galendil ja Melandur olivat varmasti älykkäimmät ruhtinaas Lindonin neuvostossa.

Erendur ei katsonut Galendiliin, kun hän vastasi. ”Kenties Melandur on oikeassa”, hän tuumi. ”Mutta luulen hänen aliarvioivat nuoren Haldurionin ylpeyden. Tämä ei tule helposti antamaan anteeksi tapahtunutta. Aateliset eivät pidä loukkauksista. Sinunkin kannattaisi muistaa se, ystäväni”! Galendil kääntyi yllättyneenä katsomaan Erenduriin. ”Mitä tarkoitat”? ”Ajattelin Vihersataman Gellania”, vastasi Erendur. ”Etkö ole nähnyt hänen katkeraa ilmettään viime kuukausina? Kehen luulet hänen vihansa kohdistuvan”? Sen sanoessaan Erendur kuulosti lähes pilkalliselta. ”Vihersataman Gellan”, tuhahti Galendil. ”Hän on uskollinen minulle. Erehdyt jos luulet hänen kantavan kaunaa. Minä olen vain ajatellut hänen parastaan ja hän kyllä tietää sen. Kukapa ei nykyään olisi vihainen ja katkera? Vuosia olemme seisoneet tämän linnoituksen edessä saamatta mitään aikaan”. Erendur kohautti olkapäitään. ”Ehkä niin”, hän vastasi.

He jatkoivat rauhallista keskusteluaan, Erendur hieman torjuvana ja Galendil täynnä ystävyyttä. Mutta ritarien huomio oli jo kiinnittynyt muualle. Divisioonien vaihto eteni ja pataljoona toisensa jälkeen pääsi irti etulinjasta. Darchasin komppanian ritarit olivat hyvässä järjestyksessä hänen takanaan. Mutta aiempi leppoisa tunnelma oli äkkiä poissa. Darchas otti kypärän päästään ja vilkuili ympärilleen. Hän huomasi sir Myndagenin tehneen jo aiemmin samoin. Tämän katse oli jossakin Orodruinin suunnalla. Hetkessä Darchasin harmi reserviin siirtymisestä oli tiessään, samoin hänen halunsa kuunnella ruhtinaiden keskustelua. Heidän puheensa katosi taustahälinäksi, kun ritarin kaikki aistit keskittyivät. ”Sir Darchas, mitä mieltä te olette”, kuului Galendilin ääni. Mutta ruhtinas vaikeni kun ritari ei kääntynyt katsomaan häneen. Darchas astui eteenpäin pää kääntyillen puolelta toiselle, yrittäen nähdä jotakin. Mutta kukaan ei tiennyt mitä. Hän ei kiinnittänyt enää mitään huomiota ruhtinaisiin. Nämä vaikenivat, Galendil hämmästyneenä ja Erendur äkkiä varuillaan. ”Herra, jotakin tapahtuu”, sir Myndagenin huudahdus katkaisi hetkellisen hiljaisuuden. Darchas käännähti katsomaan Orodruinin suuntaan. Hän näki liikettä vuoren rinteelle kuninkaallisen päämajan alapuolella, mutta ei nähnyt mistä oli kyse.

”Mistä on kyse”, kuului Erendurin vaativa ääni. ”En tiedä, herra”, Darchas vastasi vilkuillen yhä ympärilleen. ”En tiedä, mutta...”. ”Ehkä meidän pitäisi...”, aloitti sir Myndagen yhteen ääneen kapteeninsa kanssa, mutta kumpikaan ei ikinä päässyt lauseensa loppuun. Samassa kaikki Barad Durin torvet törähtivät yhtä aikaa soittaen hyökkäyskäskyä. Ja viimein, loputtoman odotuksen jälkeen, lennähtivät Barad Durin mustat portit auki. Ulos tulvi örkkejä ja ihmisiä huutaen sotahuutojaan. Ecthelwionin suunnitelma oli toiminut ja viimein oli Sauron pakotettu hyökkäämään ulos linnoituksestaan. Mutta hyökkäys tuli nopeammin kuin kukaan oli odottanut ja yllätti siksi Eriadorin armeijan.

Ruhtinas Galendil käännähti kohti Barad Durin pääporttia, joka oli aivan heitä vastapäätä. Hän puolittain odotti näkevänsä Sauronin hirvittävän hahmon hyökkäysjoukon kärjessä, mutta niin ei ollut. Mustaan haarniskaan pukeutunut musta ritari ratsasti kärjessä kantaen pitkää säihkyvää miekkaa. Se oli Hyandor, Sauronin joukkojen komentaja. Viimeinen hänen tärkeistä komentajistaan! Huutaen hurjasti kävivät Sauronin joukot hyökkäykseen!

Darchas näki yhdellä silmäyksellä että salohaltioiden linja ei kestäisi. Vain puolet heidän joukoistaan oli ehtinyt asemiin, mutta koko Lindonin divisioona oli jo poistunut. Oli kyseessä sitten tuuri tai taito, niin hyökkäys oli käynnistetty juuri pahimmalla mahdollisella hetkellä. Silti tilanne ei ollut toivoton. ”Herra, antakaa käskyt”, huudahti Darchas katsoen Erenduriin. Jossakin kauempana kirkas ääni huusi ”ASEISIIN”, ja toiset äänet toisivat komentoa. Mutta se oli tuskin tarpeen, sillä jokainen sotilas leirissä saattoi nähdä Barad Durin auenneet portit ja ulos tulvivan armeijan. ”Rintavarustukselle”, huudahti Erendur, mutta ei saanut ääneensä voimaa. Tuolla ratkaisevalla hetkellä hän näytti epävarmalta. ”Kuulitte komennon”, toisti Darchas. Toisin kuin komentajansa, ritari oli täynnä päättäväisyyttä ja taistelun riemu säihkyi hänen mustissa silmissään. ”VARUSTUKSILLE”, Darchas huusi suurella äänellä paljastaen miekkansa. Marssivat Lindonin divisioonan sotilaat kääntyivät ja lähtivät juoksemaan takaisin kohti juuri hylkäämäänsä rintavarustusta. Erendur ja Galendil olivat aivan joukon kärjessä. Mutta ehtisivätkö he ajoissa?

Rintavarustuksella seisoi Vihermetsän Thranduil joukkoineen. Hyökkäys suuntautui suoraan heidän lohkoaan vastaan, vaikka naapuritkin saivat siitä osansa. Vihollisen lähestyessä nopeasti ampuivat salohaltiat ilmaan nuolisateen. Tappavan tarkkana se kaatoi vihollisia, mutta nämä eivät välittäneet menetyksistään vaan jatkoivat eteenpäin. Musta ritari johti joukkojaan aivan edestä, mutta salohaltioiden nuolet eivät tavoittaneet häntä. Hetkeksi musta-asuiset laumat pysähtyivät rintavarustuksen eteen järjestäytymään ja rynnistivät sitten ylös parapetille. Tämä antoi Darchasille juuri hänen tarvitsemansa ajan. Kun ensimmäinen vihollinen loikkasi varustuksen yli loikkasi paikalle myös Darchas ja he törmäsivät toisiinsa. Kapteenin miekka kaatoi vastustajan. Hänen takanaan Lindonin sotilaat alkoivat saapua paikalle työntäen vihollista takaisin rintavarustukselta. Mutta he olivat ehtineet paikalle vain salohaltioiden linjan keskikohdalla, missä Thranduil johti puolustusta. Hän taisteli nyt yhdessä Galendilin ja Erendurin kanssa ja he pitivät vihollisen poissa rintavarustukselta. Mutta salohaltioiden lohkon oikealla laidalla asiat eivät sujuneet yhtä hyvin.

Siellä vihollinen pääsi nopeammin rintavarustukselle. Ensimmäisten Mordorin sotilaiden loikkiessa salohaltioiden sekaan kannusti musta ritari hevostaan ja tämä loikkasi yli rintavarustuksen suoraan salohaltioiden keskelle. Yksinäinen salohaltioiden upseeri yritti iskeä haarniskoitua hahmoa miekallaan, mutta sai itse kuolettavan iskun. Salohaltiat näkivät komentajansa kuoleman ja lähtivät peloissaan perääntymään. Hetken ajan tie leiriin oli avoin. Useat vihollisen osastot käyttivät tilaisuuden hyväkseen ja tunkeutuivat eteenpäin. Mutta pääjoukko törmäsi apuun kiiruhtavien Lindonin sotilaiden rivistöihin. Sir Mardelon oli viime hetkellä tuonut nämä leiriinsä jo ehtineet sotilaat takaisin taisteluun ja heitti heidät nyt taisteluun. Mutta vihollista ei saatu heitetyksi takaisin rintavarustuksen yli. Mustan Hyandorin kannustamana vihollinen eteni, tosin hitaasti.

TAISTELU LEIRISSÄ

Mardelon oli saanut salohaltiat koottya yhteen, mutta joitakin jatkoi pakoaan leirin sisäosiin. Siellä kaikki oli hetken aikaan kaaoksen vallassa. Pyhän Piirin sir Arminas oli ollut jossakin leirin takaosissa ja palasi nyt päämajan luokse hevosensa selässä täyttä laukkaa ratsastaen. Hän ehätti juuri ajoissa nähdäkseen ruhtinas Glorfindelin loikkaavan oman hevonsensa selkään. Mutta tämä käänsi hevostaan kohti pohjoista, poispäin vihollisesta. ”Herra, vihollinen tulee rintavarustuksen yli”, huudahti Arminas. ”Heidät täytyy lyödä takaisin”. Glorfindel pysähtyi ja kääntyi katsomaan sir Arminasiin. Hän näki ruhtinaan aina rauhallisilla kasvoilla nyt syvää huolta. ”Tiedän, Arminas. Vie viesti Arnorin divisioonalle, että ryntäävät suoraan varustukselle ja lyövät vihollisen takaisin. Haluan Imladrisin divisioonan puhdistavan leirin, sillä osa vihollisista pääsi jo murtautumaan läpi”. Arminas nyökkäsi ja vilkaisi ympärilleen. ”Missä sotaruhtinas Guilin on”, hän kysyi. Glorfindel käännähti rajusti katsomaan Orodruinin rinnettä. ”Hän on ylhäällä kuninkaallisessa päämajassa ja sinne lähden minäkin. Sinun täytyy pelastaa leiri, Arminas. Minä en voi sitä tehdä. En tänään, kun niin paljon pahaa on tekeillä. Minä olen ollut sokea, mutta nyt viimein näen vihollisen suunnitelman. Voimme vain rukoilla Erua, että ehdin ajoissa kuninkaan avuksi. Menen nyt, sir Arminas. Minun täytyy kiiruhtaa”. Sen sanottuaan Glorfindel kannusti hevostaan ja katosi telttojen keskelle. Sir Arminaskaan ei jäänyt aikailemaan vaan lähti nopeasti etsimään Arnorin joukkoja.

Leiriin tunkeutuneen vihollisen pääjoukko kohtasi loppunsa Minhiriathin sotilaiden leirissä saamatta paljoakaan tuhoa aikaan. Imladrisin divisioonan kaksi prikaatia ehtivät sinne yhtäaikaa vihollisen kanssa marssittuaan komentajansa käskystä jo ennen kuin saivat viestin päämajasta. Pienemmät vihollisosasto saivat jonkin verran tuhoa aikaan, mutta nekin tuhottiin nopeasti. Yksi pienehkö osasto pääsi tunkeutumaan suoraan parantajien leiriin!

Sir Derufin heräsi säpsähtäen. Hän oli kuullut jotakin! Pitkä rivi haavoittuneita makasi vuoteillaan rauhallisina. Ei, heistä ääni ei ollut peräisin. Ritari terästi kuuloaan. Hän kuuli taistelun ääniä. Läheltä! Liian läheltä! Purren hammasta Derufin nousi istumaan vuoteen laidalle. Äänet lähestyivät nopeasti ja seassa oli nyt tuskanhuutoja. Vihollinen oli leirissä! Hän ponnistautui pystyyn juuri kun vaaleakaapuinen neito syöksyi sisään teltan ovesta. Ellathin silmissä oli hiven pelkoa, mutta eniten Derufin näki niissä huolta haavoittuneista. ”Vihollinen on leirissä”. Ellath huudahti. Derufinin vuoden oli toiseksi lähimpänä ovea ja hän otti muutaman askeleen sitä kohti. Haavoihin särki jo nyt, mutta mitä väliä sillä oli, kun hän voisi olla pian kuollut. Ja luultavasti olisikin. ”Jouseni”, kysyi ritari lähes kuiskaten, peläten vastausta. Neito kääntyi katsomaan häneen silmät laajenneina. ”Se ystäväsi, Galmir, hän otti jousen. Se ei ole täällä. Mutta sinun pitäisi olla makuulla, ritari”. Derufin tajusi mitä sanat merkitsivät. He kuolisivat! Mutta eivät taistelutta, ei sir Derufin, mahtavan sir Dillianin sydänveli. Hän loikkasi vaivalloisesti oviaukon viereen ja siirtyi sen sivulle. Taistelun ääniä kuului nyt aivan teltan ulkopuolelta. Derufin huomasi ihmettelevänsä näinkö kaikki päättyisi! Niin nopeasti ja yllättäen. Ei taistelukentällä vaan lähes puolustuskyvyttömänä! Ei, niin ei voisi käydä. Hän ei lähtisi niin. Ei ikinä!

Vetäen Ellathin taakseen Derufin tarttui vuoteen vierellä lojuvaan ämpäriin. Se oli onneksi tyhjä. Hän kohotti sen ja juuri silloin suurikokoinen örkki astui miekka koholla sisään telttaan. Se huusi kimeästi nähdessään avuttomat haavoittuneet. Enempää örkki ei ehtinyt tehdä kun ämpäri osui sivulta sitä päähän. Örkki kaatui ääneti kohti lattiaa. Derufin loikkasi sen perään, mutta ei kyllin nopeasti. Hänen voimansa olivat poissa ja örkki ehti kaatua ennen kuin ritari ehätti sen luokse. Miekka jäi örkin alle. Samassa toinen jo loikkasi sisään telttaan. Miekka viuhui kohti Derufinia, joka loikkasi sivuun ja törmäsi vuoteeseen. Hän kaatui lattialle ja näki vihdoin kaatuneen örkin miekan pistävän esiin sen alta. Kooten viimeiset voimansa Derufin heittäytyi kohti örkkiä juuri kun pystyssä olevan vihollisen miekka vuihui jälleen. Se osui tyhjään ja Derufinin käsi tavoitti miekankahvan. Hän kohotti miekan, joka tuntui äkkiä äärimmäisen painavalta, ja iski sen ylöspäin örkin vatsaan. Se kaatui taaksepäin, mutta Derufin ei enää nähnyt sitä vaan heittäytyi kohti oviaukkoa, jonka suulla kolmas örkki kohotti juuri miekkansa tappaakseen Ellathin. Derufin iski, mutta hänen kätensä vapisivat nyt väsymyksestä ja isku meni ohi. Örkki nauroi ja tarttui häneet. Derufin pisti kaikin voimin vastaan, mutta örkki pakotti hänet helposti vuodetta vasten ja haltian silmien edessä uhkaava miekanterä alkoi lähestyä hänen kasvojaan. Hän oli lopussa eikä pystynyt enää estämään örkkiä. Kirottu haavoittuminen! Nyt kaikki olisi ohi juuri kun hän oli tajunnut että edelleen oli olemassa elämisen arvoisia asioita. Welden ja Galmir olivat oikeassa. Häntä tarvittiin! Derufin ponnisti vielä, mutta örkki oli liian voimakas haavoittuneelle haltialle. Miekka lähestyi vääjäämättä hänen kasvojaan.

Sir Einion näki parantajien teltoille hyökkäävät örkit. Miekka nousi heti hänen mieleensä. Hänen miekkansa oli vain kymmenen metrin päässä, teltassa. Näinkö helposti hän tarttuisi siihen uudelleen? Epäröinti keskeytyi kun hän kuuli Ellathin huudon ja näki tämän juoksevan yhteen haavoittuneiden teltoista. Neidon mielessä oli vain suojella potilaitaan. Ellath ei pakenisi. Einion nyökkäsi ja kääntyi kohti telttaansa. Hänkin suojelisi potilaitaan, ja Ellathia. Hän voisi tappaa ja parantaa. Hänen ei tarvinnut valita jompaa kumpaa. Sen oli Eru hänelle tuona hetkenä osoittanut. Hän tiesi nyt oman tiensä. Taistelu kun täytyy ja paranna kun voit, se olisi Einionin tunnuslause tästälähtien. Hän pinkaisi juoksuun ja ehti teltalleen juuri ennen örkkiä, joka hämmästyi parantajan loikatessa ulos teltasta säihkyvä miekka kädessään. Örkki kohtasi hetkessä loppunsa, mutta Einion ei jäänyt sitä iloitsemaan. Hän juoksi jo kohti telttaa johon oli nähnyt Ellathin menevän. Liikkuessaan Einion ehätti jo kaipaamaan haarniskan painoa yllään.

Sitten hän ehätti teltan luokse. Kaksi örkkiä odotti häntä sen edessä miekat valmiina. Mutta niistä ei ollut vastusta Wigamorin sir Einionille, Lindonin ritarille. Kumpikin kohtasi loppunsa ja Einion loikkasi sisään telttaan pistäen oviaukolla selin seisovat örkin kuoliaaksi. Toinen örkki oli juuri hyökkäämässä haavoittuneiden kimppuun, mutta Einion jatkoi menoaan pysähtymättä ja sivalsi örkin kuoliaaksi. Viimeinen örkki oli yhden haavoittuneen kimpussa ja punnersi juuri miekkaansa kohti tämän kasvoja. Ah, haavoittunut oli taistellut ja kaatanut kaksi örkkiä. Rauhallisesti Einion tarttui örkkiin takaapäin ja viilsi sen kurkun auki. Ruumis lensi lattialle.

Sitten ritari vilkaisi Ellathiin. Tämä oli kunnossa, mutta neidon silmät eivät enää säihkyneet. Einion ojensi kätensä ja auttoi Derufinin ylös, mutta heti kun hän päästi irti tämä rojahti takaisin vuoteelle. ”Pelkäänpä että minä olen poissa pelistä”, hengähti Derufin katsellen haavaansa, josta oli alkanut tihkua verta. ”Jos taistelen vielä, kuolen”. Ellath katsoi ritariin kiinnostuneena. ”Luulin että sir Derufin ei välitä elääkö vai kuoleeko”? Derufin katsoi neitoon ja hymyili väsyneesti. ”Ehkä olin väärässä”, hän tuumi. ”Ehkä voin sittenkin vielä olla hyödyksi. Mutta ironista olisi jos nyt heti kuolisin”! Ellath pudisti päätään. ”Niin ei käy, ritari. Meillä on sir Einion kanssamme”. Samassa Einion viittoi heitä olemaan hiljaa. Useiden örkkien ääniä kuului teltan ulkopuolelta. ”Mitä minä teen”, hän kysyi katsoen Derufiniin. Kokeneempi ritari kohautti olkapäitään. ”Minä hyökkäisin ulos, jos olisin kunnossa. Mutta en ole. Kun taistelu käydään tuolla ulkona eikä täällä sisällä niin neitosi on paremmassa turvassa. Mutta vain sinä voit päättää, Einion”. Einion oli hetken vaiti, aikoen vastata ettei Ellath ollut hänen neitonsa. Mutta eikö hän ollut rynnännyt tämän avuksi sydän pomppaillen huolesta? Ehkä tämä sittenkin oli! Vetäen henkeä sir Einion nyökkäsi ja syöksyi ulos oviaukosta örkkien kimppuun! Samalla myös muita sotilaita ehätti paikalle ja örkkeja alettiin painaa kohti rintavarustusta.

Kaikki muistivat ikuisesti tuon viimeisen taistelun. Anduinin Matalissa he olivat taistelleet kuninkaan ja Gondorin puolesta. Ruskeilla mailla he olivat taistelleet voittaakseen. Dagorladissa he olivat taistelleet elääkseen ja Morannonilla päästäkseen kotiin. Gorgorothissa he olivat taistelleet tappaakseen. Tuona päivänä Barad Durissa he taistelivat puhtaasta epätoivosta. Eikö tämä koskaan lopu oli kysymys sotilaiden mielessä? Yhäkö vain vihollinen löytää uusia joukkoja kimppuumme? Epätoivon suomin voimin he kävivät vihollisen kimppuun. Mutta myös vihollinen oli epätoivoinen ja mustan komentajansa Hyandorin rohkaisemina he eivät anteneet periksi. Taistelu lainehti puolelta toiselle rintavarustuksella ja sen molemmin puolin. Imladrisin divisioona ja Arnorin divisioona kiiruhtivat mukaan taisteluun, mutta silti vihollinen ei antanut periksi. Ei ennen kuin sir Arminasin kirkkaanpunaiseen kaapuun kääriytynyt hahmo syöksyi mukaan taisteluun. Hänen ja Hyandorin ympärille syntyi nopeasti tyhjä tila ja he iskivät yhteen hevostensa selässä taistellen. Niin päättyi vuosia kestänyt sotaretki kahden ritarin kaksintaisteluun. Tuntui kuin itse aika olisi pysähtynyt kun sir Arminasin verinen miekka nousi ja aloitti kuolettavan kaarensa. Taistelu taukosi heidän ympärillään kun Arminasin miekka lävisti Hyandorin panssarin ja tunkeutui kokonaan tämän läpi. Kaikki tuolla kentällä kuulivat Hyandorin tuskanhuudon ja näkivät tämän kaatuvan taaksepäin hevosensa selästä. Samalla hetkellä kuoli joku muukin, sillä yhtäkkiä täytti suuri rohkeus Eriadorin armeijan sotilaiden mielen. Oli kuin pimeys olisi pyyhkäisty pois heidän mielistään. Varjot ja väsymys oli poissa ja he kävivät vihollisen kimppuun täynnä intoa. Mutta vihollinen oli äkkiä peloissaan ja lähti perääntymään. Aluksi vetäytyminen oli järjestelmällistä, kunnes sivustoilla hyökkäyksen ulkopuolelle jääneet divisioonat ehtivät mukaan taisteluun iskien vihollisen sivuille. Vihdoinkin Mordorin joukot kääntyivät ja pakenivat kohti linnoitustaan. Moni kuoli juostessaan sinne eikä portteja saatu ajoissa kiinni. Eriadorin armeija tunkeutui sisään Sauronin mustaan linnoitukseen, jonka tuho oli nyt selvä. Alhaalla taistelunkentällä joukot puhkesivat korviahuumaaviin hurraahuutoihin. ”VOITTO, VOITTO”, huusiva sotilaat. Mutta riemu kuoli äkkiä heidän huulilleen, kun hitaasti tieto alkoi levitä mieheltä toiselle. Oli käyty toinenkin taistelu, ylhäällä Orodruinin rinteellä. Voitto oli totisesti heidän, mutta millä hinnalla? Voi, millä hinnalla! Siellä täällä sotilaita puhkesi kyyneliin. Ereinion oli poissa, eikä Elendiliä enää ollut!

Glorfindel ja Narces istuivat ratsujen selässä katsellen paikkaa, missä Barad Dur oli kohonnut. Vain savuavat rauniot olivat jäljellä. Totisesti, se päivä oli koittanut! Ja millainen päivä se olikaan ollut. ”Kuka olisi uskonut”, tuumi Narces vilkaisten taakseen. Eriadorin armeija oli marssilla pois tuosta kirotusta paikasta. He kokoontuisivat Gondorissa jättämään hyvästejä. Kaikki menisivät viimeinkin kotiin! ”Kuka olisi uskonut, että Mordor, Sauron, Barad Dur, Elendil ja Ereinion tuhoutuisivat kaikki samana päivänä. Merkillisellä tavalla toimii joskus kohtalo”. Glorfindel nyökkäsi saamatta katsettaan irti Orodruinin rinteestä, jossa Ereinion oli kuollut. Voi, jos hän olisi ollut nopeampi. Tai jos sir Langurikin varoituksen syyn olisi ymmärtänyt joku muukin kuin Ereinion. Tämä oli ehättänyt hakemaan keihäänsä, mutta se ei ollut riittänyt. Glorfindelin olisi pitänyt taistella Sauronin kanssa, ei Ereinionin! Mutta kuten Narces sanoi, kohtalo toimi joskus merkillisellä tavalla. Hän ei voinut saada mielestään Ereinionin viimeisiä sanoja haltioiden auringosta, joka nousi etelästä. Sillä juuri sieltä oli Glorfindel kiiruhtanut samalla hetkellä paikalle liian myöhään. Heidän suuri voittonsa tuntui nyt tyhjältä ja katkeralta.

”Merkillisellä todellakin”, myönsi Glorfindel. ”Suuri voitto mutta myös suuri tappio. Maailma tulee olemaan yhä vaarallinen paikka, Narces. Meidän on pidettävä kiinni liittolaisistamme ja mietittävä tulevaa. Se ei tule olemaan helppoa, sillä myös Melandur ja Galendil miettivät ja suunnittelevat. Maailma tulee olemaan hyvin toisenlainen paikka kuin se minkä tunsimme”. Narces hymyili surullisesti. Hän näytti väsyneeltä. ”Minä haluan vain saada joukot onnellisesti kotiin”, hän vastasi. ”Siihen päättyy minun velvollisuuteni. Liian pitkään kannoin vastuuta, ystäväni. Se poltti kättäni. Luulen että minunkin on aika mennä kotiin”. Glorfindel nyökkäsi. ”Ehkä niin, Narces. Mutta missä on koti? Et puhu nyt Mithlondista, arvaan. Ja Nan Lasgalen on aaltojen alla iäksi”!

”Voi, voisinpa mennä taas Nan Lasgaleniin”, huokaisi Narces. ”Mutta en voi. Koti on Lähteenkartanossa Tol Eresseällä. Sinne haluaa sydämeni”. Glorfindel katsoi Narcekseen. ”En toivo sinun lähtevän, sillä kipeästi tarvitsemme sinua. Mutta olet enemmän kuin ansainnut kotimatkan, Narces. Jos päätät lähteä, niin mene siunaukseni ja ystävyyteni mukanasi. Lähteenkartanossa on aina sinulle paikka missä elää”.

Glorfindel käänsi katseensa etelään. Siellä jossakin oli Umbar. ”Hassua! Me juhlimme voittoa, koska kukistimme Sauronin. Mutta kuka muistaa enää Haldimir ”kauniin”? Millaisen maailman hän olisi luonut, jos olisi voittanut? Luulen, että jos Dagorladilla olisi käynyt toisin olisi Barad Dur silti nyt raunioina. Kohtalo toimii todellakin joskus omituisesti, Narces. Mutta en voi kuin sääliä Haldimiria. Hän edusti jotakin ja vei aatteensa mukanaan hautaansa”. Narces hymyili. ”Me muistamme kyllä Haldimirin. Ja meidän mielissämme hän säilyy iäti. Mutta älkäämme säälikö häntä, sillä hän valitsi itse tiensä. Kenties hän sai huonot kortit, mutta itse hän niillä pelasi. Sääliämme hän ei ansaitse, mutta kunnioituksemme kyllä. Sillä tässä maailmassa on harvinaista kyetä kunnioittamaan vastustajaa”. ”Olet oikeassa”, myönsi Glorfindel. ”Mutta tule nyt, ystävä. Kunnioittakaamme häntä jossakin muualla, sillä matka kotiin on pitkä”. Narces naurahti ja seurasi Glorfindelia. Niin, matka oli pitkä. Ja hänellä ehkä pidempi kuin monella muulla. Taakseen he jättivät Barad Durin savuavat rauniot ja Orodruinin surullisen rinteen, jolla Noldorin korkea kuningas oli kuollut!