TUHOTTU ERIADOR

Athir kääntyi katsomaan taakseen. Mithlondin harmaa kaupunki lepäsi Lhunin vuoron rannalla. Kaupunki oli nyt turvassa, mutta kuinka kauan? Athir tiesi, että Welden oli varmasti yhä muurilla katselemassa heidän nousuaan ylös Tornikukkuloiden rinnettä. Hän oli nähnyt lähes epätoivon sydänveljensä silmissä kun hän oli lähettänyt Athirin matkaan voimatta itse mennä mukaan. Mutta ainakin Weldenillä oli hyvää seuraa. Ehkä hän voisi viimein löytää uuden rakkauden, kuten Athir tiesi Derhalin kuollessaan vannottaneen Weldeniä tekemään. Athir kohautti olkapäitään. Hänellä ei ollut nyt aikaa miettiä Nessane neitoa, sillä tärkeä tehtävä oli edessä. Sir Hallas käveli etummaisena tarkkaavaisena. Sir Maenhir kulki ryhmän toisena. Hän oli pitkä peloton noldo Mithlondista. Aikoinaan Maenhir oli ollut yksi Delemirin ritareista, joten Athir tunsi hänet hyvin. Kuka oli ollut kenenkin seuraaja ei merkinnyt enää mitään, sillä niin vähän ritareita oli jäljellä että he kaikki tunsivat kuuluvansa yhteen. Merentakaa palanneen Maenhirin tapaaminen oli ollut Athirille kuin vanhan sukulaisen tapaaminen. Maenhirin perhe oli perinteisesti ollut aina Lähteen huoneen seuraajia.

Sir Geldar käveli jonossa kolmantena. Hän näytti rauhalliselta ja oli, kuten yleensä, syvällä omissa mietteissään. Geldar oli vanhemmista ritareista ehkä vähiten vastuuta ottanut, mutta nyt kun päämiehiä oli vain yksi jäljellä oli hänen viimein astuttava esiin. Sen hän oli tehnyt päättäväisesti ja taidokkaasti. Geldar oli innokkaasti ottanut pienen retkikunnan komennon. Geldarin rinnalla käveli haltia jota he olivat saattamassa. Hän oli legendaarinen Ceredigionin sir Arminas, Pyhän Piirin ritari. Arminas toimisi Glorfindelin lähettiläänä. Hän oli kuin ritarin perikuva, pitkä ja ryhdikäs. Arminasin käsissä oli ikävuosista huolimatta voimaa ja silmissä loisti yhä innostus. Hän oli kuuluisa miekkailutaidoistaan. Nyt Arminas oli pukeutunut Mithlondin kaartin valkoiseen univormuun. Athirin edessä käveli seurueen viides jäsen, sir Cadhir. Hän oli kuuluisan Pyhän Piirin ritari Enlianin nuorin poika ja sir Enlion Lawhirin nuorin veli. Athir itse piti perää. Hän oli pukeutunut punaiseen vaelluskaapuun, joka oli hänen sukunsa perinteinen väri. Oli syksy ja kaavun päälle oli vedetty vihreä sadeviitta, joka samalla esti Athiria näkymästä liian hyvin vihamielisten silmien tähystäessä. Ryhmä oli niin vahva kuin sen kokoinen joukko saattoi olla. He lähestyivät nyt kukkulan lakea ja Athir vilkaisi viimeisen kerran Mithlondin kaupunkia. Näkisikö hän sitä enää koskaan?

Kukkulan laella oli lukuisia telttoja ja lepääviä sotilaita vihreissä univormuissa. Fornostin henkikaartin sotilaat olivat leiriytyneet Elostirionin juurelle. Heidän tähystäjänsä olivat ylhäällä tornissa ja kaksi muuta Samoojaprikaatin pataljoonaa oli hajaantunut lähettäen partioita aina Kontuun asti. Komentaja Heldarin ja sir Perendurin komentopaikka oli itse tornissa. Geldarin partio käveli tornin ohitse pysähtymättä. Sir Perendur tuli seisomaan tornin ovelle. Hän otti miekkansa esiin ja kohotti sen rinnalleen Lindonin ritarien muinaiseen tervehdykseen. Arminas vastasi samalla tervehdyksellä. Athir kopautti nyrkillä rintaanta. Hän oli ollut liian nuori ollakseen Lindonin ritari. Perendur katseli heidän jälkeensä kunnes ritarien partio katosi kukkulan itärinnettä alas. Hän toivoi olevansa heidän mukanaan!

Partio eteni vauhdilla koilliseen välttäen näin Konnun, jossa samoojat olivat kertoneet vihollisen ratsupartioiden liikkuvan. He lähestyivät Nenuialia lounaasta ja ylittivät kukkulat Eteläsolaa myöten. Niin kauan aikaisemmin Angmarin joukkojen leiriytyessä solan edustalle oli Hallas kulkenut siitä edellisen kerran. Nyt maailmanaika oli eri ja vihollinen oli eri. Nenuialissa heitä kuitenkin kohtasi sama näkymä. Koko maa oli tuhottu. Tilat oli poltettu ja ne ihmiset tapettu, jotka eivät olleet ehtineet pakoon. Kaikki oli autiota ja kammottavaa. ”Helvetti on tullut maan päälle”, sanoi Hallas hiljaa nähdessään näkymän. ”Kerran aikaisemmin olen nähnyt tämän saman näkymän. Voi että sen täytyi tapahtua toiseen kertaan”. Vaitonaisina partio jatkoi matkaansa. He ohittivat Annuminasin etelästä kukkulajonon suojissa piilotellen. Geldar kuitenkin pysähtyi hetkiseksi tarkkailemaan kaupunkia. Annuminasia ei oltu hävitetty. Voimakas varuskunta oli jätetty sitä miehittämään. Sotilaat näyttivät olevan univormuista päätellen vihollisen palveluksessa olevia itäläisiä ja khandilaisia. He eivät juurikaan vaivautuneet partioimaan ympäristössä. ”Paljonko arvioisit heitä olevan”, kysyi Geldar mietteliäänä Athirilta. ”Ehkä 4000”, vastasi Athir. ”Vaikeaa arvioida näin kaukaan”. Sir Arminas oli samaa mieltä. ”Tämä ei ole kuitenkaan meidän varsinainen tehtävämme”, hän totesi. ”Vihollisen lukumäärä olisi tärkeää tietää jotta tiedämme suunnitella liikkeemme keväällä, mutta meidän pitää jatkaa matkaan. Pelkkä arvio saa nyt riittää, ja sir Athirin arvio oli hyvä”.

Niin he jatkoivat matkaa itään ja ylittivät pian Fornostista Briihin vievän tien. Daran maakunta oli hävitetty täysin, samoin tiet ympäristö. Ritarien kasvot olivat täynnä surua heidän kulkiessaan hävitetyn maan halki. He eivät olleet nähneet yhtään vihollisen partiota, mutta silti matka oli raskaimpia mitä kokeneet ritarit olivat ikinä tehneet. Hallas pysähtyi yksinäisen maatalon pihalle. Talo oli poltettu ja ulkorakennuksen seinään oli naulattu kaksi naista. He olivat olleet kuolleina jo kuukausia. Muu ryhmä kerääntyi hänen ympärilleen. Maenhir puristi kätensä nyrkkiin. ”He saavat maksaa tästä”, hän sanoi raivoissaan. ”Kuluu kuinka monta vuotta vain, me emme ikinä unohda tätä. Emme ikinä”. Athir asetti kätensä hänen olalleen. ”Me lyömme heidät, ystäväni. Saat nähdä, me lyömme heidät”. Ääneti partio jatkoi matkaansa.

He seurasivat aluksi tietä kohti Briitä, mutta kääntyivät puolivälissä itään. Matka kulki nyt suoraan kohti Viimavaaroja. Sieltä jostakin löytyisi merkillinen Viimaruhtinas. Oli aamu kun partio lähestyi Viimavaaroja. He olivat levittäytyneet pitkäksi jonoksi kun Athir näki hänniltä Hallasin palaavan juosten takaisinpäin. Kaikki laskeutuivat alas polvelle ja tarkkailivat ympäristöä. Jousi ja nuoli ilmestyivät Athirin käteen. Hallas keskusteli hetken Geldarin kanssa ja tämä viittasi sitten kaikki kokoon. ”Edessä on ratsumiehiä”, totesi Hallas. ”He seuraavat jalkaisin liikkuvaa partiota. Kummatkin ovat tulossa Itä-länsi tieltä”. ”Mitä päättelet siitä, sir Hallas”, kysyi Arminas. ”Jalkamiehiä on vain neljä tai viisi. He ovat olleet tiellä joko aiheuttamassa harmia tai vakoilemassa. Ratsumiehet ajavat selvästi heitä takaa. Luulen että jalkamiehet ovat Viimaruhtinaan miehiä ja takaa-ajat vihollisia”. Arminas nyökkäsi. Se kuulosti järkevältä. ”Kuinka paljon ratsumiehiä”, kysyi Maenhir. Hänen ilmettään oli mahdotonta lukea. ”Ehkä 14”, vastasi Hallas. ”En nähnyt heitä, mutta kuulin. Ja linnut kertoivat lukumäärän. He eivät kuitenkaan aina saa sitä aivan oikein”. Geldan mietti hetken. ”Mitä arvelet, Athir”, hän kysyi katsoen kokeneeseen ritariin. ”Tapetaan ne”, vastasi Athir epäröimättä. Maenhir nyökkäsi hyväksyvästi. Kummankin mielessä olivat poltetut tilat ja surmatut ihmiset. ”Kannattaako meidän sekaantua mihinkään, kun meillä on toinen tehtävä”, kysyi Cadhir epäröiden. ”Tämä voi auttaa tehtäväämme”, totesi Athir. ”Viimaruhtinas varmasti liittoutuu mieluummin kanssamme, jos pelastamme hänen partionsa”.

”Hyvä on”, sanoi Geldar viimein. ”Kaadetaan ne. Cadhir, sinä jäät tänne Arminasin kanssa. Meidän pitää juosta melkoista vauhtia, ja kaikella kunnioituksella herraani kohtaan, teidän jalkanne eivät ole aivan entisessä kunnossa”. Arminas hymyili. ”Hyvin ajateltu, sir Geldar. Teistä on tulossa oikea johtaja”. Geldar kumarsi kohteliaasti. ”Muut, seuratkaan minua. Kierrämme heidän edelleen ja teemme väijytyksen”. Geldar pinkaisi juoksuun ja kolme muuta ritaria levittäytyi hänen sivuilleen. He tekivät laajan kaarroksen ja kääntyivät sitten vihollisen reitin eteen. Neljä haltiaa jousien kanssa asettui pieneen pusikkoon. ”Athir, pitikö sinun pukeutua punaiseen tälle reissulle”, huomautti Geldar katsellen tuomitsevasti toveriaan. ”Tämä puku tuo minulle hyvää onnea”, sanoi Athir jääräpäisesti. ”Aina kun on tärkeä tehtävä on tämä kaapu päälläni”. Hän veti nopeasti ylleen sadeviitan joka antoi hyvän näkösuojan. Sitten he odottivat.

Pian neljä puuskuttavaa jalkamiestä ilmestyi näkyviin. He kiiruhtivat välillä juosten kohti Viimavaaroja pyrkien pysyttelemään kivikkojen suojissa. Ratsumiehet olivat jo näkyvissä ja kannustivat kiljuen hevosiaan. Athir laski nopeasti 13 sotilasta. He seurasivat jalkamiehiä suoraan sen pusikon edustalle missä 4 erinomaista jousiampujaa odotti. Ratsumiehet lähestyivät. Athir noudatti normaalia järjestystä. Hän oli laidassa oikealla, joten hän valitsi maalikseen viimeisen ratsastajan. Rauhallisesti hän odotti kunnes ratsastajat olivat riittävän lähellä. ”NYT”, huudahti Geldar. Neljä jousta helähti. Athir näki melkein oman nuolensa lentoradan. Sitten se iskeytyi ratsumieheen ja tämä lensi maahan. Athirin käsi veti jo esiin uutta nuolta. Samassa Hallasin jousi lauloi toisen kerran ja pudotti yhden ratsastajan. Yhä satulassa olevat miehet käänsivät hevosensa ja hyökkäsivät huutaen. Kolme jousta vastasi haasteeseen. Kirouksista päätellen Maenhir ampui kiireessä ohi. Athirin oma maali putosi huutaen ja sitten ritari jo tarttui keihääseensä. Ratsumiehet olivat heidän kimpussaan, mutta heitä oli enää viisi. Hallas otti pari askelta taaksepäin ja ampui lähietäisyydeltä yhden ratsumiehen satulasta. Sitten Maenhir ja Athir syöksyivät eteenpäin. Maenhir väisti kaksi hevosta ja syöksyi niiden väliin pudottaen kummatkin ratsastajat satulasta. Hän teki nopeasti selvää maassa makaavista ratsumiehistä. Athir heitti samalla keihäänsä yhteen ratsumieheen. Viimeisenä henkiin jäänyt käänsi hevosensa ja pyrki pakoon. Hallas tähtäsi rauhallisesti jousellaan ja pudotti miehen satulasta tarkalla laukauksella. Ei edes puolta minuuttia ollut kulunut ja kaikki 13 ratsumiestä olivat kuolleita. ”Huono onnea toi luku 13 heille”, totesi Maenhir naurahtaen. ”Ja punainen kaapuni hyvää onnea meille”, vastasi Athir. Kumpikin nauroi.

”Jo riittää vitsailu”, huudahti Geldar, mutta hänenkin suupielessään oli hymy. Se oli sujunut kuin harjoituksissa. He olivat mukana sodassa ja tekivät osansa. Se tietous oli rauhoittava ja vapauttava. ”Ne neljä jalkamiestä ovat palaamassa takaisin”, totesi Hallas. Harmaahaltia oli aina hereillä. Ihmiset lähestyivät heitä varuillaan. He olivat pukeutuneet Viimaruhtinaan prikaatin keltaisiin univormuihin. Väsymys paistoi miesten kasvoilta. Ryhmänjohtaja arvoinen sotilas lähestyi haltioita. ”Tervehdys, haltiat”, hän totesi ilokseen katseltuaan heitä hetken. ”Kiitän avustanne. Suuri osa ryhmäämme tuhoutui aiemmin päivällä ja vain me selvisimme pakoon”. ”Vihollisen tuho on meidän ilomme”, vastasi Geldar tervehdykseen. ”Etsimme herraanne Viimaruhtinasta. Minulla on tärkeä lähettiläs mukanani, jonka täytyy tavata ruhtinaanne. Voitteko viedä meidät hänen leiriinsä”? Ryhmänjohtaja katseli hetken haltioita arvioivasti. ”Te olette kaikki haltioita, ja jos lähettiläännekin on, voin viedä teidät salaiseen leiriimme”. ”Jos voitte odottaa hetkisen”, sanoi Geldar. ”Hallas, voitko käydä hakemassa toverimme tänne”. Hallas lähti heti väsymättömänä matkaan.

He eivät ehtineet Viimaruhtinaan leiriin samana päivänä vaan leiriytyivät yöksi Viimavaarojen keskelle. Sir Geldar ja sir Arminas kävelivät hieman sivummalle leiristä. ”Mitä mieltä olet ryhmästäni”, kysyi Geldar kiinnostuneena. ”Hallasia ei kai tarvitse kommentoida”, totesi Arminas. ”Hän on paras mahdollinen tiedustelija ja aivan mahtava henkilönä. Tuskin kukaan voi olla pitämättä hänestä”. Geldar nyökkäsi. ”Vanha kunnon Tälwe tapasi sanoa hänestä, että lähes jokainen Eriadorissa tuntee Hallasin, ja jos ei tunne, niin Hallas ainakin tuntee heidät”. ”Mutta onko hän paras ritareistanne, en tiedä”. ”Luulen tietäväni yhden paremman”, sanoi Geldar ajatellen sir Weldenin rauhallista olemusta ja tappavaa miekkakättä. ”Mutta ehdotonta parhaimmista on Hallas”.

”Jos parhaimmistosta puhutaan on sir Athir ehdottomasti siellä”, jatkoi Arminas. ”Hän on sitä ainesta josta Pyhän Piirin ritarit olivat tehty. Voimakas, päättäväinen, tyylikäs ja itsevarma. Silti hän on enemmän Kultaisen kukan ritari; sydämellinen, ystävällinen ja iloinen. Athirilla on myös järkeä vaikka muille jakaa. Niin on Maenhirillakin. Hän on ovela, luulen. Ovela ja älykäs. Hyvää ainesta, mutta ei aivan samaa tasoa kuin Athir tai Hallas”. ”Entä nuorin heistä”, kysyi Geldar. ”Entä sir Cadhir? Merkillistä että te olette molemmat mukanani täällä Viimavaarojen laaksoissa. Sillä minä tunnen sen tarinan, sir Arminas. Tunnen tarinan urheasta sir Arminasista joka näillä kukkuloilla pelasti sir Enlianin hengen. Ja nyt te olette molemmat täällä, sinä ja Enlianin nuorin poika. Merkillinen yhteensattuma, jos yhteensattuma se on”!

Arminas kohautti olkapäitään. ”Minä en tiedä suuremmista suunnitelmista, niin kuin sinä”, hän totesi. ”Mutta kahdenkesken luottamuksellisessa keskustelussa sanon sinulle, länsirannan Geldar, että Cadhiria ei uskoisi isänsä pojaksi. Hän on epävarma ja heikko. Hän haluaa ampua ennemmin kaukaa jousella kuin taistella lähellä miekoin. Hänen miekkailutaitonsa ei ole mitenkään erityisen hyvää. Ikäväkyllä minun on sanottava, että hän ei tule isäänsä tai veljeensä lainkaan. Olen pettynyt sir Cadhiriin. Mitä häneltä puuttuu eniten? Häneltä puuttuu urheutta, ja ilman sitä ei ritari ole mitään! Muista se, sir Geldar”! Sen sanottuaan Arminas palasi muiden luokse. Mutta Geldar seisoi hetken pimeydessä mietteliäänä. Pahat aavistuksen valtasivat hänen mielensä.

VIIMARUHTINAS

Seuraavana päivänä he viimein saapuivat Viimaruhtinaan leiriin. Se oli syvässä laaksossa kahden korkean kukkulan välissä. Athir saattoi nähdä vartiojoukot kummankin kukkulan laella. Leiri oli hyvin suunniteltu ja järjestetty. Teltat olivat siisteissä riveissä ja jopa joidenkin satojen pakolaisten leiri oli järjestetty siististi. Leirissä oli kahdenlaisia sotilaita. Viimaruhtinaan 2.Arnorin vakinaisen prikaatin sotilaita keltaissa univormuissaan sekä paikallisen miliisin sotilaita. Vakinaiset näyttivät yhä päättäväisiltä ja reippailta, mutta miliisi vaikutti haluttomalta. Ehkä hyvät uutiset Lindonista piristäisivät heitä, tuumi Athir.

He kulkivat halki leirin. Viimaruhtinas oli majoittunut entiseen riistanvartijan taloon, kuten ryhmänjohtaja selitti. Se oli suuri rakennus laakson pohjalla. He astuivat ryhmänjohtaja perässä sisään. Useita upseereita oli suuressa huoneessa heti sisäänkäynnin vieressä. Pitkän pöydän päässä istui kevyeeseen haarniskaan pukeutunut henkilö jonka päässä oli kultainen silmikkokypärä. Hahmo nousi seisomaan kun se saapuivat. ”Mitä tämä merkitsee, kersantti”, huudahti yksi upseereista. ”Herra, jouduimme vihollisen yllättämiksi, mutta tämä pieni haltiajoukko pelasti meidät. He olivat matkalla Viimaruhtinasta tapaamaan, joten toin heidät tänne”. Kersantti näytti hivenen epävarmalta. ”Oikein teit”, sanoi kuuluva kirkas ääni kypärän sisältä. Kaikki kääntyivät katsomaan puhujaa. Silmikon takaa ei todellakaan erottunut silmiä tai mitään muutakaan, pani Athir merkille. ”Mistä olette tulleet ja mitä haluatte, vieraat”, kysyi Viimaruhtinas katsellen haltioita tarkkaavaisena.

Sir Geldar astui eteenpäin ja kumarsi hiukan, ei ylemmälle vaan samanarvoiselle. ”Herran, olen sir Geldar, Kultaisen kukan ritarikunnan Vanhempi ritari, ja olen herrani ruhtinas Glorfindelin käskystä johtanut partion luoksenne. Ritarini ovat sir Hallas, sir Maenhir, sir Athir ja sir Cadhir”. Hallasin nimen kuullessaan Viimaruhtinas nyökkäsi tuntemisen merkiksi. Sitten hän katsoi Athiriin ja kumarsi hieman. ”Itse mahtava sir Athir Wendir. Tervetuloa ritarit, mutta mikä on tulonne syy. Sillä vain vähän voimme teille tarjota. Kotimme ovat vihollisen tuhoamat ja tuhon miekka heiluu päidemme yllä. Jos ette ole tulleet auttamaan meitä taistelussamme, en tiedä mitä voitte tehdä täällä”.

”Herra, olemme saapuneet tuhon hetkellä tuomaan uutisia ja tarjoamaan neuvoja. Sillä totisesti on tilanteemme epätoivoinen, mutta ei niin täydellisesti kuin luulet. Henkemme kaupalla olemme tulleet halki hävitetyn maan tuomaan puheillenne korkea-arvoisen lähettilään ruhtinas Glorfindelin luota. Saanko esitellä Ceredigionin sir Arminasin, Lindonin ruhtinaan adjutantin”. Arminas astui esiin mutta ei kumartanut. Lindonin ruhtinaan lähettiläs ei kumarra Viimaruhtinaalle, ajatteli Athir. Etiketin mukaan se oli oikein. ”Tervetuloa Viimavaaroille, sir Arminas”, tervehti Viimaruhtinas. ”Tervehdys teille, herra”, vastasi Arminas.

”Mikä on suuri uutisenne, jota olette henkenne kaupalla saapuneet kertomaan, sir Arminas”? ”Herra, Mithlondin porteilla loppui viimein kreivi Wagranin rynnistys. Hänet on torjuttu ja vihollisen pääarmeija on nyt talvileirissä Briin luona”. Kohahdus kulki halki upseerien, mutta Viimaruhtinas kohotti kätensä hiljaisuuden merkiksi. ”Merkittävä uutinen todellakin”, hän totesi. ”Mutta te ette ole nähneet vihollisen koko voimaa. Keväällä koette hyökkäyksen ennennäkemättömällä voimalla”. ”Niin mekin olemme olettaneet”, vastasi Arminas. ”Olemme muodostaneet uuden Eriadorin armeijan maatamme puolustamaan. Kenraali Arahael ja Lhunin Haldimir ovat siinä mukana. Vihollinen tulee keväällä ja silloin meidän on kaikkien oltava valmiina, ellette te sitten suunnittele antautumista. Ja sitä en teistä hetkeäkään usko, herra”. ”Ei, me emme aio paeta”, vastasi Viimaruhtinas. ”Viimavaaroilla ei olla ikinä pelätty kunnon taistelua. Jos en ole erehtynyt te olette siis tulleet tarjoamaan minulle osuutta tässä liitossa”?

Arminas nyökkäsi. ”Kyllä, se pitää paikkansa. Miten läheiseen suhteeseen haluatte on tietysti oma asianne, herra. Mutta kaikki voimat pitäisi yhdistää jotta meillä olisi keväällä edes pieni mahdollisuus. Tarvitsemme apuanne”. ”Ja paljon muutakin”, huomautti Viimaruhtinas. ”Mutta näen ehdotuksen viisauden. Haluatteko siis minun joukkojeni liittyvän tähän armeijaan”? ”Herra, ainakin toivomme että valmistaisitte joukkonne toimintaa varten. Keväällä on kaikkien oltava valmiita. Toivomme siis että odottaisitte ohjeita Mithlondista ja noudattaisitte niitä, jos vain mahdollista”. ”Kyllä”, sanoi Viimaruhtinas. ”Tulkaa, sir Arminas ja sir Geldar. Menkäämme viereisen huoneen rauhaan keskustelemaan yksityiskohdista”.

Viimaruhtinas, Arminas ja Geldar olivat tutkineet karttaa jo jonkin aikaa. ”On vaikeaa sanoa miten Glorfindel ja Aränwe aikovat toimia keväällä”, totesi Arminas, ”mutta selvää on, että te olette hyvin sijoittuneita toimimaan vihollisen yhteyksiä vastaan. Heidän huoltoreittinsä on pitkä ja haavoittuva. Ehdotan että jätätte heidät talven ajaksi rauhaan, etteivät he huolestu. Annetaan heidän luulla että joukkonne on täysin lyöty. Samalla teidän täytyy valmistaa joukkojanne, kouluttaa miliisiä ja saada moraali nousuun. Levittäkää tarinaa merentakaa saapuneista voimakkaista haltioista jotka löivät vihollisen Mithlondissa. Se auttaa ainakin hieman”. ”Kyllä, se on hyvä tarina. Mutta tarvitsemme lopulta muutakin kuin tarinoita”, sanoi Viimaruhtinas. ”Vihollisella on voimaa useampaan kuin yhteen armeijaan. Suunnitelmamme kevääksi on syytä olla hyvä. Mutta näen odottamisen viisauden. Me odotamme, kuten te toivotte, sir Arminas”. ”Me jätämme teille paluumatkalla yhden ritarin yhteysupseeriksi”, totesi Geldar katsellen karttaa. ”Minne aiotte täältä”, kysyi Viimaruhtinas. ”Etsimme Rhudaurin kuninkaan, joka on raporttien mukaan paennut maansa pohjoisiin osiin”, vastasi Geldar. ”Onko teillä tietoa hänen olinpaikastaan”? ”Ei ole”, vastasi Viimaruhtinas. ”Rhudaurin kuningas on heikko. Epäilen riittääkö hänen rohkeutensa teidän suunnitelmiinne. Meillä Viimavaaroilla taas ei olla ikinä pelätty mitään eikä ketään. Mutta kannattaa yrittää. Mitä enemmän joukkoja saamme liittoon, sen parempi”. ”Pitää paikkansa”, sanoi Geldar. ”Mutta nyt, jos suonette anteeksi, me haluaisimme jatkaa heti matkaa. Minulla on paha tunne että olemme kokoajan hieman myöhässä ja haluaisin kiiruhtaa. Jos emme palaa Rhudaurista, lähettäkää omin päin sana Mithlondiin, että olette ruhtinas Glorfindelin puolella”. ”Me olemme puolellanne”, sanoi Viimaruhtinas. ”Mitä siitä sitten seuraakin, me olemme kanssanne loppuun asti”.

Seuraavana aamuna ritareiden partio oli jo pitkällä matkallaan kohti Rhudauria. Cadhir ja Athir pitivät jälleen perää. He kulkivat halki metsäisen maaston Viimavaarojen ja Mitheithelin välillä. ”Mitä mieltä olit Viimaruhtinaasta”, kysyi Cadhir. ”Pyrkiikö hän luomaan mysteeristä myyttiä ympärilleen”? ”Minusta hän vaikutti hyvin järkevältä”, vastasi Athir tarkkaillen ympäristöä. ”Saimme häneltä paljon tärkeää tietoa. Päätellen hänen järkevyydestään muissa asioissa, en oikein usko että hän pitäisi kypärää vain tehdäkseen vaikutuksen. Itse aavistelisin, että kenties hänellä on kasvoissaan paha palohaava tai arpi, jonka hän haluaa peittää. Ja kun se kerran pitää peittää, hän pyrkii samalla tekemään pelottavan vaikutuksen. Niin minä ainakin tekisin”. Cadhir nyökkäsi. ”Kuulostaa järkevältä. En tullut ajatelleeksi tuota. Hän oli kuitenkin hyvin vaikuttava. Ymmärrän nyt miksi hänestä aina pidettiin niin paljon meteliä”. Athir naurahti. ”Meidän pitäisi olla vaikuttavia, sir Cadhir, ei hänen. Älä etsi sankareita muualta, meillä on niitä omasta takaakin tarpeeksi”. ”Ymmärrän mitä tarkoitat”, vastasi Cadhir ja he jatkoivat taivallusta ääneti.

RHUDAURIN HOVI

Partio saapui viimein Mitheithelin rannalle. He ylittivät sen vähän tunnettua kahlaamoa myöten. Päättäväisesti Hallas johti partion Rhudaurin metsäisille pohjoisille maille. Jossakin siellä piileskeli Rhudaurin vanha kuningas Radguir. Athir ei voinut olla miettimättä asioita kävellessään. Kuka tiesi nyt miten asiat olivat Rhudaurissa? He olivat taistelleet vihollisen marssiessa maansa halki hävittäen kylät ja kaupungit, mutta paljon oli saattanut tapahtua sen jälkeen. Athirilla oli paha aavistus mielessään. Kaikki oli nyt veitsenterällä. Mihin suuntaan vaaka kallistuisi? Athir ei tiennyt, ja oli oikeastaan iloinen siitä, sillä moinen tieto olisi saattanut tehdä hulluksi kenet tahansa.

Rhudaurin miesten jälkiä oli onneksi helppo seurata. Hallas pääsi pian jäljille. Kansa ja armeija oli vaeltanut pohjoiseen muutamaa kuukautta aikaisemmin sankoin joukoin. Heidän tarvitsi vain seurata selvää reittiä. Ritarit kokoontuivat neuvottelemaan. ”Tämä ei lupa mitään hyvää”, sanoi Hallas synkästi katsellen tummaa pohjoisen taivasta. ”Reitti on liian selvä. Sitä ei ole edes yritetty peitellä. Aivan kuin he eivät pelkäisi enää hyökkäystä. Löydämme siis helposti kuningas Radguirin, mutta saatamme kohdata odottamattoman tilanteen hänen luonaan”. Geldar vilkaisi huolestuneen näköisenä Arminasiin. ”Millainen mies on tämä Radguir”, kysyi Arminas. ”Kutsuisin häntä heikoksi”, sanoi Athir. ”Hän kuuntelee hyvin paljon neuvonantajiaan. Mutta mitään pahaa ei ikinä ole ollut Rhudaurin Radguirissa. En tiedä miten vanhuus on häntä muuttanut, sillä on vuosia siitä kun viimeksi kävin Rhudaurin hovissa. Ainakin hänen joukkonsa vastustivat invaasiota urhoollisesti. Meidän on kuitenkin syytä pitää silmämme auki, sillä minä olen yhtä huolestunut kuin Hallaskin”.

”Minä en vaistoa vaaraa”, sanoi Geldar mietteliäänä. ”Mutta meidän on todellakin syytä olla varuillamme. Rhudaurin hovi ei ole Viimaruhtinaan leiri. Emme ole siellä välttämättä liittolaisien joukossa. Älkää kertoko mitään Eriadorin armeijasta tai Glorfindelista, ellemme saa selvää sitoutumista liittoon. Tulemme Cirdanin ja Damrodin luota. Katsellaan ensin ympärillemme ja tutkitaan mihin suuntaan Rhudaur on kallistumassa”. ”Kuulostaa hyvältä”, sanoi Arminas. ”Liika varovaisuus ei ole ikinä pahitteeksi”.

Pian haltiat kohtasivat Rhudaurin armeijan partion. Sotilaat olivat pitkiä dunedainin miehiä. He eivät näyttäneet pelokkailta eivätkä väsyneiltä. Mutta miehissä oli jotakin lyödyn oloista. Athir ei nähnyt heissä sitä kipinää mikä vielä näkyi Arnorin vakinaisissa joukoissa. Miehet olivat vaitonaisia eivätkä halunneet puhua viimeaikojen tapahtumista. Se oli hivenen outoa, sillä Arnorin ja Lindonin sotilailla oli pikemminkin tarve puhua jatkuvasti kesän tapahtumista. He eivät kyenneet lopettamaan siitä puhumista, sillä tapahtunutta oli lähes mahdotonta käsittää.

Pian he ohittivat ensimmäisen pakolaisleirin. Rhudaurin ihmiset näyttivät olevan edelleen kauhuissaan. Ihmiset olivat toivottomuuden tilassa ja leiri huonossa järjestyksessä. Kaikki näytti Rhudaurissa olevan pielessä!

Illan tullen he saapuivat viimein Rhudaurin pohjoisosien suojaksi 200 vuotta aiemmin rakennettuun Pohjanlinnaan. Sinne oli asettunut pääkaupunkinsa tuhon jälkeen Rhudaurin kuningas Radguir hoveineen. Haltiat päästettiin lyhyen odotuksen jälkeen sisään linnaan. Toisin kuin lähistön leirit linna oli hyvässä järjestyksessä. Leireillä oli nälkäisiä ihmisiä, mutta linnassa oli kaikkea yllin kyllin. Hovi näytti hyvinvoivalta ja tyytyväiseltä. Athir yritti pitää ilmeensä normaalina, mutta hän näki Geldarin kasvoille asettuvan yhä enenevässä määrin paheksuvan ilmeen. Rikkaat ja mahtavat elivät täällä leveästi kun tavallinen kansa kärsi.

He kulkivat linnanpihan läpi päärakennukseen. Linnan sali oli nyt varattu kuninkaan vastaanottosaliksi. Juhlavasti ovet avattiin ja haltiat astuivat sisään. ”Lindonin lähettiläs, Ceredigionin Arminas, sekä Länsirannan ruhtinas Geldar”, huusi vartija suljettuaan oven heidän perässään. Athirin tottunut katse kulki läpi huoneen. Seinän vierellä oli rivi vartijoita. Paljon hoviväkeä oli huoneessa. Heidän asennettaan oli vaikea päätellä. Osa näytti vihamielisiltä, osa ystävällisiltä ja suurin osa peitti tunteensa täysin. Kuningas istui valtaistuimella salin päässä. Hän oli kumara vanha mies. Kuningas Radguir näytti väsyneeltä ja haluttomalta. Hänen ministerinsä ja neuvonantajansa olivat kiireesti ryhmittyneet Radguirin ympärille, kuin suojellakseen häntä uusilta vaikutuksilta. Heistä sivummalla seisoi yksinään mustaan kaapuun pukeutunut mustatukkainen ihminen. Miehen silmät olivat tyhjät ja kylmät. Hän tuijotti ilmeettömänä haltioita, mutta Athir tunsi miehen vihan ympärillään.

Hetken koko sali oli hiljaa. Sitten Geldar lähti päättäväisesti kävelemään kohti kuningasta ja muut seurasivat. He pysähtyivät etiketin mukaan juuri oikean etäisyyden päähän. Onneksi Geldar tiesi kaikki käyttäytymissäännöt ulkoa. Hän kumarsi hieman ja muut ritarit noudattivat esimerkkiä. Arminas ei liikkunut. ”Olemme saapuneet, herra, pahimman hädän hetkellä tuomaan uutisia ja neuvoja”, sanoi Geldar kuuluvalla äänellä. ”Vihollisemme ovat mahtavia ja ovelia. Kaikkien vapaiden kansojen tulisi liittyä yhteen uhkaa vastustamaan”. Tämän sanoessaan Geldar katsoi mustakaapuiseen mieheen. Kunigas kohotti katseensa vilkaistuaan ensin mustakaapuiseen mieheen. ”Sir Athir, eikö niin”, hän sanoi katsoen Athiriin. ”Muistan teidät hyvin nuoruuteni ajoilta. Autoitte meitä paljon vaikeina aikoina. Mitä teette täällä nyt, ritari”? Athir kumarsi hivenen. ”Minäkin muistan teidät, herra. Herrani sir Geldar on tuonut puheillenne itse Ceredigionin Arminasin, jolla on täydet valtuudet neuvotella kanssanne. Neuvoisin teitä kuuntelemaan häntä”.

”Ja mitä sanoo Ceredigionin Arminas”, kysyi kuningas terävästi. Arminas astui muiden eteen. Hän oli pukeutunut kevyeeseen haarniskaan ja näytti totisesti loistavalta. Hänen ilmeensä oli päättäväinen ja rauhoittava. ”Herra, olen saapunut kertoakseni tämän. Kaikkin näyttää pimeältä ja synkältä. Mutta tietäkää tämä! Asiat eivät ole niin huonosti kuin ne näyttävät olevan. Mithlondin porteille murtui kreivi Wagranin rynnistys ja hänen armeijansa iskettiin verissäpäin takaisin. Vihollinen ei ole voittamaton. Saamaamme voittoa pitäisi vapaiden kansojen nyt käyttää hyväkseen yhdistyäkseen ajamaan vihollisen pois Eriadorista. Tämän tiedon ja tarjouksen olen tullut teille tuomaan”.

Arminas olisi vielä jatkanut, mutta hänet keskeytettiin. ”Herra, he valehtelevat. Älkää kuunnelko heitä”, sanoi mustakaapuinen mies rauhallisesti kylmällä äänellä. ”Kreivi Wagran kärsi takaiskun Mithlondissa, mutta ei missään tapauksessa tappiota. Houkan toivoa he teille tarjoavat. Jos valtiaani olisi täällä hän kieltäisi teitä kuuntelemasta. Pidättäkää nämä haltiat nyt heti ja valtias Ghi tulee olemaan tyytyväinen teihin”. Arminas ei liikahtanutkaan vaan otti loukkauksen vastaan tyynesti. ”Herra”, sanoi sir Athir kuuluvasti Geldarille. ”Vain sana ja vaiennan hänen loukkaavan kielensä ikuisiksi ajoiksi”. Athirin käsi oli pudonnut miekan kahvalle. Geldar pudisti päätään. Kuningas Radguir nousi seisomaan ja katsoi mustakaapuiseen mieheen. ”Refenar, tämä on edelleen minun hovini eikä valtiaasi Ghi`n. Ketä kuuntelen päätän itse. Nämä haltiat ovat vieraitani. He ovat saapuneet omasta vapaasta tahdostaan ja omasta tahdostaan he myös poistuvat”. Refenariksi kutsuttu mustakaapuinen mies kumarsi. ”Herra, hovi on vielä teidän, kuten sanotte. Mutta valtiaani ei tule olemaan mielissään tästä”. Mies painotti sanaa vielä, mikä ei jäänyt keneltäkään havaitsematta.

Kuningas istui takaisin. Hän näytti entistä väsyneemmältä. ”Jatkakaa, sir Arminas. Haluan kuulla mitä teillä on sanottavaa”. ”Vain tämä, herra”, sanoi Arminas. ”Jos pysyttelemme erillämme, meidän kaikkien vuoro tulee yksi kerrallaan. Vihollisen pääarmeija on ohittanut teidät ajettuaan teidät pohjoiseen. Älkää luulko että hän on teidät unohtanut. Jos meidät lyödään Lindonissa tulee teidän vuoronne. Sillä tämä vihollinen haluaa kaiken. Hän ei lepää ennen kuin koko Eriador on hänen käsissään. Ette voi piileksiä täällä pohjoisessa ikuisesti. Annetaan teille sitten mitä tahansa neuvoja keneltä vain”, Arminas totesi ja vilkaisi mustakaapuiseen mieheen, ”teidän täytyy tietää että mitä sanon on totta”.

Kuningas nyökkäsi. ”Sananne ovat viisaita, sir Arminas. Niin olen ajatellut itsekin. Siksi olen juuri tehnyt sopimuksen joka takaa kansani turvallisuuden tulevaisuudessa. Meidät on lyöty, sir Arminas. Emme voi taistella tätä vihollista vastaan. Tämän vuoksi olemme jo ehtineet solmia toisen sopimuksen. Olette tarjonneet oman ehdotuksenne vapaasti hovini edessä, joten myös tämä teidän tulee kuulla julkisesti. Vihollisenne on luvannut jättää meidät rauhaan. Pohjoinen Rhudaur on meidän ikuisesti, kunhan pysymme poissa Itä-Länsi tieltä ja jätämme sitä myöten kulkevan liikenteen rauhaan. Tämä on pieni hinta vapaudestamme, joten raskain sydämin olemme solmineet tämän sopimuksen”. Arminas katsoi surullisen silmin kunigas Radguiria. Hän näki että tämä tiesi tilanteensa toivottomuuden. Kuningas olisi mieluummin liittoutunut Lindonin kanssa ja jatkanut taistelua. Mutta jos olisi olemassa pienikin toivo hänen kansansa selviytymisestä, kuninkaan olisi siihen tartuttava. Ja tähän toivoon Radguir oli jo tarttunut. ”Suuri hinta se on, eikä pieni”, sanoi Arminas. ”Kaiken menetätte sen vuoksi. Herra, on jo myöhä. Saammeko levätä yön ajan linnakkeessanne ja jatkaa matkaamme aamulla”? ”Olette vieraitani, sir Arminas. Palvelijani näyttävät teille huoneen jossa voitte yöpyä”.

Päästyään huoneeseen ritarit keskustelivat tapahtuneesta. ”Voi että pahat aavistuksemme olivat oikeita”, sanoi Geldar surullisena. ”Emme olleet kyllin nopeita. Rhudaur on menetetty! Meidän pitää nyt palata epäonnistuneina Lindoniin”. ”En usko että tässä olisi voinut käydä missään tapauksessa hyvin”, sanoi sir Maenhir. ”Heidän armeijansa näyttää täysin hengettömältä ja kuningas lannistuneelta. Ja näittekö hovin? Melkoinen lauma mitättömyyksiä, jos minulta kysytään. Tämä väki ei olisi auttanut meitä kuitenkaan. Piileskely on heidän mielessään, ei sota”. ”Olet kuitenkin väärässä, sir Geldar”, huomautti Arminas. ”Emme ole epäonnistuneet. Meillä on tärkeitä tietoja Lindoniin ja ne meidän pitää saada turvallisesti perille. Nimi Ghi voi osoittautua tärkeäksi”. ”Siitä minun pitikin juuri sanoa”, pisti väliin Maenhir. ”Käyn katsomassa saisimmeko jotakin syötävää linnan keittiöstä. He pistävät minulle kuitenkin vartijoita mukaan. Yritän jututtaa heitä ja saada selville lisää tästä valtias Ghi`stä. Luulen että hän osoittautuu vielä tärkeäksi”.

Maenhir palasi pian takaisin. Vartijoiden poistutta huoneesta hän kääntyi muiden puoleen. ”Vartijat olivat hyvin puheliaita, niin kuin yleensä. Juuri kukaan ei ole nähnyt tätä mysteeristä Ghi`tä. Kuningas tapasi hänet henkilökohtaisesti jossakin pienessä autiolinnassa täältä etelään. Hänellä oli mukanaan vain pieni joukko henkivartijoita. Näiden mukaan Ghi oli pitkä voimakas hahmo täynnä uhkaa. Hän levitti pelkoa kaikkiin ympärillään. Ghi`n yllä oli musta haarniska ja kaamea pääkallokypärä peitti hänen päätään. Hänen äänensä oli kuulemma pilkallinen ja kopea. Refenar on hänen miehiään ja jätettiin valtias Ghi`n edustajaksi hoviin. He kertoivat myös Ghi`n puhuneen itsensä Morgothin nimissä, ei kreivi Wagranin tai prinssi Zurukin”. ”Hyvin toimittu, Maenhir”, sanoi Geldar. ”Tämä Ghi on selvästi merkittävä hahmo, jos hän ei ole Wagranin alainen”. ”Toinen huomattava asia on, että hänellä saattaa olla taikavoimia”, totesi Arminas. ”Sellainen henkilö on liikkeellä Eriadorissa. Se huolestuttaa minua tällä hetkellä lähes yhtä paljon kuin Wagranin armeija Briissä. Hän on jo saanut Rhudaurin puolueettomaksi ja valmiiksi kuolemaan ääneti ja vastarinnatta. Mitä muuta hän saattaa saada aikaan”? Näiden Arminasin sanojen myötä ritarit asettuivat nukkumaan. Huomenna he aloittaisivat pitkän paluumatkan Mithlondiin.

ATHIR WENDIR

Athir näki unta. Hän näki unta sydänveljestään Weldenistä. Tämä juoksi synkissä soihtujen valaisemissa käytävissä. Liikkeet olivat hidastettuja. Weldenin ilme oli epätoivoinen ja kasvot kalpeat. Hän puristi miekkaansa kädessään. Hän juoksi niin lujaa kuin jaksoi. Athir tunsi ne käytävät. Kauan sitten hän oli kävellyt niitä valtiatar Arwenin ja kunigas Elessarin häissä. Minas Anorin kuninkaanlinna? Welden juoksi ja huusi kokoajan jotakin. Hän huusi jotakuta odottamaan. Athir tunsi parhaan ystävänsä epätoivon noissa synkissä pitkissä käytävissä. Oliko tämä tulevaisuus? Miten se voisi olla? Samassa Welden katosi näkyvistä kulman taakse. Kulmassa seisoi hahmo. Hitaasti hahmo selkiytyi kauniiksi naiseksi. Naisessa oli jotakin jumalaista, yli-haltiamaista. ”Athir, sinun täytyy herätä”, nainen sanoi. ”Sinun täytyy herätä heti. He tulevat. Herää, NYT”.

Athir hätkähti hereille. Hän kuuli heti rapinan. Se tuli huoneen sivuovelta, jonka he olivat tarkasti lukinneet. Joku tiirikoi lukkoa. He tulevat, oli nainen unessa sanonut? Oliko se ollut varoitus, että he olivat vaarassa? Athir kierähti ketterästi alas sängyltä ja veti miekkansa esiin huotrasta. Hän tarttui tyynyyn ja heitti sillä Geldaria. Vanhempi ritari avasi silmänsä ja kuuli miten oven lukko loksahti auki. Hänen katseensa haravoi huonetta. Sir Athir hiipi seinänviertä kohti ovea miekka paljastettuna. Geldar tarttui keihääseensä, joka oli parhaiten ulottuvilla. He odottivat ääneti.

Ovi potkaistiin auki ja tummapukuinen hahmo ryntäsi sisään. Toinen seurasi heti perässä. Teräs välkehti heidän käsissään. Athirin miekka heilahti pimeästä ja viilsi miehen kaulan auki. Toinen väisti kaatuvaa toveriaan. Athir tarttui häneen ja paiskasi miehen seinää päin. Ennen kuin tämä ehti tointua ritari upotti miekkansa häneen. Kolmas mustapukuinen hahmo ryntäsi sisään. Geldar heitti keihäänsä ja se osui miestä vatsaan. Kaksi uutta hyökkääjää syöksyi ovesta ja Geldar kierähti sänkynsä yli heistä kauemmaksi etsien miekkaansa. Toinen hyökkääjä ryntäsi ritarin perään ja tämä väisti hiuksenhienosti miekaniskun. Samassa sir Arminas hyökkäsi miehen kimppuun. Tällä ei ollut mitään mahdollisuuksia entistä Pyhän Piirin ritaria vastaan. Arminas surmasi miehen nopealla pistolla ja etsi uusia kohteita. Athir oli torjunut toisen miehen hyökkäyksen ja surmasi tämän nyt taitavasti. Kumpikin ritari kääntyi kohti ovea. Vielä yksi mustapukuinen mies oli ovella. Hän oli jähmettynyt sinne tovereitaan kohdanneen nopean lopun järkyttämänä. Mies liikahti aikoen lähteä juoksemaan poispäin kun Hallasin suuri haltiajousi lauloi ja nuoli iskeytyi miehen kurkkuun. Hän kaatui taaksepäin ulos huoneesta.

Hetken kaikki olivat hiljaa. ”Ensi kerralla pidetään vartiota yön yli”, totesi Athir viimein. ”Hyvä että heräsit ääniin”, totesi Geldar nousten seisomaan. ”Muuten olisimme voineet joutua pulaan”. ”En herännyt ääniin”, sanoi Athir mutta ei suostunut selittämään sen enempää. Ovelle ilmestyi viimein kuninkaan vartiomiehiä jotka näyttivät järkyttyneiltä. Miehet näyttivät surkeilta sen jälkeen, kun hyökkääjien mustien viittojen alta paljastui Rhudaurin armeijan univormuun pukeutuneita sotilaita. ”Lienee parasta että emme enää nuku tänä yönä”, totesi Geldar kuivasti, silmäillen vartijoita melko vihamielisen näköisenä.

Aamulla he olivat valmiita ja melkoisen halukkaita lähtemään. Kuningas ei tullut hyvästelemään ritareita, mutta ruhtinas Refenarin edustaja tapasi heidät Pohjanlinnan portilla. ”Tuon teille herrani varoituksen”, mies sanoi juhlallisesti. ”Kuningas Radguir antaa teidän lähteä rauhassa. Menkää siis, mutta jos olette viisaita pakenette niin kauaksi Lindonista kuin mahdollista. Kun hyökkäyksemme aika koittaa, ei ketään tuossa kirotussa maassa jätetä henkiin. Minä varoitan teitä. Mithlondin puolustajat ovat nostattaneet herramme oikeutetun vihan ja se tulee olemaan hirvittävä. Ei kiveä tulla jättämään kiven päälle eikä ainuttakaan haltiaa surmaamatta. Paetkaa siis kun vielä voitte, mutta vaikka hajaantuisitte kaikkiin maailman ääriin, tulee herrani löytämään teidät”. Geldar kumarsi. ”Herrasi viha on meidän ilomme”, hän totesi hivenen pilkallisesti. ”Me odotamme häntä Mithlondissa, tai ketä tahansa kenet hän lähettää puolestaan. Mutta varo, Morgothin palvelija, sillä herrasi Refenar ei ole ainoa joka osaa varoittaa muita. Enkö minä näe syvälle tulevaan ja menneeseen. Herrasi ei tule näkemään uutta hyökkäystä Mithlondiin”. Sen sanottuaan Geldar kääntyi ja johti partionsa ulos Pohjanlinnan portista. Monet Rhudaurin sotilaat olivat kokoontuneet muurille katselemaan heidän lähtöään ja he näyttivät surullisilta ja häpeileviltä.

He kävelivät Rhudaurin eteläosiin vievää tietä poispäin linnasta. Hallas oli kärjessä! Oli kaunis kolea syyspäivä. Aurinko paistoi ja lehdet putoilivat puista. Kukkuloiden puita peittivät keltaiset ja punaiset lehdet. Pohjoinen Rhudaur oli kaunis tuohon aikaan vuodesta. Pohjanlinna ei ollut vielä kadonnut kukkuloiden keskelle kun Hallas pysähtyi. Hän katsoi taakseen Geldariin. ”Ehkä meidän pitäisi valita toinen reitti”, harmaahaltia sanoi. ”Kaikki tietävät että kuljemme tästä”! Geldar pudisti päätään ja viittasi jatkamaan. ”Ei ole aikaa. Tämä on nopein reitti eikä meillä ole päivääkään hukattavana. Meidän pitää päästä takaisin Mithlondiin heti”. Hallas viittasi ymmärtävänsä ja lähti jatkamaan matkaa.

He olivat kävelleet tuskin kymmentä minuuttia kun Hallas pysähtyi jälleen. Athir havahtui tähän syvistä mietteistään. Hän ajatteli edelleen untansa eikä ollut juurikaan tarkkaillut ympäristöä tai muita ritareita. Nyt hän näki Hallasin laskeutuneen polvelle ja vilkuilevan ympärilleen. Hän vaistosi jotakin. ”Tämä tuntuu väärältä”, huudahti Hallas Geldarille. ”Todella väärältä”. Athir tajusi, että kaikki oli todellakin väärin. He seisoivat jonossa keskellä tietä, pensaikkoinen rinne kummallakin puolella. Kukaan ei liikkunut. Geldar tuntui päättämättömältä. Tiedustelija oli kääntynyt ja tutki katseellaan rinnettä takanaan, sillä kohtaa missä muu partio seisoi. ”Pois tieltä ja näkösuojaan”, huusi Athir viimein, todeten ettei Geldar aikonut toimia. Hänen kätensä etsi jousta selästä samalla kun katse tutki rinnettä. Yhden pensaa takana oli tumma hahmo. Sen kädessä oli jännitetty jousi joka osoitti alas tielle. ”Varokaa”, huusi Athir. ”Ylhäällä rinteessä”. Maenhir ja Geldar toimivat oikein ja maastoutuivat samantien tien viereen kivikkoon. Athirin jousi ei ollut vielä esillä. Arminas jähmettyi tiellä tajuamatta mitä tapahtui. ”Cadhir, varo”, huusi Athir.

Cadhir käännähti kesken aikomansa loikan kohti suojaa. Hän näki Arminasin keskellä tietä ja vihdoin hän näki myös mustakaapuisen jousimiehen rinteessä. Jännitetty jousi osoitti suoraan Arminasiin. ”ENLIANIN KUNNIA”, huusi Cadhir ja astui Arminasin eteen. Samassa jousi helähti. Nuoli osui Cadhiriin hurjalla voimalla ja lennätti nuoren ritarin Arminasin päälle. Kumpikin kaatui maahan. Athir katsoi tapahtumia sivusta kauhuissaan. Cadhiriin oli osunut, ja pahasti. Samassa Hallasin jousi helähti. Harmaahaltia oli viimein nähnyt maalin ja ampui nopean heittolaukauksen jousellaan. Nuoli iskeytyi kymmenensentin päähän jousimiehen päästä. Mies älähti pelästyneenä ja lähti juoksemaan ylös rinnettä. Hän katosi mäen taakse ennen kuin Hallas ehti tähtäämään uudelleen.

Siinä vaiheessa Athir jo juoksi. Hän tiesi että Cadhir oli kuollut tai kuolemassa. Hetkessä ritarin mielessä vilisti mielikuvat Cadhirista noviisina veljensä Lawhirin opissa. Cadhir innokkaana nuorena ritarina Weldenin opetettavana! He olivat tyrineet ja nyt Cadhir oli poissa. Miten hän selittäisi sen Weldenille? Athir oli nähnyt vilaukselta jousiampujan kasvot. ”Refenar, SINÄ KUOLET”, hän huusi ja säntäsi juoksuun ylös rinnettä. Jousi heilahti ritarin selkään ja miekka ilmestyi käteen. Hän loikkasi yli suuren kiven ja ryntäsi ylös mustakaapuisen miehen perään.

Geldar juoksi Cadhirin luokse ja nosti ritarin pois Arminasin päältä. Tämä ponnistautui pystyyn. Hallas tuli juosten heidän luokseen ja polvistui Cadhirin puoleen. Hän veti tottuneesti nuolen irti ja tutki haavaa. Kaikki olivat hiljaa peläten sitä minkä tiesivät pian kuulevansa. ”Olen pahoillani, Cadhir”, sanoi Hallas. ”En voi tehdä mitään. En yhtään mitään”. Cadhir nyökkäsi. Hän oli kalpea ja hiipumassa nopeasti pois. ”Sir Arminas”, Cadhir etsi katseellaan Pyhän Piirin ritaria. Tämä laskeutui polvilleen kuolevan ritarin viereen. ”Onnistuin kuittaamaan isäni velan, enkä onnistunutkin”, kysyi nuori ritari hiljaa. ”Kyllä, velka on kuitattu”, sanoi Arminas. ”Mene rauhassa Mandosiin, sir Cadhir. Sinä olet ritarin nimesi ansainnut paremmin kuin juuri kukaan muu. Kulje pystypäin isäsi ja veljesi kanssa, sillä sinä et ole heitä huonompi”. Cadhir nyökkäsi ja kuoli. Hallas sulki hänen silmänsä.

”Voi minua”, sanoi Arminas tuskaisena. ”Häpeä on päälläni siitä mitä sanoin hänestä sinulle, Geldar. Eikö hänellä muka ollut rohkeutta kuten ritarilla, ja päättäväisyyttä? Hän kuoli pelastaessaan minut, enkä voi ikinä maksaa velkaa takaisin”. ”Hän lähti tyytyväisenä”, sanoi Geldar. ”Häpeää ei ole päälläsi, sillä kuittasit kunniavelan ja tunnustit hänen arvonsa. Ole huoleti, sir Arminas, sanasi eivät aiheuttaneet mitään pahaa. Sir Cadhir tulee elämään urheana sydämissämme, eikä hänen kuolemansa jää kostamatta. Se mies ei pääse Athirilta pakoon. Ei ikinä”! ”Mutta meidän täytyy jatkaa matkaa”, sanoi Hallas. ”Kuka tietää onko meillä järjestetty lisää yllätyksiä. Poistutaan siis tieltä ja jatketaan kohti kahlaamoa. Mitä nopeammin pääsemme pois Rhudaurista, sitä parempi”. ”Entä Cadhirin ruumis”, kysyi Arminas. ”Me kannamme hänet”, sanoivat Hallas ja Maenhir. ”Emme jätä ritareita vihollisen käsiin, jos se vain voidaan välttää. Hautaamme hänet kun pääsemme illalla”. ”Entä Athir”, kysyi Arminas katsellen kukkulaa jonka taakse Athir oli kadonnut. ”Hän kyllä löytää meidät”, vastasi Geldar. ”Lähdetään pois täältä”.

Athir saavutti kukkulan laen ja tähysti eteenpäin. Musta hahmo erottui hyvin maaston keskeltä. Refenar oli juoksemassa alas rinnettä. Athir hymyili vaarallisesti. Mies oli hidas. Hän oli jo käytännössä kuollut. Athir pinkaisi jälleen juoksuun. Hän lähestyi saalistaan joka askeleella. Tämän puuskutus alkoi jo kuulua selvästi, mutta Athir ei vielä edes hikoillut. Hän tajusi ettei Refenar ollut suunnitellut mitenkään pakoaan. Hän oli vain aikonut surmata Arminasin seurauksista piittaamatta. Hallasin nuoli oli kuitenkin pelästyttänyt miehen. Tämän kädessä oli yhä jousi ja tajutessaan Athirin lähestyvän Refenar tarttui nuoleen ja jännitti juostessaan jousen. Äkkiä hän pysähtyi ja käännähti ympäri. Athir loikkasi sivuun ja hengästyneen miehen ampuma nuoli meni selvästi ohi. Toinen nuoli suhahti ilmaan mutta Athir oli jo sukeltanut suuren kiven taakse. Nuoli kimposi kivestä korkealle ilmaan.

Refenar kääntyi ja jatkoi pakoaan. Athir juoksi hänen perässään saavuttaen kokoajan. Matkaa oli enää kymmenen metriä kun Refenar juoksi valtavan kiven viereen. Kivi oli ainakin kolme metriä korkea ja paljon leveämpi. Refenar laskeutui polvelle ja veti esiin uuden nuolen. Hän laukaisi sen ja kirosi vihasta ja pelosta sir Athirin ehtiessä taas suojautua. Ennen kuin uusi nuoli oli valmis oli Athir kadonnut kiven taakse. Refenar kirosi jälleen rukoillen mustaa valtiastaan avukseen. Hän lähti varovasti kiertämään kiveä vasemmalta jousi valmiina ampumaan. Hän ei ollut saanut kohdettaan surmatuksi, mutta kuinka hyvin valtias Ghi palkitsisikaan hänet kahdesta Kultaisen kukan ritarista. Refenar näki jo mielessään nousunsa mahtavaan asemaan. Se joka uskaltaa onnistuu aina, hän tiesi.

Ehkä Refenarin viisaus ei läheskään aina pidä paikkaansa, mutta tällä kertaa se piti. Mies ei ehtinyt reagoida mitenkään kun sir Athir hyppäsi kiven päältä hänen selkäänsä. Refenar kaatui painon alla maahan. Hän kierähti sivuun ja tavoitteli jousta käteensä. Athir potkaisi jousen kauemmaksi ja nosti miekkansa. ”Kukaan ei surmaa ritareitani ja selviä siitä”, hän sanoi kylmällä äänellä. ”Ei kukaan”. Miekka laskeutui korkeassa kaaressa ja löysi maalinsa. Athir riuhtaisi sen irti miehen ruumiista ja iski uudelleen. Parasta olla varma, hän ajatteli. ”Omituista miten nopeasti Geldarin enne osoittautui todeksi”, sanoi Athir ääneen. ”Sinä et todellakaan nähnyt uutta hyökkäystä Mithlondiin, Refenar”. Athir käänsi selkänsä ruumiille ja lähti etsimään tovereitaan. He olivat varmasti jo hyvän matkaa menossa kohti kahlaamoa. ”Hyvästi Rhudaur”, sanoi Athir katsellen ympärilleen. ”Tylyn tervehdyksen järjestit meille. Ehkä me järjestämme sinulle samanlaisen ensikerralla”.