PALUU BRIIHIN

Oli kulunut jo viikko siitä, kun sir Athir, sir Gileas ja Segganin Sigeferth olivat palanneet Briihin. He olivat tuoneet mukanaan örkkien pyhän kiven. Heti seuraavana päivänä oli seppä Feäntur lähtenyt Sinivuorten kääpiökaivoksiin, joissa Eriadorin parhaat tilat sepälle takoa miekka, jollaista ei oltu ennen maailmassa nähty. Alun innostus päämajassa oli kuitenkin pian vaihtunut alakuloiseksi odotukseksi. Sir Weldenistä ei kuulunut mitään! Päivät kuluivat, eikä häntä näkynyt palaavaksi. Hermostuneina upseerit ja ritarit katselivat pohjoiseen ja itään odottaen näkevänsä tutun hahmon ilmestyvän taivaanrannan takaa. Varmastikaan ei sir Welden voinut olla kuollut? Kuka tahansa muu, mutta ei hän! Vasta nyt alkoi kaikille valjeta, mitä tuo rauhallinen harmaakaapuinen ritari merkitsi heille ja koko armeijalle. Mutta olisiko edes hän voinut selviytyä yksinään taistelusta hyykäärmettä vastaan? Gileas ja Athir säilyttivät kuitenkin järkkymättömän uskonsa, että Welden ilmestyisi pian pohjoisen metsistä. Kumpikin tiesi, että örkit eivät olleet ajaneet heitä takaa. Heillä oli siis ollut toinen saalis jota jahdata. Ja jos Welden oli kerran päässyt ulos luolista, eivät örkit ikinä nappaisi häntä!

Nessane ei ollut niinkään varma. Joka päivä hän istui pienellä kumpareella Briin pohjoispuolella katsellen tietä, odottaen Weldenin paluuta. Päivä päivältä Nessanen tuska lisääntyi. Joskus Athir tai Maitren istui siellä hänen kanssaan, mutta yleensä Nessane oli yksin. Neito tiesi nyt, ettei hänen olisi pitänyt odottaa, vaan kertoa Weldenille kauan sitten tunteistaan. Nyt saattaisi olla jo liian myöhäistä!

Mutta niin ei ollut! Seitsemän päivää Gileasin ja muiden palaamisen jälkeen Nessane istui jälleen nurmikolla tien vierellä odottaen. Hän oli pukeutunut harmaaseen lähetin univormuun ja hiukset olivat sievästi poninhännällä. Nessane muisti ikuisesti sen päivän. Oli yksi kesän viimeisistä päivistä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Pilvenlonkaakaan ei ollut näkyvissä. Vihreä Brii-maa levisi Nessanen ympärillä, eikä taistelun jälkiä ollut näkyvissä enää missään. Ja juuri silloin, kun hän oli huomannut kauniiden lintujen parvet puiden oksilla, neito näki viimein yksinäisen hahmon kulkemassa tietä myöten kohti Briitä. Henki salpautui hetkeksi kun Nessane odotti. Hahmo tuli lähemmäksi ja hän näki harmaan kaavun ja tummat puolipitkät hiukset. Tulija käveli väsyneesti, mutta silti askeleet veivät häntä nopeasti eteenpäin. Selässä oli jousi. Kyyneleet nousivat Nessanen silmiin. Se oli henkilö, jota hän oli viimeisen kuukauden ajan odottanut palaavaksi!

”Welden”, huudahti Nessane ja ponnahti jaloilleen. Hän lähti juoksemaan ritaria vastaan ja näki tämän pysähtyvän. Neito näki aluksi epäröintiä ritarin kasvoilla, mutta sitten se väistyi puhtaan tyytyväisyyden tieltä. ”Nessane neiti”, ritari totesi ihastuneesti. Kasvoille nousi väsymyksestä huolimatta onnellinen hymy. Sitten Nessane oli jo hänen luonaan ja syleili tulijaa lämpimästi. Tämä oli ensin yllättynyt, mutta vastasi sitten syleilyyn. Useita minuutteja he vain seisoivat keskellä tietä syleillen toisiaan. Sitten Welden irroittautui lempeästi neidon otteesta. ”Nessane”, hän sanoi hivenen hätääntyneenä. ”Ovathan he palanneet? Gileas ja Athir! Toivatko he kiven”? ”Voi kyllä”, vastasi neito tarttuen Weldenin käteen. Tämä näytti jälleen hämilliseltä, mutta ei irroittanut otetta. ”He saapuivat jo viikko sitten, mutta ilman sinua. Olen ollut niin huolissani”. Tietämättä mitä teki Welden asetti vapaan kätensä Nessanen vapaaseen käteen. ”Vähältä piti, etten palannut”, hän sanoi viimein. ”Luulin, että minun piti kuolla. Näin pahoja enteitä kaikkialla. Mutta se olikin Dunlan. Voi että, sen piti olla Dunlan. Hän oli vielä nuori ja niin epätoivoinen viimeisinä hetkinään. En voinut auttaa häntä”!

Nessane irroitti toisen kätensä ritarin otteesta ja pyyhki sillä kyyneleen Weldenin silmäkulmasta. ”Olen vain iloinen että olet palannut”, neito sanoi painottaen joka sanaa. ”Pelkäsin, ettet palaisi. Pelkäsin, etten voisi enää puhua kanssasi. Sillä minun täytyy puhua kanssasi, tässä ja nyt”. Welden avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta Nessane peitti kädellään hänen suunsa. ”Hssh, anna minun puhua. Minun olisi pitänyt sanoa tämä jo ennen kuin lähdit, mutta kun tajusin sen, olit jo kaukana poissa. Minä rakastan sinua, eregionin Welden. Olen rakastanut siitä hetkestä asti, kun näin sinut ensi kertaa Mithlondin verisellä kadulla suremassa kuollutta ystävääsi. En ole saanut sinua mielestäsi tuon hetken jälkeen”. Nessane katsoi ritaria silmiin ja vihdoin tämä vastasi katseeseen. ”Mutta Nessane, sinä et taida ymmärtää...”. Jälleen Nessane esti häntä puhumasta.

”Minä haluan tietää vain yhden asian! Rakastatko sinä minua? En halua kuulla, että olet ritari sodassa ja luultavasti saat surmasi! En halua kuulla, ettet voi luvata itseäsi kenellekään, koska sinun täytyy riskeerata henkesi päivästä toiseen. Sillä minä en välitä, Welden. Minä rakastan sinua nyt ja aina. Sydämeni on valinnut, eikä se tule ikinä muuttamaan päätöstään! Ei vaikka sinä et rakastaisi minua! Ei vaikka kuolisit huomenna! Sinun täytyy ymmärtää, ettet voi pitää minua loitolla ajatellen, että tulisin onnettomaksi jos olisimme vähän aikaa yhdessä ja sitten kuolema korjaisi sinut! Sillä minä rakastan sinua joka tapauksessa, ja yhtä onnettomaksi tulen jos sinä kuolet, olemme me sitten olleet yhdessä tai emme! Ainoa asia, joka voi estää minua olemasta lähelläsi on, jos kerrot rakastavasi vielä jotakuta toista enemmän kuin minua. Sillä minä tiedän, että sinä välität minusta, Welden. Kerro siis, rakastatko sinä minua”?

Welden oli hetken vaiti neidon nopean lähes hätääntyneen puheen edessä. Tämän silmät katsoivat häneen, eivät anovasti vaan kysyvästi ja kaivaten. ”Voi Nessane”, ritari sanoi viimein. ”Minä luulin aina, etten voisi enää koskaan rakastua uudelleen. En Derhalin jälkeen. Jokin osa minusta tulee aina rakastamaan häntä! Mutta voi, sinua minä rakastan enemmän. Olen rakastanut niistä ensimmäisistä päivistä asti Mithlondissa. Ehkä meillä on vain joitakin kuukausia aikaa, mutta ottakaamme niistä kaikki irti”. Welden suuteli neitoa lempeästi otsalle ja syleili sitten tätä. He pysyivät toistensa syleilyssä useita minuutteja, kunnes lopulta irroittautuivat. ”Meidän pitää palata kylään”, Nessane sanoi viimein. ”Siellä on paljon muitakin, jotka rakastat sinua ja haluavat tietää, että olet kunnossa”! Welden laittoi kätensä Nessanen käteen ja he lähtivät kävelemään kohti Briitä. ”Taidan olla enemmän kunnossa kuin pitkään aikaan”, totesi Welden onnellisen näköisenä. ”Mutta entä se hyykäärme”, kysyi Nessane. ”Mitä sille tapahtui”? Welden nauroi. ”Hyykäärme otti ja kuoli”, hän totesi. Niin he kävelivät yhdessä onnellisina kohti Briitä ja Welden kertoi tarinaansa!

ROHANIN HERRA

Sotaruhtinas Gothmog oli huonolla tuulella. Edellisenä päivänä hän oli osallistunut pitkään neuvotteluun sotaruhtinas Khydulin ja Celtar punaisen kanssa. Khydulin armeija oli siirtynyt Rohaniin ja leiriytyi nyt Edorasin ympäristössä. Gothmogin omat joukot olivat marssineet länteen ja leiriytyivät nyt Länsimannussa ja pitkin Rohanin läntistä rajaa. Uutinen katastrofista tullut shokkina kaikille. Kreivi Wagran oli lyöty ja onnekseen kuollut. Sillä Morgoth ei rakastanut epäonnistujia! Armeijoiden päävoima oli nyt talvileirissä Rohanissa. Siellä he olisivat valmiina joko hyökkäämään kevään tullen Eriadoriin tai lyömään vihollisen Rohanissa. Komentajat olivat neuvotelleet talvileirien sijoituspaikoista ja taktiikoista. Khydulin tapaaminen sai aina Gothmogin huonolle tuulelle. Tämä oli nyt selvästi itsensä Morgothin suosikki, eikä se ollut mikään ihme. Oli tuskin mitään rikosta, mihin Khydul ei ollut valmis. Hän oli valmis mihin tahansa saadakseen lisää valtaa. Sellaisista henkilöistä Morgoth piti. Heitä hän saattoi kontrolloida parhaiten! Tämän Gothmog oli tajunnut jo hyvissä ajoin.

Tämän päivän aamuna Gothmog oli tavannut kenraali Suingolin Dol Baranin linnassa. Kenraali ei ollut järkyttynyt pahasti ja Gothmog oli käskenyt hänen marssittaa joukkonsa Edorasiin lepäämään. Suingolin tapaaminen oli antanut sotaruhtinaalle hyvän tekosyyn saapua Angrenille. Mutta se oli ollut juuri sitä – tekosyy. Sillä vielä pahemmalle tuulelle hänet oli saanut mielettömyys, johon hän oli ryhtymässä.

Näine mietteineen Gothmog ratsasti Angren joen yli veden loiskuessa hevosten kavioista. Hänellä oli seurassaan vain aseenkantajansa, adjutanttinsa sekä luotettu upseerinsa Zargon. Gothmog tiesi voivansa luottaa heihin rajattomasti! Kaikki neljä olivat hänen miehiään loppuun asti. Millainen tahansa loppu se sitten olisikin!

Gothmog kirosi katkerasti. Kaikki oli äänen vikaa. Äänen joka ei jättänyt häntä rauhaan öisin! Se näki hänen syvimmät ajatuksensa ja toi ne julki, niin että Gothmog ei voinut kiistää niitä. Jotakin oli tapahtunut sotaruhtinaalle. Jotakin mitä hän ei voinut selittää! Poissa oli kaiken polttava viha ja tilalla oli epäilys. Kehen hän oli liittynyt niin kauan sitten Umbarissa? Gothmog ei enää tiennyt mihin hän uskoi. Vain yksi asia oli varmaa. Hän uskoi armeijansa kykyyn ja uskollisuuteen. Ei ehkä läheskään kaikkiin joukkoihinsa, mutta niiden kovaan ytimeen. Sauronian vakinaiset ja Diikian heimolaiset olivat hänen miehiään! Ratsastaessaan yli Angrenin sotaruhtinas oli täynnä ristiriitoja ja epäilyksiä.

”Miksi me menemme tähän tapaamiseen, herra”, kysyi Gothmogin adjutantti, kun he olivat ohittaneet viimeisen vartion. Aseenkantaja oli huutanut vartioille heidän ratsastavan tarkastamaan muutamia vartiopisteitä Vihertiellä! Ei sillä, että Gothmogin tarvitsisi menemisiään kenellekään selitellä. ”Pelkään, että se voi olla ansa”. Gothmog pudisti kypärän peittämää päätään. Hänen kypärässään oli sarvet ja korkea töyhtö. ”Se ei ole ansa. Tämä vihollinen on kunniallinen. He eivät petä meitä”! Gothmog oli hetken hiljaa, ennen kuin jatkoi. ”Minä haluan kuulla, mitä heillä on sanottavaa”. Sitten sotaruhtinas äkkiä pysähtyi. ”Jos minä kuuntelen heitä, niin ketä te seuraatte? Kenelle te olette uskollisia”? Adjutantti ja Zargon näyttivät kumpikin lähes loukkaantuneilta. ”Herra, mitä tahansa te päätätte, me seuraamme teitä”, upseerit vastasivat. ”Hyvä”, sanoi Gothmog. ”Menkäämme sitten katsomaan mitä näillä haltioilla on sanottavaa”!

He saivat pian näkyviinsä oikean mäen. Sen rinteet olivat todellakin puiden peitossa, mutta laki oli paljas. Neljä ratsumiestä lähti ylös rinnettä hevosiaan taluttaen. Pian he saivat puiden lomitse näkyviinsä laen. Kaksi haltiaa istui nuotion äärellä levollisen näköisinä. Gothmog pysähtyi aukean laidalle ja katseli kaksikkoa. Ensi kertaa hän näkisi läheltä heidän vihatut haltia vihollisensa. Mutta Gothmog ei tuntenut vihaa. Ainoastaan uteliaisuutta! Lyhyempi haltia oli pukeutunut harmaaseen kaapuun. Hänellä oli pitkät tummat hiukset ja iloiset avoimet kasvot. Jousi ja keihäs nojasivat läheiseen kiveen, mutta haltian vyöllä oli tupessa pitkä miekka. Hänen kaapuunsa oli sydämen kohdalle kirjailtu kultainen kukka. Kultaisen kukan ritari, mietti Gothmog. Toinen haltia oli vielä paljon vaikuttavampi. Katselleessan häntä Gothmog tunsi sanatonta uhkaa ilmassa. Ei häneen itseensä kohdistuvaa uhkaa, vaan kaikkeen mikä astuisi tämän haltian tielle. Hän saattoi nähdä haltian pukeutuneen kevyeeseen haarniskaan, jota peitti kirkkaanpunainen kangas. Haltian hiukset olivat lyhyet ja tummat. Hänen ilmeensä oli levollinen mutta tiukka. Siinä oli viimein Punainen ritari, josta ääni oli Gothmogille puhunut. Siinä oli viimein haltia, joka voisi estää itsensä Morgothin suunnitelmat! Ja tuon haltian pitkän voimakkaan hahmon myötä toivo palasi Gothmogin sydämeen. Hän vetäisi hevosensa ohjaksista ja lähti kävelemään haltioita kohti.

Nämä näkivät heti tulijat ja nousivat seisomaan. Kummankin käsi pysyi kuitenkin kaukana miekan kahvalta. Gothmog pysähtyi kymmenen metrin päähän haltioista ja antoi hevosensa ohjakset aseenkantajalleen. Sitten hän otti kypärän päästään ja ojennettuaan sen pois hän käveli lähemmäksi. ”Tervehdys teille, Eriadorin armeijan edustajat”, sanoi sotaruhtinas kohteliaasti. ”Tervehdys sinulle, Punainen ritari. Viimein tapaamme”! Ritari kumarsi hieman, eikä näyttänyt yllättyneeltä. ”Minä olen Ceredigionin Arminas, Pyhän piirin ritari ja herrani Glorfindelin adjutantti. Tervetuloa, sotaruhtinas Gothmog. Toverini on sir Gwardur, joka toimii oppaana ja saattajana”. Gwardur kumarsi jäykästi ja silmäili Gothmogin tovereita. Sotaruhtinas ei kuitenkaan esitellyt heitä.

”Olkaa hyvä ja istukaa”, totesi Arminas viimein ja istui alas nurmikolle nuotion ääreen yhtä aikaa Gothmogin kanssa. Gwardur ja kaksi upseeria tekivät heille heti seuraa. Hetken kaikki istuivat äänettöminä. Sotaruhtinas näki miten linnut lentelivät puiden latvoissa vailla pelkoa. Hän ei ollut nähnyt sellaista vuosisatoihin! Aurinko paistoi, vaikka oli jo syksy. ”Tämä on merkillinen tapaaminen”, hän sanoi viimein. ”Minun pitäisi tappaa teidät. Teidän pitäisi olla jo kuolleita. Silti me istumme tässä keskustelemassa. Miksi? Miksi me tapaamme täällä”?

Arminas katsoi Gothmogiin sinisillä silmillään ja katseessa oli sanatonta voimaa. ”Vain sinä voit vastata tuohon kysymykseen, sotaruhtinas Gothmog”, haltia sanoi. ”Miksi sinä olet täällä”? Gothmog katsoi ylös siniselle taivaalle. ”Minä näen sinisen taivaan”, hän huudahti. ”Minä näen linnut puissa, ihmisten hädän Rohanissa, sotilaideni hyveet ja paheet. Yhtäkkiä minä näen ne kaikki. Minä näen myös sanomattoman pahuuden! Miksi minä en nähnyt sitä aikaisemmin? Ääni puhuu minulle öisin ja yhtäkkiä kaikki on toisin. Mitä sinä sanot siihen haltia? Mitä noituutta tämä on”?

Arminas katsoi myös taivaalle ja Gothmog näki hänen silmissään nyt myös älyä. ”Kuka voisi sanoa, minkälaisen palon voi Iluvatar sytyttää ihmisten tai haltioiden sydämissä? Sinä ajattelet, että sinut on noiduttu. Minä en siihen usko. Kuka tahansa sinulle puhuukin, hän ei ole Morgoth. Kukaan muu niin mahtava ei voisi sinua noitua. Pikemminkin luulen, että se mikä sinua on ehkä riivannut on nyt otettu pois. Ei noituudella vaan saamalla sinut itse näkemään miten asiat ovat”! Gothmog käänsi silmänsä takaisin Arminasiin. ”Minä kysyn uudelleen, miksi me olemme täällä tänään”? Sotaruhtinas risti kätensä ja katseli haltioita kysyvänä. ”Te paremmin kuin kukaan tiedätte meidän hätämme”, sanoi sir Gwardur puuttuen puheeseen. ”Meille näytettiin mahdollinen tie tuosta hädästä ulos. En tiedä, mikä ääni teille puhuu, mutta meille puhui vala Yavanna. Hän kehoitti meitä ottamaan teihin yhteyttä. Meillä ei ole mitään menetettävää! Tarvitsemme apuanne. Siksi me olemme täällä”! Arminas nyökkäsi hyväksyvästi. ”Todellakin. Ja miksi sinua Gothmog kiinnostaisi tätä apua antaa? Sen käsittelimme mielestäni jo. Jos et enää usko Morgothiin! Jos mielessäsi elää epäilys, että tienne on väärä, silloin sinun on autettava meitä. Muuten koko Keskimaata odottaa kauhistuttava kohtalo. Sinä itse tiedät sen paremmin kuin me”!

Gothmog huokaisi syvään. Arminas saattoi nähdä sisäisen taistelun miehen mielessä. Kaikki mitä hänelle oli opetettu taisteli sotaruhtinaan omaa järkeä vastaan. ”Mitä sinä tekisit, jos olisit minun sijassani, Ceredigionin Arminas”, kysyi Gothmog viimein. ”Sinun pitää ajatella kahta asiaa, sotaruhtinas. Maailmaa ja armeijaasi. Niiden hyvinvointi on nyt sinun vastuullasi”! Sotaruhtinas nyökkäsi. ”Tiedän tuon. Viha on poissa mielestäni. Miten teidänlaisenne voisivat olla vihollisiani? Te jotka puhutte suoraan ja rehellisesti. Mutta jos minä autan teitä, voi herramme Morgothin viha ja kosto olla kauhea. Hän nousee aina, eivätkä armeijat lakkaa taistelemasta, sillä hänen tahtonsa ajaa heitä eteenpäin. Miten te luulette hoitavanne tämän ongelman pois”?

”Minun ei pitäisi kertoa tätä”, vastasi Arminas. ”Ei todellakaan pitäisi. Mutta juuri nyt on partio vaarallisella retkellä hankkimassa kiveä, josta voimme takoa ainutlaatuisen miekan. Uskomme itsensä Iluvatarin lähettäneen tuon kiven. Se miekka voi surmata Morgothin. Ei vain hänen ruumistaan, vaan myös hengen. En voi taata, että onnistumme. Mutta voin taata, että me tulemme yrittämään”. ”Miksi sinä kerrot minulle tämän”, kysyi Gothmog yllättyneenä. ”Koska en usko, että voimme voittaa tätä sotaa ilman sinua. Surmaisimmeko Morgothin vain, jotta sotaruhtinas Khydul tai joku muu yhtä paha perisi maan? Ei ikinä! Se olisi silti tappio. Me tarvitsemme sinua, sotaruhtinas Gothmog, voittaaksemme tämän sodan. Ja sinä tarvitset meitä, pelastaaksesi omasi ja armeijasi sielun! Oletko sinä kanssamme, sotaruhtinas”?

Gothmog oli hetken hiljaa. Kumpikaan hänen upseereistaa ei sanonut mitään, mutta Gwardur oli nähnyt heidän ilmeensä. He eivät uskoneet enää Morgothiin. He vain pelkäsivät häntä. Kuinka paljon häntä pelkäsi sotaruhtinas Gothmog? Siitä nyt oli kyse! ”Minä olen kanssanne”, sanoi Gothmog viimein. ”En tiedä mitä noituutta tämä on, mutta se tuntuu hyvältä. Oloni on parempi kuin ikinä ennen. Meidän tulee myöhemmin kevään lähestyessä sopia yhteisestä strategiasta. Älkää kertoko sitä minulle, mutta kertokaa miten minun tulee toimia ja minä teen sen”.

Gothmog nousi seisomaan. Arminas seurasi esimerkkiä ja he kättelivät. ”Olen iloinen että tapasimme, Punainen ritari”, sanoi sotaruhtinas. ”Ääni on puhunut teistä! Kun hetki tulee, sinä johdat joukkosi voittoon. Sinä tunnistat sen hetken”! Mutta Arminas pudisti päätään. ”En minä vaan herrani Glorfindel”, hän vastasi. Gothmog hymyili uskoen ritarin olevan väärässä. ”Minun pitää palata päämajaani, ettei poissaoloni herätä epäilyksiä”, hän totesi. ”Mutta sinulla on minun sanani, Ceredigionin Arminas. Komentaja Zargon jää sopimaan kanssanne, miten otamme jatkossa yhteyttä. Hyvästi kunnes tapaamme jälleen, Punainen ritari”! Arminas kumarsi ja katseli sotaruhtinaan poistumista. Hän tunsi uuden toivon nousevan jostakin ja valtaavan sydämensä.

BRIIN SOTANEUVOSTO

Talvi kului Eriadorissa nopeasti. Armeija varustautui ja paranteli haavojaan. Pitkin talvea suurin osa edellisenä kesänä haavoittuneista palasi riveihin. Näihin parantuneisiin kuuluivat myös sir Maitren ja sir Hallas, sekä Gundabadilla haavoittunut Athir. Kun vuosi vaihtui ja alettiin odottaa kevättä, tuli tieto, että Eriadorin armeijan sotaneuvosto kokoontuisi vihdoin helmikuun alussa. Tarkoituksena oli sopia seuraavan kesän strategiasta!

Tuona aamuna, kun sotaneuvoston oli määrä kokoontua, Welden ja Nessane kävelivät armeijan leiristä Briin kylään. Heillä oli käsi kädessä ja portilla Welden suuteli Nessanea. Heidän suhteensa oli nopeasti lähentynyt. Ruhtinas Glorfindel suhtautui asiaan hyvin ja oli ehdottanut avioliittoa, mutta kumpikin oli kieltäytynyt. Haltiat eivät mene naimisiin sota-aikana, oli Nessane vastannut. Welden oli samaa mieltä. Tämä ei estänyt heitä viettämästä jatkuvasti aikaa keskenään. Welden oli entistä päättäväisempi Nessanen astuttua mukaan kuvioihin. Hänellä oli nyt yksi henkilökohtainen syy lisää saada sota loppumaan voitollisena. ”Nessa, kävisitkö katsomassa hevostani sillä aikaa kun neuvosto kokoontuu”, kysyi Welden. Hän oli usein kiireinen, eikä ehtinyt huolehtia Tukista. ”Tottakai”, neito vastasi lämpimästi. ”Ole sinä kovana neuvostossa äläkä anna heidän tehdä typeriä päätöksiä”. Welden nauroi. ”Luulen, että he eivät kysy minulta ovatko päätökset hyviä vai huonoja”! ”Eivätkö, vaikka suuri osa kaikesta on sinun ”juonittelujesi” ansiota, niin kuin itse sanot”? Kumpikin nauroi iloisesti. ”Suo anteeksi, mutta nyt minun on todella mentävä”. Welden kääntyi suudeltuaan vielä kerran Nessanea ja lähti kiiruhtamaan kohti majataloa.

Neuvoston kokous alkoi puoltatuntia myöhemmin. Kaikki divisioonan komentajat olivat paikalla. Samoin majatalon suuressa väentuvassa olivat esikunnan tärkeimmät upseerit; ruhtinas Narces, Eltas, Damrod, ruhtinas Elemmakil, sir Arminas, ruhtinas Haldurion sekä joitakin muita. Myös vanhemmat Kultaisen kukan ritarit olivat paikalla Derufinin johdolla. Glorfindel istui kunniapaikalla suuren pöydän päässä. Hän näytti rauhalliselta, etenkin verrattuna komentoupseeri Armindiliin, joka istui vastapäisessä päässä pöytää. ”Show”, niin kuin Eltas neuvostoa oli kutsunut, oli Armindilin vastuulla! Kaikki istuivat yhden pitkän pöydän ääressä, joka ulottui melkein huoneen päästä päähän. Komentajat olivat pukeutuneet moniin erilaisiin asuihin. Elemmakilin sekä suuriruhtinas Haldimirin loisteliaat asepuvut erottuivat joukosta, samoin Kultaisen kukan ritarien ja aliruhtinas Damrodin yksinkertaiset kaavut. Suuret öljylamput valaisivat huonetta, samoin juhlavalta näyttävä takkatuli. Glorfindelin kultaiset hiukset loistivat ihmeellisellä tavalla takkatulen loisteessa!

”Hyvät herra, on aika aloittaa”, totesi sir Armindil paikaltaan käyden samalla vielä läpi papereitaan. Welden ei osannut kuvitella enää Armindilia ilman suurta kasaa papereita kainalossaan. Hän oli aina työntouhussa tai organisoimassa muuten vain jotakin. ”Prinssi Feäntur saapui eilen Sinivuorilta, kuten monet ovat varmasti jo kuulleetkin”. Myöntyvä nyökkäily vahvisti Armindilin arvion. ”Feäntur, ole hyvä ja näytä takomasi miekka”. Hieman ujon näköisesti Feäntur astui keskelle huonetta, niin että kaikki näkivät hänet hyvin. Hän kantoi käsiensä päällä miekkaa, joka säkenöi kuin se olisi koostunut pienistä timanteista. Miekkaa ympäröi sininen hehku. Useat komentajat haukkoivat henkeään. ”Tuossa miekassa asuu totisesti suuri voima”, totesi Glorfindel kunnioittavasti. ”Prinssi Feäntur, luulen että olet saanut päätökseen yhden Keskimaan suurista sepäntöistä, jota tullaan ihmettelemään vielä monien aikojen päästä”. Feäntur näytti todella tyytyväiseltä saamistaan kehuista. Mutta tietysti hän itsekin ymmärsi takoneensa jotakin todella ihmeellistä.

Feäntur käveli Glorfindelin luo ja ojensi miekan ruhtinaalle tutkittavaksi. Tämä piteli sitä hetken kädessään ja ojensi sitten takaisin Feänturille. ”Se tulee toimimaan”, hän sanoi varmasti. ”Voin tuntea sen. Tämä on miekka joka on tullut itseltään Iluvatarilta. Pidä se hallussasi, Feäntur, kunnes minä pyydän sitä sinulta”. Armindil rykäisi hieman. ”Herra, miekka pitää nimetä”. Glorfindel katsoi Feänturiin. ”Olkoon se siis Eruth”! ”Erun raivo todellakin”, huudahti Elemmakil. ”Osuva nimi miekalle, joka tulee osumaan maaliinsa”! ”Olkoon se hyvä enne”, myötäili sindarin ruhtinas Lovandil.

”Mutta hyvät herrat”, jatkoi Armindil tutkien papereitaan. ”Meidän täytyy jatkaa. Strategiamme seuraana kesänä pitää päättää. Herrani Glorfindel, mikä on suunnitelmanne”? ”Me olemme pohtineet tätä asiaa päämajassa useina päivinä”, sanoi Glorfindel. Welden vilkaisi Eltasiin, joka näytti todella tyytymättömältä. Hän arvasi, että miettimisen olivat tehneet Glorfindel ja Narces kahdestaan. ”Viime kesänä aktiivisuus piti meidät elossa. Sama tulee olla taktiikkamme seuraavanakin keväänä. Jos jäämme paikoillemme odottamaan, tullaan meidät murskaamaan. Vihollisen ylivoima on edelleen hirmuinen”!

”Todellakin herrat”, lausui Narces nousten seisomaan. ”Vihollinen on Rohanissa ja sinne tulee meidän marssia. Ensi kesänä käydään koko sodan ratkaisutaistelu Rohanin niityillä. Tämä on tärkeää jo siksikin, että aiomme käyttää miekkaa jonka Feäntur meille on takonut. Mutta siitä puhumme myöhemmin”, hän lisäsi nähdessään Armindilin aikovan esittää vastalauseensa. ”Marssimme alas Vihertietä ja iskemme vihollisen kimppuun Angrenin takana. Tharbad täytyy sitä ennen vallata, jo ennen kuin armeija on liikkeellä jottei siihen mene aikaa. Suunnitelma jättää meille kuitenkin monia ongelmia ratkaistavaksi”. ”Aivan”, totesi Viimaruhtinas kylmällä äänellään. ”Miten pääsemme Angrenin yli ja levittäytymään Rohanin tasangolle, kun lähestymistiet ovat vihollisen hallussa”? ”Ilmeisesti sen varalle on jokin suunnitelma”, totesi kenraali Arahael, joka näki Glorfindelin ja Narceksen rauhalliset ilmeet.

”Pitää paikkansa, arvon suuriruhtinas”, vastasi nyt Glorfindel. ”Mitä sanon nyt ei saa tulla toistetuksi tämän huoneen ulkopuolella. Viimaruhtinaan mainitsemat lähestymistiet ovat sotaruhtinas Gothmogin hallussa. Me olemme tehneet hänen kanssaan sopimuksen. Sotaruhtinas Gothmog vaihtaa puolta, kun lähestymme. Hän tuo mukanaan n.20 000 veteraaniaan”. Komentajat kohahtivat hämmästyneinä. Tieto oli heille täysin uusi. ”Voimmeko me luottaa tähän Gothmogiin”, kysyi Viimaruhtinas viimein. Hänen äänessään kuului epäilys. ”Minä tapasin hänet henkilökohtaisesti”, sanoi nyt sir Arminas. ”En hetkeäkään epäile, etteikö hän ole tosissaan. Mutta suunnitelmaan liittyy silti monta muttaa. Entä jos hänen joukkonsa eivät tottele? Entä jos hän jää kiinni ennen kevättä, tai jos hänen joukkonsa siirretään muualle”? ”Niin, entä sitten”, kysyi Arahael katsoen Glorfindeliin.

”Sitten me olemme mennyttä”, totesi Glorfindel. ”Kuulkaa! Koko vastarintamme on ollut epätoivoinen yritys alusta asti. Mitä toivoa meillä koskaan oli? Vain houkan toivo, niin kuin Gandalf harmaalle aikoinaan sanottiin. Nyt tuo houkan toivo on minun toivoni. Minä olen tuonut teidät kaikista esteistä huolimatta tänne asti! Minä sanon, että ainoa toivomme on luottaa sotaruhtinas Gothmogiin. Minä luotan häneen! Ettekö te seuraisi minua loppuun asti? Ettekö te luottaisi minuun vielä kerran”? Komentajat vaikenivat Glorfindelin kiihkeän puheen edessä. ”Me olemme kaikki kanssasi loppuun asti”, vastasi Arahael viimein kaikkien puolesta.

”Ongelmat eivät kuitenkaan lopu siihen”, totesi Narces. ”Mitä sitten, kun olemme päässeet levittäytymään Länsi-Emnettiin ja Länsi-Mantuun? Miten voisimme taistella menestyksekkään kenttätaistelun niin suurta ylivoimaa vastaan. Vaikka Gothmog vaihtaa puolta, on vihollisella ainakin 140 000 miestä ja loistava komentaja. Sillä älkää hetkeksikään erehtykö! Sotaruhtinas Khydul on erinomainen komentaja”!

”Meidän pitää yrittää hankkia vahvistuksia kaikin keinoin”, sanoi viimein Arahael. ”Minä olen jo saanut värvätyksi uuden Arnorin prikaatin, jossa on 1200 entistä sotilasta ja ensimmäisenä sotakesänä riveistä kadonnutta. Tiedän että se ei ole paljoa, mutta ainakin jotakin”. ”Minhiriathista saamme 2000 loistavaa jousimiestä”, totesi sir Derufin. ”He ovat tarjoutuneet palvelukseen. Juuri jousimiehiä tarvitsemme kipeästi”. ”Meillä on myös 700 miehen pataljoona eloonjääneitä Bruinenin tappiosta”, sanoi aliruhtinas Damrod. ”Olen pitänyt heidät reservinä, enkä liittänyt mihinkään prikaatiin tai divisioonaan”. Glorfindel nyökkäsi hyväksyvästi tämän kuullessaan. ”Se on hyvä alku”, totesi ruhtinas. ”Mutta paljon lisää tarvitaan, että voisimme menestyksekkäästi kohdata vihollisen. Onko kenelläkään ideoita”?

Hetken huoneessa oli hiljaista. Sitten Eltas nousi seisomaan vetäen muiden huomion itseensä. Hän oli koko neuvonpidon ajan istunut hiljaa paikoillaan, antaen ainakin Weldenille aihetta huoleen. Eltas näytti tyytymättömältä ja se ei ollut hyvä merkki! ”Vahvistuksia todellakin tarvitsemme taistellaksemme Rohanin kentillä”, totesi Kultaisen kukan aliruhtinas. ”Ongelmaamme on helppo ratkaisu”. Tämän sanoessaan Eltas katsoi tarkkaavaisena prinssi Faramiria, joka oli myös neuvonpidossa. ”Me tuomme Anfalasin joukot avuksemme”, totesi Eltas. ”Se on looginen ratkaisu. Matka joka heidän tulee marssia on jopa lyhyempi kuin meidän. Gondorin joukot ovat hyvin koulutettuja ja aseistettuja. Sellainen apu voi olla juuri ratkaiseva voimanlisä. Mitä mieltä olette asiasta, prinssi Faramir”?

Faramir näytti mietteliäältä. ”En tiedä tulevatko he”, hän sanoi viimein. ”Anfalasin suuriruhtinas ei hylännyt maakuntaansa vihollisen haltuun toissakesänä, vaan jäi sitä puolustamaan ylivoimaa vastaan. Hylkäisikö hän sen nyt? En osaa sanoa! Teidän diplomaattinne Anfalasin hovissa on syytä olla todella hyvä”. Voi ei, ajatteli Welden! Hänen ja Eltasin katseet kohtasivat. Kummallakin oli sama ajatus mielessään. Erendur! Heidän diplomaattinsa Anfalasissa oli Erendur! ”Hän on äärimmäisen..tuota..kokenut”, sai Eltas viimein vastattua Faramirille. ”Syytä olisikin”, vastasi Faramir. ”Saamieni tietojen mukaan diplomaattinen tilanne Anfalasissa ei ole ainakaan parantunut”. Eltas nyökkäsi. Se piti paikkansa!

”Mutta hyvä uutinen on se, että jos saatte Anfalasissa olevat joukot liikkumaan, heistä todella olisi suuri apu. Joukkojen moraali ja koulutus on erinomainen. Etenkin Anfalasin kaarti ja Rajaprikaati ovat eliittiyksiköitä, jotka eivät jää toiseksi millekään muulle prikaatille”. Glorfindel nyökkäsi. ”Kuinka monta sotilasta voisi Anfalasin suuriruhtinas marssittaa avuksemme”, ruhtinas kysyi katsoen Eltasiin ja Faramiriin. ”Arvioin hänen joukkojensa määräksi 20 000”, vastasi Eltas. ”Mutta hän jättäisi varmasti merkittävän osan maakuntansa turvaksi”! ”Pitää paikkansa”, sanoi prinssi Faramir. ”Ehkä 10 000 sotilasta voisi saapua avuksemme. Ei niin suuri joukko kuin toivoisimme, mutta vahva silti”. ”Otamme vastaan kaiken avun mitä saamme”, huomautti Narces painokkaasti. ”Viestinviejä pitää lähettää Anfalasiin niin nopeasti kuin mahdollista”, sanoi Glorfindel. ”Aikaa ei ole hukattavana. Merimatka on pitkä ja kevät lähestyy. Eltas, onko sinulla tämä asia hoidossasi”? ”Minä hoidan sen”, vastasi Eltas. ”Sir Maenhir purjehtii niin pian kuin mahdollista kohti Anfalasia”. Welden soi itselleen vaimean hymyn. Maenhir oli paras diplomaatti koko ritarikunnassa.

”Minulla on myös toteuttamisen arvoinen ajatus, herra”, sanoi silloin ääni pöydän takaa. Dinladen ruhtinas Haldurion oli pysytellyt äänettömänä seinään nojaten pöydän sivulla. Nyt hän viimein liittyi mukaan keskusteluun. Haldurionin kaapu oli sinisenharmaa. Hän näytti viisaalta ja hillityltä . Vain Haldurion oli jäljellä Kultaisen kukan päämiehistä”, ajatteli Welden. Sitä ei olisi moni uskonut. Sillä jos kohta Haldurion oli viisas ja harkitseva ruhtinas joka näki paljon kauemmaksi kuin muut päämiehet olivat nähneet, oli hän myös heistä ruumiillisesti heikoin ja taistelussa epävarmin. Mutta yksi kerrallaan muut olivat pudonneet joukosta pois. Sir Gundar, joka aina oli niin varma ja voimakas, oli saanut surmansa Punasarven solassa puolustaessaan viimeiseen asti valtiatar Celebriania! Kiivaan ja kunnianhimoisen Sir Suillionin olivat örkit iskeneet kuoliaaksi Rhudaurissa hänen pelastaessaan paikallista kylää! Taitava ja päättäväinen sir Delemir oli eronnut ritarikunnasta rakkaudesta Glorfindelin tyttäreen! Viimein Mithlondissa olivat kohdanneet loppunsa viisas ja ovela Harmaametsän ruhtinas Gunwe puolustaessaan kaupungin porttia, ja mahtava Tälwe tumma pelastaessaan Weldenin hengen. Vain Haldurion oli jäljellä!

”Ruhtinas Haldurion”, totesi Glorfindel ystävällisesti. ”Kuinka iloinen olenkaan, että olet taas kanssamme. Kerro mitä on mielessäsi”! Haldurion käveli lähemmäksi pöytää. ”Tiesin, aivan niin kuin aliruhtinas Eltaskin, että tarvitsemme lisää joukkoja ja olen hänen laillaan viimeiset päivät miettinyt asiaa tarkasti. Ajatus Gondorin joukkojen tuomisesta on hieno ja se tulee tietysti toteuttaa. Mutta on toinenkin mahdollisuus mitä kannattaa miettiä! Minä olen tänään miettinyt prinssi Cefinweä. Hän on nyt poissa ja levätköön rauhassa Mandosissa. Mutta eikö hänen ajatuksissaan ollut jotakin hyvääkin? Armeijan jako kahteen osastoon toimi hyvin täällä Briissä, mikäli olen kuullut oikein kuvauksen taistelusta. Miksi emme tekisi samaa uudelleen”?

”Ruhtinas Haldurion, haluat että lähettäisimme osaston marssimaan Anduinin laaksoon. Sieltä he hyökkäisivät Rohaniin pohjoisesta”? ”Juuri niin”, vastasi Haldurion. ”Se olisi ratkaisu toiveisiimme saada lisää joukkoja kentälle”! ”Miten niin”, kysyi Narces mietteliään näköisenä. ”Herrat”, vastasi Haldurion nähdessään muidenkin kysyvät ilmeet, ”te olette unohtaneet prinssi Cefinwen perusajatuksen. Rohanin marsalkka Grimdel ratsuväkineen on Anduinin laaksossa. Hänellä on ainakin 4000 ratsumiestä, mutta luulen että oikea luku on lähempänä 6000”. ”Olette oikeassa, ruhtinas”, huudahti prinssi Oswine. ”Marsalkka Grimdel ei ikinä jättäisi väliin mahdollisuutta hyökätä Rohanin miehittäjien kimppuun. Hän on urhoollinen komentaja, joka ei lepää ennen kuin maamme on taas vapaa”. ”Lisäksi uskon, että voisimme saada apua Thranduililta ja Lorienista. Emme luultavasti paljoa, mutta ehkä parituhatta haltiasoturia. Ehdotan siis, että lähetämme osaston marssimaan Anduinin laakson kautta Rohaniin”!

Haldurion vetäytyi takaisin seinän viereen. Hän oli sanonut sanottavansa ja jätti kentän taas muille. Sillä Haldurion ei viihtynyt huomion keskipisteenä! Glorfindel katsoi Narcekseen ja Eltasiin. ”Mitä mieltä olette, herrat”, hän kysyi. ”Ehdotus on hyvä”, vastasi Narces. ”Mutta emme voi lähettää kovin suurta osastoa pois pääarmeijan luota. En näe miten voisimme lähettää edes kahta jalkaväkidivisioonaa vaarantamatta koko armeijaa”. ”Osaston pitäisi olla kevyt ja nopea”, totesi aliruhtinas Damrod. ”Heidän matkansa on pitkä, joten tähän täytyy kiinnittää huomiota”. ”Olen samaa mieltä Narceksen ja Damrodin kanssa”, sanoi viimein Eltas. ”Emme voi lähettää paljoa jalkaväkeä ja osaston on oltava nopea marssimaan. Ehdotan siis yhtä kevyttä jalkaväkidivisioonaa ja koko prinssi Oswinen ratsuväkeä. Hänen mukanaolonsa varmistaisi marsalkka Grimdelin liittymisen operaatioon”. ”Minä lähden mielelläni Anduinin laaksoon”, vastasi tähän prinssi Oswine. Glorfindel nyökkäsi. ”Taidan jo tietää mitä aliruhtinas Eltasilla on mielessään. Näen suuren ratsuväen iskun vihollisen sivustaan”! ”Oikein tehtynä ja hyvässä maastossa se voi ratkaista taistelun”, vastasi Eltas hymyillen.

”Mutta eikö yksi ainoa jalkaväen kevyt divisioona ole liian eristyksissä”, mietti kenraali Arahael. ”Jos vihollinen pääsee keskittämään voimaa sitä vastaan, divisioona tuhoutuu”! ”Se riski meidän on otettava”, vastasi Narces, joka oli nopeasti Eltasin kanssa asettunut Haldurionin suunnitelman taakse. ”Toivottavasti salohaltiat antavat divisioonalle tukea, mutta silti he tulevat olemaan heikkoja”. ”Voimme tietysti vahvistaa divisioonaa hiukan”, totesi ruhtinas Glorfindel. ”Eltas, ketä voimme antaa heidän mukaansa”? ”Pelkään, että emme kovinkaan vahvoja joukkoja”, vastasi Eltas. ”Siirrän divisioona Dilwestä Gunwen pataljoonan mukaan tähän erilliseen armeijaan. Lisäksi meillä on ne 700 prinssi Cefinwen joukkojen eloonjäänyttä, jotka Damrod mainitsi. He eivät ole moraalinsa menettäneitä, vaan palavat halusta päästä kostamaan toveriensa kuolema. Liitetään heidät mukaan. Tämä merkitsisi noin 5000 jalkamiestä ilman salohaltioita. Sen täytyy ikäväkyllä riittää”!

Hetken huoneessa vallitsi hiljaisuus. ”Mikä divisioona menee”, kysyi viimein Arahael lausuen julki kaikkien ajatukset. Katseet kääntyivät kevyiden divisioonien komentajiin. Prinssi Mandrandir pudisti päätään ja näytti torjuvalta. Prinsssi Eldir näytti äkkiä epävarmalta ja pelokkaalta. Welden tajusi, että kuolema jossakin erillisretkellä ilman kunniaa ja mainetta ei kuulunut prinssin suunnitelmiin. Eldirin serkku Ellas katsoi tätä silmiin ja Welden tiesi Ellasin näkevän saman minkä ritarikin näki. Hän näki serkkunsa silmissä pelon. ”Minä menen”, sanoi Ellas voimakkaalla äänellä. ”Minä vannoin tekeväni kaikkeni pelastaakseni Keskimaan Morgothin käsistä. Nyt on aika lunastaa tuo lupaus. Minä menen, mutta kuka johtaa meitä”?

”Minusta tuntuu”, sanoi voimakas ääni, joka oli ollut hiljaa koko neuvonpidon ajan, ”että tämä tehtävä kuuluu minulle”. Se oli ruhtinas Elemmakil. Hänen tummat silmänsä olivat hivenen surulliset, sillä hän tiesi tehtävän vaarat. Kukaan ei noussut kiistämään Elemmakilin oikeutta ottaa komentoa. Glorfindel nyökkäsi myöntyvästi. ”Mitä tapahtuu”, huudahti Elemmakilin paras ystävä Aranwion, ”jos vihollinen yllättääkin Rohanin tasangoilla Elemmakilin eihän toisinpäin”? Aranwion oli parantunut hyvin taistelussa saamistaan haavoista. Nyt hän katseli ystäväänsä huolestuneena. ”Silloin sinä kohtaat hänet Mandosin saleissa hieman myöhemmin”, vastasi Glorfindel myötätuntoisella äänellä.

Hetken kaikki olivat hiljaa. Sitten sindarin ruhtinas Lovandil naurahti. ”Eikö tämä ole melkoinen uhkapeli”, hän sanoi ihmetellen. ”Jos vihollisen paras komentaja pettää herransa, jos saamme sanan ajoissa Anfalasiin ja jos Erendur onnistuu saamaan Anfalasin suuriruhtinaan puolellemme, jos Anfalasin joukkojen marssi sujuu, jos Elemmakil saa marsalkka Grimdelin puolellemme ja jos hän onnistuu yllättämään vihollisen, jos taistelu sen jälkeen sujuu hyvin, niin sitten meillä on mahdollisuus voittoon. Emmekö me vaadi nyt melkoista onnea puolellemme”?

”Emmekö me ole olleet alusta asti melko toivottomassa asemassa, ruhtinas Lovandil? Uhkapeli tämä todellakin on. Mutta onni on ollut puolellamme tähän asti. Onni ja taito! Emme voi muuta kuin kulkea loppuun asti tämän tiemme”! ”Emme voi muutakaan”, kiiruhti Narces sanomaan. ”Jos jäämme odottelemaan Eriadoriin, vihollisen isku tulee ajallaan ja se tulee olemaan hirmuinen. Meidän on oltava aktiivisia. Meidän on ryhdyttävä tähän uhkapeliin”! ”Ja pahimmasta uhkapelistä ette ole vielä edes kuulleet”, sanoi silloin Glorfindel.

”Meillä on vielä yksi asia käsittelemättä”, totesi sir Armindil. ”Tiedän, että te kaikki olette tietoisia asiasta, joten syitä ei tarvitse selitellä. Me lähetämme vahvan partion Minas Tirithiin. Heidän tehtävänsä, ja tätä en sano kevyesti, on surmata Morgoth Bauglir”. Heti nousi vastustavia ääniä komentajien joukosta. ”Suunnitelma on vaarallinen”, totesi lopulta Mandrandir ylitse muiden äänten saaden kaikki hiljenemään. ”Jos emme edes mainitse, miten ennenkuulumaton on ajatus surmata vala, niin en usko tähän suunnitelmaan kuitenkaan. Lähetätte vain partion surman suuhun! Miten kukaan voisi päästä Morgothin kaikkein pyhimpään”?

”Tämä suunnitelma täyttää minut huolella”, vastasi Eltas ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään. ”Mutta emme valitettavasti näe muuta vaihtoehtoa kuin yrittää sitä. Uskon, että partiolla on mahdollisuus. Sotaruhtinas Gothmog pukee heidät omien joukkojensa univormuihin ja antaa mukaan upseerin, joka vie partion Minas Tirithin liepeille. Itse kaupunkiin ei pääse edes sotaruhtinaan antamilla passeilla. Uskomme kuitenkin, että voimme saada partion sisään kaupunkiin samaa kautta, mitä kaartinupseeri Ornendil pääsi sieltä pakoon. Hän lähtee mukaan oppaaksi. Jos osasto pääsee muurin yli, pääsevät he kuninkaiden haudoilta suhteellisen helposti linnan luo ja jos mukana on melkoisesti tuuria voivat he päästä vielä Morgothin kimppuunkin”! ”Tämä suunnitelma laskee aivan liikaa onnen varaan”, totesi ruhtinas Lovandil tyytymättömänä. ”Minäkään en tästä ole kovinkaan innoissani”, vastasi Eltas. ”Mutta ette ole vielä edes kuulleet osaa, jota eniten vastustan”!

Sen kuullessaan Glorfindel nousi seisomaan. Hän seisoi komentajiensa edessä valkeassa puvussaan näyttäen päättäväiseltä ja rohkealta. Mutta ennenkaikkea hän näytti voimakkaalta. Muut huoneessaolijat saattoivat tuntea hänen voimansa läsnäolon. ”Suunnitelma on vaarallinen”, hän myönsi. ”Lukemattomia asioita voi mennä vikaan. Mutta kaksi asiaa on varmaa. Meidän täytyy yrittää sitä, sillä muuten tämä ei ikinä lopu. Meillä ei ole vaihtoehtoja. Toisekseen, jotta suunnitelmalla olisi mitään mahdollisuuksia onnistua on sen tapahduttava, mitä Eltas niin voimakkaasti on vastustanut. Suokaa anteeksi jos kuulosta ylpeältä, mutta uskokaa että sitä en ole. Tunnen Morgothin voiman Keskimaan yllä. Vaikka meillä on miekka, joka voi hänet surmata, vain yhdellä meistä on mahdollisuus siihen. Tässä taistelussa ei tule ratkaisemaan miekkailutaito, ei fyysinen voima eikä nopeus tai koko. Ei, nyt katsotaan kenen Feä riittää taisteluun Morgothia vastaan. Kenen henkinen kapasiteetti on riittävä”! Glorfindel piti dramaattisen tauon kaikkien pidättäessä henkeään. Suurin osa tajusi jo, mitä ruhtinas aikoi sanoa.

”Minun on taisteltava Morgothin kanssa”, sanoi Glorfindel viimein. ”Nyt ymmärrän viimein kaiken, kuin silmäni olisivat vihdoin auenneet. Minun, eikä kenenkään muun, on mentävä Minas Tirithiin ja surmattava hänet. Se tehtävä on langennut minulle yhtä selvästi kuin Narceksen tehtävä on suunnitella sotaliikkeitä ja Eltasin johtaa taistelua”. Tämän kuullessaan Narces ja Eltas vilkaisivat toisiinsa. Kumpikaan ei sanonut mitään, mutta Welden saattoi tuntea jännityksen heidän välillään. ”Aina olen istunut turvallisesti selustassa lähettäen muita vaaraan ja kuolemaan”, jatkoi Glorfindel. ”Herra, se on velvollisuutenne ylikomentajana”, huudahti Damrod. ”Ehkä, mutta enää niin ei voi olla”, vastasi Glorfindel. ”Nyt minun täytyy mennä ensimmäisenä. Tämä on minun taisteluni eikä kenenkään muun. Tämä asia ei ole avoin keskustelulle. Minä komennan täällä ja minä menen”!

Kaikki olivat jälleen hiljaa. ”Kuka ottaa armeijan komennon, kun olette pois”, kysyi viimein aliruhtinas Damrod hivenen alistuneella äänellä. Welden tiesi hänen yrittäneen loppuun asti saada Glorfindel lähettämään joku toinen. ”Ruhtinas Aranwion ottaa komennon”, sanoi Glorfindel heti. ”Luotan häneen, eikä hän tule pettämään teitä. Juuri kukaan teistä ei muista Vihan Sodan aikoja, mutta silloin Aranwion johti Lähteen Huoneen joukkoja melkoisella menestyksellä. Mielestäni tehtävä kuuluu hänelle”. ”Voi että nyt tarvitsisimme ruhtinas Guilinia”, sanoi Aranwion hiljaa. ”Mutta hän on poissa. Minä hyväksyn armeijan varakomentajan tehtävän. Mutta tulen tarvitsemaan teidän kaikkien apua ja tukea”. Komentajat nyökkäilivät. Jos Glorfindel luotti Aranwioniin, olivat hekin valmiita luottamaan.

”Puhuitte vahvasta partiosta”, mietti kenraali Arahael. ”Keitä lähtee ruhtinas Glorfindelin mukaan”? ”Partio on sir Derufinin”, ilmoitti Eltas lyhyesti. Kaikkien katseet kääntyivät nyt Derufiniin. ”Partiolla täytyy olla taisteluvoimaa”, totesi Derufin. ”Ja se voi olla suuri, koska kuljemme vihollisen alueen läpi avoimesti valepuvuissa emmekä salaa. Olen pyytänyt prinssi Ingoldoa sekä prinssi Calafinweä ja ruhtinas Wedemiriä kutakin valitsemaan 10 parasta miestään kaartin pataljoonistaan retkeä varten. Samoin Sindarin kaartin 10 parasta miestä lähtee mukaan. Samoojaprikaati valitsee myös tiedustelukomppaniastaan 10 parasta miestä. Ruhtinas Galdorin talonväen komppania antaa mukaan 4 ritaria, prinssi Dahasin komppania myös 4 ja ruhtinas Glorfindelin oma taloväenkomppania 10. Heitä johtaa sir Halbar. Ruhtinas Glorfindelin aseenkantaja Duall ja kuriiri Talgar lähtevät tietysti myös mukaan”.

Derufin piti lyhyen tauon vetäen henkeä. ”Te ihmettelitte, miten partio voisi selvitä tehtävästään. Näiden miesten taisteluvoima on melkoinen. Mutta minä lisään sitä omilla ritareillani. He vievät partion perille, tuli mikä tuli”. Äkkiä Derufinin ääni oli täynnä ylpeyttä omista miehistään. Hän oli kouluttanut heidät itse ja nyt oli koittanut näiden ritarien hetki. ”Minä otan mukaan nimiä, jotka lähes takaavat menestyksen. Älkää hetkeäkään epäilkö sitä, herrat. Sir Gileas vie meidät Minas Tirithin muurin yli, jos se ylipäänsä on mahdollista. Minun ei tarvitse kertoa teille erikseen muiden ritarien taidoista ja voimasta. Sir Delfin ja sir Gilfin lähtevät mukaan. Partion varakomentajana toimii sir Welden, jonka pari sir Maitren lähtee myös mukaan”. ”Ja sir Athir”, keskeytti Athir. Mutta Derufin pudisti päätään. ”Ei, et sinä! Vanhemmista ritareista myös sir Candon lähtee mukaan. Lisäksi partioon kuuluvat sir Afantur, sir Gwardur, sir Ileder sekä sir Sandir. Myös sir Gileasin ystävä, Segganin Sigeferth lähtee mukaan. Siinä on partiomme, herrat”.

Komentajat nyökkäilivät tyytyväisinä. Jos Glorfindelia ei kerran saanut suostuteltua jäämään pois, oli partio paras mahdollinen. Se voisi suojella häntä suurtakin vihollisjoukkoa vastaan ja reagoida nopeasti odottamattomiin tilanteisiin. Jos vaadittiin mahdottomalta tuntuvaa suoritusta, tämä partio jos mikään voisi siihen kyetä. Se oli hyvä, sillä juuri siltä tehtävä etukäteen ajatellen tuntui. Mahdottomalta! Kun Eriadorin armeijan komentajat poistuivat majatalon väentuvasta, tuntui tulevaisuus heidän mielissään uhkaavalta. Seuraavana kesänä kaikki olisi jälleen vaakalaudalla. Miten pitkään he voisivat uhmata kohtaloa? Kukaan ei tiennyt vastausta siihen!

Seuraavana päivänä Welden ja Eltas seisoivat Briin portilla katsellen länteen kiitävää ratsumiestä, joka pieneni hetki hetkeltä ja katosi lopulta taivaanrannan taa. Sir Maenhirin mukana kohti Mithlondia kiisi koko Eriadorin armeijan toivo. ”Tajuatko”, totesi Eltas hymyillen, ”että emme ainoastaan ole pistäneet toivoamme sotaruhtinas Gothmogiin ja melkoiseen määrään tuuria, jota toivomme meillä olevan, vaan me myös juuri pistimme toivomme Erendurin varaan”. ”Herra, en voi vieläkään uskoa, että teimme sen”, nauroi Welden. ”Mutta tiedätkö, minulla on omituinen tunne että hän saattaa pärjätä. Kun hän lähti Anfalasiin, hän oli jotekin erilainen”. ”Tunsin sen saman”, tuumi Eltas. ”Hän oli kuin uudesti syntynyt. Täynnä intoa ja voimaa. Ehkä hän pärjää”. Welden nyökkäsi. ”Maenhir on hyvä ritari. Hänestä on Erendurille suurta apua. Ehkä kaikki kuitenkin sujuu”. Eltas kohautti olkapäitään. Silti se kaikki oli hänen mielestään äärimmäisen ironista. Heidän täytyi nyt luottaa ruhtinaaseen, johon he ehkä luottivat kaikista vähiten. Eltas huokasi ja lähti Weldenin seuraamana kävelemään kohti Pomppivan Ponin majataloa. Lämmin tuuli puhalsi etelästä tuoden mukanaan vesipisaroita, jotka putoilivat kahden haltian päälle. Pian se sulattaisi lumen ja tiet etelään olisivat jälleen marssikunnossa. Pian olisi aika Eriadorin armeijan purkaa leirinsä Briin luona ja lähteä liikkeelle. Pian olisi aika päättää lopullisesti Keskimaan kohtalosta!