KAKSINTAISTELU

Welden ei saanut silmiään irti aukion keskellä miekkailevasta kaksikosta. Sama päti kaikkiin muihinkin. Kaikkien 200 Kultaisen Kukan ritarikunnan noviisin silmät olivat naulittuna noihin kahteen, kun he kiertelivät toisiaan, vaihtaen samalla iskuja. Monet ritarit istuivat nurmella pienissä ryhmissä ja puhuivat innoissaan edessään käytävästä kaksintaistelusta. Oli kuin käynnissä olisi ollut oikea taistelu. Niin kiihtyneitä he olivat. Mutta taistelijoiden käsissä oli vain puumiekat, joilla vastustajaa ei voinut surmata. He olivat kaikki kokoontuneet tuona päivänä Vihersataman ulkopuolelle, kauniille kentälle. Tuolla kentällä noviisit olivat harjoitelleet lukemattomina päivinä. Nyt heidän peruskoulutuksensa oli ohi. Tuon merkittävän virstanpylvään kunniaksi oli järjestetty suuret juhlat. Niiden kohokohta oli tietysti noviisien miekkailumestaruus. Sen jälkeen olisi vielä paljon muuta ohjelmaa, mutta tämä oli kohokohta. Kuka olisi paras miekkailija? Noviisit olivat lyöneet innokkaasti vetoa suosikkiensa puolesta. Monien suosikki oli jo pudonnut pelistä pois. Ylpeä ja taitava Lawhir istui nurmella toveriensa keskellä pidellen kipeätä kylkeään. Sir Digainen luja isku miekan lappeella oli pudottanut Lawhirin pelistä pois edellisellä kierroksella. Mutta Lawhir näytti ottavan asian hyvin. Ei ollut häpeä hävitä Digainen tasoiselle ritarille.

Vain neljä miekkailijaa oli jäljellä. Kaksi heistä kierteli nyt toisiaan etsien keinoa läpäistä toisen puolustus. Sir Digaine oli heistä lyhyempi ja fyysisesti heikompi. Sir Agamor oli pitkä ja voimakas. Hän näytti painostavan, mutta Digainen puolustus piti. Welden istui yksinään syrjemmällä muista. Hän oli aikonut istua rauhassa keskittyen omaan osuuteensa tuona päivänä. Jousiammunta seuraisi miekkailua. Mutta kaksintaistelut olivat vieneet hänen ajatuksensa mukanaan. Agamor taistelu raivoisasti yrittäen käyttää voimaansa hyväkseen. Sen avulla hän oli pudottanut pelistä sir Einionin. Muutama lähellä istuva noviisi huusi kannustusta Agamorille, joka näytti olevan voitolla. Mutta Welden näki että se oli harhaa. Agamor häviäisi. Voima ei voinut korvata taitoa. Digaine piti liikkeellään kokoajan Agamorin siellä missä halusi. Taistelu sujui juuri Ceredigionin Digainen suunnittelemalla tavalla. Agamorin ilme oli raivoisa, Digainen taas rauhallisen keskittynyt. Se oli asia jonka Welden oli oppinut Liiton aikana. Joka pysyi rauhallisena yleensä voitti taistelun.

Niin oli nytkin. Agamorin raivo petti hänet. Hurja isku pysähtyi Digainen torjuntaan. Miekat kalahtivat yhteen. Kuului liukuva ääni, kun Digaine käänsi vastustajansa iskun sivuun. Samalla hän otti askeleen taaksepäin ja äkkiä Digainen miekka osoitti suoraan Agamorin vatsaan. Hän kopautti vastustajaansa hieman miekan kärjellä, mutta Agamor oli jo levittänyt kätensä. Digaine otti pari askelta taaksepäin ja kohotti miekkansa Lindonin ritarien tervehdykseen. ”Voittaja on Ceredigionin sir Digaine”, huusi tuomarina toimiva sir Arminas ääni täynnä ylpeyttä. Oliko ketään joka ei tiennyt Digainen olevan hänen sisarenpoikansa? Niin usein Digaine mainitsi asiasta. Welden ei ymmärtänyt sitä, sillä Digainen omatkin saavutukset olisivat riittäneet. Tällä ei ollut mitään syytä kehuskella enollaan.

Kaikki tiesivät Digainen seisoneen Dagorladilla herransa Ereinionin suojana viimeiseen asti. Hän oli yksi niistä ritareista, jotka taistelun tauottua makasivat haavoittuneina herransa ja vihollisen välissä. Yksikään vihollinen ei päässyt Ereinionin kimppuun! Digainen väitettiin myös kavunneen ensimmäisenä Morannonin muurille, vaikka tuossa taistelussa mukana olleista osa tiesikin väitteen valheeksi. Sir Alcyonin kuoltua hän oli ottanut komentoonsa Ereinionin talonväen ritarit. Orodruinilla hän oli huutanut, ”ne jotka rakastavat kuningasta, mukaani”, rynnätessään Ereinionin avuksi. Hän oli ollut myöhässä, mutta se ei Digainen mainetta huonontanut. Viimeiseen asti hänen ajatuksensa oli ollut palvella kuningastaan ja pelastaa tämä. Mihin hän sellaisien ansioiden jälkeen tarvitsi enonsa mainetta? Sitä ei Welden ymmärtänyt.

Hymyillen valloittavasti sir Digaine siirtyi pois aukion keskeltä. Mennessään hän heilutti haltioille, joita oli saapunut Vihersatamasta ja ympäröivistä kylistä kilpailuja seuraamaan. Digainen istuttua edelleen hymyilevänä maahan nousi kaksi haltiaa heti seisomaan. Kaikki pidättivät hengitystään odottaen näiden kahden välistä yhteenottoa. Talwe ”tumma” oli heistä lyhyempi, mutta leveäharteisempi. Hänen tummien silmiensä katseessa oli jotakin vihamielistä ja tylyä. Näiden kahden huhuttiin olleen kilpailijoita Eriadorin Armeijan esikunnassa, mutta Welden ei tiennyt pitikö huhu paikkaansa. Talwea vastapäätä seisoi pitkä ja sopusuhtainen Delemir, jonka vakavien kasvojen ilme ei kertonut mistään tunteista. Hän näytti todella keskittyneeltä. Welden ei juurikaan tuntenut heistä kumpaakaan. Heillä ei ollut paljoa ystäviä, mutta sekä Delemiria että Talwea ihailtuun ja kunnioitettiin yleisesti. Heistä kummastakin tulisi jotakin suurta. Siitä kaikki olivat varmoja. Eikö jo pääsy neljän parhaan joukkoon miekkakilpailussa todistanut tätä, samoin kuin kuuluminen Eriadorin Armeijan esikuntaan?

Welden piti heistä kummastakin enemmän kuin kerskailevasta Digainesta tai kunniaa tavoittelevasta Agamorista. Siksi oli vaikeaa valita kumpaa kannattaa. Suuri osa noviiseista tuntui uskovan Talwen voittoon. Tämä oli sentään ollut itsensä kuningas Galadhilin esitaistelija, kun taas Delemir oli vain esikunnan upseeri vailla suurtakaan taistelukokemusta. Periaatteessa Talwen olisi pitänyt tehdä selvää Delemiristä, jonka pääsy näinkin pitkälle kilpailussa oli yllättänyt kaikki. Mutta Delemir oli oppinut valtavasti koulutuksen aikana ja hänellä oli jotakin mitä sir Arminas kutsui luonnonlahjaksi. Welden ei ollut niinkään varma lopputuloksesta.

Taistelijat tervehtivät kumartaen. Kumpikaan ei ollut Lindonin ritari! ”Taistelkaa”, komensi sir Arminas. Miekat putosivat samantien varoasentoon ja taistelijat alkoivat liikkua sivuttain. Sitten Talwe hyökkäsi ja taistelun käsikirjoitus tuli heti kaikille selväksi. Tämä olisi edellisen taistelun uusinta. Voimakas taistelija jahtaisi raivoisasti hyökäten vastustajaansa, joka vaanien odottaisi hetkeään. Delemir väisteli, torjui ja liikkui lähes tanssien Talwen hyökkäyksen alta pois. Monet seurasivat Talwen voimakasta taistelua ihaillen, mutta Weldenin huomion kiinnitti Delemirin liikkuminen. Tämä todellakin tanssahteli ympäri aukiota väsyttäen vastustajaansa. Kokoajan Delemirin miekka torjui iskuja ja välillä viuhui vastahyökkäyksiin. Monet huusivat kannustusta Talwelle, mutta Weldenin koko ihailu kohdistui Delemirin taisteluun. Hän näki toisella puolella taistelijoita sir Einionin katselevan Delemiriä samanlainen ihaileva ja ihmettelevä katse silmissään. Welden ei saanut otetta siitä, mitä hän Delemirin taistelussa niin ihaili. Ennen kuin hän ehti ajatella asiaa sen tarkemmin, oli taistelu jo ohi. Äkkiä Delemir siirtyi hyökkäykseen, kesken Talwen voimakkaan rynnistyksen. Hän pakotti Talwen puolustukseen. Tämä pyrki epätoivoisesti kauemmaksi vastustajansa salamannopeana liikkuvasta miekasta, mutta sitten miekka jo painautui Talwen kurkkua vasten. ”Luovutatteko, herra”, kysyi Delemir ollen haluton lyömään tätä niin arkaan paikkaan. Talwe katsoi hetken uhmakkaasti Delemiriin. Silmien katseessa oli jotakin katkeraa. Tappion nimenomaan Delemirille täytyi tuntua Talwesta erityisen pahalta. Tämän miekka oli hänen kurkullaan, kuin pilkaten Talwea. Lopulta, vaivautuneen hiljaisuuden jälkeen, Talwe nyökkäsi. ”Te voititte, herra”, hän vastasi yhtä kohteliaasti. Mutta kävellessään pois Talwe katsoi Delemiriin, eikä ilme ollut ystävällinen.

Vain kaksi oli jäljellä! Toinen oli Ceredigionin mahtava sir Digaine ja toinen Eriadorin Armeijan entinen vanhempi upseeri Delemir. He tervehtivät toisiaan. Digainen ilme oli itsevarma. Delemir taas ei paljastanut tunteitaan. Silloin ruhtinas Ecthelwion astui esiin viitaten taistelijoita odottamaan. ”Kaikki miekkailivat tänään hyvin ja voivat olla tyytyväisiä suoritukseensa. Katselkaa nyt tarkkaan tätä viimeistä kaksintaistelua, sillä tämä tulee olemaan viimeinen kerta ikinä, kun kaksi Kultaisen Kukan ritarikunnan edustajaa miekkailee toisiaan vastaan tosissaan. Muistakaa, että tämän päivän tarkoitus ei ole selvittää keskinäisiä paremmuuksia, vaan pitää hauskaa. Tämän päivän jälkeen olemme kaikki veljiä, emmekä taistele keskenämme. Emme edes harjoituksissa! Muistakaa se aina. Ja nyt, herrat, taistelkaa”!

Kaikki näkivät heti että tästä kaksintaistelusta tulisi erilainen. Kumpikaan ei huutanut ja syöksynyt toisen kimppuun. Taistelijat odottivat ja liikkuivat varovasti sivuttain. Sitten he alkoivat pikkuhiljaa vaihtaa iskuja, ottaen mittaa vastustajastaan. Äkkiä Digaine hyökkäsi painostaen rajusti, mutta vetäytyi takaisin yhtä nopeasti kuin oli iskenytkin. Delemir torjui hyökkäyksen ilman vaikeuksia. Welden hymyili. Digaine oli vain halunnut pitää Delemirin varpaillaan. Kaikki oli osa tämän suunnitelmaa. Digaine tiesi jo miten veisi taistelua eteenpäin. Delemirillä ei luultavasti ollut suunnitelmaa, mutta tällä oli jotakin muuta. Welden tajusi nyt mitä oli nähnyt jo edellisen taistelun aikana. Digaine oli huippuunsa koulutettu kone. Hän osasi kaikki liikkeet täydellisesti ja tiesi kaikki klassiset taktiikat ja temput. Hän pystyi lukemaan vastustajansa miekkailua ja muuttamaan omaa taktiikkaansa sen mukaan. Sir Arminas oli opettanut sisarenpoikansa erinomaisesti. Mutta henkeä hän ei ollut tälle kyennyt antamaan. Delemir ei osannut kaikkia liikkeitä, vaikka olikin oppinut valtavasti koulutuksessa. Mutta hänellä oli henki! Hän oli jonkin suuren kynnyksellä, lähes yltäen siihen. Toisin kuin vastustajansa, Delemir ei miettinyt mitä teki taistellessaan. Hänen ei tarvinnut ajatella. Käskyt tulivat automaattisesti. Hän reagoi ja reagoi aina oikein. Jos häneltä kysyisi taistelun jälkeen miksi hän vastasi Digainen raivoisaan hyökkäykseen omalla yhtä raivoisalla iskulla, ei hän osaisi sanoa. Hän oli vain tehnyt niin ja se oli oikea ratkaisu! Kun Digaine yritti nopeaa iskusarjaa uudelleen ja selvisi vain hädintuskin Delemirin vastauksesta, salamannopeasta pistosta, tajusi Welden että Delemir oli voitolla. Ei ehkä paljoa, mutta riittävästi että sen näki selvästi.

Äkkiä Delemir siirtyi hyökkäykseen pakottaen Digainen vetäytymään. Mutta se koitui hänen turmiokseen. Aiemmin oli sir Callondir saanut syvän haavan käteensä ja siitä oli valunut paljon verta nurmelle. Nyt Delemir loikkasi eteenpäin ja hänen jalkansa osui suoraan veriseen nurmikkoon. Delemir kaatui selälleen nurmelle. Hän oli heti tilanteen tasalla ja kierähti sivuun. Digainen miekka viuhui vain parikymmentä senttiä ohi. Delemir loikkasi polvensa varaan ja torjui Digainen seuraavan iskun. Mutta hänen tasapainonsa oli huono. Delemir horjahti taaksepäin eikä ehtinyt enää väistämään seuraavaa iskua. Se osui häntä kylkeen. Peli oli pelattu.

Digaine ojensi kätensä ja auttoi Delemirin pystyyn. Kumpikin hymyili, Digainen voitonriemuisesti ja Delemir nauraen huonolle tuurilleen. Kestäen hyvin tappionsa Delemir käveli toveriensa luokse. he istuivat vain joitakin metrejä Weldenistä ja tämä kuuli hyvin, miten sir Lawhir sanoi, ”olisit voittanut hänet. Olit parempi”! Mutta Delemir pudisti päätään. ”Ei, Lawhir. Digaine oli parempi. Minä oli kömpelö ja liukastuin nurmeen. Se oli oma vikani. Hän ei ollyt yhtä kömpelö. Minä ansaitsin hävitä”. Lawhir nyökkäsi. ”Mutta ensi kerralla käy toisin”, hän kommentoi. ”Ensi kertaa ei tule. Etkö kuullut mitä Ecthelwion sanoi”, oli Delemirin lyhyt vastaus.

Welden nousi seisomaan ja lähti hakemaan joustaan. Se oli hänen isänsä jousi, jonka Welden oli niin suurella vaivalla etsinyt Dagorladin kentältä isänsä kuoltua. Varmasti jousi toisi hänelle hyvää onnea jousiammunnassa. Mutta vaikka hänen olisi pitänyt keskittyä tulevaan kilpailuun, huomasi Welden ajattelevansa aivan muuta. ”Mestari Welden on syvissä mietteissä”, keskeytti ääni hänen ajatuksensa. ”Keskityt jo jousiammuntaa. Se on hyvä”. Welden kääntyi katsomaan, vaikka tunnistikin jo takanaan seisovan haltian äänen. ”Ah, Einion”, hän sanoi ja hymyili ritarille. Sillä tuolla hetkellä he eivät olleet eri arvoisia. Kaikki Kultaisen Kukan noviisit sinuttelivat toisiaan. He olivat tovereita! Joskus, kun koulutus olisi ohi, Einion olisi taas herra ja Welden vain rivimies. Sillä Einion mainittiin yleisesti yhtenä ritarikunnan tulevista johtajista, ehkä jopa päämiehenä. Mutta tuona päivänä Vihersatamassa he kaikki olivat samanarvoisia. Kukaan ei ollut vielä päämies tai vanhempi ritari. Nuorimmatkin kävivät läppäisemässä Delemiriä lohduttavasti selkään ja nostamassa riemuitsevan Digainen kättä ilmaan. He olivat tovereita!

”Itseasiassa ajattelin vielä miekkailua”, Welden vastasi. Hän ei ollut puhunut paljoakaan Einionin kanssa noviisiaikana. Mutta hän saattoi nähdä tämän usein seuraamassa kiinnostuneena salohaltian toimia, kun tämä harjoitteli. ”Mietin mitä pitäisi tehdä, että tulisi yhtä hyväksi miekkailijaksi kuin Delemir”. Einion katsoi huvittuneena nuorempaan haltiaan. ”Kuin Delemir? Eikö niin kuin sir Digaine? Hänhän voitti”? Welden pudisti hymyillen päätään. ”Ei, sillä mielestäni Delemir oli parempi. Hänellä oli vain huonoa tuuria, vaikka itse väittääkin muuta. En tiedä miten hän on sen oppinut, mutta Delemirin miekkailussa oli jotakin taianomaista”. Einion nyökkäsi. ”Tiedän. Hänen miekkailussaan on jotakin erityistä. Mutta sitä ei voi oppia! Sinä voit oppia saman tekniikan, Welden. Sinulla on lahjoja siihen asti. Mutta sitä henkistä tasoa, jolla suuri miekkailija on, ei voi oppia. Sinne voi päästä, mutta kukaan ei voi kertoa sinulle miten. Keskity siis jousiammuntaan tällä erää, Welden. Miekkailusi hyväksi et voi tehdä mitään juuri nyt. Mutta mikäli olen kuullut oikein, sinulla voi olla mahdollisuudet jousiammunnassa aivan kärkeen asti”. Welden kohautti olkapäitään. ”Tuskinpa vain”, hän vastasi. ”Tiedän useita parempia ampujia. Eikä Hallasin voittanutta ole syntynytkään. Yritän silti parhaani. Jos selviäisin edes ensimmäisestä vastustajastani, niin olisin tyytyväinen”!

Noviisien kiinnostus riitti hyvin myös jousiammuntakilpailuun. Kaikki kerääntyivät ampumapaikan ympärille ja hurrasivat kun Hallas ampui ensimmäisillä kolmella laukauksellaan kolme kymppiä ja lähetti vastustajansa vuoren varmasti katsomoon. Kaikki pitivät vaatimattomasta harmaahaltiasta, joka ei pitänyt turhaa meteliä itsestään. Welden selvitti myös itsensä jatkoon. Siitä eteenpäin hänen kilpailunsa oli nousujohteinen. Hän tunsi itsensä hetki hetkeltä varmemmaksi ja pudotti vastustajan toisensa jälkeen pois pelistä. Hathaldirin jousi sopi hänen käteensä täydellisesti ja nuolet iskeytyivät juuri sinne mihin Welden halusi. Kilpailu eteni innostuneen katsojajoukon kannustaessa, kunnes vain neljä jousiampujaa oli jäljellä.

He seisoivat kahtena parina. Kaikkien neljän jousimiehen katseet olivat keskittyneesti kiinnitettynä edessä oleviin kahteen maalitauluun. Kumpikin pari ampuisi omaansa ja voittajat selviytyisivät finaaliin. Miekkailun aikana yleisö oli kannustanut äänekkäästi, mutta nyt kaikki olivat hiljaa antaen neljän haltian keskittyä rauhassa. Hallas seisoi äärimmäisenä oikealla vierellään hivenen pidempi ja voimakkaampi Delfin, joka oli sodassa toiminut Eriadorin Armeijan tiedustelijana. Delfin oli loistava ampuja, mutta vaikka hänen ilmeensä oli luottavainen, ei tuo luottamus ulottunut hänen silmiinsä asti. Niissä tarkkaavainen katselija saattoi jo nähdä tappion, vaikkei ensimmäistäkään nuolta oltu vielä ammuttu. Hallasin voittanutta ei ollut. Ei tuona päivänä!

Welden seisoi äärimmäisenä vasemmalla vierellään Magellas, pitkä tuimailmeinen noldo, joka oli taistellut Lindonin divisioonan jousimiehien joukossa Viimeisen Liiton sodassa. Magellas oli ampunut siihen mennessä tekemättä pahoja virheitä. Mutta hän osui harvoin kymppiin, mikä antoi Weldenille mahdollisuuden.

Kilpailu alkoi. Welden keskittyi kaikin voimin. Hän kuuli vain etäisinä jousien helähdykset ja yleisön huokaukset, kun Hallas ja Delfin lähettivät nuolensa matkaan. Sitten Magellasin jousi lauloi ja nuoli iskeytyi yhdeksikköön. Welden kohotti oman jousensa ja tähtäsi. Hän tiesi heti ammuttuaan ettei ollut onnistunut täydellisesti. Myös Welden ampui yhdeksikön. Hän sulki hetkeksi silmänsä ja pakotti jännityksen pois. Sitten se oli poissa. Magellasin jousi helähti ja nuoli osui jälleen varmasti ysiin. Mutta Welden ampui heti perään lähes täydellisesti ja nuoli iskeytyi aivan napakymppiin. Hän johti nyt pisteellä.

Kilpailu jatkui tasaisena. Welden ampui kaksi kymppiä ja kolme ysiä, mutta niin ampui Magellaskin. Silti Weldenin itseluottamus nousi kokoajan. Magellas ampui kykyjensä rajoilla. Weldenillä taas oli varaa parantaa. Mutta nyt oli kummallakin enää yksi nuoli jäljellä ja Welden johti edelleen pisteellä. Hänen tarvitsisi ampua vain samaan kuin Magellas, niin hän selviytyisi finaaliin. Sitten Magellasin jousi helähti. Welden veti syvään henkeä nähdessään nuolen osuvan jälleen ysiin. Magellas jatkoi tasaisen varmasti, mutta se ei riittäisi.

Welden kohotti jousen poskelleen. Hänen keskittymisensä oli täydellinen. Nuoli osoitti suoraan kymppiin. Mikään ei voisi estää sitä osumasta maaliinsa. Juuri silloin hän tunsi jonkun katseen itsessään. Se oli omituista, koska sillä hetkellä sadat silmäparit katsoivat häneen. Silti hän tunsi selvästi jonkun katseen itsessään. Welden hellitti hivenen otettaan nuolesta ja käänsi katseensa, etsien tunteen aiheuttajaa. Silloin Welden näki hänet ja maailma tuntui pysähtyvän hetkeksi. Nuori neito seisoi yleisön takana ja katsoi suoraan Weldeniin. Hänen hiuksensa olivat ihmeelliset, sillä ruskeiden hiusten keskellä oli vaaleita hiuksia, jotka saivat koko tukan loistamaan. Hiukset olivat pitkät ja ne oli poninhännälle. Silti jopa hiuksia enemmän Weldenin katseen kiinnitti neidon kasvot. Ne olivat klassisella tavalla virheettömän kauniit. Neidon ilme oli iloinen, lähes kujeellinen. Silmät olivat syvän siniset ja niiden katse oli ystävällinen. Hänen kätensä oli kohotetty rinnalle ja Welden tajusi että neito jännitti hänen puolestaan. He katsoivat toisiaan vain muutaman sekunnin, mutta se tuntui ikuisuudelta. Jälkeenpäin Welden ei kyennyt muistamaan mitä neidolla oli ollut yllään. Hän muisti vain kasvot, hiukset ja lumoavan katseen.

Vastentahtoisesti Welden käänsi katseensa takaisin tauluun. Magellasin nuoli värisi yhä yhdeksikössä. Mutta Weldenin keskittyminen oli tiessään. Hän yritti nähdä jälleen kympin, mutta näki vain neidon silmät. Hän ei saanut niitä pois mielestään. Ei vaikka kuinka yritti. Kiroten mielessään Welden kohotti jousensa uudelleen ja tähtäsi. Hän odotti hetken, mutta keskittyminen ei palannut. Hän oli kadottanut sen. Magellas menisi finaaliin! Mutta se ei juurikaan harmittanut Weldeniä. Hän oli nähnyt jotakin paljon parempaa kuin kilpailun finaalin. Vain tuon pienen hetken vuoksi, jolloin hän oli nähnyt täydellisyyden, hän oli valmis luopumaan finaalipaikasta. Se oli sen arvoista. Huokaisten Welden päästi nuolen matkaan, mutta tiesi jo ettei osuisi kyllin hyvin. Ei nyt kun hänen ajatuksensa olivat jossakin aivan muualla. Nuoli iskeytyi seiskaan ja yleisö huusi Magellasin nimeä. Tämän vilkaisi myhäillen Weldeniin ja he kättelivät. Tervemenoa finaaliin, ajatteli Welden. Hallas kyllä opettaisi ylpeätä Magellasia tavoille!

Heittäen jousen selkäänsä hän kiiruhti kauemmaksi ampumapaikalta etsien neitoa katseellaan. Ei sillä että Welden olisi mennyt tälle puhumaan. Hän oli juuri hävinnyt jousiammunnassa ja muutenkaan kuvankauniit neidot eivät olleet kiinnostuneet hänen kaltaisistaan vaatimattomista ja hiljaisista sotureista. Ei, vaan neidot haaveilivat loistavista ja rohkeista ritareista ja komentajista. Kauniit neidot olivat kiinnostuneita vain menestyjistä, eivät Weldenin tapaisista miehistä. Sen hän oli oppinut jo nuorena Imladrisissa.

Silti Welden tunsi pettymyksen pistoksen kun neitoa ei enää näkynyt. ”Mitä ihmettä sinulle oikein tapahtui”, kysyi ääni Weldenin takaa. Hän käännähti katsomaan ja hymyili nähdessään Merdalin. Tämä istui yksinään, kuten yleensäkin, hieman sivummalla muista. Welden oli tiputtanut Merdalin pelistä jo kolmannella kierroksella. Tämä oli hyvä ampuja, mutta ei aivan huipputasoa. Ehkä hän jonakin päivänä olisi, mutta ei vielä. Merdal oli yleensä iloinen ja nauroi usein. Silti hän oli enimmäkseen yksin, kuten Weldenkin. Liiankin hyvin hän ymmärsi miksi. Noviisit olivat kaikki tovereita ja hyväksyivät toisensa. Mutta ystävänsä he valitsivat silti huolella. Harmaahaltiat pysyttelivät enimmäkseen omiensa parissa ja noldor omiensa kanssa. Welden ei salohaltiana sopinut joukkoon, eikä myöskään Merdal.

Periaatteessa Merdal oli noldo, mutta kun miestä katsoi ei häntä voinut kuvitella muuksi kuin viherhaltiaksi. Hän oli pukeutunut viherhaltioiden vihreään vaellusasuun ja piti hiuksiaan heidän laillaan pitkinä ja villeinä. Merdalin isä oli noldo ja äiti viherhaltia. Kumpikin oli kuollut pian tämän syntymän jälkeen ja Merdal oli kasvanut äitinsä suvan parissa Forlindonissa. Hän piti itsekin itseään viherhaltiana. Welden ei tiennyt mitä Merdal oli tehnyt sodassa, mutta tällä oli sama nuoren veteraanin olemus kuin niin monilla muillakin.

”Mitä tarkoitat”, kysyi Welden hymyillen. ”Tiedät hyvin mitä tarkoitan”, Merdal totesi. ”Sinä olit selvästi parempi. Pelasit koko ajan varmanpäälle ja kaikki oli selvää. Viimeinen nuoli kymppiin ja finaalipaikka olisi ollut sinun”. Welden kohautti olkapäitään. ”Finaaliin pääsy olisi tuskin minua paljoa hyödyttänyt. Hallas on ollut tänään aivan liian hyvä. Kun hän saa tähdätä rauhassa on hän voittamaton”. Merdal nyökkäsi. ”Se on totta, mutta et silti hävinnyt tahallasi. Mitä tapahtui? Tyydytä uteliaisuuteni, pyydän”!

Welden nauroi. ”Hyvä on, minä kerron mitä tapahtui. Olet oikeassa. Peli oli selvä. Kymppi oli tähtäimessäni ja minun täytyi vain päästää nuoli matkaan. Mutta kohtalo tahtoi toisin. Katsomossa oli kuvankaunis neito. Hän katsoi minuun, näin hänet ja se siitä. Keskittymiseni katosi täysin. Peli oli sillä selvä. Olen yllättynyt että osuin edes seiskaan siinä tilanteessa”. Merdal nauroi toverinsa epäonnelle. ”Et näytä kovinkaan pettyneeltä”, hän huomautti. ”Missä neito on nyt. Anna minunkin luoda katseeni tähän kuvankauniiseen neitoon”. Welden pudisti päätään. ”Hän on mennyt. En näe häntä enää. Tai ehkä hän ei ollutkaan todellinen”.

Merdal nauroi jälleen. ”Niin, varmasti joku lähetti näyn kuvankauniista neidosta sinulle, että menettäisit keskittymisesi ja Magellas pääsisi finaaliin. Kuulostaa aivan järkevältä”! Myös Welden nauroi, sillä yhtenä harvoista hän ymmärsi Merdalin sarkasmia. ”Ei se ole niin kaukaa haettua”, Welden jatkoi toverinsa ajatusta. ”Aivan yhtä todennäköistä, kuin että tulee maanjäristys ja nielaisee Hallasin. Ja sen Magellas tarvitsee voittaakseen”! ”Tule, mennään katsomaan tuleeko maanjäristys vai voittaako Hallas”, huudahti Merdal ja nauraen he palasivat ammuntapaikan luokse.

Maanjäristystä ei tullut. Hallasin iloisten ja Digainen mahtailevien voitonjuhlien jälkeen ruhtinas Ecthelwion komensi kaikki noviisit kuukauden mittaiselle lomalle. Peruskoulutuskausi oli ohi ja nyt alkaisi todellinen koulutus. He oppisivat jäljittämään, partioimaan, valvomaan lakia ja niin edespäin. Jotkut oppisivat parantamista, toiset johtamista ja kaikki yhteistoimintaa ihmisten kanssa. Iloisina ja tulevaisuuteen uskoen noviisit lähtivät lomaansa viettämään.

WIGAMORIN NEITO

Welden astui ulos noviisien majoitukseen käytetystä rakennuksesta. Aurinko paistoi ulkona. Oli kesä ja kaikki oli hyvin. Haltian vähäinen omaisuus oli repussa hänen selässään. Hän oli jättänyt jousensa ja keihäänsä parakeille, mutta pitkä miekka oli yhä noviisin vyöllä. Hetken Welden seurasi iloisina kohti kotejaan matkaavia noviiseja. Jokaisella tuntui olevan jokin paikka mihin mennä. Kaikki olivat innoissaan lomasta ja edessä olevasta koulutuksesta. Nyt kaikki alkaisi muuttua mielenkiintoiseksi. Ei enää suhteellisen tylsää taisteluharjoittelua miekan, keihään ja jousen kanssa. Heillä oli nyt nuo taidot. Loman jälkeen he alkaisivat oppimaan kaikkea sitä, mikä tekisi heidät erityisiksi muihin ritareihin verrattuina. Heistä tulisi Kultaisen kukan ritareita!

Welden huomasi kuitenkin Merdalin istumassa yksinään parakin vierellä sijaitsevilla pitkillä penkeillä ja käveli tämän luokse. Merdal ei ollut pakannut tavaroitaan ja luki jotakin kirjaa. Nähdessään Weldenin lähestyvän hän kohotti katseensa kirjasta ylös toveriinsa. ”Ah, Welden. Oletko nähnyt enää mysteeristä neitoasi”? Welden pudisti päätään. ”En ole nähnyt häntä ja niin on ehkä hyvä. En voi uskoa niin kauniin neidon haluavan olla missään tekemisissä kanssani”. Merdal naurahti sen kuullessaan. ”Aina niin vaatimaton. Mutta minulla on tunne että tapaat vielä neitosi, kun sitä vähiten odotat”.

Welden kohautti olkapäitään. ”Kaikki ovat lähdössä”, hän totesi. ”Mutta et sinä, Merdal”? Merdal hymyili vaisusti. ”Meillä on kummallakin sama ongelma. Oletan että et ole lähdössä kotiisi, sillä koko lomasi kuluisi Imladrisiin menoon ja sieltä palaamiseen. Minulla on sama ongelma, sillä kotini on Helevornin järven tienoilla Forlondissa. Sinne ei vie kunnon tietä. Ehtisin olemaan kotona ehkä pari päivää. Muutakaan paikkaa ei ole, joten jään sitten tänne. Ehkä tämä paikka on siedettävä, kun ketään muita ei ole paikalla. Sillä näen että sinä olet pakannut reppusi”. Welden nyökkäsi. ”Minulla on sukulainen tässä lähellä, Wigamorin kylässä. Hän on isoisäni sisar. Ainoa hengissä oleva sukulaiseni. Hän halusi minun tulevan asumaan luokseen lomien aikana. Hänellä on kuulemma suuri talo kylän laitamilla. Olen matkalla sinne. Sen täytyy olla parempi paikka kuin nämä parakit”. Welden mietti hetken, sillä hän sai idean. Welden viihtyi hyvin yksin. Hän ei tarvinnut seuraa. Mutta olisi paha asia jättää Merdal yksinään parakeille. ”Hmm, tädilläni on paljon tilaa. Sinä voisit tulla mukaan, Merdal. Mitä sanot”? Merdal nauroi taas välittömällä tavallaan. ”Sanon että odota hetki niin käyn pakkaamassa reppuni. Me lähdemme Wigamoriin, mestari Welden”!

Kymmentä minuuttia myöhemmin he jo kävelivät tietä myöten poispäin parakeilta. Welden oli loppujen lopuksi iloinen Merdalin seurasta. Tämä oli iloinen ja välitön toveri. Rinnatusten he kulkivat halki Vihersataman. Pian sataman viimeiset talot jäivät heidän taakseen. Tie seurasi Viherjokea ylös kohti Tornikukkuloita. Ihastuneina he seurasivat, miten kalaparvet nousivat Lhunen lahdelta ylös jokea lokkien laumojen seuratessa niitä. ”Eivätkö lokit saa sinua kaipaamaan merelle”, kysyi Merdal kuunnellen niiden kirkunaa heidän yläpuolellaan. ”Sinähän olet salohaltia”. Welden hymyili. ”Vain puoliksi. Noldor puoleni sanoo, että vesi on märkää ja minun tulee pysyä kaukana siitä. Eivätkä nuo lokit laula merestä. Ne vain huutavat, kalaa – kalaa”.

Merdal nauroi. ”Ehkä meidän olisi pitänyt mennä Wigamorin sijaan Mithlondiin loman ajaksi. Oltaisiin vuokrattu mukava huone jostakin ja pidetty hauskaa”. Welden kääntyi katsomaan uuteen ystäväänsä. ”Mutta mehän olemme Kultaisen kukan tulevia ritareita. Mitä me välitämme huvituksista? Meille velvollisuuden täyttäminen on ainoa huvi”, hän sanoi matkien ruhtinas Ithilborin ääntä? Merdal vilkaisi salohaltiaan ja näki pilkkeen tämän silmissä. ”Eivät he voineet tarkoittaa noviisiaikaa sen sanoessaan, eiväthän”, hän totesi ja he kumpikin purskahtivat nauramaan.

”Keitä veikkaat ritarikunnan päämiehiksi, kun koulutus on ohi”, kysyi Merdal äkkiä. ”Ah, se vanha spekuloinnin aihe”, Welden tuumi. ”Digaine on tietysti selvä tapaus. Häntä kutsutaankin jo päämieheksi”, salohaltia jatkoi. Merdal nyökkäsi. ”Todellakin. Hän vain harjoittelee kanssamme, koska pitää harjoittelusta. Digainesta tulee ruhtinas Ecthelwionin oikeakäsi. Delemir on varmasti toinen varma tapaus”.

”Niin, hän on kyvykäs ja läheinen Glorfindelille. Sellaista yhdistelmää ei voi voittaa”, myönsi Welden. ”Joidenkin mielestä Talwe ”tumma” on myös tuleva päämies”, hän lisäsi. Merdal oli samaa mieltä. ”Lisää listaan vielä Gunthar, Lawhir ja Agamor, niin eivätköhän ne ole siinä”. Welden kurtisti kulmiaan. ”Entäs Haldurion”, hän kysyi. ”Dinladen ruhtinas on äärimmäisen älykäs ja sanotaan että hänellä on kana kynittävänä ruhtinas Galendilin ja Melandurin kanssa”.

”Todellakin”, tiesi Merdal. ”Niiden kolmen kesken ei rakkautta tuhlata. Melandurin ja Galendilin takia Haldurionilla on isänsä suurista maista jäljellä enää vain Dinladen kartano. Sellaista ei anneta anteeksi. Mutta riittääkö se viha päämieheksi asti? En tiedä”.

”Entäs Einion”, kysyi Welden äkkiä. ”Kukaan ei ikinä puhu hänestä, mutta eikö hän ole koko joukon paras”? Merdal pudisti päätään. ”Tiedän että pidät hänestä, mutta Einionista ei tule ikinä päämiestä. Kuulin varmalta taholta, että joku todella tärkeä aikoo estää sen”. Welden huokasi. Merdal tiesi aina kaikki juorut. Hänen tietoihinsa saattoi luottaa. Hän jäi miettimään kenellä saattoi olla jotakin Einionia vastaan. Mutta hiljaisuutta ei kestänyt pitkään. ”Katso, Welden”, Merdal huudahti ja osoitti eteenpäin. Welden kohotti katseensa ja näki heidän edellään kaksi noviisien univormuihin pukeutunutta hahmoa. Kaksikko käveli heidän kanssaan samaan suuntaan.

Merdal nauroi. ”Curion ja Ellor”, hän huusi viittoen eteenpäin. ”Minä aivan unohdin”, viherhaltia selitti. ”He ovat myös matkalla Wigamoriin. Kummallakin on sukulaisia siellä. He ovat Helevornista kotoisin, joten meidän laillamme ei heidänkään kannata lähteä kotiin asti lomailemaan”.

Kaksikko viittoi takaisin ja jäi odottamaan heitä. Welden ei tuntenut näitä noldo noviiseja kovinkaan hyvin. Curion oli yleensä iloinen ja vilkas kuten Merdalkin. Ellor sen sijaan puhui vähemmän ja oli aina huolissaan kaikesta. Hänellä huhuttiin olevan äärimmäisen huono tuuri! Miekkailukilpailussa Ellor oli ainoa, jonka miekka oli katkennut kesken taistelun.

He kohtasivat tiellä ja tervehtivät toisiaan iloisesti. Myöhemmin Welden muisti Merdalin ja Curionin hoitaneen lähes kaiken puhumisen. He jatkoivat matkaa yhdessä. Nelikko! Aluksi Welden oli hivenen allapäin. Juuri kun hän oli alkanut ystävystyä Merdalin kanssa oli muita ilmestynyt paikalle. Mutta hänen yllätyksekseen Merdal puhui silti eniten hänen kanssaan. Matkan kuluessa he ymmärsivät toisiaan yhä paremmin ja paremmin. Kun parin tunnin kävely oli ohi olivat he hyvät ystävät ja tunsivat jo lujaa yhteenkuuluvuutta Curionin ja Ellorin kanssa.

Se oli ikimuistoinen päivä Weldenille. Hän näki Derhalin ekaa kertaa. Sitten hän ystävystyi Merdalin kanssa ja tapasi Curionin ja Ellorin. Ja illan päätteeksi hän näki ensi kertaa kauniin Wigamorin kylän. Imladris pysyi aina Weldenin kotina, mutta osa hänen sydämestään jäi iäksi Wigamoriin.

Wigamorin kylä oli kaunis lähestyi sitä sitten miltä tahansa suunnalta. Joen rantaa saavuttaessa tuli näkyviin ensimmäiseksi pieni vesiputous ja sen takana pieni lampi. Kylä oli osittain tuon lammen rannalla ja siitä vasemmalla, Wigamorin laaksossa. Kauniit vihreärinteiset kukkulat ympäröivät laaksoa kaikilla muilla suunnilla paitsi etelässä, jossa oli sininen joki. Joen rantaa reunustivat kummallakin puolella vihreät niityt.

Laakson itäpuolella kohosi muita hivenen korkeampi kukkula, jonka huipulla oli kaunis kartano. Se oli Wigamorin kartano, jossa asui Wigamorin herra Einion. ”Einion asuu täällä”, tuumi Welden. ”En tullut ajatelleeksi sitä”. Merdal katsoi uuteen ystäväänsä kiinnostuneena. ”Onko sillä jotain merkitystä”, hän kysyi. Welden tyytyi kohauttamaan olkapäitään. ”Me tunsimme toisemme sodan aikana”, hän selitti. ”Einionin kihlattu, valtiatar Ellath, on aivan ihana nainen. Hänenlaisiaan on vain yksi koko maailmassa”. ”Hei, te kaksi, lopettakaa jaarittelu ja mennään”, huudahti silloin Ellor jo kärsimättömänä. Nauraen nelikko lähti kävelemään kohti kylää. Pian he erosivat etsimään majapaikkojaan, mutta lupasivat tavata uudelleen myöhemmin illalla. Weldenistä alkoi tuntua, että lomasta voisi sittenkin tulla melkoisen hauska kokemus.

Iltaan mennessä he olivat tutustuneet Weldenin isotätiin ja asettuneet taloksi. Täti oli sydämmellinen ihminen, joka oli iloinen saadessaan seuraa. Hän otti myös Merdalin vastaan kuin vuosia kadoksissa olleen pojan.

Illan jo hämärtyessä he tapasivat kylän keskellä Curionin ja Ellorin. Kaikki neljä olivat pukeutuneet kirkkaan keltaisiin noviisin asuihinsa ja näyttivät niissä komeilta ja urheilta. Kyläläisiä kerääntyi puhumaan heidän kanssaan, kuin noviisit olisivat olleet melkoinen ihme. Ja tavallaan he olivatkin. Koko Lindon oli jähmettynyt paikoilleen sodan jälkeen. Kuningaskunnan lopetuksen jälkeen vain kaksi asiaa tapahtui. Haltioita lähti jatkuvasti meren yli ja Kultaisen Kukan ritarikunta koulutti tulevia ritareitaan. Sen vuoksi noina vuosina haltioiden mielenkiinto suuntautui suuressa määrin juuri ritarikuntaan. He katsoivat tulevaan, kun kaikki muut elivät menneisyydessä.

Noviisit kantoivat taakkansa pystypäin. Heiltä riitti ystävällinen sana kaikille tuona iltana. He poikkesivat tavernassa juomassa tuopit ja tarjosivat kierroksen kaikille. Viimeistään se varmisti nelikon hyväksynnän Wigamorin ”omiksi pojiksi”, joista kylä saisi vielä olla ylpeä.

Aurinko oli jo laskenut, kun he astuivat ulos tavernasta. Kesä oli lämmin ja tähdet tuikkivat jo taivaalla. ”Katsokaa”, huudahti Curion innoissaan. ”Tunnetteko sen? Pimeys vailla pelkoa! Paha on kukistunut. Tämän vuoksi me taistelimme Dagorladilla”. Merdal hymyili. ”Ja tämän vuoksi palvelemme nyt. Me tulemme pitämään pahan poissa, että pimeys voisi olla pelosta vapaa”. Mutta Welden katsoi innostumatta tovereihinsa. ”Meille salohaltioille pelko ei ikinä liittynyt pimeyteen”, hän sanoi. ”Se on kaikki vain mielessänne. Pimeys ei ollut vihollisen ase. Se kätki meidät hänen silmiltään ja auttoi meitä vaikeina vuosina. Niin tulee olemaan myös ritarikunnalla”.

Muut nyökkäsivät ja he lähtivät kävelemään kohti kylän laitaa, jossa asuintalot sijaitsivat. Mutta äkkiä Curion pysähtyi ja hänen suunsa aukeni hämmästyneenä. ”Mitä nyt”, kysyi Merdal ihmetellen. ”Tuon täytyy olla kaunein tyttö mitä olen ikinä nähnyt”, sai Curion viimein sanotuksi ja nyökkäsi kohti yhden talon edustaa. Merdal kääntyi katsomaan aavistellen jotakin.

Hän näki kuvankauniin neidon istumassa talon edessä olevassa keinussa. Neito kutoi jotakin keskittyneesti eikä huomannut noviiseja. Merdal näki säihkyvät silmät ja ihmeelliset säihkyvät hiukset, jotka olivat edelleen poninhännällä. ”Welden”, hän totesi. ”Taisimme löytää ihmeellisen neitosi”. ”Mitä”, huudahti Welden ja kääntyi katsomaan. Hän jähmettyi niille sijoilleen. Se oli todellakin sama neito.

”Mikähän mahtaa olla todennäköisyys sille että näin käy”, tuumi Merdal ihmetellen. ”Ei kovinkaan suuri”, myönsi Welden. Hän ei saanut katsettaan irti nuoresta naisesta. ”Tuota..aikooko jompi kumpi teistä mennä puhumaan hänelle”, kysyi Curion. ”Aikoo”, vastasi Merdal heti. ”Welden aikoo”. Seurasi hämmästynyt katse. ”Aionko minä”? Mutta silloin Merdal ja Curion jo tuuppasivat häntä hyväntahtoisesti kohti neitoa.

Welden lähestyi varovasti tuntien perhosia vatsassaan. Hän olisi paljon mieluummin vaikka kaksintaistellut miekoin sir Digainen kanssa kuin lähestynyt tätä neitoa. Mutta...voisiko hän elää tietämättä varmasti? Ei voisi! Siksi Welden antoi ystäviensä tönätä itsensä kohti neitoa.

Onneksi hän tiesi jo mitä sanoisi. ”Anteeksi, minulla taitaa olla kana kynittävänä sinun kanssasi”, totesi Welden hymyillen. Neito ei ollut huomannut häntä. ”Mitä”, tämä huudahti hämmästyneenä ja kohotti katseensa salohaltiaan. ”Voi ei” tuli niin rehellisenä ja katuvana, että paatuneinkin sydän olisi sen edessä heltynyt. Etenkin kun nainen vielä punastui hurmaavasti ja peitti hetkeksi kasvonsa käsillään. ”Minä olen todella pahoillani”, sanoi nainen viimein. ”Sietää ollakin”, nauroi Welden. ”Minä olisin voittanut sen kilpailun, jos en olisi nähnyt silmiäsi”. Neito nauroi mukana tajuten, ettei toinen ollut oikeasti vihainen. ”Ja kaiken lisäksi vielä häivyit paikalta kertomatta edes nimeäsi”, Welden lisäsi.

”Voi ei”, nainen toisti. ”Olin niin häpeissäni, kun tajusin että se oli minun syytäni. En voinut jäädä hetkeksikään”. Nainen katsoi suoraan Weldeniin noilla ihmeellisillä silmillään ja koko tämän olemus tuntui nyt hymyilevän. ”Derhal”, hän lisäsi. ”Minä olen Derhal Maeganin tytär. Olen pahoillani ettet voittanut kilpailua. Olit mielestäni selvästi paras”.

”Maeganin tytär”, tuumi Welden ääneen. ”Hän kuoli puolustaessaan kuningas Ereinionia Dagorladilla, eikö niin? Yksi kuninkaanhuoneen ritareista”? Derhal nyökkäsi ja äkkiä hänen ilmeensä oli lähes vihainen. ”Kyllä, hän oli sir Maegan. Hän palveli kuningasta koko ikänsä ja kuoli tämän vuoksi. Minä elän nyt täällä tätini luona”. Sitten neidon ilme muuttui taas iloiseksi ja innostuneeksi. ”Entä sinä? Mitä teet täällä? Luulin että noviiseilla on nyt lomaa”?

Welden nyökkäsi. ”Vietän loman isotätini luona täällä Wigamorissa. Tuolla viimeisessä talossa ennen joen rantaa. Olen eregionin Welden. Toverini ovat Merdal, Curion ja Ellor. Me olemme kaikki täällä ilonanne koko kuukauden ajan”. Derhal nauroi sen kuullessaan. ”Hyvä, olen iloinen siitä. Täällä on ollut melko tylsää. Tapaatko minut huomenna keskipäivän aikaan, Welden. Haluan näyttää sinulle kylän kauneimman paikan”. ”Minä taisin löytää sen jo”, vastasi Welden. ”Mutta totta kai. Puolilta päivin tässä samassa paikassa. Odotan sitä innolla”. ”Minä myös”, hymyili Derhal.

Welden kääntyi ja palasi ystäviensä luokse. ”No, miten kävi”, kysyi Merdal. ”Luulen että hyvin”, Welden vastasi. ”Tapaan hänet huomenna”.

Huominen tuli aivan liian nopeasti. ”Mitä sinä aiot tehdä tänään”, kysyi Welden hieman huolissaan Merdalilta. Hän ei halunnut jättää uutta ystäväänsä yksin. ”Joen yläjuoksulla on kuulemma hieno kallio jyrkänne. Menemme katsomaan sitä Curionin ja Ellorin kanssa. Kukaan ei ole kuulemma ikinä kavunnut sitä ylös. Curion ja Ellor innostuivat heti asiasta kuullessaan”. Welden vilkaisi huolestuneena ystäväänsä. ”Olkaa varovaisia”, hän sanoi. ”Jyrkänteet voivat olla vaarallisia, jos niihin ei ole tottunut. Luultavasti siihen että kukaan ei ole kavunnut sitä ylös on hyvä syy”. Merdal nyökkäsi. ”Pidän sen mielessäni. Mutta luulet että vielä pahemmat vaarat uhkaavat sinua. Naiset ovat vaarallisia. He voivat viedä sielusi”, Merdal nauroi. ”Ja luulen että tämä nainen on siinä mielessä erityisen vaarallinen”. Welden hymyili. ”Sinun olisi pitänyt varoittaa minua eilen”, hän tuumi. ”Ennen kuin sysäsit minut häntä kohti. Nyt olen antanut sanani, että tapaan hänet”.

He tapasivat Derhalin talon edessä juuri oikeaan aikaan. Neito näytti vieläkin hurmaavammalta kuin edellisenä iltana. Nyt hänen hiuksensa kimalsivat auringon loisteessa. ”Minne ystäväsi ovat menossa”, Derhal kysyi. Hän näki nämä kävelemässä kauempana kohti joen rantaa. ”He kuulivat jostakin jyrkänteestä joen yläjuoksulla ja lähtivät katsomaan millainen se on”, Welden vastasi seuraten katseellaan tovereitaan.

”Jyrkänne on hyvin vaarallinen”, totesi Derhal huolestuneesti. Mutta hänen silmänsä hohtivat intoa. ”Toivottavasti toverisi eivät päätä yrittää kiivetä sitä. Ainakaan kun minä en ole mukana”, Derhal lisäsi nauraen. ”Sinä pidät haasteista”, huomioi Welden. ”Voi kyllä. En aio olla tässä kylässä koko elämääni. Usko pois”. Welden nyökkäsi. Hän uskoi! ”Halusit näyttää minulle jonkin paikan”, hän kysyi. ”Niin, seuraa minua”, Derhal huudahti ja lähti kävelemään edellä. Welden katsoi hetken neidon kävelyä ja tiesi seuraavansa tätä mihin vain.

Derhal johdatti hänet joen rannan ihastuttavalle niitylle, jolla kaikenlaiset kukkaset kasvoivat. Aivan joen rannassa kasvoi matalaa ruohoa ja he istuutuivat suuren tammen viilentävään varjoon. Se oli Weldenin elämän paras päivä. Hän oli juuri siellä missä halusi ja täsmälleen oikean henkilön kanssa. He puhuivat kaikesta mahdollisesta. Welden huomasi kertovansa neidolle omista asioistaan avoimemmin kuin ikinä kenellekään toiselle.

”Entä maailma”, kysyi Derhal lopulta. Hänen sinisten silmiensä innokkaasta loisteesta ei tullut ikinä loppua. ”Sinä olet ollut siellä, Welden. Onko se niin ihmeellinen kuin luulen? Ovatko Gondorin linnoitukset ja tornit vertaansa vailla, kuten sanotaan”?

Welden hymyili. ”Gondorin tornit ovat todellakin korkeita ja loistavia”, hän vastasi. ”Mutta Imladrisin laakson veroista ei silti ole toista. Vaikka vaeltaisin iäti en voisi löytää parempaa paikkaa, paitsi ehkä Wigamorin kylän täällä Itä-Lindonissa”.

Derhal nauroi. ”Niin, minäkin rakastan kyläämme. Täällä on koti jonne tulen aina kaipaamaan. Mutta minä haluan tuonne ulos...maailmaan. Haluan nähdä millaista siellä on. Haluan löytää oman kohtaloni. En silti vaella iäti, kuten sanoit, Welden. Jossakin siellä minua odottaa jokin suuri. Sen aion löytää, kun oikea hetki tulee”.

Welden hymyili Derhalin haaveille. ”Ehkä tulet pettymään kun pääset sinne”, hän tuumi. ”Minä en vaihtaisi tätä kylää yhteenkään Gondorin tai Eriadorin kaupunkiin. Mitä etsisit noista paikoista, Derhal”? ”Kuvankauniita kuningattaria ja mahtavia valtiattaria”, Derhal huudahti. ”Sellaisia joiden ei tarvitse kumartaa kenellekään. Sellaisia jotka ovat oman itsensä herroja”.

”Sinä olisit kauniimpi kuin heistä yksikään”, huomautti Welden. ”Olisitko silloin tyytyväinen ja palaisit Wigamoriin”? Derhal nauroi. ”En tiedä ennen kuin olen kokeillut”, hän vastasi.

He puhuivat vielä lisää haaveistaan ja toiveistaan. Tunti toisensa jälkeen kului kummankaan edes ajattelematta poistumista. ”Entä sinä”, kysyi Derhal lopulta. ”Mitä sinä toivot enemmän kuin mitään muuta, Kultaisen kukan Welden”?

Welden kohautti olkapäitään. ”Minä toivon näkeväni rauhan Eriadorissa jatkuvan. Toivon voivani palvella hyvin ja pyyteettömästi. Olkoot omatuntoni puhdas kun joskus tulee aikani mennä Mandosiin. Toivon että muut ritarit kunnioittaisivat nimeänä ja olisivat minuun tyytyväisiä”. Derhal hymyili sen kuullessaan. ”Voi, olen kuullut tuollaista puhetta ennenkin. Isäni sir Maegan toivoi samaa”. ”Saiko hän mitä toivoi”, Welden kysyi. ”Todellakin”, kuului vastaus. ”Etkö sinäkin, Welden, kunnioita hänen nimeään ja ole häneen tyytyväinen? Mutta kerro minulle, ritari, ennen kuin eroamme, onko siinä kaikki mitä toivot juuri nyt”?

Welden hymyili. ”Kenties toivon suudelmaa”, hän tuumi hivenen ujosti, uskaltamatta katsoa suoraan Derhaliin. Mutta tämä suuteli häntä saman tien suoraan suulle. He erkanivat aivan liian pian. ”Huomenna on kylässä suuri juhla”, sanoi Derhal silmät säteillen. ”Menemme sinne yhdessä ja minä tanssin jokaisen tanssin vain sinun kanssasi, Welden”. ”Kuten haluat”, noviisi vastasi hymyillen. Se oli todellakin hänen elämänsä paras päivä.

KESÄ WIGAMORISSA

Tuon kesän Wigamorin juhlat olivat ikimuistoiset. Sir Einion esitteli siellä kylälle valtiatar Ellathin. Yhtä paljon mielenkiintoa herättivät neljä nuorta Kultaisen Kukan noviisia. He olivat kaikki ryhdikkäitä ja loistavia nuorukaisia, joiden käytös oli hillittyä mutta silti iloista. Uusi ritarikunta ei olisi voinut saada parempaa julkisuutta, etenkin kun kylän kaunein neito tanssi vain ja pelkästään yhden noviisin kanssa. He olivat pari joka jätti lähes varjoonsa jopa Einionin ja Ellathin.

Lopulta Merdal keskeytti heidät ja pyysi saada tanssia edes yhden tanssin illan kauneimman neidon kanssa. Welden suostui siihen nauraen. Katsellen heidän tanssiaan hän siirtyi juhlapaikan laidoille. Ellor ja Curion tanssittivat kumpikin kylän neitoja tanssilattialla. Heidän ilmeensä olivat täynnä iloa. Kaikki oli kuin taianomaista tuona iltana.

”Sir Welden seisoo yksinään mietteissään”, sanoi ääni hänen takaansa. ”Valtiatar”, Welden tervehti kääntyen ympäri. Ellath seisoi siinä ilme hillittynä, kuten aina. ”On hauska nähdä sinut yhdessä Einionin kanssa”, kiirehti Welden sanomaan. ”Hän on erinomainen mies. Enkä minä ole vielä sir. En vielä pitkään aikaan. Mutta sen tiedät aivan hyvin”.

Ellath hymyili vaisusti. ”Niin, häntä parempaa ei ole”, nainen myönsi, mutta hänen katseensa viipyi Weldenissä. ”Sinä näytät hyvältä, Welden. Kun erosimme Minas Tirithissä olit murheen murtama. Nyt on ilmeesi iloinen. Enkö sanonutkin silloin, ettei mikään murhe kestä ikuisesti”?

”Olit oikeassa, valtiatar”, Welden myönsi. ”Siinä niin kuin monessa muussakin asiassa. Muistan yhä murheeni, mutta sen on voittanut toinen, voimakkaampi tunne”.

”Kuuntelit neuvoani silloin”, totesi Ellath. ”Etkö siis kuuntelisi sitä nytkin? Ole varovainen, etteivät tunteesi petä sinua. Näen että rakastat tätä neitoa, Derhalia. Eikö ole niin”?

Welden nyökkäsi. ”Varmasti siinä ei voi olla mitään pahaa”, hän huudahti. ”Luulen että rakastan häntä, valtiatar. Miten voisi olla väärin rakastaa jotakuta”? Ellath pudisti päätään. ”En sanonut että väärin, hyvä Welden. Mutta kenties toisenlainen rakkaus sopisi sir Weldenille paremmin. Hitaammin kehittyvä ja turvallinen. Sellainen, jonka kohde ei häntä tulisi ikinä hylkäämään, ainakaan ystävänä. Voimakkaina räiskyvät tunteet voivat olla vaarallisia, Welden. Viha, pelko, rakkaus! Liian voimakkaat tunteet voivat palaa loppuun nopeasti, tai ajaa haltiat odottamattomiin tekoihin tai loputtomaan suruun. Sellaista en haluaisi sinulle, Welden. Toisenlaisen rakkauden soisin sinulle. Ehkä se antaisi vähemmän, mutta se ei myöskään uhkaisi sinua”.

”En tiedä ymmärränkö mitä sanot, valtiatar”, Welden vastasi varovasti. ”Mutta sen tiedän, että tällaista tunnetta ei voi padota. Kun se saa vallan ei sitä voi estää. Tiedä että lentäessään korkealla voi myöskin pudota korkealta. Mutta minä rakastan tätä neitoa enkä mahda sille mitään. Kuinka kukaan voisi olla rakastamatta häntä”?

Ellath hymyili äkkiä hämillään. ”Suo minulle anteeksi, Welden. Olen juonut liikaa viiniä enkä tiedä mitä puhun. Toivottavasti en ole loukannut sinua? Olen vain huolissani sinusta, siinä kaikki. Unohda mitä sanoin ja ole onnellinen tänä iltana. Mene, etsi neitosi ennen kuin Merdal vie hänet. Minä lähden kysymään veisikö Einion minut jo kotiin”.

Merdal ei vienyt Weldenin rakastettua. Hän löysi heidät hakemassa lisää juotavaa. ”Ah, siellähän te olette”, Welden tervehti iloisesti. Hän oli jo unohtanut mitä Ellath oli sanonut. ”Pelkäsin että olisitte karanneet yhdessä”. He nauroivat välittömästi, kuten vain hyvät ystävät voivat. ”Minä karkaan vain sinun kanssasi, Welden”, Derhal huudahti ja syleili salohaltiaa. He palasivat vielä tanssimaan, sillä juhlat eivät olleet ohi. ”Tanssitko minun kanssani tällä tavalla myös häissämme”, kysyi Derhal äkkiä. Welden katsoi noihin ihmeellisiin silmiin ja tunsi hukkuvansa niihin. ”Oletko sinä noitunut minut noilla silmilläsi”, hän kysyi. ”Jos olen”, Derhal nauroi, ”niin siitä ei koidu mitään pahaa sinulle, Welden. Ainoastaan hyvää. Sen lupaan! No, tanssitko”?

”Kyllä, minä tanssin kanssasi häissämme juuri tätä tanssia niin monta kertaa kuin vain haluat”. Orkesteri soitti juuri silloin Lindonista kertovaa laulua, jossa kuvailtiin Tornikukkuloiden valkeita rinteitä, Vihersataman kukkaniittyjä ja muita kuvankauniita paikkoja. Se pysyisi heidän laulunaa ikuisesti. ”Ja missä me tanssimme”, kysyi Derhal innoissaan. ”Salaisessa Imladrisissako, jonne vain sinä voit minut opastaa”? ”Vaiko ennemmin kauniissa Wigamorissa, niityllä lammen rannalla”, vastasi Welden. ”Tai haltioiden harmaassa Mithlondissa, kun kuninkaanpalatsissa on jälleen herra ja Kultaisen Kukan päämies Welden menee naimisiin valtiatar Derhalin kanssa Dilwen huoneen kartanossa. Näetkö sen mielessäsi, Welden”.

Welden näki ja he tanssivat sylikkäin kuvaillen mitä näkivät, kunnes orkesteri lähti kotiin ja pakotti heidät lopettamaan.

Siitä päivästä lähtien Derhal ja Welden kuuluivat yhteen. He tapasivat joka päivä ja viettivät kaiken aikansa yhdessä. Yleensä Merdal, Curion ja Ellor olivat mukana ja näistä viidestä tuli erottamattomia ystäviä. Niin tuo taianomainen kuukausi kului päivien ollessa toinen toistaan parempia. Vain yksi tapahtuma esti tuota kuukautta olemasta täydellinen. Se tapahtui kun lomaa oli jäljellä enää vain 10 päivää.

Einion seisoi tummalla muurilla ja katseli maastoa edessään. Se oli täynnä marssivia örkkejä ja vielä kammottavampia hirviöitä. Jotakin valtavaa ja mustaa häilyi örkkien armeijan takana. Hän ei tuntenut pelkoa, sillä se oli vain unta. Einion tiesi sen, koska Lucian seisoi hänen vierellään. Hän näytti yhä omalta itseltään, mutta iloinen ilme oli nyt surullinen ja täynnä huolta. Lucian viittoi mustaan olemukseen kaukaisuudessa. Se huokui pahuutta ja kuolemaa. ”Se on tulossa”, ritari sanoi. ”Se on tulossa”. Einion nyökkäsi. ”Voiko sen tulon estää”, hän kysyi katsoen kuolleeseen toveriinsa. Tämä oli yhä samassa haarniskassa, jossa hänet oli isketty kuoliaaksi. Einion näki veritahrat rautapinnalla. Lucian pudisti päätään ja viittoi kaukaisuuteen. Se tulisi, tekisivät he mitä tahansa. ”Voiko sen kukistaa”, Einion kysyi.

Lucian katsoi häneen kuolleilla silmillään. ”Sano numero”, ritari lausui. ”Neljä”, vastasi Einion. ”Neljä se on”, totesi Lucian. ”Niiden neljän edessä pimeys heikkenee ja ehkä...ehkä Einion...ehkä...”

..hän heräsi hätkähtäen, kuten aina nähdessään näkyjä. Mutta tämä ei ollut mikään tavanomainen näky. Einionin otsalla helmeili hiki. Samassa huoneen ovi aukeni ja Ellath astui sisään. ”Olit levoton, Einion. Kuulin sinut. Mikä on hätänä”?

Einion huokaisi syvään. ”Näin Lucianin. Hän näytti minulle jotakin pelottavaa”, hän selitti. ”Se ei ole ohi. Jotakin on tulossa. En tiedä koska, enkä tiedä mitä. Mutta jotakin on tulossa. Se on voimakas ja se haluaa tuhoamme. Se ei ole ohi, Ellath”. Ellath katsoi sulhaseensa nähden pitkästä aikaa tämän kasvoilla huolen. ”Eikö Lucian kertonut mitään muuta”, hän kysyi. ”Mitään mikä voisi auttaa sinua”? ”Vain luvun”, Einion vastasi. ”Neljä! En tiedä mitä se tarkoittaa. En tiedä keitä hän tarkoitti”. Ellath nyökkäsi. ”Se selviää sinulle kyllä aikanaan, rakkaani”, hän sanoi. ”Kun oikea hetki koittaa, tiedät mitä se tarkoitti. Tule, kerro minulle nyt koko unesi. Ehkä voin auttaa”!

He istuivat nurmella syöden eväitään. Curion kertoi vitsejä, kuten tavallista, ja muut nauroivat. Jyrkänne kohosi heidän yläpuolellaan. Se oli kiinnostanut noviiseja koko loman ajan ja nyt he olivat viimein saapuneet sitä katsomaan joukolla, kaikki viisi. Päivä oli täydellinen piknikille, sillä leuto merituuli puhalsi Lhunen lahdelta viilentäen muuten tulikuumaa päivää.

”Me emme todellakaan kiipeä ylös tuota jyrkännettä”, tuumi Welden katsellen ylöspäin. ”Se on aivan liian vaarallinen”. ”Ja kuka teki sinusta vuorikiipeilyn asiantuntijan”, kysyi Ellor, jota rinne kiinnosti muita enemmän. ”Isäni”, Welden vastasi. ”Minä satun olemaan tämän joukon ainoa, joka on oikeasti joskus kiivennyt vuorelle. Isäni vei minut ennen sotaa pari kertaa Sumuvuorille kiipeilemään. En tiedä läheskään niin paljon kuin hän, mutta näen että tuo jyrkänne ei ole turvallinen”. Ellor nauroi. ”Kas kas, taas uusi piirre ystävässämme Weldenissä. Mutta kerro minulle tämä, Welden. Meidän on tarkoitus olla jonakin päivänä ritareita, jotka uhmaavat kuolemaa halveksien vaaroja. Tässä meillä on vaara. Eikö meidän tulisi uhmata sitä? Eikö siinä ole arvoisemme koitos”?

”Sinä voisit kiivetä ensimmäisenä”, huudahti Derhal katsoen rakastettuunsa. ”Voisit auttaa meidät muut ylös, eikö niin”? ”Ehkä”, myönsi Welden. ”Mutta niin emme tee. Ei ole mitään järkeä uhmata vaaroja, ellei pelissä ole jotakin tärkeää. Ei oikea ritari kaipaa vaaran uhmaamista vain jännityksen takia. Ei, me emme kiipeä tuota jyrkännettä ja teidän kaikkien on parasta uskoa minua”.

”Katsokaa”, huudahti Merdal äkkiä. ”Vesiputouksen yllä on sateenkaari. Se päättyy keskelle jokea”. ”Mitä sitten”, Curion nauroi tietäen jo mitä Merdal aikoi sanoa. ”Sateenkaaren päässä on kulta-aarre. Kaikkihan sen tietävät. Lähdetään etsimään sitä”. Welden nauroi Curionin kanssa. ”On siinä minulla ritarit”, hän sai sanotuksi. ”Ellor ajattelee vain sankaritekoja ja Merdal rikkauksia. Ja jos jompikumpi teistä oikeasti kuvittelee että minä..”. ”Äh, tule nyt, Welden”, Merdal keskeytti. ”Emme voi jättää moista tilaisuutta käyttämättä”. Welden levitti kätensä avuttomasti. Minkäs teet!

”Menkää te vain, ”huudahti Derhal. ”Me jäämme vielä Ellorin kanssa katsomaan jyrkännettä. Tulemme perässä myöhemmin”.

Merdal, Welden ja Curion juoksivat kilpaa kohti vesiputousta unohtaen kaiken muun. He kuluttivat ainakin puolituntia kahlaillen matalassa joessa etsien kultaa. Lopulta he kerääntyivät vieläkin nauraen rannalle ja kuivasivat jalkojaan auringon paisteessa. Lämpimässä ilmassa toverukset sulkivat silmänsä ja nauttivat hiljaisuudesta.

”Teidän täytyy tulla heti, Welden. Ellor on satuttanut itsensä todella pahasti”, keskeytti ääni heidän unelmointinsa. Welden muisti ikuisesti tuon hetken. Siinä oli jotakin. Tuo lause ja miten Derhal sen huudahti. Se muistutti jostakin..ehkä jostakin tulevasta. Curion aisti sen myös. Hän jäi makaamaan maahan ja katsoi vain hämmästyneenä Derhaliin, kuin tämän ei olisi kuulunut sanoa sitä. Ei vielä! Vain Welden ponnahti seisomaan. ”Mitä tapahtui”, hän tiukkasi. ”Ellor..me kiipesimme rinnettä. Halusimme vain tietää kuinka korkealle pääsisimme. Hän putosi. Hänen jalkansa, Welden. Se on aivan väärässä asennossa”.

Welden seisoi paikoillaan sekunnin, ennen kuin heräsi toimintaan. ”Merdal, juokse Wigamorin kartanoon. Sano Einionille että tulee heti. Ellor on satuttanut itsensä pahasti”. Sitten Welden jo juoksi joen rantaa kohti jyrkännettä kiroten itseään mielessään. Hänen olisi pitänyt arvata, ettei Ellor malttaisi pysyä poissa rinteestä.

He ehättivät nopeasti Ellorin luokse. Tämä makasi jyrkänteen juurella tajuttomana. Welden vilkaisi toverinsa oikeaa jalkaa. Hän ei ollut mikään parantaja, mutta jalka oli selvästi poikki. ”Curion, tarvitsemme paarit. Katkaise kaksi ohutta puuta, niin kiinnitämme kaapuni niiden väliin”. ”Voi ei”, Derhal voihki. ”Pitäkää kiirettä. Tämä on kaikki minun vikaani”. Neito pelkäsi näkevänsä Weldenin silmissä vihan, mutta hänen helpotuksekseen siellä oli vain rakkautta ja myötätuntoa. ”Ei se ollut sinun vikasi, Derhal”, Welden totesi sitoen parhaan kykynsä mukaan Ellorin jalassa olevaa avohaavaa. ”Ellor halusi kiivetä. Et olisi voinut estää häntä. Kun hän saa jotakin päähänsä ei sitä voi estää”. ”Mutta...”, se oli minun ideani, Derhal sai melkein sanottua. Jokin esti häntä ja viimeiset sanat kuuluivat vain neidon pään sisällä.

Sitten Curion ehätti takaisin ja he kyhäsivät kasaan paarit, joille Ellor nostettiin. Welden ja Curion nostivat kevyesti toverinsa ilmaan ja lähtivät kantamaan häntä kohti kylää. ”Selviääkö hän”, Derhal kysyi hädissään. ”Voi, kerro minulle että hän selviää”. ”En ole parantaja”, Welden vastasi. ”En tiedä sen paremmin kuin sinäkään”.

Sitten Einion ja Merdal olivat paikalla. ”Laskekaa hänet alas”, Einion komensi ja tutki nopeasti Ellorin jalan. Välillä hän vilkaisi alta kulmain Derhaliin. ”Hyvä on, olkaa huoletta”, Einion sanoi lopulta. ”Jalka on poikki, mutta saan sen kyllä takaisin paikoilleen. Verenvuoto on jo tyrehtynyt. Kuka teistä sitoi tämän jalan? Tämä on hyvää työtä”! Welden nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään.

Pian saapuivat paikalle vaunut, joita yksi Wigamorin kartanon palvelijoista ajoi. Valtiatar Ellath istui palvelijan vierellä. Einion katsoi vaiti, miten Welden, Curion ja Merdal nostivat paarit ilmaan ja asettivat ne vankkurien lavalle.

Silloin Einion hätkähti. Hän näki näiden neljän keskinäisen veljeyden ja rakkauden. He kuuluivat yhteen. Neljä? Voisiko se olla niin yksinkertaista? Mitä sekkaista voisivat nämä neljä tehdä, mitä kokeneemmat ritarit eivät? Silti, siinä he olivat, kaikki neljä. Yksi paareilla ja kolme häntä nostamassa. Einionin silmät laajenivat. He eivät olleet kovinkaan kummoisia nyt, mutta aikaa oli paljon! He kehittyisivät! Hänellä oli aikaa.

Derhal katsoi varuillaan Einioniin. Tämän katse oli nauliutunut neljään noviisiin. Derhal oli pelännyt ritarin katsovan häneen syyttävästi, mutta nyt tämä ei huomioinut neitoa mitenkään. Mitä tämä näki katsoessaan sillä lailla Weldeniä ja tämän tovereita? Mitä Einion näki, niin että hänen silmänsä laajenivat hämmästyneinä?

”Minä menen mukaan”, Curion huudahti ja hyppäsi Ellorin vierellä lavalle. He olivat parhaat ystävät. ”Hyvä on”, Merdal myönsi. ”Me kävelemme perässä kartanolle. Einion, etkö mene mukaan”? Einion pudisti päätään. ”Ellath osaa asettaa jalan paikoilleen aivan yhtä hyvin kuin minäkin. Hän huolehtii siitä. Minä kävelen kanssanne”. Vain Derhal huomasi miten Ellath vilkaisi yllättyneenä Einioniin. Ritari näytti jotakin ja vilkaisi Weldeniin. Mitä tahansa Einion tarkoitti, Ellath tyytyi siihen ja vaunut lähtivät matkaan.

”Onko siis totta, sir Einion, että vaimosi oli kanssasi sodassa ja palveli parantajana”, kiiruhti Derhal kysymään. ”Tuleva vaimoni”, korjasi Einion naurahtaen. ”Kyllä, hän oli sodassa kanssamme. Siellä tapasin hänet ensi kertaa”. Derhal huokasi. Hän tuntui jo unohtaneen Ellorin. ”Voi, se on hieno tarina. Meidän naisten odotetaan aina pysyvän kotona tekemättä mitään tärkeää. Ellath ei tyytynyt siihen. Se on loistavaa. Ja tapasitte siellä taistelujen melskeessä. Kuinka romanttista. Saa minut melkein toivomaan etten olisi vielä tavannut Weldeniä, niin voisin kohdata hänet taistelukentällä ja rakastua siellä”. ”Kumpi meistä olisi ritari ja kumpi parantaja”, kysyi Welden nauraen. ”Kumpikaan meistä ei olisi parantaja”, Derhal huudahti innoissaan. ”Minä löisin sinut taistelukentällä ja ottaisin vangiksi, mutta en voisi antaa heidän surmata sinua. Karkaisimme yhdessä ja lähtisimme etsimään onneamme muualta”.

Einion nauroi muiden mukana. ”Hyvä Derhal, unohdat että joku voi olla yhtä aikaa sekä soturi että parantaja. Juuri sitä aion ehdottaa Weldenille. Alan vetämään erityisesti parantamiseen keskittyvää kurssia kun palaamme koulutukseen. Haluaisin sinun osallistuvan, Welden. Teit hyvää työtä tuon jalan kanssa ja se tuli sinulta luonnostaan. Luulen että olet synnynnäinen parantaja. Sitä ei pitäisi jättää hyödyntämättä”.

Welden hymyili hämillisesti. Hän ei ollut ikinä ajatellut itseään synnynnäisenä parantajana. Mutta eikö hän lapsena ollut aina se, joka paikkasi muiden haavat leikkien lomassa? ”Ehdotuksesi kiinnostaa minua suuresti”, Welden myönsi. Sitä paitsi hän piti Einionista.

Derhal viittoi Weldeniä sivummalle ja he kävelivät loppumatkan kahdestaan. ”Oletko varma, rakas”, neito kysyi. ”Etkö kertonut että teillä on myös monia muita kursseja, jotka voisivat hyödyttää sinua enemmän? Sinun kannattaisi mennä ruhtinas Ecthelwionin tai sir Digainen vetämille kursseille. Niin pysyisit noiden komentajien silmissä ja mielessä. Sinun pitää ajatella myös uraasi”!

”Uraani”, ihmetteli Welden. ”En tiennytkään että minulla on ura. Minä haluan vain palvella ja tehdä mitä on oikein. Haluaisin osata parantaa hätään joutuneita. Sellaisia kuten Ellor! Sitä paitsi pidän Einionista. Jos hän haluaa minun osallistuvan, minä osallistun. En voisi pettää hänen odotuksiaan”.

”Noin puhui aina isänikin”, Derhal huokasi. ”Eikä hänen käynyt hyvin. Ei ollenkaan”!

Kuun loppu kului nopeammin kuin kukaan heistä toivoi. Ellor oleskeli Wigamorin kartanossa ja parani nopeasti Ellathin taitavassa hoidossa. Noviisit ja Derhal viettivät kartanossa paljon aikaa, koska heidän ystävänsä oli siellä. Welden puhui usein Ellathin kanssa kaikesta mahdollisesta. Mutta sitä taikaa, jota heidän välillään oli ollut Minas Tirithissä ei enää ollut. Kumpikin oli rakastunut johonkin toiseen. Niinpä he puhuivat eniten rakkautensa kohteista.

Paraskin kesä päättyy lopulta ja niin kävi nytkin. Viimein koitti päivä jolloin noviisien oli palattava palvelukseen. He lähtivät yhdessä kuten olivat saapuneetkin, luvaten taas saapuvansa Wigamoriin ensi kesänä. Jokainen heistä neljästä oli jättänyt jonkin osan sydäntään tuohon kauniiseen kylään. Weldeniltä oli jäänyt koko sydän!

”Sinä palaat takaisin ensi kesänä, eikö niin rakas”, sanoi Derhal syleillen Weldeniä. ”Sen lupaan”, Welden vastasi. ”Ja aikaisemminkin, aina kun vain pääsen. Vihersatama on kuitenkin vain puolenpäivän matkan päässä. Olen taas luonasi ennen kuin huomaatkaan”. ”Parasta olisi”, vastasi Derhal nauraen. ”Sillä minä odotan sinua ensi kesänä. Ja joka kesänä siitä lähtien minä olen täällä odottamassa, kunnes sinä kannat rinnassasi kultaista kukkaa ja saavut viimeisen kerran, viemään minut pois täältä. Siihen asti minä odotan”.

”Pois täältä”, tuumi Welden. ”En tiedä haluanko pois, paitsi ehkä rakkaaseen Imladrisiin. Me menemme minne haluat, Derhal. Sillä minä en ole vailla vaikutusvaltaa korkeissa portaissa. Voin varmasti valita palveluspaikkani”. Derhalin silmät välähtivät sen kuullessaan. ”Mitä tarkoitat, rakas? Mitä vaikutusvaltaa sinulla on”?

”Tunnen ruhtinas Ecthelwionin”, Welden selitti. ”Palvelin hänen lähettinään sodassa. Olimme Dagorladilta asti yhdessä loppuun saakka. Hän juuri suositteli minua ritarikuntaan”. ”Mutta”, Derhal huudahti. ”Luulin ettei Ecthelwion suositellut ketään”? Welden kohautti olkapäitään. ”Ei ketään muuta, vain minua. Luulen että voisin esittää hänelle toivomuksia palveluspaikastani. Ja sen lisäksi sir Derufin on tietysti ystäväni. Pelastin kerran hänen henkensä. Mutta puhutaan siitä lisää kun tapaamme taas”. He suutelivat vielä hyvästiksi ja erosivat. Mutta Derhal näytti mietteliäältä ja hänen silmiensä innostunut tuike oli kasvanut. Jo silloin hän oli henkilö joka vaistosi kyllä tilaisuuden, jos sellainen eteen osui!

KULTAISEN KUKAN NOVIISIT

Loman jälkeen koulutus jatkui kovana. Tulevat ritarit olivat oppineet käsittelemään miekkaa, keihästä ja jousta. Nyt he opettelivat taistelemaan yhdessä, partioimaan erämaissa, jäljittämään ja auttamaan pulassa olevia. Samaan aikaan järjestettiin joitakin erikoiskursseja. Einionin vetämä parantajien kurssi oli niistä yksi. jokaisen ritarin tuli osata antaa ensiapua, mutta Einionin kurssin käyneet voisivat kutsua itseään oikeiksi parantajiksi haltioiden parhaiden perinteiden mukaisesti. Welden ja Merdal osallistuivat kurssille yhdessä. Myös kurssit joissa koulutettiin tiedustelijoita kiinnostivat Weldeniä ja hän aikoi osallistua niihin kaikkiin. Kurssien lomassa Welden vieraili Wigamorissa niin usein kuin kykeni, saaden aina sydämellisen vastaanoton. Derhal puhui nyt aina heistä, eikä enää itsestään. Hän toivoi Weldenin käyvän itsensä Ecthelwionin vetämän jousiammuntakurssin, josta Curion oli hänelle kertonut. Olisi hyvä pitää itsensä ruhtinaan huomion kohteena. Poissa silmistä – poissa mielestä, kuului vanha sanonta.

Mutta Welden ei aikonut tehdä niin. ”Minä osaan jo ampua jousella kyllin hyvin”, hän selitti kärsivällisesti Derhalille. ”Jäljittämisestä voi sen sijaan aina oppia jotakin uutta. Siitä on paljon enemmän hyötyä minulle”. ”Mitä tuleva komentaja tekee jäljitystaidoilla”, kysyi Derhal vakavana. Mutta Welden vain nauroi. ”Minusta ei tule komentajaa, siitä olen varma. Ne virat on varattu aivan eri tason ritareille”.

”Mutta Welden”, Derhal selitti kärsivällisesti. ”Sinä voit käyttää hyväksesi suhteitasi Ecthelwioniin ja Derufiniin. Suhteet ovat tärkein asia tässä maailmassa. Niiden avulla voi päästä mihin vain”. Sen kuullessaan Welden vain nauroi hyväntuulisesti. ”Minä uskon enemmän kykyihin”, hän totesi. ”Kenenkään ei pitäisi päästä mihinkään pelkkien suhteiden avulla. Ja jos tunnen yhtään Ecthelwionia, niin johtajiksi tulevat nimenomaan kyvykkäimmät ritarit, eivätkä suinkaan hänen entiset lähettinsä”.

Niin aika kului. Welden oppi koulutuksessa valtavasti ja vapaa-ajalla Einion opetti hänelle lisää. Mutta Einionin opettamat asiat olivat erilaisia. Hän opetti Weldenille parantamista ja puhui hänelle ja muille henkisistä asioista. Siitä miten he voisivat paremmin tietää mitä tulee tapahtumaan. Miten he voisivat paremmin havainnoida ympäristöään ja tietää mikä oli tärkeää. Welden kuunteli kaiken sen mielenkiinnolla, mutta etenkin Ellor ei tuntunut olevan täydellä sydämellään mukana. Usein he ihmettelivät keskenään, miksi Einion näki niin paljon vaivaa?

Suurimman osan vapaa-ajastaan Welden vietti Wigamorissa Derhalin ja ystäviensä seurassa. Hän ei nähnyt enää Ellathia useinkaan, sillä tämä liikkui vain harvoin kylässä. Welden uskoi Ellathin olevan hieman yksinäinen, kun Einion vietti suuren osan ajastaan muiden noviisien mukana Vihersatamassa. Siksi hän asui yleensä veljensä Gellanin luona tämän suuressa kartanossa. Eräänä päivänä Welden kuitenkin kohtasi Ellathin kävelemässä yksinään joen rannalla.

”Ah, itse eregionin Welden”, huudahti Ellath kiusoitellen. ”En olekaan nähnyt sinua pitkään aikaan. Eivät kai vain hartiasi ole hieman leveämmät kuin viimeksi tavatessamme”?

”Se voi hyvinkin olla mahdollista, kun tietää miten kovaa Derufin ja Digaine meitä juoksuttavat”, Welden nauroi. Hän katseli tarkkaan Ellathia. Tämä näytti iloiselta ja onnelliselta. ”Onko jotakin tapahtunut”, kysyi Welden uteliaana. ”Hyviä uutisia ehkä”?

”Olet tarkkasilmäinen, kuten aina. Menemme Einionin kanssa naimisiin, kunhan koulutuksenne on ohi ja hänestä tulee Kultaisen kukan ritari. Mutta siihen on vielä vuosia aikaa”.

”Sehän on hienoa”, kiirehti Welden sanomaan. Mutta jos se oli hienoa, miksi hänestä sitten tuntui niin haikealta? Kuin hän olisi itse menettämässä jotakin. Ellath vaistosi nuoren haltian ristiriitaiset ajatukset.

”Sinä olet edelleen yhdessä Derhalin kanssa”, hän totesi hymyillen, haluten kääntää Weldenin ajatukset iloisiin asioihin.

”Niin, en usko että mikään voi meitä erottaa. En koskaan uskaltanut toivoa, että voisin rakastua näin ja saada vielä tunteilleni vastakaikua. Se tuntuu kuin unelta, josta pelkään herääväni”.

”Jokaisella on oikeus onnelliseen nuoruuteen”, sanoi Ellath. ”Yleensä siitä on pakko herätä jossakin vaiheessa. Mutta kerro minulle, Welden, millä mielellä Einion oli kun hänet viimeksi tapasit”?

”Hän oli oikein hyvällä tuulella”, kertoi Welden. ”Einion pääsee täällä käymään ensi viikolla. Tapaatte silloin. Tiesitkö, että hän on viettänyt todella paljon aikaa minun ja ystävieni kanssa viime vuosina. En oikein tiedä miksi, mutta se saa minut iloiseksi”.

”Einion ei tee juuri mitään ilman hyvää syytä”, tuumi Ellath. ”Hän uskoo, että te neljä voitte olla jonakin päivänä suuria ritareita. Siksi hän näkee kaiken sen vaivan, Welden. Kuuntele tarkkaan mitä hän sanoo. Se voi pelastaa sinut jonakin päivänä”.

”Hän sanoi kerran jotakin neljästä”, totesi Welden. ”Luku neljä. Onko sillä jotakin erityistä merkitystä”?

”En voi vastata tuohon. Welden, en voi kertoa. Tulen aina puhumaan kanssasi mistä tahansa haluat ja auttamaan kaikin tavoin. Voit aina luottaa siihen, muista se. Mutta Einionin puolesta en voi puhua enkä hänen ajatuksiaan paljastaa. Tiedä kuitenkin tämä. Hänen mielestään sinä olet lahjakkaimpia parantajia, mitä hän on ikinä tavannut. Toivon että jatkat sillä tiellä, sillä se ei voi viedä sinua harhaan”.

Welden hymyili. ”Minä rakastan parantamista. Ritarien tehtävä tulee olemaan auttaa muita. Eikö parantaminen ole tärkeä osa sitä? Silti, en usko että minusta koskaan tulee niin hyvää kuin Einion tahtoo”.

”Sinusta voi tulla aivan mitä haluat”, totesi Ellath ja lähti kävelemään kohti kotiaan. Welden katseli hetken naisen perään. Hän ei voinut olla miettimättä miten olisi käynyt, jos hän olisi kohdannut Ellathin ennen Einionia. Mutta ei, sellaista oli turha ajatella. Ruhtinaiden tyttäret eivät rakastuneet tavallisiin sotilaisiin, eivätkä noldorin ylhäiset neidot välittäneet salohaltioista. Eivät edes sellaiset kuin Ellath! Ja Weldenillä oli nyt Derhal. Hänen oli loppujenlopuksi käynyt oikein hyvin. Paremmin eivät asiat voineet olla. Varmasti eivät?

Kaikki loppuu aikanaan ja niin alkoi Kultaisen kukan ritarien koulutuskin lähestyä loppuaan. Myöhemmin Welden muisti noista vuosista naurun ja riemun. He olivat onnellisia! Koko maailma oli kaunis. Linnut lauloivat, kukat olivat aina kukassa ja kesät olivat lämpimiä. Sir Digaine oli kauan sitten siirtynyt kouluttajaksi ja aliruhtinas Narces lähtenyt meren yli Eresseään. Mithlondissa allekirjoitettiin Mithlondin sopimus. Se oli viimeinen johon Narces ikinä allekirjoitti nimensä Lindonissa. Sopimus takasi uudelle ritarikunnalle toimintavaltuudet kaikkialla Eriadorissa. Vain sota-aikana voitaisiin noita valtuuksia rajoittaa. Noviisit seurasivat tuota kaikkea suurella kiinnostuksella. Kaikki Eriadorin asiat olivat nyt heidän asioitaan. Se oli maailma, johon he kohta astuisivat suuren vastuun kanssa. Se täytti heidät innolla. Kukaan ei pelännyt tuota vastuuta. Heidät oli koulutettu hyvin. Pian he olisivat valmiita mihin tahansa haasteisiin.

Liiankin hyvin Welden muisti päivän, jolloin varjo astui hänen elämäänsä. Kuten Ellath oli sanonut, jokaisen on joskus pakko herätä onnellisesta nuoruudestaan. Weldenille se tapahtui tuona päivänä, vaikka hän ei sitä silloin tiennytkään.

Welden oli lomalla ja he tapasivat illalla tähtien syttyessä lammen rannalla. Derhal oli ollut käymässä Vihersatamassa sukulaistensa asioilla. Hän palasi kuitenkin ajoissa tavatakseen Weldenin sovittuun aikaan. Derhal näytti koko illan ajan mietteliäältä, kuin hänen ajatuksensa olisivat olleet muualla. Welden kertoi hänelle viime viikkojen tapahtumista. Hän kertoi kaiken mitä hän ja Merdal olivat tehneet. Derhal kuunteli kiinnostuneena, kuten aina.

Mutta kun Welden lopetti oli neito hiljaa, eikä alkanutkaan kertoa omasta päivästään. ”Minä olen ajatellut paljon tulevaisuutta viime aikoina”, sanoi Derhal viimein. ”Meidän tulevaisuuttamme! Missä sinä näet itsesi tuhannen vuoden kuluttua, Welden”?

”Minä olen tuolla jossakin Eriadorin metsissä tekemässä velvollisuuttani, kuten kuuluukin. Merdal on siellä kanssani ja me takaamme rauhan ja kukoistuksen koko Eriadorille. Myös sinä olet siellä kanssani, Derhal. Me kuulumme yhteen, sinä ja minä. En välitä missä tulemme asumaan, kunhan sinä asut siellä kanssani”.

”Tottakai me tulemme olemaan yhdessä”, myönsi Derhal. ”Mutta emme missään Eriadorin metsissä. Minä näen itseni Mithlondissa asumassa suuressa kartanossa, jonka valtiatar olen. Minusta tulee jotakin suurta, Welden. Ja sinusta tulee jotakin suurta minun kanssani. Etkö näe että meille on molemmille kirjoitettu suuri kohtalo. Turhaan tuhlaat aikaasi ajatuksiin nöyrästä palvelusta tavallisena ritarina. Sinut on tarkoitettu johonkin suurempaan. Voin tuntea sen”.

”Mihin asti kunnianhimosi ulottuu”, kysyi Welden katsellen ihmetellen ja ihaillen Derhalia. Tämä uskoi niin lujasti unelmiinsa, että voisi todellakin jonakin päivänä tehdä niistä totta. Sitä Welden ei epäillyt.

”Voi, Welden. Kunnianhimollani ei ole rajoja. Vaikka rakastan tätä kylää, en aio elää täällä pidempään kuin on pakko. Minä haluan, että koko Eriador tietää nimeni. Minä haluan olla kuuluisa valtiatar, jonka neuvoja kaikki haluavat kuulla. Mutta ennenkaikkea minä haluan tuonne ulos, maailmalle. Haluan elää ja kokea asioita. Täällä Wigamorissa ei ikinä tapahdu mitään. Haluan nähdä maailman ihmeet ja oppia hallitsemaan niitä. Ja jonakin päivänä minä istun valtaistuimella Mithlondissa ja jaan oikeutta ja oppia koko Eriadorille. Siitä minä haaveilen, Welden. Mutta et taida uskoa, että tavallinen maalaistyttö voisi kyetä moiseen”?

”Päinvastoin”, tuumi Welden. ”Kun katson silmiisi, Derhal, uskon että voi tehdä aivan mitä vain haluat. Ei ole mitään rajoja. Koko maailman on tuolla odottamassa. Minä lupasin viedä sinut sinne, kunhan valmistun. Ja sinä lupasit odottaa minua. Luulen, että pitkä odotuksesi on lähes ohi. Me olemme melkein valmiita”.

”Ja jos minä joskus saavutan sen kaiken”, huudahti Derhal unelmoiva ilme kasvoillaan, ”niin oletko sinä silloin yhä rinnallani, Welden? Oletko rinnallani vaikka olisit kuuluisin ritari ja kaikki Lindonin neidot huokailisivat sinua ajatellen”?

”Minä olen rinnallasi silloin. Mutta minä en tule olemaan kuuluisin ritari, Derhal. Minä tulen olemaan vain minä”.

Hetkeksi Derhalin ilme oli tyytymätön, mutta sitten hän hymyili. ”Kenties niin, rakas Welden. Mutta mieleni on levoton. Toivon että te valmistutte pian ritareiksi. En voi olla ajattelematta kaikkia seikkailuja joita minulla on edessäni, ja sitä suuruutta, joka minua odottaa”.

”Miksi se tuli mieleesi niin vahvasti juuri tänä iltana”, kysyi Welden, vaikka tiesikin Derhalin haaveilleen samalla lailla koko ikänsä.

Derhal hymyili hämillisesti. Lähes syyllisesti. ”Minä tapasin kiinnostavan henkilön Vihersatamassa”, hän sanoi innostuen saman tien aiheesta ja alkaen puhua nopeasti ja vastauksia odottamatta. ”Siellä oli ruhtinas Galendilin talonväkeen kuuluva ritari, joka esitteli kansalle asetaitojaan. Hän oli aivan loistava, Welden. En ole milloinkaan nähnyt moista miekankäsittelyä. Luulen että hän olisi voittanut sir Digainenkin, jos nämä kaksi olisivat kohdanneet. Mutta sanotaan että edes Kultaisen kukan parhaat noviisit eivät ole halukkaita mittelemään taitojaan hänen kanssaan. Hän oli pitkä ja voimakas, juuri niin kuin ritarin kuuluu. Ja hänen haarniskansa säihkyi niin kirkkaana. En ymmärrä miksi tekin ette voi pukeutua haarniskoihin, Welden. Se on ritarin oikea aseistus, eikä suinkaan harmaa vanha kaapu ja viitta. Ne kelpaavat kyllä erämaihin, mutta eivät säädyllisiin paikkoihin.

Ja tämä ritari, hän tuli puhumaan minulle. Hän kertoi kaikista paikoista joissa oli käynyt. Hän oli Viimeisen Liiton sodan sankari ja Galendilin ritarien kapteeni. Hänen nimensä oli sir Darchas. Kerroinko hänen silmistään, Welden. Ne olivat aivan ihmeelliset. Onko hän todellakin sotasankari, vai puhuiko hän vain”?

Kesti hetken ennenkuin Welden tajusi puheryöpyn loppuneen. ”Tunnen kyllä sir Darchasin maineen”, Welden vastasi. ”Hän ei valehdellut. Darchas oli yksi suurimpia ritareitamme sodassa. Ehkä suurin. Hänen miekkailutaitonsa on todellakin tarunhohtoista. Sinulla oli onnea että pääsit näkemään hänen näytöksensä”.

”Oletko sinä nähnyt sen”, kysyi Derhal kiinnostuneena. Mutta Welden pudisti päätään. ”Me Kultaisen kukan ritarit emme välitä moisista näytöksistä. Me jätämme moiset tilaisuudet Darchasin tapaisille ritareille. Mutta siihen liittyy jotakin muutakin. Väitetään että hän yritti liittyä ritarikuntaan, mutta Ecthelwion ei hyväksynyt häntä. En tiedä miksi. Kuulin vain asiasta huhun vähän aikaa sitten”.

”En olisi uskonut, että Ecthelwion voisi olla niin kateellinen että hylkäisi koko Lindonin parhaan ritarin”, huudahti Derhal hämmästyneenä. ”Mutta Darchas kertoi kaikkien kadehtivan häntä ja että häntä vihataan sen vuoksi. Se ei ole oikein! Moisen taidon pitäisi herättää ihailua eikä kateutta. Hänestä tulee vielä jotakin suurta. Hän kertoi minulle unelmistaan, Welden. Hänen kunnianhimollaan ei ole mitään rajaa. En voi olla ajattelematta mitä hän sanoi kaukaisista paikoista ja miten kunnianhimoisilla ja kyvykkäillä haltioilla olisi kaikki mahdollista tuolla maailmalla. Toivottavasti tapaan hänet uudelleenkin ja kuulen lisää”.

”No, toivottavasti sitten kohtaat hänet jälleen”, tuumi Welden. ”Mutta minun täytyy lähteä nyt palaamaan kasarmeille. Muuten myöhästyn. Tapaamme jälleen kuukauden kuluttua, kun saan seuraavan loman”.

”Minä odotan sinua”, vastasi Derhal hymyillen. ”Ja silloin sinä saat kertoa minulle lisää sir Darchasista ja hänen uroteoistaan”. Welden syleili häntä ja lähti. Mutta Derhal katseli hetken hänen jälkeensä ja mietti miksei ollut kertonut Weldenillä, että sir Darchas oli katsonut häneen silmät täynnä ihailua ja pyytänyt Derhalia lähtemään kanssaan maailmalle etsimään onneaan. Tietenkään Derhal ei edes harkinnut moista. Hän rakasti Weldeniä koko sydämestään. Mutta miksi hän ei sitten kertonut tälle kaikkea?

IDYLLIN LOPPU

Weldenin palattua kasarmeille jatkui koulutus normaalina, kunnes muutamaa päivää myöhemmin sattui tapahtuma, joka teki tuosta päivästä ikimuistoisen. Kaikki sai alkunsa sinä päivänä, kun Digaine ja Delemir olivat käyneet kuuluisan kaksintaistelunsa. Se oli päättynyt Digainen voittoon, kun Delemir oli liukastunut ja kaatunut. Se oli ollut viimeinen sallittu kaksintaistelu Kultaisen kukan ritarien ja noviisien kesken. Ne olivat nyt kiellettyjä.

Tie kohti onnetonta yhteenottoa alkoi, kun Digaine jatkoi vielä vuosien jälkeen kerskailua saavutuksellaan. Hän painotti aina ja kaikkialla olevansa ritarikunnan paras miekkamies. Tämä kaikki alkoi lopulta käydä Lawhirin hermoille. Hän oli Delemirin hyvä ystävä ja piti Digainea raivostuttavana mahtailijana. Welden yhtyi mielessään Lawhirin mielipiteeseen, mutta ei ikinä sanonut sitä ääneen.

Hitaasti mutta varmasti Lawhirin sietokyky alkoi täyttyä. Se oli lähes huvittavaa, koska Delemir itse kuittasi kaikki puheet hyväntuulisesti nauraen. ”Ei Digaine alenna puheillaan minua, vaan itseään”, hän rauhoitteli Lawhiria. Mutta Lawhir ei rauhoittunut. Tuona päivänä hänen mittansa viimein täyttyi, kun Digaine oli toveriensa kanssa puhuessaan viitannut siihen, miten jotkut aina löysivät tekosyitä omille tappioilleen kaksintaisteluissa.

Sen kuullessaan Lawhir astui eteenpäin silmät salamoiden. Mutta Callondir tarttui ystäväänsä kädestä ja kehoitti tätä olemaan hillitympi. Ritarin ei sopinut sillä tavoin menettää hermojaan, aikoi tämä sitten tehdä mitä tahansa. Lawhir katsoi hetken vihaisena Callondiriin, mutta nyökkäsi sitten. Callondir päästi irti ja Lawhir astui Digainen eteen.

”Sir Digaine, pyydän huomiotasi hetkeksi”, Lawhir huudahti. Digaine kääntyi katsomaan nuorempaan haltiaan. ”Mitä haluat, Lawhir”, hän tuhahti.

”Tiedän puhuvani monen meistä suulla, kun totean että nyt tämä kerskailu saa riittää”, Lawhir sanoi. ”Sinä voitit taistelun, eikä kukaan yritä sitä kiistää. Mutta täytyyhän sinun tunnustaa, että Delemir kompastui. Myöntänet siis, että on hieman kohtuutonta kerskailla vuosikausia olevasi kaikkein paras miekkailija, kun asia jäi melko epäselväksi”.

”Se ei jäänyt yhtään epäselväksi, Lawhir. Minä voitin, eikä Delemiristä ollut minulle vastusta. Oikea miekkamies ei kompastu kesken taistelun. Se tietää kuolemaa oikeassa kaksintaistelussa. Kaiken mitä olen sanonut voin todistaa”.

”Ajattelinkin että sanoisit noin”, vastasi Lawhir. ”Delemir noudattaa sääntöjä eikä vaadi hyvitystä. Minä olen hänen ystävänsä ja minä vaadin. Sinä väität olevasi ritarikunnan paras miekkamies. Todista se minulle piirin keskellä. Minä haastan sinut kaksintaisteluun”.

Lawhirin haastetta seurasivat innostuneet huudot noviisien keskuudesta. Outo kiihko sai heidät valtaansa. Vihdoinkin tapahtuisi jotakin jännittävää. Monet olivat kyllästyneet Digainen puheisiin ja halusivat sille lopun. ”Hyvä Enlion, Delemirin puolesta”, huusi joku. Yksi ritarikunnan ikuisista kiistelyn aiheista oli siitä lähtien kuka sen huusi. Myöhemmin monet sanoivat sen olleen Carador tai Bronweg. Mutta Welden seisoi kauempana ja näki että huutaja oli Magellas. Siitä päivästä lähtien Lawhir tunnettiin ritarikunnassa nimellä Enlion!

Into tarttui heihin lähes kaikkiin ja nopeasti muodostettiin piiri Digainen ja Lawhirin ympärille. Nämä katselivat toisiinsa tarttuen miekkoihinsa. Mutta sinä päivänä ei taisteltaisi!

Welden näki että he aikoivat kaksintaistella. Hän muisti Ecthelwionin kiellon ja käsitti liiankin hyvin miksi ruhtinas oli niin määrännyt. Jo Digainen ja Delemirin taistelu oli herättänyt kaunoja. Mitä tämä taistelu tulisi tekemään ritarikunnalle? Jakaisiko se heidät ikuisesti kahteen leiriin, jotka riitelisivät keskenään ja kävisivät kaksintaisteluita? Sellaista ei voinut sallia!

Asiaa sen kummemmin ajattelematta Welden juoksi paikalle. Hän tunkeutui piirin läpi raivaten tiensä väkisin. Muut eivät antaneet tilaa. Sitten Welden oli keskellä. ”SEIS”, hän huusi. ”Lopettakaa. Ettekö muista herramme Ecthelwionin määräystä”. Digaine ja Lawhir kääntyivät katsomaan vihaisina Weldeniin. Noviisien joukosta kuului vihaisia huutoja. ”Jätä heidät rauhaan”, ”tule pois sieltä” ja ”anna heidän selvittää se nyt”!

Mutta Welden ei perääntynyt. ”Ettekö te ymmärrä”, salohaltia huusi. ”Jos taistelette nyt, ei kukaan tule ikinä sitä unohtamaan. Seuraukset tulevat olemaan arvaamattomia. Meidän pitäisi olla yhtenäisiä. Meidän pitäisi kaikkien olla tovereita, eikä kantaa kaunaa toisillemme tai kerskailla saavutuksillamme. Jos Lawhir voittaa, eikö silloin Digainen tovereineen pidä kostaa tuo tappio. Ja jos Digaine voittaa, täytyy Delemirin tulla toverinsa avuksi. Ettekö te näe mitä voitte saada aikaan”.

He eivät nähneet. Osa noviiseista hiljeni Weldenin sanojen edessä. Mutta monet huusivat yhä kannustavasti kaksintaistelijoille. Tuli näiden kahden silmissä ei vaimennut. ”Astu pois kehästä, Welden, tai minä heitän sinut”, huudahti Lawhir vihaisena. ”Minä teen mitä täytyy, etkä sinä minua estä. Et yksinäsi”!

”Hän ei ole yksin”, sanoi ääni Weldenin takaa. Samassa he olivat hänen rinnallaan. Merdal, Curion ja Ellor. Heidän nelikkonsa piti yhtä kuten aina. Yhdessä he olivat valmiita uhmaamaan Digainea, Lawhiria ja kymmeniä ympärille kerääntyneitä noviiseja.

”Kuka sinä oikein luulet olevasi”, huusi Digaine. Kouluttajan merkit komeilivat hänen kauniin pukunsa olkapäillä. ”Minä komennan täällä, eivätkä jotkut noviisit hypi silmilleni. Poistukaa heti piirin sisältä. Tämä on käsky”!

Muut kolme vilkaisivat Weldeniin, mutta tämä pudisti päätään. ”Ei, sir Digaine. Me emme poistu, vaan sinä poistut. Sinä et komenna nyt, sillä laki kieltää kaksintaistelut Lindonissa. Minä olen Kultaisen kukan noviisi. Minä edustan lakia. Minä pidätän sen, joka tarttuu miekkaansa. Sitten menemme ruhtinas Ecthelwionin eteen ja katsomme kenen puolelle hän asettuu”.

Digaine näytti yhä vihaiselta ja hänen kätensä viipyi miekankahvalla. Mutta mitä hän saattoi tehdä? Lopulta Digaine kohotti kätensä kuin antautuen. ”Sinä voitat, Welden. Mutta minä en unohda tätä”. Digaine marssi vihasta puhkuen paikalta. Lawhir rentoutui ja katsoi Weldeniin. ”Tuo vaati rohkeutta, salohaltia”, hän sanoi lähes ihaillen. ”Toivottavasti etä joudu katumaan sitä”. Welden katsoi Digainen jälkeen. ”Hän unohtaa sen kyllä pian. Olen varma siitä”!

Kaikki poistuivat nopeasti paikalta, mutta nuo tapahtumat muistettiin vielä pitkään. Ainoastaan Einion jäi seisomaan mietteliäänä paikoilleen. Hän oli seurannut tapahtumia kiinnostuneena sivusta. Welden oli juuri sellainen kuin Einion oli uskonutkin. Hän teki mitä täytyi ajattelematta itseään tai seurauksia. Se ei yllättänyt Einionia. Mutta muiden toiminta yllätti. Nelikko oli hetkessä koossa toverinsa tukena, valmiina uhmaamaan vaikka kymmeniä muita noviiseja ja yhtä kouluttajaa. Merdal, Curion ja Ellor eivät jättäneet toveriaan pulaan. He kuuluivat yhteen. Einion oli aavistanut niin ja nyt hän tiesi olevansa oikeassa. He kuuluivat yhteen ja heistä tulisi jotakin suurta. Pelastaisivatko he jonakin päivänä kaiken, kuten Lucian oli sanonut unessa? Einion kohautti olkapäitään. Aika saisi näyttää, jos hän olisi sitä näkemässä.

Vihdoin koitti päivä jolloin Welden sai illan vapaaksi, ennen kuin uusi koulutusjakso alkaisi. Hän suuntasi tietysti suoraan Wigamoriin, kuten aina. Ja Derhal odotti häntä siellä, lammen rannalla, kuten aina. Mutta tavallisesti niin iloinen ja rakastava Derhal oli nyt mietteliäs ja hiljainen. He puhelivat elämästään istuen käsi kädessä nurmella. Mutta Welden vaistosi, että jokin oli toisin.

”Kuulin Ellorilta, että sinä olit riidellyt sir Digainen kanssa”, sanoi Derhal lopulta.

Sekö hänen mieltään painoi, ihmetteli Welden. ”Ei se oikeastaan ollut riita, vaikka hän olikin melkoisen vihainen. Uhkasin pidättää hänet. Ja olisin tehnytkin sen, mutta hän antoi periksi”.

”Voi Welden, aina niin kunniallinen ja tekemässä mitä on oikein. Etkö näe, että se ei tule auttamaan sinua lainkaan. Tulet sen vuoksi joutumaan aina vaikeuksiin niiden kanssa, jotka asettavat omat etunsa muiden edelle. Kurja kohtalo on luvattu niille, jotka uhrautuvat muiden vuoksi ja yrittävät aina tehdä mitä on oikein”.

”En silti voi olla mitään muuta”, Welden vastasi. ”Sellainen minä haluan olla. Jos en olisi, vihaisin minä itseäni. Ole huoletta. Koko juttu oli Digainen oma vika ja hän kyllä rauhoittuu lopulta”.

”Mutta Digaine voi estää ylenemisesi”, selitti Derhal murheellisena. ”Kuulin Ellorilta, että ensi kuussa alkaa uusi johtamiskoulutus. Hän aikoo osallistua ja varmasti sinäkin menet, eikö niin”?

”Derhal, samaan aikaan järjestetään ensimmäinen partioretki Sumuvuorille. Kaikki jotka haluavat tiedustelijoiksi lähtevät mukaan. Minun on mentävä sinne. Retki kestää ainakin kolme kuukautta, joten emme näe vähään aikaan”.

”Mutta tämä johtamiskurssi olisi tärkeä sinulle”, intti Derhal. ”Suuret johtajat kertovat miten toimia johtajana eri tilanteissa. Siihen osallistuvat varmasti huomioidaan kunnianhimoisiksi ja yrittelijäiksi”.

Welden kätki vain harvoin tuskansa. Eikö Derhal ymmärtänyt, ettei hän halunnut johtaa muita? ”Minä en halua sitä”, hän selitti. ”En halua johtaa muita. En halua heidän kuolemaansa tunnolleni, jos teen virheitä. Haluan vain tehdä oman osuuteni miten parhaiten osaan. Minusta tulee hyvä tiedustelija”.

Derhal huokaisi. Miten hän saisi Weldenin ymmärtämään mitä ajatteli. Mitä sir Darchas olikaan sanonut, kun he olivat tavanneet uudelleen ja hän oli kertonut Weldenistä. ”Vaatimattomuus on hengen köyhyyttä, eikä sillä pääse ikinä mihinkään. Pelkään että ystäväsi on tuomittu pysymään aina muiden käskettävänä”. Kuinka toisenlainen olikaan sir Darchasin tulevaisuus. Hänet oli luotu johtamaan muita. Hänen nimensä tulisi vielä olemaan kaikkien huulilla, kunhan hän saisi tilaisuutensa osoittaa kykynsä. Se raivostutti Derhalia, koska hän näki niin selvästi, että Weldenilläkin oli kykyjä, jos hän vain suostuisi niitä kehittämään ja käyttämään. Ei tietenkään sellaisia kykyjä kuin mahtavalla Darchasilla, mutta jotakin ainakin. Jos hän vain saisi Weldenin ymmärtämään...

”Welden, olen pahoillani että aina painostan sinua tästä”, huokaisi Derhal ja syleili tätä. ”Mutta et voi ymmärtää miten tärkeää se minulle on. Minun isäni, katsos. Hän oli aivan kuin sinä. Hän puhui aina velvollisuudesta kruunua ja tovereitaan kohtaan. Hän uskoi nöyrän palvelun tuovan lopulta suuren palkinnon. Hän kuoli Dagorladilla, kuten tiedät. Hänet iskettiin kuoliaaksi, kun hän puolusti kuningastaan omalla ruumiillaan. Hän kuoli jonkun muun palveluksessa ja tämän vuoksi, kuin hänellä itsellään ei olisi ollut mitään arvoa. Niin kohdellaan tavallisia ritareita, Welden. Isästäni ei ikinä tullut mitään ja joku uhrasi hänet siellä kuin shakkinappulan. Minä rakastin häntä ja rakastan myös sinua. En voi kestää ajatusta, että sinulle kävisi samoin. Sinusta tulee jonkun toisen shakkinappula, Welden. Ja oikealla hetkellä sinut tullaan uhraamaan. Minä en halua olla shakkinappula, enkä halua sinunkaan olevan. Haluan meidän olevan niitä, jotka tekevät päätöksiä. Jos joku täytyy uhrata, olkoot se joku muu”.

”Tiedän isästäsi ja ymmärrän miksi ajattelet niin kuin ajattelet”, Welden vastasi. ”En näe mitä tulevaisuuteni tuo tullessaan, mutta uskon että meistä tulee onnellisia, on asemamme maailmassa sitten mikä tahansa. Meistä tulee onnellisia niin kauan kuin meillä on toisemme”.

”Sinä lähdet siis Sumuvuorille kaikesta huolimatta”, totesi Derhal surullisena, nähden Weldenin tekevän lähtöä takaisin Vihersatamaan. ”Olkoon niin. Mutta muista Welden, että mitä tahansa tapahtuukin, minä rakastan sinua aina. Älä anna kenenkään väittää mitään muuta”.

”Mistä moiset synkät puheet”, nauroi Welden suudelleen rakastaan. ”Ei retki Sumuvuorille ole vaarallinen. Minä palaan kyllä. Älä ole huolissasi”.

Niin he jättivät jäähyväiset. Derhal vaikutti surulliselta ja vilkutti Weldenille vielä kun tämä oli jo katoamassa kukkulan taakse. Welden vilkutti takaisin ja kääntyi sitten pois. Hän tulisi ikuisesti muistamaan miltä Derhal näytti tuolla hetkellä kultaiset hiukset hulmuten vapaina tuulessa.

He lähtivät Sumuvuorille kahden päivän päästä. Ehkä minun olisi sittenkin pitänyt noudattaa Derhalin neuvoa ja mennä Ellorin kanssa, mietti Welden kun 15 noviisin joukko lähti liikkeelle. Viime hetkellä sir Derufin oli joutunut lähtemään Mithlondiin. Sir Digaine johti nyt partioretkeä ja käveli ylpeän oloisena noviisien edellä. Hän ei ollut eleelläkään huomioinut Weldeniä muiden joukosta, mutta Ceredigionin sir Digainesta ei ikinä tiennyt!

Digaine johti heidät hyvää vauhtia itään aina Briihin asti. Pian sen jälkeen he kääntyivät kaakkoon ja suuntasivat kohti Eregionia. Se täytti Weldenin innolla, sillä hän ei ollut milloinkaan käynyt tuossa esi-isiensä maassa, vaikka isä olikin kertonut hänelle lukemattomia tarinoita. Oli kuin hän olisi tuntenut maan jo etukään, vaikkei ollut sitä milloinkaan nähnyt.

Oli sääli että Derufin oli jäänyt pois. Matkasta olisi luultavasti tullut hauska, mutta Digainen johdossa kaikki oli jäykkää ja virallista. Hän ei kuitenkaan kohdellut Weldeniä, Merdalia tai Curionia mitenkään erilailla kuin muita. Ainakin siinä suhteessa Digaine oli reilu. Kaikki kolme ilmaisivat kuitenkin keskenään puhuessaan usein epäilyksensä tätä kohtaan. Hän oli juuri sellainen ritari, josta heistä kukaan ei pitänyt. Digaine oli ylpeä, ylhäinen ja hivenen äkkipikainen. Silti hänestä tulisi pian Kultaisen kukan toiseksi korkein komentaja.

Retki oli juuri sellainen kuin Welden oli olettanutkin. He kuljeskelivat pitkin Eregionia, yrittivät jäljittää eläimiä ja liikkua huomaamattomasti erilaisissa maastoissa. Digaine ei ollut kovinkaan kokenut metsänkävijä, mutta kykeni silti opettamaan nuoremmille tempun jos toisenkin. Welden nautti täysin siemauksin vaeltamisesta luonnossa toveriensa kanssa. Joukon iloinen ilmapiiri tarttui välillä jopa Digaineen.

He olivat kavunneet Sumuvuorten metsäisille alakukkuloille ja olivat juuri aloittaneet paluumatkan, kun se tapahtui. Etummaisena kulkeva Merdal kohotti kätensä ja viittoi muita luokseen. Hetkessä koko partio oli kokoontunut hänen ympärilleen. Merdal osoitti maahan ja noviisit henkäisivät hämmästyneinä. Ikinä Welden ei unohtaisi tuota hetkeä, kun hän näki ensimmäistä kertaa elämässään örkkijoukon jäljet. Toki hän oli nähnyt tuhansia örkkejä taisteluissa, mutta tämä oli täysin erilaista. Heitä oli vain pieni joukko ja örkit eivät olleet avoimesti heidän edessään sotahuutoja kiljuen. Nämä örkit voisivat olla missä tahansa heidän edessään, tai takanaan. Tai ympärillään. Ensi kertaa jahdin jännitys tarttui Weldeniin.

”He ovat matkalla vuorille”, salohaltia totesi katsellen jälkiä. ”Olen samaa mieltä”, myönsi Digaine katsellen suuntaan, johon örkit olivat menneet. Kaikki esittivät erilaisia arvioita jälkien iästä. Lopulta päädyttiin siihen, että ne olivat ainakin päivän vanhat.

Digaine vilkaisi ympärilleen kerääntyneitä noviiseja, joiden silmät säihkyivät innosta. ”Me saamme heidät helposti kiinni, Digaine”, joku totesi. ”Örkkijahti olisi loistava päätös partioretkelle”, tuumi Merdal innoissaan.

”Ei tule kuuloonkaan”, sir Digainen ääni palautti heidät maanpinnalle. ”Me emme tiedä örkkien lukumäärää ja minulla on jyrkkä käsky olla vaarantamatta teidän henkiänne. Emme lähde takaa-ajoon”.

”Annammeko örkkien siis vain mennä”, kysyi Merdal ihmetellen.

”Minä lähden katsomaan mihin ne ovat matkalla ja kuinka monta niitä on, niin voimme raportoida Ecthelwionille”, Digaine vastasi. ”Sinä tulet mukaan, Merdal. Te muut odotatte täällä, että tee mitään ennen kuin palaan. Onko selvä”? Kaikki mutisivat pettyneinä myöntävästi.

Noviisit asettuivat leiriin ja katselivat haikeasti, miten Digaine ja Merdal katosivat kohti vuoria. Muut alkoivat syödä, mutta Hallas asteli leirin laidalle ja katseli ympäristöä tarkkaavaisena. Digainen poistumisesta oli jo muutama tunti.

”Onko kaikki hyvin”, kysyi Welden kävellen Hallasin luokse. ”Olen vain hivenen levoton”, tämä vastasi. ”Joskus örkit kääntyvät ja palaavat omien jälkiensä suuntaan varmistaakseen ettei niitä seurata. Etenkin jos ne ovat nähneet meidät ylhäällä rinteessä. Emme näet olleet kovinkaan varovaisia”.

”Se pitää paikkansa. Onneksi kukaan ei tehnyt nuotiota. Emme kai voi muuta kuin odottaa Digainen palaamista”.

Hallas nyökkäsi, mutta katseli edelleen suuntaan, mihin Digaine oli poistunut. Hänen kasvojensa ilme kertoi syvästä huolesta.

Welden käveli kohti muita noviiseja. He olivat pienessä painanteessa noin 20 metrin päässä Hallasista. Oli hyvä että joku heistä ajatteli, mietti Welden. Mutta miksi örkit hyökkäisivät samalta suunnalta johon heidän jälkensä johtivat? Jos he palaisivat takaisin, eivätkö he ennemmin kiertäisi koko leirin ja lähestyisi lännestä, alarinteestä? Niin Welden ainakin tekisi. Vaistomaisesti hän katsoi siihen suuntaan ja lähes jähmettyi paikoilleen. Tummat hahmot ryömivät leiriä kohti korkeassa ruohikossa ja puiden seassa. Niitä oli kymmeniä.

”ASEISIIN”, kuului Weldenin huuto rinteessä. Hän lähti loikkimaan kohti leiriä, joka oli sekasorrossa. Noviisit tarttuivat aseisiinsa. Osa kokosi vasta pakkauksiaan. Muutama oli saanut jousensa esiin, mutta he seisoivat vain paikoillaan ihmetellen mitä tapahtui. Welden juoksi kohti omaa reppuaan ja heitti sen selkäänsä. Sitten hän kääntyi ympäri jousi kädessään. ”Welden, mitä tapahtuu”, huusi Curion katsellen hämmentyneenä ympärilleen. Rinne heidän alapuolellaan oli äkkiä täynnä juoksevia ja kiljuvia örkkejä.

Kolme örkkiä nousi äkkiä ruohikosta vain kymmenen metrin päässä Weldenistä. Jokaisen kädessä oli jännitetty jousi. ”Varokaa”, huusi Delfin niminen noviisi nähden örkkien tähtäävän. Sitten jouset helähtivät. Yksi nuoli osui paikoillaan seisovan noviisin pakkaukseen, jonka tämä oli juuri heittänyt selkäänsä. Mutta kaksi nuolta viuhui ilman halki ja iskeytyi Weldenin kauhuksi Curioniin. Tämä kaatui selälleen maahan.

He seisoivat yhä kaikki paikoillaan tietämättä mitä tehdä. Ainoastaan Welden sovitti nuolta jousensa jänteelle. Heidät oli yllätetty täydellisesti. ”Rinnettä ylös. JUOSKAA”, huusi Hallas. Hän seisoi muita ylempänä ja näki tilanteen parhaiten. Useat noviisit reagoivat heti huutoon. Joku ampui hätäisesti nuolen, mutta se meni kaukaa ohi örkeistä.

Welden vilkaisi Curioniin ja näki tämän olevan hengissä ja tajuissaan. Kumpikin nuoli oli noviisin kyljessä. Hän voisi yhä selvitä. ”Delfin, kanna hänet. Minä suojaan teitä”, Welden huusi. Delfin ampaisi toimintaan ja nosti Curionin selkäänsä. Samassa Welden ampui kohti kolmea örkkiä. Hän näki kuin unessa, miten yksi niistä kaatui nuolen lävistämänä. Samassa Hallasin suuri jousi lauloi jostakin ylärinteestä ja toinen örkki kaatui. ”Pitäkää kiirettä”, hän huusi. Delfin pinkaisi juoksuun Curion selässään. Welden seisoi yhä paikoillaan ja tähtäisi viimeistä örkkiä. Hän kuuli mielessään Derufinin äänen. Piti tähdätä rauhallisesti. Hätäilevä ampuu ohi. Örkki ampui ensin nuolen kohti Weldeniä, mutta se meni ohi. Sitten Welden pudotti sen tarkalla laukauksella.

Hänen riemunsa kesti vain hetken. Koko rinne oli mustanaan örkkejä, jotka juoksivat häntä kohti. Jouset helähtelivät ja nuolet viuhuivat Weldenin suuntaan. Hän kääntyi ja lähti juoksemaan. Muut noviisit olivat jo kadonneet ylärinteeseen.

He olivat pysähtyneet pienen kumpareen taakse ja kaksi noviisia oli juuri saanut Hallasin ohjeiden mukaan rakennettua paarit. Curion nostettiin niille ja sitten koko joukko taas pakeni, kuullen örkkien huudot jo läheltä. ”Tarvitsen viisi toveria”, Hallas huusi. Welden, Delfin, ja kolme muuta asettui heti hänen rinnalleen.

Tuona päivänä Hallas osoitti todelliset kykynsä. Hän muodosti nopeasti väijytyksen ja örkkien ehtiessä paikalle he ampuivat ainakin kymmenen niistä kuoliaiksi. Muiden örkkien innon laantuessa ryhmä sitten juoksi pääjoukon kiinni. Nämä olivat viisaasti kaartaneet etelään ja sitten kohti länttä. Illan tullen he olivat päässeet jo pitkälle kohti Mitheitheliä.

”Ehkä meidän pitäisi jäädä odottamaan Digainea”, tuumi Hallas. ”Luulen örkkien jo luopuneen takaa-ajosta. Ei niitä ollut kuin 30 ja tapoimme siitä määrästä melkein puolet”.

”Hiiteen sir Digaine”, totesi joku. ”Hän jätti meidät örkkien väijytettäväksi. Ei hänellä ollut lupaa jättää meitä mihinkään. Jätetään me vuorostamme hänet”. Useat noviisit olivat samaa mieltä.

”Meidän täytyy joka tapauksessa pysähtyä nyt”, keskeytti Welden heidän valituksensa. ”Minun täytyy katsoa mitä voin tehdä Curionin hyväksi. Poistan nuolet ja sidon hänen haavansa. Järjestäkää te muut sillä aikaa vartiot”.

Niin he asettuivat leiriin. Mieliala ei ollut aivan niin maassa kuin sopi odottaa. Curion oli kyllä pahasti haavoittunut, mutta alkuhämmingin jälkeen noviisit olivat näyttäneet kyntensä ja antaneet örkeille ajattelemisen aihetta. Vihersatamassa he saisivat sankarin vastaanoton. He olivat ensimmäiset noviisit, jotka olivat ottaneet yhteen vihollisen kanssa. Useiden heistä ilmeet muuttuivat hetki hetkeltä iloisemmiksi. Nyt jos vain vielä Digaine ilmestyisi elossa takaisin, olisi kaikki hyvin.

Welden kiitti nyt Erua kaikista niistä ylimääräisistä parantamiskursseista, jotka hän oli käynyt. Hän sai vedetyksi nuolet irti Curionista ja tukki menestyksekkäästi verenvuodon. Einion olisi tyytyväinen, jos olisi nähnyt oppilaansa toiminnassa. ”Hän selviää kyllä”, pystyi Welden sanomaan muutaman tunnin kuluttua. Noviisit hihkuivat riemusta. ”Häntä ei kuitenkaan kannata siirtää vielä, elleivät örkit löydä meitä. Odotetaan tässä aamua”.

Aamun koittaessa nähtiin kahden hahmon lähestyvän vuorien suunnalta. He osoittautuivat pian Digaineksi ja Merdaliksi. Kumpikin oli kunnossa. He olivat pian huomanneet örkkien palanneet takaisin, mutta eivät olleet onnekseen kohdanneet näitä. Sen sijaan Digaine oli ryhmänsä jälkiä seuratessaan laskenut maastossa maanneen 13 kuollutta örkkiä. Se sai hymyn hänen kasvoilleen.

Hymy kuitenkin hyytyi, kun Digaine näki Weldenin moittivan katseen ja paareilla makaavan Curionin. Digaine polvistui haavoittuneen puoleen. Tämä oli jo tajuissaan. ”Olen pahoillani”, ritari totesi. ”Minun ei olisi pitänyt jättää teitä yksin. Se oli täysin minun vikani. Mutta minä hyvitän sen sinulle. Sen lupaan”. Welden katsoi hämmästyneenä Digaineen. Kerrankin tämä otti vastuun tekemisistään, eikä syyttänyt ketään muuta. Ehkä ritari ei sittenkään ollut kokonaan paha.

”Jos olisit ollut mukanamme, Digaine”, sai Curion sanotuksi, ”olisimme tappaneet ne kaikki. Sinä teit meistä oikeita ritareita”.

Digaine hymyili. ”Niin totisesti tein. Ja kunhan ehdimme takaisin Lindoniin ja meistä kaikista tulee ritareita, sinä saat olla minun ritariparini, Curion. Haluatko palvella yhdessä Ceredigionin Digainen kanssa”?

Innostunut valo syttyi Curionin silmiin. ”Kukapa ei haluaisi”, hän totesi. ”Jos lupauksesi pitää tulemme me taistelemaan rinnatusten”. ”Se pitää”, lupasi Digaine hymyillen. Nuoret noviisit heidät ympärillään nyökkäilivät tyytyväisinä ja katselivat ihaillen Digainea. Poissa oli kaikki nurina tätä vastaan.

Welden katseli hämmästyneenä miten hänen ystävänsä muuttui hetkessä Digainen suureksi ihailijaksi, kun ritari vain antoi Curionille vähän huomiotaan. Suurilla sankareilla oli totisesti merkillinen vaikutus lähes kaikkiin ympärillään. Digaine oli juuri tehnyt pahan virheen, mutta ottamalla vastuun ja lupaamalla Curionille paikan rinnaltaan oli ritari saanut hetkessä kaikkien noviisien ihailun. Kaikkien paitsi Weldenin, joka ei voinut uskoa silmiään.

He palasivat Lindoniin ja saivat juuri sellaisen vastaanoton kuin olivat odottaneetkin. He olivat kaikki sankareita eikä kukaan enää muistanut, että Digaine oli jättänyt noviisinsa yksin örkkejä vastaan. Kaikki noviisit saivat saman tien lomaa. Mutta Vihersatamassa he kuulivat myös huonoja uutisia. Kasarmeilla ei paljon muusta puhuttukaan. Sir Darchasin nimi oli kaikkien huulilla. Tämä oli ilmestynyt keskelle miekkailuharjoituksia Mithlondissa kaksi kuukautta sitten. Hän oli haastanut Delemirin kaksintaisteluun, mutta tämä ei ollut suostunut. Darchas oli silloin yrittänyt lyödä Delemiriä miekalla, saadakseen aikaan taistelun. Toiset noviisit olivat puuttuneet asiaan ja Darchas oli iskenyt vaarallisen haavan Callondirin rintaan.

Einion oli onnistunut pelastamaan Callondirin hengen, mutta Darchas oli loikannut hevosensa selkään ja paennut. Welden muisti liiankin hyvin, miten Derhal oli kertonut tavanneensa Darchasin. Nyt ritari oli paennut Lindonista ja lähtenyt etsimään onneaan maailmalta. Lindonissa häntä tuskin tultaisiin kaipaamaan, tuumi Welden. Silti Derhal haluaisi varmasti kuulla mitä hänen ihailemalleen miekkamiehelle oli tapahtunut. Odottamatta hetkeäkään Welden suuntasi kohti Wigamoria.

ERON HETKET

Welden tiesi, että Derhal odottaisi häntä heidän lampensa rannalla, kuten aina ennenkin. Niinpä hän ei mennyt ensiksi tätinsä luokse, vaan käveli lammelle. Hänen sydämensä valtasi lämmin tunne. Tumma hahmo makasi nurmella suuren tammen varjossa. Welden lähti tätä kohti heiluttaen kättään. Mutta äkkiä hän pysähtyi hämmästyneenä. Se ei ollutkaan Derhal.

Ellor näki hänet ja nousi seisomaan. Welden katsoi tähän hämmästyneenä, mutta ei sanonut mitään. Hän näki toverinsa surkean ilmeen. Jotakin oli tapahtunut. Jotakin kamalaa! Äkkiä Welden tiesi enemmän kuin varmasti, että heidän onnelliset vuotensa Wigamorissa olivat ohi. Niihin ei olisi enää ikinä paluuta.

”Welden, olen pahoillani”, Ellor huudahti. ”En tiennyt mitä hän aikoo. Hän vain antoi minulle kirjeen ja poistui. En yrittänyt estää häntä. En voinut arvata...”.

”Ellor, mitä on tapahtunut”, Welden kysyi lähes pidätellen hengitystään.

”Kukaan ei ole nähnyt Derhalia kahteen kuukauteen. Tapasin hänet Vihersatamassa. Hän löi käteeni kirjeen ja pyysi antamaan sen sinulle. Sitten hän poistui. Kukaan ei ole nähnyt häntä sen jälkeen”.

”Mutta”, Welden aloitti. ”Kahteen kuukauteen? Sehän on sama aika kuin...”, hän lopetti lauseen kesken.

”Sir Darchas pakeni kaksi kuukautta sitten”, totesi Ellor. ”Hänet ja Derhal nähtiin aika usein yhdessä Vihersatamassa. Lue kirje, Welden. Varmasti siinä Derhal selittää kaiken”. Ellor antoi kirjeen Weldenille ja poistui taputettuaan tätä ensin osaaottavasti olalle.

Welden istuutui puunjuurelle ja avasi kirjeen. Se oli lyhyt ja kirjoitettu melkoisessa kiireessä. Huokaisten hän alkoi lukea.

”Rakas Welden, en voi sanoin kuvailla miten pahoillani olen, etten voi olla vastaanottamassa sinua matkaltasi. Mutta minä olen saanut mahdollisuuden lähteä sille suurelle matkalle, josta olen aina sinulle puhunut. Koko maailma odottaa minua tuolla jossakin, Welden, ja minä lähden sitä etsimään. Tiedän että siellä jossakin suuri kohtalo odottaa minua, enkä voi kieltää itseltäni tätä tilaisuutta löytää se kaikki. Et tule ymmärtämään tätä, mutta sir Darchas saapui luokseni ja pyysi minua mukaansa, enkä minä voi kieltäytyä. Hän on kaikkea sitä mistä olen aina haaveillut. Sydämeni pakahtuu, kun joudun eroon sinusta, mutta minun täytyy lähteä etsimään mitä elämällä on minulle tarjota. Jonakin päivänä tapaamme vielä, kun minä olen löytänyt mitä etsin. Ehkä silloin voimme jälleen olla yhdessä. Siihen asti, jää hyvästi rakas Welden. Tiedä, että minä tulen aina rakastamaan sinua.

Sinun ikuisesti, Derhal”!

Welden pisti kirjeen povitaskuunsa. Siitä lähtien hän piti sitä aina siellä lähellä sydäntään. Mutta tuolla hetkellä hän tunsi vain katkeruutta. Miten hän oli edes saattanut kuvitella, että joku Derhalin kaltainen voisi mennä naimisiin hänen kanssaan. Miten hän oli voinut olla niin hölmö? Suurempi kohtalo odotti neitoa. Sen hän käsitti nyt liiankin hyvin! Kuinka kukaan voisi kilpailla sellaisen ritarin kanssa, kuin sir Darchas. Ainakaan kukaan Weldenin tapainen vaatimaton salohaltia ei voinut. Se oli ohi ja hän tiesi sen. Ei olisi mitään hyötyä lähteä etsimään Derhalia. Tämä oli valintansa tehnyt.

Derhal oli poissa. Welden hymyili omalle typeryydelleen. Eikö Ellath ollut yrittänyt häntä varoittaa? Hän ei ollut kuunnellut ja nyt hänellä ei ollut mitään jäljellä. Pää painuneena Welden lähti palaamaan Vihersatamaan.

Mikään ei todellakaan ollut enää ennallaan. Iloiset lomapäivät Wigamorissa olivat iäksi ohi. Myös nelikko oli poissa. Curion liikkui nyt Digainen seurassa ja tapasi entisiä ystäviään enää harvoin. Noviisi oli kokenut täydellisen muutoksen ja uskoi nyt Digainen olevan suurin ritari koko joukossa. Ellor oli masentunut menetettyään ystävänsä, eikä enää puhunut paljoa. Hän liikkui yhä harvemmin Weldenin ja Merdalin kanssa.

Viimeisen noviisivuotensa aikana Welden puhui Curionin kanssa kunnolla vain kerran, kun tämä tuli kertomaan tapaamisestaan Einionin kanssa. ”Hän tuli moittimaan minua, kun ryhdyin Digainen pariksi”, huudahti Curion tuohtuneena. ”Ei tietenkään loukkaavasti vaan kohteliaasti. Tunnethan sinä Einionin”.

”Mitä hän sitten sanoi”, kysyi Welden ihmetellen.

”Hän puhui neljästä”, selitti Curion. ”Hän sanoi että jos liityn Digainen seuraan rikon nelikon. Kai hän tarkoitti sinua, Merdalia ja Elloria. Einion sanoi että seuraukset voisivat olla arvaamattomia. En minä oikein tiedä mitä hän puhui. Jotakin pahuudesta ja siitä, ettei sitä ehkä nyt vastustaisi kukaan. En ymmärrä mitä hän tarkoitti. Sain sen käsityksen, että hän oli kiinnittänyt meihin neljään niin paljon huomiota, koska uskoi meistä tulevan jotakin tärkeää.

Se oli merkillistä, mutta tyypillistä Einionia. Joskus Welden halusi huutaa tälle, ”sano suoraan mitä haluat, äläkä aina puhu vertauksin”, mutta ikinä hän ei ollut sitä tehnyt. Einion ainakin oli siis entisensä, vaikka kaikki muu muuttui.

Viimein se taianomainen päivä lähestyi. Koulutus oli viimein ohi ja heistä tulisi Kultaisen kukan ritareita. Sitä päivää oli odotettu ikuisuudelta tuntuvan ajan ja nyt se oli vihdoin koittamassa. Kahta päivää ennen heidän valmistumistaan Welden tapasi Einionin kasarmien portaikossa. ”Ah, noviisi Welden”, Einion tervehti. ”Noviisi Einion”, hän vastasi. Kaikki noviisit käyttivät nyt liioitellusti tuota titteliä, jotta voisivat pian kutsua toisiaan ritareiksi.

”Oletko ajatellut minne haluat palvelukseen”, kysyi Einion.

”Menen Imladrisiin. Toivon pääseväni sieltä käsin toimivan Itäisen Ryhmän ritariksi. En halua jäädä tänne, sillä näillä tienoilla on liikaa surullisia muistoja”.

”Niin, ymmärrän hyvin”, totesi Einion. ”Kaikki täällä muistuttaisi Derhalista kokoajan. Minäkin aion pyrkiä Itäiseen Ryhmään. Tuon ryhmän tehtävät tulevat olemaan vaikeimpia. Siellä tarvitaan parhaat ritarit”.

”Tietääkö Ellath että aiot Imladrisiin”, kysyi Welden hymyillen.

”Hän on siitä aika innoissaan. Hän on asunut koko ikänsä täällä ja haluaa vaihtelua. Menen edeltä Imladrisiin ja asetun sinne taloksi. Ellath seuraa sitten perästä ja menemme siellä naimisiin”.

”Olisikohan viisaampaa mennä naimisiin heti kun voitte, eli kolmen päivän kuluttua”, mietti Welden. ”Hän on odottanut jo kyllin pitkään”.

Einion katsoi hetken Weldeniin. ”Minä mietin asiaa. Pikahäät voisivat olla mukavat”.

”Ja niin Ellathmaiset”, Einion lisäsi kävellessään jo pois.

Ruhtinas Glorfindel löi heidät ritareiksi kaksi päivää myöhemmin Mithlondin kuninkaanlinnan edessä. Linnassa oli sitten suuret juhlat uusien ritarien kunniaksi. Welden ei tuntenut halua juhlia, mutta pysyi silti urheasti Merdalin seurassa ja yritti näyttää iloiselta. Merdal palvelisi Mithlondin ryhmässä ja Welden Itäisessä. Pian he tulisivat tapaamaan toisensa vain harvoin. Ellor oli vähän aikaa heidän kanssaan. Hän palvelisi Imladrisin Ryhmässä, mutta tuntui nyt Weldenin mielestä melko etäiseltä. Curion kävi vain onnittelemassa heitä ja liittyi sitten Digainen seuraan.

Sir Digainesta tuli odotetusti Kultaisen kukan varakomentaja. Itäisen ryhmän sai komentoonsa sir Delemir, Läntisen ryhmän sir Talwe, Imladrisin ryhmän ruhtinas Haldurion ja Mithlondin ryhmän sir Gundar. Itäisen ryhmän vanhemmat ritarit olisivat arvojärjestyksessä sir Enlion Lawhir, sir Agamor ja sir Einion. He olivat kaikki äärimmäisen urheita ja kyvykkäitä komentajia, joihin miehet luottivat.

Kaksi päivää juhlien jälkeen Einion ja Ellath menivät naimisiin Vihersataman Gellanin suuressa kartanossa. Einionin vierellä kunniapaikalla seisoi sir Geladin, sir Lucianin serkku. Geladin kuului ruhtinas Galendilin talonväkeen, kuten serkkunsa ennen häntä. Hän kertoi ennen häiti Weldenille vannoneensa palvelevansa komppaniassa 1000 vuotta. Sitten hän aikoi erota ja yrittää liittyä Kultaisen kukan ritarikuntaan. Hän toteuttaisi ensin suvun velvoitteet ja lähtisi sitten siihen palvelukseen, mihin tunsi kutsumusta.

Welden ja Merdal toimivat Einionin saattajina, kun tämä käveli juhlavieraiden eteen vannomaan valansa Ellathille. Welden muisti hyvin miten rauhallinen Einion oli koko häiden ajan. Ilmiselvästi hän ei halunnut mitään muuta, kuin mennä naimisiin Ellathin kanssa.

Merdal ja Welden joutuivat odottamaan Einionia hetkisen, ennen kuin saattoivat tämän kaikkien eteen. ”Menemmeköhän me koskaan naimisiin”, mietti Einion katsellen vieraiden paljoutta. Ruhtinas Gellanilla oli todella paljon sukulaisia ja ystäviä. ”Emme ainakaan jos vieraita tulee näin paljon”, Welden naurahti. ”Mutta vakavasti otettuna, sinä voit hyvinkin mennä, Merdal. En näe mitään syytä miksi et”.

”Etkö usko että voit koskaan rakastua kehenkään toiseen”, kysyi Merdal katsoen ystäväänsä silmiin.

”Minähän rakasta jo jotakuta toista”, vastasi Welden. ”Mutta hän on kohta naimisissa koko maailman parhaan miehen kanssa”. Merdal katsoi myötätuntoisesti Weldeniin, mutta juuri silloin Einion saapui ja he lähtivät kävelemään hänen kanssaan eteenpäin.

Welden ei jälkikäteen muistanut häistä paljoakaan, paitsi että Ellath oli henkeäsalpaavan kaunis. Hän onnistui näyttämään yhtäaikaa sekä ylhäiseltä että rakastettavalta ystävälliseltä neidolta. Vain Ellath kykeni siihen. Kumpikin lupasi tavanomaisen kaavan mukaan rakastaa toistaan. Mutta kun valat oli sanottu otti Ellath esiin Wigamorin värein, keltaisella ja vihreällä koristellun kankaan, johon hän oli itse kirjaillut tekstin.

Ellath ojensi kätensä ja antoi kankaan sir Einionille. Tämä katsoi sitä ja luki tekstin. ”Eru on yksi – minä olen hänen palvelijansa”. Ellath tarttui aviomiehensä käsiin. ”En näe niin hyvin tulevaan, että näkisin mitkä vaarat sinua tulevat uhkaamaan”, hän sanoi. ”Mutta tiedä tämä. Eru on sen kanssa, joka tätä kangasta kantaa. Eru tulee aina olemaan sinun kanssasi. Minä tein sinusta hänen ritarinsa”.

Myöhemmin sinä iltana Welden seisoi kartanon pihassa katsellen tähtiä. Hän ei voinut olla miettimättä näkikö Derhal jossakin nuo samat tähdet ja katseli niitä. Varmasti neito ei ajatellut häntä. Hänellä oli nyt sir Darchas. Aivan kuten Ellathilla oli nyt Einion. Kaikilla oli joku, paitsi Weldenillä. Ehkä se oli oikeudenmukaista, koska hän oli luullut niin suuria itsestään.

”Sir Welden katselee yksinään tähtiä”, totesi ääni hänen takaansa. ”Valtiatar”, Welden vastasi ja kumarsi hivenen. Ellath käveli hänen rinnalleen hymyillen surullisesti.

”Ainako tulen löytämään sinut yksinäsi jostakin syrjässä muista, niin kuin silloin Minas Anorissa”?

”Se on ehkä joidenkin osa tässä elämässä”, vastasi Welden.

”Kaipaatko häntä kovin? Oletko hyvin surullinen”?

”Ei, en ole surullinen tänä iltana”, vastasi Welden. ”En kun sinä olet niin onnellinen. Kuinka silloin kukaan voisi surra”?

”Tunnen silti surusi. Voi kunpa voisin auttaa enemmän. Ehkä puhumme toisillemme useammin Imladrisissa? Ehkä vietämme enemmän aikaa yhdessä”?

”Se ei olisi viisasta, valtiatar”, Welden sanoi. ”Olet nyt naimisissa. Kanna huolta enemmän miehestäsi ja vähemmän minusta. Minun asiani eivät enää ole sinun asioitasi”.

”Minä luulen että ne tulevat olemaan sitä aina”, totesi Ellath. ”Mitä siis nyt sir Weldenille? Olet ritari, kuten aina halusit. Mitä aiot tehdä elämälläsi”?

”Minä aion palvella”, Welden vastasi. ”Suojelen Eriadoria, kuten vannoin kaksi päivää sitten herralleni Glorfindelille. Teen velvollisuuteni. Enempää ei kukaan voi vaatia, eikä minulla ole mitään muuta enää jäljellä”.

”Niin sinä luulet, Welden. Mutta jonakin päivänä tulet vielä oppimaan toisin. Sen voin luvata sinulle. En näe minkälainen tie on edessäsi, mutta se tulee olemaan merkillinen ja mutkia täynnä”!