HYVÄSTIT TIRIONILLE

Glorfindel harppoi pitkin askelein portaita alas kohti sukunsa kartanoa. Hän näki rakennuksen ja rinteessä alapuolellaan. Charion oli rakennuttanut sen yhdelle Tirionin kaupungin parhaista paikoista, rinteeseen josta oli loistava näkymä alas Eldamarin laaksoon ja lahdelle. Suurin osa muista ylhäisistä oli halunnut talonsa toiselle puolelle Tunan kukkulaa, vastapäätä Taniquetil vuorta ja Valinorin pyhiä puita. Luultavasti he katuivat päätöstään nyt, totesi Glorfindel itsekseen, sillä puut olivat mennyttä. Melkor, jota nyt kutsuttiin Feänorin sanojen vuoksi Morgothiksi oli tuhonnut Valinoriin valoa luoneet puut.

Mielessään Glorfindel ihmetteli miksi suvun vanha palvelija oli kutsunut hänet kiireesti takaisin taloon juuri tälläisenä hetkenä. Kaduilla oli kiertänyt uutinen että Feänor oli äkillisesti palannut Tirioniin maanpakonsa jälkeen, ja kutsui kaikki Tunan kummun laelle suureen neuvonpitoon. Yksi Feänorin omista palvelijoista oli tuonut Glorfindelille kehoituksen saapua paikalle. Mutta kun hän oli ollut matkalla oli yksi Charionin palvelijoista saapunut kehoittaen häntä palaamaan kartanoon. Tästä Glorfindelin ajatukset kääntyivät hetkeksi Charioniin, jota hän oli tottunut ajattelemaan isänään. Dilwen huoneen päämies oli nyt poissa, vapaaehtoisessa maanpaossa Alquelondessa. Hän ei kestänyt noldorin keskinäistä valtakamppailua, vaan halusi olla siitä kaukana.

Näissä mietteissään Glorfindel saavutti talonsa pääoven ja astui sisään. Hän jähmettyi paikoilleen. Eteissalissa seisoi tuttu hahmo. Se oli Echtelion. He syleilivät lämpimästi ja Glorfindel tarkasteli veljeään. Hän oli yhä sama Ecthelion, joskin hieman vanhempi ja itsevarmemman tuntuinen. Ecthelionin silmät tuikkivat yhä innostuneesti kuin tähdet, ja hänen ryhtinsä oli suora ja katse vakava. Siitä oli monta vuotta kun he olivat viimeksi tavanneet. Glorfindel oli sinä aikana tullut aikuiseksi ja vahvistunut paljon. Siitä huolimatta hän tiesi että Ecthelion kykenisi yhä selättämään hänet painissa. Veljen tummat hiukset olivat nyt lyhyet entisten pitkien sijaan ja hän oli pukeutunut vaatimattomaan siniseen kaapuun. "Ecthelion", huudahti Glorfindel viimein saaden äänensä takaisin. "Tämä on todella merkillinen päivä, sillä sukulaiseni palaavat maanpaosta yksi toisensa jälkeen". Ecthelion nyökkäsi. "Niin, kuulin Feänorin palanneen. Itse olen saapunut kuultuani uutiset Melkorista. Pelkkä sattuma on tuonut meidät Tirioniin samana päivänä". Glorfindel paloi halusta kuulla kaiken Tol Eresseästa ja Echtelionin elämästä siellä, mutta siihen ei ollut aikaa. "Gunwe ei tullut kanssasi", kysyi hän katseltuaan ympärilleen huoneessa. Heidän vanha lapsuudentoverinsa ei ollut paikalla. Ecthelion pudisti päätään. "Hän jäi huolehtimaan kartanostani Eresseässä, sillä olen siihen hyvin kiintynyt. Toivon että sinäkin voit jonakin päivänä nähdä sen ja että sukumme vielä asettuisi sinne. Sillä kaunein näkemistäni paikoista on Lähteen laakso Tol Eresseässä". Glorfindel hymyili. Hän oli todella kaivannut veljeään, sillä veljeksiä he olivat aina olleet toisilleen. "Mutta meillä ei ole aikaa pidempiin keskusteluihin", totesi Glorfindel kiireesti. "Feänor on kutsunut kaikki Tunan kummulle suureen kokoukseen ja se on jo alkanut. Pelkään että myöhästymme kokonaan jos emme mene sinne heti". Ecthelion epäröi hetken, kuin jokin olisi estänyt häntä, mutta hymyili sitten. "Menkäämme siis sinne, sillä luulen että suuria asioita tulee tapahtumaan tänään. Ja enomme Curufinwe Feänor saattaa tarvita tukeamme". Yhdessä he astelivat ulos kartanosta, ja Glorfindelista tuntui että mikään ei voisi mennä vikaan kun he olivat taas yhdessä.

He kävelivät samoja portaita ylös, joita Glorfindel oli juuri harpponut alas. Pitkien portaiden yläpäässä avautui pieni tori, jonka poikki kuljettuaan he siirtyivät puiden reunustamalle kadulle. Katu johti kohti Tirionin pääaukiota Ingwen tornin juurella. Glorfindel tunsi nämä kadut kuin oman kotinsa. Täällä hän oli viettänyt lapsuutensa kultaiset vuodet, ensin Ecthelionin ja sitten Feänorin poikien ja Mahtanin pojanpoikien seurassa. Jo kauan ennen aukiota he näkivät valomeren edessään. Puiden kuoltua kaikki oli ollut yhtä pimeyttä ja noldor olivat nyt sytyttäneet tuhansia lyhtyjä ja soihtuja valaisten yötä. Veljekset pysähtyivät hämmästyneinä katsomaan valojen merta edessään. Lähes koko Tirionin ja ympäröivien pienten yhdyskuntien väki oli paikalla. Tuhannet haltiat tungeksivat Ingwen aukiolla ja sitä ympäröivillä kaduilla ja portailla. Pian kaksikon oli vaikeaa päästä eteenpäin haltioiden meren läpi, mutta hitaasti he pääsivät kohti torin keskustaa, jolla oli suuri puhujanlava. Noldorin päämiehet ja ruhtinaat olivat kokoontuneet lavan ympärille. Feänor ja muut Finwen jälkeläiset olivat lavalla ja välittömästi sen ympärillä.

Haltiat antoivat tietä sitä mukaan kun tunnistivat kaksikon, joka tunki läpi väkijoukon kohti lavaa. Viimein he pääsivät aukion keskelle, jossa Noldorin ruhtinaat seisoivat väljemmin. Ruhtinaat olivat kaikki hiirenhiljaa ja monet kalpeita. Vasta nyt Glorfindel kiinnitti huomionsa lavalle. Feänor poikineen seisoi siellä ja heidän miekkansa olivat ristissä. "Tämän vannomme me Curufinwe, Maedhros, Maglor, Celegorm, Curufin, Caranthir, Amrod ja Amras", he huusivat yhteen ääneen ja pitivät miekkansa hetken aikaa yhdessä tuijottaen toisiaan. Glorfindel näki miten hänen tätinsä Nerdanel, Feänorin vaimo, puhkesi itkuun. Mahwion Mahtanin pojanpoika seisoi lähellä ja Glorfindel kääntyi hänen puoleensa. "Mitä on tapahtunut"? Mahwion kääntyi ja huomasi serkkunsa. "He vannoivat hirvittävän valan", sanoi Mahwion ääni väristen. “Erun nimeen he sen vannoivat, olevansa lepäämättä kunnes Silmarilit ovat heidän hallussaan ja sotivansa ketä tahansa vastaan joka ne heiltä pitää poissa". Ecthelion kalpeni, mutta Glorfindel sanoi, "Feänor teki Silmarilit, joten ne kuuluvat hänen suvulleen. Morgothilla on nyt syytä vapista". Hän tunsi äkillistä ylpeyttä sukulaisistaa, jotka eivät pelänneet edes itseään Morgothia. Ecthelion nyökkäsi. "Mutta Erun nimeen heidän ei olisi pitänyt vannoa, sillä moisen valan paino on hirveä", hän kuitenkin totesi. "Lähteekö koko kansa siis ajamaan takaa Morgothia", kysyi Ecthelion Mahwionilta. "En tiedä. Fingolfin puhuu sitä vastaan, samoin Finarfin".

Glorfindel katsoi ympärilleen. Suurin osa niistä keitä hän näki oli innoissaan. Pientä puheen sorinaa kuului sieltä täältä ja Keski-Maa sana kuului usein. Koko kansa oli paikalla, seuraten kiihtyneenä mitä tapahtui. Sitten Glorfindelin huomio kiinnittyi jälleen tasanteelle. Fingolfin kohotti ääntään jälleen kehoittaen kansaansa olemaan seuraamatta Feänoria hänen hulluudessaan. Äkillinen suuttumus valtasi silloin Glorfindelin. "Sinä johdat, minä seuraan, älköön uusi kauna meitä ikinä erottako" sanoi hän hiljaa. Vain Ecthelion kuuli ja katsoi veljeensä kysyvänä. "Noin puhui Fingolfin viimeksi kun he tapasivat tuomiopiirissä. Pian hän on sen unohtanut". "Olet oikeassa", sanoi Ecthelion. "Noiden sanojen pitäisi sitoa häntä kunnian miehenä". Mutta Fingolfin puhui nyt vanhempaa veljeään vastaan välittämättä lupauksestaan. Glorfindel katsoi häntä silmissään hivenen vihaa. Monen muun silmissä sitä oli paljon enemmänkin. Feänorin poika Celegorm katsoi Fingolfinia ja huudahti yhtäkkiä, "puoliveli, olet unohtanut velvollisuutesi. Sinä olet aina havitellut isäni paikkaa itsellesi. Luuletko että olemme unohtaneet menneet. Haluat lähettää hänet pois vailla seuraa, jotta saisit itsellesi Noldorin kuninkuuden". Ja Caranthir huusi, "ei ikinä". Nuoren prinssin käsi tavoitteli jo miekan kahvaa. Fingolfinin pojat astuivat eteenpäin isänsä rinnalle ja Turgon tarttui myös miekkaan. Vihaisia huutoja puoleen ja toiseen kuului yleisön joukosta. Finarfin astui osapuolten väliin mutta häneen ei kiinnitetty huomiota. Silloin monia Noldorin ruhtinaita kiiruhti lavalla. Ecthelion ja Glorfindel liittyivät heihin. Monet siirsivät Turgonia ja Fingonia taaksepäin ja toiset tarttuivat Caranthiriin. Ecthelion tarttui Celegormin miekkakäteen. "Serkkuni, laita miekkasi pois", hän sanoi lempeästi. "Jos ikinä aiomme saada Morgothin kiinni ja takaisin sen mikä on varastettu, emme saa alkaa taistelemaan keskenämme". Celegorm nyökkäsi ja irroitti otteensa miekan kahvasta, mutta hänen silmissään oli yhä vihaa. Ecthelion kääntyi Feänorin puoleen, joka seisoi taaempana silmäillen Fingolfinia vihan vallassa. "Herrani", sanoi Ecthelion kunnioittavasti. "Hillitkää serkkujamme sillä näin eivät Noldor saa ratkoa riitoja keskenään. Jos täällä vuotaa haltioiden verta, saamme huonon onnen hankkeemme ylle". Feänor nyökkäsi ja kehoitti poikiaan perääntymään.

Finarfin kehoitti kaikkia suureen ääneen rauhoittumaan jotta asioista voitaisiin keskustella. "Finwen huoneen jäsenet ovat puhuneet enemmän kuin tarpeeksi", hän huudahti. "Kaikki kansamme ruhtinaat ovat paikalla. Mitä sanovat he huoneidensa puolesta, sillä tälläistä asiaa ei yksi huone voi keskenään päättää". Kaikkialta kuului kannustavia huudahduksia. Feänor kohitti kätensä hiljaisuuden merkiksi. "Finarfin puhuu viisaita sanoja. Mitä sanoo sukulaiseni Mahtan suuresta retkestämme". Mahtan oli jo lavalla. Juuri hän oli rauhoittanut Caranthirin kun tämä oli aikonut hyökätä Turgonin kimppuun. Glorfindel katsoi pitkään Mahtania. Vanhempi haltia näytti pieneltä ja merkityksettömältä suuren ja mahtavan Feänorin rinnalla. Feänorilla oli säihkyvä haarniska, Mahtanilla taas punainen puku. Hän näytti äkkiä vanhalta ja väsyneeltä. "Feänor puhui paljon ja hyvin", totesi Mahtan. "Mutta hänen sanansa olivat ylpeitä ja kovia. Finwen kuolema meidän on kostettava. Mutta ei vastoin Valarin tahtoa. Marssia ylpeänä vastoin parempiemme tahtoa Morgothin perään on väärä tapa. Äkkipikaisesti tehty ratkaisu on aina väärä, ja sellainen on tämäkin. En tiedä mitä meidän pitää tehdä, mutta tiedän että vastoin Valarin tahtoa en sitä halua tehdä. Miettikäämme siis siksi pidempään vaihtoehtoja. Matka Keski-Maahan on vaikea ja pitkä. Minä ja huoneeni emme siihen ryhdy". Niin Mahtan sanoutui irti Feänorista. Glorfindel oli Mahwionin vieressä hänen isoisänsä puhuessa ja näki tämän pettyneen ilmeen. Myös Mahwionin mielen olivat sytyttäneet puheet laajoista vapaista maista joita hallita ilman Valarin holhousta. Mutta hän taipui isoisänsä tahtoon.

Seuraavaksi Feänor kääntyi Rumilin ja Gyonfalin puoleen, tarkoituksella asettaen heidät ennen Finwen tyttärien miehiä. Molemmat puhuivat kuitenkin voimakkaasti Feänoria vastaan. Glorfindel katseli pitkään ystäväänsä Gyonfalia, miettien mitä nuoren haltian mielessä liikkui, sillä haaveillen he olivat aiemmin puhuneet Keski-Maasta ja vapaasta elämästä siellä. Mutta Feänor ei heistä välittänyt, vaan kääntyi Ecthelionin puoleen. "Voronthel Charionin poika puhukoon Dilwen huoneen puolesta", hän sanoi katsoen veljeksiä lämpimästi ja käyttäen Ecthelionin äidin hänelle antamaa nimeä Voronthel. Aina oli Feänor ollut poikkeuksellisen ystävällinen Ecthelionin ja Glorfindelia kohtaan, ilmaisten usein kiitollisuutensa siitä tuesta mitä näiltä sai noldorin valtataistelujen keskellä. Ecthelion kääntyi katsomaan kansaa joka tungeksi aukiolla. "Olemmeko me niin heikko kansa että kuninkaamme saa tappaa ja aarteemme varastaa vailla kostoa", hän huudahti ja kääntyi sitten katsomaan Mahtaniin. "Pyydän anteeksi, herrani, että joudun puhumaan neuvoanne vastaan. Mutta jos koskaan on ollut tilanne milloin jokaisen on puhuttava mitä sydämmessään tuntee, niin se on nyt. Morgoth on rikkonut katkerasti meitä ja Valaria vastaan. Mutta valat eivät ryhdy mihinkään, sen jo tiedämme. Olemmeko me heikompia? Annammeko me rikkoa rangaistuksetta itseämme vastaan? Eikö Curufinwe Feänor ole se joka teki Silmarilit? Antaisimmeko me hänen lähteä ilman apuamme isäänsä kostamaan? EMME KOSKAAN! Eikö Finwe ollut meidän kaikkien isä? Hän toi meidät Keski-Maasta tänne ja miksi meillä ei olisi oikeutta palata niin halutessamme? Lähtekäämme siis kaikki yhdessä ja laittakaamme Morgoth vapisemaan". Niin puhui Ecthelion Dilwen huoneesta ja sanat tulivat suoraan hänen sydämestään. Sillä Glorfindel tiesi että sama palo joka oli hänen sydämessään oli syttynyt myös Ecthelionissa. Ja eikö Feänor ollut kaikista haltioista mahtavin? Häntä he seuraisivat vaikka maailman ääriin. Kuka voisi epäonnistua sellaisen johtajan kanssa? Mutta silti Mahtanin kalpean hahmon näkeminen sai palan nousemaan Glorfindelin kurkkuun. Monesti jälkeenpäin hän muisteli tuota hetkeä ja itki. Sillä vaikka hän seuraisi Feänoria ikuisesti, Mahtania hän rakasti ja kunnioitti enemmän kuin ketään muuta koko maailmassa veljensä jälkeen.

Glorfindel kumarsi sen merkiksi että Ecthelion oli puhunut myös hänen suullaan. Sitten puhuivat muut noldorin ruhtinaat, jotkut vastustaen Feänoria. Esimerkiksi voimakas ruhtinas Välwe puhui kiivaasti Feänoria vastaan ja varoitti Noldoria seuraamuksista jos he avoimesti kapinoisivat Valaria vastaan ja unohtaisivat heidän neuvonsa. Mutta monet ruhtinaat halusivat lähteä Keski-Maahan. Tärkeimpien huoneiden päämiehistä Guilin, Pelendur sekä hänen nuori poikansa Melandur kannattivat lähtöä, vaikka yksikään ei kuulunut Feänorin seuraajiin. Samoin jotkut myöhemmät Gondolinin ruhtinaat puhuivat tuona päivänä, esimerkiksi Egalmoth ja Penlod sekä Estelmo, jonka suku oli hyvin vaikutusvaltainen. Myös nuori prinssi Erendur, Fingolfinin sisarenpoika, puhui pitkään Fingolfinia myötäillen. Feänorin kanssa smaa mieltä olleet tekivät kaikki puheillaan itsestään kapinan johtajia, minkä Valar myöhemmin pitkään muistivat.

Kun viimeinen ruhtinaista oli lopettanut puheensa kiihtyi puheensorina. Finarfin kohotti jälleen kätensä ja pyysi kaikkia harkitsemaan ja ehdotti, että asiasta päätettäisiin vasta viikonkuluttua. Mutta silloin huusi kansa suureen ääneen "EI EI, VAAN NYT". Huutomyrsky oli valtaisia ja Glorfindel tunnisti oman äänensä huutavan muiden mukana, sillä yksikään sydän ei tuona iltana jäänyt kylmäksi. Eikä kukaan joka Tunan kummulla tuona päivänä soihtujen valossa seisoi kyennyt sitä ikinä unohtamaan. "Lähtekäämme", huusi Feänor ja kansa toisti huudon. Siihen päättyi väittely ja kaikki kiiruhtivat pakkaamaan.

Ecthelion laskeutui lavalta ja näki Mahtanin odottamassa heitä. Hän katsoi isoisäänsä silmiin peläten näkevänsä niissä vihaa. "Pyydän anteeksi jos olen pahoittanut mielenne, isoisä, sillä sitä viimeksi haluan. Meidän on pakko lähteä, Glorfindelin ja minun, sillä sydämiemme paloa ei voi muuten sammuttaa. Älkää lähettäkö meitä ilman siunaustanne, sillä ilman sitä olisimme eksyksissä". Mahtan katsoi häntä pitkään ennenkuin vastasi. "Poikani, te molemmat olette minulle hyvin rakkaita ja toivotan teille kaikkea hyvää. En näe mitä edessänne on, mutta toiselle teistä matka tulee olemaan pitkä ja raskas. Vain tämän teiltä velvoitan sen kuluessa. Muistakaa aina keitä olette, sillä jos sen teette tulee sukulaisuutenne Dilween teitä suojelemaan. Muistakaa että teidän ei tarvitse seurata ketään, vaan olette oman itsenne herroja. Glorfindel seuraa Ecthelionin ja Ecthelion Glorfindelia. Ketään muita ette tarvitse. Sillä voi tulla hetki jolloin Feänorin johtajuus ei voi jatkua. Älkää silloin epäröikö vaan muistakaa mitä tänään sanoin. Teidän ei tarvitse seurata ketään häpeään. Päättäkää itse! Minä olen tavannut kaikki noldorin ruhtinaat, eikä kukaan heistä ole veroisenne". Ecthelion nyökkäsi. "Me tulemme muistamaan, isoisä". “Minä annan nyt suvullenne tunnuslauseen. Muistakaa se aina, sillä myös se tulee teitä suojelemaan. Eläkää sen mukaan! Aina ei tule näyttämään siltä, että lause toteutuisi, mutta vasta lopussa sen näkee. “Minä Palvelen – Onni Seuraa”, se on Dilwen huoneen tunnuslause tästä lähtien”. Veljekset kumarsivat kunnioittavasti! Silloin Mahtan otti esiin kaksi sinistä berylliä ja antoi kummallekin veljekselle yhden. "Muistakaa näistä jalokivistä meidät, sillä missä milloinkin olette, me olemme yhä täällä Tirionissa ja täällä tulette aina olemaan tervetulleita Mahtanin taloon". Ecthelion ja Glorfindel kumarsivat, suutelivat isoisäänsä otsalle hyvästiksi ja lähtivät kohti kartanoaan pakatakseen mitä halusivat mukaan. Mutta monta kertaa he kääntyivät katsomaan taakseen ja näkivät isoisänsä seisovan yhä lavan juurella tuijottaen heidän peräänsä. Mahtanin kasvot olivat täynnä huolta ja surua!

Vähän matkan päässä veljeksiä odotti toinen tuttu hahmo. Se oli heidän serkkunsa prinssi Gyonfal. "Lähdette siis muiden mukana", hän totesi. "Kyllä", vastasi Glorfindel. "Ja meitä ihmetyttää, että et lähde mukaan. Mutta ymmärrän ettet voi puhua ja toimia isääsi vastaan". Gyonfal nyökkäsi. "Me emme jää tänne koska pelkäämme, vaan koska kunnioitamme valaria", hän totesi. "Me tiedämme sen", vastasi Ecthelion. "Pelkoa emme ole ikinä sinussa nähneet, mutta meidän tuttumme se voi olla piankin". Gyonfal nyökkäsi. "Halusin vain sanoa hyvästit, sillä olemme olleet hyviä tovereita jo kauan aikaa". Äkkiä Ecthelion katsoi Gyonfalia vakavana. "Hyvästi siis, ystävä, äläkä muista meitä pahalla, sillä minä luulen että emme tulee enää tässä maailmassa tapaamaan". Gyonfal nyökkäsi ja he erosivat ystävyydessä.

Monet katkerat jäähyväiset jätettiin sinä päivänä, sillä kaikenkaikkiaan 10 000 haltiaa kieltäytyi kapinoimasta Valaria vastaan ja lähtemästä vaaralliselle matkalle. Mahtan ja Rumil, sekä Finwen tyttärenmies Gumlin ja Välwe olivat heidän johtajiansa. Fingolfin ja Finarfin lapsineen lähtivät Feänorin kanssa koska suurin osa heidän seuraajistaan halusi lähteä. Veljekset Ecthelion ja Glorfindel hyvästelivät kartanossaan ne palvelijat ja toverit jotka eivät halunneen lähteä matkaan. Sitten he kävivät hyvästelemässä tätinsä Nerdanelin, jonka haltuun antoivat kaiken suvun omaisuuden Tirionissa. Nerdanelilta ei heille monia sanoja liiennyt. Hän oli liian surullinen omien poikiensa vuoksi. Sitten veljekset aseistautuivat Mahtanin heille joitakin vuosia sitten tekemillä miekoilla ja lähtivät noin 30 seuraajan kanssa kaupungin portille, jossa kansa kokoontui marssivalmiina. Siellä he liittyivät Feänoriin ja hänen poikiinsa. Feänorin kasvot olivat intoa täynnä ja hän paloi halusta päästä matkaan. Sama into tarttui pian kaikkiin hänen lähellään. Mutta juuri kun Noldor olivat marssimassa ulos portista ratsasti viimein sisään sanansaattaja itsensä Mänwen luota.

Sanansaattaja puhui lyhyesti varoittaen Noldoria. "Feänorin hulluutta vastaan sanon vain tämän. Älkää lähtekö! Sillä hetki on paha ja tienne johtaa suruihin joita ette voi ennalta nähdä. Valar eivät teitä tässä yrityksessä auta. Mutta katso, he eivät myöskään estä teitä, sillä vapaasti saavuitte ja vapaasti saatte myös lähteä. Mutta valansa vuoksi Feänor Finwen poika on karkoitettu. Melkorin valheet tulet katkerasti kokemaan. Hän on vala, sinä sanoit. Silloin olet turhaan vannonut, sillä ketään valarista et voi kukistaa, et vaikka Eru jonka nimesit olisi tehnyt sinusta kolme kertaa mahtavamman kuin olet".

Glorfindel tunsi suuttumuksen nousevan sisästään. Karkoittakoot vain Feänorin. Hän oli heitä suurempi ja viisaampi! Ja Morgothin kanssa he selvittäisivät välinsä, sillä Feänor ei ollut yksin. Kuinka uskalsi Mänwen airut puhua Feänorille tuohon sävyyn? Glorfindel näki myös muiden haltioiden silmissä suuttumusta. Samassa Feänor nauroi ja kääntyi katsomaan kansaansa. "No? Lähettääkö tämä uljas kansa kuninkaansa perijän yksinään maanpakoon mukanaan vain poikansa"? Ei yksinään, sanoi Glorfindel hiljaa Ecthelionille joka nyökkäsi. "Ja palaavat vankeuteensa? Mutta jos joku tulee mukaani, heille sanon; Amanissa olemme joutuneet onnellisuuden kautta suruun! Yrittäkäämme nyt surun kautta onneen! Tai ainakin vapauteen". Sitten Feänor kääntyi Mänwen sanansaattajan puoleen ja hän näytti kasvavan pituutta ja olevan kuin yksi Valarista. Sillä tuolla hetkellä loistava ja mahtava oli Feänor ja jokainen saattoi nähdä hänessä palavan kirkkaan tulen.

"Sano tämä Mänwe Sulimolle. Jos Feänor ei voi kukistaa Morgothia, niin ainakaan hän ei epäröi hyökätä tämän kimppuun, eikä vain istu toimettomana surussaan. Ja ehkä Eru on antanut minulle suuremman tulen kuin tiedättekään! Sellaista pahaa tulen tekemään Valarin viholliselle, että jopa mahtavat tuomiopiirissä saavat ihmetellä siitä kuullessaan. Ja lopulta, lopulta he seuraavat minua. Hyvästi"!

Glorfindel tuijotti ihmeissään ja täynnä ihailua, sillä niin suureksi kohosi Feänorin ääni tuolla hetkellä, että jopa Mänwen sanansaattaja kumarsi ja poistui. Ja kaikki Noldor olivat valmiita seuraamaan Feänoria pitkälle matkalleen. Hän kääntyi kansansa puoleen poikansa rinnallaan ja viittasi joukkonsa eteenpäin ulos portista. Ecthelion ja Glorfindel kulkivat Feänorin seurueessa, ollen hänen poikiensa jälkeen läheisimpiä sukulaisia. Kun he kulkivat ulos portista Feänor kääntyi katsomaan heihin. "Olen iloinen että olette mukana", hän totesi veljeksille. "Tälläisinä hetkinä sukulaisten tulee pysyä yhdessä ja seurata sukunsa vanhinta. Ja niin kauan kuin olemme yhdessä ei kukaan voi meitä voittaa". Glorfindel hymyili Feänorille ja kääntyi katsomaan veljeensä. Yhdessä he kääntyivät ja loivat viimeisen katseen Tunan kumpuun ja siunattuun Tirioniin, jossa he olivat kokeneet monia onnellisia hetkiä, ja monia onnettomia. "Toivon että Mahtan olisi mukanamme", sanoi Ecthelion hiljaa ja Glorfindel oli samaa mieltä. Mitään muuta taaksensa jättämää he eivät surreet paitsi sukulaisiaan. Sillä kaikki suuret teot, voitot, kunnia, onnelliset hetket ja saavutukset olivat edessä, siellä jossakin Keski-Maan laajoilla mailla. Feänor johtaisi ja he seuraisivat. Tulevaisuus näytti valoisalta ja hienolta, kun he astelivat ulos Tirionin portista. Kummankin veljeksen silmät säihkyivät innosta kun he ajattelivat kaikkia seikkailuja joita edessä oli.