TANSSIAISET KARTANOSSA

Ecthelwion seisoi epävarman näköisenä salin laidalla seuraten juhlivia haltioita. Sirionin satamien jälleenrakentaminen oli saatu valmiiksi ja sen kunniaksi oli Elwingin kartanossa päätetty järjestää suuret juhlat. Tietysti vain merkittävät henkilöt oli kutsuttu. Mutta kaupungin kaduilla tarjottiin kestitystä myös tavalliselle kansalle, joka innolla liittyi juhlintaan.

Ecthelwion ei voinut vieläkään uskoa, että Ithilwen oli saanut hänet suostuteltua mukaan juhlaan. Lähteen ruhtinas ei pitänyt virallisista tilaisuuksista eikä etenkään prameilevien ruhtinaiden seurasta. Mutta valtiatar Ithilweniä ei voinut estää kun tämä sai jotakin päähänsä. Ja tällä kertaa serkku oli päättänyt, että Ecthelwionin täytyi tulla mukaan. Siksi Lähteen ruhtinas nyt seisoi kärsivän näköisenä syrjässä ja seurasi muiden hauskanpitoa. Keskellä salia oli suuri tanssilattia jossa lukuisat parit tanssivat musiikin tahdissa. Ithilwen itse oli tanssimassa kihlattunsa Enerdhilin kanssa. Tämä oli kuuluisa seppä Gondolinista. Ecthelwion piti Enerdhilistä, joka oli mutkaton ja vaatimaton. Usein seppä saattoi sulkeutua päiväkausiksi pajaansa jonkin työn ääreen.

Kaikki Sirionin satamien merkittävät henkilöt olivat paikalla, mutta Balarin saarelta ei ollut saapunut kuin muutama edustaja. Heistä merkittävin oli sir Arminas, yksi Ereinionin tärkeimmistä ritareista. Tämä liikkui sulavasti muiden vieraiden joukossa univormussaan. Arminas ei ollut suurikokoinen, mutta hänen kykynsä tunnettiin kaikkialla. Ecthelwionin ystävän ja sir Lanbadanin kilpailu oli kaikkien tiedossa. Sirionin sataman taistelun vuoksi oli Lanbadanin nimi nyt kaikkien huulilla, mutta se ei näyttänyt haittaavan Arminasia. ”Kilpailu sinne tai tänne”, ritari nauroi Ecthelwionille. ”Lanbadan ansaitsee maineensa. Hän toimi todella hienosti taistelussa. Toivon vain että olisin voinut olla paikalla näyttämässä myös omat kykyni. Toisen onnen ei tarvitse olla toisen epäonni”! Ecthelwion nauroi ystävänsä hyväntuulisuudelle. Tuona päivänä Celebrimborin veljeskunnan jäsenistä vain laiquendin Damrod ei ollut paikalla!

Celebrimbor itse oli nouseva nimi haltioiden parissa. Paljon eloonjääneitä feänorilaisia oli liittynyt häneen ja Celebrimbor komensi nykyään satoja sotilaita. Hän eli kuitenkin yhä Nargothrondin Guilinin ja muiden tuon valtakunnan eloonjääneiden kanssa, seuraten Guilinin viiriä. Mutta Ecthelwion tunsi serkkunsa, sillä he olivat ystävystyneet viime vuosina, ja tiesi ettei tämä voisi loputtomiin tyytyä moiseen asemaan. Celebrimbor oli aivan liian kunnianhimoinen siihen! Jossakin mielessä tilanne Sirionin satamissa muistutti Ecthelwionia Feänorin ja Fingolfinin Tirionista ennen Noldorin kapinaa, niin kuin Ecthelion oli niistä ajoista kertonut. Haltioilla oli paljon nuoria kunnianhimoisia ruhtinaita, eikä kokeneita ääniä heitä hillitsemässä. Feänorin unelma eli voimakkaana Sirionin satamien ruhtinaissa, vaikka nämä väittivätkin olevansa feänorilaisia vastaan. Ensi kertaa Sirionin satamien perustamisen jälkeen puhuttiin sodasta! Nuoret noldorin ja sindarin ruhtinaat olivat voimansa tunnossa torjuttuaan Feänorin poikien hyökkäyksen. He olivat rakentaneet kukoistavan yhteisön. Pakolaiset olivat vihdoin asettuneet taloksi, saaneet kaiken valmiiksi ja alkoivat katsella ympärilleen. Pohjoiseen katsoessaan heidän kasvonsa kalpenivat, sillä siellä oli haltioiden vihollinen joka oli tuhonnut kaikki Beleriandin valtakunnat. Siellä oli Morgoth Bauglir!

Ecthelwion huomasi Guilinin kävelevän luokseen. Viimeisenä noldorin kapinan johtajista oli Guilin hengissä, jos unohdettiin idän metsissä piileskelevät veljekset Maedhros ja Maglor. Monet yrittivät heidät unohtaa. Guilin oli ollut mukana kaikissa noldorin suurissa taisteluissa lukuunottamatta Nirnaethia, ja siellä hän oli menettänyt vanhimman poikansa kuolleena ja toiseksi vanhimman vankina. Vanhempi haltia oli pukeutunut melko vaatimattomaan juhlapukuun. Hänen hiuksensa olivat tummat ja pitkät. Kasvoilla monet kärsimykset ja surut näkyivät selvästi. Mutta Guilin kantoi taakkansa valittamatta. Hän oli Nargothrondin henkiinjääneiden johtaja ja vastuussa myös kuningas Orodrethin nuoren sukulaisen Gildorin kasvatuksesta. Lisäksi Guilinilla oli oma pojantytär, jota hän rakasti yli kaiken. Nämä asiat varmasti auttoivat Guilinia jatkamaan.

”Kuka olisi uskonut, että Beleriandin haltiat vielä joskus juhlisivat näin iloisesti ja huolettomasti”, sanoi Gulin viimein. ”Olemme muuttuneet pakolaisista joksikin muuksi. Sen voi tuntea ja nähdä kaikkialla”! Ecthelwion nyökkäsi. Hän ei erityisemmin pitänyt vanhasta Guilinista, mutta kunnioitti tätä. ”Niin, kuoleman siivillä ovat haltiat saapuneet tänne. He pitävät itseään lähes uudelleensyntyneiksi. Ja ehkä he ovatkin. Mutta liika optimistisuus voi silti olla pahastakin. Puhutaan sodasta ja sankariteoista. Mutta jos Fingolfin ja Maedhros eivät olleet kyllin vahvoja Morgothia vastaan, kuinka sitä voisivat olla Sirionin satamien haltiat? Sydämessäni asuu epäilys”!

”Hyvin ajattelet, Ecthelwion”, sanoi Guilin katsellen onnellisia haltioita juhlasalissa. ”Mutta liika optimismikin on parempaa kuin kohtaloonsa alistuminen. Silti luulen että epäilyksesi osuu oikeaan. Meidän voimillamme ei Morgothia kukisteta, ei vaikka odottaisimme tuhat vuotta ja vahvistuisimme kokoajan”. Ecthelwion katsoi Guiliniin. ”Eikö siis ole mitään muuta toivoa kuin Eärendilin toivo”, hän kysyi. Sillä huolimatta epäilyksistään jokin osa Lähteen ruhtinaasta paloi halusta päästä taistelemaan Morgothin joukkojen kanssa. Heillä oli niin paljon kostettavaa. ”Eikö ole mahdollista, että joissakin meistä on Eru sytyttänyt viisaamman palon kuin Fingolfinissa ja muissa kuninkaissa”?

Guilin katsoi toveriaan arvioivasta. ”En usko”, hän sanoi viimein. ”Sydämeni on Eärendilin kanssa, mutta pelkään ettei hän löydä tietä länteen. Hän on pysynyt poissa, vaikka hänen kaupunkinsa poltettiin, vaimonsa surmattiin ja lapsensa ryöstettiin. Pelkään että hän on kuollut. Ja jos niin on, kuka silloin voi saada lännen valtiaat tulemaan avuksemme”?

”Ovatko kaikki toimemme siis olleet turhia”, kysyi nuorempi haltia. Hänen ajatuksensa kääntyivät kuluneisiin kuukausiin. Erottuaan Feänorin pojista katkeran riidan jälkeen oli Ecthelwion vaeltanut jonkin aikaa erämaissa, mutta lopulta hän oli saapunut Kevätsatamaan. Valtiatar Ithilwen hallitsi kaupunkia ja sen ympäristöä viisaasti ja taidolla. Aliruhtinaat Eltas ja Aranwion taas hoitivat kaikki käytännön asiat. Niinpä Ecthelwionille ei jäänyt juuri mitään tekemistä. Hän oli päättäväisesti siirtänyt huomionsa satamien turvallisuuteen ja alkanut laatia puolustusssuunnitelma, jottei Feänorin poikien suorittama yllätyshyökkäys voisi enää koskaan toistua. Henkilökohtaisesti Ecthelwion oli organisoinut partiosysteemin, jolla haltiat pitivät silmällä mitä heidän pohjoispuolellaan tapahtui. Juuri hän oli myös alkanut tuomaan pohjoisesta pakenevia ihmisiä Sirionin satamiin. Etenkin Brethilin metsän alueelta pakeni paljon ihmisiä etelään. Jos ihmiset olivat ennen sotineet Hithlumin ja Himringin kuninkaiden uskollisina liittolaisina, miksi he eivät tekisi sitä samalla urheudella myös Sirionin satamien ruhtinaiden puolesta? Ihmisten saapuminen oli antanut merkittävän lisän Ereinionin, Egalmothin ja muiden komennossa oleviin sotavoimiin.

”Egalmoth ainakin tuntuu olevan erimieltä”, lisäsi Ecthelwion. Taivaallisen Jousen ruhtinas oli yksi kaikkein optimistisimmista. Vaikka hän suri oikeasti valtiatar Elwingiä, oli Egalmoth ottanut innokkaasti Sirionin sataman herruuden ja hallitsi vieläkin paremmin kuin viisas Elwing. Kevätsataman väki ja Puun huoneen Galdor tunnustivat Egalmothin nyt Gondolinin haltioiden vanhimmaksi, ja olivat hädän hetkellä valmiit seuraamaan tämän viiriä. ”Eivät turhia”, vastasi Guilin. ”Kenties voimme torjua Morgothin hyökkäyksen, jos sellainen tulee, olemalla valmiita. Jos voimamme kasvaa, voimme ehkä ryhtyä hyökkäämäänkin. Mutta taistelussa edes yhtä Morgothin pääarmeijaa vastaan emme voi pärjätä. Ja hänellä on niitä useita. Minä sanon sinulle, Lähteen Ecthelwion, että ilman lännen valtiaiden apua eivät joukkomme tule enää milloinkaan marssimaan Anfauglithin synkällä tasangolla”. ”Kuulen sanasi”, vastasi Ecthelwion. ”Minä en näe kaukaisia asioita, mutta yhden asian tiedän. Guilin. Eärendil on elossa. En tiedä missä hän on, mutta hän ei ole kuollut. Toivomme elää edelleen”!

Juhla jatkui iloisena koko illan. Kauniit neidot olivat huomion keskipisteessä, sillä monet noldorin ja sindarin korkeista ruhtinaista olivat naimattomia ja etsivät aviopuolisoja. Tuona iltana Jälleenrakennuksen juhlassa tiedetään ainakin yhden avioparin löytäneen toisensa. Sillä sindarin katkera Oropher kohtasi tanssilattialla Galadhilin vaimon sisaren, jonka nimi oli Galwen. He rakastuivat samantien toisiinsa. Galwen ei ollut ainoa kaunis nuori neito tanssiaisissa, eikä suinkaan ainoa joka rakastui.

Neito Valwen oli ihastuksissaan päästyään mukaan juhliin. Ne olivat suurimmat mistä hän oli ikinä kuullut, vaikka kuningas Ereinionin puuttuminen hieman himmensikin ruhtinas Egalmothin järestämien Jälleenrakennuksen juhlien loistoa. Mutta juhlat olivat neidon ensimmäiset ja hän aikoi ottaa niistä kaiken mahdollisen irti. Valwen oli juuri saavuttanut iän, jossa hän sai osallistua tanssiaisiin, tosin vain esiliina mukanaan. Mutta sekä hänen isänä että isoisänsä olivat juhlissa mukana, samoin vanhempi veli Salmarindil. Niinpä Valwen oli päässyt mukaan ilman esiliinaa.

Hän oli tanssinut veljensä ja tämän ystävien kanssa. Mutta Salmarindil ei pitkään jaksanut sisarensa seuraa, sillä hän halusi kuunnella mahtavien ruhtinaiden puheita politiikasta ja haltioiden suuresta tulevaisuudesta. Sillä Valwen tunsi veljensä ja näki miten tämän silmiin syttyi aina innostunut liekki kun hän kuuli moista puhetta. Salmarindilin mielessä liikkuivat suuret unelmat. Politiikka kiinnosti myös Valwenia, olihan hän mahtavan suvun jäsen, mutta tuona iltana neitoa kiinnosti enemmän juhliminen. Niinpä hän jäi pian yksin. Salmarindil kierteli isänsä mukana salissa ja Valwenin toinen hyvä ystävä, Guilinin pojantytär Irilme, ei ollut saanut isoisältään vielä lupaa osallitua juhliin vaikka Valwenia vuoden vanhempi.

Niinpä Valwen seisoi hetken yksinään salin laidalla. Hän katseli innostuneena haltioiden mahtavia ruhtinaita. Ruhtinas Egalmothin Valwen tunsi hyvin. Tämä oli aina hänelle ystävällinen ja kiusoitteli nuorta neitoa. Ruhtinas Galdor oli usein Egalmothin seurassa, vakavana ja voimakkaana. Kenties vähiten ruhtinaista Valwen piti Celebrimborista, joka oli pitkä ja ylpeä. Feänorin pojanpojan silmissä paloi outo tuli, joka sai aina Valwenin levottomaksi. Kevätsataman Ithilwen oli aivan ihastuttavan kaunis tumminen pitkine hiuksineen ja säihkyvine silmineen. Ithilwenin kasvoilla oli aina välitön ilme, joka sai Valwenin menemään tämän luokse ja puhumaan kaikista mahdollisista asioista. Mutta hänen perheensä kävi vain harvoin Kevätsatamassa! Niinpä Valwen tunsi vain ulkonäöltä tumman tiukkailmeisen Eltasin ja väsyneenoloisen Aranwionin.

”Täällähän sinä olet aivan yksinäsi, Melinir”, sanoi tuttu ääni neidon sivulta. Hän kääntyi ja hymyili isoisälleen Välwelle. Välwe oli arvokkaan näköinen melko lyhyt mies, joka oli päämies yhdessä noldorin mahtavimmista suvuista. Silti häneltä riitti aina aikaa pojanpojilleen. Nähdessään jälkeläisensä Välwen täytti aina rakkaus, sillä Valwenin innokas maailmaa rakastava ilme, kauniit tummat hiukset ja järkevä mieli eivät ikinä lakanneet ihmetyttämästä ruhtinasta. ”Katselen vain juhlijoita”, sanoi Valwen iloisesti. ”Ja yrität epäilemättä valita itsellesi tulevaa aviomistä”, nauroi Välwe. ”Kuka sinua miellyttää erityisesti”? Hetken aikaa Välwe mietti pitäisikö hänen laskea moista leikkiä. Valwenin pitäisi jonakin päivänä naida sukuaan eniten hyödyttävä ruhtinas, mutta Välwe tiesi ettei voisi ikinä pakottaa tätä naimisiin kenen tahansa kanssa. Romanttiset aatteet olivat leviämässä haltioiden parissa yhä enemmän ja Valwen oli niitä täynnä.

”Sir Arminas on oikein komea”, vastasi Valwen katsellen uljasta ritaria. ”Mutta hänessä on jotakin armotonta”. ”Entä nuori Volondil”, kysyi Välwe osoittaen Hithlumista kotoisin olevaa nuorukaista, joka oli kuningas Ereinionin läheisimpiä tovereita. ”Hän on kyllä iloinen”, vastasi Valwen. ”Mutta ei kyllin urhea”! Välwe kohautti olkapäitään. ”Eikö kukaan siis ole kiinnittänyt huomiotasi”?

Silloin Valwenin katse osui yksinään salin reunalla seisovaan hahmoon. Tämä oli pukeutunut vaatimattomaan pukuun, jossa oli Lähteen huoneen tunnukset. Sen tunnuksen Valwen tunnisti käytyään pari kertaa Kevätsatamassa. Mutta mies oli hänelle tuntematon. Tämä oli melko nuori ja näytti jotenkin olevan hienoissa juhlissa aivan väärässä paikassa. Kuten aina, Valwenin katse kiinnittyi ensimmäisenä toisen silmiin. Välwen silmistä näkyi viisaus, Volondilin silmistä näkyi riehakkuus, Eltasin silmistä sulkeutuneisuus ja Celebrimborin silmistä ylpeys. Tuntemattoman lähdehaltian silmissä Valwen saattoi nähdä harkitsevuutta ja rauhallisuutta. Siinä oli haltia joka ei menettänyt helposti malttiaan tai hätäillyt. Mutta silmissä näkyi myös jotakin muuta, ehkä surua! Kenenpä silmissä sitä ei olisi ollut noina päivinä! Valwenin katse ei irronnut nuoresta haltiasta. Tässä oli jotakin aivan erityistä.

”Isoisä, kuka tuo on”, hän kysyi pidättäen henkeään. Voin kunpa mies ei olisi joku alhainen aseenkantaja! Välwe naurahti. ”Kas kun kysyt. Toivottavasti silmäsi eivät ole iskeytyneet ainakaan häneen, Valwen. Hän on Lähteen ruhtinas Vorondur, josta yleensä käytetään nimeä Ecthelwion. Vuosikaudet hän on elänyt Feänorin poikien kanssa piileskellen metsissä kun muut ovat taistelleet ja kuolleet. Hän palasi vasta hiljan Kevätsataman väen luokse. Olet varmasti kuullut hänestä”!

Valwen henkäisi syvään. Hän vaistosi heti, että nuoreen haltiaan liittyi tarina, joka ei välttämättä mennyt aivan niin kuin monet Sirionin satamissa luulivat. Tämä ei näyttänyt pelkurilta eikä juonittelijalta! Ja yleensä Valwen oli tällaisissa asioissa oikeassa. Mutta sitä ei tietysti kannattanut kertoa isoisällä. ”Olen toki”, Valwen vastasi. ”Jotkut sanoivat hänen aikovan pyrkiä satamien valtiaaksi, mutta hän ei tehnyt niin”. Valwen ymmärsi nyt hyvin surun häivän miehen silmissä. Tämä oli menettänyt isänsä ja äitinsä Gondolinin tuhoutuessa, olematta paikalla näitä auttamassa. ”Onko hän Välwen huoneen vihollinen”, kysyi Valwen huolestuneena. Nuori ruhtinas kiehtoi häntä.

”En sanoisi niin”, vastasi hänen isoisänsä varovaisesti. ”Ei meidän vihollisemme, mutta ehkä joidenkin ystäviemme vihollinen. En tiedä! Ainakaan hän ei ole liittolaisemme. Mutta sen sanon sinulle, Valwen, että jos joudumme taisteluun Morgothin voimien kanssa, olen iloinen että Lähteen Ecthelwion on kanssamme. Siksi häntä ei kannata suututtaa. En tiedä miksi, mutta kun ajattelen sotaa täyttää ajatus hänestä joukkojemme mukana mieleni tyytyväisyydellä”!

Erottuaan isoisästään Valwen ei kyennyt hillitsemään innostustaan. Hänen täytyi puhua Ecthelwionin kanssa. Tämä seisoi edelleen yksinään muista syrjässä ja kaipasi varmasti seuraa. Rohkeasti, kuten hänen luonteensa oli, Valwen lähestyi ruhtinasta. ”Ruhtinas Ecthelwion”, hän tervehti sirosti niiaten. Ecthelwion kumarsi hienosti pukeutuneelle nuorelle neidolle. ”Pelkäänpä että teillä on etu minuun nähden, neiti”, hän totesi yllättyneenä. Kuka oli iloinen säihkyväsilmäinen neito? ”Nimeni on Valwen, mutta minua kutsutaan Meliniriksi”! Se ei oikeastaan pitänyt täysin paikkaansa, sillä vain sukulaiset ja ystävät käyttivät Valwenin toista nimeä. Mutta hän halusi Ecthelwionin käyttävän sitä”.

Ruhtinas hymyili. ”Ah, itse mahtavan Välwen pojantytär. Isänne tuskin pitäisi, että puhutte kanssani”. ”Isäni ei pidä monista asioista joita teen”, nauroi neito. ”Mutta ehkä haluaisitte tanssia kanssani”? Ecthelwion pudisti päätään. ”Valitan, Melinir. Jos on jotakin mistä nautin vähemmän kuin suuriin juhliin osallistumisesta, niin se on juuri tanssiminen”. Melinir katsoi yllättyneenä Ecthelwioniin, mutta näki että tämä oli tosissaan eikä tarkoittanut mitään pahaa. ”Miksi sitten olet juhlissa, jos ne kerran eivät sinua huvita”, neito kysyi. ”Sisareni pakotti minut”, nauroi Ecthelwion. ”Hän on melko lujatahtoinen ja saa aina tahtonsa läpi”.

”Sisaresi”, ihmetteli Melinir. Sitten hän tajusi. ”Tarkoitat valtiatar Ithilweniä. Voi, minä ihailen häntä yli kaiken. Kuinka kukaan voi olla yhtäaikaa niin viisas ja silti niin rakastettava ja välitön. En tiedä miten hän sen tekee, mutta toivoisin joskus olevani itse samanlainen”. Ecthelwion katsoi neitoon silmissään huvittunutta kiinnostusta. ”Nyt tiedän kuka olet”, hän tuumi. ”Ithilwen kertoi tavanneensa Balarin saarella aivan erityisen nuoren neidon. Olet kuulemma hämmästyttävän lupaava”!

Melinir hymyili onnellisena. ”Ja sinä olet mies jonka uskottiin pyrkivän satamien herraksi”, sanoi Melinir ja tajusi vasta sitten, että toinen voisi loukkaantua. ”Tai ainakinisoisäni ja muut sanoivat niin. Kaikki olivat hämmästyneitä kun olet ollut, no, niin vaatimaton”. Ecthelwion näytti edelleen täysin rauhalliselta. ”Niin, tiedän mitä jotkut puhuivat. Minä en moista vastuuta halua. Epäilen olisiko minulla kykyjä tehdä mitä Egalmoth ja Ereinion tekevät. Minulta puuttuu halua taivuttaa muut tahtooni ja kärsivällisyyttä kuunnella huonoja neuvoja ja mielipiteitä. Valwen Melinir, jokaisen pitää tietää omat puutteensa ja minä varmasti tiedän omani. Isoisäsi voi siis levätä yönsä rauhassa. Tämä feänorilainen ei aio saattaa satamia epäjärjestykseen”. Melinir hämmästyi. Ecthelwion tiesi näköjään kaiken mitä hänestä sanottiin. Mutta silti hän oli rauhallisen ystävällinen kaikkia kohtaan. Ja kuka muu ruhtinas puhuisi niin vaatimattomasti kuin Ecthelwion? Alusta asti Melinir oli tiennyt että tässä oli jotakin erityistä ja mielipide vahvistui hetki hetkeltä.

”Eivät he kaikki ole sinua vastaan. Isoisäni sanoi, että sodan hetkellä hän luottaa erityisesti sinuun, Ecthelwion”. Mutta Lähteen ruhtinas pudisti jälleen päätään. ”Viisas ja rohkea on ruhtinas Välwe, mutta ei mikään suuri sotapäällikkö”, tuumi Ecthelwion. ”Jos joudumme sotaan tarvitsemme vanhoja kokeneita sotapäälliköitä. Sellaisia kuin Egalmoth, Galdor, Guilin ja Erendur. Minulla ei moista kokemusta ole. Vieläkin sotapäälliköitäkin tärkeämpiä tulevat olemaan vanhat veteraanit, joita jotkut kutsuvat sotakoiriksi. Sellaiset miehet kuin Aränwe, sir Arminas ja sir Lanbadan, Hisimen Haden, Aglonin Nolwe ja monet muut. Sellaiset jotka tietävät miten voittaa taisteluita. Kun meillä on sellaisia päälliköitä on meillä myös jotakin toivoa. Mutta sinua ei varmasti kiinnosta tällaiset puheet. Nuoria naisia kiinnostavat erilaiset asiat”! ”Päinvastoin”, huudahti Melinir, joka oli toivonut kuulevansa enemmänkin Ecthelwionin ajatuksista. ”Eivätkö turvallisuuttamme koskevat asiat koske kaikkia, myös naisia? Mutta minun täytyy mennä, sillä isoisäni viittoilee minua luokseen. Tapaammeko jälleen, ruhtinas Ecthelwion”?

Ecthelwion katsoi neitoon. ”Kyllä, jonakin päivänä tapaamme jälleen”, hän sanoi. ”Mutta monia vuosia tulee kulumaan, Melinir”. Neito nyökkäsi ja lähti kohti isoisäänsä. Ecthelwionille keskustelu oli ehkä ollut vain miellyttävä muutos illan tylsyyteen, mutta Melinirille se merkitsi paljon enemmän. Sillä kävellessään pois hän tiesi menettäneensä sydämensä ikiajoiksi nuorelle ruhtinaalle. Hän oli juuri sellainen kuin Melinir oli aina kuvitellut tulevan aviomiehensä olevan. Mitä Ecthelwion olikaan sanonut. He tapaisivat jälleen, mutta siihen menisi monia vuosia. Valwen hymyili itsekseen. Hän oli vielä nuori ja jaksaisi kyllä odottaa. Ensi kerralla kun he tapaisivat hän veisi miehen sydämen!

VALARIN LAIVASTO

Jälleenrakennuksen juhlasta oli kulunut jonkin aikaa, kun Ecthelwion vaelsi ystäviensä Galmirin ja Tilionin kanssa Arvernienin länsiosissa, lähellä Balarin niemeä. Nimbrethilin koivumetsät olivat henkeäsalpaavan kauniit, eivätkä he milloinkaan kyllästyneet niissä kuljeskelemaan. Hän toivoi Damrodin tulevan pian Ossiriandista heitä katsomaan, että tämäkin voisi nähdä Arvernienin kauniin maan. Mutta Damrod oli kiireinen. Viimein oli ainakin osa laiquendista luopumassa päätöksestä olla avoimesti taistelematta örkkejä vastaan. Jopa laiquendin nuoir päämies Älwe suhtautui suopeasti myötämielisesti Damrodin ja muiden uuteen politiikkaan. Ecthelwion oli Feänorin poikien luona oleskellessaan liikkunut paljon Ossiriandissa ja oli osaltaan ollut rohkaisemassa viherhaltioita.

Hän naurahti tietäen mitä etenkin Falasdil ja ruhtinas Galendil puhuivat. He sanoivat Ecthelwionin vain piileskelleen metsissä Feänorin poikien kanssa, kun muut noldor olivat puolustaneet Falasia ja taistelleet elämästä ja kuolemasta Gondolinissa ja Tumhaladissa. Niin, noldor olivat kokeneet kovia, mutta mitä he tiesivät Feänorin poikien teoista Itä-Beleriandin erämaissa. Ecthelwion ajatteli Maedhrosin epätoivoista urheutta, kun he olivat torjuneet örkkien iskun Amon Erebille aiheuttaen näille raskaita tappioita. Paljoa vähäisempi ei ollut Ecthelwionin ja Amrasin suoritus, kun he olivat örkkien uhatessa johtaneet joukkoja laiquendin avuksi ja väijyttäneet nämä Ascar joen rannoilla. Silloin Ecthelwion oli taistellut rinta rinnan sukulaisensa Amrasin kanssa ja he olivat pelastaneet toisensa. Lukemattomina päivinä Ecthelwion oli kulkenut Itä-Beleriandin metsämailla etsien örkkejä ja estäen näitä pääsemästä etelään haltioiden ja ihmisten kimppuun. Mutta näistä taisteluista ei ollut sana kulkeutunut Sirionin satamiin. Niinpä Falasdil saattoi esittää väitteitään. Ecthelwionia ei kiinnostanut korjata tämän näkemyksiä. Puhukoot mitä puhuivat, hän ei välittänyt!

Juhlan jälkeen Sirionin satamien haltioiden levottomuus oli kasvanut. He puhuivat Morgothista ja osa puhui Feänorin pojista. Kaikki tuntuivat haluavan kostoa. Mutta ruhtinaat olivat viisaampia. He eivät halunneet herättää nukkuvaa karhua. Eivät ainakaan nyt, kun toiveita voitosta ei voisi olla. Feänorin poikien perään ei haluttu lähteä, sillä se olisi voinut horjuttaa voimatasapainoa Balarilla. Katsoisivatko Celebrimbor ja Ecthelwion vain sivusta kun heidän sukulaistensa kimppuun hyökättäisiin? Kukaan ei uskonut siihen. Niinpä mitään ei tehty. Ecthelwionin mielestä se oli viisasta. Monet tuntuivat unohtaneet Morgothin voiman. Erityisesti ruhtinaat, jotka eivät olleet taistelleet Nirnaethissa tai Äkkiliekissä ja nähneet Morgothin mahtia puhuivat sodasta. Mutta Ereinion kuunteli ennemmin Erendurin ja Guilinin neuvoja tässä asiassa.

He kävelvät eteenpäin kohti Balarin niemeä. Galmir kulki edellä. Tämä oli ollut usein mietteliäs heidän saavuttuaan Kevätsatamaan. Ecthelwionin ja Falasdilin vihanpito painoi syvästi Galmiria, joka oli ennen Nirnaethia ollut Cirdanin huoneen sotureita. Mutta valittamatta soturi oli seurannut Ecthelwionin esimerkkiä ja sanonut irti ystävyyden Falasdilin kanssa. Galmirin perässä tarpoi sir Tilion. Voimakas noldo oli ollut alakuloinen ja hiljainen viimeaikoina. Mutta Ecthelwion tiesi, että reipas ritari pääsisi siitä kyllä yli. Liian usein hän oli kuullut sir Lanbadanin ja parin muun Fingonin talonväen ritarin uroteoista Falasin satamissa ja Sirionin satamassa. Nämä olivat Tilionin vanhoja asetovereita. Urhoollinen Tilion olisi halunnut olla näiden kanssa mukana taistelussa. Kukapa tietää miten olisi käynyt jos Tilion olisi Nirnaethin jälkeen mennyt Eglarestiin kuten Melandur olisi tehnyt. Kenties Tilion olisi nyt Ereinionin esitaistelija sir Arminasin sijaan. Mutta aina kun Ecthelwion kysyi asiasta Tilion kiisti katuvansa mitään. Hän oli juuri siellä missä piti, ystäviensä kanssa.

Samassa Galmir pysähtyi ja viittasi heitä olemaan vaiti. Edestä kuului juoksevien askeleiden ääniä ja samassa haltia ilmestyi näkyviin juosten. ”Se on yksi Balarin niemen vartioista”, huudahti Galmir ja viittoi miehelle. Tämä tuli juosten heidän luokseen. ”Ruhtinas Ecthelwion”, mies tervehti hengästyneenä ja innoissaan. ”Teidän täytyy nähdä se. Koko lahti on täynnä laivoja. Se on uskomatonta”! Ecthelwionin silmät välähtivät. ”Täynnä laivoja? Mitä tarkoitat”? ”Laivoja”, mies lähes huusi. ”Joutsenlaivoja. He ovat saapuneet. Minun täytyy mennä ilmoittamaan”. Ecthelwion nyökkäsi puristaen kädessään olevaa keihästä. ”Mene. Ja sano valtiatar Ithilwenille, että minä käyn tutkimassa asiaa lähemmin”! Vartija nyökkäsi ja lähti juoksemaan eteenpäin. Mutta Ecthelwion ei enää kiinnittänyt huomiota tähän vaan lähti kiiruhtamaan kohti edessä näkyvää mäkeä, jonka laelta hän näkisi meren edessään.

Mäen laella Ecthelwion pysähtyi. Näkymä joka avautui merellä oli mykistävä. Sama näky oli saanut Balarin niemen vartijan juoksemaan hengästyneenä kohti Kevätsatamaa. Tuo näky jähmetti Ecthelwionin paikoilleen. Hän kuuli vierellään Tilionin henkäisevän syvään. ”Joutsenlaivat”, sanoi Galmir hiljaa. ”Voiko kauniimpaa näkyä olla”! Meri oli todellakin täynnä kauniita valkeita Alqualonden joutsenlaivoja. Ecthelwion ei ollut milloinkaan nähnyt niitä itse, mutta hän oli kuullut monia kertomuksia Alqualonden laivoista ja siellä käydystä hurjasta taistelusta. Nyt joutsenlaivat olivat heidän rannoillaan. He olivat vihdoin saapuneet. Laivoja näytti olevan silmänkantamattomiin. Ne lipuivat majesteetillisen hitaasti eteenpäin sinisen meren aalloilla. Lähimmät laivat olivat jo rannan tuntumassa Balarin niemeltä hieman luoteeseen, kohti Falasia. Ecthelwion saattoi nähdä rantaa kohti liikkuvia veneitä. Hän tunsi palan nousevan kurkkuunsa. Eärendil oli sittenkin ollut oikeassa, tajusi ruhtinas. Hänen toivonsa ei ollut turha ja kaikki ne merimatkat olivat viimein vieneet hänet Amaniin. Valar olivat kuunnelleet ja siinä oli vastaus. He olivat saapuneet!

”Valarin valkeat viirit liehuvat laivaston yllä”, sanoi Tilion vakavana. ”Nämä eivät ole vain sukulaisiamme, jotka ovat tulleet meitä auttamaan. Tämä armeija marssii Valarin herruuden alla”. Ecthelwion kohautti olkapäitään. ”Meille lienee sama kenen alainen on tämä laivasto. Juuri nyt olen valmis ottamaan apua vastaan lähes keneltä vain. Emme ole tilanteessa jossa voisimme torjua Valarin avun. Eärendil oli kokoajan oikeassa ja Ereinion ja muut väärässä. Hänen toivonsa oli oikea ja meidän väärä”. ”Kenties niin”, sanoi Galmir, mutta ei kuulostanut vakuuttuneelta. ”Onko tämä armeija tullut meidän liittolaisenamme taistelemaan Morgothia vastaan, vai pitävätkö he meitä kapinallisina? Sitä minä mietin”, tuumi Ecthelwion. ”Sillä viimeksi kun Egalmoth, Erendur ja Guilin kohtasivat Teleriä, taistelivat he näitä vastaan Alqualondessa surmaten monia. Olwen väki tuskin pitää meitä ystävinään”!

Galmir näytti huolestuneelta. ”Mitä voimme tehdä? Sillä uudelleen eivät haltiat saa alkaa riitelemään keskenään”. ”Menemme ottamaan asioista selvää”, sanoi Ecthelwion huolettomasti. ”Joidenkin alusten yllä liehuu Noldorin kuninkaallisen huoneen viiri. Meillä voi olla liittolaisia ja sukulaisia laivaston mukana. Minä menen katsomaan onko näin. Te kaksi palaatte Kevätsatamaan ja pyydätte satamien ruhtinaita kokoamaan lähetystön tapaamaan tämän maihinnousevan armeijan komentajia”! Galmir avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta Ecthelwionin päättäväinen ilme kertoi hänelle, ettei siitä olisi mitään hyötyä. Niinpä Galmir tyytyi toivottamaan toverilleen onnea ja lähti sir Tilionin kanssa palaamaan kohti Kevätsatamaa.

SUKULAISTEN KOHTAAMINEN

Etäisyyksiä merellä oli hankala mitata. Laivasto oli kauempana kuin Ecthelwion oli ajatellut. Ilta oli jo koittamassa kun hän viimein lähestyi paikkaa, johon suurin osa laivoista oli ankkuroinut. Rantaniityille oli ilmestynyt loputtomalta näyttävä telttojen metsä. Valarin viirit liehuivat korkeimmalla, mutta niiden alla eri leirialueiden yllä liehui erilaisia haltioiden viirejä. Keskeisellä paikalla Ecthelwion saattoi nähdä Vanyarin kuninkaallisen huoneen tunnuksen. Oliko itse korkea kuningas kuningas Ingwe vihdoin poistunut Manwen viereltä ja ryhtynyt johonkin? Hymy levisi Ecthelwionin kasvoille hänen ajatellessaan mitä Noldorin korkeat ruhtinaat olivat mieltä Ingwestä.

Yllätyksekseen Ecthelwion huomasi tunteidensa tapahtuneesta olevan ristiriitaisia. Amanin haltiat olivat viimein saapuneet heidän avukseen, mutta eikö se samalla merkinnyt Feänoria seuranneiden haltioiden epäonnistumista. He olivat hävinneet sotansa ja saattaisivat nyt vain toivoa Valarin armeijan saapuneen heidän liittolaisenaan.

Mutta viimein Ecthelwion saapui leirin laitamille. Hän näki pienen vartion leirin laidalla. Lähteen ruhtinas olisi voinut kiertää sen helposti, mutta päätti kuitenkin kävellä suoraan vartion luokse. Haltioita oli viisi. He olivat hyvävoimaisen näköisiä ja innokkaita. Joukon johtaja katseli kiinnostuneena puiden keskeltä ilmestynyttä haltiaa, joka oli pukeutunut keltaiseen vaelluskaapuun ja käveli vartiota kohti reippain askelin. Haltian kädessä oli keihäs ja vyöllä miekka. Lisäksi hänen selässään oli jousi ja nuoliviini. Siinä oli aseistusta kerrakseen. Haltian olemuksessa ei ollut mitään uhkaavaa. Hän vain käveli vartiota kohti täysin rauhallisena.

Ecthelwion pysähtyi haltioiden eteen. ”Iltaa, toverit”, hän sanoi ystävällisesti. Vartioiden päällikkö katseli häntä hämmästyneenä. Ecthelwionin quenya oli hyvää, mutta hieman erilaista kuin mitä Amanissa pysytelleet noldor käyttivät. Sillä vartijat olivat noldoria, sen hän näki heti. Pitkiä voimakkaita tummatukkaisia sotureita. ”Kuka te olette”, kysyi päällikkö hämmästyneenä. ”Minä olen Ecthelwion Ecthelionin poika”, ruhtinas vastasi tervehtien vartijoita nyökkäyksellä. Päällikkö näytti vieläkin hämmästyneemmältä ja tutki tarkoin Ecthelwionin kasvoja. ”Totisesti”, hän sanoi viimein. ”Tämä on merkillinen yhteensattuma. Sillä kasvoistasi näen, että olet todellakin ruhtinas Vorothelin poika. Yhdennäköisyys on selvä. Ikuisuus tuntuu kuluneen siitä kun erosin Ecthelionista Tirionissa, mutta en ole unohtanut mitään. Kutein jo sanoin, merkillinen yhteensattuma, herra. Sillä me olemme sotureitasi! Lähteen huoneen Merchion palveluksessanne. Kaikki neljä toveriani ovat myös Lähteen huoneen miehiä”.

Ecthelwion hymyili välitöntä hymyään kuullessaan mitä toinen sanoi. ”Merchion”, hän toisti. ”Todellakin, nimi on minulle tuttu. Sinä metsästit joskus kauan sitten ruhtinas Darionin kanssa eteläisillä mailla ja olit isoisäni Charionin talonväen päällikkö. Mitä teet täällä”? Merchion vastasi Ecthelwionin hymyyn. ”Olisimmeko me jääneet Tirioniin, kun armeija lähtee avuksenne? Vain vähän on vanhoja Charionin seuraajia jäljellä Tirionissa, mutta minä kokosin ne vähät ketä sain liikkeelle ja liityin Valarin armeijaan. Me olemme tulleet avuksesi, herra”! Ecthelwion katsoi Merchionia tyytyväisenä. Hän muisti isänsä kertomukset tästä uskollisesta palvelijasta, joka oli jäänyt hoitamaan Dilwen suvun kartanoa Tirioniin. Merchion oli kyvykäs ja älykäs haltia. ”Kenen riveissä marssitte, sir Merchion”, hän kysyi kiinnostuneena. ”En ole ritari, herra”, tämä vastasi. ”Nyt olet”, sanoi Ecthelwion. Sir Merchion kumarsi syvään. ”Kiitän, herra. Mukanani on 30 vahvaa soturia. Me liityimme herramme Mahwion Elifferin joukkoihin ja seuraamme hänen viiriään”.

Ecthelwion nyökkäsi mietteliäänä. Mahwion Eliffer? Ruhtinas Mahtanin mahtava poika oli saapunut Keskimaahan. Hän muisteli hetken aikaa mitä Ecthelion ja Glorfindel olivat kertoneet Elifferistä. Tämä oli äärimmäisen ylpeä mahtavasta suvustaan, sillä Mahtan oli hänen isänsä, Curufinwe Feänor hänen lankonsa ja Charion oli ollut myös hänen lankonsa. Mutta Eliffer ei milloinkaan pettänyt sukulaisiaan vaan piti aina näiden puolia. Ecthelwion muisti myös jotakin muuta, mitä sir Halbar oli kertonut. Tämä oli palvellut Dilwen huonetta ja Tirionissa ennen Noldorin maanpakoa. Halbarin mukaan Mahtan oli jälkeläisistään rakastanut aina eniten Ecthelionia, jopa niin paljon että Eliffer oli jäänyt hieman varjoon. Kuitenkin Mahtanin vanhin poika oli aina pitänyt sisarenpoikansa Ecthelionin puolia. Ecthelwion muisti myös jotakin muuta. Eliffer oli Tirionissa ollut ruhtinas Erendurin ystävä!

”Mahwion Elifferin nimi on minulle tuttu”, sanoi Ecthelwion viimein. ”Hyvin toimittu, sir Merchion. Mutta nyt minun täytyy tavata joku Noldorin ruhtinas, joka on ystäväni. Johtaako kuningas Finarfin Noldorin joukkoja”? ”Ei, herra”, vastasi sir Merchion. ”Finarfin jäi Tirioniin. Hän lähetti serkkunsa sijaansa. Prinssi Gyonfal johtaa Noldorin joukkoja”. Gyonfal, mietti Ecthelwion. Se oli hyvä, sillä Gyonfal oli hänen isänsä serkku. ”Joku saa opastaa minut prinssi Gyonfalin luokse”, sanoi Ecthelwion. ”Suuri on haluni puhua hänen kanssaan. Mutta kuka käski sinun vartioida tässä, sir Merchion”?

Merchion kohautti olkapäitään. ”Ei kukaan. Pystytimme leirin tähän emmekä asettaneet lainkaan vartijoita. En tiedä miksi! Elifferin aliruhtinas Cadwe päätti siksi omin luvin asettaa vartiot leirin pohjois ja itäpuolelle. Minä otin joitakin miehiäni ja tulin tähän”! Ecthelwionin silmät välähtivät vaarallisesti. Ei kai Valarin armeijakaan voinut olla niin ylpeä? Mutta ainakin joku onneksi ajatteli. ”Aliruhtinas Cadwe oli oikeassa”, tuumi Ecthelwion. ”Mutta olette liian lähellä leiriä. Jätä kaksi miestä tähän ja mene itse kahden kanssa metsän laidalla olevalle kummulle. Sieltä näette kauemmaksi. Näkemiin nyt vähäksi aikaa, sir Merchion. Sydämeni iloitsee tästä tapaamisesta”! Merchion kumarsi jälleen. Myös hänet täytti ilo tavatessaan rakastamansa Ecthelionin pojan.

Yhden soturin opastamana Ecthelwion käveli halki leirin. Kaikki oli päällisin puolin yllättävän hyvässä järjestyksessä. Sotilaat näyttivät elävän kurissa ja teltat oli asetettu siististi. Kaikkein selvimmin Ecthelwionin silmiin osui sotilaiden huolettomuus. Hän oli nähnyt armeijoiden marssivan ja leiriytyvän, mutta aina sotilaat olivat olleet vakavia, kireitä ja väsyneitä tai huolestineita. Valarin armeijan sotilaat, Vanyar ja Noldor yhtälailla, olivat hilpeitä ja huolettomia, kuin olisivat osa suurta seikkailua. Suurta seikkailua jonka osaksi olivat aina halunneet päästä. Mutta kai se oli luonnollista sotilaille, jotka olivat ensikertaa sotaretkellä. He eivät olleet edes keskustelleet kenenkään taistelussa aiemmin olleen kanssa. Mutta Valarin sotilaat oppisivat kyllä ennemmin tai myöhemmin!

Telttaleiri tuntui jatkuvan loputtomiin, mutta viimein opas viittasi kohti suurta valkeaa telttaa. ”Tuo on prinssi Gyonfalin teltta, herra”. Teltan yllä liehui todellakin Noldorin kuninkaallisen huoneen viiri. Jos Gyonfal oli nyt Finarfinin perijä oli hänellä oikeus viiriin, mietti Ecthelwion. Ja kenet muut Finarfin olisi voinut valita? Ei ainakaan sisarensa aviomiestä Gumlinia, joka ei ollut kovinkaan suosittu. Tai niin oli ollut ainakin ennen Noldorin maanpakoa. Tuskin tilanne oli muuttunut.

Ecthelwion kiitti opastaan ja astui kohti teltan oviaukkoa. Yksi palvelija touhusi jotakin oven ulkopuolella, mutta ei kiinnittänyt mitään huomiota oudosti pukeutuneeseen haltiaan, joka astui

sisään telttaan. Sisällä oli valoisaa, sillä sinisiä haltialamppuja oli kiinnitetty teltan kattoon. Ilokseen Ecthelwion huomasi, että Gyonfalin teltta oli melko vaatimaton. Parhaalla tuolilla keskellä telttaa istui pitkä noldo, jolla oli lyhyet tummat hiukset ja merensiniset silmät. Hän oli pukeutunut kevyeeseen haarniskaan ja vyöllä oli lyhyt pistomiekka. Haltian silmissä Ecthelwion näki viisauden ja päättäväisyyden. Mies oli Noldorin kuninkaallinen prinssi Gyonfal. Ecthelwion katseli prinssiä tarkkaavaisena. Tämä oli joutunut isänsä pyynnöstä jäämään Tirioniin, kun Noldor olivat lähteneet Keskimaahan. Koko prinssin olemus kertoi nyt innokkuudesta. Tämä oli hänen tilaisuutensa näyttää olevan yksi mahtavimmista haltioista. Tämä oli hänen tilaisuutensa todistaa kykynsä.

Selvästi vanhempi haltia istui toisella tuolilla valkeassa univormussa sininen viitta olkapäillään. Tämänkin miehen hiukset olivat lyhyet ja erittäin tummat. Hän oli selvästi lyhyempi kuin Gyonfal tai edes Ecthelwion. Haltian kasvoilta paistoi ylpeys ja voimakas tahto. Seppä Mahtanin tunnus, moukari jota tähdet ympäröivät, oli kirjailtu miehen univormuun. Hän oli ruhtinas Mahwion Eliffer, kuuluisan Mahtanin poika. Kolmas haltia istui hieman yksinkertaisemmalla penkillä ja näytti hivenen väsyneeltä verrattuna kahteen innokkaaseen toveriinsa. Hän oli myös pukeutunut kevyeeseen haarniskaan, jonka olkapäillä komeilivat Välwen huoneen tunnukset. Viisaus ja harkitsevuus paistoivat haltian koko olemuksesta. Hän kääntyi ensimmäisenä katsomaan telttaan astunutta tulijaa. Myös muut keskeyttivät keskustelunsa ja katsoivat Ecthelwioniin.

”Mitä tämä merkitsee”, huudahti lopulta haltia, jonka Ecthelwion oletti olevan prinssi Gyonfal. ”Meillä on neuvonpito kesken. Olkaa hyvä ja poistukaa”! Ecthelwion kumarsi kohteliaasti. ”Suokaa anteeksi keskeytys, herra”, hän totesi. Prinssi Gyonfalin ilme muuttui hämmästyneeksi, sillä vieraan haltian puheenparsi oli hivenen oudon kuuloinen, vaikka tämä oli selvästi noldo. Välwen huoneen tunnuksen alla liikkuva haltia nousi seisomaan. ”Teidän puheenne”, hän huudahti. ”Olette Beleriandista”? Ecthelwion nyökkäsi. ”Olen Lähteen ruhtinas Ecthelwion. Jos en ole erehtynyt on minulla on oikeus astua tähän telttaan ilman kutsua”? Ecthelwion katsoi kysyvästi prinssi Gyonfaliin. Prinssi nousi seisomaan ja katsoi pitkään Ecthelwioniin. ”Näen että et ole erehtynyt, Ecthelwion”, Gyonfal sanoi viimein. ”Tervetuloa sukulaiseni”, hän sanoi ja syleili Ecthelwionia. Sitten prinssi astui askeleen taaksepäin ja katseli oikein kunnolla serkkunsa poikaa, kuin arvioiden tätä. ”Tuntuu hyvältä tavata sinut, Ecthelwion. Kumpa isäsi voisi olla paikalla nyt, mutta tämä tapaaminen on melkein yhtä hyvä. Viimein on sukumme jälleen yhdessä. Olet tervetullut luokseni milloin vain, sukulaiseni”!

Silloin astui ruhtinas Eliffer heidän luokseen ja loi myös pitkän katseen Ecthelwioniin. Aluksi hänen ilmeensä oli tutkiva, mutta muuttui sitten ystävälliseksi. ”Todellakin, Voronthelin poika”, hän sanoi tyytyväisenä. ”Minä olen isoenosi Mahwion. Myös minun luokseni olet tervetullut koska tahansa, poikani. Sillä näen että et ole perinyt isältäsi ainoastaan hänen ulkonäköään vaan myös hänen luonteensa. Suuria tekoja on edessäsi, ja tärkeitä päätöksiä. Tiedä, että kaikissa niissä kuljet herrasi Mahtanin ajatukset mukanasi, sillä tämän viestin halusi isäni sinulle lähettää. Me olemme kuulleet kaiken mitä on tapahtunut ja isäni sanoo, että sinun omatuntosi on vapaa syyllisyydestä. Menet siis mihin tahansa, Vorondur, aina on Mahtanin siunaus päälläsi”! Ecthelwion syleili myös Elifferiä.

”Merkillinen tapaaminen”, sanoi kolmas teltassa ollut haltia. Myös hän oli noussut seisomaan. ”Miten satuitkin tänne jo samana päivänä kuin laivasto saapui? Outo sattuma, jos se oli sitä. Minä olen ruhtinas Välwen poika Lindo. Tervetuloa myös minun puolestani, Lähteen ruhtinas”! Kaikki kolme ruhtinasta istuutuivat äkillisen tunnekuohun mentyä ohi. Ecthelwion löysi itselleen penkin ja istui lähelle Lindoa. ”Varmasti ilahdut kuullessasi isäsi ja veljesi olevan kunnossa”, totesi Ecthelwion ajatellen mahtavaa ruhtinas Välweä, jonka pojantytär ei ollut jättänyt häntä rauhaan Jälleenrakennuksen juhlassa. ”Tiedän heistä jo kaiken tarpeellisen”, totesi Lindo. ”Mutta tietysti palan halusta tavata heidät niin pian kuin suinkin”! Ecthelwion nyökkäsi. ”Ah, Eärendil on tietysti kertonut teille kaiken tapahtuneen”!

”Niin, hän ja valtiatar Elwing”, lisäsi Lindo. Ecthelwion pudisti päätään. ”Voi kunpa niin olisikin. Mutta Elwing kuoli Feänorin poikien hyökätessä Sirionin satamaan. Meillä on Eärendilille todella huonoja uutisia, kun hän saapuu”! Nyt oli Gyonfalin vuoro puuttua puheeseen. ”Erehdyt, Ecthelwion. Valtiatar Elwing saapui Amaniin Eärendilin kanssa. Olen puhunut hänen kanssaan itsekin. Hän elää”! Ecthelwion ei kyennyt peittämään hämmästystään. ”Mutta he näkivät hänen putoavan lahden vesiin eikä hän ikinä noussut ylös. Olen puhunut silminnäkijän kanssa”. Gyonfal kohautti olkapäitään. ”Kuka tietää, mihin kykenevät ne joiden suonissa virtaa maiarin siunattua verta. Jotenkin hän voitti kuoleman ja pääsi Eärendilin luokse. Miten? En tiedä”!

”Mutta te puhuitte jostakin kiihkeästi, kun astuin sisään”, muisti Ecthelwion äkkiä. ”Mistä on kyse. Onko jokin mennyt jo pieleen”? Nyt oli Elifferin aika avata suunsa. ”Ei, Vorondur, mikään ei ole mennyt pieleen. Tämä on Valarin armeija. Me emme tee virheitä. Mutta tänään nousi 6000 Telerin soturia prinssi Telwen komennossa maihin kanssamme. Olwen vanhin poika on raivoissaan, sillä hänen isänsä määräsi nimenomaan että yksikään Teleri ei saa nousta maihin Keskimaahan. Hänen veljenpoikansa Telwe on kuitenkin urhoollinen nuori mies, jonka mieli palaa suuriin tekoihin. Häntä ei voinut lopulta pidätellä edes isoisänsä mahtikäsky. Meidän täytyy nyt sovitella nopeasti Telerin sisäiset välit, ettei siitä koidu ongelmia”. Gyonfal nyökkäsi. ”Eönwe itse on mennyt Telerin luokse palauttamaan harmonian. Hän onnistuu kyllä. Mutta saimme uutisen vasta äsken. Se meitä huolestuttaa, sillä tämä ilmeisesti tapahtui jo keskipäivän aikaan. Meille vain ei kerrottu”!

Ecthelwion katsoi yllättyneenä Gyonfaliin. ”Eönwe? Itse Manwen airut? Hänkö komentaa armeijaa? Mahtavan joukon ovat Valar lähettäneet, jos niin on”! ”Eönwe komentaa”, myönsi Lindo. ”Mutta Vanyarin prinssi Ingil on kaikkien haltioiden johtaja”. Ingil oli vain nimi Ecthelwionille. Jotakin kaukaista ja tuntematonta. Toivottavasti hän ei ollut kuin isänsä!

Hetken aikaa kaikki olivat hiljaa. ”Ruhtinas Lindo oli oikeassa aiemmin”, sanoi Ecthelwion viimein. ”En tullut tänne vain sattumalta, tosin sattumaa oli että kuljin juuri Arvernienin metsissä tänä päivänä. Tulin selvittämään mitä Valarin armeija aikoo. Mitkä ovat suunnitelmanne. Sitä minun on nyt kysyttävä teiltä, sukulaiseni ja liittolaisieni sukulainen”. Mutta Lindo pudisti päätään. ”Sinä et ole isäni liittolainen, Ecthelwion. Minä tunnen isäni liian hyvin uskoakseni tuota”. ”Normaalisti en ole”, vastasi Ecthelwion häkeltymättä. ”Mutta tänään olen, sillä kaikkien Beleriandin haltioiden puolesta olen täällä”. Sen kuullessaan Lindo nyökkäsi hyväksyvästi.

”Me emme ole tulleet rankaisemaan teitä Alqualonden sukusurmasta tai kapinasta Valaria vastaan”, sanoi Gyonfal. ”Me olemme tulleet vain kukistamaan Morgoth Bauglirin. Sen jälkeen on Eönwe valmis jakamaan tuomionsa kapinaan nousseille Noldorille. Mutta hän tulee olemaan lempeä ja ymmärtäväinen”. ”Ymmärrän”, vastasi Ecthelwion, mutta Lindo oli jo luonut kaiken näkevät silmänsä häneen. ”Ymmärrät mutta et hyväksy”, tämä totesi. ”Sama ylpeys on yhä sinussa ja Beleriandin Noldorissa kuin noina päivinä Tirionissa. Näen sen silmistäsi, Ecthelwion. Yhä ovat mielenne ylpeitä”!

Ecthelwion kohautti olkapäitään. ”Niin, olet oikeassa, ruhtinas Lindo. Vain yksi rikos lepää Sirionin satamien Noldorin omallatunnolla ja se on Alqualonden sukusurma. Siitä tulemme aina kärsimään ja sitä olemme aina valmiit sovittamaan. Mutta milloinkaan emme saa sitä tekemättömäksi. Muuta rikosta emme ole tehneet ja mistään muusta emme ole valmiita hyväksymään Eöwen tuomiota. Ainakaan suuri osa ei ole. Mutta jotkut haluavat palata länteen ja he voivat olla valmiita kuuntelemaan Eönweä”. Mahwion katsoi sukulaistaan ylpeänä. ”Puhut hyvin ja vailla kiihkoa, Vorondur. Annan siksi sinulle neuvon. Odottakaa rauhassa satamissanne, kunnes sota on ohi. Silloin voitte puhua Eönwen kanssa ja ehkä kaikki näkevät asiat eri valossa. Sillä tässä usko minua. Eönwe ei ole teidän vihollisenne vaan ystävänne”! ”

”Muistan mitä sanoit, eno”, vastasi Ecthelwion. ”Mutta sota on myös meidän asiamme. Jos olette tulleet meren takaa kukistamaan Morgothin ja pelastamaan meidät, odottaisimmeko silloin vain satamissa ja antaisimme teidän taistella? Ei, yhä on sydämemme ylpeä, kuten ruhtinas Lindo sanoi. Me olemme urhoollista kansaa. Kaikista kärsimyksistämme huolimatta emme pelkää Morgothia vaan palamme halusta päästä hänen kimppuunsa. Me olemme kantaneet taakan kuluneina vuosina. Haluamme kantaa sen loppuun asti ja tulla mukaanne. Marssikoot Valarin armeija ja Sirionin satamien väki yhdessä vihollista vastaan. Me olemme valmiita seuraamaan Eönweä tämän sodan ajan”.

”Se ei ole suunnitelmissamme”, vastasi Gyonfal. ”Teleri kantavat yhä teille kaunaa eivätkä Vanyar ole ystäviänne. Ingil tuskin piittaa maanpakolaisten toivomuksista. Näen nyt miksi tulit, Ecthelwion. Haluat minun ajavan teidän asiaanne Eönwen edessä”. Ecthelwion nyökkäsi. ”Sinä tiedät sydämme, Gyonfal. Tiedät että niissä ei ole pahuutta. Me olemme liittolaisianne Morgothia vastaan”.

”Se ei ehkä riitä”, tuumi Lindo mietteliäänä. ”Ingil on mahtava prinssi. Hän ei mielellään kuuntele muiden neuvoja. Varmasti hän ei halua tehdä palveluksia niille joita pitää kapinallisina, vaikka minä ja prinssi Gyonfal tulemmekin sitä pyytämään. Jotkut voivat vastustaa meitä pelkistä poliittisista syistä. Sillä Välwen huoneella ja Gyonfalilla on mahtavia vihollisia”. ”Eikä vähäisin heistä ole ruhtinas Gumlin”, tuumi Eliffer neutraalilla äänellä.

Ecthelwion huokaisi. Aina vain politiikkaa! Voi kuinka hän vihasikaan politiikkaa. Mutta ainakin Gyonfal ja myös Lindo olivat valmiita tukemaan Beleriandin haltioita. ”On toinenkin näkökanta tähän asiaan”, tuumi Ecthelwion varovasti. Kaikki kolme ruhtinasta katsoivat häneen kiinnostuneina. Mitä Ecthelwion oikein tarkoitti? ”Ingil ei halua tehdä meille palvelusta ja päästää meitä mukaan. Mutta kenties voisimme saada hänet ymmärtämään, että se hyödyttäisi Valarin armeijaa suuresti”. Gyonfal näytti hämmästyneeltä. ”Millä tavalla”, hän ihmetteli. Mutta Lindo ajatteli paljon nopeammin. Hän tajusi heti mihin suuntaan Ecthelwionin ajatukset olivat liikkuneet. He Amanin haltiat olivat pitkiä ja voimakkaita. Kuinka voimakas olikaan heidän feänsä verrattuna Keskimaassa syntyneisiin. Verrattaessa uljaaseen Gyonfaliin ja jopa Lindoon oli Ecthelwion valjun ja väsyneen oloinen. Hänen silmissään ei Amanin tuli palanut kirkkaana. Silti Lindo oli nähnyt miten nuorempi haltia liikkui. Ei ylpeästi ja pelotta vaan kissamaisen varovasti ja taitavasti. Jos he kolme joutuisivat taisteluun Ecthelwionin kanssa eivät he voisi olettaa tulevansa siitä hengissä pois!

”Olette koonneet haltioiden historian suurimman armeijan”, totesi Ecthelwion. ”Joukkonne ovat loistavasti aseistetut. Soturinne ovat suurikokoisia ja vahvoja. Heidän silmissään Amanin tuli palaa yhä puhtaana. Sotilaanne ovat itsevarmoja ja ylpeitä, ja syystäkin. Heiltä ei puutu mitään, paitsi yksi asia. Kokemus! Kukaan armeijassanne ei ole ollut aiemmin taistelussa, tai edes lyönyt miekallaan vihassa ketään toista”. ”Me opimme”, huudahti Eliffer. ”Varmasti”, vastasi Ecthelwion. ”Niin Feänorin jaa Fingolfinin väkikin oppi. Mutta se vei paljon aikaa ja tarpeettomia uhreja. Minä olisin tänään voinut kävellä leiriinne kenenkään estämättä. Teillä ei ole vartioita eikä partioita ympäristössä! Kuitenkin kuka tahansa alaupseerikin tietäisi lähettää niitä teidän sijassanne! Te näettä vain oman voimanne, ettekä ajattele lainkaan vihollista. Hän kyllä ajattelee teitä, eivätkä hänen komentajansa ja joukkonsa ole kokemattomia”.

Gyonfal huokaisi syvään. ”Näen kyllä sanojesi viisauden, Ecthelwion. Mutta meillä on aikaa opetella sotataitoa”. Nyt oli Lindon vuoro huokaista. ”Vai onko”, hän tuumi. ”Eikö suunnitelmana ole marssia heti pohjoiseen vihollista vastaan”? Ecthelwion lähes nauroi kuullessaan sen. ”Tiedättekö te mitä reittiä marssia. Onko tiedustelijoita lähetetty tutkimaan parhaat tiet? Tiedättekö edes missä vihollinen on ja kuinka paljon heitä on? Voitte uskoa, että Morgoth tietää pian teidän saapuneen eikä hän vain tyydy olemaan luottavainen vaan alkaa valmistautua. Pian metsät ovat täynnä hänen vakoojiaan jotka tarkkailevat jokaista liikettänne”. Gyonfal vilkaisi Elifferiin. ”Olen varma, että Eönwe on ottanut tällaiset asiat huomioon”, hän totesi. Mutta Lindon pudisti päätään. ”En usko. Eönwe on viisas, mutta mitä hänkään tietää sotatoimista? Ecthelwion on oikeassa. Mitä neuvoisit meitä tekemään, Lähteen ruhtinas”?

Mutta Ecthelwion pudisti päätään. ”Ei, minä en ole mikään komentaja. En voi neuvoa teitä, sillä en tiedä paljoa suurista armeijoista. Vain kerran olen ollut mukana suuressa kenttätaistelussa. Silti olen veteraani armeijaanne verrattuna. Neuvoni on siis seuraava. Pysykää täällä, partioikaa ja kouluttakaa joukkojanne. Samalla muodostatte sodan ajaksi liiton Sirionin satamien haltioiden kanssa. He voivat antaa teille neuvoja”.

”Keille ruhtinaille meidän tulisi lähettää sana tulla luoksemme neuvonpitoon”, kysyi prinssi Gyonfal. ”Ette voi toimia ilman kuningas Ereinionia, Fingonin poikaa”, tuumi Ecthelwion. ”Mutta ne joilla on kokemusta suurien joukkojen komentamisesta ovat etenkin Nargothrondin ruhtinas Guilin, sekä Hithlumin Erendur ja Gondolinin ruhtinaat Egalmoth ja Galdor. Guilinin kanssa voi tulla kuitenkin ongelmia, eikö niin”? Eliffer oli samaa mieltä. ”Hän oli yksi äänekkäimpiä kapinan aloittajia. Ingil ei ole unohtanut häntä! Mutta näytät tyytymättömältä. Ecthelwion! Miksi”?

Ecthelwion hymyili itsekseen. Keitä ruhtinaita piti kutsua neuvonpitoon, oli Gyonfal automaattisesti kysynyt. Mainitut ruhtinaat olivat toki kokeneita komentajia, mutta vain Guilin heistä oli oikea kenraali joka voisi voittaa taisteluita pelkällä nerokkuudellaan. Muut olivat vain päteviä! Mutta alunperin Ecthelwion ei ollut ajatellut ruhtinaita lainkaan. ”Miehet joita oikeasti tarvitsette eivät ole ruhtinaita”, hän sanoi. ”Mitä tarvitaan on komentajia, jotka voivat opettaa joukkojanne lyhyessä ajassa. Jotka ovat valmiita kovaan työhön ja jotka tietävät miten armeijoita marssitetaan ja johdetaan taistelussa. Te ette tarvitse komentajia. Niitä teillä on jo omastakin takaa. Te tarvitsette vanhoja kaiken kokeneita armottomia sotakoiria..aliruhtinaita ja suuria ritareita. Ja niitä meillä löytyy Sirionin satamista. Te tarvitsette Hisimen Hadenin, Hithlumin rajaruhtinaan, joka Sirionin ruhtinaan liittolaisena suojeli vuosisatojen ajan valtakunnan itäistä rajaa. Te tarvitsette Aglonin Nolwen, joka on kokenut kaiken mahdollisen ja tullut siitä hengissä takaisin. Te tarvitsette Dirnenin Afallonin”.

Ecthelwion vaikeni ajatellen kolmikkoa. Haden oli hiljainen ja rauhallinen. Hän toimi nyt kuningas Ereinionin aliruhtinaana. Aglonin Nolwe seurasi yhä Guilinia, mutta kuinka kauan? Nolwe oli aina ammattimainen ja sotilaallinen, mutta myös opportunisti. Huonoin mutta silti paras joukosta oli Dirnenin Afallon, Talath Dirnenin rajavartijoiden entinen komentaja. Ecthelwion ajatteli inholla kertomusta siitä, miten juuri Afallon oli murtanut etummaisena Telerin urhean puolustuksen Alqualondessa ja riehunut näiden kimpussa kuin riivattu. Afallonissa oli jotakin julmaa ja ilkeää, mutta juuri siksi häntä tarvittaisiin.

”Eönwe kuuntelee kyllä meitä”, sanoi Gyonfal hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Sillä kaikki mitä sanot on järkevää, Ecthelwion. Mutta keidän nimissä puhut. Mitä voin sanoa Eönwelle, kun menen kohta puhumaan hänen kanssaan”? ”Minä puhun Kevätsataman, Länsisataman ja Sirionin sataman nimissä”, vastasi Ecthelwion heti. ”Balarin saaren väen, Itäsataman ja Eteläsataman nimissä voivat puhua vain he itse, eli neuvonpito on järjestettävä. Voin kuitenkin sanoa lähes varmasti että he allekirjoittavat kaiken mitä minä sanon täällä”. ”Oletko sinä nykyään Sirionin sataman herra”, kysyi Lindo kiinnostuneena. Ecthelwion alkoi pikkuhiljaaa tajuta miten viisas ja tarkkanäköinen Lindo oli. Tämä oli luultavasti täysi vastakohta Ecthelwionille ja ajatteli lähes aina politiikkaa. ”Ei, en minä”, vastasi Lähteen ruhtinas. ”Taivaallisen Jousen huoneen Egalmoth on Sirionin sataman valtias, sillä hän on nyt Gondolinin pakolaisten vanhin ja Sirionin sataman ylhäisin ruhtinas. Minulla on kuitenkin oikeus puhua hänen nimissään”. ”Ymmärrän”, vastasi Lindo mietteliäänä. Varmasti hän mietti, miksi Ecthelwion ei ollut Sirionin sataman herra ja miksi tämä näytti vaivautuneelta kun asiaa kysyttiin. Mutta miten kukaan kunnianhimoinen olisi ikinä voinut ymmärtää sellaista, jolta turha kunnianhimo puuttui täysin?

He keskustelivat vielä pitkään vaihtaen uutisia Eldamarista ja Sirionin satamista. Sitten Gyonfal, Eliffer ja Lindo lähtivät puhumaan Eönwen ja prinssi Ingilin kanssa. Ecthelwion lähti paluumatkalle kohti Kevätsatamaa, sillä hänellä oli kiire päästä kertomaan Ithilwenille ja Egalmothille mitä oli tapahtunut. Mutta matkan varrella hän pysähtyi usein katsomaan pohjoiseen. Aiemmin tuo suunta oli ollut satamien haltioille pelottava. Siellä vaani heitä hirmuinen vihollinen. Nyt Ecthelwion katsoi siihen suuntaan uhmakkaasti. Heillä oli nyt mahtavia liittolaisia ja Morgothilla oli syytä vapista. Enää ei ollut kyse siitä, milloin Morgoth marssisi heitä vastaan. Ei, nyt oli kyse siitä milloin haltiat marssisivat pohjoiseen Morgothia vastaan.