SATAMIEN VALTIATAR

Ritari seisoi suuren laiturin päällä ja katseli merelle. Hän oli elänyt lapsuutensa meren rannalla, mutta Gondolinissa vietetyt vuodet olivat nostaneet haltiassa kaipuun. He olivat eläneet jo pitkään Balarin lahden kauniilla rannoilla, mutta ritari ei ollut vieläkään kyllästynyt edessään avautuvaan näkymään. Sininen Balarin lahti avautui hänen edessään. Lahden keskellä haltia saattoi nähdä Balarin saaren. Falathrimin rakentaman satamakaupungin katot loistivat auringonvalossa. Tarkoilla silmillään hän saattoi nähdä kuningas Ereinionin linnoituksen korkeimmassa tornissa liehuvat Finwen huoneen ja Hithlumin viirit.

Useita laivoja liikkui tuulisella lahdella. Ritari tunnisti he helposti falathrimin kalastusaluksiksi. Laivat olivat kauniita ja hyvin hoidettuja. Falathrim rakastivat laivojaan, eivätkä syyttä. Ne olivat pelastaneet rannikkohaltioiden kansan kun vihollinen oli tuhonnut heidän kauniit kaupunkinsa Falasissa. Falathrim olivat vain siirtyneet laivoihinsa ja purjehtineet pois. Kun noldor olivat saapuneet Sirionin suistoon oli ritari ajatellut falathrimin olevan tulevaisuuden haltiakansa. Gondolinin väki oli menettänyt paljon haltioita valtakuntansa tuhossa ja pitkällä pakoretkellään. He eivät voineet vain purjehtia pois. Mutta Sirionin satamissa olivat noldorkin toipuneet ja heidän lukumääränsä oli jälleen kasvussa. Tulevaisuudessa he olivat alkaneet näkemään uuden toivon. Kaikki oli muuttunut parempaan päin aina viime päiviin asti. Mutta nyt oli taivas putoamassa jälleen Sirionin satamien asukkaiden niskaan.

Satama ritarin ympärillä oli vilkkaassa käytössä. Lisää rakennettiin kokoajan ja kaupunki laajeni. Satamien valtiatar hallitsi väkeään lempeästi ja viisaasti. Kansa vaurastui. Mutta satamien valtiattaren kaupunki katsoi merelle, ei kohti maata. Vastoin monien neuvoja eivät Eärendil ja valtiatar Elwing olleet ikinä rakentaneet muuria kaupunkinsa suojaksi. Toisin oli muissa satamissa. Kuitenkin juuri satamien valtiattaren kaupunki oli nyt uhan alla.

Ritari kääntyi seuralaisensa puoleen. Korkea-arvoinen lähetystö? Haltia naurahti itsekseen. Hyvä jos valtiatar Elwing edes ottaisi heidät vastaan. Mutta valtiatar Ithilwen oli halunnut hänen menevän, joten täällä hän oli. Hän katsoi toveriaan. Tämä oli pukeutunut Lähteen Huoneen talonväenkomppanian kevyeeseen haarniskaan, jota peitti harmaa univormu. Pitkä säihkyvä miekka lepäsi ritarin huotrassa. Hänen hiuksensa olivat noldorin tapaan tummat ja lyhyet. Ritari oli vielä suhteellisen nuori, mutta hänen silmissään tarkkasilmäinen katsoja saattoi nähdä suuren kohtalon. Katselija ei itse ollut paljoa vanhempi. Hän ei jakanut monien vanhempien haltioiden pessimismiä. Kerran heillä oli ollut suuria valtakuntia ja mahtavia ruhtinaita. Mutta kaikki oli muka nyt ohi. Hän ei uskonut sitä hetkeäkään. Nuorilla haltioilla oli aikaa ja kärsivällisyyttä rakentaa valtakunnat uudelleen. Ja uusia ruhtinaita syntyisi aina. Ereinionin, Elwingin ja Ithilwenin into ja energia oli lähes rajatonta. Haltioilla oli edelleen suuri tulevaisuus edessään, kunhan he eivät jälleen sortuisi taistelemaan keskenään. Ajatus sai hänet aina huonolle tuulelle. Toinen ritari huomasi sen. Hän oli sir Langurik, yksi harvoja hengissä selvinneitä ruhtinas Ecthelionin talonväen ritareista. Nuoruudestaan huolimatta Langurik oli kokenut jo paljon surua. Hän oli taistellut Nirnaethissa, nähnyt kapteeninsa sir Ambredelin kuolevan Gondolinin portilla ja ruhtinas Ecthelionin taistelevan balrogin kanssa. Ruhtinas Glorfindel oli kuollut taistelussa toisen balrogin kanssa ja kaikkien näiden tapahtumien aikana olivat talonväen ritarit lyöty yksi toisensa jälkeen kuolleena maahan. Silti Langurik oli säilyttänyt iloisen mielensä.

”Armindil”, sanoi Langurik katsoen itseään hieman pidempään hoikkaan ritariin. Tämä oli pukeunut samoin kuin hän, mutta Armindilin oli lisäksi kääriytynyt punaiseen viittaan ja hänen olkapäillään oli kultaiset arvomerkit. Armindil oli valtiatar Ithilwenin adjutantti. ”Eikö meidän pitäisi jo mennä”, nuorempi ritari kysyi. Armindil nyökkäsi. Hän rakasti katsella merta, mutta se sai nyt odottaa. Hänen takanaan kohosi suuri kartano, jossa valtiatar Elwing eli. Hänen miehensä Eärendil vietti nykyään kaiken aikansa merellä, tiesi Armindil. Käytännössä Elwing hallitsi nyt satamaa. Kansa kutsui häntä satamien valtiattareksi, mutta Kevätsataman väki ei tunnustanut muuta valtiatarta kuin lähteen Ithilwenin. Itäsataman väki taas seurasi ruhtinas Guilinin viirejä. Se oli Sirionin satamien ongelma, mietti Armindil. Heillä ei ollut yhtenäistä organisaatiota. ”Halusin vain nähdä vielä meren”, vastasi adjutantti. Hän kääntyi ja lähti kävelemään kohti kartanoa. Rakennuksen edustalla oli laaja tori, jossa käytiin viikonloppuisin vilkasta kauppaa. Mutta nyt ei ollut viikonloppu ja tori oli lähes autio. Armindil käveli päättäväisin askelin sen poikki kartanon portille. Kaksi aseistautunutta vartijaa seisoi portilla, mutta he tunnistivat sir Armindilin ja päästivät tulijat sisään.

Armindil oli käynyt ennenkin Sirionin sataman kartanossa ja kulki tottuneesti pääovista sisään ja oikeaan käytävään. Kohteliaan näköinen palvelija istui pöydän takana ja pysäytti heidät. ”Miten voin auttaa teitä, herrat”, hän kysyi. ”Minä olen Kevätsataman valtiatar Ithilwenin adjutantti”, sanoi Armindil. ”Toverini on sir Langurik. Olemme täällä tapaamassa valtiatar Elwingiä. Asiamme on äärimmäisen tärkeä”. Palvelija loi heihin katseen, joka kertoi kaikkien sisäänpyrkijöiden väittävän asiaansa tärkeäksi. Mutta kumpikin vieras näytti päättäväiseltä ja kunnialliselta. ”Minä käyn kysymässä valtiattarelta ottaako hän teidät vastaan”, sanoi palvelija päättäen pelata varmanpäälle. ”Mutta minä varoitan teitä, herrat. Valtiattaren luona on jo korkea-arvoinen lähetystö Balarin saarelta”. Palvelijan ilme kertoi, että Kevätsataman lähetystöä hän ei pitänyt kovinkaan korkea-arvoisena!

Langurik katsoi toveriinsa ja hymyili hyväntuulisesti. ”Erehdynkö vai meneekö tämä todella huonosti”, hän kysyi. ”No, ainakaan ei voi mennä enää huonommin”, vastasi Armindil. Silloin palvelija palasi. ”Valtiatar ottaa teidät vastaan. Oikealla olevasta ovesta, olkaa hyvä”! Langurik kohotti kulmakarvojaan merkitsevästi ja seurasi sir Armindilia ovelle.

Ritarit astuivat sisään suureen huoneeseen. Valtiatar Elwing istui yksinäisellä tuolilla keskellä huonetta. Armindil katsoi kiinnostuneena valtiatarta. Millaisten henkilöiden jälkeläinen tämä olikaan. Thingolin ja Melianin viisaus asui Elwingissä, samoin Luthienin ja Diorin kauneus. Mutta olisiko Elwingissä hädän hetkellä Berenin voimaa? Armindil kohautti olkapäitään. Valtiatar oli yläpuolella sir Armindilin arvostelun. Ritarit kävelivät ryhdikkäinä keskelle huonetta ja kumarsivat. ”Ah, Lähteen huoneen urheat ritarit, sir Armindil ja sir Langurik”, tervehti Elwing heitä. Armindil oli hämmästynyt, että valtiatar muisti heidän nimensä. ”Palveluksessanne, valtiatar”, vastasi Armindil sulavasti ja he vetäytyivät huoneen laidalle, pääoven viereen.

Sitten Armindil vilkaisi ympärilleen. Huoneessa oli useita muita haltioita. Kaksi haltiaa seisoi muita lähempänä Elwingiä. Armindil ei tunnistanut heitä. Miesten täytyi olla Balarin saarelta. Toinen oli sinda tai Falasin haltia. Hän oli noldoja hivenen hoikempi ja pukeutunut tyypilliseen Falasin pukuun. Toinen haltia oli Armindilin kokoinen noldo, jolla oli ylpeä ilme kasvoillaan. Hän katseli kahta huoneeseen saapunutta ritaria osoittamatta minkäänlaista mielenkiintoa. ”Noldo oli pukeutunut kuin ylhäinen ruhtinas, loistavaan pukuun. Sotaisuudesta kertoi vain lyhyt pistomiekka haltian vyöllä. Hän oli nuori mutta käyttäytyi kuin omistaisi koko maailman. ”Saavuitte parahiksi neuvonpitoomme, sir Armindil”, jatkoi Elwing. ”Ruhtinas Galendil ja ruhtinas Falasdil saapuivat vain tuntia aiemmin Balarilta. He ovat kuningas Ereinionin ja ruhtinas Cirdanin asialla”.

Armindil katsoi ruhtinaisiin päin ja kumarsi kohteliaasti. Nämä vastasivat nyökkäämällä. Galendil siis, mietti Armindil. Ruhtinas Galendil joka kutsui itseään prinssiksi. Ereinionin ylhäinen serkku ja lapsuudentoveri, joka oli lähetetty yhdessä nuoren prinssin kanssa turvaan Cirdanin luokse Äkkiliekin taistelun jälkeen. Armindil ei ollut ikinä tavannut Galendilia, mutta kuullut tästä paljonkin. Nuori ruhtinas oli taistellut urheasti Eglarestissa Morgothin joukkojen vallatessa kaupungin. Sen verran kaikki tiesivät. Hän oli yksi Ereinionia ympäröivistä innokkaista nuorekkaista ruhtinaista, jotka puhuivat haltioiden uudesta noususta ja sodasta Morgothia vastaan.

Ruhtinas Falasdil sen sijaan oli Cirdan laivanrakentajan äkkipikainen vanhin poika, joka hankki helposti ystäviä eikä ikinä antanut anteeksi loukkauksia. Hänet Armindil oli tavannut aikaisemminkin, mutta ruhtinas ei ilmiselvästi muistanut sitä. Se ei yllättänyt ritaria.

Huoneessa oli myös muita. Käynnissä oli todellakin neuvonpito. Valtiatar Elwingin aliruhtinas, Neldorethin Pallandur seisoi valtiattaren takana. Hänen vierellään seisoi uskollinen neuvonantaja, ruhtinas Oropher. Kumpikin oli paennut Doriathin tuhosta Elwingin kanssa auttaen eloonjääneitä selviytymään. Näiltä kahdelta ei herunut ymmärrystä noldorin korkeille ruhtinaille. Mutta he olivat hyviä ystäviä Gondolinin pakolaisille, jotka olivat ottaneet Doriathin väen ystävällisesti vastaan näiden saapuessa. Armindil pisti merkille, että Elwingin isoisä, mahtava ruhtinas Galadhil, ei ollut paikalla. Hänen väkensä oli asettunut asumaan etelään Sirionin suistosta, paikkaan jota kutsuttiin yksinkertaisesti Eteläsatamaksi. Sen sijaan Gondolinin ruhtinaat Egalmoth ja Galdor olivat paikalla. He olivat viisaita ja mahtavia haltioita. Galdor oli kuuluisa taistelutaidoistaan ja Egalmoth oli noldorin parhaita jousiampujia.

Myös Mithrimin Annael oli paikalla. Hän oli Elwingin tärkein tukija. Mithrimin harmaahaltiat asuivat vain muutaman kilometrin päässä Sirionin satamasta. Annael oli lähes ainoana kansansa joukoista palannut Nirnaethin taistelusta. Hän oli viisas ja kunnioitettu. Armindil oli iloinen että kokenut harmaahaltia oli paikalla. Huoneen toisella puolella seisoi kaksi ritaria haarniskoissaan. Armindil tunsi heti kummatkin. Sir Landabad oli pitkä ja voimakas. Hänen silmänsä olivat merensiniset ja kylmät. Armindil näki ritarin kasvoilla myös katkeruutta ja tiesi mitä tämä ajatteli yön pimeinä tunteina, kun masentavat ajatukset nousevat mieleen. Miksi juuri Lanbadan oli hengissä kun muut olivat kuolleet? Lähes koko Fingonin talonväenkomppania makasi kuolleena Nirnaethin taistelukentällä. Mutta Lanbadan eli koska oli määrätty prinssi Ereinionin suojelijaksi. Hän kantoi vastuunsa valittamatta, mutta Armindil uskoi, että Landaban olisi mieluummin taistellut tovereidensa kanssa Fingonia puolustaen. Vaikka se olisi merkinnyt mahtavan ritarin varmaan kuolemaa!

Sir Cydion Lanbadanin vierellä ei jäänyt uljaudessa kuuluisaa vierustoveriaan huonommaksi. Myös hän näytti ideaaliselta ritariksi. Cydion oli selviytynyt Gondolinin tuhosta Tuorin ritarien joukossa. Hän oli valtiatar Elwingin uskollisin soturi. Mihin tahansa Elwing meni, sinne seurasi sir Cydion. Hän johti kartanoa rautaisella otteella pitäen palvelijat kurissa. Kun sir Lanbadan ja sir Cydion olivat huoneessa, oli läsnä luultavasti kaksi noldorin sen hetken johtavaa ritaria! Armindil huomasi heti, miten Lanbadan loi arvioivan katseen kahteen tulijaan. Ritarin silmät viipyivät pitkään nuoressa Langurikissa, joka vastasi katseeseen rohkeasti. Armindil oli hyvin tyytyväinen toverinsa käytökseen. Tämä vaikutti vaatimattomalta, mutta silti rohkealta.

Aliruhtinas Pallandur rykäisi merkitsevästi. ”Valtiatar, kenties meidän pitäisi palata asiaan jota käsittelemme”, hän totesi. ”Neldorethin Pallandur on oikeassa”, huomautti heti ruhtinas Galendil. ”Olimme keskustelemassa, ennen kuin meidät keskeytettiin”. Tämän sanoessaan ruhtinas loi tyytymättömän katseen sir Armindiliin. ”Minä olen iloinen että Kevätsataman sir Armindil on saapunut luoksemme tänään”, totesi Elwing. Hänen ilmeestään ei voinut mitenkään päätellä mitä mieltä valtiatar oikeasti oli. Hän näytti viisaalta, myötätuntoiselta ja kärsivälliseltä. ”Balarin ruhtinaiden asia koskee kaikkia, myös Kevätsatamaa. Jälleen on kuningas Ereinion nostanut esiin vanhan riitamme Feänorin poikien kanssa. Me kaikki tiedämme mitä he ovat meiltä vaatineet”!

”Mielestäni kuningas on oikeassa”, sanoi Galendil. ”Vanha vihollisemme on yhä pohjoisessa. Ei Morgoth ole meitä unohtanut, vaikka elämmekin nyt kaukana etelässä. Emmekä me ole unohtaneet häntä. Kohdistukoon vihamme Morgothiin, ei omaan sukuumme. Kaikkien haltioiden on yhdistyttävä vihollistamme vastaan. Muuten se tuhoaa meidät. Varmasti näette Ereinionin sanojen viisauden. Tämä ei ole oikea hetki riidellä keskenämme, on kyseessä sitten miten kallisarvoinen esine vain”!

”Enemmän pyydätte kuin ymmärrättekään”, sanoi ruhtinas Oropher surullisella äänellä. ”Me muistamme liiankin hyvin kauniin Doriathin tuhon. Sukulaisemme ovat kuolleet Feänorin poikien käsissä ja kaunis valtakuntamme tuhoutunut. Miten voisimme antaa sen anteeksi, ruhtinas Galendil”? Valtiatar Elwing nyökkäsi mietteliäänä. ”Paljon on asioita jotka meidän pitäisi antaa anteeksi. Olemme kärsivällistä ja myötätuntoista kansaa, mutta en tiedä riittääkö se. Varmasti emme anna Feänorin pojille mitä heidän sydämensä haluavat. Liian moni on kuollut pitääkseen Silmarilin pois Maedhrosin ulottuvilta. Jos antaisimme rikkautemme perustan heille, olisivat he kuolleet turhaan. Kenties voisimme yhä neuvotella, mutta emme kun he esittävät uhkavaatimuksia. Minä en ole heikon kansan valtiatar. Minä en kumarra Maedhrosin vaatimusten edessä. En näe miten hän suostuisi neuvottelemaan mistään, kun me emme ole suostuneet emmekä tule suostumaan hänen vaatimuksiinsa”.

”Voimmehan yhä yrittää neuvotella”, sanoi silloin Puun huoneen Galdor. ”Jos kuningas Ereinionin ruhtinaat välittävät kiistassa, kenties Maedhros kuuntelee järjen ääntä. Halu saada Silmaril haltuunsa ajaa häntä, mutta varmasti voimakkaampi on halu sotia Morgothia vastaan. Jos tarjoaisimme hänelle liittoa, kenties hän unohtaisi ainakin toistaiseksi vaateensa Silmariliin. Mitä sinä sanot, Annael”? Mithrimin Annael liikahti vaivautuneesti. Hän vilkaisi valtiatar Elwingiin anteeksipyytävästi. ”Suokaa anteeksi, valtiatar, mutta minun täytyy olla samaa mieltä ruhtinas Galendilin kanssa. Paljon väkeä on jo kuollut Silmarilin takia. Lisää voi kuolla, jos emme selvitä riitaamme Maedhrosin kanssa. Jos asia olisi minun päätettävissäni, antaisin kiven hänelle. On Silmaril kuinka voimallinen taikaesine vain, ei se ole kuolemisen arvoinen. Olkoon se haltioita yhdistävä esine, ei hajoittava”!

”Annael puhuu viisaasti”, myönsi Elwing. ”Mutta hän ei ole kokenut samaa kuin me. Minun täytyy miettiä tätä asiaa tarkasti. Mistään en luovu Maedhrosin vaatimusten edessä, mutta jos voidaan keskustella anteeksiannosta ja liitosta, olen valmis harkitsemaan. Totisesti näinä aikoina haltioiden täytyisi pitää yhtä eikä riidellä keskenään”.

Armindil veti syvään henkeä ja rohkaisi mielensä. ”Suokaa anteeksi keskeytys, valtiatar”, hän sanoi varovasti ja otti pari askelta eteenpäin. ”Mutta nyt en voi enää vaieta. Sillä pelkään että harkinnan aika on ohi”. Kaikki katsoivat yllättyneenä ritariin. Mitä lisättävää tällä saattoi olla mahtavien ruhtinaiden puheisiin. ”Mitä tarkoitat, sir Armindil”, kysyi Elwing ja näytti ensi kertaa hieman epävarmalta. Kuin Elwingille olisi tullut yllätyksenä, että hän ei tiennytkään kaikkea mitä tapahtui! Armindil kumarsi. ”Olen saapunut Kevätsataman valtiattaren käskystä tuomaan teille viestiä. Viesti on saapunut alunperin Kevätsatamaan kahta päivää aikaisemmin ruhtinas Ecthelwionilta. Ruhtinaan viesti oli vakava. Feänorin pojat ovat pitäneet neuvoa ja päättäneet hyökätä Sirionin satamaan. He ovat päättäneet ottaa Silmarilin vaikka väkivalloin. Ruhtinas Ecthelwion kehoittaa satamia valmistautumaan puolustamaan itseään”!

Hetken aikaa salissa vallitsi kuolemanhiljaisuus. ”Tämä hyökkäys josta ruhtinas Ecthelwion kertoo”, kysyi aliruhtinas Pallandur vakavana. ”Milloin se on tulossa”? ”Valitettavasti en voi kertoa sitä”, vastasi sir Armindil. ”Ruhtinas Ecthelwion puhui Maedhrosia vastaan neuvonpidossa. Hän poistui Feänorin leiristä välittömästi, eikä siksi osaa sanoa milloin nämä aikovat hyökätä. Mutta minä varoitan teitä, ruhtinas Pallandur. Tämä viesti on viipynyt matkalla pidempään kuin Ecthelwion aikoi. Aikaa voi olla vähemmän kuin luulemmekaan”!

”Nämä ovat todellakin huonoja uutisia”, sanoi valtiatar Elwing mietteliäänä. ”Vuosia ovat Feänorin pojat esittäneet vaatimuksia ja uhkauksia. Onko nyt tultu todellakin tähän”? Silloin astui ruhtinas Falasdil eteenpäin kiivas ilme kasvoillaan. ”Valtiatar, älkää turhaan heittäkö syrjään kuningas Ereinionin ja isäni neuvoja. Kuka tietää mitä Feänorin pojat ovat oikeasti päättäneet tai puhuneet? Viesti joka kulkee pitkään ja monien suiden kautta ei kenties aina tule perille sellaisena kuin se on aiottu. Varmasti aikaa on vielä neuvotteluille, jos te niin päätätte”!

”Ruhtinas Oropher, mitä ajattelet”, kysyi Elwing katsoen neuvonantajaansa. ”On vaikeaa uskoa, että Feänorin pojat ryhtyisivät uudelleen hyökkäykseen meitä vastaan”, sanoi Oropher varovasti. ”Surmattujen sukulaisten kohtalo lepää synkkänä yllämme, vaikka me puolustimme kotejamme ja henkeämme. Paljon pahempana täytyy syyllisyyden painaa Feänorin poikia. En tiedä mitä ajatella. En voi uskoa että he aikoisivat syyllistyä samaan uudelleen. Mutta ruhtinas Ecthelwionin viesti on hyvin yksiselitteinen. En näe miten se olisi voinut muuttua matkalla”!

”Valtiatar”, huudahti silloin ruhtinas Galendil. ”Jos viesti ei ole muuttunut matkalla, on se kenties lähetetty väärin tarkoitusperin. Tämä voi olla jokin juoni. Enkö minä tunne tämän Ecthelwionin, jonka isä oli feänorin sukulainen ja seuraaja. Vuosia hän on ollut Feänorin poikien seuraaja. Miksi hän kääntyisi heitä vastaan nyt? Alati on Lähteen ruhtinas vastustanut serkkuni Ereinionin kuninkuutta ja tukenut Maedhrosia. Pelkään että tämä voi olla juoni serkkuani vastaan. Varmasti emme voi reagoida tähän viestiin lähettämättä ensin neuvottelijoita Maedhrosin luokse. Vastatkoon hän itse syytöksiin joita Ecthelwion esittää hänen selkänsä takana”!

”Liian kiivas on mielenne, nuori ruhtinas”, sanoi Annael mietteliäänä. ”Paremmin tunnen ruhtinas Ecthelwionin kuin te. Jos hän sanoo Maedhrosin aikovan hyökätä, silloin on hyökkäys tulossa. Ne jotka pelaavat alati omaa peliään epäilevät siitä helposti myös muita, huomaan”! Galendil katsoi harmaahaltiaan ja viha leimahti hänen silmissään. ”Minä tunnen viholliseni kun sellaisen kohtaan, Annael”, hän huudahti. ”En luota tähän Ecthelwioniin, joka vain samoilee metsissä sen sijaan että auttaisi meitä rakentamaan jotakin uutta. Mitä hän häpeää tai pelkää? Valtiatar Ithilwen ottaa hänen asiansa omakseen. Eikö Kevätsatama ole alati vastustanut yrityksiä yhdistää Balarin lahden haltioita yhden tarkoituksen alle. Alati he pelaavat omaa poliittista peliään. Eikö tämä ole totta? Miksi ovat valtiatar Ithilwenin ritarit niin hiljaa”?

Silloin astui Taivaallisen Jousen ruhtinas Egalmoth Galendilin eteen. ”Ruhtinas, meillä on tapana olla syyttelemättä ketään ilman todisteita. Halusi puolustaa herraasi ja sukulaistasi Ereinionia on ihailtavaa, mutta varo ettei se mene liiallisuuksiin. Mitä tahansa valtiatar Ithilwen tekeekin, hänellä on siihen aina hyvä syy. Meidän kaikkien parasta hän ajaa, eikä omaansa. Varo siis turhaan panettelemasta häntä”! Galendil käänsi ylpeät silmänsä pitkään uljaaseen Gondolinin ruhtinaaseen. ”Sinäkin otat heidän asiansa omakseen, Egalmoth”, sanoi Galendil katkeralla äänellä. ”Mutta minä näen sinut nyt ja tunnen ajatuksesi”!

Sir Lanbadan oli seurannut keskustelua vakavan näköisenä. Nyt hän viimein astui askeleen eteenpäin. ”Herrani Galendil”, hän sanoi päättäväisesti. ”Minun täytyy muistuttaa, että kuningas Ereinion lähetti meidät tänne diplomaattista tehtävää suorittamaan, eikä esittämään syytöksiä tai hankkimaan vihamiehiä. Pyydän teitä hillitsemään itsenne”! Viha leimahti Galendilin silmissä. Miten tämä tavallinen ritari uskalsi neuvoa ja arvostella häntä? ”Unohdatte paikkanne, sir Lanbadan”, ruhtinas huudahti hämmästyneenä. ”Ette ole vielä kuninkaan talonväen komentaja ja esitaistelija. Kuninkaan suosio tulee ja menee, muistakaa se”. Sir Lanbadan kumarsi ja vetäytyi taaemmaksi. Armindil näki kuitenkin ritarin ilmeen. Se oli lähes halveksiva, kun tämä vastasi Galendilin katseeseen. Mutta jos ritarin sanat olivatkin suututtaneet ruhtinas Galendilin, tämä ainakin rauhoittui ulkoisesti. ”Suokaa anteeksi”, hän sanoi luoden viimeisen vihaisen katseen Egalmothin suuntaan. ”Mitä minä tarkoitan on, että varmasti emme voi ryhtyä toimiin Feänorin poikia vastaan varmistamatta tämän tiedon todenperäisyyttä. Jos sallitte, valtiatar, raportoin tästä herralleni välittömästi ja hän lähettäköön sitten jonkun Maedhrosin luokse ottamaan selvää mitä tämä aikoo. Kenties meillä on vielä mahdollisuus neuvotella, eikä siitä mahdollisuudesta kannata luopua liian nopeasti”!

”Hyvin sanottu, ruhtinas”, vastasi Elwing. ”Teemme niin. Kuningas Ereinion lähettäköön neuvottelijan Maedhrosin luokse. Minun täytyy sillä aikaa miettiä tarkkaan mitä teen. Kansani on uhattuna! Jättäkää minut nyt, sillä minulla on paljon ajateltavaa”. Kaikki huoneessa olijat kumarsivat ja lähtivät kohti ovea. Mutta Elwing käänsi vielä katseensa ruhtinas Galendiliin. ”Jäätte kai huomiseen, ruhtinas? Meillä on vielä paljon puhuttavaa”. Galendil kumarsi. ”Jos niin tahdotte, valtiatar”, hän totesi sulavasti.

Sir Armindil kohtasi aliruhtinas Pallandurin käytävässä ja pysäytti tämän. ”Herra aliruhtinas, ettekö todellakaan aio ryhtyä mihinkään ennen kuin Ereinion on tarkastanut Maedhrosin aikeet”? Pallandur kohautti olkapäitään. ”Kuulit mitä valtiatar sanoi. Hän harkitsee asiaa. Huomenna kuulemme enemmän”. ”Mutta”, sanoi Armindil hämmästyneenä. ”Te uskotte heidän hyökkäävän. Näen sen silmistänne. Jokainen päivä voi olla nyt tärkeä”! Palandur nyökkäsi surullisena. ”Niin. Oropher ei voi uskoa Feänorin poikien syyllistyvän moiseen hulluuteen toistamiseen. Minä en ainoastaan usko että he pystyvät siihen, vaan olen ollut jo pitkään varma että he myös tekevät niin. Mutta mitä voin tehdä? Valtiattareni sana on lakini”! Armindil peitti vain vaivoin harmistumisensa. Hän ei voinut olla miettimättä, miten erilailla toimisikaan aliruhtinas Eltas tai Aranwion, jos uskoisivat johonkin, mutta valtiatar Ithilwen olisi erimieltä. Mutta Sirionin satamassa asiat hoidettiin erilailla. ”Jos ette pahastu vaivaisen ritarin neuvoa, herra aliruhtinas”, sanoi Armindil viimein. ”Niin neuvon teitä ainakin vahvistamaan vartioita tästä eteenpäin. Kuten sanoin neuvonpidossa, viesti on viipynyt pitkään matkalla. Kuka tietää missä ovat nyt Feänorin pojat”! Pallandur nyökkäsi. ”Sen voin tehdä”, aliruhtinas vastasi.

HYÖKKÄYS AAMULLA

Feänorin pojat tiesivät täsmälleen missä olivat. He seisoivat kukkulan laella tähystäen kohti merta. Aurinko oli pian nousemassa. Valoisassa kesäyössä he saattoivat nähdä Sirionin sataman nukkuvan. Veljesten sotajoukko oli kätkeytyneenä kukkulan metsäiselle rinteelle odottaen käskyä.

Itse Maedhros seisoi kukkulan korkeimmalla kohtaa katsellen näkymää edessään. Hän oli pitkä ja uljas haltia, jonka silmissä paloi päättäväinen tuli. Maedhrosin rinnalla hänen veljensä Maglor näytti lyhyeltä ja kuihtuneelta. Syyllisyydentunne painoi Maglorin mieltä, kuten oli painanut jo vuosien ajan. Niin oli ollut Doriathin tuhosta asti, jolloin Feänorin huone oli häpäissyt oman nimensä. ”Veli, voimme vieläkin perua tämän hulluuden”, sanoi Maglor katsoen satamaa edessään. Siellä ei elänyt vihollisia vaan sukulaisia. Ajatus ajoi hänet lähes hulluksi. ”Olemme puhuneet tämän jo selväksi”, vastasi Maedhros. ”Paha on tekomme, mutta me vannoimme valan. Se velvoittaa meitä. Kolme veljeä olemme menettäneet yrittäen saada käsiimme saaliin, joka lipesi käsistämme. Pettäisimmekö veljemme jotka uhrasivat henkensä tämän asian puolesta”? Maglor pudisti päätään. ”Emme”, hän sanoi väsyneesti. ”Mutta pelkään että lisää veljiä voimme menettää tiellä jota nyt kuljemme. Oletko valmis maksamaan sen hinnan, Maedhros”? Vanhempi veli kalpeni mutta ei vastannut. Maglor vilkaisi taakseen. Kaksoset Amrod ja Amras seisoivat vieretysten kuten aina. He olivat erottamattomat. Onneksi Amrasin pojat Dolhas ja Dahas olivat vielä liian nuoria lähteäkseen sotaan. Ainakin he säästyisivät häpeältä, jonka Maedhros ja Maglor aikoivat sukunsa ylle vetää. Amrod oli innolla tukenut Maedhrosia, mutta Amras oli ollut neuvonpidossa hiljaa.

Maglor muisti liiankin hyvin tuona päivänä käydyn keskustelun. Maedhros oli puhunut hyökkäyksen puolesta voimallisesti ja Maglor oli turhaan vedonnut malttiin. Lopulta hän oli taipunut veljensä tahtoon. Amras oli ollut hiljaa, haluttomana puhumaan Maedhrosia ja kaksosveljeään Amrodia vastaan. Niin hyvässä kuin pahassa Feänorin pojat olivat aina pitäneet yhtä, kuten heidän äitinsä oli eron hetkellä heitä vannottanut. Niinpä tuon päivän surullisin tapahtuma ei ollut liittynyt veljeksiin vaan näiden serkkuun. Sillä Ecthelwion oli pitänyt tunteellisen puheen. Rakastaen Maedhrosia hän oli puhunut tätä vastaan. Sillä Ecthelwion tiesi eron hyvän ja pahan välillä. Lähteen ruhtinaalle ei ollut olemassa harmaata aluetta hyvän ja pahan välissä. Oli vain oikein ja väärin. Väärää hän ei suostunut ikinä tekemään. Maglor olisi halunnut asettua serkkunsa puolelle tuona päivänä, mutta ei kyennyt. Tämä oli poistunut leiristä hävittyään väittelyn. Lähtiessään Ecthelwion oli vannonut ettei ikinä nostaisi miekkaansa serkkujaan vastaan.

Maglor huokaisi. Päätös ottaa Silmaril väkisin oli jo maksanut heille rakkaan sukulaisen. Miten paljon se tulisi vielä maksamaan? ”Herra, kaikki on valmista”, sanoi ääni Maglorin takaa. Hän tunnisti äänen vaivautumatta katsomaan tulijaa. Se oli Salventur, Maedhrosin aliruhtinas. Ennen tätä tumma lyhyt noldo oli ollut Feänorin lähin neuvonantaja. Hän oli palvellut sukua koko elämänsä. Ehkä äänekkäimmin kaikista oli Salventur puhunut hyökkäyksen puolesta ajaen aina kaikessa Feänorin ajatuksia. Vala ajoi häntä vieläkin kovempaa kuin veljeksiä.

Maglor tunsi vanhemman veljen katseen selässään. ”Veli, olemmeko me valmiita”, Maedhros kysyi. Maglor huokaisi ja nousi seisomaan. ”Kyllä, me olemme valmiita”, hän myönsi. ”Anna joukoille käsky marssia”, komensi Maedhros. Hän nousi päättäväisesti ratsunsa selkään. Maglor teki samoin, mutta hänen silmissään oli kyyneleitä1

Hän heräsi säpsähtäen ja kierähti samantien vuoteeltaan lattialle, missä miekka oli. Käsi tavoitti miekan ja paljasti sen. Mutta huone oli nukkuvia lukuunottamatta tyhjä. Mutta sir Armindil oli uneensakin tunnistanut äänet joita hänen korvansa kuuli. Miekkojen kalske ja sotureiden huudot sekoittuivat naisten ja lasten kirkaisuihin. Ne olivat sodan ääniä! ”Herätys”, komensi Armindil vetäen haarniskaa päälleen. Langurik oli saman tien jalkeilla, samoin heitä saattava asemies Hundor. ”Aseisiin”, huudahti. Armindil etsien kypäräänsä. ”Kimppuumme hyökätään”. Kumpikin haltia oli kokenut soturi ja he olivat jo vetämässä kevyitä haarniskoja ylleen. Kiitettävän nopeasti kaikki kolme Kevätsataman ritaria olivat aseissa. Armindil kiiruhti ulos huoneesta ja käytävään. He olivat jääneet yöksi Sirionin sataman vierastaloon. Armindil vilkaisi ulos ikkunasta juostessaan pitkin käytävää. Aurinko oli juuri noussut taivaanrannan takaa. Se oli enteellisesti verenpunainen. Joitakin muita vierastalossa nukkuneita aseistautuneita haltioita kiiruhti Armindilin perään nähden tämän punaisen viitan, jonka ritari oli kaikessa kiireessä ehtinyt kiinnittään olkapäilleen.

Mielessään Armindil kirosi, ettei aliruhtinas Pallandur ollut uskaltanut toimia omapäisesti ja käskenyt sataman miehiä aseisiin. Mutta kuka olisi voinut uskoa, että Maedhros joukkoineen olisi jo niin lähellä? Kuka olisi oikeasti voinut uskoa, että Feänorin pojat vetäisivät kolmannen kerran ylleen sukusurman häpeän? Asettaen kypärän päähänsä Armindil astui ulos kadulle. Hänen katseensa siirtyi kohti pohjoista, josta pääkatu tarjosi suoran väylän kaupungin laidalta sen keskustaan. Tuota katua myöten vyöryi nyt Feänorin poikien hyökkäys kohti satamaa.

Silmiensä edessä sir Armindil näki pahimpien pelkojensa toteutuvan. Naisia ja lapsia juoksi katua myöten pakoon. Jousimiesten ammunta suuntautui erottelematta kaikkia kohti. Siviilejä kaatui nuolien osumista..naisia ja lapsia. Hyökkääjät eivät halunneet tai eivät ehtineet erottelemaan ketä surmasivat. Tämä ei ollut vain hyökkäys Silmarilin kaappaamiseksi. Feänorin pojat olivat aikeissa tuhota koko Sirionin sataman! Kaupunki oli sekasorron vallassa. Miten valtiatar Elwingin väki voisi organisoida puolustuksen, kun vihollinen oli jo kaupungissa?

Armindil vilkaisi taakseen. Langurik ja Hundor seisoivat hänen takanaan, samoin ainakin parikymmentä hyvin aseistautunutta haltiaa. Kaikki katsoivat häneen odottavasti. ”Hundor”, hän huudahti katsoen asemieheen. ”Herra”, tämä vastasi. Hundorin kasvot olivat kalpeat, kuten Armindil tiesi itsekin olevansa. Hän ei voinut uskoa Feänorin poikien oikeasti syyllistyvän moiseen rikokseen. ”Satamassa on korkea torni jonka huipulla on suuri kello. Se ei soi! Mene sinne ja varmista, että hälytys annetaan. Meidän pitää saada apua muista satamista ja nopeasti”! Hundor kumarsi ja lähti juoksemaan kohti satamaa. Nuolia viuhui ilman halki asemiehen ympärillä, mutta hän katosi vahingoittumattomana kulman taakse.

Armindilin piti nyt nopeasti päätellä missä häntä tarvittiin eniten. Siellä täällä sindarin jousimiehiä oli ilmestynyt katoille. Nuolia viuhui kohti feänorilaisten jousiampujia. Useita sotureita oli kerääntymässä torin oikealle laidalle valtiatar Elwingin talon eteen. Jotkut taas olivat linnoittautumassa taloihinsa aikoen ilmeisesti pitää puoliaan talojen sisällä. Sir Lanbadanin pitkä hahmo seisoi valtiattaren kartanon portilla, huutaen suureen ääneen, ”Luokseni, soturit, luokseni”! Mutta suuri vihollisen osasto oli jo tunkeutunut vierastalon ja kartanon väliin ajaen vähäisiä puolustajia edellään. Ilmassa oli tappion makua. Samassa Armindil näki ruhtinas Galendilin. Tämä oli useiden asemiestensä ja monien sataman soturien kanssa Ereinionin väelle varatun suuren kartanon pihalla. Kartanoa ympäröi melkein miehen korkuinen kiviaita. ”Herra, meidän pitää mennä sir Lanbadanin avuksi”, huudahti yksi sotureista. Mutta Armindil pudisti päätään. ”Emme pääse sinne”, hän huudahti. Vihollisia oli jo torilla liian paljon. ”Murtaudutaan ruhtinas Galendilin luokse. Voimme puolustaa Balarin kartanoa ja sitoa suuren joukon vihollisia”. Langurik nyökkäsi hyväksyvästi ja lähti etummaisena liikkeelle. Muut seurasivat!

He pääsivät onnellisesti Balarin kartanoksi kutsutun rakennuksen luokse. Armindil saattoi nähdä, että kaupungin sotureiden vastarinta oli tiivistymässä sataman luona. Ruhtinas Oropher ja Puun huoneen Galdor johtivat siellä puolustajia. Mutta voisiko kaupungin pelastaa taistelemalla satamassa? Armindil epäili sitä! Hän ehätti portin luona seisovat ruhtinas Galendilin luokse. Tämä seisoi vailla haarniskaa miekka kädessään. Galendil ei ollut odottanut joutuvansa diplomaattisen retkensä aikana taisteluun. Mutta ilokseen Armindil näki, ettei tämä ollut peloissaan. Nuolia kopisi jälleen kartanon portille ja ritarit nostivat kilpiä herransa suojaksi. Niiden alla Armindil astui tämän vierelle. ”Ah, sir Armindil”, huudahti ruhtinas. ”Näyttää siltä, että varoituksenne oli sittenkin oikea”. Armindil katsoi kohti lähestyvää vihollista ja pohjoisesta nousevaa savua. Useita taloja oli jo tulessa. ”Sillä ei ole nyt väliä, herra”, hän totesi. Ritari vilkaisi ympärilleen. Ainakin sata ritaria ja soturia oli Galendilin kanssa. ”Meidän täytyy taistella”!

Ruhtinas nyökkäsi. ”Vastarina on tiivistymässä satamassa, herra”, totesi sir Melwe, joka oli yksi Ereinionin kokeneimmista ritareista. ”Meidän pitäisi pyrkiä sinne”! Galendil vilkaisi kohti satamaa, mutta näytti epävarmalta. ”Jos vetäydymme satamaan hyökkää vihollinen sinne koko voimallaan”, sanoi Armindil tarttuen Galendilia hihasta kiinni. ”Me voimme puolustaa kartanoa kuin linnoitusta ja sitoa vihollisen voimia. Voimme taistella juuri tässä”! Galendil oli samaa mieltä. Hän muisti suuren hetkensä Eglarestin muureilla johtaessaan vastahyökkäystä örkkejä vastaan. Hän voisi olla sankari jälleen. Hänen täytyi olla sankari jälleen. ”Miehittäkää kartanon aita. Puolustamme sitä”, ruhtinas komensi. Sir Melwe teki kunniaa ja lähti järjestelemään miehiään. ”Herra, minä pidän portin hallussani”, sanoi Armindil tarttuen miekkaansa. Yksi Galendilin ritareista pisti hänen käteensä kilven ja Armindil kohotti sen. Kilpimuuri muodostui hänen ympärilleen. Vain vähän myöhemmin feänorilaisten hyökkäys iski heitä vastaan ja tappaminen alkoi. Langurik oli Armindilin rinnalla ja vihollinen toisensa jälkeen kaatui heidän miekkoihinsa. Sir Melwe taistelu myös eturintamassa ja teki hurjaa jälkeä. Saadessaan lyhyen levähdystauon Armindil huomasi ruhtinas Galendilin taistelevan kiviaidalla miestensa kanssa pitäen sen hallussaan. Ruhtinaan miekka oli verinen. Haltioiden verta, ajatteli Armindil surullisena. Heidän veljiensä verta. Mutta sitä ei ollut aikaa surra. Uusi hyökkäys vyöryi jälleen kilpimuuria vastaan. Ritarit pysyivät kylki kyljessä eivätkä antaneet senttiäkään periksi. Osa vihollisen voimasta suuntautui Balarin kartanoa vastaan ja paine sataman puolustajia kohtaan hellitti hieman.

Sir Lanbadanin hurja huuto oli tuonut hänen luokseen kaupungin sotureita joka suunnalta. Mutta hän ei uskonut sen riittävän. Lanbadan oli aavistellut pahaa ja lähtenyt aamun tunteina tarkastamaan vartioita, kun feänorilaisten hyökkäys oli iskeytynyt kaupunkiin. Hän oli heti kiiruhtanut valtiatar Elwingin kartanon luokse. Sillä sinne suuntautuisi varmasti vihollisen pääisku. Siellä koitos olisi kovin! Siellä seisoi Lanbadan ”urhea” Fingonin talonväen haarniskassa miekka säihkyen auringonvalossa. Ja hän nauroi vihollisille, entisille tovereilleen ja sukulaisilleen, haastaen heitä tulemaan kimppuunsa. Lanbadanin rinnalla seisoi sir Cydion rauhallisena ja päättäväisenä. Mutta sir Lanbadan käänsi katseensa Cydioniin. ”Sir Cydion”, hän sanoi. ”Paikkasi ei ole täällä. Sinä olet valtiatar Elwingin suojelija. Tee tehtäväsi, ritari”! Aina vähäpuheinen Cydion ei vastannut, vaan nosti miekkansa tervehdykseen, johon Lanbadan vastasi. Sitten hän kääntyi ja kiiruhti sisään kartanoon, etsien valtiatartaan.

Monia lauluja on laadittu sir Lanbadanin taistelusta Elwingin kartanon edustalla. Tuona päivänä ritari teki ihmeitä. Hän piti puolustajat yhdessä ja taisteli kuin itse valar. Feänorin soturi toisensa jälkeen kaatui Lanbadanin mustaan miekkaan. Kahdesta hän haavoittui käteen, mutta jatkoi taistelua. Sirionin sataman soturit seurasivat hänen esimerkkiään eivätkä antaneet periksi. Mutta vihollinen tunkeutui kartanon puutarhaan ja sitä kautta sisään rakennukseen. Edes sir Lanbadan ei kyennyt heitä estämään ja hänenkin loppunsa olisi pian tullut, ellei apua olisi viimein saapunut.

Länsisatama oli lähellä ja sen väki kuuli aamulla hälytyskellojen soiton. Hundor oli päässyt sataman torniin, jonka kellon kaikki muut olivat taistelun sekasorrossa unohtaneet. Hälytyskello alkoi soida kutsuen muiden satamien asukkaita apuun. Annael ja ruhtinas Egalmoth reagoivat nopeasti ja toivat väkensä apuun. He tunkeutuivat lännestä kaupungin torille vapauttaen saarroksista Balarin kartanon. Torista muodostui suuri taistelukenttä kun Egalmothin ja Galendilin johtamat haltiat ottivat yhteen itsensä Maedhrosin johtamien feänorilaisten kanssa. Taistelu aaltoili tasaisena puolelta toiselle ja paljon haltioiden parasta verta valui hukkaan.

TAISTELU KARTANOSSA

Armindil tiesi, että hänen olisi pitänyt jäädä auttamaan Egalmothia taistelun johtamisessa, mutta halu auttaa valtiatar Elwingiä oli liian suuri. Sekasorrossa hän oli kadottanut Langurikin. Ritari saattoi selvästi erottaa sir Lanbadanin yhä puolustavan Elwingin kartanon pääovea. Vihollinen oli kuitenkin tunkeutunut kartanoon heidän ohitseen. Feänorilaiset tukkivat reitin torin poikki kartanolle, mutta Armindil näki toisen väylän. Torin eteläpuolella oli suuri hallintorakennus. Armindil lähti juoksemaan ja kiersi torin eteläpuolelle. Hän loikkasi ikkunan läpi sisään hallintorakennukseen ja juoksi sen halki kohti Elwingin kartanoa. Yhdessä suuressa salissa oli

feänorilainen etsimässä ryöstösaalista, mutta Armindilin miekka teki nopeasti lopun haltian aikomuksista.

Ritari saavutti hengästyneenä rakennuksen itälaidan ja kapusi ikkunasta kadulle. Se oli onneksi tyhjä vihollisista, jotka olivat kaikki joko hyökkäämässä satamaan tai taistelemassa torilla. Armindil juoksi kadun poikki, hyppäsi kartanon matalan aidan yli ja juoksi puutarhan poikki. Hän astui takaovesta sisään kartanon alimpaan kerrokseen. Rakennuksen sisältä kuului miekkojen kalinaa. Pelästyen olevansa myöhässä sir Armindil pinkaisi taas juoksuun!

Kaikki mikä tapahtui Elwingin kartanossa tuona päivänä oli hyvin sekavaa. Valtiattaren talonväen sotureita oli puolustamassa kartanoa, mutta he eivät olleet yhtenäisenä joukkona vaan siellä täällä. Niinpä lähes jokaisessa kartanon huoneessa taisteltiin. Sir Cydion oli asettanut joitakin ritareita pääportaiden suojaksi ja seisoi itse valtiatar Elwing huoneen ovella. Huone oli toisessa kerroksessa ja siinä kohtaa kaartui pieni lahti kaupungin keskelle, niin että Elwingin huoneen parveke oli suoraan meren yllä. Feänorilaisten hyökkäys pyyhkäisi halki rakennuksen kohti portaikkoa ja sitten sitä myöten ylös. Maedhrosin talonväen komentaja sir Hoigen johti hyökkääjiä. Portaikkoa puolustavat ritarit taistelivat hyvin kaataen vihollisen toisensa jälkeen. Mutta Hoigen pisti heistä toisen kuoliaaksi. Yksin jäänyt ritari joutui vetäytymään toiseen kerrokseen ja kaadettuaan kaksi vihollista hänet surmasi yksi Maedhrosin kokeneista kapteeneista, Herthir nimeltään.

Etummaiset feänorilaiset hyökkäsivät kohti ovea, jota sir Cydion puolusti yksinään. Ritari torjui ensimmäisen hyökkääjän iskun ja pisti tämän kuoliaaksi. Toinen iski miekallaan, mutta Cydion torjui jälleen ja astui sivuun. Yksi vihollinen heittäytyi ovea vasten, mutta sir Cydion tarttui vasemmalla kädellään ovenkahvaan ja esti ovea aukenemasta. Samalla hän sivalsi vastustajansa kuoliaaksi ja törmäten vartalollaan ovea avanneeseen haltiaan paiskasi tämän kauemmaksi. Taas yksi vihollinen hyökkäsi sir Cydionin kimppuun, mutta kaatui miekan iskuun. Silloin taaempana seissyt mustanpuhuva lyhyt haltia paiskasi kädessään olleen keihään. Se iskeytyi Cydionin haarniskaan ja lävisti sen olkapään kohdalta. Ritari paiskautui seinää vasten mutta riuhtaisi jo samassa keihään irti ruumiistaan. Keihään heittänyt haltia oli aliruhtinas Salventur, joka henkilökohtaisesti oli ottanut tehtäväkseen Silmarilin hankkimisen takaisin oikeille omistajilleen.

Verta vuotavana ja tuskaisena sir Cydion puolusti ovea ja sen takana piileskelevää valtiatartaan. Mutta viimein sir Hoigen hyökkäsi itse häntä vastaan. Kahden kuuluisan ritarin yhteenotossa oli jotakin epätoivoista. Kapteeni Herthir kommentoi myöhemmin, että Cydion tiesi kuolevansa ja Hoigen etsi kuolemaa. Cydion viilsi miekallaan Hoigenin kyljen auki, mutta tämän oma miekka oli samalla löytänyt tiensä sir Cydionin vatsaan. Riemuissaan että näkisi viimein ikuisen Silmarilin Hoigen väänsi oven irti kaatuvan Cydionin otteesta. Hän ei välittänyt vakavasta haavastaan vaan astui sisään huoneeseen. Valtiatar Elwing seisoi parvekkeella kauniimpana kuin koskaan. Hänen silmissään ei ollut kauhua vaan ainoastaan surua. Hetkeksi sir Hoigenin ja Elwingin katseet kohtasivat. Hoigen näki säihkyvän kiven valtiattaren kädessä ja otti askeleen sitä kohti. Siinä oli viimein saalis jonka eteen he olivat olleet valmiita tekemään minkä tahansa rikoksen. Siinä oli saalis joka oli vienyt heidän sielunsa.

Hoigenin takana sir Cydion oli pudonnut polvilleen, mutta piteli yhä miekkaa kädessään. Viimeisillä voimillaan ritari kohotti miekkansa ja upotti sen Hoigenin selkään. Miekka lävisti ritarin tämä kaatui vatsalleen lattialle, kasvoillaan lähes tyytyväinen ilme. Urhea sir Cydion rojahti lattialle Hoigenin viereen. Kapteeni Herthir loikkasi heidän ylitseen huoneeseen miekka kädessään. Aliruhtinas Salventur seurasi häntä. ”EIIIII”, huusi Herthir ja syöksyi eteenpäin. Mutta hän oli myöhässä. Valtiatar Elwing nousi seisomaan parvekkeensa kaiteelle ja hyppäsi eteenpäin Silmaril yhä käsissään. Herthirin epätoivoinen syöksyi riiti parvekkeelle ja hänen kätensä huitoi ilmaa saaden otteen jostakin. Kuului repeävä ääni ja valtiatar Elwingin kullanvärinen huivi jäi kapteenin käteen. Hän nojautui kaiteen yli ja näki kauhukseen miten valtiatar putosi ilman halki lahden mustiin vesiin, eikä enää noussut pinnalle.

Pitkän minuutin Herthir seisoi parvekkeella katsellen lahden tummia vesiä. Mikään ei liikkunut. Kapteenin silmissä vierivät kyyneleet. Aliruhtinas Salventur seisoi hänen vierellään, mutta tämän kasvoilla näkyi vain pettymystä. Hän tulkitsi väärin kapteeninsa surun. ”Vika ei ollut sinun, Herthir”, Salventur sanoi viimein. ”Yritit kaikkesi. Näin viimeisen syöksysi. Kaikkesi teit saadaksesi Silmarilin haltuumme, mutta se on nyt mennyt iäksi. Kenties se voidaan sukeltaa esiin lahden vesistä, mutta en usko. Surkaamme siis käsistämme jälleen livennyttä aarretta, mutta ei ennen kuin taistelu on ohi ja voitettu”. Herthir katsoi surullisen aliruhtinaaseen, vaivautumatta selittämään, että hän ei ollut tavoitellut Silmarilia, vaan valtiatar Elwingiä. Hengittäen syvään Herthir kääntyi ympäri. Hoigen ja Cydion makasivat yhä vieretysten lattialla. Kumpikin oli kuollut. Herthir ei ikinä unohtanut sir Cydionia, jonka uskollisuus oli ollut kaiken voittavaa. Vielä kuolemaisillaankin Cydion oli yrittänyt pelastaa valtiattarensa. ”Tule, poistukaamme tästä murheellisesta huoneesta”, sanoi Herthir lähtien kävelemään kohti portaikkoa.

Feänorilaiset eivät tienneet pidettiinkö Silmarilia valtiatar Elwingin huoneistossa vai kartanon aarrekammiossa. Niinpä aliruhtinas Salventur oli johtanut osaston Elwingin huoneistoon ja toinen prinssi Amrasin johdolla etsi aarrekammiota alakerrassa. Amrasin joukko syöksyi suureen neuvonpitosaliin samaan aikaan kun aliruhtinas Pallandur ja muutama soturi saapui sinne toiselta suunnalta. Pallandurin paikka oli puolustusta johtamassa, mutta hän oli huolissaan valtiattarestaan ja oli siksi jättänyt paikkansa etsien Elwingiä. Pallandur oli kuitenkin myöhässä ja suuressa salissa hän kohtasi Amrasin johtaman osaston.

Salissa alkoi kiivas taistelu. Sir Armindil syöksyi sivuovesta keskelle sitä. Myös hän oli myöhässä! Kaksi feänorilaista kääntyi Armindilia vastaan. Tämä torjui miesten hyökkäyksen ja iski toisen kuoliaaksi. Toinen perääntyi ritarin painostaessa. Armindilin taitava isku haavoitti soturia ja tämä horjhati taaksepäin. Armindil kohotti miekkansa surmaniskuun, mutta juuri silloin prinssi Amras hyökkäsi soturinsa avuksi pelastaen tämän hengen. Prinssin isku tuli sivulta ja yllätti sir Armindilin. Miekka lävisti hänen haarniskansa ja tunkeutui ritarin kylkeen. Hän kaatui seinää vasten katsoen hämmästyneenä sivulleen. Armindilin oma miekka putosi maahan. Amras kohotti miekkansa ilmaan mutta jähmettyi paikoilleen. Hän näki Lähteen huoneen tunnukset ritarin olkapäillä ja adjutantin arvomerkit kauluksessa. Ritari oli Ithilwenin, Amrasin serkuntyttären adjutantti. Ithilwenin, joka oli heidän Ecthelwioninsa serkku ja sydänsisar. Amras veti syvään henkeä ja astui taaksepäin antaen miekkansa pudota. Hänen ja Armindilin silmät kohtasivat ja kumpikin ymmärsi. Viha oli poissa. Hyökkäyksen alkaessa oli taistelun kiihko ottanut valtaansa Amrasin ja hän oli kaatanut vihollisen toisensa jälkeen. Mutta olivatko he oikeasti vihollisia? He taistelivat omaa kansaansa vastaan! Jopa omia ystäviään vastaan kuten Amras nyt näki. Ei, hän ei ollut ajatellut Lähteen huoneen väkeä olevan Sirionin satamassa. Ja nyt hän oli melkein surmannut sir Armindilin, sillä totisesti Amras tiesi nyt ritarin nimen. Hän otti askeleen taaksepäin, hämmentyneenä. Taistelu? Voisiko sen vielä lopettaa? Mutta samassa yksi Amrasin asemiehistä syöksyi Armindilia kohti aikoen antaa tälle surmaniskun. Kaikki tapahtui tavattoman nopeasti. Aliruhtinas Pallandur näki Armindilin olevan puolustuskyvytön ja sinkosi kädessään olevan keihään kohti hyökkääjää. Tämä kaatui keihään lävistämänä.

Amras kääntyi kohti Pallanduria, joka paljasti miekkansa ja syöksyi kohti prinssiä. ”EI, odota”, huudahti Amras, mutta liian myöhään. Pallandur iski miekallaan raivoisan iskun. Amras torjui sen. Seuraava isku seurasi. Amras torjui jälleen ja kohotti oman miekkansa vastaiskuun. Miekan terä lävisti Pallandurin vasemman käden. Tämä huusi tuskasta, mutta kohotti silti oman miekkansa iskeäkseen Amrasia vielä kerran. Prinssi pisti miekkansa aliruhtinas Pallandurin vatsaan ja tämä kaatui ääneti selälleen lattialle.

Armindil katsoi Amrasiin kauhistuneena. Ritari oli istuvaltaan nojaamassa seinään ja näki kaiken. Amrasin ilme oli surua täynnä ja prinssi katsoi hämmästyneenä miekkansa terää, kuin se olisi tehnyt jotakin mitä prinssi ei halunnut sen tekevän. Sir Armindil näki miten kyyneleet vierivät pitkin Amrasin poskea ja tämä putosi polvilleen Pallandurin ruumiin viereen. Taistelu huoneessa oli tauonnut kaikkien muiden kuoltua tai kadottua muihin huoneisiin. Niinpä Armindil kuuli hyvin miten prinssi katsoi kuollutta Pallanduria ja sanoi hiljaa: ”Sinä et ansainnut tätä. Et todellakaan. Miten voin ikinä hyvittää”!

Juuri silloin astui ruhtinas Falasdil jousi kädessä sisään saliin. Hän näki yhdellä silmäyksellä kuolleen Pallandurin ja tämän edessä polvillaan katuvan Amrasin, joka oli pudottanut miekkansa ja oli aseeton. ”Tämän saat suvustani”, huusi Falasdil. Amras ei kääntynyt vaan sulki silmänsä. Ruhtinas Falasdil jännitti jousensa. ”Ei, Falasdil”, huusi Armindil yrittäen päästä jaloilleen. ”Älä ammu”! Falasdil käänsi katseensa Armindiliin ja halveksiva katse välähti ruhtinaan silmissä. Hän päästi nuolen matkaan ja se iskeytyi Amrasin selkään. Tämä horjahti ja kaatui vatsalleen Pallandurin päälle. Mutta Amras liikkui vielä ja yritti päästä takaisin pystyyn. Kasvot vääristyneenä vihasta Falasdil astui lähemmäksi ja ampui toisen nuolen Amrasin selkään. Tämä ei enää liikkunut. Luoden Armindiliin halveksivan katseen, johon tämä vastasi täynnä vihaa, Falasdil käveli ulos salista.

Salventur ja Herthir kävelivät portaita alas kartanon aulaan. Siellä täällä talossa taisteltiin vielä, mutta aula oli rauhallinen. Yksi Maedhrosin palvelijoista käveli aulan poikki taluttaen kahta nuorta poikaa. ”Kapteeni Herthir”, palvelija huudahti. Herthir kääntyi ja jähmettyi paikoilleen. ”Herramme Maedhros haluaa, että viette nämä pojat erämaahan ja jätätte sinne. He ovat Eärendilin ja Elwingin pojat Elrond ja Elros”. Herthir katsoi kahteen poikaan, jotka nuoresta iästään huolimatta näyttivät uhmakkailta. Ainakaan he eivät itkeneet, kuten moni heidän iässään olisi tehnyt. ”Mitä, ei kai heitäkin”, huudahti Herthir. ”Eikö Doriath ollut kylliksi”, hän sanoi hiljaa. Herthir näki yhä painajaisia Diorin pojista, jotka Celegormin palvelijat olivat vieneet kuolemaan. ”Mitä pahaa nämä pojat ovat tehneet”, hän kysyi saamatta mielestään epätoivoista Elwingiä hyppäämässä parvekkeelta kuolemaan. Pitikö koko suvun kuolla? ”Meidän tehtävämme ei ole kyseenalaistaa käskyjä vaan totella”, sanoi palvelija. Mutta Herthir oli saanut kylliksi. Kyselemättä hän oli koko ikänsä seurannut Feänorin huonetta totellen kaikkia käskyjä. Liika oli liikaa!”Ei, minä en tee sitä. Emmekö ole jo syyllistyneet kyllin pahaan rikokseen? Enempää en rasita syyllisyyden taakkaani”. Salventur astui silloin kapteenin viereen mustanpuhuvana ja vihaisena. ”Vähäinen on uskollisuutesi herraamme kohtaan, Herthir”, hän huudahti. ”Anna pojat minulle. Minä pidän huolen että herramme käskyt täytetään”.

Herthir katsoi hiljaa miten Salventurin miehet veivät pojat pois. Hän ei voinut tehdä mitään. Oli eri asia olla noudattamatta käskyä kuin estää toista noudattamatta sitä. Samassa tuli käsky evakuoida rakennus. Herthir kiersi talon päätyyn ja astui torille. Hän näki prinssi Maglorin ratsastavan hevosen selässä ohi. ”Herra, odottakaa”, huusi Herthir kiinnittäen Maglorin huomion. ”Kapteeni Herthir”, prinssi tervehti. ”Herrani Maedhros on käskenyt viedä valtiatar Elwingin pojat kuolemaan erämaahan”, totesi Herthir. ”Ettekö voisi tehdä jotakin heidän hyväkseen”? Maglor katsoi hetken kaukaisuuteen ja Herthir saattoi nähdä tuskan tämän silmissä. Hän saattoi arvata mitä prinssi ajatteli, sillä samat ajatukset liikkuivat kapteenin mielessä. Ei taas! Ei samaa tuskaa ja häpeää toistamiseen. Maglor huokaisi syvään, tietämättä, että hänen tuskansa tuona päivänä oli vasta alussa. Tietämättä, että Amras oli jo kuollut ja Silmaril livennyt veljesten käsistä. ”Katsotaan mitä voin tehdä”, vastas Maglor ja lähti jatkamaan matkaa.

TAISTELUN LOPPU

Taistelu torilla ja satamassa kesti vielä hyvän aikaa. Kumpikaan puoli ei päässyt voitolle, mutta sir Lanbanda sotureineen murtautui läpi torin Egalmothin joukkojen luo. Sen jälkeen etu siirtyi selvästi Sirionin satamien haltioille, jotka Egalmothin johdolla ja Lanbadanin esimerkin kannustamina pitivät enemmän kuin puolensa. Vihdoin saapuivat odotetut laivat Balarin saarelta apuun. Noldorin korkea kuningas Ereinion ja Falasin herra Cirdan sotureineen nousivat maihin satamassa ja liittyivät ruhtinas Oropherin joukkoihin. Ereinionin seurueeseen kuului kokeneita ritareita hänen isänsä sekä ruhtinas Erendurin talonväestä. Näiden avulla tilanne satamassakin alkoi pian kääntyä Feänorin pojille epäedulliseksi. Nämä kuitenkin jatkoivat taistelua, kunnes Amrod sai surmansa. Kukaan ei myöhemmin osannut tarkkaan sanoa kuka surmasi Amrodin. Tämä oli iskenyt kuoliaaksi useita Hithlumin sotureita. Taistelun ollessa kiivaimmillaan Amrod ja hänen ympärillään olleet soturit jäivät Hithlumin ritarien rynnistyksen jalkoihin. Mukana oli sekä Fingonin että Erendurin ritareita eikä sellaisessa kiivaassa lähitaistelussa kukaan osannut sanoa kenet oli tappanut. Mutta taistelun tuoksinassa Amrod iskettiin kuoliaaksi. Tämän jälkeen vihollinen lähti vetäytymään satamasta torille Oropherin ja kuningas Ereinionin seuraamina.

Samaan aikaan ehtivät ensimmäiset Kevätsataman joukot mukaan taisteluun suoritettuaan rientomarssin. Tietäen feänorilaisten hyökkäyksen olevan tulossa oli aliruhtinas Eltas asettanut osan joukoistaan valmiuteen ja nämä ehtivät nyt juuri ajoissa Sirionin satamaan puolustajien avuksi. Kun Eltas ehti paikalle sotilaineen muuttui puolustus hyökkäykseksi. Vaadittiin kaikki Maedhrosin ja aliruhtinas Salventurin taito vetää heidän joukkonsa jonkinlaisessa järjestyksessä pois torilta. Maglor suoritti rohkean ratsuväki-iskun ja suojasi veljensä vetäytymistä. Näytti jo siltä, että huolimatta raskaista tappioistaan feänorilaiset pääsisivät vetäytymään Sirionin satamasta jonkinlaisena armeijana.

Mutta tuon päivän sankareihin liittyi vielä yksi lisää. Sen sijaan että Kevätsataman joukoista loput olisivat marssineet kaupungin avuksi ne marssivatkin nuoren kapteeni Narceksen neuvosta kaupungin pohjoispuolelle. Täällä Lähteen huoneen ja Kultaisen Kukan huoneen joukot iskivät vetäytyvien feänorilaisten kimppuun aliruhtinas Aranwionin johdolla. Tuona päivänä Maedhrosin pojat olivat iskeneet ensimmäisen iskun, mutta Lähteen huone iski viimeisen. Paljon feänorilaisia kuoli Narceksen ansassa joutuessaan kaupungista etenevän Egalmothin ja pohjoisesta saapuvan Lähteen huoneen väliin. Mutta lopulta sen päivän tappaminen oli ohi. Jopa tunteeton Eltas ja kostonhimoinen Oropher olivat saaneet tarpeekseen ja hyväksyivät satojen feänorilaisten antautumisen. Veljekset Maedhros ja Maglor kuitenkin vetäytyivät taitavasti joukkojensa rippeiden kanssa pohjoiseen. Nargothrondin Guilin joukkoineen saapui Itäsatamasta liian myöhään tukkiakseen pakotien.

Illan pimetessä kaikki oli jälleen hiljaista Sirionin satamassa. Viimeiset tulipalot kaupungissa oli sammutettu, mutta jotkut talot savusivat vielä. Sotilaat häärivät yhä taistelukentällä ja kaupungissa raahaten kuolleita suuriin joukkohautoihin. Feänorilaiset haudattaisiin omaan hautaan ja Sirionin satamien soturit omaan. Useita ylhäissyntyisiä oli haudattu erillisiin hautoihin kaupungin ulkopuolelle. Kaksoset Amrod ja Amras oli laskettu samaan hautaan. Aliruhtinas Eltas oli jo antanut määräyksen kauniin hautakiven tekemiseen, mutta se valmistuisi vasta viikkojen kuluttua. Sir Cydion oli laskettu omaan hautaansa, mutta aliruhtinas Pallandur haudattaisiin vasta myöhemmin erilliseen suureen kivihautaan. Hänet erityisesti halusivat kaupungin asukkaat muistaa. Mutta valtiatar Elwingille ei tehty hautaa, sillä häntä ei ikinä löydetty. Turhaan naarasivat satamien miehet lahden pohjaa. Ikinä he eivät löytäneet jälkeäkään valtiattarestaan tai tämän kantamasta Silmarilista.

Aurinko oli jo laskenut, mutta aliruhtinaat Eltas ja Aranwion viipyivät yhä taistelukentän laidalla. ”Haltioiden parasta verta valui hukkaan tänään”, sanoi Aranwion surullisena. ”Poissa on viisas Pallandur, mahtava sir Cydion ja Doriathin Elwing sekä moni muu. Puhumattakaan Feänorin pojista ja sotureista, jotka hulluudessaan vuodattivat jälleen sukulaistensa verta”! Eltas nyökkäsi. ”Omituista miten yksi ainoa kivi voi saada tällaista aikaan. Mutta ehkä minä olisin toiminut samoin, jos olisin vannonut moisen valan”.

He seisoivat hetken hiljaa katsellen pahaa tuhoa kärsinyttä kaupunkia. ”Me toivumme tästä”, sanoi Aranwion. ”Me rakennamme kaiken uudelleen. Olemme tehneet niin ennenkin. Mutta jos jotakin rukoilen Erulta tänä iltana, niin sitä ettei meidän tarvitsisi enää koskaan taistella omiamme vastaan”. Eltas oli samaa mieltä. ”Niin, kuka olisi uskonut että Feänorin pojat tekisivät tämän jälleen. Mutta eivät enää ikinä. Heidän voimansa on nyt mennyttä. Ironista on, että hulluudessaan Maedhros sai aikaan sen, mitä Ereinion ei viisaudessaan voinut toteuttaa. Me Sirionin satamien väki olemme nyt yhtenäisiä. Tämä taistelu yhdisti meidät eri suunnilta saapuneet pakolaiset tavalla, jota ei voisi uskoa todeksi. Me taistelimme yhdessä torjuaksemme uhan. Me voitimme”!

Aranwion katsoi ystäväänsä. ”Niin, kaikki ovat nyt ystäviä keskenään. Jopa vangiksi jääneet feänorilaiset ovat innokkaita sovittamaan rikoksensa. Mutta miten käy kun uusi vaara uhkaa meitä ja eri sukujen edut menevät ristiin”? Eltas mietti hetken. ”Uskon että selviydymme. Ereinion on korkea kuningas ja sekä Cirdan että Galadhil ovat hänen liittolaisiaan. Egalmoth ja hänen mukanaan Sirionin satama hyväksyy Ereinionin kuninkuuden ja on valmis tukemaan tätä. Samoin Guilin, joka puhuu nyt suureen ääneen yhtenäisyyden puolesta. Me olemme valmiit tukemaan kaikessa Egalmothia. Tuoria tai Eärendiliä emme hyväksyneet herraksemme, mutta Egalmoth on Gondolinin eloonjääneistä vanhin. Jos hänen viirinsä seuraa Ereinionia, tulee meidän viirimme seurata Egalmothia”. Aranwion nyökkäsi. ”Kuulen mitä sanot ja olen samaa mieltä. Ehkä jonakin päivänä koittaa vielä aika, jolloin lähdemme uudelleen Morgothia vastaan yhtenäisinä. Mutta sitä ennen pitää paljon tapahtua ja haltioiden voiman kasvaa uudelleen. Eikö Morgoth tarkkaile meitä edelleen ja tee suunnitelmiaan. Meidän on oltava varovaisia ja ovelia”!

Eltas hymyili. ”Varovaisia ja ovelia todellakin. Luulen että ystävämme Narces voisi olla kumpaakin. Kuulin miten hän auttoi sinua johtamaan joukkoja. Mutta haltioiden yhtenäisyydestä Sirionin satamissa meidän ei tarvitse enää olla huolissamme. Ei ellei Ecthelwion palaa luoksemme”. ”Niin, ellei Ecthelwion palaa”, myönsi Aranwion. ”Silti toivon hänen paluutaan”. Eltas hymyili jälleen. ”Niin minäkin, ystäväni, niin minäkin”!

Noin puolivuotta Sirionin sataman taistelun jälkeen tapahtui juuri Eltasin ja Aranwionin odottama paluu. Lähteen ruhtinas Ecthelwion palasi viimein Gondolinin eloonjääneiden luokse. Mutta ei heiluttamaan voimatasapainoa, kuten monet olivat pelänneet. Hän palasi vaatimattomana ja lähes ilman seuraajia. Ecthelwion asettui serkkunsa Ithilwenin väen luokse Kevätsatamaan, mutta sitä ennen hän kävi yhden kerran Balarin saarella. Monien hämmästykseksi Lähteen ruhtinas ei käynyt lainkaan kuningas Ereinionin luona, vaan tapasi lyhyesti ruhtinas Falasdilin ja poistui sitten saarelta.

Tuona päivänä ruhtinas Falasdil oli ruokailemassa, kun hänen hämmästyksekseen Ecthelwion käveli sisään. He tunsivat toki toisensa, vaikkakaan eivät hyvin. ”Ruhtinas Falasdil, minun täytyy saada puhua kanssanne”, sanoi Ecthelwion hillitysti. Hän oli pukeutunut vaatimattomaan vihreään vaelluskaapuun ja kantoi miekkaa vyöllään. Ruhtinaan silmissä oli vaarallinen tuike. Mutta aina Ecthelwion hallitsi itsensä täydellisesti eikä tuo päivä ollut poikkeus. ”Mitä asia koskee”, kysyi Falasdil hämmentyneenä ja käveli Ecthelwionin luokse. ”Se koskee serkkuani Amrasia”, vastasi Lähteen ruhtinas. ”Amrasia”, toisti Falasdil varmistaen että hänellä oli miekka huotrassaan. ”Huutaako Feänorin veri jälleen kuolemaa haltioiden välille. Oletko tullut tänne kostamaan kuolleen serkkusi puolesta, Ecthelwion? Haluatko kirota minut lyhyelle elämällä joka pian päättyy”?

Mutta Ecthelwion pudisti päätään. ”Voi ei, Falasdil. En ole niin kuin sinä. En tullut tänne kostamaan. Minun toimestani ei haltia nosta kättään toista haltiaa vastaan. Ja lyhyttä elämää en sinulle lupaa, ruhtinas. Sillä näen että pitkä ja rikas elämä on edessäsi, vaikka et sitä ansaitse. Pitkä elämä jonka aikana voit kantaa huonoa omaatuntoa vääryydellä surmatusta sukulaisestani. Vai pitäisikö minun sanoa murhatusta? Mutta sinä et kanna huonoa omaatuntoa. Uskot ettet voi ikinä tehdä mitään väärin, vaikka teet kokoajan. Minä uskon että voin tehdä väärin, ja siksi en tee. En surmaa sinua tai vaadi tuomiota, vaikka minulla siihen olisi oikeus. Halusin vain nähdä sinut, Falasdil. Nähdä silmäsi ja ilmeesi kun sanon sinulle tämän. Minä tunnen sinut nyt, Falasdil. Tiedän sinut murhaajaksi”. Mutta Falasdil nauroi. ”Nauran syytöksillesi, Ecthelwion. Tiedän keneltä ne tulevat. Vähäiseltä ritarilta. Moiset syytökset eivät minua liikuta. Vaadi oikeutta jos haluat, niin saat nähdä miten käy”!

”En vaadi koska tiedän etten saisi oikeutta”, vastasi Ecthelwion. ”Enkä kunniani säilyttäen voisi surmata sinua, Falasdil. Jää siis elämään rikoksesi kanssa, tietäen että minä tiedän mitä teit! Minä sanon irti kaiken ystävyyden väliltämme”! Ecthelwionilta se oli pahin mahdollinen tuomio, sillä aina hän oli valmis kohtelemaan ystävinä jopa niitä joita ei voinut sietää. Sen sanottuaan Lähteen ruhtinas kääntyi ja käveli ulos. ”Minä muistan tämän, Lähteen Ecthelwion. Varo vain, sillä Cirdanin pojan vihaa ei kannata päällee vetää”! Mutta Ecthelwion ei välittänyt vaan jatkoi kävelyään ja milloinkaan hän ei enää puhunut ystävällisesti Falasdilin kanssa. Amras oli ollut kuin veli Ecthelwionille, eikä hän koskaan kyennyt unohtamaan miten tätä oli aseettomana ammuttu raukkamaisesti nuolella selkään! Niin sai alkunsa pitkäikäinen viha Falasdilin ja Lähteen huoneen välillä.