GILEAS LAH DURION

Kukaan ei olisi voinut etukäteen aavistaa että maailma loppuisi tuona päivänä. Ei ainakaan kukaan, joka ei ollut henkilökohtaisesti sitä järjestämässä. Huonoja uutisia oli kyllä tullut kaikilta suunnilta. Tilanne oli jatkuvasti muuttunut huonompaan suuntaan, mutta kun Gileas aamulla heräsi omasta vuoteestaan ei hän voinut aavistaa sen päivän tapahtumia. Gileas heräsi tapansa mukaisesti kahdeksan aikaan. Monet ritarikunnan jäsenistä heräsivät paljon aikaisemmin, mutta ei sir Gileas. Oli keskikesä ja aamuaurinko paistoi suoraan Gileasin huoneeseen. Hän nousi ja pukeutui kirkkaanpunaiseen vaelluskaapuunsa. Gileas ei ollut ikinä välittänyt hienosta pukeutumisesta vaan käytti yksinkertaisia koristeettomia asuja. Ainoat koristeet hänen kaavussaan olivat arvomerkit olkapäillä ja kultaisilla tähdillä kirjailtu pyhä piiri kaavun rinnassa. Gileasin huone Pyhän Piirin ritarikunnan päähuoneella oli yksinkertainen ja kertoi siitä, että siellä ei usein oleskeltu. Ritarikunnan kolmannen Hirin tehtävät pitivät Gileasin kiireisenä ja yleensä poissa pääkaupungista. Siksi hän usein aamuisin teki niin kuin tuonakin aamuna.

Sir Gileas käveli parvekkeen ovella ja astui ulos. Parveke oli pieni, mutta riitti mainiosti kaupungin katseluun. Ritarikunnan päähuone oli suuri kuusikerroksinen rakennus ja Gileasin huone oli ylimmässä kerroksessa. Siksi hänen parvekkeeltaan avautui hieno näkymä yli kaupungin. Sillä Min Hitholin kaupunki saattoi olla monia asioita, mutta ainakin se oli kaunis! Gileasin parvekkeelta saattoi nähdä kauniin järven, jonka rannalle kaupunki oli rakennettu. Järven rannalla levittäytyi kuninkaallinen palatsi yli laajan alueen. Sen puutarhat suihkulähteineen olivat ihme maanpäällä. Gileas piti erityisesti korkeasta kauan sitten kuollutta kuningasta esittävästä patsaasta, jota kiersi vesisuihkujen piiri. Silti ritarikunnan oman päähuoneen puutarha oli hänelle rakkaampi. Sen kalalammikon äärellä istuen hän oli lukenut lukuisia kirjoja. Kuninkaanpalatsia ja Pyhän Piirin päähuonetta erotti leveä tori. Sen laidoilla olivat kaupungin tärkeimmät rakennukset, mukaanlukien kuningaskunnankanslia, josta käsin Perennian valtakuntaa hallittiin. Sillä Min Hitholin kaupunki oli valtakunnan pääkaupunkin ja noin 200 000 asukkaan metropolis. Siellä kohtasivat itään ja länteen sekä etelän satamiin vievät kauppatiet. Tämän elämää täynnä olevan kaupungin Gileas näki astuessaan parvekkeelleen. Mutta tuona aamuna normaalisti vilkas kaupunki oli hiljainen. Pelko oli täyttänyt sen ja ihmiset pysyttelivät kodeissaan. Hetken katseltuaan Gileas käänsi kaupungille selkänsä ja astui takaisin sisään. Hän kiinnitti huotrassa olevan miekan vyölleen ja poistui huoneestaan.

Heti huoneen ulkopuolella ritarin katse kiinnittyi nuoreen mieheen, joka seisoi oven edessä odottamassa. Gileas pinnisti hetken muistiaan ja löysi sieltä nimen. ”Noviisi Lindian”, hän tervehti iloisen näköistä tummahiuksista miestä, joka oli pukeutunut noviisien vihreään univormuun. Nuoren noviisin kasvoilla oli innostunut ilme. Gileas muisti itsensä samassa vaiheessa, kun jokainen päivä oli ollut täynnä uusia jännittäviä tehtäviä. Lindian ei ollut erottunut edukseen muiden noviisien joukosta, mutta ei myöskään tappiokseen. ”Sir Gileas”, noviisi tervehti reippaasti ja astui pois ritarin edestä valmiina seuraamaan tätä. Mutta Gileas katsoi arvioivasti Lindiania. Jotakin puuttui. ”Tapaa minut 20 minuutin kuluttua pääovien edessä miekka vyölläsi”, ritari komensi. ”Mutta herra”, noviisi huudahti hämmästyneenä. ”Noviisit eivät kanna aseita julkisesti. Meillä ei ole siihen lupaa. Hir Wyandir on varoittanut siitä monta kertaa”. ”Tänään kantavat, sinä ainakin. Hae siis miekkasi, noviisi Lindian”. Lindian kääntyi ja kiiruhti tiehensä.

Sir Gileas lähti kävelemään kohti portaikkoa. Se johti suoraan pääovien eteen ja ritari laskeutui alas ensimmäiseen kerrokseen. Juuri ketään ei ollut liikkeellä. Joitakin palvelijoita kuljeskeli käytävissä, mutta Gileas näki vain yhden ritarin. Suuri aulakin oli autio. Päivystävä ritari, sir Cardal, istui omassa huoneessaan ja tervehti ohikävelevää Gileasia. Muuten ei ketään ollut näkyvissä, vaikka käskynjaon piti olla muutaman minuutin kuluttua. Ritarin katse viipyi kauniissa patsaissa, jotka reunustivat rakennuksen aulaa. Ne esittivät kauan sitten kuolleita suuria ritareita, joiden urheita tekoja vieläkin muisteltiin. Kokoushuone oli päivystäjänhuoneen vasemmalla puolella. Sen suuret kaksoisovet olivat auki ja Gileas astui sisään. Huoneessa oli vain muutamia ritareita. Ritarihuoneen suurmestari, thal Wennemir, ei ollut paikalla. Eikä myöskään ensimmäinen Hir, ruhtinas Cyonnir.

”Huomenta, herrat”, Gileas tervehti. ”Sir Gileas”, Hir Wyandir nyökkäsi hänelle. Wyandir istui sohvalla mukavassa asennossa. Hän oli Gileasin ikäinen lyhyt mies, jonka hiukset olivat lyhyet ja hyvässä järjestyksessä. Wyandir piti usein vaaran uhatessa kevyttä haarniskaa yllään ja niin myös tänään. Hänen ilmeensä oli levollinen, mutta silmissä näkyi huoli. Gileas jäi seisomaan oven lähelle ja vilkaisi ympärilleen. ”Missä kaikki ovat”, hän kysyi ihmetellen. ”Thal Wennemir lähti heti aamulla Bar Gaudorin kanssa valtakunnanneuvostoon, joka pitää kokousta tänään”, vastasi sir Wyandir. Gileas hymyili mielessään. Valtakunnanneuvosto oli juuri sellainen suureellinen ylpeiden miesten tilaisuus, jossa sir Wennemir halusi olla ja joista hän nautti suunnattomasti. Hienot puheet ja politiikka olivat Wennemirin maailmaa. Bar Gaudor oli hänen adjutanttinsa. ”Entä missä ruhtinas Cyonnir on”, hän sitten kysyi. ”Ruhtinas Cyonnir lähti jo eilen illalla tapaamaan kenraali Darukia, jonka divisioona on leiriytyneenä 20 kilometriä täältä pohjoiseen. En tiedä miksi”, totesi nuorin ritarikunnan Bareista, sir Ulthar. Gileas muisti hänen olleen päivystäjänä edellisen päivän ja yön. Se oli ainakin hyvä uutinen, että ritarikunta oli vihdoin heräämässä. Jo kuukausia oli Gileas epäillyt jotakin olevan tekeillä, mutta Wennemir ja Cyonnir olivat rauhoitelleet häntä käytännössä estäen johtolankojen tutkimisen. Nyt asiat olivat menneet niin pitkälle, että hekin olivat tajuamassa uhan. Kukaan ei tiennyt mikä uhka oli ja mistä se tuli, mutta se oli silti olemassa eikä sitä voinut enää kiistää. Se selitti yhden barin puuttumisen, sillä tämä oli varmasti lähtenyt Cyonnirin mukaan. Mutta silti useita bareja puuttui. Myös viides Hir, sir Alcyontil, oli poissa.

Gileas katseli hetken paikallaolijoita. Hän näki vain tyyniä ilmeettömiä kasvoja. Ritarit olivat rauhallista väkeä. Heitä ei helpolla saatu hätääntymään. Hän istuutui puiselle tuolille. ”Kadut olivat melkoisen autiot kun vilkaisin ulos”, Gileas aloitti ottaen mukavamman asennon. ”Painottakaa kaikille, että kun liikumme ulkona on kaikkien oltava päättäväisen näköisiä ja rauhallisia. Ihmiset katsovat meihin esimerkin toivossa. He ovat peloissaan ja meidän täytyy rauhoittaa heitä. Muistakaa se”. Gileas puhui rauhallisesti ja päättäväisesti, mutta hän olisi paljon ennemmin halunnut ruhtinas Cyonnirin olevan paikalla antamassa ohjeita komentajilleen. Gileas toimi ennemmin yksin eikä johtanut muita. ”Mitä käskyjä meille on tänään”, hän kysyi sitten katsoen sir Ulthariin. Tämä kohautti olkapäitään. ”Ei mitään, sir Gileas. Ei Thal Wennemiriltä eikä myöskään kruunulta tai kuninkaalliselta kanslialta. Täysi hiljaisuus”! Gileas nyökkäsi. Jotain sellaista hän oli odottanutkin. Kaikki olivat kuin halvaantuneita eikä mitään tehty. Hän mietti hetken.

”Peruutan kaiken opetuksen tänään”, totesi Gileas viimein.”Minusta tuntuu, että meillä on kriisi käsissämme. Sir Machsen, en ole ehtinyt lukea raporttiasi kuningas Waldeherin tilasta. Et siis nähnyt merkkiäkään myrkyttämisestä”? Vanha kuningas Waldeher oli ollut jo useamman kuukauden ajan sairas ja hänen tilansa oli jatkuvasti huonontunut. Nyt hänen kerrottiin olevan kuolemansairas. Kaksi päivää sitten Thal Wennemir oli lähettänyt sir Machsenin tutkimaan kuningasta, sillä huhuttiin tämän joutuneen myrkytyksen uhriksi. ”En löytänyt mitään myrkkyyn viittaavaa”, totesi Machsen itsetietoisella äänellä. Jos jotakin olisi ollut löydettävissä hän olisi sen löytänyt. ”Kuningas on vanha ja jokin monista vanhuuden sairauksista on iskenyt häneen. En nähnyt mitään mikä olisi todistanut päinvastoin”. Gileas nyökkäsi. Machsen oli ritarikunnan ovelimpia ja tarkkaavaisimpia jäseniä. Hänen havaintoihinsa saattoi yleensä aina luottaa.

”Entä raportti mustan kultin jäsenten perustamasta leiristä Hitholin järven itärannalle? Onko se luotettava”? Musta kultti oli muutamaa vuotta aiemmin levinnyt Cardolin valtakunnasta Perenniaan ja saanut yllättäen jalansijaa ja paljon seuraajia. Valtakunnanneuvosto oli jostakin syystä sallinut kultin toiminnan. ”Keskustelin kahden kauppiaan kanssa, jotka olivat nähneet leirin”, totesi sir Wyandir. ”He tuntuivat luotettavilta ja varmoilta näkemästään. Osa kulttilaisista oli kuulemma aseistautuneita”! Gileas käänsi katseensa kokeneeseen bar Mehtaniin, joka oli ritarikunnan ainoa cantrialainen jäsen. ”Sir Mehtan, lähetä kolme ritariasi tutkimaan tiedon paikkansapitävyys. Sir Acandur voisi olla sopiva henkilö”. Mehtan nyökkäsi. Acandur oli nouseva tähti ritarikunnassa. Nuori ritari oli vasta ylennetty Torin arvoon ja oli aina innokas saamaan uusia tehtäviä. ”Haluatko hänen menevän leiriin vai tarkkailevan sitä”, Mehtan kysyi. ”Haluan tietää onko leiri siellä, kuinka monta heitä on, ovatko he aseistautuneita ja mitä he puuhaavat. Ja haluan sir Acandurin palaavan hengissä kertomaan asiasta”. Monet ritareista vilkaisivat Gileasiin yllättyneinä. ”Mutta herra”, huudahti sir Ulthar, ”musta kultti ei ole ikinä toiminut väkivaltaisesti”. Gileas loi rauhallisen viileän katseensa nuorempaan ritariin. ”Vielä”, hän totesi. ”Minusta tuntuu että kaikki on muuttumassa. Käske siis ritareitasi olemaan varovaisia, sir Mehtan”.

Sitten Gileas kääntyi sir Ultharin puoleen. ”Sinä otat edelleen tänäänkin päivystysvastuun, mutta pidä sir Cardal apunasi. Raportoi heti kaikesta mielenkiintoisesta tai poikkeavasta sir Wyandirille, vaikka se tuntuisi kuinka merkityksettömältä”. ”Kyllä herra”, vastasi Ulthar hivenen pettyneenä. Päivysty oli yleensä tylsää puuhaa. ”Minä jään sitten tänne”, totesi Wyandir kysyvästi, vaikka aavisti jo kohtalonsa. Gileas hymyili tietäen mitä nuoremman Hirin mielessä liikkui. Hän nyökkäsi, mutta ei myötätuntoisesti. ”Aivan niin, sir Wyandir. Ritarikunnan budjetti pitää esittää ensi viikolla kruunulle ja maakunnissa sijaitsevien asemiemme raportit budjettiesitykset tulivat tänään. Jonkun täytyy kirjata ne saapuneiksi ja alkaa käymään niitä läpi. Onneksi olkoon”. Gileas tiesi miten pahasti Wyandir vihasi byrokratiaa, mutta hän vihasi sitä itse vielä paljon enemmän. ”Jos se oloasi yhtään helpottaa, voit määrätä sir Alcyontilin tai sir Gaudorin jatkamaan työtä, kunhan he palaavat”. Wyandir hymyili vaimeasti.

”Minä lähden itse vielä tutkimaan paikan, jossa prinssi Straton sai surmansa”, totesi Gileas. Thal Wennemir loukkaantuisi, kun hän menisi tutkimaan paikkaa jossa ritarikunnan suurmestari itse oli jo eilen käynyt, mutta sillä ei ollut nyt merkitystä. Oli enemmän kuin mahdollista, että suurmestarilta oli jäänyt jotakin huomaamatta. Jotakin tärkeää! ”Emme voi paljoa muutakaan”. Gileasin vaiettua sir Machsen kiinnitti huomion itseensä. Gileas katsoi pitkään entistä noviisiaikojen toveriaan. Kuinka kauan sitten se olikaan ollut. Machsen oli ollut nuori ja iloinen. Täynnä uskoa tulevaan. Nyt hän oli kylmä ja laskelmoiva. Suuren suvun paineet kulkivat tummatukkaisen ritarin taakkana. Hänestä odotettiin suuria. Machsenin onneksi hän oli perinyt suuren annoksen kyvykkyyttä joka tulisikin viemään hänet pitkälle. Jos miehen kärsivällisyys riittäisi! ”Suokaa anteeksi”, totesi ritari kohteliaasti. ”Mutta minusta meidän pitäisi näin epävarmana aikana lähentää suhteitamme kaartin sotilaisiin. He ovat meidän ohellamme kuningaskunnan selkäranka. On ollut paljon huhuja huonoista väleistä heidän kanssaan”. Se oli totta! Kaartin sotilaat suhtautuivat ritareihin nykyään kylmästi väittäen näiden olevan ylpeitä ja ylimielisiä. Usein se piti paikkansa. ”Ne eivät ole pelkästään huhuja”, totesi sir Dauren, joka oli yksi ritarikunnan nuorempia bareja. ”Kaartilaiset kohtelevat meitä nykyään kylmästi”. Gileas nyökkäsi. ”Miten yrittäisit korjata asiaa, sir Machsen”, hän kysyi kiinnostuneena.

”Luvallasi, sir Gileas, haluaisin tänään iltapäivällä järjestää yhteisen illallisen joillekin vanhemmista ritareistamme ja kaartin upseereille. Luulen että se voisi saada kaikki näkemään, että olemme samalla puolella kaikki, ajaen vain kruunun ja valtakunnan parasta. Pystyn järjestämään tämän hyvin serkkuni delaatti Wladenin avulla, joka on 1.Henkikaartin Pataljoonan upseeri”. ”Pitäisikö joidenkin päälliköiden osallistua”, Gileas kysyi. ”Luulen, että tulemme kaikki olemaan tänään äärimmäisen kiireisiä”. Machsen kohautti olkapäitään. ”Riittää että joku vanhemmista alipäälliköistä saapuu paikalle, samoin joitakin nuoremmista. Ei kaartin prikaatinkomentajatkaan sinne tule. Pikemminkin se olisi nuorempien upseerien yhteishenkeä luova tilaisuus”. Gileas vilkaisi Wyandiriin, joka nyökkäsi hyväksyvästi. ”Se on erinomainen idea, sir Machsen”, hän totesi itse tyytyväisenä. ”Järjestä se. Ainakaan tilaisuudesta ei voi olla haittaa ja potentiaalisesti siitä voi olla suuri hyöty”. Machsen nyökkäsi ilmeettömänä. ”Siinä kaikki tänään”, totesi Gileas. ”Sir Ulthar, järjestä tänään ylimääräisiä partioita erityisesti kuninkaanpalatsin ympäristöön. Muuten kaikki voivat toimia normaalien ohjeiden mukaan. Sir Gennir, komentakaa kaksi ritarianne odottamaan minua aulassa. Haluan heidät mukaan kuninkaanpalatsiin. Voitte poistua”.

Gileas keskusteli vielä hieman sir Wyandirin kanssa. Nuorempi Hir ei ollut varsinaisesti hänen ystävänsä, juuri kukaan ei ollut, mutta heillä oli hyvä yhteisymmärrys ja keskinäinen kunnioitus. Sitten Gileas päästi Wyandirin budjetin pariin ja poistui. Hän astui aulaan ja näki ilokseen kolme miestä odottamassa siellä itseään.

Kaksi ritaria seisoi keskellä aulaa punaisissa kaavuissaan ja miekat vyöllään. Nit Lindian pysytteli sivummalla yksinään. Hän oli myöskin kiinnittänyt huotrassa olevan miekan vyölleen, mutta tunsi olonsa epävarmaksi se mukanaan. Noviisit olivat kyllä jo saaneet lukemattomia tunteja miekkailukoulutusta, mutta kantaa miekkaa mukanaan oli jotakin aivan uutta. Kumpikaan ritari ei puhunut hänelle, kun he odottivat sir Gileasia. Vanhemmat ritarit harvemmin puhuivat noviiseille, paitsi kun antoivat käskyjä. Lindian tunsi silti molemmat ritarit. Tor Heltar oli pitkä ja voimakasrakenteinen vanhempi ritari, jonka kasvot oli usein ylpeä ja aina päättäväinen. Sir Heltar oli tyypillinen ritari. Voimakas, ylpeä ja kyvykäs. Hänen rinnallaan Tir Fennian näytti hoikalta ja sopusuhtaiselta, mutta oikeasti sir Fennian oli vahva nuori ritari. Hän oli suoriutunut ritarikoulutuksesta vain kolme vuotta aiemmin ja oli siksi usein ystävällinen noviiseille. Nyt Fennian kuitenkin vain keskusteli vanhemman ritarin kanssa. Ritarit puhuivat sir Gileasista pitäen tätä kylmänä ja vaarallisena ritarina, joka oli ikuinen yksinäinen susi. Gileasista ei yleisesti pidetty, mutta häntä kunnioitettiin. Kaikki tiesivät suurmestarin, Thal Wennemirin, kantavan kaunaa sir Gileasille ajasta jolloin suurmestari oli valittu. Kukaan ei ollut Gileasin ystävä eikä kukaan puhunut hänestä ihailevasti, mutta silti oltiin yleisesti sitä mieltä, että jos Gileas olisi asettunut ehdolle suurmestariksi, olisi hän voittanut vaalit helposti. Kuinka voimakas, energinen ja päättäväinen hän olikaan verrattuna vanhaan ja sovinnaiseen sir Wennemiriin. Suurmestari tiesi yleisestä mielipiteestä ja oli sen vuoksi sir Gileasia kohtaan kylmä. Lindian itse ei tiennyt pitikö hän Gileasista, mutta ainakin tämä oli paljon parempi kuin muut Hirit, jotka eivät kiinnittäneet noviiseihin yhtä paljon huomiota koko vuonna kuin Gileas yhdessä kuukaudessa.

Ritarit keskustelivat myös nykyisestä tilanteesta. Myös noviisit, vaikka olivat kiireisiä, kuulivat huhuja vaikka eivät päässeetkään osallisiksi virallisista uutisista. Kukapa Min Hitholin kaupungissa tuona kesäkuun päivänä olisi voinut välttyä kuulemasta uutista. Prinssi Straton oli joutunut onnettomuuteen palatsissa. Joidenkin mukaan hän oli pudonnut tornista, toisten mukaan tehnyt itsemurhan ja itsepintainen huhu kertoi hänen jääneen sortuneen katon alle. Vain yksi asia oli nuorelle noviisille selvä. Prinssi Straton oli kuollut ja sir Heltarin puheista hän päätteli heidän olevan menossa sir Gileasin kanssa tutkimaan syytä kuolemaan. Hän vilkaisi kupeellaan roikkuvaa vyötä ja tunsi äkkiä pahan aavistuksen mielessään. Miksi sir Gileas oli määrännyt hänetkin ottamaan miekan mukaansa? Sir Gileasin nimen mainitseminen poisti kuitenkin epäilykset Lndianin mielestä. Hir Gileas kyllä selvittäisi kaiken. Hänellä ei ollut tapana epäonnistua!

Juuri silloin sir Gileas astui ulos kokoushuoneesta ja käveli suoraan kohti kolmikkoa. Päämies oli pukeutunut normaaliin kirkkaanpunaiseen kaapuun, mutta toisin kuin tavallisilla ritareilla hänen yllään oli myös sininen viitta. Vain Hirit saivat kantaa viittaa. Lindian melkein säpsähti nähdessään ritarin, joka oli selvästi lyhyempi kuin sir Heltar, mutta silti uhkui mystistä voimaa. Oli kuin muinaiset mahdit olisivat kävelleet Gileasin kanssa. Lindian saattoi melkein nähdä kultaisen hehkun ympäröivän ritaria. Sanaakaan sanomatta Gileas viittasi heidät seuraamaan itseään. ”Herra, menemmekö kuninkaanpalatsiin”, kysyi sir Heltar kävellen kunnioittavasti puoli askelta Hir Gileasin takana. ”Kyllä”, vastasi Gileas lyhyesti. Hänellä ei ollut aikaa tai halua alkaa selittämään aikomuksiaan. ”Seuratkaa vain minua, hyvät herrat”, hän komensi ja harppoi rakennuksen ulko-oville.

YKSINÄINEN PAIKKA MUURILLA

Sir Gileas astui ulos ritarikunnan päähuoneen suurista ovista. Suuri aukio hänen edessään oli lähes autio. Hetken Gileas vain seisoi paikoillaan tutkien outoa näkymää edessään. Min Hitholin Kuninkaan aukio ei ollut koskaan tyhjä. Sitten hänen katseensa siirtyi vartioon, joka seisoi portaikossa. Kaksi punakaapuista ritaria seisoi portaiden alapäässä ja kaksi yläpäässä aivan ovien vierustalla. Kolmella ritarilla oli pitkät taistelukeihäät käsissään, mutta neljännellä vain miekka. Sir Clasen oli näennäisesti tyyni, mutta Gileas saattoi nähdä nuoren Torin silmissä huolen. Sir Clasen oli sopusuhtainen tummahiuksinen ritari, joka näytti yleensä vakavalta ja rehelliseltä. Kaikista ritareista ehkä juuri Lin Mithlenistä kotoisin oleva Clasen oli lähimpänä ritarikunnan alkuaikojen ihanteita; vaatimattomuutta, rehellisyyttä ja muiden auttamista. Nyt Clasenin katseessa oli kuitenkin jotakin uutta, lähes selittämätöntä. Kuin hän olisi aavistanut jotakin pahaa.

”Huomenta, sir Clasen”, Gileas tervehti leppoisasti. Clasen kumarsi hiukan. ”Miltä täällä näyttää”, kysyi Gileas. ”Onko näkymä ollut yhtä autio koko aamun”? Sir Clasen nyökkäsi. ”Kyllä herra. Olen nähnyt tuskin kymmentä ihmistä aukiolla tänään ja olen ollut tässä jo neljä tuntia. Armeijan partioita on kuitenkin ollut liikkeellä tavallista enemmän. Luulen, että jotakin merkillistä on tekeillä”. Gileas nyökkäsi. ”Merkillistä todellakin”, hän tuumi. ”Pitäkää silmänne auki, sir Clasen. Jos näette jotakin poikkeavaa, raportoi heti Bar Ultharille”. ”Kyllä herra”, vastasi Clasen. Gileas vilkaisi häntä vielä kuin aikoen sanoa jotakin, mutta käänsi sitten selkänsä tietämättä, että ei näkisi enää koskaan loistavaa sir Clasenia, joka oli paras ritari heistä kaikista!

Kahden ritarin ja noviisi Lindianin seuraamana Gileas harppoi aukion poikki kohti kuninkaanpalatsia. Hän tiesi kyllä miksi kaupungin kadut olivat äkkiä autiot. Ritari päämies ei voinut ymmärtää, miten asiat olivat päässeet niin pahoiksi. Ihmiset olivat yksinkertaisesti peloissaan eivätkä uskaltautuneet kaduille. Miten kaikki olivat olleet niin sokeita, etteivät olleet nähneet mihin tapahtumat olivat johtamassa. Gileas oli ollut lähes yhtä sokea kuin muutkin. Mutta viimein hänen silmänsä olivat auenneet. Gileas saattoi nyt nähdä koko kehityksen. Musta kultti oli asettunut Perenniaan viisi vuotta sitten. Se oli saapunut Cardolin valtakunnasta, joka oli Perennian perinteinen vihollinen. Kultti oli saanut nopeasti jalansijaa valtakunnanneuvoston yllättäen hyväksyttyä sen toiminnan. Samaan aikaan olivat asiat valtakunnassa alkaneet muuttua huonompaan suuntaan. Oli mellakoita, murhia ja salaliittoja. Kuningas oli alkanut sairastella ja puolivuotta sitten hän oli sairastunut vakavasti. Viimeiset kuukaudet oli Perennian kuningas ollut täysin toimintakyvytön. Juuri ennen kuninkaan sairastumista oli kenraali Faldur murhattu. Hän oli usein puhunut Cardolin uhasta ja vaatinut toimia uhan ehkäisemiseksi. Tekijöitä ei koskaan saatu paljastettua. Samaan aikaan oli Pyhän Piirin ritarikunnan asiat menneet nopeasti huonompaan suuntaan. Gileas oli usein pistänyt sen Thal Wennemirin huonon hallinnin syyksi, mutta nyt hän tiesi paremmin. Wennemir ei ollut kyennyt estämään suuntausta, mutta hän ei ollut sen takana. Ritarit olivat muuttuneet ahneiksi ja ylpeiksi. Heidän suhteensa sekä armeijaan että väestöön olivat kylmenneet, osittain monien ritareiden ylimielisen asenteen vuoksi.

Gileas oli viettänyt suuren osan kahdesta edellisestä vuodesta palveluksessa kaukaisissa paikoissa poissa pääkaupungista. Mutta silti hän oli ollut huonossa kehityksessä mukana. Gileas tajusi nyt, että kehityksen suuntaa ei helposti huomannut kun oli mukana siinä kehityksessä. Kun muutokset tapahtuivat hitaasti yksi kerrallaan ei sitä huomannut. Äkkiä sitä vain heräsi tilanteeseen, jossa ihmiset eivät uskaltautuneet ulos valtakunnan pääkaupungissa! Mutta nyt sir Gileasin silmät olivat avautuneet. Jos vanha sir Callodir olisi ollut elossa, olisi hän todennut päämiehen silmissä loistavan haltiatulen. Gileas hymähti itsekseen. Callodir oli usein käyttänyt vanhoja sanontoja. Kuka enää nykyisin uskoi vanhojen tarujen haltioihin? Ei kukaan! Mutta silti vanhat ihmiset sanoivat usein niistä, jotka elivät muita kaksi kertaa pidempään, että haltiaveren huomaa aina! Ja aina kun sir Gileas oli yltänyt merkilliseen tilaan, jossa hän tuntui pystyvän lähes mihin tahansa, oli sir Callodir todennut haltiatulen palavan ritarin silmissä. Se tuli paloi nyt kirkkaana.

”Sir Heltar”, keskeytti Gileas viimein hiljaisuuden kiertäen aukion keskellä kohoavaa patsasta. Ritari astui päämiehen rinnalle. ”Herra”? Gileas vilkaisi nuorempaan ritariin ja näki tämän silmissä kylmyyden. Ei, sir Heltarilta ei kannattanut odottaa ystävällisyyttä. ”Sinä olit Hitholissa, kun musta kultti laskettiin maahamme, eikä totta”? Heltar nyökkäsi. ”Olin valtakunnanneuvoston salissa vartiossa, kun ratkaiseva äänestys tapahtui”! Ritari kuulosti hämmentyneeltä, tietämättä mihin Hir Gileas tähtäsi. ”Yksi neuvosmies puhui voimakkaasti kultin puolesta vedoten uskonnolliseen vapauteen. Hän käänsi neuvoston kultin hyväksymisen puolelle. Muistatko sen”? ”Kyllä, herra. Se oli todella loistava puhe häneltä. Neuvosmies oli ruhtinas Calmaren”. Gileas hymyili äkkiä ja sir Heltar värisi hieman. Hymyssä oli jotakin jäätävää. ”Tämä ruhtinas Calmaren”, tuumi Gileas ja Heltar näki oudon tulen hänen silmissään. ”Eikö hän ole nykyään ensimmäinen kamarineuvos kuninkaan palatsissa”? Hetkeksi sir Heltarin mielessä käväisi kuva keski-ikäisestä tummanpuhuvasta ruhtinaasta, jonka käytös oli aina huolitellun kohteliasta ja diplomaattista. Liian kohteliasta! ”Kyllä, hän on ensimmäinen kamarineuvos. Sanovat hänen yksinään kaksinkertaistaneen kaiken byrokratian kuninkaan kansliassa”! ”Todellakin”, tuumi Gileas mietteliäänä. ”Todellakin”!

Muutaman minuutin kuluttua he saapuivat palatsin pääportin luokse. Nit Lindian oli kävellyt ääneti kolmen ritarin takana tuntien pitkän taistelumiekan epämukavan painon uumallaan. Siihen hänen pitäisi pian Pyhän Piirin ritarina tottua. Lindian ei voinut ymmärtää, miten ritarit saattoivat näyttää niin päättäväisiltä ja itsevarmoilta. Itse hän tunsi olonsa hyvin epävarmaksi. Hir Gileas ja Tor Heltar marssivat torin poikki kuin minä tahansa muunakin päivänä. Jopa nuori sir Fennian oli luottamustaherättävän näköinen, luoden valppaita katseita ympäristöön. Myös Lindian yritti pitää silmällä aukiota heidän ympärillään, mutta yhä useammin hänen katseensa kääntyi kolmeen ritariin etsien heistä varmuutta ja rohkeutta. Lindian oli kuullut Gileasin ja Heltarin lyhyen keskustelun koskien mustan kultin saapumista Perenniaan. Miksi Gileas oli kysellyt ruhtinas Calmarenista? Noviisi näki Hirin silmissä oudon tulen, kun tämä keskusteli Heltarin kanssa. Oliko päämies keksimässä jotakin, tai jo keksinyt? Varmasti hän ei voinut epäillä ruhtinas Calmarenia. Ensimmäisenä kamarineuvoksena tämä oli koko hallinnon korkea-arvoisimpia edustajia. Sellainen mies oli yläpuolella kaikkien epäilyksien. Heti sen todettuaan Lindian soi itselleen pienen hymyn. Yläpuolella kaikkien muiden epäilyksien, paitsi Pyhän Piirin Hir Gileasin!

Pääportin edessä seisoi kahden ryhmän vahvuinen vartio. Sotilaat olivat 1.Henkikaartin pataljoonan miehiä harmaissa univormuissaan. He olivat vahvan näköisiä miehiä aseinaan pitkät keihäät. Jokaisella kaartilaisella oli myös kilpi mukanaan. Kaksi sotilasta levitti keihäänsä ristiin avoimen portin eteen. ”Seis, arvon ritarit”, huudahti portin luona seisova kaartin upseeri. ”Millä asioilla liikutte? Minulla on käsky olla päästämättä ketään läpi ilman kenraali Hathorin lupaa”. Kaksi ritaria ja Lindian jäivät seisomaan hieman taaemmaksi kun Hir Gileas käveli upseerin eteen. ”Mihin minä menen on oma asiani, hyvä herra”, ritari totesi liioitellun rauhallisesti. ”Teillä ei ole oikeutta minua estää”. Upseeri piti kuitenkin puolensa. ”Käskyni on suoraan kenraali Hathorilta”. Lindian muisti Hathorin olevan kaartin yksiköiden komentaja. Hänet tunnettiin jyrkkänä ja äkkipikaisena miehenä, joka ei ikinä unohtanut loukkauksia. Mutta sir Gileas ei ollut tuona päivänä valmis kumartamaan ketään. ”Minä en ole kenraali Hathorin alainen”, sanoi Gileas katsoen upseeria silmiin. ”Hän on minun alaiseni! Olkaa hyvä ja siirtykää syrjään. Teillä ei ole laillista oikeutta estää minun sisäänpääsyäni, eikä tarpeeksi miehiä estämään minua väkisin”. Upseeri vilkaisi sotilaitaan. He olivat kaikki vahvoja kaartilaisia valmiina taisteluun. Mutta kirkassilmäinen Pyhän Piirin ritari korkeine arvomerkkeineen oli alkanut huolestuttaa upseeria. Hän viittasi kädelleen ja sotilaat vetivät keihäänsä pois portin edestä.

”Minun kuuluu kysyä mitä aiotte palatsissa ja mihin menette siellä”, kysyi upseeri hätäisesti hieman anteeksipyytävällä äänellä. ”Aion käydä tutkimassa paikkaa, jossa prinssi Straton sai surmansa”, vastasi Gileas. ”Olkaa hyvä ja käykää ilmoittamassa tämä päivystävälle upseerille. Haluan mukaani jonkun, joka näki mitä tapahtui. Me odotamme täällä portilla”. Upseeri teki kunniaa ja lähetti yhden sotilaan matkaan. Sir Gileas käveli portista sisään. Sen takana oli kaunis puutarha ja ritari jäi katselemaan sitä. Muut seurasivat häntä. ”Tästä ei hyvää seuraa”, totesi Heltar sir Fennianille. ”Kaarti ei tule pitämään siitä, että tulemme työntämään nenämme heidän asioihinsa. Sano minun sanoneen, tästä tulee vielä vaikeuksia”. Fennian nyökkäsi vilkaisten kaartilaisiin. ”Olet varmasti oikeassa, mutta enemmän minua huolestuttaa Thal Wennemirin reaktio. Hän on jo tutkinut tämän tapauksen. Mitä uutta voimme odottaa löytävämme, kun ritarikunnan päämies sir Machsenin seurassa kävi täällä jo eilen”. Ritarit puhuivat matalilla äänillä, mutta Lindian näki silti miten sir Gileasin viileä katse viipyi heissä hetken aikaa. Päämies ei kuitenkaan sanonut mitään. Hän vain odotti kärsivällisesti.

Viimein kaksi kaartilaista saapui paikalle. Toinen oli komea huolitellun näköinen upseeri 1.Kaartin rakuunapataljoonasta ja toinen kokenut romuluinen alaupseeri 2.Henkikaartin pataljoonasta. ”Päivää herra”, tervehti upseeri. ”Delaatti Danlath palveluksessanne. Minä olin päivystävä upseeri eilen. Tämä, ”hän viittasi alaupseeriin, ”on alaupseeri Hawarth. Hänen joukkueensa vastasi muurin vartiosta eilen keskipäivän aikaan”. Hawarth teki kunniaa. Gileas katsoi miestä kiinnostuneena. Danlath näytti tyypilliseltä nuorelta aateliselta upseerilta, joka ei ollut älyllä tai periaatteilla pilattu. Alaupseeri Hawarth sen sijaan oli toista maata. Lukuisien taistelujen arvet olivat nähtävillä miehen iholla. Hän oli suhteellisen lyhyt mutta vanttera. Juuri sellaisiin kersantteihin olivat kaikki armeijat tukeutuneet aikojen alusta asti. He tekivät tehtävänsä mistään tinkimättä, kouluttivat sotilaansa hyvin, tiesivät sodankäynnistä kaiken ja olivat kivenkovia. Yksi tuon harvinaisen lajin edustajista seisoi nyt sir Gileasin edessä. ”Hyvää päivää”, tervehti Gileas. ”Minä olen Pyhän Piirin Hir Gileas. Olkaa hyvä ja viekää minut paikalle, jossa prinssi Straton kuoli”. ”Tietysti”, vastasi Danlath viitaten ritareita seuraamaan. ”Tulkaa perässäni, herrat. Mutta olette varmaan tietoisia, että itse Thal Wennemir kävi täällä jo eilen tutkimassa tapahtunutta”. Gileas käveli upseerin rinnalla läpi puutarhan kohti itää. Kohti järven rantaa. ” Haluaisin puhua henkilöiden kanssa, jotka olivat prinssi Stratonin seurassa kun hän kuoli”, sanoi Gileas. Hän oli pannut merkille, ettei sellaista henkilöä ollut hänen pyynnöstään huolimatta saapunut paikalle.

Delaatti Danlath näytti anteeksipyytävältä. ”Olen pahoillani herra”, hän totesi. ”Prinssi Stratonin seurassa oli vain yksi kamaripalvelija, joka on niin surun murtama, ettei kykene juuri nyt puhumaan kenenkään kanssa”. Gileas loi kummastuneen katseen Danlathiin. ”Kulkiko prinssi Straton siis muurin harjalla vain yhden palvelijan kanssa”, hän kysyi otsaansa rypistäen. ”Kyseisen muurinosan vartija kulki tietysti heidän kanssaan”, totesi Danlath. ”Mutta miehen perheessä tapahtui vaikea sairastapaus viime yönä. Hänet on toistaiseksi vapautettu palveluksesta ja lähetetty kotiinsa, joka on käsittääkseni jossain eteläisissä maakunnissa, meren rannalla”. Lindian katsoi Gileasiin juuri kun tämä kuuli mitä Danlath sanoi. Noviisi näki miten päämiehen silmät laajenivat hetkeksi, mutta sitten Gileasin ilme oli taas normaalin tyyni. Gileas kääntyi katsomaan taakseen sir Heltariin, mutta ei sanonut tälle mitään. Joku muu olisi varmasti hyökännyt heti asiasta Danlathin kimppuun, mutta sir Gileas totesi ”todellako”, ja vaikeni sitten.

Hetken he kävelivät vaiti eteenpäin, poistuen puutarhasta palatsin sisällä kulkeviin käytäviin. Leveä pylväin reunustettu käytävä kulki koko palatsin halki ja Danlath johti heidät sitä myöten kohti järven rantaa. ”Missä te olitte, alaupseeri Hawarth”, kysyi sir Gileas äkkiä. ”Missä te olitte kun valtakunnan kruununprinssi käveli pitkin vastuullanne olevaa muuria”? Hawarth kirosi ääneen. ”Minut oli juuri käsketty ilmoittautumaan päivystävälle upseerille”, hän totesi vihaisella äänellä. Kokeneen sotilaan itsetunnolle oli ilmiselvästi vaikeaa, että onnettomuus oli tapahtunut juuri hänen vahtinsa aikana. ”Mitä käsky koski”, kysyi Gileas kiinnostuneena. ”Delaatti Danlath käski minun lisätä vartijoiden määrää muurilla”, kirosi Hawarth. Hän katsoi Gileasiin ja kumpikin tajusi tilanteen kaamean ironian. ”Ja keneltä tämä käsky tuli”, kysyi Gileas katsoen Danlathiin kysyvästi. ”Herraltani Alencarilta, Marchin ruhtinaalta”. Gileas nyökkäsi. Marchin Alencar oli nuori ylhäisaateliin kuuluva mies, joka komensi 1.Kaartinrakuuna pataljoonaa. Hänen suvussaan ratsuväen perinteet olivat syvässä, sillä Marchin alueella kasvatettiin Perennian parhaat hevoset.

”Mutta en ymmärrä vieläkään miksi olette täällä, sir Gileas”, huudahti delaatti Danlath. ”Herranne Wennemir kysyi jo nämä samat asiat. Onnettomuus on jo tutkittu ja se oli juuri sitä. Onnettomuus. Prinssi Straton kompastui muurin harjalla ja kaatui laidan yli vallihautaan”. Alaupseeri Hawarth naurahti katkerasti juuri kun he saapuivat muurin juurelle. Pitkät kapeat portaat veivät ylös muurin harjalle. Sekä Gileas että Danlath kääntyivät hämmästyneinä katsomaan Hawarthiin. ”Varsinainen tutkimus se olikin, minkä Thal Wennemir suoritti”, sanoi alaupseeri päätään pudistellen. Gileas tuijotti vanhaa alaupseeria kiinnostuneena. Hän oli kokoajan aavistanut, että Hawarth oli enemmän kuin päällepäin näytti. ”Mitä tutkimuksessa sitten oli pielessä”, kysyi sir Gileas. Danlath astui raivostuneena alaupseerin eteen. ”Unohdatte paikkanne, Hawarth”, hän huudahti. ”Teillä tuskin on oikeutta tai syytä alkaa arvostelemaan parempianne”. Mutta Gileas loi kylmän katseen delaattiin. ”Astukaa taaksepäin, olkaa hyvä”, hän sanoi rauhallisesti, mutta se oli käsky! Danlath käänsi selkänsä alaupseerille, joka katseli upseeria pelottoman näköisenä. ”Mikä tutkimuksessa oli pielessä”, kysyi Gileas uudelleen.

”Se tehtiin juuri tässä, missä seisomme”, vastasi Hawarth päätään pudistellen. ”He eivät missään vaiheessa käyneet ylhäällä muurilla. Ainoastaan tässä ja paikassa mihin prinssi Straton putosi”. Gileas katsoi alaupseeria hämmästyneenä, kuten Lindian aluksi luuli. Mutta seuraava lause paljasti Hirin olevan raivoissaan. ”He eivät MITÄ”? Ensi kertaa Lindian kuuli sir Gileasin korottavan ääntään. Hawarth nyökkäsi. ”He kyselivät tässä vartijoilta ja kamaripalvelijalta mitä tapahtui ja kävivät sitten vallihaudassa katsomassa paikkaa johon prinssi putosi. Sitten Thal Wennemir ja Bar Machsen poistuivat”. Sir Heltar astui Gileasin viereen. ”Herra, katsokaa portaita. Kapeat ja likaiset. Thal Wennemir ei olisi missään tapauksessa halunnut mennä niitä myöten mihinkään”. Gileas nyökkäsi. Se oli tyypillistä Wennemiriä. Mutta mitä sir Machsen oli ajatellut? Liian varovainen loukatakseen herraansa menemällä yksin muurille? Gileas pudisti päätään. Mutta Tor Heltarin olemuksessa oli nyt jotakin uutta. Hän oli tajunnut, että Gileas oli oikeassa tullessaan tarkistamaan onnettomuuspaikkaa. Sir Heltar oli äkkiä tajunnut, että he voisivat sittenkin saada selville jotkain uutta. ”Mennään muurille, herra”, hän totesi ja lähti nousemaan portaita. Danlath, Gileas ja muut seurasivat.

Pian he saapuivat korkean muurin harjalle. Muurin päällä kulki leveä parapeti. Gileas katsoi muurin yli ja näki edessään Hitholin järven siniset vedet. Kauan sitten järven rannalla oli ollut vain pieni kauppakaupunki, mutta jokikaupan yleistyessä, kun pohjoisia alueita oli liitetty valtakuntaan, oli Min Hitholin merkitys noussut. Jo tuhat vuotta aiemmin oli suuri kuningas Telumen siirtänyt pääkaupungin etelästä, meren rannalta Hitholin järven rannalle. Edellinen pääkaupunki oli ollut merirosvojen hyökkäyksille liian altis. Min Hitholin kaupungin edustalle ei yksikään vihollinen ollut ikinä päässyt. ”Paikka on hieman edempänä”, totesi delaatti Danlath ja käveli parapetia myöten pohjoiseen. ”Tuolla, noi kymmenen metriä ennen tornia”, delaatti sanoi viimein ja osoitti eteenpäin. ”Hän siis kompastui kävellessään ja kaatui alas vallihautaan”, kysyi Gileas vielä. ”Juuri niin”, vastasi Danlath. ”Hyvä on. Odottakaa tässä”, Gileas komensi ja lähti hitaasti kävelemään eteenpäin.

Hänen edessään oli paikka, jossa Perennian kruununprinssi Straton oli menettänyt henkensä. Vain vuorokautta aiemmin Straton oli kävellyt samaa parapetia myöten täynnä voimaa ja suunnitelmia. Kahta päivää aiemmin prinssi oli puhunut ruhtinas Cyonnirin, Pyhän Piiri ensimmäisen Hirin kanssa ja kertonut tälle aikovansa ryhtyä toimimaan tahoja vastaan, jotka tukivat mustaa kulttia ja pyrkivät saamaan vaikutusvaltaa hallinnossa. Kuolema oli katkaissut prinssin suuret suunnitelmat juuri kun hän oli viimein ollut valmis ottamaan sen vastuun, jota häneltä odotettiin. Gileas soi kuolleelle prinssille lyhyen ajatuksen. Tämä oli ollut aina iloinen. Täynnä elämänhalua ja urheutta. Prinssi Stratonilla oli ollut suuret tulevaisuudensuunnitelmat. Hänen hallituskaudellaan Perennian kansa olisi ollut tyytyväinen. Gileas rypisti otsaansa. Oliko Straton nähnyt tai aavistanut jotakin, mikä oli jäänyt pyhän Piirin ritareilta huomaamatta? Oliko tämä siksi nyt kuollut? ”Tutkikaa maata”, komensi Gileas ritareitaan. ”Katsokaa löydättekö mitään”. Itse hän kumartui muurin yli katsomaan alas vallihautaan.

”Nit Lindian”, totesi Gileas viileästi. Noviisi astui heti hänen vierelleen. ”Herra”! ”Kuvitellaan hetki, että sinä olet tutkimassa tätä onnettomuutta, Lindian. Mitä on pielessä? Ajattele nuorta hyväkuntoista voimakasta Stratonia kävelemässä tässä parapetilla. Äkkiä hän kompastuu ja kaatuu muurin yli vallihautaan. Mikä herättää epäilyksemme”? Lindian yritti epätoivoisesti ajatella. Hän oli aina ollut huono arvoituksissa. Gileas nojasi merkitsevän näköisenä muuriin ja silloin Lindian tajusi, mikä oli pielessä. ”Muuri ulottuu sinua melkein rintaan, herra”, hän totesi hämmästyneenä. ”Miten prinssi saattoi kaatua sen yli”? Gileas nyökkäsi. ”Mitä mieltä sinä olet, sir Heltar”, hän kysyi maata tutkivalta Vanhemmalta ritarilta. Heltar kohotti katseensa maasta ja hymyili. ”Joku luulee, että olemme syntyneet eilen, otsassamme ”olen idiootti” tatuointi”, hän sanoi. ”Silminnäkijät ovat omituisesti tavoittamattomissa, asiasta tehty tutkimus paljastui turhaksi ja tuo muuri on todellakin aivan liian korkea. Edes maailman kömpelöin henkilö ei voisi kompastua niin, että kaatuisi sen yli”. ”Todellakin”, tuumi Gileas jälleen ja katsoi mietteliääni kahta kaartilaista, jotka seisoivat vähän matkan päässä. Danlath näytti hermostuneelta, mutta alaupseeri Hawarth lähinnä tyytyväiseltä. Hän ei ainakaan ollut petturi.

”Täällä on kankaanpala”, totesi sir Fennian ja ojensi Gileasille palasen sinistä kangasta. ”Minkä värinen oli prinssi Stratonin puku”, Gileas kysyi katsoen Danlathiin. ”Sininen, herra”, upseeri totesi. Gileas katsoi kankaanpalaa. Se oli repeytynyt. Ehkä prinssin puku oli takertunut muurin laitaan hänen kaatuessaan, tai ehkä palanen oli revennyt kamppailun tiimellyksessä. Ritari kohautti olkapäitään. ”Onko kenelläkään ajatuksia”, hän sanoi. ”Herra, me olemme jonkin jäljillä”, totesi Heltar kiihkeästi. Hän ei ollut hetkeäkään uskonut, että sir Gileas voisi löytää mitään, mitä Thal Wennemir ja sir Machsen eivät olleet keksineet. Mutta lyhyessä ajassa ritarin mielipide oli muuttunut täysin. ”Täällä on tapahtunut jotakin pahaa. Tämä ei ollut onnettomuus”! Gileas nyökkäsi. ”Olen samaa mieltä. Prinssi Straton murhattiin. Joku tai jotkut heittivät hänet alas muurilta”. Gileas mietti hetken. Hän oli taas saamaisillaan otteen jostakin, mutta ei tiennyt mistä. Niin kävi usein ja se oli turhauttavaa. Ajatus lipesi hänen mielestään. ”Marchin Ruhtinas Alencar”, hän sanoi viimein. Jostakin piti aloittaa! ”Siinä meillä on nimi. Ilman häntä olisi alaupseeri Hawarth ollut prinssin mukana. Miksi Alencar? Mitä me tiedämme hänestä”? ”Emme kai paljon mitään”, vastasi sir Heltar. ”Hän on ruhtinas Calmarenin pikkuserkku”, totesi sir Fennian haudanvakavalla äänellä. Gileas kirosi mielessään. Miten hän oli saattanut unohtaa. Hän kääntyi salamannopeasti. ”Kiitän teitä, herrat”, huudahti ritari Danlathille ja Hawarthille. ”Te voitte mennä nyt. Tämä tutkimus on päättynyt tältä erää”. Danlath kumarsi ja poistui. Mutta Hawarth astui ensin lähemmäksi. ”En tiedä mitä täällä on tekeillä”, hän sanoi kansanomaisella puhetyylillään, joka kuulosti ylhäisen sir Heltarin korvissa hirveältä. ”Mutta toivon että saatte syylliset kiinni”. Sitten vanha alaupseeri lähti kävelemään kohti portaita.

”Seuratkaa minua, herrat”, huudahti Gileas ja lähti harppomaan kohti tornia. Hän tiesi, että siellä oli toiset portaat alas palatsin pihalle. Heltar katsoi päämiehen perään hämmästyneenä. ”Se vanha velho”, hän huudahti. ”Miten hän saattoi arvata että jotakin oli pielessä? En ymmärrä”. Fennian hymyili. ”Toisinaan sir Gileasissa on jotakin ylimaallista”, nuorempi ritari totesi. ”Olen iloinen, että hän on meidän puolellamme”. ”Minä myös”, vastasi Heltar ja kiiruhti Gileasin jälkeen. Muut seurasivat häntä. He jättivät jälkeensä paikan, jossa Perennian suuresti rakastettu prinssi Straton oli pudonnut alas kuolemaansa.

KUOLEVA KUNINGAS

Sir Gileas harppoi halki kuninkaallisen palatsin kohti pääporttia. Hän tiesi, että nyt piti hälyttää muut ritarit, sillä tekeillä oli salaliitto. Mutta kuinka laajasta salaliitosta oli kysymys? Mikä oli sen tavoite? Ritarit eivät olleet sopivia henkilöitä näihin kysymyksiin vastaamaan. He olivat sotureita, jotka halusivat kohdata vihollisensa suorassa taistelussa. Moinen juonittelu sai Gileasin veren kiehumaan. Hän hakisi lisää ritareita ja pidättäisi ruhtinas Alencarin. Siltä mieheltä he saisivat lisää vastauksia. Joku käytti hyväkseen kuninkaan sairautta ja Straton oli asettunut tämän henkilön tielle. Äkkiä Gileas pysähtyi. Kuninkaan sairaus! Oliko kuningas oikeasti sairas? Sir Machsen oli tutkinut tämän, mutta jos Machsen oli hoitanut huonosti Stratonin tapauksen, niin häneltä oli saattanut jäädä jotakin huomaamatta myös kuninkaan luona. Niin ajatellen Gileas astui yhdestä palatsin monista sivuovista puutarhaan ja näki sen poikki pääportille. Kokonainen komppania Rakuunapataljoonan jalkautuneita sotilata asettui juuri rivistöön portin edustalle. ”Rakuunoita”, totesi sir Heltar. ”Ehkä meidän ei pitäisi näyttäytyä heille. He ovat ruhtinas Alencarin sotilaita”. Gileas nyökkäsi. He astuivat takaisin palatsin ovesta suoraan pääkäytävään. Gileas saattoi nähdä, että suuren salin ovet olivat auki ja rakuunoita seisoi myös siellä vartiossa. Kuninkaan talonväenkomppanian ritareita ei näkynyt missään. Gileas tiesi kuitenkin miten kiertää suuri sali. Hän tunsi palatsin kuin omat taskunsa. ”Tulkaa perässä”, hän sanoi ja astui kivisiin portaisiin, jotka veivät toiseen kerrokseen. Sieltä Gileas löysi hyvin valaistun käytävän, jota myöten he päätyivät leveään portaikkoon, josta pääsi palatsin pohjoiselle portille.

Portaissa häntä vastaan kiiruhti kaksi punakaapuista miestä. ”Sir Alcyon”, huudahti Gileas pysäyttäen miehet. Ensimmäinen ritari oli Pyhän Piirin viides Hir Alcyontil. Hänen seurassaan oli yksi nuorempi ritari. ”Gileas”, tervehti Alcyon pysähtyen tämän viereen. Hir huohotti hieman. Hän oli todella kiiruhtanut. ”Sir Wyandir sanoi, että olisit täällä. Olen etsinyt sinua”! Nuorempi Hir näytti huolestuneelta. ”Eikö olisi ollut parempi tulla pääportista”, Gileas kysyi. Alcyontil nyökkäsi. ”Olisi, mutta siellä oli komppania rakuunakaartista. He eivät päästäneet minua palatsiin. Määräsin heidät astumaan syrjään, mutta sotilaiden käsky tuli kuulemma suoraan ensimmäiseltä kamariherralta. Kiersin sitten sivuportille ja uhkailin itseni sisään”.

”Mitä on tapahtunut”, kysyi Gileas varuillaan. Alcyontil ei ehkä ollut hänen ystävänsä, mutta ei myöskään hätäilisi turhaan. ”Sain aamulla ruhtinas Cyonnirilta tehtäväksi hakea takaisin kaupunkiin kuninkaan talonväenkomppania päällikkö, sir Montemart. Hän on metsästämässä Hitholin järven itärannalla. Tai oli”! ”Mitä on tapahtunut”, kysyi Gileas. Montemart oli kyvykäs mies, jonka uskollisuus kuningashuoneelle oli täydellinen. Hän oli..tukenut prinssi Stratonin suunnitelmia. Voi ei! ”Sir Montemartin hevonen villiintyi juuri kun hän kävi suurta villikarjua vastaan. Se heitti hänet satulasta suoraan villikarjun eteen. Ennen kuin seuralaiset ehtivät apuun oli karju lävistänyt komentajan. Hän on kuollut, Gileas. Kuollut”! Gileas kääntyi hetkeksi pois. Hänen ajatuksensa liikkuivat nyt todella nopeasti. Sir Montemart oli poissa! Raivattu pois. Montemart oli parhaita ratsastajia koko valtakunnassa. Hänen hevosensa ei villiintyisi. Se olisi liian suuri yhteensattuma. Heitä raivattiin yksi kerrallaan pois tieltä! Se vain tuntui aivan uskomattomalta. Oli vain yksi tapa saada varmuus.

”Tämä näyttää nyt todella pahalta”, totesi Gileas. ”Alcyon, minä tutkin juuri prinssi Stratonin kuolinpaikan. Olen käytännössä varma, että hänet murhattiin”. Sir Alcyontilin kasvot kalpenivat, mutta hän nyökkäsi. ”Kaikki viittaa nyt Marchin ruhtinas Alencariin ja hänen serkkuunsa, ruhtinas Calmareniin. Rakuunat ovat ottaneet asemat ympäri palatsia ja he ovat Alencarin sotilaita. Jotakin on tekeillä juuri nyt. Alcyon, mene sinä heti kenraali Hathorin puheille ja varoita häntä. Hän voi vaivihkaa antaa rakuunoille käskyn vetäytyä kasarmiinsa ja tuoda muita kaartin joukkoja tilalle. Sen jälkeen palaa ritarikunnan päähuoneelle”. Sir Alcyontil nyökkäsi. ”Entä mitä sinä teet”, hän kysyi.

”On vain yksi keino saada täysi varmuus. Minun täytyy käydä itse tutkimassa kuningas Waldeherin tila. Lähden sinne heti. Nyt ei ole aikaa hukattavana”. Minä tahansa muuna päivänä sir Alcyontil olisi hämmästynyt tai loukkaantunut sir Gileasin asenteesta. Hän oli tutkinut ritarikunnan suurmestarin jo kertaalleen tutkiman kuoleman ja kyseenalaisti nyt Bar Machsenin havainnointikyvyn. Kuka sir Gileas oikein luuli olevansa? Mutta nyt hetken jännitys ja merkillinen kohtalontunne oli tarttunut myös Hir Alcyontiliin. Hän tyytyi nyökkäämään ja katsoi sitten vakavana sir Gileasiin. ”Ole varovainen”, hän sanoi. ”Jos olemme oikeassa,

on delaatti Danlath voinut jo ilmoittaa muille salaliittolaisille, että olet heidän jäljillään. He voivat yrittää jotakin”. Gileas laski kätensä miekan kahvalle. ”Alan toivoa että he yrittäisivät”, hän sanoi vaarallisesti, mutta näki sitten Nit Lindianin epävarman ilmeen ja katui heti sanojaan. Alcyontil tarttui nopeasti Gileasin käteen, puristi sitä ja kiiruhti sitten etsimään kenraali Hathoria.

Sir Gileas katseli hetken nuoremman Hirin jälkeen, kunnes tämä katosi näkyvistä kuninkaanpalatsin käytäviin. Alcyontil ei ehkä ollut ystävä, mutta hän oli kyvykäs komentaja ja Gileas toivoi hänen olevan turvassa. Mutta hänellä oli nyt muitakin ongelmia. Alcyontil osaisi kyllä huolehtia itsestään. Hän vilkaisi jälleen Lindianiin ja epäilys käväisi päämiehen mielessä. Ole menossa melkoinen päivä olla noviisi. Melkoinen päivä olla päämies, tuumi Gileas heti perään. Hän kääntyi nopeasti muiden puoleen ja viittasi nämä seuraamaan. Tämä ei yllättänyt ritareita, sillä sir Gileas ei tunnetusti puhunut paljoa. Ei edes ystävilleen. Niin oli ollut niistä ajoista asti, kun hänen ystävänsä sir Callodir oli saanut surmansa. Kukaan ei tiennyt mitä oli tapahtunut. Sir Gileasista oli tullut kova. Kova mutta oikeudenmukainen! Mitä tahansa oli tapahtunut, se oli vaikuttanut häneen syvästi.

Kymmentä minuuttia myöhemmin he seisoivat kuninkaallisten tilojen ovella. Henkikaartin vartio seisoi tiukan näköisiä ovella, jonka takana kuningas Waldeher makasi kuolinvuoteellaan. Nuori ensimmäinen upseeri komensi 10 sotilaan vartiota. Hän katsoi hivenen epävarmana käytävää myöten harppovaa ryhmää. Pyhän Piirin ritarit saivat Daclosin aina tuntemaan olonsa epämukavaksi. He teeskentelivät aina tietävänsä paljon enemmän kuin muut. Ritareiden ylimielinen asenne sai kaartin sotilaat usein voimattoman raivon valtaan. Pahinta kaikessa oli, että kun ajattelit heistä pahaa et voinut välttää sitä omituista tunnetta, että he tiesivät sen. Ehkä kaikkein pelottavin ritari käveli nyt pitkin harppauksin kohti häntä. Sir Gileasin kirkkaanpunainen kaapu loisti öljylamppujen valossa ja hänen ilmeensä oli tyyni. Mutta tyynen ulkokuoren alla Daclos saattoi nähdä jotakin muuta. Sir Gileasin hermot olivat kireällä. Kaksi muuta punakaapuista ritaria seurasi päämiestä. Toinen oli epätavallisen suurikokoinen ja voimakas. Toinen oli hieman nuorempi. Seurueen neljäs jäsen oli vasta noviisi. Daclos tunnisti joukosta vain Hir Gileasin.

Sir Gileas pysähtyi upseerin eteen ja loi sinisten silmiensä viileän katseen tähän. ”Herrani Gileas”, Daclos tervehti jäykästi. ”Mitä voin tehdä hyväksenne”? ”Voit päästää minut sisään tuohon huoneeseen takanani, ensimmäinen upseeri Daclos”, hän vastasi tylyllä äänellä. Daclos hämmästyi. Miten sir Gileas saattoi tietää hänen nimensä? He eivät olleet varsinaisesti ikinä edes tavanneet. ”Minulla on määräys olla päästämättä ketään sisään ilman kuninkaasta vastaavan lääkärin nimenomaista lupaa”, totesi Daclos virallisella äänellään. Mutta hän ei ollut mikään hölmö ja tiesi koska kävi taistelua, jonka saattoi vain hävitä. ”Mutta koska te kuitenkin kumoaisitte sen käskyn”, jatkoi upseeri katsoen Gileasin päättäväisiä kasvoja. ”Niin voitte mennä sisään. Te tiedätte kaikkien porttien tunnussanat ja olette kuitenkin oikeutettu kumoamaan kaikki käskyt, joita olen saanut”. Daclos vaiensi kersanttinsa vastaväitteen vihaisella katseella ja avasi oven kuninkaan makuuhuoneeseen.

Gileas vilkaisi tovereitaan. ”Sir Fennian! Lindian! Odottakaa täällä ulkopuolella”. Gileas ei edes vaivautunut katsomaan tottelivatko nämä, vaan astui sisään avoimesta ovesta sir Heltarin seuraamana. Daclos seurasi heitä neuvottoman näköisenä. ”Bar Machsen oli täällä jo eilen ja tutki kuninkaan perinpohjin”, hän huomautti epävarmasti. ”Tiedän”, vastasi Gileas astuen lähemmäksi vuodetta. Hetken hän tunsi lähes surua. Kuningas Waldeher ei ollut hänen mieleisensä kuningas, mutta ainakin hän oli viimeisen vuoden aikana yrittänyt parhaansa. Sairaus oli katkaissut kuninkaan äkillisen aktiivisuuden. Yksi hyvä vuosi ei riittänyt korvaamaan lukuisia huonoja, ajatteli Gileas. Mutta kukaan ei ansainnut kuihtua hiljaa pois, kuten Waldeherille oli käynyt. Gileas näki heti miten kuningas oli kuihtunut. Hän oli tajuton ja hengitti vaivalloisesti. Ritari astui rohkeasti lähemmäksi. Suokuume, joka kuninkaalla väitetysti oli, ei tarttunut helposti. Mutta toisaalta sairaudet eivät Gileasia huolestuttaneet. Jostakin syystä häneen ei tarttunut mikään tauti.

Gileas kumartui kuninkaan ylle ja hänen sydämensä lähes pysähtyi Hetken aikaa hän ei uskonut silmiään. ”Heltar, näetkö saman kuin minä”? Sir Heltar oli vaiti ja Gileas näki hänen kasvojensa kalvenneet. Heltarin tasoisten ritarien kasvot eivät ikinä kalvenneet, välähti Gileasin mielessä. Hän astui sivuun ja sulki silmänsä. Ritari veti syvään henkeä. Kun hän avasi taas silmänsä sir Heltar käveli ympyrää kädet ristissä selkänsä takana. ”Gwardurin nimeen”, manasi nuorempi ritari viimein. Daclos katseli ritareiden ilmeiden muuttumista äärimmäisestä hämmästyksestä mietteliäiksi. Kuin he olisivat nähneet jotakin yllättävää ja yrittivät nyt tajuta mitä se merkitsi. ”Herra, en ymmärrä miksi olette niin yllättynyt”, upseeri huudahti spontaanisti. ”Onhan kuninkaamme hyvin sairas, mutta”. Gileas keskeytti hänet tylysti kiven kovalla äänellä. ”Hän ei ole sairas! Hänet on myrkytetty”! Daclosin hämmästynyt katse kääntyi nuorempaan ritariin. Tor Heltar nyökkäsi vaimeasti. ”Ei se ole mahdollista”, totesi Daclos. ”Yksityislääkäri kävi katsomassa kuningasta tänä aamuna. Hän vakuutti sen olevan suokuumetta”! ”Minä tunnistan kyllä myrkyn kun sellaisen vaikutuksen näen”, huudahti sir Heltar. ”Kuka tahansa joka vain katsoo häneen näkee heti että hänet on myrkytetty”!

Mutta sir Gileas oli jo kääntänyt katseensa Daclosiin. Hänen mielensä oli päässyt hetkessä yli järkytyksestä. ”Daclos! Kenen yksityislääkäri täällä kävi”? Gileasin sanat olivat täysin rauhalliset, mutta niistä tihkui jää! Daclos henkäisi syvään, tajuten mitä toinen epäili. ”Kenraali Hathorin”, hän sanoi järkyttyneenä.

Sir Heltarin kävely päättyi kuin seinään leikaten. ”Se on Hathor”, ritari huudahti. ”Ja Alcyon lähti juuri hänen luokseen”! Gileas nyökkäsi. Äkkiä hän tajusi kaiken. ”Pahempaa”, hän kirosi. ”Se on Machsen”. Hetken aikaa huoneessa vallitsi kuolemanhiljaisuus. ”Bar Machsen Hadig! Hän oli Thal Wennemirin mukana tutkimassa prinssi Stratonin murhaa. Hän sanoi, ettei kuningasta ole myrkytetty vaikka jokainen ritari näkee heti, että myrkkyä on käytetty. Hän tyri kummatkin tutkimukset”! Heltar katsoi kauhistuneena Gileasiin. ”Hän on myös järjestämässä vanhemmille ritareille ja kaartin upseereille yhteistä juhlaa. Ja se juhla on alkamassa juuri näillä hetkillä”! Heltarin käsi putosi miekan kahvalle. ”Meidän täytyy..”. ”Ajatella”, totesi Gileas tylysti. ”Heitä tuskin auttaa, jos sinäkin ryntäät kuolemaasi. On liian myöhäistä auttaa heitä. Meidän täytyy päästä takaisin ritarikunnan päähuoneelle. Jos ehdimme sinne ennen kuin Machsen ja Hathor tajuavat paljastuneensa, voimme vielä voittaa”! Äkkiä Gileas pysähtyi ja katsoi Daclosiin. ”Sinun kersanttisi”, hän tuumi saaden äkkiä aavistuksen. ”Hän on Hathorin miehiä”? Sanattomana Daclos nyökkäsi. Liian paljon tapahtui liian lyhyessä ajassa. Mutta Gileas oli tilanteen tasalla. Hän oli taas siinä haltiatulen tilassa, jossa hänen mielensä liikkui oudoilla poluilla. Hänen mielensä tiesi mitä tapahtuisi. ”FENNIAN”, päämies karjaisi paljastaen miekkansa ja rynnäten kohti ovea.

Sir Fennian kuuli huudon. Jo ennen sen loppua hänen kätensä oli miekan kahvalla ja veti sitä esiin. Miekka ilmestyi huotrasta juuri ajoissa torjumaan lähimmän sotilaan keihäänpiston kohti ritarin vatsaa. Sir Fennian ei ollut kokenut ritari, mutta hän tiesi velvollisuutensa. Ritari väisti toisen keihäänpiston ja kierähti sivuun. Hän palasi tasapainoon juuri ajoissa työntämään miekkansa poikittain hurjan viuhuvan miekaniskun eteen. Miekka oli vartiota komentavan kersantin kädessä ja se oli suunnattu kohti paikoilleen jähmettynyttä Nit Lindiania. Teräs iski yhteen ja kersantin isku pysähtyi puolitiehen. Sitten Fennian oli jo kersantin ja Lindianin välissä tönäisten noviisin kauemmaksi. Toinen sotilas hyökkäsi kohti Fenniania, joka torjui tämän keihäänpiston ja haavoitti taitavalla vastaiskulla miestä käteen. Samassa kuului kilahdus kun Lindian viiimein paljasti miekkansa ja loikkasi ritarin avuksi. Mutta turhaan!

Sir Gileas ja sir Heltar hyökkäsivät huoneesta sotilaiden selkään. Sir Gileas ehti ovelle ensin ja iski pysähtymättä lähimmän sotilaan kuoliaaksi. Sitten hän hyökkäsi suoraan kohti kersanttia kaataen heidän välissään olleen sotilaan kuin huomaamattaan. Kersantti oli kokenut veteraani, mutta hänen epätoivoinen iskunsa pysähtyi Gileasin varmaan miekkaan ja vastaisku katkaisi sotilaan käden. Samassa toinen isku vartaloon jo surmasi miehen. Muut sotilaat ehkä aikoivat tulla kersanttinsa avuksi, mutta sir Heltar ehätti samassa mukaan taisteluun ja surmasi yhden. Loput kääntyivät äkillisen tuhon kauhistamina, tietämättä mitä oli tekeillä, ja pakenivat käytävää myöten pois paikalta. Gileas seisoi hetken verinen miekka kädessään, kuin miettien. Sitten hän kääntyi ja katsoi sir Fennianiin. Tämä näki pienen nyökkäyksen omaan suuntaansa ja tiesi, että sen parempaa kiitosta ei Hir Gileasilta kannattanut odottaa. Mutta se kertoi jo kaiken. Päämies oli häneen tyytyväinen!

”Miten sinä tiesit”, kysyi Heltar, joka huomaamattaan oli alkanut sinutella Gileasia. Hänen kasvoillaan ei näkynyt hämmästystä vaan uteliaisuutta. ”Minä vain tiesin”, vastasi Gileas. ”En tiedä miten, mutta toisinaan niin käy. Mutta meillä ei ole aikaa nyt pohdiskella sitä. Jahti on alkanut! He ovat surmanneet prinssi Stratonin ja myrkyttäneet kuninkaan kuolemansairaaksi. Hänen tilastaan ei voi enää mitenkään toipua”. Gileas katsoi sir Heltariin ja hänen silmissään näkyi äkkiä jotakin lähes myötätuntoa osoittavaa. ”Olen pahoillani sir Heltar”, hän sanoi. ”Sinä sait tänään huonot kortit! Me kaikki saimme, mutta sinä vielä paljon huonommat. He yrittävät tappaa kaikki yksi kerrallaan. Kaikki kuninkaalliset! Kaarti on heidän puolellaan. Se ei tiedä hyvää prinssi Caramirille”! Heltar nyökkäsi. Hän vilkaisi sir Fennianiin ja Nit Lindianiin ja ymmärsi. ”Huonot kortit todellakin”, hän sanoi hiljaa katsoen Gileasiin. ”Minä en näe kaukaisia asioita kuten sinä, Gileas”, ritari totesi. ”Mutta minä tiedän tämän. Sinä voit pelastaa Perennian, jos joku voi. Siksi sen täytyy olla niin. Minä otan huonot kortit ja menen omaan suuntaani. Ota sinä paremmat kortit ja mene omaasi”. Gileas kohotti miekkansa rintaansa vasten ritarien tervehdykseen. Heltar vastasi ja kääntyi sitten lähteäkseen. Mutta äkkiä hän kääntyi ja kumpikin tiesi, etteivät he näkisi toisiaan enää koskaan. ”Muista, sir Heltar”, Gileas huudahti. ”Sinä olet Pyhän Piirin ritari. Kun se hetki tulee, kuole hyvin”! Heltar nyökkäsi. ”Minä muistan”, hän sanoi. ”En sano samaa sinulle, sir Gileas. Sillä sinä et kuole”! Sen sanottuaan sir Heltar kääntyi miekka yhä kädessään ja lähti kävelemään varovasti käytävää poispäin pääportilta.

”Jokainen kuolee”, sanoi Gileas hiljaa hänen jälkeensä. ”Herra, mihin sir Heltar menee”, kysyi Lindian tajuamatta mitä tapahtui. ”Minä lähetin hänet kuolemaan”, sanoi Gileas ja hetken aikaa hänen silmissään oli jotakin lähes surunomaista. ”He surmasivat Stratonin ja kuningas on mennyttä. Prinssi Caramir on seuraava. Hän on nyt kruununprinssi. Heltar yrittää ehtiä hänen luokseen ennen murhaajia. Mutta vaikka hän ehtisi, mitä mahdollisuuksia hänellä on. Yksin prinssin kanssa keskellä vihamielistä palatsia! Mutta olemme vuosituhansia palvelleet samaa kuningashuonetta. Olemme heille velkaa ainakin yrittää”. Lindian nyökkäsi. Nyt hänkin ymmärsi. Gileasin piti yrittää palata ritarikuntaan varoittaakseen muita ja organisoidakseen vastaiskua. Sir Fennianista, puhumattakaan Lindianista, ei epätoivoiseen pelastusyritykseen ollut. Sen täytyi olla sir Heltar. ”Huonot kortit todellakin, ”sanoi noviisi surullisena. ”Älä tunne liikaa myötätuntoa”, huudahti sir Fennian. ”Me emme ole paljoakaan paremmassa tilanteessa itse”! ”Hiljaa te kaksi”, huudahti Gileas. Hänen lauhkea hetkensä oli ohi. Päättäväinen sulkeutunut päämies oli palannut. ”Seuratkaa”, hän komensi ja lähti harppomaan kohti länttä. Fennian kohautti olkapäitään ja seurasi päästettyään Lindianin ohitseen.

BAR MACHSEN HADIG

Sir Machsen oli tyytyväinen mies. Juuri niin tyytyväinen kuin on henkilö, jonka vuosia kestänyt suunnitelma on viimein toteutumassa. Tämä oli se päivä! Machsen tunsi jännityksen kaikkialla kehossaan, vaikka olikin oppinut sen ulkoisesti hallitsemaan. Tämä oli päivä jolloin legendoja luotiin ja yksi niistä tulisi olemaan nimeltään sir Machsen. Pyhän Piirin ritari seisoi palatsin muurilla katsellen kaupunkia edessään. Pian kaupunki olisi heidän. Machsenin ja ruhtinas Calmarenin huolella laatima suunnitelma oli viimein toteutumassa.

Machsenin vierellä seisoi toinen mies. Näiden kahden välillä ei rakkautta tuhlattu. Sir Machsen saattoi tuntea paheksuvan halveksunnan, joka huokui Moorin Sangamonista. Pitkä voimakas Moorin ritari otti tyytyväisenä vastaan Machsenin hänen valtiattarelleen tekemät palvelukset, mutta ei silti voinut tai edes halunnut täysin kätkeä halveksuntaa, jota tunsi herransa ja valansa pettävää ritaria kohtaan. Mitäpä valtiatartaan täydellisesti palvova musta ritari olisi voinut ymmärtää todellisesta vallasta ja kunniasta. Siihen Machsen oli nyt pääsemässä käsiksi, kun Pyhän Piirin ritarikunta oli hänen etenemisensä vääryydellä estänyt. Hadigin suku oli aina saanut tahtomansa ja niin saisi Machsenkin. Hänen isänsä oli mahtava pohjoisien maiden ruhtinas. Sellaisen ruhtinaan nuorin poika oli vapaa vaihtamaan liittojaan koska tahansa. Mitä hänelle merkitsivät annetut valat? Ritarikunta oli pettänyt Machsenin, eikä toisinpäin. Moorin ritari sai ajatella asiasta mitä halusi. Se ei liikuttanut sir Machsenia.

Juuri mikään ei liikuttanut nyt ritaria, paitsi hänen suunnitelmansa toteutuminen. Asiat olivat lähteneet sujumaan kellon tarkkuudella heti aamusta alkaen. Hir Cyannir, mies joka oli pääosin junaillut Machsenin syrjäyttämisen kun uusia päämiehiä oli valittu, oli surmattu hänen ollessaan matkalla armeijan leiriin. Hänen mukanaan oli kuollut kaksi muuta nuorempaa ritaria. Kosto tuntui makealta Machsenin huulilla, kun hän muisteli raporttia tapahtuneesta. Varsijousen nuoli oli surmannut ruhtinas Cyannirin tämän ehtimättä edes puolustautua. Vain viisi minuuttia sitten oli yksi Moorin ritareista tuonut Machsenin eteen Thal Wennemirin pään. Tämä oli surmattu valtakunnanneuvoston tiloissa ollessaan poistumassa kokouksesta. Vihattu Bar Gaudor oli kuollut hänen kanssaan, samoin kaksi muuta ritaria. Yksitellen he olivat kaatumassa. Yhteensä neljä ritaria oli kuollut yksitellen partioidessaan kaupungin katuja. Mustan kultin alainen kansanjoukko oli hyökännyt heidän kimppuunsa. Ritarit olivat taistelleet hyvin, mutta kuolleet yhtä kaikki. Merkillinen ja vaarallisen kyvykäs Bar Culthor oli murhattu palatsissa.

Mutta jotakin oli mennyt myös pieleen. Sir Gileas ei ollut kävellyt häntä varten tehtyyn väijytykseen. Machsenia kylmäsi, kun hän ajatteli että Pyhän Piirin kolmas Hir oli yhä jossakin vapaana. Siitä oli niin kauan, kun he olivat samana päivänä päässeet läpi ritarikunnan vaikeista pääsykokeista ja saaneet noviisien kaavut päälleen. Machsen oli ollut kunnianhimoinen ylpeä ruhtinaan poika ja Gileas merkityksetön hiljainen orpo, joka ei ollut ikinä edes tuntenut vanhempiaan. He olivat oppineet tuntemaan toisensa hyvin, ehkä jopa välillä hieman pitäneetkin toisistaan, mutta loppujenlopuksi Machsen ei voinut ystävystyä niin paljon itseään alempiarvoisen kanssa. Hänellä oli tulevaisuus ritarikunnassa, Gileasilla ei. Mutta Gileasissa oli ollut alusta asti jotakin! Jotakin mikä sai Machsenin levottomaksi. Se jokin oli kiinnittänyt heidän kouluttajansa, sir Callodirin, huomion. Ja kun ylennyksiä oli alettu jakamaan, oli Gileas ollut aina hänen edellään. Gileas ja hänen kirottu kunniantuntonsa. Nyt Gileasin kuului olla kuollut. Mutta jotenkin tämä oli välttänyt hänelle tehdyn ansan. Ansa oli ollut pääportilla. Jousimiehet väijyivät puutarhassa valmiina surmaamaan Pyhän Piirin päämiehen. Mutta tämä ei koskaan saapunut pääportille poistuttuaan delaatti Danlathin seurasta. Missä hän saattoi olla?

Machsen tuskin edes kiinnitti huomiota lähettiin joka juoksi muurinharjaa myöten heidän luokseen. Moorin Sangamon puhui hetken lähetin kanssa ja kääntyi sitten Machsenin puoleen. Tämä vilkaisi mustaa ritaria ja näki, että jotakin muutakin oli mennyt pieleen. ”Hän on vain yksi mies”, oli Moorin ritari huudahtanut nähdessään Machsenin reaktion, kun tämä oli kuullut Gileasin olevan yhä hengissä. ”Mitä hän voi tehdä”? Niin, mitä voisi yksi mies? Edes sir Gileas lah Durion? Mutta pahinta oli se, että Gileasista ei voinut ikinä tietää. Mitä hän tekisi? Machsen ei voinut arvata, sillä hänen ajatuksensa eivät ikinä kulkeneet samaa rataa kuin Gileasin. He eivät ymmärtäneet toisiaan alkuunkaan. Mutta jotakin Machsen sentään tiesi. Thal Wennemir ja jossakin pohjoisessa tarkastusmatkalla oleva Hir Gainor olivat vähemmän merkityksellisiä. He eivät olleet tappavan vaarallisia. Edes Hir Alcyontil ei ollut. Tämän korruptoitunut mieli ei kyennyt suuriin tekoihin, vaikka nuorimmalla päämiehellä oli varmasti taitoa ja viisautta. Heidän täytyi napata ruhtinas Cyonnir, sir Gileas ja sir Wyandir. He olivat ihmeidentekijöitä. Cyonnir oli jo kuollut, mutta kaksi muuta vielä hengissä.

”Mitä on tapahtunut, sir Sangamon”, kysyi Machsen katsoen viileästi Moorin ritaria. Tämä oli pukeutunut mustaan kaapuun ja musta viitta liehui hänen olkapäillään. Jopa ritarin silmät olivat mustat ja niiden katse oli pistävän terävä. ”Hyviä ja huonoja uutisia”, totesi Moorin ritari lyhyesti. Moorin ritarikunnan miehet eivät olleet ikinä puheliaita. ”Väijytys majatalossa onnistui”, totesi Sangamon antaen hyvät uutiset ensin. ”Kaikki 20 ritaria saivat surmansa. Myös 10 palkkamurhaajaa kuoli, mutta mitä sillä on väliä. He olivat vain palkattu miehiä”. Machsen nyökkäsi. Urhea Bar Mehtan oli kuollut. Samoin 4 muuta Baria ja 15 Toria. Machsen näki hetken aikaa mielessään kuvan nauravasta Mehtanista. Tämä oli aina ollut onnellinen ja tartuttanut sitä muihinkin. Jopa Machsen Hadig oli viihtynyt sir Mehtanin seurassa. Mutta ritari ei tuntenut katumusta. Se oli heikkoja ihmisiä varten. Hetken hän kuvitteli mielessään teurastusta, kun majatalon henkilökunnaksi ja kaartin upseereiksi naamioituneet palkkamurhaajat olivat käyneet pahaa-aavistamattomien ritarien kimppuun.

”Ja huono uutinen”, kysyi Machsen varovasti. ”Se ei ole kovin paha”, murahti sir Sangamon. ”Vaikuttaa siltä, että prinsessa Elyssa on päässyt pakoon. Mutta hän on vasta lapsi. Hän jää kyllä kiinni pian”. Machsenin ajatukset kääntyivät vasta 10 vuotiaaseen prinsessaan, joka oli kuningas Waldeherin nuorin lapsi. Oli melkein sääli, että nuoren prinsessan täytyi kuolla. Mutta sitä ei voinut välttää. Aamulla Machsen oli kironnut mielessään, kun ruhtinas Cyonnir oli määrännyt Tor Herthirin palatsiin prinsessaa suojelemaan. Viime hetkillä Cyonnir oli aavistanut jotakin ja yrittänyt ryhtyä toimiin. Mutta Herthir ei huolestuttanut Machsenia. Kokenut ritari oli ehkä rehellinen ja ystävällinen, mutta mikään ylivertainen taistelija hän ei ollut. Miten sir Herthir oli saanut pienen prinsessan pelastetuksi? Kuin lukien toisen ajatukset sir Sangamon jatkoi. ”Vain yksi prinsessaa surmaamaan lähetetyistä kaartilaisista selvisi hengissä”! ”Miten se on mahdollista”, sihahti Machsen. ”Näyttää siltä, että kaksi Pyhän Piirin ritaria hyökkäsi kaartilaisten kimppuun ja teki selvää jälkeä”.

”Pyhän Piirin ritaria”, huudahti Machsen menettäen ensi kertaa miesmuistiin itsehillintänsä. ”Se on sir Gileas”, hän huusi raivoissaan. ”Hän selvisi väijytyksestä ja on nyt jo ehtinyt pelastamaan prinsessa Elyssan”. Sangamon katsoi toiseen ritariin epäuskoisesti. ”Miten hän olisi voinut tietää mitä on tekeillä. Ja miehemme ajoivat sir Herthiriä takaa kun heidät yllätettiin. Miten sir Gileas olisi voinut osata odottaa juuri oikeassa paikassa”? Machsen kirosi uudelleen. Odottamattomia asioita tapahtui aina, kun sir Gileas oli toiminnassa. ”Hän vain oli”, sanoi Machsen hilliten itsensä viimein. ”Hän on Gileas lah Durion. Onni kulkee hänen kanssaan”. Machsen käveli hetken edestakaisin muurin harjalla ja katsoi sitten ilmeettömään Moorin ritariin. ”Niin opettajamme sir Callodir aina sanoi. Rouva Onni, Elbereth, on Gileasin kanssa”! Sen kuullessaan sir Sangamon hymyili vaarallisesti. ”Minä en usko onneen”, hän totesi. ”Ei usko sir Gileaskaan”, vastasi Machsen. ”Mutta onni uskoo häneen”!

Machsen mietti hetken. Hän oli aikonut antaa asioiden kehittyä hitaasti mutta varmasti. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa. Sir Gileas näki nyt heidän suunnitelmansa. Oli aika toimia. ”Anna käsky armeijalle”, ritari sanoi kylmästi. ”Miehittäkää kaupunki ja vallatkaa Pyhän Piirin ritarikunnan päähuone. Haluan heidän kaikkien kuolevan. Minä lähden tapaamaan prinssi Caramiria”!

Sir Gileas tunsi palatsin enemmän kuin hyvin. Hän oli löytänyt helposti yhden monista asevarastoista ja juoksi nyt käytävää myöten eteenpäin jousi kädessä ja nuoliviinin lohduttava paino selässään. Lindian oli aivan hänen takanaan ja Fennian piti perää. Noviisin ilme oli yhä lähes innostunut, sillä hän ei ehkä täysin tajunnut tapahtumien valtavuutta. Fennianin kasvoilla sen sijaan oli kireä ilme.

Heidän edessään oli yksi valtavan rakennuksen pääkäytävistä ja Gileasin tarkat korvat saattoivat kuulla juoksuaskeleita. Jotakuta ajettiin takaa pitkin käytävää. Sitten kaksi hahmoa ilmestyi näkyviin juosten eteenpäin. He vilahtivat Gileasin käyttämän käytävän ohi jatkaen juoksuaan. Nuori tyttö juoksi edellä ja punakaapuinen ritari perässä. Se oli sir Herthir, kokenut Bar joka oli määrätty suojelemaan prinsessa Elyssaa. Ritari ei huomannut heitä vaan jatkoi juoksuaan, mikä oli hyvä. Samassa useita kuninkaallisen kaartin sotilaita ilmestyi näkyviin ajaen Herthiria ja prinsessaa takaa.

Gileasin jousi oli samassa valmiina ja nuoli jänteellä. Hän oli koko ritarikunnan parhaita jousiampujia. Gileas tähtäsi vain hetken ja sitten nuoli lähti matkaan. Se osui ensimmäiseen sotilaaseen, joka huusi ja kaatui lattialle. Gileas sovitti jo uutta nuolta jänteelle, kun sir Fennian ryntäsi hänen ohitseen miekka kädessä ja hurja kiilto silmissään. Nuori ritari oli myös tunnistanut takaa-ajetut ja tiesi, että nämä täytyi pelastaa. Hetken epäröityään Lindian seurasi toveriaan. Hän saattoi nähdä, että kaartilaisia oli ainakin 10. Voisiko kolme ritaria pärjätä heille? Mutta yksi kaartilainen oli jo kuollut ja samassa Gileasin jousi helähti uudelleen. Yksi kaartilainen oli jatkanut juoksuaan muiden pysähtyessä, mutta nuoli tavoitti hänet varmasti. Se jätti kahdensan kolmea vastaan, tiesi Gileas. Se riitti, kunhan hän ehtisi nuorempien ritareiden avuksi. Jännittäen jousen uudelleen Gileas lähti juoksemaan eteenpäin. Hän näki Fennianin jo kiivaassa lähitaistelussa kolmen vihollisen kanssa. Lindian yritti suojata ritarin sivustaa, mutta oli jo joutumassa pulaan.

Gileas ampui suoraan juoksusta Lindianin kimppuun hyökkäävän vihollisen kuoliaaksi ja näki samalla yhden sir Fennianin vastustajista kaatumassa kuolevana lattialle. Sitten Gileas oli jo miekka paljastettuna mukana taistelussa ja ratkaisu oli selvä. Hän torjui miekaniskun ja pisti samalla liikkeellä toisen vihollisen kuoliaaksi. Jäämättä paikoilleen Gileas sukelsi viuhuvan miekan ali ja löi Fennianin kanssa taistelevan vihollisen kuoliaaksi. Samalla Fennian itse surmasi toisen vastustajan. Hän oli aina ollut lupaava miekkailija, tuumi Gileas hyökäten kolmen jäljellejääneen vihollisen kimppuun. Neljäs taisteli Lindianin kanssa, mutta noviisi oli pääsemässä voitolle. Alle minuutissa kaikki oli ohi. Lindian surmasi viimeisen vihollisen tarkalla pistolla, mutta haavoittui itse lievästi käteen.

Gileas vilkaisi nopeasti ympärilleen. Ketään ei näkynyt millään suunnalla. Herthir oli aivan oikein jatkanut pakoaan, sillä hänen tehtävänsä oli pelastaa prinsessa! Hymyillen synkästi Gileas pisti miekkansa tuppeen ja poimi maasta pudottamansa jousen. ”Hyvin tehty”, hän sanoi ja viittasi sitten jo muut seuraamaan. Ei ollut hetkeäkään hukattavissa. Fennian katsoi hymyillen Hirin jälkeen. Hän oli pitänyt heidän toimintaansa hyvänä! Ei kai ritarien päämies ollut heltymässä?

Alcyontil tajusi heti että jotakin oli pielessä. Hän oli kiiruhtanut halki palatsin kenraali Hathorin luokse. Lyhyen väittelyn jälkeen vartijat olivat päästäneet hänet sisään kenraalin päämajaan. Mutta käytävä pääovelta Hathorin toimistoon oli pitkä ja tummat verhot reunustivat sitä. Otettuaan muutaman askeleen ritarikunnan viides Hir pysähtyi. Se oli ansa, hän tajusi. Verhot liikkuivat omituisesti, aivan kuin...kuin joku olisi seissyt niiden takana. ”VARO”, hän huusi toverilleen ja sukelsi sivulle. Samassa käytävä oli täynnä viuhuvia nuolia. Nuorempi ritari ei ollut ehtinyt reagoida ja kaatui kahden nuolen lävistämänä.

Alcyontil tiesi ettei saanut antaa jousimiehille aikaa ampua uudelleen. Niinpä hän syöksyi suoraan heidän joukkoonsa, etsien samalla pakotietä. Viiden metrin päässä oli ikkuna suoraan sisäpihalle. Ritari viilsi miekallaan yhden jousimiehen kyljen auko, potkaisi toisen nurin ja pisti kolmannen kuoliaaksi. Hän liikkui niin nopeasti ettei kukaan ehtinyt tähdätä jousellaan. Muutama jousimies pudotti jousensa ja tarttui miekkaan, mutta silloin Alcyontil jo sukelsi ikkunan läpi pienelle sisäpihalle. Hän näki kaksi ovea. Vain lyhyt syöksy ja hän voisi päästä pakoon!

Musta hahmo oli seissyt ikkunan sivulla katsellen vaitonaisena tapahtumia käytävässä. Alcyontil näki syrjäsilmällä miekan viuhuvan kylkeään kohti ja yritti väistää. Hän onnistui vain puolittain ja sai haavan kylkeensä. Ritarin vastaisku oli nopea. Hän sai vastustajansa pois tasapainosta ja iski syvän haavan tämän käteen. Vasta silloin Alcyontil ehätti näkemään minkä kanssa taisteli. Mustaan kaapuun verhoutunut hahmo oli Moorin ritari. Alcyontil tiesi, että hänen piti päästä tästä eroon nopeasti, mutta epäröi pari sekuntia liian pitkään. Yksi jousimies astui ikkuna-aukkoon ja ampui nuolen Pyhän Piirin ritarin selkään. Alcyontil horjahti ja samassa Moorin ritari hyökkäsi. Hyökkäys oli vastustamaton, sillä Alcyontil tunsi voimiensa nopeasti ehtyvän. Hän laittoi kaiken toivonsa nopeaan pistoon, mutta musta ritari väisti ja miekka viilsi vain vaarattoman haavan tämän kylkeen. Alcyontil ei ehtinyt enää torjumaan Moorin ritarin iskua, joka lävisti hänen vatsansa. Tuskasta huutaen Pyhän Piirin viides Hir kaatui maahan makaamaan. Hän ei enää nähnyt armon iskua, jonka vastustaja suoritti.

Nostaen miekkansa ylös ritarien tervehdykseen Moorin Hallamor hymyili. Hän oli haavoittunut, mutta tuska peittyi iloon. Hän oli surmannut Pyhän Piirin viidennen Hirin. Yksi kerrallaan heidän muinaiset vihollisensa kuolivat. Mikään ei voisi enää estää Cardolin voittoa. Ja tämänpäiväisen uroteon ansiosta Moorin suurmestari olisi tyytyväinen Hallamoriin.

Sir Heltar astui ovesta miekka koholla. Hän päätyi portaikkoon, joka laski kerrosta alempana olevaan saliin. Se oli yksi monista kuninkaallisen perheen käytössä olevista saleista ja salin perällä seisoi laiha ja lyhyt prinssi Caramir, josta Heltar ei ollut ikinä erityisemmin pitänyt. Prinssi oli aina vaikuttanut laiskalta ja vaikutuksille alttiilta. Mutta Heltarin tehtävä oli yrittää pelastaa prinssi ja sen hän myös yrittäisi tehdä. Kunnon ritari ei antanut ikinä henkilökohtaisien mielipiteidensä häiritä tehtäväänsä. Heltarin katse siirtyi suoraan pelästyneen näköisestä prinssistä keskellä salia. Kolme ruumista makasi lattialla. Kaksi oli ruhtinas Alencarin rakuunoita ja kolmas oli Pyhän Piirin ritari. Heltar ei muistanut miehen nimeä, mutta tämä oli määrätty suojelemaan prinssiä. Kaksi muuta rakuunaa seisoi ritarin ruumiin äärellä ja toinen veti juuri miekkaansa irti tämän selästä. Heltar luki tilanteen hetkessä. Alencarin sotilaat olivat juuri saaneet käskyn tappaa prinssi. Huutaen ”PERENNIA”, Heltar hyppäsi kolmella loikalla portaat alas ja saavutti salin lattian.

Sotilaat tekivät pahan virheen. Sen sijaan että olisivat hyökänneet prinssiä kohti ehtien surmaamaan tämän ennen kuin Heltar ehtisi apuun he kääntyivätkin ritaria vastaan. Hymyillen tuurilleen sir Heltar hyökkäsi miesten kimppuun. Taitava isku kaatoi toisen vastustajan. Jäljelle jäänyt yritti perääntyä, mutta Heltar loikkasi eteenpäin ja surmasi tämänkin. Nyt hänen piti vain saada prinssi nopeasti turvaan. Mutta samassa salin pääovet lensivät auki. Useita miehiä kiiruhti sisään. Ainakin neljä kaartin sotilasta lähti kohti Heltaria miekat koholla. Ritari astui prinssi Caramirin eteen vilkaisematta tähän, halveksien miestä jonka puolesta joutui kuolemaan. Heltar kohotti miekkansa haastavasti ilmaan, mutta kaartilaiset eivät lähestyneet. Heidän ohitseen astui kaksi miestä keskellä salia. Toinen oli pukeutunut mustaan kaapuun ja ilme oli ilkeä ja murhanhimoinen. Sir Heltar ei ollut ikinä nähnyt Moorin ritaria, mutta tässä oli nyt sellainen. Mielessään hän alkoi vasta nyt tajuta, kuinka pitkällä salaliitto ulottui. Moorin ritarit olivat Min Hitholissa, eikä Pyhä Piiri ollut tiennyt mitään!

Mutta Moorin ritari ei saanut Heltaria raivon valtaan, vaan tämän vierellä seisova mies. Bar Machsen kantoi yhä kirkkaanpunaista kaapua, kuin olisi ylpeä siitä. Hän joka oli juuri pettänyt kaikki ritarikunnan ihanteet ja velvollisuudet! Heltar joutui pidättelemään itseään, ettei rynnännyt suoraan petturin kimppuun. Machsen näki hänen ilmeensä ja nauroi. Bar tiesi olevansa paljon parempi miekkamies, ja hän seisoi kuuluisa Moorin Sangamonin rinnalla. Mitä hänelle mahtaisi joku sir Heltar? ”Tor Heltar”, Machsen tervehti ivallisesti. ”Aina niin urheana ja ylpeänä. Tähän on ylpeytenne vienyt sinut ja muut ritarit, kuolemaan turhaan yrittäen estää maailmamme suurta tulevaisuutta. Minä säälin sinua, Heltar”! Nuorempi ritari vastasi Machsenin katseeseen silmä leimuten raivosta. ”Ehkä kuolen”, hän sanoi. ”Mutta ainakaan en ole pettänyt velvollisuuttani. Ja aion viedä niin monta teistä mukanani kuin vain voin. Lähetä Moorin ritari kimppuuni, Machsen, ja näet mitä osaan”!

Mutta Machsen nauroi jälleen. ”Voi Heltar, sinä et ollut ikinä kaikkein typerimpien ritareiden joukossa, mutta silti et vieläkään näe selvästi. Sinä et vie ketään mukanasi, sillä minun suunnitelmani on täydellinen. Mene kuolemaan urheutesi ja ylpeytesi kanssa. Toverisi odottavat sinua jo siellä”! Heltar aavisti viime hetkellä jotakin olevan pielessä ja yritti kääntyä, mutta oli jo myöhäistä. Hän tunsi tuskan selässään ja käänsi päätään alkaen samalla jo kaatua kohti lattiaa. Miekka oli iskenyt häntä selkään. Prinssi Caramirin käsi piteli miekkaa. Saman miehen käsi jota sir Heltar oli tullut pelastamaan. Sama mies jonka puolesta sir Heltar oli tullut kuolemaan! Ällistys kuvastui ritarin kasvoilta hänen rojahtaessaan lattialle. Prinssi näki sen ja näytti lähes anteeksipyytävältä. ”He lupasivat minulle kuningaskunnan”, hän sanoi hiljaa. ”Kukapa ei tekisi mitä tahansa kuningaskunnasta”!

PYHÄN PIIRIN RITARIKUNNAN TUHO

Sir Clasen oli seurannut levottomana päivän edistymistä vartiopaikaltaan ritarikunnan päähuoneen sisäänkäynnin edessä. Kukaan ei ollut palannut! Ei kukaan! Thal Wennemir seuralaisineen oli yhä poissa, vaikka valtakunnanneuvosto oli lopettanut kokouksensa ja tunteja sitten. Hir Gileas ei ollut palannut tutkimasta prinssi Stratonin kuolemaa. Hir Alcyontil oli myös teillä tietämättömillä. Kaiken lisäksi kukaan Bar Machsenin järjestämiin juhliin lähteneistä ritareista ei ollut palannut vielä. Ja se palautti Clasenin mieleen, että myös Machsen itse oli palaamatta omalta käynniltään kuninkaankansliassa. Myös Hir Wyandir oli hermostunut. Hän oli käynyt jo kolme kertaa pääovella katselemassa edelleen autiota kaupunkia. Vain harva ihminen oli päivän mittaan uskaltautunut kaduille. Sotilaspartioita sen sijaan näkyi kokoajan.

Vain 10 minuuttia aiemmin Wyandirin hermot olivat viimein pettäneet. Hän oli komentanut uuden partion tutkimaan, mihin edelliset olivat jääneet. Kyvykäs Bar Gennir oli lähtenyt suorittamaan tätä tehtävää kahden nuoremman ritarin kanssa. Clasen ei saanut mielestään Gennirin kalpeita kasvoja tämän kävellessään alas torille. Aivan kuin tämä olisi aavistellut jotakin pahaa. Neljä Clasenin alaista vartijaa näyttivät edelleen huolettomilta, vielä silloinkin kun kaksi kokonaista jalkaväkikomppaniaa marssi torille ja lähti tulemaan kohti ritarikunnan rakennusta. Clasen ei tiennyt miksi, mutta hänen kätensä putosi miekankahvalle. Mutta sotilasosastoja liikkui torilla usein. Miksi tämä olisi mitään erityistä?

Tuona päivänä yllätyshyökkäys ritarikunnan päähuonetta vastaan olisi onnistunut muuten täydellisesti, mutta kukaan ei ollut ottanut huomioon sir Genniriä. Clasenin käsi siirtyi pois miekankahvalta. Sotilaathan olivat omia! Mutta samassa sir Gennir juoksi sivukadulta torille kahden ritarinsa seuraamana. Hän olisi voinut livahtaa hiljaa pois ja selvitä hengissä. Mutta moinen ajatus ei tullut Gennirin mieleenkään. Jos Pyhän Piirin ritarit olivatkin etääntyneet eläessään vanhoista ihanteista, kuollessaan he noudattivat niitä kaikkia. Gennirin johdolla kolmikko juoksi jalkaväen editse kohti portaikkoa. Clasenin käsi putosi takaisin miekankahvalle, kun hän näki ratsuväenkomppanian ilmestyen kuin tyhjästä kannustaen hevosiaan ritarikolmikkoa kohti. Ratsumiesten peitset välkkyivät kirkkaina kun he laskivat ne tanaan ja suuntasivat täyttä laukkaa kohti sir Genniriä.

Yksi ritari käännähti paljastaen miekkansa. Hän väisti ensimmäisen peitseniskun ja surmasi ohi kiitävän ratsumiehen, mutta samassa kaksi peistä lävisti ritarin. Toinen kääntyi jousi kädessä ja alkoi ampua suojaten Genniriä, joka jatkoi juoksuaan. Mutta ratsumiehet tulivat leveänä rintamana, eikä heitä voinut pysäyttää. Kaksi putosi satulasta nuolien osuessa, mutta samassa jousimies katosi hevosten keskelle eikä Clasen enää nähnyt häntä. Se jätti jäljelle sir Gennirin, joka väisti ensimmäisen ratsumiehen ja haavoitti tätä jalkaan. Käyttäen haavoittuneen hevosta suojanaan Gennir veti seuraavan ratsumiehen satulasta ja loikkasi hevosen selkään. Hän iski vatsaansa suunnatun peitsen poikki ja surmasi sitä käytelleen ratsumiehen. Sitten Gennir käänsi hevosen ja kannusti sitä kohti yhä portailla seisovaa Clasenia. Yksi ratsumies asettui ritarin eteen, mutta tämä surmasi vastustajansa taitavalla iskulla. Sitten Gennir oli vapaana ja kiisi hevosen selässä kohti portaikkoa. Samassa jousimieskomppanian yhteislaukaus viuhui häntä kohti. Ainakin kolme nuolta iskeytui Gennirin selkään ja hän putosi maahan. Clasen sulki hetkeksi silmänsä kauhistuneena. Urhoollinen Bar Gennir oli poissa, mutta ainakin hän oli onnistunut varoittamaan Clasenia. Yksi tämän ritareista oli jo sisällä huutamassa hälytystä.

Miekka paljastettuna Clasen astui sisään ovesta ja vilkaisi viimeisen kerran maassa makaavaa Genniriä ja nyt jo portaiden juurelle ehtineitä jalkaväen sotilaita. Hän veti kummatkin paksut ovet perässään kiinni. ”Salvatkaa se”, vanhempi ritari komensi. Hänen miehensä asettivat painavan salvan paikoilleen juuri ajoissa. Samassa voimakkaat iskut jo osuivat oveen, mutta salpa kesti. ”JOUSET”, Clasen huusi. Mutta samassa Hir Wyandir oli jo hänen vierellään. ”Sir Ulthar huolehtii siitä. Meidän täytyy saada esteitä oven taakse”! Clasen vilkaisi neljään toveriinsa. Myös päivystäjä, sir Cardal, oli nyt heidän kanssaan, samoin kolme muuta aulassa sattumalta ollutta ritaria. ”Kuulitte käskyn”, totesi Clasen. He alkoivat heitellä aulan huonekaluja oven taakse parrikadiksi. ”Mitä ihmettä tapahtuu”, kysyi Clasen vetäen Wyandirin sivummalle. ”Sotilaat surmasivat Gennirin partion aivan silmiemme edessä. Ovatko he tulleet hulluksi”? Wyandir pudisti päätään. ”Vaistoan petoksen. Tämä on se vaara jonka olemme vaistonneet jo useiden päivien ajan, siitä asti kun prinssi Straton sai surmansa. Tämä on vallankaappaus ja kuka tahansa sen takana onkin, hänen pitää tuhota meidät onnistuakseen. Missä on Thal Wennemir tai Hir Gileas? Pelkään nyt että he ovat kuolleet”! ”Me olemme seuraavat”, huudahti Clasen, sillä samalla alkoi rakennuksen toiselta puolelta kuulua ankara meteli. Miekat iskivät yhtään raivoisasti. Sen täytyi tulla ruokasalista, jossa moni ritari oli juuri ollut ruokailemassa, tajusi Clasen. Vihollinen oli jo sisällä rakennuksessa!

Samassa suuri kirves isku läpi paksusta pääovesta. Mutta Bar Ulthar oli jo paikalla kahden muun jousiampujan kanssa. He asettuivat ovien molemminpuolin sijaitsevien ikkunoiden taaksen iskien ne hajalle. Ulthar etsi ensimmäiseksi maalikseen juuri suuren kirveen käyttäjän ja pudotti tämän tarkalla laukauksella. Nuolet alkoivat viuhua kohti oven eteen kerääntyneitä sotilaita. Ainakin kuusi kaatui, ennen kuin nämä saivat nostettua kilpimuurin suojakseen. Samalla jotkut sotilaat tarttuivat omiin jousiinsa ja alkoivat ampua kohti ikkunoita. Nuolia viuhui sisään. Ultharin miehet vastasivat kaataen ainakin kuusi jousiampujaan. Mutta kirves takoi jälleen ovea ja säpäleitä lenteli ympäriinsä. Voimakas käsi tunkeutui aukosta etsien salpaa, mutta nuori sir Daimien iski käden poikki.

Vielä yksi jousella aseistautunut ritari juoksi aulaan ja Clasen osoitti ovea. Ritari juoksi sen luokse ja ampui pari nuolta oveen syntyneestä aukosta. Huudoista päätellen kumpikin nuoli osui. Samalla Clasen kuunteli kokoajan ääniä muualta rakennuksesta. Toisessa kerroksessa taisteltiin nyt, samoin edelleen ruokasalin suunnalla. Myös siellä kuului oven murtamiseen liittyviä ääniä. Jotkut ritarit olivat varmasti salvanneet ruokasalin suuren oven ja estivät vihollisen pääsyn sisemmälle rakennukseen.

Clasen ei ikinä kuullut mitä ruokasalissa oli tapahtunut. Vihollinen oli yllättänyt ritarit täydellisesti, sillä rakennuksen takaoven vartijat olivat Machsenin liittolaisia ja päästivät sotilaat sisään. Siitä huolimatta ruokailemassa olleet noin 30 ritaria olivat reagoineet nopeasti. Jalkaväenkomppania oli hyökännyt heidän kimppuunsa, mutta ritarit olivat taistelleet raivoisasti vetäytyen kohti ruokasalin pääovea. Sotilas toisensa jälkeen oli kuollut ja lopulta vain toisen komppanian saapuminen avuksi oli kääntänyt taistelun sotilaiden eduksi. Kuitenkin 12 ritaria oli saavuttanut ruokasalin pääoven ja salvannut sen tukkien vihollisen tien. Ruokasaliin oli jäänyt kuolleena 18 ritaria ja ainakin 50 sotilasta.

Toinen voimakas sotilasosasto oli päästetty suoraan toiseen kerrokseen, jossa majoitustilat olivat. Vastarinta sielläkin oli odotettua voimakkaampaa eivätkä sotilaat päässeet valtaamaan rakennusta. Pienet ritarien ryhmät linnoittautuivat huoneisiinsa, jotka piti vallata yksi kerrallaan. Sotilaat menettivät kokoajan miehiä hirvittävällä vauhdilla.

Torilla kalpea kaartin prikaatinkomentaja lähestyi Bar Machsenia, joka oli jo ehättänyt paikalle seuraamana hyökkäystä. Hän oli tyydytyksekseen nähnyt kuolleen Gennirin torilla. Tämäkin oli uskaltanut olla Machsenin kilpailija, mutta oli nyt maksanut röyhkeydestään. ”Herra”, huudahti prikaatinkomentaja. ”Pyydän lupaa muuttaa suunnitelmaa. Vedetään miehemme ulos ja poltetaan koko rakennus. Menetämme liikaa miehiä kokoajan. Nämä ritarit ovat uskomattomia. Heidät yllätettiin täysin ja silti he hakkaavat mieheni kuoliaaksi”. Machsen kääntyi katsomaan upseeriin eilä salannut halveksuntaansa. ”Pelkäättekö te, prikaatinkomentaja”, hän kysyi hymyillen vaarallisesti. ”En, herra”, mies vastasi. ”Mutta jos jatkamme hyökkäystä, pitää rakennukseen lähettää toinen prikaati. Yksi ei riitä”! ”Lähettäkää”, komensi Machsen. ”Ja älkää olko huolissanne menetyksistä, prikaatinkomentaja. Jokaisen ritarin täytyy kuolla, vaikka se maksaisi meille kummatkin prikaatit. Tallokaa heidät jalkoihinne”. Komentaja teki kunniaa ja lähti takaisin taisteluun!

Rakennuksen aulassa taistelu kiihtyi kokoajan. Vasemmanpuoleinen ovi oli nyt romahtanut ja vihollisia valui siitä sisään. Jousiampujat kaatoivat heitä sotilaan toisensa jälkeen. Jotkut kuitenkin pääsivät läpi, vain kaatuakseen ritareiden miekkoihin. Ainakin 30 sotilasta makasi jo kuolleena aulassa. Samassa suurikokoinen sotilas ryntäsi ovesta sisään ja sysäsi suuren kaapin edestään nurin. Se kaatui melkein Clasenin päälle ja tämä menetti tasapainonsa. Sotilas syöksyi keihäs valmiina kaatunutta ritaria kohti, mutta Hir Wyandirin varma miekka torjui isku ja surmasi miehen. Miksi he hyökkäävät niin raivokkaasti, ihmetteli Clasen mielessään. Nämä sotilaat olivat ystäviämme! ”Petturit”, huusi seuraava sotilas ja kaatui Ultharin nuoli kurkussaan. Ehkä sotilaat olivat aina vihanneet ritareita, mietti Clasen. Ritarit olivat heitä paremmin palkattuja, varustettuja ja valtavan paljon arvostetumpia. Kaiken lisäksi Pyhän Piirin ritarit olivat myös tienneet ja näyttäneet sen avoimesti. Joku oli nyt puhaltanut tämän vihan ja kateuden ilmiliekkiin.

”Takana”, huusi yksi ritari ja osoitti pääportaikkoon. Useita vihollisen sotilaita juoksi alas portaita. Kaksi jousiampujaa kääntyi ja kaaatoi tarkoilla laukauksilla etummaiset hyökkääjät, mutta lisää tulvi tilalle. Samalla hyökkäys ovea vastaan voimistui. ”Vetäytykää salin perälle”, komensi Wyandir, joka oli kokoajan johtanut taistelua rauhallisesti ja taitavasti. Ritarit vetäytyivät hyvässä järjestyksessä , taistellen kokoajan. Vihollinen toisensa jälkeen kaatui ja veri lainehti aulan lattialla. He muodostivat yhtenäisen ohuen linjan sekä ovelta että portaikosta ryntääviä sotilaita vastaan. Clasen taisteli hyvin yrittäen pysytellä rauhallisena. Sotilaat ja palkkasoturit saattoivat heittäytyä taistelun aikana raivon valtaan saaden siitä voimaa, mutta Pyhän Piirin ritari on aina rauhallinen ja harkitseva. Niin oli sir Callodir opettanut heitä aikoinaan ja Clasen saattoi nyt kuulla nämä sanat mielessään. Rauhallisesti hän torjui alavartaloonsa suuntautuneen iskun ja pisti hyökkääjän kuoliaaksi.

Samassa vihollisen hyökkäys katkesi hetkeksi. Joku hyökkäsi toisesta kerroksesta portaikkoon ja vihollisen kimppuun. Hyökkäjiä oli kaksi, mutta toinen sai pian surmansa ylivoiman edessä. Nuoren ritarin ruumis vieri alas portaita. Toinen hyökkääjä sen sijaan kaatoi sotilaan toisensa jälkeen ja tuli kuin jyrä alas portaita. Pitkä kahdenkäden miekka raivasi tietä ja Clasen saattoi nähdä miten vihollinen lakosi ritarin tieltä. Pataljoonankomentajan arvoinen kaartilainen oli seissyt syrjemmällä johtaen taistelua, mutta nyt hän joutui itse hyökkäyksen kohteeksi. Pitkä miekka iskeytyi upseerin vatsaan ja sinkosi tämän kaiteen yli alas aulan lattialle. ”SIR AGAMOR”, huusi yksi ritareista innoissaan. Se oli todellakin Agamor, Pyhän Piirin vanhin Tor ja maankuulu sankari. Agamor hyykäärmeensurma, joka oli surmannut pohjoisia maita vaivanneet hirviön. Sir Agamoria pidettiin yleisesti ritarikunnan parhaana taistelijana, tosin Clasenilla oli omat epäilyksensä asiasta. Jotkut vähemmän itsestään meteliä pitävät saattoivat olla parempia. Sillä Agamor tiesi olevansa hyvä ja piti huolen ettei kukaan unohtanut sitä. Ikinä hän ei antanut neuvoja tai koulutusta kenellekään. Sir Agamorin taidot olivat hänen omiaan ja palvelivat vain häntä itseään! Mutta tuona hetkenä ylpeä ja piittaamaton Agamor tiesi Wyandirin ja muiden taistelevan hengestään alhaalla aulassa. Oli Agamorin elämä ollut millaista vain, tuona hetkenä hänen ainoa ajatuksensa oli auttaa heitä. Ritari jatkoi etenemistään vastustamattomasti, kunnes hänen takaansa toisesta kerroksesta heitetty keihäs osui miestä selkään. Siitä huolimatta Agamor horjui eteenpäin kaataen vielä kaksi vihollista. Silloin suurikokoinen sotilas astui kirves kädessä eteenpäin ja iski sen ritarin vastaan. Hän kaatui ja kieri portaat alas toverinsa viereen.

Clasen katsoi portaikkoon kauhistuneena. Sir Agamor oli poissa. Vaikka hän ei ollut ikinä pitänyt rehentelevästä ritarista, joka piittasi vain maineestaan, oli tämän kuolemassa jotakin kamalaa. Se oli loppu koko ritarikunnalle. Raivokkaasti huutaen sotilaat kävivät viimeiseen hyökkäykseen. Nyt he eivät enää perääntyisi, sen näki sotilaiden ilmeistä. Sillä ritareiden viileän rauhallinen miekkailu ja hurjat menetykset eivät olleet ainoastaan kauhistuttaneet sotilaita. He olivat myös joutuneet raivon valtaan.

Ritarit ottivat hyökkäyksen vastaan miekat uhmakkaasti koholla. Kymmenen ritaria oli pystyssä ja 30 sotilasta hyökkäsi heitä vastaan. Muutama nuoli viuhui vielä ilman halki tasoittaen lukuja, mutta ei riittävästi. Harvat hengissäselvinneet muistelivat myöhemmin tuota taistelua ritarikunnan päähuoneen aulassa elämänsä kiivaimmaksi. Armoa ei annettu eikä kyselty. Ritarit myivät päähuoneensa kalliiseen hintaan. Sir Ulthar kaatui keihäs vatsassaan, mutta vielä kuollessaankin heittäytyi veitsi kädessä lähimmän vihollisen kimppuun ja surmasi tämän.

Ultharin surmaama vihollinen putosi maahan, niin että Clasen pääsi väistämään siihen suuntaan juuri ajoissa välttääkseen oman kuolemansa hurjan kirveeniskun uhrina. Kirves oli painava ja sotilaan nostaessa sitä Clasen iski hänet kuoliaaksi. Toinen sotilas huusi hurjasti ja huitaisi miekallaan ritaria, joka perääntyi torjuen iskun toisensa jälkeen. Clasen odotti rauhassa hetkeään ja pisti sitten äkisti miehen kuoliaaksi. Aina avautui aukko, jos vain malttoi odottaa, ritari tiesi. Sen oli sir Gileas opettanut hänelle. Mutta missä kolmas Hir oli nyt, kun viimeiset ritarit olivat kuolemassa aulassa? Ei ainakaan paikanpäällä! Clasen vilkaisi ympärilleen ja näki jokapuolella tyhjää tilaa. Vain yksi vihollinen oli suoraan edessä ja hyökkäsi. Ritari oli jo väsynyt, mutta jaksoi silti puolustaa itseään. Samassa sivulta iskeytyi miekka sotilaan kylkeen.

Verinen Hir Wyandir tempaisi miekkansa irti sotilaasta ja potkaisi tämän nurin. Clasen näki haavan päämiehen vatsassa ja jalassa. Hän ei kyennyt kävelemään vaan eteni nilkuttaen. Päämies hypähteli salin perällä olevalle ovelle ja avasi sen vyöllään olevalla avaimella. Clasen näki, että koko aulassa ei ollut ketään muuta pystyssä kuin he kaksi. Ritarit olivat kaataneet kaikki 30 hyökkääjää. Mutta vain kaksi oli jäljellä! Taistelun meteli muualla rakennuksessa oli päättynyt ja Clasen tiesi miksi. He olivat kuolleet! Uljaat Pyhän Piirin ritarit, jotka vuosituhansia olivat valvoneet lakia ja rauhaa Perenniassa. Heitä ei enää ollut!

Wyandir astui avaamansa oven eteen ja viittasi Clasenin luokseen. ”Mene, sir Clasen, kun vielä on aikaa”. Clasen katsoi käytävään joka avautui oven takana. Se oli valaistu öljylampuin ja näytti jatkuvan loputtomiin. Mutta Clasen oli kulkenut käytävää pari kertaa. Sen toinen pää avautui kaupungin muurin ulkopuolella. Käytävän päässä oli aina pari satuloitua hevosta ja vartija. Ritarit käyttivät tätä salaista reittiä kiireellisissä tehtävissään! Vain päämiehillä ja vartijalla oli avain käytävän oviin. Clasen vilkaisi saliin. Sotilaita laskeutui alas portaita ja pari tunkeutui juuri oven jäänteiden läpi sisään. Wyandir ei ehtisi ikinä ajoissa käytävän päähän! Samassa Clasen tajusi, mitä toinen aikoi. ”Ei, Wyandir. Ei! Mitä tahansa muuta, mutta ei sitä. Minä pyydän”! Wyandir loi katseen Claseniin ja se oli täynnä myötätuntoa. ”Mene”, hän toisti. ”Turha on meidän kummankin kuolla. Tämä on minun salini ja kuolen täällä puolustaen sitä. Sinä menet ja kannat soihtuamme eteenpäin. Niin kauan kuin on Pyhän Piirin ritareita on myös toivoa, Clasen”!

Mutta Clasen pudisti päätään. ”Ei, en jätä sinua. Ritari ei jätä ikinä toveriaan ja sinä olet enemmän kuin toveri, Wyandir”! Wyandir tarttui nuoremman ritarin käteen. ”Mene siis, Clasen, ystävyytemme tähden. Mene, tämä on käsky. Juokse äläkä katso taaksesi”! Clasen tunsi miten kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Hän teki kunniaa ja juoksi ääneti käytävään.

Clasenin juostua noin satametriä hän kuuli ensimmäiset miekaniskut takaansa. Ritari tunsi halua pysähtyä ja kääntyä takaisin. Wyandir taisteli yksin ja vailla apua! Mutta ei, päämies oli komentanut Clasenin pelastamaan itsensä ja ennenkaikkea sir Clasen totteli aina saamiaan käskyjä. Hän jatkoi juoksua, kunnes näki vihdoin edessään huoneen, jossa hevosia pidettiin. ”Avaa ovet”, Clasen huusi vielä juostessaan. Nuori sir Tydion katsoi hämmästyneenä vanhempaa ritaria, jonka kasvot olivat osin veren peitossa. Hän kiiruhti avaamaan ovia. Kun Tydion oli saanut ovet auki talutti Clasen jo kahta hevosta ulos. ”Satulaan, sir Tydion”, Clasen komensi. ”Mutta mitä on tapahtunut”, nuorempi ritari kysyi. Hän näki Clasenin kasvot, jotka olivat kalpeat kuin kuolinnaamio. Mitä tahansa olikaan tapahtunut, niin vanhempi ritari oli käynyt läpi jotakin kamalaa. ”He ovat kuolleet”, sanoi Clasen hiljaa, lähes itkien. ”Sotilaat hyökkäsivät päähuoneelle. He ovat kaikki kuolleet”. Tydionin suu loksahti auki. ”Kaikkiko”, hän sai kysytyksi.

Clasen vilkaisi taakseen. Hän oli jättänyt Wyandirin. Mitä Gileas sanoisi jos tietäisi? Gennir oli tullut läpi terässeinän heitä auttamaan. Agamorin viimeinen ajatus oli ollut auttaa tovereitaan. Mutta sir Clasen oli juossut pois. Sillä hetkellä hän tiesi tehneensä väärän ratkaisun. Ritarikunnan tuhoon ja häpeään hän oli lisännyt vielä omansa. Mutta ehkä olisi vielä aikaa korjata asia? Clasen kohottautui ja valmistautui laskeutumaan satulasta. Hän aikoi juosta takaisin Wyandirin avuksi. Mutta kaksi asiaa pysäytty hänet. Ensimmäinen oli nuoren kokemattoman sir Tydionin pelästynyt katse. Hän ei voisi jättää tätä yksin tai johtaa takaisin varmaan kuolemaan! Sitten alkoivat käytävästä kuulua juoksevien sotilassaappaiden kolinaa. He olivat tulossa. ”Kyllä, kaikki”, vastasi Clasen Tydionin kysymykseen. Hir Wyandir oli poissa, toverinsa hylkäämänä. Siinä paikassa Clasen vannoi, ettei enää ikinä hylkäisi yhtään toveriaan. Sitten hän kääntyi katsomaan eteenpäin, kääntäen viimein selkänsä Pyhän Piirin ritarikunnan päähuoneelle. ”Tule, mennään”, komensi Clasen ja kannusti hevostaan. Täyttä laukkaa ritarikaksikko katosi näkyvistä jonnekin Perennian loputtomille metsämaille.

Gileas talutti hevosta pientä sivukujaa myöten. Vain tunti oli kulunut siitä, kun he olivat livahtaneet ulos kuninkaanlinnasta. Mutta kaduilla oli heti käynyt selväksi tilanteen muuttuneen täysin. Ritarikunnan päähuone oli täynnä sotilaita ja torin laidalle Gileas saattoi nähdä pääovien murtuneen. Ritarit olivat siis puolustautuneet epätoivoisesti. Mutta armeijan joukkojen ylivoimaa vastaan he eivät olleet voineet mitään. Eivät etenkään kun suuri osa parhaista komentajista oli poissa. Silloin Gileas oli ensi kertaa tajunnut, että mitään ei ollut enää tehtävissä. He voisivat vain livahtaa ulos kaupungista ja pelastaa itsensä. Moorin ritarit eivät lepäisi, ennen kuin kaikki Pyhän Piirin ritarit olisivat kuolleet. Sillä hetkellä Gileas tiesi, että parasta mitä he voisivat saada aikaan olisi tehdä jahti Moorin ritareille mahdollisimman vaikeaksi. Niin kauan kuin yksikin ritari olisi elossa eläisi mustan valtiattaren sydämessä pelko. Sillä Gileas saattoi nyt nähdä koko salaliiton olevan Cardolin valtiattaren työtä. Tämän tahto eli jo voimakkaana Min Hitholin kaupungin yllä. Se oli tullut Moorin ritarien mukana ja Gileas saattoi tuntea sen ympärillään.

He olivat menneet juuri sinne minne kaikki vähiten odottivat. Ironista kyllä ratsuväen kasarmit olivat ehkä koko kaupungin heikoiten vartioitu osa tuona päivänä, kun sotilaat olivat miehittäneet kaikki pääkadut ja tärkeät rakennukset. Neljä vartijaa oli kaatunut kuin harjoituksissa. Jopa nuori Lindian oli nyt hyökännyt päättäväisesti, sillä viha surmattujen tovereiden vuoksi oli täyttänyt hänet. Surun aika tulisi myöhemmin. Surun ja pelon!

Ongelmana oli tietysti päästä ulos kaupungista hevosten kanssa. Kaikki portit olivat varmasti kiinni ja vartioituja. Mutta kaupungissa he kuolisivat varmasti. ”Miksi emme jätä hevosia”, ihmetteli Fennian. ”Olisi helppo livahtaa muurin yli joltakin kohtaa ilman niitä”! Gileas vilkaksi nuorempaa ritaria lähes vihaisena. Hän halusi ajatella ja tämä keskeytti. Eikö Fennian tajunnut, että Gileasin tärkein ja ainoa tehtävä nyt oli järjestää nuoremmat ritarit elävinä kaupungista ulos ja turvaan? ”Ja mitä me tekisimme jalkaisin keskellä maaseutua, kun koko maan sotavoimat etsivät meitä”? Gileas pudisti päätään. ”Ei, me tarvitsemme hevoset saadaksemme mahdollisimman nopeasti monta kilometriä meidän ja Min Hitholin väliin. Se on ainoa keino”! ”Mutta miten pääsemme ulos portista”, kysyi Fennian. Gileas kirosi mielessään. ”Ole hiljaa ja anna minun miettiä”, hän huudahti.

He saavuttivat paikan, jossa kaupungin pohjoisportti oli suoraan kulman takana. ”Pitele hevostani”, Gileas komensi Lindiania ja hiipi eteenpäin. Hän saavutti kulman ja kirosi uudelleen. Kokonainen joukkue jalkaväkeä oli ryhmittynyt portin eteen. Gileas näki ryhmän verran jousiampujia ylhäällä muurilla. He eivät voisi mitenkään taistella tietään läpi! Mutta samassa hänen katseensa osui mahdollisuuteen. Varovasti ritari palasi tovereidensa luokse. ”Siellä on yli joukkue sotilaita”, totesi päämies kireästi. Fennian huokasi. ”Emme pääse siitä millään”, hän totesi. Mutta Lindian näki Gileasin ilmeen ja tiesi, että juuri siitä he menisivät ”Mitä aiot, herra”, hän kysyi varovasti. Gileas näki heti, että noviisin hermot olivat ratkeamispisteessä. ”Otan panttivangin”, vastasi päämies. ”Eivät ne päästä sinua läpi”, henkäisi Fennian, joka vastusti nyt kaikkea. Gileas katsoi nuorempaa ritaria silmiin. ”Fennian, vedä syvään henkeä ja rauhoitu. Minä tiedän mitä teen, mutta tarvitsen sinun apuasi nyt. Sinun täytyy pysyä rauhallisena. Kun minä huudan NYT, tulette kumpikin ratsain porttia kohti. Jos en huuda, poistutte, jätätte hevoset ja yritätte jalkaisin muurin yli”! Fennian henkäisi syvään, yrittäen pakottaa pelkoaan pois ja nyökkäsi. ”Hyvä, minä olen rauhallinen”, hän sanoi lopulta. ”Pistä toimeksi, herra”!

Vastaukseksi Gileas käveli talon katolle vievien tikapuiden luokse ja nousi ylös katolle. Pysytellen poissa muurilla seisovien jousimiesten silmistä hän eteni seuraavalle katolle ja ryömi katon laidalle. Mustaan kaapuun pukeutunut Moorin ritari seisoi suoraan katon alla yksinään, katsellen ilmeettömänä porttia. Mitä tahansa musta ritari ajattelikin, sitä ei voinut lukea tämän kasvoilta.

Kasvot eivät kuitenkaan pysyneet ilmeettöminä, sillä äkkiä sir Gileas pudottautui katolta Moorin ritarin eteen miekka kädessään. Mustan ritarin suu avautui hämmästyksestä, mutta sitten se vaihtui voitonriemuksi, kun mies tajusi yhden vihatuista Pyhän Piirin ritareista seisovan edessään. Hymy kasvoillaan Moorin ritari paljasti miekkansa. Hän ei jäänyt odottamaan sotilaiden ehtivän avukseen vaan hyökkäsi yksinään. Nopea pisti suuntautui kohti Gileasin rintaa. Moorin ritari oli nuori ja ritarikunnan kivenkovien jäsenten joukossa kokematon. Gileas torjui iskun ja suorittaen pienen liikkeen sinkosi ritarin miekan tämän kädestä korkealle ilmaan. Samassa Gileasin oma miekka jo viilsi pienen haavan Moorin ritarin kurkkuun ja pysyi siinä. ”NYT”, huusi Gileas.

Sir Fennian ei epäröinyt vaan johdatti heti Lindianin ja kolme hevosta aukiolle. Hän ei epöröinyt edes nähdessään järkytyksekseen, että Gileas oli napannut panttivangikseen Moorin ritarin. Miten kukaan voi ottaa Moorin ritarin panttivangiksi, takoi ajatus nuoremman ritarin mielessä. Miten kukaan saattoi edes ajatella sellaista mahdollisuutta? Mutta Gileas oli jo tehnyt sen! ”Komenna sotilaat syrjään ja avaamaan portti”, sanoi Gileas mustalle ritarille kiertäen tämän taakse. ”Sinä tapat minut kuitenkin”, vastasi Moorin ritari. Mutta Gileas pudisti päätään. ”Ei, jos avaat portin, saat elää. Sen lupaan. Toimi”!

Musta ritari oli hetken hiljaa. Sitten hän kääntyi kohti sotilaita. ”Siirtykää syrjään ja avatkaa portti”, mies komensi. Gileas hymyili mielessään. Onneksi Moorin ritari oli vielä nuori. Kokeneemmat olivat niin uskollisia, etteivät olisi ikinä päästäneet kolmea Pyhän Piirin ritaria menemään. He olisivat ennemmin kuolleet. Mutta tämä ritari halusi elää. Fennian piteli miekkaansa mustan ritarin kurkulla kun Gileas nousi hevosensa satulaan. Sitten Moorin ritari nousi hänen eteensä. Gileas oli samalla vaihtanut asetta ja piteli nyt tikaria ritarin kurkulla.

He etenivät varovasti kohti porttia sotilaiden tehdessä tilaa. Portti oli nyt auki, sillä Perennian sotilaat tiesivät paremmin kuin olla tottelematta Moorin ritaria. He näkivät miltä suunnalta uusi hallinto tulisi, ja kaikki halusivat olla uuden hallinnon ystäviä! Sillä hetkellä Moorin ritari edusti uutta hallintoa ja niinpä sotilaat tottelivat. Hitaasti askel kerrallaan hevoset etenivät portille ja siitä läpi. Jousiampujat eivät kuitenkaan olleet edes jännittäneet jousiaan. He päästäisivät ritarit ulos kaupungista, jos vain kukaan ei joutuisi paniikkiin. Gileas katsoi aina välillä Lindianiin ja yritti siirtää tähän omaa rohkeuttaan. Sitten he olivat ulkona kaupungista ja ratsastivat edelleen rauhallista käyntiä jousen kantaman ulkopuolelle. Siinä Gileas pysähtyi. ”Mikä on nimesi”, hän kysyi Moorin ritarilta. ”Akhal”, ritari vastasi. ”Tämä oli onnenpäivä, Akhal”, tuumi Gileas. ”Sillä minä pidän aina sanani. Mutta saat myös ilmaisen neuvon. Jos sinut komennetaan parin päivän sisällä takaisin Cardoliin, harkitse tarkkaan mihin menet, Akhal. Sillä valtiattaresi ei tule olemana tyytyväinen”. Sen sanottuaan Gileas iski nopealla liikkeelle Moorin ritarin tajuttomaksi ja laski tämän maahan. Sitten he kannustivat hevosiaan ja jättivät Min Hitholin kaupungin taakseen.

Heidän ratsastaessaan halki maaseudun luultavasti vain Gileas tiesi, mitä heillä oli edessään. Sillä Perennia oli mennyttä. Coralan ritarit eivät heitä auttaisi, vaan yrittäisivät pysyä puolueettomina toivoen, ettei heidän vuoronsa tulisi. Mutta se tulisi silti. Musta valtiatar halusi koko maailman! Pyhän Piirin ritareita ei ollut enää häntä estämässä. Talonpojat jossakin maanseudulla voisivat ehkä nousta vielä kapinaan, mutta mitä he voisivat. Perennian armeija pysyisi prinssi Caramirin puolella ja Cardolin joukot miehittäisivät pian maan. Mahtavat Marchin ja Hadigin ruhtinaat olivat mustan valtiattaren puolella. Koko tilanteen lopullisuus valtasi äkkiä Gileasin. He olivat yhä hengissä, mutta siinä olikin kaikki. Koko Gileasin tuntema maailma oli äkkiä kokenut loppunsa. Hän vilkaisi taakseen kohti kaukaista Min Hitholia. He tulisivat heidän peräänsä eivät lepäisi ennen kuin viimeinenkin ritari olisi kuollut. Gileas tiesi sen. Entinen Gileas olisi miettinyt jo ovelaa suunnitelmaa vihollisten kukistamiseksi, mutta se Gileas oli kuollut ritarikuntansa mukana. Uutta nousua ei tulisi! Ei ainakaan sir Gileasin järjestämänä. Tilanteen epätoivoisuus musersi hänet hitaasti alleen, kunnes juuri mitään ei ollut jäljellä!