ORNENDILIN PAKO

Ornendil juoksi pitkin käytävää. Kapeista ikkunoista hän saattoi nähdä mustan pelottavan taivaan. Oudot tummat pilvet olivat peittäneet Minas Anorin alueen pimeyteensä jo päivien ajan. Ornendilin kädessä oli kahdenkäden miekka. Hänen musta-hopeinen univormunsa oli osittain veren tahraama, mutta se ei ollut hänen omaa vertaan. Hänen silmänsä olivat laajenneet hämmennyksestä. Ornendilin kypärä oli pudonnut aikoja sitten. Hänen kirkkaanpunainen viittansa liehui perässä kun nuori upseeri juoksi eteenpäin. Hän ei ollut paniikissa, mutta lähellä sitä.

Edessä oli leveä portaikko jota myöten kaartin mustahopeaan pukeutuneita keihäsmiehiä juoksi alas kohti linnanpihaa. Miesten kasvot olivat punaiset vihasta ja pelosta. Ornendil pysähtyi koska tie oli vähän aikaa tukossa. Hän vilkaisi ulos ikkunasta. Portti oli murtunut ja vihollinen tulvi parhaillaan linnanpihalle. Kaartinprikaatin 1.pataljoona seisoi pihalla keihäät tanassa valmiina viimeiseen taisteluunsa. 2.pataljoonan miehet juoksivat portaissa ja käytävissä yrittäen ehtiä heidän avukseen. Ornendil havaitsi kuninkaan viirin ilmestyvän pihalle ja näki vanhan kuningas Orodrethin kultaisessa haarniskassaan astuvan linnanpihalle. Kuningas aikoi kuolla taistellen. Hänen sisarensa pojanpojat olivat hänen ympärillään, kaikki kuusi veljestä. Taistelun meteli kuului yhä muualta kaupungista, mutta vihollisen iskujoukko oli avannut reitin linnaan asti ja murtanut muurin puolustuksen. Ornendil tiesi että se olisi pian ohi. Hän ei saattanut uskoa miten nopeasti kaikki oli käynyt. Mahtavan Gondorin voittamaton pääkaupunki oli kukistumassa.

Gilankilin prikaatin hurja vastahyökkäys suoraan pääportille oli iskenyt hetkeksi vihollisen pois tasapainosta, mutta portti oli jäänyt saavuttamatta ja yhä lisää vihollisia oli päässyt sisään. Vain vähän apua oli saatu muilta yksiköiltä. Ornendil muisti yhä miten surullisilta armeijan varakomentajan, kenraali Talandin, ja esikuntapäällikkö Maldenin ruumiit olivat näyttäneet portin edustalla. Kumpikin kenraali oli kaatunut taistellen portin murruttua, tietäen miten hirvittävä syyllisyys lepäsi heidän harteillaan. Myöhemmin saman portin edustalla kuoli myös Gilankilin prikaati. Heidän vastarintansa lopulta murruttua vain vähän sotilaita oli päässyt vetäytymään. Prikaatin komentaja oli määrännyt Ornendilin viemään viestiä tapahtuneesta päämajaan, mutta hän oli juuttunut lukuisiin kahakoihin ja taisteluihin. Nyt viestillä portin murtumisesta ei tuntunut enää olevan kauheasti väliä. Kuninkaanlinnankin portti oli jo murtunut. Kaikki alkoi olla ohi!

Ornendil mietti hetken. Mustahopea-univormuiset miehet eivät olleet hänen prikaatiaan, mutta he olivat kaartia kuten hänkin. Hänen paikkansa oli heidän kanssaan alhaalla pihalla. Gilankilin prikaatin miehet eivät ikinä antautuneet tai jättäneet tovereita pulaan. Niin oli vanha kersantti koulutuksessa vuosia sitten heitä vannottanut, ja nyt oli aika lunastaa tuo lupaus. Ornendil veti syvään henkeä ja rauhoittui. Hän odotti rauhassa viimeisten kaartilaisten menevän ohi ja astui sitten portaikkoon aikoen seurata heitä. Lopenväsyneen näköinen kaartinupseeri kuitenkin pysäytti hänet tarttuen Ornendilin olkapäähän. Mies oli haavoittunut käteen ja otsalla oli vertavuotava haava. Ornendil tunnisti hänet vaivoin ennen niin huolitelluksi ja rauhalliseksi 1.Kaartinprikaatin esikuntapäälliköksi. ”Odottakaa, Gilankilin upseeri”, huudahti esikuntapäällikkö.

”Herra, 2.Upseeri Ornendil”, muisti Ornendil ilmoittaa. ”Älkää menkö mihinkään”, sanoi esikuntapäällikkö. ”Minulla on teille tehtävä. Tärkeä tehtävä”. ”Herra”, huudahti Ornendil. ”Portti on murtunut ja vihollinen on jo linnanpihalla. Emme voi muuta kuin mennä alas ja kuolla taistellen”. ”Minä menenkin sinne”, totesi korkea-arvoisempi upseeri. ”Mutta et sinä”. ”Herra”, vastusti Ornendil. ”Prikaatini on tuhoutunut. Minun velvollisuuteni on taistella loppuun asti pitäen maineemme korkealla”. Esikuntapäällikkö nojasi seinään väsyneenä. ”Ei, nuori upseeri. Vihollinen etenee kohti linnaa. Ehdit sinne ennen heitä jos menet nopeasti. Kuuntele, on korkeampia asioita kuin yhden upseerin kunnia. Kuninkaan siipikruunu on yhä valtaistuinsalissa. Se täytyy pelastaa joutumasta vihollisen käsiin. Se tarvitaan kruunaamaan uusi kuningas. Ilman sitä en tiedä miten se onnistuisi”. Ornendil katsoi upseeria silmät suurina. ”Mutta..onko kruunulla enää mitään merkitystä? Meidät on lyöty”! Meidät kyllä”, vastasi vanhempi upseeri. ”Mutta ei Gondoria. Gondor elää. Prinssi Ondoher kokoaa suurta armeijaa Lebennenissä. Hän tarvitsee kruunun päästäkseen kuninkaaksi”. ”Ymmärrän”, sanoi Ornendil. ”Mutta vaikka ehtisin kruunun luokse ennen vihollista, miten saisin sen ulos kaupungista? Vihollinen on jo jokaisella portilla”!

Esikuntaupseeri katsoi Ornendilia silmiin. ”Tiedän että tämä on paljon pyydetty kaartinupseerilta”, hän sanoi. ”Mutta minä käsken sinua. Hae kruunu ja pelasta se. Mene sen jälkeen kuninkaiden hautojen kautta Mindolluinille. Siellä on kolmannen bastionin harjalla kori jonka varassa olemme laskeneet lähettejä viime päivinä alas vuoren seinämää viemään viestejä prinssi Ondoherille”. Ornendil oli vaiti ja pudisti päätään jatkuvasti. Ei, ei, tämä oli liikaa vaadittu. Hän oli valmis kuolemaan. Kaikki hänen toverinsa olivat kuolleet. Miten hän voisi paeta kaupungista jota oli vannonut puolustavansa? Miten Gilankilin upseeri voisi ottaa moisen häpeän päälleen? ”Herra”, sanoi Ornendil yrittäen vielä vastustella. ”Minun koko prikaatini on tuhoutunut. Minun täytyy mennä heidän kanssaan. Prikaatinkomentajani hyökkäsi etummaisena syyttäen kaikesta itseään, kun ei ollut estänyt tätä tapahtumasta. Antakaa minun tulla kanssanne ja pestä pois häpeä päältäni”. ”Niin ei voi olla”, vastasi esikuntaupseeri ymmärtäen nuorta miestä. ”Tämä on tärkeämpää, paljon tärkeämpää. Hae kruunu ja vie se turvaan. Hetkeäkään ei ole hukattavana. Anna minulle huivisi. Minä kannan värejänne viimeisessä taistelussa”.

Ornendil nyökkäsi kalpeana. Hirvittävä päivä jatkui entistä oudompana. Tämä oli jo toinen epätoivoinen viimeinen vastarinta jonka hän välttäisi hiuksenhienosti. Merkillinen yhteensattuma. Hän otti punaisen huivinsa kaulaltaan ja solmi sen esikuntapäällikön kaulalle. ”Mene nyt”, huudahti upseeri ja lähti juoksemaan portaita alas miestensä perään. Ornendil seisoi hetken paikoillaan tietämättä mitä tehdä. Hän oli yhdessä muurin yhteyteen rakennetuista rakennuksista. Miten hän pääsisi linnaan? Hetken mietittyään hän juoksi portaiden ympäri ovelle joka johti parapetille. Se oli tyhjä joukoista. Kaikki olivat rynnänneet alas pihalle tai tornien alakerroksiin taistelemaan. Vihollinen oli jo pihalla. Ornendilia kylmäsi hänen ajatellessaan sitä! Mutta parapeti linnaan oli tyhjä sekä omista että vihollisista. Hän ryntäsi juoksuun puristaen yhä miekkaansa. Punainen viitta liehui nuoren upseerin perässä hänen kiiruhtaessaan eteenpäin. Muutama nuoli viuhahti hänen ohitseen. Ornendil tajusi olevansa maali, mutta sitä ei ehtinyt ajatella. Lisää nuolia viuhui, mutta kaikki menivät ohi. Ornendil vilkaisi alas pihalle. Joitakin jousimiehiä oli polvillaan maassa ja laukoi nuolia hänen suuntaansa. Taistelu kuitenkin pyyhkäisi heidän ylitseen ja vei jousimiehet mennessään. Hurjasti huutaen kaartin 2.pataljoona hyökkäsi muurilta kohti pihan keskustaa ja kuninkaanlinnan edustalle ryhmittynyttä 1.pataljoonaa ja kuningasta. Siellä täällä muiden yksiköiden miehiä oli kaartilaisten joukossa. Taistelun raivo oli miesten yllä ja urheasti kaarti kävi viimeistä taisteluaan. 2.Pataljoona pääsi 50 metrin päähän kuninkaasta, mutta siihen sen eteneminen päättyi. Taistelu kävi kiivaana ja miehiä kaatui jatkuvasti kummallakin puolella.

Ornendil käänsi katseensa eteenpäin juuri ajoissa. Muurin ulkopuolelta oli sitä vasten pystytetty tikapuut ja muurin harjalle ilmestyi juuri itäläisen kypäränsuojaama pää. Mies loikkasi muurille miekka valmiina mutta käänsi katseensa liian myöhään. Ornendil iski hurjalla lyönnillä miehen kuoliaaksi ja pudotti ruumiin muurilta alas. Toinen pää ilmestyi juuri tikapuiden päähän kun Ornendil potkaisi niitä. Tikapuut kaatuivat hitaasti taaksepäin ja mies putosi alas. Ornendililla ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä paikoilleen. Hän jatkoi juoksua taistelun metelin kiihtyessä ympärillään.

Viimein nuori kaartilainen saavutti kuninkaanlinnan. Ovi parapetilta linnaan oli onneksi auki. Hän kääntyi vielä vilkaisemaan alas pihalle, jossa Kaartin 2.Pataljoona oli hajonnut ja tuhoutumassa. Esikuntapäällikköä ei enää näkynyt pystyssä. 1.Pataljoona oli muodostanut rintaman kuninkaan eteen ja valmistautui puolustamaan tätä viimeiseen asti. Huokaisten Ornendil käänsi selkänsä linnan pihalle ja astui sisään linnaan. Hän veti raskaan metallioven kiinni takanaan ja telkesi sen. Ehkä se viivyttäisi vihollista hieman!

Ornendil juoksi käytävää eteenpäin. Taistelun meteli oli nyt korkeimmillaan. Kaarti olisi kohta mennyttä ja kuningas heidän mukanaan. Ornendil tiesi onneksi parhaan reitin. Hän juoksi yhdet portaat alas ja ryntäsi pienen salin läpi. Yksinäinen itäläinen tunki salissa arvoesineitä suureen säkkiin. Ornendil iski miehen kuoliaaksi ohimennessään. Onnistuen yhä ajattelemaan selkeästi Ornendil tyhjensi miehen säkin lattialle ja otti sen mukaansa. Käytävät olivat autiot. Sotilaat olivat kaikki pihalla ja palvelijat olivat kadonneet jonnekin. Ornendil saapui viimein kahden suuren tammioven eteen. Hetken hän epäröi, mutta kokeili sitten työntää ovet auki. Ne eivät olleet lukossa. Nuoren upseerin onni piti edelleen. Hän oli ehkä vain muutamia minuutteja edellä vihollista, mutta kenties se riittäisi. Suuret ovet aukesivat majesteetillisen hitaasti ja Ornendil astui kuninkaalliseen aarrekammioon. Hetken hän vain katseli loistavia aarteita unohtaen tilanteensa. Sitten hän palasi tähän maailmaan. Kuninkaan siipikruunu lepäsi punaisen sametin päällä kunniapaikalla.

Ornendil astui kruunun luokse. Jossain kaukana aulassa kuului murtuvan oven rytinää ja tuskanhuutoja. Miekat iskivät yhteen: Vihollinen oli murtautunut sisään rakennukseen. Ornendil nappasi kruunun ja tunki sen säkkiin. Heittäen säkin selkäänsä hän juoksi huoneen takaovelle. Se oli aina lukossa, mutta aukesi sisältä ilman avaintakin. Oven takana oli portaat ylös. Ornendil juoksi niitä seuraavaan kerrokseen. Hänellä oli nyt todellinen kiire, mutta silti nuori upseeri pakottautui vilkaisemaan alas pihalle. Näky sai hänet melkein itkemään. Gondorin viiri oli paiskattu maahan. Kaarti oli kaatunut viimeiseen mieheen. Vain kuolleita gondorilaisia ja riemuitsevia vihollisia oli enää pihalla. Se oli ohi! Kaartilaisten ja sukulaistensa keskellä makasi kuolleena gondorin kuningas Orodreth, joka kuolemalla oli maksanut virheensä. Ehkä hän oli elänyt kuin typerys, ajatteli Ornendil, mutta ainakin hän oli kuollut kuin oikea kuningas! Kääntäen selkänsä kuoleman pihalle Ornendil lähti taakkoineen juoksemaan kohti käytävää joka vei Rath Dinenille ja sitä kautta Mindolluinin rinteille. Jossakin kaukana etelässä oli prinssi Ondoher kokoamassa Keskisen Komentopiirin joukkoja ja sitten marssimassa pohjoiseen vihollista vastaan. Sinne piti Ornendilin päästä, tapahtui mitä tahansa. Huokaisten hän katosi linnan sokkeloisiin käytäviin.