ALIRUHTINAS NARCES

 

Aliruhtinas Narces seisoi suuren komentoteltan edustalla ja katseli näkymää edessään. Eriadorin armeijan teltat levisivät joka suuntaan niin pitkälle kuin hän saattoi nähdä. Se näkymä antoi voimantunnetta ja varmuutta. Mutta tunteakseen olonsa epävarmaksi hänen tarvitsi vain kääntää katseensa etelään. Siellä kohosivat korkeuksiin Varjovuoret, joiden takana oli MORDOR! Mutta korkea musta portti tukki ainoan tuohon maahan vievän solan. Portin kummallakin sivustalla kohosivat korkeat tornit kohti taivasta. Pimeys oli laskeutumassa ja se sai mustan portin, Morannonin, näyttämään vieläkin synkemmältä kuin tavallisesti. Portti ja korkea muuri tuntuivat lähes ilkkuvan Eriadorin armeijan esikuntapäällikköä. Muurin takana oli voimaa! Sen Narces tiesi enemmän kuin hyvin. Mutta kuinpa paljon? Kukaan ei voinut olla varma, mutta varmasti sisällä oli enemmän joukkoja kuin heillä ulkona. Siksi he eivät voineet hyökätä Morannonia vastaan. Siksi he olivat istuneet tasangolla, jota jo tuolloin jonkin muinaisen taistelun vuoksi kutsuttiin Dagorladiksi, vain odottaen. Talvi oli tulossa! Tilanne ei voinut jatkua tällaisena!

 

Syksy oli koittamassa, mutta ilma oli silti kuuma. Kukaan ihmisistä ei muistanut kokeneensa ennen niin kuumaa syksyä. Joka päivä aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Oli kuin Sauron itse olisi saanut sään puolelleen. Ilma seisoi Dagorladilla. Tuulen henkäystäkään ei saapunut pohjoisesta tai etelästä, vaikka armeija kuinka toivoi helpotusta. Narces ei totisesti olisi tarvinnut vielä säätäkin huoliensa listaan.

 

Jos joku olisi sillä hetkellä nähnyt Narceksen, olisi hän nähnyt huolen aliruhtinaan kasvoilla. Pitkä kesä oli takana. He olivat ylittäneet vuoret keväällä ja pysähtyneet sitten ehkä liiankin pitkäksi aikaa Lorinandiin. Mutta kun Eriadorin armeija oli viimein marssinut etelään se oli ollut voimakas ja valmiina taisteluun. He olivat selvinneet Matalien varovaisesta yhteenotosta, joka ei oikeastaan ollut missään vaiheessa noussut taisteluksi asti. Haldimir oli vain testannut eriadorilaisten taitoja ja todennut ne hyviksi. Tämän jälkeen sotaruhtinas oli vetäytynyt kiireesti etelään tuhottuaan Vihermetsän eteläpuoliset viljavat maat. Hän oli tiennyt mitä teki, sillä nyt Eriadorin armeijan täytyi tuoda huoltonsa Gondorista. Mutta koska Osgiliath oli yhä heiltä suljettu täytyi vankkurikaravaanien kulkea pohjoiseen, Anduinin Mataliin, ylittää joki siellä ja kulkea sitten taas etelään, Dagorladille. Matka oli pitkä ja vaivalloinen. Ja nyt vihollinen oli lähettänyt pieniä osastoja häiritsemään tätä pitkää huoltotietä. Juuri sitä Narces oli kokoajan pelännyt. Nyt sir Alcyon oli saapunut ja raportoinut vihollisen hyökkäilevän selustassa huoltokaravaanien kimppuun. Alcyon oli poistunut Narceksen puheilta vain tuntia aikaisemmin annettuaan raporttinsa. Tietoa ei kannattanut epäillä, sillä sir Alcyon oli Lindonin parhaita ritareita.

 

Narces huokaisi syvään. Hän oli väsynyt liiasta ajattelusta ja suunnittelusta. Mutta kaikki suunnittelu ei ollut heitä auttanut. Kuninkaalliset joukot ja Sauronin laumat olivat vetäytyneet heidän edessään Morannonille asti ja marssineet sisään mustasta portista. Se oli jättänyt Eriadorin armeijan istumaan Dagorladille pitkien huoltoyhteyksiensä päähän ihmetellen mitä he nyt tekisivät. Joka päivä sotaruhtinas Haldimir sai täydennyksiä ja hänen tilanteensa parani. He olivat yllättäneet Haldimirin keväällä ylittämällä vuoret. Nyt yllätys oli mennyt, sotaruhtinaalla oli kaikki joukkonsa käsillä ja aikaa suunnitella mitä tekisi. Jos hän saisi suunnitella rauhassa ei tulevaisuus näyttänyt kovinkaan hyvältä Keskimaalle. Jotakin oli pakko tehdä ja pian! Mutta mitä?

 

 

Sir Denhal käveli kohti komentotelttaa tyytymättömän näköisenä. Hän näki heti aliruhtinas Narceksen seisomassa teltan edessä katsellen etelään, kohti Morannonia. Narceksen hiukset olivat sekaisin ja harmaa univormu kulunut. Hän ei kantanut lainkaan asetta ja mikäli Denhal tiesi oikein ei aliruhtinas edes omistanut kypärää. Se sai Denhalin huonolle tuulelle. Pyhän Piirin ritarit eivät kantaneet kypärää tai haarniskaa, mutta se ei antanut oikeutta koko armeijan esikuntapäällikölle vaarantaa itseään samalla lailla. Jonakin päivänä hän puhuisi asiasta Narceksen kanssa, mutta ei tänään. Hän oli jo päivän kuluessa haukkunut yhden prikaatinkomentajan, useita lähettejä ja ainakin kaksi esikunnan nuorempaa upseeria. Ei ollut viisasta lisätä listaan vielä koko armeijan esikuntapäällikköäkin!

Denhal pysähtyi Narceksen eteen ja teki kunniaa. Mieluummin hän olisi jo ollut menossa nukkumaan, sillä seuraavasta päivästä tulisi varmasti raskas. Mutta hän oli tämän viikon ajan esikunnan palveluksessa oleva Pyhän Piirin ritari. Yksi heistä oli siellä aina pysyvästi palveluksessa. Joten jos Narces oli hereillä myös sir Denhalin täytyi olla hereillä. Se sai ritarin vieläkin huonommalle tuulelle. ”Herra, pohjalaiset lähtivät juuri matkaan kuten määräsit”, hän totesi reippaammin kuin olisi halunnut. ”Ruhtinas Marhad ei ollut kovinkaan tyytyväinen menettäessään 500 hyvää ratsumiestään”, hän katsoi asiakseen huomauttaa.

 

”Sitä sopi odottaakin”, vastasi Narces katsellen mietteliäänä ritaria edessään. ”Kai selitit hänelle miksi huoltoyhteyksien suojaaminen on niin tärkeää”? Denhal nyökkäsi. Hän ymmärsi hyvin miksi Narces oli käskenyt lähettää 500 pohjalaista ratsumiestä suojaamaan reittiä Mataliin. Jos huolto katkeaisi olisi heidän pakko perääntyä Dagorladilta! Mutta vaikka sir Denhal ymmärsi niin ruhtinas Marhad ei. ”Ruhtinas ei silti pitänyt siitä. Hän tuntui olevan vakuuttunut että joudumme pian taisteluun. Luonnollisesti hän silloin haluaisi kaikki sotilaansa paikalle”!

 

Narces nyökkäsi mietteliään näköisenä. Sama käsitys oli vallannut suurimman osan komentajista. Pian he taistelisivat. Se olisi väistämätöntä. Niin halusi Eriadorin armeija, niin suunnitteli varmasti Haldimir ja niin määräsi kohtalo! ”Taistelemme tai emme, niin huollon pitää toimia”, sanoi Narces. ”Mutta minä en tarvitse sinua enää tänään, sir Denhal. Voit mennä nukkumaan jos haluat”. ”Ja jättää teidät valvomaan, herra”, tuhahti ritari vähemmn kunnioittavasti. ”Tuskinpa vain. Sitä paitsi minusta tuntuu että jotain tulee tapahtumaan. Miksi muuten komentoupseerit olisivat yksi kerrallaan ilmestyneen tänne valvomaan, kun heidän ei enää tarvitsisi olla palveluksessa”?

 

Niin, sir Denhal oli oikeassa. Kuin jonkin aavistuksen vallassa komentoupseerit olivat yksi kerrallaan palanneet päämajaan tai eivät olleet sieltä illan tullen lähteneetkään. ”Tule, mennään sisään”, hän sanoi Denhalille toivoen salaa, että joku muu ritari olisi ollut palvelusvuorossa. Synkkä sir Denhal ei ollut kovinkaan suosittu, etenkään koska ritari ei juurikaan ajatellut mitä sanoi, tai kenelle!

 

 

He astuivat sisään telttaan, Denhal pitäen teltan ovea auki aliruhtinaalle. Narces vilkaisi ympärilleen. Siniset haltialamput valaisivat päämajaa kauniilla hehkullaan. Lindonin ruhtinas Glorfindel istui komentajanpöydän takana kirjoittaen jotakin, luultavasti päiväkirjaansa. Delaatti Alcamir nuokkui Narcekselle varatun pöydän takana. Miksi hän ei ollut lähtenyt nukkumaan, mietti Narces. Mitä he kaikki oikein aavistivat? Alcamir oli entinen Numenoren kaartin esikuntaupseeri ja itsensä Haldimir ”kauniin” serkku.

 

Lond Daerin Ornendil ja kenraali Hallamor seisoivat karttapöydän äärellä katsellen sitä ja puhuen Osgiliathin tilanteesta. Hallamor oli esikunnan oudoin jäsen, sillä vielä vuotta aikaisemmin hän oli ollut kenraali Umbarin armeijassa. Hallamor oli ollut Haldimirin oppilas sodankäynnin taidoissa, mutta heidän tiensä olivat eronneet peruuttamattomasti ja nyt Hallamor seisoi Eriadorin armeijan esikunnassa keskustelemassa Ornendilin kanssa siitä miten Osgiliathista voitaisiin murtautua ulos. Kaikki eivät vieläkään täysin luottaneet Hallamoriin, mutta Glorfindel piti nuorekkaasta kenraalista ja se riitti Narcekselle. Ornendil ja Hallamor olivat tunteneet toisensa Umbarin armeijan esikunnassa ja tulivat hyvin toimeen. Sekin puhui Hallamorin puolesta. Ornendil tuntui uskovan ilman muuta tämän rehellisyyteen ja Narces oli oppinut luottamaan Ornendilin mielipiteisiin.

 

Huoltopäällikkö, komentaja Maitren, oli oman pöytänsä ääressä ja työskenteli edelleen kiivaasti käyden läpi papereitaan. Aränwe söi jotakin hieman sivummalla ja vanha kunnon Mithrimin Annael kävi läpi joitakin papereita. Narces arvasi komentoupseerin tutkivat tänään Eriadorista sir Alcyonin johdolla saapuneiden sotilaiden listaa. Narces ei ollut itse vielä ehtinyt tutkia kyseistä listaa, jonka Alcyon oli hänelle antanut, mutta näköjään Annael jo huolehti asiasta joten hänen ei tarvinnut. Eriadorin armeijan esikunta muodosti loistavan tiimin. Narces oli tiennyt sen alusta asti, mutta tuona hetkenä hän ymmärsi sen paremmin kuin koskaan. Se oli heidän voimansa! Hän ei uskonut Haldimirilla olevan samanlaista esikuntaa. Taas kerran aliruhtinas huomasi miettivänsä, miten Haldimir oli päästänyt käsistään Ornendilin tasoisen esikuntaupseerin. Mutta Umbarin sotaruhtinaan menetys oli Eriadorin armeijan etu!

 

 

”Lähetitkö joukkoja huoltotietä turvaamaan”, kysyi komentaja Maitren nostaen katseensa papereistaan, joita hän oli käynyt läpi huolestuneen näköisenä. Varmasti huoltopäällikkö tutki kuinka paljon ruokatarpeita heillä oli jäljellä. Hänen huolensa oli syvää! ”Lähetin osaston Marhadin pohjalaisia”, Narces vastasi. ”Sen pitäisi auttaa vähäksi aikaa. Mutta jos olisin vihollinen lähettäisin vieläkin vahvempia osastoja selustaamme. Meidän on alettava suojelemaan huoltokuljetuksia paljon paremmin kuin tähän asti”! Maitrenin silmät olivat täynnä huolta. ”Huoltoyhteydet ovat muutenkin pitkät ja nyt vielä tämä”, hän huudahti tuskaisesti pyyhkien hikeä kasvoiltaan. Lämpötila ei ollut juurikaan laskenut, vaikka pimeä oli jo koittanut. ”Minä huolehdin huoltokuljetuksien organisoimisesta uudelleen”, sanoi Ornendil kohottaen katseensa kartasta, jota oli Hallamorin kanssa katsellut. ”Meidän täytyy lähettää karavaaneja matkaan harvemmin, mutta niiden tulee olla suurempia. Näin voimme keskittää saattojoukot paremmin”. Narces nyökkäsi. Juuri sitä hänkin oli ajatellut. ”Ehkä pohjalaiset savustavat vihollisen pois reitiltä”, hän tuumi, mutta ei kuulostanut toiveikkaalta.

 

”Se on vain väliaikainen ratkaisu”, sanoi ruhtinas Glorfindel äänekkäästi, kiinnittäen kaikkien huomion itseensä. Hän oli vihdoin laittanut pois päiväkirjansa ja katseli nyt komentoteltassa olijoita. ”Se ei muuta miksikään tosiasiaa, että huoltoyhteytemme ovat liian pitkät. Se ei muuta miksikään sitä, että sotaruhtinas Haldimir istuu turvassa Morannonin takana laatien suunnitelmia päämme menoksi. Minä huomaan, että me olemme kaikki täällä tänä iltana. Tai ehkä nyt on jo yö, en ole varma. Me kaikki tunnemme sen saman, vaikka emme sano sitä ääneen. Päätöksiä on tehtävä. Jotakin täytyy tapahtua. Meillä on vielä aloite käsissämme, mutta muutamassa päivässä tilanne tulee muuttumaan. Aika on loppumassa, herrat”!

 

”Niin, olen samaa mieltä”, vastasi Narces. ”Meidän on tehtävä jotakin. Mutta mitä”? Kukaan ei vastannut heti. He olivat kaikki väsyneitä ja pettyneitä. Ainoastaan ruhtinas Glorfindel näytti edelleen väsymättömältä ja sir Denhal täysin ilmeettömältä.

 

 

”Ehkä meidän pitäisi lähestyä tätä asiaa järjestelmällisesti”, tuumi Glorfindel. Kuukausien kuluessa hänen roolinsa armeijan päämajassa oli kasvanut jatkuvasti. Mitä lähemmäksi he olivat tulleet Mordoria ja sen kammottavaa herraa, sitä voimakkaampi ja päättäväisempi oli ollut Glorfindel. Kun muiden mieliala oli laskenut ja joidenkin rohkeus oli horjunut, oli Glorfindel alkanut ottaa yhä enemmän vastuuta kaikesta. Nyt hän katseli esikuntaa mietteliäänä. ”Jos jäämme paikallemme emmekä tee mitään, niin mitä tapahtuu? Jos vain odotamme ja katsomme mitä vihollinen tekee, niin miten tilanne kehittyy”?

”Talvi on tulossa”, vastasi Maitren heti. ”Tämän lämpimän ilman täytyy pian väistyä. Silloin alkavat syyssateet. Pitkä huoltoreittimme tulee olemaan vaikea käyttää. Olen puhunut joidenkin pohjalaisten kanssa asiasta. He sanovat että usein Anduininin vesi nousee niin korkealle, ettei Anduinin Matalien kahlaamoa voi enää käyttää. Silloin huoltomme voisi loppua kokonaan. En tiedä kuinka todennäköistä on, että niin käy tänä vuonna. Mutta voimme odottaa huolto-ongelmiemme olevan vasta alussa. Ne tulevat jatkuvasti lisääntymään tästä eteenpäin”. Narces nyökkäsi painokkaasti. ”Aivan niin. Se ei ole kuitenkaan ainoa ongelmamme. Olemme leiriytyneet vihollisen päätukikohdan eteen ja heillä on muurien sisällä enemmän miehiä kuin meillä ulkopuolella. Luulen että Haldimirilla voi olla paljon enemmän joukkoja kuin luulemme. Kukaan ei tiedä kuinka voimakas on Ausir ”kirotun” armeija! Joka hetki hän punoo suunnitelmiaan. Aloite luisuu näinä hetkinä käsistämme ja kun se on hänellä, voi mitä tahansa tapahtua”.

 

”Haldimir odottaa kunnes on täysin valmis”, sanoi silloin Hallamor vakavalla äänellä. ”Hän ei ikinä hätiköi. Kaiken hän tietää vaikeasta asemastamme ja tulee tekemään parhaansa sen muuttamiseksi vieläkin vaikeammaksi. Enemmän hän tietää ajatuksistamme kuin luulemmekaan. Jos jäämme vain odottamaan ja katsomaan mitä tapahtuu, tietää se tuhoamme. Vain rohkeus ja päättäväisyys voi tuoda meille nyt voiton”. Kaikki nyökkäilivät hyväksyvästi, jopa sir Denhal, joka ei täysin luottanut Hallamoriin ja piti tätä aina tarkasti silmällä.

 

”Olemme siis kaikki samaa mieltä”, tuumi Glorfindel. ”Jotakin on tehtävä. Kun vain vielä tietäisimme mitä. Minä näen kaksi tietä edessämme. Toinen vie pohjoiseen ja toinen etelään. Muita teitä ei ole”! ”Niin”, huudahti Annael. ”Joko taistelemme tai vetäydymme. Muuta ei ole”! Sir Denhal loi Annaeliin vihaisen katseen. ”Vetäydymme mihin”, hän kysyi. ”Mihin voimme mennä, niin ettei vihollinen meitä seuraisi”?

 

”Voisimme marssia Mataliin ja ylittää ne. Silloin olisimme oikealla puolella Anduinin linjaa kun sateet tulevat. Voisimme liittyä Gondorin päävoimaan etelässä”, vastasi Ornendil. ”Se selvittäisi huolto-ongelmamme kerralla”. Narces nyökkäsi. ”Niin selvittäisi. Mutta miksi sitten sydämeni neuvoo sitä vastaan? Mitä haittaa vetäytymisestä olisi”?

 

”Joukkomme ovat nyt hyvällä mielellä, vaikka odottaminen onkin masentanut kaikkia. Me olemme marssineet voittoisina Matalien ohi ja lyöneet vihollisen Ruskeilla Mailla. Sotilaiden mielissä olemme voittoisa armeija. Me olemme voittamassa tämän sodan”, tuumi Aränwe. ”Jos vetäydymme tulee se mielipide katoamaan. Silloin meidät olisi lyöty ja sotilaat alkaisivat miettiä tiedämmekö me päämajassa mitä teemme”! ”Tiedämmekö me”, kysyi Ornendil naurahtaen. Muut yhtyivät nauruun. ”Kyllä, me tiedämme mitä teemme”, sanoi Glorfindel merkitsevästi. ”Mutta Aränwe on oikeassa. Vetäytymiselle voisi olla suuri vaikutus armeijan moraaliin. Se olkoon siis viimeinen vaihtoehtomme. Mitä jää jäljelle”?

 

”Menemme eteenpäin”, totesi Narces. ”Aloitimme tämän sotaretken rohkeasti. Jatkakaamme samalla lailla. Meidän täytyy taistella täällä ja lyödä vihollinen”. ”Puhuin tänään asiasta kuningas Ereinionin kanssa”, sanoi Glorfindel. ”Hän oli samaa mieltä. Hän haluaa taistella, vaikka siihen sisältyisi suuri riski. Meidän täytyy siis päättää, ja päättää ennen huomista. Miten taistelemme”?

 

 

Niin Eriadorin armeijan päämaja alkoi miettiä sitä kuumeista kysymystä, miten saada aikaan ratkaisutaistelu vahvemman vihollisen kanssa, joka oli suojassa Morannonin takana vailla mitään syytä taistella. Samaa he olivat miettineet jo pitkään pääsemättä mihinkään tulokseen. Rynnäkkö linnoitusta vastaan ei tullut kysymykseen. Kukaan ei voi rynnäköidä sellaista linnoitusta vastaan, jota puolustaa veteraaniarmeija joka on vahvempi kuin hyökkäävät joukot. Se päättyisi tuhoisasti.

Esikunta ei mennyt nukkumaan vaan mietti ja suunnitteli. He kerääntyivät pieniksi ryhmiksi karttojen ääreen. Joku mietti yksinään nurkkapöydässä ja toiset lähtivät kävelylle ulos lämpimään kesäyöhön. Mutta mitään tuloksia ei saatu. Jälkeenpäin he kaikki muistivat tuon yön yhtenä elämänsä tuskaisimpina. Heidät oli pysäytetty. Tilanne oli mahdoton!

 

 

Viimein Glorfindel nousi seisomaan ja käveli ulos teltasta. Hänen täytyi selvittää ajatuksiaan ja kävely oli siihen paras lääke. Vanha kaiken kokenut Aränwe lähti hänen mukaansa. He kävelivät ääneti leirin halki katsellen tähtiä kirkkaalla taivaalla. ”Me olemme olleet monessa surkeassa tilanteessa mukana, Aränwe”, sanoi Glorfindel viimein. ”Mutta aina siitä on ollut tie ulos. Selvä tie! Miksi sellaista ei ole nyt”? Aränwe vilkaisi ruhtinaaseen mietteliäänä. ”Kyllä sellainen on. Me vain emme jostain syystä näe sitä. Ehkä Sauron sokaisee silmämme, niin että emme näe”.

 

Mutta Glorfindel pudisti päätään. ”Ei, Sauronilla ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Hän on voimakas. Tunnen hänen voimansa kaikkialla leirin ympärille, mutta en täällä. Täällä hän ei voi vaikuttaa. Ei vaikka hänellä olisi kaksi valtasormusta”! Äkkiä Glorfindel katsoi Aränween. ”Olen iloinen että olet täällä kanssani, vanha toveri. Niistä päivistä Nan Lasgalenissa on niin kauan. Silloin olimme onnellisia. Ehkä voimme voittamalla tämän sodan olla jälleen yhtä onnellisia”! Aränwe hymyili. ”Niin tyypillistä sinulle, Glorfindel, ajatella aina jotakin positiivista. Mutta en usko että tulemme enää ikinä olemaan yhtä onnellisia kuin silloin”.

 

He kävelivät hetken hiljaa telttojen keskellä muistellen tuota kaukaista aikaa. He muistivat kaksikerroksisen kauniin kartanon, joka oli rakennettu kokonaan puusta. Lähteen kartan oli seissyt kukkulan vihreällä rinteellä. Etelään siitä oli avautunut kaunis laakso, jota peittivät vihreät lehtipuut. Noiden puiden keskellä Glorfindel oli kulkenut lukemattomina kesäiltoina nauttien tuulen äänestä lehvikössä. Kartanosta oli avautunut silmiä hivelevä näkymä alas lahdelle, jota hiekkarannat olivat reunustaneet. Ja niemen takana oli avautunut sininen ja loputon Belegaer, Suuri Meri. Kesäisin lempeä lämmin tuuli oli puhaltanut ulapalta pitäen Viherlehtien metsän lämpötilan juuri sopivana. Glorfindel oli nähnyt lukuisia kauniita paikkoja elämänsä aikana. Yksi kaikkein kauneimmista oli ollut Nan Lasgalen.

 

”Oi Eru”, hän sanoi hiljaa. ”Minä kaipaan sitä tuulta joka tuli pohjoisesta vilvoittaen laaksoamme. Me tarvitsisimme sitä tuulta nyt. Minä en pyydä Mänwelta, sillä mitään mitä haluan hän ei anna. Mutta tämä armeija tarvitsisi sitä tuulta nyt. Anna meille lempeä pohjoistuuli”! Mutta jos Eru kuuli Glorfindelin pyynnön hän ei vastannut. Se ei tietysti merkinnyt mitään, sillä Eru ei ikinä vastannut. Ei ainakaan suullisesti.

 

 

Puoltatuntia myöhemmin he olivat jälleen komentoteltan edustalla. Äkkiä Aränwe pysähtyi. ”Glorfindel! Tunnetko sen”? Glorfindel kääntyi katsomaan toveriaan ihmetellen, mutta tajusi sitten mitä tämä tarkoitti. Hänkin tunsi sen. Äkillisen ilmavirran, joka toi viileämpää ilmaa hänen kasvoilleen. Lähes pidättäen hengitystään Glorfindel kääntyi katsomaan pohjoiseen. Hän näki pimeyden keskellä armeijan viirien liehuvan varovasti. Vieno tuuli puhalsi pohjoisesta. Se puhalsi pois kuuman ilman ja korvasi sen juuri sopivalla. Äkkiä Glorfindel hymyili. ”Se on merkki”, hän sanoi sulkien silmänsä tunteakseen paremmin tuulen kasvoillaan. ”Tiemme on oikea. Se on merkki”! ”Mitä se sitten tarkoittaa”, kysyi Aränwe ihmetellen. ”Tule, mennään sisään”, vastasi Glorfindel. ”Ehkä kaikki selviää siellä”!

 

Kun he astuivat telttaan koko komentoupseerien joukko oli kokoontuneena karttapöydän äärelle. Glorfindelin lähestyessä Narces loi katseen häneen. Kello oli reilusti yli puolenyön, mutta Narceksen kasvoilta oli väsymys kadonnut kokonaan. Hänen silmänsä hehkuivat intoa. ”Ulkona tuulee”, totesi Glorfindel ennen kuin kukaan muu ehti sanoa mitään. ”Se on hyvä merkki. Oletan että meillä on suunnitelma”? Narces nyökkäsi. ”Kyllä, Erun nimeen, meillä on suunnitelma”!

 

 

Hetken kuluttua Glorfindel ja Narces seisoivat karttapöydän äärellä ja katselivat sitä kiinnostuneina. Narceksen käsi osoitti noin 20 kilometriä itään Morannonista. Siellä, Tuhkavuorten eteläpuolella sijaitsi Sauronin tärkeä linnoitus. ”Yhteyksiämme vainoavat viholliset toimivat tuolta käsin, luulisin”, mietti Glorfindel ääneen. ”Niin minäkin uskon”, vastasi Narces. ”Lähetämme osaston valtaamaan tuon linnoituksen”. Glorfindel katsoi lähes yllättyneenä aliruhtinaaseen. ”Milloin”, hän lopulta kysyi vaivoin salaten nousevan innostuksensa. ”Kun aurinko nousee”, sanoi Narces. ”Samaan aikaan lähetämme toisen osaston kohti Osgiliathia. Minun laskujeni mukaan tämän pitäisi pakottaa vihollinen toimimaan”.

 

Annael astui nyt eteenpäin kartan äärelle. ”Heidän ylivoimansa lisääntyy. He näkevät tilaisuutensa ajatellen, että me olemme vihdoin tehneet virheen. Haldimir ”kaunis” tarttuu syöttiin ja marssii ulos linnoituksestaan. Hän taistelee kanssamme huomenna”! Glorfindel hymyili. Hän oli heti tajunnut Narceksen suunnitelman. ”Ja jos Haldimir ei marssi ulos”, ruhtinas kysyi vaikka tiesikin jo vastauksen. ”Silloin meidän osastomme valtaa hänen linnoituksensa idässä ja yhteistoiminnassa Gondorin armeijan kanssa ajaa vihollisen Osgiliathin edustalta. Näin meidän huoltoyhteytemme tulevat kuntoon”. ”Tapahtuu kumpi tahansa, niin meidän tilanteemme paranee huomattavasti, eikä meidän tarvitse harkita vetäytymistä”, lisäsi Annael.

 

”Osastot jäävät tietysti vähäksi aikaa näkömatkan päähän Morannonista tarkkailemaan tilannetta. Niin he voivat palata heti, jos Haldimir oikeasti päättää taistella”, mietti Glorfindel. ”Juuri niin”, myönsä Narces. Glorfindel nyökkäsi tyytyväisenä. Se oli suuri riski, mutta tässä vaiheessa heidän oli pakko tehdä se. Ei ollut enää vaihtoehtoja. Ei ainakaan hyviä.

 

”Suunnitelmassa on vain yksi heikko kohta”, totesi kenraali Hallamor katsoen vakavana muihin. ”Jos se onnistuu marssii sotaruhtinas Haldimir meitä vastaan. En kykene kuvittelemaan mikä voisi huolestuttaa minua enempää kuin se. Jos onnistumme suunnitelmassamme tulee hän huomenna meitä ottamaan”! Huoli paistoi selvänä Hallamorin yleensä niin urheilta kasvoilta. ”Se riski meidän on otettava”, vastasi Glorfindel. ”Koko suunnitelmamme on alusta asti perustunut uskoon, että voimme lyödä kuninkaalliset kenttätaistelussa. Meidän on luotettava sotilaidemme urheuteen ja taitoon. Muuta ei ole enää jäljellä”.

 

 

Hetken kaikki olivat hiljaa, ajatuksissaan. He tajusivat liiankin hyvin mitä oli panoksena. Jos heidät lyötäisiin täällä, Dagorladilla, olisi länsi hukassa. Eikä vain länsi, vaan koko Keskimaa. Mutta katsoessaan toisiinsa he tiesivät mitä armeija tulisi tekemään. Sanomatta sanaakaan he olivat tehneet päätöksen. Kaikki oli äkkiä selvää, valmista!

 

”Mitä yksikköjä marssii osastojen mukana”, kysyi Glorfindel viimein, sanoen julki heidän tekemänsä päätöksen. Osastot marssisivat aamulla! Eru auttakoon Eriadorin armeijaa, sillä aamulla taisteltaisiin! Mutta kukaan ei epäröinyt tuona hetkenä. Annael tutki hetken papereitaan, joihin oli kirjoittanut muistiinpanoja. ”Nenuialin ruhtinas Vahtar ottaa komentoonsa itäisen osaston”, hän sanoi luoden mielessään kuvan iäkkäästä ja kunnianarvoisasta Vahtarista, jonka rohkeutta kukaan ei voisi ikinä kiistää. ”Vahtarin kanssa marssii hänen oma Nenuialin divisioonansa, mutta 1.Nenuialin Kaartinpataljoona jää päämajan reserviksi. Vahtar saa lisäksi mukaansa ruhtinas Marhadin pohjalaisen ratsuväen ja Teölin Rhunin metsän salohaltiaosaston. Yhteensä noin 10 000 sotilasta”. Sir Denhal vaihtoi Narceksen kanssa merkitsevän katseen kuullessaan Rhovanionin Marhadin nimen. Niin nopeasti tämän aavistus taistelusta oli toteutunut. ”Minä menen itse Vahtarin mukaan”, lisäsi Annael. ”Kun taistelu alkaa ei minulla kuitenkaan ole täällä päämajassa paljoakaan tekemistä. Olen enemmän hyödyksi ruhtinas Vahtarin mukana”. Glorfindelin täytyi myöntää mielessään, että tämä oli totta. Komentoupseerilla ei ollut varsinaisesti mitään tekemistä taistelun alkaessa. Paitsi pitää kirjaa menetyksistä!

 

”Osgiliathiin lähtevät kuningas Amdirin salohaltiat”, jatkoi Annael. ”Kaksi prikaatia Gondorin joukoista lähtee heidän mukaansa. Se tekee yhteensä hieman yli 8000 sotilasta. Komentaja Maitren lähtee Amdirin mukaan”. Maitren nyökkäsi ja hänen kasvoillaan oli omituinen yhtä aikaa innostunut ja huolestunut ilme. Kuin Maitren olisi iloinen saadessaan vihdoin itsenäisen tehtävän, mutta olisi samalla peloissaan osaisiko sen hoitaa. Hän oli looginen valinta, sillä myöskään huoltopäällikköä ei tarvittaisi päämajassa taistelun aikana.

 

 

”Vain yksi asia on vielä keskustelematta”, sanoi Aränwe muiden vaiettua. ”Miten selviämme vihollisen hyökkäyksestä, jos he päättävät taistella”? Glorfindel mietti pitkään ennen kuin vastasi. ”Vihollinen marssii ulos Morannonilta ja hyökkää kimppuumme. Sitten kaksi osastoamme palaavat kentälle idästä ja lännestä iskien vihollisen sivustaan. Se ratkaisee taistelun toivoaksemme eduksemme. Mutta siihen voi mennä aikaa. Tuo aika on ratkaiseva. Ne hetket kun taistelemme ilman 18 000 sotilastamme. Silloin meidän on kestettävä. Emme voi muuta kuin luottaa sotilaisiimme. He ovat kohdanneet vihollisen jo kahdesti ja olleet voittoisia. He voivat tehdä niin jälleen”.

 

”Unohdatte yhden asian”, huomautti komentaja Ornendil vakavana. ”Silloin joukkomme eivät joutuneet kohtamaan Numenoren vakinaisia. Älkää erehtykö tästä herrat. He ovat tämän maailmanajan paras sotilaallinen voima. Meidän joukkomme joutuvat todelliseen testiin vasta kun vakinaisten tähän asti vastustamaton rynnäkkö suuntautuu heitä vastaan”. Narces nyökkäsi. Hän muisti miten vakinaiset olivat pysytelleet reservinä Anduinin Matalissa, kuin Haldimir olisi halunnut säästää heitä todelliseen koitokseen. Se koitos tapahtuisi tänään!

 

”Se on siis suuri kysymys tänään”, myönsi Narces. ”Miten torjua Numenoren vakinaisten rynnäkkö. Yksi asia ainakin on selvä. Meidän on luotava voimakas reservi, joka voi yrittää iskeä vihollisen takaisin jos he pääsevät läpi. Sijoitamme reservin keskelle. Siinä vihollisen läpimurto olisi vaarallisin, etenkin kun sijoitamme päämajan sille kummulle aivan rintamamme keskustan taakse”. ”Ketä jää reserviin”, kysyi Aränwe, jonka vastuulla reservi olisi. Hän tiesi että alkuperäisiä taistelusuunnitelmia täytyi muuttaa, kun kaksi kokonaista divisioonaa marssisi aamulla pois armeijan luota. ”Haluan sinne Imladrisin divisioonan ja Laiquendin divisioonan”, vastasi Narces heti. Aränwe nyökkäsi tyytyväisenä. Imladrisin divisioonalla olisi voimaa iskeä jopa vakinaisia vastaan, jos tilanne kävisi vakavaksi. ”Sekä Nenuialin kaarti ja Lindonin kaarti”, Aränwe lisäsi. ”Aiva niin”, myönsä Narces. ”Nenuialin kaarti voi asettua rintaman vasemmalle sivustalle ja Lindonin kaarti päämajan taakse. Lisäksi haluan reserviinmyös siirtokunta-kaartin. He asettuvat Imladrisin divisioonan vasemmalle puolelle ja Imladrisin joukot aivan Lindonin kaartin taakse”.

 

Sekä Annael että Aränwe kirjoittivat ohjeet ylös samalla kun Narces puhui. Kumpikin nyökkäili mielessään. Tämä sijoittaisi monia armeijan parhaista yksiköistä reserviksi. Kuka pitäisi linjan koossa? ”Keskusta on tärkein”, totesi Annael sanoen julki mitä oli ajatellut. ”Siellä tämä taistelu ratkeaa. Jos keskusta pitää puolensa kyllin pitkään, ehtivät Vahtar ja Amdir takaisin taisteluun”. ”Tiedän tämän”, vastasi Narces. ”Siksi paras divisioonamme pitää keskustan koossa. Heihin muut divisioonat voivat ankkuroida oman puolustuksensa. Heidän avullaan linjamme tulee kestämään. Lindonin divisioona tulee asettumaan keskelle, aivan päämajan eteen”. Narces näki heidät mielessään, pitkin keihäin aseistautuneet kevyesti haarniskoidut Lindonin jalkamiehet. Heidän keihäidensä kärjissä oli nyt koko Keskimaan toivo. ”Mitä edellytyksiä Lindonin joukoilla on kestää vakinaisten rynnäkkö”, kysyi Hallamor, joka ei tuntenut vielä haltioiden yksiköitä kovinkaan hyvin. ”Paremmat kuin millään muulla yksiköllämme”, vastasi Glorfindel. ”He ovat parhaiten johdettuja ja parhaiten koulutettuja sotilaita armeijassamme, jos puhumme divisioonatasolla yksiköistämme. Lisäksi heillä on kaksi talonväenkomppaniaa ritareita. Ruhtinas Erendurin ja ruhtinas Galendilin ritarit ovat heidän kanssaan”. Glorfindel piti tauon ajatellen kahta komppaniaa ritareita. Erendurin komppanian kapteenin, sir Mardelonin, kyvyt tiesivät kaikki, mutta Galendilin mies, sir Darchas, oli kysymysmerkki Glorfindelille. Häneen liittyi jotakin, mutta ruhtinas ei tiennyt mitä. Eikä ollut aikaa ottaa selvää! ”Ruhtinas Gildorin pitää jalkauttaa ritarinsa ja sijoittaa heidät linjansa keskustaan”, jatkoi Glorfindel. ”Vakinaisten rynnäkkö tulee pysähtymään heidän raskaasti haarniskoituihin riveihinsä. Siitä he eivät pääse läpi. Lindonin jalkaväki ankkuroi linjansa ritareihin ja koko armeija Lindonin jalkaväkeen”.

 

Glorfindel kääntyi katsomaan Narcekseen ja hänen silmissään oli äkkiä surua. ”Koko taivas ja maa, Narces. Koko taivas ja maa. Hyvä ja paha! Tänään se on noiden ritarien miekankärjissä. Olkoot Eru heidän kanssaan”!

 

 

 

                                         SIR EINION

 

”Koko taivas ja maa”, sanoi ääni. ”Hyvä ja paha. Pian kuoleminen alkaa”! Kuoleminen? Mutta eihän se ollut hän joka kuolisi, vaan...vaan kuka? Lucian? Ei hän vaan Lucian. Lucian ja niin moni muu! Hän hätkähti. Joku kosketti häneen, mutta hän seisoi keskellä tasankoa eikä ketään ollut näkyvissä. Pimeys oli etelässä ja pohjoinen taivas hehkui outoa valoa. Mutta silti joku kosketti häntä..ravisteli. Unta, tämä oli unta! Äkillinen helpotus kulki läpi haltian. Kukaan ei kuolisi!

 

Hänen silmänsä avautuivat. Oli vielä pimeää. Miksi joku herätti häntä? Kello ei voinut olla vielä edes neljää. Äkkiä haltia oli täysin hereillä. Joku herätti häntä. Jotakin oli tapahtunut. Pian kuoleminen alkaa, soi yhä hänen mielessään. Hän kohtasi ylleen kumartuneen miehen katseen. Se oli Lucian! Ei, ei häntä. Ei niin urheaa ja hyvää ritaria! Mutta varmasti se oli ollut vain unta. Silti hän tiesi paremmin. Liian usein hänen unensa kertoivat hänelle läheisistä henkilöistä ja siitä mitä näille tapahtuisi. Liian usein!

 

”Herra, mitä ihmettä”, kysyi haltia kohottautuen ylös vuoteellaan. ”Sinun täytyy herätä, Einion”, huudahti pitkä tummatukkainen ritari, joka häntä ravisteli. ”Mitä on tekeillä”, hän kysyi etsien katseellaan miekkaansa. Se nojasi teltan seinään Einionin käden ulottuvilla.

”Se alkaa, Einion. Se alkaa”, vastasi sir Lucian kirkkaalla äänellä. ”Mitä! Nytkö, herra”, huudahti Einion ja alkoi kiskoa vaatteita ylleen. ”Ei, ei nyt. Nythän on vielä pimeää”, hän lisäsi itse lähes heti. ”Aamulla”, sanoi Lucian. Hän oli ruhtinas Galendilin talonväenkomppanian varakomentaja. Kaikki kunnioittivat sir Luciania, joka oli taitava ritari ja iloinen luonne. Hän ja kapteeni Darchas olivat kuin veljekset. He olivat nykyisin erottamattomia!

 

Samassa tietoisuus iskeytyi Einioniin. Pian kuoleminen alkaa? Mutta ei Lucian. Se oli ollut vain unta. Silti epävarmuus viipyi ritarin mielessä. Einion pysähtyi. Ulkoa ei kuulunut meteliä. Sotilaita ei oltu herätetty. Hälytys ei ollut käynnissä. ”Mihin tarvitset minua, herra”, hän kysyi uteliaana. ”Sir Darchas ja minä lähdemme divisioonan käskynjakoon. Aamulla tapahtuu jotakin. En tiedä vielä mitä! Se päämajan lähettiupseeri, Delemir, kävi kertomassa. Hän kehoitti varautumaan kiivaaseen taisteluun aamulla. Minä luulen että siitä tulee kiivaampi kuin olemme etukäteen ajatelleet. Siitä tulee taistelu elämästä ja kuolemasta. Haluan että sinä Einion muutat komppanian taisteluryhmityksen niin, että kaikki kokeneimmat ritarit ovat eturivissä. Se on tärkeää”. Einion katsoi sir Lucianiin oudosti. ”Miksi minä”, hän kysyi. ”Olen vasta saapunut eikä minulla ole vielä mitään virkaa”. Lucian hymyili. ”Siksi, Einion, että tiedän sinun hoitavan sen hyvin. Tule, meillä ei ole aikaa hukattavana”!

 

Einion oli saanut puetuksi ylleen haarniskansa ja napaten miekan mukaansa astui sir Lucianin jäljessä ulos teltasta. Hän ei voinut olla miettimättä koska seuraavan kerran hänen elämässään olisi rauhallista. Pitkän ratsastusmatkan jälkeen yö teltan rauhassa oli tuntunut kuin kodilta, mutta se oli nyt mennyttä. Äkkiä Einion pysähtyi ja hänen vakava ilmeensä muuttui hymyksi. ”Herra, odota”, hän sanoi viitaten Lucianille. ”Mitä”, tämä ihmetteli, mutta pysähtyi. ”Etkö tunne sitä”, kysyi Einion katsellen pohjoiseen. ”Tuuli, Lucian. Tuuli”. Ja silloin Lucian tajusi mitä Einion tarkoitti. Tämän puolipitkät hiukset liehuivat hivenen lempeässä tuulenvireessä. Myös armeijan viirit olivat heränneet eloon. ”Viileä pohjoistuuli puhaltaa pois kuuman ilman”, totesi Lucian tyytyväisenä. ”Darchas tulee olemaan iloinen. Hän vihaa kuumuutta jopa enemmän kuin minä”. Einion katsoi vanhempaan ritariin hymyillen. ”Se tarkoittaa vieläkin enemmän, herra”, hän totesi. ”Se on merkki. Me olemme oikealla tiellä”. Mutta samassa Einionin hymy hyytyi. Se merkitsi että he taistelisivat tänään. Taiva ja maa, hän ajatteli. Hyvä ja paha! Ja Lucian! Mitä se tarkoitti? Täytyikö Lucianin kuolla, koska Einion oli nähnyt niin. Sillä hetkellä hän vihasi uniaan, sillä huonosti ne korvasivat sir Lucianille tämän ystävällisyyden. ”Mitä nyt”, kysyi Lucian nähdessään Einionin synkistyvän. ”Ei mitään”, tämä vastasi nopeasti, epävarmasti. ”Ei mitään tärkeää. Sinun on parasta mennä, herra. Sir Darchas näkyy olevan jo matkalla kohti divisioonan komentotelttaa”.

 

Lucian kääntyi katsomaan ja näki Darchasin pitkän voimakkaan hahmon harppomassa valkoisten telttojen välissä eteenpäin. ”Hyvä on”, hän sanoi ja lähti kapteeninsa perään. Einion katseli hetken Lucianin jälkeen ja oli huolissaan. Mutta ei ollut aikaa surra asioita jotka eivät olleet edes tapahtuneet vielä. Pian hän kääntyi ja lähti herättämään joukkueenjohtajia käydäkseen näiden kanssa läpi komppanian taistelujärjestyksen. He ihmettelisivät miksi juuri Einion antoi heille uudet käskyt, sillä hän oli vasta saapunut armeijan leiriin. Mutta he kuuntelisivat ja tottelisivat, sillä Einion tiesi miksi Lucian oli tämän tehtävän hänelle antanut. Ja joukkueenjohtajat tietäisivät sen myös. Kaksi heistä oli ollut mukana sinä päivänä! Sir Myndagen ja sir Malengol.

 

Siksi Einion oli katsellut niin pitkään sir Lucianin jälkeen. Kuinka hän voisi kertoa ikinä Lucianille nähneensä unta tämän kuolemasta, kun tuona päivänä ritari oli pelastanut heidän kaikkien hengen. Urhea Lucian! He olivat olleet liian nuoria silloin, niin kuin nytkin osa ritareista oli liian nuoria. Sen vuoksi Lucian halusi heidät taakse ja kokeneet ritarit eteen. Hän ei halunnut kenenkään joutuvan uhraamaan itseään pelastaakseen kokemattomia ritareita vaarasta. Tänään tulisi haltioita kuolemaan muutenkin tarpeeksi.

 

Sinä päivänä sir Alagos oli kuollut heidän puolestaan! Se oli ollut Einionin ensimmäinen tehtävä. Pieni tiedustelujoukko oli edennyt varovasti kohti Mordoria saadakseen selville Sauronin voiman ja aikomukset. Tuona yönä joku oli tehnyt virheen. Einion ei vieläkään tiennyt oliko virhe hänen, Caragorin vai Alagosin. Mutta aamun vaikeiden tuntien vartijat olivat olleet liian kokemattomia. He eivät olleet pysytelleet leirin ympäristössä vaan tulleet hiipuvan nuotiotulen äärelle lämmittelemään. Lucian oli myöhemmin vakuuttanut, että Alagosin olisi itse pitänyt varmistaa vartijoiden olevan kyllin valppaita. Mutta oli ollut Caragorin tehtävä asettaa vartijat ja he olivat olleet Einionin vastuulla.

 

Oli syy kenenkä tahansa, tuona aamuna noin 300 vuotta aiemmin örkit olivat hyökänneet yllättäen heidän leiriinsä. He olivat liian nuoria ja reagoivat huonosti. Sir Caragor oli jähmettynyt hämmästyksestä eikä tehnyt mitään. Ainoa joka kykeni toimimaan oli Pyhän Piirin sir Alagos. Hän oli tajunnut joukkonsa olevan tuhon oma jos ei tekisi mitään. Sir Alagos oli hyökännyt suoraan keskelle örkkien tiheintä joukkoa kylväen kuolemaa säihkyvällä miekallaan. Einion muisti hänet aina ajatuksissaan säihkyvänä punaisena hahmona mustien örkinhahmojen keskellä kylvämässä kuolemaa oikealle ja vasemmalle.

 

Alagosin raivokkuus ja yllättävä hyökkäys sai örkit hetkeksi sekasortoon. Sitten he kävivät kymmenien örkkien voimalla Alagosin kimppuun. Pyhän Piirin ritari kuoli vieden kymmeniä örkkejä mukanaan. Hän kuoli niin kuin oikea ritari, ajatteli Einion rukoillen aina kohtaavansa oman kuolemansa joskus yhtä urheasti.

 

Sir Lucian oli pelastanut heidät. Hän oli vihdoin ampaissut toimintaan komentaen kaikki ratsaille. Päättäväisesti Lucian oli muodostanut kiilan asettuen itse sen kärkeen. He olivat syöksyneet läpi örkkien saartorenkaasta iskien monia kuoliaaksi mennessään. Pitkä musta nuoli oli surmannut sir Caragorin jättäen Einionin yksin syyllisyytensä kanssa, sillä kuolleita ei voinut syyttää! Sinä päivänä Lucian oli pelastanut heidät, mutta jos hän kuolisi, kuka sen tekisi seuraavalla kerralla? Huokaisten syvään Einion astui sisään sir Myndagenin telttaan ja herätti tämän.

 

 

Darchas odotti Luciania vähän matkan päässä. Hän hymyili lähimmälle alaiselleen rohkaisevasti. Tämä vastasi hymyyn. He olivat taistelutovereita, joita mikään ei voisi erottaa. Mikä voisi voittaa heidät, kun he olivat yhdessä, ihmetteli Darchas. ”Pohjoistuuli puhaltaa”, sanoi Darchas. ”Tuuli on kääntynyt meidän suuntaiseksemme. Tänään me taistelemme, Lucian, ja voitamme. Odottamisen tuska on viimein ohi”. Lucian tiesi, miten paljon Darchas nautti taistelusta. ”Älä innostu liikaa, Darchas”, hän nuhteli tätä. ”Moni sotilas ja ritari tulee kuolemaan tänään. Kuka tietää mikä puoli lopulta on voittoisa. Tämän Haldimirin kyvykkyys huolestuttaa minua”.

 

Darchas nauroi. ”En salli kenenkään muun puhuvan minulle noin, rakas Lucian, mutta sinulta se on vain tervetullutta kritiikkiä. Minä taas tunnen itseni varmaksi. Me voitamme. Meillä on mahtava sir Darchas ritareineen ja viisas sir Lucian pitämässä Darchasia kurissa ja vaatimattomana”. Lucian nauroi, sillä juuri se hänen roolinsa tuntui usein olevan. Pitkän aikaa heidän ystävyyttään oli varjostanut keskinäinen kilpailu. Se oli jatkunut niin kauan kuin sir Dolmen oli ollut ritarien kapteenina. Nyt Darchas oli kapteeni ja keskinäinen paremmuus oli kiistattomasti ratkaistu. Tämä jätti jäljelle vain ystävyyden joka oli nopeasti tiivistynyt kuluneen vuoden aikana. Nyt kaksikko oli lähes erottamaton. Lucianin seurassa ennen niin kiivas Darchas oli rauhallisempi ja harkitsevampi. Lucian taas oli muuttunut hurjemmaksi ritariksi joka oli valmis ottamaan riskejä.

 

 

He saapuivat komentoteltalle viimeisinä ja astuivat sisään. Darchas halusi aina saapua viimeisenä tehdäkseen näyttävän sisääntulon. Näin kaikki huomaisivat hänet. Se huvitti Luciania, mutta luultavasti raivostutti ruhtinas Gildoria. Diplomaattisena haltiana tämä oli kuitenkin pysytellyt hiljaa.

 

Teltassa Lucian siirtyi sivummalle, sillä komppanian varakomentajalla ei varmasti olisi mitään sanottavaa käskynjaossa. Luultavasti Gildor puhuisi ja muut kuuntelisivat. Joku voisi ehkä kysyä jotakin, siinä kaikki! Ruhtinas Gildor Inglorion oli ainoa jolla oli tuoli. Hän istui vakavan näköisenä suuren pöytänsä takana katsellen alaisiaan. Ruhtinas Erendur Ehtyar, divisioonan varakomentaja, seisoi hänen rinnallaan näyttäen tyytymättömältä. Lisäksi teltassa oli neljä prikaatinkomentajaa. Sir Lucian ei tuntenut heitä kovinkaan hyvin, sillä ritareilla ei ollut paljoa tekemistä jalkaväkiprikaatien komentajien kanssa. Heidän adjutanttinsa hän kyllä tunsi enemmän kuin hyvin, koska työskenteli näiden kanssa joka päivä. Lisäksi sir Mardelon oli teltassa. Hän oli ruhtinas Erendurin talonväenkomppanian kokenut kapteeni. Darchas oli usein puhunut toverilleen Mardelonista, vannoen että olisi jonakin päivänä vielä paljon pätevämpi ja kuuluisampi kuin tämä. Mutta se päivä ei ollut vielä lähellä! Mardelon oli pätevän ritarin perikuva. Hän oli ystävällinen, urhea ja taitava. Lucian uskoi olevansa ystävällisempi ja Darchas urheampi, mutta kumpikaan ei ollut yhtä taitava kuin Mardelon. Tämä oli osallistunut lukemattomiin taisteluihin palveluksensa aikana. Nyt Mardelon seisoi Darchasin vierellä tyynen näköisenä, kuin koko alkava taistelu ei koskisi mitenkään häntä. Lucian kadehti sitä tyyneyttä. Hänen omat silmänsä säkenöivät kiihkoa ja sama säihke oli myös Darchasin silmissä.

 

”No niin herrat”, totesi Gildor. ”Kaikki ovat vihdoin paikalla”. Ruhtinaan ääni kuulosti hivenen moittivalta ja hän loi katseen Darchasin suuntaan. ”Olemme saaneet uudet käskyt”, Gildor jatkoi. ”Kuten moni on varmasti jo ajatellut ja jotkut toiveneet, me taistelemme. Päämaja on keksinyt keinon houkutella vihollinen avoimelle kentällä. Jos se toimii käydään tänään suuri taistelu täällä Dagorladilla. Sotaruhtinas Guilin arvelee sen olevan koko sodan ratkaisutaistelu. Sijoituspaikkamme on muuttunut, joten prikaatien tulee esikuntapäällikön kanssa laatia taistelujärjestyksensä uudelleen. Jos ja kun hälytys aamulla tulee me marssimme rintaman keskustaan, hyvät herrat. Me asetumme suoraan päämajan eteen. Oikealla sivustallamme ovat Falathrimin joukot ja vasemmalla Arnorin disivioona. Mutta pahin rynnistys tulee suuntautumaan meitä vastaan. Me olemme rintaman keskusta. Tämä tulee olemaan ylpeytemme aihe tänään. Meihin tulee kohdistumaan vihollisen kovin rynnistys”. ”Ja meihin se tulee myös pysähtymään”, totesi Erendur päättäväisesti.

 

”Juuri niin”, jatkoi Gildor. ”Me olemme rintaman kova ydin. Tämä kunnia on annettu meille. Me tulemme olemaan sen arvoisia. Talonväenkomppaniat asettuvat divisioonan linjan keskustaan. Sotaruhtinas haluaa koko divisioonan ankkuroituvan heihin ja koko armeijan ankkuroituvan meihin. Haluan kaikki upseerit hereille ennen auringonnousua valmistelemaan rintamaan siirtymistä. Sotilaat saavat nukkua kunnes hälytys tulee”.

 

Lucian näki heidän ilmeensä. Prikaatinkomentajat eivät olleet ylpeitä. He olivat huolissaan! Heidän divisioonan ei ollut vielä joutunut Numenoren vakinaisia vastaan. Tänään se luultavasti tapahtuisi! Kuinka moni selviäisi tuosta koitoksesta? Oliko Einion ollut sen vuoksi niin poissa tolaltaan aiemmin? Ehkä hän näki edessään Lindonin tuhon, kun sen paras veri vuotaisi hukkaan Dagorladin kentällä! ”Keitä on reservissä, herra”, kysyi Mardelon, joka näytti edelleen rauhalliselta. ”Saammeko apua jos tilanne muodostuu kriittiseksi”? Gildor nyökkäsi. ”1.Lindonin kaartinpataljoona on välittömästi päämajan takana valmiina suojaamaan sitä. Heidän rinnallaan on 1.Siirtokuntaprikaati ja takana Imladrisin Divisioona. Vahvempaa reserviä voisimme tuskin toivoa taaksemme”! Mardelon oli samaa mieltä ja Gildor päätti käskynjaon.

 

 

Lopulta he vain odottivat auringon nousevan. Aika kului kuolettavan hitaasti. Einion oli aikaa sitten saanut uudelleen järjestelyn suoritettua ja sir Lucian oli kiireinen sopien prikaatinkomentajien adjutanttien kanssa uudesta taistelujärjestyksestä, joka sijoittaisi ritarien kaksi komppaniaa divisioonan linjan keskustaan. Sir Darchas oli kadonnut jonnekin komentaen mennessään Einionia olemaan valmiina, jos jotakin tapahtuisi. Luultavasti hän oli mennyt raportoimaan kaikesta herralleen ruhtinas Galendilille, jonka etua Darchas ei tuntunut ikinä lakkaavan ajamasta. Einionilla itsellään alkoi olla epäilyksiä heidän herrastaan. Kenen tahansa muun ruhtinaan tukijana Vihersataman Gellanin tasoinen komentaja olisi noussut suuruuteen, mutta Galendilin aliruhtinaana Gellan ei ollut juuri mitään. Hän komensi 1.Lindonin Kaartinpataljoonaa, vaikka Gellanin kyvyt olisivat riittäneet paljon korkeammalle. Darchasin kannatti varoa, ettei joutuisi samalla lailla Galendilin hyväksikäyttämäksi saamatta mitään korvaukseksi.

 

”Mitä ajattelet”, kysyi sir Myndagen istuen kivellä Einionin vieressä. Kummankin katseet olivat tasangolla, jonka takana kohosi Morannonin musta muuri ja portti. Einion saattoi tuntea vihamielisten silmien tarkkailevan heitä muurin harjalta. Siellä oli vihollinen, jonka he luultavasti pian kohtaisivat Dagorladilla. ”Mietin herraamme Galendilia”, myönsi Einion. Hän näki Myndagenin olevan lievästi hermostunut. Mutta se ei ollut pelkoa vaan odotuksen tuskaa. Kumpikin oli jo sen verran taisteluja nähnyt, että tiesi näiden viimeisten tuntien ennen taistelun alkua olevan pahimmat. He saattoivat vain odottaa. ”Siinä on totisesti loistava ruhtinas”, vastasi Myndagen ääni täynnä ihailua. ”Teemme hänet tänään hyvin ylpeäksi. Siitä olen varma”!

 

”Herraamme on vaikea miellyttää”, tuumi Einion, mutta ei sitten jatkanut arvostelua nähdessään Myndagenin loukkaantuneen ilmeen. ”Mutta varmasti hän tulee tänään olemaan tyytyväinen meihin. Meidän on kunnian paikka taistelulinjassa ja tulemme tekemään velvollisuutemme”. Myndagen nyökkäsi. ”Meillä on myös kapteeni Darchas. Vihollinen tulee tänään pelkäämään hänen nimeään”, huudahti ritari.

 

Einion hymyili mielessään. Miten erilaisia he olivatkaan, Myndagen ja hän. Einion olisi marssinut taisteluun paljon mieluummin komppanian entisen komentajan, kapteeni Dolmenin johdolla. Tällä oli kokemusta ja näkemystä. Einion oli Darchasin lapsuudentoveri, mutta silti tai juuri sen takia hän epäili oliko tällä riittävästi näkemystä ja kokemusta johtamaan heitä taistelussa. Päättäväisyyttä ja rohkeutta hänellä kyllä oli. Liiankin pian nähtäisiin riittäisikö se. Mutta Dolmenia oli nyt turha ajatella. Hän oli poissa. Einion ei tiennyt miten Dolmen oli menettänyt kapteenin arvonsa, mutta hän oli pessyt pois häpeänsä Matalien taistelussa kuollen kunniakkaasti armeijan etujoukossa taistellen.

 

He odottivat vaitonaisina aamua. Kun aurinko alkoi pilkottaa taivaanrannan takaa marssi leiristä pois joukkoja. He näkivät näiden katoavan itään ja länteen. Einion ei nähnyt miten paljon joukkoja marssi, mutta hän oli varma että vihollisen tähystäjät Morannonin huipulta näkivät kaiken. Miksi Narces ei ollut marssittanut sotilaitaan pimeyden suojassa, ihmetteli Einion? Nyt heidät oli varmasti huomattu! Hän näki kuningas Amdirin viirin selvästi lännessä, kunnes se katosi pienten kumpujen taakse. Joukot marssivat kohti Ithilieniä.

 

 

Viimein kaksi ratsumiestä saapui paikalle. Einion tunnisti heti sir Darchasin ja sir Mardelonin. He keskustelivat matalilla äänillä ja Einion käveli kapteenien luoksen kuullakseen paremmin. ”Herrat”, hän tervehti. ”Onko kaikki valmista”, Darchas lähes tiuskaisi. Jännitys näkyi nyt kaikkialla kapteenin olemuksessa. Se oli merkittävä kontrasti rauhallisen Mardelonin rinnalla. ”Kyllä herra”, Einion vastasi. ”Kaikki ryhmät tietävät nyt paikkansa taistelujärjestyksessä. Tämän valmiimmiksi emme tule”!

 

Darchas nyökkäsi hivenen helpottuneena. ”Näittekö joukkojen poistuvan leiristä”, kysyi Einion katsoen lähinnä Mardeloniin. Tämä nyökkäsi. ”Oletan sen olleen osa päämajan suunnitelmaa vetää vihollinen avoimelle maalle taistelemaan. Muuten he eivät olisi marssineet auringon noustessa”. Einion hymyili mielessään kuullessaan Mardelonin sanat. Juuri niin hänkin oli ajatellut. ”Toivottavasti eivät lähettäneet liikaa joukkoja pois, tai meille voi tulla vaikeat ajat taistelussa”. Mardelon lisäsi.

 

Äkkiä Mardelon kääntyi katsomaan suoraan Darchasiin. ”Komppaniassasi on paljon melko kokemattomia ritareita”, totesi kapteeni mietteliäänä. Hänen omassa komppaniassaan oli vain kaiken kokeneita veteraaneja. ”Pystyvätkö he pitämään linjan, jos vakinaiset rynnäköivät”, hän kysyi. Darchas nieli vain vaivoin suuttumuksensa. ”Minun ritarini eivät peräänny”, hän totesi viimein lujalla äänellä. ”Eivät niin kauan kuin sivustat pitävät puolensa. Sen takaan sinulle, Mardelon. Vaikka me kaikki kuolisimme me emme peräänny”!

 

”Se on hyvä”, vastasi Mardelon hetken kuluttua. ”Sillä uskon että pian taistelemme”. Darchas tuhahti tyypilliseen tapaansa. ”Katso”, huudahti Einion. ”Aurinko paistaa punaisena Dagorladille. Pian miekat iskevät yhteen ja veri vuotaa”. ”Rukoile siis Erua, sir Einion”, vastasi Mardelon. ”Kun kerran olet häntä niin lähellä. Mainitse hyvä sana minunkin ritarieni puolesta. Minua Eru ei kuuntele”. Einion hymyili luullen Mardelonin pilailleen, mutta näki sitten tämän ilmeen olevan edelleen vakava. ”Ja mitä muuta voin tehdä, herra”, hän kysyi. ”Hae kypäräsi ja kilpesi, sir Einion”, Mardelon vastasi. ”Sillä vihollinen tulee nyt”!

 

Dagorladin yllä vallinnut hiljaisuus katkesi torviin. Suuret Numenoren torvet puhkesivat soimaan ja niiden soidessa rämähtivät Morannonin valtavat portit auki. Sir Mardelon käänsi katseensa Darchasiin, jonka silmät salamoivat hänen nähdessään porttien auenneen. ”Sir Darchas”, Mardelon huusi yli torvien soiton. ”Marssittakaa komppanianne. Minä olen rinnallanne ja tuen teitä loppuun asti”. Darchas nyökkäsi äkillisen liikutuksen vallassa ja tarttui Mardelonin ojennettuun käteen. ”Yhdessä, Mardelon”! ”Yhdessä”, tämä vastasi ja kääntyi sitten. ”Tänään juovat miekkamme verta”, kapteeni tervehti Darchasia ja Einionia. Sitten hän kannusti hevostaan ja oli poissa. Einion kuuli oman äänensä huutavan hälytystä ja sitten Eriadorin Armeijan torvet peittivät hänen äänensä soittaen ”herätys” ja ”hälytys” soittoa! Niin se alkoi! Dagorlad! 

 

 

 

                                                HALDIMIR ”KAUNIS”

 

”Miten paljon joukkoja marssi leiristä”, kysyi Haldimir rauhallisesti. Hän istui Morannonin komentopaikalla katsellen muita huoneessaolijoita. Mustaan haarniskaan ja säihkyvään kruunuun pukeutunut hahmo seisoi kauempana Haldimirista. Musta kaapu peitti haarniskaa ja hahmon kasvoja. Mutta sotaruhtinas tiesi, että jos kaapu olisi nostettu pois ei sen alla olisi lainkaan kasvoja. Vain kaksi hehkuvaa silmää. Nazgulien herra oli kauhistuttava olento. Hänen ympärilleen oli syntynyt automaattisesti tyhjä tila, johon kukaan ei halunnut seisomaan. Edes Rhunin kaikkeen valmis prinssi ei suostunut seisomaan Nazgulin vierellä, vaikka Nolmel oli usein sanonut hänen olevan mielenvikainen ja oli luultavasti oikeassa. Ainoana huoneessa Haldimir ei pelännyt Nazgulia. Hänellä oli se ainoa asia mikä saattoi suojella moista pelkoa vastaan. Hänellä oli auktoriteetti! Numenoren sotaruhtinas ei pelkää mitään eikä ketään!

 

Nazgulista hivenen sivulle seisoi Rhunin prinssi Ausir, joka oli johdattanut ruskea-univormuiset joukkonsa idästä Sauronin avuksi. Hän oli vannonut ikuista uskollisuutta Sauronille, mutta Haldimir tiesi Ausirin pelin. Tämä palvelisi ketä tahansa joka olisi vahvin, eikä epäröisi puukottaa herraansa selkään. Juuri sellainen oli ollut Ausirin ura Rhunissa. Täynnä petoksia ja massamurhia, joista hän tuntui nauttivan. Ausir oli melko lyhyt ja hivenen ylipainoinen. Mutta hän käytteli miekkaa taitavasti ja osasi valita apulaisensa viisaasti. Ennen kaikkea Ausir oli täysin armoton ja häikäilemätön. Sellaista yhdistelmää vastaan eivät muut Rhunin prinssit olleet mahtaneet juuri mitään.

 

Haldimirin takana seisoivat hänen esikuntansa kaksi tärkeintä upseeria, nyt kun esikuntapäällikkö oli edelleen Umbarissa. Delaatti Nolmel oli oikealla ja Wendeher vasemmalla. Hän luotti heihin enemmän kuin kehenkään muuhun! Lisäksi huoneessa oli kaksi kenraalia. Toinen oli Sauronin joukkojen komentaja, kenraali Hyandor. Tämä oli pukeutunut mustaan univormuun ja näytti pelkäävän Nazgulien herraa enemmän kuin muut. Toinen kenraali oli Endrazor. Hän oli saapunut vasta toissapäivänä Osgiliathista. Endrazor oli odottanut kiihkeästi tietoa taistelun lähestymisestä ja kun se viimein oli tullut hän oli välittömästi ottanut mukaansa 2.Siirtokuntaprikaatin ja marssinut Minas Ithilin kautta Morannonille. Kun hän oli saapunut, innokkaana taistelemaan, oli Haldimirilla viimein kaikki odottamansa joukot käsillä.

 

Monet 2.Siirtokuntaprikaatin upseereista olivat edellisenä päivänä vierailleet Morannonin muurilla katselemassa 1.Siirtokuntaprikaatin purppuranpunaisiin univormuihin pukeutuneita kaartilaisia ja räikeitä viirejä Dagorladin toisella puolella. Heidän kasvonsa olivat vääntyneet vihasta pettureita kohtaan. Prikaati paloi halusta päästä taistelemaan ja iskemään yhteen entisten tovereidensa kanssa. Pian he saisivat mahdollisuutensa!

 

 

”Yksi vahvistettu divisioona marssi kohti itää, herra”, ilmoitti Nolmel. ”Toinen vahvistettu divisioona marssi kohti Ithilieniä. Tunnistumme itään marssineet joukot Nenuialin divisioonaksi ja länteen lähteneet olivat Lorinandin salohaltioita. Kumpaankin osastoon kuului noin 9000 sotilasta”. Haldimir nyökkäsi ajatellen nopeasti. Mihin vihollinen oikein marssi? Mitä he aikoivat?

 

”Mihin he ovat matkalla, Wendeher”, hän kysyi viimein, vaikka sotaruhtinaalla oli jo selvä oma käsitys asiasta. ”Herra, varmasti kyseessä on yritys parantaa heidän huoltotilannettaa”, vastasi Wendeher heti. ”He aikovat vallata linnoituksemme idässä ja avata reitin Gondoriin valtaamalla Osgiliathin itärannan. Kenraali Endrazorin ja 2.Siirtokuntakaartin siirtäminen tänne voi nyt osoittautua virheeksi”!

 

Kuullessaan nimensä Endrazor liikahti levottomasti, mutta ei sanonut mitään. Varmasti hän ajatteli omaa kunniaansa ja mahdollisuutta että Osgiliathissa taisteltaisiin juuri kun hän oli sieltä lähtenyt. Silloin hän olisi menettänyt loistavan tilaisuuden osoittaa kykynsä! Haldimir nyökkäsi tyytyväisenä Wendeherille. Tämän analyyttinen tapa ajatella miellytti häntä.

 

”Välittääkö kotka siitä mikä on hiiren suunnitelma”, puhui kylmä kova ääni huoneen toiselta puolelta. Monet huoneessa tunsivat kylmiä väristyksiä selässään. ”Turhaan marssittaa vihollinen joukkojaan itään ja länteen, kun heidän joukkonsa tuhotaan keskellä. Pitkään olemme odottaneet vihollisen virhettä ja viimein se on tullut. Viimein he hulluudessaan asettavat maailman herrani jalkojen juureen. Herrani on kärsimätön! Tänään annamme hänelle maailman”!

 

Ausir vilkaisi Nazguliin, mutta käänsi viime hetkellä katseensa sivuun. ”Olen samaa mieltä”, hän huudahti innokkaasti. Liian innokkaasti! ”Meillä on jo valmiiksi valtava ylivoima ja nyt vihollinen on marssittanut 18 000 sotilasta pois pääarmeijan luota. Tämä on mahdollisuutemme ja tartumme siihen molemmin käsin. Marssikaamme nyt heti Dagorladille. Pyyhkäisemme vihollisen pois kentältä ja kaikki on ohi iltaan mennessä. Silloin ei Osgiliathilla ole enää merkitystä”!

 

”Miksi vihollinen marssitti joukkonsa pois ottaen moisen riskin”, mietti kenraali Hyandor. ”Sitä minä ihmettelen”. ”Mitä merkitystä sillä on”, huudahti prinssi Ausir. ”Tärkeintä on mitä me teemme”. Nazgulien herra käänsi katseensa Hyandoriin, joka hikoili katseen edessä. ”Pitkään on vihollinen ollut epätoivoinen. Epätietoinen mitä tehdä! Heidän epätoivonsa on lisääntynyt. Kiihkossaan he aliarvioivat voimamme! Tänään heidän virheensä antaa herralleni maailman”.

 

”Herra, emme voi jättää tätä tilaisuutta käyttämättä. Olkoot sotaruhtinas Guilinin virhe meidän voittomme”, huudahti myös Endrazor, jonka silmät loistivat intoa. Hän näki itsensä varmasti jo johtamassa rynnäkköä vihollista vastaan. Mutta kukaan muu ei sanonut mitään. He katsoivat kaikki Haldimiriin. ”Kenraali Hyandorin kysymys on hyvä”, tuumi Haldimir. ”Mielelläni en marssi esiin linnoituksestamme. En nyt kun suunnitelmani ovat viimein muotoutumassa. Kärsivällisyys on hyve, herrat. Tämän päivän tapahtumien ei välttämättä tarvitse vaikuttaa suunnitelmiini. Vihollinen on yhä juuttuneena asemiemme eteen täällä ja Osgiliathissa. Me voimme valita missä toimimme. Nyt vihollinen on valitsemassa sen puolestamme. Että taistelisimme tänään on heidän etunsa mukaista, ei meidän”!

 

”Me piileskelemme alivoimaiselta viholliselta ja annamme hänen vallata Osgiliathin, niinkö”, huudahti Ausir, joka sai uutta voimaa Nazgulien herran hahmosta. Liian pitkään hän oli tanssinut sotaruhtinas Haldimirin pillin mukaan. Oli aika näyttää ettei Ausir ollut tämän lakeija! ”Herrani Sauron on kärsimätön”, lausui Nazgul hyytävällä äänellä. ”Hän ei ymmärrä mitä sotaruhtinas Haldimir odottaa. Herrani tulee olemaan tyytymätön, jos jätämme tämän vihollisen virheen käyttämättä. Hyvin tyytymätön”!

 

”Wendeher, mitä ajattelet”, kysyi Haldimir mietteliäänä. Kenellekään muulle ei näyttänyt juolahtavan mieleen, että vihollinen ei ehkä ollutkaan tehnyt virhettä vaan tämä oli osa heidän suunnitelmaansa. Voitettiin tuskin olettaa, että Guilin ja Narces vain istuisivat Dagorladilla suunnittelematta mitään. Hekin ymmärsivät tilanteen ja ennen pitkää päättäisivät tehdä jotakin sen korjaamiseksi. He tarvitsivat kenttätaistelun ja nyt kuninkaalliset näyttivät olevan ryntäämässä suinpäin Dagorladille taistelemaan. Jos kaikki oli Narceksen suunnittelemaa niin suunnitelma toimi hyvin. Haldimir tunsi lähes tyytyväisyyttä siitä, että joku muukin osasi suunnitella niin hyvin!

 

”Herra, minun täytyy neuvoa taistelua vastaan”, tuumi Wendeher. ”Lähettäkäämme varoitus Itälinnaan ja Osgiliathiin. He voivat pitää puolensa ja vihollisen hätä tulee olemaan entistä pahempi. Hätäilevä sohii, sanotaan. Olkaamme varovaisia ja järkeviä, niin voitto on meidän”! ”VAROVAISIA”, huudahti Endrazor lähes raivoissaan. Hän ei ollut ikinä pitänyt Wendeheristä tai muistakaan Umbarin armeijan esikunnan ”pyrkyreistä”. ”Meillä on varmaan kaksi kertaa enemmän joukkoja ja suuri osa sotilaistamme on veteraaneja. Mihin varovaisuutta tarvitaan? Varmasti emme kokoontuneet tänne kuuntelemaan jonkun pahaisen delaatin mielipiteitä, herra”?

 

”Eikö edes silloin, kun delaatti puhuu järkevämmin kuin moni kenraali”, mietti Haldimir ääneen katsoen tyytymättömänä Endrazoriin. Jos kenraalilla olisi ollut järkeä hän olisi sillä hetkellä tiennyt uransa Umbarin armeijassa olevan ohi. Hän oli ajanut Hallamorin tiehensä ja nyt vastusti avoimesti Haldimiria ja väheksyi tämän esikunnan upseeria. Sitä paitsi Haldimir tiesi enemmän kuin hyvin Endrazorin vehkeilyistä Sauronin kanssa. Kenraalin kannatti toivoa että sota pitkittyisi, sillä kun se kääntyisi kuninkaallisen armeijan voitoksi olisi Endrazorin aika lähteä! ”Teidän järkeilyssänne, herra, on yksi paha puute”, jatkoi Haldimir. ”Te ette ajattele vaan reagoitte. Minä en ikinä reagoi harkitsematta. Meidän pitää ajatella kaikki tekojemme seuraukset suhteessa kaikkiin mahdollisiin lopputuloksiin. Mitään tästä meillä ei ole aikaa tehdä, joten taisteleminen olisi typerää”.

 

”Meidän on toimittava”, huusi Ausir, joka oli kertakaikkiaan saanut tarpeekseen odottelusta. ”Vaadin että toimimme”! Nazgulien herra katsoi pitkään Haldimiriin. ”Armeija tarvitsee päättäväistä johtajaa, ei ajattelijaa”, hän sanoi viimein kylmällä äänellään. ”Teidän on hyökättävä. Minäkin vaadin sitä herrani nimissä”!

He vaativat, huokaisi Haldimir. Sillä hetkellä hän tunsi itsensä jälleen täydellisen yksinäiseksi. Voi että hän oli menettänyt Hallamorin niin aikaisessa vaiheessa. Tämä seisoi nyt jossakin vihollisen riveissä. Hallamor oli tehnyt niin kuin itse halusi. Hän oli seurannut omaa sydäntää. Milloin saisi Haldimir tehdä samoin? Eikö hän milloinkaan saisi johtaa omaa sotaansa? Pelata vain omaa peliään eikä kenenkään muun! Hetkellinen epätoivo valtasi Haldimirin. Hän tiesi että mitä he tekisivät oli väärä päätös. Mutta eikö se ollut jonkin ylemmän voiman tahto, kuin kaikesta oltaisiin määrätty jo ennalta. Se olisi väärä päätös ja he tekisivät sen silti, koska se oli hinta joka piti maksaa pahuudesta ja vääristä liittolaisista! Se oli hinta joka piti maksaa, kun ei ollut oman itsensä herra.

 

Hän huokaisi uudelleen, ajatuksissaan. Kyllä, he laittaisivat kaiken yhden kortin varaan. Tänään koko tulevaisuus olisi Haldimirin viisauden ja sotilaiden taidon varassa. Hän oli varma että se riittäisi. Kyllä, se riittäisi. Ja sitten! Jos ja kun kuninkaallisten armeija pyyhkäisisi eriadorilaiset kentältä ei tulevaisuus näyttäisi kovinkaan hyvältä Nazgulille ja hänen herralleen. Eikä etenkään Endrazorille! Silloin Haldimir pelaisi vain omaa peliään ja päättäisi vihdoin itse.

 

Vihdoin hän kääntyi katsomaan Nazgulien herraan ja nyökkäsi. ”Hyvä on”, hän sanoi voimakkaasti. ”Me marssimme. Me taistelemme. Mutta minä en unohda, että te vaaditte sitä. Muistakaa se”! Hetken Nazgul tuijotti sotaruhtinasta, mutta ei vastannut. Muut eivät olleet ikinä ennen kuulleet kenenkään uhkailevan Nazgulia. Eikä tämä reagoinut mitenkään!

 

Sitten uhkaava hetki oli ohi. Nazgul käänsi katseensa ja Haldimir palasi toimintaan. ”Valmistakaa joukot taisteluun. Annan taistelujärjestyksen puolentunnin kuluttua. Endrazor, sinä otat yhden Numenoren vakinaisten neliön komentoosi. Se jää reserviin. Kun aika on oikea annan merkin ja marssit eteen. Maalisi on vihollisen armeijan keskusta”. Haldimir otti esiin kartan ja levitti sen huoneen keskelle. Hän osoitti pientä kumpua Dagorladin laidalla. ”Vihollisen päämaja tulee olemaan tuolla, aivan keskustan takana. Se on sinun kohteesi. Murrat keskustan ja valtaat päämajan. Sinulla on maailman parhaat sotilaat komennossasi. Se ei voi epäonnistua. Älä pysähdy äläkä peräänny tapahtui mitä tahansa. Johdat vain joukkosi kokoajan kohti päämajan viirejä”.

 

”Entä päämajan henkilökunta”, kysyi Endrazor silmät välkkyen innosta. ”Mitä teen heille”? Haldimir hymyili äkkiä julmasti ajatellen taitavaa Guilinia ja viisasta Narcesta, joka oli laatinut niin hyvin suunnitelman. ”Tapa heidät kaikki”, vastasi Haldimir. ”En halua heidän komentavan enää mitään tämän taistelun jälkeen”. Endrazor kumarsi tyytyväisenä. Vihdoinkin kunnon käskyt ja tehtävä josta hän nauttisi! ”Muista Endrazor”, huomautti Haldimir osoittaen sormellaan vihollisen linjan keskustaa. ”Tuolla tämä taistelu ratkaistaan. Sinä saat ratkaista sen. Tämä on se hetki jota olet odottanut. Minä lupasin sen sinulle ja sinä sen myös saat”. ”Minä en petä sinua”, vastasi Endrazor tyytyväisenä. Haldimir hymyili takaisin. Et varmasti! Hän mietti Endrazorin salaisia tapaamisia Sauronin ja tämän edustajien kanssa. Kenraali oli jo pettänyt hänet. Siitä Haldimir oli varma! Hymyillen yhä hän päätti neuvonpidon. Pian he marssisivat!

 

 

 

                                    EREGIONIN WELDEN

 

Welden säpsähti hereille. Hänestä tuntui että hän oli vasta ehtinyt nukahtaa. Jännitys oli pitänyt häntä yöllä valveilla liian kauan. Keskustelu sir Dillianin ja itsensä ruhtinas Ecthelwionin kanssa oli auttanut hieman. Hän mietti hetken missä oli, mutta muisti sitten. Echtelwion oli nimittänyt hänet kuriirikseen, joten hän nukkui komentajan teltan oven pielessä. Myös adjutantti, ruhtinas Ithilbor, nukkui teltassa, mutta hän oli tuskin vaihtanut sanaakaan Weldenin kanssa. Adjutantti oli kylmän tuntuinen harmaahaltia.

Kesti hetken tajuta mistä oli kyse. Sitten hän muisti mitä Ecthelwion oli sanonut. Pian he taistelisivat. Ehkä huomenna tai parin päivän päästä. Nyt oli se huominen! Ja armeijan torvet soittivat hälytystä. Se oli alkanut! Welden loikkasi pystyyn ja veti ylleen univormunsa. Se oli Noldorin perinteinen sota-asu raskaine kypärineen. Hän nappasi sitten kilven ja keihäänsä ja vilkaisi ympärilleen. Ithilboria ei näkynyt missään. Hetkeksi Welden pysähtyi miettimään. Jotenkin hän tiesi, että kun hän astuisi ulos teltasta hän ei enää koskaan olisi entisensä. Ulkona odotti taistelu ja sankaruus. Sisällä oli yhä se vanha eregionin Welden, joka rakasti käydä taivaltamassa erämaissa isänsä kanssa ja kuunnella laulua iltaisin Imladrisin saleissa. Kun hän astuisi ulos ei samaa nuorta ja viatonta Weldeniä enää olisi.

 

Viimein Welden käveli teltan ovelle ja astui ulos. Koko leiri oli herännyt eloon. Edellisenä iltana hän oli tajunnut sen koon, mutta ei sitä kuinka paljon sotilaita armeijaan oikein kuului. Kaikki paikat olivat täynnä edestakaisin kiiruhtavia sotilaita, jotka hakivat omaa yksikköään ja pyrkivät järjestäytymään. Jotkut prikaatit olivat jo koossa ja yksi marssi eteenpäin, kohti tasankoa. Mitä oikein oli tekeillä?

 

Sitten Weldenin katse osui suuntaan, johon prikaati näytti marssivan. Hänen henkensä salpautui. Morannonin portit olivat auki. Nuo uhkaavan näköiset mustat portit olivat auki ja pitkä kolonna työntyi niistä ulos. Kaukaisuudesta Welden erotti rummun rytmikkäät lyönnit kun vihollisen armeija marssi. Hän näki mustiin ja ruskeisiin univormuihin pukeutuneita joukkoja, joiden keihäät kimalsivat auringossa. Ruskeapukuiset joukot alkoivat pian kaartaa kohti itää ja levittäytyä. Mustapukuiset marssivat länteen ja tekivät samoin. Kaikki tapahtui hienon järjestyksen vallassa.

 

Sitten tapahtui se mikä tuona aamuna vaikutti Weldeniin kaikkein eniten. Mustien ja ruskeiden univormujen virta ulos portista loppui. Hän näki ensimmäiset kirkkaanpunaisiin univormuihin sonnistautuneet joukot ja ihailu niiden värikkyyttä ja taidokasta marssia kohtaan täytti hetkeksi Weldenin mielen. Sitten hän muisti että nämä joukot olivat tulossa heidän kimppuunsa. Pitkän aikaa Welden vain seisoi lumoutuneena katsellen Numenoren vakinaisten marssia. Vihollisen joukot muodostivat suuria neliöitä, eivätkä yhtenäistä linjaa. Mutta niitä oli paljon! Liian paljon, tajusi Welden. Vihollisen ylivoima oli valtava. Silloin hän viimein tajusi, että tästä ei tulisi mitään romanttista seikkailua. Tänään taisteltaisiin elämästä ja kuolemasta. Hän ja monet muut tulisivat luultavasti kuolemaan. Siitä Einion oli yrittänyt varoittaa, mutta hän ei ollut kuunnellut. Silti tämä oli ollut oikeassa! Welden ei voinut olla miettimättä missä Einion oli nyt. Varmasti Lindonin divisioona olisi etulinjassa, mutta eikö siellä pian olisi Imladrisin divisioonakin?

 

Hän veti viimein katseensa pois taivaanrannan täyttävistä kirkkaanpunaisista linjoista, jotka levittäytyivät kokoajan vihollisen linjan keskustaan. Niinpä Weldeniltä jäi juuri näkemättä miten Haldimir kauniin esikunta ratsasti ulos portista Nazgulien herran kanssa. Hurraahuudot kohosivat armeijan riveistä, mutta ne oli kaikki tarkoitettu Haldimirille!

 

Welden oli kuitenkin jo katsonut muualle, sillä hänen oma divisioonansa oli nyt järjestäytymässä. Welden näki raskaasti haarniskoidun ritarien komppanian seisovan kolonnamuodossa paikallaan ja tunnisti näiden komentajan. Se oli sir Tilion, jonka kanssa hän oli joskus puhunut Imladrisissa. Welden kiiruhti tätä kohti. ”Herrani Tilion”, hän tervehti. Tämä vilkaisi häneen ja hymyili vaisusti. ”Nuori Welden”, ritari vastasi. ”Kuulinkin että olit kaikkien yllätykseksi saapunut iloksemme”! Weldenille jäi epäselväksi oliko Tilion ironinen vai tosissaan. ”Mihin minun pitäisi mennä, herra”, hän kysyi varovasti. ”Olen ruhtinas Ecthelwionin kuriiri”!

 

Tilion viittasi Weldeniä jäämään paikoilleen. ”Pysy tässä minun kanssani. Divisioona jää reserviksi ja minä olen kolonnan kärki. Ecthelwion tulee luoksemme kyllä pian”. Welden nyökkäsi kiitollisena. Hän katsoi taakseen. Sir Dillian ja sir Derufin olivat ritarien etummaisessa rivissä. Kumpikin hymyili rohkaisevasti Weldenille. Mutta heidän keskittymisensä oli jossakin muualla. Welden arvasi että kumpikin ritari mietti jo edessä olevaa taistelua. Ehkä he olisivat mieluummin olleet etulinjassa eivätkä takana odottamassa vuoroaan. Weldenkin oli vaiti, tuntien jotakin pelon ja jännityksen sekoitusta mielessään. Pian hän tietäisi millaista se oli!

 

Ruhtinas Erestor ja sir Daimen tulivat kävellen jostakin sivulta. Erestor talutti suurta sotahevostaan. He pysähtyivät sir Tilionin luokse. ”Voitte yhtä hyvin lähettää hevosen pois, herra”, totesi Tilion kuivasti, yrittäen nähdä telttojen läpi mitä vihollinen teki. Rumpujen pärinä jatkui yhä ja vihollinen näytti levittäytyvän edelleen. Eriadorin Armeijan linja oli nyt nopeasti muodostumassa heitä vastapäätä. Lähetit sinkoilivat sinne tänne vieden viestejä ja pitäen huolta että kaikki sujui. ”Emme tule tarvitsemaan hevosia tänään. Kun hyökkäämme se tapahtuu jalkaisin”. Erestor nyökkäsi ylpeät kasvot tyynenä ja komensi yhden läheteistä viemään hevosensa pois.

 

”Mitä tuumit”, kysyi Daimen viimein katsellen samaan suuntaan kuin Tilion. ”Jos me suunnittelimme tämän, niin varmasti aliarvioimme vihollisen voimat”, vastasi Tilion. ”Heillä on valtava ylivoima vaikka Vahtarin ja Amdirin joukot ehtisivätkin palata. Jos he eivät ehdi ajoissa takaisin ajetaan meidät kentältä ja vaikka ehtisivätkin niin kaikki on nyt veitsenterällä”. Sir Daimen nyökkäsi. ”Ajattelin samaan. Liian paljon vakinaisten punaisia rivejä”. ”Liian paljon”, myönsi Tilion. Mutta Erestor ei kuunnellut heitä vaan katseli taaksepäin. ”Ruhtinas Arothirin prikaati ei ole vielä kolonnassa. Mikähän heitä viivyttää”? ”Minä käyn katsomassa, herra”, huudahti Welden innokkaana tekemään jotakin. Odottaminen hermostutti häntä enemmän kuin hän oli uskonut mahdolliseksi.

 

 

Innokkaana Welden kiiruhti kohti paikkaa, jossa tiesi prikaatin leiriytyvän. Hän löysi heidät järjestäytymässä, mutta se ei sujunut hyvin. Prikaati oli melkoisessa sekasorrossa. Welden näki monien sen sotilaiden olevan yhtä nuoria kuin hän itse. Arothir näytti olevan itsekin sekasorrossa. Hän tiuski alaisilleen eikä tehnyt mitään ottaakseen tilanteen hallintaansa. Ilmeisesti aamun hälytys oli yllättänyt ruhtinaan täydellisesti. Welden aikoi juuri lähteä hakemaan ruhtinas Erestoria, jonka tiukka olemus pian lopettaisi sekasorron. Mutta hän ei ehtinyt kun yksinäinen ratsumies karautti ohi ja pysäytti hevosensa. nähdessään epätietoiset sotilaat.

 

Welden tunsi sydämensä hyppivän kiivaammin. Hetken aikaa hän oli epäillyt sodan sankarillisuutta. Olisivatko Einion ja Dillian sittenkin oikeassa kaiken raadollisuudesta? Mutta ratsun selässä istuva hahmo palautti hänen uskonsa hetkessä. Siinä oli sankarillinen hahmo joka toi ritarillisuuden keskelle sodan kauhuja. Siinä oli vihdoin Pyhän Piirin sir Enlian, istuen punaisessa kaavussaan ryhdikkäänä hevosen selässä. Siinä oli ritari, joka ajaisi jopa vihollisen vakinaiset joukot takaisin ja tempaisisi esimerkillään sotilaat seuraamaan itseään mihin tahansa. Siinä oli oikea sankari! Kukaan ei voisi kukistaa moista ritaria.

 

Hitaasti suuttumus levisi sir Enlianin kasvoille, kun hän katseli prikaatin toimintaa. Sitten hän kannusti hevostaan ja ratsasti kohti Arothiria. Welden katsoi ihaillen miten sir Enlian pysäytti hevosensa Arothirin eteen. Hän kuuli selvästi miten Enlian kehoitti ruhtinasta tekemään lopun epäjärjestyksestä. ”Kaikki kyllä sujuu”, kuului Arothirin vastaus. Silloin Enlian käänsi katseensa prikaatin adjutanttiin ja komensi tätä korjaamaan tilanteen. Tämä herätti viimein Arothirin toimintaan. Mutta ei suinkaan prikaatinsa kokoamiseksi vaan röyhkeän ritarin ajamiseksi pois. ”Tämä on minun prikaatini ja komennan sitä niin kuin haluan”, huudahti Arothir loukkaantuneena. ”Teillä on melkoisesti röyhkeyttä tulla arvostelemaan minua julkisesti, ritari, puhumattakaan käskyjen antamisesta adjutantilleni”, hän lisäsi.

 

Mutta Enliania ei niin helposti ajettu pois. ”Te otatte prikaatinne komentoonne, herra, ja järjestätte sen nyt heti”, hän komensi silmät leiskuen. ”Ja se oli KÄSKY. Haluan prikaatin omalle paikalleen taistelujärjestykseen heti. Lopettakaa seisoskelu ja pistäkää toimeksi”. Arothirin suu loksahti auki. Mutta juuri silloin juoksi ruhtinas Ecthelwion viimein ohi. Hän oli palaamassa kuningas Ereinionin luota ja hämmästyi nähdessään yhden prikaateistaan edelleen järjestäytymässä. ”Mitä ihmettä täällä tapahtuu”, Ecthelwion huudahti, vaikka oli kuullut viimeisen sananvaihdon. ”Täytyykö minun muistuttaa teitä, ruhtinas Arothir, että vaikka olette ylhäinen ruhtinas Imladrisissa on tämä Eriadorin Armeija. Sir Enlian on teitä ylempi, vaikka onkin vain ”pahainen ritari”. Totelkaa saamaanne käskyä. Haluan tämän sekasorron päättyvän välittömästi. Sir Enlian. Jääkää te auttamaan prikaatin järjestämisessä. Haluan heidät kolonnana muun divisioonan luokse välittömästi”. ”Kyllä, herra”, vastasi Enlian. Arothir vain kumarsi sanattomana. Mutta siitä hetkestä asti hän vihasi Ecthelwionia.

 

 

”Ah, nuori Welden”, totesi Ecthelwion huomatessaan kuriirinsa. ”Tule mukaani. On aika palata divisioonan luokse”. Yhdessä he kiiruhtivat takaisin Erestorin ja Tilionin luokse. Welden ei voinut olla ihmettelemättä miten tyyneltä Ecthelwion vaikutti. Sir Tilionin tyyneys oli pahaenteistä tyyneyttä. Ecthelwion taas oli aivan niin kuin ennenkin, tyyni! Hänellä oli jotenkin tilanne aina hallinnassa ja se varmasti teki hänestä niin rauhallisen, mietti Welden. Miksi hätäillä kun tiesi mitä teki?

 

He asettuivat divisioonan kärkeen. Joukko lähettejä oli siellä, samoin Erestor, Ithilbor  ja sir Tilion. Daimen oli palannut oman komppaniansa luokse. Ensi kertaa Welden pani kunnolla merkille näkymän edessään, sillä hän huomasi Ecthelwionin tarkkailevan sitä kokoajan. Matala kumpu oli heistä etuoikealla telttarivien takan. Armeijan päämaja oli siirtynyt kummun laelle ja Welden tajusi nyt miksi. Ensi kertaa hän tutustui yhteen taistelukenttien tärkeään elementtiin. Oli äärimmäisen vaikeaa tietää mitä tapahtui. Linjasta ei nähnyt juuri muuta kuin mitä oli suoraan edessä ja sivuilla. Takaa näki vielä vähemmän. Joissakin kohtaa vihollisen ja omien rivistö erottui telttojen välistä, mutta kun vihollinen lähestyisi se katoaisi omien sotilaiden rivistön taakse näkösuojaan. Kumpu oli ainoa paikka koko linjan pituudelta, mistä saattoi erottaa mitä tapahtui.

 

Imladrisin divisioonan tilanne oli paljon huonompi ja siksi Ecthelwion tarkkaili kokoajan näkymää vetäen kaikesta johtopäätöksiä. He näkivät päämajan ja kummun takarinteessä Lindonin kaartin harmaat rivit. Siellä oli Vihersataman Gellan valmiina toimimaan! Myös kaksi pataljoonaa Arnorin ratsuväkeä oli Gellanin pataljoonan rinnalla. Suoraan edessä näkyi aina välillä Lindonin divisioonan linjaa, mutta etulinja ei erottunut siihen missä Welden seisoi. Hän näki vain takalinjan joukot. Oikealla ei ollut ketään, vain tyhjä telttakylä. Vasemmalla vilkkuivat telttojen välistä 1.Siirtomaaprikaatin kaartilaisten purppuranpunaiset univormut. Välillä heidän silmiään häikäisi edestä tuleva valo, kun auringonvalo heijastui vihollisen kilpimuurista.

 

He eivät voineet tehdä muuta kuin odottaa. Aika kului ja Imladrisin divisioona vain odotti. He kuulivat rumpujen pärinän ja välillä sieltä täältä taistelun ääniä. Mutta se ei ollut yhtenäistä ääntä vaan satunnaista. Yleinen taistelu ei ollut vielä käynnissä. Welden oppi pian kuuntelemaan tarkasti mitä ohi kiitävät lähetit sanoivat mennessään. Yleensä lähetin tullessa sir Tilion tai ruhtinas Ithilbor astui osittain ratsastajan eteen ja huusi ”mitä uutisia”, ja tämä huusi jotakin takaisin. Sitten he keskustelivat hetken kuulemastaan. Ruhtinas Ecthelwion taas oli istuutunut pienelle kivelle ja katseli ilmeettömänä eteenpäin osoittamatta kiinnostusta lähettejä tai taistelua kohtaan. Mutta se oli vain pinnalla, sillä Welden huomasi että Ecthelwion kyllä pani merkille kaiken mitä tapahtui ja mitä sanottiin.

 

Lähetti ratsasti jälleen heidän ohitseen matkalla päämajasta kuningas Ereinionin ja kuningas Elendilin luokse. Heidän asemansa oli jossakin takavasemmalla, mutta Welden ei ollut varma missä. ”Amdir on palannut taistelukentälle”, huusi lähetti ohimennessään ja katosi sitten telttojen keskelle. ”Mitä se tarkoittaa”, kysyi sir Tilion vilkaisten Ecthelwioniin. ”Kuningas Amdir on nyt vihollisen läntisellä sivustalla ja uhkaa heitä. Varmasti Narces suunnitteli juuri tätä. Nyt nähdään miten Haldimir reagoi. Tekee hän mitä tahansa, niin taistelu alkaa näillä hetkillä todenteolla”. Ja kuoleminen, ajatteli Ecthelwion surullisena. Myös kuoleminen alkaa näillä hetkillä. Mutta Welden ajatteli vain mahtaa sir Enliania ja loistavaa sir Alcyonia matkalla uusiin mainetekoihin. Pian hän saisi oman tilaisuutensa! Sillä hetkellä Welden oli täysin unohtanut, että hänen isänsä Hathaldir oli Amdirin joukkojen mukana.

 

 

 

                                                            SIR EINION

 

He seisoivat linjan etummaisina kylki viereisen ritarin kyljessä kiinni. Kun vihollinen tulisi he muodostaisivat yhtenäisen muurin joka kestäisi. Ritarit olivat seuranneet äänettöminä vihollisen keskitysmarssia edessään. Näiden linja oli levittäytynyt ja Einion oli nähnyt vakinaiset. Ne olivat juuri siellä missä pitikin: keskellä! Kaksi punaista kolonnaa levittäytyi neliöiksi heidän silmiensä edessä. Niiden edessä oli yksi rhunilaisten ruskea neliö. Vakinaiset olivat reservinä. Niiden vielä marssiessa Erendur suoritti nopean ratsastuksen päämajaan, joka sijaitsi aivan linjan takana. Vain harva pani sen merkille, mutta Einion oli yksi heistä. Erendur pyrähti hevosen selässä kummulle ja palasi saman tien. Kukaan ei koskaan saanut tietää miksi hän teki sen. Sitten hän oli jo palannut ja istui hevosensa selässä Gildorin rinnalla. Einion näki heidän keskustelevan vakavina ja viittoilevan oikealle ja vasemmalle, sivustoilla olevia divisioonia kohti. Ritari tiesi mitä ruhtinaat ajattelivat. Heidän linjansa heikko kohta oli siellä, sivustoilla!

 

Välillä Einion ehti katsoa mitä Erendurin talonväenkomppania teki. Heidän rivistönsä oli yhtä hyvässä järjestyksessä kuin Darchasin ritarienkin. Mutta Mardelon ei ollut linjan kärjessä vaan kierteli siellä täällä valaen uskoa ja rohkeutta ritareihinsa. Se oli tarpeen sillä valtava vihollisten meri heidän edessään koetteli rohkeintakin sydäntä. Mutta Darchas ja hänen parhaat ritarinsa seisoivat kaikki etulinjassa valmiina taisteluun, eivätkä liikkuneet mihinkään. Einion olisi toiminut toisin, jos olisi saanut päättää. Hän olisi asettanut sir Lucianin linjan taakse tekemään samaa mitä Mardelon teki vasemmalla. Mutta Lucian seisoi Darchasin vasemmalla puolella ja Einion oikealla. Heidän katseensa olivat edessä, vihollisessa, eivätkä takana.

 

Vihollinen lähestyi majesteetillisen hitaasti. Marssittuaan avoimelle maalle ei Haldimir ”kaunis” ottanut enää lisää riskejä. Ehkä juuri hänen varovainen lähestymismarssinsa pelasti hänet vaikeuksilta, kun Amdirin osasto äkkiä ilmestyi lännestä hänen sivustaansa. Monet sotilaat ja ritarit huomasivat Amdirin tulon ja puhkesivat riemunhuutoihin. Mutta Haldimirin reservit olivat yhä hyvin käsillä ja joukot irti taistelusta. Amdir oli palannut liiankin aikaisin. Siitä kuningas joutuisi maksamaan kovimman mahdollisimman hinnan!

 

 

Haldimirilla oli komentajana paljon hyviä puolia. Yksi niistä oli hänen kykynsä muuttaa suunnitelmaansa hetkessä. Hän reagoi nopeasti yllätyksiin, ja yleensä hän reagoi oikein. Niin tälläkin kertaa. Nähdessään Amdirin ilmestyvän sivustalleen Haldimir pysähtyi. Koko esikunta hiljeni odottaen päätöksiä, jotka tulisivat pian. Kului viisi minuuttia ja sitten käskyt sinkoilivat yhtä varmasti kuin aina ennenkin.

 

”Amdir epäröi liikaa”, huudahti Lucian. Hän oli katsellut tarkkaavaisena kuningas Amdirin ilmestymistä taistelukentälle. Sen sijaan että kuningas olisi marssinut liittymään Eriadorin Armeijan linjaan tai olisi edennyt iskemään Haldimirin sivustaan hän epäröi eikä liikkunut juuri mihinkään. Lopulta hän lähti epävarmasti etenemään. Myöhemmin kävi ilmi, että se oli tehty komentaja Maitrenin yritettyä ottaa tilanteen hallintaansa. Maitren näki pienen kumpuryhmän edessään vihollisen ja Amdirin välissä. Jos he ehtisivät sinne he voisivat ottaa hyvät puolustusasemat kummuilla. Niinpä Amdirin joukot lähtivät viimein liikkeelle marssien päättäväisesti kummuille.

 

Aluksi Einionista näytti kuin he lähtisivät hyökkäämään, vaikka vihollisen ylivoima ilmiselvästi oli liikaa. ”Ei, he menevät kummuille”, totesi Darchas huojentuneena. Hetken jännitys oli ottanut jopa hänet valtaansa. Mutta pian he kaikki tajusivat, että oli aivan sama mihin Amdir asettuisi. Ainakin sotaruhtinas Haldimirille se oli aivan sama. Hän käänsi kaksi neliöiksi muodostetuista osastoistaan länteen ja marssitti ne Amdiria vastaan. Toinen neliöistä muodostui vakinaisista! Eriadorin Armeijan päämaja oli juuri laskenut yhteen neliöön kuuluvan 15 000 sotilasta. Kolminkertainen ylivoima siis marssi kohti Amdiria. Haldimirin vastamarssi oli lähes täydellinen suoritus. Hänen kaksi neliötään marssivat, levittäytyivät ja hyökkäsivät nopeammin kuin kukaan uskoi olevan mahdollista. ”Tekivätkö ne juuri tuon”, huudahti Lucian ällistyneenä. Einionin oli pakko myöntää että juuri sen he olivat tehneet. ”Nyt kuolonkellot soivat kuningas Amdirille”, tuumi Darchas synkästi. Ja sen jälkeen on meidän vuoromme, lisäsi Einion mielessään.

 

He näkivät etulinjasta kuin aitiopaikalta miten vihollinen vyöryi Amdirin linjaa vastaan. Salohaltioiden nuolisade tervehti vihollisia, mutta vakinaisia ei voinut pysäyttää. Ne vyöryivät eteenpäin ja pääsivät lähitaisteluun. Se ratkaisi taistelun. Salohaltioista ei ollut mies miestä vastaan vastusta numenorelaisille. Einion näki miten lyhyen taistelun jälkeen salohaltioiden linja antoi periksi ja hajosi. Salohaltiat pakenivat kohti länttä. Vihollinen ajoi kiivaasti takaa. Einion kalpeni tämän nähdessään, mutta Darchas vain hymyili synkästi, kuin olisi osannut odottaakin sitä. Toinen salohaltioiden tukena ollut Gondorin prikaati jäi vihollisen rynnistyksen jalkoihin salohaltioiden paetessa ja kaatui lähes viimeiseen mieheen. Toinen prikaati perääntyi kohti länttä joidenkin salohaltioiden kanssa. Kiivain taistelu käytiin kuningas Amdirin viirin ympärillä. Kuningas ei paennut vaan taisteli viimeiseen asti urheimpien sotureidensa kanssa. Hetken he pitivät puolensa, mutta sitten Numenoren vakinaisten kirkkaanpunaiset rivistöt rynnistivät heidän ylitseen. Niin kuoli Lorinandin kuningas Amdir, ja hänen kanssaan Eriadorin Armeijan komentoupseeri, komentaja Maitren.

 

Mutta ruhtinas Galendilin ritarit eivät tienneet Amdirin kuolleen. He olivat vain nähneet miten Lorinandin viiri kaatui punaisen rivistön pyyhkäistessä sen yli. Mutta se kertoi jo tarpeeksi. Suru täytti Einionin mielen. ”Nyt ei ole aikaa surra”, sanoi kuitenkin Darchasin voimakas ääni. ”Vihollinen tulee nyt”! Einion käänsi katseensa suoraan eteenpäin ja näki vihollisen etenevän koko linjansa leveydellä. Rhunilaisista sotureista koostuva neliö marssi suoraan kohti Lindonin divisioonaa.

 

Myöhemmin Einion ei muistanut paljoakaan rhunilaisten hyökkäyksestä. Se ei ollut kovinkaan kummoinen hyökkäys ja sen päävoima tuntui suuntautuvan mahdollisimman kauaksi Lindonin ritarien säihkyvistä haarniskoista. Heidän edessään rhunilaiset kaartoivat oikealle ja vasemmalle pyrkien jalkaväen kimppuun. Osa kuitenkin joutui väkisinkin ritarien kohdalle ja heidät torjuttiin lähitaistelussa, jota kukaan ei olisi kuvaillut kiivaaksi. Koko taistelu oli melkoinen antikliimaksi sen jälkeen, kun he olivat nähneet Amdirin sotureineen kuolevan. Mutta se ei jäänyt siihen!

 

 

Rhunilaiset vetäytyivät aluksi sekasorrossa, mutta sitten Einion näki miten musta-asuinen ratsastaja ilmestyi vetäytyvien sotilaiden keskelle ja ne järjestäytyivät kuin taikaiskusta.

 

Hetkeksi Einionin silmät laajenivat. Hän tunsi vihollisen voiman, kun se iski häneen. Pahuus iski levittäen pelkoa. Einion tiesi, että Dagorladilla käytiin sekä näkyvää että näkymätöntä taistelua. Hän ponnisti voimansa äärimmilleen. Sitten hän tunsi vahvistuvansa. Joku tuki häntä taustalta. Hän näki hetken mielessään ruhtinas Glorfindelin seisomassa komentopaikalla liikkumatta, katse taivaanrannassa ja mieli keskellä näkymätöntä taistelua. Hän tiesi keneltä uusi voima tuli. Ritari kuuli Glorfindelin äänen puhuvan hiljaa mielessään ja tiesi mitä tehdä. Sulkien silmänsä Einion pakotti pelon pois komppaniansa yltä. Jossakin kauempana musta ratsastaja vavahti kuin iskun saaneena ja vetäytyi. Mutta se palaisi! Se palaisi entistä vaarallisempana ja mustempana, kuin viha joka hetkeksi vetäytyi taka-alalle positiivisempien ajatuksien tieltä, mutta oli joka hetki valmiina loikkaamaan taas esiin. Einion tiesi tämän. Sir Myndagen oli tarttunut häneen takaa, kun Einion oli lähes horjahtanut. Nyt ritari loi Myndageniin kiitolliseen katseen ja nyökkäsi. Kaikki oli hyvin. Vähän aikaa!

 

Ja kun Einion ajatteli, ”vähän aikaa”, hän oli oikeassa. Sillä nyt Rhunin joukot väistyivät ja niiden välistä työntyi uusi yksikkö eteenpäin. Se oli pukeutunut kirkkaanpunaisiin univormuihin ja teräksisiin kypäriin. Viimein, loputtomalta tuntuneen odotuksen jälkeen, kenraali Endrazor oli saanut käskyn hyökätä! Hänen Numenoren vakinaisensa työntyivät nyt etulinjaan ja levittäytyivät. He olivat maailman pelätyin sota-ase. Heidän rynnäkköään ei kukaan ollut vielä milloinkaan pysäyttänyt, kuten kuningas Amdir oli aiemmin kokenut. Numenoren vakinaisten hyökätessä ei voinut pitää asemiaan. Saattoi vain kuolla!

 

Einion näki heidät liiankin hyvin. Punaisiin univormuihin puetut sotilaat, jotka keihäät tanassa lähestyivät. Musiikki oli alkanut hieman aiemmin jostakin oikealta. Se alkoi vihollisen numenorelaisista joukoista ja Dunedainin divisioona yhtyi siihen. Pian myös Gondorin ja Arnorin joukot sekä vihollisen uusi puna-asuinen neliö soittivat samaa marssia. Se oli ”Numenoren marssi”, maan tunnusmarssi joka yhdistettiin sotilaallisuuteen ja kunniaan.

 

 

Gildor Inglorion seisoi divisioonansa linjan takana katsellen punaista rintamaa, joka levittäytyi heidän edessään. Hän tiesi liiankin hyvin mitä se merkitsi. Pian hänen joukkonsa taistelisivat elämästä ja kuolemasta! Jos he perääntyisivät...niin, he eivät voisi perääntyä. Sellaista vaihtoehtoa ei ollut. Voisivatko he selvitä? Vaikka he olivat jalkauttaneet ritarit ja se tulisi yllätyksenä viholliselle, voisivatko he siltikään selvitä? Gildor ei tiennyt, mutta ulkoisesti hän yritti näyttää päättäväiseltä. Mithlondin ruhtinas oli pukeutunut vain kevyeeseen haarniskaan, sillä hän halusi pystyä liikkumaan yksikön luota toisen luokse helposti. Gildorin kultainen kypärä oli yhä hänen aseenkantajansa kädessä ja kuriiri oli vienyt hevosen pois. Gildor oli suostunut siihen hampaitaan kiristellen vasta kun hänen adjutanttinsa kiihkeä vetoomus oli tuonut paikalle Pyhän Piirin sir Gelmirin, joka oli ohi mennessään kieltänyt Gildoria ratsastamasta taistelun aikana. ”Kuninkaalliset ovat ehkä luopuneet vanhasta Numenorelaisesta jousivoimasta”, oli sir Gelmir tuuminut synkästi, ”mutta aina heillä tarpeeksi jousiampujia on yhden divisioonankomentajan pudottamiseen. Sitä riskiä te ette ota tänään, herra”.

 

Niin Gildorin oli täytynyt antaa adjutanttinsa toimittaa ratsu takaisin leiriin. Jos Gildor oli kevyehkösti varustautunut, oli divisioonan varakomentaja kaikkea muuta. Ruhtinas Erendur istui suuren sotahevosensa selässä ylpeän näköisenä. Oli kuin hän olisi kasvanut pituutta viimeisien tuntien aikana, kun divisioonan tärkeä tehtävä oli tullut heidän tietoonsa. Erendur oli pitkään odottanut suurta sankarillista hetkeään ja vihdoin se oli tullut. Hänen joukkonsa kantaisivat kovimman taakan taistelussa! Ruhtinaan silmät säihkyivät innosta ja ylpeydestä. Häntä ei Gelmirin ratsastuskielto koskenut, joten Erendur istui hevosensa selässä loistavassa sotisovassaan kaunis kypärä päässään.

 

Gildor vilkaisi Erenduriin hieman ihmeissään. Oli melkein kuin tämä olisi halunnut taistelun jo alkavan. He olivat jo lyöneet melko helposti Rhunin divisioonien iskun takaisin, mutta Gildor saattoi nähdä että Erendur halusi enemmän. Paljon enemmän! Itse Gildor olisi ollut tyytyväinen jos vakinaiset eivät hyökkäisikään, sillä hän ei voinut olla ajattelematta kuinka monta sotilasta kuolisi vaikka he voittaisivatkin. Ja entä jos he häviäisivät?

 

”Pysy linjan takana, Erendur”, neuvoi Gildor katsellen jälleen järjestäytyviä kuninkaallisia joukkoja. ”Kannusta joukkoja ja pidä silmällä mitä sivustoilla tapahtuu. Minä otan reservipataljoonamme suoraan komentooni ja käytän sitä oikealla hetkellä. Näin on parempi, sillä sinä voit liikkua ja nähdä paremmin ratsain”. Erendur nyökkäsi. Siinä oli järkeä, vaikka Gildor saisikin ehkä sankarillisemman osan. Hän oli sentään divisioonan komentaja, vaikka se välillä oli Erenduria harmittanutkin. Mutta Gildor oli ylhäisintä aatelia ja parhaiden noldorin ruhtinaiden kasvattama. Miten kukaan voisi olla vihainen niin ylhäiselle ruhtinaalle? Ainakaan Erendur ei voinut! Tämä päivä ei tulisi olemaan vain Erendurin suuri hetki, vaan myös Gildorin. Siitä hän pitäisi huolen.

 

Samassa ratsastaja lähestyi heitä täyttä laukkaa. Erendur näki syrjäsilmällä kirkkaanpunaisen kaavun takanaan. Sitten ratsastaja pysähtyi heidän vierelleen. ”Tervehdys aliruhtinas Narcekselta, herrat”, huudahti Pyhän Piirin sir Langurik. Sir Arminas oli aiemmin lähettänyt hänet päämajan avuksi, vaikka sir Denhal olikin jo palvelusvuorossa siellä. Langurikin saapuessa päämajaan olivat kaikki lähetit ja nuoremmat upseerit olleet poissa, joten ritari oli saanut heti viestin vietäväkseen. ”Mitä hän nyt haluaa”, kysyi Erendur paljastaen avoimesti halveksuntansa viestin lähettäjää kohtaan. Langurikin silmät välähtivät pahaenteisesti kun Erendur ei huomioinut häntä mitenkään. Gildor Inglorion oli sentään nyökännyt ystävällisesti. Mutta Langurik nieli kiukkunsa. ”Herrani Narces pyysi tiedottamaan teille, herrat, että Lindonin divisioonan täytyy kestää kunnes ruhtinas Vahtarin osasto ehtii idästä mukaan taisteluun. Hän sanoi, että kunnian paikka on tarjottu Gildor Inglorionille ja Erendur Ehtyarille ja hän tietää teidän täyttävän hetken vaatimukset”. Langurik hymyili mielessään muistaen miten Narces oli vielä lisännyt, ”suurta kunniaa tarjotaan kunniattomalle”, mutta sitä hän ei toistanut ääneen.

 

”Epäilemättä teemme velvollisuutemme, toivoo joku Narces sitä tai ei”, tuumi Erendur viileästi. ”Kerro aliruhtinaalle että sotilaamme ovat valmiita suurtekoihin”, totesi Gildor hymyillen vaisusti. ”Sellaisiin joista tullaan vielä tekemään lauluja. Vaikka itse Sauron tulisi kimppuumme emme me väisty. Emme elävinä”. Langurik teki kunniaa ja poistui takaisin kohti päämajaa. Mutta Erendur katseli kylmästi hänen peräänsä. ”Kolmetuhatta vuotta olen joutunut ottamaan käskyjä siltä nousukkaalta”, hän totesi ajatellen Narcesia. ”Kolmetuhatta vuotta. Ja nyt kun suuri hetkeni on koittamassa, vielä tälläkin hetkellä joudun ottamaan käskyjä häneltä. Katkera on kohtalo joka minulle on tämän tehnyt”.

 

”Minulle on aivan sama kuka antaa käskyjä”, vastasi Gildor. ”Niin kauan kun käskyissä on järkeä ja niiden antaja tietää tilanteesta enemmän kuin minä. Nousukas tai ei, hän osaa johtaa armeijaa loistavasti. Mutta nyt paikoillemme, Erendur. Vihollinen alkaa olla valmiina. Jos emme enää ehdi keskustelemaan, niin muista, me odotamme Vahtaria. Jos joudumme perääntymään niin pidä linja kasassa. Me emme murru, tuli mikä tuli”! ”Minä muistan”, vastasi Erendur. Sitten hän kannusti hevostaan ja oli poissa.

 

Hän näki marssivat punaunivormuiset Numenoren vakinaiset. Hän näki niiden komentajan raivokkaat kasvot! Hän näki Lindonin divisioonan keihäät ja kilvet. Ja yksinäisellä kummulla Ithilienin tien suunnalla makasi Lorinandin Amdir selällään maassa, vierellään komentaja Maitren, joka ei enää ikinä raportoisi armeijan huoltotilanteesta. Hän ei nähnyt mutta tunsi Nazgulin jossain lähellä levittämässä pelkoa. Hän tunsi tämän mustan voiman tavoittelevan sotilaiden sydämiä ja mieliä. Hän näki esikuntansa upseerien huolestuneet kalpeat kasvot ja pelokkaat vilkaisut hänen suuntaansa. Oliko joku tehnyt erehdyksen? Se täytyi olla heidän mielissään, sillä hän itse ajatteli samaa. Oliko joku arvioinut väärin? Oliko hän uskonut liikaa itseensä ja johtanut heidät kuolemaan? Joutuisiko hän kulkemaan tästä eteenpäin tuo hirveä syyllisyyden taakka harteillaan? Hän oli uskonut olevansa lähes voittamaton, ehkä jopa Valarin veroinen. Kostautuisiko se nyt pahimmalla mahdollisella tavalla kaikille muille?

 

Hän tunsi kaukaa Sauronin katseen, kun tämä käänsi silmänsä katsomaan kohti Dagorladia. Glorfindel katsoi samaan suuntaan, kuin hän olisi ollut vain sivustakatsoja tässä suuressa näytelmässä. Sivustakatsoja joka oli itse luonut edessään olevan näytelmän ja ottanut itselleen kenties liian suuren vastuun. Mutta ei, kaikki ei ollut vielä ohi! Taistelusuunnitelma oli mennyt palasiksi, mutta he voisivat yhä voittaa. Hänen täytyi uskoa valinneensa oikeat komentajat ja ritarit oikeille paikoille. He voisivat yhä kääntää päivän kulun. Sillä tähän mennessä kaikki oli sujunut Haldimirin tahdon mukaisesti. Glorfindel sulki silmänsä ja ajoi pois Nazgulin levittämän pelon sotilaidensa päältä. Hän peitti heidät Sauronin tahdolta, vaikkei kyennytkään peittämään heitä tämän katseelta. Hän jatkoi taistelua. Mutta kun Glorfindel avasi silmänsä hän näki punaisien rivistöjen etenevän. Numenoren vakinaiset olivat käymässä hyökkäykseen. Taivas ja maa!

 

 

Kuninkaan katse oli taivaanrannassa. Hän ei kyennyt näkemään omien sotilaidensa linjaa, mutta näki sen sijaan vihollisen joukkojen massan Dagorladilla. He etenivät! Taistelun ääniä kuului oikealta ja vasemmalta, mutta ei suoraan edestä. Ei linjan keskustasta! Sinne suuntautuisi vihollisen vahvin isku. Kuningas Ereinion oli jalkautunut, samoin kaikki hänen ritarinsa. Tänään kaikki ritarit taistelisivat jalkaväkenä. Sillä Numenorelaista neliötä ei mikään ratsuväen isku voinut murtaa, ei edes raskaiden ritarien rynnäkkö. Jalkautuneet ritarit sen sijaan tulisivat toivottavasti viholliselle ilkeänä yllätyksenä.

 

Kuningas Ereinion olisi ennemmin taistellut sotilaidensa kanssa etulinjassa, mutta jos hän haavoittuisi tai kuolisi voisi se saada sotilaat romahtamaan. Siksi kuningas oli kaukana selustassa ritareineen, armeijan viimeisenä reservinä. Jotkus ritarit ja ruhtinaat tuskailivat odotuksen vuoksi, mutta Ereinion ei kuulunut heihin. Hän tiesi että heidän hetkensä tulisi vielä. Se tulisi yhtä varmasti kuin aurinko nousi aamuisin. Niin oli tarkoitettu ja niin myös tulisi käymään. Glorfindel uskoi tuoneensa heidät tänne. Mutta eikö vastuu ollut kuitenkin hänen, Ereinionin? Hän oli solminut liiton ja vannonut valan. Tänään hänen täytyisi lunastaa tuo vala. Silmät kirkkaina Ereinion katsoi etelään. Tänään hän taistelisi Gondorin puolesta, Eriadorin puolesta ja koko maailman puolesta. Luultavasti se vaatisi hänen henkensä, sillä kaikella oli hintansa. Mutta kuningas oli valmis sen maksamaan. Se olisi vähäinen hinta maailmasta! Rauha valtasi Ereinionin mielen. Hän oli seurannut Glorfindelin neuvoja tähän asti ja seurasi niitä loppuun asti. Varmuus valtasi kuninkaan. Lindonin ruhtinaan tie oli oikea tie! Sillä hetkellä. katsellessaan Numenoren vakinaisten etenemistä, kuningas Ereinion Gil-galad tiesi olevansa juuri siellä missä piti. Ja niin oli hyvä!

 

 

Ruhtinas Ecthelwion kuuli rytmikkään kuminan kun vakinaisten saappaat iskivät maankamaraan. Kun 15 000 sotilasta marssi samaan tahtiin oli ääni melkoinen. Pian 15 000 sotilasta hyökkäisi huutaen ja meteli kasvaisi korviahuumaavaksi. Tyyntä myrskyn edellä, hän tajusi hymyillen. Ruhtinas tiesi että hänen sotilaansa olisivat tarvinneet rohkaisua. He kuulivat saappaiden kopinan ja keihäiden päiden iskevän rytmikkäästi maahan. Heidän täytyi pelätä, yksin odotuksensa kanssa. Mutta Ecthelwion ei kiinnittänyt huomiota heihin. Hän kuunteli ja tarkkaili. Täydellinen tyyneys oli vallannut ruhtinaan. Pian vakinaiset hyökkäisivät ja kuoleminen alkaisi toden teolla. Lähteen ruhtinas tiesi jo mitä tulisi tapahtumaan. Ritareista huolimatta vihollista ei voinut pysäyttää. Mikään ei voinut pysäyttää kokonaisen vakinaisten neliön rynnäkköä. Mutta jos Lindonin väki taistelisi kyllin hyvin he voisivat pidätellä vihollista odottaen Vahtarin paluuta. Ja koko sen ajan kun Lindon taistelisi odottaisi Ecthelwion. Hän odottaisi oikeaa hetkeä kuin metsästäjä joka on vainunnut saaliinsa. Vaikka Ecthelwion ei ollut suuri sotapäällikkö oli hän loistava metsästäjä. Hän vainusi saaliinsa. Hän odotti rauhassa. Hän tietäisi milloin toimia. Sen suurempia ajatuksia Ecthelwionilla ei tuolla hetkellä ollut. Hän ei rukoilut Erua tai miettinyt elämäänsä. Hän ei tarkkaillut Nazguleita tai tuntenut Sauronin katsetta. Hän vain odotti tyynenä ja äänettömänä, kuin lukemattomina kertoina erämaassa odottaen saalistaan. Ja se tulisi. Voi kyllä, se tulisi juuri sinne missä Ecthelwion odotti.

 

 

Haldimir näki vakinaisten neliön järjestäytyneen. Sitten rummut pärisivät ja joukot lähtivät eteenpäin kohti vihollisen linjan keskustaa. Vain 10 minuuttia aiemmin hän oli nähnyt Rhunin joukkojen neliön vetäytyneen tehtyään työnsä. Vihollisen keskustaa oli kulutettu. Nyt oli aika suorittaa oikea hyökkäys. Kaikki sujui kuin hän olisi sen valmiiksi suunnitellut. Vihollisen lännestä ilmestynyt osasto oli lyöty pois pelistä nopeammin kuin edes Haldimir oli uskonut mahdolliseksi. Hän oli nähnyt vakinaisten hurjan rynnäkön ja tajusi ettei mikään voisi tuollaista iskua pysäyttää. Hän näki hymyt esikuntaupseeriensa huulilla ja sotilaiden hyväntuuliset huudot. He kaikki vaistosivat voiton! Se oli jo käden ulottuvilla. Vaadittiin vain viimeinen isku murtamaan vihollinen. Sallimatta vielä itselleen hymyä oli Haldimir antanut merkin kenraali Endrazorille ja päästänyt tämän irti. Endrazor oli kuin luotu sellaiseen tilanteeseen. Hän nautti hurjasta rynnäköstä ja juuri sellainen nyt tarvittiin. Voitonriemuinen hymy oli levinnyt kenraalin kasvoille, kun hän oli vihdoin nähnyt Haldimirin nyökkäävän ja viittaavan eteenpäin, kohti vihollisen linjan keskustaa. Aika oli tullut!

 

Nähdessään Endrazorin joukkojen liikkuvan eteenpäin Haldimir tunsi liikutusta mielessään. Niin paljon oli pelissä! Jos vihollisen keskusta vain antaisi myöten ei mikään voisi pelastaa Gondoria. Silloin kaikki olisi mahdollista. Kaikki uhraukset ja huonon oman tunnon aiheuttaneet teot olisivat olleet sen arvoisia. Kaikki unettomat yöt miettien maailmaa ja sen tulevaisuutta eivät olisi olleet turhia. Haldimir tiesi, ettei häntä parempaa komentajaa ollut. Kaikki ne pitkän palveluksen vuodet Perennian armeijassa ja sitten Umbarin armeijan komentajana olivat valmistaneet häntä tähän hetkeen. Hän oli keskellä maailmanhistorian suurinta taistelua ja hän hallitsi tilanteen täydellisesti. Kaikki hänen tavoitteensa olivat nyt niin lähellä. Hän yhdistäisi Numenoren entiset siirtokunnat ja tekisi Keskimaasta onnellisen ja kehittyneen mantereen. Hän kääntyisi liittolaistaan Sauronia vastaan ja kukistaisi tämän. Mikään ei olisi enää mahdotonta. Tämä oli se päivä! Vihollisen keskustan täytyisi vain murtua. Mutta joukkojensa edessä Haldimir näki nyt vihollisen linjan ja äkillinen epäilys valtasi hänet. Sillä hän näki jotakin yllättävää. Ensimmäistä kertaa sinä päivänä vihollinen ei toiminut niin kuin hän uskoi. Ällistyksekseen Haldimir näki, että vihollisen linjan keskustassa välkkyivät ritarien panssarit. Eriadorin Armeija oli jalkauttanut pelätyt ritarinsa. He seisoivat suoraan vakinaisten etenemisreitin edessä. Sitä Haldimir ei ollut osannut odottaa. Mutta pian varmuus palasi. Hän oli nähnyt vakinaisiensa murskaavan Lorinandin Amdirin rintaman. Endrazor ei antaisi edes Lindonin ritarien pysäyttää itseään. Haldimir havaitsi heti tilanteen ironian. Lopussa kaikki oli kaikista mahdollisista henkilöistä juuri Endrazorin käsissä. Jos vihollisen keskusta vain murtuisi! Haldimir sulki silmänsä. Hän kuuli marssivien saappaiden kopinan ja keihäiden iskut maahan. Hän avasi silmänsä. Numenoren vakinaiset päästivät korviahuumaavan hurraahuudon ja hyökkäsivät!

 

 

”Eru, auta meitä kohtaamaan tämän päivän haasteet”, hän rukoili hiljaisella äänellä, silmät kiinni. Hän keskittyi yrittäen löytää sisäisen rauhan. Se oli vaikeaa, koska hän kuuli liiankin hyvin saappaiden töminän ja rumpujen pärinän. Rummut löivät nyt paljon nopeammin. Ne kiihdyttävät vauhtia, tajusi Einion. ”Eru, auta näitä sotilaita, sillä he ovat sinun asiallasi”, hän jatkoi keskittyen kaikin voimin. Hän tunsi vihollisen voiman ympärillään ja se voimistui hetki hetkeltä. ”Eru, anna minulle voimaa, sillä minä en halua pelätä pahaa”. Hän veti syvään henkeä. Marssivien saappaiden ääni kuului paljon lähempää. Se koveni hetki hetkeltä. ”Minä en pelkää mitään pahaa”, Einion sanoi uudelleen, voimakkaammin. Varmuus nousi jostakin hänen sisältään. Paha ei voisi häntä vahingoittaa, ei hänen sieluaan! Hän avasi silmänsä.

 

Einion näki kirkkaanpunaisten univormujen meren tulvivan heitä kohti. Vihollisen keihäät osoittivat vielä kohti taivasta välkkyen auringon valossa. Joka neljännellä rummun lyönnillä he napauttivat keihäällä maata saaden aikaan maanjäristystä muistuttavan jyrähdyksen. Einion tajusi heti, että nämä sotilaat eivät olleet mitään Rhunin huonosti koulutettuja sotureita, vaan oikeita sotilaita. Kaikki tapahtui hyvässä järjestyksessä. Tästä hyökkäyksestä tulisi hyvin erilainen kuin siitä, jonka he olivat ohimennen lyöneet takaisin hetkeä aiemmin.

 

Einion veti syvään henkeä. Hän näki Lindonin divisioonan linjan. Sotilaiden keihäät olivat tanassa valmiina ottamaan vastaan vihollisen rynnäkön. Heidän harmaat univormunsa näyttivät värittömiltä ja ritarien ilmeettömät kasvot olivat täydellinen vastakohta vihollisen raivoisille kasvoille. Punainen linja kiihdytti vauhtiaan. He lähes juoksivat nyt! ”Einion”? Se oli sir Lucianin ääni. Voimakas ja kirkas! Hän kääntyi katsomaan vasemmalle ja näki Lucianin eturivissä katsomassa itseensä. Vasta nyt Einion tajusi olevansa polvillaan rukoilemassa, kun vihollinen hyökkäsi häntä kohti. ”Aika nousta”, totesi Lucian hymyillen ja paljasti sulavalla liikkeellä miekkansa. ”Aika taistella”, vastasi Einion ponnistautuen jaloilleen. Hän paljasti rauhallisella liikkeellä miekkansa. ”Aika kuolla”, huudahti Darchas, joka seisoi heidän välissään täsmälleen koko komppanian linjan keskimmäisenä. Hän paljasti oman miekkansa rajulla liikkeellä ja katsoi etenevää vihollista lähes hymyillen. Sillä hetkellä Darchas tunsi itsensä vahvemmaksi kuin koskaan. Hänellä oli asetoverinsa Lucian vierellään ja mielestään koko armeijan paras komppania komennossaan. Vihollisen oli syytä pelätä, ei hänen. Niin kauan kuin Lucian oli hänen rinnallaan ei mikään voisi häntä vahingoittaa.

 

Myös Einion tunsi olonsa rohkeaksi. Ei siksi että hän olisi tuntenut oloaan voimakkaaksi, vaan koska hän ei pelännyt. Vihollinen voisi ottaa häneltä hengen, mutta ei mitään muuta. Sir Lucian taas tunsi olonsa kurjaksi. Hänellä oli paha aavistus! Mutta todellinen sankari on se joka pelkää, mutta siitä huolimatta tekee mitä täytyy. Sir Lucian muisti sen ja pakotti itsensä rauhalliseksi. Yhtäaikaa kolmikko nosti kilpensä suojakseen ja kohotti miekkansa osoittamaan uhmakkaasti vihollisia. Heidän ympärillään muut ritarit tekivät samoin. Kaikki tapahtui äänettömästi ja rauhallisesti. Lindonin ritarien miekat säihkyivät heidän edessään. Myös heidän haarniskansa säihkyivät auringon valossa. He muodostivat muurin vihollisen ja lopullisen voiton väliin. Einion näki punaiset univormut jo hyvin lähellä. Hän saattoi erottaa vihollisten ilmeet. Heidän keihäänsä putosivat äkkiä tanaan ja osoittivat suoraan ritareihin. Sir Einion veti henkeä ja kohotti miekkansa iskuvalmiiksi. ”Minä en pelkää pahaa”, sanoi ääni hänen mielessään. ”Minä en pelkää pahaa”! Viholliset olivat nyt oikealla etäisyydellä. Hurraahuuto kohosi 15 000 suusta kun kenraali Endrazor päästi viimein joukkonsa irti. Huutaen raivoisasti Numenoren vakinaiset kävivät rynnäkköön!

 

 

Kaksi linjaa iski raivoisasti yhteen. Numenoren vakinaiset ja Lindonin jalkaväen sotilaat huusivat raivoisasti käydessään toistensa kimppuun. Ritarit ottivat hyökkäyksen vastaan kuolemaa enteilevän hiljaisuuden vallassa, kasvot ilmeettöminä. He tiesivät että huutaessa ei säily tarkkaavaisuus. Ja jos et ole tarkkaavainen sinä kuolet. Einion kuuli rysäyksen kun metalli iski metalliin. Joukot hänestä vasemmalla olivat saaneet taistelukosketuksen ensiksi. Sitten rytinä ja kilahdukset levisivät koko Eriadorin Armeijan linja leveydelle, kun vihollinen hyökkäsi kaikkialla. Meteli peitti kaikki järkevät äänet. Mutta ääniä ei tarvittu. Einion näki itse kaiken mitä hänen piti sillä hetkellä nähdä. Suurikokoinen punaunivormuinen sotilas oli vihollisen yhtenäisessä linjassa juuri Einionin kohdalla. Hänen kädessään oli lyhyt taistelukeihäs. Sotilas yritti iskeä sillä Einionia, mutta tämä torjui iskun kilvellään.

 

Kummallakaan heistä ei ollut tilaa väistää, sillä molempien armeijoiden sotilaat seisoivat olkapää olkapäätä vasten. Saattoi vain torjua ja iskeä takaisin. Syrjäsilmällä Einion näki vastustajansa sivulla hyökänneen vihollisen kaatuvan, kun Darchasin miekka löysi tiensä lihaan. Einionin mieli oli täysin tyhjä ajatuksista kun hän iski vastustajansa keihään poikki. Mies yritti tarttua miekkaansa, mutta oli liian myöhäistä. Einion pisti oman miekkansa sotilaan rintaan ja tämä kaatui. Seuraava puna-asuinen sotilas astui vielä elossa olevan toverinsa päälle ja hyökkäsi. Pitkä taistelu oli vasta alussa!

 

 

Se oli kiivain lähitaistelu mihin sir Einion joutui koko elämänsä aikana. Ja hän oli monessa lähitaistelussa. Yleensä Dagorladista hengissä selvinneet Lindonin ja Imladrisin divisioonan sotilaat eivät jälkikäteen halunneet puhua tuosta vaiheesta taistelussa. He vain kohauttivat olkapäitään ja pudistivat päätään jos heiltä asiaa kysyttiin. Einion ymmärsi hyvin miksi. Taistelu oli kauhistuttava. Yleensä aina taistelussa jompikumpi puoli oli tappiolla ja vetäytyi. Harvoin syntyi tilannetta jossa pitkään aikaan kumpikaan ei antanut periksi. Tuona päivänä kaksi voimakasta yhtymää kohtasi armeijoiden linjan keskustassa eikä kumpikaan aikonut perääntyä. Niinpä kaksi linjaa seisoi vastatusten iskien toisiaan keihäin ja miekoin. Sotilaat vain seisoivat vastatusten hyvin muodostetuissa rivistöissä ja tappoivat toisiaan. Miehiä lakosi kuin heinää! Sotilaat huusivat pelkoaan ja raivoaan, mutta kaikkia kauhistutti Lindonin ritarien äänetön taitava miekankäyttö. Taistelun raivo ei saanut heitä valtaansa. Ei edes sir Darchasia!

 

Lähitaistelu jatkui. Vakinaiset painoivat epäröimättä päälle välittämättä menetyksistään. Uusia sotilaita vain astui aina kaatuneiden tilalle ja painostus jatkui. Einion ei ollut ehtinyt laskemaan kuinka monta vihollista hän oli surmannut. Hänen oikealla puolellaan seisova ritari oli kaatunut keihäs vatsan läpi iskettynä. Einionia vastaan asettunut sotilas oli yrittänyt samaa, mutta ritari oli torjunut keihään. Sotilas oli kokenut ja pudotti keihään samantien väistäen näin taaksepäin kun Einion iski miekallaan. Sotilas oli sitten hyökännyt miekan kanssa ja käytellyt sitä taitavasti. Einion olisi pystynyt surmaamaan hänet jos olisi ollut tilaa, mutta hän ei pystynyt liikkumaan sivuttain.

 

Einion rikkoi ensi kertaa äänettömyytensä ja kirosi hiljaa. Hän sitoi taitavasti vihollisensa miekan eikä päästänyt tätä irti. Sidottu miekka on paras miekka, kävi hänen mielessään. Mutta vihollisen takana seisova sotilas näki tilanteen ja kurotti eteenpäin iskien keihäänsä toverinsa kyljen ohi kohti Einionia. Sir Myndagen torjui iskun Einionin takaa. Sitten sir Darchasin pitkä miekka teki taas työnsä. Kapteeni näki kokoajan tilanteen ja tietäen ettei Einionilla ollut hätää surmasi rauhallisesti miekkaillen oman vastustajansa. Sitten hän kääntyi ja nopealla pistolla surmasi sotilaan, jonka miekan Einion oli sitonut. Samalla jostakin vasemmalta suuntautui miekanisku kohti Darchasia, mutta sir Lucianin miekka torjui sen. Lindonin divisioonan ritarien yhteistyö toimi saumattomasti ja vihollinen toisensa jälkeen kaatui.

 

Einion oli kuitenkin jo vaistonnut mihin suuntaan taistelu oli kulkemassa. Vihollinen ei kääntynyt ja paennut. He vain ryntäsivät epäröimättä eteenpäin. Kun kaksi voimaa käy toisiaan vastaan on toisen ennen pitkää pakko väistyä. Einion ei itse nähnyt mitä tapahtui, mutta Darchas näki. Juuri sen vuoksi hän eikä Einion oli komppanian kapteeni. ”NE ANTAVAT PERIKSI”, huusi Darchas iskien taas yhden vihollisen kuoliaaksi. Einion tajusi heti ettei Darchas tarkoittanut vihollista. Hän riskeerasi nopean vilkaisun vasemmalle. Osa Forlondin joukoista oli vetäytymässä. Eivät nopeasti, mutta liike oli alkanut. Keihäsmiehet olivat kärsineet kovia menetyksiä ja liikkuivat nyt askel kerrallaan taaksepäin. Linja pysyi eheänä, mutta se vetäytyi.

 

 

 

                                                GLORFINDEL

 

Linjan täytyi antaa periksi ennenpitkää. Se oli luonnonlaki. Ja se antoi. Glorfindel näki aitiopaikalta linjan takana sijaitsevalta kummulta liiankin hyvin miten yksi Lindonin jalkaväen pataljoonista otti askeleen taaksepäin. Sitten toisen! He olivat menettäneet liikaa miehiä ja jäljelle jääneet alkoivat horjua. Glorfindel tiesi mitä sotilaiden täytyi ajatella. Eivätkö he vihdoinkin pakene? Mutta vakinaiset vain kävivät päälle. Se ratkaisi lopulta asian. Lindonin keihäsmiehet lähtivät hitaasti vetäytymään, etsien tukea jostakin takaansa. Se ei ollut vielä pakoa eikä edes yleistä vetäytymistä. Sotilaat vain ottivat aina välillä askeleen taaksepäin, mutta säilyttivät linjan eheänä. Ensiksi periksi antanut pataljoona oli äärimmäisenä vasemmalla. Heidän vasemmalla puolellaan Arnorin divisioonan laitimmainen prikaati oli myös vakinaisten rynnäkön kohteena ja alkoi vetäytyä.

 

Glorfindel saattoi kuulla sen kaikkialla ympärillään. Esikunnan aiemmin niin rauhalliset upseerit korottivat hieman ääntään antaessaan käskyjä tai puhuessaan keskenään. Asiat eivät sujuneet hyvin ja he kaikki tiesivät sen. Yhä useammin katseet kääntyivät itään etsien Nenuialin viirejä, mutta niitä ei näkynyt. Missä oli ruhtinas Vahtar? ”Meidän täytyy lähettää uusi lähetti kiirehtimään Vahtaria”, huusi kenraali Hallamor, mutta Glorfindel pudisti päätään. ”Ensimmäinen lähetti pääsi läpi”, hän totesi rauhallisesti. ”Vahtar tietää kyllä tilanteen ja marssii niin nopeasti kuin voi. Uusi lähetti ei siihen voi vaikuttaa”. Glorfindel oli tietysti oikeassa ja kaikki tajusivat sen. Hänen rauhallisuutensa levisi pian muihinkin ja upseerit rauhoittuivat.

 

Rauhallisuuteen ei kuitenkaan ollut juurikaan syytä. Lindonin keihäsmiesten ja Arnorin dunedainin linja alkoi hitaasti antaa periksi. Se oli vastustamaton liike jota alkuun päästyään ei voinut pysäyttää. Askel taaksepäin muuttui peräytymiseksi ja linja alkoi rakoilla. Lindonin ritarit pitivät päättäväisesti keskustan kasassa, mutta vasen sivusta oli nyt perääntymässä suoraan kohti armeijan päämajan viirejä. Ritarien kapteeni Mardelon huomasi sivustansa olevan uhattuna ja alkoi hitaasti kääntää linjaansa suojaamaan sivustaa. Glorfindel näki kaukaa miten myös ruhtinas Erendur heräsi viimein ja syöksyi Mardelonin avuksi sotaratsunsa selässä. Nuolet viuhuivat ruhtinasta kohti. Vain yksi osui lävistäen Erendurin kilven, mutta jääden siihen kiinni. Glorfindel ei nähnyt sir Darchasia, mutta hän näki Galendilin ritarien taitavan miekankäytön kun vihollinen toisensa jälkeen kaatui heidän linjansa eteen. Myös useita ritareita makasi jo maassa kuolleena tai kuolevana.

 

 

Glorfindelin huomio osui tapahtumiin suoraan edessään. Gildor Inglorion oli nähnyt liiankin läheltä vasemman sivustansa antavan periksi. Hän tiesi mitä oli pelissä. Hän tiesi mitä tehdä! Kypärä nyt päässään Mithlondin ruhtinas asettui ainoan reservipataljoonansa kärkeen ja komensi nämä vastaiskuun. Lindonin keihäsmiehet hyökkäsivät päättäväisesti horjuvien toveriensa avuksi, mutta heidän urheutensa oli turhaa. He kohtasivat etenevät Numenoren vakinaiset ja kävivät näiden kimppuun. Vakinaiset olivat jo vaistonneet voiton aivan ulottuvillaan eikä heitä voinut ajaa takaisin. Eteneminen pysähtyi hetkeksi kun punaunivormuiset sotilaat taistelivat Gildorin kanssa, mutta sitten Lindonin jalkaväki jatkoi vetäytymistään. Reservin pataljoona joutui myös väistymään ostettuaan Eriadorin armeijalle joitakin kallisarvoisia minuutteja. Mutta Glorfindel katsoi kauhistuneena miten sotilaat kantoivat pois kentältä Gildor Inglorionin. Tämä oli isketty maahan kiivaimmassa tiimellyksessä. Haltiaruhtinaan voima ei ollut riittänyt palauttamaan linjaa kuntoon ja nyt hänen miehensä epäröivät. Oliko Gildor kuollut? Glorfindel ei nähnyt sitä ruhtinasta kantavien sotilaiden keskeltä. Kaukaa Glorfindel kuuli Narceksen rauhallisen äänen. ”Viesti ruhtinas Erendurille. Hän komentaa nyt Lindonin divisioonaa”!

 

Se selvitti asian. Gildor oli poissa, oli hän sitten kuollut tai haavoittunut. Ja Erendur komentaisi divisioonaa? Ei ikinä, oli Glorfindel sanonut kun joku oli tätä ehdottanut Mithlondissa. Nyt oli kuitenkin liian myöhäistä vaikuttaa asiaan. Erendur komentaisi armeijan parasta divisioonaa! Ainoa lohdutus oli, että divisioona ei voinut tehdä mitään muuta kuin puolustautua epätoivoisesti. Erendur ei voisi tehdä mitään typerää!

 

 

Kenraali Hallamor lähestyi varovasti Glorfindelia. ”Ah, Hallamor”, Glorfindel totesi heräten ajatuksistaan. ”Se menee huonosti, eikö menekin”, tuumi Hallamor. ”Niin”, vastasi Glorfindel. ”Kaduttaako sinua nyt ratkaisusi”, kysyi ruhtinas kiinnostuneena Haldimirin joukoista loikanneelta kenraalilta. ”Nyt kun Haldimir voi jo tuntea voiton käsissään”! Hallamor pudisti päätään. ”Ei, en tule milloinkaan katumaan. Mitä tapahtui Ithilienissä oli liian hirveää. Tuntui siltä kuin Haldimir olisi pettänyt kaikki ne arvot joiden puolesta uskoi meidän taistelevan. Käy tänään miten tahansa olen iloinen että olen täällä kanssanne, ruhtinas Glorfindel”.

 

”En usko että kerrot kaikkea syistäsi olla täällä”, tuumi Glorfindel katsoen tarkkaan Hallamoria. ”Jotakin muutakin tapahtui, mutta en tiedä mitä. Eikä se minulle kuulu, sillä en ole ikinä nähnyt valhetta silmissäsi, Hallamor. Minäkin olen iloinen että olet täällä. Mutta tämä ei ole vielä ohi. Vielä ei ole aika synkille tuumille. Menestys on seurannut Haldimirin aseita tänään, mutta päivä ei ole vielä ohi”. Hallamor nyökkäsi ja poistui mietteliäänä.

 

Glorfindel vilkaisi automaattisesti taakseen, etsien katseellaan reservejä. Pian niitä tarvittaisiin. Hän ei nähnyt veljenpoikaansa Ecthelwionia, mutta joitakin tämän ritareita erottui telttojen välistä. Glorfindel tunnisti sir Tilionin kokeneen hahmon. Paljon lähempänä, kummun takarinteessä erottuivat selvästi Lindonin kaartin harmaat rivistöt. Arnorin ratsuväki oli vain hieman aiemmin noussut satulaan kiiruhtaakseen oikean sivustan tueksi. Rinteessä vain parinkymmenen metrin päässä ruhtinas näki yksinäisen hahmon kävelevän reippaasti itseään kohti. Tällä oli yllään harmaa univormu, kultainen töyhtökypärä ja sininen viitta. Tulija oli haltia. Hän oli noin Glorfindelin pituinen, voimakasrakenteinen ja tummahiuksinen. Jos kohta Glorfindel ei luottanut Erenduriin tai Galendiliin, tähän haltiaan hän luotti kuin vuoreen.

 

Mies oli Vihersataman Gellan, ruhtinas Galendilin aliruhtinas ja Lindonin kaartin komentaja. Hänen nuorekkailla kasvoillaan paistoi nyt innostus ja kiihtymys. ”Ne murtautuvat läpi, herra”, totesi Gellan ehdittyään Glorfindelin luokse. ”Eivät vielä”, vastasi Glorfindel. ”Mutta pian. Lindonin vasen sivusta antaa periksi. Keskusta pitää yhä puoliaan, mutta joutuu myös perääntymään ettei sen sivusta joudu ilmaan”. Gellan nyökkäsi katsellen näkymää edessään. ”Erendur on liian itsepäinen tullakseen lyödyksi”, hän totesi iloisesti. ”Ja hänellä on sir Mardelonin komppania sekä meidän talonväenkomppaniamme”.

 

”Niin, Mardelon on pärjännyt hyvin, kuten aina”, vastasi Glorfindel kyyristyen äkkiä, kun nuolia viuhui läheltä ohi. ”Samoin nuori sir Darchas komppanioineen, mutta he ovat menettäneet enemmän ritareita”. ”Monet ovat melko kokemattomia”, totesi Gellan. ”Silti Darchasin komppaniassa on jotakin vahvempaa kuin Mardelonin ritareissa. Heidän linjansa melkein hehkuu, kuin suuri voima olisi heidän kanssaan”, jatkoi Glorfindel mietteliäänä. ”Minä en näe mitään”, vastasi Gellan kiinnostuneena. ”Mutta luulen että vaistoat ja näet sir Einionin, herra. Eru on hänen kanssaan”. Glorfindel aikoi vastata, miettien kuka oli sir Einion, kun Arnorin ja Lindonin jalkaväen saumakohta suoraan päämajan edessä viimein antoi periksi. Aluksi yksi Arnorin komppania kääntyi ja pakeni, sitten se veti mukaansa oikealla puolellaan taistelleen Lindonin komppanian, joka oli menettänyt lähes puolet sotilaistaan. Linjaan syntyi aukko, jota muut yksiköt kiiruhtivat tukkimaan. Kokonainen jousikomppania suuntasi jousensa murtumakohtaan, mutta vakinaiset suojasivat itseään suurilla kilvillään ja tulivat eteenpäin.

 

Glorfindel katsoi vain hetken tapahtumia. Se oli murtumassa! Yksikkö toisensa jälkeen kääntyi ja alkoi perääntyä. Hän näki Erendurin huutavan jotakin joukoilleen ja sir Mardelonin karauttavan hevosen selässä vasemmalle, alkaen kääntää linjaa sivuttain, suojatakseen divisioonan taistelussa pysyneen pääosan sivustaa. Myös toisen ritarikomppanian riveissä syntyi liikettä. Näytti siltä kuin he olisivat irrottaneet yhtä ritaria etulinjasta, mikä vaati monimutkaisia liikkeitä muilta ritareilta. Sitten tämänkin etulinjasta poistunut ritari syöksyi vasemmalle yrittäen saada tilanteen hallintaansa. Sotaruhtinas Guilin tuli puolijuoksua Glorfindelin luokse. ”Murtuvatko he”, hän kysyi hengästyneenä. ”Eivät vielä”, vastasi Glorfindel. ”Vain yksi prikaati vetäytyy ja osittain murtui. Muut ovat yhä taistelussa mukana, vaikka antavatkin askel askeleelta periksi. Erendur, sir Mardelon ja yksi toinen ritari ovat taas saamassa joukot hallintaansa”. ”Se on sir Lucian”, totesi ruhtinas Gellan katsellen eteenpäin. ”Hän hallitsee tilanteen kuin tilanteen”!

 

Mutta huolimatta kaikista ponnistuksista linjassa oli aukko ja se suureni. Kokonainen vihollisen vakinainen divisioona tunkeutui aukon suuntaisesti kohti Eriadorin Armeijan päämajaa. Glorfindel vilkaisi taivaanrantaan. Ruhtinas Vahtarista ei näkynyt jälkeäkään. Taivaanranta oli autio! ”Marssinko, herra”, kysyi Gellan silmät äkkiä täynnä intoa tai kiihtymistä. Glorfindel ei tiennyt kumpaa. ”Olkaa hyvä ja marssittakaa kaarti eteen, ruhtinas”, vastasi Guilin virallisesti. ”Ja Gellan”, huudahti Glorfindel. ”Ei askeltakaan taaksepäin”. Gellan katsoi Glorfindeliin lähes loukkaantuneena, mutta hänen silmissään oli iloinen pilke. ”Herra, me olemme kaarti. Sehän on sanomattakin selvää”! Sen sanottuaan Vihersataman ruhtinas otti muutaman askeleen taaksepäin ja viittoi joukoilleen, ”mars mars”!

 

”Herra, menenkö ruhtinas Gellanin mukaan”, kysyi punakaapuinen hahmo, joka oli kuunnellut keskustelua sivummalta. Glorfindel kääntyi katsomaan, sillä Guilin oli jo poistunut, kiireisenä kuten aina. Se oli sir Langurik, jota oli Sauronin ja Haltioiden sodan päiviltä lähtien kutsuttu lisänimellä ”onnekas”. Langurik oli viettänyt koko päivän toisarvoisissa tehtävissä päämajassa ja paloi halusta päästä mukaan taisteluun. Sir Denhalin synkkä hahmo katseli heitä kauempaa, torjuvana ja paheksuvana, kuten aina. ”Ei, älä mene”, vastasi Glorfindel viimein. ”Mene sen sijaan ruhtinas Echtelwionin luokse. Kerro hänelle että marssii eteen kun katsoo hetken oikeaksi. Me emme lähetä hänelle käskyä, vaan hän voi toimia oman harkintansa mukaan. Jää sitten Ecthelwionin luokse. Hän tarvitsee kaiken avun mitä voi saada”! Langurik nyökkäsi ja poistui. Samalla harmaapukuisten kaartilaisten kapea linja pyyhkäisi kummun laen yli ja ohitti Glorfindelin. Hän näki kaartilaisten kiihkeät ilmeet. Pitkä odotus oli ohi ja sotilaat paloivat halusta päästä taisteluun. Mikä tahansa oli parempaa kuin odottaminen ja taistelun metelin kuuntelu!

 

Harmaapukuiset sotilaat näyttivät voimakkailta ja päättäväisiltä. Sillä hetkellä Glorfindel tajusi mikä oli sotaruhtinas Haldimirin virhe. Se oli hänen ylpeytensä ja itsevarmuutensa. Haldimir ei uskonut, että kukaan voisi kestää taistelussa hänen vakinaisiaan vastaan. Siksi hän ei liikutellut joukkojaan, mikä oli hänen vahva puolensa, vaan hyökkäsi suoraan kimppuun luottaen voimaan. Taistelu ratkaistaisiin sillä kumman sotilaat olisivat vahvempia ja päättäväisempiä. Ylpeydessään Haldimir antoi heille mahdollisuuden voittaa taistelu. Glorfindel oli vaistonvaraisesti tiennyt sen kokoajan ja siksi jättänyt Ecthelwionin koko divisioonan yhä reserviin. Kun taistelun ratkaisi puhdas voima, oli Imladrisin divisioona melkoinen ässä hihassa. Väsyttäkööt vihollinen itsensä rintamahyökkäyksessä. Eriadorin armeijalla olisi vielä Imladrisin divisioona heitettäväksi tuleen. Sotaruhtinas Guilin uskoi linjan voivan kestää. Glorfindel ei uskonut, mutta Lindonin divisioonan sitkeä taistelu armeijan keskustassa väsytti vihollisen parhaita joukkoja. Pian nähtäisiin kuinka väsyneitä ne olisivat! Yhä uudelleen esikunnan upseerit kysyivät eikä Imladrisin divisioonaa jo heitettäisi mukaan taisteluun, mutta joka kerta Glorfindel pudisti mystisen näköisenä päätään. Ei, vielä ei ollut aika!

 

 

 

                                                SIR LUCIAN

 

 

Taistelu keskittyi lopulta lähes täysin linjan keskustaan. Oikealla Dunedainin divisioona ja Älwen reservi oli pysäyttänyt Amdirin tuhonneet viholliset ja kiivas lähitaistelu oli hiipumassa kahakoinniksi. Keskustan ja oikean sivustan välissä oli käyty kiivas taistelu, mutta Sindarin divisioonan johdolla haltiat olivat pitäneet puolensa. Taistelu jatkui yhä, mutta oli selvää että kumpikaan puoli ei ollut pääsemässä voitolle. Äärimmäisenä vasemmalla Gondorin siirtojoukot ja Oropherin salohaltiat olivat kiivaassa taistelussa, mutta pitivät puoliaan. Kaikille oli selvää, että ratkaisu tapahtuisi keskustassa.

 

Yksi Arnorin prikaati ja yksi Lindonin prikaati oli nyt paennut linjasta. Arnorin divisioona vetäytyi hitaasti pohjoiseen ja Lindonin divisioona antoi askel kerrallaan periksi, kääntäen samalla linjaansa suojaten vasenta sivustaansa. Divisioonien väliin muodostui aukko, joka osoitti suoraan kohti armeijan päämajaa. Siihen aukkoon marssi nyt ruhtinas Gellanin 1.Lindonin kaartinpataljoona muodostaen ohuen mutta päättäväisen ketjun sotaruhtinas Haldimirin ja lopullisen voiton välille. Kaksi vakinaista prikaati kävi innokkaasti huutaen kaartin kimppuun. Mutta kaartilaiset pitivät puolensa päättäväisen raivokkaasti. Kimpussaan nelinkertainen ylivoima he iskivät vihollisen takaisin. Uusi hyökkäys vyöryi heitä vastaan, mutta kaartilaiset kestivät yhä. Ruhtinas Gellan taisteli itse etulinjassa ja sai useita lieviä haavoja, mutta pysyi silti linjassa. Muistaen Glorfindelin sanat ja oman ylevän vastauksensa Gellan piti asemansa. Hän tiesi, että jos pataljoona romahtaisi, hyökkäisi vihollinen päämajan kimppuun ja armeija hajoaisi kahtia. Pataljoona ei romahtanut.

 

 

Mutta pataljoona heidän oikealla puolellaan romahti. Äkkiä Lindonin sotilaat juoksivat. He olivat taistelleet loputtomalta tuntuvan ajan, mutta vihollinen vain kävi päälle. Miehet eivät kestäneet enää ja pakenivat. Osa jäi mutta joutui vetäytymään muiden paetessa. Vihersataman Gellan jäi seisomaan  äkkiä kumpikin sivustansa auki, kun Arnorin joukot vetäytyivät vasemmalla. Hetkeen Gellan ei tiennyt mitä tehdä. Sitten hän näki miten tilanne kehittyi oikealla, ja päätti vetäytyä siihen suuntaan kääntäen samalla linjaansa pohjoiseen suojatakseen vasenta sivustaansa. Näin vasemmalle syntyi aukko eikä ketään ollut enää vihollisen ja päämajan välissä.

 

Vihollisen komentaja näki jo voiton edessään. Hänen tarvitsi vain ojentaa kätensä ja poimia se. Vihdoin kenraali Endrazor antoi käskyn viimeiselle reservilleen. 2.Siirtokuntaprikaati marssi esiin ja suoraan kohti syntymässä olevaa aukkoa. Heidän edessään hajanaisia joukkoja tunkeutui jo rintamaan syntyneestä aukosta kohti päämajaa, samalla kun toiset yrittivät laajentaa murtumaa. Mutta Gellanin kaartilaiset eivät paenneet vaan vetäytyivät taistellen, ostaen päämajalle aikaa reagoida tapahtumiin. Tämä mahdollistivat tapahtumat heidän oikealla sivustallaan, joka hetken aikaa oli ollut ilmassa. Kiitos siitä kuului sir Lucianille!

 

 

Sir Darchasin käskystä Lucian oli vaihdettu pois etulinjasta ja hän oli kiiruhtanut selustaan. Hänen piti turvata tarvittaessa komppanian vetäytyminen, mutta juuri sillä hetkellä se sujui hyvin, askel askeleelta kokoajan taistellen. Lucian ei ehtinyt ajatella voittoa tai tappiota. Vakinaisten hyökättyä ainoa ajatus oli ollut selviytyä kulloisestakin vastustajasta, auttaa tovereita ja pitää rintama eheänä. Moni toveri oli jo kuollut tai haavoittunut, mutta vihollinen oli kärsinyt ainakin kolminkertaiset tappiot. Se ei kuitenkaan auttanut, sillä hän saattoi nähdä vasemman sivustan olevan murtumassa. Se oli vakavampaa kuin komppanian perääntymisen varmistaminen. Hän saattoi nähdä sir Mardelonin matkalla vasemmalle tilannetta pelastamaan. Tehden päätöksen Lucian lähti samaan suuntaan.

 

Mardelon ehti paikalle paljon ennen Luciania ja järjesti järkyttyneitä sotilaita linjaan suojaamaan divisioonan vasenta sivustaa. Lucian oli menossa hänen avukseen, mutta eteneminen oli sotilaiden keskellä hidasta. Hän näki vasemmalla kaartilaisten harmaat kaavut ja niiden sivustaa varmistamassa yhden Lindonin pataljoonista. Samassa pataljoona murtui. Se vain hajosi paineen alla palasiksi. Osa palasista juoksi taaksepäin, osa kuoli paikalleen ja osa vetäytyi epätoivoisesti taistellen.

 

Sir Lucian pysähtyi ja etsi katseellaan sir Mardelonia. Tämä oli liian kaukana edessä, kun kaikki tapahtui nyt lähes selustassa. Kokenut Mardelon ei ehtisi tehdä mitään. Lucian vilkaisi taakseen. Ruhtinas Erendur istui hevosen selässä 20 metriä ritarin takana, huutaen jotakin ja huitoen kädellään vasemmalle. Siinä sekunnissa Lucian teki päätöksensä. Tai ehkä hän oli tehnyt sen jo kauan sitten, ryhtyessään ritariksi. ”Elämä tai kuolema, Lindonin ritari”, kuului kuninkaan talonväenkomppanian tunnuslause. Kun Lucian oli liittynyt Galendilin komppaniaan sitä käyttivät jo kaikki Lindonin ritarit. Elämä tai kuolema! Sir Darchasin kasvot vilahtivat hänen mielessään, ja sir Einionin josta tulisi jonakin päivänä jotakin niin suurta etteivät Lucian ja Darchas voisi moisesta uneksiakaan. Mutta ennen kaikkea Lucian näki kaartin harmaapukuiset sotilaat, joiden kumpikin sivusta oli nyt ilmassa. He seisoivat yhä valon ja pimeyden välissä! Heidät täytyi pelastaa. Lindonin ritari, huusi ääni Lucianin mielessä. Hän muisti sir Alagosin teon silloin kauan sitten! Miten hän voisi itse olla vähäisempi?

 

Lucian kääntyi kohti ruhtinas Erenduria. ”KOKOA RESERVI”, hän huusi taistelun metelin yli. ”MINÄ PIDÄTTELEN NIITÄ”! Erendur katsoi hetken hämmästyneenä, mutta viittoi sitten ymmärtäneensä ja kiiruhti toimeen. Sir Lucian ei sitä enää nähnyt, eikä välittänyt vaikka oli juuri sinutellut noldorin ylpeimpiin kuuluvaa ruhtinasta. Hän oli paljastanut miekkansa ja juoksi suoraan kohti murtokohtaa. Hän juoksi suoraan kohti kuolemaa, yhä tunnuslause ”Elämä tai kuolema, Lindonin ritari” mielessään. Juostessaan Lucian tarttui kypäräänsä ja heitti sen pois päästään. Hän halusi kaikkien näkevän itsensä. Hän juoksi kohti vakinaisten punaista rintamaa tietäen, että tänään oli hänen vuoronsa uhrautua!

 

”LUOKSENI LINDON, LUOKSENI”, huusi sir Lucian suurella äänellä. Joitakin sotilaita seurasi häntä huudon pakottamana. Toiset pysäyttivät vetäytymisensä ja taistelivat. Vihollinen epäröi uuden uhan edessä. Sir Lucian hyökkäsi suoraan punaunivormuisten sotilaiden kimppuun. He olivat hajallaan ja ritari pienen keihäsmiesten joukon kanssa kaatoi sotilaan toisensa jälkeen. Heidän hyökkäyksensä voima ei pysäyttänyt vihollista, vaan sen yllättävyys. Vakinaiset eivät tienneet mitä tapahtui tai mistä uusi vihollisjoukko oli ilmestynyt. He epäröivät nähden pitkän loistavan ritarin riehuvan kimpussaan.

 

 

Sir Einion kuuli huudon taistelun metelin yli. He perääntyivät hitaasti, taistellen. Äkkiä vihollinen vetäytyi hieman ja monet sotilaat tähystivät jotakin selustassa tapahtuvaa. Sekä Darchas että Einion ottivat riskin ja vilkaisivat taakseen, sillä kumpikin oli kuullut Lucianin huudon, ”LUOKSENI, LINDON, LUOKSENI”. Einionin sydän lähes pysähtyi. Hän näki harmaa kaartilaiset vihollisen keskellä ja sitten hän näki Lucianin. Tämä oli pienen joukon kärjessä ja taisteli keskellä vihollista, pidätellen näiden joukkoja.

 

Einion näki yhtä aikaa kaksi asiaa. Hän näki että Lucian oli onnistumassa. Vihersataman Gellan oli huomannut tilaisuutensa ja marssitti joukkojaan vauhdilla länteen pyrkien taas yhteyteen Lindonin divisioonan joukkojen kanssa. Tämän mahdollisti Lucianin hurja taistelu hänen sivustassaan. Jos ritari vain pitäisi hetken puoliaan ehtisi Gellan muodostamaan linjan juuri siihen kohtaan jota Lucian nyt piti vielä hetken tukossa. Mutta ennen kaikkea Einion näki ja vielä paremmin vaistosi Lucianin epätoivon. Kuolema häälyi jo ritarin yläpuolella! Se kirottu uni, kävi Einionin mielessä. Se oli hänen unensa, joka tappoi Lucianin!

 

Liiankin hyvin he näkivät mitä seuraavaksi tapahtui. Vihollinen tajusi viimein, että vain kourallinen sotilaita ja yksi ritari seisoi heidän ja voiton välissä. Vakinaiset kävivät päättäväisesti päälle. Yksi kerrallaan kaatuivat Lindonin keihäsmiehet! Lucian taisteli kuin hurmiossa, tuntien pelon jossakin vatsassaan mutta antamatta sille periksi. Vakinaisten pataljoonankomentaja kävi häntä vastaan, mutta ritari torjui upseerin piston ja viilsi tämän kurkun auki taitavalla sivalluksella. Samassa toinen sotilas iski hurjasti miekallaan Lucianin takaa. Hän torjui vaistonvaraisesti kilvellään, mutta se halkesi. Lucian väisti uuden iskun ja upotti miekkansa sotilaan vatsaan. Hän oli nyt yksin ja vihollisia syöksyi päälle joka suunnalta.

 

Einion tunsi kyyneleet silmissään seuratessaan mitä tapahtui. Myös viholliset olivat hetkeksi pysähtyneet ja tuijottivat yksinään taistelevaa ritaria, jonka haarniska säihkyi auringon valossa kuin ritari olisi äkkiä syttynyt tuleen. Sir Lucian iski oikealla seisseen vihollisen kuoliaaksi ja edessään olleen nurin. Mutta samassa useita vihollisia hyökkäsi yhtäaikaa hänen kimppuunsa. Ritari upotti miekkansa edestäpäin hyökänneen rintaan ja kääntyi. Sivulta tullut miekanisku lävisti haarniskan ja viilsi haavan hänen kylkeensä. ”LUUUUCIAAAAN”, huusi Darchas niin voimakkaasti, että hänen kuoleva toverinsakin sen kuuli. Huuto oli sydäntäsärkevä.

 

Ritari horjui, mutta iski silti häntä haavoittaneen sotilaan kuoliaaksi. Toinen sotilas yritti iskeä miekkansa Lucianin vatsan läpi, mutta tämä torjui iskun ja tarttui sotilaaseen. Samalla suurikokoinen numenorelainen iski taistelukirveensä Lucianin selkään. Tämä horjahti eteenpäin, huitaisi kirvestä käyttäneen sotilaan kauemmaksi ja pisti miekkansa tämän läpi. Einion näki kuin hidastettuna mitä tapahtui seuraavaksi. Hän näki miekan iskun kaaren kun terä lähestyi ja iskeytyi sitten sir Lucianin rintapanssarin läpi. Ritari sinkoutui taaksepäin ja kaatui selälleen veriseen maahan. Miekka putosi muutaman metrin päähän. Einion ei enää nähnyt miten Lucian yritti ryömiä sitä kohti, mutta vihollinen astui hänen kätensä päälle hymyillen julmasti.

 

Lucian sulki silmänsä ja odotti armoniskua. Mutta sitä ei tullut. Hän kuuli huutoja ja avasi silmänsä. Vihollinen makasi kuolleena maassa. Pitkä harmaapukuinen kaartilainen astui juuri Lucianin ohi keihäs kädessään. Oikealla ja vasemmalla oli lisää kaartilaisia. He muodostivat linjaa yhdessä Erendurin nopeasti paikalle lähettämien sekalaisten joukkojen kanssa. ”Erun nimeen, Lucian”, huudahti ruhtinas Gellan kumartuen ritarin viereen. ”Sinä pelasti meidät, Lucian. Sinä pelastit meidät”!

 

Gellan ei myöhemmin osannut sanoa oliko sir Lucian hymyillyt hänelle, vai oliko se vain tuskainen irvistys. ”Viekää hänet nopeasti taakse”, komensi Gellan katsoen surullisena ritaria. Lucianin kasvot olivat harmaat ja veri virtasi lukuisista haavoista. ”Ei, antakaa minun olla tässä”, vastasi Lucian vaimeasti. ”Minä näen heidät”, hän kuiskasi heikosti. ”Minä näen heidät tähän, antakaa minun olla”. Gellan katsoi Lucianin katseen suuntaan ja näki ruhtinas Galendilin viirin, jota kuoleva ritari tuijotti. Sen alla ritarit pitivät yhä puoliaan raivoisasti taistellen. Äkkiä Lucian katsoi Gellaniin kuin saaden uusia voimia. ”Kerro heille, Gellan. Kerro heille että tein sen heidän puolestaan”! Gellan nyökkäsi sanattomana. Hän näki miten valo Lucianin silmissä alkoi hiipua. Ritarin käsi hapuili huotraa ja löysi sen tyhjänä. Ääneti yksi kaartilaisista poimi maasta sir Lucianin miekan ja asetti sen tämän rinnalle. Ritarin kädet tarttuivat kahvaan ja silmät jäivät tuijottamaan jähmettyneinä hänen komppaniansa viiriä. Yksi kaartilainen kumartui sulkeakseen Lucianin silmät, mutta Gellan pudisti päätään. ”Antakaa hänen nähdä viirinsä”. Tarttuen miekkaansa Gellan käänsi selkänsä kuolleelle ritarille. Lucianin taistelu oli ohi, mutta Gellanin taistelu oli vasta alussa!

 

 

Sir Einion olisi halunnut huutaa tuskaansa ääneen, kun hän näki Lucianin kaatuvan. He olivat niin kaukana. He eivät voineet auttaa toveriaan! Kuolemaa olivat Einionin unet enteilleet Lucianille ja kuolema oli tullut. Mitä hyötyä oli olla lähellä Erua, kuten kaikki hänestä sanoivat, jos se ei ikinä auttanut ketään? Mutta jos Einionin tuska oli viiltävää oli Darchasin tuska jotakin aivan muuta. Kun Lucian kaatui Einion luuli kuulleensa jotakin. Kuin jotakin Darchasin mielessä olisi kuollut. Hän saattoi vaistota raivon kapteenin mielessä. Vihollinen lähti jälleen etenemään ja Darchas ei edes jäänyt odottamaan kahta ensimmäistä vaan syöksyi raivoisasti murahdellen näiden kimppuun surmaten kummatkin.

 

Äkkiä joku astui Darchasin taakse. Se oli sir Malengol. ”Herra, Mardelonin komppania perääntyy. Mitä teemme”? Darchas iski taas yhden vihollisen kuoliaaksi huutaen vihasta, loi sitten katseen Malengoliin ja hyökkäsi sen jälkeen uuden vihollisen kimppuun. Sir Malengol kalpeni Darchasin katseen edessä ja otti tahtomattaan askeleen taaksepäin. Myös Einion näki tuon katseen ja ymmärsi Malengolin pelästyksen. Darchasin silmät olivat aina olleet kauniin siniset, mutta kun hän katsoi sir Malengoliin olivat silmät tummat kuin kuolema! Einion kohottautui, epäröi, ja veti sitten syvään henkeä. Lucian oli poissa! Ei ollut ketään muuta! ”KOMPPANIA”, huusi Einion saaden ääneensä yllättävästi voimaa. ”VETÄYTYKÄÄ JÄRJESTYKSESSÄ TAAKSEPÄIN, SAMAAN TAHTIIN MARDELONIN KANSSA”. Hitaasti he alkoivat perääntyä taistellen kokoajan vihollisen kanssa. Darchas seurasi mukana omalla paikallaan, mutta ei sanonut mitään tai mitenkään huomioinut muita. Oli kuin taistelusta olisi yhtäkkiä tullut henkilökohtainen hänen ja vihollisten välillä, eikä millekään muulle ollut tilaa kapteenin mielessä.

 

 

 

           

                                    EREGIONIN WELDEN

 

He odottivat yhä! Taistelun meteli oli kiihtymässä kohti huippuaan. Tai ainakin Welden oletti että tämän täytyi olla metelin huippu. Mutta vieläkään ei Imladrisin divisioona liikkunut. Kolonna odotti, osa sotilaista rauhallisina ja osa vähemmän rauhallisina. Welden olisi hermoillut, ellei olisi seissyt sir Tilionin ja sir Dillianin vierellä. Nämä olivat niin rauhallisia, että nuori salohaltia ei kehdannut hermoilla. Oli kulunut jo hyvän aikaa siitä, kun sir Langurik oli saapunut tuoden tiedon, että ruhtinas Ecthelwion sai vapaa kädet. Weldenin mieliala oli noussut huomattavasti Langurikin saavuttua. Pyhän Piirin viides ritari oli rauhallinen ja iloinen. Langurikia ympäröi luottamustaherättävä ilmapiiri. Hän oli saapunut juuri hyvällä hetkellä valamaan uskoa sotilaisiin, sillä ruhtinas Ecthelwion vain seisoi sivummalla tarkkaillen taistelua, sanomatta sanaakaan. Langurik taas laski leikkiä Dillianin kanssa ja nostatti ilmapiiriä. Juuri sellainen piti suuren ritarin olla, mietti Welden. Juuri sellaisia olivat sir Alcyon ja Pyhän Piirin sir Enlian.

 

”Eikö ruhtinaalla pitäisi olla haarniska”, kysyi Langurik ihmetellen Ecthelwionin yksinkertaista kaapua. Tällä ei ollut edes kypärää. ”Hän kieltäytyy sellaisesta”, totesi sir Tilion. ”Koska tavallisilla jalkaväen sotilaillakaan ei ole suojuksia”, lisäsi sir Dillian, joka oli pukeutunut Tilionin tavoin haarniskaan. Myös hänen sydänveljensä Derufin oli hyvin suojattu, mutta näytti onnettomalta raskaissa varusteissa. Kauempana edessä seisoi Ecthelwionin asetoveri Galmir kevyessä haarniskassa keihäs kädessään. Hän näki sieltä paremmin tilanteen ja Ecthelwionin tapaan odotti jotakin. Welden näki Galmirin kuuluisan keihään tämän kädessä. Falasin haltia oli yksi Eriadorin kuuluisimmista keihäsmiehistä.

 

Welden itse ei tuntenut oloaan hyväksi keihäällä aseistautuneena. Hän katseli asettaan epävarmana. ”Mikä sinua huolestuttaa, nuori Welden”, kysyi sir Dillian ystävällisesti. Hänellä itsellään ei näyttänyt olevan huolen häivääkään mielessään. ”No mitäs luulisit”, vastasi Welden kepeästi ja kumpikin naurahti. ”Mutta minä en pidä keihään kanssa taistelemisesta. Mietin vain kannattaisiko se jättää pois. Olen parempi miekan kanssa”. Dillian hymyili. ”Pidä vain keihääsi, Welden. Heitä sillä jotakuta heti kun taistelu alkaa ja tartu vasta sitten miekkaan. Voi olla hyvä, ettet päästä vihollista heti aivan lähelle. Kukaan tuskin ehtii auttaa sinua paljoakaan kun taistelu alkaa. En minä ainakaan, sillä olen aivan edessä ja sinä taas menet ruhtinas Erestorin kanssa hieman taaemmaksi”.

 

Welden ei osannut sanoa tunsiko enemmän helpotusta vai pettymystä tämän kuullessaan. Hän ei siis pääsisi taistelemaan mahtavan sir Langurikin, kuuluisan sir Tilionin ja loistavan sir Dillianin rinnalla! Mutta olisiko hänestä sellaiseen taisteluun? Ja mitä he odottivat? Useat sotilaat näyttivät jo malttamattomilta. He olivat nähneet, miten Gellanin kaartilaiset olivat edenneet päämajan ohi ja heti perään taistelun meteli oli jälleen kiihtynyt. Jotakin suurta, ehkä suurinta ikinä, tapahtui parhaillaan etulinjassa, mutta Imladrisin sotilaat vain pyörittelivät peukaloitaan ja odottivat. Ainoa joka oli täysin rauhallinen oli ruhtinas Ecthelwion. Hän oli jo kaksi kertaa rauhallisesti lähettänyt Erestorin pois, kun tämä oli vaatinut että he marssisivat välittömästi etulinjaan.

 

Mutta pisinkin odottelu päättyy viimein ja niin kävi nytkin. Äkkiä Galmir palasi juosten Ecthelwionin luokse, viittoen kiihtyneesti. Jotakin oli tapahtunut. Päämajassa Welden saattoi nähdä esikunnan upseerien ja sotilaiden aseistautuvan ja kiiruhtavan eteenpäin. Päämaja oli uhattuna! Miksi Ecthelwion oli odottanut näin kauan, ihmetteli Welden mielessään. Mutta hän ei ollut suuri strategi, vaan ainoastaan yksinkertainen nuori salohaltia. Toivottavasti Lähteenruhtinas tiesi mitä teki!

 

Kun kolonna viimein liikkui Welden tunsi riemua, mutta myös pelkoa. Jännitys hänen mielessään kohosi äärimmilleen. Kolonna eteni hyvässä järjestyksessä läpi telttaleirin. Jos divisioona olisi edennyt linjassa, olisivat he joutuneet toivottomaan hajaannukseen telttojen keskellä. Siksi he marssivat kolonnana leirin läpi. Heidän vasemmalla puolellaan myös 1.Siirtokuntaprikaati liikkui eteenpäin seuraten Ecthelwionin esimerkkiä.

 

Mutta he liikkuivat vain lyhyen matkaa ja pysähtyivät sitten jälleen. Welden oli kahden kärkikomppanian takana, ruhtinas Erestorin vierellä. Hän ei nähnyt vieläkään mitä taistelukentällä tapahtui, mutta kuuli sitäkin paremmin. Ja mitä Welden kuuli kylmäsi häntä, sillä edes kokematon sotilas ei tarvinnut selitystä sille mitä tapahtui. Miekaniskujen ja huutojen aiheuttaman metelin yli kuului nyt uusi ääni niitä voimakkaampana. Se oli rytmikäs hurraahuuto joka nousi tuhansista kurkuista. Sen päästivät ilmoille miehet, jotka näkivät jo voiton edessään ja juoksivat eteenpäin sitä ottamaan. Se oli huuto joka kylmäsi Eriadorin armeijan sotilaita, sillä he tiesivät, että voitonvarmat Numenoren vakinaiset huusivat sillälailla innostuessaan.

 

Ruhtinas Ecthelwion seisoi hyvän matkaa joukkojensa edessä yksinään ja tähysti eteenpäin. Hänen täytyi nähdä koko rintama siitä missä seisoi! Welden erotti kaukaa Ecthelwionin ilmeen. Ruhtinaan kasvoilla ei ollut epäröintiä, vain tarkkaa harkintaa. Sitten ilme terästyi ja Welden tiesi että päätös oli tehty. He menisivät eteenpäin, keskelle huutoa ja aseiden kalsketta. Siellä jossakin urhea sir Einion oli taistellut jo ikuisuudelta tuntuvan ajan. Oliko hän vielä elossa? Entä Weldenin oma isä, salohaltioiden Hathaldir? Hän tunsi äkillistä pelkoa ajatellessaan miten edessä haltioita ja ihmisiä kuoli sadoittain. Jos kokeneet sotilaatkin kuolivat, mitä mahdollisuuksia oli kokemattomalla Weldenillä? Mutta juuri silloin sir Dillian kääntyi rivistön kärjessä ja katsoi Weldeniin, kuin vaistoten salohaltian epäröinnin. Vaimea hymy levisi Dillianin kasvoille ja tämä nyökkäsi kannustavasti, kuin sanoen, ”sinä tulet pärjäämään”. Welden tunsi hetkellistä helpotusta, mutta tiesi myös mitä Dillianin ele tarkoitti koko divisioonalle. He marssisivat! He marssisivat NYT!

 

 

Ilme edelleen tyynenä ruhtinas Ecthelwion kääntyi ja viittoi eteenpäin, ”mars”. Kolonna lähti jälleen liikkeelle ja se oli lähes helpotus Weldenillekin, sillä ainakin odotus oli nyt ohi. He liikkuiva vauhdikkaasti marssien eteenpäin. Imladrisin keihäsmiesten aseet kolisivat heidän edetessään. Sitten viimeiset teltat jäivät taakse ja divisioona työntyi avoimelle maalle.

 

He eivät taaskaan ehtineet pitkälle, kun kolonna pysähtyi. Taistelun meteli kuului lähempää ja paljon lujempaa. Welden kauhistui nähdessään mitä tapahtui. Vihollinen oli nousemassa ylös kummun rinnettä. Kokonainen divisioona näytti tulevan etujoukon takana. Vihollinen oli murtautunut läpi, ajaen vihdoin tieltään Lindonin keihäsmiehet ja kaartilaiset, joiden viirit liehuivat nyt kauempana oikealla, yhä taistelussa mukana mutta kykenemättä suojaamaan enää päämajaa. Päämajakomppania ja useita upseereita taisteli rinteessä viivyttäen vihollista, mutta loppu oli lähellä. Sillä vihollisen divisioonan etummaisina rinteeseen olivat marssimassa purppuranpunaisiin univormuihin pukeutuneet sotilaat. Pelätty 2.Siirtokuntaprikaati oli nyt hyökkäyksen kärkenä!

 

Jopa Welden tajusi mitä oli tapahtunut. Vihollinen oli murtautunut läpi! Oliko se ohi? Mutta he olivat läpimurtoon päässeen vihollisen sivustassa. Sitä Welden ei tiedostanut, mutta kokeneemmat sotilaat kyllä. Salohaltia näki vain miten ruhtinas Ecthelwion seisoi aivan yksin oman kolonnansa ja etenevän vihollisen välissä. Weldenin mielestä hän näytti äärimmäisen yksinäiseltä, kuin suuri taakka olisi ruhtinaan hartioilla. Ecthelwion katsoi viholliseen, sitten taakse kohti omaa kolonnaansa. Sitten hänen katseensa etsiytyi ylös kummulle. Welden näki päämajan edustalla useita hahmoja, joista tärkeimmän näköinen viittoi jotakin. Käsi viittoi eteenpäin ja näytti ”mars mars”. Ruhtinas Erestor veti syvään henkeä. ”Glorfindel haluaa meidän hyökkäävän suoraan”, Erestor sanoi epäuskoisena.

 

Myös Ecthelwion näytti epäuskoiselta. Hän vilkaisi uudelleen joukkojaan ja sitten päämajan luona seisovaa hahmoa. Tämä toisti käsiensä liikkeen päättäväisesti. ”Herra, mitä se merkitsee”, kysyi Welden hämmentyneenä. Erestor vilkaisi häneen tylysti. ”Ruhtinas Glorfindel haluaa meidän hyökkäävän kolonnassa”, totesi ruhtinas. ”Mutta”, aloitti Welden. Sitten hän tajusi. He eivät ehtisi levittäytyä rintamaan tai kiilaan. He kohtaisivat vihollisen sekasortoisena joukkona. Moni kuolisi turhaan! Mitä mahdollisuuksia olisi ruhtinas Ecthelwionilla, ilman haarniskaa rintaman etummaisena? Ei mitään! Welden tajusi viimein miksi Ecthelwion epäröi. Hyökkäisikö tämä valmistautumattomana menettäen paljon miehiä, mutta pelastaen ehkä armeijan? Tajuten mikä Ecthelwion päätös tulisi olemaan Welden tarttui keihääseensä entistä tiukemmin. Miten voisi Lähteen ruhtinaan tapainen johtaja tehdä mitään muuta päätöstä?

”IMLADRIS”, huusi Ecthelwion kääntyen miekka koholla katsomaan joukkojaan. Hänen ilmeensä oli lähes epätoivoinen. ”PUNAINEN LINJA VYÖRYY POHJOISEEN. HARMAIDEN KEIHÄISIIN SE PYSÄHTYY. ETEENPÄIN, TUHOON JA KUOLEMAAN, VIHOLLISEN KIMPPUUN”. Sillä hetkellä saattoi antaa vain yhden käskyn ja Ecthelwion tiesi sen. Hänen täytyi tietää että se merkitsisi hänen omaa loppuaan. ”SEURATKAA”, huusi Ecthelwion ja lähti juoksuun kohti vihollista.

 

Noin sekunnin ajan ritarit ja sotilaat vain seisoivat paikoillaan. He näkivät vihollisen hienoisessa epäjärjestyksessä olevan linjan ja yksinäisen Ecthelwionin. Aikoiko ruhtinas hyökätä suoraan marssista? Sotilaat seisoivat paikoillaan epätietoisina. Sitten kuului kirkas ja voimakas ääni yli taistelun metelin.”RYNNÄKKÖÖN”, huusi Pyhän Piirin sir Langurik, hän joka ei tiennyt mitä pelko tarkoitti tai mitä merkitsi tappio! Sitten kahden etummaisen komppanian ritarit jo juoksivat eteenpäin vetäen miekkojaan esiin. He eivät huutaneet! Heidän takanaan jalkaväki lähti vihdoin liikkeelle. ”LEVITTÄYTYKÄÄ JUOSTESSA”, huusi ruhtinas Erestor yrittäen saada äänensä kuuluville. Ainakin yksi prikaatinkomentaja ja muutama pataljoonankomentaja tarttui huutoon ja juostessaan jalkaväki yritti levittäytyä oikealle ja vasemmalle. Liike ei sujunut hyvin sillä sitä ei oltu ikinä harjoiteltu. Syy oli selvä! Näin ei IKINÄ saanut tehdä!

 

Vihollinen näki heidän tulonsa ja alkoi kääntää linjaansa rynnäkköä vastaanottamaan. He ehtivät kääntymään juuri ajoissa, mutta linja ei ollut vielä kunnossa kun Imladrisin divisioona iski. Welden näki ritarien haarniskoitujen selkien takaa liiankin hyvin, miten purppuranpunaisiin univormuihin pukeutuneiden vakinaisten keihäät kohosivat rynnäkköä vastaanottamaan. Keihäiden kärjet näyttivät osoittavan suoraan Weldeniin itseensä. Sitten hän kuuli lujan suhahduksen ja viuhinaa, kun jousipataljoonan yhteislaukaus, juoksusta ammuttuna, kiisi heidän ylitseen ja iskeytyi vihollisen riveihin. Jousi, minulla pitäisi olla jousi, takoi Weldenin mielessä. Sillä hän voisi saada jotakin aikaankin!

 

Jalkaväki levittäytyi kokoajan, mutta he olivat yhä jonkinlaisessa ylileveässä kolonnassa kun etummaiset saavuttivat vihollisen linjan. Imladrisin divisioonan vasemmalla puolella Welden kuuli vaimeaa huutoa, kun 1.Siirtokuntaprikaati hyökkäsi samansuuntaisesti vihollista vastaan. Vain hyvä tuuri oli asettanut kummatkin Numenoren entiset Siirtokuntaprikaatit niin lähelle toisiaan, mutta silti joutumatta tai pääsemättä taistelemaan toisiaan vastaan. Myöhemmin Welden kuuli parilta päämajan upseerilta, että kummankin prikaatin jousikomppania oli hylännyt oman osastonsa tukemisen ja alkanut raivonvallassa ampua toisiaan. Tätä kaksintaistelua oli jatkunut pitkään kummankaan antamatta periksi. Päämajassa kerrottiin yhä uudelleen naureskellen, miten 1.prikaatin komentaja oli syöksynyt kiroillen jousikomppanian luokse sättien näiden johtajaa. Upseeri oli nielaissut ja todennyt, ”mutta herra komentaja, se on 2.Siirtokuntaprikaati”! Johon komentaja oli hetkeäkään epäröimättä vastannut; ”tappakaa ne”, ja kiiruhtanut pois!

 

Welden ei tätä nähnyt tai ehtinyt ajatella keitä heitä vastassa oli. Vihollinen oli nyt todella lähellä! Ruhtinas Ecthelwion ei onneksi ollut enää yksin, vaan sir Langurik ja sir Tilion juoksivat nyt hänen rinnallaan. Sir Daimen oli yrittänyt levittää omaa ruhtinas Elrondin talonväenkomppaniaansa Tilionin ritarien rinnalle, mutta ei ollut ehättänyt aivan samalle tasolle. Welden ei nähnyt iloista sir Dilliania eikä tämän toveria, vakavaa sir Derufinia, mutta tiesi näiden olevan jossakin Imladrisin viirin lähellä etulinjassa. Heidän kasvonsa olivat Weldenin mielessä kun etulinja iski rysähtäen yhteen vihollisen linjan kanssa.

 

Rynnäkkö oli vastustamaton. Vihollinen ei ollut valmis, vaikka olikin ehtinyt kääntää linjansa. Jousimiesten yhteislaukaukset olivat kaataneet monia ennen kuin vakinaiset olivat saaneet kilpimuurin pystyyn. Keskelle tätä sekasortoa hyökkäsivät nyt Imladrisin ritarit jalkaväki aivan kannoillaan. Sitä rynnäkköä ei voisi pysäyttää, jos vain etummaiset ritarit olisivat kyllin päättäväisiä. Sen tiesi Lähteen Ecthelwion ja sen tiesi Pyhän Piirin Langurik. Ruhtinas Ithilbor sinkosi läheltä keihään joka kaatoi yhden vihollisen. Ecthelwion heittäytyi suoraan syntyneeseen aukkoon. Vierellä sir Langurik kävi raivoisasti vihollisen kimppuun. Sitten koko ritarien linja oli heidän tukenaan. Sir Daimenin komppaniakin ehti mukaan taisteluun kapteeninsa urheasti johtamana.

 

Vihollinen piti pintansa hetken, mutta sotilas toisensa jälkeen kaatui Imladrisin ritarien miekkoihin. Takaa lensi keihäitä ja nuolia tasaisena sateena yli taistelulinjan ja kaatoi taaempana seisovia vihollisia. Welden puristi omaa keihästään enemmän kuin halukkaana pääsemään siitä eroon. Hän koko itsensä sillä hetkellä täysin hyödyttömäksi. Erestor karjui ohjeita joka suuntaan, mutta oli epäselvää kuuliko kukaan. Kaikki vain huusivat hurjasti ja ryntäsivät kohti vihollista. Mutta päättäväisiä Imladrisin keihäsmiehiä enemmän ritarit tekivät Weldeniin vaikutuksen. He eivät huutaneet vaan taistelivat ääneti antaen miekkansa tehdä kaiken puhumisen.

 

Sitten ritarien lomitse avautui suora väylä viholliseen asti. Welden näki vihollisen upseerin miekka kädessään astuvan esiin linjasta iskeäkseen kylkeen jotakuta. Kiittäen mielessään isäänsä kaikista taisteluharjoituksista Welden sinkosi keihäänsä. Se iskeytyi tarkasti upseerin vatsaan ja mies kaatui taaksepäin. Welden ei kuullut huutoa, mutta näki miehen suun olevan auki ja huulien liikkuvan. Hän haparoi keihästä vatsassaan. Kauhistunut katse oli suunnattuna kohti taivasta. Sitten muut sotilaat tarttuivat mieheen ja vetivät tämän taaksepäin. Upseeri katosi sotilaiden keskelle! Mutta Welden ei tuntenut itseään sankariksi. Hän oli juuri surmannut jonkun? Myöhemmin hän näki usein miehen kasvot mielessään, mutta tuolla hetkellä sillä ei ollut merkitystä. Maa oli täynnä kuolevia tai kuolleita sotilaita. Mitä merkitsi yksi lisää sellaisena päivänä?

 

Welden tarttui miekkaansa ja seurasi Erestoria. He pääsivät eteenpäin, sillä jollakin kohtaa linja liikkui nopeasti eteenpäin, kun taas toisaalla se oli aivan paikoillaan. Siellä täällä kummankin puolen sotilaita oli sekaisin, mutta kaikki liikkuivat hitaasti tai nopeasti kohti etelää. Olemme voitolla, tajusi Welden! Myös sotilaat tajusivat sen. Vakinaisten käheä huuto oli taittunut ja nyt Imladrisin sotilaiden riemunhuudot kaikuivat lujempina. Jokin kiinnitti Weldenin huomion ja hän näki viime hetkellä vihollisen syöksyvän useiden taistelevien ritarien välistä häntä kohti. Welden kohotti miekkansa ja torjui sotilaan miekaniskun. Ennen kuin salohaltia ehti tehdä muuta kääntyi Erestor ja pisti miekallaan sotilaan kuoliaaksi.

 

Taistelu tuntui jatkuvan ikuisuuksia. Uutisia Welden kuuli vain kun sotilaat huusivat niitä toisilleen. Lindonin jalkaväki oli joutunut oikealla antamaan periksi, mutta heidän linjansa oli yhä eheä. Joku huusi jotakin Lindonin ritareista, mutta Welden ei saanut selvää mitä. Sitä paitsi heillä oli tarpeeksi omiakin huolia! Sir Daimen oli kuollut. Tietäen ettei viholliselle saanut antaa aikaa hän oli epäröimättä käynyt näiden kimppuun. Kaukaa heitetty keihäs oli lävistänyt kapteenin. Koko Imladrisin rakastama ritari oli poissa! Myös moni Imladrisin ritari oli jo poissa, mutta riemukseen Welden saattoi yhä nähdä ruhtinas Ecthelwionin urhean hahmon raivaamassa tietään eteenpäin vihollisten keskellä. Ecthelwionin miekankäsittely oli voimakasta, kuin hänen taitonsa eivät olisi riittäneet mutta ruhtinas eteni puhtaalla voimalla. Häneen verrattuna sir Langurik käytteli miekkaansa tappavan taitavasti, samoin sir Tilion. Mutta silti Ecthelwion näytti saavan enemmän aikaan!

 

 

Kun Lindonin jalkaväki oli lähes romahtanut ja vetäytynyt nopeasti taaksepäin olivat ritarit yhä liian kaukana edessä. He olivat vetäytyneet kokoajan hitaammin kuin jalkaväki, pitäen vihollista kurissa. Nyt katastrofi uhkasi koko divisioonaa. Hetkeksi ritaritkin meinasivat joutua sekasorron valtaan. Sir Mardelon oli poissa, pysäyttämässä jalkaväen perääntymistä. Sir Darchas oli yhä komppaniansa mukana, mutta taisteli yksinään surmaten vihollisen toisensa jälkeen. Einion vilkaisi häneen epätoivoisena. ”Herra, mitä teemme”, huudahti Einion. Mutta Darchas oli joko liiaksi keskittynyt miekkailuunsa tai ei välittänyt. Ja kokoajan vihollinen marssi heidän linjansa sivuitse kohti selustaa! Einion kääntyi päästäen sir Malengolin eteensä ja katsoi taakse. He voisivat juosta ja päästä takaisin omien linjoille, ainakin suurin osa heistä! Mutta..Einion ei saanut ajatustaan loppuun. Hän oli liian kiihdyksissään. Vihollinen kävi päälle ja tuho uhkasi. Kuolisivatko he kaikki?

 

”EINION”, huusi ääni sivulta. Ritari kääntyi katsomaan ja näki yhden Mardelonin ritareista juoksevan itseään kohti. Komppaniat olivat yhä tiiviisti toisissaan kiinni. Sekasorto lisääntyi! Ritari Einionin vieressä sai osuman keihäästä ja kaatui vertavaluen tätä vasten. Einionin haarniska oli nyt aivan veressä. Hän kavahti taaksepäin ja sulki silmänsä. Vastaus tuli hänelle heti, niin kuin yleensäkin. Hän voisi hätääntyä ja he kuolisivat. Tai hän voisi vetää syvään henkeä ja ottaa tilanteen hallintaansa. Hänen ei tarvinnut pelätä pahaa. Se ei voinut koskea sir Einioniin!

 

Hän avasi silmänsä. Mardelonin komppanian upseeri oli nyt lähes Einionin vierellä. Hän ei muistanut haltian nimeä, mutta tämä oli kokenut veteraani. ”Sir Einion, tee jotakin ja nopeasti”, ritari huusi. Miksi minä, kävi Einionin mielessä! Mardelonin ritari oli häntä vanhempi ja kokeneempi. Mutta mies oli vain joukkueenjohtaja. Hieman aiemmin oli Einion nähnyt miten Erendurin talonväenkomppanian varakomentaja oli kannettu pahasti haavoittuneena kentältä. Heilläkään ei ollut komentajaa! Hän tiesi myös ettei kannattanut kysyä miksi kokeneempi ritari ei itse tehnyt mitään. Einion tunsi Lindonin ritari jo riittävän hyvin. Vaikka vain kaksi olisi jäljellä koko maailmassa he tietäisivät täsmälleen kummalla oli komento, eikä toinen kyseenalaistaisi sitä missään olosuhteissa.

 

Mutta yhä Einion epäröi. Hän ei ollut mikään kapteeni tai edes varakomentaja. Ritarin katse osui paikkaan, jossa ruhtinas Erendur pystytti uutta linjaa. ”Pitääkö keihäsmiesten linja”, hän kysyi Mardelonin ritarilta. ”Ei hetkeäkään jos heitä ei auteta”, vastasi ritari varmasti. Veteraani ritari oli hetkessä analysoinut tilanteen ja tullut samaan tulokseen, johon Einion oli tulossa paljon hitaammin. ”Ehkä heitä pitäisi auttaa”, tuumi Einion varovasti. ”Kyllä, ja heti”, vakuutti kokeneempi ritari. Mutta yhä Einion epäröi. Silloin sir Myndagen katsoi häneen ja sanoi niin hiljaa ette kukaan muu kuullut, ”Einion, minua pelottaa. Tee jotakin”. Se ratkaisi asian.

 

Einion vilkaisi Mardelonin ritariin, joka nyökkäsi. ”KILPIMUURI”, komensi Einion niin kovalla äänellä, että Mardeloninkin komppania kuuli. Kumpikin komppania alkoi heti muodostaa ympyrää taistellen raivoisasti heitä kiertävien vihollisten kanssa. Mutta se toimi. Vihollisen paine Lindonin jalkaväen linjaa vastaan. Se ei kuitenkaan suuresti tyydyttänyt sir Einionia, sillä näytti siltä että ritarit eivät kestäisi pitkään. Vihollinen kävi innokkaasti heidän kimppuunsa kaikilta suunnilta. Einionin lapsuuden toveri sir Caldufel sai syvän haavan reiteensä. Haavasta pulppusi verta eikä vuotoa saatu loppumaan. Einion saattoi vain seurata sivusta miten hänen toverinsa vuoti kuiviin. Sitä hetkeä hän ei ikinä unohtanut. Näytti siltä että koko komppania seuraisi kuollutta toveriaan pian perässä, mutta Darchas vain taisteli henkilökohtaista taisteluaan välittämättä mistään. Juuri kun tilanne alkoi olla lähes toivoton iski Imladrisin divisioona suoraan vihollisen sivustaan ajaen näitä edellään.

 

 

Taistelun raivo kiihtyi jatkuvasti. Vakinaiset olivat osittain toipuneet Ecthelwionin hyökkäyksen ensi järkytyksestä ja puolustautuivat kiivaasti. Mutta yhä Imladrisin joukko tunkeutui kohti pohjoista. Heidän edelleenlevittäytyvä linjansa sivuutti Lindonin jalkaväen linjan ja veti nämä mukaansa. Pian myös Lindonin ritarien kilpimuuri ohitettiin ja jätettiin selustaan. Sekään ei tyydyttänyt ruhtinas Ecthelwionia, joka syöksyi eteenpäin vastustamattomasti. Hänen ritarinsa seurasivat esimerkkiä, eikä edes Numenoren vakinaisista ollut lähitaistelussa heille vastusta. Lähes läpimurtoon päässyttä vakinaisten divisioonaa ajettiin etelään ja se kärsi kovia menetyksiä. Mutta samalla tasalla missä Lindonin jalkaväen linja oli alun perin sijainnut odotti toinen vihollisen divisioona valmiina. Ecthelwion iski sitä vastaan, mutta vihollisen voima oli liikaa.

 

Lähteen ruhtinas oli taistellut kuin uudestisyntynyt, mutta nyt hänenkään voimansa ei voinut enää tuoda voittoa. Äkkiä Ecthelwion oli yksin keskellä vihollisen keihäitä. Sir Tilion oli liian kaukana auttaakseen. Welden oli yhä takalinjoilla auttaen parhana kykynsä mukaan ruhtinas Erestoria johtamaan taistelua. Hän oli surmannut yhden vihollisen tarkalla miekanpistolla, mutta muuten ei yksikään punaunivormuinen vakinainen ollut osunut hänen lähelleen. Mutta Welden näki nyt liiankin hyvin Ecthelwionin. Koko maailma tuntui pysähtyvän, kun vihollisen miekka iskeytyi sivulta Ecthelwionin suojattomaan kylkeen. Hänellä ei ole haarniskaa, kaikui Weldenin mielessä. Hän ei voi selvitä! Eikä hän voinutkaan.

 

Ei seurannut mitään kuuluisaa lopputaistelua. Ecthelwion vain sai syvän haavan kylkeensä ja kaatui ääntäkään päästämättä maahan. Vihollinen ojentui hänen ylitseen antamaan uutta iskua, mutta samassa sir Tilion oli herransa apuna, samoin muutama muu ritari. Vihollinen kaatui hurjasta miekaniskusta. Kaksi ritaria nosti nopeasti Ecthelwionin maasta ja lähti kantamaan häntä kohti takalinjoja. Welden tunsi kyyneleen vierähtävän silmästään. Hän näki Ecthelwionin olevan yhä tajuissaan, mutta voisiko kukaan selvitä hengissä moisesta iskusta? Lähteen ruhtinas oli ollut niin urhea ja rauhallinen koko päivän ja nytkö hän oli poissa?

 

Monet sotilaat olivat lopettaneet taistelun ja seurasivat miten Ecthelwionia kannettiin heidän ohitseen. Jotkut jopa ottivat kypärän päästään kunnioittaen näin ruhtinasta. Suurin osa kuitenkin vain tuijotti epäuskoisina. He olivat uskoneet lähes minkä tahansa olevan mahdollista, mutta ei tämän! Miten saattoi olla että heidän herraansa nyt kannettiin pois taistelukentältä? Millainen voima ja rohkeus, eikä se ollut suojellut Ecthelwionia. Welden näki miten joitakin lähettejä kiiruhti paikalle päämajan luota ja tarttui Ecthelwioniin lähtien kantamaan häntä kohti päämajaa.

 

”ERUN NIMEEN, TAISTELKAA”, kuului sir Langurikin huuto herättäen viimeisetkin sotilaat hämmentyneestä transsistaan. Taistelu oli vielä pahasti kesken. Vihollinen käytti tilannetta hyväkseen ja yritti ryhtyä vastahyökkäykseen. ”Vahvistakaa etulinjaa”, komensi Erestor, mutta hänen komentonsa jäi kesken, kun yksinäinen vihollinen pääsi läpi etulinjasta ja syöksyi keihäs kädessä ruhtinasta kohti. Erestor astui eteenpäin ja iski keihään poikki. Vihollinen yritti tarttua miekkaansa, mutta Welden pisti hänet kuoliaaksi. Se ei saanut häntä tuntemaan oloaan paremmaksi. Ecthelwion oli poissa, ehkä lopullisesti. Vielä pahempaa oli luvassa.

 

Vihollinen kävi päälle kiivaasti, mutta Imladrisin divisioona piti saavuttamansa linjan. Heidän sivuillaan Lindonin ja Arnorin divisioonat olivat myös päässeet alkuperäisiin asemiinsa. Kaikki oli jälleen täpärällä. Myös sir Dillian tiesi tämän. Sir Langurik ja sir Tilion riehuivat siellä täällä pitkin linjaa, mutta Dillian lähimpine tovereineen oli asettunut aivan keskelle, missä tiimellys oli jatkuvasti pahin. Juuri sieltä oli Ecthelwion kannettu haavoittuneena pois ja ritari toisensa jälkeen oli kaatunut vihollisen miekkoihin ja keihäisiin. Silti Dillian ei antanut periksi. Hänen hymynsä oli hyytynyt kauan sitten ja vaihtunut vihaiseen mutta hillittyyn ilmeeseen. Tuona päivänä Dillian taistelu kuin hurmiossa. Mikään ei näyttänyt pystyvän häneen. Mutta lopulta sir Dillianinkin tuuri kääntyi.

 

Usein jopa taisteluissa joissa on mukana kymmeniätuhansia sotilaita koittaa hetki jolloin yksilö voi vaikuttaa odottamattomalla tavalla tilanteeseen. Yksi niistä hetkistä oli koittanut, kun Ecthelwion oli haavoittunut ja hänen sotilaansa epäröivät. Vihollisen vastahyökkäys oli voimakas ja hyvin ajoitettu. Se oli jolloin kaikki kaipasivat rohkaisua ja he myös saivat sitä. Sir Dillian taisteli taitavasti ja päättäväisesti tovereineen antaen sotilaille aikaa löytää rohkeutensa. Mutta Dillian maksoi siitä korkeimman mahdollisen hinnan. Monet sanoivat myöhemmin, että tuolla hetkellä Dillian todisti ettei ollut valmis Pyhän Piirin ritariksi. Sillä sir Langurik riehui aivan yhtä vaarallisessa paikassa saamatta naarmuakaan. Mutta Welden tiesi, ettei Dillian olisi ikinä halunnut Pyhän Piirin ritariksi, koska se olisi merkinnyt eroa hänen sydänveljestään Derufinista. Sen sijaan hänelle Dillian todisti tuona päivänä ikuisesti arvonsa.

 

Mutta Dillianin urheudesta tai taidosta ei ollut lopulta hänelle itselleen mitään hyötyä. Kaukaa ammuttu nuoli viuhui ilman halki ja iskeytyi ritarin haarniskaan. Welden näki tämän omalta paikaltaan. Aluksi hän luuli, ettei nuoli lävistänyt haarniskaa, mutta sitten Dillian horjahti ja verta alkoi valua haarniskan sisältä. Welden näki ritarin kasvojen äkillisen kalpeuden ja kuuli kuin jostakin toisesta maailmasta Derufinin äänen huutavan veljensä nimeä. Mutta tämä oli liian kaukana auttaakseen, sillä taistelu oli hetkeksi temmannut Derufinin sydänveljensä rinnalta.

 

Sir Dillian kohotti miekkansa ja iski eteenpäin pyrkivän vihollisen kuoliaaksi. Samassa suhahti toinen nuoli ilman halki. Jousiampuja oli saanut ritarin näköpiiriinsä eikä aikonut päästää tätä siitä elävänä pois. Dillian horjahti taaksepäin ja putosi polvilleen, mutta ponnisti vielä ylös ja iski miekkansa päälle käyvän vihollisen vatsaan. Samassa toinen vihollinen iski lyhyen pistomiekkansa ritarin selkään. Tämä kaatui maahan eikä enää liikkunut. Se oli käynyt uskomattoman nopeasti. Vahva ja urhea ritari oli poissa! Juuri kukaan muu ei ollut huomannut mitä tapahtui, mutta sekä Derufinin että Weldenin maailma oli hetkeksi pysähtynyt. Derufin polvistui sydänveljensä ruumiin viereen ja itki. Taistelu olisi pyyhkäissyt hänen ylitseen, mutta viherhaltioiden urhea Damrod ja Falasin Galmir suojasivat toveriaan pitäen viholliset loitolla. Vihollisen painostus kasvoi hetki hetkeltä.

 

 

Myös sir Einion oli nähnyt miten ruhtinas Ecthelwion oli isketty maahan ja miten tämän omat ritarit olivat kantaneet ruhtinaan pois kentältä. Edes se ei voinut estää helpotuksen tunnetta ritarin mielessä. Imladrisin divisioona oli ajanut takaisin Einionin vasenta sivustaa painostaneen vihollisen. Nähdessään sen oli Vihersataman Gellan määrännyt kaartinpataljoonan hyökkäämään ja vetänyt mukaansa koko Lindonin jalkaväen. Heidän rivistönsä sivuuttivat ritarien kilpimuurin ja äkkiä he olivat jälleen omien puolella linjaa, ja elossa!

 

Einion ei ollut mikään johtaja ja hän tiesi sen itsekin. Taistelu jatkui, mutta hän jäi vain seuraamaan tilannetta, ollen liian huojentunut heidän pelastumisestaan tehdäkseen mitään. Sir Mardelon oli jo ehättänyt takaisin ja johti oman komppaniansa eteenpäin. Tämä herätti viimein myös sir Darchasin. Myöhemmin Einion ymmärsi mitä oli tapahtunut. Vain yksi asia saattoi voittaa Darchasin valtaansa ottaneet kostonhimon. Vihollinen oli pääsemässä pakoon! Sitä Darchas ei voinut sallia. Mutta tuona päivänä Einion oli aluksi vain helpottunut kapteeninsa heräämisestä toimintaan. Se tunne kuitenkin katosi nopeasti.

 

”Mitä”, huudahti Einion hämmästyneenä. ”Emme saa päästää vihollista vetäytymään”, vastasi Darchas silmät leimuten pidätellystä raivosta. Hänen silmänsä olivat yhä sysimustat, eikä Einion saanut katsettaan irti niistä. Onneksi Darchas ei näyttänyt huomaavan. Kapteeni näki vain vihollisen, jota ajettiin kohti etelää. ”Herra, olemme menettäneet puolet komppaniasta”, vastasi Einion varovasti. ”Miehet kaipaavat lepoa ja haavat hoitoa. Selvisimme juuri varmasta kuolemasta. Edes Lindonin ritareilta ei pidä vaatia liikoja”.

Darchas pudisti kiivaasti päätään kuullessaan alaisensa hillityn ja rauhallisen puheen. ”Ei, Einion. Teit hyvää työtä tuolla, mutta älä yritä puuttua asioihin jotka ovat sinulle liian suuria. Tämän kerran annan sen anteeksi, mutta minä johdan tätä komppaniaa. Ei kukaan muu! Me emme lopeta taistelua ennen kuin viimeinenkin vihollinen on surmattu, tai ajettu pois kentältä. Kuolema viholliselle”! Silloin Einion viimein tajusi, että sodasta oli tullut henkilökohtainen taistelu vihollisen ja Darchasin välillä. Hän katsoi tätä järkyttyneenä. Kapteeni ei välittänyt vaikka koko komppania kuolisi, kunhan pääsisi vihollisen kimppuun. Mutta Einion pysyi hiljaa. Darchasille ei kannattanut väittää vastaan tuollaisena hetkenä, kun järki oli kadonnut hänen mielestään täysin. ”Me seuraamme sir Mardelonia”, totesi Darchas viimein, hieman sovittelevammin. ”Hänkin haluaa mukaan taisteluun. Mene sinä Einion raportoimaan ruhtinas Erendurille, että otamme oman paikkamme linjan keskeltä”. Einion teki väsyneesti kunniaa ja poistui kohti selustaa.

 

Uusi järkytys kohtasi häntä pian. Ruhtinas Erendur istui kiiltävässä haarniskassaan suuren sotaratsun selässä ja seurasi taistelua jakaen välillä käskyjä lähettien välityksellä. Ruhtinas tiesi divisioonansa pärjänneen enemmän kuin hyvin. Hän tiesi myös selvinneensä itse hyvin. Tämän vuoksi Erendurin ilme oli riemullinen hänen katsellessaan taistelukenttää edessään. Hänen joukkonsa hyökkäsivät uudella innolla yhdessä Imladrisin divisioonan kanssa. Ja vaikka hyökkäys oli nyt juuttunut se varmasti pääsisi pian taas liikkeelle. Niin varma oli Erendur siitä, että onni seurasi hänen sotilaidensa aseita tuona päivänä. Ruhtinaan aseenkantaja istui hänen takanaan toisen hevosen selässä kädessään vihollisen 3.Vakinaisen prikaatin viiri, jonka Erendurin oma talonväenkomppania oli saanut saaliikseen ja tuonut herralleen voitonmerkiksi. Ruhtinas itse oli surmannut lähitaistelussa numenorelaisen upseerin ja tämän miekka oli nyt ruhtinaan kädessä.

 

Einion pysähtyi Erendurin eteen seisomaan. Hän näki heti ruhtinaan riemullisen ilmeen. ”Ah, ruhtinas Galendilin ritari”, tervehti Erendur huomatessaan tämän. ”Sir Einion, herra”, vastasi Einion ja kumarsi. ”Mikä loistava taistelu”, huudahti Erendur kykenemättä salaamaan intoaan. ”Iskimme urhealla vastahyökkäyksellä vihollisen takaisin. Olin itse miesteni johdossa, kuten varmasti huomasit. Ajatelkaa, historian suurin taistelu ja me olemme keskellä sitä. Tuntuu kuin olisin nuori jälleen. Kaikki se kunnia ja maine mitä olen tänään niittänyt ja mitä osakseni vielä tulee..melkein kuin voisin..”. Äkkiä Erendur vaikeni hilliten itsensä, tajuten puhuneensa ääneen. Ruhtinas käänsi katseensa Einioniin. ”Onnitelkaa kapteenianne Darchasia puolestani, ritari. Hän johti tänään komppaniaansa esimerkillisesti. En tule unohtamaan sitä”!

 

Einion kumarsi kohteliaan tyynesti. Ei ollut hänen asiansa kertoa, että osan ajasta Darchas oli ollut täysin hyödytön komppanialleen. Eikä ollut hänen asiansa huomauttaa, että Einion ei todellakaan ollut nähnyt Erendurin loistavaa vastahyökkäystä, sillä ritarit olivat olleet liian kiireisiä taistellessaan elämästä ja kuolemasta vihollisen saartamina. Monien kohdalla taistelu oli päättynyt kuolemaan! Mutta kaikkein järkyttynein Einion oli huomatessaan Erendurin innon ja riemun, vaikka taistelu oli vielä pahasti kesken. ”Niin urheita sotilaita”, tuumi Erendur ääneen, katsellen taistelukenttää edessään. Einion tajusi ruhtinaan näkevän kentän jonka yli hänen divisioonansa oli tehnyt vastahyökkäyksen ajaen vihollista edellään. ”Niin loistava hyökkäys”! Mutta Einion näki vain tantereella makaavat ruumiit. Tuolla kentällä haltioiden paras veri oli valunut hukkaan. Ei, täällä ei ollut loistoa tai urheutta, vaan kuolemaa! Vaivoin Einion sai estettyä kyyneleet ajatellessaan, ettei se edes ollut vielä ohi. ”Herra”, hän sai sanotuksi. ”Kapteeni Darchas lähettää tervehdyksensä. Hän ilmoittaa kohteliaasti, että komppania marssii kapteeni Mardelonin perässä etulinjaan ja ottaa OMAN paikkansa linjan keskeltä”.

 

”Ah, erinomaista, ritari”, tuumi Erendur tyytyväisenä. ”Olen enemmän kuin tyytyväinen ritareihini tänään. Harmi ettemme voineet pitää heitä ratsailla kunnon vastahyökkäystä varten. Jalkaisin taistelu ei ole ritarien kunnian arvoista”. ”Niin, herra”, vastasi Einion neutraalisti. ”Mutta kärsimme kovia menetyksiä. Sir Lucian on kuollut”, hän lisäsi hivenen katkerasti. ”Sir Lucian”, ruhtinas katsoi Einioniin kysyvästi. ”Varakomentaja, herra”, huomautti Erendurin aseenkantaja hivenen kiusaantuneen näköisenä. Erendur oli hetken hiljaa. ”Sir Lucian”, hän tuumi viimein. ”Eikö hän auttanut Kaartinpataljoonaa vetäytymään vihollisen keskeltä? Loistava tapa ritarille lähteä tästä maailmasta. Kunnian kentillä hän kaatui, todellakin. Me emme unohda häntä”.

 

”Emme todellakaan, herra”, vastasi Einion innottomasti, teki kunniaa ja poistui. Mutta ritarin mieli oli raskas hänen palatessaan kohti etulinjaa. Hän näki mielessään Lucianin kaatumassa maahan ja sir Caldufelin vuotamassa kuiviin, kasvot kalpeina pelosta ja tuskasta. Hän näki Erendurin riemullisen ilmeen ja Darchasin kostonhimoiset silmät. Kumpikaan ei välittänyt kuolevista sotilaistaan. ”Eru auttakoon”, tuumi Einion mielessään. ”He ovat kumpikin hulluja, ja minä olen heidän alaisensa”!

 

 

 

 

                                  PYHÄN PIIRIN SIR ENLIAN

 

Selustassa, kaukana taistelusta, Glorfindelin keskittymisestä, Erendurin riemusta, Darchasin raivosta ja Einionin surusta seisoivat matalalla kumpareella kuninkaat Ereinion ja Elendil seurueineen. Heidän edessään avautui henkeäsalpaava näkymä yli telttaleirin suoraan taistelukentälle. He näkivät Eriadorin armeijan ja kuninkaallisten pitkät linjat ja sen miten nämä iskivät raivoisasti yhteen. Kuninkaiden, ruhtinaiden ja ritarien mieli paloi halusta liittyä mukaan taisteluun. Mutta alhaissyntyisen aliruhtinaan mahtikäsky esti heitä. Tuona päivänä ei koko valtakunnan kuningas saanut päättää omista tekemisistään. Hänen henkensä kuului armeijalle ja sitä kautta Nan Lasgalenin Narcekselle. Ereinion Gil-galad oli väitellyt asiasta. Hän halusi olla etulinjassa joukkojensa kanssa. Mutta Narces oli ollut taipumaton. ”Kuningas voi esimerkillään innostaa joukkojaan, mutta myös saada nämä pelon valtaan kuolemalla kesken taistelun. Minä kiellän sinua kuolemasta, herra”, Narces vastasi ja kielsi ehdottomasti Ereinionia osallistumasta taisteluun ennen kuin saisi siihen luvan. Siihen täytyi jopa mahtavan Ereinion Gil-galadin tyytyä!

 

 

Sir Enlian seisoi yksinään kumpareen laidalla, vain muutaman askeleen päässä Ereinionista. Pyhän Piirin ritari seurasi taistelua tyynenä antamatta sen vaikuttaa itseensä. Ennen pitkää he liittyisivät mukaan. Se oli itsestään selvää. Sotaruhtinas Guilinilla ei ollut varaa seisottaa parhaita ritareitaan koko taistelun ajan selustassa. Tuleva taistelu ei hermostuttanut Enliania. Se tulisi kuitenkin, hermoili hän tai ei. He eivät olleet vielä mukana taistelussa ja odotus kävi monien hermoille. Sir Enlian taas piti odottamisesta. Hänellä ei ollut kiire liittyä mukaan taisteluun. Se alkaisi hänen kohdallaan silloin kun se alkaisi. Se ei hermoilemalla miksikään muuttunut.

 

Enlian hymyili itsekseen. Hän muisti miten mahtava sir Lanbadan oli aikoinaan puhunut hänelle ja sir Denhalille, kertoen että silloin kun he voisivat seisoa keskellä taistelua antamatta sen vaikuttaa mitenkään itseensä he olisivat oikeita Pyhän Piirin ritareita. Kun se eläisivätkö he tai kuolisivatko ei tuntuisi niin tärkeältä, kunhan tehtävä tulisi täytetyksi, silloin he voisivat olla mahtava sir Denhal ja mahtava sir Enlian, kuten Lanbadan oli tuolloin ollut! Kyse ei ollut siitä miten heitä kutsuttiin, vaan miksi he tunsivat itse itsensä. He olivat tulleet pitkän matkan noista päivistä, kun Lanbadan oli neuvonut nuoria tovereitaan. Enlian toivoi, että Lanbanda voisi nähdä tänään mitä heistä oli tullut! Enlianin mielessä ei ollut epäilyksen häivääkään. Hän oli mahtava sir Enlian. Se ei ollut ylpeyttä, vaan toteamus. Tuhannet kuolivat parhaillaan taistelukentällä ja hänen ainoa huolensa oli siitä miten hänen herransa Ereinion selviäisi taistelusta hengissä! Keskittymisessään Enlian oli unohtanut poikansa Lawhirin, joka taisteli Lindonin joukkojen riveissä. Hän oli unohtanut oman turvallisuutensa. Sir Enlian vain seurasi taistelua ja odotti hetkeä jolloin hän liittyisi mukaan. Siinä kaikki!

 

Enlian vilkaisi ympärilleen. Sir Arminas seisoi punaisessa kaavussa aivan kuninkaan takana. Hänen ilmeensä oli täysin tutkimaton. Ruhtinas Galendil oli serkkunsa vierellä kultaisessa sotisovassaan. Hiki helmeili ruhtinaan otsalla, mutta Enlian ei tiennyt johtuiko se kuumuudesta vai pelosta. Kuningas Elendilin seurue oli kauempana vasemmalla. Monia ruhtinaita oli lähellä Gil-galadia. Elrond ja Cirdan olivat paikalla, samoin kalpea ja kuolemaa enteilevä Volondil sekä ylhäinen Salmarindil Noldorin ja joitakin muita. Enlian oli puhunut hetken Volondilin kanssa ja tiesi tämän häpeävän tukeaan sukulaiselleen Melandurille. Sillä Volondil näki nyt vihollisen voiman ja tiesi Glorfindelin ja Isildurin olleen oikeassa neuvostossa. Volondil oli päättänyt pestä tänä päivänä sukunsa häpeän puhtaaksi. Aseenkantaja Nolondil, Ereinionin sukulainen, seisoi Arminasin rinnalla. Muut Pyhän Piirin ritarit olivat lähellä, samoin kuninkaan ritarien loistava sir Alcyon.

 

Enlian katsoi heitä tarkkaan. Oliko kukaan heistä mahtava? Sir Arminas oli viileän rauhallinen. Hänen mielessään ei ollut pelkoa eikä epäilystä. Sir Faiglion ja sir Caimentur näyttivät rauhallisilta mutta innokkailta. He olisivat enemmän kuin hyviä, mutta eivät mahtavia! Sir Gelmir seurasi keskittyneesti taistelua unohtaen kaiken muun. Mutta jossakin ritarin silmissä Enlian näki huolen. Gelmir oli huolissaan, vaikka ei näyttänyt sitä. Silti Enlian luotti häneen enemmän kuin kahteen nuorempaan ritariin. Kun taistelu alkaisi katoaisivat sir Gelmirin epäilykset. Mutta silti hän ei olisi mahtava. Ei nyt eikä koskaan!

 

 

Sir Armindil käveli paikalle jostakin taaempaa. Epäilemättä hän oli ollut tarkistamassa kauemmaksi järjestäytyneiden komppanioiden rivistöjä. Siellä olivat kuninkaan talonväenkomppania, jota taistelussa komentaisi sir Alcyon. Siellä oli myös Lindonin ruhtinaan talonväenkomppania, prinssi Dahasin Helevornin ritarien komppania ja Lindonin ratsukaartin komppania. Heidän vasemmalle puolelleen oli ryhmittynyt kolme komppaniaa Gondorin ja Arnorin kuninkaallisia ritareita. He olivat Eriadorin armeijan viimeinen reservi. Heidän takanaan ei ollut enää ketään!

 

Enlian piti kaiken kokeneesta sir Armindilista. Tämä oli hyväntuulinen ja rauhallinen. Armindilin lojaalius Dilwen huonetta kohtaan oli estänyt hänen ylenemisensä samalle tasolle missä Narces ja Aränwe olivat. Sellaista uskollisuutta sir Enlian ymmärsi paremmin kuin hyvin. ”Ritarit alkavat olemaan kärsimättömiä”, tuumi Armindil. ”Niin ruhtinaatkin”, vastasi Enlian viitaten hikoilevaan Galendiliin ja kalpeaan Volondiliin. ”Mitähän Guilin oikein odottelee”, ihmetteli Armindil. ”Keskustamme näyttää olevan pulassa. Nyt voisi olla hyvä hetki hyökätä”. Enlian nyökkäsi. ”Ehkä niin”, hän myönsi. ”Mutta varmasti he päämajassa tietävät mitä tekevät”. ”Toivottavasti”, tuumi Armindil. ”Jotkut parhaista ystävistäni ovat tuolla edessä, Imladrisin divisioonan riveissä. Siellä haluaisin olla minäkin”. Enlian nyökkäsi ymmärtäen nyt miksi Armindil näytti niin malttamattomalta. Saman huolen täytyi painaa sir Arminasia, koska Celebrimborin veljeskunnan jäsenet taistelivat Imladrisin divisioonan kanssa. Mutta Arminasin ilme ei ollut edes värähtänyt kun ruhtinas Ecthelwion oli kannettu taistelusta pois.

 

 

Kuningas Ereinion oli seurannut taistelua nähden kaiken! Hän oli nähnyt Amdirin salohaltioiden romahduksen, Gilthmirin ja Gondorin joukkojen taitavan puolustuksen sivustoilla, Lindonin jalkaväen taistelun ja Imladrisin divisioonan vastahyökkäyksen. Hän oli nähnyt kiivaan lähitaistelun vakinaisten ja Imladrisin sotilaiden välillä. Sotilaita ja ritareita oli kaatunut kuin heinää. Kaiken tämän oli Ereinion nähnyt tietäen kuka oli vastuussa. Hän! Hän oli vastuussa. Hän oli johtanut sotilaansa tälle kentälle ja seurasi nyt taistelua syrjästä antaen muiden kuolla maailman puolesta.

 

Sillä nähdessään taistelun oli Ereinionin päättäväisyys kasvanut. Heidän tiensä oli oikea! Hän näki vihollisen voiman, Nazgulien herran kauhun ja Haldimir ”kauniin” taidon. Oliko mitään rikosta mihin nämä eivät olisi valmiita? Oliko yhtään maata jota he eivät haluaisin valtansa alle? Siksi Eriadorin armeijan taisteli nyt Dagorladilla. Taistelu oli veitsenterällä. Kestäisikö Imladrisin divisioona vihollisen kasvavan paineen? Sillä sotaruhtinas heitti yhä uusia joukkoja taisteluun, eikä ruhtinas Vahtaria näkynyt vieläkään.

 

Kuningas Ereinion oli rukoillut Erua olemaan armollinen sotilailleen, mutta tämä ei ollut kuunnellut. Kuolema oli päässyt valloilleen taistelukentällä ja niitti satoaan. Lindonin ja Imladrisin urheat sotilaat makasivat kentällä kylminä ja kalpeina. Kuinka paljon lisää täytyisi heidän uhrata pysäyttääkseen pahan? Kaiken, ymmärsi Ereinion nyt. Heidän täytyisi uhrata kaikki. Vähempi ei kelpaisi Erulle. Ei Noldorin kapinallisilta, heidän lapsiltaan tai heidän tukijoiltaan. Heidän täytyisi uhrata kaikki!

 

Ereinion ei enää rukoillut Erua auttamaan sotilaitaan. Hän rukoili vain että Mandos olisi heille armollinen. Ereinionin silmien edessä tappaminen jatkui. Hän aisti sotilaidensa pelon ja raivon. Punainen ja örkkien musta veri peitti tasankoa. Verenpunainen aurinko paistoi korkealta alas punaiseen maahan. Hän näki vihollisen punaiset univormut ja punaiset miekanterät. Kumpareen juurella yksinäinen punakaapuinen ratsastaja kannusti hevostaan ylös lyhyttä rinnettä. Ereinion veti syvään henkeä ja kuuli kuin kaukaa oman äänensä. Aivan kuin hän olisi ollut muiden mukana kuuntelemassa.

 

”Me vannoimme valat Lindonissa”, sanoi Ereinion surullisella äänellä. Sen kaikki muistivat jälkeenpäin tuosta tilanteesta. Kuinka surullinen olikaan ollut Ereinion, kuningas! ”Me vannoimme elävämme tai kuolevamme liittolaisiemme rinnalla. Punainen on tämä päivä, eikä se enteile meille hyvää. Lindonin ritarit, on tullut aika lunastaa tuo vala! On tullut aika elää tai kuolla. Se päivä tuntuu olevan ikuisuuksien päässä, kun pidimme neuvoa Mithlondissa. Kuka olisi voinut kuvitella moisen pahuuden? Kuka olisi voinut kuvitella moisen voima vihollistemme käytössä? Tänään tuo vala vaatii meitä tilille. Moista pahuutta ei kukisteta ilman äärimmäistä uhrausta. Minä olen siihen valmis! Kohtaloaan ei voi kukaan välttää, ei edes kuningas”.

 

Silloin ruhtinas Galendil kohotti kauhistuneena kätensä. Sillä mitä tahansa hänestä on jälkeenpäin sanottukin, hän ainakin rakasti serkkuaan pyyteettömästi. ”Serkku, mitä sanot”, huudahti Galendil. ”Mikä hulluus puhuu suusi kautta, herra? Sinä olet kuninkaamme ja tulet sitä aina olemaan. Pois pahat aavistukset ja manaukset, Ereinion. Me marssimme taisteluun voittaaksemme, emme kuollaksemme. Meille annetaan tänään suuri voitto, jota juhlimme vielä pitkään yhdessä”.

 

”Ei, Galendil. Me emme tule juhlimaan voittoa yhdessä”, vastasi Ereinion. ”Liian selvästi näen nyt kaiken. Tarkalleen tiedä mitä meiltä vaaditaan nyt. Me vannoimme ja me maksamme siitä! Mutta me emme kaadu yksin. On aika lähteä. On aika marssia sukulaistemme ja ystäviemme avuksi. Enkö minäkin ole Lindonin ritari. Olkoon sotahuutomme siis sen mukainen. ELÄMÄ TAI KUOLEMA, LINDONIN RITARI”!

 

Ritarit tarttuivat huutoon ja toistivat sen korviahuumaavalla voimalla. Kun huuto oli laantunut astui Elrond sukulaisensa luokse. ”Herra, emme ole saaneet vielä käskyä edetä. Marssimmeko siis kuitenkin”? Mutta Ereinion oli jo kääntänyt katseensa eteenpäin. ”Käsky tulee juuri, luulen”, tuumi sir Armindil osoittaen ratsumiestä, joka pysäytti hevosensa kuninkaan eteen. ”Herra, viesti sotaruhtinas Guilinilta”, ilmoitti ratsastaja. Hän oli Pyhän Piirin sir Denhal, jonka silmissä loisti vaarallinen tuli. ”Sotaruhtinas pyytää kohteliaasti, että kuninkaalliset ritarit marssisivat Imladrisin divisioonan tueksi ja liittyisivät taisteluun”!

 

Niin he lähtivät marssimaan taisteluun, osa ritareista täynnä intoa ja osa pahojen aavistusten vallassa. Mutta sir Arminas kiersi Pyhän Piirin ritarilta toisen luokse ja he vannoivat, että kuningas Ereinion Gil-galad ei kuolisi tuona päivänä. Ei ennen kuin kaikki hänen ritarinsa olisivat kuolleet!

 

 

Ritarien raskaista varusteista huolimatta he marssivat nopeasti. Hätä ajoi nyt Sir Arminasia, joka oli asettunut joukkojen kärkeen. Hän saattoi kuulla taistelun metelin alati kiihtyvän. Ratkaisevat hetket olivat käsillä. Nyt taistelu voitettaisiin tai hävittäisiin. Kaiken kokenut ritari tiesi sen, sillä päämaja oli vihdoin pyytänyt heidät apuun. Se oli viimeinen hätähuuto.

 

Sir Enlian marssi aivan kuninkaan vierellä. Hämmästyksekseen hän näki ruhtinas Volondilin vierellään kultainen kypärä päässään. ”Herrani Volondil”, huudahti Enlian. ”Toivoisin teidän olevan hieman taaempana muodostelmassa”. Mutta Volondil pudisti päätään. ”Ei, sir Enlian. Ei tänään. Tänään ei Pelendurin suvun jäsen voi jäädä taakse, kun maailman kohtalo ratkaistaan”. Enlian ei vastannut. Hän muisti Volondilin kalpeuden, kuin tämä olisi tehnyt päätöksen. Mitä tahansa Volondil oli päättänyt se pelotti ruhtinasta. Enlian saattoi helposti arvata ruhtinaan päätöksen. Se oli kuolema! Kuolema oli kaikkialla heidän ympärillään niittäen satoaan. Enlian kohautti olkapäitään. Volondilin päätös oli hänen oma asiansa. Tyynesti sir Enlian suuntasi katseensa suoraan eteenpäin.

 

Hän saattoi nähdä suoraan edessään Imladrisin sotilaiden linjan. He kävivät hirvittävää lähitaistelua vihollisen sotilaiden kanssa. Sir Langurik oli keskellä sitä kaikkea taistellen raivoisasti. Enlian näki hänen voimakkaan hahmonsa useiden vihollisten keskellä taistellen kuin hurmiossa. Mutta Langurikista ei kannattanut olla huolissaan. Tämä selviäisi aina! Siihen oli Enlian tottunut luottamaan. Hän lähetti viimeisen nopean ajatuksen poikansa Lawhirin suuntaan. Tämä pärjäisi kyllä! Sitten he hyökkäsivät huutaen keskelle taistelua!

 

 

Welden seisoi yhä ruhtinas Erestorin vierellä. Hän oli kadottanut viimeisetkin pelon rippeet mielestään, mutta synkkä epätoivo oli tullut tilalle. Hän ei ehtinyt pelätä omasta puolestaan, mutta näki sotilaan ja ritarin toisensa jälkeen kaatuvan. Jäisikö ketään jäljelle? Sitten tilanne muuttui vieläkin sekavammaksi. Huutavia ritareita syöksyi heidän ohitseen suoraan taistelun tiimellykseen. Kuninkaan ritarit, tajusi Welden. He olivat viimein saapuneet! Salohaltia tunsi äkillistä riemua, sillä hän näki Pyhän Piirin mahtavat ritarit kuninkaansa ympärillä innokkaina pääsemään vihollisen kimppuun. Heitä ei mikään voisi surmata. Ei mahtavaa sir Enliania, puhumattakaan synkästä Denhalista tai loistavasta Arminasista. Hetken Welden tunsi jälleen ihailun ja taistelun riemun nousevan sisällään. Hetkeksi hän unohti taistelun kauhut nähdessään nämä loistavat hahmot. Sir Alcyon oli heidän kanssaan pitkänä ja tyylikkäänä säihkyvässä sotisovassaan. Tästä rynnäköstä tultaisiin tekemään lauluja, tajusi Welden.

 

Vihollinen antoi aluksi periksi tämän uuden voiman edessä. Kuningas Ereinionin ritarit taistelivat hänen kanssaan ja raivasivat tietään eteenpäin. Hetkeen Welden ei nähnyt mitään muuta kuin loistavat kuninkaan ritarit matkalla kohti voittoa ja kunniaa. Kuinka mikään voisi vastustaa heitä? Hän ei nähnyt, miten Imladrisin sotilaat kaatuivat vihollisen keihäisiin. Eikä hän nähnyt miten 1.Siirtokuntaprikaati näki kuninkaansa hyökkäämässä Ereinionin kanssa. He lähtivät hurjasti huutaen hyökkäämään Elendilin avuksi, kunnes komentaja Ornendil ehätti hevosen selässä paikalle ja pysäytti prikaatin. Se maksoi kyvykkään Ornendilin hengen, sillä hän oli liian hyvä maali ilman haarniskaa hevosen selässä aivan etulinjassa. Mutta Welden ei nähnyt, miten kaksi nuolta iskeytyi Ornendiliin ja miten tämä liukui hitaasti alas ratsunsa selästä. Kun lähimmät sotilaat tarttuivat Ornendiliin oli tämä jo kuollut!

 

Sitten riemun hetki oli ohi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Ritarien rynnäkkö oli vienyt heidät vain vähän matkaa eteenpäin. Vihollisen vastarinta tiivistyi jälleen. Epätoivoissaan, vaistoten ratkaisevan hetken koittaneen, ratsasti itse Nazgulien herra nyt taisteluun mustan kaartin sotilaiden kanssa. Fanaattisten kaartilaisten ja sormusaaveen voiman tukemana vakinaiset saivat rivinsä järjestykseen. Vain yhdessä kohtaa ritarit murtautuivat vihollisen uuden linjan sisään. Sir Enlian oli joutunut hieman kauemmaksi kuningas Ereinionista ja johti joukkoa joka iskeytyi läpi vihollisen linjasta.

 

Welden tunsi riemua nähdessään Enlianin urheuden ja taidon. Mutta riemu kuoli, kun musta-asuiset sotilaat iskivät tämän ritarien ryhmän kimppuun kolmelta suunnalta. Enlianin henki paloi tuolla hetkellä kirkkaalla liekillä. Welden saattoi nähdä kauempaa Pyhän Piirin ritarin hehkuvan outoa valoa, kun hän murtautui kimppuunsa käyvien sotilaiden läpi ja ajoi nämä takaisin. Welden ei nähnyt kuka ampui nuolen, mutta hän näki miten sir Enlian nytkähti taaksepäin, kurotti sitten kädellään ja katkaisi jotakin. Äkkiä hänen kädessään oli nuolen osa, jonka ritari heitti pois. Hän näytti yksinäiseltä ja epätoivoiselta.

 

Mutta Enlian ei ollut epätoivoinen itsensä puolesta. Hän oli mahtava sir Enlian! Hän oli yläpuolella sellaisien asioiden. Hän näki joukkonsa uhatun aseman. Vihollista piti viivyttää, että muut pääsisivät perääntymään. Huutaen Erua avukseen sir Enlian kohotti jälleen miekkansa ja hyökkäsi keskelle vihollista, saattaen nämä hetkeksi epäjärjestykseen. Weldenistä se näytti itsemurhaiselta syöksyltä, eikä hän tajunnut sen tarkoitusta. Mutta ritarit tajusivat ja lähtivät perääntymään. Jollakin ihmeelle Enlian surmasi viisi vihollista käyttäen ihmeellisellä taidolla miekkaansa. Mutta hän sai uuden haavan ja horjui. Silloin Welden näki kauhukseen, miten suurikokoinen musta hahmo hyökkäsi sir Enlianin kimppuun.

 

Enlian tunsi vihollisensa henkisen voiman, mutta pelko ei saanut hänessä otetta. Hän torjui vihollisensa miekaniskun ja vastasi taitavalla pistolla. Nazgul väisti hämmästyneenä ja horjahti. Sir Enlian syöksyi eteenpäin valmiina lopettamaan taistelun, mutta vihollisen sotilas yritti samassa pistää ritaria keihäällä. Enlian torjui vaistomaisesti iskun ja surmasi sotilaan. Samassa hän jo kääntyi valmiina torjumaaan Nazgulin uuden hyökkäyksen. Mutta haavoittuneena Enlian oli liian hidas. Hänen reaktionsa oli juuri oikea, mutta se myöhästyi. Nazgulin miekka iskeytyi Enlianin olkapäähän ja ritari horjahti taaksepäin. Hän tunsi elämän pakenevan nopeasti ruumiistaan, mutta löysi jostakin sisältään vielä voimaa. Sir Enlian kohotti uudelleen miekkansa ja yritti pistää Nazgulia vatsaan, mutta tämä väisti epätoivoisen piston ja samassa Nazgulin hurja sivallus heitti ritarin maahan. Kaukaa Welden näki liiankin hyvin, miten Nazgul astui ritarin viereen. Sitten miekka nousi ja laski. Pyhän Piirin mahtava sir Enlian oli poissa! Mutta hän oli pelastanut ritarinsa. Toinen Nazgul yritti heidän kimppuunsa saadakseen aikaan sekasortoa, mutta ruhtinas Volondil asettui sitä vastaan. Kaksintaistelussa Volondil sai surmansa, mutta silloin ritarit olivat jo ehtineet vetäytyä takaisin omien linjoille.

 

 

Ajettuaan Volondilin ja Enlianin johtaman osaston takaisin siirtyi vihollinen jälleen hyökkäämään. Taistelu vyöryi nyt kohti kuningas Ereinion Gil-galadia ja tämän viiriä. Kenraali Endrazor ja Nazgulien herra näkivät jälleen voiton käsiensä ulottuvilla. Säälittä he ajoivat joukkojaan eteenpäin. Rynnökkö toisensa jälkeen suuntautui kohti Lindonin kuningasta. Jos hänet surmattaisiin, ajatteli varmasti Endrazor, eikö vihollinen silloin viimeinkin murtuisi ja perääntyisi? Mitä merkitsisivät kokonaiset pataljoonat silloin? Niinpä Endrazor ajoi joukkojaan eteenpäin. Komppania toisensa jälkeen kaatui vihollisen miekkoihin ja keihäisiin tai joutui perääntymään. Mutta yhä uusia työntyi tilalle. Gil-galadin edessä taistelivat hänen uskollisimmat ritarinsa. Aseenkantaja Nolondiliin osui nuoli ja hän sai myös keihäästä iskun kylkeensä, mutta surmasi kimppuunsa käyneen vihollisen ja pitäen kiinni toisella kädellään kuninkaan viiristä esti toista vihollista riistämästä sitä itselleen. Nolondil piteli viiriä, kunnes ruhtinas Salmarindil väänsi sen irti nuoren prinssin kuolevista käsistä ja kohotti viirin uudelleen.

 

Tuona päivänä ruhtinas Galendil taisteli serkkunsa rinnalla ja otti haarniskoineen vastaan monta Ereinionille tarkoitettua iskua. Taistelun loputtua haavoittunut Galendil lyyhistyi maahan ja hänet kannettiin kentältä. Mutta niin kauan kuin taistelu jatkui ei hän väistynyt serkkunsa rinnalta. Taistelun päätyttyä jouduttiin kuningas Ereinion auttamaan pois paikalta, sillä ruumiiden röykkiö ympäröi häntä. Suuri osa ruumiista kuului puna-asuisille vakinaisille, mutta myös monia haltioita oli joukossa. He kaatuivat kuolettavassa lähitaistelussa, joka tuntui jatkuvan ikuisesti. Sitten äkkiä vihollinen alkoi vetäytyä. Hetken Lindonin haltiat ja Arnorin sotilaat seisoivat paikoillaan hämmästyneinä. Mitä oli tekeillä? Sir Armindil seisoi keskellä hävitystä vain viiden metrin päässä kuninkaasta, joka oli kuin ihmeen kaupalla vahingoittumaton. Ei, ei ihmeen kaupalla, tajusi Armindil. Ei, vaan ritariensa taidon ja uskollisuuden ansiosta! Tumma ja tyly sir Denhal oli kaatunut Ereinionin jalkojen päälle pitäen yhä kuollessaankin kilpeään pystyssä yrittäen suojata kuningasta. Denhalin punainen kaapu oli verässä ja hän oli täynnä haavoja. Ainakin 20 kuollutta vihollista makasi Denhalin puolustaman kohdan edustalla.

 

Sir Arminas lähes nojasi kuninkaaseen. Hänenkin kädessään oli suuri kilpi, joka oli osittain halki. Kilpeen oli osunut ja jäänyt kiinni useita nuolia, joita vihollinen oli laukonut kohti Ereinionia. Aluksi Armindil ei ymmärtänyt miksi ritari nojasi kuninkaaseen, joka näytti pitävän tätä pystyssä. Sitten hän näki veren valuvan pitkin Arminasin vatsaa. Myös Pyhän Piirin ensimmäinen ritari oli saanut osansa vihollisen huomiosta. Mutta vihollisen viimeinen epätoivoinen rynnäkkö oli kaatunut juuri Arminasin miekkaan. Metri vasemmalle Arminasista makasi selällään maassa Pyhän Piirin sir Caimentur. Viisi vihollista oli hakannut ritarin maahan kiivaassa lähitaistelussa, mutta vain yksi näistä oli selvinnyt yhteenotosta hengissä, hänkin haavoittuneena. Kuninkaan talonväen sir Alcyon makasi linjan edessä viiden ritarinsa kanssa. He olivat kuolleet yrittäen estää vihollisen rynnäkön suoraan kuninkaan kimppuun. Harvat hengissä läpipäässeet viholliset olivat kaatuneet sir Faiglionin ja sir Gelmirin miekkoihin. Faiglion makasi nyt maassa nuolen osuttua häntä olkapäähän. Sir Gelmir oli polvistunut toverinsa vierelle, mutta huolenpito ei ollut siihen syynä. Armindil näki veren valuvan haavasta, jonka vihollinen oli iskenyt sir Gelmirin reiteen. Hänellä oli haavoja myös kyljessään. Myös useita kuninkaan talonväen ja Lindonin ruhtinaan talonväen ritareita makasi maassa kuolleina tai kuolevina. Mutta hävityksen keskellä seisoi vahingoittumattomana ja uhmakkaana Pyhän Piirin sir Langurik ”onnekas”, joka oli seissyt sir Denhalin rinnalla suoraan kuninkaan edessä saamatta naarmuakaan.

 

”Miksi he perääntyvät”, huusi sir Langurik, johon taistelun kiivaus ei ollut vaikuttanut lainkaan. Ja äkkiä Armindil tiesi miksi. Hänen katseensa kääntyi itään, kohti Tuhkavuoria. Hänen silmänsä osuivat suoraan Nenuialin viiriin, joka liehui korkealla ilmassa. Nenuialin divisioona liittolaisineen oli juuri levittäytymässä vihollisen sivustalla. Ruhtinas Marhadin pohjalaiset ratsumiehet olivat jo iskemässä vihollisen suojattomaan kylkeen. Vahtar oli saapunut! ”Juuri ajoissa, vanha ystävä. Juuri ajoissa”, kerrotaan kuningas Elendilin sanoneen nähdessään Nenuialin ruhtinaan saapuneen. Mutta Armindil ajatteli jo eteenpäin. Heidän täytyi auttaa ruhtinas Vahtaria. Heidän täytyi...samassa torvet puhkesivat soimaan armeijan päämajassa. Armindil tunnisti heti merkkisoiton, joka levisi pitkin armeijan divisioonia. Hän tiesi minkä käskyn päämaja välitti. He sanoivat, kaikki ”RYNNÄKKÖÖN”, karjui Armindil. Sir Langurik tarttui huutoon ja he johtivat joukot vihollisen perään. Kuninkaallisia ei saanut päästää vetäytymään kentältä. Heidät täytyi tuhota! Vain siten sota voitaisiin saada pikaiseen päätökseen.

 

 

Taistelu päättyi nopeammin kuin kukaan olisi uskonut. Vihollinen oli sitonut jo taisteluun kaikki reservinsä. Ruhtinas Vahtarin isku aiheutti sekasorron ja mursi heti vihollisen sivustan. Koko Eriadorin Armeija aloitti samassa yleisen hyökkäyksen. Se mursi vihollisen, jonka joukot kääntyivät pakoon. Ainoastaan sotaruhtinas Haldimirin taito ja rauhallisuus auttoi osan vihollisen armeijasta perääntymään takaisin Morannonille. Ruhtinas Marhadin ratsuväki katkaisi monien yhteydet ja saarrettu vihollinen joko antautui tai tuhottiin. Vakinaiset pysyivät järjestyksessä, mutta perääntyivät Morannonia kohti niin nopeasti kuin kykenivät. Muuten ruhtinas Vahtar ehtisi sinne ennen heitä. Auringon laskiessa oli vihollinen ajettu kentältä tai tuhottu. Haldimir oli kuitenkin saanut osan vakinaisistaan vedetyksi takaisin Morannonin suojiin, samoin paljon Rhunin ja Mordorin joukkoja. Dagorladin kentälle oli jäänyt vain kuolleita tai kuolevia vihollisia. Joitakin tuhansia numenorelaisia oli antautunut, mutta ei monia.

 

 

 

                                                TAISTELUN JÄLKEEN

 

Aurinko oli jo laskemassa, kun Welden viimein palasi Imladrisin joukkojen leiriin. Imladrisin divisioona oli edennyt aivan Morannonin edustalle asti ajaen takaa pakenevia vihollisia. Moni vakinainen sotilas oli kaatunut heidän keihäisiinsä, mutta monet olivat päässeet Mustanportin suojiin. Kun nuolet olivat alkaneet viuhua haltioita kohti ylhäältä muurilta oli Erestor määrännyt divisioonan nopeasti perääntymään. Joukkojen siirtyessä lepäämään oli Welden lähtenyt vapaaehtoisena kantamaan haavoittuneita kentältä. Hän ei ollut tehnyt kovinkaan paljoa taistelussa ja halusi nyt ainakin auttaa niitä, jotka olivat olleet kiivaimmassa tiimellyksessä. Niinpä salohaltia palasi vasta nyt komentoteltalle.

 

Hän tunsi itsensä täysin uupuneeksi. Kuka olisi osannut kuvitella taistelua niin hirvittäväksi? Einion ja Dillian olivat yrittäneet varoittaa nuorta haltiaa, mutta hän ei ollut kuunnellut. Nyt Dillian oli poissa! Edes sir Enlianin taito ja sir Alcyonin voima eivät olleet pelastaneet näitä taistelussa. Kuolema oli niittänyt tasaisesti niin taitavat kuin taidottomatkin. Poissa olivat olleet kunnia ja loisto. Welden oli nähnyt vain kuolemaa, surua ja pelkoa.

 

Sir Derufin seisoi teltan edustalla katsellen taistelukentälle. Ritarin silmissä Welden näki pohjattoman surun Dillianin vuoksi. Mutta kenenpä silmissä ei olisi ollut surua tuona päivänä? Welden ei tiennyt mitä nyt tapahtuisi, mutta ainakin sota tulisi jatkumaan. Haldimir kaunis ja Nazgulien herra olivat paenneet Morannonin suojiin mukanaan paljon joukkoja. Heidän kukistamisensa vaatisi uusia verisiä taisteluita. Weldeniä puistatti kun hän ajatteli sitä, sillä kaikki nuoren haltian illuusiot olivat nyt kadonneet. Vaitonaisena hän pyysi Derufinia mukaan ja lähti etsimään isänsä ruumista. Sillä päivän raskain työ oli vielä edessä. Ruumiiden hautaus! Viimein he löysivät Weldenin isän, Eregionin Hathaldirin, makaamassa kummulla noin kymmenen metrin päässä kuolleesta kuningas Amdirista. Welden saattoi nähdä isänsä taistelleen viimeiseen asti, sillä vain kolme nuolta oli jäljellä salohaltian nuoliviinissä ja lopussa Hathaldir oli puolustautunut miekka kädessään. Joku muu olisi varmasti reagoinut näkyyn vihaisesti, vannoen kostoa viholliselle. Mutta ei Welden. Hän tunsi vain surua. Niin moni oli kuollut ja tulisi vielä kuolemaan. Silti Welden tiesi että ei palaisi Imladrisiin. Hän oli nähnyt vihollisen voiman ja pahuuden. Se oli kukistettava. Vaitonaisena hän ojensi kätensä ja poimi maasta isänsä jousen. Sen hän ottaisi ja käyttelisi jousta samalla tappavalla taidolla kuin Hathaldir oli käyttänyt. ”Mitä teemme ruumiille”, Welden kysyi oltuaan hetken hiljaa, muistelleen isäänsä. ”Salohaltiat polttavat ruumiitaan vähän matkan päässä. Näin heidät kun tulimme. Kannetaan isäsi sinne”, vastasi Derufin, joka oli jo aikaisemmin polttanut sir Dillianin ruumiin. Ääneti Welden nyökkäsi ja nosti maasta isänsä ruumiin. Pidätellen kyyneleitä hän alkoi kantaa sitä kohti hautaroviota.