LOTHLORIENIN METSÄT

Harmaakaapuisten hahmojen jono kiiruhti halki avoimen maaston hiljaisen päättäväisinä. Miesten välit olivat hyvinkin 10 metriä ja kaukana edellä näkyi tummansiniseen kaapuun pukeutunut haltia tiedustelijana. Satametriä jonon perässä kulki kaksi haltiaa harmaisiin kaapuihin verhoutuneina. Tummantukkaisen sir Weldenin pää kääntyili valppaana puolelta toiselle hänen pitäessään silmällä ympäristöä. Sir Maitren käveli parinsa rinnalla hyväntuulisen oloisena. Hän ei täysin ymmärtänyt sydänveljensä huonoa tuulta! Welden oli ollut lähes koko matkan ajan surullinen.

Weldenillä oli syynsä. Ennen niin mahtava ritarikunta oli käytännössä kukistettu. Nyt hän tiesi sen! Heidät oli kulutettu loppuun vuosisatojen taistelussa ja nyt kun suurin koitos oli edessä, ei heillä ollut enää voimia jäljellä. Asiaa oli helppo olla ajattelemassa, kun ritarit olivat partioimassa ja viestejä viemässä. Mutta kun he olivat kaikki yhdessä, kuten nyt Weldenin edessä pitkänä jonona, asiaa ei voinut olla havaitsematta. Toki Kultaisen Kukan päämies Talwe tumma oli Rhudaurissa mukanaan joitakin ritareita. Hän oli Elrondin joukkojen apuna ajamassa örkkejä takaisin Rhudaurin kukkuloilta. Lisäksi sir Geldar ja muutama muu ritari olivat Mithlondissa. Mutta heitä lukuunottamatta koko ritarikunnan voima marssi Weldenin edessä pitkänä jonona. Se sai hänet lähes kyyneleihin. Niin monta hyvää haltiaa oli joukosta poissa! Niin vähän oli heitä jäljellä. Hän yritti katsoa hetken jokaista jäljellä olevaa, painaen heidän kasvonsa ja olemuksensa mieleensä muistaakseen heidät ikuisesti.

Welden näki Gileasin kaukana edessä tiedustelemassa. Tumman vaarallisen Gileasin, jonka silmissä paloi outo tuli. Gileasin, joka oli paljon ystävällisempi kuin väitettiin ja paljon vaarallisempi kuin uskottiin! Pääjoukon edessä kiiruhti eteenpäin yhdeksäs ritari Delfin veljensä Gilfinin seuraamana. Tuskin mikään saattoi pysäyttää Delfiniä, niin taitava hän oli. Kärjen johtajana toimi peloton kuudes ritari Perendur. Hänen pitkä voimakas hahmonsa näkyi selvästi muiden keskeltä. Muut marssivat jonossa Perendurin takana lukuunottamatta kahta haltiaa. Kultaisen Kukan päämies Delemir käveli hieman jonon oikealla puolella pitkänä ja ryhdikkäänä. Hänen perässään marssi hänen lähettinsä sir Elden. Elden oli Itä-Lindonin noldoria. Hän oli liittynyt ritarikuntaan Angmarin uhan alettua käydä selväksi. Hän oli muita lyhyempi ja laiha, mikä teki Eldenistä täydellisen viestinviejän.

Sir Perendurin perässä marssi lyhyt jono haltioita. Welden tunsi heidät kaikki ja rakasti jokaikistä, jopa suurikokoista ja äreää sir Afanturia. Hän tapaili heidän nimiään huulilleen. Sir Dunlan oli heidän joukossaan nuorena ja innokkaana. Dunlan oli aina ensimmäisenä tarjoutumassa vapaaehtoiseksi, vaikka ei ehkä kuulunutkaan taidoiltaan parhaisiin ritareihin. Hänestä pitivät kaikki! Ovela sir Maenhir marssi Dunlanin takana. Hänen komeille kasvoilleen oli jähmettynyt outo huolestunut ilme. Maenhirin serkku sir Haldan oli hänen kanssaan. Sir Algol ja hänen parinsa sir Asgen olivat myös joukossa mukana, samoin muutama muu! Jälkijoukko oli kivenkova! Sitä johti kahdeksas ritari Salborn, joka oli kuuluisa viisaudestaan ja sulavasta käytöksestään. Salbornin kultaiset hiukset erottuivat selvästi muun joukon keskeltä. Hän oli vanya! Hänen perässään käveli sir Gwardur tyynen rauhallisena. Viimeisenä joukossa oli Weldenille tärkein ritari. Sir Athir Wendir oli pukeutunut muista poiketen kirkkaanpunaiseen vaelluskaapuun, kuten aina tärkeään tehtävään lähtiessään. Kaapu oli kuitenkin peitetty tummalla vaellusviitalla, ettei Athir loistaisi vihamielisiin silmiin maaston keskeltä.

Siinä olivat heidän ritarikuntansa jäljellejääneet. Yksitellen olivat muut pudonneet pois! Kuolleiden lista oli pitkä! Mutta kaikki olisi pian ohi, tiesi Welden. Jossakin kaukana etelässä kulki sormusten sormus pienen hobitin hallussa kohti Mordoria. Sen mukana kulki heidän toivonsa! Mutta sormuksen tuho olisi myös Keskimaan haltioiden tuho, sillä sen mukana menisi kolmen sormuksen voima. Tapahtuisi mitä tahansa olisi kaikki pian ohi. Welden ei tiennyt mitä tulisi tapahtumaan, mutta hän oli valmis kaikkeen! Silti tilanne täytti hänen mielensä surulla.

Yksi ajatus kuitenkin lohdutti Weldeniä. Kaikki ne vuodet, kun ritarit olivat kuolleet puolustaen Eriadoria, eivät olleet menneet hukkaan. Ainakin he olivat samoojien kanssa pelastaneet Konnun, niin että yksi hobitti saattoi nyt yrittää sormusten sormuksen tuhoamista. Welden ei paljoa koko sormusasiasta tiennyt, mutta kylliksi kuitenkin ymmärtääkseen asian tärkeyden. Hän ei voinut olla välillä ajattelematta, oliko sittenkin tehty virhe, kun sormuksen saattue oli lähetetty matkaan nykyisellä kokoonpanollaan. Elrond oli halunnut lähettää mukaan kaksi Imladrisin haltiaa. Welden kohautti olkapäitään. Oliko mitään, mihin Talwe tumma ja esimerkiksi sir Gileas eivät olisi kyenneet? Tai jos eivät he, miksi ei eregionin Welden? Mutta lopulta oli päätetty toisin, ja luultavasti oikein. Sillä saattueen mahdollisuudet eivät olleet taistelussa vaan kätkeytymisessä! Mitä mahdollisuuksia olisi Kultaisen Kukan ritarilla hiipiä Mordoriin nyt, kun punainen silmä oli hereillä ja valvoi rajojaan. Eikö se havaitsisi ritarin samantien, olisi tämä kuinka taitava vain. Welden uskoi niin, ja se herätti epäilyksen mitä mahdollisuuksia Gandalf harmaalla oli päästä Mordoriin? Mutta Weldenin täytyi uskoa, että Gandalf tiesi mitä teki. Joka tapauksessa yhtään ritaria ei lähtenyt saattueen mukaan

Tämä osoittautui hyväksi myöhemmin, kun örkit olivat tunkeutuneet Rhudauriin ja hätäisiä avunpyyntöjä saapui Imladrisiin. Sir Delemir ja ruhtinas Erestor olivat varustaneet ritarien ja talonväen joukon valmiiksi marssimaan avuksi, mutta kesken kaiken oli saapunut varoitus Lorienista. Dol Guldur oli aloittamassa invaasion Kultaiseenmetsään. Elrond ja Glorfindel olivat tehneet pikaisen päätöksen. Päämies Delemir marssisi heti Lorieniin mukanaan suuri osa ritarikunnan vähäisistä voimista. Erestor veisi osan Elrondin talonväestä Rhudauriin mukanaan Talwe tumma, neljäs ritari Candon sekä joitakin ritareita. Glorfindel itse jäisi vielä Imladrisiin mukanaan muutama ritari päämies Haldurionin ja ensimmäinen ritari Derufinin komennossa. Hän lähtisi sitten sinne, missä apua eniten tarvittaisiin.

Tämän vuoksi ritarikunnan pääjoukko nyt marssi etelään Anduinin laaksoa myöten. Kiire oli heidän yllään ja pelko ajoi heitä väsymättä eteenpäin. Mutta matka oli taittunut hyvin ja Welden tiesi Lothlorienin metsän pian ilmestyvän näkyviin. ”Oletko yhä huonolla tuulella”, kysyi Maitren varovasti. Hän näki Weldenin surullisen ilmeen. ”En voi olla olematta surullinen”, vastasi Welden. ”Luulen, että tämä on viimeinen voimanponnistuksemme ritarikuntana. Viimeinen kerta, kun meillä on oikeasti voimaa puuttua tapahtumiin. Häviämme tai voitamme, tämä on viimeinen kerta”! Maitren nyökkäsi. Hänkin näki miten rivit olivat vuosien kuluessa harvenneet. ”Tiedätkö mikä minua harmittaa kaikkein eniten”, sanoi nuorempi ritari viimein. Welden katsoi häneen kysyvästi mutta ei sanonut mitään. ”Sarumanin petturuus. Se tuntuu aivan käsittämättömältä. Kaikki luottivat häneen. Valkoisen neuvoston päämies. Ja hän pelasi kokoajan omaa peliään”!

Welden nyökkäsi ja näytti entistä surullisemmalta. ”Tajuatko”, hän sanoi viimein. ”Me olisimme voineet tehdä tästä lopun silloin Minas Tirithissä. Kaikki nauroivat meille. Virvatulien perässä juoksee Welden! Hukkareissu Gondoriin! Herkkäuskoinen ritaripari Welden ja Maitren! Ja kokoajan me olimme juuri siellä missä piti. Me olimme ainoat, jotka olivat oikeassa! Me olisimme voineet tehdä siitä lopun silloin. Jos minä vain olisin nähnyt! Minun tarvitsi vain avata silmäni ja nähdä mitä tapahtui, mutta minä en avannut. Me olimme niin lähellä”! ”Hän huijaisi meitä”, sanoi Maitren kylmästi. ”Minä uskoin hänen kaikki sanansa. Mutta eivätkö kaikki muutkin menneet samaan lankaan? Turha sinun on syyttää itseäsi Welden. Kuinka kukaan voisi uskoa sellaiseen petokseen? Sellaiseen pahuuteen”! Welden nyökkäsi myöntävästi. ”En minä voinutkaan uskoa! Mutta nyt on pakko uskoa. Jos kohtaan hänen vielä, hän kuolee! Hän kuolee sir Henderkin, sir Lawhirin ja kaikkien muiden tähden”! Maitrenia kylmäsi, sillä hän tiesi Weldenin tarkoittavan mitä sanoi.

Vihdoin noin tuntia myöhemmin avautui heidän eteensä näkymä vihreisiin metsiin. Ritarit olivat vihdoin rientomarssin jälkeen saapuneet Lothlorienin rajalle. ”Lorinand”, sanoi Welden hiljaa, kutsuen metsää oman kansansa nimellä. ”Riippumatta vuodenajasta ovat valtiatar Galadrielin metsät kauniit”, hän totesi. Maitren näytti tyytymättömältä. Welden tiesi nuoremman ritarin muistelevan vuosituhansien riitaa Galadrielin ja Glorfindelin välillä. Mutta riidasta huolimatta olivat he heti rientäneet valtiattaren avuksi kuullessaan tämän hädästä. ”Mutta nyt on kauniiden metsien yllä uhkaa”, totesi Welden. ”Sota on alkanut. Mutta tuskin silti saavuimme liian myöhään. Valtiatar Galadrielin voima lepää yhä Lothlorienin metsissä”, Maitren vilkaisi sydänveljeensä. ”Mennekö suoraan Anduinin linjalle”? Welden pudisti päätään. ”Matkamme ei ole pidempi vaikka kulkisimme Caras Galadinin kautta. Menemme siis varmasti sinne ensiksi. Halusimme tai emme, saamme tavata valtiatar Galadrielin”! Weldenin viime käynnistä Lorienissa oli jo aikaa, mutta hän muisti yhä valtiattaren tarkan katseen, joka yritti tunkeutua hänen mieleensä. Tunne oli epämiellyttävä eikä Welden halunnut kokea sitä uudelleen. Mutta Caras Galadoniin heidän täytyi silti mennä! ”Tule, pääjoukko liikkuu jo”, hän totesi ja lähti seuraamaan muita.

KULTAISEN METSÄN VALTIATAR

Oli jo ilta kun ritarien osasto saapui Caras Galadoniin. Matkalla he olivat ehtineet kuulemaan muutamalta salohaltialta Lorienin haltioiden jo torjuneen yhden vihollisen hyökkäyksen yli Anduinin. Vihollisen voima oli kuitenkin päivä päivältä kasvanut vastarannalla ja he valmistautuivat uuteen yritykseen! Tämä sai ritareiden jalkoihin uutta vauhtia. Viimein he saavuttivat Caras Galadonin, valtiatar Galadrielin kauniin puihin rakennetun kaupungin. Welden oli käynyt kaupungissa useita kertoja eikä sen kauneus enää juurikaan vaikuttanut häneen. Ritarin ajatukset olivat jo muualla, tulevassa taistelussa!

Vaitonaiset vartijat päästivät heidät sisään kaupungin portista. Myös he tuntuivat tietätävän, että Keskimaan kohtalonhetket olivat käsillä. Valtiatar Galadriel oli rakennuttanut asumuksensa poikkeuksellisen korkeaan puuhun. Leveät portaat veivät ylös puun runkoa kiertäen. Suuri osa ritareista jäi odottamaan maahan, kun johtajat kapusivat ylös. Myös sir Gileas liittyi heidän seuraansa. Glorfindel käveli joukon viimeisenä portaita ylös. Hän ei ollut päässyt eroon melankoliastaan ja tiesi, että vasta taistelun alkaminen veisi sen pois. Silloin ei olisi aikaa surra vaan ainoastaan aikaa toimia.

Pitkän nousun päätteeksi ritarit pääsivät paksujen oksien varaan rakennetulle suurelle fletille. Siellä piti hoviaan kultaisen metsän valtiatar Galadriel. Yksitellen ritarit astuivat sisään pieneen saliin. Sen keskellä oli korokkeella kaksi valtaistuinta. Salin seinustoilla seisoi vihreäunivormuisia vartijoita. Valtaistuinten takana seisoi useita kauniita haltianeitoja, jotka olivat Galadrielin palvelijoita ja seuraneitejä. Valtaistuinten vierellä seisoi vanha haltia hopeisessa kaavussa. Hän oli Galadrielin neuvonantaja. Toinen valtaistuin oli tyhjä. Toisella istui itse valtiatar Galadriel kultaiset hiukset säihkyen katossa roikkuvien lamppujen valossa. Hänen kasvonsa olivat kuvan kauniit ja pukunsa valkoinen. Galadriel oli aikalailla saman pituinen kuin Welden, eli hyvin pitkä haltianaiseksi. Mutta noldorin naiset kasvoivat pidemmiksi kuin salohaltioiden! Weldenin katse kiinnittyi kuitenkin Galadrielin kasvoihin eikä hiuksiin. Valtiattaren kasvoilla oli jotakin outoa, mitä Welden ei ollut niillä nähnyt aiemmin! Galadrielin ilme oli rento ja vähemmän ylpeä. Kuin hän olisi äkkiä muuttunut!

Päämies Delemir käveli valtaistuinten eteen viitaten muut ritarit pysämään kauempana. Hän kumarsi kohteliaasti valtiattaren edessä katsoen tätä silmiin. ”Valtiatar Galadriel, olen saapunut hädän hetkellä avuksenne herrani Glorfindelin käskystä. Minä ja vähäiset voimani ovat käytettävissänne”, lausui Delemir kirkkaalla äänellä. ”Tervetuloa, päämies Delemir”, vastasi Galadriel kauniilla äänellään. ”Tervetuloa arvon ritarit”, hän totesi vilkaisten muita. Galadrielin katse viipyi hetken jokaisessa, mutta Weldenistä tuntui kuin valtiatar olisi katsellut häntä kauemmin kuin muita. Salohaltia tunsi taas epämiellyttävän tunteen, kuin joku yrittäisi päästä sisään hänen ajatuksiinsa. Weldenin ilme ei värähtänytkään, mutta hän vastasi Galadrielin katseeseen ja kesti koitoksen. ”Tervetuloa sir Perendur, joka aiemmin ei ole jalallaan astunut näihin metsiin. Samoin te, taitava sir Delfin. Tervetuloa vanyarin sir Salborn sekä kuuluisa sir Gileas. Olen myös iloinen nähdessäni teidät täällä jälleen kerran, väsymätön sir Welden. Totisesti on ritareiden saapuminen odottamaton yllätys”, jatkoi Galadriel viimein. ”Mutta ei epämiellyttävä sellainen. Suuri on hätämme ja toivotamme tervetulleeksi kaiken avun mitä saamme. Oletteko siis tullut pelastamaan meidät, sir Delemir”? Sen kysyessään Galadrielin silmissä välähti jotakin ilkikurista.

Mutta Delemir vain naurahti. ”Kunpa niin olisi”, hän totesi. ”Mutta voimamme on vähäinen. Olemme valmiit tekemään mitä voimme, mutta kuka tietää riittääkö se”! Galadriel nyökkäsi. ”Niin, kuka tietää. Minä en tiedä! Olen silti iloinen, että olette täällä päämies Delemir. Teidän ja ritareidenne saapuminen tulee valamaan uutta uskoa sotureihimme”. ”Valtiatar, oletan että valtias Celeborn on Anduinin linjalla sotureidensa kanssa”? ”Tämä pitää paikkansa”, vastasi Galadriel ja nyt hänen äänessään oli huolta. ”Celeborn tulee puolustamaan jokilinjaa loppuun asti, mutta en voi nähdä mikä on oleva taistelun lopputulos. Yhden hyökkäyksen olemme kuitenkin jo torjuneet”!

Delemir oli hetken vaiti. ”He tulevat yrittämään uudelleen”, hän totesi hetken kuluttua. ”Dol Guldurin tehtävä tässä sodassa on ilman muuta vallata Lorien. Vihollisen komentaja ei voi levätä ennen kuin hän on saanut tehtävänsä suoritettua”. Tällöin astui sir Salborn askeleen eteenpäin. ”Taitava ja ovela komentaja on Khudul kirottu”, hän sanoi kauniilla selkeällä äänellään, joka sai hänet kuulostamaan äärimmäisen viisaalta. ”Enkö minä ole vuosia seurannut hänen toimiaan? Ensimmäinen hyökkäys oli vain koitos. Hän kokeili puolustuksen lujuutta ja päättäväisyyttä. Hän testasi missä on vahva kohta! Jossakin tuolla hän miettii nyt, miten kääntäisi saamansa tiedon edukseen. Kun hän saavuttaa johtopäätöksen, tulee hän kimppuumme yhtä varmasti kuin aurinko nousee”. ”Sir Salborn on oikeassa”, totesi Delemir. ”Meillä ei ole aikaa hukattavana. Mitä haluatte tehdä meille, valtiatar. Olemme palveluksessanne”!

Galadriel katsoi Delemiriin ja hänen ilmeensä oli oudon tutkimaton. ”Niin, mitä tehdä! Valtias Celeborn johtaa puolustusta innolla ja taidolla. Hän ei katsele hyvällä asioihinsa puuttumista. Hän ei edes sallisi minun liittyä seuraansa Anduinin rannoilla, niin kuin halua tehdä. Mutta nyt täällä ovat uljaat Kultaisen kukan ritarit itsensä Delemirin komennossa! Kertokaa, sir Delemir, mitä te neuvoisitte minua tekemään”? Mutta Delemir pudisti päätään. ”Ei, valtiatar. Haltioilta ei kannata neuvoa kysellä, sanotaan. Se pitää paikkansa. Minä en voi teitä neuvoa”. ”Entä te, urhoollinen sir Perendur”, kysyi Galadriel kääntäen katseensa Perenduriin. ”Minä teen niin kuin valtiatar käskee”, totesi Perendur kumartaen. Nyt Galadrielin katse ohitti sir Delfinin ja osui Salborniin. ”Entä viisas vanya Salborn? Mitä hän neuvoo”? Salborn kumarsi. ”Valtiatar, minua väitetään viisaaksi, mutta niin suuri ei ole ylpeyteni, että kuvittelisin voivani neuvoa teitä. En voi kuvitella mikä on kysymyksenne tarkoitus, mutta neuvoja ette ainakaan odota saavanne”!

Galadriel hymyili, kuin Salborn olisi arvannut jotakin hänen tarkoitusperistään. Sitten hän käänsi kauniin siniset silmänsä sir Weldeniin, joka oli vaitonaisena seissyt muiden takana omissa ajatuksissaan. ”Entä mahtava sir Welden? Mitä te neuvotte minua tekemään”! Welden kohotti katseensa valtiattareen odottavan tämän pilkkaavan häntä, mutta Galadrielin silmissä ei ollut pilkkaa vaan aitoa kiinnostusta. ”Suokaa anteeksi, herrani Delemir ja herrani Salborn”, totesi Welden varovasti. ”Mutta minä en ole ikinä uskonut väittämään, ettei haltioilta pitäisi neuvoa kysellä! Ja olen aina uskonut, että jos joku kysyy neuvoja hän haluaa oikeasti kuulla niitä. Suokaa siis anteeksi, että puhun vaikka te ette mitään sanoneet. Epäkunnioituksesta en sitä tee! Valtiatar Galadriel, minä neuvoisin teitä lähettämään sanoman valtias Celebornille, kehoittaen häntä kuuntelemaan herrani Delemirin neuvoja. Kukaan ei halua ottaa komentoa arvon mieheltänne, mutta haluamme auttaa häntä kaikin keinoin mitä kokemuksemme meille antaa. Kehoittakaa häntä olemaan vähemmän ylpeä, sillä juuri nyt ylpeyden hinta voi olla koko Lorienin tuho. Teidän kannattaa myös päästää meidät heti matkaan miehenne luokse. Mitä nopeammin pääsemme sinne, sitä nopeammin voimme arvioida tilannetta. Ja mitä teidän lähtöönne Anduinille tulee, se ei tule kysymykseenkään”!

Delemir katsoi oudoksuen Weldeniin ja sitten varovasti Galadrieliin. Mutta valtiatar näytti tyytyväiseltä. ”Erittäin hyvä, sir Welden. Juuri näin olin päättänyt jo tehdä”. Welden nyökkäsi kohteliaan näköisenä. ”Päästän teidät heti lähtemään, sir Delemir”, totesi Galadriel. ”Mutta sitä ennen, sir Gileas, onko isänne saapumassa Lorieniin vai lähettikö hän ritarinsa yksinään tuleen”? Gileas astui Delemirin rinnalle. ”Valtiatar, ruhtinas Glorfindel odottaa yhä uutisia Imladrisissa! Hän on valmis joko tulemaan avuksemme tänne tai menemään Rhudaurissa taistelevien miestemme avuksi. En osaa sanoa kumpaan suuntaan hän lähtee”. Galadriel nyökkäsi ja oli hetken hiljaa, kuin kooten voimiaan. Sitten hän katsoi äkkiä Gileasia silmiin ja katseessa oli voimaa.

”Sir Gileas, toivon ruhtinas Glorfindelin saapuvan tänne, sillä meillä on paljon puhuttavaa. Toivon todella hänen saapuvan. Kuunnelkaa kaikki, arvon ritarit, sillä tämä koskee teitä jokaista. Vuosituhansia ovat tunteeni herraanne kohtaan olleet viileät. Muinainen kauna on ollut välillämme, mutta viimein ovat silmäni avautuneet. Minä olen aiemmin voittanut suuren taistelun. Minulle tarjottiin kaikki mistä olin aina haaveillut. Minä voitin sen taistelun ja olen tässä nyt aiempaa viisaampana. Silmäni ovat viimein auenneet ja näen saman kuin herranne Glorfindel! Tässä ja nyt sanon teille poikki kaunan joka on ollut välillämme. Kertokaa se herrallenne, jos tapaatte hänet ennen minua. Kertokaa hänelle, että uskon nyt samoin kuin hän. Liian myöhään tämä tulee, mutta olen valmis siihen mitä hänen mottonsa julistaa. ”Minä palvelen – onni seuraa”. Suurempi viisaus siinä piili kuin uskoinkaan. Luulin aina hänen teeskentelevän, mutta nyt näen toisin. Menkää siis nyt, arvon ritarit. Menkää siunaukseni kanssa ja tietäkää, että olette kaikki ystäviäni”!

Äkkiä jokainen ritari laskeutui polvilleen. Sillä rehellisten miesten tarkkaavaisuudella he olivat heti nähneet, että ei ainoastaan valtiatar Galadriel ollut täysin rehellinen, vaan hän oli myöskin todella voittanut suuren taistelun itsensä kanssa. Tuon hetken suuri tunteikkuus otti valtaansa myös sir Delemirin ja hänen kivenkovat ritarinsa. ”Valtiatar”, huudahti Delemir tietäen minkä taistelun tämä oli voittanut. ”Me kuulemme sananne. Jos mahdollista, vielä enemmän kuin aiemmin olemme palveluksessanne! Mitä minuun tulee, mitä kaunaa on ritarikunnan ja teidän välillä joskus ollut, se on kaikki mennyttä. Hyvien enteiden merkeissä lähdemme nyt luvallanne jatkamaan matkaa miehenne avuksi”!

Galadriel kohotti kätensä juhlallisesti. ”Menkää, herra ritarit. Menkää hyvän onnen kanssa”. Delemir nousi seisomaan ja käveli ovelle. Hän vilkaisi vielä kerran Galadrieliin, melkein kuin muistaakseen miltä tämä sillä hetkellä näytti, ja sitten päämies lähti laskeutumaan portaita alas. Muut ritarit seurasivat häntä. ”Odottakaa te, sir Welden”, sanoi Galadriel äkkiä. ”Jääkää hetkeksi”. Welden oli jo ehtinyt ulos ovesta ja seisoi ylimmällä rappusella salin ulkopuolella. Valtiatar Galadriel nousi ja käveli hänen luokseen. Vartija ja palvelijat jättivät heidät kahden. ”Suo anteeksi, sir Welden”, totesi Galadriel ja näytti äkkiä hyvin ystävälliseltä. ”Suo anteeksi että tutkin sinua aiemmin, kun saavuitte saliin. Tiedä, että en yrittänyt nähdä ajatuksiisi. En yrittänyt nähdä sinun sisääsi, vaan yritin nähdä sinut”!

Welden katsoi valtiatarta epävarmasti. ”En ole varma ymmärränkö mitä tarkoitatte, valtiatar”, hän vastasi. ”Sinä olet kasvanut, Welden”, sanoi Galadriel. Hänen ilmeensä oli äärimmäisen vakava mutta silti jotenkin lähes rakastava. Kuin hän olisi tuntenut suurta myötätuntoa ritaria kohtaan. ”Olet kasvanut paljon. Tulevaisuus on suureksi osaksi minulta kätketty Welden. En näe mitä polkuja on edessäsi! Mutta omituinen on tiesi oleva ennen loppua. Omituinen ja vaarallinen”! ”Loppu on jo käsillä, valtiatar”, totesi Welden. ”Hyvässä tai pahassa, loppu on käsillä. Voimme tai hävisimme on haltioiden aika ohi”! ”Niin, loppu on käsillä”, sanoi Galadriel painokkaasti. ”Mutta ei sinun tiesi loppu. Se loppu on vielä kaukana edessä ja tulee olemaan paljon merkityksellisempi kuin mikään, mitä nyt tapahtuu. En tiedä mitä tulee tapahtumaan, sir Welden. Mutta näin sinut keskellä sitä kaikkea. Tämän halusin sanoa sinulle, Welden. Kun kaikki näyttää toivottomalta. Kun loppu näyttää olevan lähellä, muista silloin herrasi motto, ”minä palvelen – onni seuraa”. Palvele muita loppuun asti kuten olet tähän mennessä tehnyt, pyyteettömästi ja rehellisesti, niin onni tulee sinua ja hankkeitasi seuraamaan. Minä näen sinut nyt, sir Welden. En vielä selvästi, mutta ainakin näen osan sinusta! Mene nyt ja tuikkikoot tähdet tiesi yläpuolella loppuun asti”. Welden kumarsi ja poistui tietämättä mitä vastata.

ANDUININ LINJA KESTÄÄ

Seuraavana aamuna nouseva aurinko näki ritarit jo lähestymässä Anduin-jokea. Welden valvoi jälleen jonon perää. Ritarien mukaan oli liittynyt hieman yli sata salohaltiaa Lorienin länsirajoilta. He olivat saapuneet kiireessä Caras Galadoniin juuri Delemirin johtaessa pientä joukkoaan kaupungin portista ulos. Delemir oli vauhdikkaasti liittänyt salohaltiat osastoonsa sen kummemmin lupia kyselemättä ja nyt koko joukko oli viimein saapumassa Anduinille. Matkan aikana he olivat kohdanneet viestinviejän, joka kertoi vihollisen aikovan aloittaa hyökkäyksen lähes välittömästi.

”Mitä valtiatar Galadriel sanoi sinulle”, kysyi sir Salborn jättäytyen Weldenin rinnalle. Welden katsoi hivenen oudoksuen kultatukkaista vanyaa, joka ei yleensä tuhlannut aikaansa Weldenin seurassa. Mutta sellainen oli Salborn, että hän viihtyi enemmän omissa oloissaan eikä helposti paljastanut ajatuksiaan. Welden kohautti olkapäitään. ”Hän puhui arvoituksin, niin kuin yleensä. Puhui pitkästä tiestä edessäni ja lopusta, joka ei tarkoittanut sitä mikä nyt on tapahtumassa. En ymmärtänyt suurinta osaa. En tajua, miksi mahtavat henkilöt eivät voi ikinä puhua selvästi. Ehkä juuri siksi pidin aina Ecthelwionista niin paljon. Hän puhui normaalilla kielellä eikä arvoituksin”.

Salborn näki hymyn Weldenin suupielessä ja nauroi. ”Todellakin”, hän vastasi. ”Mutta minä olen tuntenut sen myös. Merkillistä, että Galadriel puhui sinulle asiasta. Minä en silloin tule enää olemaan täällä, Welden. Minä nousen ja menen pois! Mutta sinä olet täällä. Sinä kannat tämän ritarikunnan värejä loppuun asti, silloin kun suurin osa meistä muista on jo kauan sitten kaatunut. Älä sure niitä jotka ovat poissa, Welden. Tunnen että tämä kaikki on osa jotakin suurta, jossa me pois menneet olemme jo tehneet osuutemme! Sinun osuutesi ei pääty! Minä näen että sinä suret Sarumania. Älä sure, sillä sinä olit ainoa joka oli edes jäljillä. Mieti sitä, Welden, ja näet pärjänneesi hyvin. Mutta voi, tulevaisuudessa on sinun on pärjättävä vielä paljon paremmin. Suo anteeksi, että minäkin puhun arvoituksin, mutta en tiedä paljoa tai ymmärrä sitä minkä tiedän. En siis voi sanoa enempää”.

Sen sanottuaan Salborn palasi paikalleen jonossa jättäen Weldenin ajatuksiinsa. ”Mitä tuo tarkoitti”, kysyi Maitren huolestuneella äänellä. ”En tiedä”, vastasi Welden. ”Mutta ei ainakaan mitään hyvää”! Lisää enteitä ja arvoituksia, hän huokaisi mielessään. Yksi ratkeaa ja kaksi tulee tilalle. Mitä Salborn oli sanonut itsestään? Minä nousen ja menen pois? Tämä täytti Weldenin huolella. Aavistiko vanya jotakin itseään koskevaa? Mutta ei, hänellä ei ollut aikaa synkkiin ajatuksiin. Taistelu odotti edessä. Khudul kirottu valmistautui heittämään joukkonsa Lorienia vastaan. Pian he taistelisivat!

Tuntia myöhemmin ritarien päälliköt olivat kokoontuneet ruhtinas Celebornin ja tämän komentajien ympärille. Läntisten rajojen komentaja Haldir oli näistä merkittävin ja luultavasti kyvykkäin. Suuri osa Lorienin sotavoimasta, noin 1500 haltiaa, oli keskitetty Anduinin linjalle. Lähes koko joukko oli Anduinin rannassa kohdassa missä länsirannalla oli laaja aukio. Se oli paras maihinnousupaikka koko alueella. Muualla sankka metsä kasvoi joen rantaan asti. Maihin nouseva armeija joutuisi heti epäjärjestykseen. Welden seisoi hieman sivummalla katsellen kenttää. Se oli täynnä örkkien ja ihmisen ruumiita. Useita satoja vihollisia oli kaatunut kentälle. Salohaltioiden nuolisade ympäröivistä metsistä oli pysäyttänyt vihollisen rynnistyksen ja pakottanut nämä vetäytymään takaisin Anduinin yli. Koko itäranta näytti olevan täynnä veneitä, lauttoja ja joukkoja.

”Me pysäytimme heidät kerran ja pysäytämme toisenkin kerran, ”kuuli Welden yhden salohaltioiden päämiehistä sanovan ylpeyttä äänessään. ”Ehkä”, tuumi Celeborn varovasti. Welden ei ollut ikinä pitänyt valtiaasta, joka jäi yleensä täysin vaimonsa suuruuden varjoon. Salohaltioiden ylhäisin päämies oli nyt selittänyt jo useiden minuuttien ajan, miten heidän tuli pitää koko joukkonsa aukiota ympäröivissä metsissä ja vihollisen noustessa maihin ajaa nämä nuolisateella takaisin itärannalle. Celeborn näytti kuitenkin yhä epäileväiseltä!

”Se oli varmasti paras ratkaisu ensimmäisen hyökkäyksen tullessa”, totesi sir Perendur puuttuen ensi kertaa keskusteluun. ”Mutta vastustajamme ei ole mikään örkkipäällikkö Sumuvuorilta, vaan taitava kaiken kokenut sotaruhtinas. Hän oppii kokemastaan kaiken aikaa, enkä voi uskoa sotaruhtinas Khudulin syyllistyvän samaan virheeseen toistamiseen. Hän ei voi tehdä niin”! ”Uskonne tähän hirviöön on hämmentävää ja epämiellyttävää”, totesi salohaltioiden vanhin. ”Hän on vain Sauronin palvelija, ei mitään sen enempää”. Perendur pudisti päätään mutta ei sanonut mitään. Celeborn näytti epäröivän edelleen.

”Herra, ehkä meidän pitäisi kuunnella ritareita”, sanoi silloin päämies Haldir varovasti. ”He saattavat olla oikeassa. Miksi vihollinen toistaisi ensimmäisen hyökkäyksensä virheet? He tietävät nyt asemamme ja taktiikkamme”! Celeborn kääntyi katsomaan Delemiriin. ”Mitä te ajattelette, päämies Delemir”? Kultaisen Kukan päämies käänsi katseensa Lorienin valtiaaseen. ”Herra, vihollinen tulee tästä yli. Se on selvää. Pääjoukkomme täytyy edelleen olla metsän reunassa jousien kanssa, sillä siinä piilee voimamme. Mutta vihollinen varautuu nyt jotenkin nuolisateeseen. Se ei tule riittämään. Osasto pitää olla valmiina hyökkäämään keihäin ja miekoin vihollisen kimppuun kun se on noussut maihin”.

”Eikä se riitä”, totesi sir Salborn tyynesti. ”En voi uskoa, että sotaruhtinas Khudul toisi koko joukkonsa tästä yli. Ei nyt, kun hänellä on kylliksi veneitä ja joukkoja useampaan osastoon. Uskokaa minua kun sanon tämän. Toinen osasto tulee ylittämään joen muualla ja marssimaan eri reittiä”! Celeborn näytti hetki hetkeltä huolestuneemmalta. ”Miten voimme varautua tähän toiseen osastoon, jos sellainen liikkeelle lähtee”, hän kysyi viimein. ”Herra”, puuttui nyt Welden ensi kertaa puheeseen. Hän oli täysin samaa mieltä Salbornin kanssa. ”Pidetään valmiina osa joukoista. He marssivat heti jos näemme vihollisen lähtevän ylittämään jokea toisessa paikkaa. Ehkä 500 salohaltiaa riittää, sillä he voivat helposti väijyttää metsässä paljonkin itseään suuremman osaston”. Delemir katsoi Weldeniin. ”Missä luulet heidän ylittävän joen, jos niin käy”, kysyi päämies. ”Lorienin metsien pohjoispuolella”, totesi Welden. ”Siellä on avointa maastoa jossa vihollinen voi järjestäytyä ja sitten tunkeutua metsään. He tuskin haluavat nousta maihin metsän keskelle”. Haldir astui nyt herransa Celebornin eteen päättäväisen näköisenä. ”Valtias, minä uskon samoin kuin tämä ritari. Meidän täytyy valmistautua”.

Celeborn nyökkäsi viimein, kuin vastentahtoisesti mutta tietäen mitä oli tehtävä. ”Hyvä on”, hän myöntyi. ”Päämies Haldir, ota 500 jousimiestä ja valmistaudu marssimaan pohjoiseen, jos siihen tulee tarvetta. Muuten olet reservimme täällä”! ”Sir Perendur tulee mukaasi, samoin muutama muu ritari”, lisäsi Delemir. ”Minä järjestän jousimieheni täällä valmiiksi”, totesi Celeborn. ”Minä tarvitsen 300 parasta keihäsmiestäsi, valtias Celeborn”, sanoi Delemir. ”Muodoston osaston, jonka kanssa hyökkään vihollisen kimppuun kun se on noussut maihin”. ”Onko 300 tarpeeksi”, kysyi Celeborn huolestuneena. ”Ei ole”, vastasi Delemir. ”Mutta enempää emme voi irroittaa”!

Tuntia myöhemmin kaikki oli valmiina ja odotus alkoi. Se jäi odotettua lyhyemmäksi.Vain puoltatuntia myöhemmin lähti vihollinen ylittämään Anduinia kahdessa eri kohdassa. Toinen osasto ylitti juuri Weldenin ennustamassa paikassa. Haldir ja sir Perendur lähtivät heti kohti pohjoista tuhoamaan tätä pienempää vihollisen osastoa.

Äkkiä koko Anduin oli täynnä pieniä veneitä ja lauttoja. Jonkinlaisessa järjestyksessä ne lähtivät ylittämään jokea örkkien ja ihmisten meloessa tai sauvoessa kuumeisesti eteenpäin. Useisiin lauttoihin oli asetettu suojat, joiden takana sotilaat olivat turvassa nuolilta. Toiset lautat olivat kuitenkin täysin avoimia ja niiden ehdittyä puoleenväliin jokea viuhui salohaltioiden nuolisade vastaanottamaan hyökkääjiä. Pian kellui alas Anduinia useita lauttoja, joilta kaikki hyökkääjät oli surmattu. Toiset kuitenkin tulivat päättäväisesti eteenpäin. Delemirin joukko odotti tiiviinä osastona puiden keskelle. Osa heistäkin ampui jousillaan kykenemättä vain odottamaan hyökkäystä.

Welden saattoi nähdä Delemirin pitkän ryhdikkään hahmon seisovat metsän reunassa välittämättä örkkien ampumista nuolista. Sir Gileas seisoi hänen vierellään käsi miekankahvalla, ajatukset ehkä jo häntä odottavassa teurastuksessa. Valtias Celeborning oman talonväen kapteeni oli heidän kanssaan. Ritarien pääjoukko oli Delemirin takana päättäväisen näköisenä. Pieni joukko ritareita oli kuitenkin miehittänyt vaarallisen asemanpaikan, jossa joki ja metsä kohtasivat. Welden oli suojautuneena kapean puun taakse ja kuunteli nuolien kopisevan puihin ympärillään. Hänen edessään ja vasemmalla puolella oli joki ja oikealla puolella aukio, jolle örkit pian nousisivat maihin. Vain suoraan takana oli metsää ja kauempana vasemmalla pieni harvojen puiden peittämä niemi. Ritarijoukko oli pieni mutta sitäkin kyvykkäämpi. Sir Weldenin lisäksi puiden sekaan olivat asettuneet asemiin sir Delfin, sir Athir, sir Dunlan, sir Salborn sekä kymmen salohaltiaa. Heidän asemapaikkansa oli täydellinen jousiammuntaan ja haltioiden tappavan tarkka ammunta pudotti vihollisen toisensa jälkeen jokeen.

Sitten ensimmäiset veneet kohtasivat maata ja örkkejä sekä mustaunivormuisia ihmisiä alkoi virrata maihin. Haltiajousien yhteislaukaus tervehti heitä kaataen useita. Pääjoukko kuitenkin kohotti suuret kilvet suojakseen ja muodosti tiiviin kilpimuurin eteenpäin ja vasemmalle sivustalle. Tämän muurin taakse kerääntyi yhä enemmän veneistä ja lautoilta nousevia vihollisia. Hitaasti kilpimuuri lähti etenemään. Haltioiden nuolet kimposivat kilvistä tehottomina. ”EPÄSUORAA AMMUNTAA”, kuului Delemirin voimakas ääni yli taistelun metelin. Suuri osa salohaltioista oli haluttomia tottelemaan, mutta osa alkoi ampua nuolia suoraan ilmaan. Nuolet lensivät kilpimuurin yli ja putosivat sitten suoraan alaspäin sen taakse kerääntyneiden vihollisten päälle.

Kilpimuuri ei kuitenkaan ylettynyt oikealle. Siellä oli vain sir Delfinin pieni osasto, joka nyt käänsi rintamasuuntansa joesta etelään ja antoi joustensa laulaa. Jousimiehiä oli kuitenkin liian vähän ja vihollisen eteneminen jatkui. ”Welden, katso vasemmalle”, kuului äkkiä Dunlanin ääni. Welden käänsi katseensa joelle. Muutama vene oli eronnut vihollisen pääjoukosta ja meloi ylävirtaan haltioiden aseman ohi. Welden näki heti mihin joukko oli matkalla. Harvapuinen niemi oli kuin luotu pienen osaston maihinnousuun. Ne pääsisivät sieltä iskemään salohaltioiden selustaan, hän tajusi. Welden kääntyi ja ampui liikkeestä nuolen matkaan. Yksi venettä eteenpäin melovista ihmisistä huusi ja putosi veteen. ”Käännös vasempaan”, huusi Welden komentaen muita. Kaikki kääntyivät ja jousien tuhoisa ammunta lähietäisyydeltä kaatoi ihmisen toisensa jälkeen lähimmässä veneessä. Viimeinen 14 veneessä olleesta kaatui Weldenin nuoleen. Mutta toinen suurempi vene oli päässyt jo niemen taakse suojaan. Sen sisällä olevat 16 sotilasta olisivat tuossa tuokiossa maissa. ”Salborn, Dunlan! Menkää kahden salohaltian kanssa heti tuonne. Nuo viholliset täytyy pysäyttää”. Welden ei edes kääntynyt katsomaan oliko häntä ylempi Salborn tottelemassa. Sen sijaan salohaltia kääntyi taas vihollisen pääosastoa kohti. Yhdessä Delfinin kanssa he ampuivat kaksi kilpimuurin laitimmaista sotilasta kuoliaaksi, jolloin heidän takanaan seisseet viholliset paljastuivat. Salohaltioiden pääjoukon nuolet iskeytyivät heti tähän joukkoon. Pian kilpimuuri oli kuitenkin jälleen pystyssä!

Sir Dunlan juoksi puiden seassa jousi kädessään. Kaksi salohaltiaa kiiruhti keihäät kädessä hänen kannoillaan. Edessä sir Salbornin hahmo pujotteli puiden välissä. Heillä oli todella kiire. Ensi kertaa taistelun aikana huoli täytti Dunlanin ajatukset. Tähän asti hän oli kokoajan uskonut heidän voittavan. Sellaiset haltiat kuin Delemir, Perendur ja Welden keksivät aina jotakin. Heitä ei voinut lyödä! Mutta nyt ensi kertaa Dunlan ei ollut niin varma. Yli kymmenen sotilasta oli nousemassa maihin, eikä sir Salborn kaikesta taitavuudestaan huolimatta ollut mikään tappaja. Ennemmin olisi Weldenin pitänyt lähettää vaikka Athir Wendir, mutta ehkä tätä tarvittiin muualla! Siinä mielessä Salbornin ja Dunlanin lähettäminen oli loogista, että he olivat joukon huonoimmat jousiampujat. Mutta uhkapeliä se oli silti!

Salborn oli kadottanut keihäänsä. Hän ehätti niemelle juuri samaan aikaan kun ensimmäinen mustaunivormuinen sotilas oli ehättämässä siltä pois. Suuren tammen edessä he kohtasivat. Salborn torjui miehen keihääniskun ja iski keihään poikki. Sitten hän surmasi tämän nopealla pistolla. Mutta puiden seassa 15 vihollista lisää juoksi häntä kohti. Samassa Dunlan ehätti paikalle ja ampui jousellaan yhden vihollisen kuoliaaksi. Kiireesti hän sovitti uutta nuolta jänteelle. Lähimmät viholliset olivat lähes iskuetäisyydellä kun Dunlan ampui vielä toisen miehen vatsaan nuolen. Sitten hän heitti kiireesti jousen syrjään ja tarttui miekkaansa. Dunlan ehti juuri ajoissa torjumaan lähimmän vihollisen miekaniskun. Vihollisen miekka pysähtyi vain kymmenen sentin päähän hänen kasvoistaan. Dunlan heitti miehen taaksepäin ja ehti nähdä miten huonoksi miekkailijaksi väitetty Salborn kaatoi jo toisen vastustajan. Se jätti 12 vihollista, ehti Dunlan ajatella. Sitten kumpikin salohaltia ja lukuisia ihmisiä liittyi mukaan taisteluun. Dunlan haavoitti yhtä vihollista ja toinen salohaltia pisti tämän keihäällä kuoliaaksi. Myös toinen salohaltia onnistui surmaamaan yhden vihollisen, mutta sai sitten itse surmansa. Viholliset olivat taitavia kokeneita sotureita.

Dunlan ei ehtinyt kuitenkaan miettiä sitä. Hän oli kiivaassa lähitaistelussa miekkaillen henkensä edestä. Itsevarman oloinen suurikokoinen vihollinen iski miekallaan heilahduslyönnin. Hänen ällistyksekseen Dunlan väisti iskun helposti ja viilsi miehen kyljen auki. Toinen isku seurasi heti surmaten miehen. Tämä antoi Dunlanille hieman hengähdysaikaa. Jäljellejäänyt salohaltia oli onnistunut kaatamaan vielä yhden vastustajan, mutta nyt Dunlanin kauhuksi läheltä heitetty keihäs surmasi haltian. Hän ja Salborn olivat kahden! Vanyar haltian miekka teki kuitenkin edelleen tuhoisaa jälkeä ja kaatoi uuden vihollisen. Dunlan tiesi, ette heidän piti päästä yhteen ja lähti hyökkäämään kohti toveriaan. Hän kaatoi vielä yhden vihollisen ja sitten hänen miekkansa osui yhteen toisen miehen miekan kanssa. Dunlanin ikuiseksi hämmästykseksi kuului äänekäs murtuvan metallin ääni ja hänen miekkansa katkesi keskeltä. Dunlan jäi seisomaan kahva ja osa miekkaa kädessään.

Ritari ei ehtinyt edes kirota, kun hänen reaktionsa jo toimi. Dunlan heittäytyi taaksepäin, kierähti ympäri ja samassa pitkä tikari oli jo hänen kädessään. Yksi vihollinen oli haavoittunut ja kompasteli kohti kauempana rannassa lepäävää venettä. Yksi seisoi miekka koholla pitäen silmällä Dunlania, kun muut neljä hyökkäsivät kohti Salbornia, joka oli nyt yksin. Dunlan epäröi hetken. Joidenkin sekuntien ajan hänellä oli aikaa hyökätä Salbornin avuksi vain tikari aseenaan. Mutta hän epäröi. Sitten miehet olivat vanhemman ritarin kimpussa. Tämä surmasi yhden, mutta se oli Salbornin viimeinen isku. Hän paljasti samalla kylkensä muille ja miekka viilsi ritarin kyljen auki. Hän kaatui nojaamaan suuren tammen kylkeen. Samalla Dunlan syöksyi kohti maassa makaavaa keihästä, jonka kuollut salohaltia oli pudottanut. Hän sai sen käsiinsä ja kääntyi kohti vihollisia juuri kun Salborn syöksyi miekka yhä kädessään kahden vihollisen välistä yrittäen päästä pakoon.

Yksi mustaunivormuisista miehistä ampui nuolen lähietäisyydeltä. Se osui Salbornin kylkeen ja hän kaatui maahan polvilleen. Toinen nuoli osui häntä vatsaan. Dunlan ei kyennyt liikkumaan nähdessään vanhemman ritarin kuolevan. Mutta samassa nuoli viuhui ilman halki ja kaatoi miehen jolla oli jousi. Dunlan ja kaikki kolme jäljellä olevaa vihollista kääntyivät katsomaan taistelukentän suuntaan. Punaiseen kaapuun pukeutunut hahmo seisoi kymmenen metrin päässä jousi yhä kädessään. Athir Wendirin kasvoilta kuvastui suru, kun hän näki saapuneensa liian myöhään. Sitten hän jo juoksi eteenpäin miekka käsissään. Viholliset valmistautuivat kohtaamaan hänen vihansa, mutta turhaan. Yksikään kolmikosta ei selvinnyt hengissä häntä vastaan.

Pyyhkien miekkansa puhtaaksi viimeisenä kaatuneen vihollisen univormuun Athir käveli Salbornin luokse. Tämä oli kaatunut selälleen ja katseli taivaalle. Athir näki heti, että Kultaisen kukan kahdeksas ritari veti viimeisiä henkäyksiään. Hän tarttui hetkeksi tämän käteen. He eivät olleet ystäviä, mutta toisen ritarin kuolema kosketti aina kaikkia syvästi. ”Kirkkaita taivaita Salborn”, sanoi Athir ja irroitti otteensa. Sitten hän lähti loikkimaan kohti taistelukenttää. ”Ritarimme hyökkäävät”, hän sanoi kääntyen katsomaan Dunlaniin. ”Sano hyvästisi ja tule heti perässä. Me tarvitsemme sinua”!

Dunlan nyökkäsi ja käveli Salbornin luokse. Vanyan silmät katsoivat yhä taivaalle, kuin nähden asioita joita Dunlan ei voinut nähdä. ”Olen pahoillani, Salborn”, nuorempi haltia sai lopulta sanottua. ”Minä epäröin vain muutaman sekunnin, mutta se oli liikaa”. Silloin Salborn käänsi katseensa Dunlaniin. ”Älä sure, nuori ritari. Ei se ollut sinun syysi. Ikinä älä ajatteli niin! Oli minun aikani lähteä. Olen tuntenut kuoleman läheisyyden jo vähän aikaa ympärilläni! Mene nyt ja anna minun maata tässä”. ”Kirkkaita taivaita, Salborn”, sanoi Dunlan kyyneleitä silmissään ja lähti juoksemaan Athirin perään. Edestäpäin taistelun melske kuului entistä lujempana. Nyt iskivät myös miekat yhteen.

Sir Welden seisoi Anduinin rannalla ja katseli joen yli sekasortoa vastarannalla. Vihollinen oli perääntynyt sekasorrossa joen yli ja jatkoi nyt vetäytymistään kohti Dol Gulduria. Sotaruhtinas Khudul oli kuitenkin onnistunut jättämään kylliksi joukkoja joen rantaan, jotta haltiat eivät voineet ylittää Anduinia ja polttaa veneitä ja lauttoja vastarannalla. Welden nojasi raskaasti keihääseensä. Päivän koitos oli ollut raskas. Delemirin hurja rynnäkkö oli iskeytynyt vihollisen kilpimuuria vastaan samaan aikaan kuin sir Salborn oli kaatunut. Kultaisen Kukan ritarit olivat hyökänneet eturintamassa murtaen kilpimuurin. Päättäväinen hyökkäys oli aiheuttanut sekasortoa, niin että myös salohaltioiden jousimiehet olivat päässeet mukaan taisteluun jousineen. Kun sekasorto oli lisääntynyt oli Welden hyökännyt omalta suunnaltaa pienen joukon kanssa vihollisen sivustaan. Hän oli saanut satakunta salohaltiaa tuekseen. Tämä oli aiheuttanut lisää sekasortoa. Ritarit olivat tehneet ihmeitä! Etenkin Gileasia olivat salohaltiat taistelun jälkeen katselleet pitkään. Puolihaltia oli tehnyt hurjaa jälkeä vihollisen rivistöissä. Mutta Kultaisen Kukan ritarien raivoisasti johtama hyökkäys oli vaatinut myös uhrinsa. Sir Afantur oli haavoittunut. Muutama muu oli haavoittunut lievemmin. Delemirin uskollinen lähetti sir Elden oli saanut kiivaassa lähitaistelussa surmansa puolustaen päämiehen sivustaa. Myös kaksi vähemmän tunnettua ritaria, sir Calafir ja sir Malendil, olivat kuolleet.

Welden oli auttanut kantamaan pois sir Salbornin ruumiin. Hän ei voinut olla ajattelematta, että Salborn oli aavistanut mitä tulisi tapahtumaan. Silti hän oli epäröimättä lähtenyt taisteluun ja rynnännyt lähes yksinään kuuttatoista vihollista vastaan. Juuri sellaisena hän halusi aina muistaa Salbornin. Ei ylevänä juonikkaana vanyana, joka aina halusi vaikuttaa viisaalta, vaan urheana ja päättäväisenä, aina asettamassa velvollisuuden ennen kaikkea muuta.

Welden hätkähti kuullessaan ääntä. Hän näki takanaan sir Delemirin. Kultaisen kukan päämies käveli hänen rinnalleen ja katseli samaan suuntaan kuin salohaltia, yli leveän Anduin virran. ”He tulevat vielä uudelleen”, sanoi Delemir mietteliäänä. ”Sotaruhtinas Khudul ei voi jättää tehtäväänsä täyttämättä”! Welden nyökkäsi. ”Niin, mutta luulen että pahin koitos oli tänään. Suuri osa Khudulin parhaista sotureista kuoli täällä ja Haldirin väijyttäessä sen toisen osaston. Loput ovat varmasti nyt vähemmän innokkaita”! ”Pitää paikkansa”, vastasi Delemir. ”Mutta silti he tulevat vielä. Meidän on oltava valmiita”!

Welden naurahti. ”Koska sinä et olisi ollut valmis”, hän kysyi huvittuneena. ”Sellainen aika voi vielä tulla, jolloin en ole enää täällä valvomassa ja johtamassa”, vastasi Delemir. ”Mitä sinä tarkoitat”, kysyi Welden havahtuen ajatuksistaan. Ei kai Delemirkin aavistellut jotakin? ”Menetimme tänään neljä hyvää ritaria”, sanoi Delemir. ”Salborn oli mukana alusta asti ja Elden oli hyvä ystäväni! Miten kauan vielä, Welden? Miten kauan tämä jatkuu? Olen nähnyt liikaa kuolemaa. Ratkaisun hetket ovat käsillä, mutta en näe että meidän osuutemme silti loppuu. Vaikka sormus tuhoutuisi, lopettaisimmeko me siihen? Ei, niin kauan kuin on ritareita on myös ritarikunta ja sen tehtävä! Mutta minun ajatukseni ovat viimeaikoina liikkuneet eri suunnalla. Alan olemaan väsynyt hautaamaan ystäviä. Enkö voisi elää välillä”?

Welden katsoi Delemiriä silmiin ja näki, että täm oli tosissaan. ”Jokainen ansaitsee elää, Delemir. Sinä paremmin kuin moni muu, sillä olet antanut ja uhrannut niin paljon. Ritarikunta on ollut sinun koko elämäsi niin kauan kuin muistan. Ja minun myös. Sinä olet meille lähes korvaamaton nyt, mutta kun tämä on ohi, en näe miksi et voisi tehdä jotakin muuta. Etkö kertoisi minulle, mistä on kyse? Mikä voi olla sir Delemirille tärkeämpi kuin ritarikunta”?

Delemir oli hetken hiljaa, ennen kuin vastasi. ”Muistat varmaan Glorfindelin tyttären Veännen”, totesi Delemir ja hänen väsyneille kärsiville kasvoilleen levisi äkkiä lämmin hymy, kuin kaunis muisto olisi tullut päämiehen mieleen. Welden hymyili. ”Tietysti muistan. Hän on kolossaalisen kaunis, niin kuin sanotaan! Mutta Veänne lähti meren yli satoja vuosia sitten”! Delemir nyökkäsi. ”Emme kertoneet kenellekään, mutta olimme rakastuneita silloin. Vaikka hän lähti meren yli, on sydämeni yhä Veännen mukana. Ehkä jossakin on vielä paikka, missä väsynyt soturi voisi olla onnellinen ja rauhassa. Ehkä se paikka on Tol Eresseällä. Haluaisin lähteä katsomaan, voiko niin olla. En tiedä mitä Veänne enää tuntee, jos mitään. Mutta haluan asiasta varmuuden, sen tiedän varmasti! Olen miettinyt, että kun tämä kaikki on pian ohi, eroaisin palveluksesta ja lähtisin meren yli. En ole aiemmin puhunut tästä kenellekään, mutta tiedän nyt että niin haluan tehdä. Haluan varmuuden ennen kuin minun vuoroni tulee lähteä, niin kuin Salbornin vuoro oli tänään”!

Welden hymyili lämpimästi. ”Olen iloinen että kerroit minulle, Delemir. Sinä jos kuka ansaitset löytää onnen. Lähde etsimään sitä! Me tarvitsemme sinua täällä nyt, mutta jos sormus tuhoutuu ja Sauronin valtakunta kukistuu, odotan minä sinun jättävän eroilmoituksen Glorfindelille. Laiva odottaa sinua Mithlondissa, Delemir. Mene sen kyytiin”! Delemir nyökkäsi. ”Minusta tuntuu, että juuri niin teen. Arvostan mielipidettäsi paljon, Welden. Sitäpaitsi Talwen on aika saada ensimmäisen päämiehen asema. Hän on sitä odottanut kyllin pitkään”. ”Hän on pätevä”, myönsi Welden. ”Hän pärjää kyllä”. ”Ja sinä pidät huolta kaikesta, kun olen poissa, eikö niin Welden? Sinä et lopeta kesken, vaan olet mukana loppuun asti”? Welden tarttui Delemirin käteen. ”Ystävä, minä olen täällä loppuun asti ja kannan soihtuamme pimeydessä. Siihen voit luottaa. Mutta tulet nyt. Tulevaisuuden suunnitelmat saavat riittää tältä erää. Meidän pitää huolehtia haavoittuneista ja valmistella puolustusta uutta taistelua varten”!

Niin he lähtivät kävelemään kohti salohaltioiden pystyttämää leiriä. Päämies Delemir näytti helpottuneelta, kuin suuren päätöksen tehneeltä. Weldenin kasvoilla taas oli tiukka ilme. Jotenkin hän tiesi nyt, että valtiatar Galadrielin arvoitukselliset puheet olivat osuneet oikeaan. Hänen pitkä tiensä ei ollut vielä lähelläkään loppuaan!