LINDONIN NEUVOSTO HAJOAA

Viimeisen liiton sodan jälkeen Lindonin valtakunta ei ollut enää entisensä. Korkea kuningas Gil-galad oli kuollut. Hän ei ollut kuitenkaan ainoa. Etenkin noldorin menetykset olivat olleet musertavia. Täydellinen voitto sodassa oli myös täydellinen tappio. Matalissa oli kuollut 100 noldoa ja Ruskeiden maiden taistelussa 100 lisää. Suurimmat menetykset olivat tulleet Dagorladilla. Lindonin joukot olivat ottaneet vastaan Haldimirin joukkojen pahimman rynnistyksen. Gildor ja Erendur olivat menettäneet 1500 sotilasta. Elrondin joukot olivat rynnäköineet ja menettäneet 1000 sotilasta lisää. Heistä suurin osa oli noldoria. Gil-galadin oma seurue oli kärsinyt pahoja menetyksiä ja noin 100 ritaria oli kuollut, mukaan lukien monia ylhäisiä ritareita. Myös Morannonille Lindonin ja Imladrisin joukot olivat hyökänneet etummaisina ja 800 noldoa lisää oli kuollut. Sitten Gorgorothissa ja Barad Durin edustalla oli kuollut vielä 600 lisää. Sotaan lähteneistä 6000 noldosta 3700 oli kuollut. Menetykset olivat todellakin murskaavia. Gil-galadin kuoltua monet menettivät uskonsa ja halunsa. Lähes 1000 noldoa lähti meren yli Tol Eresseään etsimään rauhaa. Jäljellä oli siis enää rippeet. Myös viherhaltiat ja sindar olivat kärsineet pahoja menetyksiä, mutta eivät niin pahoja. Sindarin kuningas Galadhil kuitenkin poistui yli meren ja sindarin herruus jäi Celebornille ja Annaelille. Sindarin ja laiquendin elämä jatkui omissa oloissaan kuten ennenkin. Ainostaan kaupunkeihin muuttaneiden elämä tulisi muttumaan. Vanha loisto oli nyt poissa. Neuvosto oli hajallaan eikä mitään saatu aikaan. Kruunua oli tarjottu Elrondille, joka kieltäytyi ja tyytyi Eriadorin käskynhaltijan asemaansa. Kaikki tajusivat pian Elrondin olevan oikeassa. Ei ollut järkeä nimetä uutta kuningasta kun ei ollut edes kuningaskuntaa. Vuonna 9 kolmatta aikaa saatiin Lindonin neuvosto viimein kokoon päättämään tulevaisuudesta.

Glorfindel oli äärimmäisen jännittynyt kulkiessaan kuninkaanpalatsin pääkäytävää kohti neuvoston salia. Tänään päätettäisiin tärkeistä asioista. Mutta Elrond ja Ecthelwion eivät olleet paikalla. Liian monia hyviä haltioita oli nyt poissa. Liian monia! Ja paras heistä oli tapettu Orodruinilla. Glorfindel uskoi nyt, että Ereinionin kuoltua he olivat tehneet virheen. Suuri sormus! Elrond ja Cirdan olivat miettineet tuona päivänä pitäisikö sormus tuhota. Mutta kuningas Isildur oli vaatinut sen omakseen, ja se kiihkeys millä hän sen teki oli saanut Glorfindelin levottomaksi. Glorfindel tiesi nyt, että hänen olisi pitänyt ottaa sormus Isildurilta ja tuhota se. Mutta ajatus sormuksen väkisin viemisestä oli ollut paha. Hän ei ehkä olisi pystynyt tekemään sitä vahingoittamatta Isilduria. Ja tehdä niin pelkän aavistuksen varassa oli liikaa. Sitäpaitsi Cirdan ja monet muut olivat miettineet miten sormuksen tuhoaminen vaikuttaisi haltioiden omiin sormuksiin. Kukaan ei ollut valmis menettämään niiden voimaa. Mutta siitä asti asia oli vaivannut Glorfindelia, ja hän tiesi nyt että hänen olisi pitänyt paiskata Isildur sivuun ja ottaa sormus, ja heittää se Orodruinin syvyyksiin. Mutta kukaan ei tiennyt paljoakaan sormuksesta. Ja ehkä se oli parempi niin. Kenties koko asia oli parasta unohtaa. Isildur oli nyt kuollut ja sormus kadonnut hänen mukanaan ikuisiksi ajoiksi!

Mutta sormus ei ollut nyt tärkeä vaan aivan eri asiat. Narces odotti häntä käytävässä. Kumpikin oli pukeutunut yksinkertaiseen valkoiseen pukuun. Glorfindelilla oli lisäksi sininen viitta. Toisin kuin suurella osalla ruhtinaista heillä ei ollut lainkaan koruja yllään. Narcesilla oli kuninkaallinen kruunun merkki rinnassaan ja punainen viitta. Hänen kädessään oli kultainen sauva ja sormessa sinettisormus. Kummallakaan ei ollut miekkaa, sillä aseistautuneena neuvonpitoon tulo oli rikos. Aseella uhkaaminen samassa tilaisuudessa merkitsi kuolemaantuomiota. Neuvonpito oli pyhä! Näin oli ollut aina niistä ajoista asti kun Feänorin ja Fingolfinin välisessä neuvonpidossa Finwen edessä Feänor oli uhannut veljeään miekalla. Sitä noldor eivät halunneet ikinä enää tapahtuvan.

Yhdessä he astuivat sisään saliin. Kaikki muut olivat jo paikalla. Melandur istui omalla paikallaan pöydän päässä. Hänen äskynhaltijan sauvansa näkyvästi esillä. Pöydän toinen pää oli tyhjä. Siellä olisi ollut Ereinion Gil-galad, Lindonin kuningas. Myös ruhtinas Volondilin paikka oli tyhjä. Dinladen urhea ruhtinas oli kaatunut Dagorladilla. Sindarin kuningas Galadhil oli poistunut heti sodan jälkeen meren yli. Kaikki muut olivat yhä elossa ja paikalla. Prinssi Galendil, ruhtinas Salmarindil Noldorin, laiquendin Älwe, Cirdan laivanrakentaja ja hänen poikansa Falasdil, sindarin aliruhtinas Annael ja ruhtinas Lovandil, Mithlondin ruhtinas Gildor Inglorion, prinssi Erendur, sotaruhtinas Guilin sekä aliruhtinas Narces ja ruhtinas Glorfindel. Viimeisenä saapui prinssi Ingoldo, Gil-galadin sukulainen ja nyt neuvoston jäsen. Glorfindel istuutui paikalleen Gildorin viereen, ja silmäili ympärilleen. Kaikki olivat hetken hetken hiljaa, odottaen kuka avaisi kokouksen. Sitten Narces avasi viimein suunsa, tuntien Melandurin vihamieliset silmät itsessään. “Käskynhaltija Melandur, olkaa hyvä ja johtakaa kokousta”. Glorfindel huokaisi helpotuksesta mutta oli samalla hieman huolissaan. Tästä tulisi todella monimutkaista. Ja äkkiä hän oli hyvin huolissaan. Jos pelkkä protokollakin oli nyt näin vaikeaa, mitä vielä tapahtuisikaan? Onneksi Narces oli luopunut oikeudestaan johtaa kokousta. Melandur kumarsi jäykän kohteliaasti Narcesille ja julisti neuvoston kokouksen avatuksi. Sen jälkeen Narces selosti tunnin ajan Lindonin tilaa, voimaa ja heikkoutta. Kaikki he tiesivät kyllä jo osan siitä, mutta vain Narces tiesi kaiken. Se oli hänen tehtävänsä! Glorfindel ei voinut olla katselematta pitkään Melanduria, joka näytti jäykän torjuvalta ja katkeralta. Hän suri sukulaistaan ruhtinas Volondilia, joka oli ollut käskynhaltijalle rakas! Mutta varmasti Melandur suri myös edelleen politiikkansa haakserikkoa, kun Eriadorin Armeija ja Viimein Liitto oli muodostettu! Liiton muodostaminen oli merkinnyt henkilökohtaista tappiota käskynhaltijalle. Myös Erendur oli yhtä katkeran oloinen. Hän suri nyt jo kolmatta Finwen huoneen kuollutta korkeaa kuningasta, jota oli henkilökohtaisesti seurannut!

Tämän jälkeen Älwe selosti laiquendin tuntoja ja toiveita, Annael sindarin ja sitten Falasdil teki saman omiensa puolesta. Falasdilin lopetettua Melandur nousi seisomaan aikoen pitää puheen. “Pyydän anteeksi, ruhtinas Melandur”, keskeytti Narces varovasti, “mutta uskoakseni Lindonin ruhtinas Glorfindelilla on korkea-arvoisimpana puheenvuoro”. Melandur kumarsi ja istuutui. Hän olisi ehkä tahtonut väittää vastaan, mutta tunsi valtiosäännön ulkoa ja tiesi Narceksen olevan oikeassa. Glorfindel nousi seisomaan ja kääntyi Cirdanin puoleen. “Teillä on puheenvuoro vanhimpana, jos niin haluatte”. Cirdan kumarsi ja viittasi Glorfindelia jatkamaan. “Kuulimme juuri mitä mieltä eri haltiakansat ovat tilanteesta”, aloitti Glorfindel. “He ovat masentuneita kuten odottaa sopii. Kaikki ovat kärsineet suuria menetyksiä hirveässä sodassa. Monet ovat myös lähteneet meren yli tai aikovat niin tehdä. Haltiat kaipaavat lepoa ja rauhaa. Onneksemme meillä on aikaa, sillä sota on ohi ja vihollinen on kukistettu. Kukistettu, minä sanon, mutta ei tuhottu! Minä olen ollut tässä samassa tilanteessa ennenkin, totisesti olen. En näe tulevaisuutta selkeästi, mutta aavistelen pahaa. Emmekö jo kerran luulleet pahuuden tuhoutuneen ja silti se palasi. Kansanne haluavat rauhaa ja lepoa. Siihen minä sanon kyllä. Sitä me tarvitsemme, sillä olemme nyt heikkoja ja hajallaan. Mutta vanhojen liittojen ei saa antaa hajota. Emme saa levätä sulkien silmiämme maailmalta. Meidän on oltava osa sitä, jotta voimme varmistaa ettei pahuus palaa. Ihmiset tarvitsevat meitä ja me heitä. Siksi meidän tulee pitää liittomme heidän kanssaan ja vahvistaa itseämme. Vanha unelma elää yhä”. Glorfindel katsoi Melanduria, mutta näki heti että hänen sanansa eivät saaneet vastakaikua.

Käskynhaltija nousi seisomaan jo ennenkuin Glorfindel oli istuutunut. “Neuvostoja ja liittoja”, huudahti Melandur. “Sitä haluaa Lindonin ruhtinas. Mihin se vei meidät viimeksi? Enkö minä neuvonut pysymään Lindonissa ja pysyttelemään erossa ihmisten sodista. Nyt Gil-galad ja parhaat soturimme ovat kuoleet. Missä on serkkuni ruhtinas Volondil? Entä pojanpoikani Tagard. He ovat kuolleet ihmisten puolesta. Kuolleet pelastaakseen Gondorin! Mitä meille kuuluu Gondor”? Melandur puhui ilme suuttuneena ja hänen sanansa olivat kovia kuin kivi. Glorfindel tuijotti häntä ällistyneenä. “Eikä riitä että olemme nyt heikkoja ja hajallaan ihmisten vuoksi. Mestari Glorfindel haluaa vielä jatkaa tätä. Miksi me tukisimme ihmisiä? Meillä on suur-sormuksemme jotka viisaudessamme säilytimme. Ne takaavat meille autuuden ja onnen. Kansa on samaa mieltä kanssani! Pahuus on kukistunut eikä enää palaa. Minä olen nähnyt sen! Sulkekaamme siis rajamme ja ajatelkaamme kerrankin haltioita! Ehkä me heikkenemme ja lopulta poistumme meren yli, mutta kuluttakaamme loppuaikamme vapaina liittojen velvoitteista ja heikoista ystävistä”. Melandur istui lopetettuaan puheensa. Hetkenaikaa oli aivan hiljaista. Sitten kukin ruhtinas piti vuorollaan oman puheensa.

Prinssi Galendil puhui samoin kuin Melandur ja yhtä kovin sanoin. Viimeinen Liitto oli hetkeksi katkaissut näiden kahden ruhtinaan liiton, mutta Glorfindel saattoi nähdä tämän korjaantuneen. Galendil näki nyt Glorfindelin politiikan hulluuden, kuten itse sanoi, ja Melandurin viisauden. Mutta Glorfindel ei voinut olla ajattelematta, miten pitkälle Galendil tähtäsi? Saattoiko tämä nähdä uudessa tilanteessa myös mahdollisuuksia itselleen? Myös Cirdanin poika Falasdil tuki Melanduria, ja Cirdan istui hiljaa ajatuksissaan. Ehkä hän ei halunnut puhua poikaansa vastaan. Mutta myös hän näytti väsyneeltä, kuin olisi vain halunnut rakentaa laivojaan ja jättää politiikan muiden huoleksi. Prinssi Erendur piti heikon puheen jossa hän vihjaili että haltioiden pitäisi valita uusi korkea kuningas, ei tukenut kenenkään mielipidettä ja istuutui sitten haluttoman näköisenä. Heti prinssin istuttua nousi seisomaan prinssi Ingoldo. “Ruhtinas Erendur puhuu niinkuin aina, heikosti ja epäselvästi. Kuninkuudesta täällä ei edes keskustella tänään, sillä vaateita on liian monta. Kaikkein viimeiseksi pitää meidän nyt alkaa riitelemään keskenämme, kuten Glorfindel yrittää ja kuten Erendur ehdottaa. Sukulaiseni Gil-Galad on kuollut ja ihmisten vuoksi se tapahtui. Heitä hän suojeli ja Glorfindel yllytti hänet siihen! Mutta missä oli Glorfindel itse tuona päivänä kun kuningas tapettiin? Kävelyllä linjojen takana! Yrittääkö hän ehkä kuninkuutta itselleen? Sellaista ruhtinastako kuuntelemme nyt? Ei ikinä! Ihmiset hoitakoot omat asiansa tästä lähtien. Minä olen saanut heistä kyllikseni”!

Niin puhui nuori Ingoldo, Gil-galadin serkunpoika. Erendur liikahti levottomasti hänen puhuessaan, mutta Glorfindelin ilme ei muuttunut. Hän nousi vastatakseen. “Kuten ruhtinas Ingoldo niin kohteliaasti totesi, olin todellakin kävelyllä kun korkea kuningas taisteli elämästään. Tai tarkemmin sanoen juoksulla. Juoksulla kohti tuota samaista taistelua. En kuitenkaan ehtinyt ajoissa. Ingoldo puhuu nuoren mielen katkeruudella ja en siksi kanna kaunaa. Kenties Ingoldon kuitenkin kannattaisi opetella hieman kohteliaisuutta”. Glorfindel istuutui. Gildor oli istunut koko kokouksen ajan vaiti, mutta avasi nyt suunsa. “Ihmeen rauhallisesti ottaa Glorfindel itseensä kohdistuvat loukkaukset, mutta se on hänen luonteensa. Nuoren mielen kiivautta todellakin. Mutta eikä Ingoldo tiedä että Dilwen huone on jo kauan sitten joutunut luopumaan kaikista oikeuksistaan kruunuun. He eivät voi ikinä olla kuninkaita. Ja jos kukaan ikinä tässä kaupungissa rakasti enemmän Gil-galadia kuin sinä, Ingoldo, niin se oli Glorfindel. Tässä asiassa tuen täysin häntä”. Sen sanottuaan Gildor istuutui. Mutta Erendur näytti leppymättömästi suuttuneelta.

Sitten puhui Älwe, antaen ymmärtää että piti Glorfindelia suuressa arvossa ja että loukkaukset Erenduria kohtaa olivat olleet tarpeettomia, mutta hänen kansansa halusi vain olla rauhassa metsissään. Siksi Älwen täytyi yhtyä Melanduriin. “Keski-Maassa on rauha ja paha on poissa. Miksi siis sitoutuisimme yhä ihmisiin. Jättäkööt he meidät rauhaan ja me jätämme heidät rauhaan”. Älwen jälkeen puhui Mithrimin Annael. “Kunnioitukseni Glorfindelia kohtaa lisääntyy jatkuvasti”, hän aloitti. “Hän on aina ollut veljeskuntani ja kansani ystävä. Teinä harkitsisin tarkkaan ennenkuin hylkään hänen neuvonsa ja ajatuksensa. Minä en näe tulevaisuuteen, mutta en usko että Melandurkaan näkee”. Hän katsoi pitkään käskynhaltijaa merensinisillä silmillään. “Monet kansastani ovat väsyneitä ja haluavat ylittää meren. Kuninkaamme Galadhil on jo mennyt. Ehkä seuraan häntä, sillä olen elänyt pitkään sodan aikaa. Haluaisin taas elää rauhassa kuten kauan sitten Mithrimissä ennen varjon tuloa. Mutta olen nähnyt monta aikaa ja monta voittoa ja tappiota. Voin yhä tuntea varjon, vaikka se on piilossa. Jos emme ole tarkkaavaisia, se palaa, ja entistä voikkaampana. Siksi eristyminen on pahasta. Ja eikö tämä ole meidänkin maailmamme. Onko noldorin vanha unelma jo kuollut? Haluatteko te nyt vain piileskellä alueillanne ja jättää kaiken muun ihmisille. Minä en halua. Ehkä emme saa suurinta osaa kansaa mukaamme, mutta pitäkäämme liitot elossa jotta voimme hädän hetkellä taas mennä ihmisten avuksi”. Niin puhui Annael.

Hänen jälkeensä puhui sindarin Lovandil. Hän oli arvokkaan näköinen ylimys joka oli kaukaista sukua Talwe tummalle, sindarin kuuluisimmalle soturille. “Niin paljon kuin minua harmittaa puhua kunnioitetun Annaelin ajatuksia vastaan, on minun niin kuitenkin tehtävä. Kauan aikaa on kansani saanut kärsiä noldorin ylpeydestä ja typeryydestä. He juuri toivat kirouksen mukanaan meren takaa. Ja kirous tuhosi Doriathin. Eikö tuo sama ylpeys vetänyt Annatarin vihan yllemme ja sitten vei Gil-galadin sotaan jossa moni hyvä haltia kaikista kansoista sai surmansa. Kuka vielä on jäljellä niistä ylpeistä noldoista jotka kapinoivat valaria vastaan. Glorfindel on jäljellä. Ja eikö hän yhä puhu samoilla sanoilla kuin silloin. Hän puhuu liitoista ja neuvostoista, sodista ja sotilaista. Jopa suuren voittomme hetkellä hän puhuu niistä. Eikö noldorin ylpeys ja hulluus ikinä lopu? Kyllä, toisissa se loppuun. Melandur on aina puhunut viisaasti ja hyviä neuvoja antaen. Mutta onko häntä kuunneltu? Useimmiten ei, sillä muiden huonommat neuvot ovat saaneet enemmän kuulijoita. Nyt on aika tehdä tästä loppu. Emmekö eläisi viimeinkin rauhassa? Pidetään siis huolta omista asioistamme ja ihmiset hoitakoot omansa”. Tämän sanottuaan Lovandil istuutui. Tämän jälkeen Guilin puhui tukien lempein ja sovittelevin sanoi Melanduria. Myös hän oli kyllästynyt sotiin ja ihmisiin. Salmarindil oli hiljaa, haluamatta loukata ketään, sillä hänellä oli suuren sukunsa maine kannettavanaan. Mutta Glorfindel tiesi että äänestyksessä hän kannattaisi Melanduria. Asiasta puhuttiin tämän jälkeen vielä kaksi tuntia. Melandur ja Falasdil puhuivat paljon ja Ingoldo yhtyi innokkaana heidän loukkaaviin sanoihinsa. Glorfindel vastaili minkä voi, mutta Gildor ja Erendur olivat enimmäkseen hiljaa, Erendur kasvot vihaisina täynnä loukattua ylpeyttä.

Viimein Glorfindel nousi seisomaan. Hän oli vihdoin saanut tarpeekseen. Hän tajusi, että neuvostoa yhdistänyt tekijä oli poissa. Se ei voinut enää toimia! “Minä olen yrittänyt kertoa teille mitä voi tapahtua jos haltiat eristäytyvät, mutta te ette kuuntele! Jos näin hylkäättä neuvoni loukkauksia puhuen, hylkään minäkin teidät. Mitään en ole tehnyt saadakseni tälläisen kohtelun. Kyllä, olen yhä ylpeä! Ja noldorin unelma elää minussa yhä, mutta eikö se voimakkaampana elä teissä? Te sanotte että haluan kuninkaaksi. Mikä voisi olla kauempana totuudesta kuin se? Minä en halua olla edes ruhtinas! Tämä neuvosto ei aja enää asiaansa. Se on joutunut joidenkin ruhtinaiden henkilökohtaisen kunnianhimon vuoksi umpikujaan. Täten julistan Lindonin neuvoston hajoitetuksi”. Sen sanottuaan Glorfindel istuutui. Tyrmistynyt hiljaisuus seurasi. Useat miettivät voiko Glorfindel tehdä sen ja ne jotka tiesivät että voi, kuten käskynhaltija Melandur, eivät ymmärtäneet miten joku voi tuhota oman valtansa välineen. Glorfindelin valta perustui nyt hänen asemaansa neuvoston ensimmäisenä ja juuri tuon aseman hän oli yhdellä lauseella tuhonnut. Sitten Narces avasi suunsa. “Neuvosto on hajoitettu tästä päivästä lukien”, hän totesi. “Lisään tähän vielä sen, että koska neuvosto on hajoitettu se ei voi vahvistaa kuninkaallisten virkamiesten asemaa, eikä tukea sitä. Koska neuvosto on lakkautettu olen minä aliruhtinaana ainoa Lindonin kuningaskunnan jäljellä oleva toimeenpaneva elin. Korkean kuninkaan Ereinion Gil-galadin nimissä ainoana lakiasäätävänä instituutiona Lindonissa julistan, että kaikki kuninkaalliset virat lakkaavat olemasta voimassa vuoden päästä tästä hetkestä. Ilman kuningasta ja kuninkaallista neuvostoa ei voi olla kuningaskuntaa. Julistan Lindonin neuvoston viimeisen kokouksen päättyneeksi”. Kaikki tuijottivat Narcesta ällistyneinä, paitsi Glorfindel. Yhdellä lauseella Narces ja Melandur olivat kumpikin menettäneet valta-asemansa, samoin Glorfindel. Lindonin kuningaskuntaa ei enää ollut!

Glorfindel ja Narces tapasivat palatsin puutarhassa kaikkien poistuttua. Narces katsoi Glorfindelia ja hymyili surumielisesti. “Lopetin Lindonin”, hän totesi hymyillen hieman. “Ajattelin että se oli parasta koska hajoitit neuvoston”. Glorfindel nyökkäsi. “Se oli hyvin tehty. Neuvosto heidän käsissään ja Melandur käskynhaltijana olisi ollut katastrofi. Koko Lindon olisi eristäytynyt kollektiivisesti ja maailmasta yhä välittävien toiminta olisi täällä estetty. Nyt kukin ruhtinas päättää itse omista asioistaan, kun keskusjohtoa ei enää ole. Voimme yhä toimia Lindonissa ja saada täältä tukea”. Narces hymyili. “Sen voin ainakin taata, että he eivät odottaneet meidän tekevän tuota”. Glorfindel naurahti. “Eivät ikinä. Melandur ei voi ymmärtää miten joku voi luopua Lindonin ruhtinaan ja aliruhtinaan arvosta. Tänään on kylvetty paljon pahaa verta haltioiden välille. Voimme vain toivoa että se ajan myötä unohtuu”. He katselivat hetken ääneti tähtitaivasta ja kaunista puutarhaa. “Tarvitsen sinulta kuninkaallisen ediktin”, totesi Glorfindel viimein. Narces katsoi häntä kysyvästi. “Haluan perustaa ritarikunnan, joka valvoisi lakia ja järjestystä Eriadorissa ja auttaisi hädässä olevia haltioita ja ihmisiä. Olen puhunut siitä jo Ecthelwionin kanssa, samoin Elrondin. Mutta sen pitää olla kuninkaallinen edikti jotta voimme saada todellista vaikutusvaltaa ja kunnioitusta. Minä lähden Rivendeliin, sillä tunnen olevani täällä vihollisten ympäröimä”. Narces nyökkäsi. “Selvä, siitä tulkoon viimeinen kuninkaallinen edikti Lindonissa”. Nuorempi haltia oli hetken hiljaa ja lisäsi sitten, “minä en ole täällä kun seuraavan kerran palaat Mithlondiin”. “Tiedän”, vastasi Glorfindel. “Tol Eresseässä on hyvä olla. Lähteenkartanossa sinulla on siellä aina koti”. Narces nyökkäsi. “Menen sinne. Siellä on todellinen perheeni”. Glorfindel katsoi häntä pitkään. “Niin on. Älä ikinä unohda sitä, Narces. Kauan sitten Nan Lasgalenissa astuit elämäämme. Siitä asti olet tuonut siihen iloa ja onnea, et ikinä murhetta. Ja minä tulen pitämään huolta sukulaisistasi täällä. Vaikka luulen että ainakaan Delemir ei paljoa huolenpitoa tule tarvitsemaan”.

He syleilivät hyvästeiksi, ja sitten Glorfindel lähti kävelemään kohti kotiaan. Mutta Narcesin ääni pysäytti hänet. “Minä tiedän, Glorfindel”, sanoi Narces. “Minä tiedän mitä sinä teet. Mitä olet tehnyt jo ikuisuuden ajan. Yrität olla veljesi arvoinen. Aina yrität tulla paremmaksi ja paremmaksi, ollaksesi kuin hän. Mutta sinun ei tarvitse, Glorfindel, sillä olet yhtä hyvä kuin hän. Jos Ecthelion olisi täällä hän sanoisi sen sinulle. Eikä sinun tarvitse välittää Melandurista ja muista, sillä olet parempi kuin he kaikki yhteensä. Muista se aina”. Sitten Narces poistui, ja kului pitkä aika ennenkuin he tapasivat uudelleen. Mutta Glorfindel istui vielä pitkään palatsin puutarhassa ja ajatteli veljeään jota hän rakasti enemmän kuin ketään muuta koko maailmassa.