MIETTEITÄ LITTLE BIG HORNIN TAISTELUSTA

Miksi Little Big Horn? Miksi melkein 140 vuotta sitten käyty suhteellisen pieni taistelu jaksaa aina vaan kiinnostaa sotahistorian harrastajia kaikkialla maailmassa? Osittain kyseessä on tietysti taistelun lopputulos. Eihän niin vain ole tarkoitus käydä. Valkoiset hävisivät ja kaksi pataljoonaa meni vielä kuolemaan viimeiseen mieheen. Heidän piti olla niin hyviä, mutta kuinkas sitten kävikään! Mutta ainakin minulla vielä suurempi syy on taistelun ristiriitaisuus. Kukaan ei oikein pysty sanomaan mitä tapahtui. Ainoastaan intiaaneja jäi jäljelle kertomaan mitä Custerin kahdelle pataljoonalle tapahtui heidän erottuaan majuri Renosta. Intiaanien kertomuksilta on odotettu paljon, mutta ne eivät ole tuoneet mitään lopullista vastausta. Kääntäjät 100 vuotta sitten olivat huonoja ja ymmärsivät usein intiaaneja väärin. Intiaanit itse liioittelivat tai vähättelivät tekojaan useista eri syistä. Erityisesti he pelkäsivät valkoisten kostoa taistelun vuoksi ja yrittivät usein puhua niin kuin uskoivat kyselijöiden haluavan heidän puhuvan. Intiaanien kertomukset ovat ristiriidassa keskenään ja kuulostavat usein mahdottomilta. Silti ne ovat antaneet paljon hyödyllistä tietoa tapahtumista, mutta eivät vastausta siihen suureen kysymykseen. Mitä Custerin joukoille tapahtui?

Siihen ei vastaa myöskään arkeologia, sillä sotilaat hautasivat suuren osan ruumiista heti taistelun jälkeen. Pieni osa, Deep Ravinessa, on yhä löytämättä koska kukaan ei tiedä mikä maastonkohta Deep Ravine on! Taistelukenttää on sotkettu, siellä on järjestetty taistelunäytöksiä jne. Arkeologia ei voi enää vastata varmasti suuriin kysymyksiin. Renon ja Benteenin mukana hengissäselvinneet sotilaatkaan eivät osaa vastata. He osasivat hädin tuskin edes kertoa mitä heille itselleen oli tapahtunut. Todistajanlausunnot olivat ristiriitaisia ja niitä vaihdettiin myöhemmin. Jotkut halusivat mustamaalata vihamiehiään ja toiset pelastaa tovereitaan häpeältä. Kaiken yllä häilyy suuria epäilyksiä. Juuri se tekee Little Big Hornista niin äärimmäisen mielenkiintoisen. Siitä saa aina keskustelun aikaiseksi ja yleensä myös kiistan. Mielipiteitä on lähes yhtä monta kuin keskustelijoitakin. Spekulointi on hauskaa ja Little Big Horn on sotahistorian alalla se äärimmäinen spekuloinnin kohde, koska kukaan ei voi tietää varmasti vastauksia.

Mitä siis tapahtui? En minä vain tiedä! Mutta minulla on mielipiteitä monista asioista ja ne pyörivät mielessäni kokoajan. Omaksi kunniakseni on sanottava, että mielipiteeni eivät ole jähmettyneet puolustusasemiin. Minut on helppo saada muuttamaan mieltäni, jos pystyy perustelemaan asiansa hyvin. Minun teoriani taistelusta ovat alati muuttuvia. Sitä mukaan kun saan uutta tietoa kaikki muuttuu. Ja niin sen tulee ollakin. Little Big Hornista ei kukaan voi tietää varmasti kaikkea, joten ihan turha tulla mukaan keskusteluun ”minun mielipiteeni on ainoa oikea” asenteella. Mutta niin, se taistelu...

Majuri Renon osuudesta ei yleensä spekuloida niin paljoa. Hän selvisi hengissä mukanaan yli puolet sotilaistaan. Me tiedämme suhteellisen tarkkaan mitä Renolle tapahtui. Tosin emme tiedä oliko hän humalassa, tai oliko hän pelkuri. Tekikö hän katastrofaalisen ratkaisun metsästä vetäytyessään vai pelastiko sotilaansa oikea-aikaisella vetäytymisellä? Mielipiteitä on monia. Emme pysty olemaan varmoja edes Custerin intiaanitiedustelijoiden roolista taistelussa. Ja heidän roolinsa on yksi mielenkiintoisista kysymyksistä juuri sen vuoksi.

Historiankirjat eivät ole asiasta yhtä mieltä. Monet toteavat tiedustelijoiden paenneen taistelusta hyläten Renon, jonka mukaan heidät oli käsketty. Mutta sitä ennen näemme Reynoldsin saapuvan Yksinäisen Teepeen luona Custerin eteen ilmoittaen, että hänen pitäisi puhua tiedustelijoille, jotka kieltäytyvät etenemästä teepeen ohi. Custer ryntäsi paikalle ja uhkasi riisua tiedustelijat aseista syyttäen näitä pelkureiksi. Se ei juurikaan hetkauttanut kuolinlauluja laulavia intiaaneja. Siinä samassa Gerard, noustuaan pienen kumpareen harjalle, huutaa, ”General, there goes your Indians – running like the devil”, nähden joukon Lakotoja pakenemassa kohti vihamielisten intiaanien kylää. Custer määrää heti Renon hyökkäämään pataljoonineen suoraan kylään. Mutta Renon pataljoona oli yksinään melko heikko. Hän tarvisti tukea. Majuri sai käskyn ottaa tiedustelijat mukaansa! Kuitenkin juuri olemme nähneet näiden tiedustelijoiden kieltäytyvän etenemästä ohi Yksinäisen Teepeen.

Ja tiedustelijat menivät Renon mukaan. Luutnantit Varnum ja Hare, tiedustelijoiden komentajat, yrittivät epätoivoisesti pitää joukkonsa järjestyksessä ja etenivät näiden kanssa pataljoonan edellä. Mutta kun pataljoona muodosti taistelulinjan ja avasi tulen Lakotoja kohti, totesi Hare kaikkien intiaaniensa kadonneen kentältä. Ketään ei ollut näkyvissä. Mutta tilanne menee vielä monimutkaisemmaksi kun Renon lähtiessä vetäytymään, tai pakenemaan, ihan miten vaan, mukana on intiaanitiedustelijoita. Yksi sai surmansa ja toinen ampui kuoliaaksi yhden Lakotan. Ja kun Benteenin pataljoona saapuu Renon avuksi opastaa nimenomaan kukkulan laella seisova Crow tiedustelijoiden päällikkö kapteenin oikeaan suuntaan. Yöllä Reno tarjoaa tiedustelijoille rahaa, jos nämä veisivät viestin Kenraali Terrylle. Mutta järkevästi nämä kieltäytyivät. Taistelusta kieltäytyneet ja siitä paenneet tiedustelijat olivat siis hyvin mukana taistelussa ja olivat sittenkin hyödyksi Renolle. Mistä oikein on kyse?

Kyse on tietysti intiaanien taistelutavasta. Jokainen intiaani on taistelussa yksilö. Hän seuraa ketä haluaa ja menee minne haluaa. Sitä ei sininen univormu voinut muutamassa viikossa muuttaa, vaikka Varnum ja Hare kuinka yrittivät. Tiedustelijoihin kuului Croweja, Arikaroja ja kyllä vain, myös Lakotoja. Niinpä ristiriitaiset tiedot, joita yleensä mikään kirja ei osaa selittää, onkin helppo todeta tästä intiaanien hajanaisuudesta johtuvaksi. Osa Croweja pelästyi suurta intiaanileiriä ja kieltäytyi lähestymästä sitä. Mutta suuri osa jatkoi matkaa Renon mukana. Kolme liittyi Custerin osastoon, varmaan tämä erityisestä käskystä. Kun Reno ylitti Little Big Horn joen osa Haren tiedustelijoita ei ylittänyt jokea vaan livahti tiehensä. He eivät koskaan liittyneet taisteluun. Ilmeisesti etenkin Lakotat jäivät joelle. Mutta Arikarat ja rohkeimmat Crowit jatkoivat matkaa. He hyökkäsivät Lakotojen hevoslauman kimppuun surmaten yhden paimenista ja avaten siten taistelun. Se riitti heistä osalle ja tiedustelijat vetäytyivät paikalta hevosia mukanaan ajaen. Mutta osa pysytteli kokoajan Renon mukana ja vetäytyi pataljoonan kanssa kukkuloille. Intiaanitiedustelijoiden koko osuutta taisteluun ei ole oikeastaan ikinä selitetty missään kunnolla. Ainakaan minä en ole sellaista kirjaa vielä nähnyt.

Muitakin koko rykmenttiä koskevia kiintoisia kysymyksiä on. Yksi ikuisen kiistelyn aihe on rykmentit liikkuminen taistelupäivän aamuna. Seiska suoritti yömarssin, tosin ei ilmeisesti kovinkaan raskaan. Custer aikoi piileskellä päivän ja lähestyä mahdollista intiaanileiriä seuraavana yönä. Aamulla hän kuuli tiedustelijoiden näkevän intiaanileirin. Kiihtynyt Custer loikkasi hevosen selkään ja ratsasti tiehensä, tosin tuskin aivan yksinään kuten elokuvassa Aamutähden Poika. Rykmentti oli jo saanut käskyn jatkaa marssia tiettynä kellonaikana, mutta nyt Custer komensi adjutantti Cookea odottamaan, kunnes hän palaisi.

Jotekin on sopivaa, että tuo omituinen päivä alkoi todella omituisesti. Custer ehätti harjanteen huipulle ja tähysti tiedustelijoiden kanssa alas Little Big Hornin laaksoon. Hänellä oli kädessään luutnantti De Rudiolta lainatut hyvät kiikarit, joita De Rudio ei ikinä saisi takaisin. Tiedustelijat näkivät leirin ja sen valtavan hevoslauman, jota he joitakin tunteja myöhemmin yrittäisivät napata. Mutta Custer hienoine kiikareineen ei nähnyt mitään. ”I can`t see it”, huusi aamutähden poika tuskissaan. Ehkä hän oikeastikin huusi niin. Kuka tietää! Elokuvasta on mieleemme jäänyt Varnumin rauhallinen, hivenen paheksuva vastaus, ”it is there, General”! Ja taustalla Charlie Reynolds katsomassa kaukoputkella kaukaisuuteen..liikkumattomana ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes lopulta laskee putken kädestään ja nyökkää. Siellä se on!

Me emme tiedä uskoiko Custer tuonkaan jälkeen intiaanileirin olevan laaksossa. Jotkut sanovat ei, toiset sanovat kyllä. Custerin kyvyttömyys nähdä kiikareilla leiriä, jonka tiedustelijat näkivät paljain silmin ei ole päivän ensimmäinen kummallisuus, vaikka se oudolta kuulostaakin. Intiaanit osasivat etsiä merkkejä leiristä paremmin kuin Custer. He kykenivät näkemään leirin siellä missä Custer ei. Tai ehkä heidän näkönsä vain oikeasti oli terävämpi? Päivän ensimmäinen merkillisyys on sen sijaan odottamassa heti harjanteen takana. Custer lähti palaamaan rykmentin luokse ja löysi sen hämmästyksekseen vain muutaman sadan metrin päästä, aivan harjanteen takaa, eikä suinkaan kaukaisesta metsänreunasta jonne hän sen oli jättänyt.

Rykmentin edustalla kenraali tapasi ensimmäisenä veljensä kapteeni Thomas Custerin. Koko kenraalin hämmästys purkautui lauseena, ”Tom, who the devil moved that regiment”? Asia olisi varmasti selvitetty siinä ja silloin, mutta Tomilla oli tärkeämpääkin kerrottavaa. Yksi komppania oli pudottanut pakkauksen ja etsimään lähetetty kersantti oli törmännyt intiaaneihin. Heidät oli havaittu! Custer päätti hyökätä heti, uskoen viimeistään nyt että leiri oli laaksossa. Rykmentin siirtymisen mysteeri jäi selvittämättä, eikä sitä ole kukaan sen jälkeenkään pystynyt ratkaisemaan. Kenen käskystä ja miksi oli 7.Ratsuväki marssinut tuona aamuna kenraalinsa perään, vastoin tämän nimenomaista määräystä?

Rykmentit eivät toimi niin. Se on tosiasia. Ilman tärkeää syytä ei komentajan käskyä rikota. Tuossa tapauksessa tilanne ei ollut muuttunut eikä ollut mitään syytä marssia. Mutta spekuloida voi aina. Thomas Custer on monen syntipukki. Hän oli kenraali Custerin veli ja nautti joitakin erivapauksia rykmentissä. Selvästi hän oli veljensä lähin mies. Joiden mukaan Tom toimi tuona päivänä veljensä adc:nä (aide-de-camp). Siitä ei ole kuitenkaan mitää todisteita eikä kukaan upseeri siitä jälkeenpäin puhunut. Niinpä emme tähän ratkaisuun usko. Majuri Reno oli vanhin upseeri rykmentin kanssa, kun Custer oli poissa. Mutta hän ei koskaan sanonut määränneensä rykmenttiä marssimaan. Samoin asian kiisti vanhin kapteeneista, Frederick Benteen. Jäljelle jää Cooke, joka oli saanut nimenomaisen käskyn olla marssimatta, eikä varmasti sitä rikkonut. Meillä on siis käsissämme mysteeri, johon ei ole selvää ratkaisua. Paras kuulemani selitys on, että Custerin määräämä marssimisaika oli syynä. Se oli kerrottu komppanioiden päälliköille. Unohtiko Cooke ilmoittaa että rykmentti ei marssikaan. Komppanioiden päälliköt odottivat, kunnes sovittu kellonaika meni umpeen. Käskyä ei tullut, mutta ehkä he marssivat kuitenkin. Ja koska osa marssi muut seurasivat. Tämäkin selitys jättää jäljellä mysteerin. Miksi ihmeessä Cooke ei silloin pysäyttänyt marssia?

Cookea on arvosteltu muutenkin kovasti tuosta päivästä. Hän oli muka huomaamaton ja ei ottanut vastuuta. Mutta käsittääkseni Custer piti adjutanteistaan juuri sellaisina. He olivat enimmäkseen vain hänen käskyjensä välittämisen väline, eivät muuta. Cooke toimi niiden valtuuksien puitteissa, jotka komentaja hänelle antoi. Meidän ei tule arvostella häntä liikaa, sillä emme tiedä mitä noina viimeisinä tunteina tapahtui. Kuka vei rykmentin Last Stand Hillille? Kuka oli urhoollinen ja kuka ei? Me vain emme tiedä. Emme siis voi häntä arvostella. Kuollessaan hän ainakin oli siellä missä piti, kenraalin vierellä. Mitä ilmeisemmin hän tyri heti aamun tunteina, kun antoi rykmentin marssia vastoin käskyä. Mutta mielenkiintoista kyllä Custerin viha asiasta tuntui suuntautuvan Thomas Custeriin, ei Cookeen. Myöhemmin näemme Cooken käskemässä kuormastoa pois rykmentin tallomalta reitiltä, koska muulien jaloista nousi liikaa pölyä. Silloin hän ainakin oli hereillä ja kävi vielä itse katsomassa että käskyä toteltiin. Kun Reno marssi kohti kylää pataljoonansa kanssa, seurasi Cooke häntä aluksi. Pian hän kuitenkin kääntyi takaisin, mennäkseen raportoimaan Custerille että intiaanit eivät olleet suinkaan pakenemassa, vaan hyökkäämässä. Näemme siis Cooken pikemminkin aktiivisena kuin huomaamattomana. Suurimman kuuluisuuden hän tuona päivänä saavutti kuitenkin Benteenille lähettämällään viestillä. Tuota viestiä on pidetty hänen kyvyttömyytensä todisteena. Mutta siitä myöhemmin.

Suurin ja kiehtovin mysteeri tuosta päivästä koskee kuitenkin Custerin johtamaa kahta pataljoonaa. Mysteeri alkaa siitä hetkestä kun Gerard on raportoinut Cookelle intiaanien olevan tulossa ylös laakson pohjalta – hyökkäävän, ei pakenevan. Cooke kääntyi ja ratsasti takaisin harjanteelle, jossa Custerin pataljoona oli. Mutta Gerard oli vasta (luultavasti) kolmanneksiviimeinen valkoinen, joka näki Cooken hengissä. Meillä on vielä lähteitä! Tiedämme että Custer kääntyi heti oikealle, kohti Little Big Horn joen alavirtaa. Reno hyökkäsi leirin päätyyn ja Custer aikoi kiertää kahden pataljoonan kanssa sen oikeaan sivustaan. Maasto oli hankalaa, mutta onneksi hänellä oli ylistetty Mitch Boyeur ja kolme Crowia oppaina.

Cooke ei ollut ainoa, joka raportoi intiaanien olevan tulossa Renoa kohtaamaan. Majurilta saapui kaksi epäonnekasta viestinviejää, joita Custer ei lähettänyt takaisin. He ratsastivat pataljoonien mukana kuolemaan. Cooken ilmoitus sai Custerin muuttamaan suunnitelmaansa Renon tukemiseksi. Näin uskon! Hän oli aikonut lähettää Renon edellä ja tulla itse perässä, tukien tätä takaa. Näin Reno tulkitsi Custerin käskyn. Ainakin kapteeni Thomas French tulkitse sen samoin. Kun intiaanit saarrostivat jo Renon miehiä metsässä, totesi French heidän olevan Custerin miehiä tulossa pataljoonan avuksi.

Mutta Custerilla oli toisenlainen suunnitelma. Hän oli tunnettu nopeista liikkeistään ja muutti nyt suunnitelmaansa. Reno sitoisi intiaanit taisteluun leirin edustalla ja Custer hyökkäisi sivustasta suojattomaan leiriin. Näin hän samalla tukisi Renoa, mutta tuki tulisi hieman myöhemmin ja odottamattomalta suunnalta. Niin rykmentti kääntyi oikealle ja lähti marssimaan poispäin Renosta, ei tämän luokse.

Custerin päätös oli rohkea, mutta ei välttämättä väärä. Tässä vaiheessa hänen pahin virheensä oli Benteenin pataljoonan turha tiedusteluretki vasemmalle. Jos Benteen olisi nyt ollut käsillä olisi hän voinut tukea Renoa välittömästi. Mutta Benteen oli vielä kaukana, vaikka olikin rikkonut määräyksiään ja kääntynyt takaisin todettuaan tiedusteluretken turhaksi. Maasto oli liian vaikeaa ratsuväelle ja intiaanileirille!

Custerin osastolla oli kiire. Ainakin kaksi ratsumiestä putosi vauhdista hevostensa väsyttyä. Nämä kaksi palasivat rykmentin jälkiä takaisinpäin ja päätyivät myöhemmin samalle kukkulalle Renon ja Benteenin kanssa. He saivat kiittää luojaa väsyneistä hevosistaan! Se pelasti näiden miesten hengen. Toisen heistä henki ei ehkä ollut pelastamisen arvoinen, sillä hän kertoili myöhemmin suuria tarinoita siitä, miten oli selvinnyt hengissä itse Custerin viimeisestä taistelusta kuin ihmeen kaupalla. Mutta kukaan ei enää uskonut häntä, sillä miehen ilmestyessä Renon luokse hänen tarinansa oli ollut aivan erilainen. Silloin ei vielä tiedetty Custerin osaston tuhoutuneen ja mies kertoi vain hevosensa väsyneen ja joutuneensa palaamaan takaisin. Ett silleen! Kumpaakohan tarinaa uskomme?

Mielenkiintoista kyllä meillä on vielä yksi kolonnan ulkopuolinen havainto Custerista. Tai paremminkin kaksi, mutta Moylanin havainto harjanteella laukkaavasta greyhorse companysta, eli A.E. Smithin ”E” komppaniasta ei hyödytä meitä muuten, kuin kertomalla suunnan mihin pataljoonat marssivat. Mutta sen me tiedämme muutenkin. Renon pataljoona oli jalkautunut alhaalla laaksossa ja avannut tulen kohti intiaaneja, jotka eivät siis vetäytyneet vaan hyökkäsivät. Luutnantti C.C. De Rudio, kreivitär Di Rudion poika ja yksi Orsinin kanssa Napoleon III murhaa yrittäneistä, seisoi ampumaketjun takana. Hän oli onnistuneesti paennut Pirunsaaren pahamaineisesta vankilasta ja etsiytynyt sitten amerikkaan taistelemaan sisällissodassa. De Rudio oli selviytyjä, eivätkä Lakotat pystyisi häntä tuona päivänä surmaamaan. Ei edes vaikka De Rudio myöhemmin eksyi pataljoonasta ja jäi vain kolmen toverin kanssa keskelle intiaaneja. Mutta nyt hän oli turvallisesti linjan takana ja katsoi oikealle. De Rudio näki siellä jotakin kiintoisaa. Hän näki Little Big Hornin vastarannalla, harjanteen korkeimmalla kohtaa, kolme ratsumiestä. De Rudio totesi myöhemmin tunnistaneensa varmasti kenraali Custerin ja Cooken. Kolmas mies oli tuntematon. Tämä on jälleen yksi mysteeri. Kävikö Custer todella itse tähystämässä korkeimmalta maastonkohdalta alas kylään. Voisiko De Rudio erehtyä niin pahoin? Hänen mukaansa Custer otti hatun päästään ja heilutti sitä kannustaen siten miehiään. Sitten hän käänsi hevosensa ja kolmikko katosi harjanteen taakse.

Näkikö De Rudio viimeisenä valkoisena (ja hengissä kertomaan selvinneenä) Custerin hengissä, vai näkivätkö kaksi Custerin viestinviejää (Kanipe ja Martini) kenraalin vielä myöhemmin, vai näkikö De Rudio aivan jonkun muun? Siihen(kään) ei tulla koskaan saamaan varmaa vastausta. Mutta jonkun siniasuisen hän näki. Ehkä De Rudio vain toivoi näkevänsä vilauksen rakkaista kiikareistaan, joita Custer ei ollut katsonut asiakseen palauttaa.

Mutta kiikarit eivät olleet siellä, sillä De Rudio näki luultavasti Mitch Boyeurin ja kaksi Crow tiedustelijaa. Näin uskon, vaikka kukaan muu ei olekaan samaa mieltä! Uskossani laitan luottamukseni Giovanni Martiniin. Vaikka hän ei olekaan kuuluisa luotettavuudestaa, ei hän tietääkseni ole jäänyt kiinni suoranaisista valheista. Toisaalta, De Rudiokaan ei varsinaisesti paistattele luotettavien tiedonlähteiden auringossa, sillä hänen kirjansa Little Big Hornin seikkailuistaan on täynnä uskomattomia tarinoita. Kirjan tosi kirjoitti luutnantin puolesta majuri Brisbin, joten emme tiedä olivatko tarinat mukana jo luutnantin omassa kertomuksessa. Kimurantiksi menee, siis! Vastakkain ovat siis italialainen kreivi ja italialainen duunari, joista duunari ei kaiken lisäksi puhunut juuri lainkaan englantia. Silti uskon duunaria, sillä hän oli paikalla ja kreivi taas 1000 jaardin päässä.

Mitä siis tapahtui? Näen Custerin kolonnan ratsastamassa jokea seuraavien harjanteiden takana etsien kahlaamoa, josta iskeä kylään. Mitch Boyeur tiesi varmasti kertoa Medicine Tail Fordista (MTF), jota myöten joen voisi ylittää. Siis kovinta mahdollista vauhtia sitä kohti. Mutta laukaukset keskeyttivät kiivaan marssin. Eivät yksittäiset laukaukset, vaan kiivas ja ainakin osittain johdettu ammunta harjanteen ja joen toiselta puolelta. Moylanin ”A” komppania tulitti rauhallisesti ja ammuksia säännöstellen. Tosh McIntoshin ”G”, jossa oli paljon kokemattomia alokkaita, ampui nopeasti ja ilman upseerien kontrollia. Siitä johtuvat myös ristiriitaiset lausunnot ammuksien nopeasti kulumisesta, ja toisaalta tiedot että ammunta oli rauhallista ja hyvin tähdättyä. Silti ”M” oli liiankin pian hakemassa lisää ammuksia satulalaukuista.

Custerin kolonna kuuli varmasti kiivaan ammunnan. Mutta olisiko Custer poistunut pataljooniensa luota tiedustellakseen itse mitä tapahtui? Varmaankaan ei. Sellainen tehtävä kuuluu alaisille. Lisäksi meillä on Martinin todistus asiasta. Hän kertoi olleensa kokoajan Custerin lähellä marssin aikana, eikä tämä poistunut mihinkään. Sen sijaan vieläkin epävarmempi todistaja, Crow tiedustelija Curly, kertoo poistuneensa kolonnan luota. Curlyn tekee epäluotettavaksi todistajaksi hänen väitteensä, että hän oli nähnyt Custerin pataljoonien kuoleman. Mutta väite tehtiin myöhemmin. Jälleen kerran Curlyltä löytyy myös se todistus, jota voimme pitää oikeana. Hän, Mitch Boyeur ja kaksi muuta Crow tiedustelijaa ratsastivat heidät joesta erottavan harjanteen laelle, siis juuri sinne missä De Rudio näki siniasuisia miehiä. Hän näki vain kolme miestä, mutta yksi saattoi olla alempana harjanteella tai jotakin vastaavaa. Uskon, että hahmot olivat nimenomaan Boyeur ja tiedustelijat. Boyeur oli rajaseudulla kuuluisa hahmo. Itse kaikkein kuuluisi mountainman Jim Bridger oli opettanut hänet. Silti Boyeurin asema rykmentissä ei ole täysin selvä. Toisinaan hänet mainitaan tulkiksi ja toisinaan taas intiaanitiedustelijaksi. Ainakaan hän ei ollut opas (quartermaster scout), kuten joskus on väitetty. Mutta juuri oppaaksi hän olisi ollut pätevin ja toimi siinä tehtävässä Custerin kolonnan mukana.

Boyeur näki harjanteelta syyn kiivaaseen ammuntaan. Majuri Reno oli pulassa. Intiaanit olivat kiertämässä hänen sivustaansa ja selustaansa. Osa oli varmasti jo kiertänyt. Renon linja kääntyi kokoajan intiaanien mukana. Se oli joutumassa sekasortoon. Intiaanitiedustelijoiden ei tarvinnut taistella ja jostakin syystä Boyeur lähetti Curlyn ja muut kaksi Crowia nyt takaisin kuormaston luokse. Itse hän ratsasti vauhdilla Custerin perään kertoakseen havainnostaan. Näin uskon tapahtuneen.

Tässä vaiheessa törmäämme seuraavaan ongelmaan. Custer lähetti marssin aikana kaksi viestinviejää. Ikäväkyllä Custerin marssissa aikajärjestys ja kellonajat ovat hyvin epäselviä. Emme siis tiedä missä Boyeur oli kun Custer lähetti viestit. Tämä herättää kysymyksen miksi Custer lähetti viestit ja miksi juuri silloin kun hän niin teki?

Mistä viesteissä siis oli kyse? Onneksi tiedämme niiden sisällön. Thomas Custerin ”C” komppania ratsasti rykmentin kärjessä, aivan Custerin takana. Äkkiä yksi komppanian kersanteista, Finley nimeltään, kääntyi ja huusi takanaan ratsastavalle kersantti Daniel Kanipelle. Finley kertoi voivansa pian joutua viemään viestiä, mutta hänen hevosensa oli lopussa. Jos käsky tulisi pitäisi Kanipen ottaa viesti hoitaakseen. Niin väsynyt hevonen, joka oli koitunut kahden sotilaan pelastukseksi, koitui Finleyn kuolemaksi. Pian kersantin hevonen väsähti lopullisesti ja alkoi jäämään jälkeen. Kun Thomas Custer kääntyi antaakseen käskyn, oli Daniel Kanipe valmiina ottamaan sen vastaan ja ratsastamaan pelastukseen ja maineeseen. Käsky oli suullinen ja osoitettu kapteeni McDougallille, joka komensi kauaksi taakse jäänyttä kuormastoa. McDougallin piti oikaista maaston poikki suoraan Custerin luokse, eikä seurata tämän reittiä. Kuormaston piti kiirehtiä. Jos pakkauksia putoaisi, piti ne leikata irti ja jättää kyydistä. Kanipe sai myös ohjeet kehoittaa kapteeni Benteeniä kiiruhtamaan, jos törmäisi tämän pataljoonaan.

Kanipe sai käskyn Thomas Custerilta. Jotkut ovat nähneet asiassa Tomin oma-aloitteisuutta ja asioihin puuttumista. Asiasta on käyty melkoisen kiivasta väittelyä. Mutta ei ole mitään syytä olettaa, että käsky olisi Thomas Custerin oma. Hän antoi sen kenraali Custerin nimissä. Asiaan ei tarvitse liittyä mitään mysteeristä. Custer halusi pitää esikuntansa mukanaan eikä halunnut tuhlata viimeistä viestinviejäänsä. Ehkä hän jo mietti seuraavaa siirtoaan. Niinpä kenraali käski veljensä laittaa yhden kersanteistaan matkaan. Martini kertoo, ettei Custer missään vaiheessa puhunut veljensä kanssa. Mutta joku esikunnasta varmaan antoi ohjeet Tomille, tai sitten Martini vain on yksinkertaisesti väärässä. Ei ole mitään syytä tehdä asiasta vaikeampaa kuin se onkaan. Mutta miksi Custer halusi nyt sekä kuormaston että Benteenin pataljoonan paikalle.

Oma teoriani on, että hän oli nyt nähnyt leirin koon ja tajusi että edessä olisi aivan oikea taistelu. Hän tarvitsi ammukset paikalle ja heti! Sotilaat eivät kantaneet kuin 100 ammusta mukanaan. Ne olisi pian ammuttu oikeassa tulitaistelussa, kuten Moylanin ”A” komppania huomasi. ”G” ei ampunut niin paljon, huolimatta nopeasta tulituksestaan, koska se vedettiin pian Renon oikeaa sivustaa suojaamaan.

Custer ei tietenkään tiennyt mitään ”A”:n vaikeuksista, mutta tiesi varmasti miten nopeasti ammukset kuluisivat. Ja leiri oli todella valtava. Siksi siis kersantti Kanipe sai armon ja pääsi viemään viestiä joka pelasti hänen henkensä. Se ja kersantti Finleyn väsynyt hevonen!

Mielenkiintoista Kanipen viestissä on sen vaikutus McDougalliin. Tämä ei noudattanut sitä, vaan jatkoi Custerin reitin seuraamista. Hän siis valitsi käskyn vastaisesti pidemmän reitin. Siitäkään on kuitenkin turha etsiä mitään mysteeristä. Maasto varmasti vain näytti liian vaikealta ja McDougall ajatteli pääsevänsä nopeammin paikalle noudattamalla Custerin kulkemaa helpompaa reitti.

Vain vähän aikaa ehti kulua, kun Custer lähetti uuden viestinviejän matkaan. Tämä onnekas oli Giovanni Martini, entinen Garibaldin taistelija Italiasta. Hän oli trumpetisti ja toimi sinä päivänä virallisesti Custerin viestinviejänä. Mikä sai Custerin lähettämään uuden viestin lähes heti ensimmäisen perään? Sitä on ihmetelty monen harrastajan toimesta. Mikä ehti muuttua? Minun selitykseni, josta ei tietysti ole mitään todisteita, on että Mitch Boyeur saapui tuolla hetkellä ja ilmoitti intiaanien olevan kiertämässä Renon selustaan. Tämän pataljoona oli pulassa. Ikävä kyllä tämän teorian ongelma on, että Benteen ei saanut suoraa käskyä mennä Renon avuksi. Toisaalta on vaikeaa sanoa mitä Benteeniä oikeasti käskettiin tehdä. Hänen saamansa käsky on yksi tuon päivän suurista mysteereistä. Eli kenties Boyeur saapui uutisineen, tai Custer näki uudelleen kylän ja tajusi vasta nyt että se ei ollut suuri, vaan valtava. Joka tapauksessa Martini lähti matkaan uuden viestin kanssa.

Tuo viesti aiheutti Benteenille harmaita hiuksia. Mutta hänen onnekseen se tuli kirjallisena. Voin sieluni silmin nähdä tilanteen. Custer huutaa käskyn Martinille, joka kääntyy lähteäkseen. Taistelutilanteessa annettiin käskyt suullisena. Mutta Cooke, tuo paljon parjattu Cooke, huutaa ”odota”. Kaikesta huolimatta hän ei ole hölmö. Hän tietää, ettei Martini puhu käytännössä englantia. Ymmärsikö mies saamansa käskyn? Osaisiko hän toistaa sen oikein Benteenille? Ilmiselvästi Cooke ei uskonut siihen, joten hän kirjoitti paperille käskyn, josta häntä sitten niin paljon on arvosteltu.

Käsky ei ollut hyvä. Sitä ei kukaan voi kiistää. Se oli epäselvä. ”Benteen. Come on. Big village. Be quick. Bring packs. PS. Bring packs”. Allekirjoituksena W.W.Cooke. Periaatteessa käskyssä on kaikki tarvittava. Kenelle se on, mitä tämän pitää tehdä, ja miksi. Mutta käskyä ei ilmiselvästi oltu ajateltu aivan loppuun asti. Emme tiedä oliko virhe Cooken vai Custerin. Mutta näen mielessäni Custerin jo kiitävän eteenpäin rykmentin seuraamana, kun Cooke jää raapustamaan käskyä. Hänellä oli kiire ja hätäilevä sohii! Cooke hätäili!

Yksi tuon päivän suurimmista kysymyksistä on siis mitä Cooke halusi Benteenin tekevän. ”Come on”! Oliko se käsky saapua sinne missä Custer oli, vai käsky saapua yleensä taistelupaikalle. Vai oliko se tarkoitettu moitteeksi. Benteen, come on...missä oikein kuppaat? ”Big village” kertoo hädän syyn. Kylä onkin isompi kuin luultiin. Tästä tulee iso taistelu. Vasta sen jälkeen Cooke tekee pahimman virheensä ”Be quick” ja ”Bring packs”. Miten Benteenin on tarkoitus olla nopea ja samalla tuoda hidas kuormasto? Pitikö Benteenin ottaa kuormasto komentoonsa ja tuoda se taistelukentälle? Silloin hän ei voisi olla nopea! Ja ”Bring packs” on vielä toistettu. Se oli päällimmäisenä Cooken mielessä. Miten selitämme ristiriidan? Pelkästään Cooken kyvyttömyydellä?

Onko tämä uusi todiste 7.Ratsuväen komentoportaan romahduksesta tuona päivänä? Hehän eivät kyenneet edes estämään omaa rykmenttiään marssimasta aamulla. Vai oliko Cooke sittenkin vain niin kiireinen, että jätti pois sanan ”ammunition” sanan ”packs” edestä? Kenties Custer tai Cooke oli tajunnut, että kuormasto ei ehtisi aivan heti taistelukentälle. Kaikki voisi olla jo ohi kun McDougall saapuisi. Miksi ei siis käskettäisi Benteeniä nappaamaan sotilaidensa kyytiin niin paljon ammuksia kuin he voisivat kantaa, tai ehkä pari yksinäistä muulia ammuksia kantamaan. Renon myöhemmin pyytäessä ammuksia McDougall lähetti niitä juuri parin muulin selässä. Nämä muulit kulkivat todella nopeasti verrattuna koko muulilaumaan. Mitä tahansa Cooke halusi, hän ei sitä kertonut ja jätti meille sekä Benteenille paljon pähkäiltävää.

Martinin viestistä ei Custerille ollut hyötyä. Benteen lisäsi vauhtiaan ja jätti kuormaston seuraamaan omaa tahtiaan. Hän törmäsi kuitenkin Renoon ja jäi tätä auttamaan. Benteen ei jättänyt Custeria tarkoituksella kuolemaan koska vihasi tätä, eikä Reno ollut humalassa ja niin peloissaan että ei kyennyt toimimaan. Ei, he vain lukivat tilannetta ja epämääräisen etenemisyrityksen jälkeen linnoittautuivat Reno`s Hillille. Tapahtumat osoittivat heidän päätöksensä oikeaksi. He selvisivät hengissä!

Custer jatkoi ratsastustaan kahden pataljoonansa kanssa, kunnes sai näkyviinsä Medicine Tail Fordin. Jopa kahlaamoa ympäröi salaperäisyys. Oliko se intiaanien usein käyttämä pysyvä reitti joen yli, vai epämääräinen soinen matalikko, jota kukaan ei ollut koskaan käyttänyt. Toiko Boyeur heidät sinne tarkoituksella, vai törmäsikö rykmentti MTF:n matkalla pohjoiseen, kohti parempaa kahlaamoa? Me emme taaskaan tiedä, tosin usein käytetty kahlaamo tuntuu todennäköiseltä.

Siinä oli Custerin mahdollisuus iskeä intiaanien suojattomaan sivustaan. Mutta reitti alas kahlaamolle oli kapea ja itse kahlaamo näytti luultavasti petolliselta. Rykmentti ei siis vain karauttanut alas joelle ja ylittänyt sitä. Kylän teltat olivat heti kahlaamon vastarannalla. Me tiedämme osittain mitä Custer teki seuraavaksi, mutta emme tiedä mikä hänen suunnitelmansa oli. Enää ei olisi viestinviejiä. Ei selviytyjiä! Tästä eteenpäin kaikki on lähes pelkkää spekulaatiota.

Joki piti ylittää jotta Reno saisi tukea. Ylitystä piti tietysti suojata. Kenties Custer nyt ratsasti kapteeni Yatesin luokse ja toisti tälle saman käskyn kuin oli antanut Renolle aiemmin. ”Charge onwards. You will be supported by the whole command”. Yates sai tehtäväkseen hyökätä joen yli kylään kahden komppanian kanssa. Kapteeni Keoghin kolmikomppaniainen pataljoona asettui ylös rinteeseen tukeakseen Yatesia. Ylhäältä he näkisivät tilanteen ja voisivat tukea tovereitaan tulella tai hyökkäämällä näiden avuksi. Juuri niin Reno oli luullut Custerin toimivan! Niin Custer aikoi nyt toimia. Tai sitten ei. Näin minä uskon. Tiedämme varmasti vain sen, että Keoghin kolme komppaniaa asettuivat rinteeseen ja Yates eteni alas MTF:lle.

Mitä teki kenraali Custer pataljoonien jakautuessa? Joidenkin mielestä hän ratsasti joukkojensa kärjessä alas kahlaamolle ja lähti ylittämään sitä ensimmäisten joukossa. Väijyksissä olevien intiaanien yhteislaukauksen kajahtaessa kenraali putosi osuman saaneena satulasta. Siitä eteenpäin kaikki oli yhtä kaaosta sotilaiden paetessa komentajansa haavoituttua. Harvat eloonjääneen päätyivät lopulta Last Stand Hillille, jossa he kuolivat. Toisten mielestä Custer meni alas kahlaamolle, mutta ei saanut osumaa vaan sotilaat pakenivat muuten vain. Custer sai paon pysähtymään Last Stand Hillillä, jossa he kuolivat.

Ei, en tiedä miten kaikki kävi, mutta ei ainakaan niin kuin edellä kerrotaan. Sisällissodan kovan koulun käyneet kapteenit, jotka sodan aikana komensivat eversteinä rykmenttejä, eivät joudu paniikkiin vaikka komentaja kuolisi. Etenkin jos he luultavasti pitävät itseään parempina johtajina kuin tämä on! Oli Custer toimintakunnossa tai ei, Yates ja Keogh eivät jäisi vain sormi suussa seuraamaan tapahtumia. Eikä myöskään tuo paljon parjattu mies, Cooke, joka ei itsekään varsinaisesti ollut ensimmäistä kertaa tulessa. Tiedän että se kuulostaa puolustelulta. Jos heidän piti olla niin hyviä, niin miten he päätyivät kaikki kuolleiksi? Mutta silti. En jaksa uskoa pakokauhuun MTF:ltä kuolemaan asti. Todisteetkaan eivät tue sitä. Mitä siis todennäköisemmin tapahtui?

Custer oli ilman muuta uhkarohkea liiallisuuksiin asti. Hänen sisällissodan ansioluettelonsa on täynnä hullunrohkeita hyökkäyksiä, jotka johtivat hänet pulaan. Mutta armeija tarvitsi sellaisia miehiä ja niin Custer oli tuona päivänä Little Big Hornissa. Hän ei ollut nerokas komentaja, mutta hän uskalsi. Siksi hän monien mielestä oli taas joukkojensa kärjessä kahlaamolla. Minä en siihen usko. Hänellä oli hyvät upseerit johtamassa pataljooniaan. Reno oli saanut johtaa oman hyökkäyksensä. Custer ei tunkenut mukaan, kärkimieheksi. Miksi hän olisi tehnyt erilailla Yatesin kanssa, kun kaikki sotilaalliset syyt kehoittivat jäämään keoghin mukana ylös rinteeseen. Sieltä Custer saattoi nähdä taistelukentän edessään ja suunnitella miten käyttäisi Keoghin pataljoonaa. Jos Yatesin isku sujuisi hyvin, Custer voisi lähettää Keoghin kiertämään pohjoisempana olevalle toiselle kahlaamolle, tai alas MTF:lle liittymään toiseen pataljoonaan. Tehdäkseen päätöksen Custerin piti nähdä mitä tapahtui. Siksi hän oli ylhäällä rinteessä, eikä alhaalla kahlaamolla saamassa sitä kohtalokasta luotia ruumiiseensa. Hän oli uhkarohkea, mutta ei hölmö!

Joku muu sen sijaan sai sen luodin kehoonsa. Yatesin pataljoona laskeutui alas kahlaamolle. He eivät luultavasti nähneet ketään, paitsi kauempana pakoon pyrkiviä naisia ja lapsia. Kahlaamo oli autio. Mutta toisella rannalla odotti suojassa kahdeksan intiaanisoturia. Meillä on heidän kertomuksensa tapahtumista. Joidenkin mielestä sotilaat ylittivät kahlaamon ja pääsivät kylään, josta intiaanien vastaisku heitti heidät pois. Intiaanien piirrokset ovat kuvanneet tulessa olevia teepeitä. Mutta se ei riitä todisteeksi. Joitakin naisia ja lapsia kuoli, mutta ilmeisesti Moylanin ja Frenchin komppanioiden tulituksessa, kun nämä ampuivat pari yhteislaukausta kylää kohti.

Ei, sotilaat eivät ylittäneet kahlaamoa. Minä uskon väijytykseen, sanovat muut mitä tahansa. Muutama sotilas laskeutui alas satulasta ja kahlasi veteen mittaamaan sen syvyyttä. Todettuaan kahlaamon riittävän matalaksi ”E” komppanian miehet kannustivat hevosiaan ja lähtivät ylittämään. Algarnon E. Smith ratsasti miestensä kärjessä. A.E. Smith oli yksi tuon päivän epäonnekkaimmista. Custer oli yrittänyt savustaa hänet ulos väittäen miestä erämaanpalvelukseen kelpaamattomaksi. Smith oli nimittäin menettänyt toisen jalkansa sisällissodassa. Smithin epäonneksi kenraali Sherman asettui puolustamaan häntä. Sen vuoksi Smith ratsasti tuona päivänä etummaisena Little Big Horn virran veteen vastaanottamaan sitä luotia, jonka niin monet uskovat osuneen Custeriin tai Yatesiin. Intiaanien kertomuksessa nimittäin yksi upseeri ammutaan alas satulasta juuri kahlaamolla.

Nuo kahdeksan soturia piileksivät rantapenkan takana. He odottivat kunnes etummaiset sotilaat ehtivät veteen ja avasivat sitten tulen. Näen taas mielessäni tapahtuman kuin olisin itse paikalla. Algarnon E. Smith saa osuman ja heilahtaa alas satulasta. Muutama muu sotilas haavoittuu tai kuolee. Seuraa sekasorto, aivan kuten sekasorto-teorian kannattajat uskoivatkin. Osa sotilaista kääntyy ja pyrkii takaisin rannalle. ”E” komppaniassa on rykmentin suurin prosentti uusia alokkaita. He joutuvat paniikkiin. Mutta komppaniassa on myös kokeneita miehiä ja osa alokkaitakin on parjattu aivan liikaa. Monet heistä olivat entisiä Eurooppalaisien armeijoiden sotilaita. Eivät sen huonompia kuin jenkki veteraanitkaan siis! Tätä ei usein oteta huomioon. Osa ”E”:n miehistä syöksyi eteenpäin pelastamaan komentajaansa. Luutnantti A.E. Smith ongitaan ylös joesta ja raahataan rannan näennäiseen turvaan.

Mitä tekee kapteeni George W. Yates tässä tilanteessa? Joutuuko hänkin paniikkiin? Ei, vaan rauhoittaa ”E” komppanian miehet. Koko pataljoona on nyt rannalla ja intiaanien tulitus vastarannalta kiihtyy jatkuvasti. Suurin osa sotureista ei ollut vielä taistelussa Renoa vastaan, vaan vielä matkalla sinne. He kuulivat tulituksen ja hälytys levisi. Sotureita alkoi saapua yhä kiihtyvällä tahdilla. Yatesin täytyi jo tietää, ettei hän voisi enää ylittää kahlaamoa. Ei kun sadat intiaanit miehittivät vastarantaa. Pataljoona oli pahassa asemassa joen ja harjanteen välissä. Siitä piti päästä pois. Miksi Yates ei vetäytynyt takaisin tuloreittiään, kohti Custeria, kuormastoa, Benteeniä ja turvaa? Me emme tiedä tätäkään. Paniikki-teorian kannattajat sanovat, että pataljoona vain juoksi ja pohjoiseen oli paras juosta. Maasto oli avoimempaa. Minusta olisi loogisempaa juosta kohti omia joukkoja.

He eivät juosseet! Eivät ainakaan aluksi. Joko Yates päätti itse vetäytyä pohjoiseen, kohti toista kahlaamoa, tai luultavammin hän sai Custerilta käskyn tehdä niin. Kenraali näki hyvin ylhäältä rinteestä, että kahlaamoa ei voinut enää ylittää. Ehkä hän komensi Yatesin pohjoiseen. Pataljoona kääntyi ja lähti vetäytymään siihen suuntaan. He vetäytyivät kohti kuolemaansa. Yksikään ei selvinnyt!

Tästä eteenpäin kaikki käy vieläkin epäselvemmäksi. Näemme vain pieniä vilauksia tapahtumista Lakota ja Cheyenne intiaanien silmin. Tiedämme missä sotilaat olivat kuollessaan. Siinä ovat varmat tietomme. Kaikki muu katoaa jonnekin mysteeriseen hämärään. Irlannin urhoollinen seikkailija Keogh, pätevä Yates, jopa Custer! Heidän piti olla niin hyviä. Miten he saattoivat kuolla siellä tuona päivänä kaikkien miestensä kanssa?

Huvittavinta on, että konsensusta ei ole edes siitä kuka oli komennossa, jos Custer oli pudonnut pois pelistä jo MTF:lla. Kumpi oli ylempi, Yates vai Keogh? Kummankin puolesta löytyy puhujia. Toinen oli saanut vakinaisen kapteenin viran aikaisemmin, toinen taas ylennetty sisällissodassa aiemmin everstiluutnantiksi. Useimmat kannattavat Keoghia. Mene ja tiedä. Sillä ei ole väliä, koska uskon Custerin olleen yhä toimintakykyinen.

Ensimmäinen mysteeri tässä päänäytöksessä ovat ammunnan äänet, jotka Renon miehet kuulivat. Suuri osa Renon ja Benteenin upseereista kuuli sen. Rytmikkäät yhteislaukaukset jostakin kaukaisuudesta ja sitten hiljalleen pois kuolevan ammunnan. Lopulta enää hajanaisia laukauksia ja sitten ei mitään. Mutta minä en taistelua ajatellessani kuullut näiden upseerien todistajanlausuntoja. Ei, minä kuulin mielessäni vain luutnantti Varnumin sanat Wallacelle. ”Jesus Christ, Wallace. Hear that – and that”! Varnum ei kuullut yhteislaukauksia, vaan äärimmäisen kiivasta ammunta, joka kesti vain vähän aikaa ja sitten aavemaisesti lakkasi. Hän kuuli kaksi erillistä ammuntaa. Kuin suuri joukko miehiä olisi laukonut kivääreiteen yhtä aikaa. Ei käskystä, vaan hädässä.

Näin sen tilanteen liiankin hyvin. Näin Calhounin ”L” komppanian suojaamassa Keoghin pataljoonan vasenta sivustaa. Äkkiä Keoghin ”I” heidän pohjoispuolellaan jää joka suunnalta yllättäen hyökkäävien intiaanien jalkoihin. Sadat Lakotat ja Cheyennet hyökkäävät suoraan ”L”:n sivustaan. Crittenden, taas yksi tuon päivän epäonnisista, on kääntänyt puolet komppaniasta ja miehet avaavat ilman käskyä epätoivoisen tulen. He kuolevat voimatta pysäyttää eteenpäin ryntääviä intiaaneja. Toinen puoli komppaniaa, Calhounin komennossa, jää samalla kahdelta suunnalta ryntäävien intiaanien jalkoihin käyden oman kiivaan viimehetken taistelunsa. Kaksi erillistä viimeistä puolustusta. Kaksi erillistä äärimmäisen kiivasta tulitaistelua. ”Jesus Christ, Wallace”!

Mutta ei, olivat Calhounin viimeiset hetket millaisia tahansa, muiden teoriat noista laukauksista ovat parempia. Suurin osa kuuli yhteislaukauksia. Siis ammuntaa upseerien komennosta. Metsään jätetty De Rudio, joka oli siis paljon lähempänä Custeria kuin Renon miehet, on paras todistaja. Hän kuuli useita yhteislaukauksia ja sitten ammuntaa, joka kesti hyvinkin tunnin ajan, kunnes katosi kaukaisuuteen tai kuoli pois. Tämä osuus taistelusta on helppo selittää, vaikka laukaukset olisivatkin paljon dramaattisempia Calhounin viimeisenä taisteluna.

Yatesin pataljoona kääntyi ja lähti vetäytymään kohti pohjoista. Intiaanit eivät epäröineet vaan lähtivät ylittämään kahlaamoa. Takaa-ajoon, Hoka Hey! Keoghin pataljoona oli tukemassa. He ampuivat kaksi tai kolme yhteislaukausta suojatakseen Yatesin vetäytymistä. Nämä laukaukset kuuluivat varmasti Renon kukkulalle asti. Calhoun ei voinut olla kuolemassa vielä tähän aikaan. Aikaa ei ollut kulunut tarpeeksi.

Koko hullunmylly pyyhkäisi sitten pohjoiseen. Yates vetäytyen ja yrittäen pitää intiaaneja loitolla, Keogh seuraten häntä tukietäisyydellä ylhäällä rinteessä ja intiaanit aivan kaikkien kintereillä. Emme tiedä missä vaiheessa Custer esikuntineen päätyi Yatesin pataljoonan luokse. Ehkä vasta taistelun lopussa, mutta luultavammin jo nyt. Ehkä Yatesin vetäytyminen muuttui lähes paoksi kohti korkeinta maastonkohtaa ja sen näennäistä turvaa, kunnes Keoghin pataljoonan tuki pysäytti intiaanit ja Custer itse ehätti esikuntineen pakoa pysäyttämään. Tai kenties Custer siirtyi Yatesin luokse, koska aikoi pitää Keoghin komppanioilla intiaaneja loitolla ja iskeä kylään Yatesin komppanialla. Joka tapauksessa Custer päätyi Yatesin luokse ja Keogh muodosti suojaavan linjan harjanteelle Calhoun Hilliltä Last Stand Hillille.

Tiedämme vain harvoja asioita varmasti. En usko Custerin ajatelleen olevansa vielä vain puolustuksessa. Hän ei jäänyt odottamaan Benteenin epävarmaan tukea, kuten monet uskovat. Intiaanit näkivät Greyhorse company, siis Smithin ”E”:n, katoavan harjanteen taakse. He eivät olleet kauaa poissa, vaan palasivat täyttä laukkaa. Yrittikö Custer lähettää heidät pohjoiselle kahlaamolle ja sieltä kylään? Vai etsikö hän vain reittiä sinne, mutta ei löytänyt. Vai oliko Jack Sturgis, joka nyt komensi ”E”:tä, matkalla kahlaamolle, kun hän kuuli kiivasta ammuntaa ja kääntyi takaisin?

Tiedämme komppanioiden olleen jossakin vaiheessa rivissä harjanteella. ”L” ensimmäisenä, sitten ”I”, ”C”, ”F” ja ”E”. Intiaanien isku suuntautui ensimmäisenä Calhounin ”L”:ä vastaan. Ilmeisesti ”L” torjui ensimmäisen rynnäkön, kun intiaanit vastoin tapojaan hyökkäsivät suoraan kohti. Suurin osa tuon päivän intiaani menetyksistä tapahtui ehkä, kun Calhoun torjui tämän hyökkäyksen. ”L”:n kohtalo tuona päivänä oli ehkä kaikkein sankarillisin. Heidät löydettiin taistelun jälkeen kahdesta taistelulinjasta. Toinen katsoi länteen ja toinen pohjoiseen. Calhoun ja Crittenden makasivat kuolleina linjan takana, omilla paikoillaan. Crittendenin ei olisi pitänyt olla seiskan mukana tuona päivänä. Hän oli jalkaväen upseeri ja joutui epäonnisesti erilliskomennukselle Custerin mukaan. ”L”:n kohtaloon ei liity mitään mysteeriä. He kävivät kiivaimman taistelun tuona päivänä ja kuolivat paikoilleen. Kuolleiden viereltä löytyi hylsykasoja, jotka kertoivat vastarinnan pituudesta ja rajuudesta. Aluksi koko komppania varmasti taisteli länteen päin, josta intiaanit lähestyivät. Ensimmäinen hyökkäys torjuttiin. Sen jälkeen intiaanien kertomukset sanovat heidän hajaantuneen pienemmiksi ryhmiksi ja alkaneet kiertää Calhounin vasemmalle sivustalle. Varmasti tämän uhan vuoksi Calhoun jakoi joukkonsa ja Crittendenin miehet katsoivatkin kuollessaan kohti pohjoista.

Kuoliko ”L” komppania ensimmäisenä? Miksi pohjoinen sivusta romahti, kun siellä olivat muut Keoghin komppaniat? Uusia mysteerejä tuolle mysteerien päivälle. Suurin mysteeri ynpäröi juuri Keoghin ”I” komppaniaa ja Thomas Custerin ”C” komppaniaa. Mitä niille tapahtui? Tomin komppania päätyi hajalleen ympäri taistelukenttää. Hevosensa pettämän kersantti Finleyn ruumis löytyi Calhounin asemien edustalta ja kersantti Finckle vain vähän kauempaa, Calhounin asemista. 1.kersantti Edwin Bobo makasi samassa kasassa kapteeni Keoghin ja useiden ”I” komppanian kersanttien kanssa. Tom itse kuoli monien sotilaidensa kanssa Last Stand Hillillä, aivan veljensä Georgen vieressä. ”C” komppanian viimeiset lepopaikat löytyvät todellakin kaikkialta taistelukentältä. Luutnantti Henry Harringtonin ruumista ei löydetty lainkaan. Hänet on yleensä liitetty intiaanien kertomukseen pakoon pyrkineestä upseerista, joka oli juuri pääsemässä turvaan intiaanien hylätessä takaa-ajon, kun upseeri ampuikin itsensä kuoliaaksi. Missä vaiheessa Harrington panikoi ja pakeni? Miten Thomas Custer joutui veljensä luokse, Bobo Keoghin luokse ja Finckle Calhounin luokse? Ja mitä ihmette Finley teki asemien edessä? Niihinkään kysymyksiin emme saa ikinä varmoja vastauksia, mutta tämä kirjoitelma onkin minun tilaisuuteni spekuloida. Siispä...

Ehdotan että ”C” komppania hajosi ensimmäisenä. Calhoun oli torjunut intiaanien rynnäkön ja nämä alkoivat kiertää ”L”:n vasempaan sivustaan. Jack Sturgisin miehet palasivat täyttä laukkaa harjanteen takaa, mutta eivät olleet vielä käytettävissä. Jostakin syystä Keogh ja/tai Custer eivät halunneet käyttää ”I” komppaniaa vastaiskuun. Se pysyi ratsailla ”C”:n ja ”L”:n välissä, taaempana. Vastaiskuun piti siis käyttää ”C” komppaniaa. Paine kasvoi ja sitä piti lievittää. Luultavasti he jalkautuivat ja sitten hyökkäsivät. Intiaanien kertomukset, jotka ovat kaikki ristiriitaisia, puhuvat sotilaiden hyökänneen. Aluksi hyökkäys sujui hyvin, mutta sitten se pysähtyi. Komppania ajettiin takaisin. Tämä selittyisi parhaiten jos juuri sillä hetkellä Renon kimpussa olleet intiaanit, ehkä jopa 1000 soturia, ehtivät taistelukentälle. He iskivät kenties juuri ”C”:n kimppuun. Komppania hajosi ja pakeni takaisin ylös rinnettä. Tämä teoria ei selitä läheskään kaikkea, mutta ainakin sen miksi komppania päätyi eripuolille taistelukenttää. Osa pakeni kohti pohjoista, Custeria, ja osa länteen, kohti Keoghia ja Calhounia. Kenties tässä vaiheessa Harrington joutui paniikkiin ja yritti paeta kentältä.

Seuraava mysteeri on ”I” komppanian kohtalo. Jos Thomas Custerin komppania joutui oudon hajalleen, niin Keoghin tapauksessa outoa on että he kuolivat kaikki yhdessä ja näennäisesti ilman suurtakaan vastarintaa. Sotilaat puhuivat Keoghin komppaniasta siistissä parijonossa ja joidenkin mukaan jopa hevostensa selässä kuollessaan. Aivan kuin jokin näkymätön voima olisi vain pyyhkäissyt heidän ylitseen ja jättänyt heidät kuolleina jälkeensä. Jotenkin se on vielä voimakkaampi mielikuva kuin Calhounin viimeiseen asti taistelleet tai Tomin taivaantuuliin hajonneet sotilaat. Kuoleman syy ei tietenkään ole epäselvä. Sotilaat olivat täynnä haavoja. Osa ”C”:stä oli kuollut heidän kanssaan. Keogh oli haavoittunut ollessaan hevosen selässä. Sen tiedämme varmasti. Hänen hevosensa Comanchi tuli kuuluisaksi ainoana taistelusta hengissä selvinneenä 7.ratsuväen jäsenenä. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, sillä intiaanit saivat varmasti saaliikseen hevosia. Mutta Comanchi oli ainoa jonka sotilaat kaksi päivää myöhemmin löysivät hengissä taistelukentältä. Se oli haavoittunut vatsaan ja haava sopi täsmälleen yhteen Keoghin jalassa olleen haavan kanssa. Intiaanit olivat ampuneet luodin läpi Comanchin, niin että se oli myös lävistänyt Keoghin reiden.

Kenties voimakkain mielikuva ”I” komppanian kohdalla on kuva Edwin Bobosta ja nimettömistä ”I” komppanian kersanteista kokoontuneena haavoittuneen pataljoonankomentajan ympärille. Siihen he kuolivat, Keogh ja hänen kersanttinsa, intiaanien hyökkäyksen pyyhkäistessä heidän ylitseen. Miksi he eivät ehtineet muodostaa taistelulinjaa? Miksi he olivat yhä ratsailla? Miksi juuri kukaan ei päässyt pakenemaan Last Stand Hillille? Loputomasti kysymyksiä joihin ei ole vastauksia. Tiedämme vain että siihen he kuolivat!

Calhoun kuoli samaan aikaan tai heti Keoghin jälkeen. Kaiken täytyi tapahtua todella nopeasti. Tähän hetkeen täytyy sijoittua joidenkin intiaanien kertomukset, joiden monet ovat uskoneet koskevan koko taistelua MTF:ltä eteenpäin. Se oli kuin buffalon metsästystä, he sanoivat. Yhtä helppoa ja yhtä nopeasti ohi. Uskon että kuvaus kertoo ”C” komppania paosta, ”I” komppaniasta kuolemassa marssirivistössä, ehtimättä puolustautumaan, ja ”L” komppaniasta kaatumassa sivustansa murtuessa. Sen täytyi olla juuri niin kuin buffalon metsästystä!

Miten Keogh saatettiin yllättää niin, kun hänen piti olla niin hyvä? Hän oli alunperin irlantilainen. Nuorena miehenä Keogh oli lähtenyt vapaaehtoisena puolustamaan Paavia Garibaldia vastaan. Hän oli yhä sillä retkellä, värväydyttyään heti perään taistelamaan USA:n sisällissodassa. Keogh tunnettiin rykmentin urhoollisimpana upseerina. Ilmeisesti juuri hän oli ehdottanut Garry Owenia seiskan tunnusmusiikiksi. Keoghia ei silvottu kuoleman jälkeen. Joidenkin mielestä intiaanit kunnioittivat hänen urheuttaan, mutta oikeasti syynä lienee ollut Paavilta saatu urhoollisuusmitali, joka roikkui Keoghin kaulalla yhä kun hänenn ruumiinsa löydettiin. Siinä oli niin voimakas ”medicine”, taika, etteivät intiaanit uskaltaneet mieheen tai riipukseen koskea. Muutenkaan intiaanit eivät ilmeisesti silponeet järjestelmällisesti kaikkia kuolleita. Finley ja Finckle olivat hirvittävässä kunnossa, mutta Boboon ei koskettu. Ehkä Keoghin ”medicine” suojeli häntäkin?

Jäljellä olivat Yatesin komppania ”F” ja ”E”, rykmentin esikunta sekä ehkä parikymmentä Keoghin pataljoonan selviytynyttä, suurin osa Tomin miehiä. Esikuntakaan ei ollut aivan pieni, kun siihen kuuluivat Custer, Cooke, tri Lord avustajansa kanssa, sotilasmestari Sharrow, kersantti Voss, lipunkantaja, Boyeur, mahdolliset viestinviejät sekä varmaan kaksi Renolta tullutta miestä, ja lisäksi siviilit, veljessarjan nuorin jäsen, Boston Custer, Custerien sisarenpoika Autie Reed sekä lehtimies Mark Kellogg.

Paljon puhetta on ollut monien upseerien kuolemisesta väärillä paikoilla, eli Custerin kanssa eikä komppaniansa mukana. Tämäkään väite ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua. Ainoastaan Thomas Custer ja A.E. Smith eivät kuolleet komppanioidensa mukana. Mutta jos Smith oli haavoittunut, hän oli tietysti siellä missä tri Lord, eli esikunnan mukana. Ja Tom varmaankin pakeni veljensä luokse vasta komppaniansa hajottua. Ainoat kysymysmerkit ovat 2.luutnantit (vänrikit) Harrington, Sturgis ja Porter, joiden kuolinpaikkaa ei tiedetä, koska heidän ruumiitaan ei ikinä tunnistettu.

Yatesin pataljoona ja muut eloonjääneet kerääntyivät puolustusasemaan alueen korkeimpaan maastonkohtaan, Last Stand Hillille. Jossakin vaiheessa he menettivät ainakin osan hevosistaan. Kenties he päästivät ne menemään toivoen intiaanien seuraavan hevosia, tai ehkä intiaanit saivat hevoset pelästymään ja ne pakenivat. Mutta ainakin osa hevosista säilyi sotilailla. ”F” komppanian miehet ampuivat niitä ja asettuivat hevosten taakse suojaan.

”E” komppania ehkä päästi hevosensa menemään. Heidän kohtalonsa tuona päivänä on päivän suurin mysteeri. ”F” komppania puolisti loppuun asti joidenkin muiden sotilaiden kanssa Last Stand Hilliä. He kuolivat sinne. Heidän viimeisistä hetkistään on ristiriitaisia kertomuksia. Jotkut puhuvat monien sotilaiden ampuneen itsensä viimeisillä hetkillä. Mutta toiset intiaanit kertovat useiden sotilaiden taistelleen lopussa hyvin. He ampuivat loppuun asti tähdättyjä laukauksia polvelta, joutumatta paniikkiin. Kenties intiaanit vain kertoivat mitä valkoiset halusivat kuulla, mutta mukana oli kokeneita veteraaneja, jotka varmasti taistelivat loppuun asti. Intiaanit kiertelivät heidän ympärillään ja ympärä pieneni kokoajan. Lopulta he hyökkäsivät, kun sotilaiden tuli oli heikentynyt tarpeeksi. Sen jälkeen kaikki oli parissa minuutissa ohi. Custer, Tom, Cooke, Yates, Smith, luutnantti Van Reilly, tri Lord, Sharrow, Boston Custer, Reed ja Kellogg kuolivat kaikki siellä. Emme tiedä missä vaiheessa Custer haavoittui. Hänessä oli useampia haavoja. Kenties Yates ja Cooke johtivat lopussa. Kenties juuri Cooke, jota syytetään vastuun välttelemisestä, yritti viime hetkellä pelastaa osan miehistään.

Ympyrän alkaessa sulkeutua Last Stand Hillin ympärille osa sotilaista, ehkä parikymmentä, loikkasi pystyyn ja ryntäsi piiritysrenkaan läpi kohti Little Big Horn jokea. Oliko se harkittu yritys pelastaa osa miehistä, vai spontaani pakoyritys, kun tilanne kävi epätoivoiseksi? Taaskaan emme tiedä. Mutta he yrittivät. Noiden parinkymmenen miehen ruumiit olivat hajaantuneina Last Stand Hillin ja joen väliseen maastoon. Kukaan ei päässyt joelle.

Päivän viimeinen mysteeri koskettaa ”E” komppaniaa. Vain harvoja komppanian miehiä löytyi Last Stand Hilliltä. Intiaanien lähteet puhuvat toisestakin sotilaiden hyökkäyksestä. Tämä selittää ”E” komppanian puuttumisen. Mutta heidän liikkeistään puhuessamme ollaan erityisen heikolla jäällä. Monet näkevät komppanian hyökänneet jalkaisin kohti jokea, yrittäen estää intiaanien kehää sulkeutumasta Last Stand Hillin ympärille. He joko päästivät hevosensa irti tai menettivät ne tässä rytäkässä. Hyökkäys tehtiin jalkaisin. Monet ovat ihmetelleet miksi Algarnon E. Smith ei ollut miestensä mukana. Mutta jos hän oli haavoittunut, niin kysymys selittyy sillä. Toinenkin selitys on, ja vielä loogisempi. Sotilaat hyökkäsivät jalan. Smithiltä puuttui toinen jalka. Hän ei päässyt edes hevosen selkään ilman apua. Miten Smith olisi voinut hyökätä miestensä kanssa? Siispä hän jäi Last Stand Hillille.

Toiset näkevät komppanian olleet harvassa taistelulinjassa suojaamassa Last Stand Hillin länsipuolta. Kun intiaanit iskivät ”C”:n pois pelistä ei ”E” päässyt enää vetäytymään Custerin luokse, tai ei halunnut. Joidenkin mielestä sotilaat yrittivät livahtaa tiehensä, toivoen etteivät intiaanit huomaisi heitä. Me uskomme tietysti ennemmin sankarilliseen hyökkäykseen, joka vei komppanian erilleen Last Stand Hilliltä. Kenties he asettuivat puolustukseen ja auttoivat tulellaan lähes loppuun asti Last Stand Hilliä, kunnes intiaanit ajoivat heidät kohti jokea. Tai kenties he todellakin piileksivät paniikissa, suuren osan ollessa alokkaita. Joka tapauksessa suurin osa heistä löytyi Deep Ravinesta, syvästä kuivuneesta joen uomasta, johon intiaanit olivat heidät tappaneet. Emme edes tiedä kuolivatko he viimeisinä, vai jo ennen Last Stand Hillin romahdusta. Yrittivätkö Last Stand Hilliltä viime hetkellä pois juosseet miehet ehkä joen sijaan päästä ”E” komppanian parempiin asemiin? Ehkä, ehkä eivät.

Itse uskon ”E” taistelleen, kunnes intiaanit ajoivat heidät asemistaan. Asemien takana oli Deep Ravine. He vetäytyivät tai pakenivat alas Ravineen. Sinne he kaikki kuolivat. Upseerit kertoivat myöhemmin lukuisista jalanjäljistä jotka laskeutuivat alas pohjoista rinnettä alas Ravineen ja nousivat sitten ylös toista rinnettä. Pakenivatko he paniikissa? Uskon, että osa pakeni ja toiset seurasivat hitaammin, suojaten muita. Liiankin usein olen kuvitellut tuon hetken mielessäni. 1.kersantti Hohmeyer olisi ollut paikalla taistellen miestensä puolesta. Intiaanit pääsivät Ravinen yläpuolelle ja alkoivat ampua alhaalla seisovia ja vastakkaista rinnettä kapuavia sotilaita. Yksi kerrallaan jäljet rinteessä päättyivät ruumiiseen. Yksi kerrallaan muita suojaavat sotilaat kaatuivat, kunnes lopulta jäljellä olisi enää yksi tai kaksi miestä kiipeämässä epätoivoisesti. Viimeiset jäljet päättyivät vain pari metriä Ravinen reunasta. Kukaan ei päässyt ylös asti.

Heidän haudattiin Deep Ravineen, nämä noin parikymmentä ”E” komppanian miestä. Miksi he olivat siellä ja mihin he toivoivat pääsevänsä? Vai oliko se vain pakoa turvalliseen paikkaan, syvään uomaan ja sitten pakoa sieltä pois, kun uoma osoittautui ansaksi? Kun arkeologit suorittivat kaivauksia he hämmästyivät. Deep Ravinesta ei löydetty ruumiita, mutta niitä ei myöskään oltu sieltä ikinä poistettu. Se mitä nykyään oli luultu Deep Ravineksi ei ollutkaan oikea paikka. Edes Ravinen tarkkaa sijaintia ei tiedetä. Siinä on arkeologien ja sitä kautta meidän harrastajien paras viimeinen toivo saada edes jotakin varmaa tietoa noista viimeisistä hetkistä. Keitä tarkalleen Ravinessa kuoli. Olivatko Sturgis ja kersantti Hohmeyer sotilaiden kanssa, yrittäen säilyttää kontrollin, vai oliko se vain paniikissa oleva miesjoukko? Oliko Mitch Boyeur miesten kanssa, kuten jotkut Renon upseerit sanoivat. Miten he kuolivat? Kaukaa ammuttuina vai läheltä tulleisiin iskuihin? Ainakin noihin kysymyksiin arkeologit voivat vielä jonakin päivänä vastata. Mutta se ei auta meitä suuressa kysymyksessä. Miten kaksi pataljoonaa saattoi tuhoutua kokonaan tuona päivänä? Miksi rykmentti päätyi hyvästä järjestyksestä hetkessä tuhoon, kun ”C”, ”I” ja ”L” komppaniat kukin kaatuivat vuorollaan. Miksi Custerin ja Keoghin ainakin jossakin määrin hallinnassa olleesta taistelusta tuli intiaanien buffalon-metsästysretki?

Noin suuriin kysymyksiin en tässä kirjoitelmassa kajoa. Huomaan olevani yhä liian suuri romantikko siihen. Voinko tutkia asiaa puolueettomasti, kun näen mielessäni vain kuvia sankarillisesta Calhounista, pelottomasta Keoghista ja viimeiseen asti taistelleista sotilaista Last Stand Hillillä? Ehkä joskus kykenen siihen, mutta en nyt. En kun nuo mielikuvat nostattavat minussa aivan liikaa tunteita. Heidän piti olla niin hyviä, mutta silti he kuolivat! En voi olla miettimättä noita ratkaisevia minuutteja, kun ”C”:n hyökkäys muuttui paoksi ja tuhoksi. Mitä he näkivät noina hetkinä? Mitä he ajattelivat? Tiesivätkö he jo kuolevansa? Me emme tule ikinä tietämään!