JOHTAJAN TAAKKA

Haldimir katseli huoneessa tuoleillaan istuvia upseereita. Hän tunsi tekemiensä päätösten valtavan painon harteillaan, mutta ei näyttänyt sitä ulkoisesti. Hän ei voinut näyttää heikolta hetkeäkään, sillä Numenoren sotaruhtinaat eivät epäröi. Niin, päätös oli viimein tehty. Käskynjako oli ohi ja kaikki komentajat olivat saaneet ohjeensa. Kesän kynnyksellä se alkaisi! Haldimir ei voinut uskoa että tähän oli jouduttu jälleen kerran. He hyökkäisivät Anduinin siirtokuntiin, jotka nyt kutsuivat aluettaan nimellä Gondor ja väittivät olevansa itsenäinen kuningaskunta.

Mielessään Haldimir huokaisi. Umbar oli joutunut liittoutumaan Sauronin kanssa. Prinssi Gainor oli kannattanut liittoa lämpimästi, mikä sai Haldimirin veren kuohumaan. Gainorista piti tulla kuningas..tulisi kuningas, mutta Haldimir oli jo menettänyt suuren osan uskostaan prinssin kykyihin. Kyllä, heidän oli pakko liittoutua Sauronin kanssa, mutta Haldimir teki sen äärimmäisen vastentahtoisesti. Miksi Gainorin piti olla niin innoissaan asiasta? Mutta huolimatta Haldimirin ajatuksista Gainorista tulisi kuningas. Haldimir oli vannonut ajavansa ikuisesti Numenoren asiaa, ja laki ja järjestys olivat yhtä kuin Numenore. Laki vaati että Gainorista tulisi kuningas, eikä sitä voinut muuttaa edes Numenoren viimeinen sotaruhtinas! Joskus Haldimir ei voinut olla miettimättä, miten helppoa olisi olla niin kuin joku Endrazor, joka ajatteli itseään lähes yhtä paljon kuin yleistä hyvää...ehkä enemmänkin! Mutta helppo tie ei ollut Haldimiria varten. Hän halusi seurata oikeaa tietä! Mitä siitä jos se pakotti hänet ajamaan kuninkaaksi huonoa ehdokasta? Mitä siitä jos se pakottaisi hänet huonoon liittoon mustan ruhtinaan kanssa? Ei, hän ei edes välittänyt että laki ja Numenoren suuri tulevaisuus pakottaisivat hänet pian päästämään irti armeijansa ja surmaamaan oman kansansa jäseniä. Se kaikki tehtiin suuremman tarkoituksen vuoksi ja lopulta tarkoitus pyhittäisi keinot! Anduinin siirtokuntien, Gondorin, täytyisi palaa jotta uusi maailma voisi syntyä.

Kaikki oli ollut niin paljon helpompaa edellisellä kerralla, kun Haldimir oli komentanut armeijansa liikkeelle Ar Pharazonin käskystä. Tämän oli vastuu ja suunnitelma. Sotaruhtinas Haldimir vain vastaanotti käskyt ja toteutti ne! Nyt vastuu oli yksin hänen. Hän oli juuri antanut käskyt ja muiden tehtävä oli totella ja toteuttaa ne. Viattomien veri olisi Haldimirin omallatunnolla, ei kenenkään muun. Hän tunsi vastuun painon valtavana yllään. Mutta jos hän oli joskus epäröinytkin, se oli jo kaukana takana. Gondorin täytyi kaatua!

Mietteissään Haldimir katseli upseereitaan, jotka odottivat komentoa poistua teltasta. Kuinka sotaruhtinas kaipasikaan saada rinnalleen kunnon komentajia. Mutta parhaat kenraalit oli otettu mukaan Ar Pharazonin hullulle lännen retkelle. Vain Haldimir oli lähetetty Keskimaahan, Umbariin, ottamaan ylikomento ja johtamaan sotaa siellä. Alaisikseen hän oli saanut toisarvoisia komentajia ja nousevia kykyjä.

Tärkein Haldimirin alaisista upseereista oli Endrazor. Kenraali istui Haldimiria vastapäätä ja oli kuin täydellinen vastakohta sotaruhtinaan ilmeettömälle ja rauhalliselle olemukselle. Endrazorin kasvoilla oli normaalisti tylyn kopea ilme ja hän katseli lähes kaikkia kuin nämä olisivat häntä paljon huonompia. Nyt kenraalin ilme oli kuitenkin enemmänkin innostunut kuin tyly. Siinä oli toinen joka iloitsi liitosta Sauronin kanssa, vaikkei sitä avoimesti paljastanutkaan. Haldimir tiesi kyllä mitä peliä Endrazor pelasi! Mutta vielä enemmän kenraali oli innoissaan tulevasta hyökkäyksestä. Jo vuosia Endrazor oli palanut halusta päästä Anduinin laakson kapinallisten siirtokuntien kimppuun. Kenraali oli enemmän kuin tyytyväinen, koska pääsisi näyttelemään pääroolia hyökkäyksen ensivaiheessa. Hänen silmänsä paloivat innosta! Kolmesta Umbarin armeijan kenraalista Endrazor oli ilman muuta kyvykkäin, mutta Haldimirin mielestä se kertoi enemmän korkeiden upseereiden tasosta kuin Endrazorin kyvyistä. Alempi upseerikunta oli hyvää, mutta kenraalit huonoja. Prikaatinkomentajana Endrazor oli ollut loistava, tiesi Haldimir. Hän oli ollut rohkea ja hyökkäyshenkinen, komentaen aina edestä. Mutta samat ominaisuudet tekivätkin hänestä nyt huonon kenraalin. Silti Endrazorilla oli kokemusta ja taitoa enemmän kuin kahdella muulla kenraalilla. Heikoin puoli oli, että häneen ei voinut enää luottaa täysin!

Sangaher oli kenraaleista toiseksi vanhin. Haldimir pisti merkille miten tyytymättömältä tämä näytti saatuaan kaikkein vähäpätöisimmän tehtävän osakseen. Mutta juuri Sangaheriin sotaruhtinas luotti kaikken vähiten ja aikoi siksi olla paikalla valvomassa tämän tekemisiä. Haldimir hymyili mielessään ajatellen tulevaa Ulradin kaupungin piiritystä. Piiritykset olivat vaarallisia. Sangaherille voisi aina sattua jotakin! Sillä jos Endrazor oli pyrkinyt aina peittelemään uskoaan Sauroniin ei Sangaher ollut ikinä kyennyt tai vaivautunut moiseen. Hän oli ollut Sauronin miehiä jo Numenoressa ja oli sitä yhä. Umbarin armeijan kolmas kenraali oli nimeltään Mehtamir. Hän oli kahteen vanhempaan kenraaliin verrattuna väritön ja turvallinen ammattiupseeri, joka toteutti saamansa käskyt tinkimättä. Kenties hän oli kaikkein kyvyttömin kolmikosta, mutta juuri se teki hänestä turvallisen. Mehtamir tiesi omien kykyjensä rajat eikä kuvitellutkaan olevansa suuri komentaja. Hän toteuttaisi saamansa käskyt tinkimättä ja laatimatta omia suunnitelmia tai juonia. Endrazor saattoi kuvitella saaneensa tärkeimmän tehtävän ja se juuri todisti hänen puutteitaan komentajana. Hän ei kyennyt näkemään suurempaa suunnitelmaa varsinaisen operaatiosuunnitelman takana! Mehtamir johtaisi invaasiota Etelä-Ithilieniin koska juuri siellä Umbarin armeijalla oli eniten menetettävää, jos jokin menisi pieleen.

Haldimir kertasi mielessään suunnitelmansa. Armeija oli jaettu kolmeen suunnilleen yhtä suureen osaan. Yksi marssisi sotaruhtinas Haldimirin henkilökohtaisessa komennossa Ulradin tärkeää kauppakaupunkia vastaan ja piirittäisi sen. Laivasto tukisi operaatiota ja kenraali Sangaher komentaisi armeijaa. Samaan aikaan kenraali Mehtamir yhdessä Turfanin kuningas Herumorin kanssa tunkeutuisi Etelä-Ithilieniin ja valtaisi sen. Mehtamirilla oli tiukat ohjeet olla hävittämättä maata eikä hänen tavoitteisiinsa kuulunut Anduinin ylitys. Ei vielä! Haldimir siirtelisi armeijoitaan kartalla kuin shakkinappuloita ja lopettaisi pelin kun hänelle itselleen sopisi! Prinssi Gainor lähtisi Mehtamirin mukaan ja ruhtinas Caliondo, Haldimirin luotetuin liittolainen, jäisi pitämään hallussaan Umbaria. Suurin osa vakinaisista joukoista oli Haldimirin ja Endrazorin mukana. Vanhimman kenraalin tehtävä oli marssia pohjoiseen, Mordoriin, ja osallistua Sauronin joukkojen kanssa yllätyshyökkäykseen Minas Ithilia ja Osgiliathia vastaan! Haradin kuningas Fuinurin oli tarkoitus liittyä Endrazoriin, mutta tämän joukkoja ei ollut vielä näkynyt. Eikä Haldimir aikonut jäädä odottamaan! Oli tärkeää päästä hyökkäämään heti kesän alussa.

Haldimir kohautti olkapäitään. Oli turhaa alkaa enää epäröimään. Käskyt oli jo annettu. Huomenna aamulla Endrazor marssisi! ”Hyvät herrat, voitte poistua valmistelemaan operaatioita. Parasta onnea. Endrazor, jää sinä vielä hetkeksi”! Muut poistuivat ja Endrazor jäi tyytyväisenä huoneeseen. Juuri tästä hän piti! Heidän kahdenkeskisistä neuvonpidoistaan..Haldimir luotti häneen ja huolimatta kaikesta se sai Endrazorin tyytyväiseksi. He katselivat hetken toisiaan. Kumpikin oli pitkä ja voimakasrakenteinen, mutta Endrazor oli tumma ja kiivaan oloinen, kun taas Haldimir oli vaaleampi ja sinisilmäinen. Nuorempana Haldimir oli näyttänyt lempeältä ja ymmärtäväiseltä, mutta vuosien vastuun tuomat huolet olivat muuttaneet hänen ilmeensä tyynen rauhalliseksi! Mitä tahansa sotaruhtinas ajattelikin, hän harvoin näytti sen kasvoillaan. Vain siten hän kykeni vakuuttamaan Sauronin lähettiläät ystävyydestään, kun oikeasti olisi halunnut iskeä miekkansa heidän mustaan sydämeensä! Ja Haldimirin ympärillä Gainorin, Endrazorin ja Sangaherin tapaiset miehet riemuitsivat uudesta liitosta..liitosta joka veisi heidän sielunsa. Mutta silti sotaruhtinas Haldimir vain nieli kaiken näyttäen tyyneltä ja harkitsevalta. Myöhemmin, aina myöhemmin, koittaisi hänen hetkensä! Tuo hetki tekisi kaikesta sen arvoista.

”Ah, vanha ystävä”, totesi Haldimir ystävällisesti oven sulkeuduttua. ”Mitä mieltä olet suunnitelmastani”? Hymy levisi Endrazorin yleensä niin vihamielisille kasvoille. ”Edes Sauronilla ei voi olla tyytymätön siihen”, kenraali huudahti. ”Vain yksi asia mietityttää minua”. ”Ja mikä se on”, kysyi Haldimir, vaikka tiesikin hyvin mitä toinen sanoisi. ”Eikö sinun pitäisi mennä henkilökohtaisesti Mehtamirin mukaan. Hän on kokemattomin eikä Etelä-Ithilienin valtaaminen ole välttämättä helppoa”! Mutta Haldimir pudisti päätään. ”Minä en luota Sangaheriin”, hän tuumi. ”Haluan olla paikalla varmistamassa että kaikki sujuu hyvin Ulradissa. En halua siellä mitään massamurhia tai hävitystä. Haluan sen kaupungin ehjänä ja valmiina palaamaan Umbarin herruuteen, en savuavana kivikasana. Sinä sen sijaan”, tuumi Haldimir ja käänsi katseensa seinällä roikkuvasta kartasta Endrazoriin. Haldimir pelkäsi jo etukäteen mitä sanoisi. Hän tiesi mitä se merkitsisi. Endrazor olisi enemmän kuin halukas toteuttamaan käskynsä kirjaimellisesti! Kaikki Numenoren puolesta, jopa sieluni, vakuutti Haldimir itselleen. ”Haluan Ithilienin kärsivän. Älä jätä kiveäkään kääntämättä. Päästä irti liittolaistemme hirveät laumat. Ithilienin täytyy palaa rangaistukseksi kapinastaan ja varoitukseksi muille. Saat vapaat kädet, Endrazor”. Haldimir näki miten kenraali lähes vapisi kiihkosta! ”He tulevat kiroamaan päivän jolloin kapinoivat laillista kruunua vastaan”, kenraali huudahti.

Niin, sen he tekisivät, huokasi Haldimir mielessään. Mutta ei voinut olla toisin. ”Ylennän prikaatinkomentaja Hallamorin tänään kenraaliksi”, tuumi Haldimir. ”Hän tulee mukaasi”. Endrazorin into laimeni hetkessä. ”Mutta Umbarin armeijaan kuuluu kolme kenraalia ja meitä on jo kolme”, tämä totesi vastahakoisesti. ”Kuka tietää mitä voi tapahtua taistelujen keskellä”, tuumi Haldimir taas mystisesti ajatellen synkkää Sangaheria. Miten erilainen olikaan nuorekas, innokas ja kyvykäs Hallamor! Tämä oli parasta numenorelaista ainesta. ”Mutta miksi Hallamor”, huudahti Endrazor voimatta hillitä itseään. Oltiinhan kahdenkeskisessä neuvonpidossa suljettujen ovien takana. Muiden edessä hän ei olisi voinut ilmaista mielipidettään Haldimirille yhtä avoimesti. ”Hän ei ole luotettava”!

Haldimir lähes nauroi mielessään. Endrazorista ei tulisi ikinä suurta komentajaa. Hän ei kyennyt ymmärtämään mitä toiset ajattelivat. Niin, Endrazor oli siinä oikeassa, että Hallamorin vanhemmat olivat olleet mukana haltioiden ystäviä. Mutta heidän poikansa oli valinnut uskollisuuden Numenorelle, kuten Haldimirkin. Tavallaan sotaruhtinas näki Hallamorissa itsensä. Ja ennen kaikkea tähän saattoi luottaa. Sillä Hallamor ajoi kaikessa Numenoren suuruutta eikä omaa uraansa. ”Olen eri mieltä”, totesi Haldimir selittämättä sen tarkemmin. Sotaruhtinaat eivät selitelleet mielipiteitään kenraaleille! ”Hän tulee mukaasi, mutta sinulla on komento, Endrazor. Vain sinulla! Mutta sinun täytyy opetella kärsivällisyyttä, vanha ystävä. Hallamorilla sitä on enemmän kuin kylliksi. Muista että hyvä komentaja tietää omat puutteensa ja näkee muiden hyveet. Sinä tulet tarvitsemaan sekä hyökkäyshenkeä että kärsivällisyyttä. Neuvon siis sinua sijoittamaan Hallamorin sinne missä tarvitset kärsivällisyyttä ja itsesi sinne missä tarvitset rohkeutta ja voimaa”. Endrazor nyökkäsi ja tyytyi kohtaloonsa. Hän ei pitänyt Hallamorista, jonka ystävällisyyden kenraali tulkitsi heikkoudeksi! ”Hyvä on, kenraali Hallamor tulee mukaan”, myönsi Endrazor. ”Me marssimme huomenna aamunkoitteessa”!

Ovi sulkeutui kolahtaen Endrazorin jäljessä. Haldimir veti syvään henkeä ja sulki silmänsä. Hän oli juuri määrännyt maanmiehensä kuolemaan. ”Nyt me olemme kaikki kirottuja”, hän sanoi hiljaa. Mutta kukaan ei ollut kuulemassa!

KENRAALI ENDRAZOR

Endrazor kirosi äänekkäästi päästyään matalan kukkulan laelle. Hän pysäytti hevosensa ja katseli hetken ääneti näkymää edessään. Ei mitään! Tienristeys ja alavat maat siitä itään olivat tyhjiä. Nurnin suunnalta ei lähestynyt armeijaa. Haradin Fuinurista ei näkynyt jälkeäkään. Endrazor kääntyi satulassa ja katsoi taakseen. Pieni pölypilvi nousi ilmaan hänen armeijansa marssivien jalkojen alta. 1.Umbarin Vakinaisen prikaatin viiri kohosi pölyn keskeltä, mutta muuten lähes koko yksikkö oli jossakin näkymättömissä. Huolimatta pettymyksestä kun Fuinuria ei näkynyt, ei Endrazor voinut olla tuntematta ylpeyttä nähdessään armeijansa. Vihdoinkin hän pääsisi näyttämään kykynsä ja rankaisemaan siirtokuntien kapinallisia. Sauron olisi tyytyväinen häneen..niin tyytyväinen, että kun Haldimirin loppu koittaisi ennemmin tai myöhemmin olisi selvää kuka saisi Umbarin herruuden! Erityisen ylpeä Endrazor oli nähdessään 1.Umbarin prikaatin. Haldimir oli pitänyt itsellään monet parhaat yksiköt, mukaanlukien Umbarin henkikaartin pataljoonat, 2.Siirtokunta prikaatin eliittisotilaat sekä 1.Kuninkaallisen Keihäsmiesprikaatin veteraanit. Mutta 1.Vakinainen prikaati edes oli Endrazorin mukana, samoin monia muita vähemmän tunnettuja vakinaisia prikaateja. Ne mukanaan Endrazor ei tarvitsisi Fuinurin haradilaisia. Kiroten uudelleen hän käänsi hevosensa ja ratsasti kohti armeijaansa.

Armeijan kärjessä, viirien edessä, ratsasti kaksi upseeria vakinaisten kirkkaanpunaisissa univormuissa. Hallamor ei ollut ennättänyt edes vaihtaa univormuaan saatuaan ylennyksen, vaan oli vain heittänyt kenraalin viitan harteilleen ja ratsastanut jo lähes samantien Endrazorin mukana pohjoiseen. Nyt vasta ylennetty kenraali komensi armeijan marssia pitäen joukot liikkeessä. Harmikseen Endrazorin oli ollut pakko myöntää jo kauan sitten, että Hallamor tiesi mitä teki. Uuden kenraalin vierellä ratsasti delaatti Wendeher. Hän oli yksi niistä älykkäistä ja innokkaista nuorista upseereista joita Haldimirin esikunta tuntui olevan täynnä. He olivat kaikki täydellisen lojaaleja sotaruhtinaalleen ja puhuivat tästä kuin jumalasta!

Nyt kumpikin upseeri katseli kiinnostuneena pölyn keskeltä ilmestyvää Endrazoria. He ratsastivat hieman sivummalle marssivien sotilaiden luota, etteivät joutuisi kohtaamaan komentajaansa pölypilven alla. Hallamor katseli lähestyvää Endrazoria epävarmana siitä miten hänen pitäisi tätä tervehtiä. Periaatteessa he olivat nyt saman arvoisia, mutta eivät ehkä Endrazorin silmissä. Hän ei ehtinyt sanoa mitään, kun Endrazor jo huudahti harmistuneena. ”Ei jäljeäkään Fuinurista tai hänen joukoistaan. Ketään ei näy missään”! ”Mitä teemme nyt”, kysyi Hallamor harmistuneena. Jos suunnitelma alkoi menemään pieleen jo tässä vaiheessa, miten pieleen se voisikaan mennä jatkossa? ”Emme voi jäädä odottamaan”, tuumi Endrazor hetken mietittyään. ”Meidän on pysyttävä aikataulussa. Meidän täytyy ehtiä ajoissa kohtaamispaikkaan Sauronin joukkojen kanssa. Mitä mieltä olet, Wendeher”?

Delaatti nyökkäsi. ”Olen samaa mieltä, herra. Sotaruhtinas Haldimir ja valtias Sauron odottavat meidän pysyvän aikataulussa, joten siitä on pidettävä kiinni. Muuten Sangaher ja Mehtamir päätyvät hyökkäämään eri aikaan kuin me. Sillä voisi olla katastrofaaliset seuraukset”! Endrazorin silmät välähtivät hänen kuullessaan Wendeherin puhuvan. Tiesikö tämä jotakin mitä edes komentava kenraali ei tiennyt? ”Tarvisemmeko me edes Fuinuria”, kysyi Hallamor äkkiä, huomaten Endrazorin kiivaan ilmeen. Hän tunsi kenraalin liian hyvin! ”Emme ensimmäiseen hyökkäykseen”, vastasi Endrazor heti. ”Jatkossa operaatiot vaikeutuvat jos hän ei ole paikalla”! ”Hän odottaa ja katsoo miten se sujuu”, huudahti Wendeher lähes halveksivasti. ”Usko pois, herra, kun valtaamme Minas Ithilin ilmestyy Fuinur paikalle kiireen vilkkaa jakamaan saalista”.

”Uskosi liittolaiseemme ei ole kovin ihailtavaa luokkaa”, torui Endrazor, mutta hänen silmistään he näkivät että kenraali oli samaa mieltä. ”Jätämmekö jonkun tienristeykseen odottamaan Fuinuria”, kysyi Hallamor ajatellen jo eteenpäin. Endrazor nyökkäsi. ”Joku hyvä vanhempi upseeri ja pieni saattue. Anna heille ohjeet ja järjestä asia”. Hallamor teki kunniaa ja poistui täyttämään käskyä.

Nuoremman kenraalin poistuttua Endrazor kääntyi delaatti Wendeherin puoleen. ”Kun Hallamor palaa kerro että hänellä on väliaikainen komento. Minä lähden edeltä tapaamaan Sauronin armeijan komentajaa. Meidän täytyy suunnitella toimiamme”! Wendeher katsoi kenraaliin epäilevästi. ”Herra, jos 2.Umbarin ratsuväkipataljoona lähtee mukaasi saattueeksi jäämme me vaille ratsuväkeä. Onko tämä viisasta”? Endrazor nauroi. ”Minä en tarvitse saattuetta, Wendeher. Ratsastan kuin tuuli eikä mikään voi minua matkan varrella saavuttaa”. Wendeher pudisti päätään. ”Minä olenkin enemmän huolissani turvallisuudesta kun pääset perille, herra. Minun täytyy neuvoa tätä vastaan”. Endrazor kohautti olkapäitään hilliten itsensä kerrankin täydellisesti. ”Neuvosi on kuultu. Minä lähden nyt. Pitäkää kiirettä marssin kanssa ja tavataan Udunin luona”. ”Parasta onnea, herra”, huusi Wendeher, kun Endrazor jo käänsi hevostaan. ”Onnella ei ole mitään tekemistä sen kanssa”, kenraali vastasi itsevarmasti ja poistui jo samassa täyttä laukkaa vain adjutantti seuranaan. Delaatti Wendeher jäi katselemaan hänen jälkeensä tyytymättömän näköisenä.

Huolimatta Wendeherin vastentahtoisuudesta oli onni tavanomaisesti Endrazorin puolella ja hän saapui turvallisesti Uduniin. Salaa Endrazor oli toivonut itsensä Sauronin saapuvan käskynjakoa antamaan, mutta niin ei ollut asia. Vain Sauronin joukkojen komentaja Hyandor oli paikalla tärkeimpien komentajiensa kanssa. Monia örkkipäälliköitä otti osaa neuvonpitoon. Endrazor tunsi melkoista pettymystä riskeerattuaan moisen ratsastuksen vaarallisen maan poikki. Hän olisi halunnut puhua jälleen Sauronin kanssa ja tuntea olevansa merkittävä, kun tämä ruhtinaista mahtavin kertoi hänelle suunnitelmistaan ja Endrazorin osasta niissä. Milloinkaan Endrazor ei ollut tuntenut oloaan niin tyytyväiseksi kuin kuullessaan Sauronin puhuvan vain hänelle! Mutta musta ruhtinas ei ollut nyt paikalla. Vaivoin Endrazor nieli pettymyksensä ja kätki heidän yhteiset suunnitelmat. Niiden aika ei ollut vielä!

Neuvonpito sujui hyvin niin kauan kuin vain Endrazor ja Hyandor olivat äänessä. Hyandor kohteli kenraalia kuin ylempäänsä. Endrazor pani tämän tyytyväisenä merkille! Hänen käyntinsä Barad Durissa oli siis pantu merkille Sauronin komentajien keskuudessakin ja he tiesivät mihin suuntaan tuulet nyt puhalsivat. Hyandor hyväksyi sotaruhtinas Haldimirin suunnitelman ilman vastaväitteitä. Endrazor ottaisi komentoonsa vakinaisensa ja marssisi Morannonin kautta Ithilienin sivustaan. Samaan aikaan Hyandor ja Hallamor hyökkäisivät loppujen numenorelaisten ja Sauronin joukkojen kanssa Minas Ithiliä vastaan. Puolustajat jäisivät ansaan kun Endrazor iskisi heidän selustaansa ja voitto olisi täydellinen! Ja sitten Ithilien palaisi!

Mutta sitten nousi esiin kysymys sotaruhtinas Haldimirin poissaolosta. ”Tarkkien päällikkö suunnittelee innolla, mutta kun pitäisi toimia hän pysyttelee kaupungissaan piilossa”, huudahti Gashrak niminen örkkipäällikkö. Hän oli mahtavimpia örkkien päälliköitä ja oli jatkuvasti nousussa arvoasteikossa. Kenties Gashrak yritti nyt tehdä muihin vaikutuksen rohkeudellaan, kuten örkkien tapana usein on, mutta se oli virhe. ”Teillä on jotakin valitettavaa minun herrani toiminnasta”, kysyi Endrazor ja hymyili. Gashrak ei tajunnut hymyyn sisältävää varoitusta. ”Tarkki pelkää herraani, koska ei ole vannonut tälle uskollisuutta, kuten pitäisi”, huudahti örkki. ”Sitä hän vielä katuu, pelkuri kun on, ja...”. Endrazorin liike oli salamannopea. Miekka suhahti huotrastaan ja viuhui ilman halki. Gashrak ei ehtinyt liikahtaakaan kun Endrazorin miekka iski sen kaulan katki ja örkin musta pää vieri maahan.

Hetken vallitsi kuolemanhiljaisuus. Endrazor seisoi liikkumatta säihkyvä miekka paljastettuna katsellen örkkien päälliköitä lähes pilkallisen näköisenä. Kukaan ei liikkunut. ”Haluaako joku muu loukata sotaruhtinastani”, kysyi Endrazor. Sillä teki ja suunnitteli Endrazor mitä tahansa, hän kunnioitti ja ihaili Haldimiria enemmän kuin ketään muuta koko maailmassa. Kukaan ei loukkaisi Haldimiria niin kauan kuin Endrazor seisoi jaloillaan. Hyandor katsoi kenraaliin hämmästyneenä. Tämä seisoi Sauronin joukkojen leirissä vain adjutanttinsa mukanaan ja oli juuri epäröimättä lyönyt kuoliaaksi yhden tärkeimmistä örkkien päälliköistä. Ja nyt Endrazor haastoi muista tekemään jotakin? Hetken örkit vain seisoivat paikoillaan. ”Tapetaan se”, huusi lopulta yksi ja paljasti miekkansa. Muut alkoivat vetää omia aseitaan esiin, mutta silloin hyppäsi Hyandor keskellä joukkoa. ”Odottakaa, ennen kuin teette jotakin peruuttamatonta. Gashrak loukkasi mahtavaa liittolaistamme ja ansaitsi kohtalonsa. Kannattaako teidän kuolla hänen vuokseen? Sillä minä varoitan teitä, herramme suosio on tämän ihmisen yllä. Hän kulkee herramme hyvä tahto päällään. Nousetteko te sitä tahtoa vastaan? Herramme viha tulee löytämään teidät mistä vain, jos sotkette hänen suunnitelmansa”!

Örkit epäröivät hetken, mutta näyttivät nyt pelokkailta. Lopulta ne pistivät miekkansa pois ja vetäytyivät neuvonpidosta. Vaihtaen muutaman sanan Endrazor ja Hyandor erosivat, mutta Hyandorin katse kertoi kaiken. Kenraalin oli parasta muistaa kuka hänet oli pelastanut, sillä Hyandor kyllä tiesi kuka oli Sauronin suosiossa!

Hallamor ei tiennyt kuka oli Sauronin suosiossa ja kuka ei. Itseasiassa se ei häntä edes kiinnostanut. Hallamor oli yksi niistä monista Umbarin armeijan upseereista, joiden ensimmäinen ajatus tulevasta invaasiosta kuullessaan oli ollut; ”voi ei, Sauronin kanssa veljiämme vastaan”! Mutta Anduinin siirtokunnat, joita Umbarin upseerit kieltäytyivät ehdottomasti tunnustamasta omaksi kuningaskunnakseen, olivat kapinassa ja heidät täytyi kukistaa. Hallamor ymmärsi sen hyvin. Hän vain toivoi että olisi löydetty joku toinen keino. Mutta jos toinen keino olisi ollut, sotaruhtinas Haldimir olisi löytänyt sen! Hallamor oli ammattisotilas ja totteli käskyjään. Huolimatta epäilyksistään hän oli lujasti päättänyt kunnostautua ja toimia juuri niin kuin sotaruhtinas halusi hänen toimivan. Hallamor tunsi suurta ylpeyttä saamastaan ylennyksestä. Se kertoi että sotaruhtinas Haldimirin suosio oli HÄNEN päällään! Hallamor olisi ollut paljon mieluummin Haldimirin kanssa piirittämässä Ulradia, tai hyökkäämässä kohti Pelargiria Mehtamirin kanssa. Mutta ei, hänen täytyi olla Minas Ithilissä Endrazorin ja örkkien kanssa.

Minas Ithilin korkeat tornit ja katot kohosivat alhaalla laaksossa. Kenraali Hallamor seisoi ylhäällä Ithilin solassa ja katseli alas kaupunkiin. Komentopaikka oli hänen ympärillään ja lähetit sinkoilivat sinne tänne täyttäen käskyjä, joita Hallamor jakeli rauhalliseen tyyliinsä. Hän tunsi innostuksen sisällään, mutta pysytteli rauhallisena. Tätä varten hän oli syntynyt. Kenraali Endrazor eli syöksyessään joukkojensa kärjessä vihollista vastaan, mutta Hallamor eli lukiessaan tilannetta edessä ja antaessaan käskyjä. Hän ei taistellut vaan hän johti taistelua! Ja hän tiesi johtavansa sitä hyvin. Kenraali Hyandor oli jossakin edessä johtaen rynnäkkö. Sauronin joukkojen komentaja oli hurja ja pelätty soturi, joka oli kyllin älykäs jättääkseen komentopaikan Hallamorin haltuun. He olivat odottaneet aamunkoittoon ja hyökänneet sitten yllättäen. Gondorin joukkojen puolustus solan itäpäässä oli nopeasti murrettu. Yllätys oli ollut täydellinen. Hyandor oli käyttänyt sitä hienosti hyödykseen ja tunkeutunut läpi solan aina Minas Ithilin muurien edustalle asti.

Hallamorin silmien edessä yhä useampia Sauronin soturia ja Umbarin sotilasta pääsi kapuamaan ylös muurille. Hetken aikaa Hallamor epäröi nähdessään heidän menestyksensä. Pitäisikö hänen kutsua osa joukoista takaisin? Sillä jos kaupunki kaatuisi ennen kuin Endrazor ehtisi puolustajien selustaan ei puolustajia saataisi tuhottua. Mutta voisiko sotilaita edes pysäyttää enää? Luultavasti ei. Päätös tehtiin onneksi nuoren kenraalin puolesta. Uusia Gondorin sotilaita liittyi taisteluun ja hyökkääjiä pakotettiin taaksepäin. Muutaman raskaasti haarniskoidun ritarin johdolla gondorilaiset saivat vaivoin muurinharjan puhdistettua. Yhdellä ritareista oli samanlaiset tunnukset joita Numenorin prinssit saivat käyttää. Siellä taisteli yksi itsensä Isildurin pojista, tajusi Hallamor. Kenraali tähyili nopeasti ympärilleen, mutta yhtään jousikomppaniaa ei ollut lähettyvillä. Olisi ollut äärimmäisen tyydyttävää komentaa kokonainen komppania ampumaan nuolisade kohti nuorta prinssiä. Mutta Hallamorin joukot perääntyivät nyt eikä hänellä ollut aikaa etsiä jousimiehiä. Kenraali nousi satulaan ja lähti kohti etulinjaa. Perääntyvät joukot piti rauhoittaa. Esikunnan upseerit kyllä huolehtisivat uusien joukkojen komentamisesta taisteluun. Tämä oli se hetki jolloin komentavien upseerien panos tarvittiin siellä missä taisteltiin!

Kymmenen minuuttia myöhemmin Hallamor oli saanut tilanteen jälleen hallintaan. Uudet yksiköt marssivat kohti Minas Ithiliä uudistaakseen hyökkäyksen. Hyandor oli jossakin edessä johtamassa miehiä eteenpäin. Hallamor ratsasti punainen viitta liehuen tähystyspaikalle, josta saattoi nähdä Ithilienin alaville maille. Hän näki alhaalla tiellä siviilejä pakenemassa kohti Osgiliathia. He olivat nähneet saman, minkä Hallamorin silmät nyt havaitsivat. Pohjoinen Ithilien paloi! Tulet levisivät kokoajan etelään. Kenraali Endrazor oli viimein saapunut. Ansa oli lauennut! Hymy levisi Hallamorin kasvoille. Suunnitelmat oli toiminut täydellisesti! Peittäen vain vaivoin innostuksensa hän antoi joukoilleen käskyn hyökätä.

Loput tuon päivän tapahtumista pysyivät sotilaiden mielissä ikuisesti. Hallamor ei voinut ikinä unohtaa, miten hänen sotilaansa ja örkit pääsivät ylös muurille ja sitten alas kaupunkiin. Melkoinen osa asukkaista oli yhä taloissaan uskaltamatta paeta. Monen numenorelaisen innostus muuttui nopeasti kauhuksi kun örkit pääsivät valloilleen siviilien keskelle. Mutta osa Haldimirin sotilaista liittyi mukaan ryöstämiseen ja tappamiseen.

Tuhon keskellä Gondorin Isildur kokosi joukkonsa ja hylkäsi kaupungin, yrittäen viimeistä epätoivoista iskua läpi häntä saarrostavien Endrazorin sotilaiden. Juuri siihen Endrazor ei ollut varautunut, luullen gondorilaisten pysyttelevän Minas Ithilin muurien suojissa. Se olisi ollut viisainta, mutta Isildur ei ollut koskaan kuuluisa varovaisuudestaan. Hän iski nopeasti ja taitavasti suoraan kohti Osgiliathia ja katkeran taistelun jälkeen pääsi murtautumaan läpi. Illan pimetessä Ithilin joukkojen viirit olivat turvallisesti linnoittautuneina Osgiliathissa.

Hallamor ratsasti kohti Ithilienin teiden risteystä. Hän saattoi jo kaukaa nähdä Endrazorin pystyttäneen komentopaikkansa sinne. Kenraalin mielessä riemu ja pettymys kävivät taistelua siitä kumpi jäisi vallitsevaksi. Päivä oli alkanut niin hyvin! Mutta lopulta Isildur oli päässyt murtautumaan saarroksista mukanaan ainakin puolet joukoistaan. Hallamor kohautti olkapäitään. Ainakin Minas Ithil oli jäänyt kuninkaallisten käsiin, tosin pahoin tuhoutuneena. Hallamor ei voinut olla surematta hyökkäyksen aikana kuolleita siviilejä. Varmasti olisi ollut jokin keino hillitä örkkejä. Mutta ainakin suuri osa väestöstä oli otettu vangiksi. Minas Ithilistä tulisi vielä uuden Numenoren alaisena kukoistava kaupunki!

Hallamor saavutti komentoteltan ja laskeutui hevosensa selästä. Hän tunsi väsymyksen kaikkialla ruumiissaan ja mielessään. He olivat suorittaneet pitkän marssin pohjoiseen ja taistelu oli ollut kova! Mutta nyt se oli ohi! ”Delaatti Wendeher”, kenraali tervehti teltan ovella seisovaa hahmoa. Wendeherin otsalla oli side, sillä hän oli saanut miekaniskun päähänsä mutta kypärä oli pelastanut esikuntaupseerin hengen. ”Herrani Hallamor”, Wendeher vastasi synkeästi. Hallamor nyökkäsi. Myös Wendeher oli pettynyt. Isildur oli päässyt murtautumaan läpi numenorelaisten linjasta. He olivat menettäneet mahdollisuuden lopettaa sota lyhyeen. ”He ovat ehtineet linnoittautua Osgiliathiin”, tuumi Wendeher aavistaen toisen ajatukset. ”Emme saa sitä vallatuksi. Emme nyt! Haldimir aavisti sen. Hän sanoi että jos Isildur pääsee pakoon ei Osgiliathia voida vallata tämän vuoden aikana”.

Hallamor oli samaa mieltä. ”He voivat vetäytyä joen keskellä olevalle saarelle tuhoten sillat, ja sitten vielä länsirannalle. Haldimir on oikeassa. Me juutumme tähän kuukausiksi. Mutta ainakin Ithilien on nyt meillä, tosin ehkä pahasti tuhoutuneena”. Samassa Endrazor astui ulos teltasta. Hän tervehti ohimennen Hallamoria, mutta ei onnitellut tätä hyvästä toiminnasta. ”Missä se gondorilainen upseeri on”, hän huudahti omalle adjutantilleen. Tämä työnsi heti teltan takaa esiin harmaaseen univormuun pukeutuneet pitkän miehen. ”Tämä on joukkojen delaatti, herra”, totesi adjutantti. ”Ja mitä sinä haluat, delaatti”, kysyi Endrazor käsi miekankahvalla. ”Muutama mieheni on surmattu antautumisen jälkeen”, upseeri huudahti. ”Olemme taistelleet hyvin ja sodan sääntöjen mukaan teidän on suojeltava meitä”.

Endrazorin silmät välähtivät. Salamana hänen miekkansa lennähti esiin huotrasta ja lävisti upseerin rinnan. Hymyillen ilkeästi Endrazor veti miekkansa irti ja upseeri kaatui kuolleena maahan. ”Sodan säännöt? Ne eivät koske kapinallisia! Näillä miehillä ja maakunnan asukkailla ei ole oikeuksia. Heidän on aika oppia se. Heidän on aika oppia ketä vastaan ovat nousseet”! ”Herra, mitä teemme vangeille”, kysyi adjutantti. ”Tappakaa heidät kaikki”, vastasi Endrazor. ”Myös siviilit”, adjutantti kysyi varovasti. ”KAIKKI”, ärähti hänen komentajansa. ”Haluan heidän muistavan tämän päivän ja kiroavan päätöksensä nousta laillista valtaa vastaan”.

Hallamor ei voinut uskoa korviaan. Hän oli taistellut koko päivän ja tehnyt parhaansa pelastaakseen ihmisiä örkkien käsistä Minas Ithilissä. Nyt Endrazor aikoi tehdä jotakin vieläkin pahempaa. ”Endrazor, nämä ovat numenorelaisia. Meidän veljiämme. Et voi teloituttaa heitä. En voi sallia sitä”! Endrazor käänsi palavan katseensa Hallamoriin. ”Sinä unohdat asemasi, hyvä herra”, totesi kenraali kireästi. ”Minä komennan täällä. Minulla on ohjeeni, joista sinä et tiedä mitään. Varo siis mitä sanot, kenraali Hallamor. Minun auktoriteettiani ei kyseenalaisteta”! Hetken he tuijottivat toisiaan ja näyttivät halukkailta vetämään esiin miekkansa. ”Ei, tämä ei ole laillista”, sanoi Hallamor viimein. ”Sotaruhtinas Haldimir ei hyväksyisi tätä. Vain sana, delaatti Wendeher, ja minä otan armeijan komentooni. Tämä rikos ei saa tapahtua”!

Wendeher katsoi hetken Hallamoriin, kuin epäröiden, mutta käänsi sitten katseensa maahan. ”Ei, kenraali, sitä ette tee. Kenraali Endrazorilla on ohjeensa suoraan sotaruhtinas Haldimirilta eikä hän ole niitä rikkomassa. Näiden vankien täytyy kuolla. Varo siis uhmaamasta ylempiäsi, Hallamor, sillä minä en sitä salli”! Hallamor vilkaisi kauemmaksi koottuja vankeja. Paljon Ithilienin kansaa oli lähtenyt pakenemaan liian myöhään ja jäänyt Endrazorin joukkojen käsiin. Monia oli vangittu myös Minas Ithilissä. Ainakin 2000 siviiliä ja useita satoja sotilaita oli jäänyt kuninkaallisten joukkojen käsiin. Hallamorin kädet vapisivat hänen ajatellessaan mitä näitä odotti. ”Mutta...miksi”, hän hengähti. Haldimir ei voinut sallia moista. Ei voinut!

Äkkiä Endrazor nauroi. ”Kuinka huonosti sinä tunnetkaan Haldimirin, kenraali. Hän tekee mitä täytyy. Hän halusi verilöylyn Ithilienissä ja sen hän myös saa. Herrasi Haldimir halusi Ithlienin palavan esimerkiksi ja peloitteeksi muille. Hän halusi Isildurin tukikohdan tuhoutuvan täydellisesti! Hän halusi ettei kiveä jäisi kiven päälle. Hän haluaa verilöylyn ja juuri sen minä järjestän. Ja sinä johdat teloituksia, Hallamor, tai olet itsekin kapinoitsija. Tämä on käsky”!

Sen sanoessaan Endrazorin käsi putosi miekankahvalle. Hallamor tuijotti häneen ja kauhun tilalle nousi viha. Hänenkin kätensä etsiytyi miekankahvalle. ”En ikinä”, Hallamor vastasi. Taistelu oli vain sekuntien päässä kun delaatti Wendeher astui kenraalien väliin. ”Riittää, herrat”, hän komensi. ”Meillä ei ole varaa alkaa riitelemään keskenämme. Kenraali Hallamor, palatkaa marssittamaan joukkojanne kohti jokea. Te panette itse toimeen teloituksenne, herrani Endrazor. Ja se oli KÄSKY”! Hallamor tuijotti vielä hetken Endrazoria, mutta kääntyi sitten sanaakaan sanomatta noustuaan hevosensa selkään ratsasti tiehensä. Wendeher postui myös, mutta Endrazor katseli vielä pitkään suuntaan johon Hallamor oli poistunut. ”Tätä en unohda ikinä”, kirosi kenraali ääneen. ”Minua ei vastusteta. En ehkä voi surmata sinua itse, Hallamor, mutta paljon voi tapahtua taistelujen aikana. Moinen loukkaus ei jää kostamatta”! Ja sen sanoessaan Endrazorin kasvot olivat vääristyneet vihasta.

Mutta Hallamor ei ollut enää vihainen vaan kauhuissaan. Mielessään hän kuuli jo viattomien naisten ja lasten kauhunhuudot, kun nämä tajuaisivat mikä heidän kohtalonsa oli. Haldimir oli käskenyt Endrazoria olemaan jättämättä kiveä kiven päälle Ithilienissä ja juuri se olisi lopputulos. Ensi kertaa Hallamor tajusi kaiken selvästi. Haldimir pelasi omaa peliään, jossa tärkeää oli vain lopputulos. Sen eteen Haldimir uhraisi mitä tahansa. Tuhansien siviilien henget eivät merkinneet hänelle mitään suuren tavoitteen vuoksi. Haldimir pelasi kuolettavaa peliä, mutta nyt Hallamor tajusi ettei se ollut hänen pelinsä. Mihin he olivat liittyneet? Mitä heistä oli tullut kun Endrazorin tapaiset miehet saivat johtaa Numenoren armeijoita ja Haldimir tapaiset miehet syyllistyivät massamurhiin. ”Tämä ei ole Numenor”, sanoi Hallamor ääneen. ”Oikeat numenorelaiset ovat toisella puolella Anduinia juuri nyt, puolustamassa kotejaan ja vapauttaan”.

Hallamor veti syvään henkeä. Se oli sanottu! Se oli totuus. Kuinka hän voisi enää ikinä taistella Umbarin armeijan riveissä, kun hän oikeasti kannatti niitä joita kutsuttiin kapinallisiksi. Isildurista puhuttiin paljon pahaa, mutta surmaisiko tämä ikinä vangitsemiaan siviilejä? Ei ikinä! ”Minä en aio olla osallisena tässä rikoksessa”, sanoi Hallamor voimakkaasti. ”En enää kun tiedän mitä meistä on tullut”. Mitä siis jäi jäljelle? Hän voisi paeta joen toiselle puolelle pettäen valansa ja sotaruhtinaan, joka uskoi häneen. Mutta eikö sotaruhtinas Haldimir ollut jo pettänyt hänet? Hallamor veti voimakkaasti hevosensa suitsista ja käänsi sen uuteen suuntaan, kohti pohjoista. Ennen aamunkoittoa hän olisi kaukana Endrazorin joukkojen linjoilta ja voisi livahtaa yli joen! Kyyneleet kohosivat Hallamorin silmiin kun hän tajusi ettei näkisi enää ikinä Umbarin kaunista kaupunkia tai päättäväistä ihmeellistä sotaruhtinastaan. Hetken hän epäröi, mutta kannusti sitten hevostaan nopeampaan vauhtiin. Hänen ympärillään Ithilien paloi!