LÄHETTI THARBADIIN

Hän heräsi hätkähtäen. Jotakin oli tulossa! Jotakin pahaa! Se odotti jossakin pimeydessä tilaisuuttaan. Ja tilaisuus oli nyt tullut! Gundar oli sanonut niin. Ritari oli taas uneksinut Gundarista. Se oli niin omituista. Hän ei ikinä nähnyt unta isästään, vaan aina sir Gundarista. Ritarin unissa Gundar istui yhä Punasarven solassa nojaten valtiattarensa vaunuihin, katse ylhäällä vuorilla ja miekka kädessä. Mutta Gundarin silmissä oli aina sama tyhjä tuijotus. Hän oli kuollut.

Ritari oli usein miettinyt, miksi hän näki unta Gundarista eikä isästään. Kumpikin oli kuollut taistellen epätoivoisesti ylivoimaa vastaan. Mutta hän oli nähnyt omin silmin Gundarin ruumiin Punasarvessa, eikä siksi saanut sitä pois mielestään. Isänsä kuolemasta hän oli kuullut vain toisenkäden tiedon. Eikä sir Athir ollut edes nähnyt itse sir Einionin kuolemaa, vaan ainoastaan tämän taistelemassa yksinään vihollislauman keskellä. Hän muisti yhä Athirin ahdistuneet kasvot tämän kertoessa Einionin kuolemasta. Ajatellessaan isänsä kuolemaan hän näki edessään vain sir Athirin ahdistuneen ilmeen. Gundaria hänen ei tarvinnut edes ajatella, sillä nuo kuolleet silmät olivat liiankin usein hänen mielessään. Hän oli nähnyt Gundarin kuolleena ja siksi se oli niin paljon läheisempi asia hänelle.

Jotakin oli tulossa! Hän avasi silmänsä ja muisti heti missä oli. Mustainmaa! Korkeat koivupuut ympäröivät häntä, kuiskaillen hiljaa tuulen voimasta. Linnut lauloivat puissa häiriintymättä haltioiden läsnäolosta. Ne eivät kokeneet heitä uhaksi. Sir Herion istui vain viiden metrin päässä katsoen suoraan nukkuvaan ritariin. Hän ei ollut varmasti nukkunut silmäystäkään. Herionin katse oli mietteliäs ja tutkimaton, kuin hän olisi yrittänyt nähdä mitä nuorempi ritari oli kokenut unessaan. Herion istui vihreällä nurmella tyynenä harmaassa kaavussaan. Ritarin tummat hiukset olivat lyhyet ja siistit, ja sinisten silmien tiuke oli joskus hätkähdyttävän kirkas. Nyt noiden silmien arvioiva katse oli suoraan heränneen ritarin kasvoissa. Mutta jos Herion näki hänen kasvoillaan jotakin siitä mitä unessa oli ollut, vanhempi ritari ei sitä mitenkään kommentoinut.

Hän käännähti hieman etsien katseellaan muita. Sir Merdal seisoi joitakin metrejä sivummalla katsellen ääneti lounaaseen. Hän ei ollut liikkunut mihinkään sinä aikana kun muut olivat nukkuneet. Ritarin ei tarvinnut nähdä Merdalin kasvoja tietääkseen, että ne olivat vääntyneet tyytymättömään ilmeeseen. Merdal oli vastustanut pysähtymistä. Mutta Herion ei välittänyt hänen sanoistaan, vaan komensi ritarit tauolle!

Sir Algol seisoi lähellä Herionia nojaten keihääseensä. Hän oli pitkä ja tyylikäs ritari, jonka sininen kaapu roikkui lähes maassa asti. Algol ei ollut nukkut. Ritari tunsi hetken katumusta, että oli lepuuttanut itseään haltiaunien mailla. Algol ei ollut häntä vanhempi, mutta oli Herionin ja Merdalin tapaan pysynyt hereillä odottaen muiden lepäävän. Eivätkä unet olleet häntä paljoa auttaneet. Ne olivat vain tuoneen ritarin eteen kuvan kuolleesta sir Gundarista, joka puhui hänelle hyytäviä sanojaan. Jotakin oli murtautumassa ulos pimeistä luolistaan. Jokin oli tulossa!

Hän nousi istumaan ja varmisti että nuoliviini, jousi ja keihäs lepäsivät yhä hänen vierellään. Vaikka kukapa ne olisi voinut viedä, kun sir Merdal ja itse mahtava sir Herion olivat valvoneet hänen untaan. Herion nousi sulavalla liikkeelle seisomaan. ”Kaikki hyvin, Gwardur”, hän kysyi katsoen taas heränneeseen mietteliäänä. Herionin ääni oli kirkas ja sointuisa. Sitä oli aina ilo kuunnella. Iltaisin leirinuotioilla hiljainen Herion kertoi mielellään tarinoita, joita kaikki kuuntelivat innolla. ”Ei tässä hätää”, Gwardur vastasi heittäen nuoliviinin selkäänsä. Hän oli haluton puhumaan muille unistaan, kuten aina. Herion nyökkäsi, eikä kysellyt enää. Myös kaksi muuta nukkuvaa ritaria olivat nyt hereillä. Sir Asgen nousi seisomaan ja sir Meiriankin oli avannut silmänsä. Juuri näiden kahden nuoren ritarin jaksaminen oli ollut Herionin huolen aiheena. Siksi hän oli määrännyt tauon, vaikka sekä Algol että Gwardur olivat vakuuttaneet oppilaidensa jaksavan, ja sir Merdal oli suorasukaiseen mutta kohteliaaseen sävyynsä todennut että tauko ei olisi viisasta.

Gwardur hymähti mielessään. Tämä kaikki kertoi liiankin hyvin ritarikunnan tilasta. Ritarit olivat käymässä vähiin. Liian monta kokenutta ritaria oli kuollut sodissa Angmarin kanssa. Lisää oli kohdannut loppunsa lukuisissa kahakoissa ja taisteluissa Pohjoisenvaltakunnan tuhon jälkeen. Gwardur oli usein ajatellut asiaa. Yksitellen he olivat putoamassa pois ja usein parhaat putosivat ensin. Ritarikunnan pääjoukko oli nyt nuoria Angmarin tuhon jälkeen tai sen aikaan värväytyneitä ritareita. Kaikki kuolivat toinen toisensa jälkeen, kohtalon ajamina ja kunniansa uhraamina. Heidän oma kunniansa ja velvollisuutensa tuhosi heidät, kuten se oli tuhonnut Gundarin ja Einionin. Lopulta ketään ei olisi jäljellä ja silloin pimeys koittaisi! Gwardur ymmärsi sen liiankin hyvin. Hidas tappio, niin kuin ruhtinas Gellan sitä kutsui, kulutti heitä vuosi vuodelta. Viimein erä oli lähestymässä tässä suuressa pelissä ja heidän vaihtopenkkinsä ammotti tyhjyyttään. Gwardur ja Algol olivat olleet viimeiset vaihtomiehet. Nyt ei ollut enää ketään!

Siksi koulutusvastuun saaminen ei ollut yllättänyt Gwarduria, vaikka hän olikin mielestään liian nuori kouluttamaan muita. Angmarin taisteluiden aikaan hän oli itsekin ollut vasta noviisi. Mutta hän ja Algol olivat ilmiselviä valintoja kouluttajiksi kahdelle uusista noviiseista. Algol oli ollut Asgenin paras ystävä näiden lapsuudessa. He ajattelivat ja toimivat yhdenmukaisesti. He kuuluivat yhteen taistelukentällä! Sama päti vieläkin paremmin Gwarduriin ja Meirianiin. Nuori Meirian oli hänen sukulaisensa ja siksi tämän kouluttaminen katsottiin hänen velvollisuudekseen. He eivät ehkä olleet yhtä läheisiä lapsuudessaan kuin Algol ja Asgen, mutta olivat kyllä viettäneet paljon aikaa yhdessä Vihersatamassa. Gwardur oli lapsena usein viettänyt aikaa enonsa ruhtinas Gellanin luona. Meirian oli Gellanin vaimon veljenpoika ja asui samassa kartanossa. Gwardur oli viettänyt paljon aikaa Vihersatamassa ja Meirian taas Gwardurin äidin luona Wigamorissa. Meirian oli aito Vihersataman ruhtinassuvun jäsen. Hän oli ystävällinen, älykäs ja velvollisuudentuntoinen. Loistavaa materiaalia Kultaisen kukan ritariksi, tiesi Gwardur. Noviisiaika oli sujunut hyvin, vaikka Gwardur olikin usein joutunut turvautumaan kokeneempien ritarien apuun ja neuvoihin. Meirian oli nyt sir Meirian ja Gwardur tunsi ansaittua ylpeyttä oppilaansa ylennyksestä ritariksi.

”Matkaan”, komensi Herion aikailematta enää hetkeäkään. Häneltä ei kannattanut odottaa liikoja sanoja. Paitsi iltaisin leiritulella, kun tarinoiden aika tuli! Merdal lähti saman tien liikkeelle, seuraten taitavasti heidän saaliinsa jälkiä. Herion jätti parikymmentä metriä väliä tiedustelijaansa ja seurasi sitten tätä. Algol ja Asgen asettuivat Herionin taakse. Gwardur nyökkäsi Meirianille ja viittasi tämän edelleen. Hän tarttui keihääseensä ja antoi katseensa kiertää viimeisen kerran tuota pientä aukiota, jolle he olivat lyhyeksi ajaksi pysähtyneen lepäämään. Heidän saaliinsa oli ehkä puolenpäivän matkan verran heidän edellään. Rosvojoukko oli ryöstänyt pienen maatilan Tharbadin luona ja pyrki nyt ilmeisesti pakoon etelään. Mutta he eivät ikinä pääsisi Calenardhoniin! Kultaisen kukan ritarit olivat heidän jäljillään. Silti Gwardur ei päässyt eroon oudosta tunteesta, että sillä ei olisi pian mitään väliä. Jotakin oli tulossa!

He olivat kulkeneet koko päivän pitämättä lisää taukoja. Ritarit kävelivät hiljaisuuden vallitessa. Sen he oppivat yhtenä ensimmäisistä asioista koulutusaikanaan. Vaeltaessa piti keskittyä asioihin ympärillään, ei keskusteluun. Oikea Kultaisen kukan ritari yritti havaita kaiken ympärillään. Se saattoi pelastaa hengen jonakin päivänä. Ritarit eivät myöskään kulkeneet jonossa, vaan jokaisen kesken oli väliä ainakin 10 metriä. Sen vuoksi viimeisenä kulkeva Gwardur ei nähnyt mitä kärjessä tapahtui. Mutta äkkiä sir Herion kääntyi, näytti ”mars mars” merkin ja lähti juoksemaan kohti matalaa harjannetta. Muut ritarit pinkaisivat juoksuun seuraten häntä. Gwardur juoksi nopeasti Meirianin kiinni ja he etenivät rinnatusten. Hän tunsi kiihtymyksen nousevan, eikä kyennyt poistamaan sitä. Pitkän jahdin aiheuttama odotus oli viimein ohi.

Pian Gwardur näki sir Merdalin vihreäkaapuisen hahmon kyyristyneenä tuuhean pensaan taakse. Merdal oli kiinnittänyt keihään selkäänsä ja piteli nyt kädessään pitkää marjakuusijoustaan. Hän viittoi kiivaasti kaikki lähestymään varovasti. Muut ritarit kerääntyivät pian hänen ympärilleen. He olivat kaikki hiljaa, tarkkaillen maastoa edessään. Tharbadista Calenardhoniin kulkeva tie oli aivan harjanteen juurella, vain 40 metrin päässä. Viimeaikoina tie oli yleensä aina autiona. Yhä harvemmin kulki karavaaneja Eriadoriin. Liikenne tiellä oli hitaasti mutta varmasti kuolemassa pois. Tuona päivänä tiellä oli kuitenkin väkeä. Miehet olivat aseistautuneet miekoin ja keihäin. Gwardur näki selvästi heidän ilkeät kasvonsa. Monilla oli arpia ja tatuointeja. Ritari laski nopeasti miehet tiellä. Heitä oli 12. Hetken Gwardur mietti mitä olisi tehnyt, jos he eivät olisi jäljityksen aikana kohdanneet, Merdalia, Algolia ja Asgenia, sekä myöhemmin vielä sir Herionia. Mutta sillä ei ollut väliä. Sir Herion oli paikalla ja Gwardurin tarvitsi vain odottaa ohjeita. He olivat tavoittaneet saaliinsa, mutta liian myöhään!

Yksi miehistä piteli kiinni suuren ruskean hevosen suitsista. Gwardur näki Gondorin valtakunnan seitsemän tähteä ja valkean puun hevosen satulaan kirjailtuna. Harmaaseen univormuun pukeutunut mies makasi maassa liikkumatta. Hän oli luonnottomassa asennossa, mistä Gwardur tiesi miehen olevan kuollut. He olivat myöhässä! Kenties juuri heidän pitämänsä tauko oli antanut rosvoille kylliksi aikaa ehtiä tielle ja surmata kohtaamansa gondorilainen. Joku toinen olisi jäänyt miettimään asiaa ja tuskailemaan epäonnistumistaan. Mutta ei sir Herion! Gwardur vilkaisi tähän uteliaana. Herionin ilme oli edelleen tutkimaton, ylevä ja ehkä jopa hivenen ylimielinen. Gwardur oli jo useita kertoja retken aikana miettinyt, oliko vanhempi ritari oikeasti niin tyyni ja rauhallinen, vai oliko se vain ulkokuori, jonka alla tunteet myllersivät niin kuin heillä muillakin. Hän ei tiennyt ja se harmitti Gwarduria. Hänen isänsä olisi tiennyt. Hän oli aina tuomittu häviämään vertailussa mahtavan sir Einionin kanssa.

Kuin aavistaen hänen katseensa Herion kääntyi katsomaan Gwarduriin. Tämän kirkkaat silmät katsoivat häneen kuin kertoen, että hän tiesi mitä Gwardur ajatteli. Sitten vanhemman ritarin katse kääntyi taas eteenpäin, kohti tietä ja rosvojoukkoa. ”Jousenne, herrat”, hän lähes kuiskasi, mutta kaikki kyllä kuulivat. ”Sir Merdal ampuu joukon johtajan. Muut valitsevat itse maalinsa”. Gwardur nyökkäsi vetäen esiin jousensa. Herion oli ainoa, joka oli aseistautunut vain miekalla. Hänen tekemänsä päätös oli hyvä, vaikka ritarien traditioon olisikin kuulunut neuvotella ensin ainakin toisen alijohtajan kanssa. Sir Merdal loi synkän katseen Herioniin. Hän tiesi kyllä milloin häntä ei kunnioitettu riittävästi. Mutta Merdalin jousi oli jo jännitetty ja silmä etsi maalia.

Myös Gwardur jännitti jousensa, mutta kääntyi sitten katsomaan sir Meirianiin. Hän aikoi antaa neuvoja, mutta muisti sitten. Meirian oli nyt ritari! Gwardur ei voisi olla aina paikalla häntä neuvomassa. Niinpä Gwardur vain nyökkäsi rohkaisevasti ja alkoi sitten etsiä omaa maaliaan. Varmuus täytti ritarin. Hän oli hyvä jousiampuja, tosin ei läheskään samalla tasolla kuin sir Merdal. Ritari keskitti ajatuksensa ampumiseen ja nuoli pysähtyi osoittamaan pitkän voimakkaan näköisen miehen selkään. Tällä oli jousi kädessään, minkä vuoksi Gwardur aikoi tappaa juuri hänet. ”Nyt”, kuului Merdalin hiljainen ääni ja viisi jousta lauloi kuolettavaa säveltään. Gwardurin tähtäämä mies kaatui kohti maata nuoli selässään, mutta ritari veti jo uutta nuolta esiin. Hän alkoi jännittää, kun Merdalin jousi jo helähti uudelleen. Sitten Gwardur jo tähtäsi. Eloonjääneet rosvot juoksivat täyttä vauhtia kohti metsää, pyrkien pakoon. Gwardur tähtäsi etummaista ja ampui. Kirous kuului ritarin suusta. Hän oli tähdännyt liian hätäisesti. Nuoli osui rosvon olkapäähän ja tämä jatkoi juoksuaan. Seurasi lisää helähdyksiä, mutta kolme rosvoa pääsi tien eteläpuolella kasvavien puiden suojiin. He jatkoivat juoksuaan.

Sir Algol nousi seisomaan. ”Nuo eivät pysähdy ennen Suurta merta”, hän totesi turhautuneena. ”Tulkaa, lähdetään perään, ennen kuin he pääsevät liian kauaksi”. Herion viittasi muutkin ylös ja lähti kävelemään kohti tietä. Hän ei juossut eikä kiirehtinyt. Muut ritarit seurasivat esimerkkiä ja levittäytyivät komentajansa kummallekin puolelle. Jouset olivat yhä jännitettyinä ja silmät etsivät maaleja. Pian he saavuttivat tien. Sir Asgen käveli pelokkaan hevosen luokse ja otti sitä suitsista kiinni. Algol jatkoi matkaa kohti metsää, johon rosvot olivat kadonneet. ”Tulkaa, ne pääsevät pakoon jos emme lähde heti perään”, hän huudahti. Mutta sir Herion pysähtyi keskelle tietä ja antoi katseensa kiertää näkymää edessään. Sir Merdal pysähtyi hänen rinnalleen, jousi yhä jännitettynä.

Myöhemmin Gwardur muisti tuosta hetkestä erityisesti täydellisen hiljaisuuden. Huudot ja nuolien viuhuna olivat tauonneet. Kuolemanhiljaisuus oli vallannut tien ja ritarit näyttivät haluttomilta sitä rikkomaan. Kuollut gondorilainen makasi tiellä silmät tuijottaen taivasta. Gwardur tunnisti nyt hänen univormunsa. Mies oli Gondorin vakinaisen armeijan lähetti. Miehen hevonen oli hiessä. Hän oli ratsastanut pitkään ja vauhdilla, vain kohdatakseen odottamattoman lopun täällä Mustainmaassa. Gwardur käveli lähemmäksi kuollutta, mutta silloin hiljaisuus rikkoutui. ”Herra, emmekö lähde takaa-ajoon”, huudahti Algol jälleen. Herion oli hetken vaiti, ennen kuin vastasi. ”Emme”, hän totesi rauhallisesti. Herionin kasvoilla oli ylevä ilme, kuin hän olisi tiennyt suuria asioita, joista sir Algolilla ja muilla ei ollut aavistustakaan. ”Meillä on tehtävää täällä”, hän lisäsi.

Gwardur vilkaisi takanaan seisovaan Meirianiin ja viittasi kohti ruumista. Sir Meirian nyökkäsi ja käveli kuolleen luokse. Ääneti hän tutki kuollutta. ”Miekanisku kylkeen”, nuori ritari totesi. ”Hän on nuori”, Meirian jatkoi surullisena. ”Ei sen vanhempi kuin minäkään”. ”Viesti, sir Meirian. Onko hänellä viestiä”, keskeytti Gwardur malttamattomana. Nuori ritari huomasi silloin lähetin kantaman pienen laukun ja avasi sen. Ääneti hän veti esiin paperin ja vei sen Herionille. Tämä odotti edelleen vaitonaisena, kasvot ylväinä ja silmissä kirkas tuike. Tuona hetkenä sir Herion harmaassa kaavussaan näytti täydelliseltä ritarilta. Hän oli ryhdikäs ja rauhallinen, mutta silti aatelisen ylevä ja hillitty. Kultainen kukka Herionin rinnassa säteili valoa ja hänen sininen viittansa liehui tuulessa. Herionin rinnalla sir Merdal näytti juuri siltä mitä olikin, metsien mieheltä joka ei ikinä tulisi yltämään samalle olemisen tasolle kuin Herion.

Gwardurin mieleen nousi kuva tarinasta, jonka hän oli niin usein kuullut. Herion kävelemässä sir Talwen rinnalla Rhunin nomadien leiriin. Kävelemässä varmaan kuolemaan, vaatien paimentolaisia luovuttamaan etsimänsä murhaajan. He olivat seisseet kahden keskellä tuhansien sotureiden leiriä, mutta kumpikaan ei ollut epäröinyt. Viimeistään tuo urotyö oli tuonut sir Herionin nimen kaikkien huulille.

Gwardur hätkähti hereille mietteistään kun Herion ojensi kätensä ja tarttui paperiin. Hän luki sen hitaasti, muiden odottaessa jännittyneinä. Kun Herion pääsi tekstin loppuun, hän ojensi paperin Merdalille ja käveli sitten pari metriä sivummalle, mietteissään. Ritarin kasvoilta ei voinut lukea mitään viestin sisällöstä, mutta se ei ollut tarpeen. Itäisen ryhmän mutkattomana ritarina Merdal luki tekstin ääneen, tietäen muidenkin palavan halusta tietää mitä viestiä lähetti oli kantanut.

”Valtakunnan ruhtinaalta, kuninkaalliselta avaintenhaltijalta, Calenardhonin valtaherralta ja Angrenostin rajaruhtinaalta, hänen ylhäisyydeltään Caliondolta komentaja Aranturille, Tharbadiin”, luki Merdal kauniilla äänellään. Kuten hänen äitinsä kansalla yleensäkin, oli Merdalin ääni korviahivelevän kaunis ja sointuisa. Kun hän lauloi pysähtyivät kaikki kuuntelemaan. ”Melkoisesti arvonimiä tällä Caliondolla”, viherhaltia totesi kuivasti. ”Hän yrittää saada Tharbadin komentajan tuntemaan itsensä alemmaksi”, sanoi Herion, joka oli jo ehtinyt miettiä asiaa.

Merdal kohautti olkapäitään ja jatkoi lukemista. ”Komentaja! Vihollisen isku on viimein kohdannut maatamme. Se mitä pitkään olemme pelänneet on tapahtunut. Balchothin laumat herransa Angustin johdolla ovat ylittäneet Anduinin kaksi päivää sitten! Matalien linnoitukset ovat kukistuneet tai evakuoitu. Vihollisella kerrotaan olevan 100 000 miestä. Pohjoinen Armeija herramme Cirionin komennossa on marssinut Ylämaahan heitä kohtaamaan. Mutta vihollisella on monia armeijoita ja heidän vihansa meitä kohtaan on suuri. Cirion ei voi eikä halua suojata Calenardhonia, jos hän joutuu ahtaalle. Nyt jos koskaan on tullut aika läntisten rajojen komentajien toimia yhdessä. Komentaja, kuten varmasti tiedät on minulla vain kolme vakinaista komppaniaa tämän tärkeän linnakkeen puolustamiseen. Siksi pyydän sinua yhteisen edun nimissä marssimaan heti avukseni koko prikaatisi kanssa. Muuten pelkään että jo muinoin esi-isieni puolustama linnoitus tulee kaatumaan, jos sitä vastaan hyökätään. Komentaja, mustat pilvet kohoavat jo taivaanrannassani enkä voi katsoa muualle kuin Tharbadiin avun toivossa”. Merdal kohotti katseensa paperista. ”Sinun ystäväsi, ruhtinas Caliondo”!

Hetken aikaa kaikki olivat hiljaa. ”Balchoth ovat ylittäneet Anduinin”, sanoi Algol hetken kuluttua, hämmästyneenä. ”Onko Gondorin viimeinen hetki tullut”? Gwardur sulki silmänsä. Tätä hän oli aavistellut, ritari tajusi nyt. Siitä Gundar oli varoittanut unessa. Balchoth olivat tulleet. Oliko tämä lännen perikato? Palaisivatko pian Eriadorin rauhalliset kylät ja Gondorin ylväät kaupungit? Kuolisivatko Kultaisen kukan ritarit puolustaen Briitä ja Mithlondia? Kaikkien näiden vuosien ja uhrauksien jälkeen, häviäisivätkö he? Ei, vielä ei oltu niin pitkällä! Varmasti vielä ei oltu niin pitkällä. Käskynhaltija Cirionin armeija oli kentällä ja Gondorin eteläinen armeijakin oli varmasti marssilla pohjoiseen. Mutta jos Balchotheja oli oikeasti jopa 100 000, voisiko Cirion voittaa? Se sama ajatus pyöri heidän kaikkien mielissä.

”Voiko Cirion voittaa”, kysyi Algol sanoen julki muiden äänettömän kysymyksen. ”Balchotheja on paljon, mutta he ovat vain huonosti koulutettu lauma, eikö niin”, ritari lisäsi nopeasti. ”He ovat muuttuneet enemmän koulutetun armeijan kaltaiseksi viime vuosina”, totesi sir Merdal. Hän nojasi keihääseensä ja näytti olevan syvälle mietteissään. ”Sir Haldurionin mukaan he ovat olleet yhä enemmän tekemisissä Dol Guldurin kanssa”, jatkoi Merdal. ”Heidän välillään on havaittu paljon yhteistoimintaa. Guldurin sotilaiden koulutuksessa Balchothin lauma on muuttunut järjestäytyneeksi joukoksi. Ehkä jopa oikeaksi armeijaksi”!

”Haldurionin mukaan”, tuhahti Herion, viitaten vähättelevästi kädellään. ”Kuka tietää mistä Haldurionin tiedot ovat peräisin? Muistaakseni komentajat ovat kieltäneet ritareitamme lähestymästä Dol Gulduria. Se on liian vaarallista! Haldurionin tiedot ovat vain kuulopuheita, eikä niihin kannata luottaa. Ei ainakaan ennen kuin saamme varmaa ensikäden tietoa”! Sen sanoessaan Herion katsoi pitkään Merdaliin. Gwardur pidätti hengitystään. Se oli heidän keskellään täälläkin. Eripura, joka oli viime vuosina levinnyt monien ritarien pariin! Sillä liiankin hyvin Gwardur käsitti mihin Herion viittasi. Tämän kommentti oli suora moite sir Weldeniä kohtaan. Ja Weldenin uskollinen asetoveri seisoi Herionin edessä. Mutta Merdal hillitsi itsensä ja pysyi vaiti.

Gwardurin ajatukset siirtyivät viimeaikaisiin tapahtumiin. Morian tapahtumien jälkeen sir Suillionin nousu ritarikunnassa oli ollut nopeaa. Nyt hän oli Gundarin sijaan ritarikunnan päämies. Se oli aiheuttanut paljon katkeruutta ja kateutta niissä, jotka omasta mielestään olisivat ansainneet ylennyksen paremmin. Mutta etenkin nuoret ritarit ihailivat Suillionia ja kannattivat tätä koko sydämestään. Mutta sen rinnalla oli tapahtumassa jotakin muutakin. Jotakin hämärää ja salattua. Jokin paha teki työtään läntisillä mailla. Se levisi hitaasti mutta varmasti. Gwardur ei tiennyt läheskään kaikkea, mutta näytti siltä että Valkoinen Neuvosto ja sen mukana ritarikunnan päämiehet eivät nähneet tätä uhkaa tai siitä välittäneet. Mahtava Delemir ja viisas Haldurion, puhumattakaan suurista velhoista, eivät tehneet mitään.

Mutta kun mahtavat eivät reagoineet, joku muu teki ainakin jotakin. Vaikeuksien lisääntyessä oli sir Weldenin rooli kasvanut jatkuvasti. Monien mielestä salohaltia seurasi aivan liikaa omaa viisauttaan eikä kuunnellut parempiaan. Mutta ainakin Welden teki jotakin. Toisinaan hän tuntui olevan kaikkialla, ottaen selvää tapahtumista. Oli kuin jokin aavistus tai kohtalo ajaisi Weldeniä. Mutta se suututti minua, sillä Welden toimi nyt liiankin usein omin päin. Delemirin, Talwen ja Suillionin mahtavuuden rinnalla moni ei ollut sitä huomannut, mutta sir Welden oli noussut myös aivan uudelle tasolle. Gwardurkin oli pistänyt tämän merkille vasta aivan viime vuosina. Hän ei hetkeäkään epäillyt, etteikö Welden todellakin ollut tiedustellut Dol Guldurin aluetta, vastoin Delemirin käskyjä! Salohaltia tuntui olevan aina siellä missä häntä tarvittiin. Ja missä oli sir Welden, siellä olivat myös sir Athir, sir Maitren ja sir Merdal. Yksikään heistä ei kuulunut ritarikunnan suuriin sankareihin, mutta Gwardurin mieli oli täynnä ihailua tuota nelikkoa kohtaan.

”Jos Cirion lyödään”, huudahti Algol, ”niin Balchothin ja Eriadorin välissä ei ole enää mitään. Ei ainoastaan Minas Tirith tule kaatumaan, vaan myös Mithlond”! Herion käänsi kirkkaat silmänsä Algoliin.”Olet väärässä, sir Algol”, hän totesi painottaen joka sanaa. ”Jos käskynhaltija Cirion lyödään, me seisomme yhä Balchothin ja Eriadorin välissä”! Algol naurahti, luullen Herionin vitsailevan. Mutta sitten hän näki vanhemman ritarin vakavan ilmeen. ”Herra, meitä on kuusi”, hän sanoi hämmästyneenä. ”Ei ole mitään mitä voisimme tehdä”.

”Väärin jälleen, ritari”, vastasi Herion. ”Meitä on vain viisi, sillä yksi ratsastaa Tharbadiin tuo viesti mukanaan. Mitä sanot, Merdal”? Merdal katsoi ensin Herioniin ja sitten Algoliin. Hitaasti hymy levisi hänen kauniille kasvoilleen. Viherhaltia nyökkäsi. ”Me menemme”, hän vastasi hymyillen. ”Neuvosto haluaa varmasti tietää, mitä Calenardhonissa tapahtuu. Ja sir Algol, aina on olemassa toivoa. Pidämme silmämme auki ja etsimme tilaisuutta vaikuttaa jotekin tapahtumiin. Se tilaisuus voi tulla odottamatta, ja jos se tulee on meidän siihen tartuttava. Mikään tehtävä ei ole ikinä täysin tuomittu jo etukäteen. Muista se, nuori ritari”. Algol nyökkäsi, mutta näytti tyytymättömältä. Gwardur muisti Algolin olevan tulisesti rakastunut nuoreen haltia neitoon. Heidän huhuttiin aikovan mennä naimisiin. Se oli äärimmäisen epätavallista Kultaisen kukan ritarille, mutta ei kiellettyä. Gwardur tiesi vain yhden ritarin, joka oli mennyt naimisiin ritarin valansa vannottuaan. Tämä oli hänen oma isänsä Einion. Se jotenkin vahvisti koko asian epätavallisuutta, sillä Einion oli ollut äärimmäisen epätavallinen ritari. Gwardur ei voinut olla miettimättä, vaikuttiko Algolin rakkaus hänen haluttomuuteensa lähteä Calenardhoniin?

”Kuka ratsastaa Tharbadiin”, kysyi Herion katsoen muihin. ”Sir Meirian, menetkö sinä”? Gwardur säpsähti. Tämä oli Meirianin ensimmäinen varsinainen partioretki ritarina. Olisiko tämä valmis toimimaan yksinään? ”Herra, ehkä sir Asgenin pitäisi mennä”, totesi Gwardur. ”Hän on joukon paras ratsastaja”! Herion katsoi pitkään Gwarduriin, kuin yrittäen nähdä oliko tällä muita syitä tarjota Asgenia. Sitten vanhempi ritari kohautti olkapäitään. ”Hyvä on. Sir Asgen menee. Ota viesti ja ratsasta kuin tuuli. Löydät Tharbadista luultavasti sir Merdalin kanssa alueelle saapuneen sir Calafirin. Anna viesti hänelle ja viekää se sitten Vihreän Prikaatin komentajalle. Sir Calafir kertoo sinulle sitten, mitä teette”. Asgen nyökkäsi ja loikkasi ratsun selkään. Hänen huolestunut ilmeensä oli muuttunut luottavaiseksi nuoren ritarin kuullessa Calafirin nimen. Tämä oli parhaita ritareita ja herätti luottamusta kenessä vain.

Asgen tervehti heitä ja kannusti sitten hevosta liikkeelle. Tuossa tuokiossa hän katosi näkyvistä. Herion kääntyi katsomaan muita. ”Lähdetään”, hän totesi lyhyesti. ”Sir Meirian, ottakaa tiedustelijan paikka. Siis jos sir Gwardurilla ei ole mitään sitä vastaan”, vanhempi ritari lisäsi hymyillen. Gwardur vastasi sulavalla kumarruksella ja he lähtivät liikkeelle kohti Calenardhonin Aukkoa.

CALENARDHONIN VIHREÄT TASANGOT

He makasivat puiden alla vihreällä nurmella. Herion oli vihdoin komentanut lepotauon. Haltioiden marssivauhti oli ollut hurjaa. Seuraavana päivänä he ehättäisivät jo Calenardhonin Aukkoon. Sen takana levisivät vihreät tasangot, joilla kulkiessaan ritarit aina tunsivat olonsa turvattomaksi. Missään ei ollut suojaa vihamielisiltä silmiltä! ”Millainen Calenardhon oikein on”, kysyi Meirian syöden samalla lembasia. ”Tasainen”, vastasi Gwardur hymyillen. ”Ihanko totta”, nauroi Meirian. ”Mutta tarkoitin kyllä, että eikö se ole Gondorin maakunta? Onko siellä suuria kaupunkeja ja paljon asutusta”? Gwardur kohautti olkapäitään. ”En ole käynyt siellä usein”, hän vastasi. ”Mutta käsittääkseni Calenardhon on melko kuollut. Ennen se oli merkittävä maakunta, joka kävi vilkasta kauppaa Eriadorin kanssa. Mutta en ole nähnyt enää vuosiin Calenardhonin kauppiaiden karavaaneja pohjoisessa”.

”Calenardhon on todellakin kuolemassa”, puuttui Herion puheeseen. Hän oli Läntisen Ryhmän ritareita ja tunsi siksi paremmin alueen olot. Tharbad ja Minhiriath lähialueineen oli edelleen ainakin teoriassa Läntisen Ryhmän vastuualuetta. ”Örkkien iskut pohjoisesta ja Balchothin hyökkäilyt idästä ovat ajaneet suuren osan ihmisistä pois maakunnasta. Entinen kuvernöörin kaupunki Valkoisten Vuorten edustalla on nyt autio, eikä maakuntaneuvostoa ole enään olemassa. Ainoat Gondorin viranomaiset alueella ovat Matalien, Angrenostin ja Aglarondin komentajat, jotka hallitsevat kukin ainakin nimellisesti myös alueita linnakkeiden ympäristössä. Etenkin vuorten laaksoissa on yhä kyliä, mutta kaupunkeja ei Calenardhonissa ole”.

”Örkit ovat siis hyökkäilleet heidän kimppuunsa Sumuvuorilta”, mietti Algol. ”Kuten meidänkin kimppuumme. Miksi ei Gondor lähetä joukkoja niiden tukikohtia tuhoamaan”? Herion kohautti olkapäitään. ”He ajattelevat, ettei heillä ole voimaa moiseen operaatioon. Kaikki vakinaiset joukot tarvitaan Anduinin linjaa puolustamaan”. Sen sanottuaan Herion vaipui hiljaisuuteen. Hän oli jo puhunut paljon enemmän kuin hänen tapanaan oli. Merdal sen sijaan ei voinut olla spekuloimatta asialla. ”Kuitenkin, vain yksi prikaati riittäisi mainiosti sellaiseen operaatioon”, hän tuumi. ”He saisivat kaiken tarvitsemansa avun meiltä. Löytäisimme heille örkkien tukikohdat ja suuri osa voitaisiin tuhota. Meillä ei siihen ole voimaa, mutta heillä on. En voi ymmärtää miksi kukaan ei toimi”?

Se kuulosti aivan sir Weldenin puheelta. ”Ehkä kukaan ei ole kertonut heille, että me auttaisimme”, vastasi Gwardur. ”En usko että Gondorissa tiedetään tarpeeksi Eriadorin asioista. Tai jos tiedetään, ei se suunta heitä kiinnosta”. ”Mutta että asioiden annetaan pysyä siinä tilassa”, tuumi Merdal. ”Se on merkillistä. Miksi ei Delemir itse suunnittele tuollaista operaatiota ja lähetä jotakuta Gondoriin esittämään suunnitelmaa”? Herion nousi seisomaan. ”Ei ole meidän asiamme arvostella ylempiämme, sir Merdal”, hän totesi. ”Delemir tietää kaiken minkä mekin, ja paljon enemmänkin. Hän kyllä tietää mitä tekee. Tulkaa, jatketaan matkaa”. Uusia voimia saaneina ritarit nousivat seisomaan ja jatkoivat taivallusta kohti Calenardhonia. Merdal asettui nyt kärkeen ilman erillistä käskyä. He lähestyivät Calenardhonia ja paras tiedustelija tarvittiin eteen!

Seuraavana päivänä he ylittivät varovasti Angrenin kahlaamon. Angrenin läntistä rantaa kulki hyvä päällystetty tie pohjoiseen, kohti Angrenostin linnoitusta. Itse kahlaamo oli vartioimaton. ”Merkillistä”, tuumi Merdal kun he ylittivät joen. ”En ole ikinä ennen nähnyt kahlaamoa autiona. Pakenivatko rajavartijat jotakin”? Herion katseli hetken ympärilleen. ”Jos pakenivat, niin vain varjoja ja huhuja”, hän totesi. ”Vihollinen ei ole vielä ollut täällä. Jatketaan matkaa kohti Aglarondia”. Merdal nyökkäsi ja nousi etummaisena ylös jyrkkää rinnettä. Rinteen laella hän pysähtyi hetkeksi. Calenardhonin vihreät tasangot aukenivat hänen edessään silmänkantamattomiin. Etelässä ja kaakossa kohosivat majesteetilliset Valkoiset Vuoret lumihuippuineen. Mutta Merdalin koko huomion kiinnitti taivaanrannassa kohoava musta savu. Se nousi kaukana koillisessa. Jokin paloi! ”Matalat”, sanoi Merdal osoittaen savun suuntaan. ”Linnoitus on tulessa”! Herion nyökkäsi. ”Vihollinen on todellakin ylittänyt joen”, hän totesi. ”Mutta missä on käskynhaltija Cirion”? Se oli vain retorinen kysymys. Ketään ei ollut näkyvissä! Mitä tahansa Calenardhonissa tapahtuikin, se tapahtui kaukana koillisessa. He jatkoivat matkaa itään.

Ritarit kulkivat väsymättöminä koko yön. Tie oli hyvä ja matka taittui nopeasti. Viimein nousi aurinko esiin valaisten Calenardhonin tasankoja. ”Verenpunainen aurinko”, totesi sir Algol vakavana. ”Veri tulee vuotamaan tänään”! ”Tai on jo vuotanut”, lisäsi Gwardur katsellen aurinkoa. Hän huokaisi raskaasti. Hänen isänsä olisi tiennyt, miksi aurinko oli verenpunainen. Sir Einion olisi tiennyt! Gwardur ei tiennyt miten, mutta niin se vain oli. Hän ei voinut taaskaan olla ajattelematta isäänsä. Miten vähän hän tästä tiesikään. Sir Einion oli kuollut, kun Gwardur oli vasta lapsi. Hän muisti yhä tämän harvat käynnit Wigamorin kartanossa. Einion oli ollut elämää suurempi! Hän oli tiennyt kaiken ja osannut mitä vain. Mutta miten paljon siitä oli totta? Isän kuoltua oli Gwardurin äiti, Ellath, mennyt meren yli länteen. Nuori Gwardur jäi Einionin sisaren kasvatettavaksi.

Jo nuorena hänet oli vallannut halu tietää enemmän isästään. Mutta juuri mistään ei tietoa saanut. Einionin sisar oli elänyt Mithlondissa, eikä tuntenut veljeään kovinkaan hyvin. Ritarikuntaan liityttyään Gwardur oli puhunut sir Myndagenin kanssa. Mutta tämä oli kertonut vain heidän yhteisestä lapsuudestaan. Kun oltiin päästy Viimeisen Liiton sotaan, oli Myndagen vaiennut. Siihen liittyi jotakin pahaa, jota ritari ei halunnut edes muistella. Hän kieltäytyi puhumasta koko sodasta. Gwardur oli puhunut myös Einionin oppilaan, sir Athirin kanssa. Tämä oli puhunut liikaakin, mutta lähinnä saamastaan koulutuksesta ja niistä päivistä, jolloin Einion kuoli. Tämä oli kuollut pelastaen Athirin ja Arthedainin prinsessan, mutta Athir ei ollut nähnyt opettajansa kuolemaa. Keneltä tahansa Gwardur kysyikin, ei hän saanut vastausta kysymyksiinsä. Millainen oli Einion oikeasti ollut ja mitä tälle oli tapahtunut Liiton sodan aikana? Mitä tämä oli ajatellut maailmasta, ja miten hän oli tiennyt kaikki ne asiat jotka tiesi? Gwardur tiesi vain sen, ettei antaisi periksi ennen kuin tietäisi kaiken isästään.

Samassa Gwardur säpsähti hereille mietteistään. Sir Merdal palasi takaisin, juosten! Tie kulki nyt lähellä Valkoisten Vuorten laaksoja. Aivan heidän edessään oli harjanne, jolla kasvoi korkeita mäntyjä. Se peitti näkyväisyyden eteenpäin. ”Haistan savua”, totesi Merdal rauhallisesti. Mutta viherhaltian silmissä näkyi huoli. ”Jokin palaa edessä”. ”Miten kaukana”, kysyi Herion. ”Lähellä”, Merdal vastasi heti. ”Aivan harjanteen takana”. Gwardur huomasi, että Merdal oli tarttunut jouseensa ja nuoli oli asetettu valmiiksi jänteelle. Hän viittasi sir Meirianille ja veti esiin oman jousensa. Nuori ritari seurasi esimerkkiä.

”Ratsastaja”, huudahti sir Algol, joka oli pitänyt silmällä tietä. Kolme jousta kohosi salamannopeasti, nuolet valmiina jänteellä. Yksinäinen ratsastaja karautti esiin harjanteen takaa. Gwardurin näki hetkessä kaiken tarpeellisen. Miehen kädessä oli pitkä verinen miekka. Myös hänen vaatteissaan oli verta, mutta se ei ollut hänen omaansa. Ratsastaja oli pitkä ja voimakasrakenteinen. Tummat hiukset olivat lyhyet ja siistit. Mies oli pukeutunut tummaan raskaaseen panssariin, mutta suurikokoinen sotahevonen kantoi painon helposti. Kirkkaanpunainen viitta liehui miehen olkapäillä. Kasvojen ilme oli hurja. ”SEIS”, huusi Herion korkealla äänellä. ”Ken ratsastaa Calenardhonissa”? Ääni oli virallinen ja kaiken selväksi tekevä. Huutaja oli Laki, siitä ei ollut epäilystäkään. He olivat Gondorin valtakunnan alueella, mutta sir Herion oli silti Laki!

Mies pysähtyi hämmästyneenä. Matkaa oli ehkä viisitoista metriä. ”Balchoth”, hän huudahti hengästyneenä. ”He tappoivat aseenkantajani”, mies lisäsi. ”Minä hakkasin tieni läpi”. Nyt äänessä oli ylpeyttä. Kolme jousta laskeutui alas, mutta nuolet pysyivät jänteillä. Herion asteli miestä kohti. ”Mikä siellä palaa”, hän kysyi tuhlaamatta aikaa. Mies, hän oli ilmiselvästi ritari, vilkaisi taakseen. ”Siellä on pieni kylä”, hän totesi. ”Balchoth hyökkäsivät, kun oli lepäämässä. En tiedä miten he ovat päässeet tänne asti. Tien piti olla turvallinen”! ”Tässä maassa on tuskin enää yhtään turvallista paikkaa”, vastasi Herion katsellen miestä tarkkaan. Hän ei päässyt tästä selvyyteen. Gondorin ainoat ritarit olivat Dol Amrothin Joutsenritareita, eikä tämä mies tummanpuhuvine ylpeine kasvoineen ollut ilmiselvästi heitä. Joutsenritarit eivät pukeutuneet tummiin panssareihin ja kirkkaanpunaisiin viittoihin. Kuka oli tämä outo ritari?

”Kuinka monta Balchothia”, pisti väliin sir Merdal. Myös hänen koko olemuksensa kertoi epäluulosta ritaria kohtaan. ”Ehkä 30. Mutta en jäänyt laskemaan heitä kovinkaan tarkkaan”, mies vastasi. ”Kirous Balchothille”, hän lisäsi. ”He vuodattivat Numenoren pyhää purppuraista verta. Aseenkantajani oli hyvä mies”! ”He vuodattavat paljon lisää, jos ei heitä estetä”, tuumi Herion, näyttäen yhä olevan varuillaan. Hän tunsi epäluuloa, mutta ei tiennyt mistä se tuli. No, sitä ei ehtinyt jäädä miettimään. ”Levittäytykää”, hän komensi ja viittasi eteenpäin. ”Mihin te menette”, ritari huudahti. ”Balchoth ovat siellä”! Herion loi ritariin lähes huvittuneen katseen. ”Eivät pitkään”, hän totesi. ”Tuletteko mukaan”?

Odottamatta vastausta viisi ritaria levittäytyi muutaman metrin päähän toisistaan. He lähtivät etenemään nopeasti kohti harjannetta ja sen takana odottavaa kylää. Gwardur kuuli selvästi, miten ratsastaja tuhahti, ”hulluutta”. Mutta kun hän pian vilkaisi taakseen, mies seurasi heitä.

Viisi Kultaisen kukan ritaria ylitti harjanteen. He näkivät nyt kylän edessään, alhaalla pienessä laaksossa. Tie kulki kylän läpi. Taloja oli parikymmentä, mutta puolet niistä oli nyt tulessa. Liekit levisivät nopeasti. Lähes kaikki Balchoth olivat yhden muita suuremman talon ympärillä. Herion näki heti, että kyläläiset olivat paenneet taloon ja puolustivat sitä raivoisasti. Mutta monia makasi jo kuolleena kylän lyhyellä pääkadulla. Ääneti Herion lähti laskeutumaan alas kylään. Hän näki tiellä makaamassa punaviittaisen miehen, jonka täytyi olla oudon ritarin aseenkantaja. Kaksi kuollutta Balchothin soturia makasi miehen ympärillä. Tämä oli kuollut taistellen!

He ehättivät jo itse kylään, Balchothin huomaamatta uusia tulijoita. Soturien hevoset oli kiinnitetty kylän laitimmaisen talon edustalle ja vain kaksi miestä vartioi niitä. Ensimmäinen vihje lähestyvästä vaarasta oli kaksi äänekästä jousen helähdystä. Kumpikin vartija kaatui kuolleena maahan. Joku alkoi huutaa oudolla kielellä, ilmeisesti hälytystä. Sir Merdalin jousen helähdys vaiensi miehen. Ritarit olivat nyt Balchothin ja näiden hevosten välissä ja muodostivat lyhyen linjan talojen väliin. He pysähtyivät ja odottivat ääneti. Gwardur vilkaisi Meirianiin ja näki tämän odottavan jännittyneenä. Nuoren ritarin silmissä ei ollut pelkoa!

Punaviittainen ritari oli laskenut oikein. Hyökkääjiä oli ollut 30. Herionin ritarit olivat surmanneet kolme, aseenkantaja kaksi ja kyläläiset seitsemän. Vain 18 oli jäljellä. Nämä olivat vihdoin havainneet vaaran ja tajusivat vihollisen napanneen heidän hevosensa. Huutaen raivosta jäljelle jääneet Balchot hyökkäsivät. He tulivat juosten kohti haltioita. Kolme jousta helähti ja kolme hyökkääjää kaatui huutaen katuun. ”Miekat”, huusi Gwardur nähden etteivät he ehtisi tähdätä uudelleen. Hän pudotti jousensa ja kohotti sen varoasentoon, nähden helpotuksekseen Meirianin tekevän samoin. Sir Merdalin jousi helähti jälleen. Viherhaltia teki tappavaa jälkeä ja kaatoi jälleen varmasti yhden vihollisen. Sitten Balchoth olivat heidän kimpussaan.

Gwardur näki nyt ensi kertaa Balchothin sotureita läheltä. He olivat pukeutuneet turkiksiin ja vaikuttivat likaisilta. Soturit olivat selvästi haltioita lyhyempiä, mutta voimakkaita. Heidän silmänsä olivat erikoiset, hieman vinot. Kasvot olivat gondorilaisia piirteitä leveämmät. He olivat outoja sotureita, jotka olivat saapuneet läntisten maiden kiroukseksi jostakin loputtoman idän tasangoilta. Mutta ainakin he kuolivat yhtä helposti kuin kuka tahansa muukin. Sir Herion ei jäänyt odottamaan vihollisia vaan hyökkäsi suoraan näiden keskelle, saaden Algolin mukaansa. Merdal vetäytyi nopeasti Gwardurin taakse jousi yhä kädessään. Se helähti jälleen ja kaatoi kohti Meiriania keihäs kädessään juosseen vihollisen.

Hurjasti huutaen yksi Balchoth hyökkäsi Gwardurin kimppuun. Tämä torjui miekaniskun helposti ja pisti miehen kuoliaaksi. Gwardur ei jäänyt odottamaan seuraavaa soturia vaan juoksi tätä vastaan. Samalla hän näki syrjäsilmällä sir Meirianin miekan kaatavan tätä vastaan asettuneen vihollisen. Gwardur väisti päätään kohti suuntautuneen iskun ja upotti miekkansa viholliseen. Balchoth olivat ehkä hurjia, mutta eivät mitään miekkailijoita. Vetäen miekkansa irti vihollisesta hän kääntyi katsomaan miten Meirian pärjäsi. Tämä oli kiivaassa taistelussa vielä yhden Balchothin kanssa, mutta sir Merdal astui aivan Meirianin viereen ja ampui alle kahdesta metristä soturin kuoliaaksi.

Taistelu oli ohi yhtä nopeasti kuin alkoikin. Herion ja Algol olivat kaataneet viisi soturia. Jäljelle jääneet kääntyivät ja pyrkivät pakoon. Yksi juoksi kohti vuoria, mutta juuri silloin punaviittainen ritari karautti alas rinnettä. Hän oli tarkkaillut taistelua ylhäältä harjanteelta ja hyökkäsi nyt pakenevan soturin kimppuun. Balchoth ei ehtinyt pakoon laukkaavaa hevosta ja ritarin miekka sivalsi tämän kuoliaaksi. Sitten hän kääntyi ja lähestyi haltioita. ”Päätit sitten liittyä mukaan taisteluun”, totesi Herion tavalla, josta ei selvinnyt oliko hän ivallinen vai ei. Ritari viittasi palavaan kylään. ”Talonpoikia”, hän totesi kylmästi. ”Heidän vuokseen ei oikean ritarin pidä vaarantaa itseään”.

Herion katsoi miestä tarkkaan, kuin muistaakseen miltä tämä näyttää. Vain hänet erittäin hyvin tunteva olisi voinut havaita halveksunnan haltian kasvoilla. Kukaan seurueesta ei sitä nähnyt. ”Kyläläiset, herra”, huudahti Meirian osoittaen ulos suuresta talosta uskaltautuvia ihmisiä. Hän katseli heitä uteliaana. Talonpojat näyttivät aivan samalta kuin talonpojat Itä-Lindonissa. Mutta nuoria miehiä oli joukossa alle kymmenen. Hieman vanhempi mies, joka oli ilmeisesti kylänvanhin, lähestyi heitä varovaisen kunnioittavasti.

Mies kumarsi kohti ratsunsa selässä istuvaa ritaria. ”Herrani Arandil. Erulle kiitos, että palasitte”! Ritari, jonka nimi oli siis Arandil, nyökkäsi. ”Kävin vain hakemassa nämä miehet avuksenne”, hän totesi, onnistuen kuulostamaan lähes vaatimattomalta. Tällä kertaa ainoastaan Gwardur huomasi kylmän katseen, jonka Herion loi kohti Arandilia.

Kylänvanhin kääntyi kohti Herionia, joka seisoi hieman muiden edessä. ”Suuret kiitokset teille, sotilaat..”. Mies aikoi sanoa enemmänkin, mutta vaikeni kesken lauseen. ”Mutta, tehän olette...ritareita”? Herion kumarsi hieman. ”Sir Herion palveluksessanne”, hän tervehti miestä kunnioittavasti. ”Eru on varmasti lähettänyt teidät avuksemme hädän hetkellä”, mies totesi kiitollisena. ”Mutta mitä meidän pitäisi tehdä nyt, herra”?

Arandil aikoi vastata, mutta huomasi sitten että sanat oli tarkoitettu Herionille. ”Kootkaa kaikki kalleutenne ja valmistautukaa lähtemään. Vihollisen rosvojoukot ovat kimpussamme. Meidän pitää pyrkiä heti Angrenostin muurien suojiin”. Merdal nyökkäsi. ”Voimme käyttää Balchothin hevosia. Lastataan naiset ja lapset niiden selkään niin pääsemme liikkumaan nopeammin”, hän neuvoi. Silloin sir Arandil henkäisi hämmästyneenä. ”Antakaa toki kaikin mokomin yli jäävät hevoset näille talonpojille”, hän totesi. ”Mutta eikö meidän kuuden pitäisi ratsastaa heti edeltä Angrenostiin. Minulla on siellä äärimmäisen tärkeitä asioita hoidettavana ja tarvitsen saattueen matkaa varten”.

Herion pudisti päätään. ”Sir Arandil. Olette tervetullut kulkemaan kanssamme Angrenostiin. Mutta me tulemme näiden ihmisten kanssa. Teinä jäisin myös, sillä suuremmalla joukolla on turvallisempaa”. Arandil pudisti päätään, mutta ei lähtenyt jatkamaan matkaa yksinään. Hän oli nähnyt näiden outojen soturien aseidenkäytön ja oli kyllin viisas pysyäkseen niin voimakkaiden soturien mukana.

Kyläläiset kiiruhtivat pakkaamaan niitä vähiä tavaroita mitä Herion antoi heidän ottaa mukaan. Samalla Merdalin neuvosta lähetettiin muutama ratsastaja lähiseudun muihin kyliin kehoittamaan niidenkin asukkaita pakenemaan linnoitusten turviin.

Herion olisi mielellään auttanut kyläläisiä valmistautumaan marssiin, mutta hän ei ehtinyt. ”Ratsastaja”, huusi samassa vartioon asettunut sir Meirian. Merdal kohotti jousensa, mutta laski sen heti. He kaikki tunnistivat nyt Gondorin armeijan lähetin univormun. Mies retkotti satulassa omituisessa asennossa. ”Hän on haavoittunut”, huudahti Merdal ja juoksi auttamaan lähettiä. Pian tämä makasi maassa ja viherhaltia sitoi hänen haavansa. ”Tiellä oli Balchothin sotureita”, lähetti sai sanottua. Hänen äänensä oli täynnä tuskaa. ”Hän ei voi jatkaa matkaa”, totesi Merdal. Haavat olivat liian vaarallisia. ”Kyläläisillä on yhdet vankkurit”, totesi Gwardur. ”Kannetaan hänet niihin”.

”Odota”, huudahti Herion. ”Lähetti. Missä on viestisi. Mihin se on tarkoitettu”? Lähetti oli yhä tajuissaan ja katsoi hetken Herioniin, kuin yrittäen nähdä kuka tämä oli. ”Suullinen viesti. Angrenostiin, ruhtinas Caliondolle”, hän sai viimein sanottua. ”Dol Amrothin ruhtinaalta, eteläisestä armeijasta. Käskynhaltija Cirion on lyöty ja ajettu jonnekin pohjoiseen. Balchothin ratsujoukot rynnistävät parhaillaan Calenardhoniin, kuten olemme saaneet huomata. Lännen loppu on tullut! Cirion on mennyttä ja itäläiset perivät maan! Suuriruhtinas aikoo puolustaa Anorienia ja kehoittaa Angrenostia valmistautumaan piiritykseen. Mutta en ikinä päässyt sinne asti varoittamaan. Angrenost kaatuu eikä Eriadoria voi sitten enää pelastaa”. Mutta Herion asetti kätensä lähetin olkapäälle. ”Angrenost ei kaadu, sen lupaan. Me olemme matkalla sinne ja saat itse kertoa viestisi Caliondolle. Minä olen Kultaisen Kukan sir Herion. Minä pelastan linnoituksen”!

Vain puolta tuntia myöhemmin koko kylä oli liikkeellä kohti Angrenostia. Idässä, heidän selkänsä takana, kohosi mustia savukiehkuroita kohti taivasta. Se kertoi enemmän kuin selvästi mikä oli tuona päivänä Calenardhonin kylien kohtalo. He saattoivat vain toivoa, että asukkaat olisivat älynneet paeta ennen Balchothin ratsumiesten hyökkäystä. Kultaisen kukan ritarien tarkkojen silmien valvonnassa kyläläiset kulkivat nopeasti länteen. Sieltä täältä heidän mukaansa liittyi lisää paikallisia, jotka olivat saaneet sanan Balchothin lähestymisestä. Joukko kasvoi nopeasti ja pian ritarit saattoivat jo useita satoja ihmisiä kohti turvaa. Gwardur kulki joukon hännillä katsoen, ettei kukaan jäänyt joukosta jälkeen. Sir Arandil ratsasti hevosensa selässä joukon keskivaiheilla. Gwardur saattoi selvästi nähdä, miten Herionin arvioiva katse kääntyi aina välillä pitkään haarniskoituun ritariin. Sitten Herion siirtyi vaivihkaa kylänvanhimman luokse ja Gwardur näki näiden keskustelevan hetken aikaa.

”Herra, saavatko he meidät kiinni”, kysyi kylänvanhin levottomana, katsellen idässä kohoavia savuvanoja. Muutama näytti olevan todella lähellä. ”Kuka tietää”, vastasi Herion. Jos hän tunsi jonkinlaista mielenkiintoa asiaa kohtaan, ei hän sitä ainakaan näyttänyt. ”Mutta luulisin soturien olevan nyt enemmän kiinnostunut kylien ryöstämisestä, kuin pakolaisten tappamisesta. Se saattaa antaa meille juuri tarpeeksi aikaa livahtaa Angrenostiin”. ”Mutta matka on niin pitkä”, huudahti mies peloissaan. ”Emme mene kahlaamolle”, Herion rauhoitteli miestä. ”Lähdemme tästä suoraan luoteeseen, kohti Angrenostia. Tiedän paikan, jossa voimme ylittää Angren virran ylempänäkin. Balchoth menevät toivottavasti kahlaamolle ja sen pitäisi antaa meille aikaa”. Se ei juurikaan rauhoittanut kylänvanhinta. ”Mutta jos he saavat meidät kiinni? Pystyvätkö Kultaisen kukan ritarit suojelemaan meitä”? Herion kohautti olkapäitään. ”Jos hyökkääjiä on saman suuruinen joukko kuin hyökkäsi kyläänne, meillä ei ole vaikeuksia heidän kanssaan”. Mies henkäisi helpotuksesta, mutta sitten pelko palasi hänen silmiinsä. ”Mutta jos heitä on satoja”? ”Silloin me kuolemme”, vastasi Herion. ”Mutta kerro minulle sir Arandilista”, hän lisäsi nopeasti, päästen itse asiaan. ”Kuinka hyvin tunnet hänet? Onko hän Aglarondista tai Minas Tirithistä”?

Mies pudisti päätään. ”En tunne häntä. Sir Arandil saapui eilen illalla kyläämme ja vaati majapaikkaa yön yli. Hän käyttäytyi kuin ylhäinen, joten annoimme sen hänelle. En ole ikinä ennen nähnyt häntä. Mutta tämän sanon teille, herra. Aglarondista hän ei ole, eikä Minas Tirithistäkään. Hän ei kanna herramme Cirionin tunnuksia ja puhuu hivenen oudolla korostuksella. Jos hän on Gondorista, niin jostakin eteläisistä maakunnista, luulen”. Herion nyökkäsi mietteliäänä. Hän tiesi ettei Gondorin armeija käyttänyt ritareita. Ne harvat jotka vielä olivat käskynhaltijan palveluksessa kantoivat kuulemma kaartin mustahopeaisia värejä. Käytännössä Gondorin ainoat ritarit olivat Dol Amrothin joutsenritareita. Mutta tuohon pyhään joukkoon ei tummanpuhuva Arandil kuulunut missään tapauksessa. Kuka hän siis oli ja mitä hän teki Calenardhonissa? Herion ei itsekään tiennyt miksi asia askarrutti häntä niin paljon. Mutta ritarissa oli jotakin, joka sai hänet levottomaksi. Hän kiitti kylänvanhinta ja käveli hieman sivummalle, mietteissään. Kuka tahansa mies olikin, hän ei ollut missään vaiheessa esitellyt itseään!

ANGRENOSTIN VALTIAS

He seisoivat vierekkäin korkean muurin harjalla katsellen lohdutonta näkymää edessään. Calenardhon paloi! Vuorten juurella sijaitseva linnoitus oli korkealla. Muurin harjalta he saattoivat nähdä yli tasankojen. Kaikkialla kohosivat lieskat ja savu kohti taivasta, kertoen missä vihollisen partiot etenivät. Kylä toisensa jälkeen syttyi tuleen ja katosi savuna ilmaan. He eivät uskaltaneet kuvitellakaan mitä asukkaille tapahtui parhaillaan. ”Voi maatani”, huokaisi pitkä keski-ikäinen mies. Hän oli pukeutunut hopeanmustaan kaapuun. Miehen hiukset olivat tummat ha lyhyet. Hänen kasvonsa olivat ylhäiset ja kopeat, mutta nyt suru pyyhki pois ylpeyden. ”Voi kaunista Calenardhonia”, hän toisti hiljaa, raskaasti. ”He polttavat kaiken”, huudahti toinen heleällä kirkkaalla äänellä. Naisen äänellä! ”Miksi, isä, miksi? Miksi tuhota sen sijaan että yrittäisivät vallata ja omistaa”?

Angrenostin valtias Caliondo käänsi vastentahtoisesti silmänsä pois palavasta taivaanrannasta ja katsoi tyttäreensä. Tämä oli vasta 20 vuotias ja älykäs. Yhä useammin Caliondo nyt kuunteli tyttärensä neuvoja, kun hänen kummatkin poikansa olivat sodassa. Mutta kaikesta älykkyydestään huolimatta Yavien ei ymmärtänyt mitään sodasta tai vihasta. Sen sijaan hän oli kasvanut ja elänyt Angrenostissa ja tiesi linnakkeesta ja sen asioista kaiken mahdollisen. Siitä oli usein suurta apua Caliondolle, jota kiinnosti enemmän politiikka.

Caliondo huokaisi syvään. ”Suuri on Balchothin viha meitä kohtaan”, hän totesi hiljaa. ”Mutta kaikesta huolimatta he ovat vain heimo sotureita, jotka ajattelevat saalista ja kunniaa, eivät sitä suurempia asioita. He haluavat ryöstää Calenardhonin putipuhtaaksi ja samalla kostaa meille vääryydet, joita he luulevat kärsineensä. Sitten he palaavat kiireesti takaisin Anduinin yli, ennen kuin herramme Cirion ehtii heidän kimppuunsa”!

Yavien henkäisi syvään ajatellen kahta veljeään Cirionin armeijassa. Kumpikin oli saanut samana vuonna hyvät virat armeijassa, läheltä itseään Cirionia ja todellista valtaa. Yavien vilkaisi isäänsä. Liiankin hyvin hän tiesi miksi veljet olivat niin menestyneet. Se oli ostettu kovalla hinnalla. Ehkä liian kovalla! Ja nyt veljet olivat luultavasti taistelussa julmia Balchothin sotureita vastaan. ”Miksi valtias Cirion ei estä heitä, isä? Miten pääsivät Balchothin ratsastajat kyliemme kimppuun? Voisiko olla...voisiko Pohjoinen Armeija olla lyöty”? Ajatus tuntui lähes mahdottomalta. Jo sen sanominen ääneen oli lähes petos. Kuningas Ondoherin päivien jälkeen eivät itäläiset olleet kyenneet lyömään Gondorin armeijaa. Ja kaikki tiesivät itäläisten olleen tuona päivänä Dagorladilla uskomattoman onnekkaita!

Caliondo käännähti rajusti, kun hänen tyttärensä sanoi nuo petoksen sanat. ”Varo sanomasta tuota kenenkään muun kuullen, Yavien”, hän varoitti tytärtään. ”Milloinkaan eivät itäläiset huonosti järjestäytyneine laumoineen voi voittaa Gondorin armeijaa. Meidän miehemme ovat taistelleet vuodesta toiseen Morgulin örkkejä ja Umbarin merirosvoja vastaan. He ovat kovia veteraaneja. Ei, rakas Yavien. Tämän tuhon ovat saaneet aikaan vain pienet ratsupartiot, jotka ovat livahtaneet saaliin toivossa miestemme linjan läpi. Voit olla varma että herramme Cirion on voittoisa”.

Caliondo puhui vahvasti ja vakuuttavasti. Mutta silti Yavien ei ollut vakuuttunut. Eivätkö nuo merirosvosodan kovat veteraanit olleet kaikki eteläisessä armeijassa? Pohjoisen armeijan miehet eivät olleet yhtä kokeneita. Gondorilla oli toki loistava komentaja, jota itäläiset eivät voisi ikinä lyödä. Mutta nimi joka oli kaikkien huulilla ei kuulunut käskynhaltija Cirionille, vaan Dol Amrothin Andusalille. Yavien oli nähnyt suuriruhtinaan vain kerran, Minas Tirithissä, mutta jo silloin oli tämä näyttänyt loistavalta ja ylhäiseltä. Gondor vapisi Morgulin varjon alla, mutta Cirionin viisaus ja Andusalin loisto ja kyvykkyys olivat poistaneet pelon miesten sydämistä. Silti Cirion komensi itse Pohjoista Armeijaa ja mahtava Andusal oli jossakin etelässä, marssilla pohjoiseen Eteläisen Armeijan komennossa. Yavien olisi voinut kertoa kaiken tuon isälleen, mutta sen sijaan hän tyytyi toteamaan. ”Olisin silti iloisempi, jos suuriruhtinas Andusal olisi paikalla armeijoineen”. Isälle ei Andusalia kannattanut paljoa kehua. Suvut olivat perinteisiä kilpailijoita ja jopa vihamiehiä. ”Suuriruhtinasta Andusalia ei täällä tarvita”, Caliondo tuhahti. ”Vihollisen armeija on yhä Anduinin Matalissa. Nämä ovat vain pieniä rosvojoukkoja. Usko pois”!

”Tuo ei ole mikään rosvojoukko”, sir Merdal huudahti hämmästyneenä. ”Se on kokonainen armeija”! Herion nyökkäsi, yhä ilmeettömänä. Jo tunnin ajan he olivat savujen sijaan seuranneet katseillaan pölypilveä takanaan. Se lähestyi nopeasti idästä. Lopulta Herion ja Merdal olivat kavunneet korkealle kumpareelle tähystämään. Näky sai heidät mietteliääksi. He näkivät kaukana Calenardhonin tiellä suuren joukon vihollisia. Nämä liikkuivat ratsain ja vaunuilla. Suunta oli kohti länttä. ”Niitä on ainakin 3000”, totesi Merdal. ”Luultavasti enemmänkin. Onko käskynhaltija Cirionin armeija jo tuhottu, kun noin vahva osasto pystyy liikkumaan vapaasti Calenardhonissa”? Herion kohautti olkapäitään. ”Seuraavatko he meitä”, hän kysyi, vaikka uskoikin jo tietävänsä vastauksen. Niin suurella joukolla ei jahdattaisi pakolaisia. Ei, Balchothilla oli jotakin suurempaa mielessään. Jotakin tärkeää!

”Eivät”, vahvisti Merdal vanhemman ritarin ajatukset oikeiksi. ”He jatkavat kohti Angrenin kahlaamoa. Herion, aikovatko he tunkeutua Eriadoriin”? Mutta Herion pudisti päätään. ”Ei, he ovat menossa Angrenostiin. Linnoitus hallitsee koko Calenardhonin aukkoa. He haluavat sen. Tuo joukko on lähetetty varta vasten valtaamaan Angrenost. Ehtivätkö he perille ennen meitä”? Nyt oli Merdalin vuoro pudistaa päätään. ”Eivät ikinä”, hän tuumi. ”He ovat nopeampia, mutta me olemme jo lähellä. Kahlaamon reitti kiertää niin kaukaa, että he saapuvat linnakkeen luo ainakin pari tuntia meidän jälkeemme. Silloin alkaa jo olemaan pimeää”! ”Hyvä on”, totesi Herion. ”Palataan muiden luokse. Haluan joka tapauksessa pistää ihmisiin hieman vauhtia. Balchoth eivät tiedä että käynnissä on kilpajuoksu, joten meillä on etu. Käytetään se”. Herion lähti loikkimaan alas kummulta, mutta Merdal seisoi vielä hetken paikoillaan, katsellen nyt itään, kohti Anduinin Matalia. Hänen levoton katseensa yritti nähdä tasankojen yli joelle asti, mutta matka oli aivan liian pitkä. Missä oli käskyhaltija Cirion ja Gondorin Pohjoinen Armeija? Oliko heidät lyöty ja tuhottu? Jos niin olisi käynyt, voisivatko ritaritkaan enää pelastaa Angrenostia? Merdal siristi silmiään, mutta näki vain palavat kylät ja vihollisen armeijan nostattaman tomupilven.

”Isä, koko linnoitus on kaaoksessa”, sanoi Yavien kuuluvalla äänellä. Hän seisoi jälleen muurin laella isänsä vierellä. Valtias Caliondo ei ollut poistunut paikalta useaan tuntiin. Hän vain seisoi ja tuijotti palavia kyliä ja kaukaista tulen loimotusta Matalien suunnalta. Pelko alkoi hitaasti levitä myös Yavieniin, kun hän näki aina niin optimistisen isänsä vajoavan hitaasti kohti masennusta. Se kertoi liiankin hyvin mikä linnoituksen tilanne oli. ”Niin”, vastasi Caliondo kääntämättä päätään. Ääni oli alistunut. ”Piha on täynnä pakolaisia lähikylistä”, yritti Yavien edelleen. ”He ovat kaikkien tiellä, eivätkä sotilaat tee mitään. He vain maleksivat siellä täällä. Sinun täytyy ottaa tilanne hallintaasi, isä”! Mutta Caliondo vain pudisti päätään. Vihreä Prikaati ei ollut saapunut Tharbadista. Toivoa ei ollut. Hänen kaunis Calenardhoninsa paloi, eikä mikään voisi sitä enää pelastaa. ”Dalydon hoitaa kyllä kaiken”, Caliondo lisäsi nähdessään tyttärensä epätoivoisen ilmeen. ”Eikä hoida”, vastasi Yavien. ”Kaikki on sekasorrossa ja...”. Yavien vaikeni, sillä delaatti Dalydon loikki juuri kapeita portaita myöten ylös muurille.

Dalydon oli nuori kalpea upseeri, joka oli toiminut muutaman vuoden ajan Caliondon adjutanttina. Hän oli nykyään Angrenostin valtiaan tärkein uskottu. Nuori belfalasilainen oli kunnianhimoinen ja ovela. Caliondo uskoi itsellään olevan nämä samat ominaisuudet ja piti siksi Dalydonista erittäin paljon. Tämä pukeutui aina Gondorin kaartin mustahopeaiseen univormuun, vaikka hän oli saanut siirron pois kaartista jo kolme vuotta sitten. Kaikenlaisia huhuja liikkui siirron syistä, mutta Dalydon vaikeni asiasta ja luultavasti vain Caliondo tiesi totuuden. Joka tapauksessa Yavien ei pitänyt yhtään delaatista, joka näytti aina paheksuvalta ja tylyltä.

”Herra, vihollinen on ylittänyt Angrenin kahlaamon ja lähestyy etelästä. Heitä näyttää olevan suuri sotajoukko. Meidän täytyy valmistautua taisteluun”, huudahti Dalydon. Caliondo huokaisi. ”Vihollinen”, hän totesi raskaasti. ”Valtias Cirionin täytyy olla mennyttä”. Hän ei sanonut mitä se merkitsi, mutta he kaikki tiesivät. Kummatkin Caliondon pojat olivat Cirionin seurueessa! Yavien värisi ajatellessaan mitä hänen veljilleen oli saattanut tapahtua. ”Onko vakinaisten komentaja palannut linnoitukseen”, Caliondo kysyi. ”Ei, herra”, Dalydon vastasi. Komentaja oli saapunut vain kaksi päivää aiemmin kahden 3.Vakinaisen Prikaatin komppanian kanssa linnoituksen vahvistukseksi. Mutta upseeri oli poistunut heti tiedustelemaan tilannetta Anduinin linjalla. Häntä ei ollut kuulunut takaisin. ”Eikä odottamaamme lähettilästäkään ole saapunut”, lisäsi Dalydon, vaikka Caliondo tiesikin tämän hyvin.

Hetken he olivat hiljaa. Dalydon odotti kärsivällisesti. Sitten hän ei enää kestänyt. ”Herra, sotilaat odottavat käskyjänne. Vihollinen lähestyy. Meidän on valmistauduttava. He kyllä taistelevat, jos heitä johdetaan”. Caliondo huokaisi jälleen ja vilkaisi alas linnoituksen pihalle. Satoja kylistä paenneita ihmisiä ja linnoituksen sotilaita seisoi pihalla puhuen uutisista. He näyttivät pelokkailta. Monet katsoivat ylös muurille, ruhtinas Caliondoon, Angrenostin valtiaaseen, johon he olivat tottuneet luottamaan. Miesten silmissä oli yhä toivoa, mutta hitaasti se sammui. Caliondo vain seisoi nojaten raskaasti muuriin ja tuijottaen itään. Hän oli sijoittanut koko tulevaisuuden toivonsa kahteen poikaansa. He olivat niin lupaavia. He palauttaisivat suvun muinaisen vallan takaisin. Caliondo oli varmistanut asian! Mutta jos pojat nyt olivat poissa, niin kaikki hänen toiveensa ja uhrauksensa olivat olleet turhia. Caliondon pää painui ja sen mukana painui myös linnoituksen toivo. Hänen päivistään Gondorin armeijassa oli vuosikymmeniä. Ja silloin oli ollut rauha! Mitä hän tiesi sotimisesta tai linnoituksien puolustamisesta. Huolimatta hänen suurista puheistaan ei Angrenostiin oltu hyökätty vuosituhanteen. Ei kertaakaan! Mitä he tiesivät piirityksistä? Eivät mitään! Kaikki oli hukassa!

HARMAA RITARI

”Lisää pakolaisia idästä”, huusi portilla seisova vartiomies osoittaen kohti kahlaamoa, joka kulki yläjuoksulla matalan Angren-virran yli. Useaan tuntiin ei ollut saapunut pakenevia ihmisiä, mutta nyt linnoitusta lähestyi muutaman sadan pakolaisen järjestäytynyt joukko. Osa liikkui ratsain ja joukolla oli myös yhden vankkurit. ”AVATKAA PORTTI”, komensi Dalydon katsellen tulijoita. Heissä oli jotakin omituista. Sitten hän keksi mikä häntä häiritsi. ”Herra, heillä on tiedustelija ja jälkivarmistajat”, totesi delaatti kiinnostuneena. ”Onko joukossa sotilaita”, huudahti Yavien lähes toiveikkaasti. Mutta ei, hän ei nähnyt sotilaita. Vain talonpoikia ja yhden haarniskoidun ritarin. Silti! Muista pakolaisista poiketen tämä joukko ei pälyillyt huolissaan taakseen. Eivätkä he kiiruhtaneet lopen uupuneina, vaan etenivät rauhallisesti ja määrätietoisesti. Joukko katosi muurin taakse etelään, kiertäen kohti porttia.

Sitten pakolaiset jo työntyivät läpi Angrenostin portin ja sen suurelle pihalle. Äkkiä Dalydon kirosi ääneen. ”Mitä nyt”, kysyi ruhtinas Caliondo, heräten murheellisista ajatuksistaan. ”Ritareita”, vastasi Dalydon. Jos hän oli aiemmin ollut jo kalpea, oli hän sitä nyt vieläkin enemmän. ”Kultaisen Kukan ritareita”, hän toisti ääni väristen. Mutta toivo heräsi Yavienin mielessä. ”Jos heitä on monta, he voivat pelastaa linnoituksen”, hän hengähti toiveikkaasti. ”Kerrotaan, että ei ole mitään mihin he eivät pystyisi”! Mutta Dalydon pudisti päätään. ”Etkö ymmärrä, Yavien. He tulevat tietämään! He tulevat tietämään sopimuksesta, jonka teimme. Kuten sanoit, ei ole mitään mihin he eivät pystyisi”! Mutta nyt oli ruhtinas Caliondon vuoro olla toiveikas. Jos ei muuta niin ainakin linnoituksensa puolesta. Hänen esi-isänsä eivät olleet ikinä menettäneet Angrenostia. Ehkä hänkään ei menettäisi! ”Ei, Dalydon”, hän totesi. ”He tulevat taistelemaan linnoituksen puolesta. He ovat hölmöjä ja valmiita uhraamaan itsensä vuoksemme. Heillä ei tule olemaan aikaa tutkia mitä täällä tapahtuu. He eivät näe eivätkä aavista mitään muuta kuin vihollisemme aikeet ja teot. Yavien on oikeassa. Tämä tuo pienen toivon Angrenostille. Suorista siis selkäsi, delaatti, ja menkäämme tapaamaan näitä ritareita. ”Mutta sinä et ymmärrä, herra”, huudahti Dalydon, kun Caliondo ja asteli portaita alas kohti pihaa. ”Tuo tummahaarniskainen ratsastaja heidän kanssaan on sir Arandil. Hän on se lähettiläs jota olemme odottaneet. Hän saapui juuri heidän kanssaan. Heidän pitäisi olla sokeita, jos eivät erottaisi häntä muusta joukosta”! Caliondo pysähtyi hetkeksi, kalveten hivenen. Sitten hän hallitsi taas itsensä ja jatkoi kävelyään.

Sir Herion pysähtyi keskelle pihaa ja loi halveksivan katseen ympärilleen. Moista sekasortoa hän ei ollut nähnyt sen päivän jälkeen, kun Ausir ”kirotun” armeija oli murtunut Gorgorothilla. Hän antoi katseensa kulkea pitkin pihaa. Ritari näki pakolaisten pelon ja sotilaiden epätoivon. Näiden silmissä oli epäusko. He eivät tienneet miten olivat joutuneet tähän tilanteeseen ja miten pääsisivät siitä pois. He eivät tienneet mitä tehdä. Silti, Herion näki myös mahdollisuuksia. Kaikki sotilaat eivät olleet Angrenostin varuskunnan miehiä. Joukossa oli vakinaisia sotilaita, joiden koko olemus kertoi tyytymättömyydestä asioiden tilaan. He halusivat tehdä jotakin, mutta tarvitsivat jonkun kertomaan mitä! Koko linnoituksen henki ei ollut vielä maassa. Herion kääntyi ja vilkaisi sir Merdaliin, jolla oli jousi yhä kädessään. Tämä hymyili vaimeasti ja nyökkäsi.

”Kuka täällä on komennossa”, Herion huusi. Hän näytti jälleen äärimmäisen ritarilliselta, ylhäiseltä ja paheksuvalta. Nuori vakinaisten 1.upseeri astui hänen eteensä. Miehen silmissä oli ihmetystä. Kuka oli tämä kovaääninen harmaaseen kaapuun pukeutunut mies, joka astui linnoitukseen kuin omistaisi sen? Mutta silti, miehessä oli jotakin, joka herätti upseerin toivon. ”Minä olen 1.upseeri Danlath, Gondorin kuninkaallinen 3.Vakinainen Prikaati”, hän totesi kuuluvasti. ”Komentajamme poistui kaksi päivää sitten tarkastamaan Anduinin linjan tilannetta. Häntä ei ole kuulunut takaisin. Minulla on kanssani prikaatimme 2.komppania ja 1.jousikomppania”. Herion nyökkäsi. ”Komentajanne ei palaa, luulen”, hän vastasi. ”Vihollinen on vain tunnin marssin päässä ja Anduinin linja on sortunut”. Danlath nyökkäsi väsyneesti. ”Jotakin sellaista aavistelinkin”, hän tuumi. Sitten upseeri taas suoristautui. ”Ruhtinas Caliondo, Angrenostin valtias, on komennossa”, hän sanoi viitaten kädellään ruhtinaaseen, joka lähestyi heitä Dalydonin ja tyttärensä seurassa. ”Me haluamme taistella”, totesi Danlath viitaten miehiinsä. ”Mutta jonkun pitää ottaa komento. Ruhtinas ei ole antanut mitään käskyjä”. Hän sanoi sen nopeasti, ennen kuin Caliondo ehti liian lähelle kuullakseen. Sitten ruhtinas oli jo heidän edessään.

Herion kumarsi lievästi, niin että sitä saattoi sanoa juuri ja juuri kunnioittavaksi kumarrukseksi. ”Sir Herion palveluksessanne, herra”, hän totesi tyynellä äänellä. Caliondo nyökkäsi, eikä tehnyt elettäkään vastatakseen kumarrukseen. ”Tervetuloa Angrenostiin, sir Herion. Minä olen ruhtinas Caliondo, Angrenostin valtias. Kiitän teitä näiden ihmisten tuomisesta turvaan”. Herion vilkaisi ympärilleen. ”Turva voi osoittautua vääräksi sanaksi, herra”, hän totesi, ”jos linnoitusta ei puolusteta päättäväisesti ja taitavasti”. Caliondo kohautti olkapäitään. ”Sillä tuskin on väliä, ritari. Uskon Anduinin linjan murtuneen. Tilanteemme on toivoton”. ”Olemme kyllä kutsuneet apua Tharbadista”, pisti väliin Dalydon, joka katseli kokoajan Herionia epäluuloisen näköisenä. ”Mutta emme tiedä onko viesti edes mennyt perille”. Herion nyökkäsi. ”Viestinne meni kyllä perille, koska lähetin yhden ritareistani viemään sen”, hän vastasi. ”Lähettinne kuoli kesken matkan. Mutta Vihreä Prikaati ei ehdi tännä parhaassakaan tapauksessa ainakaan kolmeen päivään. Ja Anduinin linja on todellakin murtunut. Toin mukanani haavoittuneen lähetin suuriruhtinas Andusalin luota. Voitte itse saada häneltä kaikki tiedot asiasta”.

Caliondo vilkaisi Herionin taakse. ”Vain viisi Kultaisen Kukan ritaria”, hän sanoi alakuloisesti. ”Se ei meitä pelasta. Kun näin teidän tulevan, toivoin enempää. Mutta vain te saavuitte avuksemme. Toivoa ei taida olla juurikaan”. Sir Merdal oli seissyt ääneti Herionin rinnalla, tehdän selväksi ettei hän katsonut olevansa tätä alempi. Nyt hän puuttui ensi kertaa puheeseen. ”Linnoitus kaatuu varmasti, jos sitä ei puolusteta. Muurit ovat yhtä vahvat kuin niitä puolustavat miehet, herra. Sotilaanne tahtovat taistella. Teidän tehtävänne on antaa heille siihen parhaat mahdolliset edellytykset”. Herion käännähti Danlathin puoleen. ”Taistelevatko miehenne, jos heitä johdetaan”, hän kysyi nopeasti. ”Varmasti, herra”, kuului vastaus. ”Me olemme Gondorin vakinaisia. Me emme pelkää mitään”. Herion nyökkäsi ja kääntyi ruhtinas Caliondon puoleen. ”Siinä tapauksessa, herra, teidän luvallanne otan puolustuksen komentooni”? ”EI”, huudahti Dalydon. ”Herra, Gondorin joukkoja ei voi komentaa muu kuin gondorilainen. Niin sanoo laki”! Caliondo viittasi adjutanttinsa vaikenemaan. ”Vaiti, Dalydon. Etkö sinä näe, että hän on Laki! Olemme sen velkaa Calenardhonin asukkaille, että joku ainakin yrittää parhaansa. Sir Herion ei petä heitä. Ja nyt, näen että ystävämme sir Arandil on vihdoin saapunut. Vetäytykäämme toimistooni puhumaan hänen kanssaan, Dalydon”. Delaatti nyökkäsi. Mutta silloin sir Herion astui eteenpäin. ”Herra, kuka on tämä Arandil ja millä asioilla hän liikkuu”, ritari kysyi, katsoen pitkään Arandiliin. Caliondo hymyili jäätävästi. ”Ritari, minä annoin teidän komentoonne linnoituksen puolustuksen, mutta minä hallitsen täällä yhä. Sir Arandil liikkuu minun asioillani, enkä minä tee niistä selkoa sinulle tai kenellekään. Ja nyt, suokaa anteeksi..”, ja sen sanottuaan Caliondo käveli tiehensä. Mutta Herion seurasi katseelleen Arandilia, kunnes tämä katosi sisään ruhtinas Caliondolle varattuun rakennukseen. Kukaan ei tuntunut käyttävän itse Orthancin tornia, vaan se seisoi yksin ja autiona kaikesta toiminnasta.

Herionin katse viipyi hetken korkeassa tornissa. Sitten hän kiinnitti taas huomionsa ympärillään oleviin sotureihin. Hän oli Kultaisen Kukan komentoritari. Päättäväinen, peloton ja tyyni. ”Danlath, sijoita vakinainen jalkaväkikomppaniasi portin ympärille. Se tulee olemaan puolustuksen tärkein paikka. Haluan sinne myös yhden jousimies joukkueen. Kaksi muuta joukkuetta hajaantuvat tasaisesti pitkin muuria. Angrenostin sotilaat miehittävät muut muurin osat”. Danlath nyökkäsi. ”Miehiä tulee silti olemaan melko harvassa muualla kuin portilla”, hän huomautti. Herion nyökkäsi. ”Sitä ei voi nyt auttaa”, hän vastasi. ”Ehkä voi”, sanoi sir Merdal, joka seisoi yhä Herionin vierellä. ”Täällä on satoja pakolaisia. Ehkä jopa tuhat. Heidän joukossaan on ehkä parisataa asekuntoista miestä. Varmasti hekin haluavat taistella elämänsä ja rakkaidensa puolesta”.

Herion kääntyi ritareidensa puoleen. ”Sir Merdal, auta Danlathia sijoittamaan joukkonsa portille ja pysy sitten siellä. Algol, sinä muodostat siviileistä 10 hengen ryhmiä ja sijoitat heidät muurille. Sir Gwardur tutkii muurin, ettei siinä vain löydä heikkoja kohtia. Meirian, sinä katsot minkälaisia aseita varuskunta pystyy antamaan siviileille”. ”Entä sinä, herra”, kysyi Meirian. ”Minä tarkkailen vihollistamme”, vastasi Herion, nousten jo portaita ylös muurille.

”Me voisimme pelastautua vuorille, kun vielä voimme”, sanoi sir Arandilin kuuluvalla äänellä. Hän istui mukavalla sohvalla Caliondon toimistossa. Valtias itse istui suuren pöytänsä takana ja Dalydon seisoi ikkunan luona katsellen hermostuneesti ulos. ”Ja hylätä kansamme”, huudahti Dalydon järkyttyneenä. ”Emme voi kuitenkaan puolustautua menestyksekkäästi”, vastasi Arandil kärsivällisesti. Hän oli hieman hämmästynyt, sillä Dalydonin piti olla veljeskunnan mies, mutta nyt tämä vastusti häntä avoimesti. ”Antaa vakinaisten puolustaa linnoitusta ja kansaa. Antaa heidän kuolla turhaan. Me puhtaat numenorelaiset olemme liian viisaita moiseen. Kuolisimmeko me talonpoikien ja muun roskaväen puolesta. Kuinka kukaan voisi vaatia meiltä moista”?

Dalydon ei vastannut mitään, vaan vilkaisi vain synkästi ritariin. Mutta Caliondo nosti viimein katseensa lattiasta ja otti kantaa. Varovaisuus oli aina ollut hänen ainoa hyveensä, jos sitä hyveeksi saattoi sanoa. Nyt hän ei saattanut uskoa, että hän oli ryhtynyt uhkayritykseen veljeskunnan kanssa ja liittynyt näihin. Jos hänen kummatkin poikansa olivat jo kuolleet, mitä hyötyä oli sopimuksesta enää Caliondolle? Ja mitä tarjottavaa hänellä oli veljeskunnalle, jos Angrenost kaatuisi. Ei muuta kuin tyttärensä, joka myös oli puhdasverinen numenorelainen. Riittäisikö se? Luultavasti ei. Sitä paitsi valtias oli nyt myös huolestunut omasta turvallisuudestaan. Vihollinen oli jo Angrenostin muurien edustalla.

”Pako vuorille osoittautuisi pian vaarallisemmaksi kuin jääminen tänne”, tuumi Caliondo varovasti. ”Vuorilaaksojen ihmiset eivät ole ystäviämme. He ovat viime vuosina levittäytyneet alueellemme. Sotilaani ovat surmanneet joitakin. Ja mikä estäisi vihollista seuraamasta meitä? Ei, minä sanon sinulle, Arandil, että koko Calenardhonin turvallisin paikka on nyt näiden muurien sisällä. Täällä ovat nuo viisi Kultaisen Kukan ritaria. Heidän luonaan on turvallisin paikka. He odottavat Vihreää prikaatia avuksemme, joten prikaati tulee. Jos kestämme siihen asti me pelastumme”.

”En voi uskoa miten paljon luotatte viiteen haltiaan”, Arandil huudahti. ”Näin heidät kyllä taistelussa. He ovat hyviä, mutta eivät mitään ihmeidentekijöitä. En voi uskoa että annoit puolustuksen komennon yhdelle heistä, valtias. Minä olen paikalla, samoin delaatti Dalydon. Kumpikin meistä on sotilas ja komentaja”.

”Minustakin komennon antaminen tälle Herionille ei ollut viisasta, herra”, huomautti Dalydon. ”Tosin olen sitä mieltä aivan eri syystä. Meidän on pidettävä heitä silmällä. Olen kuullut tästä sir Herionista. Jo nyt hän on epäluuloinen sir Arandilista. Hän voi keksiä mitä on tekeillä. Hän voi pelastaa linnoituksen ja silti koitua meidän tuhoksemme”. Arandil katsoi hämmästyneenä Dalydoniin. ”Mitä hän voisi tehdä? Hän ei ole edes Gondorin kansalainen. Hän ei voi meille mitään”! Mutta Dalydon pudisti päätään. ”Päinvastoin, Arandil. Hän voi tehdä mitä vain. Hän on LAKI”!

MUSTA RITARI

Mustaan haarniskaan pukeutunut ritari istui valtavan sotahevosensa selässä ja katseli linnoitusta edessään. Hänen kypäränsä silmikko oli alhaalla ja vain kaksi palavaa silmää näkyi silmikon takaa. Kukaan ei ollut milloinkaan nähnyt musta ritari Ferimoria ilman tätä kypärää. Ja silmikko oli aina alhaalla. Dol Guldurissa huhuttiin yleisesti että Ferimor oli kauan sitten saanut hirvittäviä haavoja kasvoihinsa ja peitti ne siksi. Väitettiin ettei ritari kestänyt itsekään katsoa kasvojaan. Mutta toiset kuiskailivat, että ritarilla ei ollut kasvoja lainkaan. Silmikon takana oli vain tyhjyyttä, sillä Ferimor oli muka Sauronin aineelliseksi noituma henki.

Khydul nauroi mielessään näille tarinoille. Sillä vaikka Ferimor puhui kovalla ja hyytävällä äänellä, saattoi Khydul kuulla tämän sanoissa selvän Umbarin murteen. Ferimor ei ollut henki, vaan musta numenorelainen, oikean uskon palvelija, joka oli palvellut mustaa mahtia niin pitkään, että voima oli alkanut tehdä häntä hulluksi. Khydul tiesi tämän kaiken, mutta ei ollut huolissaan. Hän palveli nyt tuota samaa mahtia, mutta häntä se ei tekisi hulluksi. Ei, hänet oli veistetty eri puusta kuin Ferimorin kaltaiset pehmeät aateliset. Hän pääsisi vielä pitkälle heidän herransa Narthseg ”teurastajan” palveluksessa, tulematta silti yhtään Ferimorin kaltaiseksi. Mutta sitä ei kannattanut kertoa ääneen mustalle ritarille, joka oli Narthsegin tärkein palvelija ja yksi Dol Guldurissa ”perijöiksi” kutsutuista komentajista. ”Perijät” olivat Nazgulien jälkeen Sauronin tärkeimpiä alaisia. He saivat tärkeimmät tehtävät, oppivat suuria asioita ja komentaisivat jonakin päivänä herransa armeijoita. Heitä oli neljä, kuten huhuttiin olevan suuria voimanlähteitä jotka he jonakin päivänä saisivat, todistettuaan äärimmäisen uskollisuutensa Sauronille. Ferimor ”musta ritari” oli ehkä parhaiten tunnettu. Toinen oli Khydulille liiankin tuttu mies. Heidän sukunsa olivat kilpailleet jo vuosisatoja vallasta Umbarissa. Lapsena he olivat olleet aina toistensa kimpussa. Nyt seisoi nuori Gothmog itsensä Nazgulien herran rinnalla tämän lähimpänä palvelijana.

Kolmatta perijöistä Khydul ei tuntenut muuta kuin maineelta. Tämä toimi Minas Morgulissa, kuten Gothmogkin. Kolmas perijä ei ollut musta numenorelainen, mutta kuitenkin dunedainia. Siinä kaikki mitä hänestä tiedettiin. Miehestä ei saanut puhua ääneen ja jopa örkit noudattivat tätä kieltoa. Neljäs perijä oli nainen, josta puhuttiin vain kuiskaillen. Toisten mukaan hän oli hirvittävä noita ja toisten mukaan kuvan kaunis neito. Mutta kukaan ei tunnustanut nähneensä naista henkilökohtaisesti. Ferimor ei häntä juurikaan maininnut, eikä Khydul viisaasti kysellyt. Mutta mielessään hän tiesi oman tulevaisuutensa. Perijöitä saattoi olla vain neljä, koska voimanlähteitä oli neljä. Sen tiesivät kaikki. Jonakin päivänä Khydul olisi yksi noista neljästä. Mutta jotta niin kävisi piti yhden pudota pois joukosta. Khydulilla oli aikaa ja kärsivällisyyttä. Hän tiesi mitä teki. Hän hankkisi mainetta ja valtaa mustan mahdin palveluksessa. Sitten, kun aika olisi kypsä, kurjaa Gothmogia kohtaisi onnettomuus. Ei mitään vakavaa, mutta kylliksi että se tappaisi hänet. Ehkä tikari selkään tai vihollisen nuoli kesken taistelun. Sillä Gothmogin paikka perijöiden joukossa kuului Khydulille.

”Khydul”, Ferimorin tyly ääni keskeytti hänen haaveensa. ”Niin, herra”, hän vastasi. ”Mitä mieltä olet linnoituksesta”, ritari kysyi. Khydul harkitsi hetken vastaustaan. ”Muurit ovat mahtavat, aivan kuten meille kerrottiinkin, herra. Ilman piiritysvarusteita olisimme pahassa pulassa. Nyt joukoillamme ei pitäisi olla ongelmia. Balchoth osaavat kyllä vallata tämän linnoituksen, kun me olemme neuvomassa ja johtamassa. Vihollisen rohkeus on tiessään. Angrenost on jo valmis kaatumaan. Ja millaisen tukikohdan se tarjoaakaan herrallemme Narthsegille”. Ferimor nyökkäsi. ”Portit ovat silti kiinni”, hän totesi hetken katseltuaan. ”Ja muuri on miehitetty. Vielä emme voi tarjota Angrenostia herramme jalkojen juureen. Vaistoan jotakin olevan pielessä. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää”.

”Mitä siis teemme, herra”, kysyi Khydul mietteliäänä. Hän ei tuntenut mitään, mutta ei silti epäillyt Ferimoria. Tämä oli päässyt osalliseksi mahtavasta voimasta ja näki asioita, joita tavalliset ihmiset eivät voineet nähdä. ”Neuvottelemme”, vastasi Ferimor. ”Ehkä meidän ei tarvitse hyökätä lainkaan. Mene ja tarjoa heille vapaa pääsy Eriadoriin, jos luovuttavat heti meille linnoituksen”. Khydul henkäisi, mutta hillitsi onneksi itsensä eikä protestoinut. Ferimor ei sietänyt käskyjensä kyseenalaistamista. ”Päästämmekö me heidät menemään, herra”, hän kysyi ihmetellen, mutta ei kyseenalaistaen. Äkkiä Ferimor nauroi. ”Sinulla on vielä paljon opittavaa, Khydul, ennen kuin voit haaveilla suuruudesta. Emme tietenkään päästä heitä menemään. Jos he tulevat ulos tapamme heidät, joka ikisen”! Khydul hymyili ja nyökkäsi. Sellaisesta ajattelusta hän piti!

Muutamassa minuutissa viestinviejä oli ratsastanut Angrenostin edustalle ja huutanut neuvottelutarjouksen. Siihen vastattiin myöntyvästi ja pian Khydul yhdessä Balchothin sotapäällikkö Zhoudalin kanssa seisoivat portin edessä. Ferimor oli pysähtynyt sadan metrin päähän heistä. Mustan sotaratsunsa selässä hän näytti pelottavalta ja uhkaavalta. Se oli varmasti tarkoituskin. Mutta nyt vaikutus ei ollut toivottu. Khydul aavisti tuloksen heti katsoessaan ylös muurille. Vanhempi loistavasti pukeutunut mies oli varmasti Angrenostin valtias Caliondo. Mutta tämän rinnalla seisoi harmaassa kaavussa hahmo, joka suorastaan uhkui voimaa ja päättäväisyyttä. Toive helposta voitosta katosi Khydulin mielestä ennen kuin hän oli edes huutanut heidän tarjoustaan. Caliondo olisi saattanut luovuttaa linnoituksensa, mutta ei tuollainen mies, joka hänen rinnallaan seisoi.

Herion katseli kahta ratsumiestä uteliaana. Kauemmaksi jäänyt musta haarniskainen ritari oli selvästi joukon johtaja. Ritarin näkeminen sai hien helmeilemään Caliondon otsalla. ”Dol Guldurin musta ritari Ferimor”, lausui Caliondo hiljaa, lähes peloissaan. ”Siinä sinulle veroisesi vastustaja, sir Herion”. ”Se jää nähtäväksi”, Herion vastasi tyynesti. Samassa nuorekas mustaan univormuun pukeutunut mies, joka näytti numenorelaiselta, suoristautui ja huusi kuuluvalla äänellä, ”hänen ylhäisyytensä sotapäällikkö Zhoudal, Balchothin herra, vaatii valloittajan oikeudella tätä linnoitusta omakseen. Jos linnoitus antautuu vastarinnatta, saavat sen varuskunta ja siviilit poistua vapaasti Eriadoriin. Sotapäällikkö Zhoudal on armollinen. Neuvon teitä hyväksymään tämän armon, tai ketään ei tulla säästämään”!

Herion hymyili mielessään. Hän näki selvästi Zhoudalin vihaiset liikkeet. Tämä ei komentanut armeijaa, eikä tarjous tullut häneltä. Ritari mustassa haarniskassa kertoi sotapäällikölle mitä tehdä. Miksi Balchothin ylpeä herra suostui moiseen? Herion vilkaisi sivummalla seisovaan Merdaliin ja heidän katseensa kohtasivat. Kummankin ilme kertoi samaa. Täällä oli kyse muustakin kuin Balchothin invaasiosta. Mutta mistä?

Herion ei ajatellutkaan vihollisen tarjousta, ennen kuin kuuli yhden varuskunnan upseereista sanovan jotakin toverilleen. ”Me pääsemme vapaasti Eriadoriin”, tämä huudahti helpottuneena. Herion vilkaisi Caliondoon ja pudisti päätään. ”Mutta he lupasivat vapaan pääsyn”, huomautti Caliondo. ”He tappavat kaikki, kunhan olemme muurien ulkopuolella”, vastasi Herion. ”En luota hetkeäkään tähän tarjoukseen”. Caliondo osoitti Zhoudaliin. ”Mutta Balchoth ovat usein pitäneet sanansa meille. Heistä kaikki eivät ole pahoja”. Herion hymyili. ”Niin, he lupasivat viedä maanne ja tekevätkin niin. Eivät he aina petä lupauksiaan. Mutta tämä lupaus ei tule sotapäällikkö Zhoudalilta vaan tuolta pimeän ritarilta. Suuri on hänen halunsa saada Angrenost haltuunsa. Muuten hän ei olisi tarjousta tehnyt. Meidän ei pidä antaa hänelle linnoitusta. Ei niin kauan kuin elämme. Mikä tahansa hänen suunnitelmansa on, ei se saa toteutua. Vastaa EI”!

Caliondo vilkaisi hivenen huolestuneena Herioniin, mutta kääntyi sitten vihollisen lähettiläiden puoleen ja huusi, ”Olemme vannoneet uskollisuutta herrallemme käskynhaltija Cirionille. Vain hän voi antaa luvan linnoituksen luovuttamiseen. Näissä olosuhteissa voimme vain kieltäytyä antautumasta”.

Silloin musta univormuinen viestinviejä nauroi. Hänen naurunsa oli kylmää ja julmaa. ”Sitä lupaa saisitte odottaa maailman loppuun asti. Kuolleilta ei lupia kysellä. Armeijanne on lyöty ja tilanteenne toivoton. Olette oma herranne nyt, valtias Caliondo. Ettekö harkitse uudelleen”. Herion kuunteli tarkkaan miehen puhuvan. Hän oli dunedainia, sen paljasti puheen sujuvuus ja lausunta. Kunnianhimo ja ylpeys kuulsivat miehen äänestä.

”Emme luota tarjoukseen, joka tulee verhottuna”, huusi Herion kirkkaalla äänellä. Hän oli aikonut olla hiljaa, mutta päätti nyt toisin. Mustiin kaapuihin kääriytyneet komentajat vaikuttivat itsevarmoilta. Heillä oli kaikki edut käsissään. Oli parempi hieman horjuttaa tuota itsevarmuutta. ”Keneltä tarjous oikeasti tulee. Mikä on nimesi ja pimeänritarin nimi? Keitä palvelette”?

Musta hahmo portilla oli hetken hiljaa, miettien tätä uutta käännettä. Sitten mies nosti katseensa taas ylös portin päälle. ””Te ette ole siinä asemassa että voisitte esittää vaatimuksia. Olette kieltäytyneet anteliaasta tarjouksestanne. Tulevaisuutenne ei näytä kovinkaan hyvältä. Etelän herra Narthsegin oikeutettu viha on päällänne. Vaviskaa”! Sen sanottuaan neuvottelijat kääntyivät ja poistuivat.

He pysähtyivät nuolen kantaman ulkopuolelle. Sotapäällikkö Zhoudal hillitsi vain vaivoin vihansa. Miten monia nöyryytyksiä hän vielä joutuisikaan kärsimään herransa ja Dol Guldurin liiton vuoksi? Mutta mustiin kaapuihin ja univormuihin pukeutuneet miehet olivat aivan rauhallisia. ”Mainitsit herramme Narthsegin nimen”, huomautti Ferimor kylmällä äänellä. ”He kuoleva kaikki, herra”, Khydul vastasi yhtä kylmästi. ”Sillä ei ole väliä. He yrittivät saada meidät pois tasapainosta yllätyksellä ja minä päätin tehdä samoin. Juuri nyt pelko asettuu heidän mieliinsä, koska he kuulivat herramme nimen. Sillä nyt he tietävät millaista kohtaloa odottaa”.

Ferimor nyökkäsi. ”Hyvin ajateltu, Khydul. He todellakin yllättivät meidät. Kuka oli harmaakaapuinen hahmo valtias Caliondon vierellä? Auktoriteetti ympäröi häntä. Hän oli komennossa, sen näki selvästi”. ”Hän ei sanonut nimeään, herra”, Khudyl vastasi. ”Mutta näin jotakin mielenkiintoista. Hänen rintaansa oli kiinnitetty jonkinlainen tunnus. Näin sen selvästi”. Ferimor liikahti nopeasti, kuin jokin olisi äkkiä polttanut häntä. ”Minkälainen tunnus”, hän huudahti, eikä ääni ollut enää yhtä rauhallinen kuin aiemmin. ”Kultainen kukka, herra”, Khudyl vastasi.

Ferimor veti pari kertaa syvään henkeä. Khudyl seurasi mielenkiinnolla herransa käytöstä. Jokin huolestutti tätä nyt melkoisesti. ”Ritareita”, lausui Ferimor viimein, kuin kiroten. ”Kultaisen kukan ritareita. Näitkö muita kuin sen yhden”? Khudyl pudisti päätään, hivenen ymmällään. ”Se ei merkitse sitä etteikö muitakin olisi. Tämäkin oli haluton avaamaan suutaan, kunnes päätti äkkiä tehdä niin saadakseen meidät huolestumaan. Keitä he oikein ovat, herra”?

”He puolustavat Eriador rauhaa ja järjestystä. He ovat tehneet niin jo vuosituhansien ajan. Joidenkin mielestä juuri he koituivat Angmarin kuningaskunnan kohtaloksi. He ovat mahtavia sotureita. Meidän ei pidä aliarvioida heitä, Khudyl. On ritarien lukumäärä mikä tahansa, on huono merkki että he ovat täällä. Meidän ei pidä hukata aikaa”. Khudyl hymyili. Toimintaa oli luvassa ja se miellytti häntä. ”Entä harmaa ritari? Mitä teemme hänelle”?

Kysymyksen kuullessaan Ferimor kääntyi Zhoudalin puoleen. ”Teillä on kuuluisa miekkamies Zargsen joukoissanne, eikö totta”? ”Kyllä”, vastasi Zhoudal lyhyesti, hampaitaan kiristellen. Hän ei edes ymmärtänyt mitä nuo kaksi olivat puhuneet. Hän vain odotti käskyjä kuin olisi heidän palvelijansa. ”Zargsenin taidot ovat legendaariset. Ehkäpä hän haluaisi ratsastaa muurille ja haastaa harmaan ritarin kaksintaisteluun. Herrani ja minä olisimme hyvin tyytyväisiä siihen, joka raivaisi tuon henkilön pois elävien joukosta”, tuumi Ferimor. Zhoudal nyökkäsi. ”Zargsen tekee sen enemmän kuin mielellään. Harmaa ritari ei voi häntä vastustaa”!

”Narthseg ”teurastaja”, huudahti Caliondo lähes paniikissa. Hän seisoi yhä muurilla kasvot valkoisina. ”Te ette ymmärrä, sir Herion. Narthseg on hirvittävä. Kukaan ei voi häntä vastustaa. Hän tulee surmaamaan meidät kaikki”. Herion pudisti päätään. ”Ei, herra. Hän ei ole täällä. He mainitsivat hänen nimensä vain jotta me pelästyisimme. Vihollinen muuriemme edustalla näyttää lukuisalta, mutta mikään oikea armeija se ei ole. Narthseg ei komentaisi noin pientä joukkoa. Ei, vaan tämä Ferimor on hänen palvelijansa. Siinä kaikki. Meillä ei ole mitään syytä olla sen enempää huolissamme kuin ennen tuota neuvottelua”.

”Hyökkäsikö tämä Narthseg joskus Umbariin, Telumehtar Umbardacilin aikana”, kysyi sir Merdal kiinnostuneena. ”Todellakin”, Herion vastasi. ”Hän piiritti Umbarin, mutta Telumehtar kukisti Narthsegin armeijan kenttätaistelussa kaupungin edustalla. Siitä on jo lähes tuhat vuotta aikaa”. ”Kysyin vain koska tapasin kerran upseerin, joka oli taistellut siellä. Ei se ole mitään tärkeää”. ”Tämä sen sijaan on”, huudahti Algol. Hän oli heidän kanssaan muurilla, mutta Gwardur ja Meirian olivat yhä tehtäviään suorittamassa. ”Ratsastaja lähestyy porttia”, nuorempi ritari totesi.

Hienoinen hymy levisi Herionin kasvoille. ”Haaste”, hän sanoi hiljaa, mietteliäänä. ”Mielenkiintoista”! Sitten ratsastaja oli jo portin edustalla. He saattoivat nähdä että soturi oli suurikokoinen ja kantoi pitkää käyrää miekkaa. Hän kohotti miekkansa ilmaan, yleisesti tunnetuksi haasteen merkiksi. ”Tulkoot Angrenostin paras miekkamies mittelemään taitojaan minun, Zargsenin, sotapäällikkö Zhoudalin esitaistelijan ja kuuluisan sankarin kanssa. Tulkoot harmaa ritari ulos ja taistelkoot kanssani kuolemaan asti. Lupaan tappaa hänet nopeasti”.

Merdal vilkaisi Herioniin. Hän tiesi tämän innokkuuden kaksintaisteluihin. Juuri tällaisesta sankarillisesta hölmöilystä Herion piti. Mutta Merdalin ei tarvinnut olla huolissaan. Herion oli komennossa ja tiesi sen! ”Minä tahansa muuna päivänä”, ritari totesi itsekseen, niin että vain Merdal kuuli. Sitten hän pudisti päätään vihollisen typeryydelle ja itsevarmuudelle.

Rauhallisesti Herion kääntyi katsomaan Merdaliin. ”Hyvä herra, toimiiko vihollinen neuvottelulipun suojeluksessa”? Merdal pudisti päätään. ”Ei, herra. Minkäänlaista lippua tai tarjousta ei ole esitetty”. Herion hymyili alakuloisesti. ”Entä onko voimassa virallinen taistelutauko, jonka kuluessa vihollisuuksiin ei ryhdytä”? Merdal pudisti jälleen päätään. ”Ei, herra, ei ole”! Nyt Herion hymyili. ”Siinä tapauksessa, herra, näen aivan muurin juurella vihollisen. Olkaa hyvä ja tappakaa hänet”!

Merdal veti rauhallisesti esiin nuolen ja tähtäsi. Viime hetkellä Zargsen tajusi mitä oli tapahtumassa ja yritti kääntää hevostaan. Samassa sir Merdalin jousi jo helähti ja nuoli iskeytyi soturin läpi. Hän putosi hevosensa selästä eikä enää liikkunut. Hevonen kääntyi paniikissa ja juoksi tiehensä.

Jotkut Gondorin sotilaista näyttivät hämmästyneiltä, mutta delaatti Dalydon nyökytteli tyytyväisenä ja suuri osa sotilaista oli vain tyytyväisiä ettei Herion ollut vaarantanut itseään. Sir Arandil sen sijaan huudahti raivoissaan. ”Millaista pelkuruutta”, hän kauhistui. ”Että uskaltaneet kohdata vihollista mies miestä vastaan vaan surmasitte hänet pelkurin lailla kaukaa, jousella. Sellaisia aseita ei herrasmies käytä. Te olette häpäisseet ritarien nimen, herra”. Herion kohautti olkapäitään. ”Siinä tapauksessa en taida olla herrasmies”, hän vastasi rauhallisesti, mutta Merdal näki kipinät ritarin silmissä. ”Moista typerää ylpeyttä”, Herion mutisi kävellessään kauemmaksi Arandilista. Mutta Merdal katsoi paheksuvasti numenorelaista ritaria edessään. ”Teillä on varaa puhua noin, herra, koska ette ole komentaja. Sir Herionin asema on aivan toinen. Hän toimi viisaasti ollessaan varovainen. Kaksintaisteluita ja muita sankarillisuuden osoituksia ei oikea ritari halaja. Vihollinen toimi typerästi luullen meitä yhtä ylpeiksi kuin he itse ovat. Nyt heidän paras miekkamiehensä on kuollut. Hän olisi surmannut taistelussa varmasti monia sotilaitamme, jotka nyt jäävät tappamatta. Voit olla varma, että vihollinen on melkoisen raivoissaan juuri nyt”.

”PELKURIT”, huusi Feremor menettäen viimein malttinsa. Hyytävä rauhallisuus oli vihdoin poissa ja sen korvasi kaiken nielevä raivo. ”EMME jätä ketään henkiin. Heidän kohtalostaan tullaan puhumaan kuiskaillen vielä vuosisatojen jälkeen. Lähettäkää miehenne hyökkäykseen, Zhoudal. Tappakaa heidät kaikki”!

Zhoudal katseli kalpeana vuoron perään Angrenostin mahtavia muureja ja raivoavaa Feremoria. Hän liikahti vaivautuneesti ja avasi sitten viimein suunsa. ”Muurit ovat voimakkaat ja vihollinen on miehittänyt vahvasti parapetin. Menetän paljon miehiä suorassa rynnäkössä. Suunnitelmamme oli ryhtyä piiritykseen ja murtaa puolustus hitaasti mutta varmasti. En halua ryhtyä tähän rynnäkköön näin hätäisesti”.

”Suunnitelmamme oli tehty ottamatta huomioon Kultaisen kukan ritareita”, vastasi Khydul pysyen yhä rauhallisena, vaikka myös hän oli yllättynyt vihollisen ylpeyden puutteesta. He olivat vain kylmästi ampuneet Zargsenin kuoliaaksi. Mutta Khydul ei raivostunut. Juuri niin hän olisi itsekin tehnyt samassa tilanteessa. Feremorin ja Zhoudalin kaltaiset ihmiset uskoivat vielä johonkin, mutta Khydul uskoi vain omiin kykyihinsä ja tavoitteisiinsa. Niihin hän pyrki antamatta minkään estää itseään. Joku toisella puolella muuria ajatteli samoin. Tavoite oli tärkein, jopa tärkeämpi kuin maine ja kunnia! ”Luulimme että saisimme pelon avulla vihollisen moraalin romahtamaan. Nyt niin ei tule käymään. Ei kun ritarit ovat linnoituksessa. Meidän on vallattava Angrenost rynnäköllä”.

Feremor kääntyi katsomaan Zhoudaliin ja ritarin silmät loistivat nyt pahaenteistä tulta. ”Herranne lupasi armeijanne minulle maksuksi tuesta Gondoria vastaan. Herrani on tukensa antanut. Te kuulutte minulle ja teette niin kuin haluan! Teidät käskettiin valtaamaan minulle Angrenost ja sen myös teette. Ja täsmälleen tavalla, jolla minä haluan. Hyökätkää, herra”!

Sir Gwardur juoksi alas parapetilta. Hän näki selvästi, että vihollinen aikoi hyökätä. ”Gwardur, menkää portista oikealle”, huusi Merdal hänen jälkeensä, ymmärtäen ritarin lähteneen hakemaan Meiriania. Gwardur heilutti kättään näyttäen että oli kuullut. Hän löysi pian sir Meirianin asevaraston luota. Tämä valvoi vielä aseiden jakamista viimeisille siviileille.

”Meirian, tule. Vihollinen hyökkää nyt. Se alkaa”. Jotakin epävarmaa välähti Meirianin silmissä. ”Mihin Herion haluaa minut”, nuorempi ritari kysyi. ”Pysyt minun lähelläni”, komensi Gwardur. Hän huomasi kyllä Meirianin pettymyksen, mutta ei siitä välittänyt. Nuori ritari luuli olevansa valmis toimimaan yksin, mutta oli kaikkea muuta. Eikö hän tajunnut, että Gwardur teki hänelle palveluksen?

”Miksi en voi mennä yksin”, kysyi Meirian. Kerrankin hän ei tyytynyt kohtaloonsa. ”Sinä teet niin kuin sanotaan”, huudahti Gwardur. ”Et ole vielä valmis. Jos saat surmasi on se minun vikani. Sitä paitsi äitini ei antaisi minulle ikinä anteeksi”. Sen Gwardur sanoi hieman katkerana. Hänet oli asetettu vasten tahtoaan kaukaisen sukulaisensa vartijaksi. Ellath sen sijaan oli tarjoutunut siihen tehtävään aikoinaan enemmän kuin innokkaasti. Meirian oli aina saanut enemmän huomiota kuin Gwardur ja nyt hän vielä kehtasi valittaa. Nuorukaisella oli kummatkin vanhemmat hengissä ja kaiken lisäksi Gwardurin äiti piti häntä omana poikanaan. Gwardur taas ei ollut ikinä edes tuntenut isäänsä. Kuinka reilua se oli? Ellath puhui aina kaikesta Meirianin kanssa, mutta ei ikinä hänen.

”Hyvä on, herra”, Meirian tiuskaisi takaisin. ”Mennään”!

ANGRENOSTIN PIIRITYS

He juoksivat takaisin linnanpihalle ja sen poikki portin taitse oikealle. Gwardur edellä he nousivat parapetille juuri ajoissa. Vihollinen oli muodostanut pitkän linjan ja valmistautui hyökkäämään. Gwardur vilkaisi ympärilleen. Sir Herion ja sir Merdal seisoivat portin luona vakinaisten sotilaiden kanssa. Sir Algol oli portista vasemmalle. Kaikilla paitsi Herionilla oli jouset kädessään. ”Kukaan ei ammu ennen kuin minä annan komennon”, Gwardur huusi jousimiehille.

”Tuota, niitä on aika paljon”, tuumi Meirian hivenen kalpeana.

”Hermostuneisuus poistuu kyllä, kun taistelu alkaa”, vastasi Gwardur. ”Silloin ei ehdi ajatella muuta kuin hengissäpysymistä”.

”Mutta onko meillä mitään mahdollisuuksia”, Meirian kysyi quenyaksi, niin että gondorilaiset eivät ymmärtäisi.

”En osaa sanoa”, Gwardur vastasi totuudenmukaisesti. ”Mutta heillä ei ole katapultteja. Se helpottaa tehtäväämme hieman”.

Sitten puhumisen aika oli ohi. Vihollinen päästi hurjan huudon ja hyökkäsi kohti muuria. Heidän takaansa kohosi ilmaan nuolisade ja suuntautui ylös muurille. Gwardur suojautui muurin taakse ja Meirian seurasi esimerkkiä. Nuolia putoili heidän ympärilleen, mutta kaikki menivät yli tai osuivat muuriin. Koko aikana Gwardur ei irrottanut katsettaan Merdalista. Äkkiä tämä nousi ja huusi komentoja. ”AMPUKAA”, huusi Gwardur ja nousi pystyyn jousi jännitettynä.

Vihollinen oli jo lähes muurin juurella. Sir Merdal oli odottanut juuri oikeaa hetkeä ja nyt suuntautui kiivas ammunta hyökkääjien riveihin. Gwardur ja Meirian ampuivat niin nopeasti kuin ehtivät. Nuolista ei olisi pulaa, sillä asevarasto oli niitä täynnä. Angrenost oli valmiina pitkään piiritykseen.

Nuolet eivät kuitenkaan voineet pysäyttää Balchothin hurjien soturien rynnäkköä. Pian nousivat tikkaat muuria vasten ja vihollisia alkoi kavuta ylös. Gwardur paljasti miekkansa ja Meirian teki samoin. Yhdessä he näyttivät esimerkkiä ja pitivät muurinharjan puhtaana vihollisista. Mutta taistelua ei ratkaistu siellä vaan portilla. Sinne suuntautui vihollisen kovin isku. Sir Herion taisteli kuin hurmiossa. Gondorin vakinaiset innostuivat hänen esimerkistään ja pitivät puolensa. Kun torven törähdys lopulta komensi Balchothin soturit perääntymään, oli muurin edusta täynnä heidän soturiensa ruumiita. Mutta monia puolustajiakin oli kaatunut. Kaikki ritarit oliva vahingoittumattomia.

”Tulevatko he uudelleen”, kysyi Meirian pistäen miekkansa tuppeen. Hän tunsi olonsa samalla kertaa iloiseksi, helpottuneeksi ja väsyneeksi. Hän oli selvinnyt ensimmäisestä kunnon taistelustaan ehjänä ja kyennyt auttamaan muita. Ainakaan Gwardur ei ollut joutunut häpeämään oppilaansa taitoja.

”Tuskin tänään”, Gwardur vastasi. ”He menettivät aika paljon miehiä ja yrittävät nyt miettiä mitä tehdä huomenna paremmin. Tästä tulee nyt kulutustaistelua, kun ensimmäinen isku epäonnistui. He yrittävät uuvuttaa meidät, kunnes romahdamme”.

Vaikka Gwardur ei ollutkaan mikään piiritysten asiantuntija hän oli lopulta oikeassa. Heti seuraavana aamuna vihollinen suuntasi pienen hyökkäyksen portista vasemmalle ja myöhemmin illalla oikealle. Kumpikin epäonnistui, mutta seuraavan illan koittaessa oli lisää puolustajia kaatunut, eikä Balchothin lauma muurin edustalla tuntunut näkyvästi pienentyneen.

Illan pimetessä puolustajat olivat yhä muurilla. He eivät uskaltaneet poistua, sillä vihollinen saattaisi tehdä yöhyökkäyksen. Balchoth olivat niistä kuuluisia.

Niinpä ritaritkin kulkivat edestakaisin muurilla valvoen ja rauhoitellen. Gwardur kohtasi Merdalin suuren bastionin päällä. Meirian oli mennyt hetkeksi nukkumaan. He näkivät myös sir Arandilin kävelevän luokseen. Gwardur ei muistanut nähneensä tätä taistelun aikana. Epäilemättä ritari oli pysytellyt valtias Caliondon mukana ja tämä oli pysytellyt poissa muurilta.

”Kestimme hyvin tänään”, tuumi Arandil hyväntuulisesti, kuin vain voin sanoa mies joka ei ole ollut mukana taistelussa.

”Niin”, vastasi Merdal. ”Mutta apu on kaukana ja vihollinen lähellä. Kuka tietää kuinka pitkään voimme kestää”.

”Kestämme yhtä pitkään kuin Haldimir ”kaunis” Morannonilla”, sanoi Arandil haaveilevasti. Hän lausui Haldimirin nimen täynnä ihailua. ”Kestämme kunnes suuriruhtinas Andusal tulee avuksemme. Vain suunnaton ylivoima kukisti Haldimirin ja me tulemme olemaan yhtä päättäväisiä täällä”.

”Suunnaton ylivoima”, ihmetteli Merdal. ”En sanoisi ihan niin. Urheus kukisti Haldimirin Morannonilla, ei ylivoima. Hänellä oli yhtä monta miestä sisällä kuin Liiton armeijalla ulkona”.

”Ja mitä sinä tiedät siitä, haltia”, tuhahti Arandil. ”Minä olen tutkinut näitä asioita pitkään ja lukenut kaiken mahdollisen Haldimiriin liittyvän. Miten voisit tietää paremmin kuin minä”?

Sir Merdal ei vaivautunut vastaamaan vaan käveli hieman kauemmaksi. Mutta Gwardur tunsi hetkellistä vihaa toverinsa puolesta. Hän kuitenkin hillitsi itsensä ja tyytyi vain toteamaan, ”luulisin että sir Merdal tietää mistä puhuu. Hän oli siellä”!

Se sain Arandilin suun loksahtamaan auki. ”Hän oli siellä”? Unohtaen hetkessä ylpeät sanansa Arandil kiiruhti Merdalin perään. ”Sinä olit Morannonilla, sir Merdal? Näitkö sinä hänet? Näitkö Haldimirin? Millainen hän oli? Olen koko ikäni ihaillut häntä ja halunnut tietää kaiken”.

Gwardur odotti että Merdal komentaisi miehen matkoihinsa, mutta niin ei ollut. Merdalilla löytyi aina kärsivällisyyttä ja ystävällisyyttä kaikille. Hän alkoi kertoa yksityiskohtaisesti tuosta päivästä, kun hän oli Lindonin divisioonan joukoissa rynnännyt Morannonia vastaan. Ensimmäisten joukossa Merdal oli päässyt linnoitukseen sisään ja kavunnut läntiseen torniin.

Tornin huipulla hän oli nähnyt Haldimir ”kauniin”, Numenoren viimeisen sotaruhtinaan. Tämä oli taistellut hyvin, näyttäen oikealta kenraalilta säihkyvässä haarniskassaan ja kirkkaassa viitassaan. Sen kuullessaan Arandilin silmät säteilivät ja jopa sir Gwardur astui lähemmäksi kuullakseen loput. Merdal loihti heidän silmiensä eteen nuo viimeiset hetket, kun Haldimir oli taistellut elämästä ja kuolemasta Gildor Inglorionin kanssa ja kaatunut lopulta kuolevana maahan. ”Sanoiko hän enää mitään”, kysyi Arandil järkyttyneenä siitä että oli juuri kuullut silminnäkijän kuvauksen sankarinsa kuolemasta.

”Hän puhui paljonkin, mutta en seurannut tarkasti mitä hän sanoi. Hänen adjutanttinsa ryömi kuolevana hänen luokseen ja yksi gondorilainen esikunnan upseeri piteli hänen päätään sylissään. Sen muistan selvästi, ja hänen viimeiset sanansa. Hän sanoi, ”kenenkään ei tarvitse enää kuolla eikä Ithilienin tarvitse palaa. Eikä minun tarvitse enää..”. Siihen hän kuoli lopettamatta koskaan lausettaan. En tiedä mitä hän aikoi sanoa, mutta ainakin Ithilienin polttaminen ja tuhoaminen sodan alussa painoi hänen mieltään. Tuskin hän oli kokonaan paha henkilö. Hän ei ainakaan vaikuttanut siltä”.

”Kiitos sinulle tästä kertomuksesta”, kiitteli Arandil poistuessaan. Ensi kertaa mies kuulosti vilpittömältä.

”Onkohan Haldimir suurikin sankari Gondorissa”, ihmetteli Gwardur. ”Hänhän oli vihollisen komentaja”.

”Kuka sitä tietää”, vastasi Merdal mietteliäänä. ”Gondor on kaukana ja sen kansa outoa, sanotaan”.

”Todellakin”!

Herion oli torkahtanut, mutta heräsi kuullessaan vaimeat askeleet. Hän oli asettunut muurilta laskeutuvien portaiden taakse mukavaan paikkaan. Tulija oli Caliondon tytär Yavien. Herion nousi ylös ja istuutui portaille tätä odottamaan. ”Yavien neiti”, hän tervehti ilmeettömänä. Se näytti harmittavan nuorta naista, joka oli tottunut siihen, että hänen kauneuttaa ihailtiin.

”Sir Herion. Kertokaa minulle, onko meillä mitään toivoa. Istun vain tunnista toiseen huoneessani peläten barbaarien murtautuvan sisään. En kestä sitä enää. Isäni ei enää usko voittoon, mutta olen nähnyt hänen joutuvan ennenkin turhanaikaisesti epätoivoon”.

”En ole mikään piiritysten asiantuntija”, vastasi Herion peittäen väsymyksensä. ”Mutta voin kertoa, että tilanne ei ole kovin hyvä. Vihollinen kuluttaa voimiamme nopeasti. Puolustus ei voi kestää montaakaan päivää. Miehet odottavat suuriruhtinas Andusalia apuun, mutta en näe miten hän voisi ehtiä ajoissa, jos edes päättäisi marssia. Mutta sitä hän ei tee, sillä silloin hän jättäisi Minas Tirithin suojatta”.

”Dol Amrothin Andusal”, Yavien toisti nimen kuin ihaillen. ”Isäni vihaa häntä. Sukumme ovat vanhoja vihollisia aina kuninkaan vaalien ajoilta asti, kun esi-isämme joutui riitaa Belfalasin Adrahilin kanssa. Siitä on jo ikuisuus enkä edes tiedä mistä oli kyse. Tuskin isäkään tietää. Mutta hän vihaa silti Andusalia, kuten perinne vaatii. Kuinka ironista, että joudumme nyt laittamaan vähäiset toiveemme juuri häneen”.

”Tämä Andusal kuuluu olevan melkoisen pätevä”, mietti Herion. ”Olen kuullut hänestä paljon hyvää”.

”Te kuulette siis Gondorin asioista pohjoisessakin”, ilahtui Yavien. ”Niin, Andusal ei ole ainoastaan pätevä. Hän on loistava. He väittävät hänen olevan paras komentajamme sitten Eärendilin ja Adrahilin päivien. Jopa parempi kuin itse suuriruhtinas Tarlang. Siitä en tiedä paljoa. Mutta isäni puhuu usein politiikkaa ja siinä yhteydessä olen kuullut Andusalin nimen hyvin usein. Hän on vastustanut muiden neuvoston jäsenten politiikkaa ja asettunut jopa käskynhaltija Cirionia vastaan. Hän on järjestelmällisesti vastustanut kaikenlaista juonittelua ja halunnut vahvistaa rannikkojen puolustusta merirosvojen varalle. Mutta neuvostossa sitä on vastustettu. Hän on tavallisen kansan sankari joten on vain luonnollista että sotilaat odottavat hänen tulevan avukseen”.

”Mutta hän ei tule”, mietti Herion. ”Ei jos hänellä on yhtään järkeä päässään. Hän marssii sen sijaan Cirionin avuksi tai pitää asemansa Anorienissa. Niin hän tekee jos on puoliksikaan yhtä hyvä kenraali kuin väitetään”.

”Mutta sinä et vaikuta turhan huolestuneelta, sir Herion. Kerro minulle siis, onko mitään syytä olla toiveikas”?

”Koskaan ei pidä menettää toivoaan ennen aikojaan”, ritari vastasi hymyillen. ”Aina voi tapahtua jotakin yllättävää, joka muuttaa kaiken. Mutta voin kertoa sinulle tämän, hyvä Yavien. En odota suuriruhtinasta avuksemme, mutta sen sijaan toivon Vihreän prikaatin ilmestyvän jonakin aamuna vihollisiemme selustaan. Siinä on toivomme, jos vain kestämme heidän tuloonsa asti”.

”Hän toivoo Vihreän prikaatin ehtivän avuksemme”, kertoi Yavien ehdittyään takaisin isänsä ja sir Arandilin luokse. ”Mutta en tiedä. Hän ei vaikuttanut toiveikkaalta, vaikka olikin täysin rauhallinen. Pikemminkin oli lähes kuin hän ei piittaisi mitä tapahtuu”.

”Minähän sanoin, ettei näihin ritareihin pidä luottaa. He noudattavat outoja kunniasääntöjä, joita en pidä kunniana lainkaan. Sir Herion ei meitä voi pelastaa”, huudahti Arandil.

Valtias Caliondo katsoi tyttäreensä, jonka mielipiteisiin hän oli tottunut luottamaan. ”Mitä sinä ajattelet”, hän kysyi.

”En osaa sanoa. Sir Herion vaikuttaa jotenkin..sitä voimakkaammalta mitä huonompi tilanne on. Ehkä hän keksii jotakin. Toivoa ei ole paljoa, mutta ehkä kuitenkin hieman”.

”Se ei riitä minulle”, vastasi Caliondo. ”Täytyy olla jokin tie ulos tästä tilanteesta. Ehkä voisimme yhä neuvotella. Olemme todistaneet voivamme puolustautua ja aiheuttaa heille kovia menetyksiä. Kuinka paljon enemmän he tulevat menettämään, ennen kuin pääsevät muurien yli? Ehkä he voisivat päästää meidät ulos täältä vapaata sisäänpääsyä vastaan”.

”Mutta sir Herion sanoi, etteivät he päästäisi meitä elävinä pois, vaikka niin lupaisivatkin”, huomattu Yavien. Se sai Caliondon mietteliääksi.

”Entä veljeskunta”, hän kysyi äkkiä katsoen Arandiliin. ”Eivätkö he voi tehdä mitään hyväksemme? Veljeskunta haluaa Angrenostin, siksihän me sopimuksen teimme. Eiväthän he voi antaa linnoituksen joutua Balchothin käsiin”.

”Veljeskunnalla ei ole paljoa voimaa. Ei vielä. Toimimme kätköissä, poissa vihollistemme silmissä. Se on voimamme. Jos tulemme esiin, olemme haavoittuvia. Vielä ei ole tullut aika toimia avoimesti. Emme voi odottaa veljeskunnalta apua”.

”Mikä tämä veljeskunta oikein on”, kysyi Yavien kiinnostuneena. ”Tiedän toki tavoitteistanne, mutta en juuri muuta. Miten se syntyi”?

”Te kaikki tiedätte tarinan Numenoren viimeisestä sotaruhtinaasta, Haldimirista”, aloitti Arandil kertomuksensa. ”Hän kukistui kauan sitten, mutta hänen valtakuntansa, Umbar, säilyi. Lopulta kuitenkin Gondorin nouseva voima valtasi Umbarin. Silloin muutama valtakunnan johtava mies päätti perustaa salaisen veljeskunnan, joka ajaisi yhä Haldimirin unelmaa yhtenäisestä uudesta Numenoren valtakunnasta täällä Keskimaassa. Me hallitsisimme yhtenäisinä alempiarvoisia kansoja ja pitäisimme kaiken pahan loitolla. Yksi kuningas hallitsisi koko Keskimaata. Tämän kuninkaan tulee kuulua oikeaan sukuun. Kuninkuus kuuluu prinssi Gainorin, Ar-Pharazonin sisarenpojan jälkeläisille.

Veljeskunta toimi kaikessa hiljaisuudessa muutamien Umbarin johtavien numenorelaisten sukujen parissa, kunnes Umbar taas sai itsenäisyyden Gondorin sisällissodan jälkeen. Aluksi uudet kuninkaat, Castamirin jälkeläiset, suvaitsivat jotenkuten veljeskuntaamme, mutta Angamaiten aikana heitä suosittiin ja he saivat lisää vaikutusvaltaa. Ikävä kyllä samaan aikaan nousivat avoimesti esiin myös muutamat muut suuret suvut, jotka olivat salassa jatkaneet Ar-Pharazonin aloittamaa pimeyden palvontaa. Heistä ja veljeskunnasta tuli pian kilpailijoita.

Veljeskunta joutui vähäksi aikaa maanalle jälleen, kun Telumehtar Umbardacil valtasi Umbarin. Kun gondorilaiset saatiin lopulta karkoitettua, jatkui veljeskunnan ja Sauronin palvojien kilpailu. Sitä jatkui satoja vuosia kummankin lisätessä tasaisesti valtaansa. Mutta sitten tapahtui jotakin. Se alkoi 2400-luvun puolivälin jälkeen. Sauronin palvojien voima alkoi äkkiä kasvaa. Umbaria hallitsevat merirosvot muuttuivat heille myötämielisiksi. Saimme pian selville mitä oli tapahtunut. Musta mahti oli taas noussut ja pyrki levittämään valtaansa kaikkialle Keskimaahan. Dol Guldurin noita oli tuon kaiken keskus.

Silloin tiesimme, että oli koittanut aika uudelle taistelulle hyvyyden voimien ja pahuuden välillä. Tuossa taistelussa Numenoren veljeskunta aikoo olla ratkaiseva. Kauan sitten Haldimir aikoi kukistaa pahuuden. Nyt me saatamme päätökseen sen missä hän epäonnistui. Umbarissa jouduimme pian pahaan ahdinkoon, kun Sauronin palvojat alkoivat avoimesti toimia veljeskuntaa vastaan. Tiedämme nyt, että ylhäisten sukujen nuoria jäseniä on alkanut siirtyä Dol Guldurin ja Minas Morgulin palvelukseen. Heidän voimansa kasvaa alati.

Siksi veljeskunta päätti, että on aika ryhtyä toimimaan. Tarvitsemme lisää voimaa nopeasti voidaksemme estää Dol Guldurin suunnitelmat. Emme voi enää toimia vaaratta Umbarissa, joten olemme siirtämässä toimintaamme Gondoriin. Kuten tiedätte, pyrimme saamaan vaikutusvaltaa Gondorin neuvostossa ja valmistaudumme toimimaan. Ensiksi valtaamme Eriadorin, kunhan aika on kypsä. Sieltä käsin yhdistämme kaikki läntiset maat valtaamme ja otamme takaisin Umbarin. Sitten on Dol Guldurin ja Minas Morgulin tuhon hetki koittanut. Me toteutamme sotaruhtinas Haldimirin muinaisen unelman ja Numenoren viiri tulee liehumaan Minas Tirithin yllä”!

”Veljeskunta tarvitsee Angrenostin tukikohdakseen voidakseen levittää valtaansa Eriadoriin ja valvoakseen Calenardhonin aukkoa”, selitti Caliondo tyttärelleen.

”Eikä Gondorin ylhäinen ruhtinas Caliondo kahden kyvykkään poikansa kanssa liene aivan mitätön lisä veljeskunnan voimavaroihin”, lisäsi Yavien hymyillen.

”Oikein sanot”, vastasi Arandil. ”Mutta unohdat itsesi, oi Yavien. Olet puhtainta numenorelaista syntyperää. Sellaiset naiset ovat harvassa. Gainorin perijä, prinssi Zorimer, on vailla puolisoa. Kuka tietää, miten ylhäisen miehen tulet jonakin päivänä naimaan, jos kunnianhimosi riittää”.

”Voi, se riittää kyllä mihin vain”, vastasi Yavien mietteliäänä.

He olivat lyöneet takaisin jälleen yhden rynnäkön. Sotilaat alkoivat jo olla väsyneitä, eivätkä ritaritkaan enää liikkuneet kevyesti askeltaen ympäri muureja. Gwardur nojasi muuriin ja katseli vetäytyviä Balchothin sotureita. ”He eivät näytä lannistuneilta”, tuumi Meirian katsellen samaan suuntaan. Hän seisoi selkä suorana, mutta taistelun rasitus näkyi selvästi nuoren ritarin kasvoilla. ”He palaavat”, myönsi Gwardur. ”He vaistoavat voiton olevan lähellä eivätkä anna periksi”.

”Ovatko he oikeassa”, kysyi Meirian katsellen miten mustaan kaapuun kääriytynyt ritari kokosi Balchothin rivit nuolen kantaman ulkopuolella.

”Sir Herion on päivä päivältä mietteliäämpi”, vastasi Gwardur. Myös hän näytti mietteliäältä ja alakuloiselta. ”Se ei ole ainakaan hyvä merkki. Ainoa toivomme lienee Vihreän prikaatin odottamaton ilmestyminen avuksemme. Toivomme on nyt sir Asgenin onnistumisessa”.

”Minun olisi pitänyt mennä Tharbadiin hänen sijaansa”, huomautti Meirian hivenen haastavasti. Hän oli väsynyt ja pahalla tuulella. Mutta Gwardur ei vastannut vaan katseli edelleen vihollisten toimintaa.

”Minä olisin pärjännyt paremmin”, jatkoi Meirian odotettuaan Gwardurin reagoivan jotenkin. ”Mutta et voinut päästää minua”.

”Et ole valmis”, huokaisi Gwardur. Taas tämä keskustelu, jota hän vihasi!

”Koska minä sitten olen valmis, jos en nyt”, Meirian huudahti tuskaisesti. ”Olen taistellut päiväkausia ja surmannut lukuisia vihollisia. En ole saanut naarmuakaan. Koska olen valmis jos en nyt”?

”Olet valmis kun minä niin sanon”!

”Miksi sitten annoit heidän lyödä minut ritariksi viime vuonna”, Meirian kysyi.

”Koska Delemir halusi niin! Hän halusi ja minä tottelin. Hän halusi kaikki noviisit valmiiksi niin pian kuin mahdollista”.

”Jos sinä olisit saanut päättää, olisin jäänyt ainiaaksi noviisiksi”, Meirian huudahti katkerana. ”Sinun mielestäni minusta ei voi ikinä tulla hyvää ritaria”. Hän jätti sanomatta sen, minkä he kumpikin tiesivät. Gwardurin äiti Ellath oli aina pitänyt Meirianista enemmän. Meirian uskoi Gwardurin siksi kantavan kaunaa. Mutta niin ei ollut!

”Se ei pidä paikkaansa”, Gwardur vastasi torjuvasti. ”Jonakin päivänä sinä tulet olemaan erinomainen ritari. Vain sinusta itsestäsi riippuu kuinka hyvä! Mutta se ei merkitse mitään nyt. Sinä et ole valmis, Meirian. Edes minä en ole valmis! Etkö tajua sitä? Minulla ei pitäisi olla vastuullani vasta valmistunutta ritaria, joka katsoo minuun saadakseen neuvoja ja oppia. Minun ei olisi pitänyt kouluttaa noviisia! Miten voin olla esimerkkinä jollekin muulle, kun katson itse kokoajan Herioniin etsien tukea ja neuvoa! Miten voisin tietää mitä sanoa sinulle, kun en itsekään tiedä mitä tapahtuu. Minun pitäisi olla sir Gundarin kanssa oppimassa tältä. Ja sinun pitäisi olla jonkun kokeneen ritarin kanssa, joka tietää mitä tekee. Sinä et ole valmis, koska minä en osannut opettaa sinua. Minä opettelen vielä itsekin! Nyt Gundar on kuollut ja sinä olet ritari ja minä pelkään puolestasi. En halua palata Wigamoriin kertomaan äidilleni, että annoin sinun kuolla. Hillitse siis katkeruutesi ja pysy lähelläni, Meirian. Valmistaudu taistelemaan. Vihollinen on palaamassa”

Hyökkäys torjuttiin jälleen, mutta sen jälkeen nähtiin muurilla harvinainen näky. Valtias Caliondon luultiin saapuvan vihdoinkin rohkaisemaan sotureitaan. Mutta sen sijaan tämä kävelikin suoraan portille, jossa sir Herion ja sir Merdal istuivat nojaillen muuriin. Herion katsoi merkitsevästi Merdaliin, kun Caliondo ilmestyi heidän eteensä. Sir Algol seisoi muutaman askeleen päässä ja isänsä seurassa kulkeva Yavien jäi hänen viereensä. Hän näki ritarien ilmeet isänsä saapuessa. Merdal näytti heti torjuvalta, kun taas Herion oli täysin tyyni.

”Sir Herion, olen miettinyt tarkkaan tilannettamme”, aloitti Caliondo virallisella tärkeällä äänellään. ”Ja mihin lopputulokseen olette tullut, herra”, Herion kysyi.

”En usko että voimme enää voittaa. Käskynhaltija Cirion lienee mennyttä ja suuriruhtinas Andusal tyytyy varmistamaan Minas Tirithin turvallisuutta. Hän ei voi edetä Calenardhoniin. Apua ei ole tulossa. Mutta ehkä voimme yhä selvitä hengissä”.

”Miten se onnistuisi, herra”, kysyi Herion yhä täysin ilmeettömänä.

”Vihollinen tulee valtaamaan linnoituksen, mutta menettää yrityksessä valtavasti miehiä”, selitti Caliondo. ”Se antaa meille tilaisuuden. Voimme ryhtyä neuvotteluihin vihollisen kanssa, jos niin päätämme tehdä”.

”Neuvotteluihin mistä”, kysyi sir Merdal hämmästyneenä.

”Antautumisesta”, huudahti Caliondo. ”Se olisi heidänkin etujensa mukaista, nyt kun olemme osoittaneet pystyvämme vastarintaan”.

”Antautumisesta”, tuumi Herion mietteliäänä. ”Missä olen kuullut sen sanan ennenkin? Se kuulostaa jotenkin etäisesti tutulta”.

Merdal mietti hetken. ”Olet oikeassa, Herion. Minäkin olen kuullut sen sanan kerran. Sir Lawhir mainitse sen. He hyökkäsivät maantierosvojen tukikohtaan, Lawhir ja joukko hänen ritareitaan. Viimeinen hengissä ollut rosvo oli huutanut tuon oudon sanan. Lawhir ei tiennyt mitä se tarkoittaa ja epäili jotakin juonta. Siksi he ampuivat vielä muutaman ylimääräisenkin nuolen siihen viimeiseen rosvoon”.

”He pilailevat”, sir Algol sanoi nopeasti Yavienille. ”Ainakin luulen niin, ”hän oli kuitenkin pakotettu lisäämään.

”Oletan että vastauksenne on ei”, tuumi Caliondo jäykästi ja hivenen järkyttyneenä.

”Oletatte oikein, herra”, vastasi Herion. ”Me emme tee sitä, mikä se sana sitten olikin. Emme missään olosuhteissa”.

”Mitä sitten teemme”, kysyi Caliondo hivenen vihaisena. Eivätkö nämä ritarit edes ottaneet häntä vakavasti? Hän oli sentään Angrenostin valtias! ”Ennen pitkää vihollinen murtautuu sisään linnoitukseen ja me kuolemme kaikki”!

”Minä ajattelen asiaa”, vastasi Herion.

Piiritys jatkui vielä kaksi päivää Angrenostin pitäessä puoliaan. Mutta hitaasti ja varmasti heidän voimansa hupenivat. Vihollinen murtautui jo kerran sisäpihalle, mutta sir Merdalin ja sir Algolin johtama kiivas vastaisku surmasi läpi päässeet ja puhdisti taas muurinharjan vihollisista. Mutta se oli ensimmäinen merkki puolustuksen horjumisesta. Illan lähestyessä oli puolustajien asema lähestymässä epätoivoista. Kaikki alkoivat uskoa, että loppu tulisi huomenna. Ainoastaan sir Herion näytti yhä tyyneltä ja jaksoi kiertää muurilla rohkaisemassa sotilaita.

Mutta delaatti Dalydon, Angrenostin adjutantti, lähestyi Herionia puhuakseen tämän kanssa. ”Olen puhunut kaikkien upseerien kanssa”, hän totesi tiukasti. Oli aika laittaa kova kovaa vastaan tämän ritarin kanssa. ”He ovat kaikki samaa mieltä kanssani. Linnoitus on kaatumassa. Huominen päivä voi olla viimeisemme”.

”Luulen että olette oikeassa”, vastasi Herion.

”Ja silti näytät kuin se ei liikuttaisi sinua lainkaan”, Dalydon huudahti hämmästyen Herionin rauhallisuutta. ”Upseerit eivät kuitenkaan halua odottaa kuolemaa tekemättä mitään”.

”Mitä he siis haluavat tehdä”, kysyi Herion.

”Meidän täytyy tehdä uloshyökkäys koko voimallamme”, Dalydon vastasi katsellen arvioivasti ritaria. Tämä oli kyllä urhea soturi ja loistava miekkailija. Mutta mitä tiesi erämaiden mies strategiasta ja piirityksistä? Dalydon oli sentään entinen kaartin upseeri. ”Jos saamme vihollisen yllätettyä, voimme päästä murtautumaan läpi kohti kahlaamoa ja Eriadoria. Se on ainoa toivomme”.

”Entä linnoitukseen kerääntyneet naiset ja lapset”? Herionin ääni oli nyt vaarallisen pehmeä, kuin hän olisi vain vaivoin hillinnyt itsensä.

”He tiesivät vaarat, kun tulivat tänne”, Dalydon vastasi kylmästi. ”Ehkä vihollinen ei vahingoita heitä. Joka tapauksessa on turha kaikkien kuolla, jos voimme pelastua”!

”Entä Vihreä prikaati”, kysyi Herion vetäen syvään henkeä.

”He eivät tule. Tai jos he jonkin ihmeen avulla ilmestyisivät huomenna, ennen kuin me tuhoudumme, eivät he voisi auttaa. He voivat edetä linnoituksen luokse vain suoraan joen länsirantaa tulevaa tietä, jota vihollinen vartioi tarkasti. He eivät pääse luoksemme, vaikka haluaisivatkin”.

”Moisen päätöksen tekeminen on raskas taakka”, vastasi sir Herion viimein. ”Anna minun miettiä asiaa hetkisen. Aurinko on vasta laskemassa. Meillä on yhä aikaa”. Dalydon nyökkäsi ja jätti ritarin yksin. Herion käveli edestakaisin linnoituksen sisäpihalla miettien jotakin ratkaisua. Hän näki siviilit pieninä pelokkaina ryhminä ympärillään. Jos sotilaat hyökkäsivät ulos, olisivat naiset ja lapset mennyttä. Balchoth pääsisivät sisään ja se olisi ohi. Silloin pitäisi Herionin jäädä linnoitukseen ja taistella viimeinen taistelunsa näiden suojelemiseksi. Kuka olisi uskonut että hän tulisi kuolemaan täällä, Angrenostin muurien sisällä. Sillä Dalydon oli oikeassa. Balchoth oli päivien kuluessa linnoittanut eteläisen sivustansa. Tie oli tukossa eikä Vihreä prikaati pääsisi siitä läpi, Jos he edes ehtisivät paikalle!

Hän kuolisi taistellen pihalla. Sir Algol ja sir Gwardur kuolisivat hänen kanssaan. Merdal ja Meirian saisivat mennä sotilaiden mukana! Se olisi ohi minuutissa tai kahdessa. Ellei sitten…

Herionin katse siirtyi Orthancin torniin. Sen kerrottiin olevan rakennettu murtumattomasta kivestä. Jos he saisivat siviilit sisään, voisivat ritarit pitää oviaukossa puolensa pidempään. Mutta mitä valtias Caliondo olikaan sanonut tornista. Sinne oli pääsy kielletty. Ainoastaan käskynhaltijan luvalla sai Angrenostin valtias päästää jonkun sisään. Kukaan muu kuin Caliondo ei ollut käynyt tornissa hänen valtakaudellaan. Ja Caliondokin oli ollut siellä vain kahdesti! Torni oli kielletty paikka, eikä sinne päästettäisi ketään.

Herionin katse seurasi tornin seinää ylös asti. Jos he hyökkäisivät ulos, pitäisi heidän tietää juuri oikea paikka. Ja heidän kannatti hyökätä vain, jos Vihreä prikaati ei ollut vielä lähettyvillä. Miten prikaati pääsisi läpi vihollisen asemista? Kaikkeen siihen löytyisi vastaus tornin huipulta. Siellä häntä odottivat vastauksen siihen kaikkein tärkeimpään kysymykseen. Elääkö vai kuolla?

ORTHANCIN TORNI

Sir Herion löysi Caliondon toimistostaan, missä tämä oli piileskellyt lähes koko piirityksen ajan. Delaatti Dalydon, sir Arandil ja Yavien olivat hänen kanssaan.

”Ah, sir Herion”, huudahti Dalydon, kun ritari astui sisään. ”Koska suoritamme uloshyökkäyksen”?

”Emme vielä”, vastasi Herion. Mutta hän ei katsonut Dalydoniin vaan Arandiliin. Herion rypisti otsaansa. Hän oli unohtanut taistelun tuoksinassa tämän oudon ritarin. Kuka hän oli ja millä asioilla hän liikkui? Ja miksi Dalydon tuntui olevan yhtä läheinen niin Caliondon kuin Arandilinkin kanssa? Herionin katse viipyi hetken ritarissa, eikä se jäänyt Dalydonilta huomaamatta.

”Miksi sitten olet täällä”, kysyi Dalydon varovasti. ”Enkö tehnyt kyllin selväksi meidän vaaraamme”?

” Minä tiedän mitä sinä ajattelet tilanteesta, hyvä Dalydon”, Herion vastasi. ”Mutta en tiedä mitä ajattelen siitä itse. Minun on pakko pyytää teiltä, valtias Caliondo, avaimia Orthancin torniin”.

”Orthancin torniin”, Caliondo huudahti. ”Mikä aiheuttaa näin omalaatuisen ja kielletyn pyynnön”?

”Kielletyn todellakin”, totesi Dalydon. ”Orthanciin ei kukaan saa mennä”.

”Silti minun on noustava sinne”, vastasi Herion. ”Voin nähdä tornin laelta koko läntisen Calenardhonin”.

”Mitä luulette saavanne selville”, kysyi Arandil kiinnostuneena.

”En tiedä ennen kuin näen sen. Mutta vakuutan teille, herra, että jos en pääse tornin huipulle uskon meidän kaikkien kuolevan”.

”Se on mahdotonta”, valtias puolustautui. ”Kukaan muu kuin Angrenostin valtias tai käskynhaltijan lähetti ei ole koskaan käynyt tornissa”.

”Edes minua ei ole päästetty sinne”, sanoi Dalydon vihaisena. ”Se ei ole mahdollista”.

”Ja kuitenkin henkemme riippuu siitä”, huomautti Herion.

”Isä, ehkä sinun pitäisi antaa avaimet hänelle”, sanoi Yavien äkkiä. Hän katsoi Herioniin ja tiesi, että vain tämä ritari voisi pelastaa heidät. ”Tilanteemme ei tämän epätoivoisemmaksi tule, ei vaikka hän kävisi Orthancissa ja näkisi kaikki sen salaisuudet. Mutta tilanteemme voi parantua. Jos et luota Kultaisen kukan ritariin, niin kehen sitten luotat”?

Caliondo oli hetken vaiti ja mietti. Sitten hän äkkiä katsoi Herioniin. ”Minä luotan tyttäreeni enemmän kuin kehenkään muuhun”.

”Hän on todellakin järkevä ja viisas nainen”, myönsi ritari.

”Kyllin viisas ollakseen jonakin päivänä kuninkaiden äiti”, Caliondo totesi. Herion hätkähti sen kuullessaan. Mitä ihmettä Caliondo tarkoitti?

”Annan sinulle tornin avaimet, sir Herion. Mutta sinun pitää vannoa, ettet ikinä puhu tai mitenkään kerro kenellekään siitä mitä siellä näet. Se säilyy ikuisesti vain sinun omana tietonasi”.

”Minä vannon”, vastasi Herion ja tarttui avaimiin, joita Caliondo ojensi. Sitten hän kumarsi Yavienin suuntaan, vilkaisi viimeisen kerran alta kulmain Arandiliin ja poistui.

”En voi uskoa että annoit hänelle avaimet”, huudahti Dalydon, hilliten vain vaivoin vihansa. ”Päätös oli yksin minun”, Caliondo vastasi. ”Laitamme toivomme sir Herioniin. Ehkä hän kykenee yhä pelastamaan linnoituksen”.

”Hän on vaarallinen ja sinä päästit hänet Orthanciin”, Dalydon vastasi.

”Miksi vaarallinen”, valtias kysyi.

”Etkö nähnyt miten hän katseli sir Arandilia. Hän epäilee jotakin. Olisi parempi, jos hän ei palaisi hengissä tornista.

”Sinä haluaisit surmata miehen, joka on ainoa toivomme”, tuhahti Caliondo. ”Pysy loitolla hänestä, Dalydon, tai hän koituu tuhoksesi. Niin kauan kuin pysymme rauhallisina, ei hän voi saada mitään tietoa veljeskunnasta. Olemme täysin turvassa”.

”Hyvä on, herra”, vastasi Dalydon, mutta ei epäröinyt näyttää tyytymättömyyttään.

Herion käveli Orthancin tornin juurelle ja nousi lyhyet portaat ylös suurelle ovelle. Hän käänsi avaimella raskaan lukon auki. Se toimi jäykästi. Lukkoa ei ollut käytetty vuosiin. Miksi tornia ei käytetty, Herion ihmetteli. Miksi käskynhaltija oli käskenyt pitää kaikki sieltä pois? Pian se selviäisi. Herion avasi oven ja astui sisään. Hän näki eteisaulan ja useita ovia. Mutta leveät kierreportaat lähtivät aivan ulko-oven vierestä kohti yläkerroksia. Herion ei välittänyt ovista vaan lähti nousemaan kohti tornin huippua.

Kerroksia tuntui olevan loputtomasti. Ritari jatkoi kuitenkin portaita ylöspäin. Lopulta hän saapui pieneen kammioon. Lyhyt vilkaisu kapeasta ikkunasta kertoi hänen olevan todella korkealla. Kammion perällä oli musta ovi. Herion käveli sen luokse. Ovi oli lukossa, mutta Caliondon antamassa avainnipussa oli useita avaimia. Herion löysi oikean ja kuuli miten lukko aukesi kitisten. Varovasti hän avasi oven ja astui sisään kammioon, jossa ei ollut lainkaan ikkunoita. Kaikki seinät oli peitetty tummilla kankailla, samoin katto. Se olisi voinut ihmetyttää ritaria, mutta ei nyt kun hän näki mitä oli suuren pöydän päällä täsmälleen keskellä huonetta. Hän näki suuren mustan kiven ja tiesi heti mikä se oli. Hän tiesi mitä suurta salaisuutta käskynhaltija piilottelivat Orthancissa. Se oli Palantir! Herion käveli pöydän vierelle ja katsoi muutaman metrin päästä palloa. Mutta hän ei astunut lähemmäksi. Moiset välineet eivät olleet Kultaisen kukan ritareita varten. Ääneti hän käänsi kivelle selkänsä ja lähti kävelemään kohti kammion perällä olevia portaita.

Portaiden yläpäässä oli ovi, johon yksi Caliondon avaimista sopi. Herion avasi oven ja astui Orthancin tasaiselle katolle. Hän oli korkealla tasangon yläpuolella ja saattoi nähdä kaiken! Jossakin kaukana koillisessa hän näki taivaanrannassa pölypilven. Mitä se merkitsi? Herion ei tiennyt, mutta arveli että siellä taisteltiin. Ehkä käskynhaltija Cirion ei siis ollutkaan vielä mennyttä.

Mutta lähempänä olevan vihollinen kiinnosti enemmän Herionia. Hän näki ylhäältä käsin koko vihollisen leirin ja piiritysasemat. Katsellessaan Balchothin leiriä ei Herion voinut olla miettimättä, tiesivätkö mustat ritarit tornin Palantirista. Siksikö vihollinen halusi niin epätoivoisesti Angrenostin haltuunsa? Millainen ase se olisikaan näiden käsissä! Heidän ei tullut sitä saada. Herionin täytyi voittaa tämä taistelu. Ja seistessään ylhäällä tasanteella hän näki miten!

Hän näki täydellisen kohdan, mistä he hyökkäisivät ulos linnakkeesta. Sitä ei olisi ikinä huomannut maan tasalta. Mutta mikä tärkeintä, hän näki heidät. Vihreäasuinen pitkä rintama eteni kahlaamolta tulevaa tietä kohti Angrenostia. He olivat vasta tien alussa ja tulivat varovasti, kuin jo tietäen edessä olevasta vihollisasemasta, josta eivät voisi päästä läpi. Herion näki liiankin hyvin paikan, missä tie oli sulutettu ja ylivoimainen Balchothin osasto odotti. Vihreän prikaatin komentaja oli varovainen ja prikaati oli jo levittäytynyt taistelumuodostelmaan. Siitä ei ollut apua. He eivät pääsisi läpi! Herion näki tarkoilla haltiasilmillään kaksi harmaakaapuista hahmoa kävelemässä selvästi muiden edellä. Sir Asgen ja kokenut sir Calafir, jonka taito ja urheus ei riittäisi viemään prikaatia läpi Balchothin asemista. Ei, he eivät siihen pystyisi, mutta Herion kykenisi. Ylhäältä tornin huipulta hän näki kaiken. Tien länsipuolella aivan vuorien juurella kulki syvä kanjoni, jonka matalat kukkulat peittivät vihollisen näköpiiristä. Sitä kulkien prikaati voisi kulkea vihollisen sivustan ohi ja olla aamulla asemissa Angrenostin länsipuolella, valmiina hyökkäämään yhtä aikaa varuskunnan kanssa Balchothin leiriin. Se oli paras ja ainoa mahdollisuus. Mutta nyt oli kiire. Herion kääntyi ja lähti juoksemaan alas tornista, lukiten ovet huolellisesti takanaan.

”Sir Herion tuli tornista”, totesi Meirian osoittaen kohti Orthancia. Herion lukitsi juuri tornin ovea takanaan ja juoksi sitten portaat alas. Ritarit seisoivat yhtenä joukkona portin luona. Jokin merkillinen aavistus oli tuonut heidät yhteen. Meirianilla ei tuota veteraanin kykyä vielä ollut, mutta Merdal pani tyytyväisenä merkille että sekä Algol että Gwardur olivat saapuneet kasvoillaan tuo sama ilme kuin viherhaltiallakin. Tuo odottava ilme, joka kertoi että jotakin tapahtuisi pian. Gwardur oli tietysti tuonut Meirianin mukanaan.

Sir Herion juoksi heidän luokseen ja veti syvään henkeä. Kukaan ei kysynyt mitään. He vain odottivat mitä Herion sanoisi. ”Minä näin heidät”, hän sai viimein sanottua. ”Vihreä prikaati! He tulevat tietä myöten avorivissä ja marssivat suoraan Balchothin valmisteltuihin asemiin. Sir Calafir on heidän kanssaan, samoin Asgen”.

”Mitä teemme”, kysyi Merdal. Hän näki heti, että Herion ei ollut vielä sanonut kaikkea mitä tiesi.

”Vuorten vierellä kulkee vartioimaton reitti Angrenostin luokse. Näin sen selvästi ylhäältä tornin laelta. Ainoa ongelma on, että sir Calafir ei tiedä siitä”.

Merdal ajatteli nopeasti. ”Pimeä tulee aivan pian. Jonkun pitää kulkea pimeyden turvin vihollisen asemien läpi Vihreän prikaatin luokse ja kertoa Calafirille. Heillä on yö aikaa siirtyä asemiin, jos aiomme hyökätä aamulla”.

”Juuri niin”, myönsi Herion. ”Jonkun on mentävä”!

”Se en ole minä”, sanoi Merdal. ”Eikä Herion. Meitä tarvitaan täällä. Miten on, kuka teistä kolmesta menee”?

Kolme nuorta ritaria vilkaisi toisiinsa. ”Minä voin mennä”, sanoi Algol hivenen haluttomasti.

”Ei”, sanoi silloin Gwardur voimakkaasti. ”Sir Meirian menee”!

”Meirian”, ihmetteli Merdal. ”Mutta minä luulin että…”.

”Hän on valmis”, sanoi Gwardur. ”Hän osaa kulkea äänettömästi pimeässä. Minä en voi olla aina paikalla auttamassa. Sinä menet, Meirian, ja tuot Vihreän prikaatin perille ennen aamunkoittoa”.

”Auringon noustessa hyökkäämme”, vahvisti Herion. ”Pystytkö siihen, sir Meirian”?

”Minä menen”, tämä sanoi äänessään ylpeyttä. Vihdoinkin hän saisi näyttää olevansa oikea ritari.

HYÖKKÄYS AAMUNKOITOSSA

He odottivat koko yön. Aamunkoitto toisi tullessaan piirityksen lopun, tavalla tai toisella. Oli kulunut jo tunteja siitä, kun sir Meirian oli laskettu alas muurilta ja kadonnut pimeään. Mitään ääniä ei ollut kuulunut pimeässä yössä. Se oli hyvä merkki. Ainakaan hän ei ollut jäänyt kiinni. Auringonnousun lähestyessä järjesti sir Herion viimein sotilaat uloshyökkäystä varten. He kerääntyivät äänettöminä portin taakse. Vain aseistetut siviilit jäisivät linnaketta puolustamaan. Sillä ei ollut väliä. Jos Vihreä prikaati ei ehtisi mukaan hyökkäykseen, he eivät voisi voittaa ja linnoitus kukistuisi. Aseistetut siviilit olivat vain henkinen turva naisille ja lapsille. Luultavasti heistä kovinkaan monia ei sillä huiputettu. Herion järjesti sotilaat kahdeksi osastoksi, jotka hyökkäisivät erikseen. Tavoite oli päästä suoraan Balchothin telttaleiriin. Sir Merdal ja sir Gwardur hyökkäisivät toisen osaston kärjessä ja sir Herion ja sir Algol toisen.

Viimein kohosi aurinko esiin taivaanrannan takaa. ”Soittakaa kelloja”, komensi sir Herion. Samassa Angrenostin hälytyskello alkoi soida ja portti rämähti auki. Ei ollut aikaa epäröidä. He hyökkäsivät ja jakaantuivat eri suuntiin päästyään ulos. Merdalin johtama ryhmä eteni nopeasti kohti vihollisen leiriä ohittaen vihollisen piirityslinjan. Se oli vain heikosti vartioitu. Muutamia kymmeniä vihollisia kuoli lähes liian yllätettyinä puolustautumaan.

Vihollinen oli vasta järjestäytymässä telttojensa edessä, kun varuskunta hyökkäsi kahtena kiilana heidän kimppuunsa. Ritarit taistelivat etummaisina Gondorin vakinaisten kanssa. He pääsivät aluksi vihollisen linjan sisään, mutta sitten vastarinta tiivistyi. Balchoth olivat hurjia sotureita, eivätkä pelästyneet helposti. Vasemmalla sir Herion oli pärjännyt paremmin ja Merdal näki hänen osastonsa vihollisen leirin laidalla. Mutta heidät oli pysäytetty ja sivustat olivat uhattuina. He olivat jäämässä alakynteen.

Tilanne oli kääntymässä nopeasti huonosta kohti surkeaa, kun odotettu ääni viimein nousi ilmoille. He kuulivat lännestä voimakkaan hurraa huudon ja se lähestyi nopeasti. Vihollinen tuntui joutuvan paniikkiin ja sitten pakenevia Balchothin sotureita alkoi juosta jostakin oikealta. Pian vihollisen telttojen seassa saatettiin nähdä hyökkääviä vihreäasuisia sotilaita. Merdal näki näiden joukossa sir Calafirin tutun hahmon. Tämä taisteli keihäs kädessä ja kaatoi pakenevia vihollisia toinen toisensa jälkeen. Sir Asgen ja sir Meirian olivat myös kiivaimmassa tiimellyksessä. Vihollinen oli nyt kahden tulen välissä ja joutui vihdoinkin pakokauhuun.

Musta ritari Ferimor kirosi vihasta nähdessään kaikkien suunnitelmiensa valuvan hukkaan. Hänestä oli pitänyt tulla Angrenostin herra. Tulevaisuus oli hänen! Hän olisi ensimmäinen Sauronin neljästä perijästä! Läntiset maat tulisivat taipumaan hänen tahtoonsa. Niin oli tarkoitettu. Se oli niin lähellä, mutta nyt hän näki että niin ei kävisi. Tharbadin kirottu Vihreä prikaati oli ilmestynyt kuin tyhjästä hänen sivustaansa. Illalla se oli ollut tiellä lähellä kahlaamoa, vailla mitään mahdollisuuksia päästä Angrenostin avuksi. Mutta nyt se oli yhtäkkiä hänen sivustassaan ja mursi koko Balchothin linjan. Armeija pakeni ja Ferimor oli kyllin kokenut nähdäkseen, ettei tuota pakoa pysäytettäisi ennen Anduinia. Soturit olivat saaneet tarpeekseen. He juoksisivat kotiin asti.

Ferimor juoksi telttansa luokse ja loikkasi hevosensa selkään. Hän oli pukeutunut raskaaseen haarniskaan, kuten aina. Khydulia ei näkynyt missään! Oliko tämä paennut? Mies oli urhea mutta ovela. Häneltä saattoi odottaa lähes mitä tahansa. Ferimorinkin oli aika paeta. Hän ei kuolisi täällä Angrenostissa. Hänellä oli yhä suuri tulevaisuus edessään. Taistelu oli menetetty. Linja oli nyt pettänyt ja vihollinen oli kaikkialla leirissä ajaen takaa pakenevia sotureita. Ferimor kannusti hevostaan. Pitkä gondorilainen osui hänen tielleen ja sai surmansa mustan ritarin miekasta. Toinen, vihreään univormuun pukeutunut, heitti keihään häntä kohti. Ferimor torjui sen kilvellään. Keihäs jäi kilpeen kiinni ja ritari paiskasi sen kohti vihollistaan. Tämä väisti ja sitten Ferimorin miekka jo surmasi hänet.

Musta ritari komensi hevostaan äärimmäisen taidokkaasti telttojen ja taistelevien sotilaiden keskellä. Hän sivalsi ohi mennessään kuoliaaksi yhden vihollisen ja oli pääsemässä ulos leiristä. Mutta silloin hän näki harmaakaapuisen haltian, jonka kanssa Khydul oli puhunut portilla. Tuo haltia oli komentanut puolustusta ja pitänyt sen koossa. Tuo haltia oli maksanut Ferimorille paljon. Kaikki hänen toiveensa olivat nyt kuolleet. Siitä hyvästä haltia kuolisi.

Huutaen vihasta Ferimor kannusti hevostaan kohti haltiaa. Tämä näki hänen tulevan ja valmistautui ottamaan hyökkäyksen vastaan. Mutta Ferimor pysäytti hevosensa ja laskeutui satulasta. Hän oli kokenut taistelija ja näki liiankin hyvin haltian ketteryyden. Hän ei voisi voittaa tätä hevosen selässä istuen. Sen sijaan Ferimor jalkautui ja lähestyi haltiaa varovasti miekka koholla.

”Kuka olet, haltia”, hän kysyi raivoisalla äänellä. Hänen herransa Dol Guldurissa haluaisivat tietää kuka oli vastuussa tästä takaiskusta. ”Minä olen Kultaisen kukan sir Herion”, haltia vastasi kiertäen varovasti oikealle, pakottaen Ferimorin siirtymään mukanaan. ”Ja sinä olet”? Ferimor hymyili mielessään. Haltia ajatteli juuri samoin. Hän haluaisi pystyä kertomaan herroilleen, kuka oli komentanut vihollista. ”Olen Dunstanin huoneen Ferimor”, hän vastasi. Olihan haltialla toki oikeus tietää, kuka hänet surmasi.

Ferimor hyökkäsi täynnä itsevarmuutta. Hän oli loistava miekkailija, eikä ollut ikinä hävinnyt kaksintaistelua kenenkään kanssa. Ei edes harjoituksissa! Hänen taitavat pistonsa uuvuttivat nopeasti vastustajat. Mutta haltia vain tanssi niiden alta pois vaivattomasti. Hän oli pukeutunut kaapuun ja Ferimor haarniskaan. Kumpi väsyisi ensin? Se oli itsestään selvää. Siksi Ferimorin täytyi muuttaa taktiikkaansa ja pyrkiä ratkaisuun nopeammin.

Hän hyökkäsi pyrkien lähitaisteluun, jossa hänen nopeat kätensä toisivat voiton. Mutta haltian kädet olivat nopeammat. Hän torjui kaikki iskut ja pisti äkkiä takaisin, viiltäen haavan Ferimorin lantioon, jossa haarniska ei suojannut. Musta ritari horjahti taaksepäin. Silloin sir Herion seurasi ja löi miekkansa lappeella Ferimoria jalkaan, niin että tämä kaatui selälleen. Haltia astui lähemmäksi kohotettu miekka kädessään ja Ferimor tiesi olevansa kuollut. Hänen oma miekkansa oli lentänyt parin metrin päähän.

Mutta äkkiä toivo palasi mustan ritarin mieleen. Hän näki kauempana uskollisen adjutanttinsa Khydulin. Tämä kannusti hevostaan kohti haltiaa. Khydulin kädessä oli pitkä keihäs, jolla hän aikoi lävistää tämän. Haltia kuolisi ja Ferimor pelastuisi. Mutta samassa toivo kuoli ja muuttui vihaksi. Äkkiä Khydul vetäisi hevosensa ohjaksista, juuri kun haltia näki hänet ja käännähti varuillaan. Khydul katsoi hetken kuin epäröiden Ferimoriin. Sitten hän pudisti päätään, käänsi hevosensa ja kannusti sitä. Khydul katosi telttojen keskelle. Viha iski Ferimoriin. Se kurja oli jättänyt hänet tarkoituksella kuolemaan. Se…

…haltia iski miekkansa voimalla alas. Miekka lävisti haarniskan. Kun sir Herion repäisi miekkansa irti, oli musta ritari jo kuollut. Haltia käänsi selkänsä ruumiille ja katsoi suuntaan, johon Khydul oli kadonnut. Se oli mielenkiintoista. Miksi mustan ritarin alainen oli jättänyt herransa kuolemaan? Ilmiselvästi tämä ei ollut pelännyt, vaan sen sijaan harkitsi hetken ja sitten poistui. Jälleen yksi arvoitus, joka ei koskaan tulisi selviämään. Herion vilkaisi ympärilleen ja näki ilokseen kaikki ritarinsa yhä pystyssä. Sir Algol oli lievästi haavoittunut, mutta kaikki muut olivat kunnossa. Hymyillen Herion lähti etsimään sir Calafiria ja Vihreän prikaatin komentajaa.

Viikkoa myöhemmin koko maailma oli muuttunut. Kultaisen kukan ritarit olivat poistuneet takaisin Eriadoriin valtias Caliondon virallisten kiitosten saattelemana. Caliondo oli huokaissut helpotuksesta, kun sir Herion oli poistunut muiden mukana kyselemättä sen enempää sir Arandilista. Balchothien uhkaava voitto oli vaihtunut näiden täydelliseksi tappioksi. Käskynhaltija Cirion ja hänen pohjalaiset liittolaisensa Eorlin johdolla olivat saaneet suuren voiton Celebrantin kentän taistelussa. Samaan aikaan suuriruhtinas Andusal oli kukistanut etelämmäksi edenneet Balchothit ja aiheutti Celebrantista vetäytyvät vihollisen armeijan rippeet. Kiitokseksi avusta oli Cirion antanut koko Calenardhonin maakunnan Eorlille omaksi kuningaskunnaksi. Ainoastaan Angrenost jäi Gondorin omaisuudeksi.

”Tämä sopii veljeskunnalle enemmän kuin hyvin”, tuumi sir Arandil. Hän ja Caliondo olivat tämän toimistossa ja miettivät tulevaa. ”Angrenost on nyt Minas Tirithin näkökulmasta kaukainen paikka keskellä vierasta maata. Saamme toimia täällä itsenäisesti ilman käskynhaltijan valvontaa”.

”Ainoastaan Tharbad on lähellä ja voi seurata toimiamme”, vastasi Caliondo. Mutta myös hän oli tyytyväinen asioiden saamaan käänteeseen. Hän oli solminut mahtavan liiton ja saisi paljon lisää valtaa. Lisäksi hänen asemansa oli nyt lähes itsenäisen ruhtinaan asema. Hänen tyttärelleen Yavienille oli luvattu ylhäinen avioliitto. Aika osoittaisi kuinka ylhäinen! Asiat eivät voisi olla paremmin.

”Tharbadia pitää varoa”, myönsi Arandil. ”Mutta ennen pitkää suunnitelmamme tulee koskemaan sitäkin. Tharbad tulee siirtymään valvontaamme. Se ja Angrenost ovat Eriadorin herruuden avaimet. Kaikki sujui lopuksi hyvin. Vain yksi asiaa huolestuttaa minua”.

”Suuriruhtinas Andusal”, huudahti Caliondo. ”Hän on oka lihassamme. Jos emme ole varovaisia, saattaa hän keksiä veljeskunnan suunnitelmat. Hän on vaarallisen älykäs ja kyvykäs. Andusalin maine on kasvussa. Mihin asti se vielä kasvaakaan, jos joku ei pysäytä häntä”.

”Andusal on vaarallinen”, tuumi Arandil. ”Mutta en puhunut hänestä. Hän on veljeskunnan ongelma, ei meidän. Minä puhuin Kultaisen kukan ritareista. He valvovat lakia ja järjestystä Eriadorissa. Olit oikeassa kun puhuit heidän vaarallisuudestaan. He käänsivät varman tappiomme hetkessä suureksi voitoksi. Näitkö miten sir Herion surmasi Dol Guldurin Ferimorin, jota pelottavampaa miestä en uskonut olevankaan. Se oli niin helppoa. Nämä ritarit voivat estää suunnitelmiemme toteutumisen. Jos aiomme ikinä hallita Eriadoria, pitää ritarikunnan tuhoutua. Heidän täytyy kaikkien kuolla. Sen aion kertoa suurmestarille. Ja hän kyllä kuuntelee minua!

SAURONIN PERIJÄT

Khydul oli polvillaan herransa Narthsegin edessä. Hän ei pelännyt, sillä lisänimellä ”teurastaja” tunnetun nazgulin viha kohdistui Ferimoriin, eikä uskolliseen palvelijaansa Khyduliin. Monet pelkäsivät joutua nazgulien kanssa tekemisiin, mutta ei hän. Nuo ihmeelliset olennot uhkuivat puhdasta voimaa ja puhdasta pahuutta. Khydul tunsi olevansa lähellä jotakin suurta polvistuessaan Narthsegin eteen. Pelätkööt muut! Narthsegia kiinnosti Khydulin pelottomuus. Hänestä tulisi seuraava Sauronin ”perijä” Ferimorin sijaan. Hän oli aavistanut sen ja tuo aavistus oli käymässä toteen.

”Mikä meni vikaan”, kysyi nazgul kylmällä äänellään. ”Miksi eivät herramme viirit liehu nyt Orthancin tornin huipulla? Eikö luottamukseni Ferimoriin ollutkaan paikallaan”? Khydul mietti hetken, ennen kuin vastasi. ”Herra, epäonnistuminen ei ollut Ferimorin tai kenenkään muunkaan vika. Suunnitelmanne oli hyvä ja Ferimor toteutti sen hyvin. Linnoitus olisi varmasti kaatunut, mutta...”.

”MUTTA”, kysyi Narthseg voimakkaasti. ”Joku puuttui tapahtumiin”, selitti Khydul. ”Heitä oli viisi. Jokainen oli kääriytynyt vaelluskaapuun ja kantoi rinnassaan auringon tunnusta. Johonkin outoon ritarikuntaan he kuuluivat. Siitä ei ole epäilystäkään. He käänsivät taistelun kulun. Heidän johtajansa surmasi Ferimorin kaksintaistelussa. En ole ikinä nähnyt sellaista taitoa miekan kanssa. Ferimorilla ei ollut mitään mahdollisuuksia, herra, ja hän oli miekkailun mestari”!

”Auringon tunnus”, toisti Narthseg kylmästi. ”Nyt ymmärrän paremmin. Se selittää kaiken”! ”Te tunnette nämä ritarit, herra”, kysyi Khydul varovasti. ”Kyllä”, vastasi nazgul, joka ei sanoja tuhlaillut. ”Luulimme heidän voimansa murtuneet Angmarin sodissa. Mutta niin ei siis ole. Kultaisen Kukan ritarikunta! He voivat olla vaarallisia”!

”Pyydän anteeksi, herra”, huudahti Khydul. ”Mutta mielestäni he ovat varmasti vaarallisia. He käänsivät varman voittomme pahaksi tappioksi. He tekivät hetkessä tyhjiksi vuosien suunnitelmat. Jos he kykenivät siihen, mihin muuhun he saattavat kyetä? Jos he ovat niin hyviä, voivat he saada selville herramme suunnitelmat. He voivat estää häntä. Meidän täytyy varmistaa, etteivät he pääse puuttumaan asioihimme”!

”Näen viisauden sanoissasi”, vastasi Narthseg. Äkkiä nazgul nauroi pelottavaa kylmää naurua. ”Tiedän nyt mitä teemme”, hän vastasi. ”Jos herramme vain suostuu, tiedän kenet lähetän ritarikuntaa vastaan. Meillä on juuri oikea henkilö tähän tehtävään. Ritarikunta ei edes tule tajuamaan mikä heihin iski”. Narthseg jatkoi nauruaan ja hetken epäröityään Khydul yhtyi siihen.

Mustaan kaapuun kääriytynyt hahmo käveli Anduin joen vartta pohjoiseen. Hänen kädessään oli pitkä musta sauva, mutta kulkija ei nojannut siihen. Hän käveli innokkaasti tuntematta väsymystä. Jossakin edessä olivat Sumuvuorten solat ja niiden takana Eriador! Hän kuuli yhä Sauronin sanat mielessään, vaikka monta päivää oli jo kulunut tuosta tapaamisesta, joka olisi ajanut monet hulluksi. Nuo sanat olivat kuin suloinen ääni, joka kuiskaili hänelle kannustavasti matkalla pohjoiseen. Mutta hän ei tarvinnut kannustusta. Saatu tehtävä oli luotu hänelle. Viimein hän saisi kostonsa. Viimein hän sai tilaisuuden tuhota kirottu Kultaisen Kukan ritarikunta, joka oli vienyt häneltä kaiken!

Viimeksi kun hän oli ottanut yhteen ritarien kanssa hän oli ollut mahtava. Mutta tuo mahti ei ollut mitään sen rinnalla mitä hänellä nyt oli. Hän tunsi voiman sisällään. Se ajoi häntä eteenpäin ja kertoi hänelle asioita, joita ei voinut muuten tietää. Hän oli niin mahtava, että hänen edessään Kultaisen kukan ritarit kaatuisivat kuin lahot puut myrskyssä.

Vuosien maanpaon aikana hän oli rukoillut tilaisuutta. Hän oli toivonut sitä joka hetki ja viimein se oli tullut. Sauron oli huolissaan ritarikunnasta. He voisivat estää hänen suunnitelmansa. Siksi Sauronin uskollinen palvelija oli nyt matkalla Eriadoriin. Hän pitäisi ritarikunnan poissa Sauronin kimpusta. Mikä olisi parempi tapa, kuin tappamalla heidät kaikki? Hän nauroi, mutta kukaan ei ollut kuulemassa, sillä jopa linnut olivat paenneet hänen tieltään tuntiessaan hänen voimansa ja pahuutensa tulon. Se ei häntä vaivannut. Hän oli valmis uhraamaan mitä tahansa tuhotakseen ritarit. Kun hän ratsastaisi voittajana sisään Mithlondin portista toteuttaen vanhan unelman...kun kaikki ritarit olisivat kuolleet, niin silloin kaikki uhraukset olisivat olleet sen arvoisia.

Hän kohotti kätensä ja katseli auringon valossa sormessaan kimaltelevaa sormusta. Kuka olisi ikinä voinut uskoa, että jonakin päivänä hän kantaisi suursormusta kädessään. Kääpiöille se oli taottu alunperin, mutta moisella kansalla sormukset menisivät hukkaan. Sauron oli tämän nähnyt ja viisaudessaan hankkinut sormuksia haltuunsa. Yksi oli nyt kulkijan sormessa ja hän tunsi sen voiman sisällään. Se oli suorastaan vavisuttavaa. Äkkiä mikä tahansa oli mahdollista. Sauron oli antanut hänelle voiman, jolla tuhota ritarikunta. Mitä siitä jos tuo voima samalla tuhoaisi hänet itsensä? Hän oli sen velkaa niille, joiden kuolema huusi kostoa!

Kulkiessaan hän mietti suunnitelmiaan. Hän pakottaisi örkit palvelukseensa ja hankkisi liittolaisia kaikkialta Eriadorista. Kun hän aloittaisi iskunsa, ei ritarikunta saisi olla rauhassa missään. Heidän entiset tukikohtansa kääntyisivät heitä vastaan. Heidän liittolaisensa vaatisivat apua, jota ritarien olisi pakko antaa. Yksi kerrallaan he kuolisivat. Hän loi synkän ajatuksen sir Weldenille, joka oli yhä tuolla jossakin, velvollisuutensa ajamana. Hän ajatteli sir Delemiriä, joka oli murhannut Darchaksen! He kaikki maksaisivat. Voi kyllä. Kävellessään kohti pohjoista Derhal katseli sormusta sormessaan ja haaveili kostostaan. Sormus kasvoi hetki hetkeltä hänen mielessään. Samaan tahtiin kasvoivat sen antamat mahdollisuudet. Hänen mielessään Sauronin ääni kuiskaili neuvojaan. Derhal nauroi ja se nauru oli lähes mielipuolista!