SEKASORTOINEN ILTA

Nuori haltia seisoi keskellä huonetta säihkyvässä haarniskassa. Kypärä lepäsi hänen kädessään. Haltian kasvoilla helmeili tuskanhiki. Hänen silmissään paistoi turhautuminen. Niin paljon oli tapahtunut lyhyessä ajassa. Kaikki oli muuttunut yhdessä hetkessä toivottomaksi tuona yönä. Haltioiden toivo oli kuollut auringonlaskun mukana, kun se oli luonut viimeisen valonsa kaupunkia ympäröiville rinteille paljastaen kauhistuttavan näkymän asukkaiden silmille. Vihollinen oli löytänyt heidät!

Neuvonpito oli ohi ja Gondolinin ruhtinaat olivat marssineet päättäväisin ilmein kokoamaan joukkojaan. Siitä oli jo yli tunti, mutta neuvonpidon päätyttyä ei ollut tapahtunut mitään. Nuori haltia vaihtoi tuskaisena jalkaa. ”Herra, ruhtinaat odottavat teitä yhä pääportilla”, hän yritti katsoen kuningas Turgonia silmiin. Kuningas oli koko kaupungin pisin haltia. Hänen urhoollisuudestaan kerrottiin tarinoita. Mutta tuona päivänä kuningas oli alistunut. Nuori haltia saattoi nähdä sen selvästi tämän koko olemuksesta. Turgon ei uskonut enää voittoon. ”Joukkomme tarvitsevat rohkaisua ja johtajuutta. Teidän täytyy mennä portille”.

Mutta Turgon pudisti väsyneesti päätään. Hän oli täydessä sotisovassa, kuten kaikki muutkin valtaistuinsalissa. Ylhäiset neuvonantajat ja ritarit katsoivat nuorukaiseen torjuvasti. Heidät oli vallannut sama pettävä tunne kuin kuninkaankin. ”Ei, hyvä Aranos”, vastasi kuningas. Hänen silmissään oli ystävällisyyttä. Jopa ymmärtämystä. Mutta ei myöntymystä. ”Sama pimeys joka surmasi isoisäni, isäni ja veljeni on nyt löytänyt myös minut. Se tietää missä olemme eikä lepää ennen kuin minä olen isäni ja veljeni seurassa. Minä odotan kohtaloani täällä, omassa tornissani, talonväkeni sotureiden kanssa. Kun se tulee kohtaamme me sen kuin Noldorin sotureiden kuuluukin”.

”Herra, ruhtinaanne eivät ole luovuttaneet. He aikovat taistella. Ettekö te aio taistella heidän kanssaan? Ettekö edes jos minä pyydän”? Mutta Turgon pudisti päätään. ”Ei, sukulaiseni. Minä olen päätökseni tehnyt. Odotan kohtaloani täällä. Etsi sinä omasi sieltä mistä sen haluat löytää”. Aranos hätkähti. Sittenkin, kuningas Turgon oli antanut edes hieman periksi. Hänen ei tarvinnut jäädä kuninkaan torniin tämän kanssa. ”Siinä tapauksessa, herra, luvallanne poistun osallistumaan taisteluun”. Aranos kumarsi syvään, sillä kaikesta huolimatta hän ei voinut olla kunnioittamatta Turgonia. Tämä oli kasvattanut hänet niistä päivistä asti, kun Aranosin vanhemmat olivat kuolleet Jäänraumaa ylitettäessä. Hän oli seissyt Turgonin rinnalla Nirnaethissa, mutta tänään hänen ei tarvitsisi tehdä niin. ”Mene siis, hyvä Aranos”, vastasi Turgon. Hän seurasi raskain sydämin miten nuori haltia käännähti ja harppoi ulos salista kiireisin askelin. Mutta Turgonin silmissä oli kyynel hänen nähdessään Aranosin poistuvan. ”Jos minä olisin joskus saanut pojan, toivon että hän olisi ollut juuri niin kuin Aranos”, kuningas sanoi kääntyen neuvonantajansa Pengolodin puoleen. Tämä tyytyi nyökkäämään.

Aranos juoksi pihalle ja kiiruhti kohti ratsuaan. Onneksi yksi palvelijoista piteli sitä yhä kuninkaanpihalla. Mutta äkkiä hevonen hyppäsi takajaloilleen. Aranos veti automaattisesti päätään alas, kun palava ammus viuhui ohi tornin ja osui jonnekin asuintalojen sekaan. Liekkien punainen loimotus kohosi kohti korkeuksia. Rakennus oli syttynyt tuleen. Hän kuuli haltioiden kauhistuneet huudot ja kiroukset. Lisää katapulttien ammuksia viuhui yön läpi piirtäen palavan vanan halki ilman. Se oli alkanut! Aranos oli taistellut Nirnaethissa eikä pelännyt vihollista. Mutta yöllisessä taistelussa haltioiden salaisessa kaupungissa oli jotakin kauhistuttavaa. Niin ei ollut pitänyt tapahtua. Heidän piti olla turvassa! Silti vihollinen oli täällä ja sen katapulttien ammukset sytyttivät tulipalon toisensa jälkeen kaupungissa. Gondolin paloi. Punaiset liekit valaisivat nyt koko kaupunkia saaden sen näyttämään aavemaiselta. Miksi Gondolinin katapultit eivät vastanneet ammuntaan?

Aranos riuhtaisi katseensa irti palavista taloista ja juoksi kohti hevostaan. Mutta hän pysähtyi nähdessään oikealla pitkin askelein kiiruhtavan hahmon. ”Prinssi Tuor”, hän huudahti kiinnittäen miehen huomion. Prinsessa Idrilin puoliso oli pukeutunut haarniskaan ja kantoi suurta taistelukirvestä. ”Herra, en löydä prinssi Maeglinia mistään. Tiedättekö missä hän on”? Tuor näytti ärsyyntyneeltä kun hänen matkansa keskeytettiin ja aikoi vain murahtaa jotakin, mutta näki sitten kuka puhuja oli. ”Ah, Aranos. Sinuna en etsisi Maeglinia liian kauaa. En tiedä missä hän on, mutta minulla on aavistus ettei hän halua kenenkään löytävän itseään. Etenkään sinun”!

Aranos veti syvään henkeä. Asiat menivät kokoajan huonompaan suuntaan. ”Herra, kuningas Turgon ei aio poistua tornistaan. Jonkun täytyy ottaa komento portilla ja johtaa taistelua. Jos eri huoneiden puolustusta ei yhtenäistetä, eivät he voi pitää puoliaan. Menettekö te portille ja johdatte heitä”? Mutta Tuor pudisti päätään. ”Ei, hyvä Aranos, en mene. Minulla on muuta tehtävää. Uskon Maeglinin olevan petturi. Ja liiankin hyvin näen syyn hänen petokseensa. Minun täytyy mennä pelastamaan perheeni. Jos saan heidät turvaan tulen avuksenne”. Aranos katsoi Tuoria silmiin. ”Herra, entä jos minä määrään teidät menemään portille”, hän sanoi painokkaasti. ”Älä tee niin, Aranos. Minä menen joka tapauksessa talolleni. Jää siis hyvästit, sukulaiseni”. Aranos katsoi sanattomana miten Tuor poistui. Mutta hänellä ei ollut aikaa miettiä tätä tai Maeglinia. Liian paljon asioita tapahtui kokoajan.

”Aika on koittanut, soturini. Aika on koittanut! Me vannoimme valat ja tänään joudumme siitä tilille. Tänään täytämme valamme ja taistelemme kansan puolesta. Tänään kohtaamme pedon, joka niin pitkään on meitä vainonnut. Nyt se on kotiovellamme ja haluaa sisään. Jos niin täytyy olla, kuolemme me tuota ovea puolustaen. Sillä minä tunnen tämän pedon. Kauan sitten tunsin sen Tirionissa ja puhuin sen kanssa. Liian hyvin näen nyt sen suunnitelmat ja petoksen. Se nostatti sydämissämme tulen, jonka luulimme tulevan omista ajatuksistamme. Feänor ei meitä pettänyt, vaan HÄN. Me kuuntelimme Feänoria ja sitä kautta häntä. Hulluudessamme lähdimme matkaan ja hulluudessamme syyllistyimme petokseen. Mutta tuo peto oli petoksen takana, ei Feänor, enkä minä! Silti tänään on tullut aika maksaa tuosta aamusta jolloin Feänor vei laivat. Peto on nyt tullut luoksemme ja valan täyttämisen hetki on tullut”. Hän puhui hiljaisella äänellä, niin että vain lähimpänä seisovat kuulivat. Hänen lähimmät miehensä tiesivät hänen puhuvan vain itselleen, eivätkä vastanneet mitään. He seisoivat Lähteentorin korkeimmalla kohtaa katsellen länteen, kohti kaupungin pääporttia.

Mutta porttia ei voinut nähdä Lähteentorilta. Ei! He näkivat ainoastaan vastapäisen rinteen peittävän vihollisen armeijan ja tuo näky kylmäsi monien sydäntä. Örkkejä ja itäläisiä oli lukematon määrä. Mutta vuoren rinteillä oli myös jotakin muuta. He saattoivat tuntea pelon, jota Morgothin balrogit toivat tullessaan. Ja he näkivät lohikäärmeet vuoren rinteillä. Mutta ne olivat erilaisia kuin mikään mitä haltiat olivat ennen nähneet. Näillä lohikäärmeillä oli siivet. Niitä oli vain kolme, mutta jokainen oli sitäkin pelottavampi ja voimakkaampi. Lohikäärmeiden voiman nähdessään monien sydän horjui. Mutta Lähteenruhtinas Voronthel Ecthelion kohotti katseensa suoraan lohikäärmeisiin. Ne olivat vain hänen tuntemansa pedon uusin olomuoto. Hän tunsi tämän pedon eikä pelännyt sitä. Hän ei pelännyt mitään pahaa! Hän oli Dilwen huoneen prinssi Charionin poika, Mahtanin tyttärenpoika ja Gondolinin Lähteenhuoneen ruhtinas. Paha pelkäsi häntä!

Lähteenhuoneen 1500 sotilasta seisoivat taistelumuodostelmassa keskellä toria. He odottivat kärsivällisesti. Sotilaiden kasvot olivat kalpeat, mutta pelko ei niitä kalventanut, vaan epätietoisuus. He eivät tienneet milloin he taistelisivat. He eivät edes tienneet mitä muureilla tapahtui. Sotaneuvostossa heidät oli määrätty reserviksi ja siihen täytyi jopa Ecthelionin tyytyä.

Ruhtinas itse seisoi hieman sivummalla parhaalla näköalapaikalla tähystäen kohti porttia. Hän oli pukeutunut hopeaiseen haarniskaan ja kantoi ylväästi hohtavaa kypärää, jonka teräspiikin kärjessä säihkyi loistava sininen timantti. Ecthelionin olkapäillä liehui kirkkaanpunainen viitta. Aseenkantaja Armindil seisoi Ecthelionin takana kantaen tämän kilpeä, jonka tuhat kristallinappia kimmelsivät kuin sadepisarat. Ecthelion näytti loistavalta ja voimakkaalta siinä seistessään. Aliruhtinas Aranwion ja adjutantti Elemmakil seisoivat hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan ilmeettöminä. Mitä tahansa he ajattelivatkin, he eivät sitä paljastaneet olemuksellaan. Talonväenkomppanian komentaja, sir Ambredel, seisoi raskaassa haarniskassaan pari metriä Ecthelionin edessä käsi miekankahvalla. Hän oli ottanut kypärän päästään ja näytti hermoilevan. Ambredel oli tullut ulos Nirnaethin taistelusta elävänä, kun suuri osa komppanian ritareista oli kuollut. Hän oli sitten saanut ylennykset komppanian kapteeniksi. Ehkä uusi vastuu hermostutti ritaria, sillä Ambredel tunnettiin urheudestaan. Talonväen ritarit seisoivat hieman sivummalla neliössä. Varakomentaja, sir Halbar, johti heitä.

Monet ritareista olivat uusia komppaniassa. Yksi harvoista ennen Nirnaethia joukkoon kuuluneista oli nuori sir Langurik, joka taistelun kuluessa oli joutunut kaksi kertaa vihollisen saartamaksi. Hänen miekkansa oli murtunut ja kilpi haljennut kirveen iskusta, mutta Langurik oli kävellyt pois taistelusta ilman naarmuakaan. Monet ritarit pitivät sitä hyvin omituisena. Joko Langurik oli Erun ehdoton suosikki, tai tämä varasi ritarille jotakin poikkeuksellisen ilkeää yllätystä. Sitä mieltä olivat muut komppanian jäsenet.

Palavia ammuksia alkoi nyt lentää muurien yli kaupunkiin. Ne piirsivät tulisia vanoja läpi yön. Elemmakil seurasi ammuksia saamatta katsettaan niistä irti. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta ilme yhä päättäväinen. ”Onneksi Ecthelwion ja isäni eivät ole täällä”, totesi Aranwion katsellen örkkien massoja kaupungin edustalla. ”He ainakin selviävät, kävi meidän sitten miten tahansa”. Ecthelwion nyökkäsi. ”Ecthelwion ei tule olemaan iloinen siitä onnesta, mutta näin on parempi”, ruhtinas tuumi. Hän ajatteli poikaansa jossakin kaukana Beleriandin saloilla toveriensa kanssa. Kuinka turvassa tämä olisi, jos Gondolin tuhoutuisi? Voisiko silloin yksikään jäljellä olevista haltioiden valtakunnista selviytyä? Ecthelion ei nähnyt mitä tulisi tapahtumaan. Mutta hän näki örkkien ryhmittyvän hyökkäystä varten. Pian se alkaisi!

”Herra, se on kuninkaallinen adjutantti Aranos”, huudahti sir Ambredel. Ecthelion kääntyi katsomaan ja näki Aranosin ratsastavan kuninkaanpihalta Lähteentorille. Adjutantti pysähtyi hetkeksi katselemaan tuliammusten sytyttämiä taloja. Mutta sitten nuori haltia jo kannusti hevostaan eteenpäin. Hän näki ruhtinas Ecthelwionin esikuntineen lähteen luona. Sir Ambredel viittoi adjutanttia heidän luokseen. Aranos kannusti ratsuaan ja oli tuokiossa heidän luonaan. Hän ei laskeutunut alas satulasta vaan pysyi ylhäällä hevosen selässä. Ecthelion kohotti katseensa häneen ja Aranos näki ruhtinaan päättäväisyyden. Sen saattoi nähdä tämän koko olemuksesta. Jos kuningas oli alakuloisen masennuksen vallassa, oli Ecthelion jotakin aivan muuta.

Ruhtinas kumarsi hieman, osoittaen ensimmäisenä ruhtinaana tuona yönä kunnioitusta Aranosin viralle. Aranos vastasi syvällä kumarruksella, kuten valtakunnan ruhtinasta piti tervehtiä. ”Herrani Aranos”, totesi Ecthelion. ”Missä viipyy kuningas Turgon? Varmasti hän ratsastaa pian portille puolustusta johtamaan”?

Aranos kirosi mielessään. Kuinka monta kertaa tuona yönä hän joutuisi selittämään herransa tekemisiä. ”Herra, kuningas on päättänyt jäädä torniinsa ja linnoittautua sinne. Hän ei tule puolustusta johtamaan”. Aranos sanoi sen niin tyynesti kuin kykeni, mutta silti sanat tulivat ulos jyrkkinä ja tuomitsevina. Ecthelion oli hetken hiljaa. Jos hän oli järkyttynyt, hän peitti sen hyvin. ”Kuka johtaa puolustusta”, hän kysyi viimein. ”Herrani, me emme ole saaneet yhtään määräystä neuvonpidon jälkeen”, huudahti aliruhtinas Aranwion astuen Ecthelionin rinnalle. ”Kuinka pitkään meidän tulee pysyä reservissä”?

”En minä tiedä, herra”, Aranos vastasi tuskaisena. ”Mutta...en usko että käskyjä tuleekaan. Pelkään että kuninkaallinen esikunta valmistautuu kuolemaan, ei taistelemaan. He olivat kaikki omituisen lamaantuneita”. Ecthelion huokaisi. ”Sinun täytyy ottaa vastuu, Aranos. Jos kukaan muu ei ota! Käske kuninkaan nimissä. Olet hänen adjutanttinsa”. Aranos tunsi äkkiä vastuun hirvittävän painon harteillaan. Se oli lähes musertavaa. ”Mutta en tiedä mitä sanoa, herra”, hän huudahti. ”Mene Pääportille ja koordinoi puolustusta siellä”, kehoitti Ecthelion. ”Tämä taistelu tulee ratkeamaan Pääportilla. Jos he pääsevät sieltä sisään kaupunkiin on kaikki mennyttä. Sinne pitää puolustajien keskittää voimansa. Veljeni Glorfindel lähetti juuri sanan, että Eteläportti on lähes vailla puolustajia. En tiedä mitä Glorfindel tekee, mutta sinun pitää lähettää portille puolustajia. Lähetä Salgant Harpunhuoneen soturien kanssa ja pidä huoli että Glorfindel tietää Salgantin saapuvan”.

Aranos nyökkäsi. ”Hyvä on, herra. Teen niin. Mutta ensin minun pitää saada katapulttimme ampumaan. Ne ovat yhä vaiti. Menen sen jälkeen alas Pääportille. Teidän käskyjänne en voi muuttaa, ruhtinas. Pysykää te siis täällä ja odottakaa kuninkaan ohjeita. Olkoot Eru kanssanne, herrat”. Aranos teki kunniaa ja kannusti sitten ratsuaan kohti Pääporttia. ”Olkoot Eru meidän kaikkien kanssa”, vastasi Ecthelion. Mutta Aranos oli jo poissa. ”En usko että hän on, herra. Ei tänään”, tuumi sir Ambredel synkästi.

Ja niin he odottivat käskyjä, joita ei ikinä tullut. Elemmakil haki jostakin herralleen tuolin, jolla Ecthelion istui näennäisen rauhallisena. Mutta ruhtinaan mielessä huoli kasvoi kokoajan. Sillä örkkien hyökkäys oli nyt käynnistynyt. Se oli viivästynyt hieman, kun kaupungin katapultit olivat viimein heränneet eloon ja vastasivat vihollisen ammuntaan. Vaimea riemunhuuto kohosi muurilta. Gondolin ei ollut vielä kuollut, vaan taisteli takaisin. Mutta yö oli vasta alkamassa!

ENERDHIL JA ITHILWEN

Enerdhil juoksi kohti Kultaisen kukan kartanoa. Hän juoksi raskaasti, sillä kevyt haarniska ja vyöllä lepäävä miekka painoivat paljon. Haltioita kulki toiseen suuntaan yksin tai pieninä joukkoina. Mutta miehiä ei enää juurikaan ollut joukossa. Gondolinin huoneet olivat koonneen soturinsa ja lähes kaikki olivat marssineet taisteluun. Enerdhil oli tuskaisen tietoinen, että hänen paikkansa juuri sillä hetkellä oli herransa Rogin rinnalla. Vihan Moukarin huone marssi parhaillaan kohti Pääporttia, tai oli ehkä jo perillä. Vain Enerdhil puuttui joukosta. Hän rukoili mielessään että toverit olisivat kunnossa, kunnes hän ehtisi liittyä heihin. Sillä Enerdhilin oli pakko tehdä yksi asia ennen taistelun alkua.

Hän oli syntynyt vasta Nevrastissa, vaatimattomaan sukuun. Hän oli tuskaisen tietoinen säätyerosta itsensä ja neito Ithilwenin välillä. Mutta silti tuo neito oli täyttänyt hänen mielensä jo lapsuudesta asti. Kukaan ei ollut kauniimpi, järkevämpi tai ystävällisempi. Ei kukaan! Enerdhil oli tehnyt paljon töitä tullakseen Ithilwenin arvoiseksi. Hän oli taitava seppä ja kohosi nopeasti yhdeksi Vihan Moukarin parhaista takojista. Mutta sekään ei ollut kylliksi. Enerdhil pyöri aina Ithilwenin ympärillä ja he pitivät toisistaan. Mutta milloinkaan hän ei kertonut tälle tunteistaan. Hän ei voinut, sillä hän ei ollut mitään ja Ithilwen oli kaikkea mitä haltianeito vain saattoi olla. Enerdhil oli takonut toinen toistaan mahtavampia esineitä innossaan todistaa taitonsa. Mutta milloinkaan ne eivät hänen mielestään olleet kylliksi todistamaan häntä Glorfindelin tyttären arvoiseksi. Vuodet vierivät eikä hän sanonut mitään. Kunnes tänä yönä Morgothin armeija äkkiä seisoi Gondolinin edustalla. Oli aika taistella ja ehkä kuolla. Mutta hän ei kuolisi tunnustamatta rakkauttaan Ithilwenille. Niinpä Enerdhil nyt juoksi poispäin taistelusta, kohti Glorfindelin kartanoa.

Viimein hän pääsi perille. Kartanon suuret ovet olivat auki ja palvelijoita kiiruhti sisään ja ulos. Ithilwen seisoi keskellä kartanon aulaa ja näytti kauniimmalta kuin koskaan. Kiihtymys oli luonut punan neidon poskille ja hänen silmänsä säihkyivät kirkkaammin kuin ikinä. Ithilwen oli antamassa ohjeita, kun sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa. ”Enerdhil”, hän henkäisi nähdessään harmaaseen haarniskaan pukeutuneen ritarin.

Enerdhil astui neidon eteen, mutta ei saanut sanaa suustaan. Tämä oli niin kaunis. ”Enerdhil”, Ithilwen toisti. ”Eikö sinun pitäisi olla huoneesi mukana? Isäni marssi juuri pois soturiensa kanssa. He aikovat taistella loppuun asti. Me valmistaudumme kuitenkin jättämään kaupungin, jos saamme siihen käskyn”.

”Se on viisasta”, totesi Enerdhil katsoen ensi kertaa Ithilweniä silmiin. ”En tiedä voimmeko torjua tätä hyökkäystä. Luulen että me tulemme kuolemaan, Ithilwen. Siksi en voinut marssia huoneeni mukana. En ennen kuin tulin tapaamaan sinua. Sillä minun täytyy sanoa tämä, ennen kuin kuolen. En voi kuolla kertomatta sinulle, että rakastan sinua”. Ithilwen hymyili sen kuullessaan. ”Enerdhil, miksi odotit niin pitkään ennen kuin sanoit mitään? Enkö minä ole tiennyt tästä rakkaudesta jo siitä asti kun me olimme lapsia Nan Lasgalenissa? Olen vain odottanut että sanoisit jotain. Miksi luulit, että muuten viettäisin niin paljon aikaa kanssasi. Minäkin rakastan sinua, Enerdhil. Olen aina rakastanut”. Enerdhil huokaisi tajutessaan viimein. ”Kaikki ne vuodet, kun halusin tulla arvoiseksesi”, hän totesi. ”Sinä rakastitkin minua kokoajan? Olen ollut hölmö. Nyt me emme tule ikinä olemaan yhdessä, sillä vihollinen on jo porteillamme”.

Ithilwen kohotti katseensa Enerdhiliin ja äkkiä neidon silmissä oli uutta päättäväisyyttä. ”Me tulemme olemaan yhdessä, rakas Enerdhil. Lupaa minulle, että palaat taistelusta elävänä”. Enerdhil pudisti päätään. ”En voi luvata sitä, Ithilwen. Se ei ole minusta kiinni. Palaan jos voin, mutta pelkään että hirvittävä tuomio lepää huoneeni yllä. Aavistan pahaa”! Ithilwen pudisti päätään. ”En näe tuomiota päällänne. Mutta sanotaan, että kaikesta pitää maksaa. Tasapainon täytyy säilyä. Herrasi Rog sai suuren armon. Pelkään että hän tänään joutuu maksamaan siitä korkeimman hinnan. Mutta sinä et mene hänen kanssaan, Enerdhil. Minä olen nähnyt meidät yhdessä ja niin tulee käymään. Lupaa minulle, että palaat, niin se tulee toteutumaan”.

Enerdhil katsoi Ithilweniin täynnä rakkautta. ”Kaikki ne vuodet rakastin sinua ja seurasin sinua joka päivä, mutta silti en nähnyt sinua, Ithilwen. Sinusta tulee jotakin suurta ja minä tulen olemaan rinnallasi kun se kaikki tapahtuu. Minä lupaan palata luoksesi. Mutta nyt minun on mentävä. Raskas on tämä ero, mutta en voi pettää tovereitani, sillä rakastan heitäkin”. He suutelivat nopeasti ja sitten Enerdhil juoksi ulos kartanosta. Ithilwen astui ovelle ja seurasi hänen juoksuaan niin kauan kuin Enerdhil oli yhä näkyvissä. Ensi kertaa tuona katkerana yönä hänen silmissään oli kyyneleitä. Mutta ei hän itkenyt rakkaan Enerdhilinsä puolesta, sillä tämä tulisi takaisin. Ei, hän itki Rogin ja tämän urheiden sotureiden puolesta. Sillä liiankin selvästi hän näki nyt kuoleman näiden päiden yllä. Jotakin hirvittävää tulisi tapahtumaan. Enerdhil pysähtyi juuri ennen kuin ehätti pois näkyvistä ja heilutti. Sitten hän oli poissa.

Enerdhilin kadottua Gondolinin sokkeloisille kaduille Ithilwen epäröi hetken. Pitäisikö hänen juosta isänsä perään ja kertomaan tälle rakkaudestaan Enerdhiliin. Hän ei ikinä suostuisi menemään naimisiin ilman Glorfindelin suostumusta, jonka tämä varmasti antaisi. Huolimatta taistelusta ja vaarasta Ithilwen ei halunnut odottaa. Hän halusi suostumuksen heti. Mutta hän tiesi Glorfindelin moittivan häntä, jos Ithilwen tekisi jotakin hätäistä. Ei, hänen paikkansa oli talonväen kanssa kartanolla. Hän lohduttaisi ja rohkaisisi Kultaisen kukan naisia ja lapsia. Taistelun jälkeen hänellä olisi hyvin aikaa keskustella isänsä kanssa! Oli aivan turha kiirehtiä.

Aranos veti syvään henkeä katsellessaan näkymää edessään. Hän oli saanut katapultit vihdoinkin ampumaan. Ne eivät saaneet ampua ilman virallista lupaa. Sitä ei ollut koskaan saapunut. Ei ennen kuin Aranos ehätti paikalle ja komensi sotilaat vastaamaan vihollisen ammuntaan. Sen jälkeen hän oli ratsastanut alas pääportille. Siellä tilanne oli onneksi hallinnassa. Tai ainakin Aranos luuli niin, kunnes hän nousi ylös muurille. Gondolinin jykevä portti kohosi hänen oikealla puolellaan. Valtakunnan viiri liehui uhmakkaana sen huipulla, kuin kutsuen örkkejä hyökkäämään. Mutta ne eivät tarvinneet erillistä kutsua. Örkit olivat tulossa joka tapauksessa ja niitä oli paljon!

Näkymä kylmäsi hänen sydäntään. Gondolinin kaupunkia ympäröivä laakso ja vuoren rinteet olivat täynnä örkkejä ja itäläisiä. Mikään heikko hyökkäysosasto ei marssinut kohti kaupunkia, vaan Morgothin armeija. Vihollisen musta-asuiset rivit näyttivät loputtomilta. Silti haltioiden silmät liimaantuivat vielä vuoren rinteellä makaaviin valtaviin olentoihin. Aranos näki kolme lohikäärmettä ja se näky pelotti häntä enemmän kuin mikään ikinä aikaisemmin. Sillä nämä lohikäärmeet eivät olleet mitään tavallisia. Niillä oli siivet! Ne olivat lentäneet vuorten yli armeijaa seuraten ja lepäsivät nyt rinteessä odottaen hetkeään. Lohikäärmeet olivat valtavia. Eikä siinä kaikki. Aranos näki myös kaksi siivetöntä lohikäärmettä. Ne marssivat örkkien joukossa kohti kaupunkia.

Lohikäärmeiden ja vihollisen suunnattoman armeijan näkeminen täytti Aranosin mielen pelolla. Mutta hän pääsi tunteesta heti eroon. Hänen täytyi vain katsoa vieressään seisovaa hahmoa. Pääskysen huoneen ruhtinas Duilin oli lähes päätä pidempi Aranosia. Suuri jousi lepäsi ruhtinaan kädessä ja kasvojen ilme oli päättäväisen uhmakas. Duilinin kilpeen, jota hänen aseenkantajansa piteli, oli maalattu Pääskysen huoneen nuolenkärki-tunnus.

”Pelko pois, hyvä Aranos”, lausui Duilin katsellen lohikäärmeitä. ”Me olemme Gondolinin sotureita, Nevrastin vapaata kansaa ja kaukaisen lännen hohtavasilmäisiä suurhaltioita. Meihin ei lohikäärmepelko tartu. Ei tänään, kun puolustamme kaupunkiamme”. Aranos nyökkäsi. ”Herra, minä pelkään vain yhtä asiaa. Pelkään, että näen kauniin kaupunkimme tuhon tuon armeijan käsissä”. Duilin nauroi, uhmaten kohtaloa ja kuolemaa. ”Ei meitä ole vielä tapettu, Aranos. Muurejamme ei ole vielä murettu. On siis liian aikaista puhua tuhosta ja kuolemasta”.

”Herra, vihollisen pääjoukko marssii suoraan kohti porttia”, totesi Duilinin toisella puolella seisova aliruhtinas Malengal. Hänenkin kädessään oli pitkä jousi ja univormun rinnassa nuolenpääkuvio. Malengal oli selvästi herraansa lyhyempi eikä yhtä leveäharteinen. He olivat kumpikin Nevrastin sindaria, mutta tuona päivänä kukaan ei muistanut moisia asioita. He olivat kaikki Gondolinista!

Duilin nyökkäsi. Se piti paikkansa. ”He eivät pysty levittäytymään mihinkään muualle”, huomautti Aranos. ”Rinne on muualla liian jyrkkä”. Duilin nyökkäsi taas. ”Paitsi eteläportilla. Myös sinne vihollinen pääsee hyökkäämään esteettä”. Kaksi palavaa katapultin ammusta viuhui heidän ylitseen kaupunkiin ja kaikki vetivät päitään alemmaksi. Kaikki paitsi Duilin, joka seisoi yhä liikkumatta kuin koko asia ei häntä kiinnostaisi mitenkään. ”Määräsin ruhtinas Salgantin Harpun huoneen Eteläportin suojaksi. Toivottavasti he ovat jo marssineet”, vastasi Aranos suoristautuen jälleen.

Duilin oli hetken vaiti, seuraten örkkien marssia, kun ne lähestyivät kaupunkia. ”Se on hyvä, mutta taistelu tullaan ratkaisemaan täällä pääportilla. Meidän pitäisi keskittää koko voimamme tänne”. Duilin vilkaisi ympärilleen ja Aranos seurasi hänen katsettaan. Duilinin Pääskysen huone oli asettunut muurille portista vasemmalle. Pilarin ja Lumitornin huoneet herransa Penlodin komennossa valmistautuivat puolustamaan itse porttia ja sitä suojaavia mahtavia bastioneja. Portista oikealle oli asettunut Taivaallisen Jousen huone herransa Egalmothin komennossa. Aranos ymmärsi hyvin ruhtinas Duilinin huolen. Missä olivat loput huoneet? Vihan Moukarin soturit saapuivat juuri alas portin takana leviävälle laajalle aukiolle ja järjestäytyivät. Mutta muita huoneita ei kuulunut.

Aranos huokaisi. Nyt olisi viimeinen tilaisuus prinssi Tuorin saapua. Mutta ketään ei näkynyt kaduilla. ”Herra, ruhtinas Penlod saapuu”, huudahti aliruhtinas Malengal osoittaen muuria myöten oikealle. Penlod oli todellakin saapumassa heidän luokseen pitkänä ja huolestuneen näköisenä. ”Ruhtinas Duilin”, Penlod tervehti. ”Malengal, Aranos”, hän nyökkäsi kahdelle muulle. Duilin tarttui Penlodin käteen ja puristi sitä. Nämä kaksi olivat liittolaisia Gondolinin ruhtinaiden alituisessa kamppailussa vaikutusvallasta. ”Herra”, Aranos vastasi hivenen tyytymättömänä tämän tervehdykseen.

”Vihollinen hyökkää kohta”, totesi Penlod. ”Tarvitsemme kaikki voimat pääportille voidaksemme puolustaa sitä. Mutta läheskään kaikki eivät ole täällä”. Duilin nyökkäsi. ”Kukaan ei ole antanut käskyjä. Kuningas sanoi että kaupunkia pitää puolustaa, mutta hän ei määrännyt miten”. Malengal huokasi. ”Meidän olisi pitänyt hyökätä ul+os kaupungista ja pyrkiä pakoon, kuten prinssi Tuor ja monet muut ehdottivat. Huonoa ennustaa kuninkaan päätös meille”, nuori aliruhtinas totesi. ”Sitä on nyt myöhäistä puida”, tiuskaisi Penlod. Hän oli selvästi Duiliniakin pidempi ja hyvin laiha. Penlod oli Turgonin jälkeen koko valtakunnan pisin haltia. ”Emme pääse enää mihinkään, vaikka haluaisimmekin. Vihollinen on kimpussamme! Mutta jotkut huoneet ovat saaneet käskyjä, eikö niin? Aranos”?

Aranos nyökkäsi. ”Kuningas määräsi ruhtinas Ecthelionin pysymään reservissä Lähteenpihalla. Galdorin Puun huone taas suojaa pohjoista muuria ja sen pikkuporttia”. Penlod katsoi nopeasti Duiliniin. ”Niin kuulin minäkin. Galdorille pitäisi lähettää heti käsky marssia avuksemme. Ainakin hän voi vahvista porttia ennen kuin se kaatuu”. Nyt oli Duilinin vuoro nyökätä. ”Galdorin täytyy saapua. Olen samaa mieltä”.

”Mutta kuka voi antaa hänelle määräyksen”, ihmetteli Malengal. Aranos katsoi lohikäärmeisiin ja vauhdikkaasti marssiviin örkkeihin. Ne olivat tulossa! ”Nyt olisi aika prinssi Tuorin saapua”, hän mietti ääneen. ”Emme voi jäädä odottamaan Tuoria”, keskeytti Duilin. ”Aranos, sinä olet ainoa joka voi sen tehdä. Ota vastuu jota sinulle tarjotaan”. Aranos huokaisi jälleen. Mikä kauhea yö tästä olikaan tulossa. Mutta hän tiesi mitä oli tehtävä. Olihan hän jo komentanut Salgantin marssimaan ja katapultit ampumaan. ”Hyvä on”, hän sanoi äkkiä päättäväisesti. Jos aikoi tehdä jotakin ei kannattanut jäädä epäröimään. Niin Turgon itse aina sanoi. ”Ruhtinas Duilin. Lähetä viestinviejä Galdorin luokse. Annan hänen mukaansa kirjallisen käskyn Galdorille saapua pääportille. Hän saa jättää vain pienen osaston porttia ja muuria vartioimaan. Taistelu tullaan ratkaisemaan täällä, joten täällä me taistelemme”!

Ehkä kymmenen minuuttia oli kulunut ja örkit lähestyivät jatkuvasti. Nyt ne olivat juuri jousenkantaman ulottumattomissa ja alkoivat levittäytyä. Aranos saattoi nähdä suurien peikkojen työntävän piiritystorneja ja raahavan tikapuita. Vihollinen aikoi hyökätä muuria vastaan. Vihollisen joukkojen yllä liehuivat mahtavimman örkki-kuninkaan Balchmegin viirit. Kuka tahansa haltia tunnisti nuo valkoiset sudenpää tunnukset. Mutta joukossa oli myös punaisella pohjalla olevia pääkallo-tunnuksia. Niitä Aranos ei tunnistanut. Hän vilkaisi alas aukiolle. Rogin sotilaat olivat nyt hyvässä järjestyksessä valmiina taisteluun. Heitä oli paljon ja he olivat voimakkaita sotureita. Monet olivat pukeutuneet ritarien haarniskoihin ja suuri osa kantoi aseinaan suuria kirveitä. Jopa etäisyyden päästä Aranos saattoi nähdä näistä haltioista hehkuvan vihan örkkejä kohtaan. He muistivat kaiken ja odottivat kostonhetkeään. Juuri Rog oli halunnut kaikkein voimakkaimmin hyökätä ulos kaupungista taistelemaan avoimella maalla. Nyt Aranos oli lähettänyt hänelle sanan olla missään vaiheessa etenemättä ulos portista. Hänen tuli suojata porttia muurien sisältä, ei ulkoa!

”Kuka tuo on”, kysyi Aranos nähden yksinäisen hahmon juoksevan ylhäältä kaupungista alas aukiolle. Mies oli pukeutunut Vihan Moukarin ritarien haarniskaan. Malengal kääntyi katsomaan. ”Se on Enerdhil. Tunsin hänet lapsena hyvin. Hän on yksi parhaita seppiä koko kaupungissa”. Aranos nyökkäsi. ”Tiedän kyllä kuka Enerdhil on. Lähetä joku hakemaan hänet tänne. Hän saa auttaa puolustuksen organisoinnissa”.

Usein hyvin pienet asiat ratkaisevat tuon kohtalokkaan kysymyksen elämän ja kuoleman välillä. Tuona päivänä Enerdhilin kohtalon ratkaisi Aranosin huoli. Hän vilkaisi alas pihalle toivoen näkevänsä Galdorin saapumassa, mutta näkikin vain yksinäisen Enerdhilin kiiruhtamassa liittymään huoneensa sotureihin. Paria minuuttia myöhemmin Enerdhil seisoi jo ylhäällä muurinharjalla Aranosin vieressä. ”Herra, mistä on kyse”, kysyi Enerdhil väsyneenä. Hän oli juossut pitkän matkan pysähtymättä. ”Tarvitsen apulaisen. Sinä sait juuri tehtävän”, ilmoitti Aranos katsellen järjestäytyviä örkkejä. ”Mutta minun pitää liittyä huoneeni joukkoihin”, huudahti Enerdhil. ”He joutuvat pian taisteluun”! ”Niin me kaikki”, vastasi Aranos tiukasti. ”Sinua tarvitaan enemmän täällä”.

Enerdhil loi surullisen katseen alhaalla pihalla seisoviin tovereihinsa. Hän kohtasi aliruhtinas Danlarin katseen ja viittoili tälle anteeksipyytävästi osoittaen Aranosiin. Danlar viittoi takaisin, yrittäen näyttää jotakin, mutta Enerdhil ei ymmärtänyt mitä. Sitten Danlar näytti vielä ”ok”, jää sinne! Mutta mitä hän oli näyttänyt ensiksi?

”Näetkö kahdet erilaiset viirit örkkien joukkojen yllä”, kysyi Aranos. ”Toinen viiri on kuningas Balchmegin, mutta kukaan ei tiedä kenen toinen on”! Enerdhil vilkaisi viireihin. ”Se on Othrodin”, vastasi Enerdhil. ”Aliruhtinas Danlar kertoi minulle kerran siitä. He ovat örkkien kaksi suurinta kuningasta ja kilpailevat keskenään vallasta. Heidän tiedetään jopa murhauttaneen toistensa läheisimpiä alaisia. Ne kaksi vihaavat toisiaan”. Enerdhil muisteli hetken yleensä niin iloista Danlaria, kun hän oli kertonut näistä örkeistä. Tämän kauniit kasvot olivat vääntyneet tuskaisiksi, kuin muisto Angbadin tyrmistä olisi ollut Danlarillekin liikaa. Hetken hän oli näyttänyt aivan samalta kuin muutkin Angbandista paenneet. Väsyneeltä, surulliselta ja hirveiden muistojen piinaamalta. Enerdhil värähti muistaessaan miten Danlar oli vannonut, että hän ei enää ikinä joutuisi Morgothin vangiksi elävänä

. Silloin tämän koko olemus oli ollut täynnä kiivautta. Viha oli pyyhkäissyt pois väsymyksen ja tuskan. Niin oli kaikkien Rogin mukana Angbandista paenneiden kanssa. Heidän vihansa voitti kaiken muun. Mutta Danlarin kohdalla se kesti vain tuon kertomuksen ajan. Sitten hän oli taas oma hymyilevä itsensä.

”Örkkien suurimmissa päälliköissä on jotakin”, lisäsi Enerdhil. ”Jotakin erilaista kuin muissa örkeissä. Kuka örkki voisi vastustaa haltiaa yksi yhtä vastaan? Nämä päälliköt voivat! Niissä on outoa voimaa ja suuruutta. Danlar uskoo niiden olevan örkkien hahmon ottaneita maiarin henkiä, tai maiarin jälkeläisiä. Ehkä hän on oikeassa. Mutta noita mahtavia örkkejä on vain harvoja jäljellä. Balchmeg ja Othrod! He ovat niistä voimakkaimpia ja kunnianhimoisimpia”. Aranos nyökkäsi. ”Ja nyt nuo kaksi ovat kumpikin portillamme”, hän tuumi. ”Eivätkä vain he”, huomautti aliruhtinas Malengal. ”Vaistoan jotakin vielä pahempaa. Täällä on Balrogeja, vaikka ne eivät vielä näyttäydy”. Sekin vielä, huokaisi Aranos kuullessaan Malengalin sanat. Balrogeja, lohikäärmeitä, örkkien kuninkaita ja valtava lauma itäläisiä ja örkkejä. Morgoth ei ollut jättänyt mitään sattuman varaan.

HYÖKKÄYS ALKAA

Ruhtinas Glorfindel seisoi kaksikerroksisen talon katolla ja tähysti kohti pääporttia. Se oli alempana kukkulan rinteessä, joten ruhtinas saattoi nähdä liiankin hyvin alhaalla tasangolla levittäytyvät örkit. Ne olivat saaneet järjestäytymisen valmiiksi. Äkkiä hiljaisuus täytti koko alueen. Vain paria sekuntia aiemmin ilma oli ollut täynnä meteliä. Morgothin armeijan rummut olivat pärisseet, komentajat ärjyneet ja piirityskoneita työntävät pedot metelöineet. Mutta siinä samassa kaikkialla vallitsi kuolemanhiljaisuus. Glorfindelin esikunta hänen ympärillään pidätti hengitystään. Kultaisen kukan huoneen sotilaiden hiljainen puheensorina ja aseiden kalahtelu haarniskoita vasten taukosi kuin taikaiskusta.

Hetken musta massa tasangolla seisoi paikoillaan, odottaen komentoa. Sitten se tuli! Korviahuumaava huuto kajahti Morgothin sotilaiden kurkuista. Koko Gondolin tuntui hukkuvan tuon huudon alle. Ennen kuin se oli edes ohi armeijan etummaiset rivit jo vyöryivät kohti Gondolinin muuria ja pääporttia. Glorfindel tunsi kätensä etsivät vaistomaisesti miekan kahvaa. Hän seisoi keskimmäisenä, sivuillaan aliruhtinas Eltas, aseenkantaja Acandur ja talonväen herra, sir Branendar.

Glorfindel oli pukeutunut kullattuun haarniskaan, joka loisti pimeyden keskellä kuin keväinen rypsipelto. Eltas oli halunnut Glorfindelin pukeutuvan vähemmän loistavasti, ettei hän erottuisi niin selvästi taistelussa. Mutta ruhtinas oli kieltäytynyt. Jos hänen piti asemansa vuoksi saada örkkien erityinen viha päälleen, olkoon niin. Ithilwen oli suunnitellut haarniskan hänelle ja sitä Glorfindel kantaisi taistelussa! Isoisä Mahtanin takoma tumma miekka oli huotrassa ja kaulallaan Glorfindel kantoi riipusta, jonka hän myös oli saanut Mahtanilta. Sen piti karkoittaa pahaa voimaa ja taikoja. Ruhtinaan selässä liehui sininen viitta, joka ulottui osittain myös hänen olkapäilleen peittäen ainakin osan loistavasta haarniskasta. Acandur oli kaikessa kiireessä kiinnittänyt sen herransa ylle.

Korkeat rakennukset peittivät pääportin hänen silmiltään, mutta Glorfindel näki liiankin hyvin miten puolustajien nuolisade kohosi korkealle taivaalle. Sitten nuolien nousi taittui ja ne alkoivat kaartaa takaisin kohti maata. Nuolisade iskeytyi örkkien riveihin saaden osan niistä sekasortoon. Musta-asuisia sotureita lakosi maahan, mutta pystyyn jääneet jatkoivat epäröimättä eteenpäin. Jos örkit ehkä pelkäsivätkin haltioita ja heidän nuoliaan, niin he pelkäsivät omia herrojaan paljon enemmän. Raivoisasti huutaen örkit hyökkäsivät eteenpäin. Nuolikuuro toisensa jälkeen lensi niitä pysäyttämään, mutta örkkien musta meri eteni jatkuvasti.

Glorfindel seurasi Duilinin ja Egalmothin jousimiesten ammuntaa vielä hetken sanomatta mitään. He olivat luoneet itselleen hyvän elämän Gondolinissa. Ehkä he olivat piiloutuneet pahimman hädän hetkellä, mutta se oli pelastanut kansan ja Glorfindel oli vannonut tekevänsä mitä tahansa heidät pelastaakseen. Nyt piiloutumisen aika oli ohi. Morgoth oli löytänyt heidät.

Neuvonpidossa moni ruhtinas Tuor ja Rog äänekkäimpinä oli halunnut hyökätä ulos kaupungista. Rog halusi taistella avoimella tasangolla ja Tuor taas marssia ulos kaupungista ja pakoon etelään. Ecthelion oli kannattanut Tuoria, joten Glorfindel oli pysynyt hiljaa. Mutta prinssi Maeglin oli oikeassa. Kerrankin! Jos he eivät voisi pitää puoliaan kaupungin muurien suojissa, niin mitä mahdollisuuksia heillä olisi avoimessa maastossa? Ei, se ei voinut olla oikea tie. Glorfindel tiesi myöskin Tuorin ja Idrilin valmistamasta tunnelista, joka voisi viedä kansan turvaan. Mutta vielä ei ollut sen aika. Luopuisivatko he taistelutta kodistaan ja valtakunnastaan? Ei, vieläkin oli Glorfindelin sydän ylpeä. He olivat noldorin suurta sukua ja Nevrastin urheita harmaahaltioita. Morgoth ei voisi heitä kukistaa. Ei niin kauan kuin Gondolinin muureja puolustettaisiin ja ne kestäisivät.

Glorfindel näki sen kaiken mielessään liiankin hyvin. Ympärysvuorien ulkopuolella maailma oli entistäkin vaarallisempi. Siellä Morgoth hallitsi suvereenisti. Mitä pako sinne hyödyttäisi pitkällä tähtäimellä? Ei, heidän pitäisi taistella Gondolinissa ja lyödä vihollinen. Jos haltiat toimisivat oikein ja organisoisivat puolustuksen hyvin, heillä oli mahdollisuudet. Pahimmassa tapauksessa heidät lyötäisiin silti. Vihollisen ylivoima oli valtava. Mutta siinäkin tapauksessa he veisivät niin monta vihollista mukanaan, että vielä elossa olevilla haltioilla voisi olla mahdollisuuksia selviytyä. Siksi Gondolinin puolustajat eivät saaneet perääntyä taistelutta, vaan heidän piti kaatua kaupunkinsa muureilla surmaten niin monta örkkiä ja itäläistä kuin suinkin.

Mutta puolustusta ei oltu organisoitu hyvin. Hetki hetkeltä Glorfindelin tuska oli kasvanut, kun hän oli seurannut sivusta miten kukaan ei ottanut puolustusta komentoonsa. Mitään käskyjä ei ollut tullut. Liiankin hyvin Glorfindel tiesi koko eteläisen muurin portteineen olevan vailla puolustusta. Harpun huone oli määrätty sinne puolustukseen, adjutantti Aranosin määräyksellä, mutta missä oli Salgant miehineen? Turhaan oli Glorfindel odottanut näkevänsä Harpun huoneen rivistöjä marssimassa etelään. Heitä ei ollut missään! Samaan aikaan käynnistyi vihollisen hyökkäys pääportille. Siellä pitäisi nyt olla haltioiden päävoiman. Siellä taistelu ratkaistaisiin. Mutta Glorfindel ei voinut kuin odottaa käskyjä! Jos hän marssisi olisi koko eteläinen kaupunki avoinna viholliselle.

Hän näki selvästi vihollisen pääsevän niin lähelle muuria, että jousiampujat alkoivat ampua suoria osumia. Enää he eivät ampuneet nuolisadetta ylös taivaalle. Taistelu katosi Glorfindelin näköpiiristä, mutta liiankin hyvin hän tiesi mitä tapahtui. Hurja hurraa kohosi parhaillaan örkkien kurkuista. Ne rynnäköivät ylös muurille! Aika oli loppumassa.

Glorfindel vilkaisi miehiä ympärillään. Tuosta kolmikosta vain sir Branendar oli ollut aikuinen, kun he olivat ylittäneet Jäänrauman. Ritari oli pudonnut mereen samassa rytäkässä, jossa Turgonin vaimo ja tytärkin. Kuninkaan talonväkeen kuuluneena hän oli yrittänyt pelastaa tämän vaimo Elenwen, mutta epäonnistunut. Turgon ei ikinä antanut anteeksi. Siksi Branendar seisoi nyt Turgonin sijaan Glorfindelin vierellä ylväät kasvot kalpeina vihasta tai jännityksestä. Eltas näytti mietteliäältä, kuten lähes aina. Hän oli yksi niistä lapsista, jotka olivat varttuneet Nan Lasgalenissa yhdessä Ecthelwionin ja Ithilwenin kanssa noina onnellisina vuosina. Eltas oli aina ollut seurueen syrjäänvetäytyjä, joka viihtyi eniten yksin ja oli muita hiljaisempi. Katkeruus oli usein kirjoitettu Eltasin silmiin. Hän ei ollut yhtä älykäs kuin Ithilwen, ei yhtä pidetty kuin Ecthelwion eikä yhtä iloinen ja rohkea kuin Elemmakil ja Aranwion. Ehkä hänellä oli ollut syvällisiä ajatuksia maailmasta ja sodasta, mutta kun niitä haluttiin kuulla ystäväjoukko kuunteli aina Vorönwea ja Narcesta.

Glorfindel oli ollut ehkä ainoa koko Nan Lasgalenissa, joka näki Eltasin. Tämä oli orpo ja vailla hyviä ystäviä, vaikka Ecthelwion ja muut antoivatkin Eltasin liikkua kanssaan. Hän ei kuulunut joukkoon! Mutta siinä Eltas nyt seisoi Kultaisen Kukan aliruhtinaana. Glorfindel ei ollut vielä kertaakaan katunut päätöstään. Hän oli aina tiennyt Eltasin nousevan muiden varjosta suuruuteen. Se hetki koittaisi vielä!

Acandur näytti hermostuneelta. Hän ei ollut ikinä kuulunut tuohon samaan ystäväpiiriin. Glorfindel oli tavannut Acandurin vasta Gondolinissa. Hän oli Eltasiakin nuorempi harmaahaltia, jonka mieli paloi sankaritekoihin. Mutta nyt kun noiden tekojen hetki oli lähellä, ei Acandur tainnutkaan olla aivan niin varma.

Glorfindel taputti aseenkantajaansa rohkaisevasti olalle ja kääntyi sitten Eltasin puoleen. ”Emme voi jäädä tähän”, hän totesi. ”Emme enää pidemmäksi aikaa”. Eltas katsoi epäillen Glorfindeliin. ”Mutta herra, emme ole nähneet Salgantin vielä marssivan. Jos menemme pääportille, on eteläportti vain meidän sinne lähettämän sadan miehen osaston suojaama”. Glorfindel oli tyytyväinen Eltasin sanoihin. Tämä oli heti tajunnut heidän marssivan pääportille. Siellä taistelu ratkeaisi. Tai ehkä Eltas oli jo ajatellut asiaa mielessään ja päätynyt samaan lopputulokseen kuin ruhtinaansa. ”Hän ei tule”, vastasi Glorfindel. Vasta kun hän sanoi sen hän tiesi olevansa oikeassa. Salgant ei tulisi. ”Voimme odottaa vaikka maailmanloppuun, tai kauniin kaupunkimme tuhoon, eikä Salgant siltikään tule. Ei, me marssimme nyt. Meidän täytyy suojella Gondolinia siten kuin parhaaksi näemme. Me palvelemme ja onni seuraa, eikö niin Eltas”?

Eltas hymyili vaisusti kuullessaan Dilwen huoneen tunnuslauseen. Mutta Glorfindel oli oikeassa. Heidän oli otettava riski ja toivottava onnen seuraavan. ”Entä Salgant”, Eltas kysyi miettien jo parasta reittiä alas päääportille. ”Ratsasta hänen talolleen”, vastasi Glorfindel. Eltas hätkähti yllättyneenä. Sitä hän ei ollut odottanut. ”Salgantin aliruhtinas Eneadur on hyvä mies. Puhu hänelle. Eteläportti on suojattava. Mutta älä jää väittelemään, Eltas. Tarvitsen sinut heti takaisin luoksemme. Sir Branendar voi sen aikaa kyllä marssittaa joukkojamme”. Eltas teki kunniaa ja poistui. Nyt oli kiire!

Pääskyn huone ja Taivaallisen jousen huone suuntasivat loppumattoman nuolisateen kohti örkkejä, mutta siitä huolimatta ne etenivät yhä. Örkit olivat jo niin lähellä, että Aranos saattoi nähdä niiden silmät ja hirvittävät irvistykset. Musta aalto vyöryi kohti Gondolinin muuria. Mutta portti oli yhä pystyssä ja muuri miehitetty. Örkit eivät pääsisi sen yli!

”Herra, Puun huone saapuu”, huudahti Enerdhil, joka oli taas katsellut surullisena Rogin sotureita alhaalla aukiolla. Aranos kääntyi katsomaan Enerdhilin osoittamaan suuntaan. Vihreäasuiset Puun huoneen rivistöt levittäytyivät juuri Rogin Vihan Moukarin taakse. He olivat marssineet nopeasti ja saapuneet juuri ajoissa pääportille. Sillä samalla hetkellä ensimmäiset tikapuut alkoivat kohota muuria vasten. Lähin piiritystorni syttyi tulee ja örkkien kauhunhuudot kuuluivat liiankin hyvin muurille. Mutta toiset tornit etenivät ja kaksi saavutti muurin.

Kuului rämähdys kun tornien laskusillat avautuivat ja putosivat alas. Örkkejä alkoi tulvia muurin harjalle, mutta Duilinin ja Penlodin soturit pitivät rauhallisesti asemansa ja pyyhkäisivät örkit alas muurilta sitä mukaan kun ne ehtivät ulos piiritystornista. Samassa Malengal ja kaksi muuta jousimiestä ampuivat palavat nuolet lähempään piiritystorniin. Se roihahti hetkessä ja lieskat nousivat ylös kohti taivasta. Aranos tunsi kuumuuden ihollaan. Liekit olivat lähellä.

Kaikkialla ympärillä tikkaita nousi muuria vasten, vain kaatuakseen maahan. Duilin piti päättäväisesti puolensa. ”Herra, lähetänkö hakemaan Rogia avuksemme”, kysyi Enerdhil. Mutta Aranos pudisti päätään. Vielä ei ollut aika. Rog varmasti tietäisi itsekin mitä tekisi, ja milloin!

Ja sitten, se oli ohi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Örkit alkoivat vetäytyä. Niiden loputon meri perääntyi hitaasti alas kohti tasankoa. ”Voitimmeko me”, huudahti Enerdhil uskomatta silmiään. Duilin pudisti päätään. ”Ei, tämä on vasta alussa”, hän vastasi. ”He kokeilivat hieman päättäväisyyttämme, siinä kaikki. Tuo oli pieni kahakka verrattuna siihen mitä on edessä”. Aranos katseli valppaana alas muurilta. Hän aavisti pahaa. ”Kuka tahansa vihollista komentaa, hänellä on jotakin mielessä”, adjutantti tuumi. ”Örkit eivät enää vetäyty. Melkein kuin ne olisivat vain pyrkineet kauemmaksi...”. ”Portista”, huudahti Malengal. Hänen äänessään oli ensi kertaa pelkoa. Aliruhtinas osoitti eteenpäin, mutta ei alas vaan ylös

Aranos katsoi sormen osoittamaan suuntaan ja tunsi miten hänen sydäntään kylmäsi. Valtava lohikäärme kaarteli korkealla taivaalla. Se oli aivan portin yläpuolella. Lohikäärme oli punainen ja kauhukseen Aranos ymmärsi sen katselevan alas, suoraan heihin. Se katsoi suoraan alas ja hän oli jättänyt kilpensä kuninkaan torniin! Lohikäärmepelko iski Aranosiin ja hän tunsi halua kyyristyä alas muurin suojiin. Mutta hän oli Gondolinin kruunun adjutantti. Adjutantit eivät kyyristele vihollisen edessä. Ei vaikka tuo vihollinen olisi lohikäärme. Niinpä Aranos vain seisoi vapisevilla jaloillaan ja katseli miten lohikäärme kallisti itseään ja lähti äkkiä syöksymään.

Se syöksyi hurjalla vauhdilla valtavien siipien lyödessä ilmaa. He kuulivat liiankin hyvin siipien iskuista koituvat lyönnin äänet. Lohikäärme karjui raivoisasti syöksyessään. Monet sotilaat peittivät korvansa käsillään. Se auttoi hieman, sillä he eivät nähneet miten lohikäärme suureni hetki hetkeltä. Mitä se oikein aikoi? Muutama nuoli viuhui sitä kohti, mutta ne eivät lävistäneet lohikäärmeen paksua nahkaa. Vain yksi nuoli jäi heilumaan kiinni sen voimakkaaseen jalkaan, mutta se ei hirviötä hidastanut. ”Portti”, huusi Duilin tajuten lohikäärmeen kohteen. Sitten hirviö syöksyi portin kimppuun.

Rytinä ja karjunta olivat korviahuumaavia. Niiden alta Aranosin tarkat korvat kuulivat myös haltiaäänien huutavan kauhusta. Huudot katkesivat kuin leikaten. Portti katosi liekkien, savun, lentävien kivien ja murtuvan metallin sekasortoon. Lohikäärme nousi esiin jostakin tuhon keskeltä vahingoittumattomana.

Kaikki oli yhtä sekasortoa Aranosin ympärillä. Osa jousimiehistä pyrki poispäin lohikäärmeestä, mutta suurin osa vain seisoi Aranosin tapaan paikoillaan ja tuijotti silmät suurina. Lohikäärmepelko sai heissä vallan. Jossakin kaukana örkit kohottivat riemunhuudon ja vyöryivät jälleen eteenpäin. Sitten savu ja pöly alkoivat laskeutua. Lohikäärme kohosi kohti korkeuksia päästäen riemukkaan huudon. Malengal juoksi jännitetty jousi kädessään kohti paikkaa, missä portti oli ollut. Duilin oli aivan hänen kannoillaan. Kummankin haltian kasvoilla oli raivoisa ilme. He näkivät ruhtinas Penlodin makaavan alhaalla kiven ja raudanpalasten joukossa kasvot tuijottaen ilmeettöminä kohti pimeää taivasta. Hänen taistelunsa oli ohi. Mutta osa portista oli yhä pystyssä, tosin vain hädintuskin. Aranos tunsi toivonsa nousevan hetkeksi. He voisivat ehkä tukea sitä ja estää vieläkin örkkejä tunkeutumasta kaupunkiin.

Mutta toivo kuoli lohikäärmeen raivoisan huudon myötä. Se ei enää noussut, vaan kaartoi takaisin kohti porttia. Sitten lohikäärme oli taas syöksyssä ja haltioiden sydämet jäätyivät. Urhea Malengal jähmettyi paikoilleen silmät suurina ja pudotti jousensa. Mutta Duilin loikkasi hänen ohitseen ja juoksi eteenpäin. Ruhtinaan aseenkantaja seurasi häntä suuri kilpi yhä kädessään. Duilin oli jo lähes portilla, kun lohikäärme iski. Viimehetkellä Aranos näki Duilinin ja aseenkantajan suojautuvan kilven alle. Sitten liekit ja tuho peittivät heidät.

Portinpalasia sinkoutui ilmaan. He eivät tukisi porttia tai käyttäisi sen jäännöksiä parrikadina. Porttia ei enää ollut. Jälleen lohikäärme nousi aiheuttamansa tuhon keskeltä voitonriemuisesti karjuen, hyydyttäen haltioiden sydämet. Se lähti nousemaan kohti korkeuksia. Mutta Pääskysen huoneen Duilin nousi samassa seisomaan savun keskellä jännitetty jousi kädessään. Hänen kirkas haarniskansa säihkyi palavien liekkien valossa. Lohikäärme ei nähnyt häntä, mutta haltiat näkivät. Jousi kohosi ja tähtäsi suoraan lohikäärmeen pehmeään vatsaan. Aranos näki miten jousi oli jännitetty äärimmilleen. Sitten Duilin päästi nuolen matkaan. Helähdys kuului pikkuhiljaa alkavasta taistelun metelistä huolimatta selvästi kaikkialle aukion ympärille. Nuoli kiiti sellaista vauhtia ettei Aranos ehtinyt seurata sen lentoa. Hän tiesi sen osuneen, kun lohikäärmeen riemunhuudot muuttuivat sydäntäsärkeväksi parahdukseksi. Sen lento katkesi kesken kaiken ja lohikäärme putosi kuin kivi. Se tömähti alas muurin edustalle haudaten useita örkkejä alleen. Joitakin sekunteja kaikki oli hiljaista haltioiden silmien ollessa nauliintuneina lohikäärmeeseen. Se ei liikkunut. Sitten korviahuumaava hurraahuuto kohosi tuhansista suista. ”DUILIN, DUILIN”, huusivat hänen huoneensa soturit riemuissaan ja muut huoneet yhtyivät huutoon.

VIHAN MOUKARI

Mutta se ei ollut taistelun loppu, vaan ainoastaan alku. Örkkien aalto toisensa jälkeen vyöryi muuria ja särkynyttä porttia vastaan. Penlodin soturit pitivät puolensa bastioneissa. Osa oli asettunut kilpimuurin suojassa portille ja piti örkit ulkona kaupungista. Duilinin ja Egalmothin jousimiesten herkemätön ammunta piti örkkien pääjoukon yhä kauempana portista, mutta kumpikin huone oli itsekin kiivaan hyökkäyksen kohteena. Aranos ei ehtinyt enää edes yrittää johtaa taistelua. Hän taisteli nyt hengestään muurille kavunneita örkkejä vastaan. Hän surmasi ainakin viisi, mutta uusia tunki kokoajan tilalle.

Örkit kävivät päättäväisesti päälle, mutta haltioiden puolustus oli vähintään yhtä päättäväistä. Taistelu vasemmalla puolella muuria oli veitsenterällä. Örkkien rohkeus horjui jo hieman, mutta silloin onnettomuus tapahtui. Duilin taisteli yksinään kolmen örkin kanssa. Hän oli joutunut pudottamaan jousensa ja tarttunut miekkaan. Ruhtinas kaatoi yhden vastustajan, mutta samassa musta nuoli iskeytyi hänen kylkeensä lävistäen haarniskan. Kauempana seisova Malengal näki jousiampujan, joka seisoi muurilla. Nopea laukaus kaatoi tämän, mutta oli jo liian myöhäistä. Duilin horjui tarttuen epäuskoisena kylkensä lävistäneeseen nuoleen. Lähempi örkki ei aikaillut vaan iski miekkansa ruhtinaan vatsan läpi. Tämä kaatui taaksepäin ja örkit potkaisivat hänet alas aukiolle. Niin kuoli Pääskysen Duilin, joka niin monta vuotta aiemmin oli ensimmäisenä Nevrastin haltiana ollut ottamassa kuningas Turgonia sydämellisesti vastaan. Mutta tuo yö ja kuoleminen olivat vasta alkamassa!

Duilinin kaatuminen oli vihdoin liikaa Pääskysen huoneen verentahraamille ja uupuneille sotureille. He alkoivat perääntyä alas aukiolle ja muuria myöten vasemmalle, poispäin portista. ”Päättäkäämme kuolla juuri täällä, toverit”, huusi Malengal epätoivoisena, ”niin tulemme olemaan voittoisia”! Mutta hänen huutonsa ja esimerkkinsä ei voinut enää kääntää horjumisen muuttumista perääntymiseksi. Pääskysen miehet eivät paenneet, mutta he perääntyivät päättäväisesti askel askeleelta. Aranos ja Enerdhil huomasivat äkkiä olevansa etummaisessa rivissä suojaamassa muiden perääntymistä.

Se oli lopun alku. Tai ainakin siltä tilanne näytti Aranosille. Nuolisade suoraan porttia lähestyvälle tielle hiipui. Enää Egalmothin jousimiehet ampuivat. Duilinin väki vetäytyi ja osa Penlodin sotureista liittyi tähän perääntymiseen. Örkit pääsivät nyt lähestymään porttia turvallisemmin. Useiden tuhansien örkkien joukko vyöryi vasemmalta suoraan portille ja iski yhteen Lumitornin sotureiden kilpimuurin kanssa. Örkkien joukossa loikki muita hurjasti suurempi örkki, jonka monet Vihan Moukarin sotureista tunnistivat örkkien päällikkö Lugiksi. Lugin örkit iskivät raivoisasti yhteen Lumitornin miesten kanssa, kunnes kilpimuuri hajosi. Vain harva eloonjäänyt vetäytyi portilta Egalmothin asemiin. Lähes koko kilpimuuri kuoli paikoilleen taistellen viimeiseen asti.

Sivummalta Aranos näki, miten suurikokoinen örkkipäällikkö ei seurannut sotureitaan sisään portista, vaan jäi seisomaan muurin suojiin huutaen käskyjä. Valtava örkkilauma vyöryi sisään Gondolinin salattuun kaupunkiin. Aranos arvioi heitä kuitenkin olleen vain parituhatta. Örkit ehkä jo luulivat, ettei mikään seisoisi enää heidän ja kaupungin välissä. Mutta ne erehtyivät! Ja pahasti!

Etummaiset örkit pysähtyivät kuin jähmettyneinä. Koko kiljuva örkkilauma hiljeni kuin käskyn saaneena. Keskellä aukiota seisoi pitkä ja leveäharteinen haltia täydessä haarniskassa. Haltian kädessä oli valtava moukari. Vain etummaiset örkit saattoivat nähdä moukarin leiskuvan omituista valoa, kuin se olisi ollut tulessa tai raivoissaan! Pari metriä suurikokoisen haltian takana seisoi toinen, jolla ainoana haltiana koko aukiolla oli kädessään miekka. Haltia oli pukeutunut kevyeeseen kullattuun haarniskaan. Verenpunainen viitta liehui tuulenvireessä. Haltia oli heittänyt pois kypäränsä ja pitkät tummat hiukset säihkyivät liekkien valossa. Hänen kauniiden kasvojensa ilme oli lähes yhtä verenhimoinen kuin hänen viittansa väri. Jos örkit olisivat voineet nähdä etummaisen haltian silmikon alle, olisivat he pelänneet tämän raivoisaa ilmettä. Mutta Vihan Moukarin Danlar seisoi heidän edessään vailla kypärää ja aliruhtinaan katse sai veren hyytymään örkkien suonissa. Sillä tuo katse ei kertonut päättäväisyydestä tai rohkeudesta, vaan ainoastaan kaiken nielevästä halusta päästä örkkien kimppuun, tappamaan! Danlarin katse oli aluksi luotu alas Penlodin soturien ruumiiden ja veren peittämään maahan. Hitaasti hän kohotti sen ja kun tuo katse suuntautui örkkeihin, viimeinenkin liike näiden riveissä kuoli pois.

Koko Vihan Moukarin huone seisoi ruhtinaidensa takana. He eivät olleet leveänä linjana, vaan pikemminkin kapeana kiilana. Danlarin katseen osuessa örkkeihin kohotti etummainen haltia moukarinsa ilmaan. Kauempana muurilla Enerdhil näki Danlarin hymyilevän hyytävästi. ”VIHA”, huusi Rog moukari korkealla ilmassa. ”VIHA”, toistivat hänen soturinsa ja huuto oli korviahuumaava.

”Tuo ei ole puolustusmuodostelma”, huudahti Aranos. Örkit eivät enää painostaneet heitä. Kaikki olivat kääntyneet katsomaan alas aukiolle ja taistelu oli hetkeksi tauonnut. ”Voi ei, he aikovat...”, jatkoi Aranos, mutta ei ikinä päässyt lauseensa loppuun, sillä samassa Vihan Moukarin vihanhuuto kohosi ilmoille. ”Minun täytyy pysäyttää heidät”, huusi Aranos, aikoen loikata alas aukiolle, mutta Enerdhil tarttui häneen. ”Myöhäistä”, hän totesi surullisesti. ”He eivät pysähtyisi. Mikään ei voisi pysäyttää heitä nyt. Et edes sinä, Aranos. Nyt ymmärrän mitä Danlar viittoi minulle. Hän jätti hyvästit. He aikovat hyökätä, eikä mikään saa heidän mieltään muuttumaan”! Enerdhil puhui tuntien huoneensa soturit. He vihasivat örkkejä kylmällä vihalla. He aikoivat hyökätä, tuli mikä tuli”!

Ja he myös hyökkäsivät! Kun vihanhuuto oli vaiennut hyökkäsivät Rog ja Danlar eteenpäin. Koko Vihan Moukarin huone seurasi heitä kuin yhtenä miehenä. Kaikki paitsi Enerdhil, joka tarttui miekkaansa, mutta Aranosin viileä katse pysäytti hänet. Tai ehkä se oli lupaus, jonka hän oli antanut Ithilwenille. Kenties se pysäytti hänet, sillä Rogin miesten hyökkäys näytti itsemurhaiselta. Aukiolle edenneet örkit pyrkivät pakoon, mutta vain harva pääsi. He ruuhkautuivat kapealle portille ja kuolivat siihen. Rog tunkeutui portille tappaen kaiken tiellään. Hänen soturinsa olivat yhtä hurjia.

He eivät pysähtyneet portille vaan jatkoivat suoraan ulos. Örkkien liike suuntautui nyt muurin sijaan siitä poispäin. Malengal ja Aranos valtasivat Duilinin puolustaman muurinosan takaisin. Örkit pakenivat kohti tasankoa ja Vihan Moukari seurasi kylväen tuhoa. Monien mielestä Rog oli tuona päivänä kuin joku Valarista. Niin suuri ja mahtava oli hänen hahmonsa riehumassa örkkien keskellä. He pakenivat hänen edessään. Ainakin ne jotka yhä kykenivät.

Rog ei pysähtynyt rinteeseen vaan rynnisti alas kohti tasankoa. Juuri niin hän oli alunperinkin halunnut tehdä, mutta kuningas oli päättänyt puolustaa kaupunkia. Nyt Rogin tilaisuus oli tullut ja hän otti siitä kaiken irti. Hajanaiset örkkijoujot kärsivät suuria menetyksiä jäädessään yhtenäisenä rintamana vyöryvien haltioiden jalkoihin.

Mutta örkkipäällikkö Lug oli tilanteen tasalla hämmästyttävän nopeasti. Rogin väen vielä vyöryessä alas rinnettä marssitti Lug paikalle suuren jousiörkkien osaston. Samalla toisia örkkiosastoja valmistautui etenemään Vihan Moukarin selustaan. Mutta jousiörkit olivat välitön uhka. Jouset helähtivät ja osuivat Vihan Moukarin riveihin. Useita haltioita kaatui osuman saaneena. Pääjoukko kuitenkin jatkoi rynnistystään.

Muurille asti Aranos näki miten Lug osoitti jousiörkkien etummaiselle riville Rogia ja huusi jotakin. Hän saattoi kuulla mielessään mitä Lugin täytyi huutaa. ”Tappakaa hirveä haltia. Kaatakaa hänet ennen kuin hän tappaa meidät kaikki”! Jousiampujat jännittivät jousensa ja nuolet viuhuivat matkaan. ”Voi ei, se on Rog”, huudahti Aranos kauhuissaan. Mutta viimehetkellä kultahaarniskainen hahmo heittäytyi herransa eteen ja otti iskun vastaan. Useita nuolia kilpistyi aliruhtinas Danlarin haarniskaan, mutta ainakin kolme lävisti sen. ”DANLAAAAR”, huusi Enerdhil nähdessään ystävänsä putoavan polvilleen. Rog piteli häntä hetken pystyssä ja sanoi jotakin Danlarille. Kukaan ei tiedä mitä. Sitten hän päästi irti ja aliruhtinas kaatui selälleen maahan.

Aranos vilkaisi Enerdhiliin. Tämä oli peittänyt silmänsä käsillään ja näytti kalpealta. Kun hän katsoi taas alas rinteeseen oli Danlar kadonnut jonnekin Vihan Moukarin soturien keskelle. He jatkoivat epäröimättä etenemistään. ”Hän”, aloitti Enerdhil tuskaisella äänellä. ”Hän ei ollut oikeasti yhtään sellainen kuin kaikki luulivat. Kaikki näkivät vain kovan ulkokuoren. Kaikki sanoivat hänen olevan tappaja. Hän ei ollut oikeasti yhtään sellainen, sisimmässään. Morgoth teki sen hänelle..heille kaikille”. Aranos nyökkäsi. ”Minä tiedän, Enerdhil. Minä tiedän”! Mutta hän ei miettinyt Danlaria, vaan itseään. Kuinka monta tuollaista tuskaista näkyä hän vielä kestäisi sekoamatta? Aranos ei tiennyt, mutta aavisteli ettei montaakaan. Ja lisää olisi tulossa, varmasti!

Kun hän taas katsoi alas tasangolle oli Rogin väki iskenyt yhteen örkkien pääjoukon kanssa. Mutta heidän rivejään hän ei saanut hajalle. Örkit pitivät puolensa ja saartoivat nopeasti koko Vihan Moukarin huoneen. Nämä muodostivat nopeasti kilpimuurin ja taistelivat raivoisasti. Mutta ylivoima vyöryi lopulta heidän ylitseen. Yksi kerrallaan haltiat kuolivat, kunnes lopulta vain Rog riehui enää örkkien meren keskellä. Hänen moukarinsa takoi raivoisasti ja örkkejä lenteli ympäriinsä sen iskujen voimasta. Mutta useita jousiörkkejä juoksi silloin lähemmäksi ja ampui nuolikuuron kohti Rogia. Tällä kertaa hänellä ei ollut Danlaria suojanaan. Ruhtinas horjui useiden nuolien osumista, mutta pysyi pystyssä. Kun örkit juoksivat häntä kohti Rog löi kaksi ensimmäistä kuoliaaksi. Sitten hän kohotti moukarinsa korkealle ilmaan ja se säihkyi jälleen tulipalojen valossa. Örkkimiekka lävisti ruhtinaan ja hän kaatui maahan.

Koko Vihan Moukarin huone kuoli örkkien keskellä, lukuunottamatta Enerdhiliä. Tai niin kaikki hetken aikaa luulivat. Ja parempi olisi ollut jos se olisi ollut totta. Mutta luuloa kesti vain lyhyen aikaa. Sitten yksi Duilinin sotureista huusi, ”katsokaa”. Jo kuullessaan huudon Enerdhil aavisti että jotakin pahempaa oli tulossa. Jotakin paljon pahempaa kuin mitä hän juuri oli joutunut näkemään. Mikä voisi olla pahempaa? ”Hän elää”, henkäisi Aranos. ”Eru auttakoon, hän elää”!

Enerdhilin sydän lähes pysähtyi kauhusta. Hän elää? Haltia pakotti katseensa suuntaan, johon Aranos osoitti. Hän oli oikeassa. Se oli paljon pahempaa! Se oli Danlar! Hän ryömi kyljellään ylämäkeen kohti porttia. Kolme nuolta törrötti hänen vatsastaan ja silti Danlar ryömi. Matka oli aivan liian pitkä ja hän eteni etanan vauhtia. Mutta silti hän ryömi! Örkit olivat samaan aikaan liikkeellä. Ne marssivat jälleen ylös rinnettä kohti muuria ja murskaantunutta porttia. Danlarin täytyi kuulla niiden marssivien jalkojen rytmikäs töminä takaansa.

Mitä tahansa, Eru, mutta ei tätä. Mitä tahansa muuta, rukoili Enerdhil hiljaa. Mutta Eru ei vastannut eikä auttanut. Alhaalla rinteessä Danlar jatkoi ryömimistä. ”Mitä hän oikein aikoo”, huudahti Malengal hämmästyneenä. Enerdhil ei kääntynyt katsomaan aliruhtinaaseen. Hän ei saanut silmiään irti Danlarista. ”Hän vannoi”, tajusi Enerdhil. ”Hän vannoi ettei menisi takaisin. Hän vannoi ettei jäisi enää ikinä vangiksi. Ei elävänä”! ”Hänellä ei ole miekkaa”, totesi Aranos. ”He saavat hänet kiinni. Hän kuolee valansa pettäneenä”!

Enerdhil laski katseensa. Hän ei kestänyt enää katsella. Hän tiesi mitä hänen pitäisi tehdä. Koko Vihan Moukarista vain hän oli jäljellä. Danlarin veljistä vain yksi näki hänen hätänsä. Mutta Enerdhil ei liikkunut. Hän näki ryömivän Danlarin rinnalla toisen kuvan. Hän näki Ithilwenin ja kuuli mielessään lupauksensa. Hän palaisi tämän luokse. Tuo kirottu lupaus painoin nyt häntä yhtä paljon kuin Danlarin vala velvoitti tätä. Hän ei voinut, saanut...kyennyt menemään tämän avuksi. Sillä silloin hän rikkoisi lupauksensa sille jota rakasti eniten. Hän rakasti Ithilweniä jopa enemmän kuin Danlaria. Huokaisten Enerdhil kohotti taas katseensa. Hän ei tekisi mitään. Päätös oli tehty.

Malengal kääntyi ja katsoi pitkään Enerdhiliin. Mutta tämä ei tehnyt elettäkään mennäkseen toverinsa avuksi. Sitten Malengal katsoi omiin sotureihinsa. Voisiko hän jättää heidät yksin, vaille johtajaa? He pakenisivat ilman ruhtinastaan tai aliruhtinastaan. Mutta Malengal tajusi olevansa liian syvällä tuon yön kauhussa ja tuskassa välittääkseen enää. Hän vilkaisi vielä kerran haastavasti Enerdhiliin, mutta tämä laski katseensa. Sitten Malengal heitti pois jousensa ja tarttui miekkaan. ”Ei, tätä häpeää ei voi kestää”, hän huudahti. ”Ei kolmatta kertaa saman yön aikana. Ei enää”! Aranos katsoi surullisena aliruhtinaaseen, kun tämä nousi seisomaan rintavarustuksen päälle. Hän näki mielessään tämän pudottamassa kauhuissaan joustaan, kun lohikäärme syöksyi kohti. Ja hän kuuli Malengalin epätoivoisen huudon, kun hänen soturinsa antoivat periksi. ”Päättäkäämme kuolla juuri täällä, toverit”, kaikui Aranosin mielessä. Malengal otti käsillään kiinni rintavarustuksen laidasta ja pudottautui alas.

Hän tuli jaloilleen alas ja juoksi jo samassa kohti Vihan Moukarin aliruhtinasta. Tämä ryömi yhä epätoivoisena ylös rinnettä. Mutta hän ei kuolisi yksin ja avutta. Malengal juoksi Danlaria kohti kilpaa örkkien kanssa. Nämä tulivat ylös rinnettä ja Malengal alas. Siksi haltia näytti voittavan kilpajuoksun. Mutta äkkiä nuolet alkoivat viuhua Malengalin ympärillä. Örkit olivat huomanneet hänet. Yksi nuoli osui aliruhtinaan olkapäähän, mutta hän jatkoi juoksuaan. Hetkeksi Danlar kohotti katseensa maasta ja näki yksinäisen haltian juoksevan itseään kohti. Ainoastaan Malengal oli kyllin lähellä nähdäkseen helpotuksen tämän silmissä. Muut näkivät vain Danlarin kaksinkertaistavan ponnistuksensa. Matkaa oli yhä kymmenen metriä, kun kaksi nuolta iskeytyi Malengalin rintaan ja hän paiskautui selälleen maahan. Aliruhtinas ei enää liikkunut.

Mutta hämmästyksekseen katselijat näkivät nyt Danlarin ponnistautuvan jaloilleen. Haltia pääsi ylös ja lähti horjumaan kohti Malengalia, katse tämän viereen pudonneessa miekassa. Hän kuuli varmasti jo örkkien innostuneet huudot takaansa. He olivat jo aivan lähellä. Yksi oli jo saavuttamassa Danlarin, kun muurilta ammuttu nuoli kaatoi örkin. Sitten Danlar ehätti miekan luokse. Hän putosi alas polvilleen ja kohotti miekan uhmakkaasti ilmaan. Yksi örkki astui Danlarin eteen aikoen napata miekan ja vangita haltian. Haavoittuneesta voisi olla heille suurta huvitusta myöhemmin. Mutta Danlar käänsi viimehetkessä miekkaa ja viilsi sillä örkin vatsan auki. Tämä kaatui huutaen. Toinen astui silloin Danlarin taakse ja iski miekkansa tämän selästä läpi. Danlar kaatui Malengalin päälle, viimein kuolleena. Örkin napatessa miekan tämän kädestä hän ei voinut ymmärtää haltian ilmettä. Sillä helpottunut hymy oli jähmettynyt Danlarin kasvoille.

Muurilla Enerdhil tunsi helpotusta. Ainakaan Danlar ei ollut joutunut pettämään valaansa. Sillä kuolema valapattona oli pahinta mitä haltialle saattoi tapahtua. Mutta Enerdhilillä ei ollut aikaa jäädä sitä miettimään. Samassa örkit päästivät suuren huudon ja hyökkäsivät. Ne vyöryivät kohti porttia ja vain Egalmothin jousimiehet kykenivät nyt vastustamaan tuota rynnistystä!

LÄHTEEN ECTHELION

Eltas ratsasti Gondolinin kapeita sivukatuja myöten kohti Harpun huoneen asuttamaa kaupunginosaa. Kadut olivat autioita, mutta hän saattoi nähdä talojen ikkunoissa peloissaan tähyileviä naisia. He pelkäsivät pahinta ja toivoivat parasta. Siinä suhteessa koko Gondolin oli tuona päivänä yhtenäinen. Heidän pelkonsa ja toiveensa olivat samoja.

Eltas tunsi taas tutun katkeran tunteen mielessään. Kultaisen kukan huone marssi eikä hän ollut mukana. Häntä ei tarvittu! Kuka tahansa ritari kelpasi korvaamaan Eltasin, jos tiukka paikka tuli. Niin oli ollut aina ja tulisi varmasti aina olemaankin. Aina hän oli jäänyt kaikessa toiseksi. Niin oli käynyt myös rakkaudessa. Lapsesta asti oli Eltas rakastanut samaa neitoa, mutta tämä ei hänestä välittänyt. Ei, Eltas oli liiankin hyvin nähnyt miten neito katsoi Enerdhiliin aina tämän nähdessään. Ithilwen neidon sydän oli varattu. Siinä ei ollut tilaa Eltasille tai kenellekään muulle. Vain Enerdhilille. Usein Eltasia syytettiin turhasta katkeruudesta ja synkkämielisyydestä. Mutta eikö hän ollut aina jäänyt kaikkien varjoon? Eikö hänen katkeruutensa ollut oikeutettua?

Hän tunsi heidän katseensa aina hänessä, vaikka hän oli Kultaisen kukan aliruhtinas. Hän kuuli puheet selkänsä takana. Eikö hän ollut aliruhtinas vain koska paljon pätevämpi edeltäjä oli kuollut Nirnaethissa? Eivätkö kaikki aina puhuneet Aranwionista, Elemmakilista ja Narceksesta, eivätkä hänestä. Miten loistavia nuoria ruhtinaanalkuja he olivatkaan. Aina iloisia, ylhäisiä ja ystävällisiä. Miten erilainen olikaan väritön Eltas! Hän kuuli ne puheet ja muisti ne kaikki!

Mutta Eltas oli oppinut kätkemään vihansa ja nielemään sen. Hän kätkeytyi torjuvan synkän ilmeen taakse eikä päästänyt ketään sen läpi. Eltas tiesi liiankin hyvin mistä Narces sai voimansa. Tämä tiesi, että joskus vielä koittaisi hänen päivänsä. Jonakin päivänä tämä saisi johtaa kaikkea. Niin määräsi kohtalo. Mutta sama kohtalo vain katkeroitti Eltasia yhä lisää. Sillä hän tiesi ettei milloinkaan saisi haluamaansa neitoa. Hän tiesi että milloinkaan eivät kaikki tulisi katsomaan häneen niin kuin he katsoivat Elemmakiliin ja muihin, täynnä toivoa ja uskoa tulevaisuuteen. Eltas ”yksinäinen”, Eltas ”hiljainen”, Eltas ”synkkä”. Hän kykeni elämään niiden kaikkien kanssa niin kauan kuin hänellä oli neljäskin; Eltas ”uskollinen”! Siksi hän nyt ratsasti poispäin taistelusta, vaikka hänen koko sydämensä kehoitti kääntämään hevosen ja palaamaan takaisin. Hän oli saanut tehtävän ja sen hän myös toteuttaisi.

Palava talo kaatui suoraan kadulle sytyttäen myös vastapäisen talon. Eltasin hevonen nousi takajaloilleen pelosta, mutta hän sai sen heti hallintaansa ja kääntyi nopeasti ympäri. Lyhin tie oli tukossa, mutta hän voisi aina kiertää Lähteentorin kautta. Se olisi pidempi mutta turvallisempi reitti.

Parissa minuutissa Eltas saavutti torin. Hän näki siisteissä riveissä seisovat Lähteen huoneen sotilaat kauniissa sotisovissaan. Ecthelion seisoi yhä muista erillään vain lähimpiensä kanssa. Elemmakil ja Aranwion olivat herransa rinnalla pitkinä ja ylväinä. He jotka jonakin päivänä komentaisivat kokonaisia armeijoita! Niin lupasi kohtalo ja niin täytyisi myös tapahtua. Eltas aikoi ohittaa heidät kauempaa, mutta näki samassa adjutantti Elemmakilin kohottavan kätensä iloiseen tervehdykseen. Eltas käänsi hevosensa ja ratsasti heidän eteensä.

”Herrani Ecthelion”, hän tervehti kumartaen. ”Herrat”, Eltas jatkoi nyökäten muiden suuntaan. ”Herra aliruhtinas”, Ecthelion vastasi kumartaen yhtä syvään. Keneltä tahansa muulta valtakunnan ruhtinaalta herroittelu olisi ollut sarkasmia, mutta ei Echtelionilta. Hän oli aina kohteliain ja nöyrin, oli Ecthelion sitten missä joukossa tahansa. ”Mitä tapahtuu, hyvä Eltas”, ruhtinas kysyi. Hänen kasvonsa olivat olleet synkät, mutta nyt tuo ilme suli hyväksyväksi hymyksi. ”Morgoth perii, herra”, Eltas vastasi viitaten taakseen. ”Herrani marssii taisteluun ilman tukea tai käskyjä. Vihollinen hyökkää jo portille, eikä Harpun huonetta näy vieläkään”. Ecthelion nyökkäsi. ”Mekin odotamme yhä käskyjä. Odotamme, eikä niitä vain tule. Kuinka pitkäksi luuleet kuningas Turgon tai adjutantti Aranos kärsivällisyytemme? Omani on pitkä, mutta koituuko se Gondolinin tuhoksi”?

Äkkiä hirvittävä huuto ja rysähdys kaikui koko kaupungin yli. Soturit kyyristyivät ja etsivät kilpiään, mutta rivistö ei hajonnut. He kääntyivät automaattisesti katsomaan ruhtinastaan ja näkivät kaiken olevan hyvin. Ecthelion seisoi yhä paikoillaan tyynen näköisenä, Aranwion ja Elemmakil ilmeettöminä rinnallaan. Eivätkä nämä kaksi olleet milloinkaan näyttäneet enempää suurilta ruhtinailta kuin silloin. Mutta Eltas istui hevosensa selässä vaatimattomassa haarniskassaan ja katsoi portille päin silmät leiskuen. Sillä kuolemaa tiesi tuo rytinä Gondolinille.

”Ratsasta, Eltas. Ratsasta”, huudahti Ecthelion. ”Hae Salgant veljeni avuksi. Kiire on kintereilläsi, sillä lohikäärmeet ovat kimpussamme. Me odotamme täällä, vaikka maailmanloppuun asti, mutta ratsasta sinä edes”! Eltas kannusti hevostaan, mutta pysähtyi vielä torin laidalla. Hirvittävä huuto peitti alleen kaikki muut äänet. Haltian hevonen nousi taas takajaloilleen sen huudon voimasta. Eltas käännähti ympäri ja näki lohikäärmeen korkealla portin yllä. Mutta se ei enää lentänyt vaan putosi. Kaikkialla kaupungissa haltiat hurrasivat. Toivo nousi jälleen heidän mielissään. Morgothin hirviö oli ammuttu alas. Ehkä he voisivat vielä selvitä? Mutta Eltasin mielessä oli vain yksi ajatus. Hänen täytyi löytää Salgant, ja nopeasti!

Mutta Eltas ei löytänyt Salgantia. Ei sinä yönä eikä koskaan! Hän karautti täyttä laukkaa läpi Hartin huoneen asuttaman kaupunginosan. Siellä kadut eivät olleet autioita. Harpun huoneen sotilaat katselivat pitkään ohitseen kiiruhtavaa aliruhtinasta. Kukapa heistä ei olisi tuntenut tätä nuorta noldoa, jonka saama ylennys niin nuorena olisi ollut yksi kaupungin vilkkaimpia puheenaiheita, ellei Aranwionia olisi ylennetty juuri ennen häntä. Siinäkin Eltas oli jäänyt toiseksi!

Eltasin valppaat silmät pistivät merkille monia asioita ratsastuksen aikana. Harpun huoneen väki näytti olevan puolustusasemissa omassa kaupunginosassaan. Joukot eivät edes valmistautuneet marssimaan. Vain yksi sana nousi Eltasin mieleen. Se sana oli PETOS! Juuri näitä joukkoja odotti Glorfindel turhaan tuekseen. Mitä oikein oli tekeillä?

Vartijat Harpun huoneen kasarmien edessä yrittivät pysäyttää Eltasin. ”Pois tieltä”, hän tiuskaisi sellaisella äänellä, että vartijat vetäytyivät salamannopeasti. Sitten hän oli jo kasarmin pihalla. Salgantin kartano oli aivan naapurissa, mutta sotatilan aikana hänen paikkansa olisi kasarmeilla. Eltas laskeutui satulasta ja lähti harppomaan kohti kasarmin etuovea. Mutta hän ei ehtinyt sisään, kun kevyesti haarniskoitu hahmo astui ovesta ulos.

Se oli Harpun huoneen Eneadur. Nuorekas harmaahaltia oli Eltasia selvästi vanhempi, pidempi ja muutenkin vaikuttavamman näköinen. Monet pitivät häntä kaikkein lupaavimpana Gondolinin aliruhtinaista, tosin yhtä monet puhuivat suureen ääneen Vihan Moukarin Danlarin puolesta. Mutta Danlarissa oli jotakin synkkää ja vaarallista, kun taas Eneadur oli kaikkien paras ystävä ja luotettu.

Nähdessään Eltasin ei Eneadur kuitenkaan hymyillyt valloittavaa hymyään, vaan näytti hivenen epävarmalta. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta Eltas ehätti ensin. ”Herrani Eneadur”, hän tervehti. ”Huomaan että huoneenne ei ole marssinut. Me odotamme teitä yhä suojaamaan sivustaamme”! Eneadur näytti vielä hetken epävarmalta, mutta sitten hänen ylpeytensä voitti ja torjuva ilme peitti haltian kasvot. ”Me suojelemme omaa huonettamme tänä hädän hetkenä, Eltas. Emme voi jättää naisia ja lapsia vaille puolustusta. Se olisi rikollista”.

Eltas katsoi hämmästyneenä Eneaduriin. ”Mutta herra, parhaiten suojelette heitä estämällä vihollista pääsemästä kaupunkiin. Parhaiten suojelette heitä auttamalla meitä. Herrani marssii parhaillaan kohti pääporttia, vailla tukea. Syynne rikkoa suoraa käskyä vastaan on outo, eikä sitä voi hyväksyä”. Silloin Eneadurin silmät leimahtivat. ”Luennoitko sinä minulle mitä voin tehdä, Lasgalenin Eltas? Pitääkö minun muistuttaa kumpi meistä on ylempi? Sinä olit vielä äitisi helmoissa kun minä jo taistelin örkkejä vastaan ja taoin Fingolfinin joukoissa Angbadin portteja”.

”Minulla ei ole äitiä”, vastasi Eltas jäätävästi. ”Hän kuoli jo Jäänraumalla. Enkä ole unohtanut kumpi meistä on ylempi. Mutta adjutantti Aranosin käskyä täytyy sinunkin totella”. Eltas hillitsi itsensä edelleen, vaikka hän nuorempana oli tunnettu äkkipikaisuudestaan. Jotkut asiat sentään muuttuivat ajan myötä. ”Minä tottelen vain herrani Salgantin käskyjä”, vastasi Eneadur jyrkästi. ”Ja hän on komentanut minut suojelemaan Harpun huoneen kaupunginosaa. Täällä me pysymme, kunnes herrani toisin komentaa”.

Eltas vilkaisi ympärilleen. ”Missä on herrasi Salgant nyt? En näe häntä joukkojensa mukana”? Eneadur huokaisi kuullessaan kysymyksen. ”En ole nähnyt häntä neuvonpidon päättymisen jälkeen. Varmasti hän on jossakin muureilla tarkastamassa tilannetta”. Mutta Eneadurin silmät kertoivat Eltasille, että tämä ei uskonut itsekään selitystään. Ei, Salgant ei ollut muureilla vaan jossakin piilossa. Vain vaivoin Eltas kykeni olemaan huutamatta sitä suoraan Eneadurin kasvoille. Sen sijaan hän suoristautui ja katsoi aliruhtinasta suoraan silmiin. ”Herra, te olette häpeäksi muille aliruhtinaille”, hän totesi jäätävällä äänellä. ”Istutte vain täällä odottamassa herranne käskyä, tietäen ettei sitä ikinä tule. Hänen syynsä on pelkuruus. Mikä on sinun syysi, Eneadur”?

Eltas kääntyi lähteäkseen, mutta kääntyi vielä hevosensa luona ympäri. Eneadur seisoi yhä samalla paikalla oven edessä, katsoen Eltasiin, mutta ei silti tähän vaan jonnekin kaukaisuuteen. ”Me marssimme Pääportille”, hän totesi hivenen pehmeämmin. ”Sivustamme jää auki. Sinä tiedät mikä on oikein ja mikä väärin, Eneadur. Minulla ja herrallani on kohtaaminen kuoleman kanssa tuolla jossakin. Odotan näkeväni myös sinut siellä, Eneadur”. Sitten Eltas loikkasi hevosensa selkään ja karautti ulos kasarmin pihalta. Hän ei enää katsonut taakseen, mutta Eneadur seisoi paikoilleen jähmettyneenä, sisäisen taistelun raastaessa häntä.

Yksi loputtomia kiistanaiheita tuosta haltioiden kohtalokkaasta päivästä on ollut se, olisivatko he voineet voittaa! Haltioiden tietämättä heidän ainoa mahdollisuutensa lähestyi. Örkkien pääjoukko hyökkäsi kohti porttia. Jos Gondolinin kaikki reservit, Lähteen huone, Kultaisen Kukan huone ja Tuorin Siiven huone olisi saatu hyökkäämään yhtäaikaa portille, juuri oikealla hetkellä, niin voitto olisi ehkä voinut vieläkin olla haltioiden. Örkkien joukot olisi kenties pyyhkäisty kentältä, huolimatta näiden suunnattomasta ylivoimasta, Balrogeista ja lohikäärmeistä. Mutta tuollainen isku olisi vaatinut tehokasta johtoa. Kuka tahansa kokenut komentaja taistelun johdossa olisi nähnyt tuon tilaisuuden tulevan ja olisi käyttänyt sen hyväkseen. Mutta missä oli Gondolinin keskusjohto tuona yönä? Adjutantti Aranos ei kaikista hyvistä ominaisuuksistaa huolimatta kyennyt lukemaan taistelua. Hän ei nähnyt tuota tilaisuutta. Kenties jos Duilin tai Malengal olisi vielä seissyt Aranosin rinnalla, jompi kumpi olisi voinut antaa oikealla hetkellä tuon ratkaisevan neuvon. Mutta kumpikin oli kuollut! Vastuu siirtyi reservissä olevien huoneiden ruhtinaille. Näkisivätkö he oikean hetken ja käyttäisivät sen? Glorfindel oli jo oikean hetken nähnyt ja marssi täyttä vauhtia kohti Pääporttia, odottamatta enää käskyjä ylemmiltään. Olivatko hänen veljensä Ecthelion tai prinssi Tuor sen huonompia komentajia? Voisiko Gondolin vieläkin pelastua?

Lähteen ruhtinas Voronthel Ecthelion seisoi yhä samalla paikalla lähteen vierellä ja katseli kohti Pääporttia. Hän oli käynyt lyhyen keskustelun Eltasin kanssa ja nähnyt lohikäärmeen putoavan. Sen jälkeen ei ollut tapahtunut yhtään mitään. Kaksi lähettiä oli kiiruhtanut portilta kuninkaan torniin. Toinen oli kertonut portin murtumisesta ja Rogin raivoisasta hyökkäyksestä. Toinen oli kertonut Rogin edenneen aina tasangolle asti ja joutuneen saarretuksi.

Sen kuullessaan Ecthelion sulki silmänsä. Sen täytyi olla Vihan Moukarin loppu. Rogin miehet kuolisivat viimeiseen mieheen ja aivan turhaan. Mikä hulluus oli ajanut hänet avoimelle maalle vailla tukea? Ehkä sittenkin piti paikkansa, että kukaan ei palannut Morgothin vankeudesta ennallaan, tai täysissä järjissään. Mitä Rogille oli oikein tapahtunut Angbandissa? Millä Morgoth oli häntä houkutellut ja millä kiduttanut? Valheiden herra tiesi kyllä kaikki keinot eikä varmasti ollut jättänyt mitään käyttämättä. Silti Rog oli paennut vapaana miehenä, jonka tahtoa Morgoth ei hallinnut. Mutta nyt hän oli poissa!

Ecthelion kääntyi katsomaan tornin suuntaan. Yhtään lähettiä ei ollut näkyvissä. Oliko heidät unohdettu vai jätetty tarkoituksella Lähteentorille? Mitä peliä Turgon oikein pelasi? Ecthelion sulki uudelleen silmänsä ja yritti nähdä tilanteen mielessään. Örkit olivat tulossa ja pääsisivät murtuneesta portista sisään. Galdor ja Egalmoth eivät heitä voisi pysäyttää. Eivät nyt kun Rog, Duilin ja Penlod olivat kuolleet. Silti, syvällä mietteissään, Ecthelion näki mahdollisuuden. Hän voisi vielä ehtiä ajoissa. Jos haltiat kykenisivät vastahyökkäykseen juuri oikealla hetkellä, kun suuri joukko örkkejä olisi ehtinyt portista sisään mutta ne eivät vielä olisi päässeet tunkeutumaan itse kaupunkiin..jos he tekisivät vastaiskun juuri silloin, ehkä haltioiden tuho ei koittaisikaan vielä tuona päivänä! Hän katsoi kirkkaisiin sotisopiin pukeutuneisiin sotureihinsa ja haarniskoituihin huoneensa ritareihin. Voisivatko örkit pysäyttää heidät? Hän näki sen kaiken tuolla hetkellä. Hän näki koko taistelun ja miten se tulisi etenemään. Ensi kertaa hän tiesi miltä oikeista komentajista tuntui, kun he pitivät taistelun hallinnassaan ja olivat aina askeleen edellä vihollista. Aglonin Nolwe ei ollut heidän kanssaan tuona päivänä, eikä myöskään Dirnenin Afallon, mutta Ecthelion näki kaiken. Silti hän epäröi. Käsky oli käsky eikä sitä ollut kiertäminen.

”Ei vieläkään käskyjä kuninkaalta”, hän sanoi viimein, mietteliäänä. ”Taistelu etenee kohti ratkaisuaan ja me vain seisomme täällä ja odotamme. Odotamme vaikka sydämeni sanoo, että meidän pitäisi marssia. Meidän pitäisi marssia juuri nyt, on meillä käsky tai ei. Mitä sanot, Aranwion”?

Aranwion kohautti olkapäitään. Uskollisuus oli hänen suuri hyveensä, mutta myös kompastuksensa. ”Meillä on käskymme, herra”, vastasi Aranwion. ”Emme voi rikkoa kuninkaan käskyä vastaan. Hänellä voi olla jokin suunnitelma, johon meitä tarvitaan”! Ecthelion kääntyi katsomaan Aranwionin vierellä seisovaa adjutanttiaan. ”Elemmakil”? Aranwionin läheisin ystävä nyökkäsi. ”Järkeni kehoittaa odottamaan, eikä antamaan valtaa malttamattomuudelle, herra”, hän sanoi. ”Mutta sydämeni haluaisi olla portilla taistelemassa urhean Galdorin rinnalla. Eikö ruhtinas Glorfindelkin ole marssilla sinne”? Ecthelion nyökkäsi. ”Entä sinä, sir Ambredel? Mitä sanot”? Ambredel vilkaisi hivenen halveksivasti Aranwionia. Kokenut ritari olisi varmasti halunnut itse olla Lähteen huoneen aliruhtinas. Ainakin hän piti itseään pätevämpänä, eikä ehkä syyttä. Ambredel oli ollut mukana kiivaimmassa taistossa sekä Aglarebin että Nirnaethin taisteluissa. Hän tiesi kaiken sodasta.

”Meidän täytyy marssia, herra”, totesi sir Ambredel. ”Mitä puolustamme täällä, jos puolustus muurilla murtuu? Miten selitämme toimettomuutemme tovereillemme, jotka kuolevat siellä? Rog on jo kuollut. Annammeko kaikkien tuhoutua vailla tukeamme? Ei, vaan marssikaamme heidän avukseen”. Ecthelion nyökkäsi. ”Kuninkaalla ei ole mitään viime hetken nerokasta vastaiskua suunnitelmissaan”, ruhtinas totesi. ”Hän ei vain tiedä mitä tehdä, tai ehkä hän ei halua tehdä mitään. Me olemme vannoneet hänelle uskollisuutta, mutta toinen vala velvoittaa minua enemmän. Kauan sitten vannoin suojelevani Gondolinin kansaa kaikin mahdollisin keinoin, vaikka se maksaisi henkeni. Tuo vala huutaa nyt täyttämistään. Suojelemme parhaiten kansaa taistelemalla portilla. Liiankin hyvin näen nyt tämän taistelun kulun mielessäni. Paikkamme on siellä. Me marssimme, nyt heti”!

Siinä samassa Aranwion ja Ambredel olivat jo liikkeellä, huutaen käskyjä ja järjestäen joukkoja kolonnaan. Mutta Ecthelion seisoi vielä hetken liikkumatta paikoillaan. Hän kuuli isoisänsä Mahtanin sanat kauan sitten Tirionissa. Tämä oli muistuttanut, että Ecthelionin ei tarvitsisi tiukassa paikassa seurata ketään. Hänen tuli aina muistaa olevansa oman itsensä herra, joka valitsisi itse tiensä. Olkoon niin. Hän oli valinnut!

Samassa saappaiden kopina ja huudot olivat ohi. Hiljaisuus täytti jälleen torin, kun Lähteen huone seisoi nelijonossa, talonväenritarit kolonnan kärjessä. He olivat valmiita. Aranwion seisoi kolonnan kärjessä katsoen Ecthelioniin, odottaen merkkiä. ”Portille”, huusi Ecthelion viitaten eteenpäin. Kolonna lähti eteenpäin rumpujen lyödessä tahtia. Torvet yhtyivät soittoon, sillä Lähteen huone oli kuuluisa muusikoistaan. Niin he marssivat täyttämään valaansa!

Mutta kohtalo ei sallinut heidän päästä portille ilman pysähdystä. Gondolinin leveällä pääkadulla Lähteen huonetta vastaan marssi pieni seurue. Nelisenkymmentä Siiven huoneen soturia ja ritaria suojeli prinssi Tuorin perhettä ja muutamaa talonväen naista ja lasta. Tuorin aliruhtinas Voronwe käveli etummaisena miekka kädessään.

Aranwion kohotti kätensä ja Lähteen huone pysähtyi. Soitto katkesi kuin leikaten ja hiljaisuus täytti kadun, jota tulipalojen liekit ja haltioiden soihdut valaisivat. Elemmakil katsoi pitkään vastaantulijoita. Siiven huoneen soturit olivat pystypäisiä ja ylpeitä. Muutaman vaatteissa oli verta, mutta heidän joukossaan ei ollut yhtä ainoaa haavoittunutta. Missä he olivat taistelleet ja miksi haavoittuneita ei ollut mukana? Tuorin nuori poika Eärendil oli hoitajansa vierellä ja prinsessa Idril käveli Voronwen rinnalla. Idriliä pidettiin Gondolinin kauneimpana naisena ja hän kantoi yleensä kauneutensa ja viisautensa vaatimattomasti. Mutta tuolla hetkellä tyly ilme peitti prinsessan kasvoja, kun hän näki Lähteen huoneen.

Voronwe seisoi Idrilin rinnalla pitkänä ja tyylikkäänä. Hänen veljensä Aranwion oli pysähtynyt vain parin metrin päähän ja aliruhtinaan käsi oli yhä ylhäällä pysähtymisen merkiksi. Siinä he seisoivat vastatusten, ennen niin erottamattomat veljekset, jotka eivät olleet puhuneet toisilleen vuosiin. Niistä lapsuuden päivistä Nan Lasgalenissa tuntui olevan ikuisuus. Nyt he olivat kahden Gondolin mahtavimman huoneen aliruhtinaat. Jännityksen saattoi tuntea lähes käsin kosketeltavana. ”Aranwion”, Voronwe tervehti viimein. ”Veli”, Aranwion vastasi. Voronwe kääntyi hitaasti Ecthelionin puoleen. ”Ruhtinas Ecthelion”. Ecthelion ei hetkeen reagoinut mitenkään, mutta nyökkäsi sitten hivenen. Kukaan ei ollut unohtanut sitä päivää kun Voronwe oli lähtenyt Sirionin suistoon suorittamaan Turgonin tehtävää. Eikö Ecthelion ollut neuvonut sitä vastaan, kutsuen sitä turhuudeksi, joka uhraisi turhaan Gondolinin parhaita miehiä. Eikö hän ollut puhunut voimakkaasti Voronwelle kehoittaen tätä jäämään Gondoliniin, mutta Voronwe ei ollut kuunnellut. Hän oli palannut täysin muuttuneena ja uusi herransa Tuor mukanaan. Liiankin hyvin Elemmakil muisti tuon päivän. Hän oli lähes antanut teloittaa tulijat.

”Mitä portilla tapahtuu, veli”, kysyi Aranwion katsellen katua myöten alas kohti porttia. Se oli savun ja pimeyden peitossa, joten hän ei nähnyt kovinkaan kauaksi. ”Ovatko ruhtinas Glorfindel ja Siiven huone jo saapuneet puolustajien avuksi”? Voronwe pudisti päätään. ”Eivät ole. Örkit ovat murtautuneet kaupunkiin. Kuulin että koko Rogin huone on tuhoutunut. Galdor ei voi pidätellä vihollista pitkään. Kaupunki on hukassa”! Aranwion vilkaisi herraansa, joka uutiset kuullessaan hätkähti. ”Silti te ette ole marssimassa portille”, Elemmakil huomautti katsoen Voronwen seuruetta. ”Onko prinssi Tuor antanut evakuointikäskyn? Missä ovat naiset ja lapset”?

Voronwe hätkähti ja syyllinen ilme paljasti hänen ajatuksensa. Liiankin hyvin he tunsivat tuon ilmeen lapsuudestaan. ”Ei, kukaan ei ole antanut evakuointikäskyä”, sai Voronwe sanotuksi. ”Minä olen vain viemässä prinsessa Idriliä ja Eärendiliä turvaan pakotunnelin kautta”. Aranwion hätkähti. ”Voronwe, mitä sinulle on tapahtunut”, hän huudahti. ”Ennen olit urhoollinen soturi meidän riveissämme, mutta nyt olet viemässä Tuorin perhettä turvaan hyläten kaikki muut! Entä huoneesi naiset ja lapset? Jätätkö heidät kuolemaan? Jätätkö meidät taistelemaan ja pakenet itse? En voi uskoa sitä, en edes sinusta, vaikka petititkin valasi herrallemme ja aloit seurata Tuoria. Erulle kiitos ettei isämme ole täällä näkemässä tätä hetkeä”!

Voronwe ei vastannut. Mitä hän olisi voinut sanoa? Että hänen rakkautensa Tuoriin oli suurempi kuin hänen valansa Ecthelionille tai tuo kauan sitten annettu vala suojella Gondolinin kansaa vaikka kuolemalla näiden puolesta! Mutta prinsessa Idril ei ollut ikinä kuunnellut kritiikkiä ääneti, eikä kuunnellut tuonakaan päivänä. Hän oli tuntenut laivojenpolttamisesta ja Jäänraumalta asti kaunaa Ecthelionia ja tämän huonetta kohtaan. Tuona hetkenä se kaikki kiehui viimein yli. ”Kuinka rohkenet arvostella Gondolinin prinssin aliruhtinasta, sinä valtakunnan ruhtinaista huonoimman palvelija? Suureksipa luulet valtasi, Lähteen Aranwion! Eikö minun mieheni ole Gondolinin vallanperijä, valtakunnan urhoollisin soturi ja kaupungin puolustuksen komentaja? Eikö hän ole vapauttanut meidät petturista, joka juonitteli vihollisen kanssa? Voronwen isä olisi ylpeä hänestä, jos näkisi nyt poikansa. Sinusta hän ei ehkä ajattelisi samoin, Aranwion. Katso ketä palvelet. Monet ovat unohtaneet Tirionin kapinan ja mitä feänorilaiset siellä saivat aikaan. Monet ovat myös unohtaneet laivojen polttamisen. He hylkäsivät meidät Amaniin, ryömimään takaisin Valarilta armoa anelemaan. He pakottivat meidät kulkemaan Jäänrauman yli. Eikö äitini kuollut siellä, samoin kuin moni sukulaiseni? Ecthelion oli siinä kaikessa osallisena, yhtenä heidän johtajistaan. Minä en ole unohtanut! Kaiken tuon korvaa Lähteenruhtinas olemalla tänään myöhässä. Missä olit, Ecthelion, kun urhea Rog kuoli vailla tukea? Missä olit kun portti murtui ja örkit ryntäsivät sisään? Nyt et voi enää tehdä muuta kuin kuolla turhaan kaupunkimme puolesta. Voittoa emme voi enää saada. Levätkööt sekin omallatunnollasi. Kuolemaan ehdit yhä, tee siis edes se hyvin”!

Sen sanottuaan prinsessa Idril marssi tiehensä seurue perässään. Voronwe kulki edelleen kärjessä, mutta mennessään hän loi monta kaipaavaa katsetta Lähteen huoneen rivistöihin ja niiden kärjessä seisovaan veljeensä. Aranwion odotti merkkiä Ecthelionilta, että he jatkaisivat marssia. Mutta merkkiä ei tullut. Ecthelion seisoi yksin kolonnan sivulla, ajatuksissaan. Elemmakil oli kuullut kaikki Idrilin syytökset. Hän tiesi ne vääriksi, mutta silti hän ei kyennyt sanomaan sitä ääneen. Ei henkilölle joka oli niin paljon viisaampi ja parempi kuin hän. Ecthelion seisoi yksin, kenenkään astumatta hänen rinnalleen. Miettikö tämä Idrilin syytöksiä, Voronwea, taistelua vai veljeään, joka ei ollut saapunut ikinä perille portille. Ehkä niitä kaikkia. Sitten lähteenruhtinas viimein kohotti katseensa.

”Narces”, hän sanoi rauhallisesti, koottuaan itsensä täydellisesti. Nuori talonväen kapteeni astui hänen eteensä. Narces oli lyhyt vakavannäköinen haltia, joka oli kasvanut Nan Lasgalenissa samassa toveripiirissä kuin Aranwion ja Elemmakil. Hän oli aina lukenut paljon ja tiesi valtavasti asioita. Narcesta uutterampaa upseeria ei ollut. Nyt hän seisoi herransa edessä epävarmana. Ecthelion laittoi kätensä nuoren upseerin olalle. ”Me kaikki kohtaamme kuolemamme jonakin päivänä. Se täytyy vain hyväksyä, kun se päivä koittaa. Mutta sinun ei koita tänään, Narces. Sinun suuri tulevaisuutesi ei katkea tänään örkin miekkaan. Sen ainakin olen velkaa haltioille. Ota yksi joukkue ja palaa kartanolle. Kokoa kaikki naiset ja lapset ketä löydät ja johdata heidät pakotunnelille. Niin emme ainakaan kuole kaikki tänä yönä. Emme ainakaan kenenkään yrittämättä auttaa heitä”. Narces katsoi Ecthelioniin kasvoillaan outo pettynyt, mutta samalla helpottunut ilme. ”Mutta herra, haluan taistella kanssanne”, upseeri huudahti. ”Mutta he tarvitsevat sinut elävänä, Narces”, Ecthelion vastasi. ”He tulevat tarvitsemaan sinua kipeästi ja sinä tulet olemaan siellä, taitavana ja rauhallisena kertomassa mitä tehdä. Mene siis, Narces, rakkautemme kanssa. Muista meidät ja pidä yllä kaikkea, minkä puolesta olemme taistelleet”. Odottamatta vastausta Ecthelion käännähti ympäri ja harppoi kolonnan kärkeen. Narces jäi hetkeksi katsomaan hänen jälkeensä. Mitä ihmettä Ecthelion oli oikein puhunut hänestä? Hänhän ei ollut kukaan, eikä tulisi ikinä olemaankaan.

Ecthelion saavutti kolonnan kärjen ja kääntyi katsomaan sotureihinsa. ”Te kaikki kuulitte prinsessa Idrilin sanat”, hän huusi kuuluvalla äänellä. ”Vahvistukset eivät ole saapuneet portille. Kaikki on mitä todennäköisemmin hukassa. Miksi menisimme portille, kun voimme vain kuolla siellä? Me olemme vannoneet valat. Minä marssin portille ja täytän omani. Täytättekö te omanne? Minä en määrään ketään marssimaan kanssani varmaan kuolemaan. Mutta jos tulette vapaaehtoisesti, minä johdan teitä. Kuka on kanssani”?

Hetken kadulla vallitsi hiljaisuus, kunnes Aranwion, Elemmakil ja sir Armindil astuivat herransa rinnalle. Sitten katu täyttyi askeleista kun kaikki lähdehaltiat ottivat askeleen eteenpäin. Niin suuri oli heidän rohkeutensa ja uskollisuutensa, että yksinään ei pettänyt tuona hetkenä. Aranwion antoi merkin ja kolonna lähti jälleen marssimaan. Mutta nyt he marssivat rientomarssia. Jos joku oli vielä hengissä portilla piti heidän ehtiä heti näiden avuksi!

KULTAISEN KUKAN GLORFINDEL

Glorfindel katseli mietteliäänä katua edessään. Se laskeutui loivasti alas ja muuttui vain sadan metrin päässä leveäksi portaikoksi, joka veisi suoraan Pääportin takana olevalle aukiolle. Mutta matka sinne oli pitkä ja petollinen. Hän saattoi tuntea uhan kaikkialla ympärillään. Se kasvoi hetki hetkeltä hänen mielessään. Heillä oli kiire, vaikka ruhtinas ei tiennytkään varmasti minkä vuoksi. Hän saattoi lähes aistia haltioiden hädän alhaalla aukiolla. Vain puolta minuuttia aiemmin Glorfindel oli viitannut kolonnaa pysähtymään. Eltas oli antanut komennon. Aliruhtinas oli ehättänyt jo takaisin Salgantin luota mukanaan huonoja uutisia. Uutiset olivat pakottaneet Glorfindelin ajattelemaan nopeasti. Pitäisikö hänen jakaa huoneensa ja marssittaa osa sotureista Eteläportille sitä suojaamaan, nyt kun Harpun huone ei sitä ollut tehnyt eikä aikonutkaan! Sir Branendar oli tarjoutunut innokkaasti ottamaan osaston komentoonsa ja suojaamaan portin. Yllättäen Eltas oli ollut samaa mieltä. Mutta Glorfindel oli päättänyt toisin. Taistelu ratkaistaisiin Pääportilla. Oli samantekevää olisiko heillä Eteläportti, jos Pääportti murtuisi. Sen sijaan jos Pääportti kestäisi, ei Eteläportin menettämisellä olisi niin suurta merkitystä. Toivottavasti! Niin he olivat jatkaneet marssiaan kohti Pääporttia. Kunnes joku kuoli ja Glorfindel määräsi joukot pysähtymään.

Hän tunsi kuoleman kuin se olisi osunut häneen itseensä. Joku johon hänellä oli voimakas side sai surmansa. Aranos, tajusi Glorfindel heti. Se ei voinut olla kukaan muukaan. Portin puolustajista vain kuninkaallinen adjutantti oli ruhtinaan sukulainen. Hetken ajan hän näki Aranosin kuvan mielessään. Oliko tämä aina uhrautumaan valmis nuori haltia kuollut tarkoituksellisesti kuninkaansa puolesta portilla? Mutta Glorfindelilla ei ollut aikaa jäädä suremaan Aranosia. Surun aika olisi myöhemmin, jos aikaa enää ikinä olisi!

”Herra, emme voi jäädä tähän odottamaan”, sanoi ääni hänen takaansa. Se oli Eltas, jonka silmissä paloi halu päästä alas portille ja mukaan taisteluun. ”Hillitse intosi, hyvä Eltas”, Glorfindel vastasi. Ruhtinas seisoi useita metrejä sotureidensa edessä ja katseli nyt sivulle, kohti oikealla olevia rakennuksia ja pihoja. Eltas katsoi tarkkaan herraansa. Tällä oli nyt se ilme, jolloin ihmeellisiä asioita tapahtui. Se ilme jolloin Glorfindel saattoi tietää kaiken. ”Meidän täytyy marssia”, huudahti sir Branendar lähestyen heitä. ”Te olette hiljaa, herra. Pysykää siellä missä olette”, komensi Eltas kylmällä äänellä, katsoen edelleen Glorfindeliin. Hän tunsi äkillistä tyytyväisyyttä. Sir Branendar piti itseään sopivampana aliruhtinaaksi. Hän ei ollut ikinä antanut Eltasille tämän viran oikeuttamaa kunnioitusta. Nyt ylpeän ritarin oli pakko jäädä seisomaan kauemmaksi, joukkojen luokse. Mutta Eltas ei hänestä välittänyt, vaan katsoi ruhtinaaseen. ”Jotakin on pielessä”, sanoi Glorfindel äkkiä. Hän käännähti ympäri ja katsoi Eltasiin. ”Eneadur ei ole marssinut. Olemme vaarassa. Perääntykää heti, herra”.

Eltas ei tarvinnut toista kehoitusta. ”Vastamarssi”, hän huusi viittoen taaksepäin. ”MITÄ”, huudahti sir Branendar hämmästyneenä. ”Meidän täytyy mennä portille”, hän protestoi. ”Me vastamarssimme”, toisti Eltas. ”OSASTOO....”, hän ei ikinä päässyt käskyn loppuun. Terävä helähdys rikkoi hiljaisuuden. Nuoli viuhui halki ilman ja iskeytyi Glorfindelin olkapäähän. Haarniska oli sillä kohtaa paksu ja nuoli kimposi pois, pudoten katuun.

Eltasin sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa. Niin hämmästynyt hän oli. Glorfindel oli aavistanut sen, hän tajusi. Se oli väijytys! Kirottu Salgant oli pettänyt heidät ja örkit olivat päässeet kaupunkiin! Ei tulisi rynnäkköä Pääportille. He eivät pelastaisi kaupunkia! Gondolin oli mennyttä! Nämä ajatukset täyttivät Eltasin mielen, kunnes läheltä kuuluva huuto karkoitti ne. Hän tajusi, että huuto tuli hänen omasta suustaan. ”KILVEEEEEEET”, Eltas karjui. Sillä hetkellä hän tiesi olleensa oikea valinta Kultaisen Kukan aliruhtinaaksi. Hänen ensimmäinen ajatus koski sotilaita. Sotilaani, ne aikovat tappaa sotilaani, takoi aliruhtinaan ajatuksissa. Käsky tuli hänen suustaan automaattisesti ja sotilaat tottelivat yhtä automaattisesti, huolimatta järkytyksestään. Salamana he suojautuivat suurien kilpiensä taakse, samalla kun oikealla piileskelleiden jousiörkkien yhteislaukaus viuhui ilman halki.

Eltas ajatteli sotilaitaan, mutta Acandur ajatteli herraansa. Ensimmäisen nuolen kimmotessa katuun hän syöksyi Glorfindelia kohti tämän kilpi kädessään. Acandur ehätti juuri ajoissa ja Glorfindelin astuessa kilven suojaan useita nuolia osui siihen. Samoin örkkien nuolisade kilpistyi Kultaisen Kukan sotureiden tiiviiseen kilpimuuriin. Muutamaan soturiin osui, mutta ilman Eltasin nopeaa reaktiota heidän olisi käynyt paljon pahemmin. Nuolien viuhuessa Eltas seisoi yksinään keskellä katua ilman kilpeä. Joka hetki hän odotti tuntevansa nuolen iskeytyvän maaliinsa. Aliruhtinas oli pukeutunut vain kevyeeseen haarniskaan, jonka nuoli lävistäisi helposti. Mutta osumaa ei tullut. Nuolien viuhuna taukosi hetkeksi ja aliruhtinas totesi saavansa elää vielä vähän aikaa. Hän kääntyi ja lähti juoksemaan katua myöten takaisinpäin, kohti selustaa. Hän tiesi kyllä velvollisuutensa.

Niin tiesi myös sir Branendar, joka juoksi ritariensa seuraamana vastakkaiseen suuntaan, kohti Glorfindelia. Sitten he olivat jo tämän ympärillä suojaten herraansa suurilla kilvillään. Sir Branendar seisoi Glorfindelin rinnalla odottaen käskyjä. Lisää nuolia viuhui, mutta kaukaa Glorfindel saattoi erottaa Eltasin kirkkaan äänen huutavan käskyjä Kultaisen Kukan omalle jousikomppanialla. Pian suurten haltiajousten helähdykset yhtyivät meteliin ja tarkka ammunta suuntautui jousiörkkien riveihin. Sitä Glorfindel oli odottanut. ”HYÖKKÄYKSEEN”, hän huusi ja lähti juoksemaan kohti örkkejä. Talonväen ritarit hyökkäsivät hänen kanssaan äänettöminä. Taustalta kuului edelleen Eltasin ääni metelin yli. ”1.Pataljoona, rynnäkköön. 2.Pataljoona, SEIS. Levittäytykää”! Glorfindel hymyili helpottuneena. Eltas oli toiminnassa ja lähetti puolet jalkaväestä hyökkäykseen.

He kävivät örkkien kimppuun iskien näitä miekoin ja keihäin. He etenivät oikealle läpi puutarhojen ja kahta poikkikatua pitkin. Jousiörkit lakosivat Kultaisen Kukan soturien edessä. Hetken aikaa taistelun riemu oli haltioiden yllä. He surmasivat esteettä vihollisiaan. Mutta tuota riemua kesti vain hetken. ”He ovat sivustassa”, huudahti Acandur osoittaen oikealle. Glorfindel kääntyi katsomaan taakseen. Hän näki Eltasin siirtämättä 2.Pataljoonaa oikealle, tukkien sieltä etenevien vihollisten tien. Samaan aikaan edestä työntyi haltioita kohti loputtomalta näyttävät örkkien rivistö. Niitä oli useita tuhansia. Hetken Glorfindel epäröi. Mitä hän tekisi?

Samassa hän kuuli sen. Ääni kantautui haltioiden Pääportilta haltioiden tarkkoihin korviin. Se oli tuhansista suista kohoava hurraa-huuto, joka alkoi heikkona ja voimistui sitten jatkuvasti. Jossakin Pääportilla haltiat rynnäköivät! Huuto nousi ylös kohti taivasta voimistuen yhä vain. Siinä oli hyökkäyksen voimaa, mutta myös epätoivoa. Kuolema oli kaikkialla tuossa huudossa! Sen tiesi Glorfindel ja sen tiesivät myöskin Pääportilla hurraavat haltiat. Äkisti kalvenneena Glorfindel kääntyi Branendarin puoleen. ”Vetäytykää, herra”, hän komensi. Ritari alkoi heti huutaa käskyjä.

He eivät päässeet irti niin hyvin kuin Glorfindel oli toivonut, huolimatta jousiampujien kiivaasta ammunnasta. Hyökkäävät örkit ehättivät kiinni vetäytyviin haltioihin ja toisella kapeista sivukaduista vetäytyminen muuttui lähes paoksi. Mutta hätääntyneiden sotureiden luokse ilmestyi samantien Eltasin rauhallinen hahmo saaden paon pysähtymään.

Glorfindel ja Acandur perääntyivät vierekkäin. Acandur kantoi yhä herransa kilpeä, mutta pudotti sen äkkiä. Heitä suojannut ritari kaatui suurikokoisen örkin miekaniskusta. Örkki hyökkäsi kohti Glorfindelia, joka kohotti miekkansa suojakseen. Miekat iskivät yhteen, mutta Acandur näki kahden muun örkin hyökkäävän kohti ruhtinasta. Epäröimättä hän hyökkäsi herransa avuksi. Acandurin miekka iskeytyi ensimmäiseen örkkiin ja jäi kiinni tämän vatsaan. Nuori haltia riuhtaisi, mutta ei saanut asettaan irti. Hän käänsi päätään ja näki toisen örkin keihään iskeytyvän kohti vatsaansa. Sitten se osui ja Acandur kaatui taaksepäin, huutaen Glorfidelin nimeä. Samalla hetkellä suuri örkki kaatui Glorfindelin miekkaan ja hän kuuli huudon. Hän käännähti ja näki nuoren Acandurin kaatuvan hitaasti taaksepäin. Tämän silmät tuijottivat nuorukaisen vatsaan iskeytynyttä keihästä epäuskoisina. Kaikki mitä Acandur halusi sanoa kuvastui Glorfindelille noista silmistä. Kaikki ne sankaritarinat, joita Acandur oli ihaillut nuorena. Hän oli halunnut olla samanlainen. Hänestä piti tulla suuri sankari ja nyt kaikki oli päättynyt ennen kuin ehti alkaakaan. Päättynyt tavallisen örkin keihääseen!

Glorfindelista näytti kuin Acandur kaatuisi ikuisuuden ajan taaksepäin. Sitten Acandur oli maassa ja örkki yritti vuorostaan vetää keihästään irti. Glorfindel surmasi sen raivoisalla iskulla. Hän katsoi alas maassa makaavaan Acanduriin, mutta tämä ei enää liikkunut. Siniset silmät tuijottivat mitään näkemättöminä ylös taivaalle. Acandur oli poissa! Perääntyminen jatkui!

Vain vähän myöhemmin Glorfindel ja Eltas seisoivat vieretysten. He olivat nyt samalla paikalla, jossa Glorfindel oli seissyt, kun ensimmäinen nuoli oli ammuttu. Huuto Pääportin suunnalta oli hiipumassa, kuten myös haltioiden toivo. Siellä heidän olisi pitänyt olla, tajusi Glorfindel liiankin hyvin. Ehkä silloin tuo voimakas hurraa-huuto olisi jatkunut vieläkin ja pyyhkäissyt alas tasangolle. Mutta ei! Ei tänään! Ehkä ei enää koskaan. Heidän olisi pitänyt olla siellä!

”Herra, oikealla sivustalla on haltioita”, joku upseeri huusi äkkiä siltä suunnalta. Glorfindel käännähti katsomaan ja näki todellakin Kultaisen Kukan oikealle sivustalle saapumassa Harpun Huoneen rivistöjä. Salgantin sotilaat olivat viimein saapuneet. Aliruhtinas Eneadur marssi sotilaidensa kärjessä. Nähdessään Glorfindelin hän kohotti miekkansa tervehdykseen. ”Perääntyminen seis”, komensi Glorfindel. ”Nyt meillä on tukea. Taistelkaamme tässä”! Sitten Glorfindel kääntyi aliruhtinaansa puoleen, joka seisoi synkkäilmeisenä ruhtinaan vierellä. ”Eltas, hyvin toimittu. Mitä tahansa sanoit Eneadurille, se toimi”! Eltas nyökkäsi, mutta ei hymyillyt. Aliruhtinaan ilme oli sellainen, että Glorfindel huomasi ihmettelevänsä hymyilisikö tämä enää koskaan.

LÄHTEEN ECTHELIONIN HETKI

Taistelu Pääportin luona kiihtyi jälleen. Valtavat laumat örkkejä vyöryi kohti muuria. Haltioiden epätoivoisesta nuolisateesta huolimatta vihollinen pääsi taas muurille. Egalmoth näytti pitävän jotenkuten puoliaan oikealla lohkolla ja puhdisti muurinharjan kahdesti örkeistä. Mutta uusia kapusi heti takaisin muurille. Vasemmalla Duilinin ja Penlodin väki oli romahtamassa paineen alla. Kaikkien kolmen huoneen ruhtinaat ja aliruhtinaat olivat nyt kuolleet. Turhaan yritti adjutantti Aranos pitää puolustuksen kasassa. Soturit antoivat periksi ja vihollinen sai jälleen jalansijan muurilla. Pian liehui örkkien kuningas Balchmegin viiri yhdessä bastioneista. Oliko loppu jo käsillä? Turhaan yritti Aranos saada sotureita vastaiskuun. He olivat menettäneet rohkeutensa. Enerdhil oli yhä hänen kanssaan suojaten raskaassa haarniskassaan adjutanttia. Aranos oli nyt epätoivoinen. Puolustus oli romahtamassa. Oli käynyt kuten Duilin ja Penlod olivat pelänneet. Haltioiden huoneet oli kukistettu, koska kaikkia ei oltu keskitetty Pääportille. Prinssi Tuor ja ruhtinaat Ecthelion ja Glorfindel eivät olleet koskaan saapuneet. Enää Galdorin komentama Puun huone seisoi vihollisen ja lopullisen voiton tiellä. Galdorin soturit olivat yhä levänneitä ja päättäväisiä. Vihreä-asuinen linja oli vedetty aivan Pääportin takana olevan laajan aukion reunalle, niin että örkeillä oli esteetön pääsy itse aukiolle. Galdorin yksinäinen linja näytti vaatimattomalta ja heikolta. Se ei voisi kestää pitkään, sillä Aranos näki nyt vihollisen pääjoukon.

Se lähestyi muutaman valtavan suuren örkkipäällikön komennossa porttia. Egalmothin asemista suuntautui hajanainen nuolisade tätä vihollista vastaan, mutta se ei edes hidastanut niitä. Portti odotti suojattomana. Vihollinen astuisi Gondolinin kaupunkiin vailla vastarintaa. Aranos veti syvään henkeä. Sellaista häpeää ei voinut suvaita. Kuningas Turgonin velvollisuus oli puolustaa kaupunkiaa ja sen asukkaita. Hän ei ollut paikalla, mutta Aranos edustaisi häntä, uskollisena loppuun asti. ”Päästämmekö örkit kaupunkiimme kenenkään puolustamatta porttia”, lausui Aranos katsellen vihollista. ”Tämä on sukulaiseni Turgonin kaupunki. Jos hän ei sitä puolusta, niin minä menen hänen sijaansa”, nuori adjutantti huudahti. ”Tule Enerdhil. Sinä edes seisot rinnallani loppuun asti”. Sen sanottuaan Aranos loikkasi muurilta alas pihalle ja lähti juoksemaan kohti porttia. Örkit juoksivat samaan suuntaan muurin toisella puolella. Hän toivoi ehtivänsä ensiksi. Takaansa hän kuuli Enerdhilin raskaat juoksuaskeleet. Aranos kiitti Erua niin hyvästä toverista!

Pian Enerdhilin juoksuaskeleet hänen takanaan peittyivät örkkien huutoihin ja jalkojen töminään. Tuhannet örkit rynnistivät portille. Vielä yksi yhteislaukaus viuhui Egalmothin jousimiesten jousista ja sitten nämä kääntyivät ja lähtivät perääntymään hyvässä järjestyksessä muurilta alas kohti Galdorin linjaa. Aranos värähti nähdessään miten vähän sotureita oli. Ehkä vain 800, kun taistelun alussa 2000 oli miehittänyt muuria oikealla lohkolla. Ilokseen hän näki Egalmothin yhä soturiensa joukossa valvomassa perääntymistä. Se oli hyvä. Ainakin yksi valtakunnan ruhtinaista oli yhä hengissä. Mutta Aranosilla ei ollut aikaa miettiä enää Egalmothia ja tämän sotureita. Portti oli nyt aivan hänen edessään. Nuori haltia kuuli jo örkkien huudot ja saappaiden raskaan töminän. Ne olivat jo porttikäytävässä!

Etummaiset örkit olivat nähneet, miten edellisten portista sisään rynnänneiden toveriensa oli käynyt. Siksi monet epäröivät. Päällikkö Lugin raivoisat huudot ajoivat kuitenkin örkit lopulta eteenpäin. Ne pelkäsivät omia päälliköitään vielä enemmän kuin haltioita. Lug oli nyt aivan niiden takana yli päätä pidempänä muita. Pari etummaista sai äkillistä rohkeutta ja juoksi eteenpäin. Mutta viime hetkellä loistavaan haarniskaan pukeutunut haltia loikkasi niiden eteen. Yksi ainoa haltia ei ollut läheskään tarpeeksi tukkimaan leveää porttikäytävää, mutta siitä huolimatta örkit pysähtyivät pelästyneinä. Mutta pian pelko vaihtui vihaksi, kun ne tajusivat, että vain yksi ainoa pitkä haltia seisoi niiden edessä. Örkit kiljuivat ja hyökkäsivät jälleen eteenpäin.

Niin kävi, että örkit eivät lopulta saaneet tunkeutua vastarinnatta sisään Gondolinin portista. Adjutantti Aranos seisoi yksinään portilla ja piti Fingolfinin huoneen kunniaa yllä. Vielä ei tuon mahtavan huoneen uljaus ollut maassa. Aranos otti örkit vastaan kuninkaansa puolesta, edustaen mahtavaa sukuaan. Hän ei ehkä ollut Finwen jälkeläinen vereltään, mutta hän oli sitä hengeltään. Kukaan ei tiedä mitä hän ajatteli noina viimeisinä hetkinään. Miettikö hän ehkä kuningastaan, Turgonia, joka oli kuninkaan tornissa antaen muiden taistella ja kuolla puolestaan. Vai miettikö hän soimaten toveriaan Enerdhiliä, joka ei enää ollut hänen rinnallaan! Kenties hän näki vain kauniin kaupunkinsa liekkien vallassa ja kuuli örkkien saappaiden töminän ja raivokkaat huudot. Ne peittivät alleen kaiken muun ja sitten miekat iskivät yhteen.

Aranos torjui kahden örkin iskut ja pisti toisen kuoliaaksi. Taitavasti hän väisti kolmannen örkin huitaisun ja sivalsi tämän käden poikki. Haltialla oli juuri tarpeeksi aikaa käännähtää ympäri ja torjua kylkeensä suunnattu isku. Samalla hän tunsi miekan osuvan rintaansa. Mutta haarniska torjui osittain iskun ja Aranos pysyi jaloillaan. Hän sivalsi örkin kuoliaaksi ja sai toisen perääntymään. Mutta yksinäisen haltian aika oli vääjäämättä loppumassa. Kauempaa heitetty keihäs osui häntä olkapäähän ja lävisti haarniskan. Aranos riuhtaisi keihään irti ja näki miten verta valui vuolaasti haarniskan alta. Kiroten hän hyökkäsi suoraan kohti örkkejä. Raivoisa hyökkäys kaatoi kaksi vihollista ja muut epäröivät. Mutta juuri silloin astui itse Lug esiin muiden keskeltä suuri taistelukirves valtavissa kourissaan. Aranos ei pysähtynyt vaan loikkasi örkkien päällikköä kohti suunnaten tämän vatsaan nopean iskun. Lug väisti kuitenkin helposti. Aranosin seuraava isku oli jo voimattomampi ja örkki torjui sen kirveellään työntäen samalla haltian taaksepäin. Sitten kirves nousi ja laski vastustamattomasti. Hirvittävän iskun voimasta Aranos sinkoutui taaksepäin ja kaatui selälleen maahan. Miekka lensi hänen kädestään. Lug käveli haltian vierellä ja kohotti kirveensä armoniskuun. Tie sisään Gondolinin kaupunkiin oli auki. Örkki päästi riemunhuudon ja komensi soturinsa eteenpäin.

Puun Huoneen Galdor seisoi soturiensa rintaman edessä katsellen alas portille. Örkkejä tulvi juuri siitä sisään.He olivat kaupungissa! Vain leveä aukio erotti nyt Puun Huoneen ruhtinaan vihollisista. Vihreäasuiset soturit olivat hänen takanaan harvana rivistönä, joka ylsi siten suojaamaan koko aukion laitaa. Mutta heitä oli aivan liian vähän. Egalmothin ja Penlodin soturien henkiinjääneet levittäytyivät Galdorin linjan taakse, mutta Taivaallisen Jousen jousiampujien nuoliviinit olivat lähes tyhjiä ja Lumitornin huoneen soturien ilmeet olivat täynnä tappiota. Galdor vilkaisi taakseen, tietämättä pitäisikö hänen puolustautua vai lähteä vetäytymään. Joka tapauksessa Gondolinin viimeiset hetket näyttivät nyt koittaneen. ”Joku kuoli puolustaen porttikäytävää”, tuumi aliruhtinas Legolas. Hän seisoi herransa Galdorin vierellä pitkänä ja ryhdikkäänä. Galdor vilkaisi aliruhtinaaseensa. Oliko Legolas selviytynyt kuin ihmeen kaupalla Nirnaethin taistelusta vain kohdatakseen huijaamansa kuoleman täällä kotikaupunkinsa kaduilla? ”Se oli kuninkaallinen adjutantti Aranos”, vastasi Galdor. Liiankin hyvin hän oli tunnistanut yksinäisen hahmon. ”Hän kuoli niin kuin piti, puolustaen kaupunkinsa porttia herransa ja sukulaisensa Turgonin puolesta”, Galdor jatkoi mietteliäänä. Saisivatko he kohdata loppunsa yhtä suurella kunnialla?

Galdor kääntyi katsomaan sivulleen asettunutta raskaasti haarniskoitua haltiaa. Tämä oli pudottanut kypäränsä ja kilpensä, mutta kantoi yhä pitkää miekkaansa. ”Etkö sinä ollut Aranosin lähettiupseeri”, hän kysyi, tunnistaen Enerdhilin, joka hengitti äänekkäästi juostuaan haarniskassaan. Enerdhil vilkaisi Galdoriin. Nuoremman haltian silmissä Galdor näki tuskaa ja häpeää, mutta myös helpotusta. ”Kyllä, herra”, Enerdhil vastasi lyhyesti, haluttomasti. Legolas hengähti syvään ja astui eteenpäin, aikoen huutaa julki heidän kummankin mielessä heti nousseen kysymyksen. Miksi olet täällä etkä tuolla portilla Aranosin vierellä? Mutta Galdor viittasi aliruhtinaansa takaisin. ”Me emme puhu tästä asiasta enää”, hän totesi lyhyesti. Ei ollut oikea aika etsiä syyllisiä ja pelkureita. Oli aika taistella!

”Herra, meiltä on nuolet melkein lopussa”, huusi Taivaallisen Jousen aliruhtinas Bronwe juosten Galdorin luokse. ”Tarvitsemme heti lisää”. Galdor huokaisi. ”Minulla on vain vähän jousimiehiä, hyvä Bronwe”, ruhtinas vastasi. ”Heiltä ei liikene nuolia. Mitä ruhtinas Egalmoth aikoo tehdä asian eteen”? Bronwe kohautti olkapäitään. ”Hän rukoilee, herra”, aliruhtinas totesi, kuin se olisi ollut aivan luonnollista. Ja ehkä se olikin, ajatellen heidän tilannettaan. ”Hän rukoilee ihmettä, luulen”. Galdor huokaisi uudelleen. ”Lähetä joka neljäs mies hakemaan lisää nuolia varastosta”, ruhtinas komensi hetkeäkään epäröimättä. Ehkä he olisivat jo kuolleet, kun miehet ehtisivät takaisin, mutta jotakin piti kuitenkin yrittää.

”Odota”, Legolas huudahti ottaen kypärän päästään. Hän kuunteli hetken tarkkaavaisesti ja hitaasti hymy levisi haltian kasvoille. ”Minä kuulen marssimusiikkia”, hän sanoi lopulta. ”Luulen, että Egalmothin rukoilema ihme taitaa sittenkin tapahtua”. ”Eikä hetkeäkään liian aikaisin”, vastasi Bronwe viitaten aukiolle. Örkit olivat järjestäytyneet ja kävivät juuri sillä hetkellä rynnäkköön Galdorin linjaa vastaan. Niitä näytti olevan tuhansia, luultavasti yli 10 000. Koko aukio oli täynnä örkkejä. Näytti kuin musta meri olisi kuhissut haltioide edessä. Galdorilla oli juuri ja juuri 2000 sotilasta vihollisen pidättelemiseen. Mutta muurin toisella puolella oli vielä lisää örkkejä. Paljon lisää!

Hurjalla rysäyksellä ruhtinas Galdorin linja otti yhteen örkkien kanssa. Ruhtinas itse taisteli nyt aivan etulinjassa Bronwe vierellään. Ecthelion näki heidät astuessaan aukiolle. Hän pysähtyi vain 50 metrin päähän taistelevista haltioista ja örkeistä. Aliruhtinas Aranwion ja Elemmakil olivat hänen rinnallaan. Kumpikin näytti yhä tyyneltä, mutta Ecthelionin tarkat silmät näkivät että tyyneys oli hankittu äärimmäisellä sisäisellä kamppailulla. Nuoret lasgalenilaiset näyttivät hivenen kalpeilta. Aseenkantaja Armindil seisoi pari metriä herransa takana. Heidän edessään oli käynnissä viimeinen epätoivoinen kamppailu elämästä ja kuolemasta. Galdorin linja ei liikkunut metriäkään taaksepäin ja kuolleita örkkejä kasautui jatkuvasti rivistön eteen.

Ecthelion rekisteröi kaiken yhdellä ainoalla vilkaisulla. Hän näki Puun Huoneen keihäät ja iskevät miekat. Kadut oikealla ja vasemmalla olivat tyhjiä joukoista. Takaansa Ecthelion kuuli marssivien saappaiden ääniä, kun Lähteen Huone levittäytyi ruhtinaansa kummallekin puolelle kahdeksi pataljoonaksi. Aiemmin kuulunut vähäinen puheensorina oli loppunut. Sir Ambredel seisoi aivan ruhtinaansa takana raskaassa haarniskassaan. Talonväen ritarien haarniskojen kolina kuului aivan Ambredelin takaa.

Ecthelion loi vielä yhden epäröivän vilkaisun oikealle. Mutta Kultaisen Kukan huoneen viirejä ei näkynyt missään. Oli kuin maa olisi nielaissut Glorfindelin ja tämän soturit. Missä he olivat? Nyt olisi viimeinen hetki veljelle saapua portille. Mutta ketään ei näkynyt. Kadut olivat autiot!

Elemmakil näki herransa katseen suunnan. ”Missä on Kultaisen Kukan huone”, hän huudahti malttamattomana. ”Heidän pitäisi olla täällä, mutta ketään ei näy. En tiedä voimmeko hyökätä ilman heitä. Vihollisen ylivoima on liikaa vain yhdelle huoneelle”. Sir Ambredel astui kolmikon rinnalle miekka jo uhmakkaasti kohotettuna vihollisiin päin. ”Ehkä heille on sattunut jotakin”, ritari totesi. ”Ruhtinas Glorfindel ei muuten olisi unohtanut velvollisuuttaan. Ehkä he ovat jo kuolleet”.

Ecthelion ei reagoinut mitenkään sir Ambredelin synkkään arveluun. Hän vain tuijotti ääneti edessään käytävää kiivasta lähitaistelua. ”Kenties vain Glorfindelille on sattunut jotakin”, ehdotti Elemmakil katsoen anteeksipyytävästi Ecthelioniin. Kyseessähän oli sentään ruhtinaan veli. Mutta oli kuin Ecthelion ei olisi edes kuullut mitä adjutanttinsa sanoi. ”Mahtavinkin ruhtinas voi kaatua vain yhteen nuoleen”, myönsi Ambredel. ”Se voisi selittää miksi he eivät ole saapuneet”.

”Eltas toisi heidät”, huudahti aseenkantaja Armindil unohtaen paikkansa. ”Hän ei jättäisi meitä pulaan, vaikka ruhtinas Glorfindel olisikin poissa pelistä. Hän tulisi avuksemme jos voisi”! Aranwion ja Elemmakil vaihtoivat merkitsevän katseen. He olivat yleensä aina kaikesta samaa mieltä. Niin tässäkin tapauksessa! ”Uskosi Eltasiin on ihailtavaa, hyvä Armindil”, vastasi Aranwion. ”Mutta vaikka en epäilekään hänen sydäntää, huolimatta aliruhtinaan synkkyydestä ja katkeruudesta, niin epäilen hänen kykyään tulla avuksemme, jos ruhtinas Glorfindelille olisi sattunut jotakin. Muistakaa, että Eltasilla ei ole lainkaan kokemusta ja hänen kykynsä ovat enintään keskinkertaiset. Ei, jos Glorfindelille on tapahtunut jotakin, eivät Kultaisen Kukan asiat ole hyvin juuri nyt”!

”Uskollinen sydän on Eltasilla”, lausui äkkiä Ecthelion rikkoen hiljaisuutensa. Hän ei vieläkään katsonut alaisiinsa, vaan suoraan taisteluun, kuin olisi nähnyt siellä asioita joita muut eivät nähneet. Sillä Lähteenruhtinas näytti mietteliäältä ja hiukan kalpealta. ”Uskollinen ja vahva. Hän ei tule horjumaan. Ei nyt eikä ikinä! Jos tie olisi auki, olisi Eltas nyt täällä, ruhtinaansa kanssa tai ilman häntä. Hiljaisuus ja katkeruus ei merkitse kyvyttömyyttä, hyvä Aranwion. Mutta veljeni on elossa! He taistelevat elämästä ja kuolemasta jossakin”.

Ecthelion vaikeni hetkeksi. Hän katsoi eteensä ja näytti epäröivän. Mutta hetkeäkään ei kukaan uskonut, että Lähteenruhtinas kääntyisi ja marssisi pois. Ei, sellaista mahdollisuutta ei ollut. Äkkiä Ecthelionin silmät laajenivat, lähes kuin kauhistuneena. ”Jotakin on tulossa”, hän sanoi tuskin kuuluvasti. ”Meidän täytyy mennä, nyt heti”! Ecthelion käännähti alaisiensa puoleen. ”Aranwion, mene 1.pataljoonan kanssa. Elemmakil menee 2.pataljoonan mukaan. Katsokaakin,ettette tapata itseänne, nuoret herrat. Sir Ambredel, Armindil, suojaatteko minua”?

”Olen herrani palveluksessa, kuten aina”, vastasi Ambredel. Ecthelion vilkaisi Armindiliin. Tämä astui takaa herransa rinnalle. Aseenkantaja oli kantanut Ecthelionin kilpeä lähes koko yön, joten hänen omassa kädessään oli vain miekka. Armindil näytti hivenen pelokkaalta, mutta ei silti epäröinyt. ”Sir Halbar, ovatko ritarini valmiita”, Ecthelion huusi katsomatta taakseen. ”Aina, herra”, kuului lyhyt vastaus. Ruhtinas katsoi, että pataljoonat olivat ehtineet muodostaa kiilaan ja lähti sitten kävelemään eteenpäin sir Ambredel ja Armindil rinnallaan. Raskaat askeleet aivan takaa kertoivat talonväenkomppanian seuraavan.

Aliruhtinas Bronwe näki heidän tulevan. Lähteen huone käveli rauhallisesti kuin taisteluharjoituksissa kohti vihollista. Nämä eivät nähneet haltioiden tuloa, sillä Galdorin linja oli välissä taistellen raivoisasti. Bronwe etsi katseellaan Puun Huoneen aliruhtinasta, mutta Legolas oli kadonnut jonnekin oikealle ampuen jousellaan muurille kavunneita jousiörkkejä. Se oli hetki jolloin oikea henkilö oikeassa paikassa voi vaikuttaa ratkaisevasti taistelun kulkuun. Bronwe tiesi tämän enemmän kuin hyvin. Hän oli ollut Aglarebissa ja Nirnaethissa ja nähnyt taistelun aaltoilevan puolelta toiselle sen mukaan oliko kukaan tarttunut tarjottuihin tilaisuuksiin. Paiskaten kypärän päästään Bronwe juoksi aivan Puun huoneen linjan keskikohtaan. ”HUOMIO”, hän huusi niin suurella äänellä, että viesti kantautui taistelun metelin yli. Bronwen kultaiset hiukset loistivat kirkkaina kun miehet vilkaisivat taakseen nähdäkseen kuka huusi. He tunnistivat aliruhtinaan heti. ”KOLMEN PATALJOONAN MUODOSTELMA”, Bronwe huusi luottaen sotilaiden kuriin ja järjestykseen. Galdor oli levittänyt kaksi pataljoonaa toisiinsa kiinni. Bronwen antama käsky tarkoitti tilan luomista pataljoonien väliin kolmannelle pataljoonalle. Se oli vaarallinen liike kesken taistelun ja sotilaat epäröivät. Mutta kuri vei voiton ja aliupseerit alkoivat karjua käskyjä.

Örkit varmasti luulivat hetken aikaa voiton hetken koittaneen, kun haltioiden linja näytti hajoavan keskeltä ja liikkui oikealle ja vasemmalle. Aukko laajeni nopeasti ja örkkejä vyöryi siitä sisään. Mutta taaempana olevat eivät voineet ymmärtää miksi kärki pysähtyi heti. ”ETEENPÄIN, VOITTOON”, huusivat komentajat raivoisasti. Se ei auttanut. Sen sijaan kärki näytti pyrkivät takaisinpäin. Mitä oikein oli tekeillä?

Se selvisi liiankin pian, kun Lähteen huoneen soturit päästivät hurjan huudon ja kävivät rynnäkköön. Samalla jousimiehet alkoivat ampua nuolisadetta örkkien niskaan. Se lisäsi sekasortoa osan örkeistä pyrkiessä eteenpäin ja toisten taaksepäin. Sitten Lähteen huone oli niiden kimpussa. Ecthelion itse hyökkäsi etummaisena ja Galdorista ruhtinaan ryntäys näytti kuolemaa enteilevältä. Haltiatuli loisti nyt Lähteenruhtinaassa kirkkaana. Useat haltiat eivät olleet ikinä nähneet kenenkään loistavan niin kirkasta valoa kuin Ecthelion tuolla hetkellä. Örkit pyrkivät pakoon hänen edestään, mutta tilaa ei ollut ja ne kuolivat haltioiden miekkoihin. Lähteen huoneen kaksi hyökkäävää kiilaa hajoitti örkkien muodostelman keskustan ja eteni sitten oikealle ja vasemmalle, pyrkien levittäytymään. Ne eivät vieläkään ajaneet örkkejä edellään, vaan tappoivat näitä. Tilaa aukiolla ei ollut perääntymiseen. Örkit kuolivat paikoilleen.

Se oli haltioiden suuri hetki! Rog oli ajanut vihollista yhtä hyvin, mutta nämä olivat päässeet pakenemaan ulos portista. Nyt kaikki paikat olivat täynnä örkkejä, eivätkä nämä päässeet pakenemaan. Myöhemmin Galdor ja Egalmoth arvioivat ainakin 5000 örkin kuolleen tuossa taistelun vaiheessa, kun Lähteen huoneen soturit ottivat kaiken irti yllätysedustaan ja kylvivät kuolemaan vihollisen keskuuteen. Aliruhtinas Bronwe arvioi kuolleiden vihollisten määrän selvästi suuremmaksi, mutta hän ei ikinä päässyt kertomaan mielipidettään kenellekään!

Mutta taistelu ei pysynyt yksipuolisena pitkään. Aukio oli todellakin täynnä örkkejä ja sitä mukaan kun tilaa tuli uusia tulvi sisään portista. Lähteen huoneen vauhti alkoi hiipua jo hyvissä ajoin ennen porttia. Vain pari sataa Galdorin ja Egalmothin soturia oli liittynyt mukaan rynnäkköön. Muut hoitivat haavoittuneitaan ja yrittivät saada nopeasti lisää nuolia paikalle. Suuri osa oli liian järkyttyneitä ja väsyneitä tehdäkseen mitään, nyt kun heitä vastaan ei suoraan hyökätty.

Örkkiäänet huusivat käskyjä ja Lähteen huoneen suuri hetki läheni loppuaan. Äkkiä heidän edessään oli uusi järjestäytynyt örkkien linja. Sen voima oli ainakin kolminkertainen haltioiden voimaan verrattuna. Örkkipäällikkö Othrodin viirit liehuivat uhmakkaasti tuulessa. Mutta Othrod ei Ecthelionia huolettanut, vaan jokin paljon pahempi. Örkit olivat muodostaneet kilpimuurin aukion keskivaiheille. Sen eteen jäi ainakin 500 örkkiä, jotka pyrkivät epätoivoisesti kilpimuurin taakse suojaan. Niiden toverit eivät avanneet linjaansa ja kaikki nuo örkit kuolivat kykenemättä juurikaan vastarintaan.

Ecthelwion näki uuden örkkien linjan edessään ja näki vihollisen viirit. Ne olivat hänen kaupunkinsa sisällä! Othrodin kirotut viirit! Örkkien keihäät välkkyivät palavien talojen antamassa valossa. Ecthelionin oma joukko näytti vähäiseltä örkkien mustan meren rinnalla. Mutta Ecthelion tiesi, että jos he pysähtyisivät olisi Gondolin mennyttä. Mitä silloin merkitsisi, jos hän nyt vetäytyisi ja pelastaisi osan sotureistaan. He kuolisivat kuitenkin!

Pysähtymättä epäröimään Ecthelion juoksi kohti örkkien linjan keskustaa. Hänen ritarinsa seurasivat häntä uskollisesti. Kaksi linjaa otti hurjasti yhteen. Haltioiden hurjuus ja voima auttoi heitä, mutta siitä huolimatta kumpikin pataljoona pääsi vain hieman eteenpäin. Sitten örkkien meri esti niiden hyökkäyksen ja taistelu jähmettyi paikoilleen.

Ecthelion ei uskonut numeroihin. Tuona yönä hänen henkensä paloi kirkkaammin kuin koskaan aikaisemmin. Hän tunsi oman voimansa ja antoi sen kuljettaa itseään. Örkkejä oli yhä 10 000 hänen 1500 soturiaan vastaan, vaikka he olivat surmanneet varmasti ainakin 5000. Mutta hän ei uskonut numeroihin. Ei tuona hetkenä! Niiden takana ei voinut piileskellä. Hän näki portin, josta ulos hänen piti pakottaa viholliset. Vain siten kaupunki olisi turvassa ja hän oli vannonut suojelevansa sitä hengellään.

Ecthelion iski yhteen vihollisen linjan keskustan kanssa. Hän tiesi, ettei mikään voisi pysäyttää häntä, Ei tuona yönä! Vihollisen linja hajosi palasiksi Lähteenruhtinaan ja hänen ritariensa iskuista. Sir Ambredel taisteli kuin hurmiossa, eikä uskollinen Armindil väistynyt herransa tieltä. Talonväenkomppania kävi raivoisasti vihollisen kimppuun repien näiden kilpimuurin auki. Suuri peikko seisoi linjan keskellä tukkien haltioiden tien, mutta useat ritarit kävivät epäröimättä sen kimppuun. Yksi kaatui valtavan moukarin tainnuttamana, mutta sir Halbar sukelsi seuraavan moukariniskun ali. Jostakin suhahti pitkä musta nuoli ja osui Halbarin kylkeen lävistäen haarniskan. Ritari ei kuitenkaan keskeyttänyt hyökkäystään vaan juoksi aivan kiinni peikkoon ja iski miekkansa sen läpi. Peikko kaatui ja ritarit hakkasivat sen pään irti. Sir Halbar lähti horjumaan takaisin kohti Puun huoneen sotureita. Kun kaksi ritaria juoksi Halbarin avuksi tämä komensi vihaisesti heidät takaisin taisteluun.

Peikko kaatui samaan aikaan, kun Ecthelion hyökkäsi läpi kilpimuurista, joka pirstoutui. Örkit eivät voineet kestää hänessä leimuavaa haltiatulta ja ne pyrkivät pois ruhtinaan läheltä. Ecthelion ensimmäisenä ritarit tunkeutuivat örkkien linjan sisään ja kylvivät kuolemaa. Mutta oikealla ja vasemmalla linja kesti eikä Lähteen huoneen jalkaväki päässyt enää eteenpäin! Kun samaan aikaan ritarit keskellä jatkoivat etenemistä kohti porttia, alkoi tilanne muodostua heille vaaralliseksi. Ecthelion ei tätä kuitenkaan huomannut. Hän oli liian kiivaassa lähitaistelussa ehtiäkseen tarkkailla yleistilannetta.

Ecthelionin ja sir Ambredelin miekkoja ei kukaan voinut vastustaa tuona yönä. He kaatoivat vastustajan toisensa jälkeen ja raivasivat tietään kohti porttia. Aseenkantaja Armindil seurasi herraansa kuin varjo. Kauempaa tilannetta tarkkailevan ruhtinas Galdorin mielestä kaksikon eteneminen oli kuolemaa-enteilevää. Nähdessään prinssi Tuorin Siiven Huoneen alkavan viimein saapua aukiolle ampaisi Galdor toimintaan, yrittäen lähettää Siiven Huoneen soturit suoraan marssista Ecthelionin avuksi. Mutta Tuor oli jossakin marssirivistön perällä, eikä aliruhtinas Vöronwea näkynyt. Siiven Huone ei piitannut Galdorista, eikä aliruhtinas Bronwen raivokkaista komennoista, vaan alkoi järjestäytyä rivistöksi. Se veisi aikaa, jota haltioilla ei enää ollut. Kiroten Bronwe paljasti miekkansa ja juoksi kohti Ecthelionia. Hän sai parikymmentä oman huoneensa ja Puun Huoneen soturia mukaan. Mutta heitä oli liian vähän ja he olivat myöhässä.

Othrod oli seurannut raivon vallassa örkkiensä kauhua hirveiden haltioiden edessä. Hän näki liiankin selvästi ritarien kiilan etenevän kohti porttia, ja sen miten tuo kiila pikkuhiljaa hajosi. Yksi kerrallaan ritarit juuttuivat lähitaisteluun ylivoimaisen örkkijoukon kanssa tai harhautuivat eri suuntaan kuin muut. Vain kärki eteni päättäväisesti kohti porttia. Othrod näki vihan vallassa miten hänen soturinsa pelkäsivät raskashaarniskaista suurikokoista ritaria ja ruhtinasta, jonka elämäntuli paloi hänessä kuin aurinko, polttaen örkkien silmiä. Othrod ei moisia haltioita pelännyt. Eikö hän ollut itse mahtavampaa sukua? Silti, ruhtinaan liekki polttaisi hänen örkkinsä kuoliaaksi, jos Othrod ei sitä estäisi. Ruhtinaan täytyi kuolla. Haltiatuli paloi tässä niin lujaa, että ruhtinaan täytyi olla haltioiden herra. Kun hän kuolisi kukistuisi puolustus ja Othrod saisi kaiken kiitoksen herraltaan.

Huutaen raivoisasti Othrod hyökkäsi Ecthelionia kohti saaden viisi parasta soturiaan mukaansa. Othrod oli valtavankokoinen örkki. Se oli ainakin yhtä pitkä kuin sir Ambreden ja selvästi leveäharteisempi. Etummainen Othrodin örkeistä pääsi iskuetäisyydelle Ecthelionista, mutta tämän takana seisovat Armindil pisti örkin kuoliaaksi. Kuullessaan örkin tuskanhuudon sir Ambredel kääntyi ja näki useiden örkkien hyökkäävän kohti herraansa. Hetkeäkään epäröimättä ritari astui väliin käyttäen miekkaansa tappavan taitavasti. Kaksi örkkiä kuoli hetkessä. Äkkiä Ambredel ja Othrod seisoivat vastatusten. Örkki huusi hurjasti ja huitaisi salamannopean iskun. Mutta Ambredel väisti ja hänen oma iskunsa osui örkin käteen. Othrod astui askeleen taaksepäin äkkiä epävarmana. Sen kaksi jäljellejäänyttä toveria pakenivat jo kohti porttia. Othrod iski uudelleen, mutta Ambredel torjui iskun. Miekat iskivät yhteen ja kipinät sinkoilivat. Hetken he punnersivat miekka miekkaa vastaan, kunnes Ambredel astui taaksepäin, väisti Othrodin iskun ja pisti miekkansa läpi tämän vatsasta. Örkkien päällikkö alkoi kaatua taaksepäin, mutta jo ennen kuin se oli maassa Ambredelin miekka katkaisi örkin kaulan lähes kokonaan.

Vetäen miekkansa irti Ambredel hymyili ja vilkaisi ympärilleen. Hän näki herransa kuuden metrin päässä, kaatamassa kahta vastustajaa. Kauempaa Lähteenruhtinas kohti kiiruhti suurikokoinen örkki usean toverin kanssa. Mielessään vain ruhtinaansa suojeleminen Ambredel lähti tätä kohti. Silloin suhahti nuoli halki ilman ja lävisti ritarin haarniskan juuri sydämen kohdalta. Hämmästyneenä sir Ambredel horjahti tarttuen nuoleen. Mutta hän ei saanut sitä irti. Sitten ritarin jalat alkoivat antaa periksi ja hän kaatui selälleen. Lähteen huoneen sir Ambredel jäi makaamaan kuolleiden örkkien keskelle eikä enää liikkunut.

Ruhtinas Ecthelion ei huomannut mitä hänen ritariensa kapteenille tapahtui, sillä hänellä oli tarpeeksi omiakin vaikeuksia. Hän vaistosi jotakin vaarallista. Se oli jossakin lähellä. Jotakin hirvittävää ja voimakasta. Ecthelion pysähtyi ja antoi katseensa kiertää ympäri pihaa. Hän oli nyt lähellä muuria, joka kohosi ruhtinaan yläpuolella. Vain uskollinen Armindil seisoi yhä hänen rinnallaan. Echtelion etsi katseellaan vihollistaan, mutta ei nähnyt tätä.

Hän kuuli Armindilin huudon ja kääntyi katsomaan, tietäen olevansa myöhässä. Muita suurempi örkki oli singonnut keihään, joka viuhui kohti ruhtinaan rintaa. Ecthelion veti syvään henkeä. Keihäs kasvoi hänen silmissään. Hän ei ikinä kohtaisi vihollistaan eikä tekisi suuria tekoja. Hän ei pelastaisi Gondolinia eikä kansaa. Hän ei olisi isoisänsä Mahtanin nimen arvoinen. Se oli ohi!

Armindil torjui keihään lennosta suurella kilvellä, jonka Ecthelion oli pudottanut aiemmin ja aseenkantaja poiminut. Keihäs kimposi sivuun ja kolisi vaarattomana katuun. Ecthelion henkäisi, kuullen hengityksensä äänekkäänä, kuin olisi ollut oman ruumiinsa ulkopuolella. Hän näki suuren örkin ja tämän pääkallokypärän. Orcobal, ruhtinas tajusi. Vain yksi örkki kantoi tuollaista kypärää. Hänen edessään seisoi kuningas Balchmegin paras soturi, kuuluisa Orcobal!

Kaikki tapahtui nyt Ecthelionin mielessä kuin hidastettuna. Hän ei jäänyt odottamaan örkkejä vaan juoksi näitä kohti. Armindil oli hänen kanssaan. Kaksi örkkiä asettui heidän tielleen, mutta kumpikin haltia kaatoi vastustajansa. Kolmas örkki asettui Ecthelionin eteen, mutta kaatui ehtimättä edes kohottaa miekkaansa. Sitten hän seisoi vastatusten itsensä Orcobalin kanssa. Tämä näytti itsevarmalta ja heilutti miekkaansa edestakaisin ylpeillen taidoillaan. Örkin loistavat miekkailutaidot eivät kuitenkaan kiinnostaneet ruhtinasta. Hän hyökkäsi suoraan Orcobalin kimppuun. Tämä väisti ruhtinaan ensimmäisen iskun hiuksenhienosti ja tajusi olevansa mennyttä. Haltiatuli paloi ruhtinaassa liian kirkkaana. Ecthelionin toinen isku seurasi salamannopeasti. Orcobal torjui sen, mutta iskun voima lennätti hänet taaksepäin ja örkki kamppaili säilyttääkseen tasapainonsa. Sillä ei ollut väliä, sillä Ecthelionin seuraava isku lennätti örkin maahan. Orcobal kuoli kauhistunut ilme yleensä niin itsevarmoilla kasvoillaan.

Armindil kaatoi samalla viimeisen örkin ja vilkaisi ympärilleen. Hänen katseensa osui suoraan maassa makaavaan sir Ambredeliin. ”Herra, se on Ambredel”, aseenkantaja huudahti ja juoksi kohti ritaria. Mutta Ecthelion ei liikahtanut, vaan kohotti miekkansa. Hetki oli koittanut. Hän tunsi sen kaikkialla ympärillään. Pahuus ja hirvittävä voima ympäröi äkkiä häntä. Ecthelion loisti sen keskellä kirkasta valoa. Mutta hän ei nähnyt vihollistaan, vaikka tämä oli aivan lähellä.

Armindil kumartui Ambredelin viereen ja kääntyi sanoakseen jotakin Ecthelionille. Mutta tämä ei ollutkaan hänen vierellään. Armindil kääntyi ja näki ruhtinaan yksinään noin viidentoistametrin päässä. Mutta hän näki myös jotakin muuta. Aseenkantaja huusi kauhistuneena. Liiankin hyvin hän kuuli äänekkään kumahduksen, kun jotakin hirvittävää putosi muurin harjalle. ”Voivoi”, huudahti Armindil kauhuissaan. Se oli Balrog! Se oli loikannut muurin edustalta yhdellä loikalla muurin päälle ja seisoi nyt valtavana ja kauhistuttavana aivan Ecthelionin yläpuolella.

Ecthelion kuuli tömähdyksen ja Armindilin kauhistuneen huudahduksen. Sillä hetkellä hän tiesi, kuka vihollinen oli. Hän tiesi mitä hänen yläpuolellaan seisoi. ”Elämäni sinun käsiisi, Eru”, Ecthelion huusi kohottaen miekkansa.

Muurin harjalta hyppäsi Ecthelionin päälle valtava hahmo. Sen hengitys oli tulta ja toisessa kädessä oli palava miekka. Balrog olisi pudonnut Ecthelionin päälle murskaten tämän alleen, mutta viime hetkellä ruhtinas astui sivuun. Hetkeksi lieskat ja savu peittivät ruhtinaan ja balrogin Armindilin näkyvistä. Hän kuuli vain balrogin karjunnan. Sitten lieskat hieman laskivat. Niiden keskellä säihkyi ruhtinas Ecthelionin miekka. Se nousi ja teki laajan kaaren osuen sen päätteeksi balrogin alavatsaan. Balrogin raivoisa huuto vaihtui tuskanhuudoksi. Se hyppäsi sivuun ja hoippui haavoittuneena kohti porttia. Peto oli haavoittunut, mutta ei kuollut!

Armindil kadotti balrogin näkyvistään, sillä pedon haavoittumisen riemu katosi hänen mielestään samantien. Liekit sammuivat ja niiden keskellä seisoi Lähteen ruhtinas Ecthelion. Maa hänen ympärillään oli palanut useasta kohtaa mustaksi. Ruhtinaan kilpikäsi roikkui elottomana ja hänen sotisopansa oli hajonnut useista kohtaa. Ecthelionin miekka putosi kolahtaen maahan ja ruhtinas horjahti. Armindil lähti juoksemaan häntä kohti ja ehätti juuri ajoissa. Ecthelion kaatui hänen käsivarsilleen. Kyyneleet vierivät Armindilin silmistä hänen nähdessään miten huonossa kunnossa Ecthelion oli. Ruhtinaan silmät olivat yhä auki ja niiden katse kohdistui Armindiliin, kuin yrittäen tunnistaa kuka häntä piteli. Hetken ruhtinas yritti keskittyä ja nähdä mitä hänen ympärillään tapahtui. Taistelun tuli paloi vielä vähän aikaa hänen silmissään. Sitten se sammui. ”Minä en nähnyt sitä, Armindil”, Ecthelion lausui hiljaa. ”En nähnyt sitä, vaikka se oli suoraan yläpuolellani”. Huokaisten raskaasti Ecthelion antoi päänsä pudota aseenkantajansa käsivartta vasten. ”Onni, Armindil”, hän henkäisi tuskaisesti. ”Se ei sittenkään seurannut”!

Armindil vilkaisi ympärilleen. Örkit olivat rohkaistuneet huolimatta balrogin haavoittumisesta ja suurimman päällikkönsä Othrodin kuolemasta. Päällikkö Lug oli yhä elossa ja kannusti sotureitaan, jotka hyökkäsivät nyt innokkaasti eteenpäin. Armindil näki niiden tulevan. Epätoivoisesti hän nosti Ecthelionin ylös maasta ja lähti kantamaan tätä kohti omien linjaa. Mutta hän eteni liian hitaasti. Örkkien miekat olisivat kaataneet heidät kummatkin, mutta juuri silloin aliruhtinas Bronwe ehti avuksi mukanaan sekalainen joukko sotureita ja Lähteen huoneen ritareita. He muodostivat suojelevan kehän Armindilin ympärille ja hitaasti he vetäytyivät kohti omia joukkoja. Örkit hyökkäsivät, mutta Tuorin joukot olivat vihdoinkin järjestäytyneet ja liittyivät mukaan taisteluun. Prinssi Tuor itse näki miten Ecthelionia kannettiin haavoittuneena takaisin ja kiiruhti tämän avuksi. Tuorin miehet ajoivat vihollisen hetkeksi takaisin Bronwen joukon kimpusta. Tuor itse surmasi suurella taistelukirveellään päällikkö Lugin, kostaen näin sukulaisensa Aranosin. Sitten hän otti horjuvan Armindilin käsivarsilta Ecthelionin ja kantoi tämän turvaan.

He saavuttivat pian Galdorin joukkojen hataran linjan. Aliruhtinas Aranwion ja adjutantti Elemmakil vetivät sotilaansa takaisin Galdorin tueksi. Mutta Lähteen huone oli nyt pahasti kulunut Yli 1500 soturia oli marssinut taisteluun. Vain 800 palasi taistelusta, mutta örkit olivat aivan heidän perässään.

Jousiampujien ampuessa kiivaasti pitäen örkkejä loitolla pitivät komentajat nopean sotaneuvottelun. Kaikki kolme ruhtinasta, Tuor, Egalmoth ja Galdor olivat samaa mieltä. Heidän täytyi vetäytyä Lähteentorille ja kuninkaanaukiolle. Siellä he voisivat saada tukea kuninkaan sotureilta ja kuulla mitä kuningas Turgon halusi heidän tekevän. ”Mitä välitämme Turgonista”, kysyi silloin Bronwe kiivaasti. ”Tehkäämme itse omat suunnitelmamme. Hän jätti meidät pulaan. Emme ole mitään velkaa hänelle”. Aranwion oli samaa mieltä, mutta pysyi diplomaattisesti vaiti. Aliruhtinas Legolas liikahti levottomasti, mutta ei sanonut mitään. ”Silti hän on kuninkaamme”, vastasi Egalmoth aliruhtinaalleen. ”Meidän on mentävä hänen luokseen. Johtakaa eteenpäin, prinssi Tuor. Minä ja Galdor varmistamme selustan”.

Niin lähti lyötyjen haltioiden kolonna vetäytymään portilta. Örkit olivat niin järkyttyneitä valtavista tappioistaan, etteivät heti seuranneet heitä. Mutta haltiat kantoivat kaikki haavoittuneensa mukanaan. Tuor kulki muutaman soturinsa kanssa ensimmäisenä. Ruhtinas Ecthelionia kannettiin aivan Tuorin takana. Neljä hänen talonväkensä ritaria kantoi ruhtinastaan. Sir Langurik oli heistä yksi. Enerdhil ja Armindil kävelivät ruhtinaan kummallakin puolella valaisten pimeää yötä soihduillaan. ”Hän on pian sukulaisesi. Sinun kuuluu mennä hänen kanssaan”, oli kaiken näkevä Egalmoth sanonut Enerdhilille. Ja Enerdhil meni, turtana kaikesta tapahtuneesta. Hän ei ajatellut mielessään pahasti haavoittunutta Ecthelionia, herraansa Rogia tai adjutantti Aranosia. Ei, hän ajatteli vain Ithilweniä ja se sai surun tuntumaan paljon vähäisemmältä.

Egalmoth ja Bronwe vetäytyivät viimeisinä haltioina porttiaukiolta. ”Tapahtui mitä tahansa, örkit tulevat ikuisesti muistamaan tämän yön”, lausui Egalmoth hymyillen synkästi. ”Aivan niin, herra”, Bronwe vastasi. ”He maksoivat liian kalliin hinnan portistamme. En usko, että edes Morgothilla on varaa sellaiseen”.

TAISTELU LÄHTEEN PIHALLA

Tuor marssi nopeasti, sillä hänellä oli paha tunne mielessään. Tuon yön kauhut eivät olleet vielä ohi. Ei hänen itsensä osalta, eikä myöskään niiden osalta jotka olivat osallistuneet tuohon kauhistuttavaan taisteluun Gondolinin portilla. Äkkiä Tuor kohotti kätensä päsähtymisen merkiksi. Hän kuuli raskaat marssiaskeleet vasemmalta, sivukadulta. Sadat saappaat tömisivät katuun. Epäilys valtasi hetkeksi prinssin mielen. Olivatko örkit saaneet heidät kiinni? Sitten ajatus katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Kultaisen Kukan aliruhtinas Eltas astui sivukadulta heidän eteensä soihtu oikeassa kädessään. Aliruhtinaan vasen käsi oli omituisessa asennossa ja Tuor tajusi sen murtuneen. Eltas oli kadottanut kypäränsä ja otsassa oli syvä verta tihkuva haava. Kaikki prinssin mielessä olleet moitteet Kultaisen Kukan huoneelle katosivat saman tien. Missä tahansa nämä olivatkin olleet, eivät he olleet vain lomailleet siellä. Eltasin takana seisoi talonväenritareita ilmeet vakavina. Osa oli haavoittunut ja kahden haarniska oli palanut mustaksi.

Eltas tiesi liiankin hyvin miten järkyttyneiltä hänen soturinsa ja ritarinsa näyttivät. Saman ilmeen täytyi olla hänen omillakin kasvoillaan. Heidät oli lyöty. Kaikki oli hukassa. Haltioiden aurinko oli laskenut, eikä Eltas nähnyt miten se voisi enää ikinä nousta. Hän oli haavoittunut, eikä kyennyt enää ajamaan tahdonvoimallaa sotilaita eteenpäin. Siksi Eltas marssi nyt etummaisena, Glorfindelin paikalla. Ruhtinas itse oli marssirivistön keskivaiheilla pitämässä miehet koossa ja liikkeessä.

Eltas näki myös portilta saapuvien sotilaiden ilmeissä järkytyksen ja epätoivon. Heidätkin oli lyöty. Heillä oli kauhistuttavia tarinoita kerrottavanaan. Mutta niin oli Kultaisen Kukankin sotureilla. He olivat taistelleet hyvin pitäen örkit poissa kaupungin sisäosista. Kultaisen Kukan ja Harpun huoneen voima oli yhdessä riittänyt, kunnes lohikäärme oli tullut. Siinä vaiheessa monia sotilaita oli jo kuollut ja taistelu oli kriittisessä vaiheessa. Lohikäärme riitti siirtämään edun örkeille. Se oli vanhaa mallia, siivetön! Mutta moinen hirviö ei tarvinnut siipiä. Se oli iskenut suoraan kohti komentojoukkoa. Sir Branendar oli hyökännyt lohikäärmettä kohti, mutta sen pyrstön heilahdus oli paiskannut ritarin päin kiviseinää. Tämä oli kuollut heti. Sama heilahdus oli heittänyt Eltasin nurin. Hän oli pudonnut kätensä päälle ja se oli murtunut. Onneksi se oli vasen käsi, joten hän pystyi yhä käyttämään miekkaa.

Lohikäärmeen aiheuttama yllätys olisi ehkä johtanut heidän kaikkien tuhoon, sillä Harpun Huoneen linja romahti lähes heti. Mutta aliruhtinas Eneadur pesi jälleen kerran puhtaaksi huoneensa kunnian. Hän kokosi parhaat ritarinsa ja hyökkäsi epäröimättä lohikäärmeen kimppuun. Useat miekaniskut haavoittivat lohikäärmettä pahasti ja se lähti pakenemaan taistelusta. Sen Eltas ehti nähdä. Hän näki myös miten urhea Eneadur sai surmansa lohikäärmeen tulisesta hengityksestä.

Käyttäen örkkien sekasortoa hyväkseen Glorfindel veti huoneensa henkiinjääneet pois taistelusta ja he lähtivät kohti Lähteenpihaa. Vain muutama sata Harpun huoneen soturia liittyi mukaan. Suurin osa hajosi taivaantuuliin Eneadurin kuoltua. Ja siinä he kaikki nyt olivat vihdoinkin yhdessä. Huoneet eivät olleet yhdistyneet portin luona, kuten olisi pitänyt. Mutta nyt he olivat ainakin yhdessä! ”Jatkakaa matkaa Lähteenpihalle, herra”, Eltas viittasi Tuorille. ”Me jäämme jälkijoukoksi”!

Eltas katsoi ääneti, kun ruhtinas Ecthelionia kannettiin hänen ohitseen. Tämä ei ollut tajuton, mutta näytti olevan jossakin muualla. Ainakaan hän ei nähnyt haltioita ympärillään. Ruhtinaan kasvot olivat harmaat ja hänen vartalossaan oli palovammoja. Häntä näytti myös polttavan korkea kuume. Ecthelion olisi tarvinnut heti parantajien apua, mutta marssiva rivistö ei voinut pysähtyä edes hänen vuokseen. Niinpä he jatkoivat matkaa kohti Lähteenpihaa. Eltas katseli surullisena heidän jälkeensä ja odotti jälkijoukon saapumista.

Pian surullinen kulkue saapui Lähteenpihalle. Sotilaat levittäytyivät ympäri pihaa lepäämään. Tappio näkyi monien kasvoilla. VainTuorin sotilaat olivat enää reippaita ja toiveikkaita. Ennen niin ylväät Lähteen huoneen päämiehet kerääntyivät herransa ympärille, joka laskettiin lähteen reunalle alas maahan. Aranwion kumartui Ecthelionin puoleen, mutta ei sanonut mitään. Hän vain seisoi siinä vaitonaisena. Armindil haki herralleen vettä lähteestä, mutta tämä kykeni juomaan vain vähän.

Samaan aikaan Tuor oli koonnut johtajat luokseen. ”Meidän täytyy puhua kuninkaalle”, hän sanoi. ”Meidän on saatava hänet taistelemaan kanssamme. Ja jos päätämme vetäytyä kaupungista pakotunnelia käyttäen, emme voi vain jättää häntä tänne. Hän on sukulaiseni ja teidän herranne”! Galdor vilkaisi torille levittäytyneitä sotilaita. ”Haluton olen jättämään miehiäni tänne edes hetkeksi. Meidän pitäisi jatkaa heti matkaa tunnelille. Sotilaiden into on poissa. He vaistoavat tappion ympärillään. Heistä ei ole enää tämän taistelun voittajiksi”. Tuor katsoi vihaisena Galdoriin. ”Entä kuningas Turgon? Jättäisitkö hänet tänne yksinään”? Galdor näytti hetken epävarmalta. ”Jos Turgon niin haluaa, olkoon niin. Mutta olet oikeassa, Tuor. Meidän pitäisi pyytää häntä mukaamme. Emme voi vain jättää häntä, vaikka hän jätti meidät taistelemaan portille ilman tukea”.

”Galdor on oikeassa”, totesi Glorfindel. ”Tätä kaupunkia emme voi enää pelastaa. Emme vaikka sotilaamme olisivat levänneitä ja innokkaita. Liian monta hyvää soturia ja komentajaa olemme jo menettäneet. Lisää tulee kuolemaan, jos jäämme tähän edes hetkeksi. Mutta Turgon on myös minun sukulaiseni. Menkäämme nopeasti tapaamaan häntä. Esittäkäämme viimeinen vetoomus hänelle. Tulkoot kuningas järkiinsä ja poistukoot kaupungista kanssamme. Mutta jonkun täytyy jäädä tänne torille, sillä vihollinen on jo lähellä ja voi hyökätä kun olemme kuninkaan luona”. ”Minä jään”, ilmoitti Egalmoth heti. ”Menkää te. Menkää heti”. Niin kolme ruhtinasta poistui joukkojen luota ja lähti tapaamaan kuningas Turgonia vielä viimeisen kerran. Mutta Glorfindel lähti haluttomasti, sillä hän olisi halunnut pysyä haavoittuneen veljensä luona ja niin monen johtajan poistuminen joukkojen luota huolestutti häntä.

Glorfindelilla oli hyvä syy olla huolissaan. Jälkikäteen on helppo sanoa, että hänen olisi pitänyt jäädä johtamaan puolustusta. Mutta hän ei jäänyt! Ruhtinaat olivat tuskin kadonneet sisään kuninkaanlinnaan, kun Eltas jo tajusi kaiken olevan pielessä. Sotilaat vain seisoskelivat pienissä joukoissa ilman organisaatiota. He odottivat vetäytymiskäskyä, eikä mitään tehty. Ruhtinas Egalmoth alkoi energisesti huolehtia haavoittuneistaan. Hän vaati äänekkäästi parantajia hoitamaan sotilaitaan ja katosi jonnekin haavoittuneiden keskelle.

Eltas seurasi hämmästyneenä Egalmothin katoamista ja tunsi epätoivon nousevan sisällään. Hänen katseensa kulki halki Lähteenpihan. Aliruhtinas Aranwion oli polvistuneena herransa vierelle ja näytti taistelevan kyyneleitä vastaan. Elemmakil haki juuri kypärällään vettä lähteestä. Kumpikin oil kääntänyt selkänsä sotilailleen eivätkä tienneet mitä nämä tekivät. He kykenivät tuolla hetkellä ajattelemaan vain Ecthelionia! Eltas etsi katseellaan Legolasia, mutta ei nähnyt tätä missään. Myöhemmin hän kuuli aliruhtinaan keränneen parhaat jousiampujat ja sijoittuneen heidän kanssaan toria reunustavista taloista korkeimman katolle.

Eltas veti syvään henkeä. Hän tajusi vihdoin tilanteen vakavuuden. Kuka järjestäisi puolustuksen? Jos sotilaat vain seisoskelisivat paikoillaan, voisi siitä seurata uusi katastrofi. Jonkun täytyi tehdä jotakin! Eltasin katse haravoi uudelleen toria. Kukaan ei tehnyt mitään. Hän veti syvään henkeä. Vastaus tilanteeseen oli itsestäänselvä. Kuka tekisi jotakin? Eivät erinomaiset Aranwion ja Elemmakil, joita kaikki aina kehuivat ja ihailivat. Ei mahtava Egalmoth. Ei kokenut ja peloton Legolas. Ei, vaan hän tekisi jotakin! Eltas valmistautui liikahtamaan.

Mutta juuri silloin joku viimein teki jotakin. Eltas oli seurannut tilannetta hämmästyneenä ja taistellen lamaannusta ja väsymystä vastaan. Mutta Bronwe oli käyttänyt saman ajan paljon paremmin. Hän tarkastanut nopeasti että reitti pakotunnelille oli auki. Nyt hän palasi torille ja näki raivokseen kaikkien vain seisovan lamaantuneina. Bronwe oli selvinnyt Jäänrauman kauheuksista. Hän oli takonut Angbandin portteja omilla nyrkeillään, ollut voittamassa Aglarebin loistavaa taistelua ja palannut hengissä Nirnaethista. Moinen lamaannut sai hänet menettämään malttinsa. Bronwelle oli aivan sama olivatko ruhtinaat paikalla vai eivät. Mihin hän heitä tarvitsi? Ei ainakaan kertomaan mitä tehdä tai miten sijoittaa joukkonsa. Hän kertoi heille, ei toisin päin!

”Morgoth periköön jokaisen, joka ei ryhdy toimeen”, Bronwe huusi raivoissaan. ”Ei meitä vielä ole tapettu”. Aliruhtinaan vihainen huuto kaikui koko torin yli ja sotilaat hätkähtivät ja suoristautuivat. Silloin Bronwe katse osui Eltasiin. Hän näki heti, että Kultaisen Kukan aliruhtinas ei ollut peloissaan tai lamaantunut. Ei, tämä ei vain tiennyt mihin ryhtyä. ”Eltas, varmista sotilaidesi kanssa reitti pakotunnelille. Tee parrikadeja sivukatujen suojaksi. Minä organisoin puolustuksen Pääportille ja muille porteille päin”. Eltas nyökkäsi ja ryhtyi toimeen. Hänen huutonsa sai Kultaisen Kukan sotilaisiin liikettä ja muutamassa minuutissa aliruhtinas oli ajanut myös Lähteen huoneen liikkeelle, välittämättä siitä etteivät nämä laillisesti olleet hänen sotilaitaan. Elemmakil ja Aranwion ja Armindil jäivät ainoina Ecthelionin luokse, kun sotilaat poistuivat juosten, Eltasin vihaisten huutojen ajamina.

Mutta vielä Eltasin komentojakin kovempina kaikui Bronwen huuto yli kaiken muun metelin. Hän ajoi sotilaat ylös ja liikkeelle. Hänen ohjeidensa mukaan he järjestäytyivät ja parrikadit alkoivat kohota torin suojaksi. Bronwe tuntui olevan kaikkialla yhtäaikaa antaen ohjeita ja komentoja. Mutta kaikkein parhaiten henkiinjääneet muistivat aina noista hetkistä hänen kiihkeät keskittyneet kasvonsa ja huudon, joka ei tuntunut hetkeksikään taukoavan.

Bronwe ehti juuri ajoissa. Tuskin olivat parrikadit pystyssä, kun ensimmäiset viholliset jo ehättivät niiden edustalle. Pari heikkoa hyökkäystä ajettiin helposti takaisin, mutta paine kasvoi ja yhä lisää vihollisia virtasi kohti toria. Kauempaa kuuluvat huudot kertoivat pian Bronwelle myös Kultaisen Kukan ja Lähteen huoneen joutuneen taisteluun omalla suunnallaan. Myös Egalmoth liittyi nyt mukaan taisteluun. Hän näki Bronwen lähellä kuninkaanlinnaa ja lähti siksi itse päinvastaiseen suuntaan, kooten sotilaita ja kannustaen heitä. Egalmothin tulo rohkaisi haltioita ja he pitivät puolensa.

Ecthelion hätkähti hereille. Hän oli nähnyt unta Lähteen kartanosta Tol Eresseällä. Sitä kauniimpaa paikkaa ei ollut koko maailmassa. Jotenkin Ecthelion oli aina uskonut palaavansa lopulta Lähteen kartanoon, sitten kun kaikki olisi ohi, velvollisuus olisi täytetty ja unelmat toteutettu. Siellä he voisivat elää onnellisina ilman sotaa ja kärsimystä. Hän tunsi kuumeen otsallaan ja tuskan ruumiissaan. Ecthelionin katse harhaili. Hän tiesi, ettei näkisi enää ikinä kartanoaan. Hän ei ikinä palaisi sinne tehtävänsä tehneenä nauttimaan rauhasta. Ei ikinä! Hän kuuli lähteen solinan kivisen kehän keskellä ja haistoi palavat talot ympärillään. Hän kuuli aseiden kolinan ja haltioiden ja örkkien epätoivoiset huudot. Meteli tuntui kasvavan jatkuvasti. Kaiken sen yli kuului ääni, joka huusi lähes epätoivoisesti, ”UUDELLEENRYHMITYS VASEMMALLE, VASEMMALLEEEEEEE”!

Hän tunsi Bronwen äänen ja tunnisti tämän hädän. Aseiden kalske vain kiihtyi ja örkkien hurraahuudot nousivat yhä innokkaammin. Hän kuolisi tänne torille! Niin tulisi käymään. Ecthelion tiesi sen. Hän ei ymmärtänyt miksi? Hän oli ollut kunniansa huipulla alhaalla portilla. Hän oli taistellut Balrogin kanssa ja ajanut lähes örkit ulos kaupungista. Miksi hän ei saanut kuolla siellä, vaan hänet oli tuotu ylös Lähteenpihalle kuolemaan hitaasti, kun hänen sotilaansa tapettiin hänen ympärillään? Miksi?

”Vasemmalle, vasemmalle”, huusivat äänet hänen ympärillään. Ruhtinas tunnisti niistä ainakin yhden. Se oli Aranwion. Hän sai vihdoin harhailevan katseensa kohdistettua. Useita hahmoja juoksi aseet käsissä kohti jotakin..se oli parrikadi, hän tajusi. Hän näki selvästi Aranwionin ja Elemmakilin hahmot miesten mukana. Armindil seisoi yhä hänen vierellään miekka kädessään, mutta aseenkantajan katse oli suunnattu sinne mihin muut olivat juoksemassa. Hän näytti epäröivän! Sitten Armindil vilkaisi vielä kerran ruhtinaaseen ja näki tämän katseen. ”Mene”, sai Ecthelion sanotuksi. ”Mene! Uskollisuutesi olet jo todistanut. Mene nyt toveriesi kanssa. Mene, sir Armindil”!

Armindilä aikoi sanoa jotakin, mutta muutti sitten mielensä ja juoksi ääneti muiden perään. He eivät ehtineet ajoissa. Samassa vihollinen tulvi yli parrikadin ajaen puolustajia edellään. He pääsivät puoliväliin parrikadilta lähteelle, ennen kuin haltioiden linja muodostui uudelleen ja pysäytti örkit. Ecthelion näki aliruhtinas Bronwen keskellä taistelua pysäyttäen paon. Ehkä he saisivat vielä ajettua vihollisen takaisin, mutta miten pitkäksi aikaa? Hän näki taistelun keskellä Armindilin. Ecthelion oli tyytyväinen. Jos hänen täytyi kuolla, ei hän halunnut viedä Armindilia mukanaan. Hän oli valmis kuolemaan. Mutta silti hän ei ymmärtänyt. Miksi hänet oli säästetty portilla? Jos Eru määräsi kaikesta, miksi hän oli tuonut Ecthelionin ylös Lähteenpihalle? Miksei hän voinut olla jo Mandosin saleissa odottamassa tuomiotaan?

Samassa Ecthelion hätkähti. Hän tunsi taas jotakin voimakasta ja pahaa. Se lähestyi nopeasti! Kuolema oli jo merkinnyt hänet itsensä, mutta tämä paha lähestyi heitä kaikkia. Hän tunsi sen halun päästä tappamaan. Hän tunsi sen vihan kaikkea kohtaan, joka ei ollut mustaa ja pahaa. Se halusi heidät kaikki!

Ecthelion käänsi päätään oikealle ja näki varjon lähestyvän yhtä parrikadeista, joka piti yhä puoliaan. Sen lähestyessä puolustajien nuolet lakkasivat viuhumasta ja taistelun meteli sillä suunnalla laantui. Sitten varjo lensi ilman halki voimakkaan hypyn kiidättämänä. Se putosi kahdelle jalalle suoraan parrikadin päälle. Kun varjon jalat koskettivat parrikadia se päästi raivoisan huudon, jonka voimasta moni haltia putosi polvilleen ja piteli korviaan. Hahmo oli ainakin kaksi kertaa pitkiä haltioida pidempi ja voimakasrakenteinen. Se oli kokonaan musta ja päässä oli kaksi sarvea. Silmien tuli paloi punaisella liekillä. Hahmon kädessä oli valtaisa miekka, joka viuhui ilman halki ja surmasi yhdellä iskulla neljä haltiaa.

Huutaen uudelleen hahmo loikkasi alas parrikadilta suoraan puolustajien keskelle. Se oli liikaa. Haltiat kääntyivät ja juoksivat. Örkit tulvivat parrikadien yli ja koho tori jäi sekasorron valtaan. Haltiat ja örkit taistelivat nyt sekaisin, kaikkien pyrkiessä samalla pois mustan hahmon luota. Ecthelion veti syvään henkeä. Hän tiesi kuka heitä vastassa oli. Se oli itse Gothmog, Balrogien herra ja Morgothin voimakkain palvelija. Gothmog haltioiden turma, joka oli koitunut niin monen tuhoksi. Nyt tuo hirvittävä olento oli Gondolinin haltioiden kimpussa, eikä kukaan näyttänyt uskaltavan sitä uhmata.

Kuin torni Gothmog eteni kohti torin keskustaa haltioiden juostessa siitä poispäin. Kaikkiin oli tarttunut sama kauhu. Kaikkiin paitsi kahteen haltiaan. Egalmoth näki Gothmogin tulon ja tiesi sen koituvan haltioiden tuhoksi, jos Balrogia ei pysäytettäisi. Mutta hän oli keskellä kiivasta lähitaistelua eikä päässyt Balrogin luokse. Jousen vetäminen esiin oli mahdotonta, sillä ruhtinas taisteli miekka kädessä kaikin voimin pitääkseen puolensa. Mutta syrjäsilmällä hän näki, ettei ollut ainoa, joka oli säilyttänyt malttinsa.

Samassa yksinäinen hahmo kirkkaassa haarniskassa loikkasi Gothmogin eteen miekka uhmakkaasti kohotettuna. Se oli Taivaallisen Jousen aliruhtinas Bronwe, jonka kirkkaiden silmien loiste ei himmentynyt Gothmogin tulisen katseen edessä. Hetkeäkään aikailematta Bronwe yritti pistää miekallaan Gothmogia, mutta tämä väisti ja iski omalla miekallaan. Bronwe torjui, mutta iskun voima lennätti hänet selälleen. Aliruhtinas kompuroi pystyyn, mutta samassa Gothmogin miekka osui häneen ja Bronwe kaatui kuolleena maahan.

Gothmog päästi voitonriemuisen huudon. Taas yksi vihatuista haltioista oli kaatunut hänen miekkaansa. Hän näki aliruhtinaan tunnukset haltian olkapäillä ja oli tyytyväinen. Gothmog näki örkkiensä ajavan vihollista pakoon joka suunnalla. Mutta puolustus oli tiivistymässä ja haltiat pääsemässä jälleen tasapainoon pahimman kauhun alkaessa laantua. Hän tiesi mitä hänen piti tehdä. Gothmogin täytyi koota omat joukkonsa ja hyökätä itse keskelle kiivainta tiimellystä. Hän ajaisi haltiat pakoon ja voitto olisi heidän.

Mutta jo miettiessään asiaa Gothmog tiesi, ettei tekisi niin. Se olisi viisainta, mutta sillä ei ollut nyt väliä. Hän tunsi jotakin. Hän tunsi sen voimakkaammin kuin koskaan sen jälkeen, kun Fingolfin oli taistellut Morgothin kanssa. Hän ei ollut yksin! Joku muukin oli torilla! Mitä merkitsi moisena hetkenä hänen herransa käsky olla välittämättä muusta kuin Gondolinin valtauksesta? Täällä oli joku!

Gothmogin katse kääntyi automaattisesti kohti torin keskikohtaa. Se veti häntä puoleensa kuin magneetti. Hän näki loistavahaarniskaisen haltian vasemmalla kokoamassa puolustajien rivejä. Hän näki aliruhtinaan oikealla kannustamassa sotilaitaan. Mutta hän ei välittänyt heistä. Ei, hänellä oli suurempaa riistaa mielessään. Hän näki lähteen ja sen edessä makaavan hahmon. Hän näki kuoleman tämän yllä. Silloin Gothmog nauroi ja tuo nauru kylmäsi kaikkia torilla olijoita. Hän näki saaliinsa ja tiesi tämän olevan kuoleman oma. Gothmog ei antanut minkään muun häiritä itseään. Hän lähti kävelemään kohti lähdessä nauttien jo mielessään kuolettavan iskun antamisesta. Se olisi niin helppoa! Moinen voima, mutta se kaikki olisi poissa vain yhdellä iskulla. Torilla oli todellakin joku, mutta vain saadakseen armoniskun Gothmogin miekasta.

Ecthelion näki Gothmogin kävelevän itseään kohti ja tiesi tämän aikomuksen. Balrog oli tulossa tappamaan hänet. Se ei välittänyt Egalmothista tai muista puolustajista. Ei, vaan se halusi hänet. Ecthelion sulki silmänsä ja alkoi koota voimiaan rukoillen apua Erulta. Hän ymmärsi nyt kaiken. Hän tiesi miksi oli yhä hengissä! Hän oli täällä taistellakseen Gothmogin kanssa. Jos Ecthelion olisi jäänyt portille, olisi Gothmog tappanut Egalmothin ja ajanut puolustajat pakoon. Mutta nyt Ecthelion veti hänet puoleensa saaden Balrogien herran kävelemään kohti lähdettä. Ecthelion täytyi varmistaa, ettei Balrog kävelisi sieltä elävänä pois. Rauhallisuus täytti Ecthelionin mielen. Näin oli tarkoitettu alusta asti ja niin oli hyvä.

Hän kuuli jo raskaat askeleet, kun Gothmogin saappaat kopisivat torin kiviseen pintaan. Mutta Ecthelion oli löytänyt varmuuden ja sen myötä voiman. Hän tunsi sen nousevan sisällään. Hän avasi silmänsä ja näki Gothmogin enää vain kymmenen metrin päässä. Ketään muuta ei näkynyt lähelläkään. Äkkiä Balrog kohotti katseensa kohti taivasta ja nauroi. Nauru oli niin voimakas ja pahansuopa, että sen voimasta taistelu koko torilla taukosi. Sekä örkit että haltiat kääntyivät katsomaan ja näkivät valtavan hahmon harppaavan miekka koholla aivan maassa makaavan haltiaruhtinaan eteen.

Ecthelion tiesi hetken koittaneen ja varmuus täytti hänet. Hän näki heidät kaikki edessään, hänen Nan Lasgalenilaisensa, jotka hän jättäisi jälkeensä tekemään suuria tekoja joiden ansiosta kaikki päättyisi vielä hyvin; Ecthelwionin, josta ei ikinä tulisi suurta johtajaa, mutta jota kaikki silti seuraisivat, Ithilwenin, josta tulisi viisas ja voimakas valtiatar, Elemmakilin ja Aranwionin, erottamattomat toverukset, joita kaikki aina ihailivat ja joiden suureen tulevaisuuteen uskottiin. Tuona päivänä Gondolinissa he olivat kokeneet liian kovia, mutta he oppisivat ja olisivat jonakin päivänä valmiita! Hän näki Armindilin, jonka uskollisuus voitti kaiken muun ja joka näyttelisi oman osansa loppuun asti. Hän näki Narceksen, jonka uutteruus ja taito veisivät hänet suuruuteen. Ja hän näki Eltasin, mutta ei enää synkkänä ja katkerana, vaan kaikkien kunnioittamana ja rakastamana. Acandur oli poissa ja Ecthelion tiesi olevansa pian tämän seurassa. Mutta hän ei nähnyt Glorfindelia. Hänen veljensä ei ollut missään. Kauhea aavistus täytti Ecthelionin mielen. Samassa Gothmog putosi jaloilleen vain parin metrin päähän ruhtinaasta ja kohotti miekkansa. Ecthelion ponnisti kaikki voimansa äärimmilleen ja loikkasi pystyyn!

Gothmogin nauru jatkui vielä, kun Ecthelion loikkasi. Nauru kuoli Balrogin huulille. Tuo loikka yllätti kaikki, sillä jopa Ecthelionin lähimmät miehet olivat luulleet ruhtinaan olevan kuolemaisillaan. Mutta nyt Ecthelion oli liikkeellä. Hänen miekkansa oli yhä Armindililla, mutta se ei hidastanut ruhtinasta. Hän näki Balrogin kohoavan yläpuolellaan ja tiesi mitä tehdä. Ecthelion loikkasi suoraan päin Gothmogia, niin että hänen kypäränsä terävä timanttinen piikki lävisti tämän vatsan. Gothmog huusi tuskasta ja astui taaksepäin. Kypärä irtosi Ecthelionin päästä ja putosi kolisten alas torin kiviselle pinnalle.

Gothmog kohotti miekkansa ja etsi tilaisuutta iskuun, mutta Ecthelion oli liian lähellä. Balrogilla ei ollut tilaa käyttää miekkaansa. Se tajusi tilanteen liian myöhään ja yritti iskeä nyrkillä Ecthelionin kauemmaksi, mutta Balrogin tilaisuus oli jo mennyt. Ecthelionilla ei ollut miekkaa, mutta jo kesken loikkaa oli hänen oikea kätensä tapaillut pitkää tikaria vyöltä. Tikari oli nyt ruhtinaan kädessä ja hän oli riittävän lähellä käyttääkseen sitä. Tikari heilahti ja iskeytyi kolme kertaa Balrogin vatsaan. Sitten Gothmog pääsi lamaannuksestaan. Huutaen raivosta ja tuskasta se pudotti miekkansa ja tarttui molemmin käsin Ecthelioniin. Tikari putosi ruhtinaan kädestä. He kamppailivat hetken ja menettivät sitten tasapainonsa. Gothmog kaatui selkä edellä lähteeseen ja veti Ecthelionin perässään. He katosivat pinnan alle, yhä kamppaillen. Gothmog näytti yrittävän päästä irti ja Ecthelion piteli hänestä kiinni, niin ettei Balrog päässyt takaisin pinnalle. Niin he vajosivat tummaan veteen, jonka syvyyttä oli kerran yritetty mitata. Haltioiden köydet eivät olleet tavoittaneet lähteen pohjaa.

Torilla kukaan ei liikkunut. Kaikki pidättivät hengitystä ja odottivat nousisiko Balrog takaisin pinnalle. Mutta ketään ei näkynyt. Sitten tuon hetken taika oli ohi. ”AJAKAA NE TAKAISIN”, huusi Egalmoth. Hänen huutonsa voimasta haltiat kävivät raivoisasti örkkien kimppuun. Vihollisen rohkeus oli nyt tiessään. Ne olivat omin silmin nähneet herransa Gothmogin kuoleman, eikä kuningas Balchmeg ollut paikalla rohkaisemassa sotureitaan. Örkit epäröivät ja alkoivat hitaasti perääntyä.

Samassa hirveä huuto halkoi ilmaa. Suuri lohikäärme lensi ilmassa ja kaarsi kohti Lähteenpihaa valmistautuen kylvämään tulista kuolemaa haltioiden keskelle. Se laskeutui nopeasti ja haltioita kylmäsi lohikäärmepelon alkaessa saada otetta. Mutta Egalmoth kohotti suuren jousensa. Gothmog oli välttänyt hänen maalikseen joutumisen, mutta lohikäärme ei ollut yhtä onnekas. Egalmoth jännitti jousensa ja seurasi hetken lohikäärmeen lentoa, kun se lähestyi. Sitten Gondolinin suuri jousi lauloi. Lohikäärmee päästi epäinhimillisen rääkäisyn ja putosi pää edellä suoraan lähteen päälle. Sen valtava ruho peitti Gothmogin ja Ecthelionin kuolinpaikan haudaten koko lähteen alleen.

Siellä täällä kohosi hajanaisia riemunhuutoja. Örkit sen sijaan huusivat kauhusta ja lähtivät pakoon. Haltiat valtasivat parrikadinsa takaisin. Mutta niiden takana ylivoimainen vihollinen ryhmittyi uudelleen ja valmistautui pyyhkäisemään lopullisesti puolustajat asemistaan. Keskelle tätä kaikkea ilmestyivät nyt prinssi Tuor ja Glorfindel ja Galdor. Heillä oli useita kuninkaan talonväen ritareita mukanaan. Näitä johti kuninkaallinen neuvonantaja Pengolod. Mutta itse kuningas oli kieltäytynyt lähtemästä. Hän oli päättänyt kuolla kaupunkinsa mukana. Tiedon Aranosin kuolemasta Turgon oli ottanut tyynesti vastaan, kuin olisi sen jo aavistanut. ”Hän kuoli teidän sijaanne, koska oli sukulaisenne”, oli Galdor todennyt syyttävästi. Se oli ainoa syyttävä lause jonka he olivat kuninkaalle suunnanneet.

Haltioiden tilanne Lähteenpihalla oli lähes kestämätön, eikä heillä ollut enää syytä viipyä siellä. Tuor ja Glorfindel organisoivat nopeasti joukot ja johtivat nämä kohti pakotunnelia. Matkalla he keräsivät mukaansa kaikki naiset ja lapset keitä löysivät. Mutta monet olivat piiloutuneet eivätkä soturit löytäneet heitä!

JÄÄHYVÄISET GONDOLINILLE

Narces seisoi pienen kummun päällä ja katseli näkymää edessään. Gondolinin kaupunki levisi hänen alapuolellaan. Mutta nyt tuo tavallisesti niin kaunis näkymä oli kaikkea muuta. Oli yhä pimeää, mutta tulipalojen loimotus valaisi koko kaupungin alueen. Tulet levisivät jatkuvasti ja aina välillä rakennuksia romahti. Purren hammasta hän vilkaisi taakseen. Ithilwen seisoi Narceksen rinnalla kyyneleitä silmissään. Pari ritaria oli heidän kanssaan vihan puna kasvoillaan. He olisivat halunneet olla alhaalla taistelemassa ja puolustamassa kaupunkiaan. Pakotunnelin musta suuaukko kohosi heidän takanaan. Se vei vuorten joelle, jonka uomaa seuraten haltiat pääsisivät Dimbariin ja siitä etelään ja ehkä turvaan. Mutta missä Beleriandissa he voisivat nyt oikeasti olla turvassa, kun edes Gondolinia ympäröivät vuoret eivät olleet heitä pelastaneet?

Narces vilkaisi uudelleen Ithilweniin ja mietti kenen vuoksi tämä itki. Gondolinin kauniin kaupungin vuoksiko, vai isänsä Glorfindelin, vai jonkun muun? Narces oli määrännyt kaikki evakuoimansa haltiat kulkemaan jo tunnelin läpi, mutta jäi itse muutaman sotilaan kanssa tarkkailemaan tilannetta tunnelin alkupäähän. Hän toivoi yhä että heidän miehensä pääsisivät vetäytymään tunnelille. Ylhäältä käsin näytti että taistelu oli jo selvä. Nyt oli vain kyse siitä kuinka moni selviäisi hengissä. Ithilwen oli kieltäytynyt poistumasta muiden kanssa ja Narces aavisteli hänellä olevan muita syitä mielessään, kuin huoli sukulaisistaan. Mutta mitä tahansa Ithilwen ajatteli, ei hän sanonut sitä ääneen, eikä Narces kysellyt! He olivat ehkä olleet ystäviä lapsina, mutta nyt Ithilwen oli Gondolinin valtakunnanruhtinaan tytär ja Narces vain tavallinen upseeri.

”Näetkö mitä kuninkaanlinnan luona tapahtuu”, Narces kysyi siristäen silmiään. Hänellä oli suora näkyvyys kuninkaan torniin, jonka huipulla Turgonin viiri yhä liehui. Mutta Lähteenpihan peitti taakseen korkea kuninkaallinen kanslia. Ithilwenillä oli häntä tarkemmat silmät, kuten Narces muisti lapsuudesta. ”Tornissa on paljon jousimiehiä”, huudahti Ithilwen. ”Ja he ampuvat nuolia niin nopeasti kuin kykenevät. Sinne hyökätään jo. Missä ovat sotilaamme, Narces”? Ithilwenin ääni oli täynnä huolta!

”En tiedä”, Narces vastasi. ”En tiedä voivatko he päästä enää luoksemme. Koko kaupunki näyttää pian olevan vihollisen käsissä”! Ithilwen pudisti päätään. ”He tulevat kyllä, usko pois”. Mutta hiljaisella äänellä neito lisäsi, ”hän tulee kyllä. Hän lupasi”!

He seisoivat ääneti katsellen kaupungin palamista. Osa kuninkaanlinnaakin oli nyt tulessa, mutta jousiampujat laukoivat yhä nuolia tornista. Sitten ammunta loppui ja Ithilwen näki sotilaiden käyvän lähitaistelua vihollisen kanssa. Mutta samassa korkeat liekit iskivät tornin juurelta ja se kaatui rysähtäen, Turgonin viirin yhä liehuessa huipulla. Viiri katosi viimeisenä liekkien keskelle. Narces laski katseensa tietäen kuninkaan juuri kuolleen. Mutta Ithilwen katseli edelleen kohti kaupunkia. ”Katso”, hän huudahti osoittaen rinteeseen. Narces kohotti katseensa ja näki kymmenen sotilaan nousevan rinnettä ylös.

Ithilwen vapisi kauhusta. ”Ovatko siinä kaikki”, hän huokaisi. Mutta Narceksen silmät loistivat nyt innokkaina. ”Ei, se on vain etujoukko. He tulevat. Meidän miehemme saapuvat vihdoinkin. He pääsivät ulos kaupungista”! Narces otti nopeasti sinisen haltialampun yhdeltä sotilaistaan ja heilutti sitä päänsä päällä.

Lähestyvät sotilaat huomasivat merkin ja lähtivät tulemaan suoraan heitä kohti. Pian he saavuttivat Narceksen. Aliruhtinas Legolas johti ryhmää. Hän kertoi nopeasti osan haltioista päässeen ulos kaupungista. He saapuisivat pian. Sitten Legolas jatkoi matkaansa jäämättä odottamaan. Ehkä hänellä oli käsky tiedustella maastoa tunnelin toisessa päässä, tuumi Narces.

Pian tämän jälkeen vetäytyvät joukot alkoivat saapua. Galdor sotureineen toimi etujoukkona. Narceksen kauhuksi vihreäasuisia sotilaita oli jäljellä vain 500. He näyttivät rasittuneilta ja lannistuneilta. Taistelun kauhut näkyivät jopa urhean Galdorin kasvoilla. Aivan Galdorin kannoilla saapui ruhtinas Egalmoth Taivaallisen Jousen sotureiden kanssa. Heitä oli hengissä ehkä saman verran kuin Puun huoneenkin sotureita. Aliruhtinas Bronwe puuttui joukosta. Egalmoth toi mukanaan kaikki haavoittuneet sotilaat.

Egalmothin perässä marssi prinssi Tuor Siiven huoneen kärjessä. He suojelivat evakuoituja naisia ja lapsia. Neuvonantaja Pengolod joidenkin kuninkaallisten ritarien kanssa oli Tuorin seurassa. Ehkä 100 ruhtinas Penlodin sotilasta oli Siiven huoneen mukana, mutta sekä Penlod että hänen aliruhtinaansa puuttuivat. Sen nähdessään Narceksen kasvot muuttuivat entistä harmaammiksi. Menetykset olivat olleet hirvittäviä! Hänen vierellään myös Ithilwenin huoli kasvoi, kun Vihan Moukarin värejä ei näkynyt missään.

”Nyt soturimme tulevat”, yksi Narceksen sotilaista totesi osoittaen rinteeseen. Vihdoin näkyivät tulipalojen loisteessa myös Lähteen huoneen ja Kultaisen Kukan huoneen viirit. Lähteen huone marssi edellä. Heihin oli liittynyt joitakin Harpun Huoneen ja Pääskyn huoneen henkiinjääneitä. Mutta noiden kahden huoneen ruhtinaista tai aliruhtinaista ei näkynyt jälkeäkään. Kauhukseen Narces huomasi myös ruhtinas Ecthelionin puuttuvan joukosta. Narces taisteli kyyneleitä vastaan tajutessaan Ecthelionin olevan poissa. Tämä oli ollut kuin isä hänelle, opettaen ja neuvoen aina Nan Lasgalenin nuoria haltioita. Narces ei voinut kuvitella mikä oli voinut tappaa Ecthelionin, mutta jotakin hirvittävän voimakasta sen oli täytynyt olla.

Aliruhtinas Aranwion ja Elemmakil kulkivat joukon kärjessä. Aranwion lähes raahasi toveriaan, jonka kyljessä oli syvä haava. Armindil seurasi heitä pitäen joukon liikkeessä. Narces katsoi hämmästyneenä ystäviään. Elemmakil ja Aranwion näyttivät harmailta ja lyödyiltä. Poissa oli heidän tavallinen loistava esiintymisensä ja muita innostava käytöksensä. Ennen niin huomaamaton Armindil oli säilyttänyt heitä paremmin hermonsa ja jaksoi yhä antaa komentoja. Mutta hänkin näytti väsyneeltä.

Välillä joukko näytti joutuvan epäjärjestykseen, mutta silloin terävät huudot jostakin rivistön takaa palauttivat järjestyksen. Sen äänen Narces tunsi riittävän hyvin. Lähteen huoneen kuljettua heidän ohitseen hän näki Eltasin aivan heidän kannoillaan käsi kantositeessä. Eltasin puku oli likainen ja verinen, mutta hänen silmissään paloi yhä kirkas tuli. Hän piti huudoillaan edellään marssivat lähdehaltiat liikkeessä ja johti samalla perässään marssivaa Kultaisen Kukan huonetta. Nähdessään Narceksen Eltas käveli hänen luokseen komentaen ensin sotilaat kulkemaan tunnelin läpi.

Eltas istui kivelle Narceksen viereen ja katseli ohi marssivia sotilaitaan. Nyt Narces näki selvästi, että tiukan ilmeen ja kirkkaiden silmien taakse kätkeytyi epätoivo. ”Miten se sujui”, Narces kysyi lopulta. ”Me menetimme kaiken”, vastasi Eltas. ”Kaupunki on hukassa. Kaikki kuolivat. Vain rippeet ovat jäljellä. Parhaat ruhtinaat ja aliruhtinaat..kokeneimmat soturimme. He ovat kaikki poissa. Rogin ja Penlodin miehet menivät kaikki”! Sen kuullessaan Ithilwenin silmät laajenivat. ”Haltioiden paras veri vuoti kuiviin Gondolinissa”, Eltas jatkoi. ”Eneadur kuoli taistellen lohikäärmeen kanssa. Ecthelionin surmasi Balrog, mutta hän vei sen mukanaan. Aranos kuoli yksin ja avutta..”.

”Ja Enerdhil”, Ithilwen huudahti voimatta enää kuunnella hiljaa Eltasin sanoja. ”Missä hän on? Kuolivatko kaikki Rogin miehet? Älä vain sano että Enerdhil on kuollut”! Eltas huokasi äänekkäästi. ”Ei, ole huoletta. Hän elää. Tuolta hän tulee”. Eltas osoitti taakseen ja vilkaisi Ithilweniin. Mutta tämä ei ollut enää paikallaan vaan juoksi jo kohti haarniskoitua ritaria, joka käveli raskaasti ja pää painuksissa heitä kohti.

Sitten Ithilwen saavutti Enerdhilin ja he syleilivät. Näytti siltä kuin neito ei aikoisi ikinä päästää miestä irti. Hän suuteli tätä kaikkien nähden. Mutta Enerdhil loi katseensa maahan. ”Sinä palasit luokseni”, totesi Ithilwen lopulta. ”Niin, minä lupasin”, Enerdhil vastasi. ”Mutta en tiennyt mitä lupasin. Liian paljon jouduin uhraamaan sen lupauksen eteen, rakkaani. Liian paljon”!

”Älä sano noin, Enerdhil”, Ithilwen huudahti. ”Älä ikinä sano noin. Lupasit rakkautemme tähden. Älä ikinä kadu sitä”. Enerdhil pudisti päätään. ”Sinä et ymmärrä, rakkaani. He ovat kuolleet. He kaikki kuolivat. Ja Danlar..hän tarvitsi apuani, enkä minä auttanut. Hän oli paras kaikista, enkä minä auttanut, koska minä lupasin sinulle. Aranos kuoli yksin portilla. Minun olisi pitänyt kuolla hänen kanssaan, mutta sen sijaan minä palasin luoksesi. Ehkä hän kuoli kiroten nimeäni”.

Ithilwen syleili uudelleen Enerdhiliä. ”Älä ajatteli sitä nyt, Enerdhil. Minä saan sinut unohtamaan tuon kaiken. Lupaan sen. Me tulemme olemaan aina yhdessä, eikä mikään voi enää meitä erottaa”. Ja Enerdhil hymyili vaisusti, sillä jossakin sisimmässään hän tiesi Ithilwenin olevan oikeassa. Hän tulisi unohtamaan kaikki tuon päivän kauhut ja olemaan onnellinen. Mutta jostakin syystä tuo tieto vaivasi häntä!

”Hän palaa taistelusta häpeä päänsä päällä ja saa palkkioksi valtakunnan kauneimman neidon”, tuhahti Eltas katsellen heitä halveksivasti. ”Toiset ovat taistelleet viimeiseen asti uhraten kaiken ja saavat vain ylenkatsetta. Niin moni on poissa ja nuo kaksi näyttävät silti onnellisilta. Mitä turhuutta”! Narces kohautti olkapäitään, tietämättä mistä häpeästä Eltas puhui. ”Kuka voisi tietää mitä naisen sydämessä liikkuu. Toisinaan he hylkäävät rakkaansa ilman mitään syytä ja toisinaan taas rakastavat tätä ikuisesti, tapahtui sitten mitä tahansa. Ithilwen on ilmiselvästi jälkimmäistä lajia”. Eltas nousi seisomaan. ”Ilmiselvästi”, hän lausui kylmästi. ”Mutta olet oikeassa. Minun ei pitäisi arvostella sellaista, mitä en ymmärrä. Tänään olen jäänyt kaikessa toiseksi, kuten tavallista. Olkoon siis niin myös rakkaudessa”. Eltas lähti kävelemään eteenpäin, sillä rivistön loppupää näkyi jo. ”Te kaksi”, hän huudahti Ithilwenille ja Enerdhilille. ”Tunneliin siitä, mars mars. Enerdhil, etsi ruhtinas Glorfindelin talonväki ja suojele heitä”. He lähtivät kävelemään kohti tunnelia Eltasin kylmän katseen seuraamana. ”Jos kerran aikoo taloon vävyksi”, totesi Eltas Narcekselle, ”niin tehkööt edes itsensä hyödylliseksi”.

Viimeiset Kultaisen Kukan sotilaat kävelivät Eltasin ja Narceksen ohi. Glorfindel käveli heidän jäljessään näyttäen mietteliäältä. Epäilemättä hän ajatteli Lähteenpihalla kuollutta veljeään, tai ehkä kauniin kaupunkinsa kohtaloa. Tai ehkä hän ajatteli heitä kaikkia. Mitä toivoa oli haltioilla nyt?

Tunnelin suulla he kääntyivät ja loivat viimeisen katseen Gondoliniin. Liekit olivat sammumassa ja Eltas arvasi örkkien sammuttavan tulipaloja ettei heidän saaliinsa tuhoutuisi. Valtakunnankanslian katolle kohosi juuri Balchmegin viiri. Örkkien kuninkaan hetki oli totisesti koittanut. Sen pahimmat kilpailijat, Boldog, Balchir ja Othrod olivat kaikki kuolleet. Balchmeg oli ollut voittoisa Nirnaethissa ja Gothmogin kuoltua se saattoi vaatia Gondolinin voiton kunniaan vain itselleen. Vain itse Sauron kykeni enää kilpailemaan mahdissa Balchmegin kanssa.

Mutta Glorfindel ei ajatellut Balchmegia, vaan hän suri sitä haltioiden parasta verta, joka oli valunut Gondolinissa. Turgon talonväkineen oli poissa. Koko Rogin huone oli tuhoutunut, mukaanlukien heidän voimakas herransa ja hyytävän taitava Danlar. Urhea Eneadur oli poissa, samoin kyvykäs Bronwe ja jalo Malengal. Penlod aliruhtinaineen ja huoneineen oli myös kuollut. Ja tietysti Ecthelion. Hänen veljensä oli poissa. Mihin he menisivät nyt? Mitä he tekisivät? Ja kuka heitä johtaisi? Ecthelion oli poissa! ”Mitä tulevaisuutta on meillä enää tässä maailmassa”, kysyi Glorfindel hiljaa, ajatellen veljeään. Eltas ei vastannut. Sanoja ei ollut!

TÄYTETTY VALA

Henkiinjääneet kulkivat läpi tunnelin ja jatkoivat kiireesti matkaa. He halusivat saada mahdollisimman paljon välimatkaa örkkien ja itsensä väliin. Ruhtinaat kyllä arvasivat, etteivät örkit lähtisi heti takaa-ajoon. Niillä oli aivan liian paljon saalista ryöstettäväksi. Mutta jossakin vaiheessa ryöstely riittäisi ja Balchmeg saisi joukkonsa järjestykseen. Silloin oli haltioiden parasta olla mahdollisimman kaukana Gondolinista.

Aamun koittaessa Galdorin ja Legolasin johtama etujoukko saapui kapeaan solaan. Reitti sen läpi oli vaarallinen, kuten Galdor heti huomasi. Vasemmalla puolella oli pystysuora pudotus kaukana alhaalla virtaavaan jokeen. Oikealla puolella taas solan keskikohdassa oli vain pystysuora seinämä, mutta alussa ja lopussa rinne kohosi suhteellisen loivasti ylös kohti vuorten lumisia huippuja. Galdor huomasi Legolasin tuijottavan ylös rinteeseen. ”Mikä hätänä”, hän kysyi katsellen samaan suuntaan. ”En tiedä, herra”, Legolas vastasi. ”Mutta vaistoni varoittaa minua. Tämä olisi ihanteellinen paikka väijytykseen. Haluaisin tutkia noita rinteitä ennen kuin kuljemme solan läpi”. Galdor mietti hetken. Legolasin vaistoihin kannatti aina luottaa, mutta vain yksi ratkaisu oli silti mahdollinen. He olivat kaikki väsyneitä ja tarvitsivat lepoa, mutta takaa-ajon uhka oli vielä pahempi. ”Ei, hyvä Legolas. Meillä ei ole aikaa. Kuka tietää kuinka nopeasti Balchmeg saa takaa-ajon aikaiseksi? Emme voi tuhlata hetkeäkään. Tämä on ainoa reitti alas Dimbariin ja tästä meidän on kuljettava, nyt heti”! Legolas nyökkäsi. ”Ollaan kuitenkin varovaisia, herra”, hän totesi.

Galdor kääntyi ja viittoi Egalmothia jättämään pienen välin osastojen kesken. Sitten hän komensi raskain sydämin miehensä eteenpäin. Varovasti he astuivat solaan tarkkaillen kokoajan rinnettä oikealla puolellaan. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Puun huone pääsi vaikeuksitta läpi solasta ja muut osaston lähtivät seuraamaan. Aluksi kaikki sujui hyvin. Egalmoth oli juuri saavuttamassa solan pään, kun örkkien huudot rikkoivat hiljaisuuden ja musta-asuisia sotureita tulvi alas rinnettä. Myös reitti heidän edessään oli äkkiä täynnä vihollisia. Onneksi örkit olivat liian innokkaita eivätkä malttaneet ampua nuolisadetta haltioiden niskaan, vaan hyökkäsivät heti.

Galdor oli valmistautunut pahimpaan ja toimi nopeasti. Hänen soturinsa puhdistivat päättäväisesti edessään olevan reitin vihollisista, ennen kuin örkkien pääjoukko ehti rinnettä alas toveriensa avuksi. Sitten Puun huone kääntyi ja ehti juuri ajoissa muodostaa linjan vastaanottamaan rinnettä alas ryntäävät örkit. Kaksi linjaa iski rysähtäen yhteen, mutta Galdor piti puolensa. Samassa Egalmoth ehätti avuksi. Kun Tuorinkin soturit liittyivät taisteluun alettiin örkkeja painaa takaisin ylös rinnettä.

Taaempana Glorfindel oli seurannut tarkkaavaisena tilanteen kehittymistä. Nyt hän näki Galdorin olevan voitolla ja antoi nopean käskyn. ”Eltas, ota puolet sotureista. Kuljeta naiset ja lapset nopeasti solan läpi. Galdor sai reitin juuri auki. Minä varmistan selustan ja tuon tullessani haavoittuneet”. Eltas nyökkäsi, ”kyllä herra”, ja ryhtyi toimeen. Glorfindel seurasi tyytyväisenä miten Eltas sai kaiken organisoitua ja lähti liikkeelle. Monen muunkin huomio oli kiinnittinyt eteenpäin, joten he eivät huomanneet miten toinen örkkiosasto syöksyi alas rinnettä heidän kimppuunsa. Tämä hyökkäys alkoi nuolisateella, joka oli onneksi epätarkka. Monia nuolia putosi kuitenkin haltioiden päälle, mutta kilpistyivät haarniskoihin ja kilpiin.

Haltiat olivat aluksi epäjärjestyksessä tämän uuden hyökkäyksen vuoksi. Örkkejä loikki alas heidän keskelleen ja lähitaistelua käytiin sekasorron vallassa ilman mitään rintamalinjoja. Glorfindel oli aivan yhtä yllättynyt kuin muutkin. Hän sai useita örkkejä kimppuunsa ja taisteli raivoisasti surmatakseen nämä.

Samaan aikaan Eltas oli toiminut nopeasti. Hänen osastonsa oli hajaantunut pieniksi ryhmiksi keräämään naisia ja lapsia. Eltas huusi vain, ”TAKAISIN, TAISTELUUN” ja juoksi pakoon pyrkivien siviilien läpi kohti solan loppupäätä. Lähteen huoneen ja Kultaisen Kukan huoneen soturit seurasivat häntä epäröimättä. He törmäsivät pieniin örkkiryhmiin, jotka olivat jo ehtineet naisten ja lasten keskelle. Yksi ryhmä surmasi Ecthelionin vaimon, mutta Enerdhil pelasti Ithilwenin ja surmasi useita örkkejä. Sitten soturit ehtivät heidän avukseen ja tappoivat loput örkit. Pikku hiljaa haltiat saivat tilanteen taas hallintaansa. He pakottivat örkkejä perääntymään, kun valtava musta hahmo nousi seisomaan kalliolla heidän yläpuolellaan ja loikkasi liekehtivä miekka oikeassa kädessään alas taistelun keskelle. Vasemmassa kädessä Balrogilla oli ruoska. ”Erun nimeen, BALROG”; huusi joku saaden samassa surmansa hirviön iskusta. Haltioiden rintama sekosi saman tien sotureiden pyrkiessä poispäin hirviöstä. Pakokauhu sai hetkeksi vallan.

Mutta sitä kesti vain hetken. Sitten hohtavaa haltiatulta loistava hahmo loikkasi säihkyvä miekka kädessä Balrogin eteen. Se oli Glorfindel. Vihdoin hän tiesi saman, minkä hänen veljensäkin oli tiennyt viimeisillä hetkillään. Hän oli vannonut suojelevansa Gondolinin kansaa. Nyt oli aika täyttää tuo vala. Hän näki vihollisensa ja tiesi että tämän oli kuoltava, kävisi hänen itsensä sitten miten tahansa. Ehkä hän tapaisi pian taas rakkaan veljensä Mandoksessa ja he voisivat olla jälleen yhdessä.

Kuului äänekäs kilahdus kun miekat iskivät yhteen. Glorfindel oli puolta lyhyempi vastustajaansa, mutta siitä huolimatta hän torjui vihollisensa iskun. Samassa Glorfindel sukelsi vihollisensa miekan ali ja suuntasi iskun tämän vatsaa kohti. Balrog loikkasi taaksepäin juuri ajoissa, mutta menetti samalla tasapainonsa. Glorfindel käytti tilaisuutensa ja potkaisi Balrogia kaikin voimin. Se kaatui majesteetillisen hitaasti jyrkänteen reunan yli ja putosi kohti tyhjyyttä. Mutta kaatuessaan Balrog huusi raivoisasti ja tarttui voimakkaalla kädessään Glorfindelin pitkiin kultaisiin hiuksiin. Ote oli niin vahva, että Balrog veti ruhtinaan perässään reunan yli ja he kumpikin putosivat.

Nähdessään johtajansa kuoleman örkit menettivät taistelutahtonsa ja pakenivat. Raivostuneet haltiat surmasivat monia, mutta lopulta Galdorin komennot saivat heidät palaamaan alas solaan. Kultaisen kukan soturit eivät olleet liittyneet takaa-ajoon, vaan seisoivat jyrkänteen laidalla katsellen alas jokeen. Heillä oli kyyneleitä silmissään ja moni itki avoimesti.

Ithilwen seisoi jyrkänteen partaalla ja katseli alhaalla virtaavaa jokea. Kyyneleet valuivat vuolaina hänen poskiaan myöten. Eltas seisoi hänen vierellään vaitonaisena. Hänen silmiään eivät kyyneleet sumentaneet, sillä Eltas ei milloinkaan näyttänyt tunteitaan niin avoimesti. Mutta hän kaipasi Glorfindelia jo nyt. Miten he selviäisivät ilman häntä? Mitä hän tekisi? Eltas ei tiennyt vastauksia. Oli vain kysymyksiä ja tulevaisuus näytti synkältä.

Äkkiä Ithilwen kääntyi katsomaan Eltasiin. ”Hän on poissa, Eltas. Poissa iäksi. Enkä minä ikinä päässyt edes kertomaan hänelle Enerdhilistä. En ikinä kertonut hänelle miten onnellinen olen, enkä pyytänyt häneltä lupaa mennä naimisiin Enerdhilin kanssa. Vannoin hänelle kerran, kun hän oli huolissaan ihastuksestani yhteen poikaan josta hän ei pitänyt yhtään, että en ikinä menisi naimisiin ilman hänen lupaansa. Mitä minä nyt teen, Eltas? Mitä minä nyt teen”? Eltas kohautti olkapäitään tuntien katkeruuden nousevan mielessään. ”Kysytkö sinä sitä minulta”, hän ihmetteli. ”Minulta, joka en edes tiedä missä me olemme ensi vuonna tai mitä teemme siellä? Minulta jolla ei ole mitään syytä neuvoa sinua”? Ithilwen nyökkäsi. ”Keneltä sitten, ellei sinulta? Sinä keksit kyllä jotakin ja ensi vuonna olemme jo aivan kunnossa. Mitä minä teen, Eltas”? Eltas huokasi mielessään. Juuri sellainen oli Ithilwen. Hän sai aina mitä halusi, eikä voinut käsittää ettei niin välttämättä tapahtuisikaan. Hän ei voinut tuntea Eltasin katkeruutta ja synkkyyttä, vaikka se oli aivan hänen edessään. Ja pahinta Ithilwenissä oli hänen voimansa saada muut haluamaan samaa kuin hän itse halusi. Eltas halusi jättää hänet siihen suremaan yksinään, mutta hän ei voinut. Tahtomattaan hän huomasi vastaavansa tämän kysymykseen, vaikkei halunnutkaan lievittää neidon tuskaa. ”Sinä odotat, Ithilwen. Sinä odotat Enerdhilin kanssa. Mitä muutakaan voit tehdä”?

Jostakin kaartoi paikalle suuri kotka, joka kantoi Glorfindelin ruumiin ylös. Huolimatta kiireestään he hautasivat Kultaisen Kukan ruhtinaan ja Pengolod piti tämän muistoksi puheen. Sen jälkeen eloonjääneet poistuivat ja suuntasivat etelään, kohti Sirionin suistoa. Siellä he toivoivat voivansa rakentaa valtakuntansa uudelleen ja elää rauhassa. Charionin pojat olivat heille tuon mahdollisuuden hankkineet uhrautumisellaan ja gondolinilaiset aikoivat tilaisuutensa käyttää.