BRIIN TIELLÄ

Gileas seisoi hevosensa vieressä Briin kylän portin edustalla. Portti oli päiväsaikaan auki, eikä porttivahtia näkynyt missään. Kolme haltiaa oli pysähtynyt portin eteen. Punaiseen kaapuun pukeutunut tumma haltia piteli kahden hevosen suitsia hieman kauempana muista. Hänen levolliset kasvonsa olivat ilmeettömät. Jos hyvästit portilla jotenkin liikuttivat sir Athir Wendiriä, hän ei näyttänyt sitä mitenkään. Athirin kasvot olivat kuitenkin kiinnitettynä noviisi Henderkiin, kuin yrittäen lukea mitä nuoren haltian mielessä liikkui.

Nuori Henderk oli pukeutunut tummansiniseen kaapuun. Hänen kasvojensa ilme oli täysin päinvastainen kuin Athirin. Henderkin kasvoilta paistoi suru ja huoli. Hän oli jättämässä hyvästejä parhaalle ystävälleen. Mutta niin täytyi olla, sillä Gileas oli päätöksensä tehnyt!

Gileas katseli rakasta ystäväänsä hilliten tunteitaan. Hän ei voinut uskoa, miten paljon elämä oli muuttunut viimeisten vuosien aikana. Hänen suuresti rakastamansa äiti Alessa oli kuollut vanhuuteen, kuten ihmisten osa oli. Tämän jälkeen Gileasin sisar Veänne oli lähtenyt laivalla yli meren Tol Eresseälle. Hän oli aina rakastanut tarinoita sisarestaan Ithilwenistä, joka oli nyt Lähteen kartanon valtiatar ja kuuluisa viisaudestaan. Isänsä Glorfindelin tukemana Gileas oli liittynyt Kultaisen Kukan ritarikuntaan. Hän oli aina pitänyt aseista ja metsissä vaeltelusta, joten ritarikunta tuntui olevan kuin luotu nuorelle puolihaltialle.

Gileas kohautti olkapäitään. Niin ei kuitenkaan ollut. Hän oli nähnyt hyvissä ajoin ritarikunnan tehtävän toivottomuuden. He noudattivat yhä sääntöjä, joita toiset eivät noudattaneet. He pitivät yhä yllä vanhoja liittoja, jotka toiset olivat aikoja sitten hylänneet. Ritarikunta oli vanha unelma, eikä se voinut olla enää merkityksellinen uudessa maailmassa. Se oli tuomittu häviöön! Eikä Kultaisen Kukan ritarikuntaa koossa pitävä unelma ollut sellainen, minkä Gileas olisi jakanut. Hän oli nähnyt ritarikunnan sisäiset jännitteet selvästi. Useat johtajat olivat kunnianhimoisia ja ylpeitä!

Gileas ei tiennyt, mikä sai ritarit jatkamaan turhaa tehtäväänsä, mutta hän tiesi ettei itse ollut kiinnostunut jakamaan heidän kohtaloaan. Gileas ei tiennyt varmasti mitä halusi, mutta hän halusin sen jossakin kaukana isänsä valvovasta silmästä. Vaikka Glorfindel antoi hänen olla täysin oma itsensä, tunsi Gileas silti tämän läsnäolon aina kaikkialla! Ei, hän halusi olla jotakin itse omien kykyjensä avulla. Jossakin tuolla odottivat suuret seikkailut Gileasia ja hän lähtisi etsimään niitä. Hän ei kestänyt ritarikunnan sääntöjä ja kuria! Gileas halusi olla vapaa kuin taivaan lintu. Pian hän olisi sitä!

Koulutusaika oli ollut hauskaa, mutta se oli luonut Gileasissa halun päästä kokeilemaan taitojaan oikessa tilanteessa ilman kenenkään apua tai käskyjä. Hän oli viettänyt osan lapsuudestaan Henderkin seurassa ja he olivat olleet parhaat ystävät jo ennen noviisi aikaansa. Koulutuksessa he olivat olleet erottamaton parivaljakko. Henderk oli juuri sopivaa seuraa Gileasille. Nuori haltia oli hiljainen ja vakaa. Hän ei helposti näyttänyt tunteitaan, vaan suhtautui kaikkeen viileän analyyttisesti! Koulutus oli päättynyt heidän osaltaan vain kaksi kuukautta sitten. Ylpeinä he olivat ottaneet vastaan sir Derufinin ojentamat noviisin merkkinsä. Gileas oli heti ilmoittanut, ettei jatkaisi kenttäkoulutusvaiheeseen! Hän oli saanut kyllikseen elämästä Imladrisissa ja lähtisi etsimään oikeaa elämää jostakin maailmalta!

Hän muisti sanasta sanaan keskustelun Henderkin kanssa, kun tämä oli selittänyt mitä ajatteli ritarikunnasta. Henderk oli puhunut hyvin ja tunteellisesti yrittäen muuttaa Gileasin mielen, mutta tämän rautaista tahtoa ei kukaan muu ollut ikänä voinut kääntää. Henderk oli puhunut ikuisesta taistelusta pahaa vastaan, tovereista jotka tarvitsivat apua ja ihmisistä joita täytyi puolustaa ja auttaa. Mutta mitä tämä merkitsi Gileasille? Ei yhtään mitään! Hänen sydämensä oli pysynyt kylmänä ja kovana koko keskustelun ajan. Henderk oli edennyt koulutuksen seuraavaan vaiheeseen. Siinä hän nyt seisoi Gileasin edessä täyden noviisin merkki rinnassaan, ollen kuuluisan ritari Athir Wendirin ensimmäinen koulutettava. Kun kylliksi aikaa kuluisi hänestä tulisi kuin Athir, joka seisoi muutaman metrin päässä viileän rauhallisena. Mitä muuta oli elämänsä aikana tehnyt tuo ritari, kuin juossut ympäri Eriadorin metsiä jonkun muun käskyjen mukaan. Hän oli koko elämänsä ajan jahdannut pahuuden olentoja, jotka aina vain lisääntyivät, teki hän mitä tahansa. Sillä hetkellä Athir Wendir oli Gileasille esimerkki hukkaanheitetystä elämästä. Ja pian olisi Henderk samanlainen! Mutta niin ei kävisi Gileasille. Hän eläisi täysillä elämänsä.

”Toivon, että löydät mitä etsit, Gileas”, sanoi Henderk. Hän oli pitkä hoikka haltia, jonka molemmat vanhemmat olivat noldoria. Tämän vuoksi Henderkin hiukset olivat huomiotaherättävän tummat. Gileas hymyili Henderkin käyttämälle nimelle! Oli omituista, miten nopeasti haltiat antoivat uusia nimiä ja tottuivat niitä käyttämään. Aika jolloin häntä oli kutsuttu nimellä Candilwe oli jo kaukana menneisyydessä.

Gileas muisti sen vielä kuin eilisen päivän. Kun hän oli päässyt Kultaisen Kukan ritarikunnan noviisiksi, olivat Glorfindel ja Alessa tulleet puhumaan hänelle. Glorfindel oli katsonut häntä pitkään ja vaikka isän kasvoille oli äkkiä levinnyt surullinen ilme, oli tämä viimein puhunut. ”Poikani, sinä olet nyt aikuisuuden kynnyksellä. En näe mitä polkuja edessäsi on, mutta näen että matkasi tulee olemaan pitkä ja tie outo! Tämän voin kuitenkin sanoa. Sinä tulet näkemään vastustajasi, minne tahansa he menevätkin. He eivät voi ikinä löytää sinulta kätköpaikkaa. Ja vaikka he tulevat aina tietämään läsnäolosi, eivät he voi ikinä sinuun tarttua. He eivät voi koskea sinuun. Sinä olet oleva kuin tähtisumu korkealla taivaalla, yhtä läsnäoleva heidän mielissään mutta silti yhtä kaukainen. Minä nimeän sinut Gilastiksi, tähtisumuksi”! Gileas hymyili silloin epävarmasti. Hän piti uudesta nimestään, mutta ei ollut varma mitä Glorfindelin puhe tarkoitti. ”Gileas”, sanoi Alessa silmät säihkyen ylpeydestä. ”Minä pidän siitä nimestä. Gileas”! ”Olkoon siis nimesi Gileas”, sanoi Glorfindel katsoen poikaansa. ”Tähtisumua se silti tarkoittaa”!

”Löydän sen varmasti”, vastasi Gileas. Hän tunsi olonsa itsevarmaksi. Koulutuksessa hän oli voittanut kaikki muut miekkailutaidoissa. Miekkailua opettanut pelottava sir Lawhir oli ollut ihmeissään nuoren puolihaltian taidoista ja todennut jotakin suurta olevan syntymässä! ”Löydät tai et”, vastasi Henderk, ”me odotamme sinua täällä. Odotamme ja toivomme paluutasi”! ”Ehkä jonakin päivänä”, vastasi Gileas. Hän syleili ystäväänsä. ”Pidä huolta itsestäsi, Henderk”. Henderk nyökkäsi ja lähti sitten Athirin kanssa taluttamaan hevostaan sisään Briin portista. Gileas nousi hevosensa selkään ja ratsasti pois, kohti seikkailuja jotka häntä odottivat. Henderk kääntyi ja heilutti hänelle kättään, mutta Gileas ei enää huomannut!

Gileas ratsasti etelään Vihertietä myöten ja päätyi pian alueille, joilla ei ollut aiemmin käynyt. Glorfuin oli usein kertonut hänelle Andrathin solasta ja Gileas jäi kiinnostuneena katselemaan paikkaa. Hän tunnisti selvästi maastonmuotoja, joiden hallinnasta Vihreä Prikaati oli taistellut Rhudaurin joukkojen kanssa. Kultaisen Kukan päämies Haldurion oli johtanut Imladrisin ryhmän ritarinsa prikaatin avuksi ja juuri sir Calden oli johtanut yhden pataljoonan koukkaamaan vasemmalta vihollisen asemien sivustaan.

Edessään Gileas näki avautuvan laajat metsäiset maat. Hänen edessään oli Minhiriath ja jossakin etelämpänä oli alueen ainoa kaupunki, tarunomainen Tharbad! Se nimi veti nuorta puolihaltiaa itseensä kuin magneetti. Siellä olisi hänen tulevaisuutensa! Hymyillen Gileas lähti laskeutumaan tietä myöten Minhiriathin alaville maille.

Hän eteni rauhallisesti katsellen tarkasti kaikkea näkemäänsä. Yhden yön Gileas vietti Minhiriathin kylässä, jonka asukkaat olivat osittain dunedainia ja osittain minhiriathilaisia. Nämä olivat hivenen lyhyempiä ja tummempia kuin dunedain. Selvästi minhiriathiliaset olivat kuitenkin sukua dunedainille. Gileas mietti, että he olivat varmaankin edainia joka oli jättänyt läntisen marssin kesken ja jäänyt Eriadoriin. Minhiriathin kylä näytti olevan tärkeä turkiskaupan keskus. Minhiriathin taitavat metsämiehet saapuivat sinne kauppaamaan turkiksia ja kauppiaat kuljettivat ne sitten eteenpäin Tharbadiin. Ihmiset alueella olivat ystävällisiä, mutta suhtautuivat hivenen epäilevästi vieraisiin. Etenkin Gileasin synkkä ilme ja olemus tuntui hermostuttavan monia.

Seuraavana päivänä Gileas jatkoi ratsastusta kohti Tharbadia. Puolivälissä Tharbadiin hän kohtasi pienen kauppakaravaanin ja kohtalon! Viisi maantierosvoa oli juuri ryöstämässä karavaania. Yksi vastarintaa yrittänyt kauppias oli surmattu ja toinen haavoittunut. Ryöstäjät olivat suurikokoisia arpisia miehiä. Kaikki näyttivät kokeneilta taistelijoilta. Keskelle tätä ratsasti heitä paljon lyhyempi siistiin siniseen kaapuun pukeutunut ratsumies. Häkeltymättä ratsumies laskeutui satulasta ja asteli kohti miehiä. Hän pysähtyi heistä parin metrin päähän. Mitä sitten tapahtui vaikutti osin legendan muodostumiseen. Sekä ryöstäjien että kauppiaiden hämmästykseksi tulija hymyili. Hymy oli hyytävän vaarallinen! Siitä oli tuleva Gileasin tavaramerkki. Muut eivät tienneet miksi, mutta Gileas hymyili koska tiesi löytäneensä ensimmäisen seikkailunsa. Hän hymyili myös siksi, että tiesi viiden ryöstäjän olevan pian kuolleita. Rosvojen päällikkö katsoi häneen tietämättä mitä sanoa. Gileas ei sanonut mitään vaan katsoi tätä silmiin. Rosvopäällikkö kalpeni. Äkkiä hän tiesi olevansa kuollut. Samassa Gileasin miekka ilmestyi huotrasta ja puolihaltia hyökkäsi. Rosvojen päällikkö kaatui miekka rinnassaan. Toinen huitaisi kohti Gileasia, mutta tämä torjui iskun ja paiskasi miehen taaksepäin maahan. Sitten Gileas sukelsi keskelle kolmea jäljellejäänyttä miestä. Hänen miekkansa sivalsi tappavan taitavasti. Tuossa tuokiossa kaikki kolme olivat kuolleita. Ilmeettömästi Gileas käveli maahan kaatuneen rosvon luokse ja surmasi tämän. Sitten hän rauhallisesti pyyhki miekkansa puhtaaksi rosvon takkiin ja nousi hevosensa selkään.

Muutamaa tuntia myöhemmin Gileas saapui Tharbadiin. Kaupunki oli niihin aikoihin vielä vilkas kaupan keskus. Mithlond oli saman kokoinen, mutta kun Gil-galadin kaupungin kadut olivat usein tyhjät ja avarat oli Tharbad sen sijaan vilkas ja ahdas. Tharbadissa elämä sykki aivan eri tahtiin kuin tylsässä Mithlondissa. Gileas oli vihdoin löytänyt paikan, jossa tapahtui! Noihin aikoihin Tharbadiin kokoontuivat kaikki Eriadorin kyseenalaiset henkilöt suunnittelemaan toimiaan tai tuhlaamaan rahojaan. Vihreän prikaatin valvonta oli heikkoa ja Kultaisen Kukan ritarikunta oli vetäytymässä alueelta. Nuorille seikkailuja ja toimintaa etsiville, kuten Gileasille, kaupunki oli paratiisi. Iltaan mennessä sana jäätävän kylmästä tappajasta oli levinnyt kaikkialle kaupunkiin ja Gileas tunnettiin kapakoissa ja majataloissa.

Gileas paistatteli aikansa uuden maineensa siivillä. Välienselvittely kahden surmattujen rosvojen ystävän kanssa jätti nämä kuolleena erään majatalon lattialle ja lisäsi mainetta. Jossakin mielensä syvimmässä sopukassa Gileas tunsi ehkä tyytymättömyyttä, mutta hän kätki sen sinne. Elämä oli hyvää!

ELÄMÄ THARBADISSA

Gileas oli viettänyt noin puolivuotta Tharbadissa tuhlaten rahojaan ja lisäten mainettaan, kun kohtalo puuttui taas peliin. Maantierosvous ei ollut alueella yleistä, mutta aina välillä sitä tapahtui. Tuona päivänä iskettiin vain muutama kilometri Tharbadista etelään Gondorista Tharbadiin muuttamassa olleen perheen vankkureita vastaan. Perheen isä, kaksi aikuista poikaa sekä kolme lasta surmattiin julmasti. Äiti pääsi pakoon ja tuotiin pahasti haavoittuneena ja sekavassa mielentilassa Tharbadiin. Paljon ihmisiä oli kokoontunut naisen ympärille, kun hän ihmetteli epätoivoisena, eikö kukaan aikonut rankaista murhaajia. Eikö kukaan tuntenut suuttumusta hänen lapsiensa puolesta, jotka oli viattomina surmattu. Vihreän prikaatin upseeri kohautti olkapäitään. Heidän mandaattinsa ei ulottunut Gwathlon eteläpuolelle. Upseeri ei voinut tunkeutua Mustainmaahan edes tässä tilanteessa. ”Sitä paitsi”, hän totesi, ”puolipäivää on jo menetetty. Rosvot ovat liian kaukana. Heitä ei voi enää löytää”.

Silloin astui sinisessä kaavussaan Gileas naisen luokse. Hän tunsi äkillisen suuttumuksen nousevan naisen kertoessa kohtalostaan. Nainen oli kuolemassa. Varmasti hän ei saisi joutua kuolemaan luullen murhaajien selviävän rangaistuksetta. Gileas tarttui naisen käteen ja katsoi häntä silmiin. ”He kuolevat”, hän sanoi. Hymy levisi naisen kasvoille ja hän kuoli haavoihinsa. Gileas kääntyi sanomatta sanaakaan ja poistui.

Hän löysi neljä rosvoa syvältä Mustainmaasta leiriytyneenä yöksi ja surmasi nämä kaikki. Kuullessaan tästä loput rosvot hajaantuivat. Kaksi Gileas löysi Briistä ja he kuolivat. Yhden hän jäljitti Rohanin rajalle ja kaksi yritti palata piileskelemään Tharbadiin. He kaikki kuolivat. Kaksi viimeistä aiheuttivat eniten ongelmia, mutta lopulta Gileas seurasi rosvojen jälkiä Gondoriin asti ja Minas Tirithin hämyisessä majatalossa löysi nämä. Kumpikin kuoli. Mutta Gileas ei tuntenut tyydytystä. Hän oli vain pitänyt lupauksensa, siinä kaikki. Tharbadissa Gileasin maine kuitenkin kohosi entisestään hänen palattuaan yli puolivuotta kestäneeltä metsästysretkeltään. Seuraavalla viikolla rikas kauppias pyysi häntä jäljittämään alaisensa, joka oli varastanut häneltä ison summan rahaa. Gileas löysi miehen helposti ja legenda Gileas ”jäljittäjästä” alkoi syntyä. Kerrottiin, että hän löysi aina etsimänsä vaikka nämä pakenisivat maan ääriin. Aina kun haluttiin löytää joku, palkattiin Gileas tehtävään.

Muutaman vuoden Tharbadissa olon jälkeen tapahtui Gileasin elämässä jälleen suuri muutos. Hän oli eräänä iltana yhdessä kaupungin lukuisista majataloista. Gileas istui yksinään syrjäisessä pöydässä, kun pienikokoinen ovelan näköinen minhiriathilainen lähestyi häntä. Gileas tunsi miehen jotenkuten. Hänen nimensä oli Gunnur. Hän oli varas! Gunnur istuutui ja kävi suoraan asiaan. Hän aikoi murtautua yhteen kaupungin suurista kartanoista ja ryövätä arvoesineitä. ”Kenelle talo kuuluu”, kysyi Gileas kiinnostuneena. Kun hän kuuli yhden kaupungin rikkaimman ja epärehellisimmän kauppiaan nimen, Gileas hymyili. ”Minä olen mukana”, hän sanoi. Mutta sitten Gileasin ilme muuttui. Äkkiä hänen kasvoillaan oli taas jäätävä hymy, kun hän katsoi Gunnuria silmiin. ”Mutta muista, Gunnur. Me emme surmaa ketään! Siihen minä vedän rajan. Jos sinä yrität tappaa jonkun, minä tapan sinut ja jokaisen joka sitä yrittää”. Gunnur katsoi silmiään räpytellen puolihaltiaan ja tajusi tämän olevan tosissaan. ”Asia selvä”, hän sanoi ja nielaisi.

Se oli pitkän ystävyyden alku! Gileas alkoi saamaan mainetta myöskin vorona, eli ammattimaisena aartenmetsästäjänä, joka ei kauheasti välittänyt vaikka aarre saattoikin jo olla jonkun omistuksessa! Gunnur opetti hänelle kaiken lukoista ja muusta murtoihin liittyvästä. Samalla Gileas tutustui paremmin minhiriathilaisiin. Usein hän auttoi heitä, jos joku oli pulassa. Tämä aiheutti kuitenkin Gileasissa outoja tuntemuksia, sillä hänhän aikoi ajatella vain itseään eikä ketään muuta. Mutta köyhien minhiriathilaisten auttaminen tuntui silti hyvältä. Toisinaan hän auttoi myös mustainmaalaisia, Minhiriathin miesten liittolaisena. Kun örkit iskivät näiden kimppuun saattoi Gileas ilmestyä paikalle kokoamaan retkikuntaa heitä lyömään. Toisinaan hän metsästi yksinään örkkejä Sumuvuorten laaksoissa. Legenda örkkejä yksinään metsästävästä Gileas Lan Gannanista syntyi Minhiriathissa.

Niin aika kului Gileasin metsästäessä, jäljittäessä, suorittaessa välillä voron toimia sekä muuta laitonta. Hänen mielensä oli vuosi vuodelta synkempi ja joskus häntä itseäänkin pelotti, mihin kaikkeen hän oikein voisi pystyä! Hänen vastustajansa kaatuivat kaikki, toinen toisensa jälkeen. Vain Gileas jäi seisomaan. Toisinaan hän matkusti suorittamaan toimeksiantoja Gondorissa asti. Mutta Mordorin rajavuoret masensivat aina hänen mieltään, sillä niistä Gileas muisti ritarit pohjoisessa taistelemassa häviöön tuomittua taistelua pahuutta vastaan. Toisinaa hän tapasi joitakin Tharbadissa, mutta yritti yleensä pysyä näistä erossa. Ja ritareita saapui kaupunkiin yhä harvemmin. Mutta aina heitä nähdessään tai heistä kuullessaan Gileas ajatteli Henderkiä! Mitä tämä oli kokenut? Mitä hän mahtoi ajatella maailmasta nyt? Tällöin Gileasin sisällä kasvava epävarmuus aina nousi esiin, mutta kerta toisensa jälkeen hän kovetti sydämensä ja oli jälleen Gileas Lan Gannan, Jäätappaja, tunteiden yläpuolella. Häntä ei voinut pysäyttää mikään. Hän eli elämäänsä täysillä! Mutta vuodesta toiseen Gileasin sisäinen ahdistus kasvoi.

JÄÄHYVÄISET THARBADILLE

Gileas oli viettänyt useita vuosikymmeniä Tharbadissa. Hänen ystävänsä Gunnur oli kuollut vanhuuteen ja moni muu saanut surmansa. Yhä enemmän Gileas metsästi örkkejä vuorilla tai jahtasi todella pahoja rikollisia. Jotenkin se sai hänen olonsa paremmaksi. Mutta vielä Gileas oli ylpeä, eikä ollut valmis myöntämään erehdystään. Eräänä päivänä hän oli ratsastamassa Rohanista Tharbadiin, kun hän luuli kuulleensa Henderkin äänen kutsuvan itseään. Mutta ketään ei ollut lähistöllä! Silloin Gileas ei tajunnut kuulemansa merkitystä, mutta myöhemmin hän muisti tämän ja ymmärsi!

Samaan aikaan kun Gileas ratsasti etelässä, oli vasta nimitetty Kultaisen Kukan ritari sir Henderk parinsa sir Athirin kanssa Briin kylässä. Heidän tehtävänsä, niin kuin se jälkeenpäin muistettiin, oli rutiininomainen partioretki. Mitään ongelmia ei odotettu! Ritareiden saavuttua Briihin lähti Athir keskustelemaan muutaman samoojan kanssa, jotka oleskelivat majatalossa. Hän halusi kuulla mitä uutisia näillä oli matkoiltaan. Nuori sir Henderk oli innokas ja lähti sen sijaan kävelemään yksinään kylän kaduille tarkastamaan, että kaikki oli hyvin. Athir hymyili toverinsa innolle, mutta ymmärsi tätä ja antoi hänen mennä.

Henderk oli kävellyt kylän laidoille ja lähti juuri palaamaan kohti majataloa, kun hän päätti oikaista lyhyen kujan halki. Sir Henderk kääntyi kujalle ja näki siellä neljä hahmoa. Oli ilta, mutta aurinko ei ollut vielä laskenut. Henderk ei ajatellut siitä sen enempää, vaan käveli nelikkoa kohti. Näillä oli keskustelu meneillään. Sitten he huomasivat ritarin, joka huolettomana käveli heitä kohti. Yksi miehistä siirtyi sivummalle. Henderk oli vain neljän metrin päässä kun hän viimein tunnisti miehet. Yksi oli Tharbadin kuvernöörin adjutantti ja toinen oli kuuluisa rikollinen, josta Henderk oli juuri kuullut puhuttavan. Sir Weldenin mukaan tämä Malduk niminen mies oli sekaantunut johonkin, mutta ritari ei tiennyt mihin. Hän oli kuitenkin kehoittanut Athiria ja Henderkiä pitämään korvansa auki ja ilmoittamaan kaiken mitä kuulisivat miehestä.

”Mitä täällä tapahtuu”, ehätti Henderk huutaa. Hänen kätensä putosi miekan kahvalle, mutta liian myöhään. Tunnistamisen ilme ja käden liikahdus kohti miekan kahvaa oli paljastanut ritarin tajunneen, keitä syrjäisällä kujalla keskusteli. Henderk astui eteenpäin, mutta samassa hänen sivulleen kiertänyt mies upotti pitkän tikarin ritarin vatsaan. Henderk tarttui miehen käteen ja paiskasi hänet taaksepäin seinää vasten, mutta samassa kaikki kolme muuta miestä hyökkäsivät ritarin kimppuun. Luja isku miekan kahvalla suisti ritarin maahan ja hän ei enää noussut. ”Pian pois täältä, ennen kuin joku näkee”, huudahti yksi miehistä ja kaikki neljä juoksivat pois. Sir Henderk makasi maassa silmät katsoen taivaalle eikä enää liikkunut!

Athir löysi hänet siitä 15 minuuttia myöhemmin. Henderk oli kuollut, eikä johtolankoja ollut. Kukaan ei ollut nähnyt mitään muuta kuin onnellisen näköisen nuoren ritarin kävelemässä halki kylän. Maassa Athir näki neljät jäljet. Yhdellä oli sotilassaappaat, yhdellä samoojan pehmeät saappaat ja kahdesta muusta ritari ei osannut sanoa mitään. Murheen murtamana hän palasi ruumis mukanaan Imladrisiin, eikä enää ikinä ottanut uutta paria!

Tharbadissa ei paljoa uutisia pohjoisesta kuulunut. Gileas ei tiennyt mitään tapahtuneesta, kunnes vuotta myöhemmin hän eräänä iltana istui jälleen lempi majatalossaan. Ristiriitaiset tunteet puolihaltian mielessä olivat kasvaneet jatkuvasti. Hän kaipasi perhettään ja vanhaa elämää Imladrisissa. Hän kaipasi Henderkkiä ja joitakin muita ritareita ja oli yhä enemmän huolissaan näistä. Jos taistelu oli kääntymässä häviöksi, eikä Gileas Lan Gannan voisi tehdä melkoisesti heidän auttamisekseen? Oliko hän vain pelokas ottamaan vastuuta elämästään ja muista? Gileas tunsi nyt jatkuvaa huonoa omaatuntoa elämästään Tharbadissa. Hän kiinnitti yhä enemmän huomiota uutisiin, jotka koskivat örkkejä ja Mordoria! Yhä harvemmin hän suoritti tehtäviä rahasta. Gileas oli juuri palannut murtauduttuaan Rautapihan Orthanciin, mitä luultavasti kukaan muu ei ollut ikinä aikaisemmin tehnyt. Gileas oli nyt kahden vaiheilla. Lopettaako elämänsä Tharbadissa ja palata pohjoiseen. Tharbad toi hänelle nyt vain murhetta ja tuskaa. Mutta paluu merkitsisi erehdyksen myöntämistä! Gileas ei ikinä myöntänyt erehdystä! Mutta Gileasin onneksi tuona päivänä päätös palaamisesta tehtiin hänelle helpoksi.

Gileas tarkkaili aina majataloon saapujia ja huomasi heti uuden tulijan. Hän oli kääriytynyt tummaan sadeviittaan joka peitti harmaan kaavun. Viitan alla oli selvästi jousi ja viiniin kiinnitettynä myös keihäs. Mies yritti näyttää huomaamattomalta, mutta päättäväinen kävelytyyli ja valpas katse joka heti alkoi haravoida majatalon asiakkaita teki huomaamattomuuden mahdottomaksi. Hän oli ryhdikäs ja uhkui itseluottamusta. Hän oli Kultaisen Kukan ritari! Gileas ei kuitenkaan tunnistanut haltiaa.

Hän nousi seisomaan ja viittoi haltiaa luokseen. ”Olkaa hyvä ja liittykää seuraani”, Gileas sanoi niin ystävällisesti kuin kykeni. Haltia katsoi häneen ja Gileas näki sekä tämän silmien että hiuksien värin olevan kultainen. Tuntui kuin nuo kultaiset silmät voisivat nähdä hänen sisäänsä. Hän tunsi arvioivan katseen, mutta sitten haltia hymyili. ”Te olette haltia”, hän sanoi ja käveli Gileasin luokse. Gileas nyökkäsi ja istuutui. Haltia teki hänelle seuraa ja puolihaltia huomasi tämän istuvan samalle puolelle pöytää kuin hän oli itsekin. Kasvot kohti ulko-ovea.

Kun haltia oli istuutunut hän katsoi Gileasiin. ”Auttakaa minua ratkaisemaan tämä mysteeri”, hän sanoi katsoen jälleen Gileasia arvioiden. Haltian ääni oli oudon hopeainen, lähes kuin hän olisi laulannut puhuessaan. Gileas tajusi, että haltiassa oli taikaa! ”Mitä tekee haltia Tharbadissa? Sitä en voi olla miettimättä”! Varjo käväisi Gileasin kasvoilla. ”Minä asun täällä”, hän vastasi. ”Lähteen huoneen Gileas palveluksessanne”. Haltian silmät laajenivat hetkeksi, kun hän tajusi kuka toinen oli. ”Minun olisi pitänyt tietää”, hän sanoi lopulta. Haltia puhui merkillisesti ääntäen huolellisesti kaiken oikein. ”Minä olen Kultaisen Kukan kahdeksas ritari Salborn palveluksessanne”.

Gileas nyökkäsi kohteliaasti. Hän tunsi toki nimen. Salborn oli Talwen Läntisen ryhmän parhaita ritareita. Kultaiset hiukset selittyivät sillä, että Vanhemman ritarin isä oli vanya. Salborn tunnettiin äärimmäisen rauhallisena ja ystävällisenä ritarina, joka oli taitava puhuja. ”Miten huomasitte minut, jos saan kysyä”, totesi Salborn viimein. Gileas nauroi kuivasti. ”Se kuuluu ammattiini. Minä tunnistan aina uhat ja ystävät. Mutta pelkään, että olemuksesi vetää huomiota puoleensa helposti. Ulkona ei edes sada”! ”Tiedän”, vastasi Salborn hymyillen. Hän joi taas hieman siideriä, mutta Gileas huomasi, ettei tuopin pinta ollut alentunut juuri lainkaan. ”Mutta minun piti peittää jotenkin tunnukseni ja hiukseni, enkä keksinyt muutakaan. En halua liikaa mainostaa saapumistani kaupunkiin”.

”En ole nähnyt täällä paljoakaan ritareita viimeaikoina”, totesi Gileas. Hän näki miten varjo käväisi Salbornin kasvoilla. Haltian kauniilla kasvoilla kaikki tunteet näkyivät avoimesti hänen yrittämättä tai kykenemättä niitä peittää. ”Meitä ei ole liikaa nykyään”, vastasi Salborn. ”En tiedä saako tätä sanoa, mutta luotan tuntemuksiini ja ne sanovat, että sinuun voi luottaa. Olemme joutuneet siirtämään yhä enemmän partioita Sumuvuorille ja Rhovanioniin. Emme pysty enää valvomaan lakia yhtä hyvin kuin ennen, vaan toimimme enemmän tiedustelijoina ja viestinviejinä”. Gileas nyökkäsi ja vilkaisi muutamaa sisään majataloon astuvaa miestä. Hän tunsi heidät kummatkin. Harmittomia! ”Miksi tunnus pitää piilottaa”, hän kysyi uteliaana. Salborn kohautti olkapäitään ja joi taas siideriä juomatta sitä! ”Jotakin on tekeillä. Emme tiedä mitä, mutta Tharbad ei ole enää yhtä ystävällinen paikka kuin ennen. Yritämme nykyään pitää matalaa profiilia täällä”.

Gileas nyökkäsi. Hän oli huomannut saman. Ritarit yrittivät nykyään pysyä poissa silmistä. He hoitivat asiansa nopeasti ja huomaamattomasti! ”Saanko kysyä mikä sinut tuo tänne yksinäsi”, hän kysyi ritarilta. ”Tapaan täällä sir Weldenin ja sir Maitrenin. En nähnyt heitä kaupungissa, mutta luulen heidän saapuvan huomenna. Weldenillä ei ole tapana olla myöhässä”. Gileas hymyili muistaen sir Weldenin. Tämän hahmo oli ristiriitainen. Toisinaan hän oli iloinen ja täynnä naurua, toisinaan taas hiljainen ja alakuloinen. Mutta Weldeniltä löytyi aina aikaa noviiseille ja nuoremmille ritareille. Milloinkaan hän ei kieltänyt apuaan. Samaa ei voinut sanoa monista muista Vanhemmista ritareista, joista osa oli hyvin ylpeitä. Weldenissä ei ollut ylpeyden häivääkään. Hänen pariaan sir Maitrenia Gileas ei juuri tuntenut, mutta tiesi tämän Delemirin sukulaiseksi. ”Eikö Welden ole Itäisen ryhmän ritareita”, ihmetteli Gileas. ”Mitä hän täällä tekee”?

Salborn näytti hetken mietteliäältä. Hän mietti sopivaa vastausta. ”Sir Weldenillä on erikoistehtävä. Hän tutkii viime aikaisia tapahtumia! Tosin juuri kukaan muu ei ole samaa mieltä, että jotakin outoa tapahtuu. Mutta Weldeniä ei voi näköjään estääkään. Kukaan ei antanut hänelle erikoistehtävää. Hän vain otti sen, niin kuulin. Me Läntisessä ryhmässä emme ole täysin selvillä mistä on kyse, sillä olemme joutuneet keskittymään pohjoiseen kohti Carn Dumia viime aikoina. Joka tapauksessa hänen piti käväistä täällä tänä viikonloppuna ja minä sain käskyn ilmoittaa hänelle, että palaa heti Imladrisiin”.

Gileas kurtis kulmiaan. ”Mitä outoa viime aikoina sitten on tapahtunut”, hän kysyi. ”Olen ollut Gondorissa ja muualla pitkään”! Salborn kohautti jälleen olkapäitään. Koko hänen olemuksensa kertoi, että hän ei oikeasti tiennyt muuta kuin mitä hänelle oli raportoitu. ”No, tiedäthän sinä. Örkkien lisääntynyt toiminta, outoa väkeä liikkeellä. Ja tietysti se, mitä Henderkille tapahtui”! Salborn jähmettyi nähdessään Gileasin ilmeen. Puolihaltian silmät välähtivät ja hän oli äkkiä tarkkaavainen ja kiihkeä. ”Voi, anteeksi Gileas”, lausui Salborn täynnä myötätuntoa. Hän oli tulkinnut Gileasin reaktion täysin väärin. ”Tehän olitte hyviä ystäviä. Sen täytyy tuntua todella raskaalta”!

Gileasin silmät olivat nyt suuret ja käsi tärisi. Ensi kertaa vuosikausiin hän ei hallinnut tunteitaan. ”Miten niin olimme ystäviä”, hän kysyi. ”Mitä on tapahtunut”? Salbornin silmät laajenivat, kun hän tajusi ettei Gileas tiennyt. ”Voi ei, Gileas. Te ette ole kuulleet”, haltia hengähti. ”Hän on kuollut, Gileas. Hän on kuollut”! Gileas rojahti taaksepäin ja nojasi penkkiinsä raskaasti. Hänen silmänsä tuijottivat eteenpäin ja Salborn näki niissä pohjattoman surun ja tuskan. ”Mitä..mitä tapahtui”, sai puolihaltia viimein kysyttyä. ”Hänet murhattiin Briissä”, sanoi Salborn kiertelemättä. ”Hän lähti yksin kiertelemään kylää ja törmäsi johonkin. Athir löysi hänet 15 minuuttia myöhemmin, mutta oli jo liian myöhäistä. Hän oli kuollut”!

Gileas ei itkenyt, mutta lähellä se oli. Henderk oli poissa. Ystävällinen innokas Henderk, jonka hän oli tuntenut koko ikänsä. ”Kuoliko hän Kultaisen Kukan ritarina”, kysyi puolihaltia viimein. ”Se merkitsi hänelle enemmän kuin mikään muu. Kuoliko hän ritarina”? ”Hänet lyötiin ritariksi puolivuotta sitten”, vastasi Salborn. ”Se oli hänen ensimmäinen tehtävänsä sir Henderkinä”. Gileas henkäisi syvään. Ainakin sen Henderk oli saavuttanut.

Hetken he olivat hiljaa. Gileas muisteli ystäväänsä ja sir Salborn kunnioitti hänen hiljaisuuttaan. Siinä ja silloin Gileas tiesi mitä hänen piti tehdä. ”Sinä lähdet huomenna Weldenin kanssa pohjoiseen”, hän kysyi viimein. ”Kyllä”, vastasi Salborn lyhyesti. ”Minä tulen mukaanne”, totesi Gileas. ”Henderk halusi aina olla Kultaisen Kukan ritari ja puolustaa Eriadoria pahuutta vastaan. Minä otan hänen soihtunsa ja kannan sitä eteenpäin. Minä seison kanssanne loppuun asti, sir Salborn. Minä korvaan teille sir Henderkin, jos te huolitte minut”. Gileas tunsi äkillistä rauhallisuutta. Viimeinkin hänen epäröintinsä oli poissa. Viimeinkin hän voisi löytää rauhan itsesyytöksiltä, epäilyksiltä ja painajaisilta. Viimeinkin hän voisi olla hyvä! Tie edessäpäin oli selvä. Salborn katsoi pitkään Gileasia. Hitaasti hänen kasvoilleen ilmestyi myötämielinen ilme. ”Olkoon niin, Gileas. Sinä lähdet kanssamme pohjoiseen huomenna. Merkillinen oli tämä kohtaamisemme, mutta luulen että paljon hyvää tulee vielä tapahtumaan sen vuoksi”. Gileas nyökkäsi. Hän uskoi samoin. Hänen pitkät vuotensa Tharbadissa olivat viimein ohi!