LÄHDÖN HETKI

 

 

Welden katseli Briin portilta itään. Ruhtinas Elemmakilin joukot olivat järjestäytyneet kolonnaksi Idäntielle. Lunta oli vielä maassa, mutta Elemmakilin täytyi marssia jo nyt ehtiäkseen ajoissa. Hänen pitäisi olla Yläsolassa samaan aikaan kuin Eriadorin Armeija lähtisi Briistä. Näin oli päämajassa arvioitu. Welden näki kauempana edessä Oswinen rohanilaiset ratsuväkiprikaatit, jotka eivät näyttäneet pelokkailta vaan innokkailta. He olivat viimein matkalla vapauttamaan omaa maataan, jossa naiset ja lapset elivät vihollisen vallan alla. Ja jossakin Anduinin laaksossa heitä odotti marsalkka Grimdel, legendaarinen hahmo jonka riveissä ratsumiehet olivat valmiita taistelemaan koska tahansa. Ratsuväen taakse oli ruhtinas Ellas järjestänyt oman divisioonansa. Sen 3600 sotilasta näyttivät vähäiseltä joukolta Eriadorin Armeijan valtaisan leirin vierellä. Divisioona Imladrisin jäljessä oli feänorilaisten 700 miehen pataljoona ja Gunwen kokenut keihäsmiespataljoona. Yhteensä jalkaväkeä oli vain 4900 sotilasta, kaikki haltioita. Antaakseen osastolle edes hieman lisää voimaa oli ruhtinas Glorfindel viimehetkellä määrännyt prinssi Dahaksen kivenkovan talonväenkomppanian Elemmakilin mukaan.

 

Welden näki ruhtinas Elemmakilin keskustelemassa Glorfindelin, ruhtinas Aranwionin ja sir Armindilin kanssa. Nuori Ellas oli myös paikalla. Elemmakil näytti olevan hivenen huolissaan. ”Näen monia ongelmia suunnitelmassamme”, hän kuului sanovan. ”Mitä jos en ehdi ajoissa Rohaniin”? Glorfindel katsoi häntä vakavana, mutta ei sanonut mitään. ”En suosittelisi sitä”, totesi Armindil. ”Mitä siitä sitten seuraisi”, kysyi Ellas. Sir Armindil kohautti olkapäitään. ”Sitten me kuolemme”, hän sanoi viimein.

 

”Nämä ovat sitten hyvästit”, kuuli Welden äänen sanovan takaansa. Hän kääntyi ja näki sir Perendurin kävelevän rinnalleen. Vanhempi ritari oli pukeutunut vanhaan harmaaseen vaelluskaapuunsa. Hän kantoi ylpeänä taistelukeihästään ja vyöllä miekkaansa. Perendur ei ottanut mukaan jousta. Welden hymyili itsekseen tietäen toverinsa olevan melko huono jousiampuja. Hänen mahdollisuutensa osua mihinkään hevosen selästä olivat huonot! ”Niin”, vastasi Welden hymyillen ystävälleen. ”Jompikumpi meistä palaa, luulen. Mutta kummankin hengissä selviäminen on melkoisen epätodennäköistä. Me olemme tunteneet pitkän ajan, sinä ja minä. Olen iloinen siitä”.

 

”Niin minäkin”, vastasi Perendur. Hän oli pidempi kuin Welden ja näytti uljaalta. ”Vain yhtä asiaa minä kadun, Welden. En tukenut sinua silloin, kun sitä eniten kaipasit. Revenian jälkeen, kun lähdit veljeskunnan perään, minä en auttanut sinua. Minäkin uskoin niihin virvatuliin, joista kaikki puhuivat! Sitä kadun, mutta sinä et ikinä ole ollut katkera kenellekään”. Welden nyökkäsi. ”Minä päätin itse juosta niiden virvatulien perässä enkä odottanutkaan muiden auttavan. Ei näitä asioita kannata muistella liikaa”. ”Niin”, vastasi Perendur. ”Mutta sen jälkeen olen aina kuunnellut sinua. Mitä mieltä olet tästä tehtävästä, Welden. Tiedän, että ajattelet jo omaa tehtävääsi, mutta entä me Anduinin laaksossa”? Welden kääntyi katsomaan Perenduria suoraan silmiin. ”Perendur, kun te suoritatte ratsuväen iskun, että saa pidätellä sitä. Teidän täytyy hyökätä niin suurella voimalla kuin vain voitte. Siinä on mahdollisuutenne. Ei epäröintiä tai reserviä, vaan kaikki peliin heti ensi iskulla”. Perendur nyökkäsi. ”Entä jos meidän iskumme torjutaan”, hän mietti ääneen. ”Sitten vetäydytty jalkaväen suojiin ja yritätte pitää puolenne niin pitkään kuin mahdollista. Ette te muutakaan voi”! ”Tiedän”, vastasi Perendur. ”Onneksi tämä marsalkka Grimdel kuuluu olevan loistava ratsuväen komentaja”. Welden nyökkäsi. ”Ehkä paras”, hän vastasi. ”Mutta saa nähdä riittääkö se. Katso, ruhtinas Elemmakil on lähdössä. Sinun täytyy mennä, Perendur. Tee parhaasi! Kukaan ei voi vaatia enempää. Tuikkikoot tähdet tielläsi, Perendur”. ”Kuin myös sinun tielläsi, Welden. Ja tiedä, että minne tahansa teidän tienne kulkeekin, olette meidän kaikkien ajatuksissa alati. Hyvästi siis, vanha ystävä”. Sen sanottuaan sir Perendur kiiruhti Elemmakilin perään. Welden seisoi yksinään vielä pitkään portilla katsellen Elemmakilin joukon, joka nyt oli nimetty Anduinin Armeijaksi, marssivan itään. Pian he katosivat Brii-vuoren taakse. Welden kadehti tavallaan pois marssineita sotilaita. Heidän odotuksensa oli ainakin ohi. Pääarmeijan odotus oli vasta alkanut!

 

 

Eriadorin armeija odotti Briissä vielä yli kuukauden. Kevät saapui ja kelirikko alkoi parantua. Silloin viimein ruhtinas Glorfindel komensi joukot valmistautumaan marssille. Jossakin etelässä odottivat Rohanissa vihollisen armeijat. Sir Arminas oli vain kuukautta aiemmin sopinut sotaruhtinas Gothmogin kanssa yhteisestä toimintasuunnitelmasta. Tämän jälkeen ei sotaruhtinaalta ollut tullut yhtään viestiä ja epävarmuus valtasi Eriadorin Armeijan päämajan. Pitäisikö sotaruhtinas lupauksensa? Kaikki oli nyt veitsenterällä! Ehtisikö Elemmakil ajoissa Rohaniin? Marssisiko Anfalas Eriadorin Armeijan avuksi? Onnistuisiko ruhtinas Glorfindelin oma tehtävä Minas Tirithissä? Epävarmoja tekijöitä oli lukemattomia. Mutta oli liian myöhäistä perua kaikkea. Eriadorin armeija järjestäytyi ja marssi etelään kohti Tharbadia. Sitä puolusti noin 4000 vihollista, mutta kaupunki oli ollut koko talven ajan käytännössä saarroksissa Minhiriathin noustua Morgothia vastaan. Nyt Morgothin kaiken kokeneet armeijat olivat kompastuneet samaan ansaan, johon voittamaton Gondor oli kompastunut moneen kertaan. Vihertietä ei voinut pitää hallussaan ilman Minhiriathin hurjien sotureiden suostumusta! Keskitalven aikaan liikenne tiellä oli käytännössä lakannut, etenkin kun sir Gileas oli lähtenyt Hallasin kanssa auttamaan minhiriathilaisia taistelussa.

 

 

Welden talutti hevostaan Tukia tietä myöten. Eriadorin Armeijan joukkoja marssi ja ratsasti loputtomana virtana hänen ohitseen kohti etelää. Neljän tien risteyksessä Welden pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen. Hän tunsi jättävänsä viimeisiä jäähyväisiä paikalle jota rakasti. Hänen takanaan Briin kylä loisti auringon valossa. Kuinka monta kertaa aiemmin olikaan Welden nähnyt tuon saman maiseman! Olisiko nyt viimeinen kerta? Ritari kohautti olkapäitään. Sitä ei kannattanut nyt surra. Mutta hän rakasti Briitä. Monet hyvät muistot liittyivät kylään, kuten hänen päätymisensä yhteen Nessanen kanssa. Niin monet kasvot liittyivät Briihin ikuisesti hänen mielessään! Sir Warthen kuolemassa majatalon pihalla. Lukemattomat tapaamiset muiden ritareiden kanssa tuossa samassa majatalossa, jonka korkean katon hän saattoi nähdä muiden talojen keskeltä. Henderk oli murhattu siellä! Nuori innokas sir Henderk jonka julma kohtalo oli riistänyt heiltä aivan liian pian. Welden ja Gileas olivat lähteneet tekijöiden perään ja jahti oli tuonut heidät myös Briihin. Se palautti Weldenin mieleen ruhtinatar Firielin kasvot. Neito oli auttanut heitä jahdissa jouduttuaan itse veljeskunnan tappolistalle. Firiel oli kuollut jo kauan sitten, mutta Sormuksen Sodan jälkeen Welden oli tavannut hänen jälkeläisensä anorienin Ingoldin samassa majatalossa. Lähes kaikki Eriadorissa liittyi aina Briihin ja sen majataloon. Nyt oli aika jättää hyvästit! Ääneti sir Welden loi viimeisen katseen Pomppivan Ponin majataloon ja Briin asukkaisiin, jotka olivat kerääntyneet kylänsä edustalle katsomaan armeijan poismarssia. Sitten Welden käänsi selkänsä kylälle ja nousi hevosensa selkään. Jossakin etelässä Eriadorin Armeijalla oli tapaaminen kohtalon kanssa, eikä olisi kohteliasta olla myöhässä!

 

 

Seuraavana aamuna Eriadorin Armeija oli jo ohittanut Andrathin. Joukot laskeutuivat Etelän Ylängöltä alas Minhiriathin metsiin. Siellä vihreäpukuiset Minhriathin taistelijat ottivat heidät hyvin vastaan. Pian tuli tieto vihollisen evakuoineen Tharbadin. Kaupunki oli vapaa. Tämä vapautti Glorfindelin pahasta huolenaiheesta, sillä kiivaasti puolustettu Tharbad olisi voinut pidätellä armeijaa pitkään ja vaarantaa koko aikataulun. Ilmeisesti varuskunnan moraali oli ollut huono huollon ollessa lähes katkaistu. Vihollisen komentaja oli päätellyt miestensä antautuvan helposti ja marssinut Rohaniin. Minhiriathilaiset olivat jo miehittäneet kaupungin ja ottivat parhaillaan haltuunsa Vihertietä Mustainmaassa. Hyvin sujunut marssi ja Tharbadin valtaus vastarinnatta paransi koko Eriadorin Armeijan mielialaa melkoisesti. Armeijan saavuttua Tharbadiin liitti lupauksensa mukaisesti Minhiriathin päämies eriadorilaisten riveihin 2000 parasta jousimiestään. Eriadorin Armeija lepäsi useita päiviä Tharbadissa lähettäen tiedustelijoita ottamaan selvää vihollisen ryhmityksestä Rohanissa. Pian tuli takaisin rauhoittava tieto, että sotaruhtinas Gothmogin joukot pitivät edelleen hallussaan Rohanin Aukkoa. Toukokuun viimeisen viikon alkaessa armeija viimein valmistautui marssimaan. Tämä merkitsi viimein myös lähtöä Glorfindelin joukolle, jonka tehtävä oli kaikista vaarallisin!

 

 

Glorfindel seisoi Tharbadin sillan alkupäässä odotellen auringin nousua. Hän oli pukeutunut valkoiseen vaelluskaapuun, mutta sir Derufinin huomautettua hänen loistavan kilometrien päähän moisessa asussa, oli Glorfindel vetänyt kaapunsa päälle sadeviitan, joka kätki   valkoisen kaavun täysin  alleen. Lähteenruhtinaan vyöllä oli kauniissa huotrassa Feänturin takoma miekka. Välillä ruhtinaan käsi kävi miekan kahvalla hakien siitä tukea. He olivat käynnistämässä valtavan uhkapelin. Silti Glorfindel ei epäröinyt. Oli kuin suuri taakka olisi otettu pois hänen harteiltaan. Hän näki tiensä nyt loppuun asti edessään. Glorfindel ei tiennyt, miten lopulta tulisi käymään. Mutta ehkä ensi kertaa sen päivän jälkeen kun hän lähti Tirionista, Glorfindel tiesi tarkalleen mitä piti tehdä. Glorfindel oli valmis! Hän oli keskustellut pitkään Narceksen ja Eltasin kanssa antaen näille ohjeita ja kuunnellen aliruhtinaiden ajatuksia. Glorfindel oli myös jättänyt hyvästit Glorfionille, Ecthelionille, Singollolle ja Nessanelle.

 

Glorfindel katseli sillan ali virtaavaa Gwathlo jokea. Ruhtinas Haldurion seisoi hänen vierellään. Viimeisenä niistä päämiehistä, jotka Glorfindel oli kolmannen ajan alussa nimittänyt ritarikuntaansa johtamaan, oli Dinladen Haldurion jäljellä. Hän oli kestänyt Angmarin invaasion vaarat, Andrathin taistelun, pitkät vuodet Eriadorissa. Kun monet ritareista olivat poistuneet meren yli kolmanne ajan lopussa oli Haldurion jäänyt, yhtä päättäväisenä velvollisuuttaan täyttämään kuin aina ennenkin. Ja siinä Haldurion seisoi edelleen Glorfindelin vierellä, kun tämä katseli Gwathlo jokea. ”Monet ovat jo joukosta poissa”, sanoi Glorfindel hiljaa. ”Ecthelwion kaatui Cardolania puolustaessaan. Gundar kuoli puolustaen valtiatar Celebriania Punasarven solassa. Suillion kuoli Rhudaurissa puolustaen paikallista kylää. Delemir erosi. Harmaametsän Gunwe kaatui puolustaen Mithlondin porttia ja Talwe tumma Mithlondin kauppatorilla. Vain sinä ja minä olemme jäljellä, Haldurion”. Haldurion katsoi myös alas joen tummiin pyörteisiin. ”Niin, yksi kerrallaan ovat muut pudonneet joukosta pois. Mutta keitä on jäljellä, he ovat kovia ja taitavia”. Glorfindel nyökkäsi. ”Sinun vahvuutesi, Haldurion, on aina ollut älysi. Käytä sitä nyt hyvin, kun minä en ole kanssanne näkemässä vihollisen suunnitelmia. Muista, että mitä tahansa mieltä olet, pidä siitä kiinni. Minä luotan sinuun täysin”. Haldurion kumarsi. ”Toivottavasti olen sen luottamuksen arvoinen. Haluan sinun vain tietävän, Glorfindel, että jos saisin valita uudelleen, en vaihtaisi mitään vaan olisin täällä sinun kanssasi jälleen”. Glorfindel nyökkäsi, syleili ritarikuntansa viimeistä päämiestä ja käveli sitten sivummalla seisovan haltian luokse.

 

Ruhtinas Aranwion oli toipunut täysin haavoittumisestaan Briin edustalla. Hän oli pukeutunut kevyeeseen haarniskaan noldorin ruhtinaiden tyyliin. Aranwionin pitkä sininen viitta liehui kevyessä tuulessa. Tharbadin silta oli kuuluisa tuulisuudestaan! Glorfindel käveli suoraan Aranwionin eteen. Tämä oli hyvin saman näköinen kuin isänsä Aränwe, mutta huomattavasti pidempi. Huolet näkyivät jo selvästi Aranwionin kasvoilla. Hänelle oli sysätty suuri vastuu. Hetken kuluttua hän komentaisi Eriadorin Armeijaa sen epätoivoisessa uhkapelissä. Ruhtinaan huolia lisäsi hänen parhaan toverinsa ja sydänveljensä Elemmakilin vaarallinen asema Anduinin laaksossa. Ja jos tähän vielä lisättiin Aranwionin suuresti rakastaman Glorfindelin lähtö surman suuhun Minas Tirithiin, oli Aranwionilla syytäkin näyttää huolten uuvuttamalta. Mutta noldo näytti kantavan taakkansa hyvin. Glorfindel tiesi hänellä olevan erinomaisia henkilöitä ympärillään tuota taakkaa lievittämässä. He eivät antaisi Aranwionin kaatua taakan alla.

 

”Hetki on tullut, Aranwion”. Glorfindel viittasi Tharbadin ympäristöön leiriytyneeseen armeijaan. ”Se on nyt kokonaan sinun. Kuka olisi uskonut aikoinaan Nan Lasgalenissa, kun sinä vielä leikit Ecthelwionin ja muiden kanssa kartanon pihalla, että seisoisit joskus siinä armeija komennossasi, Aranwion”. Aranwion pudisti päätään. ”En minä ainakaan. Toivon että voisi olla toisin. Mutta koska tämä tehtävä on annettu minulle, olen valmis. Onko sinulla mitään viimehetken ohjeita”? Glorfindel taputti nuorempaa haltiaa olkapäälle. ”Ei mitään mitä et olisi kuullut jo lukuisia kertoja. Muista vain tämä, ruhtinas Aranwion. Sinulla on oivallisia komentajia ympärilläsi. Kuuntele heitä! Sinulla ei ole enää varaa olla ylpeä, silä ylpeyden palkka voi olla tuho. Minä menen nyt täyttämään kohtaloni. Sillä kauan sitten antoi isosisäni Mahtan minulle ja veljelleni tunnuslauseen jonka mukaan elää. ”Minä Palvelen – Onni Seuraa”. Minä lähden nyt vaaraan muiden puolesta. Minä palvelen. Toivokaamme että isoisäni oli oikeassa ja onni seuraa”! ”Alati se on seurannut sinua ja toimiasi, Glorfindel”, totesi Aranwion. ”Mene toivomme mukanasi. Mene ja tee siitä loppu! Minä tunnen jo miten itse Morgoth vapisee”. Niin Glorfindel lähti kävelemään kohti sillan toista päätä, jossa partio alkoi kokoontua. Hänen aseenkantajansa Duall talutti perässä Glorfindelin hevosta ja omaansa. Aranwion tunsi miten hänen sydämensä hakkasi kiivaasti. Hän ei uskonut näkevänsä Glorfindelia enää milloinkaan!

 

 

Sillalla jättivät muutkin jäähyväisiään. Welden syleili viimeisen kerran Nessanea ja suuteli tätä otsalle. ”Minun täytyy mennä, Nessane neiti”, hän sanoi varovasti. ”Tiedän”, vastasi Nessane. ”Sydämeni kehoittaa käskemään sinua olemaan varovainen, mutta järkeni sanoo ettei niin voi olla”. Welden nyökkäsi. ”Tehtävä on lähes mahdoton. Emme voi olla varovaisia. En voi luvata että palaan, Nessane. Mutta sinä tiedät, että rakastan sinua”! ”Voi kyllä”, vastasi Nessane. ”Siispä kehoitan sinua vain tekemään parhaasi. Minä odotan ja toivon paluutasi. Mutta toivon myös isoisäni paluuta”! Welden katsoi surullisen näköisenä Nessanea silmiin. ”En voi luvata senkään suhteen muuta, kuin että herrani Glorfindel ei kuole ennen minua. Sen lupaan”! ”Voi, mene nyt Welden”, sanoi Nessane viimein. ”Mene nyt, ennen kuin yritän estää sinua lähtemästä. Mene äläkä katso enää taaksesi, ettei surumme ole suurempi”. Welden nyökkäsi sanattomana, suuteli Nessane vielä kerran ja käänsi sitten tälle selkänsä.

 

Sir Athir Wendir seisoi kymmenen metrin päässä seurassaan sir Maitren, joka piteli kahta hevosta. Athirin kasvot olivat surulliset. ”Toivoisin niin, että olisin tulossa kanssanne”, hän totesi Weldenille. ”En voi kuvitella mitään pahempaa kuin päästää teidät matkaan ilman minua”. ”Niin täytyy olla”, vastasi Welden syleillen sydänveljeään. Muuta heidän ei tarvinnut sanoa. Kaikki oli jo puhuttu aiemmin. ”Sinä huolehdit Nessanesta niin hyvin kuin voit”, totesi Welden lyhyen hiljaisuuden jälkeen. ”Se on sanomattakin selvää”, vastasi Athir joka oli lyhyessä ajassa ottanut Nessanen käytännössä sisarekseen. ”Pidän hänet niin turvassa kuin vain voin. Pitäkää te kaksi huolta toisistanne. Menkää, ja jos pahin tapahtuu, kirkkaita taivaita Welden ja Maitren”. Kumpikin hyvästeli sydänveljensä ja sitten Welden ja Maitren lähtivät hevosineen ylittämään siltaa. Welden ei vilkaissut kertaakaan taakseen nähdäkseen Nessanen, mutta hän oli kätkenyt tämän kuvan mieleensä ja näki kuvankauniit kasvot silmmissään kokoajan. Nessane sen sijaan seisoi sillalla katsellen rakastamansa ritarin poistumista. Vielä pitkään partion jo kadottua sillan yli Enedwaithin metsiin hän seisoi sillalla itkien hiljaa. Athir Wendir seisoi hänen kanssaa lohduttaen parhaansa mukaan. Mutta milloinkaan ei sir Athir ollut tuntenut oloaan yksinäisemmäksi kuin tuolloin, veljiensä lähdettyä lähes varmaan kuolemaan!

 

 

 

                                            PÄÄTÖS ANFALASISSA

 

 

Sir Maenhir pysähtyi hetkeksi astuttuaan pitkän laiturin päältä kivetylle rantakadulle. Hän katseli kiinnostuneena ympärilleen, sillä milloinkaan ennen ei ritari ollut käynyt Gondorissa. Anfalasin kaupunki ei ollut täynnä kauniita rakennuksia, kuten Mithlond. Mutta se oli täynnä elämää. Huolimatta sodasta ja uhkaavasta tuhosta ihmiset jatkoivat jokapäiväisiä askareitaan. Satama oli täynnä kalastusaluksia, jotka olivat vaarasta huolimatta uskaltautuneet merelle ja palanneet hyvän saaliin kanssa. Kadut olivat täynnä ihmisiä, jotka kiiruhtivat sinne tänne asioillaan. Joukossa oli paljon sotilaita, sillä Maenhir oli mereltä käsin nähnyt kaupungin itäpuolella suuren sotilasleirin. Sinne oli Anfalasin Vardamir koonnut joukkojaan pääkaupunkinsa suojaksi. Varmasti pakolaiset idästä olivat kasvattaneet kaupungin asukaslukua, sillä Maenhir ei ollut käsittänyt kaupunkia suureksi. Mutta nyt se vaikutti paljon suuremmalta kuin aikoinaan oli ollut Fornost tai Mithlond. Monet ihmiset katselivat uteliaana harmaaseen kaapuun pukeutunutta pitkää ja leveäharteista haltiaa, joka kantoi ritarikuntansa perinteistä aseistusta.

 

Voimakkaat pohjoistuulet olivat viivyttäneet Maenhirin saapumista Anfalasiin, mutta taitavat haltioiden merimiehet olivat lopulta saaneet hänet perille turvallisesti. Maenhir tunsi kuitenkin huolen täyttävän mielensä. Hän tiesi aikataulun tiukkuuden. Nyt Eriadorin Armeija olisi jo marssilla, eikä etelässä oltu edes valmiina. He olivat myöhässä, mutta ehkä aikataulu voitaisiin ottaa kiinni. Se vaatisi kaiken sujumista hyvin. Mutta juuri siksi sir Maenhir oli saanut tämän tehtävän. Vuosisatoja hän oli ollut ensin ruhtinas Ecthelwionin ja sitten sir Delemirin sanansaattajana. Hänen diplomaattisiin kykyihinsä luotettiin paljon, ehkä jopa liikaa.

 

Maenhir oli käyttänyt ensimmäiset minuuttinsa Anfalasin kaupungissa ottamalla selvää uutisista. Jotakin hän tiesi jo ennestään. Edellisenä kesänä ja talven aikana mikään ei ollut muuttunut Anfalasissa. Umbarin kuningas Sangamon oli pitänyt omat asemansa Belfalasissa ja Ringlolla. Morgothin päätavoitteet olivat olleet Eriadorissa ja Rhovanionissa. Muilla rintamilla pidettiin vain asemia. Ainoat tärkeät tapahtumat olivat olleet merellä. Keväällä oli Perennian laivasto ilmestynyt Belegaerille ja lyönyt vihollisen laivasto-osaston jossakin kaukana etelässä. Tämä oli saanut Umbarin laivastoon liikettä ja se oli joutunut lopettamaan aktiivisen toiminnan Anfalasin ja Tol Angdolin suuntaan. Gondorin laivastolla oli nyt Anfalasin ja Tol Angdolin merialueet turvallisesti hallussaan. Se oli ainakin hyvä uutinen!

 

 

Maenhirin huomio kiinnittyi noldorin kevyeeseen haarniskaan pukeutuneeseen ritariin, joka käveli suuriruhtinaan palatsilta päin häntä kohti. Ritari oli Maenhiria vanhempi, mutta tämä ei ollut ikinä ennen nähnyt häntä. ”Tervehdys”, tulija totesi kykenemättä peittämään hämmästystään. ”Minä olen sir Kennerian, palveluksessanne. Kuulimme juuri uutisen, että haltialaiva on saapunut satamaan. Herrani Erendur lähetti minut katsomaan, onko uutisessa perää”. Kennerian loi pitkä katseen edessään seisovaan haltiaan. ”Ah, te olette Kultaisen kukan ritari”, hän tajusi. ”Tervetuloa Anfalasiin. Mikä tuo teidät tänne”? Maenhir pudisti päätään. ”Tervehdys, sir Kennerian. Minä olen sir Maenhir. Minun pitää tavata heti ruhtinas Erendur. Vain hänelle kerron kiireisen asiani”. Kennerian kumarsi hieman kuullessaan Maenhirin nimen. ”Hyvä on. Minä vien teidät herrani Erendurin luokse. Mutta kertokaa minulle, kun kävelemme, mitä uutta pohjoiseen kuuluu? Suurella ilolla otimme vastaan uutisen Briin taistelusta ja suuresta menestyksestä siellä. Mutta mikä on toimintasuunnitelma täksi kesäksi? Miten Glorfindel aikoo puolustaa Eriadoria uutta invaasiota vastaan”? ”Armeija on jo varmasti Tharbadissa ja marssilla etelään”, vastasi Maenhir. ”Juuri sitä viestini koskee, joten pistetään hieman vauhtia jalkoihimme”. Huomatessaan Maenhirin vaitonaisuuden Kennerian ei kysellut enempää vaan johdatti tämän suorinta tietä suuriruhtinas Vardamirin palatsiin. Ruhtinas Erendur oli asettunut sinne talonväenkomppaniansa kanssa.

 

 

Puoltatuntia myöhemmin Maenhir oli kertonut koko viestinsä Erendurille. Ruhtinas istui työhuoneessaan pienen pöydän ääressä mietteliään näköisenä. He olivat kahdestaan huoneessa. Erendurin talonväenkomppanian kapteeni oli Ringlolla tutkimassa tilannetta. Ruhtinas ei pitänyt muita alaisiaan kyllin korkea-arvoisina osallistumaan tärkeisiin neuvonpitoihin. Maenhir katseli pitkään äkkipikaisen ja ylpeänä tunnettua Harlondin ruhtinasta. Nyt tämä vaikutti kuitenkin erilaiselta. Rennommalta ja ystävällisemmältä kuin aiemmin! Kuullessaan prinssi Cefinwen kohtalosta Erendurin silmät olivat välähtäneet, kuin hän olisi jo etukäteen aavistellut nuoren prinssin saavan surkean lopun.

 

”Melkoisen uhkapelin he ovat käynnistäneet”, totesi Erendur viimein. ”Näen vain vähän toivoa tällä tiellä, minkä Glorfindel ja muut ovat valinneet. Hulluudeksi sitä voisi kutsua, ellei sydän sanoisi toisin”. Maenhir aikoi väittää vastaan, mutta antoi sitten Erendurin jatkaa. ”Sillä jos tämä tie tarjoaa vain vähän toivoa, on sekin enemmän kuin mitä meillä oli aiemmin. Tilanteesta jossa toivoa ei ollut lainkaan olemme me päässeet tilanteeseen jossa toivoa on vähän. Se on jo jotakin, eikä voin, sir Maenhir"? Maenhir nyökkäsi kohteliaasti. ”Todellakin, herra”, hän totesi ilmeettömästi. ”Mutta miten saada Anfalasin ja Tol Angdolin voimat mukaan tähän yritykseen? Se tulee olemaan vaikeaa, sillä kukin näkee vain oman maansa puolustuksen tärkeäksi. Mutta yritettävä meidän on, herra ritari, sillä en näe miten Glorfindelin yritys voisi onnistua ilman Anfalasin joukkoja. Ja olen jo väsynyt vain istumaan täällä syrjässä kaikista tapahtumista. Jos marssimme Rohaniin marssin minä armeijan mukana. Kenties minäkin voin vielä näytellä jotakin osaa tässä näytelmässä, ennen kuin loppu tulee”. ”Varmasti, herra”, totesi Maenhir. Hän huokaisi helpotuksesta huomatessaan Erendurin asettuneen suunnitelman taakse. ”Tule”, sanoi Erendur äkkiä. ”Annan palvelijani pyytää kokousta koolle niin pian kuin mahdollista. Jos aikataulu on myöhässä ei meillä ole hetkekään hukattavana, arvon ritari”.

 

 

Puoltatuntia myöhemmin ruhtinas Erendur käveli jo suuriruhtinaan salin poikki kohti koroketta, jolla Anfalasin suuriruhtinas Vardamir piti vastaanottoaan. Sir Maenhir käveli ruhtinaan perässä katsellen uteliaana ympärilleen. Suuriruhtinaan palatsi ei ollut erikoinen, jos sitä verrattiin Mithlondin kuninkaanpalatsiin, mutta rakennus oli silti vaikuttava. Se oli rakennettu Anfalasin Girluinin aikana, kun suuriruhtinaskunta oli perustettu. Edellisiä Anfalasin suuriruhtinaita esittävät patsaat koristivat salin seiniä. Itse suuriruhtinas Vardamir istui suurella istuimella. Hän oli jo keski-iän ylittänyt mies, mutta edelleen hyvävoimaisen näköinen. Suuriruhtinaan silmissä Maenhir näki asuvan viisauden. Vardamir oli pukeutunut Gondorin vakinaisten univormuun, sillä hän oli suuren osan elämästään palvellut armeijassa. Vardamirin vanhin poika Alatan seisoi isänsä takana valppaan näköisenä. Kumpikin katsoi kiinnostuneena Erenduria ja toista haltiaa, jota eivät olleet aiemmin nähneet. Samoin valtaistuimen sivulla seisova partainen mies katsoi suoraan Maenhiriin silmät täynnä kiinnostusta. Hieman valtaistuimen edessä korokkeen juurella seisoi nuorekas pitkä ja päättäväisen näköinen ihminen. Hänellä ei ollut nuoren Alatanin älykästä katsetta, vaan sen sijaan soturin kärsimätön ilme. Maenhir näki heti yhdennäköisyyden prinssi Faramirin kanssa. Tämän täytyi olla Faramirin vanhempi veli Aratan.

 

Ruhtinas Erendur pysähtyi korokkeen eteen ja nyökkäsi kuin vertaiselleen. Maenhir kumarsi kohteliaasti jääden seisomaan Erendurin rinnalle hieman tämän taakse. ”Ruhtinas Erendur”, tervehti suuriruhtinas. ”Kuinka iloinen olenkaan taas nähdessäni teidät. Mikä tuo teidät tänään luokseni? Oletteko saaneet uutisia pohjoisesta”? Tämän sanoessaan Vardamir katsoi suoraan Maenhiriin nähden tämän Kultaisen kukan tunnuksen. ”Tervehdys, suuriruhtinas Vardamir”, vastasi Erendur. ”Olen todellakin saanut tuoreita uutisia Eriadorista. Seurassani on Kultaisen kukan sir Maenhir, joka on tuulen siivillä saapunut niitä tuomaan. Voimmeko keskustella suljettujen ovien takana vain keskenämme? Uutiset ovat vakavia ja vaativat nopeaa toimintaa”! Vardamir katsoi hetken Erenduriin, mutta nyökkäsi sitten ja antoi käskyn tyhjentää sali. Pian salissa olivat vain suuriruhtinas, hänen poikansa, prinssi Aratan ja valtaistuimen vierellä seisova pitkä parrakas mies. Maenhir katsoi häneen. ”Herra, meidän piti keskustella suljettujen ovien takana”, hän sanoi kohteliaasti viitaten mieheen.

 

”Tämä on Dol Amrothin suuriruhtinaan ja prinssi Artamirin korkea edustaja Tol Angdolilta”, totesi Vardamir. ”Ruhtinas Erendurin neuvotteleman sopimuksen mukaan hänellä on oikeus olla läsnä kaikissa neuvonpidoissa. Minun edustajallani Tol Angdolilla on sama oikeus”. Maenhir vilkaisi kysyvästi Erenduriin, joka kohautti olkapäitään. Minkäs teit, ruhtinaan olemus sanoi! Hänen kasvoillaan käväisi ilme, joka kertoi ettei Erendurin oleskelu Anfalasissa ollut välttämättä niin helppoa kuin nopeasti ajatellen saattoi luulla. Ritari kohautti olkapäitään ja alkoi kertoa viestiään ruhtinas Glorfindelilta.

 

Kun Maenhir sai viestinsä kerrottua kaikki olivat hetken hiljaa, kuvitellen ehkä mielessään Eriadorin Armeijaa marssimassa kohti Rohania. Pitkin talvea Anfalasin joukot olivat tiedustelleet joka suuntaan ja kaikki tiesivät vihollisen voiman Rohanissa. Eriadorin armeija oli marssimassa tuhoonsa. ”He eivät voi selvitä siitä”, tuhahti Dol Amrothin edustaja. ”Vihollinen on liian vahva”! ”Eivät ainakaan jos emme auta”, huudahti Alatan katsoen Dol Amrothin lähettilääseen lähes halveksuntaa katseessaan. Näiden kahden välillä ei rakkautta tuhlattu tajusi sir Maenhir. ”Ruhtinas Glorfindel on jo alkanut toimia olettaen teidän tulevan apuun”, huomautti Erendur. Suuriruhtinas Vardamir nyökkäsi. ”Todellakin, ruhtinas Glorfindel on jo tavallaan päättänyt puolestamme. Siitä en pidä. Anfalasia koskevat päätökset teen minä eikä kukaan muu”. Sen sanoessaan suuriruhtinas vilkaisi Dol Amrothin lähettilääseen vihaa silmissään.

 

Vaistoten Gondorin päämiesten olevan kääntymässä Glorfindelia vastaan sir Maenhir astui päättäväisesti eteenpäin. Juuri tällaisissa tilanteissa hän oli kuin kotonaan, kun suuria päätöksiä tehtiin ja hyviä neuvoja tarvittiin. ”Herra, nyt ei voida antaa henkilökohtaisten kaunojen vaikuttaa päätöksiin”, ritari huudahti. ”Koko maailman kohtalo on nyt vaakalaudalla. Eriadorin Armeija marssii jo Vihertiellä Tharbadista etelään. Meidän täytyy mennä avuksi. Vaikka ajattelisitte vain Anfalasin ja Gondorin kohtaloa on teidän marssittava pohjoiseen, sillä tätä myrskyä ei voi paeta piileskelemällä. Jos Eriadorin Armeija lyödään Rohanissa, missä ovat silloin teidän mahdollisuutenne selviytyi täällä Anfalasissa? Miten käy silloin Tol Angdolin? Se myrsky löytää teidät lopulta, sillä jos Eriadorin Armeija tuhoutuu ei toivoa voitosta enää ole. Heidän kohtalonne on sidottu teidän kohtaloonne”.

 

Suuriruhtinas Vardamir huokaisi syvään ja hänen olemuksessaan näkyi nyt selvästi kulueiden vuosien paino. ”Tämän kaiken tiedän liiankin hyvin, arvon ritari”, hän totesi. ”En vain pidä siitä että minut asetetaan tällaiseen tilanteeseen. Mutta sota ratkaistaan Rohanissa eikä Dol Amrothissa. Me tulemme avuksenne. Me marssimme Rohaniin”. Prinssi Aratan nyökkäsi. ”Se on oikea päätös. Vihdoinkin hyökkäämme emmekä vain puolustaudu”, hän totesi kiivaasti. Mutta Alatan oli hiljaa kuin halveksien sukulaisensa kiivautta. ”Marssivatko Tol Angdolin joukot Anfalasin kanssa”, kysyi sir Maenhir katsoen Dol Amrothin edustajaan. Tämä pudisti päätään. ”Meidän vastuullamme on Gondor, ei mikään muu”, hän totesi. ”Kesän koittaessa me hyökkäämme Dol Amrothiin ja valtaamme sen takaisin. Prinssi Artamir tulee odottamaan Anfalasin joukkoja avukseen siellä”. ”Niitä hän ei tule saamaan”, vastasi suuriruhtinas Vardamir.

”Kenties tämä ei ole meille haitaksi vaan hyödyksi”, totesi ruhtinas Erendur. ”Isku Dol Amrothiin tulee samaan aikaan kun Anfalasin joukkoja marssii pohjoiseen. Tämä sitoo vihollisen voimia Gondorissa. Se voi auttaa meitä. Miten suurella joukolla aiotte marssia, suuriruhtinas Vardamir”?

 

Ennen kuin Vardamir ehti sanoa mitään hänen poikansa Alatan vastasi. ”Anfalasin suuriruhtinaskuntaa ei voi jättää vaille kunnon puolustusta”, hän totesi. ”Enintään 10 000 sotilasta voi marssia pohjoiseen ja silti pelkään puolustuksemme täällä murtuvan”. Mutta Vardamir pudisti päätään. ”Ei poikani. Jos menemme on meidän mentävä kunnolla. Vähintään 16 000 sotilasta tulee marssimaan kanssani Rohaniin. Siellä ratkaistaan nyt Anfalasin kohtalo eikä Ringlo joella. Sinä jäät tänne poikani ja valmistat Anfalasin puolustautumaan. Jos Ringlon linja murtuu vetäydyt linnoituksiin ja pidät puolesi kunnes ratkaisu pohjoisessa tapahtuu. Tämä on nyt uhkapeliä ja meidän on pelattava se loppuun asti”.

 

 

Seuraavan päivän iltana marssi Anfalasin armeija pohjoiseen. Kärjessä marssi paikallisesti koottu ratsuväen prikaati. Sen perässä kulki säännöllinen Gondorin armeijan jalkaväkidivisioona. Divisoonan perässä ratsasti Anfalasin suuriruhtinas esikuntineen ja talonväenkomppaniansa kanssa. Heihin oli liittynyt prinssi Aratan seuraajineen ja ruhtinas Erendur Ehtyar oman talonväenkomppaniansa kanssa. Anfalasin kaartinprikaati marssi päämajan jäljellä perässään 1800 miehen vahvuinen Rajaprikaati. Kumpikin oli eliittiyksikkö ja suoraan Vardamirin alaisena. Perää piti Anfalasin jalkaväkidivisioona. Yhteensä 16 000 sotilasta marssi pohjoiseen auttamaan Eriadorin Armeijaa, aivan kuten suuriruhtians Vardamir oli luvannut. Taakseen he jättivät pelokkaan maakunnan joka oli nyt avoinna vihollisen hyökkäykselle. Oli Anfalasin armeija pohjoisessa voittoisa tai ei, tuho saattoi kohdata Anfalasin maakuntaa joka tapauksessa. Siitä huolimatta sotilaat marssivat päättäväisesti eteenpäin. Mutta ehtisivätkö he ajoissa?

 

 

 

 

                                            MATKA MINAS TIRITHIIN

 

Kun Anfalasin armeija marssi ulos Anfalasin kaupungin portista istui sir Welden hevosensa selässä katsellen alas Rohanin tasangoille. Hän oli pitkän mäen laella ja korkeat vuoret kohosivat kaikkialla ritarin ympärillä lumihuippuisina. Vain pohjoisessa kulki laakso halki vuorten avautuen lopulta vihreille tasagoille. Laakson suulla oli korkea kumpu jolle oli rakennettu Rohanin pääkaupunki Edoras. Meduseldin kultainen kartano välkkyi auringon viimeisissä säteissä, mutta sen yllä ei liehunut Rohanin ylpeä vihreä viiri. Se oli korvatty sotaruhtinas Khydul ”Julman” kammottavalla pääkallotunnuksella. Sotaruhtinas esikuntineen asui nyt Edorasissa. Weldenin katse siirtyi kaupungista jyrkkään mäkeen edessään. Retkikunta ratsasti pitkänä jonona ylös kiemurtelevaa tietä. Welden ei pystynyt kertomaan kuka oli missäkin, sillä kaikki olivat pukeutuneet mustiin univormuihin ja kypäriin, ja niiden päälle oli kääritty tummat sadeviitat jotka peittivät täysin ratsastajien oikean identiteetin. Welden korjasi oman kypäränsä asentoa. Se pyrki aina olemaan hänen päässään vinossa ja oikea mustan kaartin sotilas ei ikinä sallisi moista. Komentaja Zargon ratsasti pääjoukon kärjessä pitkänä ja ryhdikkäänä. Welden ei tiennyt mitä ajatella miehestä, joka oli taistellut heitä vastaan vielä Briissä ja nyt auttoi retkikuntaa pääsemään Minas Tirithiin. Mutta hän ei voinut muuta kuin luottaa upseeriin. Ainakin tähän asti Zargon oli toiminut hyvin.

 

Hän oli odottanut retkikuntaa sovitulla paikalla Angrenin kahlaamon länsipuolella. Zargonilla oli ollut mukanaan mustat univormut jokaiselle Glorfindelin miehistä. He olivat pukeutuneet niihin luottaen sotaruhtinas Gothmogin rehellisyyteen ja Zargonin uskollisuuteen. Tähän asti luottamus oli ollut hyvin ansaittua. Zargon oli johtanut heidät yli Angren joen ja läpi Rohanin ilman viivytyksiä. Sotaruhtinas Gothmogin allekirjoittamat kulkuluvat päästivät heidät läpi partioista ja vartiopaikoista ilman vaikeuksia. Silti Welden oli jatkuvasti levoton. He olivat keskellä vihollisia ja kaikki vaistot kehoittivat Weldeniä piiloutumaan, mutta sen sijaan hänen täytyi jatkaa teeskennellen olevansa vihollisen sotilas. Ehkä heidän onnensa kestäisi loppuun asti.

 

Retkikunta oli nyt niin lähellä, että Welden saattoi viimein nähdä miesten kasvot. Komentaja Zargonin takana ratsasti väsymätön ja vaarallinen sir Herion, joka oli saapunut Tol Eresseästa Narceksen joukkojen mukana, mutta ollut sen jälkeen jatkuvasti erillisellä komennuksella Minhiriathissa. Herion ei ollut päästänyt Zargonia hetkeksikään silmistään heidän ratsastettuaan yli Angren joen. Welden oli iloinen, että tumma ja rauhallinen Herion oli heidän kanssaan. Hänellä oli aina mielenkiintoisia tarinoita kerrottavana, ja yleensä tarinoita joita entiset Itäisen Ryhmän ritarit eivät olleet kuulleet. Herionin takana ratsasti sir Derufin, joka tunsi ilmiselvästi olonsa epämukavaksi hevosen selässä. Mutta ei tietenkään yhtä epämukavaksi kuin Welden. Kauempana Welden näki sir Candonin joukon viimeisenä varmistamassa selustaa. Candon oli nykyään hiljainen ja alakuloinen. Jotakin oli tapahtunut hänen ja Athirin välillä, mutta kumpikaan ei suostunut sanomaan mitä. Se oli kuitattu mutta ei unohdettu. Sir Gwardur ratsasti joukon keskivaiheilla ollen oma reipas itsensä. Myös Segganin Sigeferth oli mukana, aina innokkaana urotekoihin.

 

Lähellä ratsasti ruhtinas Glorfindel seuralaisineen. Aseenkantaja Duall ja nuori Talgar olivat hivenen taaempana. Lindonin ruhtinaan perässä olivat hänen poikansa Gileas sekä sir Halbar. Gileas onnistui näyttämään jopa mustassa univormussa vaaralliselta. Vanha kaiken kokenut Halbar komensi Glorfindelin talonväen ritareita. Jotenkin se oli sopivaa, mietti Welden. Glorfindelin rinnalla oli edes yksi niistä haltioista jotka olivat hänen kanssaan lähteneet niin kauan sitten Tirionista. Halbar oli ollut silloin nuori ja innokas. Hän oli yhä mukana ja tunsi asiasta oikeutettua ylpeyttä. Sir Maitren oli kolonnan hännillä Candonin kanssa ja sir Afantur seurasi Herionia. Kultaisen kukan ritareista olivat mukana lisäksi veljekset Delfin ja Gilfin. Sekä tietysti sir Hallas joka oli pysäyttänyt hevosensa Weldenin rinnalle. Muut retkikunnan jäsenet olivat eri talonväen komppanioiden ritareita ja erikseen valittuja sotilaita kaartin yksiköistä. Myös parikymmentä samoojaprikaatin arnorilaista oli mukana. Ainoana gondorilaisena Ornendil oli joukon mukana. Hän tunsi Minas Tirithin kuninkaanlinnan kuin omat taskunsa ja oli siten äärimmäisen tärkeä mies retkikunnalle.

 

Tarkoilla silmillään Welden näki Glorfindelin kupeella huotran. Huotrassa oli tärkein miekka mitä oli ikinä taottu. Siihen miekkaan asettivat nyt kaikki Keskimaan vapaat kansat toivonsa. Mutta yhtä tärkeä kuin miekka oli käsi joka sitä piteli. Kun Welden näki Glorfindelin hänen mielensä täyttyi uudella uskolla. Enemmän kuin miekkaan ritari luotti ruhtinas Glorfindeliin. Tämä oli johtanut armeijansa voitosta toiseen muuttaen epätoivoisen tilanteen toiveikkaaksi. Glorfindel jos kuka selviäisi myös tästä. Kohauttaen olkapäitään Welden käänsi hevosensa ja nyökkäsi Hallasille. Rinnakkain he lähtivät ratsastamaan kohti etelää. Ennen muinoin Kuolleiden kulkutienä tunnettu reitti odotti heitä. Welden hymähti todetessaan heidän ratsastavan samaa reittiä, jota Aragorn niin kauan sitten oli kulkenut. Mutta silloin oli maanalainen tie ollut vaarallinen. Nyt sitä vartioivat vain aseistautuneet ihmiset, jotka väistyisivät kulkulupien tieltä. Oikealle vuoren rinteeseen jäi Dunhargin linnoitus jonka portilta Sauronian armeijan sotilaat katselivat pientä retkikuntaa. Muutama tervehti tekemällä kunniaa. Welden vastasi tervehdykseen yrittäen näyttää iloiselta. Hän vilkaisi taakseen huolestuneena, sillä jos komentaja Zargon aikoi pettää heidät nyt oli juuri sopiva hetki, kun edessä oli maanalaisen reitin vartio, takana Dunhargin nousun vartio ja oikealla linnoitus voimakkaan varusväen hallussa. Mutta Zargon ratsasti eteenpäin tekemättä mitään. Hänen uskollisuutensa sotaruhtinas Gothmogille ylitti hänen uskollisuutensa Morgothille. Turhaan sir Herion tarkkaili miestä odottaen virhettä. Sitä ei tullut!

He ratsastivat vuorten ali pysähtymättä kertaakaan ennen kuin saavuttivat Morthondin laakson. Kuolleet eivät enää vainonneet vuortenalaisia käytäviä, mutta silti jokin pelko asui niissä yhä eivätkä etenkään ihmiset halunneet viipyä. Niinpä he leiriytyivät yöksi vasta saavuttuaan Morthondin laaksoon. Laaksossa oli vain heikko kuningas Sangamonin asettama varuskunta, sillä Gondorin joukkojen ei uskottu pääsevän vuorten yli Anfalasista Morthondin laaksoon.

 

Sir Welden seisoi hieman loitommalla nuotioista ja katseli korkeita vuoria ympärillään. Kuun valossa ne näyttivät kauniilta. Vuoret eivät tienneet kuka hallitsi maata. Ne näyttivät aina samoilta, oli sitten Morgoth vallassa tai ei. ”Täällä voisi tuntea olonsa kotoisaksi, jos ei olisi tätä univormua”, totesi Welden kävellen lähimmän nuotion vierelle. Hän oli ollut komentajien neuvottelussa, joka oli juuri päättynyt. ”Todellakin”, vastasi Maitren, joka makasi huopansa päällä maassa näyttäen lähes tyytyväiseltä oloonsa. ”Valkoiset vuoret ovat kauniit. Hieman kuin Sumuvuoret kotona. Tosin eivät yhtä korkeat”. Welden nyökkäsi. ”Sumuvuoret ovat läntisen Keskimaan korkeimmat. Ei ole toisia samanlaisia”.

 

”Mitä päätitte neuvonpidossa”, kysyi sir Herion. Welden kääntyi katsomaan harmaahaltiaan, jota ei tuntenut kovin hyvin. Herionin äiti oli noldo ja hän oli kotoisin Ost-In-Sindarista, Harlindonista. Ritarilla ei ollut läheisiä ystäviä ritarikunnassa, mutta hänestä pidettiin yleisesti. Herion oli juuri sellainen mutkaton luonne joka antoi tekojen puhua puolestaan.  ”Kaikki on sujunut ällistyttävän hyvin ja vaivattomasti tähän mennssä”, totesi Maitren haukotellen. ”Se loppuu nyt”, vastasi Welden. ”Emme voi jatkaa enää paljoa pidemmälle tietä myöten”, hän selitti. ”Kulkulupamme on tuonut meidät tänne asti, mutta Lamedonin jälkeen tarvitaan kulkulupa Morgothin päämajalta Minas Tirithistä. Hän tuskin sitä meille antaa, joten emme voi sitten jatkaa enää pääteitä kulkien”. Herion kohautti olkapäitään. ”Joudumme siis kävelemään”, hän totesi. ”Tiesimme alusta asti että jossakin vaiheessa niin kävisi”. Welden nyökkäsi. ”Jätämme hevoset Lamedoniin ja lähdemme jalkaisin kukkuloiden yli itään. Kuljemme ylämaiden poikki Arnachin läpi Minas Tirithiin. Vihollinen tuskin partioi niitä alueita”. ”Kuulostaa hyvältä”, totesi Maitren.

 

Heidät keskeytettiin kun sir Hyandir käveli nuotiolle. Hän oli pitkä voimakas sinda Galdorin Puun Huoneen talonväenkomppanista. Hyandir oli urhea ritari, mutta hänessä oli jotakin ylpeää. ”Sir Halbar määräsi komppaniani miehiä vartioon tänä yönä”, totesi ritari istuttuaan nuotion äärelle. ”Tiedättekö, hänellä oli otsaa komentaa minut miesten mukana vartioon”, Hyandir tuhahti. ”Aivan kuin olisi tavallinen ritari”. Welden katsoi ritaria pitkään, mutta ei sanonut mitään. Sir Hyandir oli joukkueenjohtaja komppaniassaan. ”Miksi sitten olet täällä”, kysyi Herion ällistyneenä. ”Kuka tämä Halbar luulee oikein olevansa”, huudahti Hyandir. ”Vanha haltia jota raahaamme jostakin syystä mukanamme. Mitä me hänellä teemme?  Hän ei ole minua ylempi, joten minä en ota häneltä käskyjä. Määräsin yhden miehistäni tilalleni”. ”Kenties Halbarilla oli syynsä määrätä juuri sinut”, huomautti Maitren hivenen ällistyneenä ritarin asenteesta. ”Jos hänellä on valittamista niin vanhus voi tulla esittämään asiansa”, huudahti Hyandir. ”Mutta hän tietää ettei pärjäisi minulle”. Sir Herion ponnahti seisomaan. ”Riittää, sir Hyandir”, hän sanoi kireällä äänellä. ”Solvaatte ritaria joka on palvellut moitteettomasti pidemmän ajan kuin te voitte käsittää. Olkaa varovainen mitä sanotte hänestä, sillä minä ja moni muu Kultaisen Kukan ritari emme aio sellaista sietää”. Herionin käsi putosi miekankahvalle kuten aina kun hän valmistautui puolustamaan jonkun kunniaan. Sir Hyandir epäröi sillä hän tiesi Herionin maineen.

 

”Sir Herion”, sanoi Welden ääni liioitellun rauhallisena. ”Istu alas, ole hyvä”. Herion vilkaisi Vanhempaan ritariin ja istui. ”Sir Hyandir, teinä miettisin kahdesti mitä ja missä puhun sir Halbarista. Hän on ystävämme ja liittolaisemme ja takaamme hänen kunniansa missä ja ketä vastaan tahansa. Luulen, että kun retkemme on ohi tekin olette muuttanut mielenne hänestä. Mutta on hän teitä korkea-arvoisempi tai ei, hän on teitä ylempi ettekä voi muuttaa hänen käskyjään. Menkää siis heti vartiopaikallenne sir Hyandir. Ja tämä on KÄSKY”. Sir Hyandir näytti siltä kuin aikoisi sanoa jotakin, mutta muutti sitten mielensä ja poistui kohti vartiopaikkaa.

 

”Entä sir Herion, joka niin nopeasti menetti malttinsa”, tuumi Welden katsellen tummaa ritaria. ”Niinkään ei oikea ritari toimi. Teidätkin pitäisi määrätä ylimääräiseen vartiopalvelukseen”, salohaltia tuumi. ”Ellette sitten suostu ennemmin kertomaan meille tarinaa”. Maitren nauroi tajutessaan mihin Welden tähtäsi. Salohaltia oli väsymätön kuulemaan tarinoita, jopa sellaisia jotka oli aiemmin kuullut. Hän ei ollut oikeasti lainkaan ärtynyt Herionille, joka oli puolustanut heidän kaikkien kunnioittamaa haltiaa hyvin. Herion oli kuuluisa tarinankertoja. ”Tulkaa siis kaikki lähemmäksi”, sanoi Herion hymyillen. ”Tulkaa niin minä kerron teille Talwe ”tummasta”, Eriadorin kuuluisasta sankarista. Paljon haltioita kokoontui heti nuotion ympärille, sillä ne jotka olivat kotoisin Tol Eresseästa eivät tienneet välttämättä tarinaa jonka Herion aikoi kertoa. Maitren tiesi heti , mutta meni silti lähemmäksi sillä hän ei koskaan väsynyt kuulemaan Talwen ja Herionin retkestä Rhuniin.

 

Niin he kaikki istuivat nuotion ympärillä kuunnellen sir Herionia, joka puhui kauniilla äänellään luoden kuulioiden eteen kuvan tapahtumista kuin he olisivat itse olleet paikalla. Kun kymmenet hampaisiin asti aseistautuneet itäläiset rynnistivät nomadien kuninkaan leirissä kohti Talwea ja Herionia osa kuulijoista vetäytyi taaksepäin kuin olisivat itse nähneet itäläiset ja olleet paikalla. Welden tunsi jo kyseisen tarinan, sillä se oli legendaarinen. Kaikki ritarit tiesivät miten Tharbadista Rohaniin matkanneet saattueen pestaama vartio oli ryöstänyt suojattinsa ja surmannut nämä kaikki. Moinen petos oli ollut liikaa Talwelle. Hänen johtamansa partio oli napannut tekijät, mutta yksi oli puuttunut. Tämä oli ollut kotoisin jostakin Rhunin itäpuolelta ja pakeni takaa-ajajia kotiseudulleen. Talwe oli epäröimättä lähtenyt perään vain sir Herion mukanaan.

 

Tarina oli sellainen, että sitä ei kukaan olisi uskonut todeksi ellei kertojien rehellisyys olisi ollut yläpuolella epäilyksien. Welden hymähti kun Herion pääsi kohtaan jossa käveli rauhallisesti Talwen perässä nomadien valtavaan leiriin pidättämään etsimäänsä miestä. Talwe oli ehkä urhea ja ovela, mutta tuona päivänä hän oli ollut myös typerä, ajatteli Welden. Etsityn sukulaiset tiesivät ritareista ja hyökkäsivät heti näiden kimppuun. Welden saattoi vain kuvitella tapahtumat joita Herion ei ollut huomannut, kun oli ollut kiivaassa lähitaistelussa puolensadan nomadin kanssa. Nomadien kuningas, joka oli valtavan kokoinen barbaari, oli komentanut miehensä lopettamaan hyökkäyksen. Hän oli luultavasti loukkaantunut sotureidensa hyökättyä ilman lupaa, sillä kuulemma nomadit noudattivat tiukkoja vieraanvaraisuuden sääntöjä. Mutta yhtä suuri merkitys oli varmasti sillä, että kuningas oli nähnyt parhaita sotureitaan kaatuvan yksi toisensa jälkeen. Eikä hän edes tiennyt miksi taisteltiin. Kuningas oli siis keskeyttänyt taistelun ja kuunnellut Talwea, joka oli vedonnut juuri oikeisiin oikeudenmukaisuuden periaatteisiin nomadien mielessä. He olivat varkaita mutta eivät hyväksyneet petosta. Etsitty mies oli tietysti syyttänyt Talwea valehtelijaksi ja kuka oli oikeassa päätettiin kaksintaistelulla Talwen ja vastustajan edustajan kanssa, joka oli nomadien paras miekkamies. Talwe tietysti tappoi miehen ja sitten nomadit itse teloittivat sukulaisensa, kun hänet oli todettu syylliseksi. Nopea yksinkertainen tarina, josta Herion loi eeppisen sankaritarinan jota kaikki kuuntelivat suu auki. Welden hymyili ja käveli sivummalle pois nuotion valosta. Oli hyvä että soturit saivat jotakin muuta mieleensä. Se esti heitä ajattelemasta liikaa sitä mikä oli edessä. Oliko heillä mitään mahdollisuuksia, mietti Welden!

 

Oli ihme että Eriador oli selvinnyt kreivi Wagranin invaasiosta. Ihmeitä siis tapahtui. Mutta vaikka he onnistuisivat surmaamaan Morgothin, mitä mahdollisuuksia kenelläkään oli päästä pakoon Minas Tirithistä? Welden katsoi pitkään yli vuoria, joiden takana oli Rohan. Siellä Eriadorin Armeija taistelisi pian, ja armeijan mukana nuori haltianeito jota Welden rakasti. Huoli täytti Weldenin mielen.  Hän kaipasi jo nyt Nessanea ja Athiria, jonka hyväntuulisuus auttoi aina tiukassakin paikassa. Welden ei tiennyt oliko heillä mahdollisuuksia onnistua tehtävässään. Mutta Nessanen ja Athirin vuoksi hän aikoi yrittää kaikkensa. Selviytymistä hengissä hän ei jaksanut ajatellakaan. Se vaikutti mahdottomalta. He eivät tienneet mikä odotti Minas Tirithissä, mutta oli siellä mitä tahansa se saisi olla melkoisen hyvä jos aikoi selvitä Glorfindelin ja hänen ritariensa iskusta. Huokaisten Welden käänsi selänsä lännelle ja meni nukkumaan, mutta Nessanea hän ajatteli vielä nukahtaessaankin.

 

Seuraavana aamuna retkikunta jatkoi matkaa itään. He ylittivät matalat vuoret Tarlangin niskaa myöten. Welden muisti vanhan tarinan urheasta Ornendilista, joka oli yksinään puolustanut solaa vuorilaisia vastaan viivyttäen heitä kunnes armeija ehti apuun. Dol Amrothin suuriruhtinas oli sitten saanut solan luona suuren voiton vuorilaisista, mutta saanut surmansa niskaan osuneesta kirveeniskusta. Sola oli nimetty kuolleen suuriruhtinaan mukaan. Sen nimi oli nyt Tarlangin niska. Niskan itäpuolella avautuivat Lamedonin ylämaat. Retkikunta katosi kukkulaiseen maahan jättäen Calembelin kaupungin itäpuolella tien taakseen. Jossakin koillisessa heitä odotti Minas Tirithin kaupunki ja siellä mustien joukkojen hirvittävä herra. Siellä Glorfindelin ritareilla oli kohtaaminen kuoleman kanssa!

 

 

 

 

 

                      SOTARUHTINAS ARANWION

 

 

Hän istui ratsunsa satulassa katsellen ohi marssivia joukkoja. Sotilaat näkivät pitkän solakan hahmon jonka yläpuolella liehui Lindonin sotalippu. Jotkut sotilaista hurrasivat, mutta suuri osa vain tervehti kohottamalla keihäitään ilmaan. Ilme sotaruhtinas Aranwionin kasvoilla ei muuttunut kun hän katseli ohi marssivia joukkojaan. Hän oli oppinut Glorfindelilta, että hyvä komentaja ei helposti näyttänyt tunteitaan. Niin, ne olivat hänen joukkojaan nyt. Siihen ajatukseen oli vaikea tottua. Hänen joukkojaan ja hänen vastuunsa. Jos jotakin menisi pieleen se olisi Aranwionin vika. Mutta joukoilleen hän ei voinut näyttää omia epäilyksiään. Siksi Aranwion istui ratsunsa selässä itsevarman näköisenä paikassa jossa kaikki saattoivat nähdä hänet. Aina välillä hän ei voinut olla kääntämättä katsettaan itään. Siellä kahden päivänmatkan päässä oli Rohan ja vihollinen. Seuraavien päivien aikana ratkaistaisiin koko Keskimaan kohtalo. Kipeästi olisi Aranwion nyt kaivannut isänsä neuvoja, mutta Aränwe oli kuollut Konnussa. Hetken Aranwion muisteli isäänsä niinä vuosina kun he olivat eläneet onnellisina Nevrastissa. Mutta ääni havahdutti hänet mietteistään.

 

”Aliruhtinas Eltas, herra”, sanoi aseenkantaja Aranwionin takaa. Aseenkantaja oli sotaruhtinaan veljen Voronwen jälkeläinen, reipas nuori haltia. Samassa Eltas oli jo heidän vierellään. Kultaisen Kukan aliruhtinaalla oli omituinen kyky ilmestyä milloin minnekin melkein kuin tyhjästä. ”Päämajan ja kuormaston vankkurit sekaantuivat”, raportoi Eltas. ”Minä selvitin sen sotkun jo”, hän lisäsi. ”Kuinka kaukana takana päämaja on nyt”, kysyi Aranwion vilkaisten taakseen kohti pohjoista. ”Ehkä kilometrin”, vastasi Eltas heti. Aliruhtinas tuntui aina tietävän miessä päämaja oli. ”Jatketaan marssia pimeän tuloon asti”, tuumi Aranwion katsoen Eltasiin. ”Luulen että ehdimme levätä hyvin huomenna. Sotaruhtinas Gothmogilta ei ole tullut vielä mitään viestiä”. Eltas nyökkäsi. ”Tiedustelijat sanovat kuitenkin, että Gothmogin joukot ovat yhä Angrenilla. Kaikki on hyvin jos vain Anfalasin armeija ehtii ajoissa paikalle”. Aranwion huokaisi. Anfalasista ei ollut saapunut mitään tietoa. Heillä ei ollut mitään varmuutta siitä, että Anfalas oli edes marssilla heidän avukseen. Kaikki oli nyt melkoisen uhkapelin varassa.

 

Samassa jälleen uusi ratsumies kiiruhti tietämyöten heitä kohti. Tämä ratsastaja tuli edestäpäin ja näytti kiireiseltä. Hän näki heti sotaviirin ja suunnisti sitä kohti. ”Herra, viesti sir Athirilta”, ilmoitti viestinviejä napakasti. ”Hän on kohdannut Morgulin Gothmogin viestinviejät, jotka ilmoittivat kaiken sujuvan suunnitelmien mukaan. Sir Athir pyytää ilmoittaa, että voimme jatkaa niin kuin on suunniteltu”. Aranwion kääntyi katsomaan Eltasiin huojentuneena. Jotakin sentään sujui hyvinkin tänään. Jospa suuriruhtinas Vardamir nyt vain ilmestyisi etelästä. Vaistomaisesti Aranwionin katse kääntyi siihen suuntaan, mutta etelässä oli vain sankkaa metsää joka peitti kaiken näkyväisyyden. ”Tule, palataan päämajan luokse”, hän sanoi vilkaisten Eltasiin. ”Meidän pitää suunnitella huomista marssia Narceksen kanssa”. Eltas nyökkäsi ja he lähtivät ratsastamaan kohti pohjoista.

 

 

Sir Athir nojasi korkeaan puuhun ja katseli alas kohti Angrenin kahlaamoa. Hän oli ratsastanut ylös matalalle kukkulalle jonka takana kohosivat jo Sumuvuorten ensimmäiset huiput. Vain muutaman kilometrin päässä näkyivät Dol Baranin linnoituksen harmaat muurit. Sotaruhtinas Gothmogin viirit liehuivat linnoituksen yllä. Mutta enemmän Athiria kiinnosti Angrenin kahlaamon suunta. Eriadorin Armeija oli pysähtynyt Vihertielle niin kauaksi länteen ettei heitä voitu havaita Dol Baranilta. Armeija oli kuitenkin nyt iskuetäisyydellä. Päivä oli juuri ohittanut puolenvälin ja sotilaat lepäsivät edellisen päivän raskaan marssin jäljiltä. Tyytyväisenä Athir pisti merkille, että Gothmog oli todellakin käskenyt kahlaamon länsirantaa vartioivat prikaatinsa linnoittautumaan leiriinsä. Kaikki sotilaat eivät tienneet vielä Gothmogin suunnitelmista ja näin sotaruhtinas pyrki estämään ketään törmäämästä vahingossa eriadorilaisiin, jotka olivat leiriytyneet vain joidenkin kilometrien päähän Gothmogin joukkojen leiristä. Kahlaamolla oli prikaati ratsuväkeä ja prikaati jalkaväkeä, aivan niin kuin sotaruhtinas oli luvannutkin. Gothmogin kahlaamoa vartioivien joukkojen pääleiri oli kahlaamolta pohjoiseen kohdassa jossa Rohanin tasangot alkoivat. ”Kaikki näyttää olevan hyvin”, hän totesi tyytyväisenä. ”Mutta emme näe mitä on tasangolla kahlaamolta itään”, vastasi sir Sandir. Nuorekas noldo ritari oli ainoa hengissä selviytynyt katastrofista joka oli kauan sitten kohdannut sir Suillionin osastoa Rhudaurissa. Silloin sir Merdal oli pelastanut Sandirin määräämällä tämän auttamaan pakolaisia. Jälleen hänet oli jätetty pois kun Glorfindel retkikuntineen oli lähtenyt Minas Tirithiin. Tämä oli tehnyt viime päivinä Sandirista hiljaisen ja pahantuulisen, mutta nyt kun taistelu oli lähellä ritarin mieliala alkoi kohentua. Athir oli pistänyt tämän merkille yllättyneenä. Aivan kuin sir Sandir olisi halunnut olla keskellä taistelua.

 

”Sille ei mahda mitään”, Athir vastasi. ”Enemmän olen huolissani kun en näe mitään etelässä. Sandir nyökkäsi. Koko eteläinen taivaanranta oli tyhjä siellä missä he olivat toivoneet näkevänsä Anfalasin ja Gondorin ylväiden viirien kohoavan kohti taivaita. Anfalasin Vardamirista ei näkynyt jälkeäkään. ”Jospa hän ei marssinutkaan”, tuumi Sandir. ”Hän marssi”, vastasi Athir varmasi. ”Muista, että Maenhir saattoi olla myöhässä. Suuri meri on arvaamaton. Kenties Vardamir ei saavu laskemassamme ajassa. Se ei tiedä hyvää”. ”Jos hän saapuu myöhässä”, myönsi Sandir”, niin meistä ei ole välttämättä jäljellä enää mitään”. Sandir mietti hetken ja jatkoi sitten. ”Etenkin kun komentajamme on hivenen kokematon. Kukapa tietää mihin ruhtinas Aranwion pystyy tosi paikan tullen”. Athir kohautti olkapäitään. ”Ruhtinas Glorfindel luottaa häneen. Se riittää minulle. Mutta olet oikeassa. Voi että nyt kaipaamme vanhaa Guilinia, jonka menetimme Briissä. Enkä ole varmasti ainoa joka ajattelee niin”. ”Et niin” vastasi Sandir. ”Monet parhaista ritareistamme ovat myöskin poissa”, hän tuumi. ”Meidän muiden täytyy korvata heidät”, vastasi Athir. ”Tule sir Sandir. Palataan armeijan luokse. Olen nähnyt kaiken mitä halusinkin”. Ääneti he kääntyivät ja kiiruhtivat kohti hevosiaan. Eltas halusi tiedot niin pian kuin mahdollista.  Oli iltapäivä ja kaikki oli hyvin.

 

 

Vain kaksi tuntia myöhemmin armeijan sotaneuvosto kokoontui epätietoisuuden vallassa. Oli kiire eikä divisioonankomentajia oltu kutsuttu. Telttaa ei oltu pystytetty vaan neuvosto kokoontui pienellä ruohikolla puiden keskellä. Eriadorin Armeijan joukkoja oli leiriytynyt kaikkialle heidän ympärilleen. Siellä täällä sotilaat laittoivat itselleen ruokaa, mutta suurin osa yritti nukkua. Kokeneet veteraanit tiesivät tarvitsevansa pian kaikki mahdolliset voimat. Huoltojoukot olivat kiireessä tuoneet paikalle tuolit kaikkia herroja varten, mutta siitä huolimatta Dinladen Haldurion seisoi tuolinsa takana ilme vakavana. Kaikki muut istuivat. Poissa oli aamuinen itsevarmuus ja tyyneys. Jotakin oli mennyt pieleen! Nuori mustaunivormuinen upseeri istui sotaruhtinas Aranwionin vierellä pyyhkien hikeä otsaltaan. Hän oli ratsastanut todella lujaa herransa luota viestiä tuomaan. Mies oli sotaruhtinas Gothmogin adjutantti. Hän oli urhoollinen nuori mies, mutta niin monen haltian seurassa istuminen oli hänelle kova koitos. Upseeri kuitenkin kesti koitoksen hyvin. Hän pysytteli hiljaa kuunnellen mitä puhuttiin, jotta voisi sitten raportoida herralleen.

 

Aranwion oli juuri kertonut vihollisen epäilevän petosta. Gothmog oli paljastumassa! Kaikki tajusivat heti, mitä se merkitsi. Heidän täytyi päättää heti. ”Sotaruhtinas Gothmogin joukot vaihdetaan pois Angrenilta huomenna heti aamulla”, totesi Aranwion vakavana. ”Sen jälkeen on kahlaamo suljettu meiltä ja Dol Baranista tulee jälleen vihamielinen”. ”Kuka on korvaamassa Gothmogin”, kysyi aliruhtinas Eltas kiinnostuneena. Jos hän oli huolissaan ei hän sitä näyttänyt. ”Kenraali Suingol joukkoineen on jo marssilla Angrenille. Hän on gondorilainen joka kauan sitten liittyi Morgothin palvelukseen. Hän on ehdottoman uskollinen herralleen”, totesi Gothmogin adjutantti. ”Hänen kanssaan ei voi järkeillä. Hän sulkee kahlaamon varmasti”!

 

Hetken kaikki olivat hiljaa. ”Meidän on tehtävä ratkaisu”, sanoi Aranwion. Hänen kasvonsa olivat hivenen kalpeat. ”Mikä täsmälleen ottaen on tilanne”, kysyi Aranwion katsoen Narcekseen. Sotaruhtinas tiesi kyllä hyvin mikä oli tilanne, mutta halusi nyt kuulla jonkun muunkin sanovan sen. ”Me emme voi tietää missä Elemmakil on”, vastasi Narces. ”Mutta ei varmasti vielä valmiina taisteluun. Ei vaikka olisi lentänyt Briistä Anduinin laaksoon. Anfalasista ei ole jälkeäkään. On kuin maa itse olisi heidät niellyt. Emme edes tiedä lähtikö suuriruhtinas Vardamir ikinä avuksemme”. ”Hän lähti”, sanoi ruhtinas Haldurion katsoen jonnekin kaukaisuuteen. Näytti kuin hän ei olisi täysin läsnä kokouksessa.  ”Hän lähti, mutta marssii hitaasti. Hän muistaa kyllä liittomme, uuden ja vanhat. Hän marssi koska hänellä ei ollut mahdollisuuksia. Kolme päivää ainakin tulee kulumaan ennen kuin Anfalasin viirit voidaan nähdä saapumassa etelästä”. Sen sanottuaan Haldurion vaikeni.

 

”Meillä ei ole kolmea päivää”, totesi Ceredigionin Arminas. ”Pikemminkin kolme tuntia. Meidän on päätettävä juuri nyt. Aikaa ei voi enää hukata”! ”Mitä siis teemme”, kysyi sotaruhtinas Aranwion. ”Kertokaa mielipiteenne, hyvät herrat”. Prinssi Faramir kiiruhti heti antamaan mielipiteensä. ”Herra, meidän voimamme ei riitä taisteluun yksinään. Ei vaikka sotaruhtinas Gothmogin joukot taistelisivat puolellamme, mitä emme tiedä. Jos ylitämme nyt Angrenin tuhoudumme varmasti. Meidän täytyy odottaa että toiset armeijat ilmestyvät paikalle, vaikka se merkitsisi Angrenin joutuvan taas vihollisen haltuun”. Narces nyökkäsi. ”Aranwion, hätäilemällä voimme menettää nyt kaiken. Järki käskee odottamaan. Seurataan miten tilanne kehittyy”. ”Järki käskee odottamaan”, huudahti Eltas. ”Mutta sydän käskee menemään. Entä liittolaisemme Gothmog? Miten käy hänen jos hylkäämme hänet yksin Angrenille? Miten pääsemme joesta yli ja miten saamme Anfalasin joukot yli jos ne lopulta ilmestyvät. Meidänhän pitäisi sitoa vihollinen taisteluun jotta Elemmakil pääsee iskemään. Meidän on oltava mukana taistelussa kun hän saapuu. Mielestäni meidän on pakko ylittää joki nyt heti, vaikka se asettaisi meidät kuinka pahaan vaaraan”.

 

Myös Länsirannan Geldar piti lyhyen puheenvuoron. Hän vastusti joen ylitystä moisen epätietoisuuden vallassa. Mutta Geldar ei puhunut voimallisesti. Kaikki näkivät että hän oli kahden vaiheilla ja vilkuili välillä Haldurioniin kuin neuvoa etsien. Ceredigionin Arminas sen sijaan ei epäröinyt. ”Minun täytyy tukea tässä asiassa ruhtinas Narceksen kantaa”, hän totesi painokkaasti. ”Me taistelemme, mutta vielä ei ole tullut hetki laittaa kaikkea yhden kortin varaan. Gothmog tiesi mihin vaaraan asettui kun ryhtyi tähän. Hän osaa kyllä huolehtia itsestään. Minä epäröin ryhtyä taisteluun koko vihollisen armeijaa vastaan näin vähällä voimalla. Kun taistelu alkaa on kaikkien kolmen armeijan oltava yhdessä tai ainakin samalla taistelukentällä. Emme voi taistella yksitellen. Se on tie tuhoon. Jos päättäisimme ylittää joen nyt, se tietäisi yömarssia ja kahlaamon ylitystä yöllä. Me kaikki tiedämme miten vaikea operaatio se on”. Sen sanottuaan Arminas vaikeni. Vain Dinladen Haldurion oli jäljellä, viimeisenä neuvoston jäsenistä ja viimeisenä hengissä Kultaisen Kukan päämiehistä.

 

”Glorfindel sanoi alusta asti, että kaikki on nyt yhden kortin varassa”, hän totesi painokkaasti. ”Emme voi poiketa tieltä jonka hän meille näytti. Emme nyt ja tällaisesta syystä. Hylkäisimmekö me liittolaisemme itärannalle vihollisen armoille? Eikö koko suunnitelman perusidea ollut yllätysetumme. Iskemme yllättäen ja nopeasti saavuttaen Rohanin tasangot. Minä haluan pitää kiinni tästä suunnitelmasta. En tiedä miksi sydämeni sanoo niin, mutta se kertoo minulle että meidän tulee käyttää hyväksemme yllätysetua ja iskeä heti. Onni seuraa sitä joka on rohkea. Seuratkoon onni siis meitä”. Aranwion oli hetken hiljaa Haldurionin lopetettua, miettien mitä kaikki olivat sanoneet. Hetken aikaa hän mietti pitäisikö kutsua paikalle Harmaasataman Gellan ja sir Delemir, joilla myös olisi kokemusta antaa mielipiteitä. Mutta ei, asia piti päättää nyt heti! Ei ollut aikaa viivytellä. Glorfindel oli luottanut häneet, jossakin kaukana Elemmakil luotti häneen ja joen toisella puolella sotaruhtinas Gothmog luotti häneen. Aranwion tiesi mitä piti tehdä, mutta siihen liittyvä riski hirvitti häntä. Hermostuneena sotaruhtinas nousi seisomaan ja käveli joitakin metrejä sivummalle puiden keskelle. Vaikka ympärillä oli tuhansia sotilaita oli hän sillä hetkellä aivan yksin. Jokaisen sotaneuvoston jäsenen katse oli hänessä. Jännitys oli käsin kosketeltava.

 

Narceksen järki sanoi yhtä ja Eltasin sydän toista. Mutta Dinladen Haldurionin aavistus painoi sillä hetkellä eniten. Eikö Haldurion ollut heistä hengeltään suurin? Hänen mielensä liikkui jossakin oudoilla mailla jonne Aranwionilla ei ollut pääsyä. Haldurion oli nähnyt jotakin. Sitä ei voinut sivuuttaa. Sitä paitsi Aranwionin oma järki sanoi samaa. Pidä kiinni yllätysedusta. Pistä vihollinen reagoimaan sen sijaan että reagoisit itse. Pidä aloite niin pitkään kuin voit, odotellen Elemmakilia. Mutta silti lopullisen päätöksen tekeminen vei aikaa. Se olisi lopullista. Kun he olisivat yli Angrenista, olisi lähes mahdotonta palata vihollisen pääarmeijan niskassa. Joki oli este yhtä hyvin ollessaan selustassa kuin ollessaan edessä. Viimein Aranwion huokaisi syvään ja kääntyi takaisin muiden puoleen.

 

”Me marssimme tänä iltana”, hän sanoi. ”Ylitämme joen ensi yönä ja aamulla olemme jo levittäytymässä Rohanin tasangolle. Eltas, valmistele marssi niin hyvin kuin voit. Ota niin monta upseeria ja ritaria kuin haluat avuksesi”. Eltas nyökkäsi ja kiiruhti valmistelemaan kaikkea. ”Narces, suunnittele liikkeemme huomenna. Mitä teemme kun pääsemme vastarannalle. Yritä myös ennakoida vihollisen liikkeitä”. Sitten Aranwion kääntyi muiden puoleen. ”Ruhtinas Geldar. Haluan teidät yöllä ja huomenna aamulla päämajaan, samoin teidät sir Arminas. Ruhtinas Haldurion. Te autatte joen ylityksessä ja menette sitten kärkijoukkojen mukaan. Haluan että sijoitatte hyvän ritarin aivan kärkeen. Mieluiten sir Athir, jos sopii. Ja Narces, Lindonin Ruhtinaan Ratsuväki saa ylittää joen ensimmäisenä”. Aranwion jakoi nyt ohjeita salamannopeasti. Epäröinnin aika oli ohi. Narces pistäisi kokoon marssijärjestyksen ja Eltas toteuttaisi sen!

 

Aranwionin katse haravoi ympäristöä ja osui harmaakaapuiseen nuoreen haltiaan. ”Ah, Singollo”, hän huudahti. Nuori haltia teki kunniaa ja astui sotaruhtinaan eteen. ”Viesti heti suuriruhtinas Vardamirille”, määräsi Aranwion. ”Suullinen viesti. Ylitämme joen tänä yönä ja taistelemme huomenna. Kerro että tarvitsen hänet tänne heti! Odotan häntä viimeistään huomenna illalla, vaikka puolet hänen joukoistaan nääntyisi maahan kesken marssin. Lähde heti ja nyt on elämästä ja kuolemasta kyse, Singollo”. Nuori lähetti teki kunniaa ja lähti juoksemaan kohti hevostaan. ”Odota”;, huudahti prinssi Faramir ja kiiruhti näyttämään lähetille kartalta paikkaa missä tämä saattoi ylittää Angren joen. ”Suuriruhtinaan suorin marssireitti vie hänet suoraan Anfalasista Adorn joelle ja sen yli vie vain yksi kahlaamo. Tältä kahlaamolta reitti vie Angrenin rantaa aina Angrenin kahlaamolle asti. Hän käyttää sitä reittiä, joten etsi häntä Angrenin vastarannalta”. Singollo kiitti ja juoksi hevoselleen. Hän heilautti itsensä satulaan ja näki Aranwionin kävelleen samaan suuntaan. ”Singollo, muista varoa vihollisen partioita”, huudahti sotaruhtinas. ”Kyllä herra”, vastasi lähetti. ”Ja muista myös kertoa viestini juuri niin kuin sen sanoin”. ”Kyllä herra”, totesi lähetti. ”Ja Singollo”! ”Niin herra”. ”ALA PAINUA”! Singollo tajusi olevansa vieläkin paikoillaan ja kannusti hevostaan. Hän lähti liikkeelle rajusti tietäen ratsastavansa nyt kilpaa kuoleman kanssa. Hän ohitti Nessanen ja heilutti tälle iloisesti. Sitten Singollo katosi puiden sekaan ja oli poissa. ”Ratsasta lujaa, nuori prinssi”, sanoi Aranwion hänen jälkeensä. ”Sinulla on koko toivomme mukanasi”!

 

 

”Hevosenne, herra”, huudahti nuori Ecthelion taluttaen omaansa ja sotaruhtinas Aranwionin ratsua tien laidalla. Aurinko oli laskemassa taivaanrannan taakse ja Eriadorin armeija oli keskellä kuumeista valmistelua. Alusta asti oli ollut selvää, että asiat eivät sujuneet niin hyvin kuin pitäisi. Suunnitelmat tulivat valmiiksi myöhässä, lähetit eksyivät metsään vaikka ei ollut vielä edes pimeää, komentajat valittivat ja sotilaat olisivat halunneet levätä. Mutta päätös oli tehty. Aranwion otti hevosensa suitset Ecthelionilta ja vilkaisi nuoreen upseeriin. Tämän kasvoilla helmeili hiki ja silmissä oli annos pelkoa. Koko armeija kokeneimmasta sotilaasta nuorimpaan tiesi mihin uhkapeliin he olivat ryhtymässä. Jos joillakin oli aiemmin ollut epäilyksiä Aranwionin kyvyistä, oli näitä epäilijöitä nyt entistä enemmän.

 

Aliruhtinas Damrod talutti omaa hevostaan taaempaa kohti sotaruhtinasta. Tänään tie kuului jalkaväelle, sillä oli kiire saada heidät eteen. Korkea-arvoiset upseeritkin taluttivat hevosiaan tien pientareella jos heillä ei ollut todella kiire. Damrod oli ollut poissa suuren osan päivää marssien armeijan jälkijoukon mukana. Jälkijoukko oli nyt saapunut. Damrod oli kuitenkin ollut poissa sotaneuvoston kokouksesta. Se saattoi olla hyväkin asia, mietti viherhaltia, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan minkä neuvon olisi antanut. Kummallakin toimintatavalla oli riskinsä. Mutta sitä ei voinut enää miettiä, sillä päätös oli tehnyt. He ylittäisivät joen. ”En voi olla muistelematta Viimeisen Liiton päiviä”, totesi Damrod päästyään Aranwionin vierelle. He eivät juurikaan tunteneet toisiaan, mutta kahden haltian välillä oli ystävyyden sijaan luja keskinäinen kunnioitus. ”Pitkään kiistelivät kuninkaan Ereinion, Elendil ja Isildur armeijan päämajan kanssa siitä pitäisikö Anduin ylittää. Me ylitimme Lorienissa, mutta vaikeuksia siitä seurasi”. Aranwion nyökkäsi. ”Niin, mutta eikö se ollut kuitenkin oikea päätös”?

 

Damrod nyökkäsi. ”Kyllä. Meillä oli melkoisia ongelmia saada Gondorin armeijan osasto Anarionin johdolla yli. Ruhtinas Gildor Inglorion joukkoineen oli heidän kanssaan. Mutta jos emme olisi ylittäneet Lorienissa, olisi koko armeijalla ollut vaikeuksia päästä joen yli. Toivokaamme että päätös ylittää oli tänäänkin oikea. Gondorin joukko tulee jälleen etelästä avuksemme, mutta he voivat olla väärällä puolella jokea”. Aranwion hymyili surumielisesti. ”Jos he edes tulevat. Haldurion uskoo niin, mutta joskus meidän haltioidenkin aavistukset ovat vääriä. Suuriruhtinas Vardamirista ei ole jälkeäkään. Se huolestutttaa minua”. ”Mutta ei tarpeeksi että peruisit ylityksen”, kysyi Damrod. Sotaruhtinas pudisti päätään. ”Ei, me menemme yli. Tapahtui mitä tahansa me ylitämme Angrenin tänä yönä”!

 

 

 

 

                      KOHTAAMISTAISTELU ANGRENILLA!

 

 

Parhaatkin suunnitelmat saattavat mennä pieleen. Etenkin jos niihin sisältyy yöinen järjestäytyminen, marssi ja ennestään tuntemattoman kahlaamon ylitys pimeässä. Kun Eriadorin Armeijan sotilaat muistelivat myöhemmin tuota yötä yksi sana heidän puheissaan nousi yli kaikkien muiden. Se sana oli SEKASORTO! Esikuntaupseerit suorittivat yli-inhimillisiä ponnisteluja pitäen joukot jonkinlaisessa järjestyksessä. Mutta lähestymismarssi ei edistynyt ja puolenyön aikaan oli selvää, että aikatalusta tulisi äärimmäisen tiukka.

 

”Miksi he eivät marssi”, huudahti Aranwion katsellen tuskaisena pimeyden keskellä seisovia sotilaita. Hevosten hiljaiset liikkeet, vankkureiden kitinä ja sieltä täältä kuuluvat kiroukset rikkoivat muuten hiljaisen yön. Suurin osa sotilasta oli asettunut istumaan tai makaamaan tien pientareelle. Mitään ei tapahtunut. Aranwion joutui käyttämään kaiken tahdonvoimansa ettei rynnännyt keskelle pimeyttä etsimään viivästyksen syitä. Hän olisi hetkessä kadonnut loputtomien marssirivistöjen keskelle eikä esikunta olisi välttämättä löytänyt komentajaansa ennen aamunkoittoa. ”Enkö minä neuvonut tätä vastaan, ”huomautti Narces katsellen viileästi paikoillaan juuttuneita joukkoja. ”Yömarssi on aina hankala, ja etenkin näissä olosuhteissa. Meillä ei ollut aikaa suunnitella kunnolla”. Heidän takanaan aliruhtinas Damrod istui puoliksi vankkurien sisällä ja katseli tähtitaivasta heidän yläpuolellaan. Kokenut viherhaltia oli kuin itse rauhallisuus. ”Miksei kukaan tee mitään”, ihmetteli Ecthelion katsellen ympärilleen. ”Joukot eivät liiku ja koko päämaja vain katselee”. Damrod kohotti katseensa nuoreen haltia ylimykseen ja hymyili vaimeasti. ”Tämä on niitä hetkiä jolloin tapahtumat ovat täysin poissa armeijan päämajan hallinnasta”, viherhaltia selitti. ”Meillä ei ole mitään keinoa tietää mitä tuolla pimeyden keskellä tapahtuu. Voimme vain istua ja odottaa kuten joukko-osastotkin. Juuri nyt kaikki on marssin johtajan varassa. Voimme vain toivoa että Eltas tietää mitä tekee”. Ecthelion nyökkäsi tuskaisena. ”En vain kestä tätä odottelua, tietäen että huomenna taistelemme”.

 

Mitä ilmeisemmin aliruhtinas Eltas tiesi mitä teki, sillä samassa edempänä seisoskellut prikaati lähti jälleen liikkeelle eteenpäin ja päämajan joukoille tuli kiire palata muodostelmaan. Sitten vankkurit, ratsut ja jalkamiehet olivat jo liikkeessä. Aranwionin pitkä hahmo kulki heidän edellään malttamattoman näköisenä, alati haluten mennä lujempaa kuin jalkaväki marssi. Mielessään sotaruhtinas tiesi kokoajan mitä kello oli. Yö kului ja aamu lähestyi. Missä oli Angrenin kahlaamo? Missä oli armeijan kärki?

 

 

Eltas tiesi että joukot olivat osittain väärässä järjestyksessä. Hän ei vain enää tiennyt missä olivat osastot jotka olivat kadonneet ja joiden tilalla oli nyt toisia. Niinpä tilannetta ei voinut korjata enää. Ei ennen auringonnousua. Ei etenkään kun kello kävi kokoajan. Niinpä aliruhtinas pyrki vain pitämään joukot liikkeessä. Mutta vähän väliä tuli pysähdyksiä. ja silloin lähetit ja upseerit sinkoilivat sinne tänne pimeyden keskellä. Eltas oli jo kadottanut puolet apulaisistaan, mutta luotti siihen että missä tahansa nämä olivat he toimivat saman asian eteen. Joukot piti saada pysymään liikkeessä. Eltas oli kokoajan liikkeessä pitäen kaiken toiminnassa. Välillä hän vilkaisi huolestuneena eteenpäin, sillä aliruhtinas ei ollut koko marssin aikana ehtinyt käydä kolonnan kärjessä, mutta koska he liikkuivat eteenpäin kaiken täytyi olla kunnossa.

 

Äkkiä kolonna taas pysähtyi. Jonkun komentajan ääni tiedusteli ärtyneenä viivästyksen syytä. Eltas kannusti hevostaan eteenpäin. Tien mutkan takana oli vankkuri tiellä paikoillaan. Useita sotilaita parveili sen ympärillä. Eltas pysähtyi vähän matkan päähän nähdäkseen mitä tapahtui. Yksi pyörä oli hajonnut ja vankkurit jääneet siihen tukkien tien. Ennen kuin Eltas ehti tehdä mitään ehätti toinen ratsumies paikalle. Hahmon liikkeistä Eltas päätteli hänen olevan sir Sandir. Kultaisen Kukan ritari vilkaisi vankkureita ja kääntyi sitten sotilaiden puoleen. ”Työntäkää ne sivuun”, hän komensi. ”Meidän täytyy jatkaa matkaa. Mitä tahansa tapahtuu tietä ei saa tukkia”. Sotilaat näyttivät haluttomilta. Varmasti heidän henkilökohtaisia tavaroitaa oli vankkureissa, mutta nopeasti he silti työnsivät vankkurit pois tieltä. Marssi jatkui. ”Sir Sandir”, huudahti Eltas kiinnittäen ritarin huomion itseensä. ”Herra”, tämä vastasi ja kiiruhti aliruhtinaan eteen. ”Miten kaukana kärki on kahlaamosta”, kysyi Eltas huolissaan. Sandir tiesi mitä tämä ajatteli. Yön puoliväli oli jo ohi. Pian aurinko alkaisi nousta. ”Luulen että kärki saavuttaa kahlaamon juuri näillä hetkillä, herra”, vastasi Sandir.

 

Eltas kääntyi heti hevosensa satulassa ja katsoi taakseen. ”Nessane”, hän komensi ja lähetti ratsasti heti aliruhtinaan luokse. ”Viesti sir Athirille. Meillä on kiire, mutta hänen ei pidä silti unohtaa varovaisuutta. En halua armeijan marssivan ansaan”. Nessane katsoi yllättyneenä Eltasiin. ”Siinäkö koko viesti, herra”? ”Athir tajuaa kyllä”, vastasi aliruhtinas. ”Ala mennä”. Nessane tervehti ja kannusti hevostaan kadoten pian pimeyden keskelle. Eltas vilkaisi ympärilleen. Joukot marssivat jälleen, mutta sitten äkkiä pysähtyivät. Nyt pysähdyksessä oli jotakin pysyvämpää. Jokin ei ollut tukkinut tietä tai joukko-osasto eksynyt paikaltaan. Ei, kolonna oli pysähtynyt. Sitten Eltas kuuli sen tulevan mieheltä toiselle marssirivistön poikki. ”SEIS”, komento siirtyi osastosta toiseen. Eltas liikahti satulassaan levottomasti ja jäi odottamaan. Välillä hänen katseensa hiipi taivaanrantaan ja etsi merkkejä auringonnoususta, joka tuhoaisi tullessaan Eriadorin Armeijan toiveet. Mutta taivaanranta pysyi pimeänä.

 

 

Sir Athir Wendir pyyhki hikeä otsaltaan. Yö oli ollut juuri sellainen kuin hän oli pelännytkin. Ehkä jopa pahempi. Tällaisista öistä nähtiin painajaisia etukäteen. Ja jälkikäteen. Koko yön Athir oli säntäillyt sinne tänne Haldurionin puolesta yrittäen pitää tilanteen hallinnassa ja joukot liikkeessä. Minhiriathin kevytaseisten kuului olla kärjessä tiedusteluosastona, mutta Athir oli kadottanut heidät. Koko prikaatista ei ollut näkynyt jälkeäkään. Lopulta he olivat marssineet ilman minhiriathilaisia. Haldurion oli määrännyt joukot liikkeelle ja Athir oli asettanut Lindonin Ratsuväen kärkeen minhiriathilaisten sijaan. Nyt marssi oli vihdoin ohi. Athr huokaisi helpotuksesta, sillä hän näki kahlaamon edessään pitkän mäen alapuolella. Angren kulki pienessä painanteessa joten mistä tahansa sitä lähestyikin joutui laskeutumaan alas. Silmät tarkkana ritari tähysti eteenpäin. Koko kahlaamo oli autio. Ilmeisesti sotaruhtinas Gothmog oli vetänyt joukkonsa kokonaan pois kuullessaan Eriadorin Armeijan aikovan ylittää joen. Näin vältyttiin väärinkäsityksiltä jotka voisivat johtaa yhteenottoon.

 

Hiukan huolestuneena Athir vilkaisi ympärilleen. Haldurionia ei näkynyt missään. Takana oli ollut jokin hätätilanne ja ritarien päämies oli kadonnut siihen suuntaan. Enemmän huolissaan Athir oli siitä, että hän oli kadottanut sir Sandirin, joka oli teillä tietämättömillä. Mutta komentaja Wedemir Noldorinin ratsuväkipataljoona oli hyvässä järjestyksessä niityllä tien oikealla puolella. Mustainmaan metsät olivat jääneet taakse ja maasto tien ympärillä oli nyt avaraa ja tasaista. Etummainen jalkaväkidivisioona pysähtyi parhaillaan Athirin taakse noudattaen hyvin hiljaisuutta. Se oli divisioona ”Turgon”, Tol Eresseän joukkoja prinssi Eldirin komennossa. Kaikki liike oli nyt loppunut ja täydellinen hiljaisuus vallitsi. Sen rikkoi vain muutaman hevosen vaimea kavioiden kopina. Hevosia pysähtyi Athirin ympärille. Hän tiesi vilkaisemattakin, että prinssi Eldir ja etummaisen prikaatin komentaja, prikaatinkenraali Wyandir, olivat saapuneet. Kumpikin jäi ääneti katselemaan näkyä edessään. Angren joki oli leveä ylityspaikassa. Sen keskellä oli pieni saari, jonka läpi tie vei. Ongelma oli, että vastakkainen rinne oli korkeampi joten Athir ja Eldir eivät voineet nähdä mitä kahlaamon jälkeen oli edessä. He saattoivat vain erottaa vastakkaisen rinteen mustana massana edessään.

 

”Mitä tuumit, herra”, kysyi kenraali Wyandir vaimeasti. ”Vaikuttaa vaaralliselta”, vastasi prinssi Eldir. ”Meidän täytyy ensin tiedustella vastaranta hyvin”, hän mietti katsoen Athiriin. Ritari ei sanonut mitään. Ties monettako kertaa sinä yönä Athir toivoi että Welden olisi hänen kanssaan. Miten monia ongelmia saattoi yksi ritari joutua ratkomaan yhden yön aikana? Mitä ilmeisemmin melkoisen monta.

 

Samassa nopeasti ratsastavan hevosen kaviot kopisivat tien pintaan. Athir kääntyi katsomaan tietäen että lähetti oli saapumassa. Se oli Nessane. Ritari käänsi hevosensa ja eteni joitakin askeleita tulijaa vastaan. Hetkeksi Nessane pysähtyi katselemaan kaunista näkymää edessään. ”Sinulla oli viesti”, kysyi Athir huvittuneena. ”Kyllä. Aliruhtinas Eltas pyysi kertomaan, että kärjen pitää olla varovainen. Tämä olisi kuulemma täydellinen paikka väijytykselle”. Prinssi Eldir liikahti innostuneesti. ”Sitähän minäkin juuri sanoin. Meidän täytyy tiedustella vastaranta hyvin ennen kuin etenemme”. Mutta Athir ei näyttänyt vakuuttuneelta. Hän etsi viimeisen kerran katseellaan Haldurionia, mutta tätä ei näkynyt. Missä päämies oli? Ei ainakaan kärjessä. Sitten Athir käänsi katseensa alas kahlaamolle. Nessane katseli kiinnostuneena miten tietty ilme muodostui ritarin kasvoille. Se oli Athirin ”kukaan ei kerro minulle miten minä johdan kärkeäni” ilme. ”Ja koko sen ajan muut yksiköt seisovat paikoillaan odotellen”, mietti Athir ääneen. Hän epäröi, mutta teki sitten päätöksen nopeasti.

 

”Me emme voi jäädä tähän odottelemaan”, hän totesi. ”Aurinko alkaa nousemaan pian. Mutta koko divisioonaa emme vaaranna. Kenraali Wyandir, marssittakaan heti prikaatinne alas kahlaamolle. Järjestämme sen tuolla alhaalla. Herrani Eldir, ottakaa te loput divisioonasta ja tuokaa se perässä joen rantaan. ottakaa siinä asemat valmiina tukemaan meitä tai ylittämään joki merkistäni. Komentaja Wedemir ottaa pataljoonansa ja järjestää sen kenraali Wyandirin prikaatin kannoille”. Prinssi Eldir näytti ensin aikovan vastustaa, mutta tiesi ettei voinut peruuttaa marssirivistön kärkikomentajan käskyä ja pisti sitten toimeksi.   

 

 

Nessane vetäytyi hieman kauemmaksi tiestä ja tähysti eteensä. Jossakin etelässä Singollo ratsasti kilpaa ajan kanssa tuodakseen Anfalasin joukot ajoissa paikalle. Mutta Anfalasista ei näkynyt jälkeäkään. Joka hetki armeija odotti ja toivoi näkevänsä Gondorin viirit etelässä, mutta taivaaranta oli autio. Punainen hehku alkoi näkyä kaukaisuudessa kertoen, että aurinko alkaisi pian nousemaan. Aika oli loppumassa!

 

Haldurion oli kadonnut jonnekin, Eltasista ei näkynyt jälkeäkään ja Aranwion pysytteli yhä päämajan luona. Vain yksi komentoupseeri oli paikalla. Nessane katseli miten Athir Wendir ohjasi hevosensa tien sivuun ja tähysti eteenpäin. Tuolla hetkellä Athir näytti uljaalta ja urhealta istuessaan ryhdikkäänä suuren ruskean hevosensa selässä juosi selässään ja punainen kaapu yllään. Hänen puolipitkät tummat hiuksensa liehuivat pienessä tuulenvireessä ja kasvojen ilme oli tyytymätön. Vielä kerran sir Athir vilkaisi taakseen etsien katseellaan Dinladenin Haldurionia. Mutta tiellä ei ollut ratsastajia. Vain loputon rivistö jalkaväkeä kolonnamuodostelmassa. Hitaasti sir Athir kääntyi kenraali Wyandirin puoleen ja viittasi kädellään yli Angrenin. ”Mars mars”, komensi terävä liike kädellä.

 

Kevytprikaati lähti ääneti liikkeelle. Nessane saattoi nähdä miten tiedustelukomppania levittäytyi kärkeen koko kahlaamon levyiseksi rivistöksi. Sen taakse levittäytyi kaksi pataljoonaa jalkaväkeä. Jousiampujien komppania tuli viimeisenä jouset esillä. Kenraali Wyandir ratsasti tiedustelukomppanian takana muutaman esikuntaupseerin kanssa. Prikaatin viiri liehui heidän takanaan ylväänä. Sitten sotilaiden jalat osuivat veteen. Se ulottui heitä polviin. Jossakin takana vesi kohisi kun Lindonin ratsuväen eliittisotilaat kannustivat hevosiaan veteen. Athir pysäytti ratsunsa joen rantaan ja katsoi hetken vastarannalle. Sitten hän vilkaisi taakseen, heilautti kättään Nessanelle ja kannusti hevosensa veteen. Haltianeito näki hänen ratsastavan matalassa vedessä muita lujempaa, yrittäen tavoittaa rivistön kärkeä. Taustalla kuului saappaiden kopinaa, kun loput prinssi Eldirin divisioonasta lähestyi joen rantaa levittäytyen rivistöksi.

 

Askel askeleelta prikaati lähestyi joen keskellä kohoavaa saarta. Sitten tiedustelukomppanian sotilaat olivat jälleen kuivalla maalla ja etenivät tien molemmin puolin läpi saaren. Sen keskellä oli kumpu, jonka yli kenraali Wyandir ratsasti sir Athirin seuraamana. Jännitys lisääntyi tasaisesti kun sotilaat astuivat jälleen veteen ja etenivät kohti vastarantaa. Nessane saattoi vain nähdä heidän kypäränsä ja keihäidensä kärjet saaren takaa. Kun kärki oli noin kymmenen metrin päässä rannasta aurinko ilmestyi taivaanrannan takaa luoden päivän ensimmäiset valonsäteet Rohanin ylle. Prikaatin keihäät välkehtivät valossa ja Nessane kuuli miten Wyandir kannusti miehiään marssimaan nopeammin. He saavuttivat vastarannan.

 

 

Sir Athir jätti Wyandirin järjestämään joukkuaan rannalle ja ratsasti kymmenen metriä ylös rinnettä. Sitten hän pysähtyi ja tähysti ympärilleen. Missään ei näkynyt ketään. Koko itäranta oli autio. Ainoastaan länsirannalla noin kilometri pohjoiseen kahlaamolta näkyi liikettä. Sotaruhtinas Gothmogin joukkojen leiri oli siellä ja kaikki näytti rauhalliselta. Prinssi Eldir oli levittänyt divisioonansa länsirannalle ja hänen viirinsä näkyi joukkojen takana liehuen pienessä tuulen vireessä. Athir katsoi taivaalle. Pilvenlonkaakaan ei ollut näkyvissä. Päivästä tulisi kuuma. Ehkä monessakin mielessä!

 

Haldurionia ei vieläkään näkynyt missään. Prikaati itärannalla asettui odottamaan käskyjä, mutta niitä ei tullut. Noin kymmenen minuutin jälkeen Athir alkoi käydä kärsimättömäksi. Kenraali Wyandir lähestyi häntä hevosen selässä. ”Emme voi jäädä vain odottamaan”, kenraali totesi. ”Aurinko on jo nousemassa. Aikaa on vain vähän”. Athir nyökkäsi tuskaisena. Mitä hänen pitäisi tehdä? ”Parasta lähettää tiedustelijoita mäen päälle, ettei meitä yllätetä”, hän sanoi viimein. Prikaati oli vaarallisessa asemassa joen rannassa edessään pitkä rinne ylös Rohanin tasangolle. ”Haluaisin mennä koko prikaatilla”, totesi Wyandir. ”Meidän pitää miehittää mäenharja yläpuolellamme mahdollisimman pian”. Athir kääntyi katsomaan ylös rinteeseen. ”En ole varma”, hän tuumi. Wyandir oli oikeassa. Tärkeä maastonkohta piti miehittää niin pian kuin mahdollista. Se oli hallitseva maastonkohta. Hetkeksi ritari sulki silmänsä ja yritti ajatella mitä Haldurion tekisi. Mutta vastauksia ei löytynyt. Hän käänsi jälleen katseensa kenraali Wyandiriin ja nyökkäsi. ”Ylös mäkeä, herra”, hän totesi.

 

Prikaatin kärki lähti nousemaan ylös rinnettä. Se kahlasi matalassa ruohossa, kun aurinko tuli kokonaan esiin rinteen takaa ja valaisi Angrenin kahlaamon. Ei ollut enää aikaa odottaa. Athir ratsasti nopeasti Angrenin rantaan ja viittoi yli joen. ”MARS”, hän näytti kädellään useita kertoja. Koko divisioonan täytyi tulla yli nyt heti, ja Eriadorin Armeijan sen perässä. Pian vihollinen heräisi huomaamaan että asiat Angrenilla eivät olleet niin kuin piti. Prinssi Eldirin joukot astuivat jokeen ja lähtivät ylittämään sitä. Takaa työntyi lisää joukkoja kolonnamuodossa kohti rantaa. Vihdoinkin armeija liikkui. Athir ei jäänyt seuraamaan divisioonan marssia vaan käänsi hevosensa ja lähti ylös rinnettä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt pitkälle.

 

Paljon asioita tapahtui lyhyessä hetkessä. Athir kuuli selvästi marssivien saappaiden kopinan edestäpäin. Niin kuulivat myös tiedustelukomppanian miehet ja pysähtyivät. He olivat vielä viitisenkymmentämetriä rinteen laelta. Sir Athir vilkaisi taakseen. Prinssi Eldirin divisioona oli saavuttanut saaren mutta ei ollut lähelläkään vastarantaa. Sitten ruskeaunivormuinen kolonna marssi esiin tietä myöten. He olivat päässeet rinteen suojissa aivan Wyandirin prikaatin eteen ja yllätys molemminpuolin oli melkoinen. Kolonna pysähtyi vain parinkymmenen metrin päähän Wyandirin tiedustelukomppaniasta. Aika tuntui pysähtyneen kun kaksi vihamielistä yksikköä tuijotti toisiaan lähietäisyydeltä. Tiedustelukomppania alkoi hitaasti vetäytyä alas rinnettä.

 

Hetki tuntui kestävän ikuisesti. Sitten sekä Athir että Wyandir kannustivat hevosiaan. Wyandir kiiruhti eteenpäin ja Athir taaksepäin. Ritari kannusti hevostaan kohti kahlaamoa, mutta pysäytti sen sitten rajusti. Eldirin divisioona oli pysähtynyt saarelle ja näytti epäröivän. Pitäisikö heidän edetä joen yli vai palata länsirannalle? Prinssi Eldir ei ilmiselvästi tiennyt ja seisoi esikuntineen saarella tuijottaen vastarannalle. Jos Athir olisi pysähtynyt ajattelemaan ei hänkään olisi tiennyt. Mutta hänellä ei ollut aikaa ajatella. Oli aikaa vain reagoida ja hän reagoi heti ja automaattisesti. ”YLI”, hän huusi suurella äänellä joka kantoi helposti saarelle. ”MARS MARS”! Koko Eldirin divisioona kuuli huudon ja näki huutajan. Pitkä punakaapuinen hahmo ruskean hevosen selässä. Siitä ei voinut erehtyä. Odottamatta käskyä komentajaltaan divisioona kahlasi veteen ja säntäsi kohti vastarantaa. Nähdessään heidän tulevan Athir kääntyi ja juuri silloin vihollisen jousimiehet olivat saaneet rivinsä kuntoon. Yhteislaukaus lähti suhisten ilmaan.

 

Nuolet viuhuivat ilman halki ja iskeytyivät suoraan prikaatin komentajan ympärille. Kenraali Wyandir kaatui alas satulasta kahden nuolen lävistämänä. Prikaatin varakomentaja katsoi kuolevaa kenraaliaan kauhistuneena. Sir Athir näki hämmennyksen nuoren upseerin kasvoilla. Koko prikaati epäröi ja oli lähdössä mukaan tiedustelukomppanian aloittamaan perääntymiseen. Ritari tajusi kaiken olevan hiuskarvan varassa. Rinteen takana oli varmasti voimaa, mutta sillä ei ollut nyt merkitystä. Hänen piti saada hallitseva maastonkohta haltuunsa. Oikea komentaja olisi jäänyt taustalle johtamaan joukkojaan. Mutta Athir Wendir tiesi, ettei hän ollut oikea komentaja. Hän oli vain Kultaisen Kukan ritari liian suurissa saappaissa. Niinpä hän reagoi jälleen.

 

Prikaati alkoi vetäytyä epäjärjestyksessä, kun ritari punaisessa kaavussa karautti hevosellaan heidän eteensä. Yhdellä liikkeellä sir Athir paljasti miekkansa. ”PRIKAATI, SEURATKAA MINUA”; hän huusi. ”RYNNÄKKÖÖN”! Ritari pudottautui satulasta ja lähti juoksemaan kohti vihollista. Prikaati epäroi vain sekunnin. Sitten sotilaat jo juoksivat eteenpäin kohottaen hurraahuudon. Heidän edessään vihollinen levittäytyi nopeasti kolonnasta rivistöksi. Mutta he eivät olleet vielä valmiita kun prikaati iski Athirin johdolla rivistön kimppuun. Samalla prikaatin jousikomppania pääsi vihdoin toimintaan ja lähetti yhteyslaukauksen vihollisen rivistön niskaan. Se lisäsi sekasortoa. Sir Athirin johtama hyökkäys eteni hyvin ja vihollinen alkoi perääntyä. Prikaati taisteli vihollisen prikaatia vastaan ja rynnisti kohti rinteen huippua. Sir Athir näytti olevan kaikkialla johtaen miehiä ja pitäen näiden intoa yllä. He saavuttivat rinteen huipun. Athirin edessä levisi Rohanin tasanko mataline kumpuineen. Ja suoraan edessä koko vihollisen divisioona marssi tietä myöten kohti kahlaamoa. Takana näkyi ratsuväkeä ja lisää joukkoja. Kenraali Suingol oli tulossa ottamaan kahlaamot valvontaansa. Mutta hänen tiellään oli Tol Eresseän prikaati joka asettui nyt päättäväisesti puolustukseen. Koko vihollisen divisioona vyöryi heitä kohti.

 

 

Päämajassa sotaruhtinas Aranwionin kärsimättömyys oli kasvanut hetki hetkeltä kun yö lähestyi loppuaan. Ruhtinas kuitenkin kätki sen hyvin, sillä armeijan komentaja ei saanut missään vaiheessa näyttää hätäilevältä. Niinpä hän vain istui hevosensa selässä katsellen kohti itää ja etelää. Anfalasista ei näkynyt jälkeäkään. Kolonna ei enää liikkunut vaan odotti. Odotti mitä? Kukaan ei tiennyt, mutta epäilemättä jossakin oli sattunut uusi viivytys. Mutta oliko heillä aikaa uuteen viivytykseen? Aurinko nousisi minä hetkenä tahansa!

Sitten aurinko ilmestyi viimein taivaanrannan takaa. Kuului äänekös huokaus sotilaiden suusta, kun he tajusivat olevansa myöhässä. Oliko uhkapeli epäonnistunut. Samassa kolonna lähti liikkeelle. Tien pientareella istuskelleet sotilaat kiiruhtivat paikoilleen varusteitaan keräillen. Kolonna liikkui! ”Saatamme vielä ehtiä”, totesi aliruhtinas Damrod tuijottaen itään, kuin yrittäen nähdä puiden läpi mitä kahlaamolla tapahtui. Aranwioni nyökkäsi ja tunsi sydämen hyppäävän lähes kurkkuunsa kun taistelun meteli äkkiä katkaisi hiljaisuuden. Jossakin edessä miekat ja keihäät iskivät yhteen. Meteli yltyi. Upseerit ja sotilaat kohottautuivat hevostensa selässä yrittäen nähdä eteenpäin. Ilmeet olivat haudanvakavat. Mitä edessä tapahtui? Lähettejä ei tullut. Se kertoi ettei kenelläkään ollut aikaa heitä lähettää. Ruhtinas Aranwion tunsi lähes vastustamatonta halua kannustaa hevostaan ja syöksyä eteen katsomaan mitä tapahtui. Mutta hän hillitsi itsensä. Jos komentaja katoaisi ei häntä välttämättä löydettäisi jos päätöksiä pitäisi tehdä. Hänen täytyi jäädä paikalleen, odottaen sydän kurkussa uutisia. ”Kolonna liikkuu yhä”, huomautti Damrod joka oli nyt aivan Aranwionin vieressä. Tämä tyytyi jälleen nyökkäämään. Sitten äkkiä vaimea hurraa-huuto kohosi ilmaan. Se viimein kertoi jotakin. Tuolla edessä haltioiden jalkaväki rynnäköi huutaen hurraata! ”Iskekää, miehet, iskekää”, sanoi Damrod hiljaa itsekseen, kuvitellen jalkaväen hyökkäämässä. Mutta viimein Aranwionin kärsivällisyys oli lopussa. ”Sir Delemir”, hän huudahti katsoen taakseen. Ritari oli heti sotaruhtinaan vierellä. ”Herra”, hän vastasi. ”Ottakaa komppanianne ja painukaa kahlaamolle. Katso mitä voit tehdä jalkaväen auttamiseksi”. Delemir teki kunniaa ja pian Glorfindelin talonväenkomppanian ritarit poistuivat täyttä laukkaa kohti itää. Sotilaat tiellä tekivät tilaa ja pian komppania katosi puiden keskelle. Aranwion katseli surullisena heidän peräänsä. Hän ei voinut mennä mukaan. Sotaruhtinas saattoi ainoastaan luottaa ruhtinas Haldurioniin ja tämän kykyihin. Oli tilanne millainen tahansa Haldurion kyllä selvittäisi sen!

 

 

Haldurion itse ei ollut aivan varma asiasta. Hän oli jo ollut matkalla kahlaamolle, kun taistelun meteli alkoi kuulua. Ruhtinas tiesi, että hänen pitäisi olla siellä missä nyt taisteltiin. Mutta koko Minhiriathin osasto oli kadonnut ja ruhtinas oli kuluttanut melkein tunnin sen etsimiseen ja tuomiseen takaisin kohti marssirivistön kärkeä. Minhiriathilaiset eivät olleet hyviä toimimaan suurien osastojen osina ja yöllinen marssi oli ollut heille liikaa. Mutta he olivat nyt toissijaisia, sillä yö oli päättymässä ja edessä taisteltiin.

 

Täyttä laukkaa Haldurion saapui paikalle, josta Athir ja Nessane olivat aiemmin katselleet kahlaamoa. Hetkeksi Haldurion pysähtyi yrittäen arvioida tilannetta. Eldirin divisioona oli juuri saavuttamassa vastarannan ja seuraava divisioona, Vihersataman Gellanin joukko, oli jo osittain joessa pyrkien joen yli. Sitten Haldurionin katse osui vastarannalle. Athirin johtama prikaati saavutti juuri rinteen laen ajaen vihollista edellään. Mutta tasangolla oli varmasti lisää vihollisia, tajusi Haldurion. Ne yrittäisivät heittää prikaatin takaisin rinteeseen. Wedemirin ratsuväki oli rinteessä tien oikealla puolella näyttäen epäröivän. Sir Athiria ei näkynyt, mutta Haldurion saattoi arvata ritarin olevan siellä missä taistelun tiimellys oli kiivain.

 

Kiroten mielessään Dinladen ruhtinas kannusti hevostaan ja lähti ylittämään kahlaamoa. Hän ohitti vedessä kahlaavia sotilaita, jotka huusivat kannustushuutoja toisilleen. Ruhtinas Gellan oli saarella tähystäen vastarannalle. Vihersataman ruhtinaan katse oli tiukasti taistelussa jota sir Athir kävi vihollista vastaan. Gellan oli ottanut kypärän päästään ja heittänyt sen pois. Hiki helmeili hänen otsallaan ja ilme oli tiukka. Haldurion pysähtyi hänen vierelleen. ”Emme näe mitä tasangolla on”, huudahti Gellan tuskaisena. ”Siellä voi olla vaikka koko vihollisen armeija”. Haldurion kääntyi katsomaan Gellaniin. ”Luuletko että on”, hän kysyi. Gellan pudisti päätään. ”Kolme tai neljä divisioonaa korkeintaan. Mutta kuinka lähellä he ovat, se on nyt tärkeää”. ”Todellakin”, vastasi Haldurion. ”Marssi tien suuntaisesti ylös rinnettä valmiina kaartamaan kumpaan suuntaan vain. Minä menen rinteen huipulle katsomaan miltä tilanne näyttää”.  ”Niin teemme”, vastasi Gellan ja lähti eteenpäin. Haldurion kannusti jälleen hevostaan ja kiiruhti yli kahlaamon. Wedemir näki hänen tulevan ja kiiruhti vastaan. ”Herra, mitä minun pitäisi tehdä”, hän kysyi epätietoisena. ”Pysy siinä missä olet”, vastasi Haldurion. ”Haluan ensin nähdä mikä tilanne on”, hän lisäsi ja oli sitten jo poissa. Wedemir kuuli ruhtinaan kannustavan Eldirin jalkaväen sotilaita ylös rinnettä tovereidensa tueksi. Oli kiire!

 

 

Tasangon laidalla sir Athir piti edelleen tien hallussaan. Prikaati oli juuri torjunut kaksi kertaa vahvemman vihollisen rynnäkön ja nämä olivat vetäytyneet järjestäytymään uudelleen. Se ei huolestuttanut ritaria, mutta sen sijaan toisen divisioonan ilmestyminen vihollisen tueksi huolestutti. Vihollinen alkoi kiertää prikaaatia kummaltakin puolelta. Mutta samassa Eldirin divisioonan muut prikaatit alkoivat saapua kärjen tueksi. Ne ilmestyivät kummallekin puolelle Wyandirin prikaatia harmaakaapuisen pitkän ratsumiehen käskeminä. ”Haldurion”; huudahti Athir huojentuneena. Ruhtinas pysäytti hevosensa tien pientareelle ja katseli eteensä välittämättä ympärillään viuhuvista nuolista, joita vihollisen jousimiehet ampuivat herkeämättä. ”Mahtava sir Athir”, tervehti Haldurion hymyillen suopeasti. Athir hymyili takaisin. ”Nyt olet todellakin Auth-hir, sotaruhtinas”, lisäsi ruhtinas. Mutta ritari pudisti päätään. ”Moista vastuuta en halua. Liian tiukkaan paikkaan jätit minut, mutta tein parhaani”. ”Hyvin teit”, vastasi Haldurion katsellen ympärilleen. Hän saattoi nähdä ruhtinas Gellanin olleen oikeassa vihollisen voimasta. Mutta koko jalkaväki oli yhä marssimuodostelmassa tiellä tai levittäytymässä tien ympärille rivistöksi. Divisioonat eivät olleet rivissä vaan jonossa. Ainoa huolestuttava seikka oli kokonaisen vihollisen ratsuväkiprikaatin marssi oikealla kohti Eldirin divisioonan sivustaa. Athir näki saman, mutta ei ollut enää huolissaan. Ruhtinas Haldurion kyllä hoitaisi tilanteen.

 

Hetken Haldurion mietti. Sitten hän taas räjähti toimintaan. ”Pidä asemat tässä Eldirin divisioonan kanssa”, hän komensi Athiria. Sitten Dinladen ruhtinas oli jo poissa ratsastaen alas rinnettä. Hänen takanaan taistelun meteli kiihtyi jälleen. Puolivälissä rinnettä Haldurion pysähtyi. Gellanin divisioona kahlasi juuri ylös joesta. Hän näki Vihersataman ruhtinaan esikuntineen jo kuivalla maalla tähystämässä ylös rinnettä. Heidän katseensa kohtasivat. Haldurion teki laajan kädenliikkeen kohti Eldirin vasenta sivustaa ja näytti ”mars mars”. Hän näki Gellanin käden osoittavan samaan suuntaan näyttäen useita eri kohtia. Haldurion vastasi osoittamalla kohtaa jossa korkea kivi kohosi keskellä rinnettä. Hän halusi Gellanin marssivan sitä kohti ja siitä ylös tasangolle. Kivi oli kauempana pohjoisessa. Gellan viittoi kädellään ymmärtäneensä. Tuhlaamatta enempää aikaa Haldurion kääntyi ja kiiruhti nyt kohti rinteessä yhä seisovaa Lindonin Ruhtinaan Ratsuväkeä. Ratsumiehet näyttivät kärsimättömiltä. ”Oikealta ylös rinnettä”, komensi Haldurion Wedemiriä. Nuoren komentajan ilme oli lähes helpottunut. Vihdoinkin odotus oli ohi. ”Suoraan edessänne tasangolla on vihollisen ratsuväkiprikaati. Lyöt sen ja ajat pois kentältä. Pistä toimeksi”. Wedemir teki kunniaa ja komensi pataljoonansa liikkeelle. Haldurion seurasi heitä ja saavutti kohdan jossa rinne muuttui tasangoksi. Hän näki vihollisen yksiköt edessään ja taistelun kohdassa jota prinssi Eldir nyt puolusti. Divisioona vastaan divisioona. Kenraali Wyandir makasi jo kuolleena nurmella, samoin monia hänen miehiään ja vihollisia. Pian toinen vihollisen divisioona liittyisi taisteluun. Sitten Gellan. Sitten seuraavan divisioona. Niin alkoi Dagor Dagorath, mietti Haldurion tajuten tilanteen lopullisuuden. Taistelu joka lopettaisi sodan Morgothin ja haltioiden välillä. Se oli alkamassa. Pienestä kahakasta kasvaisi kaiken tuhoava taistelu joka peittäisi alleen koko Rohanin läntisen tasangon. Ja hän oli mukana. Dinladen Haldurion oli aloittanut sen! Oliko se asia josta kannatti olla ylpeä vai surillinen? Hän ei tiennyt vastausta.

 

 

 

                                           

WEDEMIR NOLDORIN

 

Wedemir pysähtyi hetkeksi tasangon laidalle komppanianpäälliköiden järjestäessä joukkojaan. Hänen aseenkantajansa oli nuoren komentajan vierellä puristaen miekkaansa kasvot kalpeina. Wedemir itse näytti rauhalliselta. Suuren Välwen jälkeläiset eivät pelänneet pahaa! Istuessaan siinä ratsunsa selässä myös Wedemir tajusi tilanteen lopullisuuden. Kuinka moni palaisi tästä taistelusta, olisi se sitten voitto tai tappio? Kukaan ei voinut varmasti uskoaa palaavansa, paitsi ehkä joku sir Athir, johon mikään ei tuntunut pystyvän. Mutta Wedemir? Todennäköisyys oli häntä vastaan. Mutta se ei huolettanut nuorta Noldorinin huoneen perijää. Hän oli jättänyt hyvästit vaimolleen Lindonissa ja tämä pitäisi huolen heidän lapsistaan. Noldorinin suuren suvun jatkuvuus oli taattu. Nyt Wedemirin piti huolehtia suvun kunniasta. Sillä hänen vanhempi veljensä Dunlan oli poissa. Kaatuneena retkellä jolle oli Kultaisen Kukan ritareiden mukana mennyt. Jossakin mielensä sopukoissa Wedemir olisi halunnut vihata ritareita, mutta hän ei voinut. Dunlan oli ollut koko sydämestään heidän kanssaan, eikä toisin olisi voinut olla.

 

Wedemir pyyhki hikeä otsaltaan. Päivästä oli tulossa kuuma. Todella kuuma! Pohjoisessa hän saattoi nähdä sotaruhtinas Gothmogin leirin. Oliko tämä todella heidän puolellaan loppuun asti? Wedemirillä oli epäilyksensä, mutta suuri politiikka ja strategia ei ollut hänen asiansa. Ei, hänellä oli tehtävä hoidettavanaan. Edessään Wedemir näki vihollisen ratsuväkiprikaatin pyrkivän levittäytymään nähdessään eteensä äkkiä ilmestyvän haltioiden ratsuväkeä. Lindonin ja Dilwen huoneen viirit liehuivat pataljoonan rivistöjen yllä julistaen heidän uskollisuuttaan ruhtinas Glorfindelille. Kauan sitten oli ruhtinas Ecthelwion liittänyt Dilwen ja Noldorinin huoneen kohtalot toisiinsa menemällä naimisiin Wedemirin tädin kanssa. Tuo kohtalo oli tuonut Wedemirin tänne ja nyt se täyttyisi. Tuona päivänä Wedemir oli oudon fatalistisella tuulella, mutta niin oli moni muukin. Sillä he tajusivat Dagor Dagorathin viimein koittaneen.

 

Pataljoona oli valmis. Wedemir soi itselleen lyhyen hymyn. Eriadorin puolesta, koko maailman puolesta, ruhtinas Glorfindelin puolesta, Noldorinin huoneen kunnian puolesta, hänen omien lapsiensa ja kuolleen veljensä puolesta! Hänellä oli maailman paras ratsuväkipataljoona komennossaan. Kuka voisi pysäyttää heidät? ”Pataljoona, eteenpäin”, komensi Wedemir asettuen kärkeen. Komppaniat levittäytyivät hänen sivuilleen edeten ravia, joka kiihtyi kokoajan. Keihäät osoittivat yhä kohti taivasta. Vihollinen levittäytyi yhä, mutta oli pahasti sekasorrossa. Harmaasinisen ratsuväen rivistö lähestyi heitä nopeasti. ”RYNNÄKKÖÖN”, huusi Wedemir viimein. Lindonin ratsuväki kiihdytti laukkaan ja rynnäköi hurjasti huutaen. He törmäsivät vihollisen rivistöön kuin kuuma veitsi voihin ja se hajosi. Komppaniat tunkeutuivat vihollisen keskelle ajaen pelästyneitä ratsumiehiä edellään.

 

Wedemir näki suoraan edessään vihollisen prikaatinkomentajan, jonka yläpuolella liehui Rhunin viiri. Hän kannusti hevostaan kohti vihollisen komentajaa, mutta pataljoonan ensimmäinen komppania ehti ensin. Prikaatinkomentaja putosi hevosensa satulasta tappavan keihääniskun saaneena ja viiri kaatui hänen päälleen. Wedemir pysäytti hevosensa hetkeksi miehen vierelle. Hän oli prikaatinkomentajaksi nuori, haltiavuosissa varmaan Wedemirin ikäinen. Nuorekkaan upseerin loistavasti alkanut ura oli kuitenkin nyt sammunut Angrenin kahlaamolla. Wedemir kohautti olkapäitään. Monen muunkin ura tulisi sammumaan tulevina päivinä ja tunteina.

 

Mutta taistelu sujui. Lindonin ratsuväki iski kiilan keskelle vihollisen prikaatia ja hajoitti sen kahtia. Ilman komentajaansa prikaati oli hajoamassa ja kiivaan lähitaistelun jälkeen he alkoivat perääntyä. Yksi Wedemirin komppanioista kääntyi täydellisessä järjestyskessä ja iski nyt kiilana vasemmalle ajaen vihollista kohti tietä. Ratsuväen taistelu oli sillä erää yhtäkuin voitettu, mutta muualta kuuluva meteli kertoi, että yleisesti taistelu oli kaikkea muuta kuin ohi. Wedemir käänsi katseensa pohjoiseen. Vihollisen jalkaväki painoi päälle tien suunnassa, mutta prinssi Eldirin divisioona piti puolensa. Prinssi viiri liehui ylväänä tasangon laidalla vetäen puoleensa nuolikuuron toisensa jälkeen. Sivummalla Wedemir näki punakaapuisen hahmon nousemassa hevosen selkään. Sir Athir, tajusi Wedemir. Hetken ajan hän näki mielessään pitkän tummatukkaisen haltian, jonka silmissä oli yleensä päättäväisen uhmakas ilme. Athir Wendir ei pelännyt mitään pahaa. ”Herra, katsokaa pohjoiseen”, huudahti Wedemirin aseenkantaja osoittaen Athirista oikealle. Wedemir saattoi nähdä tasangolle nousemassa kolonnamuodostelmassa haltioiden joukkoja. Sen täytyi olla Vihersataman Gellan, Wedemirin suvun vanha poliittinen liittolainen. Gellan ilmestyi vihollisen pohjoiselle sivustalle ja aikoi mitä ilmeisimmin iskeä heidän sivustaansa.

 

Mutta aikoi Gellan tehdä mitä tahansa Wedemir oli nyt iskenyt iskunsa ja hänen täytyi saada pataljoonansa pois taistelusta. Eldirin sivusta oli pelastettu joten ei ollut syytä jäädä paikoilleen. ”TAKAISIN KENTÄN LAIDALLE”, komensi Wedemir ja pataljoonan torvensoittaja soitti heti merkin vetäytyä. Komppaniat reagoivat nopeasti ja luopuivat vihollisen takaa-ajosta. Tyytyväisyydekseen Wedemir näki että kaikki tottelivat heti. Se oli todellakin koko armeijan paras pataljoona. Komentaja soi itselleen uuden hymyn. Mutta se hyytyi kun hän näki kokonaisen vihollisen ratsuväen pataljoonan ilmestyvän jalkaväen ja vetäytyvien ratsumiesten takaa. Pataljoona karautti täyttä laukkaa kohti Wedemirin ensimmäistä komppaniaa, joka oli juuri kääntynyt ja pyrki irtautumaan taistelusta. He jäisivät kiinni, hän tajusi heti. Hetken komentaja epäröi. Mutta sitten hän tiesi mitä tekisi. Se oli hänen pataljoonansa. Hän ei jättäisi miehiään pulaan. Noldorinin suvun kunnia kulki hänen mukanaan. Wedemir vilkaisi ympärilleen. Hänellä oli ehkä kaksikymmentä miestä mukanaan. Esikuntaa ja muuten vain komentajansa ympärille kerääntyneitä sotilaita. Kohauttaen olkapäitään Wedemir kääntyi varakomentajansa puoleen. ”Jatka perääntymistä. Olemme liian hajallamme, jotta voisimme taistella. Kerää pataljoona jalkaväen taakse ja järjestä se uudelleen”. Varakomentaja, nuori sinda nimeltä Adragel, nyökkäsi. ”Mitä te aiotte, herra”, hän kysyi varovasti. ”Pelastan komppaniani”, vastasi Wedemir ja kannusti hevostaan. Parikymmentä ratsumiestä seurasi keihäätä osoittaen kohti aurinkoa.

 

Vihollisen pataljoona hyökkäsi tiiviissä muodostelmassa. Wedemir tiesi täsmälleen miten päsäyttää sen hyökkäys, sillä hänelle oli kerran tehty se harjoituksissa. Hän kokosi joukkonsa tiiviiksi kiilaksi ja iski suoraan pataljoonan kärjen sivustaan. Kärki kääntyi torjumaan iskua ja pysäytti hevosensa. Takana tulevat sotilaat joutuivat myös pysähtymään. Seurasi sekasorto ja paniikki kun koko pataljoona suoritti äkkipysäyksen ettei ratsastaisi oman kärkensä yli. Ratsumiehiä ryntäili joka suuntaan ja muodostelma hajosi. Tämä antoi vaarassa olleelle komppanialle aikaa kiiruhtaa turvaan. Mutta Wedemirin pieni joukko juuttui kiivaaseen lähitaisteluun. He muodostivat piirin ja pyrkivät vetäytymään, mutta jäivät pian saarroksiin.

 

Wedemir iski oikealle ja vasemmalle pitäen vihollisia loitolla. Hänen sotilaansa taistelivat keihäin ja useita oli jo kaatunut. Wedemir tiesi kaataneensa kolme vastustajaa, mutta siitä ei ollut nyt mitään hyötyä. ”VARO”, huusi aseenkantaja ja Wedemir väisti vasemmalle. Vihollisen heittämä keihäs osui häntä kylkeen ja viilsi siihen pitkän haavan. Komentaja tunsi menettävänsä tasapainonsa ja putosi hevosen satulasta selälleen maahan. Hän tiesi olevansa yhtäkuin kuollut. Hetken Wedemir näki silmiensä edessä veljensä Dunlanin kuvan. Veli katsoi häntä surullisena ja pudisti päätään. Mitä se merkitsi. Aseenkantajan pelästynyt huuto havahdutti Wedemirin takaisin todellisuuteen. Hän ei ollut vielä kuollut. Komentaja tarttui miekkaansa, joka oli maassa hänen vierellään, ja kompuroi seisomaan. Vihollinen hevosensa selässä ratsasti hänen ohitseen ja Wedemir iski miestä kylkeen miekallaan. Vihollinen putosi maahan. ”JALKAUTUKAA”, huusi samassa aseenkantaja nähden että hänen  komentajansa oli vaarassa jäädä vihollisen jalkoihin. Jäljelläolevat noin kymmenen sotilasta jalkautuivat kerääntyen keihäineen Wedemirin ympärille. Tämä pysyi juuri ja juuri jaloillaan ja tunsi haavasta valuvan jatkuvasti verta. ”Meidän täytyy sitoa haavanne, herra”, huudahti aseenkantaja. Hän oli nuori noldo, jonka suku oli ollut Noldorinien sotureita neljällä eri ajalla. ”Ei maksa vaivaa”, totesi Wedemir vaivalloisesti. Puhuminen sattui hieman. Hän kokosi voimansa. Dunlan ei ollut lähtenyt alistuneena, eikä lähtisi nuorempi velikään. ”Hyökätään”, hän sanoi ja iski lähimpien vihollisten kimppuun. Se oli täsmälleen oikea ratkaisu, tiesi Wedemir, sillä jos he antaisivat ratsumiehille tilaa nämä tekisivät haltioista nopeasti selvää jälkeä. Todella lähellä etu olisi jalkamiehillä. Niinpä haltiat kävivät vihollisen kimppuun. Useita yllättyneitä ratsumiehiä sai osumia ja putosi satulasta.

 

Mutta se ei voinut kestää pitkään. Huolimatta lähitaistelun tarjoamista eduista aina uusi vihollinen ilmestyi kaatuneen tilalle. Vihollisen viirikin lähestyi nyt pientä haltiajoukkoa. Wedemir ei tunnistanut sitä, mutta kuka tahansa gondorilainen sotilas olisi voinut kertoa sen olevan Rhunin kuninkaallisten joukkojen viiri. Juuri silloin suurikokoinen vihollisen sotilas yritti ratsastaa suoraan Wedemirin yli. Komentaja väisti ja iski miekallaan miestä selkään. Samalla toinen hyökkäsi häntä kohti. Komentaja torjui iskun ja haavoitti hyökkääjää, mutta kolmas ehätti iskemään miekallaan. Wedemir tunsi kipua kun miekka viilsi pitkän haavan hänen vartaloonsa. Komentaja kaatui taaksepäin eikä enää nähnyt, kuinka hänen aseenkantajansa surmasi vihollisen. Nuori haltia asettui sitten suojelemaan herraansa. Mutta Wedemirin katse oli kiinnittynyt jonnekin kaukaisuuteen. Hän muisti jälleen päivän jolloin oli päättänyt jättää Kultaisen Kukan ritarikunnan ja seurata sen sijaan isänsä viitoittamaa tietä. Ei sillä että Wedemir olisi uskonut enemmän isäänsä kuin ruhtinas Glorfindeliin. Mutta hänestä ei ollut Kultaisen kukan ritariksi. Wedemir viihtyi ylhäisissä piireissä ja suurissa neuvostoissa. Ironisesti juuri tuo kaikki oli tuonut hänet kuolemaan kaukaiselle kentälle Rohanissa.

 

Wedemirin korvissa taistelun meteli kuitenkin vain yltyi. Hän keskitti katseensa ja näki miten haarniskoidut ritarit iskivät läpi vihollisen ratsumiesten rivistön. Nämä eivät voineet pysäyttää ritareiden hurjaa rynnäkköä. Tuskansa läpi hän tunnisti ritarit. Se oli Glorfindelin talonväenkomppania. Viimehetkellä heidän raivoisa rynnäkkönsä hajoitti vihollisen ratsuväen. Kaksi vihollista kuitenkin jalkautui ja juoksi kohti maassa makaavaa Wedemiriä, tunnistaen tämän pataljoonankomentajaksi. Nuori aseenkantaja astui rohkeasti eteen ja iski sotilaiden kanssa yhteen. Mutta hän oli lievästi haavoittunut itsekin ja toinen vihollinen pääsi iskemään nuoren haltian maahan. Sotilaat kiiruhtivat eteenpäin, mutta juuri silloin pitkä voimakas kevyesti haarniskoitu hahmo astui heidän ja Wedemirin väliin. Kaksi sinistä palavaa silmää tuijotti sotilaisiin. Hahmo ei liikkunut, ennen kuin kumpikin sotilas hyökkäsi häntä kohti. Silloin ritarin miekka liikkui tappavan nopeasti. Hän torjui miekanpiston ja kaatoi toisen vastustajan taitavalla sivalluksella. Toinen ei ehtinyt kunnolla edes puolustautua kun ritarin hyökkäys iski häntä vastaan. Kun kumpikin vastustaja makasi maassa ritari kiiruhti maassa makaavan Wedemirin luokse. ”Delemir”, sai Wedemir sanottua. ”Älä puhu, sukulaiseni”, tämä vastasi nähden nuoremman haltian pahat haavat. Haavoittunut aseenkantaja horjui herransa luokse ja kääntyi sitten katsomaan Delemiriin. ”Herra, meidän täytyy saada hänet heti pois kentältä ja hoitoon. Muuten nämä haavat voivat olla kuolemaksi”. Delemir nyökkäsi katsellen jo ympärilleen. Hänen komppaniansa oli erillään ja vihollinen iskisi pian heitä vastaan. Koko hyökkäys oli ollut typerä, mutta Delemirillä ei ollut tapana jättää sukulaisiaan pulaan. Ääneti hän viittasi adjutanttinsa komentamaan komppanian vetäytymään ja nappasi Wedemirin helposti syliinsä. Kääntäen selkänsä taistelulle sir Delemir lähti kantamaan Wedemiriä turvaan. Tämän kuoleman hetki ei ollutkaan vielä koittanut!

 

 

 

 

 

 

                      ERIADORIN ARMEIJA MARSSII

 

Athir Wendir oli vihdoin päässyt takaisin hevosensa selkään ja tähysti ympärilleen. Hän näki selvästi oikealla Lindonin ratsuväen hurjan hyökkäyksen ja Wedemirin ahdingon. Ritarin ensimmäinen reaktio oli lähteä apuun, mutta hän hillitsi itsensä. Taistelu eteni, oli Wedemir ahdingossa tai ei! Eldirin divisioona oli nyt torjunut vihollisen etenemisyrityksen ja oli pääsemässä niskanpäälle. Vasemmalla Athir näki Gellanin divisioonan suorittavan laajaa kaarrosta vihollisen sivustaan. Hän saattoi jo nähdä miten taistelu tulisi kehittymään. Samassa Haldurion ilmestyi hänen vierelleen. Ritarikunnan päämiehen kasvojen ilme oli edelleen rauhallinen, mutta Athir saattoi nähdä että se oli vain vaivoin ylläpidetty naamio. Haldurionillekaan taistelujen johtaminen ei ollut jokapäiväistä puuhaa.

 

”Gellan flankkaa vihollista, herra”, totesi Athir osoittaen pohjoiseen. ”Tiedän”, vastasi Haldurion katsellen tasankoa edessään. ”Minä lähetin hänet sinne. Miten luet tilanteen”? Athir kohautti olkapäitään. Mitä Haldurionin tasoinen komentaja kyseli häneltä tilanteesta? ”Herra, ajamme heidän kohta kentältä. Wedemir on heittänyt vihollisen ratsuväen tasapainosta ja jalkaväki jää pian kahden osastomme väliin. Heidän on pakko vetäytyä”. Haldurion nyökkäsi. ”Todellakin. Miten aiot jatkaa tästä? Mitä suunnittelee nyt sir Athir”, kysyi Haldurion ja hänen äänensävynsä oli jälleen hyväntahtoisen kiusoitteleva. Athir vilkaisi päämieheen ällistyneenä. Mikä Haldurionia oikein vaivasi? ”Herra, minä olen vain nuorempi ritari”, totesi Athir. ”Taistelun johto on varmasti sinun tehtäväsi. Minä ajattelin jäädä tähän odottelemaan mitä käskyjä saan”! ”Ja jos minä lähtisin täyttä laukkaa toiseen suuntaan jättäen sinut yksin tänne”, kysyi Haldurion kuin unohtaen taistelun heidän ympärillään. Athir vilkaisi ympärilleen. ”Herra, me pakotamme heidät pian perääntymään”, totesi Athir hetken kuluttua. ”Jos minun pitäisi päättää, ottaisin luultavasti riskin ja ajaisin takaa vihollista. Meidän pitää saada lisää tilaa itsemme ja Angrenin väliin jotta saamme kaikki joukot joen yli ja linjaan. Niinpä meidän pitää päästä levittäytymään tasangolle”. Haldurion nyökkäsi. ”Aivan oikein. Niin me teemme. Riski piilee tietysti siinä, että emme tiedä miten kaukana vihollisen pääjoukot ovat. Ne voivat ilmestyä yllättäen tovereidensa avuksi”.

 

”Eivät ilmesty”, huudahti ääni heidän takaansa. ”Seuraava vihollisen leiri on useiden tuntien marssin päässä. Meidän pitää siis ajaa vihollista takaa ja nopeasti”. Haldurion ja Athir kääntyivät katsomaan taakseen vaikka tunnistivat jo äänen. Aliruhtinas Eltas istui heidän takanaan harmaan pienikokoisen hevosensa selässä. Eltasin tarkat silmät liikkuivat halki tasangon. ”Edessä näkyy jotakin korkeampaa maastoa”, hän totesi. ”Kyllä herra”, vastasi Athir. ”Pieni ylänkö kulkee Valkoisilta Vuorilta kohti pohjoista ja ulottuu melkein Fangorniin asti. Se olisi täydellinen asema meille”. Haldurion nyökkäsi kiivaasti. ”Siellä meidän täytyy olla kun pimeä tulee. Voimme tukea eteläisen sivustamme Valkoisiin Vuoriin. ”Entä pohjoinen sivusta”, kysyi Eltas katsellen pohjoiseen. ”Pitääkö se ulottaa Fangornin metsään asti”? ”Ei, herra”, huudahti sir Athir. ”Näin aiemmin sotaruhtinas Gothmogin joukkojen marssivan ulos leiristään. En tiedä paljonko heitä on, mutta he marssivat itään Gellanin pohjoispuolella. Ylänkö kohoaa korkeammaksi pohjoisessa ja siellä on pieni kukkulakin, joka näkyy tänne hyvin. Luulen Gothmogin marssivan tuota paikkaa kohti aikomuksenaan turvata pohjoinen sivustamme. Tosin en tiedä miksi hän ei ole lähettänyt mitään viestiä aikomuksistaan”? Eltas kohautti olkapäitään. ”Hän on varmasti lähettänyt viestin, mutta armeijan päämajaan. Yksinäisen sir Athirin löytäminen keskeltä armeijaa voisi olla paljon vaikeampaa”. ”Aivan oikein, herra”, vastasi Athir. ”Lähdemme siis takaa-ajoon heti kun vihollinen kääntyy vetäytymään”, hän totesi katsoen Eltasiin. ”Kyllä. Tavoitteena se ylänkö edessämme”. Sen sanottuaan Eltas kääntyi ja lähti ratsastamaan takaisin kohti kahlaamoa. Hän varmasti lähti etsimään armeijan päämajaa kuullakseen sotaruhtinas Gothmogin aikomuksista.

 

 

Ruhtinas Haldurion jäi hevosineen paikoilleen. Hän näki aitiopaikalta miten Gellanin divisioona iski vihollisen sivustaan ja nämä kääntyivät sekasorrossa pakoon. Osa vihollisen kuormastoa jäi Gellanin käsiin. Aivan Gellanin vierellä näkyi Athir Wendirin punainen kaapu. Ritari oli kiiruhtanut eteen varmistamaan että takaa-ajo käynnistettäisiin heti. Vihollisen kärkidivisioona jäi Gellanin ja Eldirin joukkojen väliin ja tuhoutui lähes kokonaan. Siellä täällä hurraahuudot kohosivat ilmaan. Sotilaat vaistosivat voiton. Mutta se oli vain yhteenotto kahden valtavan armeijan etujoukkojen välillä. Tänään ei vielä ratkaistaisi mitään, tiesi Haldurion. Mutta monen sotilaan osalta taistelu oli jo ohi. Satoja kuolleita ja haavoittuineita makasi tiellä ja sen ympärillä. Onneksi suurin osa heistä oli vihollisia. Mutta Haldurion näki myös miten Wedemir Noldorinia kannettiin kohti kahlaamoa. Päämies huokaisi helpotuksesta. Ainakaan tämä ei ollut kuollut!

 

Wedemiristä hänen katseensa käämtyi pohjoiseen. Hän näki edessään Rohanin vihreät tasangot ja pohjoisessa kumpuilevan maan. Jossakin niiden takana oli ruhtinas Elemmakil joukkoineen. Sitä Haldurion ei epäillyt hetkeäkään. Hän ei tuntenut Elemmakilia hyvin, mutta tiesi tämän maineen ja kyvyt. Etelässä sen sijaan viipyi epäilys. Vieläkään ei mitään näkynyt Angrenin rannoilla. Tarkat haltiasilmät eivät erottaneet mitään liikettä siltä suunnalta. Missä oli Anfalasin armeija? Missä suuriruhtinas Vardamir ja prinssi Erendur? Tulisivatko he sittenkään. Erendurin kuva nousi päämiehen mieleen ja epäilys täytti hänet. Harlondin herra oli suuri kysymysmerkki. Haldurion luotti kyllä Erendurin uskollisuuteen, mutta ei tämän kykyihin. Etelästä saattoi tulla apua tai koko armeijan tuomitseva uutinen. Haldurion odotti kauhistuneena sitä hetkeä jolloin hän tietäisi kumman he saisivat.

 

 

Huolimatta huonosta alusta Dagor Dagorathin taistelun ensimmäinen päivä kuului Eriadorin Armeijalle. Kenraali Suingolin joukot olivat pian täydessä paossa ja Gellan ja Eldir ajoivat näitä takaa päättäväisesti ja taidolla. Koko muu armeija seurasi ylittäen divisioona kerrallaan Angrenin ja kiiruhtaen kärjen perään. Tuona päivänä Eltas ja Haldurion ylsivät loistaviin suorituksiin pitäen joukot liikkeessä ja oikeilla paikoillaan. Armeijan päämaja ei tuona päivänä näytellyt juuri minkäänlaista osaa koko toiminnassa, mutta toinen päivä olisi heidän koitoksensa hetki.

 

Kiivaan marssin jälkeen armeijan saavutti sir Athirin mainitseman ylängön. Päivänvaloa oli vielä hyvin jäljellä, mutta tasankoa korkeammasta asemastaan Haldurion ja Eltas saattoivat nähdä edessään kenraali Suingolin armeijan pääjoukon, joka oli kyllin vahva pysäyttääkseen etenemisen. Väsyneenä Eriadorin Armeijan kiiruhti ylängölle ja alkoi levittäytyä. Kiivas marssi oli viimein ohi.

 

 

 

 

                                            AURINGONLASKU

 

Aurinko laski verenpunaisena kohti taivaanrantaa. Yö lähestyi Rohanin tasangoilla. Ruhtinas Aranwion seisoi ylängön korkeimmalla kohdalla katsellen näkymää edessään. Missään muualla sitä ei olisi kutsuttu ylängöksi, mutta Rohanissa se oli merkittävin maastonkohta Angrenin ja Onodlon välillä. Ylängöltä maasto alkoi viettää alaspäin kohti Onodloa ja Aranwion saattoi nähdä kaiken edessään tapahtuvan ilman esteitä. Ruhtinas Narces seisoi hänen vierellään. Kumpikin oli hiljaa, mietteissään.

 

Armeija oli seurannut Suingolin joukkoja suoraan itään, marssien Entinkahluulle vievää uutta tietä. Helmin Syvänne oli nyt jossakin heidän kaakkoispuolellaan ja Aranwion saattoi auringon viimeisessä valossa nähdä taivaanrannan mustanaan joukkoja, jotka marssivat Syvänteestä kohti koillista. Kohti heitä. Osa oli varmasti jo matkalla kohti Angrenia aikoen yrittää katkaista heidän yhteytensä länteen. Kuinka monta heitä oli ja mitä joukkoja? Kukaan ei tiennyt! Lhunin divisioona suuriruhtinas Haldimirin komennossa oli päätiellä valmiina pysäyttämään vihollisen etenemisen, mutta riittäisikö se? Ties monettako kertaa Aranwionin katse kääntyi etelään. Missä oli Anfalas? Tulisivatko he? Muistaisivatko he solmimansa liiton? ”Anfalas”, sanoi Narces nähden mihin ystävänsä katse oli kääntynyt. ”Alati se kasvaa mielessämme. Pieni kaukainen paikka jota ennen sotaa emme ikinä edes ajatelleet”! ”Nyt olisi heidän viimeinen hetkensä tulla”, totesi Aranwion. ”Tänä yönä. Muuten on liian myöhäistä. Lhunin Haldimir ei vihollista pysäytä yksinään, vaikka nämä olisivatkin vain Rhunin apujoukkoja ja khandin varjaageja”. Narces nyökkäsi. ”Tulevatko he, Narces”, kysyi Aranwion. ”Voi, tunnen olevani kuin kuningas Elendil silloin kauan sitten, kun hän seisoi Amon Sulin tornissa odottaen ja toivoen. Houkan toivoksi sitä voisi joku kutsua. Kaikki on nyt kiinni Erendurista. Saiko hän Anfalasin puolellemme? Tuleeko hän avuksemme? Muista, että Erendur ei ole ikinä ollut ystävämme. Voi että on toivomme henkilössä johon en luota”!

 

”Hän tulee kyllä”, vastasi Narces päättäväisesti. ”Hän on matkalla. Erendur ei jätä meitä tänne. Aina hän oli viholliseni politiikassa ja toimi minua vastaan. Alati olen epäillyt hänen kykyjään. Mutta kun hän lähti Anfalasiin hän oli kuin eri henkilö. Jos ei muuta ole jäljellä on hänellä ainakin kunniansa jälleen. Hän ei jätä meitä kuolemaan. Ei yrittämättä auttaa! Hän voi olla myöhässä, mutta hän tulee kyllä”! Aranwion naurahti kuivasti. ”Aivan, myöhässä taas kerran. Mutta jos hän on pahasti myöhässä, ei tule olemaan ketään ketä auttaa”.

 

Aranwionin ja Narceksen ympärillä Eriadorin Armeija levittäytyi kiireesti. Viimeiset yksiköt eivät ehtisi ajoissa, vaan joutuisivat levittäytymään pimeässä. Mutta sille ei mahtanut nyt mitään. Päämaja oli asettunut heti Gellanin divisioonan taakse keskelle muodostuvaa rintamaa. Edessään Aranwion näki selvästi vihollisen joukot. Suuri osa Gothmogin armeijasta oli ollut leiriytyneenä Entin Kahluun luokse. Näitä hän ei ollut saanut mukanaan petokseen, vaan joukot olivat liittyneet kenraali Suingoliin ja levittäytyivät parhaillaan rivistöksi Eriadorin Armeijan pääjoukkoa vastaan. Kumpikin joukko oli suunnilleen saman vahvuinen, mutta sotaruhtinas Gothmog hänelle uskollisien kolmen jalkaväkidisivioonan ja yhden ratsuväkidivisioonan kanssa oli omissa asemissaan linjan pohjoispuolella valmiina auttamaan. Mutta kun mukaan laski vihollisen joukot Helmin Syvänteestä oli Eriadorin Armeija jo ylivoiman edessä, vaikka sotaruhtinas Khydul ”julman” päävoima oli vielä kauempana idässä, marssilla Edorasista Suingolin avuksi. Aranwionia kylmäsi kun hän ajatteli tilannetta. Heillä oli murskaava ylivoima edessään. Osa vihollisen joukoista oli erinomaisia ja heillä oli kaksi loistavaa komentajaa. Huomisen koitos tulisi olemaan melkoinen.

 

 

Hieman sivummalla sir Athir katseli samaa auringonlaskua. Hänkin näki vihollisen joukot levittäytymässä kaikkialla edessään. Nuotiot alkoivat syttyä leviävän pimeyden keskelle. Pian aurinko katoaisi näkyvistä. ”Mahtaako tämä olla viimeinen auringonlasku minkä näemme, ystävä”, kysyi sir Geldar. Länsirannan ruhtinas seisoi Athirin vierellä katsellen samaan suuntaan kuin Nuorempi ritari. Tämä kohautti olkapäitään. ”Olemme kulkeneet pitkän tien, Geldar. Monta kertaa olen luullut nähneeni viimeisen auringonlaskuni, mutta niin ei ole ollut. En voi uskoa, että tämäkään olisi viimeinen. Meillä on oltava uskoa, sillä mitään muuta meillä ei ole”! ”Hyvin sanottu”, totesi Geldar. ”Kenties tämä päivä antaa uskoa joukoillemme, sillä tänään kaikki sujui hyvin”. Athir kohautti väsyneesti olkapäitään. ”Niin hyvin kuin saattoi mennä. Wedemir kuitenkin haavoittui pahasti. Yksi kerrallaan kaikki putoavat joukosta pois. Jääkö ketään jäljelle vaikka voittaisimmekin, Geldar? Jääkö ketään jäljelle”?

 

Geldar naurahti. ”Minä luulin, että minun piti olla pessimistinen ja sinun optimistinen”, hän totesi. ”Suo anteeksi”, vastasi Athir. ”Minä olen todella väsynyt. Ryntäilin koko viime yön ja tämän päivän edestakaisin yrittäen järjestää kaiken. Paljon ennemmin olisin taistellut koko päivän. En olisi nyt niin väsynyt”. Geldar nyökkäsi. ”Ymmärrän hyvin. Sinun pitäisi levätä, sillä huomisen koitos tulee olemaan vielä kovempi. Ja jos Anfalasia ei saavu paikalle, ei välttämättä edes sir Athirin urheus pelasta meitä tuholta”. ”Kaunis auringonlasku silti”, totesi Athir lyhyen hiljaisuuden jälkeen. ”Luuletko että Weldenkin katselee sitä”, hän kysyi katsoen toveriinsa. Geldar hymyili. ”Kyllä. Jossakin tuolla Welden ja muut katselevat juuri nyt tätä samaa auringonlaskua ja ajattelevat meitä. Antakoot onnelliset ajatukset heille voimaa vastustaa pahaa”!

 

 

Welden katseli auringonlaskua korkean kukkulan laella. Mutta se ei ollut niinkään aurinko joka kiinnitti hänen huomionsa, vaan korkeiden rakennuksien ja tornien kaupunki taivaanrannassa. Siellä kaukana kohosi Mindolluin vuoren juurella Minas Anor, entinen Gondorin pääkaupunki. Siellä odotti kohtalo heitä synkkänä ja uhkaavana. ”He ovat taistelleet”, sanoi ruhtinas Glorfindelin hiljaa, mietteissään. Hänen katseensa oli jossakin kaukaisuudessa. ”He ovat taistelleet ja taistelevat uudelleen huomenna. Se ei ollut päätaistelu vaan etujoukkojen yhteenotto. Huomenna, huomenna Welden, heitä odottaa koitos elämästä ja kuolemasta”.

 

”Jokin on mennyt pieleen, eikö olekin”, kysyi Welden tuijottaen länteen, kuin yrittäen nähdä vuorten yli paikkaan jossa hänen rakkaimpiaan odottaisi huomenna epätoivoinen taistelu. ”Anfalas ei ole tullut”, vastasi Glorfindel hetken kuluttua. Sitten hänen silmänsä saivat äkkiä eloa ja katse kääntyi Weldeniin. ”Heidät voidaan lyödä huomenna. Ne joita eniten rakastamme voivat olla huomenna kuolleita. Saako se sinut epäröimään valitsemaamme tietä, eregionin Welden? Haluaistiko kääntyä takaisin ja olla siellä heitä auttamassa”? Welden mietti hetken ja pudisti sitten päätään. ”En, herra. Olen juuri siellä missä pitääkin. Meidän on luotettava niihin, jotka jätimme huolehtimaan asioista. Emme voi auttaa heitä nyt. Voimme vain toivoa ja uskoa! Meidän maalimme on edessä, ei takana”. Glorfindel hymyili. ”Hyvin sanottu, ritari. Uskotko, että voimme onnistua tehtävässämme”? Welden nyökkäsi. ”Me teemme siitä lopun, herra. Me teemme siitä kerralla lopun. Minä en tiedä, loppuuko maailma kun Morgoth kuolee. Luoko Eru sen uudelleen vai jatkuuko kaikki niin kuin ennenkin. Tiedän vain että meillä on tehtävämme. Tähän meitä on valmistettu. Vain kovimmat ovat jäljellä, juuri oikeat henkilöt tähän tehtävään. Me olemme selvinneet kaikista koitoksista. Lukemattomat vaarat eivät ole kyenneet meitä tappamaan. Jos joku surmaa Morgothin, niin me! Me olemme viimeinen linja hyvän ja pahan välillä ja kun olemme saaneet tehtävämme loppuun ei kenenkään tarvitse enää pelätä pimeää”. Welden vaikeni ja he seisoivat vielä pitkän aikaa katsellen laskevaa aurinkoa ja ajatellen rakkaimpiaan jossakin Rohanin niityillä valmistautumassa taisteluun!

 

 

 

                     

                                                                 SINGOLLO

 

Hän ratsasti kuin itse Morgoth olisi ollut nuoren haltian kannoilla. Hevonen oli nopea ja Singollo pysyi sen selässä kuin liimattuna. He kiisivat halki niittyjen ja metsiköiden hiljentämättä vauhtiaan. Hätä kannusti häntä, sillä Singollo tiesi jokaisen minuutin olevan nyt tärkeän. Jossakin hänen takanaan Eriadorin Armeijan marssi jo kohti Angrenin kahlaamoa. Missä oli Anfalasin Vardamir? Prinssi Faramir oli näyttänyt Singollolle reitin jota uskoi Anfalasin marssivan. Hänen piti nyt päästä tälle reitille ja päättää olisiko Vardamir pohjoisessa vai etelässä! Hevonen oli todella nopea ja ratsastaja kevyt, joten matka taittui nopeasti.

 

Pian Singollo sai näkyviin Angrenin sinisen virran, joka kuunvalossa näytti aavemaiselta. Hän muisti kartan ulkoa mielessään ja jatkoi virran vartta etelään etsien kahlaamoa. Idässä joen toisella rannalla näkyi Adornin maakunta. Singollo tunsi joitakin Adornin miliisin ratsumiehiä armeijan riveistä. Tämä oli heidän kotinsa, jonka vihollinen oli täysin tuhonnut Adornilaisten vastustettua miehitystä. Maakunta oli nyt autioa. Asukkaat oli viety pakkotyöhän muualle Rohaniin tai surmattu. Talot oli poltettu ja eläimet takavarikoitu. Adornin miliisillä olisi paljon kostettavaa kun taistelu alkaisi.

 

Lopulta selvästi merkitty kahlaamo tuli Singollon näkyviin. Sen yli kulki kärrytie. Hetkeksi haltia pysäytti hevosensa ja tarkkaili näkymää. Jos Gothmog oli aiemmin vartioinut kahlaamoa, oli se nyt miehittämätön. Singollo kannusti hevosensa jokeen ja ylitti sen. Vettä oli vain hevosen polviin asti. Haltia kasteli osittain univormunsa ylittäessään vauhdilla kahlaamon. Noin 200 metriä joen toisella puolella kulki tie maakunnasta pohjoiseen. Sitä Anfalasin armeija käyttäisi marssiessaan Rohaniin. Singollo pysäytti jälleen ratsunsa ja tutki maata. Hän ei nähnyt tuoreita jälkiä, mutta jäisikö niitä kovaan hiekkatien pohjaan? Voi, olisipa Hallas täällä. Tai edes sir Athir! He tietäisivät heti mitä tehdä. Oliko Vardamir etelässä vai pohjoisessa? Lopulta Singollo päätti, että tien pintaa olisi jäänyt jälkiä, joten armeija ei ollut vielä kulkenut kahlaamon ohi. Jos armeija olisi edes tulossa? Ajatus ei ollut tullut aiemmin nuoren haltian mieleen. Jospa Vardamir oli edelleen Anfalasissa? Mutta ei, hänen täytyi olla tulossa. Täytyi! Etelään siis, päätti Singollo ja kannusti jälleen hevostaan.

 

 

Ehkä osa Glorfindelia seuraavasta hyvästä onnesta oli tarttunut Singolloon, sillä hän valitsi oikein. Yö oli lähestymässä loppuaan, kun hän sai näkyviinsä telttaleirin joen rannalla. Anfalasin viiri kohosi ylpeänä leirin yllä. Singollo oli löytänyt etsimänsä! Pian vartio pysäytti hänet, mutta päästi eteenpäin kun sotilaat tunnistivat tulijan haltiaksi. ”Minulla on viesti suuriruhtinas Vardamirille”, selitti Singollo. ”Se on kiireellinen”! Yksi sotilas lähti opastamaan Singolloa leirin keskelle. Lähetti saattoi heti nähdä, että kaikki ei ollut kohdallaan. Siellä täällä oli pieniä sotilasryhmiä keskustelemassa kiihtyneesti. Jotkut näyttivät järkyttyneiltä. ”Mitä täällä tapahtuu”, kysyi Singollo ihmetellen. Sotilas kääntyi katsomaan häneen. ”Pikalähetti saapui juuri Anfalasista”, hän selitti. ”Hän toi kauhean uutisen. Dol Amrothin suuriruhtinaan isku Dol Amrothiin on epäonnistunut pahasti. Hänen joukkonsa nousivat maihin Belfalasissa mutta joutuivat heti ylivoimaisen vihollisen hyökkäyksen kohteeksi. Suuri osa joukoista pääsi pelastautumaan sekasorrossa laivoihin, mutta osa tuhoutui. Vihollisenkin kerrotaan kärsineen suuria menetyksiä, mutta ei siinä kaikki. Kruununprinssi Artamir sai surmansa taistelussa. Kaikki ovat järkyttyneitä. Toivottavasti te siis tuotte hyviä uutisia, sillä sellaisia tarvitsemme nyt”. Singollo nielaisi äänekkäästi. Yö muuttuisi pian entistä huonommaksi! Hän mietit hetken prinssi Faramiria, jonka veli oli kuollut jossakin kaukaisessa Belfalasissa. Mutta veljesten välillä ei rakkautta ollut tuhlattu. Faramir ehkä surisi, mutta ei pitkään eikä epätoivoisesti. Pian Singollo sai näkyviinsä muita hienomman teltan, jonka päällä liehui suuriruhtinana viiri. Teltan edusta oli täynnä kiihtyneitä upseereita. ”Ainakaan ei tarvitse herättää ketään”, totesi haltia kuivasti.

 

 

Sir Maenhir näki hänet jo kaukaa ja tiesi jotakin muutakin menneen piekeen. Hän seisoi suuriruhtinaan teltan edessä ja kuunteli upseereiden kiihtynyttä keskustelua, kunnes huomasi Singollon ja käveli tätä vastaan. ”Huomenta, Singollo”, hän tervehti. ”Sir Maenhir”, lähetti vastasi. ”Minulla on kiireellinen viesti suuriruhtinaalle. Vie minut heti hänen luokseen”. Maenhir ei tuhlannut aikaa vaan tarttui Singollon hevosen suitsiin ja johti sen teltan eteen. Hämmästyneet upseerit antoivat tietä. Singollo seurasi Maenhiria sisään telttaan. Hän tunnisti sisällä olijoista vain ylpeän prinssi Erendurin, mutta arvasi heti muita vanhemman ihmisen olevan Anfalasin Vardamirin. Prinssi Aratan oli myös helppo tunnistaa, sillä hänessä oli paljon samaa näköä kuin Faramirissa. Mutta Faramir oli jotenkin vapautuneempi ja ystävällisempi. Aratan vaikutti päättäväiseltä ja rohkealta mutta ei yhtä mukavalta kuin nuorempi veljensä.

 

Suuriruhtinas Vardamir katsoi Maenhirin seurassa saapunutta nuorta haltiaa ja tämän lähetin univormua. ”Voi ei, vaistoan lisää huonoja uutisia”, hän totesi katsoen Erenduriin. ”Ei välttämättä, mutta tärkeitä uutisia ainakin”, tämä vastasi. ”Tämä on nimittäin itsensä ruhtinas Glorfindelin kasvattipoika. Tervetuloa Singolloa. Mikä tuo sinut tänne”. Singollo teki kunniaa kummallekin ruhtinaalle ennen kuin alkoi puhua. ”Herra, minulla on kiireellinen viesti hänen ylhäisyydeltään ruhtinas Aranwionilta”, kertoi Singollo kohdistaen puheensa etiketin mukaisesti Vardamirille. ”Ruhtinas Aranwion”, tuumi suuriruhtinas katsoen kysyvästi Erenduriin. ”Eriadorin sotaruhtinas, kun Glorfindel on poissa”, tämä muistutti. Vardamir nyökkäsi. ”Mitä ruhtinas Aranwion viestittää”, kysyi prinssi Aratan kiinnostuneena.

 

”Herra, suunnitelma on muuttunut”, vastasi Singollo ja hänen äänessään oli nyt jotakin uutta, hätäistä. ”Sotaneuvosto kokoontui edellisenä iltana kuultuaan, että sotaruhtinas Gothmog menettää Angrenin valvonnan tänä aamuna kenraali Suingolille”. Vardamirin silmät välähtivät. ”Vihollinen epäilee jotakin”, hän totesi. Erendur nyökkäsi. ”He eivät selvästikään luota enää täysin Gothmogiin”. ”Niin tarkkaan valvotussa armeijassa on hankalaa olla herättämättä epäilyksiä”, totesi sir Maenhir. ””Paha on alituiseen epäluuloinen, sillä se tietää itsekin pettävänsä jos vain saa tilaisuuden”! ”Miten ruhtinas Aranwion ja Narces muuttivat suunnitelmiaan”, kysyi Vardamir unohtaen kokonaan Eltasin. ”He ylittävän joen heti”, vastasi Singollo. Siksi ruhtinas Aranwion lähettää pyynnön teille herra, että kiiruhtaisitte marssianne”!

 

”Kuinka nopeasti hän haluaa meidät paikalle”, kysyi suuriruhtinas mietteliäänä. ”Herra, hän haluaa teidät sinne nyt”, vastasi Singollo. ”Armeija ylittää Angrenia parhaillaan, tänä yönä! Aamulla he voivat olla jo taistelussa”. Suuriruhtinas kalpeni. ”Jos niin on, emme voi mitenkään ehtiä heidän avukseen. Jalkaväki ei marssi nopeasti ja olemme yhä kahden päivänmatkan päässä Angrenista”. Sir Maenhir liikahti kiivaasti. ”Herra, emme voi vain jättää heitä sinne. Selvästi ruhtinas Aranwion laskee sen varaan, että ehdimme hänen avukseen”. Mutta Erendur kohotti kätensä vaientaen Maenhirin. ”Singollo, mitä Aranwion täsmälleen sanoi sinulle? Mitä hän haluaa meidän tekevän”? Singollo mietti hetken. ”Ensin hän sanoi haluavansa teidät paikalle nyt heti, mutta kun olin lähdössä hän käski minun sanoa suuriruhtinaalle, että haluaa tämän Rohanin tasangoille tämän päivän iltana, vaikka sitten puolet Anfalasin armeijasta nääntyisi matkalla”.

 

Erendur nyökkäsi. ”Illalla riittää. Se antaa meille toivoa”. Mutta prinssi Aratan pudisti päätään. ”Emme ehdi mitenkään Rohanin tasangoille tämän päivän aikana, vaikka aurinko ei olekaan vielä noussut”. ”Ei meidän tarvitsekaan. Selvästi Aranwion aikoo olla hengissä vielä illalla. Hän ei usko kohtaavansa vihollisen päävoimaa ennen kuin huomenna aamulla. Se antaa meille koko yön aikaa marssia. Ehdotan siis, että marssimme päivän, lepäämme hieman ja suoritamme sitten yömarssin. Sillä Aranwion on oikeassa. Vaikka osa miehistä nääntyisi matkalla, on meidän yritettävä. Kun aurinko huomenna nousee, on meidän marssittava Rohanin vihreillä niityillä”. Vardamir nyökkäsi. ”Järkeilynne on hyvää, prinssi Erendur. Annan käskyn jättää kuormasto ja kaikki painava jälkeen. Me marssimme niin kevyinä kuin voimme. Antakoot Eru sotilaillemme voimia kestää yömarssi”.

 

Käsky levisi saman tien leiriin ja sotilaat kiiruhtivat järjestäytymään. Heidän kasvoillaan oli päättäväinen ilme, sillä tieto tilanteesta levisi pian yksiköstä toiseen. Kaikki tajusivat, että nyt marssittaisiin kilpaa kuoleman kanssa. Tovereidensa kasvoilla sotilaat näkivät jännitystä, mutta myös uskoa. He olivat lujasti päättäneet olla Rohanissa seuraavana aamuna. Kirkkainan soivat tuona aamuna Anfalasin armeijan torvet komentaen joukkoja marssimaan. Anfalasin sotilaat päästivät korkean hurraahuudon ja lähtivät matkaan.

                                            AAMU ROHANISSA

 

Aamu koitti Rohanissa aivan liian pian. Koko yön armeija oli odottanut ja toivonut, mutta Anfalasin joukoista ei näkynyt merkkiäkään. Vihollinen sen sijaan vahvisti jatkuvasti asemiaan. Aamun tullen sotilaat saattoivat nähdä edessään koko armeijan linjan poikki ulottuvan vihollisleirin, joka auringon noustessa alkoi muuttua rivistöksi. Armeijoiden välillä oli matkaan noin kilometri, ja kumpikin saattoi seurata helposti toisen liikkeitä. Mutta Eriadorin Armeija näki myös vihollisen selustaan, kun taas Aranwionin selusta oli piilossa vihollisen katseilta. Ei sillä että se olisi antanut suurtakaan etua. Haltiat saattoivat nyt nähdä suuren armeijan lähestyvän Edorasin suunnalta. Entinen Dol Guldurin valtias, Khydul ”julma” oli lähestymässä kokeneiden joukkojensa kanssa.

 

Sotaruhtinas Aranwion seisoi selkä suorana pienellä kummulla ja tähysti eteenpäin. Adjutantti, Ceredigionin Arminas, oli hänen kanssaan. ”Hassua, miten kaikkialta löytyy aina jokin kumpu”, totesi sir Athir katsellen armeijan komentajaa. ”Hyvä komentaja löytää aina parhaan paikan päämajalleen”, totesi aliruhtinas Damrod, joka oli varmasti valinnut päämajan paikan. Vanha haltia katseli eteensä melkein innostuneelta näyttäen. ”Hyvässä tai pahassa maailman kohtalo ratkaistaan nyt”, hän selitti. ”Täällä ja Minas Anorissa”! ”Ei, ei vielä tänään”, sanoi Haldurion. ”Ei ainakaan Minas Anorissa. En näe missä ruhtinas Glorfindel on, mutta ei ainakaan perillä vielä”. Damrod nyökkäsi. Haldurion ei jakanut usein ajatuksiaan, mutta kun hän niitä jakoi kannatti kuunnella ja uskoa.

 

”Ei jälkeäkään Anfalasista”, totesi Aranwion. Hän ja Narces olivat jälleen kahdestaan. Eltasilla oli kiireitä järjestellä joukkoja ja muut komentoupseerit pysyttelivät kohteliaasti loitommalla. ”Ei niin”, vastasi Narces mietteliäänä. ”Meidän on pakko tehdä jotakin. He eivät tule ajoissa”. ”Jos ollenkaan”, vastasi Aranwion. ”Mutta olet oikeassa. Jotakin on tehtävä heti. Muuten vihollinen murtautuu ylivoimalla läpi Lhunin divisioonan rintamasta ja katkaisee yhteytemme länteen. Kaiken lisäksi joutuisimme saarrostetuksi etelästä”. Narces nyökkäsi. ”Meidän täytyy murtautua ulos. Ei odoteta heidän iskuaan, vaan isketään itse. Elemmakil on tulossa pohjoisesta. Yritetään siis kääntää rintamasuunta pohjois-etelä suunnasta itä-länsi suuntaan murtamalla vihollisen pohjoinen sivusta”. ”Jos vihollinen murtaa meidän eteläisen sivustamme, se ei silloin haittaa”, myönsi Aranwion. ”Se on hurja riski, mutta emme voi muutakaan. Olet oikeassa Narces, meidän on pakko luopua alkuperäisestä suunnitelmastamme. Siirrä joukkoja. Valmistaudutaan iskemään”.

 

Samassa aliruhtinas Eltas karautti hevosellaan paikalle. Hän oli ollut liikkeellä jo hyvissä ajoin ennen valoisan tuloa. ”Onko teillä suunnitelma”, Eltas kysyi. Narces selitti nopeasti suunnitelman. Eltas nyökkäsi hyväksyvästi. ”Hyvä on. Tehdään niin. Mutta minä teen ensin harhautusiskun keskellä. Määrään Gellanin divisioonan eteenpäin. Ottakoot taistelukosketuksen ja palatkoot takaisin. Yritetään saada vihollinen arvailemaan mitä teemme”. Odottamatta Aranwionin kommenttia Eltas kiiruhti pois. Myös Narces palasi karttojen ääreen ja Aranwion jäi katselemaan taistelun alkamista. Hän muisti kuin sen päivän kuin eilisen, kun hän oli itse ollut ensimmäisessä suuressa taistelussaan.

 

Hän ja Elemmakil olivat olleet lähettiupseereja Lähteenruhtinas Ecthelionin esikunnassa kun Gondolinin armeija oli marssinut ylös Sirionin vartta. Kuinka jännittävä päivä se olikaan ollut. Korkea kuningas Fingon oli hyökännyt suoraan vihollisen kimppuun ja he olivat marssineet hänen avukseen. Mutta Nirnaethista ei voittoa tullut ja ensimmäisen päivän riemu oli muuttunut toisen taistelupäivän kauhuksi. Ecthelion oli kuitenkin ollut aina askeleen edellä vihollisen toimia ja tuonut joukkonsa ehjänä taistelusta pois. Ecthelwion oli ollut siellä heidän kanssaan, samoin Narces ja Eltas. Tuo päivä ei voinut olla palaamatta ruhtinaan mieleen, kun hän näki vihollisen laumat edessään ja omat joukot linjassa ylängöllä. Toivottavasti täällä Rohanissa ensimmäisen päivän riemu ei muuttuisi toisena päivänä kauhuksi! Silloin olivat kuninkaat Fingon ja Turgon komentaneet ja Aranwion oli lähetti. Nyt hän oli komentaja. Mutta vihollinen oli sama. Silloin he olivat odottaneet Maedhrosia. Nyt he odottivat Elemmakilia ja Erenduria. Sama näytelmä mutta eri näyttelijät! Huokaisten Aranwion kääntyi ja lähti kohti esikuntaansa.

 

 

Esikunnassa jännitys tiivistyi tuntien kuluessa. Vihollinen liikehti heidän edessään ja kävi sitten oikealla sivustalla hyökkäykseen. Se oli luonnollinen valinta, sillä Lhunin divisioona, vaikka kahdella ylimääräisellä Lhunin prikaatilla vahvistettuna, oli äärimmäisenä oikealla ja uhanalainen. Sir Athir seurasi muiden mukana tapahtumia kuin jotakin outoa näytelmää. Ruhtinas Gellanin komentama Lindonin divisioona kävi samassa hyökkäykseen linjan keskellä, mutta se oli varovainen hyökkäys ja pysähtyi alkuunsa. Gellan eteni käymään kovaa lähitaistelua vihollisen kanssa, mutta ei edennyt paljoa vaikka vihollisen divisioona näyttikin horjuvan. Pian se sai apujoukkoja ja piti asemansa. Athir tajusi heti, että kyseessä oli vain harhautusisku. Vihollinen sen sijaan isku tosissaan Lhunin joukkoja vastaan. Nämä pitivät vaivoin puolensa, mutta se ei voisi jatkua. Apujoukkoja ei kuitenkaan ollut matkalla Lhunin avuksi. Sen sijaan reservit olivat siirtymässä pohjoiseen. Tekeillä oli jokin epätoivoinen yritys, totesi Athir. Samassa prinssin Eldirin divisioona yhtyi ilman käskyjä Gellanin hyökkäykseen ja teki sen naapuri divisioonaa paljon raivokkaammin. Tämä sai jo liikettä päämajassa. Eldirin joukot saivat menestystä ja etenivät vihollisen linjan sisään, mutta sitten kaksinkertainen ylivoima pysäytti heidät. Kiivas lähitaistelu alkoi.

 

Kaikessa kiireessä kukaan ei tuntunut ajattelevan loogisesti, totesi Athir. Hän tiesi, ettei ollut kaikkein älykkäin henkilö päämajassa. Mutta joskus oikeisiin päätelmiin päätyivät juuri henkilöt joilla oli tervettä maalaisjärkeä, eivätkä monimutkaisesti ajattelevat viisaat. Kaikki katsoivat vain eteen ja näkivät alkamassa olevan taistelun. Athir juoksi Haldurionin luokse. Päämies loikkasi juuri hevosen selkään. ”Herra, minun täytyy pyytää lupaasi johonkin”, huudahti Athir, mutta Haldurion viittasi hänet pois tieltään. ”Ei ole aikaa, arvon ritari. Minun täytyy hakea Eldirin divisioona heti takaisin. He hyökkäävät liian rajusti. Mitä tahansa aiot, et siihen lupiani tarvitse”. Athir kohautti olkapäitään ja meni hakemaan hevosensa. ”Sir Athir, mihin matka”, kysyi Damrod kävellen ohitse. ”Kuten aina, reagoin”, totesi Athir. ”Jos ongelma on se, että Anfalasia ei näy, niin minun reaktioni on painua katsomaan missä he ovat”! Damrod nauroi. ”Tee niin, Athir. Kaikessa kiireessä kukaan ei ehtinyt ajatella sitä. Jos he ovat heti täällä, voimme vielä toimia alkuperäisen suunnitelmamme mukaan. Jos eivät, niin heidän kannattaa kääntyä takaisin”!

 

”Kääntyä takaisin”, mietti Athir. Ei varmasti. Silloin kaikki olisi menetetty. Silloin Glorfindel ja muut kuolisivat turhaan Minas Tirithissä. Athir pysäytti hevosensa kauhistuneena. Hän oli ajatellut sen automaattisesti. Glorfindel ja Welden kuolisivat? Mutta se oli todennäköistä. Silti oli lähes mahdotonta ajatella että jokin pystyisi tappamaan Weldenin! Mutta Morgoth..itse Morgoth? Athir kirosi ääneen ja kannusti hevostaan. Hän ei voinut jäädä miettimään sydänveljensä kohtaloa paikoilleen. Anfalas oli löydettävä!

 

Athir kannusti hevostaan laukkaan ja kiiruhti kohti lounasta. Jos Anfalasin joukot saapuisivat, ne saapuisivat luultavasti Edorasin tietä myöten. Ainakin sitä reittiä Athir itse marssisi. Siispä se oli looginen suunta etsiä Anfalasin joukkoja. Mutta hän ei ollut ehtinyt kauaksikaan kohti Edorasin tietä, kun jokin lännessä kiinnitti ritarin huomion. Pitkillä taipaleilla Weldenin ja Hallasin kanssa myös Athir oli oppinut jotakin luonnosta. Hän näki heti lintujen pyrähtäneen lentoon. Suuri joukko oli tulossa lännestä. Athir käänsi hevosensa siihen suuntaan ja komensi sen täyteen vauhtiin. Hän nousi pienelle kumpareelle ja pysähtyi. Athir tunsi kyyneleitä silmissään kun hän näki tasangolle kumpareen takana. Tavaton huojennus valtasi hänet. Heillä oli vielä mahdollisuus!

Vain sadan metrin päässä Athirista marssi Anfalasin armeijan etujoukko kohti itää. Joukon takana eteni kolonnassa koko Anfalasin suuriruhtinaan armeija. Suuriruhtinaskunnan viirit liehuivat armeijan yllä. Yhdellä silmäyksellä Athir saattoi nähdä miesten olevan väsyneitä ja likaisia. Joukkoa peitti melkoinen pölykerros. He olivat tulleet rientomarssia, hän tajusi. Rientomarssi oli tuonut heidät Rohanin tasangolle aivan viimeisellä mahdollisella hetkellä. Hitaasti Athir taistelu kyyneleitään vastaan ja saavutettuaan tasapainonsa lähti eteenpäin. Kolme ratsastajaa tuli häntä vastaan melkoista vauhtia. Athir tunnisti heti prinssi Erendurin ylpeät kasvot ja loistavan sotisovan. Hänen seurassaan oli kaksi haarniskoitua ihmistä. Vanhempi oli epäilemättä Anfalasin Vardamir ja nuorempi Gondorin prinssi Aratan. ”Herrat”, tervehti Athir tietämättä kuka oli korkea-arvoisin. ”Sir Athir Wendir”, esitteli Erendur hänet kahdelle toverilleen. ”Mikä on tilanne”, kysyi suuriruhtinas tuhlaamatta aikaa.

 

”Herra, Eriadorin Armeija on vain pari kilometriä edessäpäin, linjassa. Tilanne on lähestymässä kriittistä sillä vihollinen hyökkää suurella ylivoimalla Edorasin tiellä Lhunin suuriruhtinasta vastaan. Hän ei voi kestää enää pitkään ja silloin oikea sivustamme murtuu”. Vardamir nyökkäsi. ”Minne meidän pitäisi marssia”, kysyi hän sitten katsoen Athiriin, mutta vilkaisi sitä ennen Erenduriin joka nyökkäsi hyväksyvästi. ”Herra, teidän tulee marssia heti Lhunin Haldimirin tueksi”, totesi Athir painokkaasti. ”Voitte vielä ehtiä pelastamaan linjamme”. ”Hyvä, mutta sano sinä sotaruhtinas Aranwionille, että mieheni ovat hyvin väsyneitä. Emme kykene hyökkäämään tänään”! ”Näen sen”, vastasi Athir. ”Minä kerron hänelle, mutta teidän pitää kertoa sitä ennen, että olette saapuneet kentälle. Soittakaa torvet ja rummut, herra”! Sen sanottuaan Athir käänsi hevosensa ja lähti kiireesti takaisin kohti armeijan päämajaa.

 

Puolivälissä matkaa Athir kuuli äkkiä musiikin alkavan takaansa. Se oli muinainen Numeroren marssi, sama josta Welden oli kertonut Dagorladin taistelun yhteydessä. Sekä Numeroren vakinainen armeija että ruhtinas Gilthmirin Dunedain, että myös Gondorin siirtoarmeija olivat soittaneet samaa marssia aavemaisella tavalla. Saman kansan ja saman entisen armeijan yksiköt olivat iskeneet tuona päivänä sen musiikin tahdissa toistensa kimppuun. Tänään Anfalasin armeija aloitti tuon saman sävelen. Se kohosi ilmoille kirkkaana ja kuuluvana uhmaten mustaa vihollista. Se nosti dunedainin henkeä ja pisti sotilaat unohtamaan väsymyksensä. Se oli Numenoren marssi, paras marssilaulu minkä Athir oli ikinä kuullut. Ikinä hän ei tulisi unohtamaan tuota hetkeä kun Anfalasin armeija alkoi soittaa marssia, ja aina jälkeenpäin kun Athir Wendir kuuli tuon marssin nosti se kyyneleet hänen silmiinsä, sillä tuo musiikki toi mukanaan toivon. Taistelua ei oltu menetetty! Anfalas oli viimein saapunut!

 

 

Aliruhtinas Eltas kuuli musiikin ratsastaessaan täyttä laukkaa pohjoiseen rintamansa takana. ”ANFALAS”;, hän huusi riemuissaan. ”Anfalas on täällä”! Mutta joukot eivät kuulleet häntä. Sen sijaan prinssi Glorfion kuuli. Hänen divisioona Dilwensä oli armeijan ainoana suurena reservinä marssilla pohjoiseen toteuttaen Narceksen ja Aranwionin suunnitelmaa, mutta nyt Glorfion määräsi joukkonsa pysähtymään. Samassa Eltas oli jo hänen luonaan ja komensi divisioonan palaamaan päämajan taakse reserviksi.

 

Päämaja kuuli myös selvästi musiikin takaansa. ”Mitä ihmettä tuo merkitsee”, huudahti sotaruhtinas Aranwion, joka ei tunnistanut marssilaulua. Damrod tähysti länteen ja huudahti äkki riemusta. ”Tuolla on sir Athir palaamassa”, hän totesi osoittaen ratsastavaa hahmoa. ”Minä en tiennyt edes että hän oli lähtenyt”, totesi Aranwion kireästi. Hän vihasi tilannetta jossa ei tiennyt mitä tapahtui. ”Mitä se tarkoittaa”, kysyi sotaruhtinas ihmetellen. ”Sitä että Anfalas on saapunut”, huudahti Damrod. ”He ovat vihdoin täällä”! Nyt levisi hymy myös Aranwionin kasvoille. Helpottunut hymy joka kertoi kaiken. Narces tuli juosten jostakin sivummalta osoittaen pohjoiseen. ”Eltas pysäyttää juuri Dilwen divisioonan liikkeen. Jos suuriruhtinas Vardamir joukkoineen ehtii ajoissa Lhunin divisioonan tueksi saamme tilanteen vakautettua”. Aranwion nyökkäsi jälleen. Mutta hän näytti hieman epäilevältä. ”Katsokaa taakse, herra”, huusi silloin sir Sandir, joka oli päämajan mukana. Hän osoitti kumpareelle, jolle Athir oli aiemmin noussut. Kolme ratsumiestä ilmestyi sen laelle.

 

Loistavat sotisovat säihkyivät auringon valossa. Ratsastajien takana istui hevosen selässä mies, joka piteli Anfalasin viiriä. Hänen vierellään toinen sotilas piteli Gondorin viiriä. Takana kumparetta kiersi raskaasti haarniskoitujen ritareiden osasto. ”Erendurin talonväenkomppania”, totesi aliruhtinas Damrod huojentuneena. Missä kokenut komppania oli, siellä oli myös itse Erendur. Äkkiä Narces nauroi ystävällistä välitöntä nauruaan. ”Erendur”, hän huokasi puoliksi leikillään pudistaen päätään. ”Myöhässä taas, kuten aina. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan”! ”Olit oikeassa”, nauroi myös Aranwion. ”Olen pahoillani että epäilin häntä. Sieltä hän tulee, juuri ajoissa pelastamaan tilanteen”. He näkivät miten yksi kolmesta ratsastajasta viittoi oikealle, kohti etelää. Aranwion kohotti kätensä ja viittasi samaan suuntaan. ”MARS MARS”, hänen kätensä viittoi. Hetken kolmikko vielä istui hevostensa selässä tarkkaillen tilannetta ja katsellen Gellanin ja Eldirin taistelua. He eivät nähneet siitä paljoa, sillä armeijan miehittämä rinne oli osittain edessä. Sitten Aranwion näki heidän viittovan etelään ja lähtevän siihen suuntaan. ”Viesti suuriruhtinas Vardamirille”, komesi Aranwion. ”Haluan hänen ottavan komennon meidän oikealla sivustallamme, mukaanlukien Lhunin divisioona. Hänen tulee vakauttaa tilanne siellä ja muodostaa sitten yhtenäinen linja meidän linjamme kanssa”. Damrod nyökkäsi ja kirjoitti nopeasti viestin paperille. Sitten hän allekirjoitti sen ja komensi lähetin matkaan.

 

 

 

 

                                            ODOTTELUA

 

Verrattuna alkupäivään, jolloin tuho tai epätoivoinen läpimurtoyritys pohjoiseen olivat olleet Eriadorin Armeijan vaihtoehdot, loppupäivä oli melkoinen antikliimaksi. Eltas irroitti hienoilla liikkeillä Eldirin ja Gellanin divisioonat taistelusta ja ne palasivat takaisin paikoilleen linjassa. Divisioonat olivat menettäneet yhteensä noin 1000 sotilasta kuolleina ja haavoittuneina, mutta Eltas tiesi vihollisen menettäneen ainakin kaksi kertaa enemmän miehiä. Päätaistelu tuona päivänä käytiin oikealla sivustalla, jossa Lhunin joukot olivat pitäneet epätoivoisesti puoliaan ylivoimaa vastaan. Anfalasin armeija ehti heidän avukseen juuri ajoissa ja palautti murtumassa olleen linjan alkuperäiselle paikalleen, näköetäisyyden päähän Helmin Syvänteestä. Päivän ehkä ikimuistoisin tapaus, Anfalasin joukkojen saapumisen jälkeen, oli ruhtinas Erendurin hyökkäys ritareineen suoraan pulaan joutuneen Lhunin Haldimirin avuksi. Ritarien raivoisa hyökkäys mursi vihollisen linjan ja ajoi nämä takaisin. Vihollinen perääntyi sen jälkeen ja jäi odottamaan. Niin kului loppupäivä.

 

 

Nessane neito katseli taistelukenttää hämmentyneenä. Aamulla hän oli ollut varma, että ratkaisutaistelu käytäisiin tänään. Mutta juuri mitään ei ollut tapahtunut. Hän kutsui kenttää edessään taistelukentäksi kunnioituksesta niitä haltioita kohtaan jotka olivat jo kuolleet ja haavoittuneet, mutta todellisuudessa lähes koko Eriadorin Armeija oli vain odottanut tuona päivänä toivoen Anfalasin saapuvan ajoissa. Ainoastaan Lhunin joukot olivat olleet todella kiivaassa taistelussa. Lhunin suuriruhtinaan huhuttiin haavoittuneen hurjassa lähitaistelussa. ”Minä en ymmärrä tätä”, totesi Nessane viimein, katsoen sir Athiriin. ”Miksi tänään ei taisteltu”?

 

Athir kohautti olkapäitään. ”Sotaruhtinas Khydulin pääjoukko ei ehtinyt vielä kentälle. Kun katsot itään kohti Edorasia voit nähdä heidät lähestymässä”. Nessane käänsi katseensa taivaanrantaan ja tunsi sydämensä lähes pysähtyvän. Vihollisella oli jo ylivoima ja Khydulin pääjoukko oli vasta lähestymässä. Hän saattoi nähdä heidän marssikolonnansa parhaillaan levittäytymässä ja hajaantumassa useiksi osastoiksi. Mitä mahdollisuuksia oli Eriadorin Armeijalla moista ylivoimaa vastaan? ”He ehtivät mukaan taisteluun vasta huomenna aamulla”, selitti Athir. ”Sen vuoksi vihollinen oli tänään passiivinen. He pyrkivät ainoastaan murtamaan sivustamme oikealla. Se olisi saattanut meidät vaaralliseen asemaan. Ensi yönä sotaruhtinas Khydul ja kenraali Suingol suunnittelevat. Huomenna aamulla he hyökkäävät”!

 

Nessane tunsi lähes paniikkia ajatellessaan sitä. ”Mutta..miksi me emme tehneet enempää tänään”, hän kysyi sitten. Athir tuntui olevan puhetuulella ja neito kaipasi niin monia vastauksia. ”Meillä on hyvät asemat”, tuumi Athir. ”Niitä ei kannata jättää liian kevyin perustein. Lisäksi Anfalasin joukot ovat todella väsyneitä. He lepäävät tänä iltana ja ensi yönä. Aamulla he ovat valmiita taisteluun. Huomenna tämä ratkaistaan. Silloin kuolema niittää satoa”. Nessane nyökkäsi. Huomenna se alkaisi toden teolla. Hän ei ollut tänään päässyt seuraamaan kamppailua oikealla, vaan ainoastaan pieniä yhteenottoja vasemmalla sivustalla, jossa oli ollut suuren osan päivästä Eltasin kanssa.

 

Kumpikin kääntyi katsomaan nähdessään sir Maenhirin lähestyvän. Ritarien sanansaattaja käveli heidän viereensä. ”Iltaa”, hän totesi väsyneesti. ”Hienoa nähdä teidät kumpikin hengissä”, hän lisäsi. ”Täällä ei ole taisteltu vielä paljoakaan”, totesi Athir. ”Tosin eilen olin aika tiukassa paikassa. Onko suuriruhtinas Haldimir oikeasti haavoittunut”, hän kysyi. Maenhir nyökkäsi. ”Kyllä, mutta ei pahasti. Hänen kätensä on poikki. Hän pystyy kuitenkin kävelemään ja ratsastamaan. Huomenna Haldimir johtaa joukkojaan jälleen, saatte nähdä”. ”Toivottavasti”, tuumi Athir. Hänen katseensa kääntyi itään. Siellä jossakin oli Minas Anor, Morgothin asuinpaikka. Nessane seurasi ritarin katsetta ja tiesi mitä toinen ajatteli. ”Missä he mahtavat olla, Athir”, hän mietti. ”Ovatko he jo siinä kauheassa kaupungissa? Ainakin Welden on yhä elossa, sen tiedän”! ”Lähellä”, tuumi Athir. ”Hyvin lähellä. Mutta eivät vielä kaupungissa, luulen”.

 

He olivat hetken vaiti. Nessane katseli pitkään ritareita vierellään. Sir Maenhir oli pitkä ja laiha ritari, jonka kasvoilla oli aina ovela mietteliäs ilme. Hänen rinnallaan Athir Wendir näytti uljaalta ja voimakkaalta. Hänen punainen kaapunsa liehui tuulessa, joka aina puhalsi Rohanin tasangoilla. Lyhyet tummat hiukset olivat sekaisin ja virheettömien kasvojen ilme oli tuima. Athir tuijotti lähestyvää vihollisen armeijaa kuin uhmaten sitä, päättäväisenä ja rohkeana. Sen nähdessään Nessane tiesi, että tapahtuisi huomenna mitä tahansa Athir Wendir ei olisi se lenkki joka pettäisi. Ritari oli valmis taisteluun. Ehkä valmiimpi kuin ikinä ennen. Neidon mieleen nousi kuva Weldenistä, seisomassa suuren puun alla tähystäen eteenpäin. Sotureiden jono laskeutui alas kohti laaksoa, mutta Welden seisoi yhä kukkulan huipulla. Hänen sivullaan näkyi leveä vuolas virta. Anduin, tajusi Nessane. Ja edessä, jo hyvin lähellä, näkyi Minas Anorin kaupunki sellaisena kuin Nessane oli sen aina kuvitellut. Mutta Welden ei katsellut sitä vaan tuijotti taaksepäin kohti länttä. Nessanen rakastaman ritarin katse tavoitteli jotakin kaukana ja Nessane tiesi katseen etsivän häntä. Weldenin kasvoilla oli hänen tyypillinen haaveileva ilmeensä, kuin ritarin ajatukset olisivat jossakin kaukana liikkuen haltiamielen oudoilla poluilla.

 

Sitten hetki oli ohi ja Weldenin kuva katosi Nessanen mielestä. ”Huomenna”, hän sanoi epäröiden. ”Mitä me teemme huomenna”? ”Me taistelemme”, totesi Athir. ”Sidomme vihollisen itseemme ja Elemmakil yrittää iskeä heitä selkään ja lyödä vihollisen pois pelistä”. ”Ja jos Elemmakil ei saavu”, kysyi Nessane varovasti, tietäen jo vastauksen. ”Sitten me kuolemme”, totesi Athir. Hänen ilmeensä oli yhä päättäväinen. ”Hyvässä tai pahassa, huomenna tämä ratkeaa”!

 

 

 

 

                                            DAGOR DAGORATHIN HETKI

 

 

Seuraavana aamuna Eriadorin Armeijaa eivät herättäneet vartioiden herätyshuudot vaan vihollisen joukkojen torvet. Eltas oli aavistanut tämän ja komentanut joukot nukkumaan asemissaan aseet vierellään. Niinpä vihollisen aikainen marssi ei yllättänyt eriadorilaisia vaan he olivat heti valmiina. Mutta muutaman minuutin ajan koko armeijan linja oli kuin sohaistu muurahaispesä. Sotilaat kiiruhtivat paikoilleen ja aliupseerit huusivat komentoja. Se oli hetki jolloin armeija ei ollut sotaruhtinaan komennossa, mutta hetki meni nopeasti ohi. Vain muutamaan minuuttia myöhemmin kaaos oli kuin pois pyyhkäisty. Koko armeija oli järjestyksessä linjassa.

 

Aliruhtinas Eltas käveli rauhallisesti selänteen korkeimmalle kohdalle ja tähysti eteenpäin. Hän näki heti tyytyväisenä, että armeija oli täydessä taisteluvalmiudessa linjassa. Juuri niin kuin hän oli heidät opettanut. Jokaisella divisioonalla oli yksi prikaati reservissä ja muut linjassa. Päämaja oli myös valmiina. Sir Almakilin komentama ritarien komppania oli asettunut ilman erillistä käskyä päämajan suojaksi ja sir Delemir oli valmiina tukemaan heitä. Prinssi Ingoldin komentama Ereinionin Henkikaarti oli rivistönä heti päämajan takana valmiina puuttumaan peliin. Sen takana olivat prinssi Calafinwe Cadwaronin 1.Eresseän Kaartinpataljoona ja Lindonin Ruhtinaan Ratsuväki. Prinssi Calafinwen pataljoona oli hyvin levännyt ja valmiina kaikkeen. Lindonin Ratsuväestä ei voinut sanoa samaa. Eltas oli vieraillut pataljoonan luona illalla. Komentaja Wedemir oli poissa. Varakomentaja oli nuori ja kokematon, tosin kiistatta urhea. Eltasille oli jäänyt kuva, että Lindonin Ratsuväki oli suorittanut parhaan iskunsa ja tarvitsi lepoa. Mutta sitä ei ollut luvassa. Heiltä ei voinut odottaa enää samaa kuin Calafinwen kaartilaisilta, mutta pataljoona oli silti huippuyksikkö.

 

Vieläkin taaempana oli divisioona Dilwe, armeijan kivenkova rynnäkködivisioona, jota käytettäisiin vasta viimeisessä hädässä. Niin kauan kuin divisioona oli kunnossa oli Aranwionilla yksi vaihtoehto enemmän käytössään. Hän saattoi aina hyökätä luottaen divisioonan hurjaan iskuvoimaan! Eltas tunsi ylpeyttä nähdessään joukot. Mutta vihollisen rivistöt olivat myös hyvässä järjestyksessä. Sotaruhtinas Khydul ei komentanut mitään barbaarilaumaa vaan hyvin koulutettua armeijaa. Tulevana päivänä Eriadorin Armeijalla olisi kädet täynnä töitä. Eltas muisti jälleen ne ajat kun hän nuorena haltiana oli taistellut Nirnaethin taistelussa. Tuolloin heidän joukkonsa olivat olleet huonommin koulutettuja, mutta heillä oli ollut suuria sankareita innostamaan joukkoja. Sellaisia kuin Fingon ja Hurin. Nyt suuret ruhtinaat olivat poissa. Glorfindel oli viimeisenä jäljellä, mutta hänkään ei ollut enää joukkojensa mukana. Tänään hyvin koulutetut sotilaat ratkaisisivat taistelun, eivät suuret kuninkaat. He eivät luottaisi henkilökohtaiseen voimaan vaan yhteistoimintaan. Ehkä se riittäisi tuomaan voiton!

 

Eltas tunsi selvästi jännityksen nousevan sotilaiden joukossa ja omassa mielessään. Se alkaisi pian! Vielä kerran hänen pitäisi olla ovelampi kuin vastustaja ja reagoida oikein näiden liikkeisiin. Vielä kerran hän tarvitsi kaiken energiansa. Mutta oliko sitä tarpeeksi jäljellä? ”Oletko kunnossa, Eltas”, kysyi ääni hänen takaansa. Sir Armindil oli nähnyt aliruhtinaan horjuvan ja lähestyi tätä heti huolissaan. ”Kyllä”, vastasi Eltas katsoen vanhaa lapsuudenystäväänsä. ”Olen vain väsynyt. En jaksaisi tätä montaa päivää enää, mutta luulen että tänään tai huomenna on kaikki ohi”. Armindil nyökkäsi. Hän saattoi nähdä väsymyksen selvästi Eltasin kasvoilla. Juuri Kultaisen Kukan aliruhtinas kulutti heistä eniten voimiaan, sillä hän yritti aina olla siellä missä tapahtui.

 

”Mitähän he yrittävät”, kysyi Armindil katsellen vihollista, jonka joukot alkoivat olemaan järjestyksessä. Aurinko oli jo noussut ja kaikki oli valmista. ”Vihollisella on melkoinen ylivoima”, tuumi Eltas. ”He voivat hyökätä aivan missä vain, mutta luulen että lopullinen hyökkäys tulee tapahtumaan koko linjan leveydeltä. Ensin he yrittävät houkutella reservimme liikkeelle, mutta sehän on turhaa”. Armindil naurahti. ”Todellakin. Meidän reservimme on paikallinen. Se on hyvä jos tästä tulee koko linjan kattava taistelu”. Eltas nyökkäsi. Juuri niin Aranwion ja Narces olivat sen suunnitelleet edellisenä iltana. Divisioonat olivat tiheässä ja jokaisella oli yksi prikaati reservinä.

Mutta riittäisikö se? Vielä kerran kääntyi Eltasin katse pohjoiseen. Oliko Elemmakil siellä odottaen tilaisuuttaan? Aliruhtinas ei tiennyt, mutta ennen iltaa se selviäisi!

 

 

Huokaisten mielessään Eltas käänsi ajatuksensa alkavaan taisteluun. Siitä ei tulisi suurta ratsuväen yhteenottoa. Ei ainakaan ennen kuin Eltas ilmestyisi vihollisen selustaan. Kaksi valtavaa jalkaväkiarmeijaa valmistautui ottamaan yhteen. Vihollisen ratsuväki oli kentällä, mutta Eltas saattoi nähdä sen pysyttelevän jalkaväen takana. Se oli viisasta. Sotaruhtinas Khydul tiesi, ettei ratsuväkeä kannattanut paiskata järjestäytynyttä raskasta jalkaväkeä vastaan. Siitä seuraisi murhenäytelmä hyökkääjälle. Jos jalkaväki ajaisi eriadorilaiset pakoon, silloin koittaisi ratsuväen hetki. Eltasilla ei samaa etua ollut, sillä vain kaksi pataljoonaa ratsuväkeä ja kaksi komppaniaa ritareita muodosti hänen ratsuväkivoimansa. Anfalasin armeijan mukana oli tosin ratsuväen prikaati, mutta Eltas ei tiennyt sen laatua. Prinssi Erendurin talonväenkomppania oli myös kentällä kokeneine veteraaneineen. Komppania oli vielä suurempi kysymysmerkki kuin Anfalasin ratsuväki. Mutta ainakin komppanian komentaja, sir Belendil, oli luotettava innokas ritari, jonka arvostelukykyyn Eltas luotti.

 

Sen sijaan Glorfindelin ja Galdorin talonväenkomppanioiden laadusta Eltasilla ei ollut epäilystäkään. Hän tunsi suuren osan ritareista henkilökohtaisesti. Sir Delemir kulki ritareidensa joukossa pitkänä ja päättäväisenä rauhoitellen niitä, jotka näyttivät liian innokkailta liittymään taisteluun. Sir Almakil sen sijaan näkyi seisovan karttapöydän ääressä Narceksen seurassa. Nuori harmaahaltia ylimys oli päätä pidempi Narcesta, mutta näytti silti varovaiselta tämän seurassa. Tyytyväisyydekseen Eltas totesi päämajansa olevan täysin rauhallinen. He kaikki olivat veteraaneja nyt, jopa nuori Ecthelion, joka tarkkaili vihollisen liikkeitä ja ilmoitti ne Narcekselle. ”He marssivat nyt”, totesi Armindil ja hänen äänensä kuulosti liioitellun tyyneltä. Eltas katsoi vanhaan toveriinsa ja näki jännityksen tämän kasvoilla. He olivat kumpikin viettäneet lapsuutensa Nan Lasgalenissa Dilwen huoneen kartanossa. Niistä kultaisista päivistä tuntui nyt olevan jo ikuisuus. ”Todellakin”, vastasi Eltas. Se oli alkanut. Dagor Dagorath. Hetken aikaa liikutus yritti ottaa hänessä vallan, mutta Eltas pakotti sen sivuun. Hetkessä hän oli jälleen Kultaisen Kukan aliruhtinas, joka hallitsi itsensä täydellisesti. ”Se alkaa”, tuumi Eltas ja kääntyi Armindilin puoleen. ”Hevoseni, herra”, hän komensi ja Armindilin tuotua hevosen nousi sen selkään. ”Ole varovainen”, varoitti Armindil toveriaan. ”Mutta me tässä taidamme olla enemmän uhattuina”. Eltas pudisti päätään. ”Ei tänään, Armindil. Tänään he eivät tule päämajaa vastaan, vaan kaikkialta muualta. Tänään se olen minä, joka on kuolemanvaarassa”. Sen sanottuaan aliruhtinas kannusti hevostaan ja kiiruhti kohti etelää, jossa vihollisen rivistö lähestyi nopeasti Anfalasin joukkojen asemia. Armindilin kurkkua kuristi, sillä hän aavisti vanhan ystävänsä olevan oikeassa. Tänään vaarassa olisi kaikkialla väsymättömänä liikkuva Eltas eikä päämaja, joka oli hyvin suojattu. Briin taistelu oli varmasti osoittanut kenraali Suingolille, että paras keino tapattaa eliittijoukkonsa oli lähettää nämä hyökkäämään päämajaa vastaan, jota suojasivat talonväen ritarit ja kaartin sotilaat.

 

 

Kun Dagor Dagorathin taistelun kolmatta päivää, päivää jolloin taistelu viimein todenteolla alkoi, muisteltiin jälkeenpäin kaikki asallistujat muistivat päivän ensimmäisestä puoliskosta etenkin sekavan taistelun. Taistelua ei käyty selvästi jossakin, vaan se oli kaikkialla. Ei voitu sanoa koska vihollinen hyökkäsi oikealla ja koska keskellä, sillä vihollisen divisioonat hyökkäsivät kaikki yksitellen toisistaan riippumatta. Linjan takana oli lisää joukkoja valmiina käyttämään hyväkseen mitä tahansa menestystä jonka ensimmäinen linja saavuttaisi. Ilmiselvästi sotaruhtinas Khydul oli päättänyt murtaa Eriadorin Armeijan pelkällä ylivoimallaan ilman mitään sen suurempaa suunnitelmaa. Sillä hetkellä näytti, että kaikki edut olivat vihollisella. Khydul ”julmalla” oli aikaa ja joukkoja riittävästi. Ensimmäiset hyökkäykset olivat enemmänkin testejä. Miten päättäväisiä olivat puolustajat? Pian selvisi, että riittävän päättäväisiä. Vihollien ensimmäinen hyökkäys vyöryi Anfalasin joukkoja vastaan ja torjuttiin. Eltas oli siellä antaen komentoja ja innostaen joukkoja. Myös Lhunin Haldimir oli jalkeilla huolimatta haavoittumisestaan. Mutta vihollinen palasi pian ja samalla alkoi hyökkäys pitkin linjaa.

 

Nuori Singollo näki kaiken hyvin päämajasta, joka oli maaston korkeimmalla kohdalla. Vihollisen massat vyöryivät eteenpäin ja kohtasivat aina puolustajien tiiviit rivistöt, jotka torjuivat hyökkäyksen. Nuolisade rinteen huipulta alas vihollisen niskaan oli ehtymätön. Hobittien ja viherhaltioiden jousiprikaaatien seuraan oli nyt liittynyt koko Minhiriathin joukko, joka osasi totisesti ampua jousillaan. Myös vihollinen ampui nuolia ja aina välillä kokonaisen pataljoonan yhteislaukaus osui päämajan alueelle. Joitakin ritareita seisoi komentoupseerien ympärillä ja aina nuolien viuhuessa he kohottivat suuret kilvet komentajien suojaksi. Narces jatkoi kartan tutkimista nuolista välittämättä, luottaen ritareiden osaavan kohottaa kilvet oikealla hetkellä. Mutta Damrod kiiruhti sinne tänne ilman mitään suojaa. Huoli täytti Singollon mielen, sillä vanhalla viherhaltialla ei ollut edes kevyttä haarniskaa vaan hän oli pukeutunut vihreään kaapuun. Mutta Damrod tuntui olevan lumottu. Mikään ei voinut osua häneen.

 

Aivan päämajan edessä vihollisen divisioona otti hurjasti yhteen ruhtinas Gellanin joukkojen kanssa. ”KAARTI ETEEN”, kuului komento. Singollo vilkaisi sivulle ja näki itsensä sotaruhtinas Aranwionin antaneen käskyn. Ääneti Lindonin kaarti prinssi Ingoldin komennossa eteni läpi päämajan ja asettui asemiin sen eteen. Mutta yksikään vihollinen ei päässyt läpi Gellanin asemista. Uusien vihollisten edetessä Lindonin divisioonaa vastaan alkoi hyökkäys myös vasemmalla sivustalla. Ei kuitenkaan sotaruhtinas Gothmogin hyviä asemia vastaan äärimmäisellä vasemmalla, vaan Eriadorin Armeijan sivustaa vastaan. Ruhtinas Haldurion oli saman tien hevosen selässä ja matkalla sinne. ”Otan vasemman sivustan komennon”, hän huudahti Damrodille ratsastaessaan tämän ohi. Tämä huusi jotakin takaisin, joka varmasi oli ”selvä”, mutta Singollo ei kuullut sillä samassa nuolisade osui keskelle päämajaa. Singollo heittäytyi läheisen vankkurin alle juuri ajoissa. Mutta nuolisateen loputtua hän saattoi nähdä Damrodin yhä vahingoittumattomana. Sir Delemir seisoi lähellä aliruhtinasta suuren kilven alle suojautuneena. Kaksi nuolta oli osunut kilpeen ja puoliksi lävistänyt sen, niin että nuolten kärjet olivat noin viiden sentin päässä Delemirin kasvoista. ”Kilvetkään eivät ole enää sitä mitä ennen”, nauroi ritari ja heitti kilpensä pois. Hänen hilpeytensä hiipui kuitenkin heti. Muutama päämajakomppanian sotilas oli saanut surmansa ja yhteen Delemirin omista ritareista oli osunut kolme nuolta. Ritari kannettiin nopeasti pois, mutta myöhemmin Singollo kuuli hänen kuolleen matkalla parantajien luokse.

 

Sen päivän menetykset olivat kuitenkin vasta alkamassa. Jatkuvasti vyöryi jossakin päin linjaa hyökkäys eriadorilaisia vastaan. Missään vaiheessa se ei kuitenkaan paisunut yleiseksi hyökkäykseksi vaan pienemmät vihollisosasto toimivat edelleen itsenäisesti.  Kaukana pohjoisessa Singollo saattoi nähdä Haldurionin hahmon kieppumassa hevosen kanssa sinne tänne antaen ohjeita ja kannustaen joukkoja. Äkkiä Singollo näki kauhukseen ruhtinaan kaatuvan hevosineen maahan. Kumpikaan ei noussut. Mutta sotilaita juoksi paikalle ja pian hän näki Haldurionin pystyssä ja ilmeisen vahingoittumattomana. ”Miten pohjoisessa sujuu”, kysyi aliruhtinas Damrod, joka tuntui olevan ainoa aktiivinen komentaja päämajassa. Aranwion seurasi taistelua ääneti tekemättä mitään ja Narces pysytteli karttansa äärellä. Sir Arminas seisoi Aranwionin vierellä ja kumpikin oli syvällä ajatuksissaan. ”Haldurionin hevonen tapettiin juuri hänen altaan”, totesi Singollo. ”Mutta hän näyttäisi itse olevan kunnossa”. Itseasiassa Haldurion nousi juuri uuden hevosen selkään, joten hänen täytyi olla kunnossa. Dinladen ruhtinas jatkoi toimintaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

 

Kaksi tuntia myöhemmin tilanne oli edelleen sama. Vihollinen hyökkäsi ja vetäytyi. Välillä he kävivät päälle tosissaan, mutta joka kerta puolustus kesti. Eltas oli käynyt vaihtamassa kertaalleen hevosensa levänneeseen. Huhut liikkuivat armeijan rivistöissä jatkuvasti. Joku tiesi kertoa, että Elemmakil olikin tulossa heidän takaansa avuksi, mutta komentajat vain pudistelivat päätään tämän kuullessaan. Todeksi sen sijaan osoittautui huhu yhden Gellanin prikaatinkomentajan kuolemasta. Kenraali Clasen oli kaatunut kiivaassa lähitaistelussa torjuessaan vihollisen saamaa murtoa hänen linjassaan. Huhu osoittautui todeksi kun kenraalia kannettiin linjan taakse päämajan vierestä. Narces oli tuntenut Clasenin aikoinaan Mithlondissa ja kulki vähän matkaa tämän ruumiin rinnalla pää painuksissa. ”Olivatko he ystäviä”, kysyi Singollo Delemiriltä, joka sattui seisomaan vieressä. ”Eivät”, vastasi Delemir. ”Mutta kun Narces oli Lindonin aliruhtinas oli Clasen yksi harvoista noldorin aatelisista joka kannatti häntä”. Singollo nyökkäsi. Hän ymmärsi nyt miksi Narces tunsi tarvetta sanoa viimeiset hyvästit kenraalille.

 

Lopulta osa puolustajista ei kestänyt enää staattista puolustamista. Osa Anfalasin joukoista ryhtyi spontaanisti vastahyökkäykseen. Kivenkovan Rajaprikaatin vihreäunivormuisten keihäsmiesten johtamina he tunkeutuivat vihollisen linjaan ja lähtivät ajamaan sitä taaksepäin. Yksi vihollisen prikaati murtui heti paineen alla ja Rajaprikaati valtasi heidän viirinsä. Siellä täällä Gondorin joukkojen hurraahuuto nousi viimein ilmaan uhmaten vihollista. ”Mitä Eltas oikein tekee”, huudahti sotaruhtinas Aranwion ärtyneenä, kohottaen ensi kertaa tuona päivänä ääntään. ”Hänen pitää hakea nuo joukot pois”! ”Hän on siellä, herra”, huudahti tarkkasilmäinen Singolli nähden aliruhtinaan tutun hahmon ratsun selässä hyökkäävien Anfalasin joukkojen keskellä. ”Voi ei, hän on kuin tarjottimella”, huudahti nuori lähetti.

 

 

Nähdessään Rajaprikaatin rynnäkön Eltas ei ollut tuhlannut aikaa. Hän oli heti joukkojen kannoilla tietäen että heidät piti tuoda takaisin. Erillään muusta linjasta tuho uhkasi liian innokkaita hyökkääjiä. Sotilaat olivat ehkä Anfalasista, mutta he olivat hänen armeijassaan, tiesi Eltas. He olivat hänen vastuullaan. Epäröimättä hän ylitti kentän jolla paljon kuolleita vihollisia makasi, ja saavutti hyökkäävät anfalasilaiset. Eltasin terävä katse etsi Rajaprikaatin komentajaa ja näki tämän pian lähellä hyökkäyksen kärkeä. Kukaan oman arvonsa tunteva komentaja ei olisi mennyt sinne! Ei kukaan! Mutta Eltas oli eri asia. ”Minä palvelen – onni seuraa”. Se oli Kultaisen Kukan tunnuslause ja hän oli huoneen aliruhtinas. Hän ei tiennyt mitään muuta tapaa, kuin palvella. Hänen piti hakea joukkonsa pois. Onnen täytyi seurata! Kiroten mielessään Eltas kannusti hevostaan sotilaiden keskelle. He antoivat tietä ja hän saavutti prikaatin komentajan. ”Hyvä herra, teidän täytyy kääntää joukkonne ja palata heti linjaan”, sanoi Eltasin rauhallinen ääni äkkiä komentajan viereltä. Tämä käännähti ällistyneenä ja näki haltian istumassa hevosen selässä takanaan. ”Me olemme saaneet menestystä”, huusi komentaja metelin yli. ”Voin murtaa vihollisen divisioonan ja saada aikaan murron”. hän selitti. Mutta Eltas pudisti päätään. ”Kääntykää takaisin, herra”, hän komensi. ”Jäättä pian ylivoiman jalkoihin. Minulla ei ole varaa menettää joukkojanne. Palatkaa takaisin”. Mutta nyt hätä iski prikaatinkomentajaan, sillä viimein hän tajusi kuka hänen takanaan istui tyynenä hevosen selässä. Se oli itse Kultaisen Kukan aliruhtinas Eltas. ”Herra, teidän täytyy palata heti takaisin”; huudahti komentaja. ”Täällä ei ole turvallista. Minä tuon joukkoni heti perässä. Adjutantti”; hän huusi upseerille vieressään. ”Saattakaa aliruhtinas Eltas heti pois linjasta”. Adjutantti tarttui Eltasin hevosen suitsiin ja alkoi kääntää tätä samalla kun prikaatinkomentaja alkoi organisoida hallittua perääntymistä. Mutta silloin se tapahtui!

 

Eltasin hevonen oli poikittain kääntymässä, kun vihollisen jousimiehet viimein huomasivat ylhäisen näköisen upseerin edessään kuin tarjottimella. Useat jousimiehet jännittivät heti jousensa ja nuolet lähtivät viuhuen matkaan. Eltas aavisti niiden tulon jo. Hän tiesi ettei ehtisi tehdä mitään. Hän tunsi miten kaksi nuolta suhahti läheltä ohi. Yksi hipaisi hänen otsaansa ja veti siihen pitkän viiltohaavan. Neljäs nuoli osui Eltasia kylkeen ja heitti hänet taaksepäin. Aliruhtinas tunsi kaatuvansa ja tajusi sitten putoavansa ilman halki kohti maata. Hän näki ilmassa viuhuvia nuolia suoraan yläpuolellaan kaartamassa kohti eriadorilaisten linjaa ja kuuli adjutantin huutavan jotakin. Sitten Eltas osui maahan keskelle ryntäilevien sotilaiden jalkoja. Adjutantti kumartui hänen ylleen niin ettei kukaan päässyt tallomaan maassa makaavaa haltiaa. Hän näki Eltasin olevan tajuissaan, mutta ilme ei ollut keskittynyt. Haltia oli jossakin muualla, kaukana taistelukentältä. Hän juoksi jälleen nuorena Nan Lasgalenin vihreillä niityillä ja oli onnellinen.

 

 

”EIIIIIII”, huusi Narces, eikä Singollo muistanut kuulleensa tämän ääntä ikinä niin kauhistuneena. He näkivät miten Eltas kaatui taaksepäin hevosensa satulasta ja katosi perääntyvien sotilaiden joukkoon. Singollo vilkaisi Aranwioniin ja näki tämän kalvenneen. Sotaruhtinaan kädet vapisivat. ”Ei tätä”, hän toisteli itsekseen. ”Ei tätä. Mitä tahansa muuta”! ”HAKEKAA HÄNET POIS TUOLTA”, huusi Ceredigionin Arminas juosten eteenpäin,. tietämättä mitä tehdä. Koko päämaja tuntui olevan hetkellisen paniikin vallassa, tietämättä mitä teki. ”Emme me ehdi täältä apuun”, totesi Damrodin rauhallinen ääni, mutta Singollo saattoi nähdä vanhan haltian käsien vapisevan.

 

”Sir Berendil menee apuun”, totesi sir Armindil, joka oli säilyttänyt ainakin ulkoisen rauhallisuutensa. Singollo näki, että se oli totta. Ruhtinas Erendurin talonväenkomppania oli matkalla täyttä laukkaa kohti paikkaa, jossa Eltas oli kaatunut hevosensa selästä. Ritareiden seipäät osoittivat kohti taivasta, kun he pujottelivat vetäytyvien jalkaväen sotilaiden keskellä. Pian he saavuttivat paikan, jossa Eltasiin oli osunut. Singollo saattoi nähdä joidenkin jalkaväen sotilaiden puuhaavan jotakin kiivaasti maassa. Vihollinen oli jo lähellä.

 

Kavioiden kumu täytti Eltasin mielen ja hän tajusi ettei ollutkaan Nan Lasgalenin vihreillä niityillä, vaan Rohanin niityllä joka oli vauhdilla muuttumassa punaiseksi. Taistellen tuskaa vastaan Eltas avasi silmänsä. Tuntemattomia sotilaita oli hänen ympärillään. Hetkeksi Eltas hätääntyi, mutta tajusi sitten univormujen olevan vihreitä. Omia! Mutta hevoset? Samassa haarniskoituja ritareita tunkeutui heidän ohitseen oikealta ja vasemmalta iskien seipäillään hurjasti. Vihollisen täytyi olla jo lähellä, sillä heti haavoittuneen ohitettuaan ritarit kaartoivat sivulle ja jatkoivat taistelua. Yksi ritari jalkautui ja juoksi Eltasin luokse. ”Ei ole aikaa tehdä paareja”, hän huusi Rajaprikaatin miehille. ”Herra, meidän on saatava hänet täältä pian pois”, vastasi prikaatin adjutantti hätääntyneenä. Hän näki prikaatinsa vetäytyvän ja pian he olisivat yksinään keskellä vihollista.

 

Sir Berendil vilkaisi ympärilleen, mutta ei jäänyt aikailemaan. Liian nopea siirtäminen voisi tappaa Eltasin, mutta liian hidas siirtäminen tappaisi hänet varmasti. Berendilin komppanian ritarit olivat jo kaartamassa takaisin kohti omaa linjaa haluttomina taistelemaan yksinään jalkaväen jo vetäydyttyä. ”Käy kiinni”, hän murahti Rajaprikaatin nuorelle adjutantille ja he nostivat Eltasin väliinsä alkaen kantaa tätä kohti omien linjaa. Eltas näki viimein sekavasta tilastaan huolimatta tutut kasvot. ”Sir Berendil, tekö se olette”, hän kysyi heikolla äänellä. Ritari pelästyi, sillä aliruhtinaan kuulosti lähes haudantakaa tulevalta. ”Kyllä herra”, hän vastasi reippaasti. ”Kestäkää vielä hetki, niin saamme teidät turvaan”! ”Onni”, sanoi Eltas hiljaa. ”Se ei sittenkään seurannut”! Berendil pudisti päätään ja vilkaisi adjutanttiin. Kumpikaan ei ymmärtänyt mitä aliruhtinas puhui. Hän näytti jälleen olevan vajoamassa sekavaan tilaan, jossa ei ollut enää läsnä tässä maailmassa. Mutta äkkiä Eltasin silmät kirkastuivat vielä kerran ja taistelun tuli paloi niissä. ”Muistuta heitä, Berendil. Muistuta. Reserviä ei saa käyttää liian aikaisin. Ei pelastamaan linjaa vaan iskemään. Se on iskua varten. Muistuta heitä”! Berendil nyökkäsi. ”Te kerrotte sen vielä heille itse, herra”, hän sanoi, mutta Eltas ei enää kuullut vaan oli vaipunut tajuttomuuteen. Muutamaa minuuttia myöhemmin he saavuttivat omien linjan ja useita parantajia ryntäsi huolehtimaan Kultaisen Kukan aliruhtinaasta.

 

”He saivat hänet omien linjoille”, huudahti Singollo huojentuneena. ”Luuletko että hän on elossa”, nuori haltia kysyi Narcekselta unohtaen kokonaan herroitella. ”Eivät he olisi kantanaat ruumista”, vastasi Narces. ”Hienoa työtä nuorelta Berendililtä”, hän lisäsi ja kääntyi sitten etsien jotakin katseellaan. Katse osui Nessaneen, joka taisteli kyyneliä vastaan. ”Neito”, huudahti Narces. ”Olkaa hyvä ja menkää huolehtimaan että aliruhtinas Eltas saa parhaan mahdollisen hoidon. Pysykää hänen kanssaan, tuli mikä tuli”. ”Kyllä herra”, Nessane huudahti ja lähti hakemaan hevostaan.

 

Nessanen poistuttua Aranwion ja Narces vilkaisivat toisiinsa. Kummankin ilme oli äärimmäisen vakava. ”Tarvitsemme vara Eltasin ja heti”, sanoi Aranwion viimein. ”Hetkeäkään ei ole varaa hukata”. ”Mutta kuka voisi hänet korvata”, kysyi Narces, joka viimeistään nyt tajusi Eltasin koko arvon, kun hänellä ei Eltasia enää ollut. ”Kukaan ei voi häntä korvata”, vastasi Aranwion painokkaasti. ”Mutta kuka voisi tehdä edes hyvää työtä samalla paikalla. Tarvitsemme jonkun koordinoimaan armeijan toimintaa ja heti”. ”Ei ole muita kuin Damrod tai sir Geldar”, totesi Narces hetkeäkään miettimättä. ”Ja minä tarvitsen Damrodin täällä ilman muuta”. Aranwion nyökkäsi. ”Sir Geldar siis”!

 

Nähdessään sotaruhtinas Aranwionin kävelevän itseään kohti Geldar tiesi heti mistä oli kyse. Myös hän oli nähnyt Kultaisen Kukan Eltasin putoavan hevosen selästä. Näytti siltä että useita nuolia oli osunut aliruhtinaaseen. Hän oli kuollut tai pois pelistä. ”Herrani Aranwion”, Geldar tervehti. ”Herrani Geldar”, Aranwion vastasi aivan oikein, sillä toinen oli Länsirannan ruhtinas. Aranwion oli taas saavuttanut tasapainonsa ja oli oma kohtelias itsensä. ”Olkaa hyvä ja ottakaa hevosenne ja menkää oikealle sivustalle johtamaan taistelua”. Mutta Geldar katsoi häneen kysyvästi. ”Mitkä ovat valtuuteni, herra”, hän kysyi. ”Komentele ketä haluat”, vastasi Aranwion. ”Mutta toimi yhdessä suuriruhtinas Vardamirin kanssa. Kaikki muut ovat alaisiasi. Tee parhaasi, se riittää”! Geldar tervehti ja lähti hakemaan hevostaan.

 

Sir Athir käveli Geldaria vastaan, kun tämä talutti hevostaan kohti etelää. ”Geldar”, hän tervehti jäykästi, vieläkin järkyttyneenä Eltasin kohtalosta. ”Sir Athir”, tämä vastasi. Athir näki heti, että Geldar oli oudon vakava. ”Mihin matka”, nuorempi ritari kysyi. ”Otan oikean sivustan vastuulleni”, totesi Geldar. ”Uusi uhri Diikian sodanjumalille, epäilemättä”, hän lisäsi. ”Mitä tarkoitat”, kysyi Athir hämmästyneenä. ”Siitä tehtävästä ei selvitä hengissä”, vastasi Geldar surullisena. ”Mutta minä menen minne käsketään. Pidä huoli itsestäsi, Athir, ja joskus kun istut rauhan vuosina iltaisin nuotiotulen äärellä Weldenin kanssa, muistakaa silloin minua ja niitä asioita joita edustimme ja joiden puolesta taistelimme”. Athir nyökkäsi sanattomana ja heilutti sitten kättään hyvästiksi kun Länsirannan ruhtinas Geldar nousi satulaan ja ratsasti pois. Hetken hän seurasi katseellaan Geldarin menoa. Sitten tämä katosi joukkojen keskelle. Rauhallisina aikoina iltanuotiolla? Kuka sanoi että rauhallisia aikoja tulisi enää koskaan? Tuolla hetkellä se ainakin Athir Wendiristä näytti äärimmäisen epätodennäköiseltä, kun vihollisen laumat vyöryivät jatkuvasti kohti Eriadorin Armeijan linjoja, aliruhtinas Eltas oli haavoittunut, ehkä kuollut, ja sir Welden oli kaukana poissa matkalla lähes varmaan kuolemaan. Nyt myös Geldar oli poissa, matkalla taisteluntiimellykseen. Mutta kuinka hän voisi toivoa kykenevänsä korvaamaan Eltasin? Se ei olisi mahdollista! Sääli Geldarin aseman toivottomuutta kohtaan täytti Athirin.

 

 

Niin se alkoi. Dagor Dagorath! Taistelu joka lopettaisi kaikki taistelut. Paikalla ei ollut valaria eikä maiaria. Vain urheiden haltioiden, ihmisten, kääpiöiden ja hobittien armeija. Kukaan ei olisi voinut ennakkoon ennustaa ketkä komentaisivat vapaiden kansojen armeijaa tuona päivänä. Suuret ja mahtavat olivat pudonneet pelistä aikaa sitten. He olivat kaatuneet ylpeyttään tai urheuttaan jossakin pitkän matkan varrella. Vain todelliset selviytyjät olivat jäljellä. Tuona päivänä heidän haasteensa oli kuitenkin suurempi kuin koskaan ennen. Pikkuhiljaa paine armeijan linjaa vastaan kasvoi. Sindarin Lovandilin linjaan tuli jo aukkokin, mutta reserviprikaati korjasi tilanteen. Hitaasti päivä eteni ja ylitettiin puolenpäivän hetki.

 

 

 

 

                      TALONVÄENKOMPPANIA KUOLEE

 

Pian puolenpäivän jälkeen koitti ensimmäinen kriisi. Paine armeijan linjaa kohtaan kasvoi jatkuvasti, mutta yhä Eriadorin Armeija pysyi tiukasti puolustuksessa. Lukuunottamatta aliruhtinas Eltasille kalliiksi käynyttä hetkeä oikealla sivustalla armeija oli pysynyt täydellisesti sotaruhtinas Aranwionin komennossa. Mutta sitten koitti ensimmäinen kriisi. Eldirin divisioonan kokemattomin prikaati, 2.Noldorin Prikaati ei kestänyt enää paineen alla. Prikaati oli kotoisin Tavrobelista ja siinä oli muita prikaateja vähemmän kokeneita sotureita. Toinen pataljoona hajosi kokonaan ja pakeni kentältä. Toinen antoi periksi ja väistyi oikealle luoden aukon rintamaan. Prinssi Eldirin reserviprikaati oli juuri silloin tekemässä lyhyttä paikallista vastaiskua divisioonan oikealla sivustalla, joten tällä ei ollut lainkaan reserviä aukon tukkimiseen. 1. Eresseän Kevytprikaati, sama joka oli ylittänyt ensimmäisenä Angrenin kahlaamon ikuisuudelta tuntuva aika sitten, reagoi kuitenkin nopeasti. Se oli kokemattoman upseerin komennossa, mutta pataljoonankomentajat olivat kovia ja olivat heti tilanteen tasalla. He suorittivat nopean uudelleen organisoinnin ja käänsivät toisen pataljoonan rintamasuunnan kohti linjaan syntynyttä aukkoa. Gellanin laidimmainen prikaati teki samoin. Se oli kevytaseinen 1.Ossiriandin Prikaati. Ruhtinas Gellan näki heti, ettei se ollut kylliksi. Jonkun piti sulkea aukko kahden prikaatin välissä. Sen vuoksi hän irrotti nopeasti linjaansa heikentäen oman prikaatinsa, 1.Lindonin Prikaatin, vahvimman yksikön ja lähetti sen aukkoa sulkemaan. Tämä yksikkö oli 1.Lindonin Kuninkaallinen Pataljoona, veteraaniyksikkö johon Gellan luotti kuin vuoreen.

 

Pataljoonaa komensi Gellanin tyttären mies, sir Sadron. Hän oli lyhyehkö laiha noldo, joka oli nuorena kuulunut korkean kuningas Ereinionin talonväenkomppanian ritareihin. Sadron marssitti pataljoonansa vauhdilla paikalle ja iski läpimurtoon pyrkivän vihollisen sivustaan ajaen näitä vähänmatkaa kohti itää. Hän ei kuitenkaan saavuttanut kohtaa, missä entinen linja oli kulkenut, eikä kyennyt täysin tukkimaan aukkoa. Noldorin Prikaatin taistelussa pysytellyt pataljoona epäröi tulla hänen avukseen ja ratkaisevalla hetkellä prinssi Eldiriä ei ollut missään. Hän oli kadottanut tilanteen hallinnan ja ilmeisesti samalla itsensäkin. Juuri kun sir Sadron oli saamassa tilanteen hallintaansa heitti vihollinen tuoreen prikaatin Sauronian joukkoja peliin. Nämä iskivät raivoisasti Kuninkaallisen Pataljoonan kimppuun ja aukko linjaan syntyi uudelleen. Se oli vain pieni, mutta oli vaarassa laajeta nopeasti.

 

 

Myös sotaruhtinas Aranwion oli reagoinut uhkaavaan kriisiin nopeasti. Hän näki selvästi miten. 2.Noldorin Prikaati romahti eikä reserviä ollut käsillä. Mutta ruhtinas Gellan loi sellaisen nopeasti ja marssitti eliitti-pataljoonansa pelastamaan tilannetta. Eldirin oma reserviprikaati oli marssilla takaisin tilannetta pelastamaan, mutta aikaa piti ostaa kylliksi että se ehtisi paikalle. Siispä aukko täytyi tukkia, tiesi sotaruhtinas. Ja pitää tukittuna kunnes apua saapuisi. Hänen katseensa kääntyi ja etsi maalia. Prinssi Ingoldo, innokkaana kunnostautumaan taistelussa, seisoi pataljoonansa takana ja katsoi Aranwioniin odottavasti. Prinssi oli täynnä intoa marssia sir Sadronin avuksi. Mutta vaikka Aranwion ei ollut kuullut Eltasin viimeistä neuvoa tiesi hän saman kuin aliruhtinaskin oli tiennyt. Reservejä ei saanut sitoa vielä taisteluun. Ne olivat vastaiskua varten. Niitä ei saanut sitoa niin kauan kuin tilanne voitaisiin korjata muilla keinoin. Aranwionin katse siirtyi eteenpäin. Sir Delemir seisoi lähellä haarniskassaan ryhdikkäänä ja uljaana. Mutta hänen komppaniansa oli ollut jo kovassa taistelussa ensimmäisenä päivänä, kun he olivat pelastaneet Wedemirin Noldorinin hengen. Ei olisi reilua lähettää heitä heti takaisin pahimpaan paikkaan, kun oli muitakin.

 

Aranwionin katse kääntyi ja hän tunsi itsensä teloittajaksi. Hän lähetti miehiä lähes varmaan kuolemaan. Mutta jonkun täytyi se tehdä ja hän oli komentaja. Sotaruhtinaan katse osui sir Almakiliin. Puun Huoneen Almakil oli kuin luotu ritariksi. Hän oli pitkä, leveäharteinen ja ylpeä, mutta ei kopea. Almakil oli Aranwionin hyvän ystävän, Puun Huoneen Galdorin jälkeläinen. Aranwion hymähti itsekseen katkerana. Hienosti hän korvaisi Galdorille tämän ystävyyden. Lähettämällä suvun nuoren toivon kuolemaan. Almakilin rinnalla seisoi tämän varakomentaja. Sir Meldir. Hän oli komentajansa kokoinen ja näköinen. Itseasiassa Meldir oli naimisissa Almakilin sisaren kanssa. Aranwionin katse kääntyi muihin komppanian ritareihin. Eikö hän tuntenut heistä suurimman osan henkilökohtaisesti. Nuori sir Athlin asui lähellä Aranwionin kartanoa ja kantoi nyt ylpeänä komppanian viiriä. Sir Feindil oli sindarin kuuluisimpia ritareita. Hän oli melko lyhyt ja heikon näköinen, mutta kun taistelu alkaisi olisi Feindil siellä missä kuumin kahakka oli käynnissä. Hänen miekankäyttönsä oli uskomattoman taitavaa. Dagorladilla Feindil oli taistellut kuningas Galadhilin talonväen riveissä ja saavuttanut suuren nimen itselleen ohittaen maineessa jopa itsensä Talwen. Yksi Kultaisen Kukan suurimpia takaiskuja oli ollut, että sir Feindil oli kieltäytynyt liittymästä ritarikuntaan ja mennyt sen sijaan meren yli Tol Eresseään. Lukuisia muita sindarin kuuluisia sankareita oli komppanian mukana, sillä vaikka kaikki eivät olleet kuuluneet joukkoon ennen Keskimaahan lähtöä, olivat useat suuret ritarit halunneet liittyä mukaan kuullessaan Almakilin johtavan komppanian meren yli ruhtinas Glorfindelin avuksi.

 

Huokaisten raskaasti Aranwion astui sir Almakilin eteen. ”Herra ritari”, hän totesi raskaalla äänellä, kuin sanat olisivat olleet hänelle äärimmäisen vaikeita. ”Ottakaa komppanianne ja tukkikaa aukko prinssi Eldirin linjassa. Pitäkää se tukittuna kunnes apua saapuu”. Almakil vilkaisi kohti paikkaa jonne hänet oli juuri käsketty ja teki kunniaa. ”Heti, herra”, hän vastasi epäröimättä. ”Ja Almakil”, lisäsi Aranwion haluten tehdä asian täysin selväksi. ”Sieltä ei tulla pois kuin jalat edellä, ymmärrätkö”? ”Ymmärrän”, vastasi sir Almakil ilmeettömänä ja kiiruhti kokoamaan komppaniaansa. Aranwion katsoi hänen jälkeensä surullisena. ”Se on kuin shakkia”, hän totesi sir Arminakselle. ”Ja minä uhrasin juuri ensimmäisen sotilaani”! ”Ei ollut muuta keinoa”, lohdutti Arminas, mutta Aranwion ei vastannut.

 

Aliruhtinas Damrod näki Puun Huoneen talonväenkomppanian nousevan ratsaille haarniskat säihkyen ja tiesi heti minne he olivat menossa. ”Sir Athir”, hän huudahti nähdessään Kultaisen Kukan ritarin lähellään. ”Ota sir Sandir mukaasi ja mene Almakilin avuksi. Yritä koota Noldorin Prikaatin paennut pataljoona ja saada heidät takaisin taisteluun”. Athir nyökkäsi ja viitaten sir Sandirin seuraamaan kiiruhti Almakilin komppanian perään.

 

 

”Seuraa minua, Sandir”, huudahti Athir kannustaessaan hevostaan kohti paikkaa, johon paenneen pataljoonan miehet olivat kokoontuneet pelästyneenä laumana. Heidän komentajansa oli kuollut, samoin varakomentaja. Athir ratsasti keskelle joukkoa ja alkoi aluksi puhua rauhoittavasti miehille, sitten innokkaasti. Pian hän oli saanut pääjoukon rauhoittumaan ja lähti viemään noin 300 sotilasta takaisin linjan avuksi. Mutta sir Sandir ei ollut hänen mukanaa ja Athir näki tämän syöksyneen Almakilin mukana kiivaimpaan taisteluun!

 

Sir Almakil ei ollut jäänyt aikailemaan vaan karautti ritareineen suoraan vihollisen eteen ja jalkautui. Ritareiden teräsrintama iski yhteen etenemisen vuoksi hajalleen joutuneen vihollisen kanssa ja ajoi näitä aluksi taaksepäin. Almakil sai aukonlinjassa suljettua, mutta nähtäväksi jäisi voisiko hän pitää se kiinni. Sillä vihollisen prikaati ei ollut luovuttanut vaan kävi suoraan päin luulleen Talonväenkomppaniaa linjan heikoimmaksi kohdaksi. Se oli kohtalokas virhe. Ritarit taistelivat kuin hurmiossa muodostaen elävän teräksisen muurin, jonka läpi yksikään vihollinen ei päässyt murtautumaan. Taitava miekankäyttö niitti tappavaa satoa vihollisen joukoissa, mutta myös ritari toisensa jälkeen kaatui maahan.

 

Athir oli jo kyllin lähellä apujoukkoineen nähdäkseen mitä tapahtui. Vihollinen yritti viimehetkellä marssia ritareiden yli pelkällä miesylivoimalla välittämättä menetyksistä. Lähitaistelu oli ehkä kiivain mitä sir Athir oli ikinä nähnyt, ja hän oli nähnyt niitä paljon. Jotkut ritarit taistelivat vielä maastakin, saatuaan useita iskuja läpi haarniskan. Mutta Almakil ei antanut senttiäkään periksi. Jättäen jalkaväen seuraamaan Athir syöksyi komppanian avuksi. Ennen kuin hän ehti paikalle sir Almakil kaatui. Hän taisteli yksinään neljää vihollista vastaan ja kaatoi heistä kaksi, kun kolmas pääsi kiertämään taakse ja iski taistelukirveellä ritaria selkään. Tämä putosi polvilleen maahan mutta jaksoi vielä iskeä miekkansa edessään seisovan vihollisen vatsan läpi. Silloin taistelukirves iskeytyi uudelleen ritarin selkään ja tämä ei enää noussut. Eräs toinen ritari kuitenkin kaatoi heti voittoaan juhlivan vihollisen ja tukki aukon. Athir jalkautui ja juoksi kohti linjaa. Hän näki miten yksi ritari tuki sir Meldiriä, joka horjui pois taistelusta. Jostakin haarniskan alta valui vuolaasti verta. Meldir olisi pian sydänveljensä Almakilin luona Mandosissa, tajusi Athir. Silloin kaatui myös viimein komppanian viiri. Sir Athlin oli puolustanut sitä viimeiseen asti pitäen toisella kädellä kiinni viiristä ja toisella miekasta, jolla piti vihollisia loitolla. Hän jäi kuitenkin vihollisen vyöryn alle.

 

Sir Feindil taisteli kuin hurmiossa ja hänen ympärillään oli korkea kasa kuolleita vihollisia. Athir saattoi kuitenkin nähdä, että ritari oli jo haavoittunut useita kertoja ja jatkoi taistelua vain silkalla tahdonvoimalla. Feindil katosi Athirin silmistä jonnekin ryntäävän vihollisjoukon keskelle, mutta hän saattoi edelleen nähdä vihollisen toisensa jälkeen kaatuvan kun ritarin miekka teki työtään. Athir ehti juuri ajoissa pelastamaan yhden ritarin sivultapäin tulleelta iskulta ja surmasi vihollisen. Sitten hän ei ehtinyt enää vähään aikaan seuraamaan mitä muualla tapahtui vaan iski kiivaasti yhteen useiden vihollisen keihäsmiesten kanssa. Athir katkaisi ensimmäisen keihään tarkalla sivalluksella ja surmasi miehen. Kaksi muuta syöksyi tilalle, mutta ritari piti puolensa haavoittaen toista. Sivummalla taisteleva raskaasti haarniskoitu ritari surmasi toisen miehen Athirin sidottua hänet taisteluun. Uusi vihollinen hyökkäsi, mutta Athir päätti taistelun tarkkaan pistoon ja vilkaisi sitten ympärilleen. Lisäjoukot olivat viimein liittymässä mukaan taisteluun ja pahin oli ohi. Mutta sir Almakilin komppania oli maksanut menestyksestään kalliin hinnan. Sir Athir itse oli haavoittumaton, mutta hän näki päättömästi taistelun tuoksinaan kiirehtineen sir Sandirin horjuvan itseään kohti. ”He vetäytyvät, Athir”, nuorempi ritari sanoi ja kurotti nojaamaan Athirin olkapäähän. Siitä hän kaatui hitaasti maahan Athirin pitäessä toveristaan kiinni. ”Liian myöhään minulle, pelkään”, jatkoi Sandir työntäen kätensä kaapunsa sisään. Se tuli takaisin verisenä. ”Joku pääsi sivaltamaan sivulta kylkeni auki ja toinen täydensi työn keihäällä. Sain kuitenkin molemmat”!

 

”Hyvä niin”, totesi Athir lähes sanattomana. Taas yksi harvoista Kultaisen Kukan ritareista oli poistumassa tästä maailmasta. ”En tainnut livahtaa turvaan tällä kertaa”, sanoi Sandir katsellen taivaalle. Eldirin divisioonan keihäsmiehiä työntyi rivistönä heidän ohitseen ajaen vihollista taaksepäin. Athir tiesi mitä kuoleva ritari tarkoitti. Hän oli ollut ainoa henkiinjäänyt sir Suillionin osastoa kohdanneesta katastrofista niin kauan sitten Rhudaurissa. ”Etkä livahtanut silloinkaan”, sanoi Athir painokkaasti. ”Kun tapaat Suillionin Mandosissa, hän kertoo sen sinulle. Mene pystypäin ja ylpeänä, sir Sandir. Sinä olet tehnyt enemmän kuin oman osasi”. Vaimea hymy kohosi Sandirin huulille hänen kuullessaan Athirin sanat. Se hymy huulillaan hän kuoli. Athir sulki toverinsa silmät ja vilkaisi sitten ympärilleen. Niin paljon surua oli jo koettu ja päivä oli vasta alussa. Mitä uusia koettelemuksia olikaan kohtaloa mahtanut varata heille jatkossa, mietti Athir lähtiessään hakemaan hevostaan.

 

 

Aranwion katseli päämajasta suuntaan, jossa sir Athir juuri nousi hevosensa selkään. Sir Sandiria ei näkynyt. Eikä suurinta osaa Puun Huoneen talonväenkomppaniasta. Aranwion tiesi mitä oli tapahtunut. Hän oli pelastanut linjansa uhraten sir Almakilin. Ritaria säihkyvine haarniskoineen ei näkynyt missään. Eikä suurinta osaa muistakaan komppanian ritareista. Kaikki ne ritarit, jotka Aranwion henkilökohtaisesti tunsi niin hyvin olivat poissa. Hetken hän muisteli heidän nimiään ja kasvojaan. Niiden ritareiden jotka hän oli juuri uhrannut. Sitten Aranwion kovetti mielensä. Hän oli Lähteen Huoneen aliruhtinas ja Eriadorin sotaruhtinas. Toisten uhraaminen oli hänen tehtävänsä. Aranwion palasi tehtäviensä pariin kääntäen selkänsä paikalle, jossa nuori urhoollinen sir Almakil oli kuollut.

 

Mutta Ossiriandin Damrod ei kääntänyt selkäänsä vaan laski palaavat ritarit, ja vain 40 ritaria ratsasti takaisin päämajan luokse. Ainakin 80 oli kannettu pois kentältä kuolleina tai haavoittuneina, suurin osa kuolleina. Mutta he olivat kestäneet riittävän pitkään ja pelastaneet armeijan linjan.

 

 

Taistelu jatkui välillä kiivaana ja välillä tauoten. Väsymättä sotaruhtinas Khydul kokeili Eriadorin joukkojen kestävyyttä, mutta nämä pitivät puolensa. Viimein kahden aikaan iltapäivällä vihollinen ryhtyi yleiseen hyökkäykseen koko rintaman leveydeltä. Khydul ja Suingol olivat viimein päättäneet ajaa vihollisen kentältä. Taistelu kiihtyi kohti huippuaan kenenkään antamatta periksi.

 

Viimein itsensä Narceksen hermot pettivät. Hän jätti karttansa ja käveli Aranwionin luokse. ”Meidän täytyy käyttää Glorfionin divisioonaa nyt”, totesi Narces kiihtyneellä äänellä. ”Taistelun huippuhetki on nyt. Vihollisella on kaikki voimansa pelissä. Linjamme ei kestä ilman apua”! Aranwion epäröi hetken, mutta pudisti sitten päätään. ”Ei, ei vielä”, hän sanoi. ”Hetki ei ole nyt. Vihollisen reservit ova vielä käyttämättä, olen varma siitä”. Kumpikin ruhtinas oli hetken vaiti katsellen alati kiihtyvää taistelua. Narces oli ilmiselvästi närkästynyt, että hänen neuvoaan ei noudatettu. Juuri silloin kävi vihollisen päävoima kiivaaseen rynnäkköön päästäen hurjan huudon ilmoille.

 

Mutta liian myöhään aloitti vihollinen rynnäkkönsä, sillä heidän hetkensä oli jo mennyt. Äkkiä hyökkäävien sotilaiden huudon yli kuului toinen ääni. Yksinäinen torvi soi suurella äänellä. Sävel kohosi kohti taivasta tuoden mukanaa uuden toivon. Sillä se oli suuri Beleriandin torvi, Gondolinissa tehty ja sieltä muinaisina aikoina turvaan tuotu. Tuon torven oli ruhtinas Elemmakil ottanut mukaansa Anduinin laaksoon ja nyt se soi kirkkaana Rohanin verisillä niityillä. Hitaasti torven soitto heikkeni ja katosi, mutta sen vaiettua ei seurannut hiljaisuus vaikka vihollisen sotilaat olivat pysähtyneet epätietoisuuden vallassa. Toinen ääni alkoi hitaasti koventua. Se alkoi vaimeana kuminana, joka vahvistui kokoajan. Hymy levisi vihdoin Aranwionin kasvoille, kun hän tajusi mistä oli kyse. Tuhannet ja taas tuhannet kaviot takoivat maata. Ratsuväki oli viimein saapunut!

 

 

 

 

 

 

                      RUHTINAS ELEMMAKIL

 

 

Pitkä lyhythiuksinen haltia loistavassa sotisovassa istui suuren sotahevosen selässä ja tarkkaili maastoa edessään. Hänen hiuksensa olivat noldorin ylhäisten ruhtinaiden tapaan lyhyet ja siistit. Aseenkantaja piteli ruhtinaan takana kypärää ja kilpeä sylissään. Lindonin viiri seurasi heitä voimakkaan ratsumiehen käsissä. Ruhtinaan pituinen mutta hieman lihava ja leveäharteinen ihminen istui toisen hevosen selässä ruhtinaan vieressä. Hänen vaaleat hiuksensa kertoivat miehen olevan rohanilainen. Useat arvet koristivat miehen kasvoja ja hänen leukaansa peitti tuuhea parta. Rohanilaisen olkapäillä komeilivat marsalkan arvomerkit. Hän oli markin kolmas marsalkka Grimdel, legendaarinen soturi josta rohanin sotilaat kertoivat tarinoita leirinuotioilla. Ruhtinaan toisella puolella istui hevosensa satulassa Grimdeliä huomattavasti solakampi ja nuorempi rohanilainen, jonka olemuksessa oli paljon hienostuneisuutta joka Grimdelin karusta ulkomuodosta puuttui kokonaan. Hän oli Rohanin prinssi Oswine, joka ei taistelisi tuona päivänä ainoastaan Keskimaan ja Rohanin vapaudesta vaan myös kuninkaan kruunusta, sillä vain voittamalla voisi Oswinesta tulle kuningas. Siksi tuosta joukosta ehkä juuri Oswinen kasvoilla oli päättäväisin ilme. Grimdelin kasvoja oli aina vaikea lukea, sillä hänen perusilmeensä oli tyytymättömän yrmeä. Heidän välissään ruhtinas Elemmakil näytti mietteliäältä, kuin hän epäroisi viime hetkellä.

 

Kolmikosta hieman sivummalla oli harmaaseen kaapuun pukeutunut haltia, jonka kasvoilta kuvastui suuri innostus. He olivat ehtineet sittenkin ajoissa, tiesi sir Perendur. Ainoana joukosta hän oli vailla sotisopaa, mutta se ei huolestuttanut Perenduria. Mikään ei huolestuttanut häntä nyt, kun hän näki että Eriadorin Armeija oli yhä kentällä ja taisteli.

 

Ajatuksissaan Perendur vilkaisi taakseen. Siellä Woldin kumpuilevan maaston suojissa näkyi loputtomalta vaikuttava rivistö ratsumiehiä ja ratsuväen kolonnan sivulla omana kolonnana jalkaväki. Matka oli ollut pitkä ja rasitukset näkyivät monissa miehissä ja hevosissa. Mutta he olivat selvinneet hyvin. Sumuvuoret oli ylitetty ilman vaikeuksia ja Anduinin laakso oli ollut tyhjä vihollisista. Beorningit olivat tienneet kertoa, että Rhovanionin Liiton joukkojen toiminta vihollisen selustassa oli pakottanut nämä vetäytymään laaksosta kohti Rhunia. Muuta apua ei beorningeilta sitten saatukaan, mutta se ei ollut ainakaan Perendurille yllätys. He eivät pitäneet haltioista!

 

Armeija oli marssinut Elemmakilin ja Oswinin johdolla etelään Anduinin länsirantaa myöten, aivan niin kuin ensimmäinen Eriadorin Armeija oli marssinut neljätuhatta vuotta aiemmin Ereinionin, Elendilin ja Guilinin komennossa. Ainoana armeijan komentajista oli sir Perendur ollut tuolloin mukana ja kertoi usein muille mitä missäkin paikassa oli tapahtunut. Etenkin Elemmakil oli kuunnellut mielenkiinnolla ritarin kertomuksia.

 

Viimein he olivat saapuneet Lorienin ennen niin kauniiden metsien edustalle. Kauniita metsät olivat yhä, mutta niiden valtiatar Galadrielin aikainen loisto oli poissa. Perendur tunsi kaipausta vanhoihin aikoihin nähdessään taas Lothlorienin kultaisen metsän. Elemmakil oli lähettänyt ennalta viestinviejiä, jotka olivat vieneet sanaa Vihermetsän kuningas Thranduilille ja Lorienin päämies Haldirille. Ilokseen eriadorilaiset löysivät Lorienin luota leiriytyneenä pienen haltia-armeijan valmiina liittymään heihin. Se ei ollut niin suuri kuin he olivat toivoneet, mutta Thranduililla oli omat velvoitteensa Rhovanionin Liiton mukana, joten hänen päävoimansa jäi pohjoiseen. Silti Elemmakil liitti kiitollisena joukkoihinsa 1200 keihäsmiehen prikaatin ja 1000 jousimiehen prikaatin Vihermetsän haltioita. Lothlorienin Haldirilta liikeni vain 600 jousihaltiaa, mutta näiden taito oli erinomainen. Lisäksi Khazad Dumin kääpiöiden kuningas oli lähettänyt 1000 kääpiön osaston liittymään armeijaan. Hän oli Lothlorienin Haldirin perinteinen liittolainen ja siksi automaattisesti mukana uudessa liittokunnassa. Kääpiöiden voima oli kuitenkin hiipumassa maailmasta eikä heiltä liiennyt tämän enempää sotureita. Silti 3800 kokenutta liittolaista oli Elemmakilille tärkeä apu, jota ei kannattanut väheksyä.

 

Tärkein tapaaminen oli kuitenkin yhä edessä. Lothlorienin eteläpuolisille maille oli leiriytynyt Woldin herra ja markin kolmas marsalkka Grimdel ratsuväkensä kanssa. Marssittuaan Rohanin tuhosta pohjoiseen oli Grimdel pitänyt hallussaan hetken aikaa Woldin pohjoisia osia ja Matalien linnakkeita. Anduinin laakson kautta Eriadoriin marssinut armeija oli kuitenkin tuhonnut nämä linnakkeet ja Grimdel oli vetäytynyt länteen kohti Sumuvuoria antaen vihollisen marssia ylös Anduinia. Gondorilainen varuskunta Duinlondin kauppakaupungista Matalien Gondorille kuuluvalta puolelta oli ylittänyt joen vihollisen edellä ja liittynyt Grimdeliin. Tämä joukko koostui linnoituspataljoonan 600 sotilaasta, sekä alueelle paenneista noin 200 ratsumiehestä ja 200 jalkamiehestä. Tämä nosti Grimdelin joukkojen määrän 6000 ratsumieheen ja 1000 jalkamieheen.

 

Edellisen vuoden oli marsalkka Grimdel pitänyt matalaa profiilia kouluttaen joukkojaan ja linnoittaen asemiaan. Paljon väkeä oli paennut Rohanista hänen luokseen ja marsalkan vastuulla oli myös näiden ihmisten hyvinvointi, joka vei hänen aikaansa. Prinssi Cefinwe oli ollut kuitenkin suunnitelmiensa suhteen oikeassa. Marsalkka Grimdel suorastaan kihisi halusta päästä taistelemaan, eikä ruhtinas Elemmakilin ja prinssi Oswinen tarvinnut häntä paljoakaan suostutella. Aikaa tuhlaamatta armeijat oli yhdistetty ja he marssivat etelään lähettäen tiedustelijoita tutkimaan tilannetta.

 

Tiedustelijat olivat hämmästyksekseen löytäneet Woldin autiona, mutta se ei yllättänyt Elemmakilia. Vihollisen oli odotettukin keskittävän kaikki joukkonsa läntiseen Rohaniin Eriadorin Armeijaa vastaan. Juuri näin oli kenraali Suingol tehnyt niinä hätäisinä tunteina kun hän tajusi sotaruhtinas Gothmogin loikanneet vihollisen puolelle, eikä sotaruhtinas Khydul ollut vielä saapunut ottamaan komentoa. Tämä oli antanut Suingolille ylivoiman Aranwionia vastaan, mutta jättänyt hänen pohjoisen sivustansa täysin avoimeksi. Tähän tyhjään tilaan marssi nyt Elemmakil joukkoineen. Vihamielisiltä silmiltä näkymättömissä he marssivat yli Liituvirran ja saapuivat Woldiin.

 

Elemmakil oli tiennyt suunnilleen päivän jolloin Aranwion ylittäisi Angrenin. Mutta pitkien marssien aikana aikatauluilla oli tapana mennä pieleen. Komentajat olivat siksi tehneet hyvin varovaisen aikataulun. Sir Perendur oli odottanut heidän joutuvan odottelemaan Woldissa jonkin aikaa Eriadorin Armeijan ilmestymistä, mutta toisin oli käynyt. Jostakin syystä Aranwion oli joutunut ylittämään kahlaamon jo aiottua aiemmin ja taistelu oli täydessä käynnissä.

 

Perendur tähysti eteenpäin. Etäisyys oli liian pitkä yksityiskohtien näkemiseen, mutta hän saattoi nähdä kahden armeijan olevan pitkässä pohjois-etelä suuntaisessa linjassa. Kiivas taistelu oli käynnissä. Vihollisella oli yhä paljon reservejä linjansa takana. Koko Länsi-Emnet näytti olevan täynnä joukkoja. Ylivoima Aranwionin joukkojen kimpussa oli todella suuri. Neljän komentajan ryhmä oli Onodlo joen korkealla töyräällä ja katseli sen yli kohti taistelukenttää. Näytti siltä, että vihollinen ei vieläkään tiennyt heidän olevan selustassaan. Perendur vilkaisi uudelleen taakseen. Elemmakilin armeijassa oli paljon ratsuväkeä. Prinssi Oswinen ja marsalkka Grimdelin divisioonissa oli yhteensä 11 000 ratsumiestä ja lisäksi Elemmakililla oli omassa komennossaan 1.Sindarin Vakinainen Ratsuväkipataljoona. Jalkaväkikin oli hieman vahvistunut Anduinin laaksossa. Sen ytimenä oli prinssi Ellasin divisioona, jossa oli kuitenkin vain 3600 sotilasta. Divisioonaa oli vahvistettu Gunwen pataljoonalla ja Cefinwen katastrofista elossa selvinneiden muodostamalla pataljoonalla, joilla oli 1300 miestä yhteensä. Kun tähän lisättiin 3800 salohaltiaa ja kääpiötä sekä 1000 Gondorin keihäsmiestä oli jalkaväkeä yhteensä 9600. Omassa komennossaan ruhtinas Elemmakililla oli lisäksi prinssi Dahasin talonväenkomppania, joka koostui äärimmäisen kokeneista ritareista. Siinä oli koko joukko, jolla Elemmakilin piti hyökätä vihollisen armeijan kimppuun.

 

”Tämä on juuri tilanne jota toivoimme”, sanoi Elemmakil viimein rikkoen hiljaisuuden. ”Vihollisen päävoima o sidottuna taisteluun ja me olemme heidän selustassaan. Tämä on suuri tilaisuutemme”. Marsalkka Grimdel oli samaa mieltä. ”Meidän on iskettävä viivyttelemättä. Armeijanne on pulassa. Jos odottelemme se voidaan lyödä”. Prinssi Oswine katseli edelleen mietteliään näköisenä taistelukenttää, miettien ehkä jo mitä reittiä veisi divisioonansa taisteluun. ”Hyökkäämmekö kaikella, mitä meillä on”,hän kysyi viimein. ”Meillä ei ole kylliksi voimaaa jättää mitään reserviin”, vastasi Elemmakil. ”Tämän täytyy olla isku koko voimallamme. Emme voi jättää yhtään voimavaraa käyttämättä”.

 

”Herra”, puuttui sir Perendur viimein puheeseen. ”Voimme tuskin hyökätä yhtäaikaa sekä ratsuväellä että jalkaväellä. Se vaatisi hidasta marssia ja antaisi viholliselle hyvin aikaa reagoida hyökkäykseemme”. Grimdel murahti hyväksyvästi. ”Ritari on oikeassa”, hän tuumi lausuen sanan ritari lähes halveksuvasti, kuin ihmetellen mitä moinen henkilö teki neuvonpidossa. ”Jalkaväki hidastaisi liikkeitämme. Se voisi johtaa koko armeijan tuhoon”. Elemmakil vilkaisi taakseen epäröiden. Prinssi Ellas oli edelleen järjestämässä pitkän marssin epäjärjestykseen saattamia sotilaitaan eikä ollut ehtinyt mukaan neuvonpitoon. ”Mitä mieltä sinä olet, Oswine”, hän kysyi viimein. ”Minä haluaisin hyökätä vain ratsuväelle”, totesi prinssi heti. ”Tehdään siitä ratsuväen salamaisku, joka lopettaa tämän taistelun samantien”!

 

”Voimme marssittaa jalkaväen hieman eteenpäin yli Onodlon”, tuumi Grimdel. ”Täältä hieman länteen on lyhyt itä-länsi suuntainen kohouma, jonne prinssi Ellas voi asettua asemiin tarkkailemaan tilannetta. Ehdotan että jätämme jalkaväen sinne ja hyökkäämme koko ratsuväellä”. ”Jos joudumme eristyksiin toisistamme voidaan kumpikin osasto tuhota erikseen”, totesi Elemmakil mietteliäänä. ”Mutta meidän on pakko ottaa riski”. Sir Perendur naurahti kuivasti. ”Riski toisensa perään”, hän sanoi. ”Mutta niin se on ollut alusta asti. Olkoot siis loppuun asti”! Elemmakil nyökkäsi ja katsoi muihin. ”Prinssi Oswine, olkaa hyvä ja ylittäkää Onodlo ensimmäisenä. Siirtykää sen jälkeen divisioonanne kanssa vasemmalle, marssisuunta suoraan kohti vihollisen armeijan pääleiriä. Marsalkka Grimdel, te ylitätte joen heti perään ja siirrytte oikealle, marssisuunta sama. Minä otan prinssi Dahasin komppanian ja sindarin ratsuväen ja asetun väliinne. Hyökkäämme minun merkistäni”. Elemmakil näytti suurta Gondolinin torvea, jota hänen aseenkantajansa kantoi. ”Kun hyökkäys alkaa, muistakaa pitää kumpikin divisioona lähellä toista ja yhteys jalkaväkeen auki. Jos se joutuu uhatuksi, alamme perääntyä”! Kumpikin komentaja teki kunniaa ja lähti hakemaan ratsuväkeään. Ruhtinas Elemmakil jäi sir Perendurin seurassa tarkkailemaan tilannetta.

 

”Onnistuuko se, sir Perendur”, kysyi Elemmakil viimein. Hän ei tuntenut ritaria hyvin, mutta oli kuullut tästä paljon hyvää. Ruhtinas Glorfindel oli kehoittanut kuuntelemaan ritarin neuvoja ja niin Elemmakil oli tehnyt. ”Mahdotonta sanoa”, vastasi Perendur. ”En näe vihollisen ratsuväkeä. Se ei ole taistelussa ja voi sen vuoksi saada aikaan jotakin yllättävää. Mutta meidän on pakko yrittää. Vaikka epäonnistuisimme viemme ainakin pois osan pääarmeijaa vastaan suuntautuvasta paineesta”. ”Niin minäkin ajattelin”, vastasi Elemmakil.

 

He katselivat vaiti, miten prinssi Oswinen ratsuväki lähti ylittämään jokea. Paikka ei ollut Entinkahluu vaan siitä luoteeseen, kohti Fangornin metsää. Se ei ollut virallinen kahlaamo, mutta Rohanin ratsuväki oli ikimuistoisista ajoista asti ylittänyt joen siellä. Ratsuväki kahlasi joessa ja sitten ensimmäiset osaston pääsivät vastarannalle. Ratsumiesten saappaat olivat kastuneet, sillä vesi oli syvempää kuin tavallisilla kahlaamoilla. Sotilaat ylittivät joen ääneti. Ilmeet olivat kuolemanvakavat, sillä ratsumiehet tiesivät taistelun alkavan pian. Jokainen oli nähnyt Woldin puolelta jokea edessä riehuvan taistelun. Niinpä he tajusivat sen valtavan laajuuden. Koko Länsi-Emnet näytti olevan täynnä joukkoja, jotka iskivät yhteen. Ajatus liittymisestä tuohon valtavaan taisteluun veti miesten ilmeet vakaviksi. Mutta he olivat kaikki jo kokeneita veteraaneja, jotka pian terästivät mielensä ja olivat valmiita taisteluun. Ratsuväen perässä jalkaväki marssi joen rantaan ja lähti vaivalloisesti ylittämään sitä. Vesi ulottui miehiä vyötärölle asti. Elemmakil ei kuitenkaan jäänyt seuraamaan ylitystä vaan annettuaan ohjeet prinssi Ellasille hän ylitti itse joen ja lähti ratsuväen perään.

 

 

Ratsuväki ei ollut ehtinyt kauaksi, sillä se eteni hitaasti varoen nostattamasta pölypilveä, joka kertoisi viholliselle heidän selustansa olevan uhattuna. Prinssi Oswine ja marsalkka Grimdel olivat jättäneet divisiooniensa väliin leveän aukon, johon ruhtinas Elemmakil nyt ratsasti 700 ratsumiehen seuraamana. Sir Perendur oli yhä hänen kanssaan. Kumpikaan ei puhunut mitään. Omituinen kuolemaa enteilevä äänettömyys oli vallannut koko armeijan. Lähes henkeään pidätellen he ratsastivat eteenpäin puristaen aseitaan rystyset valkoisina. Jättimäinen taistelu heidän edessään lähestyi kokoajan ja näytti vain kiihtyvän. Kokoajan kumpikin ratsuväkidivisioona levittäytyi oikealle ja vasemmalle.

 

Viimein he saavuttivat kohdan, josta ei voinut enää edetä tulematta huomatuksi. Vihollisen selustajoukkoja oli nyt suoraan ratsuväen edessä. Kokonainen jalkaväendivisioona marssi kohti pohjoista. Se marssi kolonnassa kääntäen sivustansa suoraan Elemmakilille. Divisioonan takana oli lisää joukkoja ja sitten vihollisen pääjoukkojen leiri. Olisiko vihollisen päämaja siellä? Elemmakil ei tiennyt eikä hänellä ollut aikaa asiaa miettiä. Heidät nähtäisiin pian. Oli aika toimia! Oli aika iskeä! Elemmakil istui hetken vaiti hevosensa selässä katsellen näkymää edessään. Koko vihollisen selusta oli avoimena hänen edessään. Siinä oli enemmän kuin loistava tilaisuus päättäväiselle komentajalle. Siinä oli vihdoin tilaisuus ruhtinas Elemmakille todistaa kykynsä! Ratsuväki oli pysähtynyt. Kaikki odottivat merkkiä. Ruhtinas vilkaisi ympärilleen. Oswinen ja Grimdelin joukot olivat täydellisessä järjestyksessä. Kaikki oli juuri niin hyvin kuin saattoi olla. ”Herra, vihollisen partio”, huudahti sir Perendur ja osoitti eteenpäin. Partio oli todellakin lähestymässä ratsain. Oliko joku vihollisen komentaja viimeinkin huolestunut avoimesta selustastaan? Sillä ei ollut nyt väliä. Oli liian myöhäistä. Elemmakil katsoi Perenduriin ja hymyili. Hän mietti hetken jälleen Nirnaethia. Miten kuningas Fingon olikaan innoisaan huutanut ”SE PÄIVÄ ON TULLUT”, luullen näkevänsä edessään vihdoinkin vapaiden kansojen suuren voiton, joka lopettaisi Morgothin vallan. ”Se päivä on vihdoinkin tullut”, ruhtinas sanoi liikuttuneena. ”Näin kauan meidän täytyi odottaa, mutta nyt se on tullut”. Hän otti suuren torvensa aseenkantajalta ja kohotti sen.

 

Vihollisen partio pysähtyi kuin seinään törmänneenä. Vihdoin partion komentaja erotti mitä hänen edessään Rohanin korkeassa ruohikossa seisoi. Loputtomalta näyttävä rivistö ratsuväkeä seisoi hänen edessään. Rohanin tunnukset loistivat ratsuväen kilvissä ja äkkiä sotilaat kohottivat keihäänsä osoittamaan eteenpäin. Viirit ja liput aukenivat paljastaen Rohanin valko-vihreän hevostunnuksen. Komentaja käänsi hevosensa, mutta tiesi jo kaiken olevan myöhäistä. Samassa alkoi torvi soida suurella äänellä. Komentaja ei tunnistanut säveltä, mutta se oli muinainen noldorin hyökkäyskäsky, jota oli soitettu lukuisissa ensimmäisen ajan taisteluissa Aglarebista Vihan Sotaan asti. Torvi soi kuuluvana ja käskevänä. Sen komento tarttui sotilaisiin ja nämä lähtivät eteenpäin reipasta ravia, kuin jonkin voiman pakottamina.

 

 

Rohanin ratsuväki lähti liikkeelle hitaasti ja majesteetillisesti kuin voima, joka on vaikea saada liikkeelle mutta joka liikkumaan lähdettyään murskaa kaiken tieltään. Ratsuväki siirtyi nopeasti käynnistä raviin. Keihäiden kärjet osoittivat yhä kohti taivasta. Marsalkka Grimdel ratsasti joukkojensa kärjessä pitäen joukot hyvässä järjestyksessä. Oswinen ratsuväki sen sijaan lähti liikkeelle prikaateittain ilman erillistä käskyä tai komentajansa puuttumatta asioihin. Itseasiassa ratsuväki oli nopeasti joutumassa pois komentajiensa kontrollista. Se pyyhkäisisi eteenpäin yrittäen lyödä kaiken tiellään. Jos se pysäytettäisiin yrittäisi Elemmakil saada joukot taas hallintaansa. Muuten hän vain seuraisi sivusta.

 

Ratsuväki kiihdytti vauhtiaan ja kavioiden töminä koveni jatkuvasti. Sitten joukot saavuttivat iskuetäisyyden. Ratsuväen keihäät putosivat tanaan, kärjet osoittaen kohti vihollisen sotilaita. Rohanin ratsuväki kiihdytti laukkaan. He taistelivat nyt kotimaassaan. Joku oli ehkä kotoisin juuri Länsi-Emnetistä, jonka kauniit talot vihollinen oli polttanut. Kaikilla oli kostettavaa. Kaikilla oli kotimaa vapautettavana vihollisen miehityksestä. Sotilaat kohottivat hurjan huudon ja hyökkäsivät vihollisen kimppuun!

 

 

Ornendil tähysti eteenpäin hermostuneena. Hän oli Gilankilin prikaatin upseeri ja tunnettu lujahermoisena miehenä, mutta tätä jännitystä hän ei enää voinut huoletta kestää. Minas Anorin kaupunki kohosi hänen edessään kohti taivaita. Ornendil oli unelmoinut näkevänsä vielä kerran kotikaupunkinsa, jota rakasti. Mutta nyt kaupungissa oli jotakin pelottavaa. Jotakin mikä jäyti hänen rohkeuttaan ja yritti ajaa hänet pois. Kaupungin muurit olivat yhä samat ja kuninkaan linna kohosi korkeimpana yhtä kauniina kuin ennenkin, mutta Ornendil tiesi että linnassa asui jotakin tavattoman pahaa. Pahempaa kuin hän olisi voinut ikinä kuvitella kohtaavansa. Ornendil olisi voinut vielä kestää pelkonsa, sillä sen hän saattoi työntää syrjään ja kukistaa. Mutta odottelu oli paljon vaikeampaa kestää. Oli iltapäivä ja heidän tietämättään Rohanin tasangoilla käytiin juuri katkeraa taistelua Keskimaan tulevaisuudesta.

 

Mutta Minas Anoria, Morgothin kaupunkia, ei saanut edes tämän armeijan sotilaat lähestyä ilman erillistä lupaa. Siksi Glorfindelin retkikunta oli hiipinyt kaupunkia kohti mustissa univormuissaan Arnachin kukkuloiden suojissa. Vihdoin he olivat saman päivän aamuna saapuneet kaupungin edustalle, mutta eteenpäin ei ollut pääsyä. Kokonaisen vihollisen prikaati oli leiriytynyt Arnachin viimeisen kukkulan ja kaupungin väliin avomaastoon. Sen ohi ei ollut kulkeminen valoisan aikaan. Niinpä retkikunta oli asettunut odottamaan. Odotus kävi monien muidenkin kuin Ornendilin hermoille.

 

Kiroten ääneen nuori upseeri käänsi selkänsä kaupungilla ja yritti saada sen mielestään. Soturit olivat hajaantuneet suojaisaan rinteeseen odottamaan pimeän tuloa. Komentaja Zargon näytti kirjoittavan jotakin päiväkirjaansa ja aivan hänen takanaan nojaili ruohikkoon sir Herion, joka ei hetkeksikään jättänyt komentajaa pois näköpiiristään. Sir Maitren nukkui kevyttä unta ja hänen lähellään sir Welden makasi selällään katsellen siniselle taivaalle. Ornendil ei voinut olla hymyilemättä. Welden näytti lähes huolettomalta, kuin kaupungista huokuva pelko ei voisi koskea häneen lainkaan. ”Mitä muutakaan tässä voi tehdä”, totesi salohaltia nähdessään Ornendilin katsovan itseään. ”Minä en voi nukkua”, vastasi Ornendil totuudenmukaisesti. ”Ilmassa on jotakin. En tiedä miksi vain minä tunnen sen, mutta se on silti sielä”. Welden nyökkäsi. ”Minäkin tunnen sen”, hän sanoi ja huoli käväisi ritarin kasvoilla. ”Se on Morgothin voima. Se yrittää vaikuttaa mieliimme”. Ornendil nielaisi. ”Tietääkö hän siis että olemme täällä? Tietääkö hän että olemme tulossa”? ”En usko”, vastasi Welden. ”Se on jotakin muuta. Jotakin pysyvää! Ehkäpä huomenna teemme siitä lopun”! Ornendil hymyili. Hän ei ymmärtänyt, mistä Welden löysi positiivisen mielensä tälläisina hetkinä, mutta niin se vain oli. ”Mutta ehkä voimme käyttää odottelun hyödyksemme”, totesi ritari. ”Kerro minulle kaikki reitistä valtaistuinsaliin. Haluan osata sen ulkoa”! Ornendil nielaisi. Hän ymmärsi heti mitä Welden jätti sanomatta. Siltä varalta että Ornendilille sattuisi jotakin. Kiitollisena että sai jotakin puuhaa Ornendil alkoi kertoa Minas Anorin kuninkaanlinnasta Weldenille.

 

 

 

 

 

                      SOTARUHTINAS KHYDULIN HETKI

 

 

Rohanin ratsuväen hyökkäys iski vihollisen selustaan täydellisenä yllätyksenä. Koko taistelun kuva muuttui heti täydellisesti. Marsalkka Grimdelin hyökkäys osui suoraan jalkaväkikolonnan kylkeen. Jalkaväkidivisioona hajosi ja suureksi osaksi tuhoutui, sillä hajalleen joutuneista jalkamiehistä ei ollut vastusta hyökkäävälle ratsuväelle. Grimdel jatkoi hyökkäystä suoraan jalkaväen läpi, mutta yksi hänen prikaateistaan jäi täydentämään tuhoa. Samaan aikaan prinssi Oswine hyökkäsi vihollisen kolonnan taitse ja iski yhteen hajanaisien jalkaväen osastojen kanssa. Kumpikin divisioona jatkoi etenemistä kohti länttä ajaen vihollista edellään.

 

Kesti hetken, ennen kuin vihollinen ehti reagoida muuttuneeseen tilanteeseen. Tuon ajan ratsuväki laukkasi kohti länttä vastustamattomasti. Näytti siltä, että mikään ei voisi estää heitä ajamasta kiilaa vihollisarmeijan keskellä ja hajottamasta näitä kahteen osaan. Mutta siellä täällä vihollinen teki kiivasta vastarintaa ja eteneminen hidastui. Kokonainen vihollisen jalkaväkidivisioona sai marsalkka Grimdelin pysäytettyä juuri leirin rajalla, mutta silloin Oswine ehätti paikalle ja iski vihollisen sivustaan. Samalla hänen ratsumiehensä tulvivat vihollisen leiriin heitellen soihtuja telttoihin ja muonavarastoihin. Pian Rohanin tasanko näytti tulimereltä, kun kenraali Suingolin leiri roihusi punaisena. Liekehtivien telttojen välissä ratsuväki jatkoi eteenpäin pysähtymättä hetkeksikään.

 

Jalkaväen pääjoukkojen keskinäinen taistelu ei tauonnut hetkeksikään, vaan jatkui kiivaana. Mutta etu oli nyt Eriadorin Armeijalla, joka yritti siirtyä hyökkäykseen. Joukot olivat kuitenkin väsyneitä päivän kovien taistelujen jäljiltä, eikä ratkaisevaa etua saatu aikaiseksi. Ainoastaan oikealla sivustalla Anfalasin Vardamir käytti hetkellistä sekasortoa hyväkseen ja onnistui murtamaan vihollisen linjan. Oikea sivusta eteni aina Helmin Syvänteeseen asti. Päivä päättyi oikealla sivustalla suureen menestykseen, kun vihollinen saarrostuksen pelossa evakuoi syvänteen ja jätti vahingossa Ämyrinlinnan lähes vaille puolustusta. Lhunin kaarti ryntäsi linnoitukseen, jonka muureista osa oli edelleen sortuneina edellisen piirityksen jäljiltä, kun sotaruhtinas Gothmog oli vallannut linnan rohanilaisilta. Suuriruhtinas Haldimirin kokeneet sotilaat valtasivat linnan teurastaen vähäiset puolustajat.

 

Tuolla hetkellä katsottiin vihollisen komentajan laatu. Anfalasin joukot olivat murtautumassa läpi ja suuri ratsuväen armeija oli iskenyt Morgothin joukkoja selkään edeten vastustamattomasti. Kenraali Suingolin leiri oli katoamassa savuna ilmaan. Katastrofi oli lähellä. Tuolla hetkellä ruhtinas Elemmakil oli lähellä ratkaista taistelun Eriadorin Armeijan eduksi. Mutta niin ei ollut tarkoitettu. Sotaruhtinas Khydul ei hätäillyt. Hänellä oli yhä suuret reservit käytössään. Koko vihollisen ratsuväki oli yhä poissa taistelusta. Se oli leiriytyneenä hieman pohjoiseen Edorasista. Kenties sotaruhtinas oli unohtanut ratsuväkensä, sillä hänellä oli liikaa joukkoja komennossaan. Ratsuväki oli vain istunut paikoillaan koko taistelun ajan, ja jos sitä ei kaivattu oli osaston komentajalla ollut aikomustakaan muistuttaa olemassaolostaan. Mutta sitten Elemmakilin ratsuväki-isku räjähti Khydulin selustaan. Hänen ratsuväkensä oli saman tien ratsailla ja liikkeellä kohti pohjoista. Pian heidät tavoitti käsky hyökätä vihollisen ratsuväen sivustaan ja ajaa nämä takaisin.

Tämän käskyn annettuaan sotaruhtinas Khydul lähetti vahvistuksia pysäyttämään suuriruhtinas Haldimirin etenemisen ja jäi rauhallisesti odottamaan. Hän ei heikentänyt linjaansa vaan hidasti Elemmakilin etenemistä reserveillään. Prinssi Oswine pääsi noin puolenkilometrin päähän sotaruhtinas Khydulin komentopaikasta, mutta siihen hänen voimansa ehtyivät. Ratsuväki oli antanut kaikkensa hyökäten raivoisasti. He olivat edenneet syvälle vihollisen armeijan keskelle aiheuttaen tälle suuria menetyksiä, mutta nyt hyökkäyksen kulminaatiopiste oli saavutettu. Grimdel olisi vielä voinut siirtyä Oswinen tueksi, mutta juuri silloin Khydulin ratsuväki ehti viimein mukaan peliin.

 

Vihollisen ratsuväki oli suorittanut salamannopean marssin ja ilmestyi nyt väsyneenä mutta taisteluvalmiina suoraan prinssi Oswinen sivustaan. Prinssi reagoin nopeasti ja käänsi linjansa siihen suuntaan. Samaan aikaan marsalkka Grimdel suoritti kaarroksen ja saapui Oswinen avuksi. Seurasi valtava ratsuväen taistelu, kun noin 11 000 Eriadorin Armeijan ratsumiestä otti yhteen noin 15 000 vihollisen ratsumiehen kanssa. Myös rohanilaiset olivat nyt väsyneitä eivätkä saaneet vihollisen linjaa murretuksi. Taistelu uhkasi luisua ruhtinas Elemmakilin käsistä. Vihollisen jalkaväki marssi nyt kohti hänen selustaansa ja oli pääsemässä myös itse ratsuväkeen käsiksi, kun nämä olivat juuttuneet paikoilleen. Tuottaen viholliselle noin 2500 miehen tappiot ratsuväki taisteli, mutta menetti itse 1000 miestä.

 

Elemmakilille ei jäänyt kuin yksi vaihtoehto. Raskain sydämin hän puhalsi torveensa ja antoi perääntymismerkin. Kokeneet ratsuväenkomentajat tottelivat heti, sillä he olivat itsekin todenneet tilanteen olevan kääntymässä pahaksi. He olivat lähes voittaneet taistelun, mutta vihollisen ylivoima ja sotaruhtinas Khydulin taito ja rauhallisuus olivat pelastaneet vihollisen armeijan tuholta. Vihollisen seuraamana rohanilaiset vetäytyivät halki kenraali Suingolin tuhotun leirin, joka oli edelleen tulessa. Tässä vaiheessa Suingolin ratsuväen prikaati pyrki hyökkäämään perääntyvien ratsumiesten sivustaan pohjoisesta, mutta ruhtinas Elemmakil itse taisteli Sindarin ratsuväen kanssa loistavan viivitystaistelun ja piti tämän prikaatin poissa ratsuväkensä kimpusta.

 

Illan pimentyessä Elemmakilin ratsuväen yksiköt ratsastivat prinssi Ellasin jalkaväen asemien läpi ja asettuivat selustaan lepäämään. Koko iltapäivän kovan taistelun jälkeen he olivat takaisin siellä mistä olivat hyökkäyksen aloittaneet. Pettymys näkyi selvänä sotilaiden kasvoilla. He olivat olleet lähellä voittoa, mutta eivät olleet sitä saavuttaneet. Moni sotilas oli jo joukosta poissa. Yksi prikaatinkomentaja oli kuollut ja toinen haavoittunut. Myös marsalkka Grimdel oli haavoittunut, mutta komensi luokseen pyrkivät parantajat kiroillen tiehensä. Hänen jalkansa oli murtunut, mutta jalkaa ei tarvittu ratsastaessa, murisi Grimdel. Pimeyden viimein saavuttua asettui vihollinen asemiin Ellasin jalkaväkeä vastapäätä. Seuraavana aamuna taistelu jatkuisi!

 

Sir Perendur kykeni tuskin hillitsemään suuttumustaan. Ratkaisevalla hetkellä ratsuväen komentajat olivat sittenkin ajatelleet joukkojaan ja vetäytyneet. He olisivat voineet vielä toittaa, hän tiesi. Kun vihollisen ratsuväki ilmestyi Oswinen selustaan he olisivat voineet vieläkin voittaa. Grimdelin olisi pitänyt hyökätä eteenpäin eikä palata Oswinen avuksi. Heidän olisi pitänyt laittaa kaikki yhden kortin varaan. Se oli ollut suunnitelma. Mutta ruhtinas Elemmakil ei ollut kuunnellut ritaria. Silti Perendur soimasi nyt eniten itseään. Hänen olisi pitänyt ottaa yksi prikaati komentoonsa välittämättä Elemmakilista tai Oswinesta. Jopa yksi prikaati olisi voinut olla kylliksi vihollisen keskustan hajoittamiseen ja yhteyden saamiseen Eriadorin Armeijan pääjoukkoon. Mutta ei, Perendur oli totellut komentajaa. He olivat maksaneet siitä kalliisti tänään ja maksaisivat vielä kalliimmin seuraavana päivänä. Siitä ritari oli varma!

 

 

 

 

                                            ILLAN PIMENNETTYÄ

 

 

Eriadorin armeija oli pystyttänyt telttoja linjansa selustaan, rinteen taakse suojaan vihollisen silmiltä ja nuolilta. Pimeys oli jälleen levinnyt Rohanin niittyjen ylle. Kolmas yö jonka armeija viettäisi tällä paikalla! Siellä täällä telttojen sisällä ja ympärillä nukkui väsyneitä sotilaita. Päivän taistelu oli ollut pitkä ja rasittava. Haavoittuneille varatut teltat olivat täynnä. Moni sotilas ei taistelisi enää seuraavana aamuna. Yksinäinen haltia talutti hevostaan telttakylän halki väistellen nukkuvia sotilaita. Haltia oli äärimmäisen väsynyt, mutta hänen hevosensa oli vieläkin väsyneempi. Koko päivän he olivat rientäneet sinne tänne pitkin linjaa auttaen sitä pitämään puolensa. Nyt Länsirannan Geldar oli lopussa. Hän oli lopussa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Päivä oli ollut melkoinen tunteiden vuoristorata. Aamuinen toivo oli muuttunut epätoivoksi Eltasin haavoituttua ja vihollisen lähes murrettua linjan. Sitten oli seurannut täydellinen riemu, kun ruhtinas Elemmakil oli viimein ilmestynyt taistelukentälle ja lähes voittanut taistelun. Ilta oli ollut jälleen surun ja huolen aikaa, kun toivottua voittoa ei tullutkaan. Seuraavana aamuna vihollinen jatkaisi taistelua yhtä vahvana kuin aiemminkin.

 

Viimein Geldar näki etsimänsä teltan. Se oli yksinkertaisesti koristeltu tavallinen sotilasteltta, jonka oviaukon yläpuolelle oli ripustettu suuri kultainen kukka. Geldar jätti hevosensa vapaaksi ja astui sisään telttaan. Aliruhtinas Eltas makasi vuoteella kalpeana mutta tajuissaan. Ilokseen Geldar näki aliruhtinaan silmissä yhä saman älyn ja valppauden kuin tavallisestikin. Nessane istui Eltasin vierellä huolestuneen näköisenä. ”Sir Geldar”, hän tervehti ilahtuneena. ”Onneksi olette kunnossa”! Sir Athir seisoi vuoteen vierellä ja kiiruhti syleilemään ystäväänsä. Tuona päivänä he olivat kaikki tunteikkaalla tuulella. Eltas hymyili surumielisesti. ”Miltä siellä ulkona näyttää, Geldar”, hän kysyi. Athir tarjosi hänelle tuolia ja sir Geldar istuutui Eltasin viereen. ”Kaikki on nyt hiljaista”, hän selitti. ”Elemmakil on vetäytyinyt jonkinverran itään, mutta on yhä kentällä. Luulen, että vihollinen aikoo murskata hänet huomanna, ennen kuin ehdimme auttaa häntä”. Eltas mietti hetken. Hänellä oli niin monia kysymyksiä mielessään, että aliruhtinas oli pakahtua. Kuinka hirvittävää olikaan maata teltassa tietämättä mitä tapahtui. Hän saattoi yhä kuulla Nessanen riemunhuudon, kun tämä huusi Elemmakilin saapuneen ja pyyhkivän kenttää puhtaaksi vihollisesta. ”Miksi se epäonnistui”, hän kysyi. ”Miten sotaruhtinas Khydul saattoi pelastua siitä”? Geldar kohautti ollapäitään. ”Minulla oli niin paljon tekemistä, etten ehtinyt seurata kovin tarkkaan”, hän totesi. ”Minä luulen, että loppujenlopuksi, kun ratkaiseva hetki koitti”, tuumi Athir, ”luulen, että Elemmakil ei uskaltanut hyökätä loppuunasti. Hän ei kyennyt tekemään hyökkäystä joka johtaisi joko voittoon tai tuhoon. Hän alkoi suojata sivustoitaan ja lopulta, kun yhteydet olivat uhattuna hän kääntyi takaisin”.

 

”Elemmakil parka”, totesi Eltas surullisesti. ”Yksin tekemässä päätöstä tuollaisena hetkenä. Huominen näyttää valitsiko hän hyvin vai huonosti. Älä siis tuomitse häntä liian pian, Athir Wendir”. ”En herra”, vastasi Athir. ”Sinun pitäisi varmaan mennä nukkumaan, Geldar”, huomautti Eltas katsellen Vanhempaa ritaria. ”Näytät uupuneelta ja luulen että huomisen koitos tulee olemaan vielä pahempi kuin tänään”. ”Kyllä”, vastasi Geldar. ”Menen kohta, mutta haluaisin kertoa ensin mitä tapahtui. Sillä luulen, Eltas, että jos olisit ollut yhä oikealla sivustalla kun Elemmakil hyökkäsi, me olisimme voittaneet tänään koko sodan”!

 

Niin Geldar alkoi kertoa heille, miten oli heti Elemmakilin hyökättyä huomannut tilaisuutensa. Hän oli komentanut oikean sivustan hyökkäämään, mutta suuriruhtinaiden suostuttelu oli vienyt aikaa. Aikaa jota heillä ei ollut varaa hukata. Eltas olisi saanut kaikki liikkeelle heti! Silti Geldar oli saavuttanut iltapäivän kuluessa suuren menestyksen. Käyttäen Lhunin ja Anfalasin kaarteja shokkijoukkoina hän oli murtanut raivoisalla iskulla vihollisen linjan. Lhunin Haldimir oli itse johtanut joukkojaan. Sen jälkeen taistelu oli liikkunut nopeasti kohti itää. Mutta Geldar ei ollut mikään kokenut joukkojen komentaja. Hän ja Anfalasin Vardamir olivat tehneet virheitä. Aikaa oli tuhlattu jälleen ja vihollinen oli saanut puolustuksensa järjestykseen. Siitä huolimatta vihollinen ei ollut ehtinyt suojaamaan Helmin Syvännettä. Geldar oli kaikessa kiireessä komentanut Lhunin Haldimirin divisioonansa kanssa valtaamaan syvänteen ja tämä oli tehnyt työtä käskettyä saavuttaen eriadorilaisten toisen suuren menestyksen tuona päivänä. Toisesta selvänä todisteena olivat yhä pimeyttä valaisevat liekit, kun kenraali Suingolin leiri paloi. Vihollinen oli paniikissa evakuoinut syvänteen unohtaen lähettää puolustajia Ämyrinlinnaan. Viime hetkellä oli Suingolin adjutantti yrittänyt ehtiä linnasta vetäytyvien joukkojen luokse kääntääkseen osan, mutta sankarillinen ratsastus oli päättynyt, kun Anfalasin ratsuväen joukkue oli katkaissut reitin. Nuori adjutantti kaatui taistellen eikä ikinä tuonut apua Ämyrinlinnalle.

 

Linnassa oli ollut joitakin satoja puolustajia, mutta osa muurista oli ollut sortuneena. Geldar itse oli ehättänyt paikalle ja komentanut rynnäkön ennen kuin vihollinen ehti valmistautua puolustautumaan. Muurin aukkoja hyväkseen käyttäen olivat Lhunin kaartin sotilaat tunkeutuneet linnoitukseen. Linnakkeen komentaja oli itse kaatunut porttia puolustaen ja nyt Ämyrinlinna oli Eriadorin Armeijan hallussa. Anfalasin suuriruhtinas oli asettunut linnaan aikoen viettää siellä yönsä. Kerrottuaan päivän tapahtumista Geldar lähti nukkumaan. Nessane ja Athir jäivät vielä pitämään seuraa Eltasille, joka ei saanut unta miettien, miten tärkeä päivä olisikaan huominen. Sillä huomenna koko maailman kohtalo ratkeaisi!

 

 

 

 

 

                                   YLI MUURIN

 

 

Welden seurasi tarkkaavaisena Gileasin etenemistä. Mustassa univormussaan Gileas oli yönpimeydessä lähes näkymätön, kun hän hiipi kiveltä toiselle. Heidän edessään kohosi korkea muuri kohti taivasta. Sen harjalla vihamieliset silmät tähystivät pimeyteen yrittäen nähdä uhkia. Mutta ne eivät kyenneet näkemään Gileasia. Welden sen sijaan näki hänet ja samoin vartion muurin harjalla. He olivat kohdassa, jossa muuri loppui Mindolluinin lähes pystysuoraan seinämään. Welden, Hallas ja Delfin olivat polvillaan suuren kiven takana jännitetyt jouset käsissään. Jos Gileas huomattaisiin he ehtisivät ehkä ampua vartijat kuoliaaksi. Kolmikon takana sir Maitren kyyristeli toisen kiven takana. Hänen takanaan oli koko retkikunta pitkänä jonona maaten näkösuojissa. Paikka oli todella vaarallinen, mietti Welden. Edessä oli pystysuora muuri, vasemmalla sivulla vuoren seinämä ja sekä takana että oikealla vihollisen leiri. He olivat hiipineet leirin ohi onnistuneesti, sillä vihollinen ei vartioinut lainkaan vuoren puoleista osaa leiristään. Mutta jos tapahtuisi hälytys olisi paluu mahdoton. Kokonainen vihollisen prikaati oli heidän ja turvan välissä. Arpa oli siis jo heitetty!

 

Kireä jännitys oli vallannut kaikki. Ornendil oli tuntenut pelon yrittävän saada valtaa. Nyt sen tunsivat lähes kaikki. Myös Welden tunsi pelon ympärillään. Se oli ilmassa pyrkien vaikuttamaan heihin. Mutta hän ei pelännyt mitään pahaa. Silti myös Welden oli oudon kireä tuona yönä. ”Welden”, kuiskasi Maitren hänen takaansa. ”Minä en ole tainnut ikinä kertoa tätä, mutta minä kertakaikkiaan vihaan pimeässä hiiviskelyä”! Maitren sanoi sen keventääkseen tunnelmaa ja Welden naurahti hyväntahtoisesti. Delfin sen sijaan ei tajunnut sitä leikiksi. ”Sir Maitren, pelkäänpä että sinun ei tämän yön jälkeen tarvitse enää ikinä hiiviskellä pimeässä”, hän totesi tunteettomalla äänellä. Samassa yksi vartija katsoi tarkasti pimeyteen. Welden valitsi hänet maalikseen, mutta pian sotilas jatkoi kierrostaan normaalisti. ”Onneki kuu on pilvien peitossa”, totesi Hallas hiljaa. ”Muuten meidän pitäisi ampua nuo vartijat täältä alhaalta”.

 

”Pääseekö Gileas tuota seinämää ylös”, ihmetteli Delfin. ”Nyt on niin pimeää, ettei hän voi nähdä juuri mitään”. Hallas hymähti. ”Pimeässä hän on aina kiivennyt”, kuului vastaus. ”Tämä on normaalia Gileakselle. Hän selviää kyllä”!

 

Gileas ei ollut asiasta aivan yhtä varma kuin ystävänsä Hallas. Mutta seinämä näytti kiivettävältä. Hän oli tarkastellut sitä päivällä tarkaan ja luuli tietävänsä sopivan reitin ylös muurille. Silti puolihaltian kasvoilla oli kireä ilme. Nyt ei ollut varaa yhteenkään otteen menettämiseen, sillä se voisi herättää vartijat. Äärimmäisen varovaisesti Gileas lähti kiipeämään. Onneksi hänellä oli koko yö aikaa. Auringon noustessa heidän täytyi olla kuninkaanlinnassa tai ainakin Rath Dinenille, kadulla joka vei haustausmaalta kuninkaanlinnaan. Yötä oli jo kulunut useita tunteja, mutta vielä ei ollut kiirettä. Niinpä Gileas kiipesi rauhallisen keskittyneesti yrittäen unohtaa vartijat. Jos he huomaisivat jotakin, se olisi Weldenin ja muiden ongelma.

 

Hitaasti mutta varmasti Gileas eteni seinämää ylöspäin. Muurin harja lähestyi. Vartijoille ei tullut mieleenkään, että joku voisi kiivetä vuoren rinnettä, joten he eivät pitäneet silmällä sitä suuntaa. Sitten Gileas saavutti muurin korkeuden. Pitäen toisella kädellään kiinni rinteestä hän kurotti toisella muurille ja sai otteen. Ketterästi Gileas heilautti itsensä muurille ja miekka ilmestyi sulavasti hänen käteensä. Hän loikkasi muurin päältä parapetille ja käännähti ympäri. Vihollisen vartiosotilas torkkui matalan tornin seinään nojaten vain muutaman metrin päässä. Gileas paljasti veitsensä ja katkaisi sotilaan kurkun, ennen kuin mies tajusi mitä tapahtui.

 

Varovasti Gileas kurkisti avoimesta oviaukosta torniin. Käytävä kulki tornin läpi ja toisella puolella oli kaksi sotilasta keskustelemassa matalilla äänillä. Ylhäällä tornissa ei ollut ketään. Noin sadan metrin päässä oli toinen torni ja sillä välillä ei ollut lisää sotilaita. Gileas soi itselleen vaarallisen hymyn. Sitten hän jo hiipi tornin läpi aivan sotilaiden taakse. Ensimmäinen kuoli miekka läpi kurkustaan ennen kuin edes tajusi mitä tapahtui. Toinen ei ehtinyt huutaa, kun Gileas upotti miekkansa sotilaan vatsaan ja peitti toisella kädellä tämän suun. Sotilas ei kyennyt huutamaan ja kuoli ääneti. Gileas vilkaisi nopeasti ympärilleen. Muita sotilaita ei näkynyt. Kaikki oli hiljaista. Gileas astui muurin reunalle ja otti selkäpakkauksestaa esiin köyden. Hän kiinnitti sen ja pudotti köyden alas. Sitten puolihaltia otti toisen köyden ja teki sille samoin. ”Yksi köysi? Älkää viitsikö pilailla”, oli Gileas sanonut kuullessaan Eltasin käskyn ottaa köysi mukaan. Yhden köyden kanssa heiltä veisi koko yö saada kevyestikin suojattu ritarijoukko muurin yli.

 

 

Welden oli tuijottanut herkeämättä ylös muurille. Hän näki kahden vartijan hahmojen katoavan ja sitten Gileas ilmestyi tilalle. Kaksi köyttä putosi alas maahan asti. Ritari vilkaisi ympärilleen. Kaikki oli hyvin. Ketään ei näkynyt. ”Minä jään tähän varmistamaan”, sanoi sir Delfin hiljaa, jousi yhä jännitettynä. ”Selvä”, vastasi Welden lyhyesti. ”Mentiin”, hän komensi ja viittasi taakseen Maitrenille ja muille. Mars mars! Ketterästi Welden ja Hallas juoksivat muurin juurelle ja tarttuivat köysiin. Maitren ja sir Gwardur tulivat perässä. He jäivät pitelemään köysistä kiinni, niin että ritareiden olisi helpompi kiivetä.

 

Welden pääsi muurin harjalle vain muutama sekunti Hallasin jälkeen. Hän näki Gileasin juoksemassa kohti seuraavaa tornia, varmistamaan ettei heitä yllätettäisi siltä suunnalta. ”Pidä silmällä pohjoisen suuntaan”, Welden komensi Hallasia ja veti sitten esiin jousensa ja juoksi Gileasin perään. Kaikki sujui edelleenkin täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Seuraavan tornin luo päästyään Welden tähysti ympärilleen. Edessäpäin olevalla muurinpätkällä oli myös 3 vartijaa, mutta he eivät olleet huomanneet mitään, sillä torni peitti heidän näkökenttänsä. Sivummalla soturi toisensa perään kiipesi ylös muurille. Osa laskeutui ja alas kaupungin sisään. Welden saattoi nähdä, että heidän edessään oli kaupungin ensimmäisestä tasosta muurilla eristetty alue, joka rajoittui etelässä kaupungin muuriin ja pohjoisessa toiseen muurin, jonka takana oli kaupungin ylhäisten hautausmaa. Se oli heidän tiensä kuninkaanlinnaan, sillä hautamausoleumeilta vei sinne suora tie. Welden hymyili itsekseen. Ilman Ornendilia he eivät olisi tienneet tästä oikotiestä Morgothin luokse. Ja kun heillä oli Gileas mukana, ei kaksi muuria ollut mikään este. ”Lähde jo seuraavaa muuria ylittämään”, neuvoi Welden puolihaltiaa ja ojensi tälle pakkauksessaan olleen köyden, jonka varassa Gileas voisi kiivetä ylös muurille. Gileas vilkaisi viimeisen kerran eteenpäin. Kolme vartijaa seisoi yhä rauhallisesti omilla paikoillaan, ja vaikka he jotakin huomaisivat ei Weldenillä olisi vaikeuksia kolmen vihollisen kanssa. Hän nappasi köyden ja laskeutui alas pihalle. Welden seurasi Gileasin etenemistä ja totesi tyytyväisenä, ettei vihollinen ollut katsonut tarpeelliseksi hautausmaata ympäröivän muurin vartiointia. Sinne ei päässyt kuin kuninkaanlinnan kautta, joten miksi vaivautua?

 

Ensimmäisen muurin ylitys kesti pitkään, mutta lopulta kaikki olivat päässeet yli, paitsi yksi samooja, jonka ote lipesi. Mies putosi alas, mutta onnistui olemaan huutamatta. Hänen jalkansa oli murtunut ja samooja jätettiin yksinään ryömimään yön pimeydessä läheisten kukkuloiden suojaan. Sir Derufin ja sir Delfin ylittivät muurin viimeisenä ja poistivat köydet. He piilottivat ne pihalle, jotta kuka tahansa paikalle palaava voisi päästä ulos kaupungista. Mitä hyötyä siitä olisi, kun kokonainen vihollisprikaati oli muurien ulkona, oli eriasia. Mutta ainakin köydet antoivat pienen toivon kaupungista ulos pääsemiseen.

 

Pääjoukon ylittäessä kaupunginmuuria oli Gileas kiivennyt toisen muurin laelle ja auttoi nyt retkikunnan sotureita sen yli. Welden suojasi muita omalta paikaltaan tornin juurelta ja lähti sitten viimeisenä laskeutumaan alas pihalle. Hän kiipesi muurin yli ja veti köyden ylös. ”Jätä se paikoilleen, ”sanoi Derufin, joka oli odottanut muurinharjalla Weldeniä. ”Tuskin tänne ketään tulee kuitenkaan”. Welden vilkaisi ystäväänsä vakavana. ”Niin, tuskin ketään”, hän myönsi. Kaikki muut olivat suuren hautamausoleumin varjoissa poissa näkyviltä. Joukko samoojia raahasi juuri kahta kuollutta vartijaa pois pienen portin edustalta. Sir Gileas oli ehtinyt jo sinnekin.

 

Welden ja Derufin kiiruhtivat Glorfindelin luokse. Tämä oli kenties heidän viimeinen rauhallinen hetkensä ennen toiminnan alkua. Aurinko oli pian nousemassa. Ruhtinas Glorfindel oli saanut koko joukkonsa Minas Anorin muurien sisään vihollisen huomaamatta. Mutta tehtävän vaarallisin osa oli vielä edessä. Glorfindel vilkaisi viimeisen kerran vierellään seisovia miehiä. Sir Halbar oli hänen vanha uskollinen toverinsa jo ensimmäiseltä ajalta lähtien. Nyt Halbarin kasvot olivat kalpeat mutta päättäväiset. Hän oli valmis mihin vain. Sir Derufin seisoi Halbarin vierellä. Kultaisen Kukan ritarikunnan vanhin ritari oli ollut Glorfindelin tukena ritarikunnan perustamisesta asti. Nyt hänen ilmeensä oli yhtä fatalistinen kuin muidenkin. Mutta ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö Derufin pärjäisi, tulisi eteen mitä tahansa. Sir Candon oli vielä Derufiniakin huonommalla tuulella. Hän oli prinssi Cefinwen kuolemasta asti kadottanut elämänilonsa. Candonin kunnianhimo oli poissa, ja kun se oli poissa ei mitään näyttänyt jääneen jäljelle. Hän syytti itseään tapahtuneesta ja kenties jopa kaipasi kuolemaa. Ainoana koko johtajien joukosta sir Welden näytti olevan lähes oma itsensä. Hän oli heistä se, jolla oli eniten syytä elää. Mutta silti Welden oli ensimmäisenä tarjoutunut mukaan tehtävää suorittamaan. Hänen ilmeensä oli vakava ja hivenen surullinen, mutta ei missään tapauksessa fatalistinen. Heistä ainoana Weldenillä oli ehkä jonkinlainen toive siitä, että he voisivat selvitä hengissä. Tai ainakin joku heistä voisi!

 

”Emme ehkä ehdi enää neuvottelemaan tämän jälkeen”, sanoi Glorfindel. ”Muistakaa siis kaikki oma tehtävänne. Halbar ja Candon valtaavat käskynhaltijanpalatsin portin ja pitävät sen hallussaan niin pitkään kuin voivat. Minä johdan itse yhden ryhmän ja sir Derufin toisen sisään palatsiin. Komentaja Zargon kertoo Morgothin oleskelevan vanhassa aarrekammiossa, joka on syvällä palatsin käytävissä. Kammioon vie kaksi reittiä. Yritämme sinne siis kahta eri kautta. Derufin vie toisen ryhmän pääreittiä ja minä toisen takatietä. Tärkeintä on nopeus. Emme saa missään vaiheessa pysähtyä, ettei varuskunta ehdi hyökätä meitä vastaan. Olkaa siis nopeita ja päättäväisiä. Olkoot Eru kanssamme tänään”. Muut nyökkäsivät mutteivat sanoneet mitään. Suunnitelma oli kaikille selvä. Periaatteessa kaikki muut uhrautuisivat, jotta Glorfindel ryhmineen pääsisi aarrekammioon. Silti Glorfindelin ryhmän tehtävä oli vaarallisin. He katsoivat toisiinsa. Kukaan ei luultavasti tulisi ikinä tietämään mitä he tekisivät tuona päivänä. Kukaan ei tulisi tietämään mitä he kokisivat ja näkisivät. Silti he kaikki olivat valmiita. Glorfindel ojensi kätensä ja muut liittivät omansa siihen. He jakoivat hiljaisen hetken katsoen toisiaan. Sitten kaikki irtautuivat ja lähtivät tahoilleen. Aurinko nousi taivaanrannan takaa. Jossakin. Rohanin tasangoilla kaksi valtavaa armeijaa valmistautui jälleen uuteen taistelupäivään. Welden ajatteli hetken Nessanea. Jos he onnistuisivat tänään, neito olisi turvassa. Oli aika toimia!

 

 

 

 

 

                                       TAISTELU KUNINKAANPIHALLA

 

 

He kävelivät Rath Dineniä kohti kuninkaanlinnaa. Tie kulki korkean harjanteen laella. Harjanne yhdisti kuninkaanlinnaa ja Mindolluin-vuorta. Kummallakin puolella tietä oli majesteetillisia hautamausoleumeja, mutta Weldenillä ei ollut aikaa katsella nähtävyyksiä. Retkikunta käveli kahtena pitkänä jonona eteenpäin, valmiina toimimaan. Gileas kulki hieman muiden edellä tiedustelijana. Kun tie kääntyi jyrkästi suuren haudan ohi Gileas pysähtyi ja viittoi Weldeniä luokseen. Salohaltia oli hetkessä toverinsa vierellä. Heidän edessään oli muutaman sadanmetrin pätkä suoraa katua portille, joka oli auki. Sen edessä seisoi neljä vartijaa. Portin takana aukeni kuninkaanpiha! ”Miten saamme vartijat pois pelistä”, ihmetteli Gileas. Matka näytti pitkältä jopa Kultaisen Kukan jousiampujille. ”Ryntäämmekö vain päälle ja annamme heidän tehdä hälytyksen”? Welden pudisti päätään. Hänellä oli idea. ”Meillä on kaikilla vielä mustat univormut päällämme”, tuumi Welden. ”Miksi emme vain kävelisi eteenpäin niin kuin olisimme aivan laillisilla asioilla”? Gileas katsoi Weldeniin ja hymyili. ”Varmasti he tietävät ettei haudoilla pitäisi olla ketään”, hän mietti. ”Mutta mitä tekee hämmästynyt sotilas”, kysyi Welden hymyillen. ”Otetaan selvää”, vastasi Gileas.

 

Hämmästynyt sotilas teki juuri niin kuin Welden oletti. Neljä vartijaa tuijotti kummastuneena pitkää parijonoa mustaunivormuisia sotilaita, kun nämä ilmestyivät kulman takaan ja kävelivät rauhallisesti porttia kohti. Vartijat eivät olleet nähneet kenenkään menevän hautausmaalle vuoronsa aikana, eivätkä edelliset vartijat olleet myöskään maininneet mitään. Mutta nyt pitkä rivistö omia sotilaita silti käveli heitä kohti. Se oli outoa, mutta ei uhkaavaa. Oltiinhan sentään Minas Anorin muurien sisäpuolella! Mikä uhka voisi iskeä Morgothin armeijan vartijoita vastaan täällä? Silti tulijoiden lähestyessä vartijat tunsivat jännityksen kasvavan mielessään. Ilmassa oli uhkaa! Viime hetkellä yksi heistä kääntyi hakeakseen lisää sotilaita kuninkaanpihalta, mutta oli liian myöhäistä.

 

Welden veti salamannopealla liikkeellä jousen selästään ja jännitti sen. Ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään nuoli suhahti liikkeelle ja iskeytyi apua hakemaan lähteneen sotilaan selkään. Samassa sir Gileas ja sir Herion jo syöksyivät miekat kädessä vartijoiden kimppuun. Lähin kaatui Gileasin miekkaan ehtimättä edes paljastaa omaansa. Toinen sotilas sai miekkansa osittain esille, kun sir Herion surmasi hänet. Kolmas vartija hyökkäsi Gileasin kimppuun, mutta puolihaltia torjui iskun ja haavoitti miestä. Sotilas horjahti taaksepäin ja sir Herion iski hänet kuoliaaksi. Weldenillä oli jo uusi nuoli jänteellä ja hän tarkkaili kuninkaanlinnan muuria heidän yläpuolellaan. Mutta se ei ollut vartioitu. Kääntyen katsomaan taakseen sir Welden heitti mustan univormun pois päältään ja kaikki muut seurasivat esimerkkiä. Piileskelyn aika oli ohi!

 

Welden kuuli tutut askeleet takaansa ja tiesi Maitrenin olevan kanssaan. Hän kääntyi katsomaan pariaan vakavana. Kumpikin nyökkäsi. He olivat kulkeneet pitkän tien yhdessä eikä sanoja tarvittu. He olivat olleet usein pahoissa paikoissa, mutta eivät ikinä niin pahassa kuin nyt. Koko maailma halusi välttää tätä paikkaa mihin hintaan tahansa ja he olivat menossa sisään! ”Kirkkaita taivaita, Maitren”, sanoi Welden tarttuen sydänveljensä käteen. ”Kirkkaita taivaita, Welden”, tämä vastasi. Irrottaen otteensa Welden vilkaisi ympärilleen. Hän näki yhdellä silmäyksellä toveriensa kasvot. Ruhtinas Glorfindel oli ilmeetön, kuin hänen ajatuksensa olisivat jossakin muualla, valmistautumassa edessä olevaan taisteluun. Sir Gileas hymyili vaimeaa hyytävää hymyä. Hänen vierellään oli sir Herion, joka viimein oli jättänyt komentaja Zargonin tarkkailun. Herionin katse oli päättäväinen ja hurja. Hänen silmissään leiskui haltiatuli. ”Onko liian myöhäistä peruuttaa tätä”, kysyi sir Gwardur hymyillen surumielisesti.

 

Glorfindelin käsi laskeutui nuoren ritarin olkapäälle. ”Pelkäänpä että on, Gwardur. Me menemme sisään. Tuolla on muinainen vainoojamme odottamassa kohtaloaan. Meidän pitää se hänelle aiheuttaa. Eikö tämä ole sama vihollinen joka huijasi Curufinwea ja surmasi korkean kuninkaamme Finwen. Eikö hän varastanut aarteemme ja surmannut Curufinwen. Hän aiheutti sukulaisiemme tuhon Beleriandissa. Hän on ollut koko maailman vihollinen, haluten tuhota sen hulluudessaan. Tänään me olemme täällä koko maailman asialla. Mutta minulla on myös henkilökohtainen kauna valheiden herran kanssa. Veljeni ja isäni puolesta hyökkään hänen kimppuunsa, ja kaikkien Gondolinissa kuolleiden haltioideni. Eteenpäin, Morgothin kimppuun”!

 

Welden ponnahti eteenpäin ja juoksi läpi avoimen portin. Muut seurasivat häntä. Hän juoksi suoraan kuninkaan pihalle. Piha oli suuri ja korkea muuri ympäröi sitä. Muuri ja kaikki rakennukset olivat kirkkaan valkoiset, eikä edes Morgoth ollut muuttanut niiden väriä. Keskellä pihaa oli kaunis suihkulähde ja pääportin vierellä Welden näki rakennuksen, jossa Saruman valkoinen oli oleskellut niin kauan sitten. Tuona päivänä Saruman oli huijannut Weldeniä, ja joskus salohaltia syytti vieläkin itseään siitä, että oli mennyt lankaan. Olisiko kaikki voinut sujua Keskimaassa toisin, jos hän olisi ollut älykkäämpi? Kaikki tuo palasi sekunniksi hänen mieleensä, kun Welden näki taas tutun rakennuksen. Rakennuksen vieressä oli pääportti ja sen ympärillä voimakas vartio. Myös muurilla oli vartijoita siellä täällä. Mutta tärkein oli nyt itse kuninkaanpalatsin portti. Palatsi oli valtava rakennus, jonka keskellä kohosi korkea torni. Se oli rakennettu kuin linna, niin että itse palatsiin ei päässyt kuin portin kautta tai muurin harjaa myöten. Kaikki ikkunat olivat ylemmissä kerroksissa ja niitä oli harvassa.

 

Welden näki heti palatsin portilla seisovan vartion. Heitä oli 20 sotilasta mustissa univormuissa. Kaikki pitkiä voimakkaita tummia miehiä Sauroniasta. Welden pysähtyi ja tähtäsi jousellaan. Vartiota komensi nuori upseeri. Welden surmasi hänet tarkalla laukauksella ja veti esiin uuden nuolen etsien maaleja. Sir Gileas ja sir Herion hyökkäsivät suoraan keskelle vartijoita jakaen kuolemaan ympärilleen. Lisää ritareita ja sotilaita liittyi heihin tehden nopeasti selvää jälkeä vartiosta. Weldenin katse siirtyi ylös muurille. Yksi vartija juoksi muurin harjaa myöten kohti palatsia, mutta Hallasin jousi helähti ja sotilas kaatui alas pihalle. Hitaasti miekkojen kalske hiljeni ja aavemainen hiljaisuus vallitsi kuninkaan pihalla. Sitten sen katkaisivat käskyhuudot kun linnanporttia vartioineen sotilaat tajusivat vihollisen hyökkäävän. Hälytyskello alkoi soida ja pian toiset kellot yhtyivät soittoon. Hälytys levisi!

Eriadorilaiset olivat pysähtyneet hetkeksi, mutta syöksyivät nyt toimintaan. Jotkut avasivat palatsin suuret kaksipuoleiset ovet ja sir Gileas juoksi sisään. Hänen silmissään paloi nyt raivoisa hehku. Hän astui suureen aulaan. Yksi upseeri ja neljä sotilasta oli vartiossa. He olivat paljastaneet miekkansa, mutta viidestä vihollisesta ei ollut vastusta sisään vyöryville haltioille ja samoojille. Sigeferth oli nyt ensimmäisten joukossa ja kaatoi upseerin raivoisalla iskulla. Kun Glorfindel astui sisään oli aula tyhjä vihollisista. Leveä käytävä johti aulasta kohti palatsin sisätiloja. ”Tuo vie valtaistuinsaliin”, huudahti Ornendil kiihtyneenä. Vihdoinkin he olivat toiminnassa ja pelko oli poissa, mietti nuori upseeri. ”Me menemme sitä vähän matkaa”, hän totesi ja lähti kävelemään siihen suuntaan.

 

Samassa Welden astui sisään läpi kevyesti haarniskoitujen ritareiden, jotka sir Halbarin johdolla valmistautuivat puolustamaan ovea ja aulaa sen takana. Joukko jousimiehiä seisoi oviaukossa valmiina ampumaan lähestyviä vihollisia. Heidän takanaan olivat parhaiten aseistautuneet ritarit valmiina tukkimaan oviaukon. Sir Halbarin pääjoukko oli itse aulassa valmiina pysäyttämään vihollisen, jos se tunkeutuisi läpi ahtaasta oviaukosta. Welden ihmetteli ensin, miksi ritarit eivät sulkeneet ovea, mutta näki, että se oli yhä hajalla niiltä päiviltä, kun Morgothin joukot olivat vallanneet palatsin. Ovea ei saanut säppiin! Sir Candon oli jousimiesten kanssa tyynen näköisenä. Mutta hänen silmänsä olivat yhä ahdistuneet.

 

Mutta Weldenin silmät eivät olleet ahdistuneet. Taistelun tuli oli syttynyt niihinkin. Hetken kauheus ja kriittisyys ei ollut vaikuttanut häneen lamauttavasti. ”Hallas, Delfin”, hän huusi kiinnittäen jousimiesten huomion puoleensa. ”Ottakaa kumpikin kaksi jousimiestä ja menkää ylös muurille, kummallekin puolelle palatsin pääovea. Teillä on sieltä täydellinen apumakenttä alas ovelle”. Kumpikin haltia katsoi Weldeniä vakavana. Se oli käsky lähes varmaan kuolemaan. ”Haluat meidät ylös muurille”, kysyi Hallas katsoen ystäväänsä. Welden nyökkäsi. ”Se voi olla juuri ratkaiseva apu sir Halbarille. Emme voi päästää vihollisen apuvoimia rakennukseen”. Delfin nyökkäsi ja otti mitään sanomatta vastaan tehtävän, vaikka oli Weldeniä ylempi. Mutta ollessaan jo poistumassa hän kääntyi. ”Lupaa sinä minulle, Welden, että et päästä ruhtinas Glorfindelia taistelemaan yksinään Morgothin kanssa. Lupaa se”! Welden nyökkäsi. ”Minä lupaan”, hän vastasi.

 

Mutta sir Hallas tarttui Weldeniin pysäyttäen tämän. ”Odota, ystäväni”, hän sanoi. Hallas veti esiin pitkän punaisen nuolen. ”Tein tämän nuolen kauan sitten, kun lähdin Viimeisen Liiton sotaan. Se on paras nuoli mitä minulla on ikinä ollut. En ole kertaakaan ampunut sitä, vaan aina säästänyt. On kuin sillä olisi ollut jokin tarkoitus, johon sitä säästin. Ota sinä se, Welden, ja käytä sitä Morgothia vastaan. Niin minä olen mukana taistelussanne ainakin jollakin tapaa”. Mutta Welden pudisti päätään katsoen Hallasia, ja äkkiä hänen silmissään oli surua, sillä hän tiesi heidän jättävän jäähyväisiä. ”Ei, Hallas. Punainen nuoli on sinun. Pidä se ja käytä sitä oikealla hetkellä, sillä tulee hetki jolloin tarvitset sitä”.

 

Welden ei jäänyt katsomaan, miten Hallas ja Delfin nappasivat itselleen toverit ja juoksivat aulan kummassakin päässä oleville portaille, joita myöten pääsi seuraavaan kerrokseen ja käytävää myöten muurille. Ornendil käveli leveää käytävää eteenpäin Glorfindel ja muut kannoillaan. Se ei käynyt laatuun. Ei ollenkaan. Welden juoksi heidät kiinni ja jatkoi juosten eteenpäin. ”Vauhtia, hyvät herrat”, hän huudahti. Nyt ei ollut oikea hetki hidastella. Palatsin ulkopuolella hälytys levisi jatkuvasti ja sisälläkin oli varmasti vielä vihollisia. Welden sai joukkoon liikettä ja he kiiruhtivat käytävää eteenpäin jättäen taakseen palatsin aulan.

 

 

Sir Halbar tuijotti heidän jälkeensä. Tuon pienen joukon mukana juoksi käytävää eteenpäin koko maailman toivo paremmasta tulevaisuudesta. Hän olisi halunnut mennä Glorfindelin mukaan. Halbar oli palvellut Dilwen huonetta lähes koko elämänsä. Gondolinissa hän oli haavoittunut ja jättänyt siksi ruhtinas Ecthelionin kohtaamaan balrogien herra Gothmog yksinään. Tänään hän joutui päästämään Ecthelionin veljen vielä vaarallisempaa vihollista vastaan ilman apuaan. Se täytti Halbarin mielen surulla. ”Herra, vihollinen lähestyy”, huusi sir Belder, yksi Glorfindelin talonväen ritareista. Halbar kääntyi katsomaan kuninkaanpihalle. Kuka olisi uskonut, että jonakin päivänä hän puolustaisi Minas Anorin kuninkaanpalatsin pääovea komennossaan joukko maailman parhaita ritareita.

 

Halbar katsoi uhmakkaasti kohti palatsia kiiruhtavia vihollisia. Ulkona oli jo ainakin 200 sotilasta, mutta lisää kiiruhti kokoajan paikalle portista. Puolustajien ainoa etu oli, että vain pieni joukko vihollisia saattaisi hyökätä ovelle yhtäaikaa. Tämä etu oli merkittävä, etenkin kun muurilla oli omia jousimiehiä. Samassa sir Candonin jousimiehet alkoivat ampua kohti lähestyvää vihollista. Halbar veti miekkansa esiin tupesta ja vilkaisi viimeisen kerran suuntaan, johon Glorfindel seuralaisineen oli nyt kadonnut. Hän oli kulkenut pitkän tien, mutta nyt se oli lähes ohi. Pian hän olisi matkalla kotiin!

 

 

Sir Hallas loikki kapeat kierreportaat ylös ja astui pitkään käytävään, joka johti syvälle palatsin sisään. Yksinäinen vartiosotilas juoksi käytävää myöten häntä kohti, mutta Hallas kohotti jousensa ja ennen kuin sotilas ehti tehdä mitään oli nuoli surmannut hänet. Hallas kääntyi ja avasi säpissä olevan oven palatsista muurille. Sen takana ei ollut ketään. Hän astui ulos parapetille ja tähysti alas pihalle. Joitakin satoja vihollisen sotilaita oli juoksemassa kohti palatsin ovea. He olivat järjestäytymättömiä ja epätietoisia. Yllätys oli toiminut täydellisesti. Hallas asettui polvilleen jännittäen jousensa. Hänen kaksi toveriaan olivat samassa ritarin rinnalla. Toinen jousimies oli samooja, joka oli sanaakaan sanomatta liittynyt mukaan. Toinen oli viherhaltia Forlindonista. Hänen nimensä oli Cealwe. Sir Hallas tunsi Cealwen jotenkuten. Hän oli viherhaltioiden kuuluisimpia sankareita jo Viimeisen Liiton ajoilta. Cealwe oli hiljainen metsästäjä, jonka taitoihin Hallas luotti.

 

Sir Delfin ilmestyi samassa parapetille pihan vastakkaisella puolella. Hänen veljensä Gilfin oli ritarin mukana, samoin yksi samoojaprikaatin jousimies. Myös he jännittivät jousensa ja jäivät odottamaan. ”Antaa heidän tulla lähemmäksi”, sanoi Hallas odottaen jännittyneenä. Sir Candon ampui jo jousellaan ovelta, samoin joukko muita jousimiehiä. Mutta Hallas vain odotti. Sitten vihollinen oli kyllin lähellä ja lähti hyökkäämään kohti ovea. Hallas tähtäsi etummaista sotilasta ja päästi nuolen liikkeelle. Sotilas kaatui huutaen kivetylle pihamaalle. Viisi muuta jousta helähti. Vihollinen oli pakkautunut oven eteen, joten jokainen nuoli osui. Hallas veti jo esiin uutta nuolta ja kaatoi toisen vihollisen. Hän ampui mekaanisesti ajattelematta mitään, vain lähettäen nuolen toisensa jälkeen matkaan. Sitten vihollinen äkkiä perääntyi järjestäytymään uudelleen. Uusia sotilaita valui kokoajan linnanpihalle pääportin läpi. Mutta ensimmäinen hyökkäys oli lyöty takaisin.

 

Taistelu ovella oli ollut äärimmäisen kiivas. Ritarit olivat pitäneet suurten kilpien ja kevyiden haarniskojensa avulla puolensa. Joitakin oli kuollut ja haavoittunut, mutta puolustus oli pitänyt. Sir Halbar pyyhki hikeä otsaltaan. Hän näki vihollisen ryhmittyvän uuteen hyökkäykseen. ”Vetäkää kaikki henkeä”, ritari huusi sotilailleen. He tulevat kohta uudelleen”!

 

Ja he tulivat! Hallasin jousimiehet ampuivat taas minkä ehtivät, mutta se ei voinut pysäyttää vihollisen rynnäkköä. Ritarien tiivis linja otti vihollisen vastaan ja miekkojen kalske alkoi jälleen. Suurikokoinen vihollinen iski kirveellä yhden ritarin tainnoksiin ja loikkasi syntyneestä aukosta sisään aulaan. Sir Halbar juoksi häntä kohti ja torjui kirveeniskun kilvellään. Samassa toinenkin ritari kaatui ja aukko laajeni. Huutaen ”ERIADOR, ERIADOR”, sir Candon syöksyi taistelun tiimellykseen. Hän iski yhteen läpi pyrkivät vihollissotilaan kanssa ja kaatoi tämän taitavalla miekaniskulla. Toinen vihollinen hyökkäsi Halbarin kimppuun, mutta vanha haltia torjui iskun ja taistelijoiden miekat jäivät toisiaan vasten. Halbar punnersi kaikin voimin ja työnsi vihollista taaksepäin kohti ovea. Hän pakotti sotilaan ovelle asti ja juuri silloin toinen ritari ehätti pistämään miehen kuoliaaksi. Sir Candon oli nyt taistelun kiivaimmassa kohdassa vaihtaen iskuja vihollien sotilaiden kanssa. Taas yksi sotilas kaatui, mutta syrjäsilmällä Halbar näki Candonin horjahtavan. Sitten ritari taas suoristautui ja jatkoi taistelua. Nyt uusia haarniskoitua ritareita työntyi selustasta mukaan taisteluun. Sir Halbar pääsi irti lähitaistelusta ja astui taaksepäin. Hän näki sir Candonin horjuvan ja tarttui tähän. Kultaisen Kukan ritari oli syöksynyt lähitaisteluun ilman mitään suojaa, vain harmaaseen kaapuun pukeutuneena.

 

Halbar näki heti sir Candonin saaneet useita miekaniskuja vartaloonsa. Hän horjui ja kaatui sitten Halbarin käsivarsille. Halbar laski ritarin maahan seinän viereen ja kumartui tämän ylle. Candonin suusta valui verta, mutta hän oli yhä tajuissaan ja tarttui Halbaria kädestä. ”Pidä se koossa niin pitkään kuin voit”, hän sai vaivalloisesti sanottua. Halbar nyökkäsi ja aikoi sanoa jotakin, mutta sir Candon oli poissa. Halbar oli hetkenaikaa polvillaan ritarin ruumiin vieressä. Hän ei ollut juurikaan tuntenut sir Candonia, mutta tajusi olevansa tälle velkaa hiljaisen hetken, koska ketään Candonin tovereita ei paikalla ollut. Samassa kuitenkin uusi rynnäkkö iskeytyi oven puolustajia vastaan. Sir Halbar nousi seisomaan ja tarttui miekkaan ja kilpeen. Luoden viimeisen vilkaisun kuolleeseen ritariin hän ryntäsi takaisin taisteluun.

 

 

Taistelu ovella jatkui kiivaana hellittämättä enää hetkeksikään. Vihollisen komentaja yritti väsyttää puolustajat jatkuvalla hyökkäyksellä. Hallas jousimiehineen ampui edelleen, mutta vihollinen oli jo kiinnittänyt heihinkin huomionsa. Pieni joukko oli noussut muurille. Hallasin ja Delfinin nuolet olivat kaataneet hyökkääjät, mutta oven puolustajat olivat jääneet vähäksi aikaa ilman tukea. Sinä aikana vihollinen murtautui sisään ovesta ja taistelu siirtyi palatsin aulaan. Sir Halbar piti kuitenkin edelleen puolensa pitäen vihollisen poissa palatsin sisäosista. Hallas etsi katseellaan vihollisen komentajaa, mutta ei löytänyt tätä. Ehkä heillä ei ollut ketään korkeaa upseeria paikalla. Sen sijaan hän näki komppanianpäällikön antamassa käskyjä. Hallasin nuoli surmasi miehen lopettaen käskyjen jakamisen. Samassa nuoli suhahti aivan Hallasin pään ohi. Hän etsi katseellaan ampujaa ja näki pienen jousimiesten joukon pihalla tähtäämässä itseään. Samassa nämä ampuivat uudelleen. Nuolet viuhuivat kohti ja Hallasin vasemmalla puolella ollut samooja huusi tuskasta. Ennen kuin Hallas ehti tarttua häneen mies kaatui ja putosi alas linnan pihalle. Sekä Hallas että sir Delfin jännittivät heti omat jousensa ja kaatoivat tarkoilla laukauksilla kaksi jousimiestä. Muut lähtivät juoksemaan pakoon. Hallas käänsi jälleen huomionsa pihalle, jossa taistelu kiihtyi jatkuvasti. Hänen nuolensa alkoivat olemaan vähissä. Hallas ei osannut arvioida kuinka pitkään he olivat pitäneet puoliaan, mutta sen täytyi riittää. Aika oli lähes lopussa!

 

Samassa sir Delfinin ryhmän aika päättyi. Vihollinen oli vallannut aulasta seuraavaan kerrokseen vievät portaat ja nyt joukko sotilaita ryntäsi parapetille lopettamaan vaarallisen jousiammunnan. Delfinin mukana oleva samooja seisoi lähimpänä ovea eikä ehtinyt vetää miekkaansa esiin, kun vihollisen keihäsmies iski keihäänsä hänen lävitseen. Huutaen jotakin sir Gilfin paljasti miekkansa ja hyökkäsi samoojan avuksi. Hän iski keihään poikki ja surmasi aseetta jääneen sotilaan. Mutta samoojaprikaatin mies kaatui maahan eikä enää noussut.

 

Hallas näki pihan toiselta laidalta kauhukseen mitä tapahtui. Sir Delfin syöksyi veljensä avuksi, mutta heistä ei ollut vastusta noin kahdellekymmenelle viholliselle. Veljekset kaatoivat monia vastustajia, mutta sitten Gilfiniin osui kauempaa heitetty keihäs. Hän horjahti veljeään kohti ja tämä tarttui häneen toisella kädellä pitäen toisella kiinni miekastaan. Suurikokoinen vihollinen juoksi heitä kohti taistelukirves koholla. Hallas kohotti jousensa lähes mahdottomaan laukaukseen ja kaatoi sotilaan kesken juoksun. Delfin kaatoi toisen vihollisen tarkalla pistolla, mutta ei jaksanut pitää veljestään kiinni. Tämä putosi polvilleen, mutta kohotti viimeisillä voimillaan miekkansa haluten loppuun asti auttaa veljeään. Sir Gilfin iski miekallaan ylöspäin ja osui vieressä seisovaa vihollista vatsaan. Tämä kaatui maahan Gilfinin viereen, mutta se oli ollut ritarin viimeinen teko. Hallas tunsi kyyneleiden nousevan silmiinsä seuratessaan tapahtumia voimatta auttaa. Gilfinin viimeinen ajatus ennen kuolemaansa oli ollut auttaa veljeään. Vielä kuolemankin hetkellä hän oli ajatellut Delfiniä ja yrittänyt pelastaa tämän. Nyt sir Gilfin makasi liikkumatta kivisellä parapetilla. Delfin huusi raivosta ja hyökkäsi keskelle vihollisjoukkoa. Hän kaatoi kolme hurjilla miekaniskuilla, mutta samalla lukuisat vihollisen miekat iskeytyivät häneen. Sir Delfin horjahti päin muuria ja jäi nojaamaan siihen. Lähimmän vihollisen miekka kohosi ja ritari kaatui maahan kuolleena.

 

Kyyneleet olivat nyt Hallasin silmissä. ”Kirkkaita taivaita, sir Delfin ja sir Gilfin”, hän sanoi hiljaa, melkein kuiskaten. ”Olitte parhaita ritareita”! Hetken hän oli hiljaa paikallaan muistellen veljeksiä. Sitten nuolen suhahdus läheltä ohi herätti Hallasin takaisin todellisuuteen. ”Hallas, me kuolemme pian myös”, huudahti Cealwe, jonka nuoliviinissä oli enää viisi nuolta jäljellä. Hallas vilkaisi omaansa. Hänellä oli vain kaksi. ”Emme voi tehdä enää mitään täällä”, totesi harmaahaltia vilkaisten toveriaan. ”Lähdetään aulaan sir Halbarin avuksi. Mene sinä edeltä, minä suojaan”! Cealwe nousi ja lähti loikkimaan kohti ovea. Nuoli viuhui hänen ohitseen. Hallas näki ampujan pihalla ja jännitti oman jousensa. Hän kaatoi jousimiehen ja alkoi sitten nousta seuratakseen Cealwea. ”HALLAS”, viherhaltia. huusi. ”VARO”. Samassa ritari kuuli lujan pamauksen, samanlaisen kuin Welden oli kuvaillut kuulleensa velho Ghin ampuessa outoa valoa kohti itseään ja sir Athiria. Cealwe sinkoutui ilman halki ritaria päin. Hallas kierähti sivulle ja näki syrjäsilmällä viherhaltian kasvot. Hän oli kuollut!

 

 

 

Hän heräsi mietiskelystään hälytyskellojen soittoon. Linnan kello soi ja hälytys levisi nopeasti ympäri kaupunkia. Hän oli mietiskelly pitkään yrittäen saada selville, mikä vaivasi hänen uniaan ja ajatuksiaan. Viimeisen viikon ajan oli mies tuntenut omituista uhkaa ympärillään. Se kohdistui hänen herraansa, mutta myös häneen itseensä. Nyt hän ymmärsi hetkessä kaiken, kuin olisi nähnyt suoraan vihollisiensa ajatukset. He olivat tulleet! He olivat tulleet ja murtautuneet kaupunkiin johon ei voinut murtautua. He olivat täällä! Punakaapuinen mies mietti hetken päättäen olla hätäilemättä. Mitä he halusivat? Surmata hänen herransa. Niin sen täytyi olla! Hymyillen ilkeästi punakaapuinen mies astui ulos kammiostaan tummaan käytävään. Hän tiesi mihin mennä ja mitä tehdä!

 

Vihollisen pääjoukon täytyi olla palatsin ovella pitämässä sitä suljettuna. Muuten apujoukot ehtisivät heti maailman mustan herran avuksi. Kulkien yksin käytävässä hän äkkiä nauroi, ja jos joku olisi ollut sen kuulemassa olisivat kylmät väreet kulkeneet kuulijan selkäpiissä. Sillä nauru oli mielenvikaisen kimeää naurua. Hän kulki nopein askelin pitkin käytävää, jota vain soihdut valaisivat. Ja kun punakaapuinen hahmo käveli soihdun ohi, ei hänestä jäänyt varjoa seinälle. Kädessään mies kantoi pitkää metellista sauvaa, jonka päässä oli timantilta näyttävä pallo. Mies nauroi uudelleen, sillä hän tiesi jo pelastavansa herransa ja kohoavansa mustassa mahdissa toiseksi heti valtiaansa jälkeen. Mitä olisivat tämän päivän jälkeen sotaruhtinaat Khydul tai Gothmog hänen rinnallaan? Mitä kukaan muukaan? Hän oli Celtar punainen velhojen veljeskunnasta. Hän kohoaisi mahdissa yli kaikkien muiden, jopa oman opettajansa Alatarin, ja perustaisi veljeskunnan uudelleen. Muutama haltia palatsin portilla ei kykenisi häntä estämään!

 

Raskaat saappaat kiviseen lattiaan kopisten hän saapui portaiden yläpäähän. Alhaalla häntä odotti suuri kohtalo. Hän pyyhkäisisi ovea puolustavat haltiat tieltään kuin myrskytuuli. Hänen vihansa laskeutuisi heidän ylleen ja tuhoaisi heidät. Mutta Celtar punainen pysähtyi. Hän kuuli selvästi ääniä parapetilta edestään. Siellä oli myös haltioita. Vilkaisten vielä kerran alas portaisiin Celtar punainen lähti kävelemään kohti parapetia. Hän astui ovelle ja näki vain neljän metrin päässä vihreään kaapuun pukeutuneen haltian jousi kädessään. Haltia juoksi kohti ovea, mutta jähmettyi paikoilleen nähdessään punakaapuisen sanatonta pahuutta huokuvan hahmon edessään. Haltia käänsi päätään ja huusi jotakin taakseen. Hymyillen julmasti velho nosti sauvansa ja päästi koko vihansa valloilleen. Energia iskeytyi haltiaan ja heitti tämän ilmassa monta metriä taaksepäin suoraan päin toista haltiaa, joka oli juuri nousemassa seisomaan. Haltia kierähti sivuun ja väisti toverinsa ruumiin. Celtar näki selvästi miten haltia valmistautui tekemään jotakin, mutta vilkaisi samalla häneen päin.

 

 

Hallas kierähti sivuun ja näki muurin laidan suoraan edessään. Hänen jalkansa liikkuivat jo sitä kohti. Hän tiesi pudotuksen pituuden. Hän tiesi alla olevan nurmikkoa. Hän tiesi selviävänsä nyrjähtäneellä nilkalla tai murtuneella jalalla. Se ei häntä pysäyttäisi. Hän oli Kultaisen Kukan Hallas, joka hädän hetkellä toimi automaattisesti ja epäröimättä. Mutta mitä oli tapahtunut? Liikkuessaankin Hallas käänsi katsettaan kohti ovea. Hän näki punaisen hahmon ovella sauva kädessään. Sillä oli päässään punainen lierihattu ja yllään punainen kaapu. Vanhan miehen kasvoja peitti pikimusta parta ja silmät kiinnittivät heti Hallasin huomion. Ne olivat mustat kuin yö. Hallas oli nähnyt tuon hahmon ennenkin! Hän näki turvan edessään ja varman kuoleman takanaan. Mutta mitä tekisi velho sir Halbarin ritareille aulassa? Ja mitä sen jälkeen Glorfindelille? Hallasin epäröintiä kesti vain sekunnin, mutta se tuntui ikuisuudelta. Sitten hänen reaktionsa jälleen toimivat. Hallas käännähti ketterästi ympäri ja samalla käsi haki jo nuolta esiin. Hänen kätensä osui vain yhteen nuoleen. Punainen nuoli, tajusi Hallas. Se jonka Welden oli antanut hänelle takaisin! Ilman sitä Hallasin jousi olisi ollut hyödytön! Miten Welden saattoi tietää, käväisi Hallasin mielessä!

 

Hänen kätensä tarttui nuoleen ja jännitti salamannopeasti jousen. Jousi kohosi ja Hallasin liike pysähtyi. Hän seisoi viiden metrin päässä velhosta jännitetty jousi osoittaen suoraan kohti tämän otsaa. Mutta myös velhon sauva oli kohotettu ja osoitti suoraan Hallasin vatsaan. Kumpikin jähmettyi paikoilleen. Hetken he tuijottivat toisiaan sanomatta mitään.

 

”Enkö minä tunne sinut, haltia”, sanoi velho viimein lähes sylkäisten suustaan ulos sanan haltia. ”Kyllä, sillä minä tunnen sinut, Celtar punainen”, vastasi Hallas. ”Virkistä muistiani”, pyysi Celtar näyttämättä hämmästystään. ”Sinä surmasit kumppanini, sir Madrenin kauan sitten”, vastasi Hallas ja viha näkyi nyt hänen silmissään. ”Kauan sitten Rhunin takana, kun minä etsin herraasi Alataria. Muistatko nyt”? Celtar nyökkäsi irroittamatta katsettaan Hallasin silmistä. ”Kultaisen Kukan ritari. Todellakin! Muistan nyt”. Hetken he olivat hiljaa tuijottaen toisiaan. ”Meillä näyttää olevan tässä pattitilanne”, sanoi Celtar viimein. Hän ei voinut antaa yhden haltian estää suuria suunnitelmiaan. Tilanteesta täytyi päästä ulos jotenkin! ”Ehdotan, että sinä vetäydyt rauhassa taaksepäin ja samoin minä, ja menemme omia teitämme. Sinä pelastuit sinä päivänä idässä, salohaltia, kuin ihmeen kaupalla. Voit vielä onnistua samassa tänään, jos teet niin kuin sanon”!

 

Hallas tiesi että voisi selvitä. Hän voisi perääntyä Celtaria tähdäten ja päästä vielä turvaan. Mutta moinen teko ei mahtunut hänen suunnitelmiinsa. Hän tiesi nyt miten käyttäisi viimeisen nuolensa. Hän rakasti niitä haltioita, jotka taistelivat palatsin sisällä. Hallas oli tiennyt mihin ryhtyi värväytyessään ritarikuntaan. Hän oli silloin ollut valmis uhrautumaan ja oli sitä yhä. Äkkiä hän hymyili. Kukaan ei tulisi ikinä tietämään mitä muurilla tapahtui, mutta hän tietäisi itse. Hän tiesi mitä tehdä! ”Onko meillä siis sopimus”, kysyi velho tulkiten hymyn väärin. ”Ei, meillä ei ole sopimusta”, vastasi Hallas hymyillen yhä. ”Minä hymyilen koska osuuteni on vihdoin ohi. Se on kestänyt pitkään ja vain yhtä asiaa pelkäsin sen kuluessa. Että en lopussa tekisi velvollisuuttani. Mutta minä selvisin! Minä olin Kultaisen Kukan ritari loppuun asti. Minä olen Kultaisen Kukan ritari! Hyvästi siis, Celtar punainen. Ota tämä vastaan raukkamaisesti tapetun sir Madrenin puolesta”. Celtarin sydän lähes pysähtyi hänen kuullessaan haltian sanat. ”EI”, hän huusi mutta oli liian myöhäistä. Hallas päästi jousensa jänteen irti ja nuoli lähti viuhuen matkaan. Celtar punainen päästi vihansa taas valloilleen. Valkea valo iskeytyi hänen sauvastaan haltiaan ja paiskasi tämän taaksepäin. Hallas osui muuria päin raskaasti. Hänen silmänsä olivat yhä auki ja haltia näki punaisen nuolensa iskeytyneen velhon silmien väliin. Celtar punainen kaatui ääneti selälleen eikä enää liikkunut. Linnan valkoisten muurien takana Hallas näki sinisen taivaan ja valkoiset pilvet. Taivas oli ollut juuri samanlainen tuona päivänä 4000 vuotta sitten, kun hän oli lähtenyt kotoaan Viimeisen Liiton sotaan. Kaikilla asioilla oli alku ja loppu.  Huokaisten tyytyväisenä hän sulki silmänsä viimeisen kerran.

 

 

Mutta sir Halbar ei ollut vielä lopettanut ja Celtar punaista olisi totisesti tarvittu palatsin aulassa. Aiemmin niin kaunis huone oli nyt veren ja ruumiiden peitossa. Suurin osa ruumiista oli pukeutunut mustiin tai ruskeisiin univormuihin. Mutta myös yli puolet haltioista ja samoojaprikaatin sotilaista oli jo menetyksien joukossa. Siitä huolimatta sir Halbar kokosi ritarinsa vielä kerran ja johti kymmenen haltian joukon vastahyökkäykseen. He hyökkäsivät kiilana, jonka kärjessä taistelu Puun Huoneen sir Hyandir, sama haltia joka oli aiemmin matkan aikana arvostellut sir Halbaria. Nyt hän oli jo valmis vannomaan tämän nimeen. Hyandirin tietämättä suuri osa hänen tovereistaan makasi jo kuolleena Rohanin Länsiniityllä, ja joitakin myös kuninkaanpalatsin aulassa. Mutta Hyandir piti komppaniansa mainetta yllä ja raivasi tietään kohti palatsin ovea pakottaen viholliset vetäytymään edestään. Sir Belder oli hänestä seuraavana ja jakoi hurjia iskuja miekallaan. Vihollinen toisensa jälkeen kaatui heidän tieltään. Mutta aina vain uusia astui tilalle. Sir Hyandir kaatui vain kolmen metrin päässä ovesta useiden keihäiden lävistämänä. Sivulta tullut isku haavoitti Halbaria käteen ja hän horjahti. Sir Belder käänsi heti oman hyökkäyssuuntansa ja iski Halbaria vainoavien sotilaiden kimppuun. Belder kaatoi kaksi vastustajaa mutta sai itsekin kuolettavan haavan. Kiila hajosi ja eloon jääneet vetäytyivät taas alati harvenevat puolustuslinjan taakse.

 

Kahden ritarin auttamana Halbar pääsi omien puolelle. Hän vilkaisi ympärilleen tuntien veren valuvan kädestään. Kantaen yhä miekkaansa hän astui keskelle pääkäytävän leveää suuta. ”LUOKSENI, ERIADOR”, ritari huusi yli taistelun metelin. Ne jotka yhä pystyivät kerääntyivät hänen ympärilleen miekat koholla. He puolustaisivat viimeiseen asti reittiä palatsin sisätiloihin. Muu aula jätettiin vihollisen haltuun. Ehkä he tietäisivät jonkin toisen tien aarrekammioon, mutta se ei ollut enää sir Halbarin ongelma. Hän katsoi ritareihinsa tuntien suurta rakkautta. He olivat käyneet eeppisen taistelun ja jos länsi säilyisi, tultaisiin heistä vielä laulamaan lauluja. Suuri osa ritareista oli jo haavoittunut, mutta yksikään ei epäröinyt jatkaa taistelua. Halbar ei voinut olla tuntematta ylpeyttä. Hän oli ollut vaivainen sotilaspalvelija Nan Lasgalenissa. Mutta uskollisuus Dilwen huonetta kohtaan oli ollut hänessä vahvana ja Halbar oli seurannut sukua tähän päivään asti. Kukaan ei silloin ollut voinut aavistaa, että jonakin päivänä köyhä mitätön Halbar komentaisi Glorfindelin ritareita näiden tärkeimmässä taistelussa. Mutta täällä hän oli, eikä kukaan olisi voinut pärjätä paremmin. Hän katsoi ritareihinsa. Niin, he olivat HÄNEN ritareitaan. ”Glorfindelin ritarit”, sanoi Halbar nähden vihollisen lähestyvän. ”Kuolkaa hyvin”!

 

Huutaen raivoisasti vihollinen hyökkäsi. Jotkut ritarit eivät jääneet odottamaan hyökkäystä vaan juoksivat vastaan. Rintama hajosi sekaisin taisteleviksi ritareiksi ja sotilaiksi. Se olisi ollut oikea hetki Kultaisen Kukan ritareille, jotka taistelivat pareittain, tiesi Halbar. Mutta hänen ritarinsa olivat perinteisiä. He taistelivat yksin luottaen omaan voimaansa. He taistelivat yksin, kaatoivat vihollisensa yksin ja kuolivat yksin! Vihollisen upseeri juoksi Halbaria kohti tunnistaen tämän haltioiden komentajaksi. Mies oli pataljoonankomentajan arvoinen ja piteli miekkaansa tottuneesti. Hän kohotti Sauronian aatelin kohteliaisuussääntöjen mukaisesti miekkansa tervehdykseen, osoittaen näin kunnioitusta urhoollista vihollista kohtaan. Halbar vastasi tervehdykseen ja hyökkäsi. Hänen hyökkäyksensä oli raivoisa ja sai vastustajan pois tasapainosta. Vihollinen oli kuitenkin taitava ja vetäytyessään osui Halbaria kylkeen miekallaan. Halbarin oma miekka kuitenkin upposi myös viholliseen. Hän vetäisi miekkansa irti ja vetäytyi. Suurin osa ritareista oli nyt kuollut. Halbarin haarniska oli veren punaama ja tuska näkyi hänen kasvoillaan. Hän näki Glorfindlein talonväen sir Thalionin vierellään miekka kohotettuna kohti vihollista. ”Thalion”, sanoi Halbar tuskaisella äänellä. ”Mene! Koita voitko löytää Glorfindelin tai Weldenin. Jos löydät, kerro että vihollinen murtautui läpi”. Thalion katsoi Halbariin epäuskoisena. ”MENE”, Halbar huusi. Lopulta Thalion nyökkäsi vastahakoisen näköisenä. Hän nosti miekkansa tervehdykseen ja lähti juoksemaan käytävää eteenpäin. Halbar katsoi hänen katoavan yhteen sivukäytävistä ja kääntyi sitten katsomaan viholliseen. Kaikki ritarit olivat nyt kuolleet. Vain vertavaluva sir Halbar seisoi käytävän suulla miekka kohotettuna. Yksi vihollisista kohotti keihään ja valmistautui heittämään sen, mutta upseeri tarttui hänen käteensä ja pudisti päätään. Upseerin merkistä useat miekkamiehet kävivät Halbarin kimppuun antaen hänelle mahdollisuuden puolustautua. Kaksi vihollista kaatui osuman saaneena, mutta myös sir Halbar kaatui. Hän oli jo kuollut osuessaan lattiaan!

 

 

 

 

 

                                            PALATSIN KÄYTÄVISSÄ

 

 

He pysähtyivät paikkaan, jossa kaksi käytävää erkani toisistaan. Sir Derufin kokosi ryhmänsä ja astui leveämpään käytävään. ”Parasta onnea teille”, hän sanoi kirkkaalla äänellä. ”Kuin myös teille”, vastasi Glorfindel. Kukaan ei uskonut Derufinin pääsevän läpi, mutta hänen piti houkutella pääosa puolustajista kimppuunsa. Monia ritareita ja samoojia meni Derufinin mukaan. Myös sir Gwardur! Glorfidelin mukaan lähtevä joukko oli pienempi, mutta siihen kuuluivat kaikkein parhaat soturit. Heilauttaen kättään sir Derufin juoksi eteenpäin ryhmänsä seuraamana. Welden katsoi vanhan toverinsa perään tietämättä näkisikö tätä enää koskaan. Luultavasti ei. Mutta Derufin ei pelännyt kuolemaa. Sen Welden tiesi hyvin. Kuollessaan Derufin pääsisi sydänveljensä Dillianin luokse Mandosiin.

 

Huokaisten Welden kiinnitti jälleen huomionsa heidän omaan tilanteeseensa. Ruhtinas Glorfindel oli poissaoleva. Welden saattoi vain kuvitella minkälaista henkistä taistelua tämä kävi niin lähellä itseään Morgothia! Mutta heidät aiemmin ympäröinyt pelko oli nyt poissa. Mutta Welden ei voinut olla miettimättä mitä tapahtuisi, jos he kohtaisivat itsensä Morgothin. Pystyisikö kukaan muu kuin Glorfindel toimimaan sellaisen kauhun edessä? ”Ornendil”, mene kärkeen ja opasta eteenpäin”, käski Welden ottaen komennon nyt kun Derufin oli poissa. ”Gileas, mene hänen kanssaan. Samoin sinä, sir Dolgan”.

 

Ornendilin johtamana ryhmä lähti liikkeelle. Käytävä oli leveä ja soihtujen valaisema. Välillä he laskeutuivat portaat alas ja tiesivät olevansa palatsin alla. Aarrekammio oli maanpinnan alapuolella. Partion edetessä jännitys tuntui kasvavan hetki hetkeltä. Pian tapahtuisi jotakin. Kaikki tiesivät sen! Mutta kun se jokin tapahtui, se yllätti heidät kaikki. Äkkiä valtava vuorenpeikko astui käytävän vieressä olevasta syvennyksestä käsi näyttäen heitä pysähtymään. Ennen kuin kukaan ehti reagoida peikko tunnisti heidät haltioiksi ja kohotti valtaisan moukarin. Weldenin jousi lauloi ja nuoli upposi peikon päähän, mutta se ei tätä pysäyttänyt. Moukari heilahti ja osui sir Dolganiin, joka lensi iskun voimasta seinää päin. Gileas sukelsi viimehetkellä maahan ja kierähti taaksepäin pois moukarin tieltä. Sir Dolgan makasi maassa liikkumatta, kun peikko kohotti jälleen moukarinsa. Huutaen ”GILANKIL, GILANKIL”, Ornendil hyökkäsi eteenpäin ja iski peikkoa miekalla käteen. Mutta moukari heilahti uudelleen osuen nyt urheaan gondorilaiseen. Ornendil kaatui maahan tuskaisesti huutaen.

 

Welden oli jännittänyt jousensa uudelleen, mutta ei päässyt ampumaan. Osa ritareista juoksi hänen ohitseen pyrkien hyökkäämään peikon kimppuun ja osa taas juoksi taaksepäin pyrkien siitä kauemmaksi. Kaikki olivat Weldenin edessä. Sir Gileas kierähti jaloilleen miekka valmiina, mutta hän oli liian myöhässä. Segganin Sigeferth näki tilaisuutensa tulleen ja juoksi eteenpäin miekka koholla. Hän väisti peikon moukariniskun ja upotti miekkansa sen vatsaan. Se ei painunut kyllin syvälle joten Sigeferth heittäytyi koko voimallaan miekkaa vasten ja painoi sen peikon ruumiin läpi. Samalla kuitenkin peikko kietoi kätensä pohjalaisen ympärille ja puristi tätä koko voimallaan. Sigeferth huusi tuskasta, samoin peikko. He kaatuivat kumpikin maahan. Gileas loikkasi eteenpäin kohottaen miekkansa, mutta turhaan, sillä peikko oli kuollut.

 

”Mikä Erun nimeen tuo oli”, sanoi sir Herion katsoen voimakasta sulavaliikkeistä peikkoa. Se oli ollut paljon nopeampi kuin mikään ritarin aiemmin näkemä peikko. ”Morgothin uusi sotapeikko”, vastasi komentaja Zargon. ”Niitä on vain muutama, mutta ne ovat vaarallisempia kuin mikään aiemmin olemassa ollut laji”. Herion nyökkäsi. Sen hän saattoi uskoa.

 

Welden juoksi nopeasti Ornendilin luokse, mutta upseeri oli kuollut. Hän oli täyttänyt kaartinupseerin velvollisuutensa, opastaen heidät palatsiin ja sen käytäviin. Ornendil oli maksanut siitä hengellään. ”Mene rauhassa, Gilankilin sotilas”, sanoi Welden. ”Prikaatisi nimi tulee elämään ikuisesti”! Sir Dolgan oli haavoittunut mutta kykeni jatkamaan matkaa. Sigeferthin tila sen sijaan oli pahempi. Gileas oli irrottanut ystävänsä peikon tappavasta syleilystä, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Welden meni heidän luokseen ja kumartui pohjalaisen viereen. ”Uskotko nyt, sir Welden”, Sigeferth sanoi vaivalloisesti. ”Uskotko, että minä olen kuin olenkin sankari”? Welden hymyili. ”Minä uskon, Sigeferth. Jos joskus vielä näen Imladrisin, kirjaan sinut Kultaisen Kukan ritareiden listaan uusimmaksi jäseneksi”. Sigeferth hymyili. ”Ehkä he vielä joskus laulavat minusta lauluja Segganissa, Celduinin varren kauniissa kylissä”. ”Minä en tiedä Segganista”, sanoi Gileas. ”Mutta jos meistä kukaan selviää hengissä, me laulamme sinusta lauluja”! Sigeferth hymyili jälleen, mutta hänen silmiensä katse oli jo hiipumassa pois. ”Menkää”, hän sai vaivoin sanottua. ”Menkää, ja Welden, anna Morgothille yksi isku minunkin puolestani”! Sen sanottuaan Sigeferth sulki silmänsä ja kuoli. Niin paljon jäähyväisiä, mietti Welden tuskaisena. Eikä päivä ollut vielä läheskään ohi!

 

 

Jättäen peikon ja kaksi kuollutta toveriaan taakseen ryhmä kiiruhti eteenpäin. Jos vartijat eivät olleet kuulleet hälytystä ulkoa, niin äskeinen meteli viimeistään oli herättänyt kaikki heidän läsnäoloonsa. Mutta Welden tiesi myös olevan syytä tyytyväisyyteen. Vain sotapeikko oli vahtinut sivukäytävää. Kenties heidän suunnitelmansa oli siis onnistunut ja vartijoiden pääjoukko oli käytävässä, jota Derufin eteni. Se tiesi huonoa sir Derufinille, mutta hyvää heidän tehtävälleen.

 

He laskeutuivat lyhyet portaat, joiden alapäässä käytävä kääntyi. Welden vilkaisi miekkaansa. Se hehkui nyt kirkkaana. Örkkejä oli lähellä! Hän viittasi kaikki pysähtymään. Ornendil oli kertonut hänelle portaista. Niiden alapäässä oli suuri kammio, jossa varmasti oli vahva vartiosto. Kammiosta vei käytävä suoraan aarrekammioon. He olivat lähellä kohdettaan. Welden jännitti jousensa ja odotti Maitrenin tekevän samoin. Sitten hän antoi merkin Gileasille. Eteenpäin!

Gileas etummaisena he juoksivat kammioon. Se oli pikemminkin pitkä Sali, josta lähti useita sivukäytäviä. Mutta kummassakin päädyssä olivat leveimmät käytävät. Vartio oli kokoontunut keskelle salia ihmetellen mitä tapahtui. Heitä oli yhtä monta kuin haltioitakin. Welden ja Maitren pysähtyivät ja ampuivat nuolilla kaksi sotilasta kuoliaaksi. Mutta muut paljastivat aseensa ja hyökkäsivät. Gileas kärjessä haltiat syöksyivät sotilaiden kimppuun. Hetkessä rauhallinen sali oli taistelun vallassa. Welden heitti jousen selkäänsä ja paljasti miekkansa. Hän ja Maitren olivat käymässä sotilaiden kimppuun, kun jotakin yllättävää tapahtui. Eräästä sivukäytävästä ilmestyi lisää vihollisia. Yhdellä heistä oli jännitetty jousi kädessään ja hän tähtäsi haltioita. Ruhtinas Glorfindel oli selvästi muista erottuva valkeassa kaavussaan ja jousi kääntyi hänen suuntaansa. Jousiampuja laukaisi ja nuoli lähti kiitämään kohtiu Glorfindelia. ”EIIII”, huusi Maitren ja sukelsi kohti ruhtinasta sysäten tämän syrjään. Kauhistuneena Welden näki miten nuoli osui Maitreniin ja lävisti tämän kaulan. Päästäen tukahtuneen ähkäisyn Maitren kaatui kuolleena maahan. Welden jähmettyi paikoilleen. Maitren oli poissa! Hänen sydänveljensä Maitren, jonka kanssa hän oli viettänyt elämänsä viimeiset 2000 vuotta. Rauhallinen ja hiljainen Maitren. Eikä Welden ollut saanut edes jättää jäähyväisiä!

 

Siitä eteenpäin taistelu muuttui täydelliseksi sekasorroksi. Ei ollut rintamalinjoja, vaan kaikki taistelivat sekaisin. Sir Afantur hyökkäsi kirves koholla kohti jousimiestä hakaten kaksi eteensä asettunutta örkkiä maahan. Sivukäytävästä ilmestyneen olivat örkkejä, tajusi Welden. Jousiörkki asetti uutta nuolta jänteelle, mutta myöhästyi. Suurikokoisen Afanturin kirves osui örkkiin ja irroitti tämän pään kokonaan. Huutaen vihasta Afantur käännähti ympäri aavistaen uuden vihollisen olevan sivullaan. Mustakaapuinen hahmo astui esiin käytävästä. Hahmon kädessä oli pitkä säihkyvä miekka. Hahmo oli ainakin yhtä pitkä kuin Afantur, ja kaavun hupun alta näkyivät kalmankalpeat laihat kasvot. Mutta eivät kasvot saaneet Afanturia hätkähtämään, vaan miehen silmissä asuva hulluus. Oli kuin jokin riivaisi mustakaapuista miestä. Hän silmänsä pyörivät päässä ja äkkiä tuikea ilme muuttui myös vaaralliseksi ja täysin mielettömäksi.

 

Afantur hyökkäsi kirves koholla, mutta mies väisti kirveeniskun helposti ja hyökäten Afanturin ohi viilsi samalla tämän vatsan auki. Sir Afantur putosi polvilleen ja kääntyi katsomaan mieheen hämmästyneenä. Tämä ei edes vaivautunut kääntymään vaan iski heilahdusiskulla ritarin kuoliaaksi. Kaikki oli tapahtunut muutamassa sekunnissa, eikä miehen ilme ollut hetkeksikään muuttunut. Ääneti hän poimi maahan pudonneen keihään ja kohotti sen ilmaan.

 

”JUMALAT AUTTAKOOT”, huusi komentaja Zargon kauhistuneena. Hän oli sotaruhtinas Gothmogin uskottu mies ja lukuisien taistelujen veteraani. Mutta mustakaapuisen miehen näkeminen sai Zargonin suunniltaan. ”Se on ruhtinas VERMION”, hän huudahti peloissaan. Sir Herion katsoi hämmästyneenä miten komentaja kääntyi ja lähti juoksemaan kohti lähintä käytävää. Mutta ruhtinas Vermion oli jo kohottanut keihään nähdessään Zargonin. ”Petturi”, kuului tunteeton ääni sanovan ja keihäs sinkoutui ilman halki. Se iskeytyi Zargonin selkään ja lävisti tämän kokonaan.

 

Welden näki Afanturin kuolevan ja Zargonin paon katkeavan lyhyeen ja tiesi, että heillä oli vastassaan jokin vaarallinen. Eikö ruhtinas Vermionin, miekanmestarin nimi ollutkin heille tuttu! Pelätympää miekkamiestä ja soturia ei vihollisen riveissä ollut. Jotakin täytyi tehdä. Mutta useita vihollisia hyökkäsi Weldeniä kohti ja hän joutui puolustautumaan. Syrjäsilmällä hän näki mitä muualla salissa tapahtui. Ainakin 10 vihollista ja 3 haltiaa oli kaatunut. Ruhtinas Vermion asteli rauhallisen itsevarmasti keskelle taistelua ja surmasi häntä vastustaneen samoojaprikaatin sotilaan. Hänen vierellään käveli vaarallisen näköinen miekkamies, luultavasti Vermionin adjutantti ja oppilas, jonka miekankäyttö oli taitavaa ja koitui sir Dolganin kuolemaksi. Mutta näiden kahden eteneminen ei kiinnittänyt kaikkea Weldenin huomiota. Hän näki miten ruhtinas Glorfindel, jota kukaan muu ei huomannut, juoksi aarrekammioon vievään käytävään yksinään. Kiroten Welden iski toisen vastustajansa kuoliaaksi. Samassa yksinäinen hahmo astui Vermionin ja tämän adjutantin eteen. Sir Herion kohotti miekkansa haastavasti ilmaan. Jos ruhtinas Vermionin ilme oli täysin itsevarma, oli Herionin taas hurja. Hänen silmissään paloi vaarallinen tuli. Vermion hyökkäsi itsevarmasti, mutta Herionin miekka torjui iskut. Adjutantti ja muutama muu sotilas vaani taaempana epävarmana pitäisikö heidän puuttua taisteluun. Mutta he eivät ehtineet. Sir Gileas oli myös tietoinen tilanteesta. Hän kaatoi raivokkaalla hyökkäyksellä oman vastustajansa ja loikkasi Herionin rinnalle.

 

”Tämä on minun”, sanoi Gileas katsoen ruhtinas Vermioniin. Herion kumarsi ja kääntyi kohti adjutanttia, joka kohotti oman miekkansa. Niin alkoi kuuluisa taistelu, josta myöhemmin puhuttiin paljon. Ruhtinas Vermion aloitti taistelun itsevarmana, mutta pian hänen varmuutensa hyytyi, kun sir Gileas piti puolensa ja siirtyi hyökkäykseen. Vermion selvisi ensimmäisestä hyökkäyssarjasta ja yritti pitää Gileasia loitolla. ”Kuka olet”, hän kysyi hivenen hämmästyneenä. ”Gileas lan Gannan”, vastasi Gileas. Itsevarmuus kuoli Vermionin kasvoilta, kun hän tajusi ketä vastaan taisteli. Nähdessään vastustajan epäröivän Gileas hyökkäsi. Hänen nopeat iskunsa pakottivat Vermionin perääntymään ja äkkiä Gileasin miekka iskeytyi puolustuksen läpi ruhtinaan vatsaan. Tämä tuijotti Gileasia täydellisen hämmästyksen vallassa. ”Mutta”, sai Vermion sanottua pudottaen miekkansa. ”Minä olen miekanmestari”. Gileas katsoi häntä silmiin. ”Et enää”, hän totesi. Ruhtinas Vermion kaatui selälleen lattialle.

 

”Gileas, VARO”, huusi Welden nähdessään ystävänsä seisovan selin kolmeen vihollisen sotilaaseen. Welden oli juuri kaatanut viimeisen vastustajansa ja näki, että koko salissa oli pystyssä enää muutama henkilö. Herion taistelu taitavasti vastustajansa kanssa ja oli ahdistamassa tätä kohti nurkkaa. Mutta sir Gileas oli kuolemanvaarassa.

 

Puolihaltia kuuli huudon ja vaistonvaraisesti heittäytyi sivulle. Se pelasti hänen henkensä, sillä vihollisen miekanisku hänen selkäänsä osuikin kylkeen. Vihollinen seurasi Gileasia valmiina surmaniskuun, mutta puolihaltia potkaisi häntä alavatsaan. Sotilas horjui taaksepäin ja samassa Weldenin miekanisku surmasi hänet. Kaksi muuta vihollista hyökkäsi salohaltian kimppuun, mutta tämä torjui hyökkäyksen ja lyhyessä ajassa surmasi kummatkin vastustajat.

 

Weldenin katse haravoi salia. Vain sir Herion vastustajineen oli enää pystyssä. Kaikki muut olivat kuolleet tai kuolemassa. Samassa Herionin sivallus heitti vastustajan miekan sivuun ja hän pääsi antamaan kuolettavan iskun. Vetäen syvään henkeä ritari kääntyi ja näki kauhukseen koko salissa vain Weldenin seisomassa. ”Mutta”, hän hengähti. ”Missä on ruhtinas Glorfindel”? Myös Gileas kohotti tuskaisena päätään. ”Isäni”, hän huudahti. ”Älkää sanoko, että hän on kuollut”? ”Rauhoittukaa”, komensi Welden. ”Minä näin hänen menevän edeltä kohti aarrekammiota. Luulen, että hän ajatteli meidän häviävän tämän taistelun”!

 

Gileas käänsi päätään kohti käytävää, joka vei aarrekammioon. ”Teidän täytyy mennä avuksi”, hän totesi. Sir Herion katsoi Weldeniin. ”Mitä me teemme, Welden”, hän kysyi. Welden vilkaisi Gileasiin, joka makasi avuttomana lattialla. ”Velvollisuutenne on mennä isäni avuksi”, huudahti Gileas. Mutta Welden pudisti päätään. Hän näki veljensä Maitrenin makaamassa verilammikossa keskellä lattiaa. Hän näki sir Afanturin kuolleena, aseenkantaja Duallin samoin, ja kuinka moni muu olikaan kuollut. Sillä hetkellä Welden tiesi saaneensa tarpeekseen. ”Ei, ei enää”, hän sanoi. ”Minä en jätä sinua tähän., Gileas. En yksin ja avutta odottamaan vihollista. En nyt kun niin moni on jo kuollut. Enkä myöskään jätä isääsi avutta. Mutta ehkä meidän kaikkien ei tarvitse kuolla”!

 

Herion tajusi heti, mitä Welden aikoi. ”Ei Welden, en voi päästää sinua yksin”. Welden kääntyi katsomaan Herioniin. ”Sinä päästät! Luulen, että näin se oli alunperinkin tarkoitettu. Sido Gileasin haava, Herion, ja vie hänet sitten paikkaan, jossa peikko kuoli. Jos olen hengissä tulen sinne. Mutta älä odota liian kauan, Herion. En tiedä onko teillä mitään mahdollisuuksia päästä täältä pois, mutta seuraava käytävä oikealle peikon ruumiin jälkeen vie ylös muurille. Ehdotan että yrität ulos sitä kautta”. Herion nyökkäsi, tietäen ettei voisi voittaa tätä väittelyä. ”He saavat Gileasin vain minun lävitseni”, ritari totesi. ”Hyvästi siis”, huudahti Welden. ”Olkoot Eru kanssanne”. Sen sanottuaan Welden kääntyi ja katosi käytävään. ”Kuin myös sinun kanssasi”, sanoi Gileas. ”Olkoon hän meidän kaikkien kanssa”!  

 

 

 

 

 

                                            RATKAISUN HETKET

 

 

Päivä alkoi katastrofilla. Aurinko oli tuskin noussut kun taistelu jälleen alkoi. Kumpikin armeijan tiesi tämän päivän viimein tuovan ratkaisun suuntaan tai toiseen. Niinpä kenraali Suingol kiiruhti avaamaan hyökkäyksen heti aamun valjettua. Hän hyökkäsi kahteen suuntaan, sekä Elemmakilin kimppuun idässä että Eriadorin Armeijan kimppuun pohjoisella sivustalla. Sotaruhtinas Gothmog istui yhä asemissaan kukkulalla armeijan pohjoispuolella puuttumatta taisteluun, kenties epäröiden käydä entisten joukkojensa kimppuun. Mutta taistelu oli tuskin alkanut, kun katastrofi iski

 

Armeijan komentajat olivat juuri kokoontuneet tarkkailemaan alkavaa taistelua, kun jousien yhteislaukaus osui juuri heidän kohdalleen. Upseerit kuulivat nuolten viuhuvan ilmassa ja syöksyivät suojaan. Aseenkantaja oli aivan sotaruhtinas Aranwionin lähellä ja suojasi tämän heti suurella kilvellä. Mutta ruhtinas Narces oli vailla suojaa. Kauhistuneena esikunnan upseerit katsoivat, miten tämä kunnianarvoisa hahmo käveli kohti vankkurien tarjoamaa suojaa. Hän vain käveli rauhallisesti pystypäin, kuin olisi ollut jossakin Mithlondin torilla ostoksilla. Narces oli aina opettanut esikuntansa upseereille, että hyvä komentaja ei koskaan antanut miestensä nähdä itseään hätäilemässä. Niinpä hän nyt käveli rauhallisesti pelkoa vailla kohti turvaa. Sitten nuolet viuhuivat maaliinsa. Kaksi osui Narcesta rintaan ja kolmas jalkaan. Ruhtinas kaatui maahan selälleen, mutta ei huutanut. Vielä tuollakin hetkellä hän hallitsi itsensä täydellisesti.

 

Kun nuolia ei enää tullut juoksivat miehet hänen avukseen. Mutta mitään ei voitu enää tehdä. Narces Felduinin poika makasi maassa kuolevana, mutta oudon rauhallisena. Hänen sukulaisensa sir Delemir ja ystävänsä Aranwion saapuivat nopeasti paikalle. ”Voi Narces”, voihki Delemir tietämättä mitä sanoa. ”Älä sure, Delemir. Jokaisella on oma aikansa lähteä. Minun on nyt. Aranwion pitää teistä huolta”. Mutta sotaruhtinas pudisti päätään. ”Miten minä voin onnistua siinä ilman sinua, rakas Narces. Miten kukaan voisi onnistua siinä ilman sinua”? Äkkiä Narces tarttui voimakkaasti Aranwionin käteen. ”Muista vain tämä, Aranwion. Älä käytä reserviä ennen oikeaa hetkeä. Mutta kun se hetki tulee, älä epäröi. Sinä tiedät kyllä koska on aika”! ”Minä muistan”, vastasi Aranwion. Huokaisten Narces vetäisi viimeisen henkäyksensä ja kuoli pois. Aranwion kohotti katseensa ja näki monien haltioiden silmissä kyyneleitä. ”Omille paikoillenne, herra”, hän totesi tiukasti, kuin tapahtuma ei mitenkään olisi koskettanut häntä. ”Meillä on yhä taistelu edessämme. Kantakaa ruumis pois”! Mutta kun muut olivat poistuneet pyyhki myös Aranwion kyyneleitä silmistään. Kuinka hän voisi selvitä ilman Narcesta? Kuinka se olisi mahdollista!

 

 

Mietteissään Aranwion meni istumaan sivummalle pienen kiven päälle. Aseenkantaja seurasi häntä kilven kanssa. Kauempana sotaruhtinas kuuli Damrodin kovan äänen hänen jakaessaan ohjeita ja laittaessa lähettejä liikkeelle käskyjen kanssa. Yksi kolmesta aliruhtinaasta oli vielä jäljellä ja piti komentoa päämajassa. Häntä ei voinut jättää yksin. Aranwion nousi ja palasi johtamaan armeijaansa.

 

 

Athir Wendir oli lopun väsynyt usean päivän taistelun jälkeen. Hän ei ymmärtänyt miten saattoi vieläkin olla vahingoittumaton, mutta niin vain oli. Toverin toisensa jälkeen oli kannettu pois taistelusta kuolleena tai haavoittuneena, mutta Athiriin ei mikään osunut. Hän oli seissyt vain muutaman metrin päässä Narceksesta ja Aranwionista, kun nuolisade oli osunut alueelle. Mutta Athir oli syöksynyt vankkurien alle suojaan. Narces sen sijaan oli vain kävelly rauhallisesti samaan suuntaan. Athir ei voinut ymmärtää ruhtinasta, joka sillä lailla vaaransi oman henkensä ja sitä kautta myös koko armeijan. Sillä eikö esikuntapäällikkö Narces ollut heille lähes korvaamaton mies? Ainoa lohtu Athirille oli, että suunnittelun ja taktikoinnin aika oli luultavasti ohi. Nyt taistelun ratkaisisivat tavalliset sotilaat! Yhdessä asiassa komentajat olivat ainakin olleet oikeassa. Tätä taistelua ei käyty päämajan ympärillä. Lukuunottamatta satunnaisia nuolikuuroja oli Eriadorin Armeijan päämaja saanut olla rauhassa. Rauhallisesti Athir seurasi taistelun kulkua edessään. Osastot hyökkäsivät ja vetäytyivät. Mutta yhä enemmän vihollisen voimaa kasautui sivustoille.

 

 

Uutinen Narceksen kuolemasta saapui viimein myös armeijan leiriin, jossa aliruhtinas Eltas makasi yhä teltassaan. Nessane oli hänen kanssaan. Kuullessaan uutisen neito peitti kasvonsa järkyttyneenä. Mutta Eltas jähmettyi paikoilleen. Sitten hänen ilmeensä muuttui päättäväiseksi. ”Nessane, auta minut ylös”, hän sanoi vaativasti. Neito kääntyi katsomaan aliruhtinaaseen ja pudisti päätään. ”Ei, sitä en voi tehdä. Parantajat käskivät sinun levätä ja minun pitää huolta että niin myös tapahtuu. Sinä olet haavoittunut, Eltas”! Mutta Eltas nousi vaivalloisesti istumaan. ”Auta minut ylös ja hae hevoseni”, hän sanoi uudelleen. ”Nessane, nyt ei ole aika ajatella minun hyvinvointiani. Minun täytyy päästä takaisin päämajaan, ja heti. Auta minua”! Lopulta Nessane nousi seisomaan ja auttoi Eltasin ylös vuoteesta. Sitten hän lähti hakemaan tämän hevosta.

 

 

Vihollisen hyökkäys vyöryi Eriadorin Armeijan vasenta sivustaa vasten vastustamattomalla voimalla. Samalla kenraali Suingol paiskasi voimansa myös Elemmakilia vastaan ja sir Athir saattoi nähdä Anduinin Laakson joukkojen vetäytyvän paineen alla. Heidän asemansa oli nyt vakava, sillä Onodlo-joki vaikeuttaisi armeijan perääntymistä. Athir kirosi ääneen. Jotakin piti tehdä ja äkkiä. Mutta mitä? Hän saattoi nähdä ruhtinas Haldurionin joukkojen keskellä pitämässä näitä järjestyksessä. Ruhtinaalla ei ollut aikaa ajatella. Samassa jotakin tapahtui päämajan vankkurien luona. Athir kääntyi katsomaan siihen suuntaan puoliksi odottaen vihollisen ratsuväen ilmestyneen selustaan, mutta sen sijaan hän näki Eltasin. Athir Wendir ei helposti hämmästynyt, mutta nyt oli sen aika. Edellisenä päivänä aliruhtinas oli kannettu pois taistelusta pahasti haavoittuneena. Siinä hän nyt istui hevosen selässä tuskaisen näköisenä. Athir hymyili. Ehkä juuri sitä armeija nyt tarvitsi! Eltas oli palannut, huolimatta haavoistaan hän ei ollut jättänyt heitä. Siellä täällä kohosi hurraahuutoja ja kun sotilaat näkivät aliruhtinaan, jota autettiin juuri alas hevosen selästä. Joku toi Eltasille tuolin, jolle tämä istui. ”Mitä tapahtuu”, kysyi hän katsellen taistelukenttää. Taistelun tuli paloi jälleen Eltasin silmissä kun hän yritti lukea vihollisen aikeita. ”He aikovat murtaa kummatkin sivustamme ja tuhota Elemmakilin”, vastasi aliruhtinas Damrod saapuen paikalle. ”En tiedä miten estää se”, lisäsi Damrod vilkaisten reserviin, joka yhä kärsivällisesti odotteli harjanteen takana. ”Vielä ei ole aika”, totesi Eltas pudistaen päätään.

 

”Mitä sitten voimme tehdä”, kysyi Damrod lähes kiivaasti. Hermopaine alkoi näkyä jo kokeneessa viherhaltiassa. Eltas käänsi katseensa ja se osui Athiriin. ”Sir Athir”, hän sanoi hengittäen vaivalloisesti. ”Olkaa hyvä ja menkää selvittämään tilanne vasemmalla sivustalla”. Athir katsoi aliruhtinaaseen ja lähes nauroi. ”Selvittämään tilanne vasemmalla sivustalla”, hän toisti. ”Siinäpä helppo tehtävä. Miten täsmälleen ottaen ajattelitte minun sen tekevän, herra”, hän kysyi. Eltas hymyili myötätuntoisesti. ”Olen pahoillani, Athir. Mutta olet viimeinen Kultaisen Kukan ritari, joka meillä on käytössämme. Mene vain sinne ja tee parhaasi. Ehkä onni seuraa sinua, niin kuin yleensä, ja keksit jotakin”! Athir kohautti olkapäitään. ”Onni ei ole viimeaikoina liiemmin seurannut meitä, herra”, hän totesi. ”Ehkäpä se asia on muuttumassa”, tuumi Damrod. ”Mutta oli se miten vain, on sinun mentävä, sir Athir”. Ritari teki kunniaa ja lähti hakemaan hevostaan. Matkalla hän ohitti Singollon, joka oli juuri palannut viemästä viestiä ruhtinas Geldarille. ”Singollo”, huudahti Athir iloisena nähdessään nuoren haltian vielä ehjänä. ”Valtava taistelu”, tuumi Singollo vakana. ”En ikinä kuvitellut sen olevan näin hirveää”. ”Sinä itse halusit sotaan”, vastasi Athir. ”Tule siis mukaani. Nyt ei ole aika epäröidä”. Singollo nyökkäsi ja lähti Athirin mukaan kohti armeijan vasenta sivustaa.

 

 

He ratsastivat pohjoiseen tarkkaillen samalla taistelua oikealla puolellaan. Elemmakil näytti edelleen perääntyvän, mutta hitaasti, viivyttäen minkä voi. Athir saattoi nähdä että suuri osa ratsuväestä oli jalkautunut ja taisteli nyt jalkaväen kanssa. Heitä piti auttaa ja heti. ”Miten saamme tilanteen kääntymään eduksemme”, kysyi Singollo katsellen, miten myös Eriadorin Armeijan vasen sivusta alkoi vetäytyä paineen alla. He eivät kestäisi enää pitkään. Jotakin piti tehdä ja heti. ”Ei aavistustakaan”, totesi Athir. Haldurionista ei ainakaan olisi apua. Hän oli tukkimassa rintamaan syntynyttä aukkoa ja juuri epätoivoisessa lähitaistelussa vihollisen joukkojen kanssa. itse Viimaruhtinas näytti olevan Haldurionin kanssa käytellen miekkaansa suurella taidolla. Athirin katse osui Fangornin metsään, joka oli melko lähellä armeijan pohjoista sivustaa. Hän ei ollut ikinä käynyt metsässä. Oliko siellä vielä enttejä? Oli tai ei, he eivät mihinkään liikkuisi Athir Wendirin pyynnöstä. Mutta Fangornin eteläpuolella oli pieni kukkula, jolle sotaruhtinas Gothmog oli pystyttänyt sotalippunsa yhä odotellen ja seuraten sivusta tapahtumia. Athirin sydän lähes pysähtyi hänen nähdessään tuoreet joukot Gothmogin leirissä. ”Nyt minä tiedän”, hän huusi Singollolle kannustaen hevosensa laukkaan. ”Pysy perässä. Me ehdimme vielä pelastaa tilanteen”!

 

Vartijat opastivat kaksi haltiaa nopeasti herransa Gothmogin luokse. Tämä seisoi kukkulan laella musta-hopeisessa haarniskassa musta kypärä päässään. Nähdessään Athirin lähestyvän sotaruhtinas kääntyi haltiaa kohti ja katseli tätä hetken ääneti. Sitten hän äkkiä otti kypärän päästään. Alta paljastui kalpeakasvoinen lyhythiuksinen mies, joka olisi kalpeutta lukuunottamatta voinut olla kuka tahansa Eriadorin Armeijan ihmisistä. Hänen silmissään oli älyä ja rohkeutta. Hän katsoi mitään sanomatta sir Athiriin.

 

”Sir Athir palveluksessanne, herra”, sanoi Athir viimein. Gothmog nyökkäsi nähden kultaisen kukan haltian rinnassa. Mutta sotaruhtinas ei sanonut vieläkään mitään. ”Herra, olen tullut pyytämään apuanne”, sanoi Athir viimein. Gothmog nyökkäsi. ”Niin, apua totisesti tarvitsette. Eilinen ansanne epäonnistui ja tänään ovat osat vaihtuneet. Hitaasti mutta varmasti ajaa sotaruhtinas Khydul teitä taaksepäin, kunnes linjanne murtuu”. ”Ja kuitenkaan te että liity taisteluun, herra”, huomautti Athir Wendir rohkeasti. ”Se ei kuulunut sopimukseemme”, vastasi Gothmog. ”Khydulin pohjoisen sivustan joukot ovat omiani. Minä koulutin heidät ja johdin heitä vuosien ajan sodassa. Heidän uskollisuutenta ei riittänyt seuraamaan minua loppuun asti, mutta silti epäröin käydä heidän kimppuunsa. Entinen varakomentajani Shirak, jonka luulin olevan minulle uskollinen, johtaa heitä nyt. Hän petti minut viime hetkellä. Hänen vuokseen vihollista varoitettiin juonesta ja jouduimme ylittämään Angrenin liian aikaisin”!

”Ehkä nyt olisi koston hetki”, totesi Athir. ”Hyvässä tai pahassa, sotaruhtinas Gothmog, on kohtalonne nyt sidottu meidän kohtaloomme. Jos meidät lyödään on teidänkin loppunne tullut. Ja jos taistelu jatkuu näin, meidät lyödään. Te tiedätte sen kokeneena komentajana. Ette voi jäädä vain istumaan tänne ja seuraamaan taistelua sivusta. On vastassa omia joukkojanne tai ei, on teidän tultava apuun. Nyt on viimeinen mahdollinen hetki, herra. Aliruhtinas Eltas käski minun pelastaa vasemman sivustan. Te olette nyt ainoa toivo. Kootkaa joukkonne ja marssittakaa ne viimeinkin taisteluun herra. Kauan sitten Nirnaethin kentällä ihmisten petollisuus maksoi meille voiton. Korjatkaa tuo häpeä, herra, ja ratkaiskoon ihmisten osuus tänään meille voiton”.

 

Gothmog käänsi selkänsä ritarille ja mietti. Ja tuolla hetkellä oli kaikki hiuskarvan varassa. Oli eriasia pettää entinen herransa kuin hyökätä tämän joukkojen kimppuun. Oliko hän mustan mahdin palvelija Gothmog, vai paremman tulevaisuuden puolesta taisteleva Gothmog? Kuka hän oli? Silloin Gothmog muisti taas linnut ja sinisen taivaan. Ja punaisen ritarin, Ceredigionin Arminasin! Tässä seisoi hänen edessään toinen punainen ritari. Hitaasti Gothmog veti henkeä ja tiesi kenen puolella oli. ”Teidän miehenne Minas Anorissa, sir Athir. Ovatko he onnistumassa tehtävässään”, hän kysyi kääntyen ympäri. Athir sulki hetkeksi silmänsä. Hän näki jälleen edessään Weldenin juoksemassa yksinään soihtujen valaisemissa käytävissä miekka kädessään. ”Jotkut heistä ovat vielä hengissä”, vastasi Athir. ”En tiedä voivatko he voittaa”! Gothmog nyökkäsi. ”Hyvin ja rehellisesti vastaat, sir Athir. En tiedä voivatko he voittaa, mutta me voimme. Tule, herra ritari. Suunnitelkaamme mihin kohtaan vihollisen linjaa iskemme”!

 

 

”Herra, katsokaa vasenta sivustaa”, huusi yksi päämajan läheteistä osoittaen pohjoiseen. Damrod käänsi katseensa siihen suuntaan ja hänen tunsi riemun valtaavan itsensä. Gothmogin joukot olivat viimein liikkeessä. Kolme divisioonaa jalkaväkeä ja yksi ratsuväkeä marssi itään Eriadorin Armeijan vasemman sivustan ohi. Damrod näki heti, miten Gothmog suuntasi kohti vihollisen haavoittuvaa pohjoista sivustaa. Gothmogista saattoi sanoa monia asioita, mutta ainakin hän tunsi oman ammattinsa läpikotaisin. Raivoisasti hurraten Gothmogin joukot hyökkäsivät vihollisen linjaa vastaan. Siellä taistelivat entiset toverit toisiaan vastaan, tajusi Damrod. Gothmogin armeijan joukot vastaan Gothmogin armeijan joukot. Veli veljeä vastaan! Sellaiset taistelut olivat aina pahimpia ja niin oli nytkin. Kumpikaan puoli ei antanut periksi ja taistelu aaltoili kiivaana puolelta toiselle. Mutta vihollisen oli pakko luopua Elemmakilin painostamisesta ja ruhtinas Haldurion sai taas tilantee hallintaan Eriadorin Armeijan riveissä. Damrodin silmät loistivat ja hän kääntyi Eltasin puoleen. ”Loistavaa! Nyt jos vain voimme pitää puolelemme vasemmalla, niin...”. ”Myöhäistä”, sanoi Eltas hiljaa. Damrod kääntyi katsomaan ja jähmettyi paikoilleen!

 

Hänen silmiensä edessä Eriadorin Armeijan oikea sivusta romahti. Se alkoi yhden Anfalasin prikaatin menettäessä rohkeutensa ja juostessa. Pakokauhu levisi vihollisen tunkeutuessa syntyneeseen aukkoon. Rohkeinakin pysyneet yksiköt lähtivät perääntymään. Hetkessä koko sivusta hajosi sekasortoon. Sekasorron keskelle syöksyi Gondorin prinssi Aratan ritareineen yrittäen pysäyttää paon. Hän törmäsi suoraan vihollisen ratsuväkipataljoonaan, joka ratsasti ritarijoukon yli. Muutama ritari sai kuolettavasti haavoittuneen Aratanin vedettyä pois taistelusta. Nähdessään prinssin kaatuvan gondorilaisten pako kiihtyi.

 

Länsirannan Geldar löysi äkkiä itsensä keskeltä täydellistä pakokauhua. Hän oli vaihtanut aamulla väsyneen hevosensa uuteen ja jatkanut edestakaisin ryntäilyä oikealla sivustallaan. Mutta tätä pakokauhua ei voinut pysäyttää. Oli kuin suuri osa yksiköistä olisi menettänyt kaiken järjestyksen. Mutta saattoiko jotakin vielä pelastaa? Samassa Geldar näki, että Lhunin divisioona oli pysynyt lujana. Divisioona puolusti yhä Helmin Syvännettä ja voisi tarpeen tulleen vetäytyä Ämyrinlinnaan. Suuriruhtinas Vardamir oli heidän kanssaan. Jos Geldar saisi pakokauhun pysäytetyksi ja miehet takaisin taisteluun, hän voisi vielä pelastaa päivän. Mutta jotta niin voisi käydä, tarvittaisiin viivytys viholliselle. Geldarin katse haravoi taistelukenttää ja näki juuri sen mitä halusi. Sekä Gondorin Rajaprikaati, että Anfalasin kaarti olivat pysytelleet yhdessä ja vetäytyivät järjestyksessä kohti länttä. Niiden välissä oli tila, johon vihollinen oli tunkeutumassa, ja kummallakin sivustalla vihollinen oli jo edennyt prikaatien ohi. Kaartin joukossa liehui tuttu viiri kertoen koko maailmalle missä Harlondin ruhtinas Erendur sillä hetkellä oli. Sitten Geldar näki sir Maenhirin, joka oli myös ratsun selässä. Hän lähti täyttä laukkaa tätä kohti.

 

Kolme vihollisen ratsumiestä asettui Geldarin eteen, mutta tätä parempaa hevosen selässä miekkailijaa oli vaikeaa löytää. Geldar pudotti taitavilla liikkeillä kaksi vastustajaa maahan ja kolmas pakeni. Se jätti reitin auki ja hän kiiruhti sir Maenhirin luokse. Tämä oli pysäyttänyt hevosensa ja ampui jousella vihollisen eteenpäin kiiruhtavaa jalkaväkeä. ”Maenhir, etsi prinssi Faramir ja käske hänen pysäyttää pako. Hänen on pakko onnistua ja tuoda gondorilaiset takaisin taisteluun. Minä järjestän viivytyksen”! Maenhir nyökkäsi ja seurasi hetken, miten Geldar kiisi jo hevosen selässä kohti Erendurin viiriä. Välissä oli kymmeniä vihollisia. Hän ei voisi selvitä! Mutta Maenhirilla oli oma tehtävänsä. Hän käänsi hevosensa ja lähti etsimään prinssi Faramiria.

 

 

Ruhtinas Erendur seurueineen näki Geldarin ratsastuksen. Tämä hyppäsi hevosellaan yli keihäsmuurin, jota vihollisen jalkamiehet hänen eteensä kyhäsivät. Sitten ritari hakkasi maahan kaksi eteensä asettunutta sotilasta ja syöksyi läpi viiden ratsumiehen osastosta vaihtaen iskuja näiden kanssa. Kaksi vihollista kaatui hevosensa selästä maahan. Useat jousimiehet ampuivat nuolia Geldarin jälkeen, mutta tämä jatkoi eteenpäin. Samassa mustahaarniskainen ritari hevosen selässä hyökkäsi Geldarin kimppuun tunnistaen tämän Kultaisen Kukan ritariksi. Sir Geldar känntyi taistelemaan. Erendur saattoi selvästi nähdä Geldarin saavan miekaniskun ylävartaloonsa, mutta samalla ritarin oma miekka osui vastustajan suojattomaan vyötäröön. Musta-asuinen ritari kaatui maahan ja Geldar jatkoi ratsastusta. Hänen nopea hevosensa vei hänet onnellisesti läpi hajanaisista jalkaväen yksiköistä jotka ajoivat Anfalasin kaartia takaa. Sitten Geldar oli heidän luonaan. Hän pysäytti hevosensa Erendurin eteen. ”Ruhtinas Erendur”, tervehti ritari. ”Ruhtinas Geldar”, vastasi Erendur. ”Ota komento, Erendur”, määräsi Geldar nopeasti, kuin hänellä olisi kiire saada puhuttua loppuun. ”Marssita kaarti oikealle ja muodosta yhtenäinen rintama Rajaprikaatin kanssa. Teidän täytyy pysäyttää vetäytyminen ja pitää puolenne. Meidän täytyy ostaa aikaa”.

 

Erendur katseli vanhaa poliittista vastustajaansa pitkään. ”Eikö sinun pitäisi ottaa komento”, hän sanoi viimein muistaen aina oikean etiketin ja komentosuhteet. ”Ei, vaan sinä”, vastasi Geldar ja liukui hitaasti pois satulastaan kaatuen selälleen maahan. Erendur laskeutui nopeasti hevosensa selästä ja kumartui ritarin puoleen. ”Täällä tarvitaan apua”, hän huusi nähden nyt lukuisat haavat Geldarin ruumiissa. ”Myöhäistä, Erendur”, hengähti Geldar. ”Miten se yksi Pyhän Piirin ritari sanoikaan Dagorladilla. Sir Caimentur ilmoittautuu poissaolevaksi – syy, kuolema! Minä olen jo lähdössä. Sinun on jäätävä, Erendur”. ”Me emme voi pitää puoliamme ilman apua”, vastasi Erendur, mutta Geldar tarttui hänen käteensä yllättävän voimakkaasti. ”Jää! Me voimme vielä voittaa, Erendur. Me voimme voittaa. Usko kerrankin jotakuta muuta. He palaavat taisteluun. He palaavat”! Sen sanottuaan Geldarin pää retkahti sivulle ja hän oli kuollut. ”Hyvästi, Länsirannan ruhtinas”, sanoi Erendur katsoen kuollutta ritaria. ”Kuollessasi sinä voitit. Me jäämme”! Erendur nousi seisomaan ja alkoi karjua käskyjä.

 

 

 

 

 

 

                                            GONDORIN KRUUNU

 

 

Nähdessään oikean sivustan romahtavan oli prinssi Faramir kiiruhtanut sinne epätoivoissaan etsien veljeään. Viimein hän löysi Aratania kantavat ritarit, jotka olivat prinssin vaatimuksesta laskeneet tämän maahan. Aratan teki kuolemaa. Kyynelsilmin he jättivät jäähyväisiä, kun sir Maenhir ratsasti paikalle. Ritari laskeutui hevosensa selästä ja käveli prinssien luokse. ”Herrani Faramir”, hän sanoi hetken odotettuaan. ”Teitä tarvitaan kipeästi. Meidän on pysäytettävä Gondorin joukkojen pako ja vietävä heidät takaisin taisteluun”. Faramir vilkaisi pakenevia joukkoja. ”Mikään ei voi pysäyttää heitä”, hän sanoi surullisena. ”Minä jään veljeni luokse. Ainakin saamme kuolla yhdessä”. ”Moinen ajattelu ei auta nyt ketään”, huomautti Maenhir. ”Meidän täytyy yrittää loppuun asti”. Mutta Faramir pudisti päätään. Silloin hänen veljensä katsoi kuolevilla silmillään Faramiriin. ”Sinä voit koota joukot, veli”, hän sai sanotuksi. Faramir pudisteli päätään lohduttomana, mutta Aratan ei ollut lopettanut. ”Kuuntele. Sinä voit tehdä sen. Minä huijasin. En ollut niin hyvä kuin luulin. Otin kruunun. Se on tavaroideni joukossa. Ajattelin....että kun saamme suuren voiton, voisin sen siivillä huudattaa itseni kuninkaaksi. Painaa Gondorin siipikruunu päähänsä voittoisien joukkojen riemuitessa. Se on aina ollut unelmani, Faramir. Käännä sinä häpeäni hyväksi ja ota kruunu”!

 

Faramir katsoi veljeensä hämmästyneenä. ”Minäkö? Voi, sinä tiedät Aratan. Minä en halunnut ikinä olla kuningas. En niin kuin sinä ja Artamir. Moista valtaa en halua. En silloin enkä nyt”. Mutta sir Maenhir astui nyt eteenpäin nähden nuoren prinssin taistelun itsensä kanssa. ”Faramir”, hän sanoi vakavana. ”Koko maailman kohtalo on nyt kyseessä. Sinulla ei ole valinnanvaraa. Ota kruunu ja käytä sitä kokoamaan sotilaat. Jos et tee sitä olemme hävinneet”. Kyynelsilmin Faramir tarttui veljensä käteen ja puristi sitä. ”Hyvästi siis, Aratan”, hän sanoi. ”Ole huoletta. Gondor pelastuu. Minä pelastan sen”. ”Sinusta tuleee hyvä kuningas”, sanoi Aratan ja sulki silmänsä. Faramir kääntyi ja hänen silmissään oli nyt päättäväisyyttä. ”Tule, sir Maenhir”; hän sanoi. ”Haetaan kruunu ja katsotaan riittääkö se kääntämään taistelun”!

 

 

Gondorin sotilaat tulvivat kohti selustaa. Osa oli pakokauhun vallassa ja osa juoksi koska muutkin juoksivat. Jotkut vetäytyivät pieninä ryhminä viivyttäen vihollista. Äkkiä musta-hopeaan pukeutunut hahmo suuren hevosen selässä seisoi heidän edessään. Hahmon päässä oli suuri siipikruunu. Gondorin kuninkaankruunu. Osa sotilaista pysähtyi hämmästyneinä tunnistaen prinssi Faramirin. ”SEIS, GONDORIN MIEHET”, prinssi huusi kohottaen miekkansa kohti vihollista. Sir Maenhir oli hänen rinnallaan majesteetillisen näköisenä. ”PYSÄHTYKÄÄ”, prinssi huusi suurella äänellä. ”LUOKSENI, GONDOR, LUOKSENI”! Jotkut sotilaat pysähtyivät nyt kokonaan. Muutama kokenut kersantti alkoi toistaa huutoa. Pakenijat epäröivät. ”GONDORIN KUNNIAN PUOLESTA. GONDORIN PUOLESTA”, huusi Faramir. ”GONDOR, GONDOR”, huusi sir Maenhir ja nähden tilaisuutensa kokoneimmat sotilaat yhtyivät huutoon. Huuto tarttui muihin ja levisi hajonneesta yksiköstä toiseen. Se levisi niihinkin pakenijoihin, jotka eivät voineet nähdä Gondorin kruunua ja sitä kantavaa prinssiä. ”GONDOR, GONDOR”, huusivat sotilaat ja pysähtyivät. Huuto kuului kauaksi. Sen kuului päämajaan asti, jossa Aranwion tähysti huolissaan etelään. Se kuului ruhtinas Erendurin komentamien kahden prikaatin luokse, jotka kamppailivat epätoivoisesti moninkertaista ylivoimaa vastaan estäen vihollista murtatumasta kokonaan läpi. ”GONDOR, GONDOR”, huusi Erendur ja sotahuuto tarttui myös hänen sotilaisiinsa. Sitten ruhtinas näki ikuiseksi riemukseen toivomansa näyn. Gondorin sotilaat olivat kääntyneet ja juoksivat kohti itää. He palasivat taisteluun. Prinssi Faramir säihkyvä kruunu päässään oli heidän keskellään ajaen sotilaita edellään. Hurjasti huutaen sotilaat syöksyivät Erendurin avuksi. Vihollisen eteneminen pysähtyi. Ihme oli tapahtunut!

 

                      ERIADORIN ARMEIJA HYÖKKÄÄ

 

 

Pohjoinen sivusta oli liian kaukana, jotta sir Athir olisi voinut nähdä mitä Anfalasin joukoille tapahtui. Niinpä sotaruhtinas Gothmogin joukot jatkoivat omaa hyökkäystään. Samalla ruhtinas Elemmakil palasi taisteluun. Hän oli jälleen komentanut ratsuväksensä ratsaille ja nämä hyökkäsivät vihollisen kimppuun. Mutta vihollinen heitti reservejä mukaan taisteluun ja piti puolensa.

 

Taistelun raivo oli saanut lopulta vallan Gothmogin joukoissa. He kävivät hyökkäykseen hurjasti huutaen. Vihollisen komentaja, kenraali Shirak komensi itse etulinjassa vastahyökkäystä. Gothmog näki tämän ja komensi liikkeelle oman vartiostonsa. Näiden kanssa hän hyökkäsi keskelle taistelua pyrkien kohti vihollisen komentajan viiriä. Sir Athir ja Singollo pysyttelivät sotaruhtinaan lähellä. Mutta lopulta se oli nimenomaan Athir joka kaatoi kaksi vihollisen keihäsmiestä ja sai aikaan aukon johon Gothmogin sotilaat tunkeuivat. Lähitaistelu oli kiivas ja kaksi kertaa Athir ehti viimehetkellä pelastamaan nuoren Singollon, joka ei malttanut pysyä taaempana vaan liittyi mukaan taisteluun. Muiden mukana Singollo hyökkäsi eteenpäin ja joutui miekkailemaan vihollisen sotilaan kanssa. Hän muisti Gileasin opetukset ja odotteli aluksi rauhassa pitäen puoliaan ja arvioiden vastustajaa. Sitten Singollo käänsi äkkiä puolustuksensa hyökkäykseksi ja surmasi vastustajan nopealla pistolla. Hän käännähti ympäri ja etsi uutta vihollista. Singollon katse osui vihollisen komentajaan, joka mustassa univormussa seisoi yksinään kuolleiden sotilaiden keskellä.

 

Nuori haltia juoksi eteenpäin ja hyökkäsi kenraalin kimppuun. Tämä kuitenkin torjui hänen iskunsa ja löi takaisin. Kauhukseen Singollo totesi kenraalin olevan erinomainen miekkailija. Tämä ryhtyi heti hyökkäykseen ja pakotti kokemattoman haltian peräytymään. Taitava lyönti sysäsi Singollon miekan sivuun ja tappava isku suuntautui kohti hänen kaulaansa. Mutta viime hetkellä eteen ilmestyi miekanterä ja torjui iskun. Athir Wendir astui Singollon ja Shirakin väliin kohottaen miekkansa ja näyttäen kädellään, ”anna tulla”. Athirin huulilla oli itsevarma hymy. Shirak hyökkäsi, mutta jokaisen iskun eteen osui vaivattomasti punakaapuisen ritarin miekka. Athir sysäsi vastustajansa takaisin ja tämä horjui. Siinä oli tilaisuus lopettaa taistelu, mutta juuri silloin astui toinen mustaunivormuinen mies haltian vierelle. ”Antakaa hänet minulle, ritari”. Athir katsoi sotaruhtinas Gothmogiin ja nyökkäsi. Hän kohotti miekkansa tervehdykseen kenraali Shirakille, joka tuhahti halveksivasti, ja astui sitten taaksepäin pois taistelijoiden tieltä.

 

”Kurja petturi”, sihahti kenraali tuijottaen vihoissaan Gothmogia. ”Minä opetin sinulle kaiken mitä osaat”, vastasi Gothmog välittämättä taistelun tiimellyksestä ympärillään. Kukaan ei uskaltanut hyökätä hänen kimppuunsa. ”Mutta sinä, Shirak, et tehnyt muuta kuin odotit, että saisit minut pois tieltäsi. Enkö minä ole tiennyt jo muutaman vuoden ajan juonitteluistasi? Sinä olet pettänyt minut, kenraali. Siitä palkkana on kuolema”. Sen sanottuaan Gothmog hyökkäsi ja Athirin hämmästykseksi sotaruhtinas osasi miekkailla. Hän ei olisi ehkä pärjännyt Athir Wendirille, mutta kenraali Shirakille varmasti. Gothmogin hyökkäys ei ollut taidokas vaan hän käytti voimaa ja sai Shirakin horjumaan. Nopea pisto haavoitti kenraalia ja tämä putosi polvilleen maahan. Armoa tuntematta sotaruhtinas lopetti hurjalla lyönnillä entisen alaisensa elämän.

 

 

Kenraalinsa kaaduttua vihollinen alkoi hitaasti peräytyä ja taistelu pyyhkäisi kohti itää, Elemmakilin ahdistellessa vihollisen selustaa. Singollo aikoi liittyä uudelleen taisteluun, mutta Athir pysäytti hänet. ”Seis, nuori ystäväni”, hän sanoi ja Singollo näki jotakin omituista Athirin kasvoilla. Kuukausien ajan kaikkien ritareiden kasvot olivat olleet kuolemanvakavat, mutta nyt vanha tuttu hymy ilmestyi Athirin kasvoille. ”Seis. Pysy paikallasi ja nauti tästä hetkestä. Katso ympärillesi ja paina kaikki mieleesi, sillä me olimme täällä kun se tapahtui”. Singollo seurasi Athirin katsetta armeijan keskustaan. Ja äkkiä hymy levisi hänenkin kasvoilleen. Historian siipien havinan saattoi tuntea ilmassa. Vihollisen koko reservi oli pelissä. Gothmog ja Elemmakil ahdistivat heidän pohjoista sivustaansa. Eteläiseltä sivustalta kuului Athirin ja Singollon korviin asti huuto ”GONDOR, GONDOR”. Athir näki suuren kiven, käveli sen luokse ja istuutui. Singollo seurasi häntä. ”Vaistoan kuoleman kaikkialla ympärillämme”, sanoi Athir. ”Monet ystäväni ovat tänään kuolleet. Vain harva on enää hengissä. En tiedä missä ovat rakkaat veljeni, tai mikä on ollut heidän kohtalonsa. Mutta Singollo, olen iloinen että ainakin yksi rakas ystävä on minulla mukana tällä hetkellä, kun tämä tapahtuu. Istu alas, ystäväni. Me olemme tänään tehneet jo oman osuutemme. Istu alas ja katsele kanssani, kun pahan valta Keskimaassa tulee loppuunsa”. Singollo hymyili ja istui Athirin viereen. He käänsivät kumpikin katseensa etelään ja seurasivat, miten vihdoinkin, kolmen päivän odottamisen ja kestämisen jälkeen, Eriadorin Armeija hyökkäsi!

 

 

Sotaruhtinas Aranwion kuuli selvästi Gondorin sotilaiden hurjan huudon etelässä ja näki näiden tulvivan takaisin taisteluun. Hetkeä aiemmin hän oli huutanut epätoivoissaan, ”Kirottua. Mitä Geldar oikein tekee”, mutta nyt se oli selvinnyt. Jotenkin Länsirannan ruhtinaalle oli jäänyt vielä yksi temppu hattuunsa. Samalla Aranwion näki myös, miten Gothmogin joukot olivat liittyneet taisteluun ja saaneet Elemmakilin avulla aloitteen pohjoisessa. Koko vihollisen reservi oli pelissä. Hetken Aranwion vain katsoi eteensä nähden jo sielunsa silmin mitä tulisi tapahtumaan. ”Se vanha velho Eltas”, huudahti Aranwion itsekseen. ”Miten hän saattoi tietää”? Mutta sotaruhtinaalla ei ollut aikaa jäädä ihmettelemään. Hän käveli majesteetillisen rauhallisesti Eltasin luokse. ”Herra aliruhtinas”, sanoi Aranwion niin virallisesti kuin vain osasi. ”Nyt voisi olla oikea aika, eikö voisikin”? Eltas hymyili. Hänelle oli tuotu penkki, jolla aliruhtinas istui tuskaisen näköisenä. ”Todellakin, herra sotaruhtinas”, Eltas vastasi. ”Todellakin”! Aranwion kääntyi. ”Damrod”, hän kysyi. Mithlondin aliruhtinas nyökkäsi. ”Antakoon Eru käsiimme voimaa ja miekkoihimme terävyyttä”, totesi viherhaltia. ”Nyt on aika”!

 

Aranwion kääntyi ja käveli edelleen rauhallisena muista sivummalla seisovan hahmon luokse. Joitakin metrejä miehestä sotaruhtinas pysähtyi. Kauan sitten Mithlondissa oli Ereinion Gil-galad perustanut Pyhän Piirin ritarikunnan suojelemaan itseään ja Eriadoria pahalta. Siinä seisoi nyt Aranwionin edessä Pyhän Piirin ensimmäinen ja viimeinen ritari. Siinä seisoi Ceredigionin Arminas, Eriadorin sankari ja Lindonin kruununvartija. Ehkä koskaan ei Arminas ollut näyttänyt urheammalta kuin tuolla hetkellä, seistessään yksin katselemassa taistelua, kuin uhmaten myrskyä edessään. Hän oli pukeutunut haarniskaan, jota punainen vaate osittain peitti. Kultainen kypärä oli ritarin kädessä ja pyhän piirin seitsemän tähteä oli kirjailtu hänen haarniskansa rintaan. Vaistoten hänen lähestymisensä Arminas kääntyi katsomaan tulijaa. ”Herrani Aranwion”, hän totesi kumartaen hieman. ”Sir Arminas”, sotaruhtinas tervehti. ”On aika”, hän jatkoi. ”Johdatteko te hyökkäyksen, sir Arminas. En tiedä ketään joka sen voisi paremmin tehdä”! Arminas käänsi kirkkaat silmänsä sotaruhtinaaseen. ”Minä olen odottanut”, hän sanoi. ”Olen odottanut että tulisit. Olen valmis”! ”Eteenpäin siis, Pyhän Piirin ritari”, komensi Aranwion. Ritari pisti kypärän päähänsä ja kumarsi. Sitten hän kiiruhti kokoamaan joukkojaan.

 

Mutta Aranwion ei ollut vielä lopettanut. Seuraavaksi hän etsi käsiinsä sir Delemirin. ”Delemir”, sotaruhtinas sanoi osoittaen eteensä. ”Arminas hyökkää pian ja murtaa vihollisen keskustan. Näetkö nuo viirit suoraan edessämme”. Aranwion osoitti paikkaa, jossa sotaruhtinas Khydulin viirit kohosivat uhmakkaasti kohti korkeuksia. ”Näen”, vastasi Delemir katselleen eteensä. ”Arminas iskee läpi”, sanoi Aranwion. ”Sen jälkeen sinä lähdet liikkeelle. Tuo nuo viirit minulle”! Delemir hymyili. ”Ilomielin”, hän vastasi. Juuri tällaisia tehtäviä hän rakasti!

 

Arminas piti lyhyen käskynjaon. Hän komensi Glorfionin divisioonan keskelle. Se oikealle laidalle ryhmittyivät prinssi Calafinwe Cadwaronin pataljoona ja Lindonin Ratsuväen pataljoona. Vasemmalle laidalle marssi prinssi Ingoldon Lindonin kaartinpataljoona. Siinä oli Eriadorin Armeijan koko reservi, noin 7000 sotilasta. Mutta he olivat kovimpia sotilaita mitä armeijasta löytyi. Prinssi Calafinwen silmät loistivat riemusta hänen kuullessaan viimein käskyn siirtyä hyökkäykseen. Kaarti oli odotellut päivästä toiseen toimettomana rinteen takana palaen halusta liittyä mukaan taisteluun. Nyt se hetki oli tullut. Calafinwella oli paljon kostettavaa ja hän aikoi käyttää tilaisuutensa hyvin. Prinssi Glorfion oli vähintään yhtä innoissaan, samoi Ingoldo.

 

Mutta kaikkein innokkain heistä oli silti sir Arminas. Koko sodan ajan hän oli odottanut kärsivällisesti suurta hetkeään tietäen sen vielä koittavan. Nyt se oli tullut. Hän johtaisi koko taistelun ratkaisevaa hyökkäystä. Arminas oli jalkautunut ja marssi joukkojen ensimmäisenä ylös matalaa rinnettä. Hänen joukkonsa seurasivat leveänä rivistönä, joka tiivistyisi, kun he pääsisivät omien joukkojensa läpi. Sitten Arminas saavutti harjanteen laen ja lähti laskeutumaan kohti vihollista. Rynnäkködivisioonan ja kaartin sotilaat tulivat hänen perässään täydellisissä riveissä. Hurraahuuto kohosi armeijan sotilaiden riveistä, kun he tajusivat Eriadorin Armeijan viimein siirtyneen hyökkäykseen. Kärjessä he näkivät Pyhän Piirin ritarin punaisessa asussaan ja huusivat sir Arminasin nimeä, tietäen Eriadorin suurimman ritarin johtavan hyökkäystä.

 

Linjassa olevat joukot hajauttivat rivinsä ja päästivät Arminasin sotilaat läpi rintamastaan. Kun kaikki olivat päässeet läpi Arminas komensi tauon ja sotilaat järjestivät rivinsä uudelleen. Jatkuva nuolisade suuntautui nyt heihin, mutta ei saanut paljoakaan vahinkoa aikaan kilpien alle suojautuneille sotilaille. Sitten rivistöt olivat taas järjestyksessä. Arminas katsoi hetken joukkojaan ja lähti juoksemaan eteenpäin. Hurja huuto kohosi sotilaiden kurkuista ja he seurasivat komentajaansa. Sillä hetkellä he olisivat seuranneet häntä mihin tahansa.

 

Dilwen divisioonan ja kaartin pataljoonien rynnäkön voima oli valtava. He kävivät suoraan vihollisen kimppuun ja jatkoivat etenemistä ajaen puolustajia edellään. Hurjan paineen alla osa kääntyi ja lähti juoksemaan taaksepäin. Uusia yksiköitä astui pakenevien tilalle, mutta kokoajan Arminasin joukkojen liike jatkui eteenpäin. Ritari itse oli etummaisena ja raivasi tietään eteenpäin kaataen vihollisen toisensa jälkeen. Tuona päivänä hän näytti kuin noidutulta. Mikään ei voinut vahingoittaa Arminasia, eikä pysäyttää häntä. Jotkut vannoivat myöhemmin oudon valonhohteen ympäröineen ritaria. Vihollisen keskusta antoi periksi ja toiset divisioonat käänsivät linjaansa suojaten sivustaansa.

 

Sotaruhtinas Aranwion näki tilaisuutensa tulleen. ”KAIKKI ETEENPÄIN”, hän komensi väsyneitä joukkojaan. ”KAIKKI”. Hetki oli totisesti koittanut. Vielä kerran paistoi Keskimaan aurinko haltioille ja heidän liittolaisilleen. Uusi into tarttui väsyneisiin sotilaisiin heidän nähdessään Arminasin olevan murtautumassa läpi. He kävivät hyökkäykseen ja koko armeija lähti etenemään. Elemmakil käänsi samalla oman taistelusuuntansa ja saatuaan yhteyden Gothmogin joukkoihin alkoi edetä etelään, suoraan vihollisen selustan suuntaisesti. Näin hän katkaisi monien vihollisen joukkojen pakotien. Samalla Arminas hakkasi kiilaa vihollisarmeijan keskelle jakaen näitä kahteen osaan. Etelässä Lhunin Haldimir hyökkäsi ulos Helmin Syvänteestä ajaen vihollista pohjoiseen. Koko taistelukenttä oli muuttumassa sekasortoiseksi ja Eriadorin Armeija ajoi vihollisiaan moneen eri suuntaan.

 

Viimein Arminas murtautui kokonaan läpi vihollisen paetessa hänen joukkojensa tieltä. Pakokauhu alkoi levitä sotaruhtinas Khydulin joukkoihin. Ikäväkyllä voitonriemussaan prinssi Glorfion ei malttanut pysytellä poissa etulinjasta ja sai surmansa useista vihollisen nuolista. Voiton hetkelläkin Eriadorin Armeija kärsi kovia menetyksiä.

Sotaruhtinas Khydul olisi ehkä vielä voinut pelastaa armeijansa hallittuun vetäytymiseen, mutta kolme asiaa tapahtui lähes samanaikaisesti estäen hänen aikeensa. Kenraali Suingol laski äkkiä taistelulippunsa ja antautui Gothmogille. Hänen mukanaan antautui kaksi vihollisen divisioonaa ja rintamaan jäi leveä aukko, johon ruhtinas Haldurion heti työnsi joukkojaan. Samalla jotakin tapahtui vihollisen moraalille. Se romahti. Aivan kuin jokin näkymätön voima joka heitä rohkaisi olisi poistunut. Miehet jatkoivat silti taistelua, mutta päättäväisyys ja viha oli heidän mielistään poissa. Äkkiä he eivät taistelleet enää mistään suuremmasta syystä, vaan oman kunniansa ja selviytymisensä vuoksi. Myös haltiat tunsivat sen selvästi. Voima joka oli painostanut heidän rohkeuttaan ja ajatuksiaan oli äkkiä poissa, kuin musta pilvi olisi kadonnut Keskimaan yltä

 

Kolmas tapahtuma oli ratkaiseva. Sir Delemirin komentamana 100 raskaasti haarniskoitua ritaria ratsasti suoraan sotaruhtinas Khydulin komentopaikan yli keihäät tanassa. He tekivät selvää jälkeä pirstoen puolustuksen keihäillään ja hevosillaan. Ritarit ratsastivat läpi puolustajien linjan ja kääntyivät sitten vetäen miekkansa esiin. Sir Delemir etummaisena he kävivät uudelleen vihollisen kimppuun ja hakkasivat kuoliaaksi hengissäselvinneet. Myöhemmin he löysivät sotaruhtinas Khydulin kuolleena. Kaksi keihästä oli lävistänyt hänet, mutta taistelun tuoksinassa kukaan ei ollut erityisesti tähdännyt sotaruhtinasta, vaan ritarit olivat pyrkineet surmaamaan kaikki vihollisensa. Sen vuoksi ei osattu jälkikäteen sanoa kuka oli surmannut Khydulin. Sir Delemir kokosi vihollisen komentajan viirit ja vei no suurieleisesti ruhtinas Aranwionille. Käsky oli täytetty!

 

 

Sotaruhtinas Khydulin kaaduttua vihollisen vastarinta murtui lopullisesti. Osa jatkoi edelleen taistelua pyrkien suojaamaan omaa peräytymistään, mutta organisoitua vastarintaa ei enää ollut. Taistelu oli yhtäkuin ohi. Eriadorin Armeija oli saanut täydellisen voiton, mutta ostanut sen kovaan hintaan. Haltioiden ja ihmisten paras veri oli valunut hukkaan Rohanin Länsiniityllä. Milloinkaan ei enää tultaisi kokoamana niin loistavaa armeijaa, kuin siellä oli taistellut vihollisen armeijoita vastaan. Mutta voitonkin hetkellä he kaikki muistivat toisen käynnissä olevan taistelun. Mitä oli tapahtunut Minas Anorissa? Mitä oli tapahtunut Morgothin kimppuun lähteneelle retkikunnalle?

 

Sitä miettivät Athir Wendir ja Singollo istuen yhä saman kiven päällä, kun lopen väsynyt ja lievästi käteen haavoittunut sir Perendur löysi heidät. Hän nousi ratsailta ja istui kaksikon viereen. ”Hienoa nähdä, että edes te kaksi olette kunnossa”, sanoi Perendur viimein väsyneesti. ”Melkein kaikki muut keitä tunnen taitavat olla kuiolleet”. Athir nyökkäsi. ”Vähiin on käynyt lukumme, Perendur. Muistatko ne hetket Mitlondissa, kun olimme kaikki noviiseja pyrkimässä Kultaisen Kukan ritarikuntaan. Kuinka monta meitä olikaan silloin”! Perendur nyökkäsi surullisena, sillä voitto maistui hänestä katkeralta, kun se oli ostettu liian korkealla hinnalla. ”Vain sinä ja minä, Athir Wendir. Ja Haldurion, luulen”. ”Näin sir Maenhirin hahmon hetkisitten Gondorin joukkojen mukana”, sanoi Singollo. ”Mutta siinä ovat kaikki”, huokaisi Athir. ”Tämä on ritarikunnan loppu. Mutta ehkä niin oli tarkoitettu. Kaikki loppuu aikanaan ja Keskimaa on nyt ihmisten. Me väistymme ja menemme Eresseään”. ”Ainakin menemme pystypäin”, totesi Perendur. ”Tämä on suuri voitto. On sitten Minas Anorissa tapahtunut mitä tahansa, vihollinen ei tästä toivu vähään aikaan”. Niin he jatkoivat keskustelua voittoisalla taistelukentällä muistellen ritarikuntansa menneitä aikoja ja ihmetellen mitä tulevaisuus voisi tuoda tullessaan. Mutta kaikessa viisaudessaan sir Athir ja sir Perendur olivat väärässä. Ritareita oli yhä ainakin yksi enemmän kuin neljä.

 

 

 

 

 

 

                                            SIR WELDEN

 

 

Welden juoksi pitkin käytävää mielessään vain yksi ajatus. Hänen piti löytää Glorfindel. Hänen paikkansa oli ruhtinaan rinnalla. Mutta mihin tämä oli kadonnut? Käytävä Weldenin edessä oli autio. Hän juoksi niin lujaa kuin pääsi puristaen miekkaan kädessään. Miten turhalta miekka tuntuikaan nyt, kun itse Morgoth Bauglir odotti häntä jossakin edessä. Surullisena Welden tiesi, ettei hän kykenisi ikinä surmaamaan Morgothia. Mutta ehkä hän voisi pidellä tätä jalasta kiinni, kun Glorfindel surmaisi? Ainakin hän tiesi, ettei Glorfindelin pitänyt joutua koitokseen yksin. Kenenkään ei pitäisi joutua sellaiseen tilanteeseen yksin. Siksi Welden nyt juoksi entistä nopeammin käytävää myöten. Hän kuuli kaiuen takanaan kun saappaat iskivät kiviseen lattiaan. Kaiku voimistui kokoajan aavemaisesti. Mutta Welden ei pelännyt pahaa. Kaikki sen tiesivät! Palavat tervasoihdut loivat valoa käytävään, joka oli jossakin syvällä kuninkaanpalatsin alla. Welden juoksi eteenpäin. Hänen voimakkaat jalkansa veivät häntä pitkin käytävää, mutta edelleenkään Glorfindelia ei näkynyt.

 

Hän juoksi edessä olevan mutkan ympäri ja edessä oli uusi käytävä. Welden jatkoi juoksuaan ja kaiut seurasivat häntä yhä. Juostessaan Weldenin toinen käsi hakeutui hänen kaulastaan roikkuvan beryllin ympärille. Nessane oli antanut sen Weldenille edellisenä vuonna. Se tuntui lämpimältä ja loi uutta uskoa ritariin. Hän löytäisi kyllä Glorfindelin. Käsi yhä kiven ympärillä Welden jatkoi eteenpäin. Sitten hän kuuli sen. Miekat iskivät yhteen. Edessä oli jälleen mutka käytävässä. Welden syöksyi sen ympäri suoraan keskellä kiivasta taistelua.

 

Suoraan Weldenin edessä seisoi selin yksi mustaunivormuinen sotilas miekka koholla. Hän iski miehen kuoliaaksi ja jatkoi eteenpäin. Ruhtinas Glorfindel taisteli kolmen vihollisen kanssa pitäen näitä loitolla. ”Glorfindel”, huusi Welden. ”Olen kanssasi”! Kaksi vihollista kääntyi ritaria kohti, mutta tämä väisti ensimmäisen miekan iskun ja kaatoi tämän omalla lyönnillään. Toinen yritti väistää mutta Welden paiskasi hänet seinää päin ja miehen tavoitellessa taas tasapainoa ehti salohaltian miekka lopettamaan yrityksen. Welden käännähti ympäri, mutta samalla Glorfindelin raivoisa isku kaatoi viimeisen sotilaan.

 

He katsoivat hetken toisiaan, Welden hieman soimaavasti. ”Et olisi saanut mennä yksinään”, hän sanoi viimein. ”Toivoin että voisin hoitaa tämän yksinään”, vastasi Glorfindel, mutta hymyili sitten. ”Olen iloinen että olet täällä kanssani, Welden. Entä muut”? Welden pudisti päätään. ”Eivät tule. Jätin Gileasin haavoittuneena Herionin suojelukseen ja tulin itse avuksesi”. Glorfindel nyökkäsi ja sitten myötätunto ilmestyi hänen kasvoilleen, kun hän tajusi mitä se merkitsi. Sir Maitren oli poissa Maitren joka oli seurannut Weldeniä kaikkialle siitä päivästä asti, kun he olivat kohdanneet Angmarin rajalla väijyttäessään noitakuninkaan.

 

Mutta Welden ei jäänyt aikailemaan. Heidän edessään oli leveä ja koko käytävän korkuinen ovi. Sotilaat olivat vartioineet sitä. Siinä oli viimein aarrekammion ovi, aivan sellaisena kuin Ornendil oli sen aiemmin kuvaillut. Sen toisella puolella odotti kauhu heitä. Vain kaksi oli joukosta jäljellä. Welden vilkaisi Glorfindeliin, joka nyökkäsi kohottaen miekkansa. Ritari tarttui oven kahvaan ja väänsi. Ovi lähti aukenemaan ja hän paiskasi sen kokonaan auki. Sisään loikkasi Lähteen ruhtinas Glorfindel perässään Kultaisen Kukan vanhempi ritari sir Welden.

 

 

Pelko ei iskenyt häneen heti. Kammio oli laaja ja korkea. Seinillä oli kasoittain kulta ja hopearahoja. Kammiossa oli myös suuria arkkuja, joissa oli timantteja. Perällä oli erillinen huone, jossa varmasti oli kruunun kalleuksia. Öljylamput valaisivat kammiota. Aluksi näytti siltä että kammio oli tyhjä. He kiiruhtivat peremmälle ja näkivät oikealla syvennyksen, jonka edessä oli suuri valtaistuin. Se oli tehty mustasta metallista, pani Welden merkille. Sitten hänen katseensa osui valtaistuimella istuvaan hahmoon. Silloin kauhu viimein iski Weldeniin. Hän jähmettyi paikoilleen. Valtaistuimella istui Morgoth Bauglir ja näytti totisesti kauhistuttavalta. Hänen päässään oli rautainen kruunu jota suuret timantit koristivat. Morgothin iho oli musta ja silmät paloivat kuin tuli. Katse oli pahuutta täynnä. Tuo katse kääntyi ja suuntautui kahteen kammioon syöksyneeseen haltiaan ja sen katseen edessä Welden tunsi halua käpertyä kokoon. Mutta Glorfindel seisoi Morgothin edessä vailla pelkoa vastaten katseeseen.

 

Silloin Morgoth nousi hitaasti seisomaan. Hän ei ollut valtava niin kuin muinaisten aikojen kertomuksissa, mutta silti ainakin kaksi kertaa Weldeniä pidempi. Ehkä enemmänkin! Mutta ei vihollisen katse tai pelottava olomuoto saanut Weldeniä pelkäämään, vaan se näkymätön voima joka kohdistui heihin tuossa kammiossa. Se täytti hänen mielensä pelolla. Hetken Morgoth vain tuijotti heitä tekemättä mitään. Sitten hän poimi maasta suuren moukarin ja kohotti sen ilmaan. Hetken Welden ajatteli, että Morgoth nauraisi heille. Niin hän oli aina tämän hetken kuvitellut. Mutta niin ei käynyt. Morgoth ei nauranut. ”SINÄ”, sanoi Morgoth  katsoen Glorfindeliin ja ääni oli kova, vaikka hän ei huutanut. ”MINÄ MUISTAN SINUT”! ”Minäkin muistan sinut, Morgoth Bauglir. Muistan sinut ja tekosi. Koko elämäni ajan olen taistellut sinua ja tekojesi seurauksia vastaan. Tänään se päättyy! Vihdoinkin kohtaamme kasvoista kasvoihin. Morgothin perään maailman ääriin sanoi enoni Feänor, ja maailman ääriin asti olen jahdannut sinua. Siinä viimein olet. Tämä päättyy nyt”!

 

Sen sanottuaan Glorfindel juoksi kohti Morgothia miekka koholla, mutta tämä huitaisi moukarillaan ja Glorfindel pysähtyi väistäen iskun. Welden ei liikkunut. Hän taisteli itsensä kanssa, tietäen mitä pitäisi tehdä mutta kykenemättä sitä tekemään. Morgoth huitaisi moukarillaan toisen kerran ja Glorfindel loikkasi viimehetkellä alta pois. Moukari teki lattiaan kuopan. Welden seurasi sivusta epätasaista kamppailua. Glorfindel hohti valkeaa valoa kammion pimeyden keskellä. Hän oli kuolemanvaarassa. Se ratkaisi asian. Weldenin uskollisuus oli enemmän kuin hänen pelkonsa. Glorfindel ei saanut kuolla! Ei yksin ja avutta, kun yksi hänen ritareistaan oli paikalla. ”ERIADOR”, huusi Welden ja juoksi eteenpäin Glorfindelin rinnalle. Yhdessä he seisoivat rinnakkain kohottaen miekkansa uhmakkaasti kohti Morgothia. Mutta pelkällä uhmalla ja rohkeudella ei voiteta taisteluja!

 

Morgoth iski jälleen moukarillaan ja se osui haltioiden väliin. Kumpikin heittäytyi erisuuntaan pyrkien pois tappavan aseen alta. Mutta Glorfindel loikkasikin eteenpäin ja juoksi iskuetäisyydelle Morgothista. Hän huitaisi miekallaan kohti tämän kohoamassa olevaa kättä ja osui siihen. Mustaa verta putosi lattialle. Mutta Morgoth huitaisi uudelleen moukarillaan. Koko Glorfindelin voima oli ollut hänen omassa iskussaan, joten hän ei ehtinyt väistämään. Sen sijaan hän torjui iskun miekallaan, joka kesti iskun voiman. Glorfindel kuitenkin kaatui iskun voimasta maahan. Morgoth kohotti moukarinsa uuteen iskuun, joka olisi kuolettava. Mutta silloin sir Welden loikkasi eteenpäin unohtaen kokonaan oman vaaransa, kiirehtien pelastamaan Glorfindelia. Hän juoksi miekka koholla kohti Morgothia, joka joutui kääntymään ja iskikin moukarinsa Weldenin suuntaan. Ritari yritti väistää, mutta hänen liikkeensä olivat aarrekammioon tulon jälkeen kuin hidastettuja. Jokin vaikutti häneen!

 

Welden ei ehtinyt alta pois, mutta yritti torjua iskun miekallaan. Hän lensi selkä edellä kammion seinään ja putosi raskaasti lattialle. Puristaen yhä miekkaansa Welden kierähti vatsalleen ja näki miten Glorfindel oli ehtinyt pystyyn. Morgoth huitaisi moukarilla ruhtinasta kohti, mutta tämä loikkasi taas syrjään. Koko taistelu vaikutti hyvin samanlaiselta, kuin vanhat tarinat Fingolinin ja Morgothin yhteenotosta. Glorfindel loikki alta pois ja Morgoth jahtasi häntä moukarinsa kanssa. Kokoajan haltia etsi tilaisuutta päästä lyömään valtavaa vastustajaansa miekallaan. Welden tunsi kipua kyljessään, mutta ponnisteli silti jaloilleen. Heillä oli vain yksi etu vanhaan kunnon Fingolfiniin nähden. Heitä oli kaksi! Welden ei voinut jäädä lattialle makaamaan. Hän pääsi pystyyn ja näki Glorfindelin taas heittäytyvän syrjään ja huitaisevan miekallaan Morgothia, mutta hän oli liian kaukana osuakseen. Morgothin huomio oli nyt kokonaan Glorfindelissa, jonka hän aivan oikein arvioi vaarallisemmaksi vastustajaksi. Seuraava huitaisu oli liian nopea Glorfindelille ja hän ehti vain puoliksi alta pois. Moukari osui ruhtinasta vasemaan olkapäähän ja kieräytti hänet ympäri. ”ERIADOR”, huusi Welden ja syöksyi eteenpäin. Nyt hän liikkui nopeasti, kooten kaiken tahdonvoimansa ja työntäen syrjään vihollisen aiheuttaman pelon ja hitauden. Hän oli jälleen Kultaisen Kukan Welden, peloton ja nopea. Morgoth kohotti moukarinsa, mutta oli liian hidas. Sir Welden juoksi moukarin alitse ja kooten kaikki voimansa iski miekkansa Morgothin mustasta jalasta läpi.

 

Miekan upotessa jalkaan Welden tiesi tehneensä pahimpansa. Hänen voimansa olivat lopussa. Hän tarttui vihollisen jalkaan ja roikkui siinä yrittäen estää tätä liikkumasta. Hän todellakin piteli Morgothista kiinni, jotta Glorfindel pääsisi lyömään vihollista. Glorfindel ponnisti jaloilleen ja syöksyi kohti vihollista, joka samalla huitaisi toisella kädellään Weldenin pois kimpustaan. Ritari lensi ilman halki ja osui jälleen seinään, nyt kylki edellä. Hän tunsi miten muutama kylkiluu murtui ja Welden rojahti maahan. Mutta Glorfindel oli nyt saanut tilaisuutensa. Hän syöksyi eteenpäin ja isku miekallaan niin ylös kuin ylsi. Morgoth ei kyennyt väistämään, koska hänen toinen jalkansa oli nyt toimintakyvytön. Feänturin takoma miekka viilsi syvän haavan Morgothin kylkeen ja vala huusi tuskasta.

 

Mutta Glorfindel oli nyt yksin. Sir Welden oli poissa pelistä, kykenemättä nousemaan ylös. Lisäksi hänen miekkansa oli yhä kiinni Morgothin jalassa. Tuskissaan Morgoth pudotti moukarinsa, mutta iski kädellään haltian kauemmaksi. Glorfindel kaatui, mutta kompuroi heti pystyyn. Pitkä tikari ilmestyi Morgothin käteen. Se oli yhtä pitkä kuin Glorfindelin miekka. Hän heittäytyi jälleen sivulle, mutta tikari osui haltiaa kylkeen ja viilsi sen auki. Tuntien voimiensa ehtyvän Glorfindel ponnisti pystyyn. Morgoth iski uudelleen tikarilla, mutta Lähteen ruhtinas väisti iskun ja juoksi valtavaa vihollistaan kohti. Hän ei tiennyt mihin iskisi, mutta Welden tiesi. ”Terve jalka”, huusi yhä lattialla maaten. ”Iske siihen”. Morgothin koko paino oli hänen terveen jalkansa päällä ja Glorfindel iski tämän jalan kimppuun. Hurja lyönsi mursi luun ja Morgoth huusi jälleen. Mutta tällä kertaa hän ei ainoastaan huutanut vaan myös kaatui äänekkäästi lattialle. Kooten voimansa Glorfindel loikkasi kaatuneen jätin vatsan päälle ja iski miekan vihollisensa vatsan läpi. Se lävisti Morgothin mustan sydämen ja päästäen viimeisen karjahduksen valan silmien tuli sammui. Glorfindel horjahti ja näki savua alkavan nousta haavasta, jonka hän oli juuri iskenyt. Sitä tuli yhä enemmän. Vihdoin Lähteen ruhtinas tunsi pyörtyvänsä ja heittäytyi viime hetkellä pois Morgothin päältä. Osuen lattiaan hän menetti tajuntansa.

 

Welden näki miten yhä enemmän savua nousi Morgothin ruumiin sisältä. Hän ei saattanut uskoa, että he olivat onnistuneet. Mutta Glorfindel makasi nyt maassa liikkumatta ja savu muuttui liekeiksi. Koko ruumis alkoi syttyä tuleen ja lieskat iskivät kohti kammion kattoa. Glorfindel oli liian lähellä liekkejä. Koko näkymä oli aavemainen kun musta ruumis syttyi äkkiä liekkeihin. Morgoth paloi eikä tulisi ikinä takaisin. Mutta Glorfindel ei saanut palaa mukana. Tuskaisena Welden kompuroi pystyyn, Morgothin mustan voiman lakattua vaikuttamasta häneen. Hän taivalsi vaivalloisesti Glorfindelin luokse ja tarttui tähän. Miekka oli yhä ruhtinaan kädessä ja Welden pisti sen omaan huotraansa. Hänen oma miekkansa oli nyt keskellä liekkimerta, joka yltyi jatkuvasti. Hitaasti Welden raahasi Glorfindelin lattiaa myöten oven pieleen. Sitten hän istui ruhtinaan viereen odottamaan loppua.

 

Huolimatta haavoistaan Welden tunsi olonsa tyytyväiseksi. He olivat tehneet mitä aikoivat. Morgoth oli poissa. Sitä oli vaikea tajuta. Äkkiä Glorfindel avasi silmänsä. Hän näki heti Morgothin palavan ruumiin ja katsoi Weldeniin. Tämä hymyili surumielisesti. ”Mikä on suunnitelmasi, ritari”, kysyi Glorfindel huomaten Weldenin käärineen siteen hänen kylkeensä. ”Suunnitelmani”? Oliko hänellä suunnitelma? ”Vai istummeko vain tässä odottamassa kuolemaa”, kysyi Glorfindel. ”Voisimme kai lähteä pyrkimään ulos täältä, mutta en näe miten voisimme selviytyä. Jos pystyt nousemaan seisomaan, voin yrittää raahata sinua”.

 

Welden nousi vaivalloisesti seisomaan tuntien tuskaa kyljessään. Hän auttoi sitten Glorfindelin jaloilleen. Oli vaikeaa sanoa kumpi oli huonommassa kunnossa, mutta Welden ainakin kykeni kävelemään paremmin. Hitaasti he lähtivät taivaltamaan ulos aarrekammiosta Weldenin auttaessa ruhtinasta. Ovella salohaltia vilkaisi vielä viimeisen kerran taakseen. Morgothin ruumis oli kadonnut liekkimereen ja lieskat löivät nyt kammion kattoon asti. Welden työnsi oven kiinni jäljessään ja lähti auttamaan vanhempaa haltiaa kohti turvaa.

 

He kulkivat tuskaisen hitaasti, mutta Weldenin tahto oli nyt palannut. Niin kauan kuin oli elämää oli toivoa. Hän ei antanut heidän levätä vaan pakotti Glorfindelin taivaltamaan eteenpäin. He saavuttivat salin, jossa sir Maitren ja moni muu makasi kuolleena. Vaivalloisesti Welden poimi maasta Maitrenin keihään ja siihen nojaten he jatkoivat matkaa kohti paikkaa, jossa peikko oli tapettu. Sir Herionia ei näkynyt missään. Ainakin hän oli päässyt pois salista siis.

 

He kulkivat hitaasti pitkin käytävää. Joka hetki Welden odotti näkevänsä vihollisten syöksyvän käytävää myöten heidän kimppuunsa, mutta ketään ei näkynyt. He saapuivat peikon luokse, joka makasi yhä kuolleena käytävässä. Kumpikaan ei ollut sanonut sanaakaan taivalluksen aikana. He säästivät voimansa kävelyyn. Welden pysähtyi vetämään henkeä. Juuri silloin hahmo astui sivukäytävästä miekka kädessään. Welden veti syvään henkeä ajatellen olevansa kuollut. Mutta se oli sir Herion!

 

Hymy levisi Weldenin kasvoille. Ensi kertaa pieni toivo heräsi hänessä. Hän näki Herionin kysyvän katseen ja nyökkäsi. Kyllä. Morgoth oli kuollut! Sir Herion auttoi heidät sivukäytävään, jossa Gileas makasi lähes liikuntakyvyttömänä, mutta tajuissaan. ”Me emme taida selvitä”, sanoi Welden viimein. ”Kolme haavoittunutta ja yksi kunnossa oleva. Ei tule onnistumaan”. Samassa hän vaikeni. Käytävässä kuului juoksuaskeleita. Useita jalkoja tömisi kiviseen lattiaan. Sir Herion paljasti miekkansa ja katsoi Weldeniin. Tämä nyökkäsi ja Herion loikkasi eteenpäin. Mutta hän sai iskunsa pysäytettyä viime hetkellä. Se oli sir Derufin. Veri valui hänen kädestään ja jalastaan, mutta ritari oli yhä juoksukunnossa. Toinen mies Derufinin takana valmistautui heittäytymään taisteluun, mutta hymy levisi hänen kasvoilleen kun mies näki Herionin. Se oli sir Gwardur. Heidän takanaa seisoi kolmas haltia. Herion tunnisti hänes sir Thalioniksi, Glorfindelin talonväen ritariksi. Nopeasti hän veti kolmikon sivukäytävään.

 

”Oven puolustus on murtunut”, sanoi Thalion heti. ”Vihollinen on varmasti jo matkalla kohti aarrekammiota”. Welden katsoi Derufiniin. ”Entä sinun joukkosi, Derufin”? Vanhempi haltia pudisti päätään. ”He ovat mennyttä. Törmäsimme vahvaan vihollisjoukkoon, joka sai vahvistuksia. Taistelimme niin pitkään kuin voimme, toivoen sen auttavan teitä”. Welden nyökkäsi. Se oli auttanut ratkaisevasti. Mutta nyt heillä oli kolme kunnossa olevaa ritaria auttamaan muita. Vihollinen oli sekaisin. Kuinka hyvän etsinnän he saisivat aikaiseksi, kun myös ruhtinas Vermion oli kuollut? Eivät kovinkaan hyvää. Toivo palasi Weldeniin. ”Herion, Thalion. Kantakaa Gileas. Derufin. Sinä autat ruhtinas Glorfindelia. Gwardur. Mene edellä valmiina raivaamaan tietä. Minä tulen kyllä perässä omaa vauhtiani. Pian käytävä muuttuu portaiksi. Pääsemme siitä muurille ja minulla on vielä yksi köysi. Pääsemme ehkä laskeutumaan alas Rath Dinenille”. Welden katsoi muihin ja hänen silmissään loisti taas toivo, joka tarttui muihinkin.

 

 

Illan tullen he makasivat vihreällä nurmella Arnachin ensimmäisellä kukkulalla katsellen Minas Anorin kaupunkia. Vihollinen näytti evakuoivan kaupunkia paniikissa. Se kertoi ehkä myös mitä Rohanissa oli tapahtunut. Eriadorin Armeija oli varmasti ollut voittoisa ja tieto siitä oli jotekin kantautunut jo viholliselle. Minkäänlaista etsintää ei oltu järjestetty. Ehkä vihollinen luuli kaikkien hyökkääjien kuolleen. Tuona päivänä Weldenin tuuri oli pitänyt loppuun saakka. Vihollisen prikaati muurin edustalta oli marssinut tiehensä, ehkä kaupunkiin varuskunnan avuksi. Reitti Arnachiin oli jätetty auki ja haltioiden voimat olivat riittäneet juuri ja juuri ensimmäiselle kukkulalle asti. Heidän hevosensa olivat paljon kauempana ja sir Gwardur oli Thalionin kanssa lähtenyt niitä hakemaan.

 

Haavoittuneet makasivat nurmikolla katsellen sinistä taivasta, jota he eivät olleet uskoneet enää näkevänsä. Sir Derufin oli vähän matkan päässä vartiossa ja sir Herion seisoi lähellä tarkkaillen vihollisen toimintaa. Gileas oli yhä tajuton, mutta Weldenin vankka mielipide parantajana oli, että hän selviäisi kyllä. Hän katsoi pitkään Derufinia ihmetellen miten omituista elämä joskus oli. Maitren oli halunnut elää. Derufin oli halunnut kuolla. Mutta silti Maitren oli nyt kuollut ja Derufin vain eli.

 

He katselivat maailmaa ympärillään tarkkaavaisin silmin, kuin vain soturit jotka olivat tulleet takaisin varmasta kuolemasta. ”Ei tullut sitten viimeistä tuomiota”, tuumi Welden katsellen ympärilleen. ”Eru ei palannut maanpäälle eivätkä kuolleet palanneet. Kaikki se oli vain puhetta. Vääriä ennustuksia”. Sir Herion katsoi häneen hieman turhautuneena. ”Oliko tämä kaikki siis turhaa? Miksi tulimme tänne asti ja teimme kaiken, jos mikään ei muutu”? Kuullessaan tämän Glorfindel kohotti katseensa Herioniin. ”Voi, se ei ollut turhaan, sir Herion. Musta mahti on poissa ja valar eivät enää puutu Keskimaan asioihin. Ensimmäistä kertaa ikinä ihmiset ja haltiat ovat vapaita valitsemaan hyvän ja pahan väliltä. Ei ole enää kahta vetävää voimaa, jotka vaativat liittymään jompaan kumpaan. Ei ole enää suurta pahaa eikä hyvää. Ihmiset ja haltiat ovat vapaita! Sen me annoimme heille”! Welden nyökkäsi. Se oli totta ja hän tiesi sen. Hän vaistosi myös Nessanen selvinneen hengissä. Jossakin Tol Eresseassa onni odotti sittenkin häntä. Unelmoiden rakkaimmastaan ja uudesta onnellisesta maailmasta Welden jäi odottamaan Gwardurin paluuta.