Welden katseli Briin portilta itään. Ruhtinas Elemmakilin joukot olivat järjestäytyneet kolonnaksi Idäntielle. Lunta oli vielä maassa, mutta Elemmakilin täytyi marssia jo nyt ehtiäkseen ajoissa. Hänen pitäisi olla Yläsolassa samaan aikaan kuin Eriadorin Armeija lähtisi Briistä. Näin oli päämajassa arvioitu. Welden näki kauempana edessä Oswinen rohanilaiset ratsuväkiprikaatit, jotka eivät näyttäneet pelokkailta vaan innokkailta. He olivat viimein matkalla vapauttamaan omaa maataan, jossa naiset ja lapset elivät vihollisen vallan alla. Ja jossakin Anduinin laaksossa heitä odotti marsalkka Grimdel, legendaarinen hahmo jonka riveissä ratsumiehet olivat valmiita taistelemaan koska tahansa. Ratsuväen taakse oli ruhtinas Ellas järjestänyt oman divisioonansa. Sen 3600 sotilasta näyttivät vähäiseltä joukolta Eriadorin Armeijan valtaisan leirin vierellä. Divisioona Imladrisin jäljessä oli feänorilaisten 700 miehen pataljoona ja Gunwen kokenut keihäsmiespataljoona. Yhteensä jalkaväkeä oli vain 4900 sotilasta, kaikki haltioita. Antaakseen osastolle edes hieman lisää voimaa oli ruhtinas Glorfindel viimehetkellä määrännyt prinssi Dahaksen kivenkovan talonväenkomppanian Elemmakilin mukaan.
Welden
näki ruhtinas Elemmakilin keskustelemassa Glorfindelin, ruhtinas Aranwionin ja
sir Armindilin kanssa. Nuori Ellas oli myös paikalla. Elemmakil näytti olevan
hivenen huolissaan. ”Näen monia ongelmia suunnitelmassamme”, hän kuului
sanovan. ”Mitä jos en ehdi ajoissa Rohaniin”? Glorfindel katsoi häntä vakavana,
mutta ei sanonut mitään. ”En suosittelisi sitä”, totesi Armindil. ”Mitä siitä
sitten seuraisi”, kysyi Ellas. Sir Armindil kohautti olkapäitään. ”Sitten me
kuolemme”, hän sanoi viimein.
”Nämä
ovat sitten hyvästit”, kuuli Welden äänen sanovan takaansa. Hän kääntyi ja näki
sir Perendurin kävelevän rinnalleen. Vanhempi ritari oli pukeutunut vanhaan
harmaaseen vaelluskaapuunsa. Hän kantoi ylpeänä taistelukeihästään ja vyöllä
miekkaansa. Perendur ei ottanut mukaan jousta. Welden hymyili itsekseen tietäen
toverinsa olevan melko huono jousiampuja. Hänen mahdollisuutensa osua mihinkään
hevosen selästä olivat huonot! ”Niin”, vastasi Welden hymyillen ystävälleen.
”Jompikumpi meistä palaa, luulen. Mutta kummankin hengissä selviäminen on
melkoisen epätodennäköistä. Me olemme tunteneet pitkän ajan, sinä ja minä. Olen
iloinen siitä”.
”Niin
minäkin”, vastasi Perendur. Hän oli pidempi kuin Welden ja näytti uljaalta.
”Vain yhtä asiaa minä kadun, Welden. En tukenut sinua silloin, kun sitä eniten
kaipasit. Revenian jälkeen, kun lähdit veljeskunnan perään, minä en auttanut
sinua. Minäkin uskoin niihin virvatuliin, joista kaikki puhuivat! Sitä kadun,
mutta sinä et ikinä ole ollut katkera kenellekään”. Welden nyökkäsi. ”Minä
päätin itse juosta niiden virvatulien perässä enkä odottanutkaan muiden
auttavan. Ei näitä asioita kannata muistella liikaa”. ”Niin”, vastasi Perendur.
”Mutta sen jälkeen olen aina kuunnellut sinua. Mitä mieltä olet tästä
tehtävästä, Welden. Tiedän, että ajattelet jo omaa tehtävääsi, mutta entä me
Anduinin laaksossa”? Welden kääntyi katsomaan Perenduria suoraan silmiin.
”Perendur, kun te suoritatte ratsuväen iskun, että saa pidätellä sitä. Teidän
täytyy hyökätä niin suurella voimalla kuin vain voitte. Siinä on
mahdollisuutenne. Ei epäröintiä tai reserviä, vaan kaikki peliin heti ensi
iskulla”. Perendur nyökkäsi. ”Entä jos meidän iskumme torjutaan”, hän mietti
ääneen. ”Sitten vetäydytty jalkaväen suojiin ja yritätte pitää puolenne niin
pitkään kuin mahdollista. Ette te muutakaan voi”! ”Tiedän”, vastasi Perendur.
”Onneksi tämä marsalkka Grimdel kuuluu olevan loistava ratsuväen komentaja”.
Welden nyökkäsi. ”Ehkä paras”, hän vastasi. ”Mutta saa nähdä riittääkö se.
Katso, ruhtinas Elemmakil on lähdössä. Sinun täytyy mennä, Perendur. Tee
parhaasi! Kukaan ei voi vaatia enempää. Tuikkikoot tähdet tielläsi, Perendur”.
”Kuin myös sinun tielläsi, Welden. Ja tiedä, että minne tahansa teidän tienne
kulkeekin, olette meidän kaikkien ajatuksissa alati. Hyvästi siis, vanha
ystävä”. Sen sanottuaan sir Perendur kiiruhti Elemmakilin perään. Welden seisoi
yksinään vielä pitkään portilla katsellen Elemmakilin joukon, joka nyt oli
nimetty Anduinin Armeijaksi, marssivan itään. Pian he katosivat Brii-vuoren
taakse. Welden kadehti tavallaan pois marssineita sotilaita. Heidän odotuksensa
oli ainakin ohi. Pääarmeijan odotus oli vasta alkanut!
Eriadorin
armeija odotti Briissä vielä yli kuukauden. Kevät saapui ja kelirikko alkoi
parantua. Silloin viimein ruhtinas Glorfindel komensi joukot valmistautumaan
marssille. Jossakin etelässä odottivat Rohanissa vihollisen armeijat. Sir
Arminas oli vain kuukautta aiemmin sopinut sotaruhtinas Gothmogin kanssa
yhteisestä toimintasuunnitelmasta. Tämän jälkeen ei sotaruhtinaalta ollut
tullut yhtään viestiä ja epävarmuus valtasi Eriadorin Armeijan päämajan. Pitäisikö
sotaruhtinas lupauksensa? Kaikki oli nyt veitsenterällä! Ehtisikö Elemmakil
ajoissa Rohaniin? Marssisiko Anfalas Eriadorin Armeijan avuksi? Onnistuisiko
ruhtinas Glorfindelin oma tehtävä Minas Tirithissä? Epävarmoja tekijöitä oli
lukemattomia. Mutta oli liian myöhäistä perua kaikkea. Eriadorin armeija
järjestäytyi ja marssi etelään kohti Tharbadia. Sitä puolusti noin 4000
vihollista, mutta kaupunki oli ollut koko talven ajan käytännössä saarroksissa
Minhiriathin noustua Morgothia vastaan. Nyt Morgothin kaiken kokeneet armeijat
olivat kompastuneet samaan ansaan, johon voittamaton Gondor oli kompastunut
moneen kertaan. Vihertietä ei voinut pitää hallussaan ilman Minhiriathin
hurjien sotureiden suostumusta! Keskitalven aikaan liikenne tiellä oli käytännössä
lakannut, etenkin kun sir Gileas oli lähtenyt Hallasin kanssa auttamaan
minhiriathilaisia taistelussa.
Welden
talutti hevostaan Tukia tietä myöten. Eriadorin Armeijan joukkoja marssi ja
ratsasti loputtomana virtana hänen ohitseen kohti etelää. Neljän tien
risteyksessä Welden pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen. Hän tunsi
jättävänsä viimeisiä jäähyväisiä paikalle jota rakasti. Hänen takanaan Briin
kylä loisti auringon valossa. Kuinka monta kertaa aiemmin olikaan Welden nähnyt
tuon saman maiseman! Olisiko nyt viimeinen kerta? Ritari kohautti olkapäitään.
Sitä ei kannattanut nyt surra. Mutta hän rakasti Briitä. Monet hyvät muistot
liittyivät kylään, kuten hänen päätymisensä yhteen Nessanen kanssa. Niin monet
kasvot liittyivät Briihin ikuisesti hänen mielessään! Sir Warthen kuolemassa
majatalon pihalla. Lukemattomat tapaamiset muiden ritareiden kanssa tuossa
samassa majatalossa, jonka korkean katon hän saattoi nähdä muiden talojen
keskeltä. Henderk oli murhattu siellä! Nuori innokas sir Henderk jonka julma
kohtalo oli riistänyt heiltä aivan liian pian. Welden ja Gileas olivat
lähteneet tekijöiden perään ja jahti oli tuonut heidät myös Briihin. Se
palautti Weldenin mieleen ruhtinatar Firielin kasvot. Neito oli auttanut heitä
jahdissa jouduttuaan itse veljeskunnan tappolistalle. Firiel oli kuollut jo
kauan sitten, mutta Sormuksen Sodan jälkeen Welden oli tavannut hänen
jälkeläisensä anorienin Ingoldin samassa majatalossa. Lähes kaikki Eriadorissa
liittyi aina Briihin ja sen majataloon. Nyt oli aika jättää hyvästit! Ääneti
sir Welden loi viimeisen katseen Pomppivan Ponin majataloon ja Briin
asukkaisiin, jotka olivat kerääntyneet kylänsä edustalle katsomaan armeijan
poismarssia. Sitten Welden käänsi selkänsä kylälle ja nousi hevosensa selkään.
Jossakin etelässä Eriadorin Armeijalla oli tapaaminen kohtalon kanssa, eikä
olisi kohteliasta olla myöhässä!
Seuraavana
aamuna Eriadorin Armeija oli jo ohittanut Andrathin. Joukot laskeutuivat Etelän
Ylängöltä alas Minhiriathin metsiin. Siellä vihreäpukuiset Minhriathin taistelijat
ottivat heidät hyvin vastaan. Pian tuli tieto vihollisen evakuoineen Tharbadin.
Kaupunki oli vapaa. Tämä vapautti Glorfindelin pahasta huolenaiheesta, sillä
kiivaasti puolustettu Tharbad olisi voinut pidätellä armeijaa pitkään ja
vaarantaa koko aikataulun. Ilmeisesti varuskunnan moraali oli ollut huono
huollon ollessa lähes katkaistu. Vihollisen komentaja oli päätellyt miestensä
antautuvan helposti ja marssinut Rohaniin. Minhiriathilaiset olivat jo
miehittäneet kaupungin ja ottivat parhaillaan haltuunsa Vihertietä
Mustainmaassa. Hyvin sujunut marssi ja Tharbadin valtaus vastarinnatta paransi
koko Eriadorin Armeijan mielialaa melkoisesti. Armeijan saavuttua Tharbadiin
liitti lupauksensa mukaisesti Minhiriathin päämies eriadorilaisten riveihin 2000
parasta jousimiestään. Eriadorin Armeija lepäsi useita päiviä Tharbadissa
lähettäen tiedustelijoita ottamaan selvää vihollisen ryhmityksestä Rohanissa.
Pian tuli takaisin rauhoittava tieto, että sotaruhtinas Gothmogin joukot
pitivät edelleen hallussaan Rohanin Aukkoa. Toukokuun viimeisen viikon alkaessa
armeija viimein valmistautui marssimaan. Tämä merkitsi viimein myös lähtöä
Glorfindelin joukolle, jonka tehtävä oli kaikista vaarallisin!
Glorfindel
seisoi Tharbadin sillan alkupäässä odotellen auringin nousua. Hän oli
pukeutunut valkoiseen vaelluskaapuun, mutta sir Derufinin huomautettua hänen
loistavan kilometrien päähän moisessa asussa, oli Glorfindel vetänyt kaapunsa
päälle sadeviitan, joka kätki valkoisen
kaavun täysin alleen. Lähteenruhtinaan
vyöllä oli kauniissa huotrassa Feänturin takoma miekka. Välillä ruhtinaan käsi
kävi miekan kahvalla hakien siitä tukea. He olivat käynnistämässä valtavan
uhkapelin. Silti Glorfindel ei epäröinyt. Oli kuin suuri taakka olisi otettu
pois hänen harteiltaan. Hän näki tiensä nyt loppuun asti edessään. Glorfindel
ei tiennyt, miten lopulta tulisi käymään. Mutta ehkä ensi kertaa sen päivän
jälkeen kun hän lähti Tirionista, Glorfindel tiesi tarkalleen mitä piti tehdä.
Glorfindel oli valmis! Hän oli keskustellut pitkään Narceksen ja Eltasin kanssa
antaen näille ohjeita ja kuunnellen aliruhtinaiden ajatuksia. Glorfindel oli
myös jättänyt hyvästit Glorfionille, Ecthelionille, Singollolle ja Nessanelle.
Glorfindel
katseli sillan ali virtaavaa Gwathlo jokea. Ruhtinas Haldurion seisoi hänen
vierellään. Viimeisenä niistä päämiehistä, jotka Glorfindel oli kolmannen ajan
alussa nimittänyt ritarikuntaansa johtamaan, oli Dinladen Haldurion jäljellä.
Hän oli kestänyt Angmarin invaasion vaarat, Andrathin taistelun, pitkät vuodet Eriadorissa.
Kun monet ritareista olivat poistuneet meren yli kolmanne ajan lopussa oli
Haldurion jäänyt, yhtä päättäväisenä velvollisuuttaan täyttämään kuin aina
ennenkin. Ja siinä Haldurion seisoi edelleen Glorfindelin vierellä, kun tämä
katseli Gwathlo jokea. ”Monet ovat jo joukosta poissa”, sanoi Glorfindel
hiljaa. ”Ecthelwion kaatui Cardolania puolustaessaan. Gundar kuoli puolustaen
valtiatar Celebriania Punasarven solassa. Suillion kuoli Rhudaurissa puolustaen
paikallista kylää. Delemir erosi. Harmaametsän Gunwe kaatui puolustaen
Mithlondin porttia ja Talwe tumma Mithlondin kauppatorilla. Vain sinä ja minä
olemme jäljellä, Haldurion”. Haldurion katsoi myös alas joen tummiin
pyörteisiin. ”Niin, yksi kerrallaan ovat muut pudonneet joukosta pois. Mutta keitä
on jäljellä, he ovat kovia ja taitavia”. Glorfindel nyökkäsi. ”Sinun
vahvuutesi, Haldurion, on aina ollut älysi. Käytä sitä nyt hyvin, kun minä en
ole kanssanne näkemässä vihollisen suunnitelmia. Muista, että mitä tahansa
mieltä olet, pidä siitä kiinni. Minä luotan sinuun täysin”. Haldurion kumarsi.
”Toivottavasti olen sen luottamuksen arvoinen. Haluan sinun vain tietävän,
Glorfindel, että jos saisin valita uudelleen, en vaihtaisi mitään vaan olisin
täällä sinun kanssasi jälleen”. Glorfindel nyökkäsi, syleili ritarikuntansa
viimeistä päämiestä ja käveli sitten sivummalla seisovan haltian luokse.
Ruhtinas
Aranwion oli toipunut täysin haavoittumisestaan Briin edustalla. Hän oli
pukeutunut kevyeeseen haarniskaan noldorin ruhtinaiden tyyliin. Aranwionin pitkä
sininen viitta liehui kevyessä tuulessa. Tharbadin silta oli kuuluisa
tuulisuudestaan! Glorfindel käveli suoraan Aranwionin eteen. Tämä oli hyvin
saman näköinen kuin isänsä Aränwe, mutta huomattavasti pidempi. Huolet näkyivät
jo selvästi Aranwionin kasvoilla. Hänelle oli sysätty suuri vastuu. Hetken
kuluttua hän komentaisi Eriadorin Armeijaa sen epätoivoisessa uhkapelissä.
Ruhtinaan huolia lisäsi hänen parhaan toverinsa ja sydänveljensä Elemmakilin
vaarallinen asema Anduinin laaksossa. Ja jos tähän vielä lisättiin Aranwionin
suuresti rakastaman Glorfindelin lähtö surman suuhun Minas Tirithiin, oli
Aranwionilla syytäkin näyttää huolten uuvuttamalta. Mutta noldo näytti kantavan
taakkansa hyvin. Glorfindel tiesi hänellä olevan erinomaisia henkilöitä ympärillään
tuota taakkaa lievittämässä. He eivät antaisi Aranwionin kaatua taakan alla.
”Hetki
on tullut, Aranwion”. Glorfindel viittasi Tharbadin ympäristöön leiriytyneeseen
armeijaan. ”Se on nyt kokonaan sinun. Kuka olisi uskonut aikoinaan Nan
Lasgalenissa, kun sinä vielä leikit Ecthelwionin ja muiden kanssa kartanon
pihalla, että seisoisit joskus siinä armeija komennossasi, Aranwion”. Aranwion
pudisti päätään. ”En minä ainakaan. Toivon että voisi olla toisin. Mutta koska
tämä tehtävä on annettu minulle, olen valmis. Onko sinulla mitään viimehetken
ohjeita”? Glorfindel taputti nuorempaa haltiaa olkapäälle. ”Ei mitään mitä et
olisi kuullut jo lukuisia kertoja. Muista vain tämä, ruhtinas Aranwion. Sinulla
on oivallisia komentajia ympärilläsi. Kuuntele heitä! Sinulla ei ole enää varaa
olla ylpeä, silä ylpeyden palkka voi olla tuho. Minä menen nyt täyttämään
kohtaloni. Sillä kauan sitten antoi isosisäni Mahtan minulle ja veljelleni
tunnuslauseen jonka mukaan elää. ”Minä Palvelen – Onni Seuraa”. Minä lähden nyt
vaaraan muiden puolesta. Minä palvelen. Toivokaamme että isoisäni oli oikeassa
ja onni seuraa”! ”Alati se on seurannut sinua ja toimiasi, Glorfindel”, totesi
Aranwion. ”Mene toivomme mukanasi. Mene ja tee siitä loppu! Minä tunnen jo
miten itse Morgoth vapisee”. Niin Glorfindel lähti kävelemään kohti sillan
toista päätä, jossa partio alkoi kokoontua. Hänen aseenkantajansa Duall talutti
perässä Glorfindelin hevosta ja omaansa. Aranwion tunsi miten hänen sydämensä
hakkasi kiivaasti. Hän ei uskonut näkevänsä Glorfindelia enää milloinkaan!
Sillalla
jättivät muutkin jäähyväisiään. Welden syleili viimeisen kerran Nessanea ja
suuteli tätä otsalle. ”Minun täytyy mennä, Nessane neiti”, hän sanoi varovasti.
”Tiedän”, vastasi Nessane. ”Sydämeni kehoittaa käskemään sinua olemaan
varovainen, mutta järkeni sanoo ettei niin voi olla”. Welden nyökkäsi. ”Tehtävä
on lähes mahdoton. Emme voi olla varovaisia. En voi luvata että palaan,
Nessane. Mutta sinä tiedät, että rakastan sinua”! ”Voi kyllä”, vastasi Nessane.
”Siispä kehoitan sinua vain tekemään parhaasi. Minä odotan ja toivon paluutasi.
Mutta toivon myös isoisäni paluuta”! Welden katsoi surullisen näköisenä
Nessanea silmiin. ”En voi luvata senkään suhteen muuta, kuin että herrani
Glorfindel ei kuole ennen minua. Sen lupaan”! ”Voi, mene nyt Welden”, sanoi
Nessane viimein. ”Mene nyt, ennen kuin yritän estää sinua lähtemästä. Mene
äläkä katso enää taaksesi, ettei surumme ole suurempi”. Welden nyökkäsi
sanattomana, suuteli Nessane vielä kerran ja käänsi sitten tälle selkänsä.
Sir
Athir Wendir seisoi kymmenen metrin päässä seurassaan sir Maitren, joka piteli
kahta hevosta. Athirin kasvot olivat surulliset. ”Toivoisin niin, että olisin
tulossa kanssanne”, hän totesi Weldenille. ”En voi kuvitella mitään pahempaa
kuin päästää teidät matkaan ilman minua”. ”Niin täytyy olla”, vastasi Welden
syleillen sydänveljeään. Muuta heidän ei tarvinnut sanoa. Kaikki oli jo puhuttu
aiemmin. ”Sinä huolehdit Nessanesta niin hyvin kuin voit”, totesi Welden lyhyen
hiljaisuuden jälkeen. ”Se on sanomattakin selvää”, vastasi Athir joka oli
lyhyessä ajassa ottanut Nessanen käytännössä sisarekseen. ”Pidän hänet niin
turvassa kuin vain voin. Pitäkää te kaksi huolta toisistanne. Menkää, ja jos
pahin tapahtuu, kirkkaita taivaita Welden ja Maitren”. Kumpikin hyvästeli
sydänveljensä ja sitten Welden ja Maitren lähtivät hevosineen ylittämään
siltaa. Welden ei vilkaissut kertaakaan taakseen nähdäkseen Nessanen, mutta hän
oli kätkenyt tämän kuvan mieleensä ja näki kuvankauniit kasvot silmmissään
kokoajan. Nessane sen sijaan seisoi sillalla katsellen rakastamansa ritarin
poistumista. Vielä pitkään partion jo kadottua sillan yli Enedwaithin metsiin
hän seisoi sillalla itkien hiljaa. Athir Wendir seisoi hänen kanssaa lohduttaen
parhaansa mukaan. Mutta milloinkaan ei sir Athir ollut tuntenut oloaan
yksinäisemmäksi kuin tuolloin, veljiensä lähdettyä lähes varmaan kuolemaan!
PÄÄTÖS ANFALASISSA
Sir
Maenhir pysähtyi hetkeksi astuttuaan pitkän laiturin päältä kivetylle
rantakadulle. Hän katseli kiinnostuneena ympärilleen, sillä milloinkaan ennen
ei ritari ollut käynyt Gondorissa. Anfalasin kaupunki ei ollut täynnä kauniita
rakennuksia, kuten Mithlond. Mutta se oli täynnä elämää. Huolimatta sodasta ja
uhkaavasta tuhosta ihmiset jatkoivat jokapäiväisiä askareitaan. Satama oli
täynnä kalastusaluksia, jotka olivat vaarasta huolimatta uskaltautuneet merelle
ja palanneet hyvän saaliin kanssa. Kadut olivat täynnä ihmisiä, jotka
kiiruhtivat sinne tänne asioillaan. Joukossa oli paljon sotilaita, sillä
Maenhir oli mereltä käsin nähnyt kaupungin itäpuolella suuren sotilasleirin.
Sinne oli Anfalasin Vardamir koonnut joukkojaan pääkaupunkinsa suojaksi.
Varmasti pakolaiset idästä olivat kasvattaneet kaupungin asukaslukua, sillä
Maenhir ei ollut käsittänyt kaupunkia suureksi. Mutta nyt se vaikutti paljon
suuremmalta kuin aikoinaan oli ollut Fornost tai Mithlond. Monet ihmiset
katselivat uteliaana harmaaseen kaapuun pukeutunutta pitkää ja leveäharteista
haltiaa, joka kantoi ritarikuntansa perinteistä aseistusta.
Voimakkaat
pohjoistuulet olivat viivyttäneet Maenhirin saapumista Anfalasiin, mutta
taitavat haltioiden merimiehet olivat lopulta saaneet hänet perille
turvallisesti. Maenhir tunsi kuitenkin huolen täyttävän mielensä. Hän tiesi
aikataulun tiukkuuden. Nyt Eriadorin Armeija olisi jo marssilla, eikä etelässä
oltu edes valmiina. He olivat myöhässä, mutta ehkä aikataulu voitaisiin ottaa
kiinni. Se vaatisi kaiken sujumista hyvin. Mutta juuri siksi sir Maenhir oli
saanut tämän tehtävän. Vuosisatoja hän oli ollut ensin ruhtinas Ecthelwionin ja
sitten sir Delemirin sanansaattajana. Hänen diplomaattisiin kykyihinsä
luotettiin paljon, ehkä jopa liikaa.
Maenhir
oli käyttänyt ensimmäiset minuuttinsa Anfalasin kaupungissa ottamalla selvää
uutisista. Jotakin hän tiesi jo ennestään. Edellisenä kesänä ja talven aikana
mikään ei ollut muuttunut Anfalasissa. Umbarin kuningas Sangamon oli pitänyt
omat asemansa Belfalasissa ja Ringlolla. Morgothin päätavoitteet olivat olleet
Eriadorissa ja Rhovanionissa. Muilla rintamilla pidettiin vain asemia. Ainoat tärkeät
tapahtumat olivat olleet merellä. Keväällä oli Perennian laivasto ilmestynyt
Belegaerille ja lyönyt vihollisen laivasto-osaston jossakin kaukana etelässä.
Tämä oli saanut Umbarin laivastoon liikettä ja se oli joutunut lopettamaan
aktiivisen toiminnan Anfalasin ja Tol Angdolin suuntaan. Gondorin laivastolla
oli nyt Anfalasin ja Tol Angdolin merialueet turvallisesti hallussaan. Se oli
ainakin hyvä uutinen!
Maenhirin
huomio kiinnittyi noldorin kevyeeseen haarniskaan pukeutuneeseen ritariin, joka
käveli suuriruhtinaan palatsilta päin häntä kohti. Ritari oli Maenhiria
vanhempi, mutta tämä ei ollut ikinä ennen nähnyt häntä. ”Tervehdys”, tulija
totesi kykenemättä peittämään hämmästystään. ”Minä olen sir Kennerian,
palveluksessanne. Kuulimme juuri uutisen, että haltialaiva on saapunut
satamaan. Herrani Erendur lähetti minut katsomaan, onko uutisessa perää”.
Kennerian loi pitkä katseen edessään seisovaan haltiaan. ”Ah, te olette
Kultaisen kukan ritari”, hän tajusi. ”Tervetuloa Anfalasiin. Mikä tuo teidät
tänne”? Maenhir pudisti päätään. ”Tervehdys, sir Kennerian. Minä olen sir
Maenhir. Minun pitää tavata heti ruhtinas Erendur. Vain hänelle kerron
kiireisen asiani”. Kennerian kumarsi hieman kuullessaan Maenhirin nimen. ”Hyvä
on. Minä vien teidät herrani Erendurin luokse. Mutta kertokaa minulle, kun
kävelemme, mitä uutta pohjoiseen kuuluu? Suurella ilolla otimme vastaan uutisen
Briin taistelusta ja suuresta menestyksestä siellä. Mutta mikä on
toimintasuunnitelma täksi kesäksi? Miten Glorfindel aikoo puolustaa Eriadoria
uutta invaasiota vastaan”? ”Armeija on jo varmasti Tharbadissa ja marssilla
etelään”, vastasi Maenhir. ”Juuri sitä viestini koskee, joten pistetään hieman
vauhtia jalkoihimme”. Huomatessaan Maenhirin vaitonaisuuden Kennerian ei
kysellut enempää vaan johdatti tämän suorinta tietä suuriruhtinas Vardamirin
palatsiin. Ruhtinas Erendur oli asettunut sinne talonväenkomppaniansa kanssa.
Puoltatuntia
myöhemmin Maenhir oli kertonut koko viestinsä Erendurille. Ruhtinas istui
työhuoneessaan pienen pöydän ääressä mietteliään näköisenä. He olivat
kahdestaan huoneessa. Erendurin talonväenkomppanian kapteeni oli Ringlolla
tutkimassa tilannetta. Ruhtinas ei pitänyt muita alaisiaan kyllin
korkea-arvoisina osallistumaan tärkeisiin neuvonpitoihin. Maenhir katseli pitkään
äkkipikaisen ja ylpeänä tunnettua Harlondin ruhtinasta. Nyt tämä vaikutti
kuitenkin erilaiselta. Rennommalta ja ystävällisemmältä kuin aiemmin!
Kuullessaan prinssi Cefinwen kohtalosta Erendurin silmät olivat välähtäneet,
kuin hän olisi jo etukäteen aavistellut nuoren prinssin saavan surkean lopun.
”Melkoisen
uhkapelin he ovat käynnistäneet”, totesi Erendur viimein. ”Näen vain vähän
toivoa tällä tiellä, minkä Glorfindel ja muut ovat valinneet. Hulluudeksi sitä
voisi kutsua, ellei sydän sanoisi toisin”. Maenhir aikoi väittää vastaan, mutta
antoi sitten Erendurin jatkaa. ”Sillä jos tämä tie tarjoaa vain vähän toivoa,
on sekin enemmän kuin mitä meillä oli aiemmin. Tilanteesta jossa toivoa ei
ollut lainkaan olemme me päässeet tilanteeseen jossa toivoa on vähän. Se on jo
jotakin, eikä voin, sir Maenhir"? Maenhir nyökkäsi kohteliaasti.
”Todellakin, herra”, hän totesi ilmeettömästi. ”Mutta miten saada Anfalasin ja
Tol Angdolin voimat mukaan tähän yritykseen? Se tulee olemaan vaikeaa, sillä
kukin näkee vain oman maansa puolustuksen tärkeäksi. Mutta yritettävä meidän
on, herra ritari, sillä en näe miten Glorfindelin yritys voisi onnistua ilman
Anfalasin joukkoja. Ja olen jo väsynyt vain istumaan täällä syrjässä kaikista
tapahtumista. Jos marssimme Rohaniin marssin minä armeijan mukana. Kenties
minäkin voin vielä näytellä jotakin osaa tässä näytelmässä, ennen kuin loppu
tulee”. ”Varmasti, herra”, totesi Maenhir. Hän huokaisi helpotuksesta
huomatessaan Erendurin asettuneen suunnitelman taakse. ”Tule”, sanoi Erendur äkkiä.
”Annan palvelijani pyytää kokousta koolle niin pian kuin mahdollista. Jos
aikataulu on myöhässä ei meillä ole hetkekään hukattavana, arvon ritari”.
Puoltatuntia
myöhemmin ruhtinas Erendur käveli jo suuriruhtinaan salin poikki kohti
koroketta, jolla Anfalasin suuriruhtinas Vardamir piti vastaanottoaan. Sir
Maenhir käveli ruhtinaan perässä katsellen uteliaana ympärilleen.
Suuriruhtinaan palatsi ei ollut erikoinen, jos sitä verrattiin Mithlondin
kuninkaanpalatsiin, mutta rakennus oli silti vaikuttava. Se oli rakennettu
Anfalasin Girluinin aikana, kun suuriruhtinaskunta oli perustettu. Edellisiä
Anfalasin suuriruhtinaita esittävät patsaat koristivat salin seiniä. Itse
suuriruhtinas Vardamir istui suurella istuimella. Hän oli jo keski-iän
ylittänyt mies, mutta edelleen hyvävoimaisen näköinen. Suuriruhtinaan silmissä
Maenhir näki asuvan viisauden. Vardamir oli pukeutunut Gondorin vakinaisten
univormuun, sillä hän oli suuren osan elämästään palvellut armeijassa.
Vardamirin vanhin poika Alatan seisoi isänsä takana valppaan näköisenä.
Kumpikin katsoi kiinnostuneena Erenduria ja toista haltiaa, jota eivät olleet
aiemmin nähneet. Samoin valtaistuimen sivulla seisova partainen mies katsoi
suoraan Maenhiriin silmät täynnä kiinnostusta. Hieman valtaistuimen edessä korokkeen
juurella seisoi nuorekas pitkä ja päättäväisen näköinen ihminen. Hänellä ei
ollut nuoren Alatanin älykästä katsetta, vaan sen sijaan soturin kärsimätön
ilme. Maenhir näki heti yhdennäköisyyden prinssi Faramirin kanssa. Tämän täytyi
olla Faramirin vanhempi veli Aratan.
Ruhtinas
Erendur pysähtyi korokkeen eteen ja nyökkäsi kuin vertaiselleen. Maenhir
kumarsi kohteliaasti jääden seisomaan Erendurin rinnalle hieman tämän taakse.
”Ruhtinas Erendur”, tervehti suuriruhtinas. ”Kuinka iloinen olenkaan taas
nähdessäni teidät. Mikä tuo teidät tänään luokseni? Oletteko saaneet uutisia
pohjoisesta”? Tämän sanoessaan Vardamir katsoi suoraan Maenhiriin nähden tämän
Kultaisen kukan tunnuksen. ”Tervehdys, suuriruhtinas Vardamir”, vastasi
Erendur. ”Olen todellakin saanut tuoreita uutisia Eriadorista. Seurassani on
Kultaisen kukan sir Maenhir, joka on tuulen siivillä saapunut niitä tuomaan.
Voimmeko keskustella suljettujen ovien takana vain keskenämme? Uutiset ovat
vakavia ja vaativat nopeaa toimintaa”! Vardamir katsoi hetken Erenduriin, mutta
nyökkäsi sitten ja antoi käskyn tyhjentää sali. Pian salissa olivat vain
suuriruhtinas, hänen poikansa, prinssi Aratan ja valtaistuimen vierellä seisova
pitkä parrakas mies. Maenhir katsoi häneen. ”Herra, meidän piti keskustella
suljettujen ovien takana”, hän sanoi kohteliaasti viitaten mieheen.
”Tämä
on Dol Amrothin suuriruhtinaan ja prinssi Artamirin korkea edustaja Tol
Angdolilta”, totesi Vardamir. ”Ruhtinas Erendurin neuvotteleman sopimuksen
mukaan hänellä on oikeus olla läsnä kaikissa neuvonpidoissa. Minun
edustajallani Tol Angdolilla on sama oikeus”. Maenhir vilkaisi kysyvästi
Erenduriin, joka kohautti olkapäitään. Minkäs teit, ruhtinaan olemus sanoi!
Hänen kasvoillaan käväisi ilme, joka kertoi ettei Erendurin oleskelu Anfalasissa
ollut välttämättä niin helppoa kuin nopeasti ajatellen saattoi luulla. Ritari
kohautti olkapäitään ja alkoi kertoa viestiään ruhtinas Glorfindelilta.
Kun
Maenhir sai viestinsä kerrottua kaikki olivat hetken hiljaa, kuvitellen ehkä
mielessään Eriadorin Armeijaa marssimassa kohti Rohania. Pitkin talvea
Anfalasin joukot olivat tiedustelleet joka suuntaan ja kaikki tiesivät
vihollisen voiman Rohanissa. Eriadorin armeija oli marssimassa tuhoonsa. ”He
eivät voi selvitä siitä”, tuhahti Dol Amrothin edustaja. ”Vihollinen on liian
vahva”! ”Eivät ainakaan jos emme auta”, huudahti Alatan katsoen Dol Amrothin
lähettilääseen lähes halveksuntaa katseessaan. Näiden kahden välillä ei
rakkautta tuhlattu tajusi sir Maenhir. ”Ruhtinas Glorfindel on jo alkanut toimia
olettaen teidän tulevan apuun”, huomautti Erendur. Suuriruhtinas Vardamir
nyökkäsi. ”Todellakin, ruhtinas Glorfindel on jo tavallaan päättänyt
puolestamme. Siitä en pidä. Anfalasia koskevat päätökset teen minä eikä kukaan
muu”. Sen sanoessaan suuriruhtinas vilkaisi Dol Amrothin lähettilääseen vihaa
silmissään.
Vaistoten
Gondorin päämiesten olevan kääntymässä Glorfindelia vastaan sir Maenhir astui
päättäväisesti eteenpäin. Juuri tällaisissa tilanteissa hän oli kuin kotonaan,
kun suuria päätöksiä tehtiin ja hyviä neuvoja tarvittiin. ”Herra, nyt ei voida
antaa henkilökohtaisten kaunojen vaikuttaa päätöksiin”, ritari huudahti. ”Koko
maailman kohtalo on nyt vaakalaudalla. Eriadorin Armeija marssii jo Vihertiellä
Tharbadista etelään. Meidän täytyy mennä avuksi. Vaikka ajattelisitte vain
Anfalasin ja Gondorin kohtaloa on teidän marssittava pohjoiseen, sillä tätä
myrskyä ei voi paeta piileskelemällä. Jos Eriadorin Armeija lyödään Rohanissa,
missä ovat silloin teidän mahdollisuutenne selviytyi täällä Anfalasissa? Miten
käy silloin Tol Angdolin? Se myrsky löytää teidät lopulta, sillä jos Eriadorin
Armeija tuhoutuu ei toivoa voitosta enää ole. Heidän kohtalonne on sidottu
teidän kohtaloonne”.
Suuriruhtinas
Vardamir huokaisi syvään ja hänen olemuksessaan näkyi nyt selvästi kulueiden
vuosien paino. ”Tämän kaiken tiedän liiankin hyvin, arvon ritari”, hän totesi. ”En
vain pidä siitä että minut asetetaan tällaiseen tilanteeseen. Mutta sota
ratkaistaan Rohanissa eikä Dol Amrothissa. Me tulemme avuksenne. Me marssimme
Rohaniin”. Prinssi Aratan nyökkäsi. ”Se on oikea päätös. Vihdoinkin hyökkäämme
emmekä vain puolustaudu”, hän totesi kiivaasti. Mutta Alatan oli hiljaa kuin
halveksien sukulaisensa kiivautta. ”Marssivatko Tol Angdolin joukot Anfalasin
kanssa”, kysyi sir Maenhir katsoen Dol Amrothin edustajaan. Tämä pudisti
päätään. ”Meidän vastuullamme on Gondor, ei mikään muu”, hän totesi. ”Kesän
koittaessa me hyökkäämme Dol Amrothiin ja valtaamme sen takaisin. Prinssi
Artamir tulee odottamaan Anfalasin joukkoja avukseen siellä”. ”Niitä hän ei
tule saamaan”, vastasi suuriruhtinas Vardamir.
”Kenties
tämä ei ole meille haitaksi vaan hyödyksi”, totesi ruhtinas Erendur. ”Isku Dol
Amrothiin tulee samaan aikaan kun Anfalasin joukkoja marssii pohjoiseen. Tämä
sitoo vihollisen voimia Gondorissa. Se voi auttaa meitä. Miten suurella
joukolla aiotte marssia, suuriruhtinas Vardamir”?
Ennen
kuin Vardamir ehti sanoa mitään hänen poikansa Alatan vastasi. ”Anfalasin
suuriruhtinaskuntaa ei voi jättää vaille kunnon puolustusta”, hän totesi. ”Enintään
10 000 sotilasta voi marssia pohjoiseen ja silti pelkään puolustuksemme
täällä murtuvan”. Mutta Vardamir pudisti päätään. ”Ei poikani. Jos menemme on
meidän mentävä kunnolla. Vähintään 16 000 sotilasta tulee marssimaan
kanssani Rohaniin. Siellä ratkaistaan nyt Anfalasin kohtalo eikä Ringlo joella.
Sinä jäät tänne poikani ja valmistat Anfalasin puolustautumaan. Jos Ringlon
linja murtuu vetäydyt linnoituksiin ja pidät puolesi kunnes ratkaisu
pohjoisessa tapahtuu. Tämä on nyt uhkapeliä ja meidän on pelattava se loppuun
asti”.
Seuraavan
päivän iltana marssi Anfalasin armeija pohjoiseen. Kärjessä marssi
paikallisesti koottu ratsuväen prikaati. Sen perässä kulki säännöllinen
Gondorin armeijan jalkaväkidivisioona. Divisoonan perässä ratsasti Anfalasin
suuriruhtinas esikuntineen ja talonväenkomppaniansa kanssa. Heihin oli
liittynyt prinssi Aratan seuraajineen ja ruhtinas Erendur Ehtyar oman
talonväenkomppaniansa kanssa. Anfalasin kaartinprikaati marssi päämajan
jäljellä perässään 1800 miehen vahvuinen Rajaprikaati. Kumpikin oli
eliittiyksikkö ja suoraan Vardamirin alaisena. Perää piti Anfalasin
jalkaväkidivisioona. Yhteensä 16 000 sotilasta marssi pohjoiseen auttamaan
Eriadorin Armeijaa, aivan kuten suuriruhtians Vardamir oli luvannut. Taakseen
he jättivät pelokkaan maakunnan joka oli nyt avoinna vihollisen hyökkäykselle.
Oli Anfalasin armeija pohjoisessa voittoisa tai ei, tuho saattoi kohdata
Anfalasin maakuntaa joka tapauksessa. Siitä huolimatta sotilaat marssivat
päättäväisesti eteenpäin. Mutta ehtisivätkö he ajoissa?
MATKA MINAS
TIRITHIIN
Kun Anfalasin armeija marssi
ulos Anfalasin kaupungin portista istui sir Welden hevosensa selässä katsellen
alas Rohanin tasangoille. Hän oli pitkän mäen laella ja korkeat vuoret
kohosivat kaikkialla ritarin ympärillä lumihuippuisina. Vain pohjoisessa kulki
laakso halki vuorten avautuen lopulta vihreille tasagoille. Laakson suulla oli
korkea kumpu jolle oli rakennettu Rohanin pääkaupunki Edoras. Meduseldin
kultainen kartano välkkyi auringon viimeisissä säteissä, mutta sen yllä ei
liehunut Rohanin ylpeä vihreä viiri. Se oli korvatty sotaruhtinas Khydul
”Julman” kammottavalla pääkallotunnuksella. Sotaruhtinas esikuntineen asui nyt
Edorasissa. Weldenin katse siirtyi kaupungista jyrkkään mäkeen edessään.
Retkikunta ratsasti pitkänä jonona ylös kiemurtelevaa tietä. Welden ei pystynyt
kertomaan kuka oli missäkin, sillä kaikki olivat pukeutuneet mustiin
univormuihin ja kypäriin, ja niiden päälle oli kääritty tummat sadeviitat jotka
peittivät täysin ratsastajien oikean identiteetin. Welden korjasi oman
kypäränsä asentoa. Se pyrki aina olemaan hänen päässään vinossa ja oikea mustan
kaartin sotilas ei ikinä sallisi moista. Komentaja Zargon ratsasti pääjoukon
kärjessä pitkänä ja ryhdikkäänä. Welden ei tiennyt mitä ajatella miehestä, joka
oli taistellut heitä vastaan vielä Briissä ja nyt auttoi retkikuntaa pääsemään
Minas Tirithiin. Mutta hän ei voinut muuta kuin luottaa upseeriin. Ainakin
tähän asti Zargon oli toiminut hyvin.
Hän oli odottanut retkikuntaa
sovitulla paikalla Angrenin kahlaamon länsipuolella. Zargonilla oli ollut
mukanaan mustat univormut jokaiselle Glorfindelin miehistä. He olivat
pukeutuneet niihin luottaen sotaruhtinas Gothmogin rehellisyyteen ja Zargonin
uskollisuuteen. Tähän asti luottamus oli ollut hyvin ansaittua. Zargon oli
johtanut heidät yli Angren joen ja läpi Rohanin ilman viivytyksiä. Sotaruhtinas
Gothmogin allekirjoittamat kulkuluvat päästivät heidät läpi partioista ja
vartiopaikoista ilman vaikeuksia. Silti Welden oli jatkuvasti levoton. He
olivat keskellä vihollisia ja kaikki vaistot kehoittivat Weldeniä piiloutumaan,
mutta sen sijaan hänen täytyi jatkaa teeskennellen olevansa vihollisen sotilas.
Ehkä heidän onnensa kestäisi loppuun asti.
Retkikunta oli nyt niin
lähellä, että Welden saattoi viimein nähdä miesten kasvot. Komentaja Zargonin
takana ratsasti väsymätön ja vaarallinen sir Herion, joka oli saapunut Tol
Eresseästa Narceksen joukkojen mukana, mutta ollut sen jälkeen jatkuvasti
erillisellä komennuksella Minhiriathissa. Herion ei ollut päästänyt Zargonia
hetkeksikään silmistään heidän ratsastettuaan yli Angren joen. Welden oli
iloinen, että tumma ja rauhallinen Herion oli heidän kanssaan. Hänellä oli aina
mielenkiintoisia tarinoita kerrottavana, ja yleensä tarinoita joita entiset
Itäisen Ryhmän ritarit eivät olleet kuulleet. Herionin takana ratsasti sir
Derufin, joka tunsi ilmiselvästi olonsa epämukavaksi hevosen selässä. Mutta ei
tietenkään yhtä epämukavaksi kuin Welden. Kauempana Welden näki sir Candonin
joukon viimeisenä varmistamassa selustaa. Candon oli nykyään hiljainen ja
alakuloinen. Jotakin oli tapahtunut hänen ja Athirin välillä, mutta kumpikaan
ei suostunut sanomaan mitä. Se oli kuitattu mutta ei unohdettu. Sir Gwardur
ratsasti joukon keskivaiheilla ollen oma reipas itsensä. Myös Segganin
Sigeferth oli mukana, aina innokkaana urotekoihin.
Lähellä ratsasti ruhtinas
Glorfindel seuralaisineen. Aseenkantaja Duall ja nuori Talgar olivat hivenen
taaempana. Lindonin ruhtinaan perässä olivat hänen poikansa Gileas sekä sir
Halbar. Gileas onnistui näyttämään jopa mustassa univormussa vaaralliselta.
Vanha kaiken kokenut Halbar komensi Glorfindelin talonväen ritareita. Jotenkin
se oli sopivaa, mietti Welden. Glorfindelin rinnalla oli edes yksi niistä
haltioista jotka olivat hänen kanssaan lähteneet niin kauan sitten Tirionista.
Halbar oli ollut silloin nuori ja innokas. Hän oli yhä mukana ja tunsi asiasta
oikeutettua ylpeyttä. Sir Maitren oli kolonnan hännillä Candonin kanssa ja sir
Afantur seurasi Herionia. Kultaisen kukan ritareista olivat mukana lisäksi
veljekset Delfin ja Gilfin. Sekä tietysti sir Hallas joka oli pysäyttänyt
hevosensa Weldenin rinnalle. Muut retkikunnan jäsenet olivat eri talonväen
komppanioiden ritareita ja erikseen valittuja sotilaita kaartin yksiköistä.
Myös parikymmentä samoojaprikaatin arnorilaista oli mukana. Ainoana
gondorilaisena Ornendil oli joukon mukana. Hän tunsi Minas Tirithin
kuninkaanlinnan kuin omat taskunsa ja oli siten äärimmäisen tärkeä mies
retkikunnalle.
Tarkoilla silmillään Welden
näki Glorfindelin kupeella huotran. Huotrassa oli tärkein miekka mitä oli ikinä
taottu. Siihen miekkaan asettivat nyt kaikki Keskimaan vapaat kansat toivonsa.
Mutta yhtä tärkeä kuin miekka oli käsi joka sitä piteli. Kun Welden näki
Glorfindelin hänen mielensä täyttyi uudella uskolla. Enemmän kuin miekkaan
ritari luotti ruhtinas Glorfindeliin. Tämä oli johtanut armeijansa voitosta
toiseen muuttaen epätoivoisen tilanteen toiveikkaaksi. Glorfindel jos kuka
selviäisi myös tästä. Kohauttaen olkapäitään Welden käänsi hevosensa ja nyökkäsi
Hallasille. Rinnakkain he lähtivät ratsastamaan kohti etelää. Ennen muinoin
Kuolleiden kulkutienä tunnettu reitti odotti heitä. Welden hymähti todetessaan
heidän ratsastavan samaa reittiä, jota Aragorn niin kauan sitten oli kulkenut.
Mutta silloin oli maanalainen tie ollut vaarallinen. Nyt sitä vartioivat vain
aseistautuneet ihmiset, jotka väistyisivät kulkulupien tieltä. Oikealle vuoren
rinteeseen jäi Dunhargin linnoitus jonka portilta Sauronian armeijan sotilaat
katselivat pientä retkikuntaa. Muutama tervehti tekemällä kunniaa. Welden
vastasi tervehdykseen yrittäen näyttää iloiselta. Hän vilkaisi taakseen
huolestuneena, sillä jos komentaja Zargon aikoi pettää heidät nyt oli juuri
sopiva hetki, kun edessä oli maanalaisen reitin vartio, takana Dunhargin nousun
vartio ja oikealla linnoitus voimakkaan varusväen hallussa. Mutta Zargon
ratsasti eteenpäin tekemättä mitään. Hänen uskollisuutensa sotaruhtinas
Gothmogille ylitti hänen uskollisuutensa Morgothille. Turhaan sir Herion
tarkkaili miestä odottaen virhettä. Sitä ei tullut!
He ratsastivat vuorten ali
pysähtymättä kertaakaan ennen kuin saavuttivat Morthondin laakson. Kuolleet
eivät enää vainonneet vuortenalaisia käytäviä, mutta silti jokin pelko asui
niissä yhä eivätkä etenkään ihmiset halunneet viipyä. Niinpä he leiriytyivät
yöksi vasta saavuttuaan Morthondin laaksoon. Laaksossa oli vain heikko kuningas
Sangamonin asettama varuskunta, sillä Gondorin joukkojen ei uskottu pääsevän
vuorten yli Anfalasista Morthondin laaksoon.
Sir Welden seisoi hieman
loitommalla nuotioista ja katseli korkeita vuoria ympärillään. Kuun valossa ne
näyttivät kauniilta. Vuoret eivät tienneet kuka hallitsi maata. Ne näyttivät
aina samoilta, oli sitten Morgoth vallassa tai ei. ”Täällä voisi tuntea olonsa
kotoisaksi, jos ei olisi tätä univormua”, totesi Welden kävellen lähimmän
nuotion vierelle. Hän oli ollut komentajien neuvottelussa, joka oli juuri
päättynyt. ”Todellakin”, vastasi Maitren, joka makasi huopansa päällä maassa
näyttäen lähes tyytyväiseltä oloonsa. ”Valkoiset vuoret ovat kauniit. Hieman
kuin Sumuvuoret kotona. Tosin eivät yhtä korkeat”. Welden nyökkäsi. ”Sumuvuoret
ovat läntisen Keskimaan korkeimmat. Ei ole toisia samanlaisia”.
”Mitä päätitte
neuvonpidossa”, kysyi sir Herion. Welden kääntyi katsomaan harmaahaltiaan, jota
ei tuntenut kovin hyvin. Herionin äiti oli noldo ja hän oli kotoisin
Ost-In-Sindarista, Harlindonista. Ritarilla ei ollut läheisiä ystäviä
ritarikunnassa, mutta hänestä pidettiin yleisesti. Herion oli juuri sellainen
mutkaton luonne joka antoi tekojen puhua puolestaan. ”Kaikki on sujunut ällistyttävän hyvin ja
vaivattomasti tähän mennssä”, totesi Maitren haukotellen. ”Se loppuu nyt”,
vastasi Welden. ”Emme voi jatkaa enää paljoa pidemmälle tietä myöten”, hän
selitti. ”Kulkulupamme on tuonut meidät tänne asti, mutta Lamedonin jälkeen
tarvitaan kulkulupa Morgothin päämajalta Minas Tirithistä. Hän tuskin sitä
meille antaa, joten emme voi sitten jatkaa enää pääteitä kulkien”. Herion
kohautti olkapäitään. ”Joudumme siis kävelemään”, hän totesi. ”Tiesimme alusta
asti että jossakin vaiheessa niin kävisi”. Welden nyökkäsi. ”Jätämme hevoset
Lamedoniin ja lähdemme jalkaisin kukkuloiden yli itään. Kuljemme ylämaiden
poikki Arnachin läpi Minas Tirithiin. Vihollinen tuskin partioi niitä alueita”.
”Kuulostaa hyvältä”, totesi Maitren.
Heidät keskeytettiin kun sir
Hyandir käveli nuotiolle. Hän oli pitkä voimakas sinda Galdorin Puun Huoneen
talonväenkomppanista. Hyandir oli urhea ritari, mutta hänessä oli jotakin
ylpeää. ”Sir Halbar määräsi komppaniani miehiä vartioon tänä yönä”, totesi
ritari istuttuaan nuotion äärelle. ”Tiedättekö, hänellä oli otsaa komentaa
minut miesten mukana vartioon”, Hyandir tuhahti. ”Aivan kuin olisi tavallinen
ritari”. Welden katsoi ritaria pitkään, mutta ei sanonut mitään. Sir Hyandir
oli joukkueenjohtaja komppaniassaan. ”Miksi sitten olet täällä”, kysyi Herion
ällistyneenä. ”Kuka tämä Halbar luulee oikein olevansa”, huudahti Hyandir.
”Vanha haltia jota raahaamme jostakin syystä mukanamme. Mitä me hänellä teemme?
Hän ei ole minua ylempi, joten minä en
ota häneltä käskyjä. Määräsin yhden miehistäni tilalleni”. ”Kenties Halbarilla
oli syynsä määrätä juuri sinut”, huomautti Maitren hivenen ällistyneenä ritarin
asenteesta. ”Jos hänellä on valittamista niin vanhus voi tulla esittämään
asiansa”, huudahti Hyandir. ”Mutta hän tietää ettei pärjäisi minulle”. Sir
Herion ponnahti seisomaan. ”Riittää, sir Hyandir”, hän sanoi kireällä äänellä.
”Solvaatte ritaria joka on palvellut moitteettomasti pidemmän ajan kuin te
voitte käsittää. Olkaa varovainen mitä sanotte hänestä, sillä minä ja moni muu
Kultaisen Kukan ritari emme aio sellaista sietää”. Herionin käsi putosi
miekankahvalle kuten aina kun hän valmistautui puolustamaan jonkun kunniaan.
Sir Hyandir epäröi sillä hän tiesi Herionin maineen.
”Sir Herion”, sanoi Welden
ääni liioitellun rauhallisena. ”Istu alas, ole hyvä”. Herion vilkaisi
Vanhempaan ritariin ja istui. ”Sir Hyandir, teinä miettisin kahdesti mitä ja
missä puhun sir Halbarista. Hän on ystävämme ja liittolaisemme ja takaamme
hänen kunniansa missä ja ketä vastaan tahansa. Luulen, että kun retkemme on ohi
tekin olette muuttanut mielenne hänestä. Mutta on hän teitä korkea-arvoisempi
tai ei, hän on teitä ylempi ettekä voi muuttaa hänen käskyjään. Menkää siis
heti vartiopaikallenne sir Hyandir. Ja tämä on KÄSKY”. Sir Hyandir näytti siltä
kuin aikoisi sanoa jotakin, mutta muutti sitten mielensä ja poistui kohti
vartiopaikkaa.
”Entä sir Herion, joka niin
nopeasti menetti malttinsa”, tuumi Welden katsellen tummaa ritaria. ”Niinkään
ei oikea ritari toimi. Teidätkin pitäisi määrätä ylimääräiseen
vartiopalvelukseen”, salohaltia tuumi. ”Ellette sitten suostu ennemmin
kertomaan meille tarinaa”. Maitren nauroi tajutessaan mihin Welden tähtäsi.
Salohaltia oli väsymätön kuulemaan tarinoita, jopa sellaisia jotka oli aiemmin
kuullut. Hän ei ollut oikeasti lainkaan ärtynyt Herionille, joka oli
puolustanut heidän kaikkien kunnioittamaa haltiaa hyvin. Herion oli kuuluisa
tarinankertoja. ”Tulkaa siis kaikki lähemmäksi”, sanoi Herion hymyillen.
”Tulkaa niin minä kerron teille Talwe ”tummasta”, Eriadorin kuuluisasta
sankarista. Paljon haltioita kokoontui heti nuotion ympärille, sillä ne jotka
olivat kotoisin Tol Eresseästa eivät tienneet välttämättä tarinaa jonka Herion
aikoi kertoa. Maitren tiesi heti , mutta meni silti lähemmäksi sillä hän ei
koskaan väsynyt kuulemaan Talwen ja Herionin retkestä Rhuniin.
Niin he kaikki istuivat
nuotion ympärillä kuunnellen sir Herionia, joka puhui kauniilla äänellään
luoden kuulioiden eteen kuvan tapahtumista kuin he olisivat itse olleet paikalla.
Kun kymmenet hampaisiin asti aseistautuneet itäläiset rynnistivät nomadien
kuninkaan leirissä kohti Talwea ja Herionia osa kuulijoista vetäytyi taaksepäin
kuin olisivat itse nähneet itäläiset ja olleet paikalla. Welden tunsi jo
kyseisen tarinan, sillä se oli legendaarinen. Kaikki ritarit tiesivät miten
Tharbadista Rohaniin matkanneet saattueen pestaama vartio oli ryöstänyt
suojattinsa ja surmannut nämä kaikki. Moinen petos oli ollut liikaa Talwelle.
Hänen johtamansa partio oli napannut tekijät, mutta yksi oli puuttunut. Tämä
oli ollut kotoisin jostakin Rhunin itäpuolelta ja pakeni takaa-ajajia
kotiseudulleen. Talwe oli epäröimättä lähtenyt perään vain sir Herion mukanaan.
Tarina oli sellainen, että
sitä ei kukaan olisi uskonut todeksi ellei kertojien rehellisyys olisi ollut
yläpuolella epäilyksien. Welden hymähti kun Herion pääsi kohtaan jossa käveli
rauhallisesti Talwen perässä nomadien valtavaan leiriin pidättämään etsimäänsä
miestä. Talwe oli ehkä urhea ja ovela, mutta tuona päivänä hän oli ollut myös
typerä, ajatteli Welden. Etsityn sukulaiset tiesivät ritareista ja hyökkäsivät
heti näiden kimppuun. Welden saattoi vain kuvitella tapahtumat joita Herion ei
ollut huomannut, kun oli ollut kiivaassa lähitaistelussa puolensadan nomadin
kanssa. Nomadien kuningas, joka oli valtavan kokoinen barbaari, oli komentanut
miehensä lopettamaan hyökkäyksen. Hän oli luultavasti loukkaantunut
sotureidensa hyökättyä ilman lupaa, sillä kuulemma nomadit noudattivat tiukkoja
vieraanvaraisuuden sääntöjä. Mutta yhtä suuri merkitys oli varmasti sillä, että
kuningas oli nähnyt parhaita sotureitaan kaatuvan yksi toisensa jälkeen. Eikä
hän edes tiennyt miksi taisteltiin. Kuningas oli siis keskeyttänyt taistelun ja
kuunnellut Talwea, joka oli vedonnut juuri oikeisiin oikeudenmukaisuuden
periaatteisiin nomadien mielessä. He olivat varkaita mutta eivät hyväksyneet
petosta. Etsitty mies oli tietysti syyttänyt Talwea valehtelijaksi ja kuka oli
oikeassa päätettiin kaksintaistelulla Talwen ja vastustajan edustajan kanssa,
joka oli nomadien paras miekkamies. Talwe tietysti tappoi miehen ja sitten
nomadit itse teloittivat sukulaisensa, kun hänet oli todettu syylliseksi. Nopea
yksinkertainen tarina, josta Herion loi eeppisen sankaritarinan jota kaikki
kuuntelivat suu auki. Welden hymyili ja käveli sivummalle pois nuotion valosta.
Oli hyvä että soturit saivat jotakin muuta mieleensä. Se esti heitä
ajattelemasta liikaa sitä mikä oli edessä. Oliko heillä mitään mahdollisuuksia,
mietti Welden!
Oli ihme että Eriador oli
selvinnyt kreivi Wagranin invaasiosta. Ihmeitä siis tapahtui. Mutta vaikka he
onnistuisivat surmaamaan Morgothin, mitä mahdollisuuksia kenelläkään oli päästä
pakoon Minas Tirithistä? Welden katsoi pitkään yli vuoria, joiden takana oli
Rohan. Siellä Eriadorin Armeija taistelisi pian, ja armeijan mukana nuori
haltianeito jota Welden rakasti. Huoli täytti Weldenin mielen. Hän kaipasi jo nyt Nessanea ja Athiria, jonka
hyväntuulisuus auttoi aina tiukassakin paikassa. Welden ei tiennyt oliko heillä
mahdollisuuksia onnistua tehtävässään. Mutta Nessanen ja Athirin vuoksi hän
aikoi yrittää kaikkensa. Selviytymistä hengissä hän ei jaksanut ajatellakaan.
Se vaikutti mahdottomalta. He eivät tienneet mikä odotti Minas Tirithissä,
mutta oli siellä mitä tahansa se saisi olla melkoisen hyvä jos aikoi selvitä
Glorfindelin ja hänen ritariensa iskusta. Huokaisten Welden käänsi selänsä
lännelle ja meni nukkumaan, mutta Nessanea hän ajatteli vielä nukahtaessaankin.
Seuraavana aamuna retkikunta
jatkoi matkaa itään. He ylittivät matalat vuoret Tarlangin niskaa myöten.
Welden muisti vanhan tarinan urheasta Ornendilista, joka oli yksinään
puolustanut solaa vuorilaisia vastaan viivyttäen heitä kunnes armeija ehti
apuun. Dol Amrothin suuriruhtinas oli sitten saanut solan luona suuren voiton
vuorilaisista, mutta saanut surmansa niskaan osuneesta kirveeniskusta. Sola oli
nimetty kuolleen suuriruhtinaan mukaan. Sen nimi oli nyt Tarlangin niska.
Niskan itäpuolella avautuivat Lamedonin ylämaat. Retkikunta katosi kukkulaiseen
maahan jättäen Calembelin kaupungin itäpuolella tien taakseen. Jossakin
koillisessa heitä odotti Minas Tirithin kaupunki ja siellä mustien joukkojen
hirvittävä herra. Siellä Glorfindelin ritareilla oli kohtaaminen kuoleman
kanssa!
SOTARUHTINAS ARANWION
Hän istui ratsunsa satulassa
katsellen ohi marssivia joukkoja. Sotilaat näkivät pitkän solakan hahmon jonka
yläpuolella liehui Lindonin sotalippu. Jotkut sotilaista hurrasivat, mutta
suuri osa vain tervehti kohottamalla keihäitään ilmaan. Ilme sotaruhtinas
Aranwionin kasvoilla ei muuttunut kun hän katseli ohi marssivia joukkojaan. Hän
oli oppinut Glorfindelilta, että hyvä komentaja ei helposti näyttänyt
tunteitaan. Niin, ne olivat hänen joukkojaan nyt. Siihen ajatukseen oli vaikea
tottua. Hänen joukkojaan ja hänen vastuunsa. Jos jotakin menisi pieleen se
olisi Aranwionin vika. Mutta joukoilleen hän ei voinut näyttää omia
epäilyksiään. Siksi Aranwion istui ratsunsa selässä itsevarman näköisenä
paikassa jossa kaikki saattoivat nähdä hänet. Aina välillä hän ei voinut olla
kääntämättä katsettaan itään. Siellä kahden päivänmatkan päässä oli Rohan ja
vihollinen. Seuraavien päivien aikana ratkaistaisiin koko Keskimaan kohtalo. Kipeästi
olisi Aranwion nyt kaivannut isänsä neuvoja, mutta Aränwe oli kuollut Konnussa.
Hetken Aranwion muisteli isäänsä niinä vuosina kun he olivat eläneet
onnellisina Nevrastissa. Mutta ääni havahdutti hänet mietteistään.
”Aliruhtinas Eltas, herra”,
sanoi aseenkantaja Aranwionin takaa. Aseenkantaja oli sotaruhtinaan veljen
Voronwen jälkeläinen, reipas nuori haltia. Samassa Eltas oli jo heidän
vierellään. Kultaisen Kukan aliruhtinaalla oli omituinen kyky ilmestyä milloin
minnekin melkein kuin tyhjästä. ”Päämajan ja kuormaston vankkurit
sekaantuivat”, raportoi Eltas. ”Minä selvitin sen sotkun jo”, hän lisäsi. ”Kuinka
kaukana takana päämaja on nyt”, kysyi Aranwion vilkaisten taakseen kohti
pohjoista. ”Ehkä kilometrin”, vastasi Eltas heti. Aliruhtinas tuntui aina
tietävän miessä päämaja oli. ”Jatketaan marssia pimeän tuloon asti”, tuumi
Aranwion katsoen Eltasiin. ”Luulen että ehdimme levätä hyvin huomenna.
Sotaruhtinas Gothmogilta ei ole tullut vielä mitään viestiä”. Eltas nyökkäsi.
”Tiedustelijat sanovat kuitenkin, että Gothmogin joukot ovat yhä Angrenilla.
Kaikki on hyvin jos vain Anfalasin armeija ehtii ajoissa paikalle”. Aranwion
huokaisi. Anfalasista ei ollut saapunut mitään tietoa. Heillä ei ollut mitään
varmuutta siitä, että Anfalas oli edes marssilla heidän avukseen. Kaikki oli
nyt melkoisen uhkapelin varassa.
Samassa jälleen uusi
ratsumies kiiruhti tietämyöten heitä kohti. Tämä ratsastaja tuli edestäpäin ja
näytti kiireiseltä. Hän näki heti sotaviirin ja suunnisti sitä kohti. ”Herra,
viesti sir Athirilta”, ilmoitti viestinviejä napakasti. ”Hän on kohdannut
Morgulin Gothmogin viestinviejät, jotka ilmoittivat kaiken sujuvan
suunnitelmien mukaan. Sir Athir pyytää ilmoittaa, että voimme jatkaa niin kuin
on suunniteltu”. Aranwion kääntyi katsomaan Eltasiin huojentuneena. Jotakin
sentään sujui hyvinkin tänään. Jospa suuriruhtinas Vardamir nyt vain ilmestyisi
etelästä. Vaistomaisesti Aranwionin katse kääntyi siihen suuntaan, mutta
etelässä oli vain sankkaa metsää joka peitti kaiken näkyväisyyden. ”Tule,
palataan päämajan luokse”, hän sanoi vilkaisten Eltasiin. ”Meidän pitää
suunnitella huomista marssia Narceksen kanssa”. Eltas nyökkäsi ja he lähtivät
ratsastamaan kohti pohjoista.
Sir Athir nojasi korkeaan
puuhun ja katseli alas kohti Angrenin kahlaamoa. Hän oli ratsastanut ylös
matalalle kukkulalle jonka takana kohosivat jo Sumuvuorten ensimmäiset huiput.
Vain muutaman kilometrin päässä näkyivät Dol Baranin linnoituksen harmaat
muurit. Sotaruhtinas Gothmogin viirit liehuivat linnoituksen yllä. Mutta
enemmän Athiria kiinnosti Angrenin kahlaamon suunta. Eriadorin Armeija oli
pysähtynyt Vihertielle niin kauaksi länteen ettei heitä voitu havaita Dol
Baranilta. Armeija oli kuitenkin nyt iskuetäisyydellä. Päivä oli juuri
ohittanut puolenvälin ja sotilaat lepäsivät edellisen päivän raskaan marssin
jäljiltä. Tyytyväisenä Athir pisti merkille, että Gothmog oli todellakin
käskenyt kahlaamon länsirantaa vartioivat prikaatinsa linnoittautumaan
leiriinsä. Kaikki sotilaat eivät tienneet vielä Gothmogin suunnitelmista ja
näin sotaruhtinas pyrki estämään ketään törmäämästä vahingossa eriadorilaisiin,
jotka olivat leiriytyneet vain joidenkin kilometrien päähän Gothmogin joukkojen
leiristä. Kahlaamolla oli prikaati ratsuväkeä ja prikaati jalkaväkeä, aivan
niin kuin sotaruhtinas oli luvannutkin. Gothmogin kahlaamoa vartioivien
joukkojen pääleiri oli kahlaamolta pohjoiseen kohdassa jossa Rohanin tasangot
alkoivat. ”Kaikki näyttää olevan hyvin”, hän totesi tyytyväisenä. ”Mutta emme
näe mitä on tasangolla kahlaamolta itään”, vastasi sir Sandir. Nuorekas noldo
ritari oli ainoa hengissä selviytynyt katastrofista joka oli kauan sitten
kohdannut sir Suillionin osastoa Rhudaurissa. Silloin sir Merdal oli pelastanut
Sandirin määräämällä tämän auttamaan pakolaisia. Jälleen hänet oli jätetty pois
kun Glorfindel retkikuntineen oli lähtenyt Minas Tirithiin. Tämä oli tehnyt
viime päivinä Sandirista hiljaisen ja pahantuulisen, mutta nyt kun taistelu oli
lähellä ritarin mieliala alkoi kohentua. Athir oli pistänyt tämän merkille
yllättyneenä. Aivan kuin sir Sandir olisi halunnut olla keskellä taistelua.
”Sille ei mahda mitään”,
Athir vastasi. ”Enemmän olen huolissani kun en näe mitään etelässä. Sandir
nyökkäsi. Koko eteläinen taivaanranta oli tyhjä siellä missä he olivat
toivoneet näkevänsä Anfalasin ja Gondorin ylväiden viirien kohoavan kohti
taivaita. Anfalasin Vardamirista ei näkynyt jälkeäkään. ”Jospa hän ei marssinutkaan”,
tuumi Sandir. ”Hän marssi”, vastasi Athir varmasi. ”Muista, että Maenhir
saattoi olla myöhässä. Suuri meri on arvaamaton. Kenties Vardamir ei saavu
laskemassamme ajassa. Se ei tiedä hyvää”. ”Jos hän saapuu myöhässä”, myönsi
Sandir”, niin meistä ei ole välttämättä jäljellä enää mitään”. Sandir mietti
hetken ja jatkoi sitten. ”Etenkin kun komentajamme on hivenen kokematon. Kukapa
tietää mihin ruhtinas Aranwion pystyy tosi paikan tullen”. Athir kohautti
olkapäitään. ”Ruhtinas Glorfindel luottaa häneen. Se riittää minulle. Mutta
olet oikeassa. Voi että nyt kaipaamme vanhaa Guilinia, jonka menetimme Briissä.
Enkä ole varmasti ainoa joka ajattelee niin”. ”Et niin” vastasi Sandir. ”Monet
parhaista ritareistamme ovat myöskin poissa”, hän tuumi. ”Meidän muiden täytyy
korvata heidät”, vastasi Athir. ”Tule sir Sandir. Palataan armeijan luokse.
Olen nähnyt kaiken mitä halusinkin”. Ääneti he kääntyivät ja kiiruhtivat kohti
hevosiaan. Eltas halusi tiedot niin pian kuin mahdollista. Oli iltapäivä ja kaikki oli hyvin.
Vain kaksi tuntia myöhemmin
armeijan sotaneuvosto kokoontui epätietoisuuden vallassa. Oli kiire eikä
divisioonankomentajia oltu kutsuttu. Telttaa ei oltu pystytetty vaan neuvosto
kokoontui pienellä ruohikolla puiden keskellä. Eriadorin Armeijan joukkoja oli
leiriytynyt kaikkialle heidän ympärilleen. Siellä täällä sotilaat laittoivat
itselleen ruokaa, mutta suurin osa yritti nukkua. Kokeneet veteraanit tiesivät
tarvitsevansa pian kaikki mahdolliset voimat. Huoltojoukot olivat kiireessä
tuoneet paikalle tuolit kaikkia herroja varten, mutta siitä huolimatta Dinladen
Haldurion seisoi tuolinsa takana ilme vakavana. Kaikki muut istuivat. Poissa
oli aamuinen itsevarmuus ja tyyneys. Jotakin oli mennyt pieleen! Nuori
mustaunivormuinen upseeri istui sotaruhtinas Aranwionin vierellä pyyhkien hikeä
otsaltaan. Hän oli ratsastanut todella lujaa herransa luota viestiä tuomaan.
Mies oli sotaruhtinas Gothmogin adjutantti. Hän oli urhoollinen nuori mies,
mutta niin monen haltian seurassa istuminen oli hänelle kova koitos. Upseeri
kuitenkin kesti koitoksen hyvin. Hän pysytteli hiljaa kuunnellen mitä
puhuttiin, jotta voisi sitten raportoida herralleen.
Aranwion oli juuri kertonut
vihollisen epäilevän petosta. Gothmog oli paljastumassa! Kaikki tajusivat heti,
mitä se merkitsi. Heidän täytyi päättää heti. ”Sotaruhtinas Gothmogin joukot
vaihdetaan pois Angrenilta huomenna heti aamulla”, totesi Aranwion vakavana.
”Sen jälkeen on kahlaamo suljettu meiltä ja Dol Baranista tulee jälleen
vihamielinen”. ”Kuka on korvaamassa Gothmogin”, kysyi aliruhtinas Eltas
kiinnostuneena. Jos hän oli huolissaan ei hän sitä näyttänyt. ”Kenraali Suingol
joukkoineen on jo marssilla Angrenille. Hän on gondorilainen joka kauan sitten
liittyi Morgothin palvelukseen. Hän on ehdottoman uskollinen herralleen”,
totesi Gothmogin adjutantti. ”Hänen kanssaan ei voi järkeillä. Hän sulkee
kahlaamon varmasti”!
Hetken kaikki olivat hiljaa.
”Meidän on tehtävä ratkaisu”, sanoi Aranwion. Hänen kasvonsa olivat hivenen
kalpeat. ”Mikä täsmälleen ottaen on tilanne”, kysyi Aranwion katsoen
Narcekseen. Sotaruhtinas tiesi kyllä hyvin mikä oli tilanne, mutta halusi nyt
kuulla jonkun muunkin sanovan sen. ”Me emme voi tietää missä Elemmakil on”,
vastasi Narces. ”Mutta ei varmasti vielä valmiina taisteluun. Ei vaikka olisi
lentänyt Briistä Anduinin laaksoon. Anfalasista ei ole jälkeäkään. On kuin maa
itse olisi heidät niellyt. Emme edes tiedä lähtikö suuriruhtinas Vardamir ikinä
avuksemme”. ”Hän lähti”, sanoi ruhtinas Haldurion katsoen jonnekin
kaukaisuuteen. Näytti kuin hän ei olisi täysin läsnä kokouksessa. ”Hän lähti, mutta marssii hitaasti. Hän
muistaa kyllä liittomme, uuden ja vanhat. Hän marssi koska hänellä ei ollut
mahdollisuuksia. Kolme päivää ainakin tulee kulumaan ennen kuin Anfalasin
viirit voidaan nähdä saapumassa etelästä”. Sen sanottuaan Haldurion vaikeni.
”Meillä ei ole kolmea
päivää”, totesi Ceredigionin Arminas. ”Pikemminkin kolme tuntia. Meidän on
päätettävä juuri nyt. Aikaa ei voi enää hukata”! ”Mitä siis teemme”, kysyi
sotaruhtinas Aranwion. ”Kertokaa mielipiteenne, hyvät herrat”. Prinssi Faramir
kiiruhti heti antamaan mielipiteensä. ”Herra, meidän voimamme ei riitä
taisteluun yksinään. Ei vaikka sotaruhtinas Gothmogin joukot taistelisivat
puolellamme, mitä emme tiedä. Jos ylitämme nyt Angrenin tuhoudumme varmasti.
Meidän täytyy odottaa että toiset armeijat ilmestyvät paikalle, vaikka se
merkitsisi Angrenin joutuvan taas vihollisen haltuun”. Narces nyökkäsi.
”Aranwion, hätäilemällä voimme menettää nyt kaiken. Järki käskee odottamaan.
Seurataan miten tilanne kehittyy”. ”Järki käskee odottamaan”, huudahti Eltas.
”Mutta sydän käskee menemään. Entä liittolaisemme Gothmog? Miten käy hänen jos
hylkäämme hänet yksin Angrenille? Miten pääsemme joesta yli ja miten saamme
Anfalasin joukot yli jos ne lopulta ilmestyvät. Meidänhän pitäisi sitoa
vihollinen taisteluun jotta Elemmakil pääsee iskemään. Meidän on oltava mukana
taistelussa kun hän saapuu. Mielestäni meidän on pakko ylittää joki nyt heti,
vaikka se asettaisi meidät kuinka pahaan vaaraan”.
Myös Länsirannan Geldar piti
lyhyen puheenvuoron. Hän vastusti joen ylitystä moisen epätietoisuuden
vallassa. Mutta Geldar ei puhunut voimallisesti. Kaikki näkivät että hän oli
kahden vaiheilla ja vilkuili välillä Haldurioniin kuin neuvoa etsien. Ceredigionin
Arminas sen sijaan ei epäröinyt. ”Minun täytyy tukea tässä asiassa ruhtinas
Narceksen kantaa”, hän totesi painokkaasti. ”Me taistelemme, mutta vielä ei ole
tullut hetki laittaa kaikkea yhden kortin varaan. Gothmog tiesi mihin vaaraan
asettui kun ryhtyi tähän. Hän osaa kyllä huolehtia itsestään. Minä epäröin
ryhtyä taisteluun koko vihollisen armeijaa vastaan näin vähällä voimalla. Kun
taistelu alkaa on kaikkien kolmen armeijan oltava yhdessä tai ainakin samalla
taistelukentällä. Emme voi taistella yksitellen. Se on tie tuhoon. Jos
päättäisimme ylittää joen nyt, se tietäisi yömarssia ja kahlaamon ylitystä
yöllä. Me kaikki tiedämme miten vaikea operaatio se on”. Sen sanottuaan Arminas
vaikeni. Vain Dinladen Haldurion oli jäljellä, viimeisenä neuvoston jäsenistä
ja viimeisenä hengissä Kultaisen Kukan päämiehistä.
”Glorfindel sanoi alusta
asti, että kaikki on nyt yhden kortin varassa”, hän totesi painokkaasti. ”Emme
voi poiketa tieltä jonka hän meille näytti. Emme nyt ja tällaisesta syystä.
Hylkäisimmekö me liittolaisemme itärannalle vihollisen armoille? Eikö koko
suunnitelman perusidea ollut yllätysetumme. Iskemme yllättäen ja nopeasti
saavuttaen Rohanin tasangot. Minä haluan pitää kiinni tästä suunnitelmasta. En
tiedä miksi sydämeni sanoo niin, mutta se kertoo minulle että meidän tulee
käyttää hyväksemme yllätysetua ja iskeä heti. Onni seuraa sitä joka on rohkea.
Seuratkoon onni siis meitä”. Aranwion oli hetken hiljaa Haldurionin lopetettua,
miettien mitä kaikki olivat sanoneet. Hetken aikaa hän mietti pitäisikö kutsua
paikalle Harmaasataman Gellan ja sir Delemir, joilla myös olisi kokemusta antaa
mielipiteitä. Mutta ei, asia piti päättää nyt heti! Ei ollut aikaa viivytellä. Glorfindel
oli luottanut häneet, jossakin kaukana Elemmakil luotti häneen ja joen toisella
puolella sotaruhtinas Gothmog luotti häneen. Aranwion tiesi mitä piti tehdä,
mutta siihen liittyvä riski hirvitti häntä. Hermostuneena sotaruhtinas nousi
seisomaan ja käveli joitakin metrejä sivummalle puiden keskelle. Vaikka
ympärillä oli tuhansia sotilaita oli hän sillä hetkellä aivan yksin. Jokaisen
sotaneuvoston jäsenen katse oli hänessä. Jännitys oli käsin kosketeltava.
Narceksen järki sanoi yhtä ja
Eltasin sydän toista. Mutta Dinladen Haldurionin aavistus painoi sillä hetkellä
eniten. Eikö Haldurion ollut heistä hengeltään suurin? Hänen mielensä liikkui
jossakin oudoilla mailla jonne Aranwionilla ei ollut pääsyä. Haldurion oli
nähnyt jotakin. Sitä ei voinut sivuuttaa. Sitä paitsi Aranwionin oma järki
sanoi samaa. Pidä kiinni yllätysedusta. Pistä vihollinen reagoimaan sen sijaan
että reagoisit itse. Pidä aloite niin pitkään kuin voit, odotellen Elemmakilia.
Mutta silti lopullisen päätöksen tekeminen vei aikaa. Se olisi lopullista. Kun
he olisivat yli Angrenista, olisi lähes mahdotonta palata vihollisen pääarmeijan
niskassa. Joki oli este yhtä hyvin ollessaan selustassa kuin ollessaan edessä.
Viimein Aranwion huokaisi syvään ja kääntyi takaisin muiden puoleen.
”Me marssimme tänä iltana”,
hän sanoi. ”Ylitämme joen ensi yönä ja aamulla olemme jo levittäytymässä
Rohanin tasangolle. Eltas, valmistele marssi niin hyvin kuin voit. Ota niin
monta upseeria ja ritaria kuin haluat avuksesi”. Eltas nyökkäsi ja kiiruhti
valmistelemaan kaikkea. ”Narces, suunnittele liikkeemme huomenna. Mitä teemme
kun pääsemme vastarannalle. Yritä myös ennakoida vihollisen liikkeitä”. Sitten
Aranwion kääntyi muiden puoleen. ”Ruhtinas Geldar. Haluan teidät yöllä ja
huomenna aamulla päämajaan, samoin teidät sir Arminas. Ruhtinas Haldurion. Te
autatte joen ylityksessä ja menette sitten kärkijoukkojen mukaan. Haluan että
sijoitatte hyvän ritarin aivan kärkeen. Mieluiten sir Athir, jos sopii. Ja
Narces, Lindonin Ruhtinaan Ratsuväki saa ylittää joen ensimmäisenä”. Aranwion
jakoi nyt ohjeita salamannopeasti. Epäröinnin aika oli ohi. Narces pistäisi
kokoon marssijärjestyksen ja Eltas toteuttaisi sen!
Aranwionin katse haravoi
ympäristöä ja osui harmaakaapuiseen nuoreen haltiaan. ”Ah, Singollo”, hän
huudahti. Nuori haltia teki kunniaa ja astui sotaruhtinaan eteen. ”Viesti heti
suuriruhtinas Vardamirille”, määräsi Aranwion. ”Suullinen viesti. Ylitämme joen
tänä yönä ja taistelemme huomenna. Kerro että tarvitsen hänet tänne heti!
Odotan häntä viimeistään huomenna illalla, vaikka puolet hänen joukoistaan
nääntyisi maahan kesken marssin. Lähde heti ja nyt on elämästä ja kuolemasta
kyse, Singollo”. Nuori lähetti teki kunniaa ja lähti juoksemaan kohti
hevostaan. ”Odota”;, huudahti prinssi Faramir ja kiiruhti näyttämään lähetille
kartalta paikkaa missä tämä saattoi ylittää Angren joen. ”Suuriruhtinaan suorin
marssireitti vie hänet suoraan Anfalasista Adorn joelle ja sen yli vie vain
yksi kahlaamo. Tältä kahlaamolta reitti vie Angrenin rantaa aina Angrenin
kahlaamolle asti. Hän käyttää sitä reittiä, joten etsi häntä Angrenin
vastarannalta”. Singollo kiitti ja juoksi hevoselleen. Hän heilautti itsensä
satulaan ja näki Aranwionin kävelleen samaan suuntaan. ”Singollo, muista varoa
vihollisen partioita”, huudahti sotaruhtinas. ”Kyllä herra”, vastasi lähetti.
”Ja muista myös kertoa viestini juuri niin kuin sen sanoin”. ”Kyllä herra”,
totesi lähetti. ”Ja Singollo”! ”Niin herra”. ”ALA PAINUA”! Singollo tajusi
olevansa vieläkin paikoillaan ja kannusti hevostaan. Hän lähti liikkeelle
rajusti tietäen ratsastavansa nyt kilpaa kuoleman kanssa. Hän ohitti Nessanen
ja heilutti tälle iloisesti. Sitten Singollo katosi puiden sekaan ja oli
poissa. ”Ratsasta lujaa, nuori prinssi”, sanoi Aranwion hänen jälkeensä.
”Sinulla on koko toivomme mukanasi”!
”Hevosenne, herra”, huudahti
nuori Ecthelion taluttaen omaansa ja sotaruhtinas Aranwionin ratsua tien
laidalla. Aurinko oli laskemassa taivaanrannan taakse ja Eriadorin armeija oli
keskellä kuumeista valmistelua. Alusta asti oli ollut selvää, että asiat eivät
sujuneet niin hyvin kuin pitäisi. Suunnitelmat tulivat valmiiksi myöhässä, lähetit
eksyivät metsään vaikka ei ollut vielä edes pimeää, komentajat valittivat ja
sotilaat olisivat halunneet levätä. Mutta päätös oli tehty. Aranwion otti
hevosensa suitset Ecthelionilta ja vilkaisi nuoreen upseeriin. Tämän kasvoilla
helmeili hiki ja silmissä oli annos pelkoa. Koko armeija kokeneimmasta
sotilaasta nuorimpaan tiesi mihin uhkapeliin he olivat ryhtymässä. Jos
joillakin oli aiemmin ollut epäilyksiä Aranwionin kyvyistä, oli näitä
epäilijöitä nyt entistä enemmän.
Aliruhtinas Damrod talutti omaa
hevostaan taaempaa kohti sotaruhtinasta. Tänään tie kuului jalkaväelle, sillä
oli kiire saada heidät eteen. Korkea-arvoiset upseeritkin taluttivat hevosiaan
tien pientareella jos heillä ei ollut todella kiire. Damrod oli ollut poissa
suuren osan päivää marssien armeijan jälkijoukon mukana. Jälkijoukko oli nyt
saapunut. Damrod oli kuitenkin ollut poissa sotaneuvoston kokouksesta. Se
saattoi olla hyväkin asia, mietti viherhaltia, sillä hänellä ei ollut
aavistustakaan minkä neuvon olisi antanut. Kummallakin toimintatavalla oli
riskinsä. Mutta sitä ei voinut enää miettiä, sillä päätös oli tehnyt. He
ylittäisivät joen. ”En voi olla muistelematta Viimeisen Liiton päiviä”, totesi
Damrod päästyään Aranwionin vierelle. He eivät juurikaan tunteneet toisiaan,
mutta kahden haltian välillä oli ystävyyden sijaan luja keskinäinen kunnioitus.
”Pitkään kiistelivät kuninkaan Ereinion, Elendil ja Isildur armeijan päämajan
kanssa siitä pitäisikö Anduin ylittää. Me ylitimme Lorienissa, mutta vaikeuksia
siitä seurasi”. Aranwion nyökkäsi. ”Niin, mutta eikö se ollut kuitenkin oikea
päätös”?
Damrod nyökkäsi. ”Kyllä.
Meillä oli melkoisia ongelmia saada Gondorin armeijan osasto Anarionin johdolla
yli. Ruhtinas Gildor Inglorion joukkoineen oli heidän kanssaan. Mutta jos emme
olisi ylittäneet Lorienissa, olisi koko armeijalla ollut vaikeuksia päästä joen
yli. Toivokaamme että päätös ylittää oli tänäänkin oikea. Gondorin joukko tulee
jälleen etelästä avuksemme, mutta he voivat olla väärällä puolella jokea”.
Aranwion hymyili surumielisesti. ”Jos he edes tulevat. Haldurion uskoo niin,
mutta joskus meidän haltioidenkin aavistukset ovat vääriä. Suuriruhtinas
Vardamirista ei ole jälkeäkään. Se huolestutttaa minua”. ”Mutta ei tarpeeksi
että peruisit ylityksen”, kysyi Damrod. Sotaruhtinas pudisti päätään. ”Ei, me
menemme yli. Tapahtui mitä tahansa me ylitämme Angrenin tänä yönä”!
KOHTAAMISTAISTELU ANGRENILLA!
Parhaatkin suunnitelmat
saattavat mennä pieleen. Etenkin jos niihin sisältyy yöinen järjestäytyminen,
marssi ja ennestään tuntemattoman kahlaamon ylitys pimeässä. Kun Eriadorin
Armeijan sotilaat muistelivat myöhemmin tuota yötä yksi sana heidän puheissaan
nousi yli kaikkien muiden. Se sana oli SEKASORTO! Esikuntaupseerit suorittivat
yli-inhimillisiä ponnisteluja pitäen joukot jonkinlaisessa järjestyksessä.
Mutta lähestymismarssi ei edistynyt ja puolenyön aikaan oli selvää, että
aikatalusta tulisi äärimmäisen tiukka.
”Miksi he eivät marssi”,
huudahti Aranwion katsellen tuskaisena pimeyden keskellä seisovia sotilaita.
Hevosten hiljaiset liikkeet, vankkureiden kitinä ja sieltä täältä kuuluvat
kiroukset rikkoivat muuten hiljaisen yön. Suurin osa sotilasta oli asettunut
istumaan tai makaamaan tien pientareelle. Mitään ei tapahtunut. Aranwion joutui
käyttämään kaiken tahdonvoimansa ettei rynnännyt keskelle pimeyttä etsimään
viivästyksen syitä. Hän olisi hetkessä kadonnut loputtomien marssirivistöjen
keskelle eikä esikunta olisi välttämättä löytänyt komentajaansa ennen
aamunkoittoa. ”Enkö minä neuvonut tätä vastaan, ”huomautti Narces katsellen
viileästi paikoillaan juuttuneita joukkoja. ”Yömarssi on aina hankala, ja
etenkin näissä olosuhteissa. Meillä ei ollut aikaa suunnitella kunnolla”.
Heidän takanaan aliruhtinas Damrod istui puoliksi vankkurien sisällä ja katseli
tähtitaivasta heidän yläpuolellaan. Kokenut viherhaltia oli kuin itse
rauhallisuus. ”Miksei kukaan tee mitään”, ihmetteli Ecthelion katsellen
ympärilleen. ”Joukot eivät liiku ja koko päämaja vain katselee”. Damrod kohotti
katseensa nuoreen haltia ylimykseen ja hymyili vaimeasti. ”Tämä on niitä hetkiä
jolloin tapahtumat ovat täysin poissa armeijan päämajan hallinnasta”,
viherhaltia selitti. ”Meillä ei ole mitään keinoa tietää mitä tuolla pimeyden
keskellä tapahtuu. Voimme vain istua ja odottaa kuten joukko-osastotkin. Juuri
nyt kaikki on marssin johtajan varassa. Voimme vain toivoa että Eltas tietää
mitä tekee”. Ecthelion nyökkäsi tuskaisena. ”En vain kestä tätä odottelua, tietäen
että huomenna taistelemme”.
Mitä ilmeisemmin aliruhtinas
Eltas tiesi mitä teki, sillä samassa edempänä seisoskellut prikaati lähti
jälleen liikkeelle eteenpäin ja päämajan joukoille tuli kiire palata
muodostelmaan. Sitten vankkurit, ratsut ja jalkamiehet olivat jo liikkeessä.
Aranwionin pitkä hahmo kulki heidän edellään malttamattoman näköisenä, alati haluten
mennä lujempaa kuin jalkaväki marssi. Mielessään sotaruhtinas tiesi kokoajan
mitä kello oli. Yö kului ja aamu lähestyi. Missä oli Angrenin kahlaamo? Missä
oli armeijan kärki?
Eltas tiesi että joukot
olivat osittain väärässä järjestyksessä. Hän ei vain enää tiennyt missä olivat
osastot jotka olivat kadonneet ja joiden tilalla oli nyt toisia. Niinpä
tilannetta ei voinut korjata enää. Ei ennen auringonnousua. Ei etenkään kun
kello kävi kokoajan. Niinpä aliruhtinas pyrki vain pitämään joukot liikkeessä. Mutta
vähän väliä tuli pysähdyksiä. ja silloin lähetit ja upseerit sinkoilivat sinne
tänne pimeyden keskellä. Eltas oli jo kadottanut puolet apulaisistaan, mutta
luotti siihen että missä tahansa nämä olivat he toimivat saman asian eteen.
Joukot piti saada pysymään liikkeessä. Eltas oli kokoajan liikkeessä pitäen
kaiken toiminnassa. Välillä hän vilkaisi huolestuneena eteenpäin, sillä
aliruhtinas ei ollut koko marssin aikana ehtinyt käydä kolonnan kärjessä, mutta
koska he liikkuivat eteenpäin kaiken täytyi olla kunnossa.
Äkkiä kolonna taas pysähtyi.
Jonkun komentajan ääni tiedusteli ärtyneenä viivästyksen syytä. Eltas kannusti
hevostaan eteenpäin. Tien mutkan takana oli vankkuri tiellä paikoillaan. Useita
sotilaita parveili sen ympärillä. Eltas pysähtyi vähän matkan päähän nähdäkseen
mitä tapahtui. Yksi pyörä oli hajonnut ja vankkurit jääneet siihen tukkien
tien. Ennen kuin Eltas ehti tehdä mitään ehätti toinen ratsumies paikalle.
Hahmon liikkeistä Eltas päätteli hänen olevan sir Sandir. Kultaisen Kukan ritari
vilkaisi vankkureita ja kääntyi sitten sotilaiden puoleen. ”Työntäkää ne
sivuun”, hän komensi. ”Meidän täytyy jatkaa matkaa. Mitä tahansa tapahtuu tietä
ei saa tukkia”. Sotilaat näyttivät haluttomilta. Varmasti heidän
henkilökohtaisia tavaroitaa oli vankkureissa, mutta nopeasti he silti työnsivät
vankkurit pois tieltä. Marssi jatkui. ”Sir Sandir”, huudahti Eltas kiinnittäen
ritarin huomion itseensä. ”Herra”, tämä vastasi ja kiiruhti aliruhtinaan eteen.
”Miten kaukana kärki on kahlaamosta”, kysyi Eltas huolissaan. Sandir tiesi mitä
tämä ajatteli. Yön puoliväli oli jo ohi. Pian aurinko alkaisi nousta. ”Luulen
että kärki saavuttaa kahlaamon juuri näillä hetkillä, herra”, vastasi Sandir.
Eltas kääntyi heti hevosensa
satulassa ja katsoi taakseen. ”Nessane”, hän komensi ja lähetti ratsasti heti
aliruhtinaan luokse. ”Viesti sir Athirille. Meillä on kiire, mutta hänen ei
pidä silti unohtaa varovaisuutta. En halua armeijan marssivan ansaan”. Nessane
katsoi yllättyneenä Eltasiin. ”Siinäkö koko viesti, herra”? ”Athir tajuaa
kyllä”, vastasi aliruhtinas. ”Ala mennä”. Nessane tervehti ja kannusti
hevostaan kadoten pian pimeyden keskelle. Eltas vilkaisi ympärilleen. Joukot
marssivat jälleen, mutta sitten äkkiä pysähtyivät. Nyt pysähdyksessä oli
jotakin pysyvämpää. Jokin ei ollut tukkinut tietä tai joukko-osasto eksynyt
paikaltaan. Ei, kolonna oli pysähtynyt. Sitten Eltas kuuli sen tulevan mieheltä
toiselle marssirivistön poikki. ”SEIS”, komento siirtyi osastosta toiseen. Eltas
liikahti satulassaan levottomasti ja jäi odottamaan. Välillä hänen katseensa
hiipi taivaanrantaan ja etsi merkkejä auringonnoususta, joka tuhoaisi
tullessaan Eriadorin Armeijan toiveet. Mutta taivaanranta pysyi pimeänä.
Sir Athir Wendir pyyhki hikeä
otsaltaan. Yö oli ollut juuri sellainen kuin hän oli pelännytkin. Ehkä jopa
pahempi. Tällaisista öistä nähtiin painajaisia etukäteen. Ja jälkikäteen. Koko
yön Athir oli säntäillyt sinne tänne Haldurionin puolesta yrittäen pitää
tilanteen hallinnassa ja joukot liikkeessä. Minhiriathin kevytaseisten kuului
olla kärjessä tiedusteluosastona, mutta Athir oli kadottanut heidät. Koko
prikaatista ei ollut näkynyt jälkeäkään. Lopulta he olivat marssineet ilman
minhiriathilaisia. Haldurion oli määrännyt joukot liikkeelle ja Athir oli
asettanut Lindonin Ratsuväen kärkeen minhiriathilaisten sijaan. Nyt marssi oli
vihdoin ohi. Athr huokaisi helpotuksesta, sillä hän näki kahlaamon edessään
pitkän mäen alapuolella. Angren kulki pienessä painanteessa joten mistä tahansa
sitä lähestyikin joutui laskeutumaan alas. Silmät tarkkana ritari tähysti
eteenpäin. Koko kahlaamo oli autio. Ilmeisesti sotaruhtinas Gothmog oli vetänyt
joukkonsa kokonaan pois kuullessaan Eriadorin Armeijan aikovan ylittää joen.
Näin vältyttiin väärinkäsityksiltä jotka voisivat johtaa yhteenottoon.
Hiukan huolestuneena Athir
vilkaisi ympärilleen. Haldurionia ei näkynyt missään. Takana oli ollut jokin
hätätilanne ja ritarien päämies oli kadonnut siihen suuntaan. Enemmän
huolissaan Athir oli siitä, että hän oli kadottanut sir Sandirin, joka oli
teillä tietämättömillä. Mutta komentaja Wedemir Noldorinin ratsuväkipataljoona
oli hyvässä järjestyksessä niityllä tien oikealla puolella. Mustainmaan metsät
olivat jääneet taakse ja maasto tien ympärillä oli nyt avaraa ja tasaista.
Etummainen jalkaväkidivisioona pysähtyi parhaillaan Athirin taakse noudattaen
hyvin hiljaisuutta. Se oli divisioona ”Turgon”, Tol Eresseän joukkoja prinssi
Eldirin komennossa. Kaikki liike oli nyt loppunut ja täydellinen hiljaisuus
vallitsi. Sen rikkoi vain muutaman hevosen vaimea kavioiden kopina. Hevosia
pysähtyi Athirin ympärille. Hän tiesi vilkaisemattakin, että prinssi Eldir ja
etummaisen prikaatin komentaja, prikaatinkenraali Wyandir, olivat saapuneet.
Kumpikin jäi ääneti katselemaan näkyä edessään. Angren joki oli leveä
ylityspaikassa. Sen keskellä oli pieni saari, jonka läpi tie vei. Ongelma oli,
että vastakkainen rinne oli korkeampi joten Athir ja Eldir eivät voineet nähdä
mitä kahlaamon jälkeen oli edessä. He saattoivat vain erottaa vastakkaisen
rinteen mustana massana edessään.
”Mitä tuumit, herra”, kysyi
kenraali Wyandir vaimeasti. ”Vaikuttaa vaaralliselta”, vastasi prinssi Eldir.
”Meidän täytyy ensin tiedustella vastaranta hyvin”, hän mietti katsoen
Athiriin. Ritari ei sanonut mitään. Ties monettako kertaa sinä yönä Athir toivoi
että Welden olisi hänen kanssaan. Miten monia ongelmia saattoi yksi ritari
joutua ratkomaan yhden yön aikana? Mitä ilmeisemmin melkoisen monta.
Samassa nopeasti ratsastavan
hevosen kaviot kopisivat tien pintaan. Athir kääntyi katsomaan tietäen että lähetti
oli saapumassa. Se oli Nessane. Ritari käänsi hevosensa ja eteni joitakin
askeleita tulijaa vastaan. Hetkeksi Nessane pysähtyi katselemaan kaunista
näkymää edessään. ”Sinulla oli viesti”, kysyi Athir huvittuneena. ”Kyllä.
Aliruhtinas Eltas pyysi kertomaan, että kärjen pitää olla varovainen. Tämä
olisi kuulemma täydellinen paikka väijytykselle”. Prinssi Eldir liikahti
innostuneesti. ”Sitähän minäkin juuri sanoin. Meidän täytyy tiedustella
vastaranta hyvin ennen kuin etenemme”. Mutta Athir ei näyttänyt vakuuttuneelta.
Hän etsi viimeisen kerran katseellaan Haldurionia, mutta tätä ei näkynyt. Missä
päämies oli? Ei ainakaan kärjessä. Sitten Athir käänsi katseensa alas
kahlaamolle. Nessane katseli kiinnostuneena miten tietty ilme muodostui ritarin
kasvoille. Se oli Athirin ”kukaan ei kerro minulle miten minä johdan kärkeäni”
ilme. ”Ja koko sen ajan muut yksiköt seisovat paikoillaan odotellen”, mietti
Athir ääneen. Hän epäröi, mutta teki sitten päätöksen nopeasti.
”Me emme voi jäädä tähän
odottelemaan”, hän totesi. ”Aurinko alkaa nousemaan pian. Mutta koko
divisioonaa emme vaaranna. Kenraali Wyandir, marssittakaan heti prikaatinne
alas kahlaamolle. Järjestämme sen tuolla alhaalla. Herrani Eldir, ottakaa te
loput divisioonasta ja tuokaa se perässä joen rantaan. ottakaa siinä asemat
valmiina tukemaan meitä tai ylittämään joki merkistäni. Komentaja Wedemir ottaa
pataljoonansa ja järjestää sen kenraali Wyandirin prikaatin kannoille”. Prinssi
Eldir näytti ensin aikovan vastustaa, mutta tiesi ettei voinut peruuttaa marssirivistön
kärkikomentajan käskyä ja pisti sitten toimeksi.
Nessane vetäytyi hieman
kauemmaksi tiestä ja tähysti eteensä. Jossakin etelässä Singollo ratsasti
kilpaa ajan kanssa tuodakseen Anfalasin joukot ajoissa paikalle. Mutta
Anfalasista ei näkynyt jälkeäkään. Joka hetki armeija odotti ja toivoi
näkevänsä Gondorin viirit etelässä, mutta taivaaranta oli autio. Punainen hehku
alkoi näkyä kaukaisuudessa kertoen, että aurinko alkaisi pian nousemaan. Aika
oli loppumassa!
Haldurion oli kadonnut jonnekin,
Eltasista ei näkynyt jälkeäkään ja Aranwion pysytteli yhä päämajan luona. Vain
yksi komentoupseeri oli paikalla. Nessane katseli miten Athir Wendir ohjasi
hevosensa tien sivuun ja tähysti eteenpäin. Tuolla hetkellä Athir näytti
uljaalta ja urhealta istuessaan ryhdikkäänä suuren ruskean hevosensa selässä
juosi selässään ja punainen kaapu yllään. Hänen puolipitkät tummat hiuksensa
liehuivat pienessä tuulenvireessä ja kasvojen ilme oli tyytymätön. Vielä kerran
sir Athir vilkaisi taakseen etsien katseellaan Dinladenin Haldurionia. Mutta
tiellä ei ollut ratsastajia. Vain loputon rivistö jalkaväkeä
kolonnamuodostelmassa. Hitaasti sir Athir kääntyi kenraali Wyandirin puoleen ja
viittasi kädellään yli Angrenin. ”Mars mars”, komensi terävä liike kädellä.
Kevytprikaati lähti ääneti
liikkeelle. Nessane saattoi nähdä miten tiedustelukomppania levittäytyi kärkeen
koko kahlaamon levyiseksi rivistöksi. Sen taakse levittäytyi kaksi pataljoonaa
jalkaväkeä. Jousiampujien komppania tuli viimeisenä jouset esillä. Kenraali
Wyandir ratsasti tiedustelukomppanian takana muutaman esikuntaupseerin kanssa.
Prikaatin viiri liehui heidän takanaan ylväänä. Sitten sotilaiden jalat osuivat
veteen. Se ulottui heitä polviin. Jossakin takana vesi kohisi kun Lindonin
ratsuväen eliittisotilaat kannustivat hevosiaan veteen. Athir pysäytti ratsunsa
joen rantaan ja katsoi hetken vastarannalle. Sitten hän vilkaisi taakseen,
heilautti kättään Nessanelle ja kannusti hevosensa veteen. Haltianeito näki
hänen ratsastavan matalassa vedessä muita lujempaa, yrittäen tavoittaa rivistön
kärkeä. Taustalla kuului saappaiden kopinaa, kun loput prinssi Eldirin
divisioonasta lähestyi joen rantaa levittäytyen rivistöksi.
Askel askeleelta prikaati
lähestyi joen keskellä kohoavaa saarta. Sitten tiedustelukomppanian sotilaat
olivat jälleen kuivalla maalla ja etenivät tien molemmin puolin läpi saaren.
Sen keskellä oli kumpu, jonka yli kenraali Wyandir ratsasti sir Athirin
seuraamana. Jännitys lisääntyi tasaisesti kun sotilaat astuivat jälleen veteen
ja etenivät kohti vastarantaa. Nessane saattoi vain nähdä heidän kypäränsä ja
keihäidensä kärjet saaren takaa. Kun kärki oli noin kymmenen metrin päässä
rannasta aurinko ilmestyi taivaanrannan takaa luoden päivän ensimmäiset
valonsäteet Rohanin ylle. Prikaatin keihäät välkehtivät valossa ja Nessane
kuuli miten Wyandir kannusti miehiään marssimaan nopeammin. He saavuttivat
vastarannan.
Sir Athir jätti Wyandirin
järjestämään joukkuaan rannalle ja ratsasti kymmenen metriä ylös rinnettä.
Sitten hän pysähtyi ja tähysti ympärilleen. Missään ei näkynyt ketään. Koko
itäranta oli autio. Ainoastaan länsirannalla noin kilometri pohjoiseen
kahlaamolta näkyi liikettä. Sotaruhtinas Gothmogin joukkojen leiri oli siellä
ja kaikki näytti rauhalliselta. Prinssi Eldir oli levittänyt divisioonansa
länsirannalle ja hänen viirinsä näkyi joukkojen takana liehuen pienessä tuulen
vireessä. Athir katsoi taivaalle. Pilvenlonkaakaan ei ollut näkyvissä. Päivästä
tulisi kuuma. Ehkä monessakin mielessä!
Haldurionia ei vieläkään
näkynyt missään. Prikaati itärannalla asettui odottamaan käskyjä, mutta niitä
ei tullut. Noin kymmenen minuutin jälkeen Athir alkoi käydä kärsimättömäksi.
Kenraali Wyandir lähestyi häntä hevosen selässä. ”Emme voi jäädä vain
odottamaan”, kenraali totesi. ”Aurinko on jo nousemassa. Aikaa on vain vähän”.
Athir nyökkäsi tuskaisena. Mitä hänen pitäisi tehdä? ”Parasta lähettää
tiedustelijoita mäen päälle, ettei meitä yllätetä”, hän sanoi viimein. Prikaati
oli vaarallisessa asemassa joen rannassa edessään pitkä rinne ylös Rohanin tasangolle.
”Haluaisin mennä koko prikaatilla”, totesi Wyandir. ”Meidän pitää miehittää
mäenharja yläpuolellamme mahdollisimman pian”. Athir kääntyi katsomaan ylös
rinteeseen. ”En ole varma”, hän tuumi. Wyandir oli oikeassa. Tärkeä
maastonkohta piti miehittää niin pian kuin mahdollista. Se oli hallitseva
maastonkohta. Hetkeksi ritari sulki silmänsä ja yritti ajatella mitä Haldurion
tekisi. Mutta vastauksia ei löytynyt. Hän käänsi jälleen katseensa kenraali
Wyandiriin ja nyökkäsi. ”Ylös mäkeä, herra”, hän totesi.
Prikaatin kärki lähti
nousemaan ylös rinnettä. Se kahlasi matalassa ruohossa, kun aurinko tuli
kokonaan esiin rinteen takaa ja valaisi Angrenin kahlaamon. Ei ollut enää aikaa
odottaa. Athir ratsasti nopeasti Angrenin rantaan ja viittoi yli joen. ”MARS”,
hän näytti kädellään useita kertoja. Koko divisioonan täytyi tulla yli nyt
heti, ja Eriadorin Armeijan sen perässä. Pian vihollinen heräisi huomaamaan
että asiat Angrenilla eivät olleet niin kuin piti. Prinssi Eldirin joukot
astuivat jokeen ja lähtivät ylittämään sitä. Takaa työntyi lisää joukkoja
kolonnamuodossa kohti rantaa. Vihdoinkin armeija liikkui. Athir ei jäänyt
seuraamaan divisioonan marssia vaan käänsi hevosensa ja lähti ylös rinnettä. Hän
ei kuitenkaan ehtinyt pitkälle.
Paljon asioita tapahtui
lyhyessä hetkessä. Athir kuuli selvästi marssivien saappaiden kopinan
edestäpäin. Niin kuulivat myös tiedustelukomppanian miehet ja pysähtyivät. He
olivat vielä viitisenkymmentämetriä rinteen laelta. Sir Athir vilkaisi
taakseen. Prinssi Eldirin divisioona oli saavuttanut saaren mutta ei ollut
lähelläkään vastarantaa. Sitten ruskeaunivormuinen kolonna marssi esiin tietä
myöten. He olivat päässeet rinteen suojissa aivan Wyandirin prikaatin eteen ja
yllätys molemminpuolin oli melkoinen. Kolonna pysähtyi vain parinkymmenen
metrin päähän Wyandirin tiedustelukomppaniasta. Aika tuntui pysähtyneen kun
kaksi vihamielistä yksikköä tuijotti toisiaan lähietäisyydeltä.
Tiedustelukomppania alkoi hitaasti vetäytyä alas rinnettä.
Hetki tuntui kestävän
ikuisesti. Sitten sekä Athir että Wyandir kannustivat hevosiaan. Wyandir
kiiruhti eteenpäin ja Athir taaksepäin. Ritari kannusti hevostaan kohti
kahlaamoa, mutta pysäytti sen sitten rajusti. Eldirin divisioona oli pysähtynyt
saarelle ja näytti epäröivän. Pitäisikö heidän edetä joen yli vai palata
länsirannalle? Prinssi Eldir ei ilmiselvästi tiennyt ja seisoi esikuntineen
saarella tuijottaen vastarannalle. Jos Athir olisi pysähtynyt ajattelemaan ei
hänkään olisi tiennyt. Mutta hänellä ei ollut aikaa ajatella. Oli aikaa vain
reagoida ja hän reagoi heti ja automaattisesti. ”YLI”, hän huusi suurella
äänellä joka kantoi helposti saarelle. ”MARS MARS”! Koko Eldirin divisioona
kuuli huudon ja näki huutajan. Pitkä punakaapuinen hahmo ruskean hevosen
selässä. Siitä ei voinut erehtyä. Odottamatta käskyä komentajaltaan divisioona kahlasi
veteen ja säntäsi kohti vastarantaa. Nähdessään heidän tulevan Athir kääntyi ja
juuri silloin vihollisen jousimiehet olivat saaneet rivinsä kuntoon.
Yhteislaukaus lähti suhisten ilmaan.
Nuolet viuhuivat ilman halki
ja iskeytyivät suoraan prikaatin komentajan ympärille. Kenraali Wyandir kaatui
alas satulasta kahden nuolen lävistämänä. Prikaatin varakomentaja katsoi
kuolevaa kenraaliaan kauhistuneena. Sir Athir näki hämmennyksen nuoren upseerin
kasvoilla. Koko prikaati epäröi ja oli lähdössä mukaan tiedustelukomppanian
aloittamaan perääntymiseen. Ritari tajusi kaiken olevan hiuskarvan varassa.
Rinteen takana oli varmasti voimaa, mutta sillä ei ollut nyt merkitystä. Hänen
piti saada hallitseva maastonkohta haltuunsa. Oikea komentaja olisi jäänyt
taustalle johtamaan joukkojaan. Mutta Athir Wendir tiesi, ettei hän ollut oikea
komentaja. Hän oli vain Kultaisen Kukan ritari liian suurissa saappaissa. Niinpä
hän reagoi jälleen.
Prikaati alkoi vetäytyä
epäjärjestyksessä, kun ritari punaisessa kaavussa karautti hevosellaan heidän
eteensä. Yhdellä liikkeellä sir Athir paljasti miekkansa. ”PRIKAATI, SEURATKAA
MINUA”; hän huusi. ”RYNNÄKKÖÖN”! Ritari pudottautui satulasta ja lähti
juoksemaan kohti vihollista. Prikaati epäroi vain sekunnin. Sitten sotilaat jo
juoksivat eteenpäin kohottaen hurraahuudon. Heidän edessään vihollinen
levittäytyi nopeasti kolonnasta rivistöksi. Mutta he eivät olleet vielä
valmiita kun prikaati iski Athirin johdolla rivistön kimppuun. Samalla
prikaatin jousikomppania pääsi vihdoin toimintaan ja lähetti yhteyslaukauksen
vihollisen rivistön niskaan. Se lisäsi sekasortoa. Sir Athirin johtama hyökkäys
eteni hyvin ja vihollinen alkoi perääntyä. Prikaati taisteli vihollisen
prikaatia vastaan ja rynnisti kohti rinteen huippua. Sir Athir näytti olevan
kaikkialla johtaen miehiä ja pitäen näiden intoa yllä. He saavuttivat rinteen
huipun. Athirin edessä levisi Rohanin tasanko mataline kumpuineen. Ja suoraan
edessä koko vihollisen divisioona marssi tietä myöten kohti kahlaamoa. Takana
näkyi ratsuväkeä ja lisää joukkoja. Kenraali Suingol oli tulossa ottamaan
kahlaamot valvontaansa. Mutta hänen tiellään oli Tol Eresseän prikaati joka
asettui nyt päättäväisesti puolustukseen. Koko vihollisen divisioona vyöryi
heitä kohti.
Päämajassa sotaruhtinas
Aranwionin kärsimättömyys oli kasvanut hetki hetkeltä kun yö lähestyi loppuaan.
Ruhtinas kuitenkin kätki sen hyvin, sillä armeijan komentaja ei saanut missään
vaiheessa näyttää hätäilevältä. Niinpä hän vain istui hevosensa selässä
katsellen kohti itää ja etelää. Anfalasista ei näkynyt jälkeäkään. Kolonna ei
enää liikkunut vaan odotti. Odotti mitä? Kukaan ei tiennyt, mutta epäilemättä
jossakin oli sattunut uusi viivytys. Mutta oliko heillä aikaa uuteen
viivytykseen? Aurinko nousisi minä hetkenä tahansa!
Sitten aurinko ilmestyi
viimein taivaanrannan takaa. Kuului äänekös huokaus sotilaiden suusta, kun he
tajusivat olevansa myöhässä. Oliko uhkapeli epäonnistunut. Samassa kolonna
lähti liikkeelle. Tien pientareella istuskelleet sotilaat kiiruhtivat
paikoilleen varusteitaan keräillen. Kolonna liikkui! ”Saatamme vielä ehtiä”,
totesi aliruhtinas Damrod tuijottaen itään, kuin yrittäen nähdä puiden läpi
mitä kahlaamolla tapahtui. Aranwioni nyökkäsi ja tunsi sydämen hyppäävän lähes
kurkkuunsa kun taistelun meteli äkkiä katkaisi hiljaisuuden. Jossakin edessä
miekat ja keihäät iskivät yhteen. Meteli yltyi. Upseerit ja sotilaat
kohottautuivat hevostensa selässä yrittäen nähdä eteenpäin. Ilmeet olivat
haudanvakavat. Mitä edessä tapahtui? Lähettejä ei tullut. Se kertoi ettei
kenelläkään ollut aikaa heitä lähettää. Ruhtinas Aranwion tunsi lähes
vastustamatonta halua kannustaa hevostaan ja syöksyä eteen katsomaan mitä
tapahtui. Mutta hän hillitsi itsensä. Jos komentaja katoaisi ei häntä
välttämättä löydettäisi jos päätöksiä pitäisi tehdä. Hänen täytyi jäädä
paikalleen, odottaen sydän kurkussa uutisia. ”Kolonna liikkuu yhä”, huomautti
Damrod joka oli nyt aivan Aranwionin vieressä. Tämä tyytyi jälleen nyökkäämään.
Sitten äkkiä vaimea hurraa-huuto kohosi ilmaan. Se viimein kertoi jotakin.
Tuolla edessä haltioiden jalkaväki rynnäköi huutaen hurraata! ”Iskekää, miehet,
iskekää”, sanoi Damrod hiljaa itsekseen, kuvitellen jalkaväen hyökkäämässä.
Mutta viimein Aranwionin kärsivällisyys oli lopussa. ”Sir Delemir”, hän
huudahti katsoen taakseen. Ritari oli heti sotaruhtinaan vierellä. ”Herra”, hän
vastasi. ”Ottakaa komppanianne ja painukaa kahlaamolle. Katso mitä voit tehdä
jalkaväen auttamiseksi”. Delemir teki kunniaa ja pian Glorfindelin talonväenkomppanian
ritarit poistuivat täyttä laukkaa kohti itää. Sotilaat tiellä tekivät tilaa ja
pian komppania katosi puiden keskelle. Aranwion katseli surullisena heidän
peräänsä. Hän ei voinut mennä mukaan. Sotaruhtinas saattoi ainoastaan luottaa
ruhtinas Haldurioniin ja tämän kykyihin. Oli tilanne millainen tahansa
Haldurion kyllä selvittäisi sen!
Haldurion itse ei ollut aivan
varma asiasta. Hän oli jo ollut matkalla kahlaamolle, kun taistelun meteli
alkoi kuulua. Ruhtinas tiesi, että hänen pitäisi olla siellä missä nyt
taisteltiin. Mutta koko Minhiriathin osasto oli kadonnut ja ruhtinas oli
kuluttanut melkein tunnin sen etsimiseen ja tuomiseen takaisin kohti
marssirivistön kärkeä. Minhiriathilaiset eivät olleet hyviä toimimaan suurien
osastojen osina ja yöllinen marssi oli ollut heille liikaa. Mutta he olivat nyt
toissijaisia, sillä yö oli päättymässä ja edessä taisteltiin.
Täyttä laukkaa Haldurion
saapui paikalle, josta Athir ja Nessane olivat aiemmin katselleet kahlaamoa.
Hetkeksi Haldurion pysähtyi yrittäen arvioida tilannetta. Eldirin divisioona
oli juuri saavuttamassa vastarannan ja seuraava divisioona, Vihersataman
Gellanin joukko, oli jo osittain joessa pyrkien joen yli. Sitten Haldurionin
katse osui vastarannalle. Athirin johtama prikaati saavutti juuri rinteen laen
ajaen vihollista edellään. Mutta tasangolla oli varmasti lisää vihollisia,
tajusi Haldurion. Ne yrittäisivät heittää prikaatin takaisin rinteeseen.
Wedemirin ratsuväki oli rinteessä tien oikealla puolella näyttäen epäröivän.
Sir Athiria ei näkynyt, mutta Haldurion saattoi arvata ritarin olevan siellä
missä taistelun tiimellys oli kiivain.
Kiroten mielessään Dinladen
ruhtinas kannusti hevostaan ja lähti ylittämään kahlaamoa. Hän ohitti vedessä
kahlaavia sotilaita, jotka huusivat kannustushuutoja toisilleen. Ruhtinas
Gellan oli saarella tähystäen vastarannalle. Vihersataman ruhtinaan katse oli
tiukasti taistelussa jota sir Athir kävi vihollista vastaan. Gellan oli ottanut
kypärän päästään ja heittänyt sen pois. Hiki helmeili hänen otsallaan ja ilme
oli tiukka. Haldurion pysähtyi hänen vierelleen. ”Emme näe mitä tasangolla on”,
huudahti Gellan tuskaisena. ”Siellä voi olla vaikka koko vihollisen armeija”.
Haldurion kääntyi katsomaan Gellaniin. ”Luuletko että on”, hän kysyi. Gellan
pudisti päätään. ”Kolme tai neljä divisioonaa korkeintaan. Mutta kuinka lähellä
he ovat, se on nyt tärkeää”. ”Todellakin”, vastasi Haldurion. ”Marssi tien
suuntaisesti ylös rinnettä valmiina kaartamaan kumpaan suuntaan vain. Minä
menen rinteen huipulle katsomaan miltä tilanne näyttää”. ”Niin teemme”, vastasi Gellan ja lähti
eteenpäin. Haldurion kannusti jälleen hevostaan ja kiiruhti yli kahlaamon.
Wedemir näki hänen tulevan ja kiiruhti vastaan. ”Herra, mitä minun pitäisi
tehdä”, hän kysyi epätietoisena. ”Pysy siinä missä olet”, vastasi Haldurion.
”Haluan ensin nähdä mikä tilanne on”, hän lisäsi ja oli sitten jo poissa.
Wedemir kuuli ruhtinaan kannustavan Eldirin jalkaväen sotilaita ylös rinnettä
tovereidensa tueksi. Oli kiire!
Tasangon laidalla sir Athir
piti edelleen tien hallussaan. Prikaati oli juuri torjunut kaksi kertaa
vahvemman vihollisen rynnäkön ja nämä olivat vetäytyneet järjestäytymään
uudelleen. Se ei huolestuttanut ritaria, mutta sen sijaan toisen divisioonan
ilmestyminen vihollisen tueksi huolestutti. Vihollinen alkoi kiertää prikaaatia
kummaltakin puolelta. Mutta samassa Eldirin divisioonan muut prikaatit alkoivat
saapua kärjen tueksi. Ne ilmestyivät kummallekin puolelle Wyandirin prikaatia
harmaakaapuisen pitkän ratsumiehen käskeminä. ”Haldurion”; huudahti Athir
huojentuneena. Ruhtinas pysäytti hevosensa tien pientareelle ja katseli eteensä
välittämättä ympärillään viuhuvista nuolista, joita vihollisen jousimiehet
ampuivat herkeämättä. ”Mahtava sir Athir”, tervehti Haldurion hymyillen
suopeasti. Athir hymyili takaisin. ”Nyt olet todellakin Auth-hir,
sotaruhtinas”, lisäsi ruhtinas. Mutta ritari pudisti päätään. ”Moista vastuuta
en halua. Liian tiukkaan paikkaan jätit minut, mutta tein parhaani”. ”Hyvin
teit”, vastasi Haldurion katsellen ympärilleen. Hän saattoi nähdä ruhtinas
Gellanin olleen oikeassa vihollisen voimasta. Mutta koko jalkaväki oli yhä
marssimuodostelmassa tiellä tai levittäytymässä tien ympärille rivistöksi.
Divisioonat eivät olleet rivissä vaan jonossa. Ainoa huolestuttava seikka oli
kokonaisen vihollisen ratsuväkiprikaatin marssi oikealla kohti Eldirin
divisioonan sivustaa. Athir näki saman, mutta ei ollut enää huolissaan.
Ruhtinas Haldurion kyllä hoitaisi tilanteen.
Hetken Haldurion mietti.
Sitten hän taas räjähti toimintaan. ”Pidä asemat tässä Eldirin divisioonan
kanssa”, hän komensi Athiria. Sitten Dinladen ruhtinas oli jo poissa ratsastaen
alas rinnettä. Hänen takanaan taistelun meteli kiihtyi jälleen. Puolivälissä
rinnettä Haldurion pysähtyi. Gellanin divisioona kahlasi juuri ylös joesta. Hän
näki Vihersataman ruhtinaan esikuntineen jo kuivalla maalla tähystämässä ylös
rinnettä. Heidän katseensa kohtasivat. Haldurion teki laajan kädenliikkeen
kohti Eldirin vasenta sivustaa ja näytti ”mars mars”. Hän näki Gellanin käden
osoittavan samaan suuntaan näyttäen useita eri kohtia. Haldurion vastasi
osoittamalla kohtaa jossa korkea kivi kohosi keskellä rinnettä. Hän halusi
Gellanin marssivan sitä kohti ja siitä ylös tasangolle. Kivi oli kauempana
pohjoisessa. Gellan viittoi kädellään ymmärtäneensä. Tuhlaamatta enempää aikaa
Haldurion kääntyi ja kiiruhti nyt kohti rinteessä yhä seisovaa Lindonin
Ruhtinaan Ratsuväkeä. Ratsumiehet näyttivät kärsimättömiltä. ”Oikealta ylös
rinnettä”, komensi Haldurion Wedemiriä. Nuoren komentajan ilme oli lähes helpottunut.
Vihdoinkin odotus oli ohi. ”Suoraan edessänne tasangolla on vihollisen
ratsuväkiprikaati. Lyöt sen ja ajat pois kentältä. Pistä toimeksi”. Wedemir
teki kunniaa ja komensi pataljoonansa liikkeelle. Haldurion seurasi heitä ja
saavutti kohdan jossa rinne muuttui tasangoksi. Hän näki vihollisen yksiköt
edessään ja taistelun kohdassa jota prinssi Eldir nyt puolusti. Divisioona
vastaan divisioona. Kenraali Wyandir makasi jo kuolleena nurmella, samoin monia
hänen miehiään ja vihollisia. Pian toinen vihollisen divisioona liittyisi
taisteluun. Sitten Gellan. Sitten seuraavan divisioona. Niin alkoi Dagor
Dagorath, mietti Haldurion tajuten tilanteen lopullisuuden. Taistelu joka
lopettaisi sodan Morgothin ja haltioiden välillä. Se oli alkamassa. Pienestä
kahakasta kasvaisi kaiken tuhoava taistelu joka peittäisi alleen koko Rohanin
läntisen tasangon. Ja hän oli mukana. Dinladen Haldurion oli aloittanut sen!
Oliko se asia josta kannatti olla ylpeä vai surillinen? Hän ei tiennyt
vastausta.
WEDEMIR
NOLDORIN
Wedemir pysähtyi hetkeksi
tasangon laidalle komppanianpäälliköiden järjestäessä joukkojaan. Hänen
aseenkantajansa oli nuoren komentajan vierellä puristaen miekkaansa kasvot
kalpeina. Wedemir itse näytti rauhalliselta. Suuren Välwen jälkeläiset eivät
pelänneet pahaa! Istuessaan siinä ratsunsa selässä myös Wedemir tajusi
tilanteen lopullisuuden. Kuinka moni palaisi tästä taistelusta, olisi se sitten
voitto tai tappio? Kukaan ei voinut varmasti uskoaa palaavansa, paitsi ehkä
joku sir Athir, johon mikään ei tuntunut pystyvän. Mutta Wedemir?
Todennäköisyys oli häntä vastaan. Mutta se ei huolettanut nuorta Noldorinin
huoneen perijää. Hän oli jättänyt hyvästit vaimolleen Lindonissa ja tämä
pitäisi huolen heidän lapsistaan. Noldorinin suuren suvun jatkuvuus oli taattu.
Nyt Wedemirin piti huolehtia suvun kunniasta. Sillä hänen vanhempi veljensä
Dunlan oli poissa. Kaatuneena retkellä jolle oli Kultaisen Kukan ritareiden
mukana mennyt. Jossakin mielensä sopukoissa Wedemir olisi halunnut vihata
ritareita, mutta hän ei voinut. Dunlan oli ollut koko sydämestään heidän
kanssaan, eikä toisin olisi voinut olla.
Wedemir pyyhki hikeä
otsaltaan. Päivästä oli tulossa kuuma. Todella kuuma! Pohjoisessa hän saattoi
nähdä sotaruhtinas Gothmogin leirin. Oliko tämä todella heidän puolellaan
loppuun asti? Wedemirillä oli epäilyksensä, mutta suuri politiikka ja strategia
ei ollut hänen asiansa. Ei, hänellä oli tehtävä hoidettavanaan. Edessään
Wedemir näki vihollisen ratsuväkiprikaatin pyrkivän levittäytymään nähdessään
eteensä äkkiä ilmestyvän haltioiden ratsuväkeä. Lindonin ja Dilwen huoneen
viirit liehuivat pataljoonan rivistöjen yllä julistaen heidän uskollisuuttaan
ruhtinas Glorfindelille. Kauan sitten oli ruhtinas Ecthelwion liittänyt Dilwen
ja Noldorinin huoneen kohtalot toisiinsa menemällä naimisiin Wedemirin tädin
kanssa. Tuo kohtalo oli tuonut Wedemirin tänne ja nyt se täyttyisi. Tuona
päivänä Wedemir oli oudon fatalistisella tuulella, mutta niin oli moni muukin.
Sillä he tajusivat Dagor Dagorathin viimein koittaneen.
Pataljoona oli valmis.
Wedemir soi itselleen lyhyen hymyn. Eriadorin puolesta, koko maailman puolesta,
ruhtinas Glorfindelin puolesta, Noldorinin huoneen kunnian puolesta, hänen
omien lapsiensa ja kuolleen veljensä puolesta! Hänellä oli maailman paras
ratsuväkipataljoona komennossaan. Kuka voisi pysäyttää heidät? ”Pataljoona,
eteenpäin”, komensi Wedemir asettuen kärkeen. Komppaniat levittäytyivät hänen
sivuilleen edeten ravia, joka kiihtyi kokoajan. Keihäät osoittivat yhä kohti
taivasta. Vihollinen levittäytyi yhä, mutta oli pahasti sekasorrossa. Harmaasinisen
ratsuväen rivistö lähestyi heitä nopeasti. ”RYNNÄKKÖÖN”, huusi Wedemir viimein.
Lindonin ratsuväki kiihdytti laukkaan ja rynnäköi hurjasti huutaen. He
törmäsivät vihollisen rivistöön kuin kuuma veitsi voihin ja se hajosi.
Komppaniat tunkeutuivat vihollisen keskelle ajaen pelästyneitä ratsumiehiä
edellään.
Wedemir näki suoraan edessään
vihollisen prikaatinkomentajan, jonka yläpuolella liehui Rhunin viiri. Hän
kannusti hevostaan kohti vihollisen komentajaa, mutta pataljoonan ensimmäinen
komppania ehti ensin. Prikaatinkomentaja putosi hevosensa satulasta tappavan
keihääniskun saaneena ja viiri kaatui hänen päälleen. Wedemir pysäytti
hevosensa hetkeksi miehen vierelle. Hän oli prikaatinkomentajaksi nuori,
haltiavuosissa varmaan Wedemirin ikäinen. Nuorekkaan upseerin loistavasti
alkanut ura oli kuitenkin nyt sammunut Angrenin kahlaamolla. Wedemir kohautti
olkapäitään. Monen muunkin ura tulisi sammumaan tulevina päivinä ja tunteina.
Mutta taistelu sujui.
Lindonin ratsuväki iski kiilan keskelle vihollisen prikaatia ja hajoitti sen
kahtia. Ilman komentajaansa prikaati oli hajoamassa ja kiivaan lähitaistelun
jälkeen he alkoivat perääntyä. Yksi Wedemirin komppanioista kääntyi
täydellisessä järjestyskessä ja iski nyt kiilana vasemmalle ajaen vihollista
kohti tietä. Ratsuväen taistelu oli sillä erää yhtäkuin voitettu, mutta muualta
kuuluva meteli kertoi, että yleisesti taistelu oli kaikkea muuta kuin ohi.
Wedemir käänsi katseensa pohjoiseen. Vihollisen jalkaväki painoi päälle tien
suunnassa, mutta prinssi Eldirin divisioona piti puolensa. Prinssi viiri liehui
ylväänä tasangon laidalla vetäen puoleensa nuolikuuron toisensa jälkeen.
Sivummalla Wedemir näki punakaapuisen hahmon nousemassa hevosen selkään. Sir
Athir, tajusi Wedemir. Hetken ajan hän näki mielessään pitkän tummatukkaisen
haltian, jonka silmissä oli yleensä päättäväisen uhmakas ilme. Athir Wendir ei
pelännyt mitään pahaa. ”Herra, katsokaa pohjoiseen”, huudahti Wedemirin
aseenkantaja osoittaen Athirista oikealle. Wedemir saattoi nähdä tasangolle
nousemassa kolonnamuodostelmassa haltioiden joukkoja. Sen täytyi olla
Vihersataman Gellan, Wedemirin suvun vanha poliittinen liittolainen. Gellan
ilmestyi vihollisen pohjoiselle sivustalle ja aikoi mitä ilmeisimmin iskeä
heidän sivustaansa.
Mutta aikoi Gellan tehdä mitä
tahansa Wedemir oli nyt iskenyt iskunsa ja hänen täytyi saada pataljoonansa
pois taistelusta. Eldirin sivusta oli pelastettu joten ei ollut syytä jäädä
paikoilleen. ”TAKAISIN KENTÄN LAIDALLE”, komensi Wedemir ja pataljoonan
torvensoittaja soitti heti merkin vetäytyä. Komppaniat reagoivat nopeasti ja
luopuivat vihollisen takaa-ajosta. Tyytyväisyydekseen Wedemir näki että kaikki
tottelivat heti. Se oli todellakin koko armeijan paras pataljoona. Komentaja
soi itselleen uuden hymyn. Mutta se hyytyi kun hän näki kokonaisen vihollisen
ratsuväen pataljoonan ilmestyvän jalkaväen ja vetäytyvien ratsumiesten takaa.
Pataljoona karautti täyttä laukkaa kohti Wedemirin ensimmäistä komppaniaa, joka
oli juuri kääntynyt ja pyrki irtautumaan taistelusta. He jäisivät kiinni, hän
tajusi heti. Hetken komentaja epäröi. Mutta sitten hän tiesi mitä tekisi. Se
oli hänen pataljoonansa. Hän ei jättäisi miehiään pulaan. Noldorinin suvun
kunnia kulki hänen mukanaan. Wedemir vilkaisi ympärilleen. Hänellä oli ehkä
kaksikymmentä miestä mukanaan. Esikuntaa ja muuten vain komentajansa ympärille
kerääntyneitä sotilaita. Kohauttaen olkapäitään Wedemir kääntyi
varakomentajansa puoleen. ”Jatka perääntymistä. Olemme liian hajallamme, jotta
voisimme taistella. Kerää pataljoona jalkaväen taakse ja järjestä se
uudelleen”. Varakomentaja, nuori sinda nimeltä Adragel, nyökkäsi. ”Mitä te
aiotte, herra”, hän kysyi varovasti. ”Pelastan komppaniani”, vastasi Wedemir ja
kannusti hevostaan. Parikymmentä ratsumiestä seurasi keihäätä osoittaen kohti
aurinkoa.
Vihollisen pataljoona
hyökkäsi tiiviissä muodostelmassa. Wedemir tiesi täsmälleen miten päsäyttää sen
hyökkäys, sillä hänelle oli kerran tehty se harjoituksissa. Hän kokosi
joukkonsa tiiviiksi kiilaksi ja iski suoraan pataljoonan kärjen sivustaan.
Kärki kääntyi torjumaan iskua ja pysäytti hevosensa. Takana tulevat sotilaat
joutuivat myös pysähtymään. Seurasi sekasorto ja paniikki kun koko pataljoona
suoritti äkkipysäyksen ettei ratsastaisi oman kärkensä yli. Ratsumiehiä
ryntäili joka suuntaan ja muodostelma hajosi. Tämä antoi vaarassa olleelle
komppanialle aikaa kiiruhtaa turvaan. Mutta Wedemirin pieni joukko juuttui
kiivaaseen lähitaisteluun. He muodostivat piirin ja pyrkivät vetäytymään, mutta
jäivät pian saarroksiin.
Wedemir iski oikealle ja
vasemmalle pitäen vihollisia loitolla. Hänen sotilaansa taistelivat keihäin ja
useita oli jo kaatunut. Wedemir tiesi kaataneensa kolme vastustajaa, mutta
siitä ei ollut nyt mitään hyötyä. ”VARO”, huusi aseenkantaja ja Wedemir väisti
vasemmalle. Vihollisen heittämä keihäs osui häntä kylkeen ja viilsi siihen
pitkän haavan. Komentaja tunsi menettävänsä tasapainonsa ja putosi hevosen
satulasta selälleen maahan. Hän tiesi olevansa yhtäkuin kuollut. Hetken Wedemir
näki silmiensä edessä veljensä Dunlanin kuvan. Veli katsoi häntä surullisena ja
pudisti päätään. Mitä se merkitsi. Aseenkantajan pelästynyt huuto havahdutti
Wedemirin takaisin todellisuuteen. Hän ei ollut vielä kuollut. Komentaja
tarttui miekkaansa, joka oli maassa hänen vierellään, ja kompuroi seisomaan.
Vihollinen hevosensa selässä ratsasti hänen ohitseen ja Wedemir iski miestä
kylkeen miekallaan. Vihollinen putosi maahan. ”JALKAUTUKAA”, huusi samassa
aseenkantaja nähden että hänen
komentajansa oli vaarassa jäädä vihollisen jalkoihin. Jäljelläolevat
noin kymmenen sotilasta jalkautuivat kerääntyen keihäineen Wedemirin ympärille.
Tämä pysyi juuri ja juuri jaloillaan ja tunsi haavasta valuvan jatkuvasti
verta. ”Meidän täytyy sitoa haavanne, herra”, huudahti aseenkantaja. Hän oli
nuori noldo, jonka suku oli ollut Noldorinien sotureita neljällä eri ajalla.
”Ei maksa vaivaa”, totesi Wedemir vaivalloisesti. Puhuminen sattui hieman. Hän
kokosi voimansa. Dunlan ei ollut lähtenyt alistuneena, eikä lähtisi nuorempi
velikään. ”Hyökätään”, hän sanoi ja iski lähimpien vihollisten kimppuun. Se oli
täsmälleen oikea ratkaisu, tiesi Wedemir, sillä jos he antaisivat ratsumiehille
tilaa nämä tekisivät haltioista nopeasti selvää jälkeä. Todella lähellä etu
olisi jalkamiehillä. Niinpä haltiat kävivät vihollisen kimppuun. Useita
yllättyneitä ratsumiehiä sai osumia ja putosi satulasta.
Mutta se ei voinut kestää
pitkään. Huolimatta lähitaistelun tarjoamista eduista aina uusi vihollinen
ilmestyi kaatuneen tilalle. Vihollisen viirikin lähestyi nyt pientä
haltiajoukkoa. Wedemir ei tunnistanut sitä, mutta kuka tahansa gondorilainen
sotilas olisi voinut kertoa sen olevan Rhunin kuninkaallisten joukkojen viiri. Juuri
silloin suurikokoinen vihollisen sotilas yritti ratsastaa suoraan Wedemirin
yli. Komentaja väisti ja iski miekallaan miestä selkään. Samalla toinen
hyökkäsi häntä kohti. Komentaja torjui iskun ja haavoitti hyökkääjää, mutta
kolmas ehätti iskemään miekallaan. Wedemir tunsi kipua kun miekka viilsi pitkän
haavan hänen vartaloonsa. Komentaja kaatui taaksepäin eikä enää nähnyt, kuinka
hänen aseenkantajansa surmasi vihollisen. Nuori haltia asettui sitten
suojelemaan herraansa. Mutta Wedemirin katse oli kiinnittynyt jonnekin
kaukaisuuteen. Hän muisti jälleen päivän jolloin oli päättänyt jättää Kultaisen
Kukan ritarikunnan ja seurata sen sijaan isänsä viitoittamaa tietä. Ei sillä
että Wedemir olisi uskonut enemmän isäänsä kuin ruhtinas Glorfindeliin. Mutta
hänestä ei ollut Kultaisen kukan ritariksi. Wedemir viihtyi ylhäisissä
piireissä ja suurissa neuvostoissa. Ironisesti juuri tuo kaikki oli tuonut
hänet kuolemaan kaukaiselle kentälle Rohanissa.
Wedemirin korvissa taistelun
meteli kuitenkin vain yltyi. Hän keskitti katseensa ja näki miten haarniskoidut
ritarit iskivät läpi vihollisen ratsumiesten rivistön. Nämä eivät voineet
pysäyttää ritareiden hurjaa rynnäkköä. Tuskansa läpi hän tunnisti ritarit. Se
oli Glorfindelin talonväenkomppania. Viimehetkellä heidän raivoisa rynnäkkönsä
hajoitti vihollisen ratsuväen. Kaksi vihollista kuitenkin jalkautui ja juoksi
kohti maassa makaavaa Wedemiriä, tunnistaen tämän pataljoonankomentajaksi.
Nuori aseenkantaja astui rohkeasti eteen ja iski sotilaiden kanssa yhteen.
Mutta hän oli lievästi haavoittunut itsekin ja toinen vihollinen pääsi iskemään
nuoren haltian maahan. Sotilaat kiiruhtivat eteenpäin, mutta juuri silloin
pitkä voimakas kevyesti haarniskoitu hahmo astui heidän ja Wedemirin väliin.
Kaksi sinistä palavaa silmää tuijotti sotilaisiin. Hahmo ei liikkunut, ennen
kuin kumpikin sotilas hyökkäsi häntä kohti. Silloin ritarin miekka liikkui
tappavan nopeasti. Hän torjui miekanpiston ja kaatoi toisen vastustajan
taitavalla sivalluksella. Toinen ei ehtinyt kunnolla edes puolustautua kun
ritarin hyökkäys iski häntä vastaan. Kun kumpikin vastustaja makasi maassa ritari
kiiruhti maassa makaavan Wedemirin luokse. ”Delemir”, sai Wedemir sanottua.
”Älä puhu, sukulaiseni”, tämä vastasi nähden nuoremman haltian pahat haavat.
Haavoittunut aseenkantaja horjui herransa luokse ja kääntyi sitten katsomaan
Delemiriin. ”Herra, meidän täytyy saada hänet heti pois kentältä ja hoitoon.
Muuten nämä haavat voivat olla kuolemaksi”. Delemir nyökkäsi katsellen jo
ympärilleen. Hänen komppaniansa oli erillään ja vihollinen iskisi pian heitä
vastaan. Koko hyökkäys oli ollut typerä, mutta Delemirillä ei ollut tapana
jättää sukulaisiaan pulaan. Ääneti hän viittasi adjutanttinsa komentamaan
komppanian vetäytymään ja nappasi Wedemirin helposti syliinsä. Kääntäen
selkänsä taistelulle sir Delemir lähti kantamaan Wedemiriä turvaan. Tämän
kuoleman hetki ei ollutkaan vielä koittanut!
ERIADORIN ARMEIJA MARSSII
Athir Wendir oli vihdoin
päässyt takaisin hevosensa selkään ja tähysti ympärilleen. Hän näki selvästi
oikealla Lindonin ratsuväen hurjan hyökkäyksen ja Wedemirin ahdingon. Ritarin
ensimmäinen reaktio oli lähteä apuun, mutta hän hillitsi itsensä. Taistelu
eteni, oli Wedemir ahdingossa tai ei! Eldirin divisioona oli nyt torjunut
vihollisen etenemisyrityksen ja oli pääsemässä niskanpäälle. Vasemmalla Athir
näki Gellanin divisioonan suorittavan laajaa kaarrosta vihollisen sivustaan.
Hän saattoi jo nähdä miten taistelu tulisi kehittymään. Samassa Haldurion
ilmestyi hänen vierelleen. Ritarikunnan päämiehen kasvojen ilme oli edelleen
rauhallinen, mutta Athir saattoi nähdä että se oli vain vaivoin ylläpidetty
naamio. Haldurionillekaan taistelujen johtaminen ei ollut jokapäiväistä puuhaa.
”Gellan flankkaa vihollista,
herra”, totesi Athir osoittaen pohjoiseen. ”Tiedän”, vastasi Haldurion
katsellen tasankoa edessään. ”Minä lähetin hänet sinne. Miten luet tilanteen”?
Athir kohautti olkapäitään. Mitä Haldurionin tasoinen komentaja kyseli häneltä
tilanteesta? ”Herra, ajamme heidän kohta kentältä. Wedemir on heittänyt
vihollisen ratsuväen tasapainosta ja jalkaväki jää pian kahden osastomme
väliin. Heidän on pakko vetäytyä”. Haldurion nyökkäsi. ”Todellakin. Miten aiot
jatkaa tästä? Mitä suunnittelee nyt sir Athir”, kysyi Haldurion ja hänen
äänensävynsä oli jälleen hyväntahtoisen kiusoitteleva. Athir vilkaisi
päämieheen ällistyneenä. Mikä Haldurionia oikein vaivasi? ”Herra, minä olen
vain nuorempi ritari”, totesi Athir. ”Taistelun johto on varmasti sinun
tehtäväsi. Minä ajattelin jäädä tähän odottelemaan mitä käskyjä saan”! ”Ja jos
minä lähtisin täyttä laukkaa toiseen suuntaan jättäen sinut yksin tänne”, kysyi
Haldurion kuin unohtaen taistelun heidän ympärillään. Athir vilkaisi
ympärilleen. ”Herra, me pakotamme heidät pian perääntymään”, totesi Athir
hetken kuluttua. ”Jos minun pitäisi päättää, ottaisin luultavasti riskin ja
ajaisin takaa vihollista. Meidän pitää saada lisää tilaa itsemme ja Angrenin
väliin jotta saamme kaikki joukot joen yli ja linjaan. Niinpä meidän pitää
päästä levittäytymään tasangolle”. Haldurion nyökkäsi. ”Aivan oikein. Niin me
teemme. Riski piilee tietysti siinä, että emme tiedä miten kaukana vihollisen
pääjoukot ovat. Ne voivat ilmestyä yllättäen tovereidensa avuksi”.
”Eivät ilmesty”, huudahti
ääni heidän takaansa. ”Seuraava vihollisen leiri on useiden tuntien marssin
päässä. Meidän pitää siis ajaa vihollista takaa ja nopeasti”. Haldurion ja
Athir kääntyivät katsomaan taakseen vaikka tunnistivat jo äänen. Aliruhtinas
Eltas istui heidän takanaan harmaan pienikokoisen hevosensa selässä. Eltasin
tarkat silmät liikkuivat halki tasangon. ”Edessä näkyy jotakin korkeampaa
maastoa”, hän totesi. ”Kyllä herra”, vastasi Athir. ”Pieni ylänkö kulkee
Valkoisilta Vuorilta kohti pohjoista ja ulottuu melkein Fangorniin asti. Se
olisi täydellinen asema meille”. Haldurion nyökkäsi kiivaasti. ”Siellä meidän
täytyy olla kun pimeä tulee. Voimme tukea eteläisen sivustamme Valkoisiin
Vuoriin. ”Entä pohjoinen sivusta”, kysyi Eltas katsellen pohjoiseen. ”Pitääkö
se ulottaa Fangornin metsään asti”? ”Ei, herra”, huudahti sir Athir. ”Näin
aiemmin sotaruhtinas Gothmogin joukkojen marssivan ulos leiristään. En tiedä paljonko
heitä on, mutta he marssivat itään Gellanin pohjoispuolella. Ylänkö kohoaa
korkeammaksi pohjoisessa ja siellä on pieni kukkulakin, joka näkyy tänne hyvin.
Luulen Gothmogin marssivan tuota paikkaa kohti aikomuksenaan turvata pohjoinen
sivustamme. Tosin en tiedä miksi hän ei ole lähettänyt mitään viestiä
aikomuksistaan”? Eltas kohautti olkapäitään. ”Hän on varmasti lähettänyt
viestin, mutta armeijan päämajaan. Yksinäisen sir Athirin löytäminen keskeltä
armeijaa voisi olla paljon vaikeampaa”. ”Aivan oikein, herra”, vastasi Athir.
”Lähdemme siis takaa-ajoon heti kun vihollinen kääntyy vetäytymään”, hän totesi
katsoen Eltasiin. ”Kyllä. Tavoitteena se ylänkö edessämme”. Sen sanottuaan
Eltas kääntyi ja lähti ratsastamaan takaisin kohti kahlaamoa. Hän varmasti lähti
etsimään armeijan päämajaa kuullakseen sotaruhtinas Gothmogin aikomuksista.
Ruhtinas Haldurion jäi
hevosineen paikoilleen. Hän näki aitiopaikalta miten Gellanin divisioona iski
vihollisen sivustaan ja nämä kääntyivät sekasorrossa pakoon. Osa vihollisen
kuormastoa jäi Gellanin käsiin. Aivan Gellanin vierellä näkyi Athir Wendirin
punainen kaapu. Ritari oli kiiruhtanut eteen varmistamaan että takaa-ajo
käynnistettäisiin heti. Vihollisen kärkidivisioona jäi Gellanin ja Eldirin
joukkojen väliin ja tuhoutui lähes kokonaan. Siellä täällä hurraahuudot
kohosivat ilmaan. Sotilaat vaistosivat voiton. Mutta se oli vain yhteenotto
kahden valtavan armeijan etujoukkojen välillä. Tänään ei vielä ratkaistaisi
mitään, tiesi Haldurion. Mutta monen sotilaan osalta taistelu oli jo ohi.
Satoja kuolleita ja haavoittuineita makasi tiellä ja sen ympärillä. Onneksi
suurin osa heistä oli vihollisia. Mutta Haldurion näki myös miten Wedemir
Noldorinia kannettiin kohti kahlaamoa. Päämies huokaisi helpotuksesta. Ainakaan
tämä ei ollut kuollut!
Wedemiristä hänen katseensa
käämtyi pohjoiseen. Hän näki edessään Rohanin vihreät tasangot ja pohjoisessa
kumpuilevan maan. Jossakin niiden takana oli ruhtinas Elemmakil joukkoineen.
Sitä Haldurion ei epäillyt hetkeäkään. Hän ei tuntenut Elemmakilia hyvin, mutta
tiesi tämän maineen ja kyvyt. Etelässä sen sijaan viipyi epäilys. Vieläkään ei
mitään näkynyt Angrenin rannoilla. Tarkat haltiasilmät eivät erottaneet mitään
liikettä siltä suunnalta. Missä oli Anfalasin armeija? Missä suuriruhtinas Vardamir
ja prinssi Erendur? Tulisivatko he sittenkään. Erendurin kuva nousi päämiehen
mieleen ja epäilys täytti hänet. Harlondin herra oli suuri kysymysmerkki.
Haldurion luotti kyllä Erendurin uskollisuuteen, mutta ei tämän kykyihin.
Etelästä saattoi tulla apua tai koko armeijan tuomitseva uutinen. Haldurion
odotti kauhistuneena sitä hetkeä jolloin hän tietäisi kumman he saisivat.
Huolimatta huonosta alusta
Dagor Dagorathin taistelun ensimmäinen päivä kuului Eriadorin Armeijalle.
Kenraali Suingolin joukot olivat pian täydessä paossa ja Gellan ja Eldir
ajoivat näitä takaa päättäväisesti ja taidolla. Koko muu armeija seurasi
ylittäen divisioona kerrallaan Angrenin ja kiiruhtaen kärjen perään. Tuona
päivänä Eltas ja Haldurion ylsivät loistaviin suorituksiin pitäen joukot
liikkeessä ja oikeilla paikoillaan. Armeijan päämaja ei tuona päivänä näytellyt
juuri minkäänlaista osaa koko toiminnassa, mutta toinen päivä olisi heidän
koitoksensa hetki.
Kiivaan marssin jälkeen
armeijan saavutti sir Athirin mainitseman ylängön. Päivänvaloa oli vielä hyvin
jäljellä, mutta tasankoa korkeammasta asemastaan Haldurion ja Eltas saattoivat
nähdä edessään kenraali Suingolin armeijan pääjoukon, joka oli kyllin vahva
pysäyttääkseen etenemisen. Väsyneenä Eriadorin Armeijan kiiruhti ylängölle ja
alkoi levittäytyä. Kiivas marssi oli viimein ohi.
AURINGONLASKU
Aurinko laski verenpunaisena
kohti taivaanrantaa. Yö lähestyi Rohanin tasangoilla. Ruhtinas Aranwion seisoi
ylängön korkeimmalla kohdalla katsellen näkymää edessään. Missään muualla sitä
ei olisi kutsuttu ylängöksi, mutta Rohanissa se oli merkittävin maastonkohta
Angrenin ja Onodlon välillä. Ylängöltä maasto alkoi viettää alaspäin kohti
Onodloa ja Aranwion saattoi nähdä kaiken edessään tapahtuvan ilman esteitä.
Ruhtinas Narces seisoi hänen vierellään. Kumpikin oli hiljaa, mietteissään.
Armeija oli seurannut
Suingolin joukkoja suoraan itään, marssien Entinkahluulle vievää uutta tietä.
Helmin Syvänne oli nyt jossakin heidän kaakkoispuolellaan ja Aranwion saattoi
auringon viimeisessä valossa nähdä taivaanrannan mustanaan joukkoja, jotka
marssivat Syvänteestä kohti koillista. Kohti heitä. Osa oli varmasti jo
matkalla kohti Angrenia aikoen yrittää katkaista heidän yhteytensä länteen.
Kuinka monta heitä oli ja mitä joukkoja? Kukaan ei tiennyt! Lhunin divisioona
suuriruhtinas Haldimirin komennossa oli päätiellä valmiina pysäyttämään
vihollisen etenemisen, mutta riittäisikö se? Ties monettako kertaa Aranwionin
katse kääntyi etelään. Missä oli Anfalas? Tulisivatko he? Muistaisivatko he
solmimansa liiton? ”Anfalas”, sanoi Narces nähden mihin ystävänsä katse oli
kääntynyt. ”Alati se kasvaa mielessämme. Pieni kaukainen paikka jota ennen
sotaa emme ikinä edes ajatelleet”! ”Nyt olisi heidän viimeinen hetkensä tulla”,
totesi Aranwion. ”Tänä yönä. Muuten on liian myöhäistä. Lhunin Haldimir ei
vihollista pysäytä yksinään, vaikka nämä olisivatkin vain Rhunin apujoukkoja ja
khandin varjaageja”. Narces nyökkäsi. ”Tulevatko he, Narces”, kysyi Aranwion.
”Voi, tunnen olevani kuin kuningas Elendil silloin kauan sitten, kun hän seisoi
Amon Sulin tornissa odottaen ja toivoen. Houkan toivoksi sitä voisi joku
kutsua. Kaikki on nyt kiinni Erendurista. Saiko hän Anfalasin puolellemme?
Tuleeko hän avuksemme? Muista, että Erendur ei ole ikinä ollut ystävämme. Voi
että on toivomme henkilössä johon en luota”!
”Hän tulee kyllä”, vastasi
Narces päättäväisesti. ”Hän on matkalla. Erendur ei jätä meitä tänne. Aina hän
oli viholliseni politiikassa ja toimi minua vastaan. Alati olen epäillyt hänen
kykyjään. Mutta kun hän lähti Anfalasiin hän oli kuin eri henkilö. Jos ei muuta
ole jäljellä on hänellä ainakin kunniansa jälleen. Hän ei jätä meitä kuolemaan.
Ei yrittämättä auttaa! Hän voi olla myöhässä, mutta hän tulee kyllä”! Aranwion
naurahti kuivasti. ”Aivan, myöhässä taas kerran. Mutta jos hän on pahasti
myöhässä, ei tule olemaan ketään ketä auttaa”.
Aranwionin ja Narceksen
ympärillä Eriadorin Armeija levittäytyi kiireesti. Viimeiset yksiköt eivät
ehtisi ajoissa, vaan joutuisivat levittäytymään pimeässä. Mutta sille ei
mahtanut nyt mitään. Päämaja oli asettunut heti Gellanin divisioonan taakse
keskelle muodostuvaa rintamaa. Edessään Aranwion näki selvästi vihollisen
joukot. Suuri osa Gothmogin armeijasta oli ollut leiriytyneenä Entin Kahluun
luokse. Näitä hän ei ollut saanut mukanaan petokseen, vaan joukot olivat
liittyneet kenraali Suingoliin ja levittäytyivät parhaillaan rivistöksi
Eriadorin Armeijan pääjoukkoa vastaan. Kumpikin joukko oli suunnilleen saman
vahvuinen, mutta sotaruhtinas Gothmog hänelle uskollisien kolmen
jalkaväkidisivioonan ja yhden ratsuväkidivisioonan kanssa oli omissa asemissaan
linjan pohjoispuolella valmiina auttamaan. Mutta kun mukaan laski vihollisen
joukot Helmin Syvänteestä oli Eriadorin Armeija jo ylivoiman edessä, vaikka
sotaruhtinas Khydul ”julman” päävoima oli vielä kauempana idässä, marssilla
Edorasista Suingolin avuksi. Aranwionia kylmäsi kun hän ajatteli tilannetta.
Heillä oli murskaava ylivoima edessään. Osa vihollisen joukoista oli
erinomaisia ja heillä oli kaksi loistavaa komentajaa. Huomisen koitos tulisi
olemaan melkoinen.
Hieman sivummalla sir Athir
katseli samaa auringonlaskua. Hänkin näki vihollisen joukot levittäytymässä
kaikkialla edessään. Nuotiot alkoivat syttyä leviävän pimeyden keskelle. Pian
aurinko katoaisi näkyvistä. ”Mahtaako tämä olla viimeinen auringonlasku minkä
näemme, ystävä”, kysyi sir Geldar. Länsirannan ruhtinas seisoi Athirin vierellä
katsellen samaan suuntaan kuin Nuorempi ritari. Tämä kohautti olkapäitään.
”Olemme kulkeneet pitkän tien, Geldar. Monta kertaa olen luullut nähneeni
viimeisen auringonlaskuni, mutta niin ei ole ollut. En voi uskoa, että tämäkään
olisi viimeinen. Meillä on oltava uskoa, sillä mitään muuta meillä ei ole”!
”Hyvin sanottu”, totesi Geldar. ”Kenties tämä päivä antaa uskoa joukoillemme,
sillä tänään kaikki sujui hyvin”. Athir kohautti väsyneesti olkapäitään. ”Niin
hyvin kuin saattoi mennä. Wedemir kuitenkin haavoittui pahasti. Yksi kerrallaan
kaikki putoavat joukosta pois. Jääkö ketään jäljelle vaikka voittaisimmekin,
Geldar? Jääkö ketään jäljelle”?
Geldar naurahti. ”Minä
luulin, että minun piti olla pessimistinen ja sinun optimistinen”, hän totesi.
”Suo anteeksi”, vastasi Athir. ”Minä olen todella väsynyt. Ryntäilin koko viime
yön ja tämän päivän edestakaisin yrittäen järjestää kaiken. Paljon ennemmin
olisin taistellut koko päivän. En olisi nyt niin väsynyt”. Geldar nyökkäsi.
”Ymmärrän hyvin. Sinun pitäisi levätä, sillä huomisen koitos tulee olemaan
vielä kovempi. Ja jos Anfalasia ei saavu paikalle, ei välttämättä edes sir
Athirin urheus pelasta meitä tuholta”. ”Kaunis auringonlasku silti”, totesi
Athir lyhyen hiljaisuuden jälkeen. ”Luuletko että Weldenkin katselee sitä”, hän
kysyi katsoen toveriinsa. Geldar hymyili. ”Kyllä. Jossakin tuolla Welden ja
muut katselevat juuri nyt tätä samaa auringonlaskua ja ajattelevat meitä.
Antakoot onnelliset ajatukset heille voimaa vastustaa pahaa”!
Welden katseli auringonlaskua
korkean kukkulan laella. Mutta se ei ollut niinkään aurinko joka kiinnitti
hänen huomionsa, vaan korkeiden rakennuksien ja tornien kaupunki
taivaanrannassa. Siellä kaukana kohosi Mindolluin vuoren juurella Minas Anor,
entinen Gondorin pääkaupunki. Siellä odotti kohtalo heitä synkkänä ja
uhkaavana. ”He ovat taistelleet”, sanoi ruhtinas Glorfindelin hiljaa,
mietteissään. Hänen katseensa oli jossakin kaukaisuudessa. ”He ovat taistelleet
ja taistelevat uudelleen huomenna. Se ei ollut päätaistelu vaan etujoukkojen
yhteenotto. Huomenna, huomenna Welden, heitä odottaa koitos elämästä ja
kuolemasta”.
”Jokin on mennyt pieleen,
eikö olekin”, kysyi Welden tuijottaen länteen, kuin yrittäen nähdä vuorten yli
paikkaan jossa hänen rakkaimpiaan odottaisi huomenna epätoivoinen taistelu.
”Anfalas ei ole tullut”, vastasi Glorfindel hetken kuluttua. Sitten hänen
silmänsä saivat äkkiä eloa ja katse kääntyi Weldeniin. ”Heidät voidaan lyödä
huomenna. Ne joita eniten rakastamme voivat olla huomenna kuolleita. Saako se
sinut epäröimään valitsemaamme tietä, eregionin Welden? Haluaistiko kääntyä
takaisin ja olla siellä heitä auttamassa”? Welden mietti hetken ja pudisti
sitten päätään. ”En, herra. Olen juuri siellä missä pitääkin. Meidän on
luotettava niihin, jotka jätimme huolehtimaan asioista. Emme voi auttaa heitä
nyt. Voimme vain toivoa ja uskoa! Meidän maalimme on edessä, ei takana”.
Glorfindel hymyili. ”Hyvin sanottu, ritari. Uskotko, että voimme onnistua
tehtävässämme”? Welden nyökkäsi. ”Me teemme siitä lopun, herra. Me teemme siitä
kerralla lopun. Minä en tiedä, loppuuko maailma kun Morgoth kuolee. Luoko Eru
sen uudelleen vai jatkuuko kaikki niin kuin ennenkin. Tiedän vain että meillä
on tehtävämme. Tähän meitä on valmistettu. Vain kovimmat ovat jäljellä, juuri
oikeat henkilöt tähän tehtävään. Me olemme selvinneet kaikista koitoksista.
Lukemattomat vaarat eivät ole kyenneet meitä tappamaan. Jos joku surmaa
Morgothin, niin me! Me olemme viimeinen linja hyvän ja pahan välillä ja kun
olemme saaneet tehtävämme loppuun ei kenenkään tarvitse enää pelätä pimeää”.
Welden vaikeni ja he seisoivat vielä pitkän aikaa katsellen laskevaa aurinkoa
ja ajatellen rakkaimpiaan jossakin Rohanin niityillä valmistautumassa
taisteluun!
SINGOLLO
Hän ratsasti kuin itse
Morgoth olisi ollut nuoren haltian kannoilla. Hevonen oli nopea ja Singollo
pysyi sen selässä kuin liimattuna. He kiisivat halki niittyjen ja metsiköiden
hiljentämättä vauhtiaan. Hätä kannusti häntä, sillä Singollo tiesi jokaisen
minuutin olevan nyt tärkeän. Jossakin hänen takanaan Eriadorin Armeijan marssi
jo kohti Angrenin kahlaamoa. Missä oli Anfalasin Vardamir? Prinssi Faramir oli
näyttänyt Singollolle reitin jota uskoi Anfalasin marssivan. Hänen piti nyt
päästä tälle reitille ja päättää olisiko Vardamir pohjoisessa vai etelässä!
Hevonen oli todella nopea ja ratsastaja kevyt, joten matka taittui nopeasti.
Pian Singollo sai näkyviin
Angrenin sinisen virran, joka kuunvalossa näytti aavemaiselta. Hän muisti
kartan ulkoa mielessään ja jatkoi virran vartta etelään etsien kahlaamoa.
Idässä joen toisella rannalla näkyi Adornin maakunta. Singollo tunsi joitakin
Adornin miliisin ratsumiehiä armeijan riveistä. Tämä oli heidän kotinsa, jonka
vihollinen oli täysin tuhonnut Adornilaisten vastustettua miehitystä. Maakunta
oli nyt autioa. Asukkaat oli viety pakkotyöhän muualle Rohaniin tai surmattu.
Talot oli poltettu ja eläimet takavarikoitu. Adornin miliisillä olisi paljon
kostettavaa kun taistelu alkaisi.
Lopulta selvästi merkitty
kahlaamo tuli Singollon näkyviin. Sen yli kulki kärrytie. Hetkeksi haltia
pysäytti hevosensa ja tarkkaili näkymää. Jos Gothmog oli aiemmin vartioinut
kahlaamoa, oli se nyt miehittämätön. Singollo kannusti hevosensa jokeen ja
ylitti sen. Vettä oli vain hevosen polviin asti. Haltia kasteli osittain
univormunsa ylittäessään vauhdilla kahlaamon. Noin 200 metriä joen toisella
puolella kulki tie maakunnasta pohjoiseen. Sitä Anfalasin armeija käyttäisi
marssiessaan Rohaniin. Singollo pysäytti jälleen ratsunsa ja tutki maata. Hän
ei nähnyt tuoreita jälkiä, mutta jäisikö niitä kovaan hiekkatien pohjaan? Voi,
olisipa Hallas täällä. Tai edes sir Athir! He tietäisivät heti mitä tehdä.
Oliko Vardamir etelässä vai pohjoisessa? Lopulta Singollo päätti, että tien
pintaa olisi jäänyt jälkiä, joten armeija ei ollut vielä kulkenut kahlaamon
ohi. Jos armeija olisi edes tulossa? Ajatus ei ollut tullut aiemmin nuoren
haltian mieleen. Jospa Vardamir oli edelleen Anfalasissa? Mutta ei, hänen
täytyi olla tulossa. Täytyi! Etelään siis, päätti Singollo ja kannusti jälleen
hevostaan.
Ehkä osa Glorfindelia
seuraavasta hyvästä onnesta oli tarttunut Singolloon, sillä hän valitsi oikein.
Yö oli lähestymässä loppuaan, kun hän sai näkyviinsä telttaleirin joen
rannalla. Anfalasin viiri kohosi ylpeänä leirin yllä. Singollo oli löytänyt
etsimänsä! Pian vartio pysäytti hänet, mutta päästi eteenpäin kun sotilaat
tunnistivat tulijan haltiaksi. ”Minulla on viesti suuriruhtinas Vardamirille”,
selitti Singollo. ”Se on kiireellinen”! Yksi sotilas lähti opastamaan Singolloa
leirin keskelle. Lähetti saattoi heti nähdä, että kaikki ei ollut kohdallaan.
Siellä täällä oli pieniä sotilasryhmiä keskustelemassa kiihtyneesti. Jotkut näyttivät
järkyttyneiltä. ”Mitä täällä tapahtuu”, kysyi Singollo ihmetellen. Sotilas
kääntyi katsomaan häneen. ”Pikalähetti saapui juuri Anfalasista”, hän selitti.
”Hän toi kauhean uutisen. Dol Amrothin suuriruhtinaan isku Dol Amrothiin on
epäonnistunut pahasti. Hänen joukkonsa nousivat maihin Belfalasissa mutta
joutuivat heti ylivoimaisen vihollisen hyökkäyksen kohteeksi. Suuri osa
joukoista pääsi pelastautumaan sekasorrossa laivoihin, mutta osa tuhoutui.
Vihollisenkin kerrotaan kärsineen suuria menetyksiä, mutta ei siinä kaikki.
Kruununprinssi Artamir sai surmansa taistelussa. Kaikki ovat järkyttyneitä.
Toivottavasti te siis tuotte hyviä uutisia, sillä sellaisia tarvitsemme nyt”.
Singollo nielaisi äänekkäästi. Yö muuttuisi pian entistä huonommaksi! Hän mietit
hetken prinssi Faramiria, jonka veli oli kuollut jossakin kaukaisessa
Belfalasissa. Mutta veljesten välillä ei rakkautta ollut tuhlattu. Faramir ehkä
surisi, mutta ei pitkään eikä epätoivoisesti. Pian Singollo sai näkyviinsä
muita hienomman teltan, jonka päällä liehui suuriruhtinana viiri. Teltan edusta
oli täynnä kiihtyneitä upseereita. ”Ainakaan ei tarvitse herättää ketään”,
totesi haltia kuivasti.
Sir Maenhir näki hänet jo
kaukaa ja tiesi jotakin muutakin menneen piekeen. Hän seisoi suuriruhtinaan teltan
edessä ja kuunteli upseereiden kiihtynyttä keskustelua, kunnes huomasi
Singollon ja käveli tätä vastaan. ”Huomenta, Singollo”, hän tervehti. ”Sir
Maenhir”, lähetti vastasi. ”Minulla on kiireellinen viesti suuriruhtinaalle.
Vie minut heti hänen luokseen”. Maenhir ei tuhlannut aikaa vaan tarttui
Singollon hevosen suitsiin ja johti sen teltan eteen. Hämmästyneet upseerit
antoivat tietä. Singollo seurasi Maenhiria sisään telttaan. Hän tunnisti
sisällä olijoista vain ylpeän prinssi Erendurin, mutta arvasi heti muita
vanhemman ihmisen olevan Anfalasin Vardamirin. Prinssi Aratan oli myös helppo
tunnistaa, sillä hänessä oli paljon samaa näköä kuin Faramirissa. Mutta Faramir
oli jotenkin vapautuneempi ja ystävällisempi. Aratan vaikutti päättäväiseltä ja
rohkealta mutta ei yhtä mukavalta kuin nuorempi veljensä.
Suuriruhtinas Vardamir katsoi
Maenhirin seurassa saapunutta nuorta haltiaa ja tämän lähetin univormua. ”Voi
ei, vaistoan lisää huonoja uutisia”, hän totesi katsoen Erenduriin. ”Ei
välttämättä, mutta tärkeitä uutisia ainakin”, tämä vastasi. ”Tämä on nimittäin
itsensä ruhtinas Glorfindelin kasvattipoika. Tervetuloa Singolloa. Mikä tuo
sinut tänne”. Singollo teki kunniaa kummallekin ruhtinaalle ennen kuin alkoi
puhua. ”Herra, minulla on kiireellinen viesti hänen ylhäisyydeltään ruhtinas
Aranwionilta”, kertoi Singollo kohdistaen puheensa etiketin mukaisesti
Vardamirille. ”Ruhtinas Aranwion”, tuumi suuriruhtinas katsoen kysyvästi
Erenduriin. ”Eriadorin sotaruhtinas, kun Glorfindel on poissa”, tämä muistutti.
Vardamir nyökkäsi. ”Mitä ruhtinas Aranwion viestittää”, kysyi prinssi Aratan
kiinnostuneena.
”Herra, suunnitelma on
muuttunut”, vastasi Singollo ja hänen äänessään oli nyt jotakin uutta,
hätäistä. ”Sotaneuvosto kokoontui edellisenä iltana kuultuaan, että sotaruhtinas
Gothmog menettää Angrenin valvonnan tänä aamuna kenraali Suingolille”.
Vardamirin silmät välähtivät. ”Vihollinen epäilee jotakin”, hän totesi. Erendur
nyökkäsi. ”He eivät selvästikään luota enää täysin Gothmogiin”. ”Niin tarkkaan
valvotussa armeijassa on hankalaa olla herättämättä epäilyksiä”, totesi sir
Maenhir. ””Paha on alituiseen epäluuloinen, sillä se tietää itsekin pettävänsä
jos vain saa tilaisuuden”! ”Miten ruhtinas Aranwion ja Narces muuttivat
suunnitelmiaan”, kysyi Vardamir unohtaen kokonaan Eltasin. ”He ylittävän joen
heti”, vastasi Singollo. Siksi ruhtinas Aranwion lähettää pyynnön teille herra,
että kiiruhtaisitte marssianne”!
”Kuinka nopeasti hän haluaa
meidät paikalle”, kysyi suuriruhtinas mietteliäänä. ”Herra, hän haluaa teidät
sinne nyt”, vastasi Singollo. ”Armeija ylittää Angrenia parhaillaan, tänä yönä!
Aamulla he voivat olla jo taistelussa”. Suuriruhtinas kalpeni. ”Jos niin on,
emme voi mitenkään ehtiä heidän avukseen. Jalkaväki ei marssi nopeasti ja
olemme yhä kahden päivänmatkan päässä Angrenista”. Sir Maenhir liikahti
kiivaasti. ”Herra, emme voi vain jättää heitä sinne. Selvästi ruhtinas Aranwion
laskee sen varaan, että ehdimme hänen avukseen”. Mutta Erendur kohotti kätensä
vaientaen Maenhirin. ”Singollo, mitä Aranwion täsmälleen sanoi sinulle? Mitä
hän haluaa meidän tekevän”? Singollo mietti hetken. ”Ensin hän sanoi haluavansa
teidät paikalle nyt heti, mutta kun olin lähdössä hän käski minun sanoa
suuriruhtinaalle, että haluaa tämän Rohanin tasangoille tämän päivän iltana, vaikka
sitten puolet Anfalasin armeijasta nääntyisi matkalla”.
Erendur nyökkäsi. ”Illalla
riittää. Se antaa meille toivoa”. Mutta prinssi Aratan pudisti päätään. ”Emme
ehdi mitenkään Rohanin tasangoille tämän päivän aikana, vaikka aurinko ei
olekaan vielä noussut”. ”Ei meidän tarvitsekaan. Selvästi Aranwion aikoo olla
hengissä vielä illalla. Hän ei usko kohtaavansa vihollisen päävoimaa ennen kuin
huomenna aamulla. Se antaa meille koko yön aikaa marssia. Ehdotan siis, että
marssimme päivän, lepäämme hieman ja suoritamme sitten yömarssin. Sillä
Aranwion on oikeassa. Vaikka osa miehistä nääntyisi matkalla, on meidän
yritettävä. Kun aurinko huomenna nousee, on meidän marssittava Rohanin
vihreillä niityillä”. Vardamir nyökkäsi. ”Järkeilynne on hyvää, prinssi Erendur.
Annan käskyn jättää kuormasto ja kaikki painava jälkeen. Me marssimme niin
kevyinä kuin voimme. Antakoot Eru sotilaillemme voimia kestää yömarssi”.
Käsky levisi saman tien
leiriin ja sotilaat kiiruhtivat järjestäytymään. Heidän kasvoillaan oli päättäväinen
ilme, sillä tieto tilanteesta levisi pian yksiköstä toiseen. Kaikki tajusivat,
että nyt marssittaisiin kilpaa kuoleman kanssa. Tovereidensa kasvoilla sotilaat
näkivät jännitystä, mutta myös uskoa. He olivat lujasti päättäneet olla
Rohanissa seuraavana aamuna. Kirkkainan soivat tuona aamuna Anfalasin armeijan
torvet komentaen joukkoja marssimaan. Anfalasin sotilaat päästivät korkean
hurraahuudon ja lähtivät matkaan.
AAMU
ROHANISSA
Aamu koitti Rohanissa aivan
liian pian. Koko yön armeija oli odottanut ja toivonut, mutta Anfalasin
joukoista ei näkynyt merkkiäkään. Vihollinen sen sijaan vahvisti jatkuvasti
asemiaan. Aamun tullen sotilaat saattoivat nähdä edessään koko armeijan linjan
poikki ulottuvan vihollisleirin, joka auringon noustessa alkoi muuttua
rivistöksi. Armeijoiden välillä oli matkaan noin kilometri, ja kumpikin saattoi
seurata helposti toisen liikkeitä. Mutta Eriadorin Armeija näki myös vihollisen
selustaan, kun taas Aranwionin selusta oli piilossa vihollisen katseilta. Ei
sillä että se olisi antanut suurtakaan etua. Haltiat saattoivat nyt nähdä
suuren armeijan lähestyvän Edorasin suunnalta. Entinen Dol Guldurin valtias,
Khydul ”julma” oli lähestymässä kokeneiden joukkojensa kanssa.
Sotaruhtinas Aranwion seisoi
selkä suorana pienellä kummulla ja tähysti eteenpäin. Adjutantti, Ceredigionin
Arminas, oli hänen kanssaan. ”Hassua, miten kaikkialta löytyy aina jokin
kumpu”, totesi sir Athir katsellen armeijan komentajaa. ”Hyvä komentaja löytää
aina parhaan paikan päämajalleen”, totesi aliruhtinas Damrod, joka oli varmasti
valinnut päämajan paikan. Vanha haltia katseli eteensä melkein innostuneelta
näyttäen. ”Hyvässä tai pahassa maailman kohtalo ratkaistaan nyt”, hän selitti.
”Täällä ja Minas Anorissa”! ”Ei, ei vielä tänään”, sanoi Haldurion. ”Ei
ainakaan Minas Anorissa. En näe missä ruhtinas Glorfindel on, mutta ei ainakaan
perillä vielä”. Damrod nyökkäsi. Haldurion ei jakanut usein ajatuksiaan, mutta
kun hän niitä jakoi kannatti kuunnella ja uskoa.
”Ei jälkeäkään Anfalasista”,
totesi Aranwion. Hän ja Narces olivat jälleen kahdestaan. Eltasilla oli
kiireitä järjestellä joukkoja ja muut komentoupseerit pysyttelivät kohteliaasti
loitommalla. ”Ei niin”, vastasi Narces mietteliäänä. ”Meidän on pakko tehdä
jotakin. He eivät tule ajoissa”. ”Jos ollenkaan”, vastasi Aranwion. ”Mutta olet
oikeassa. Jotakin on tehtävä heti. Muuten vihollinen murtautuu ylivoimalla läpi
Lhunin divisioonan rintamasta ja katkaisee yhteytemme länteen. Kaiken lisäksi
joutuisimme saarrostetuksi etelästä”. Narces nyökkäsi. ”Meidän täytyy murtautua
ulos. Ei odoteta heidän iskuaan, vaan isketään itse. Elemmakil on tulossa
pohjoisesta. Yritetään siis kääntää rintamasuunta pohjois-etelä suunnasta
itä-länsi suuntaan murtamalla vihollisen pohjoinen sivusta”. ”Jos vihollinen
murtaa meidän eteläisen sivustamme, se ei silloin haittaa”, myönsi Aranwion.
”Se on hurja riski, mutta emme voi muutakaan. Olet oikeassa Narces, meidän on
pakko luopua alkuperäisestä suunnitelmastamme. Siirrä joukkoja. Valmistaudutaan
iskemään”.
Samassa aliruhtinas Eltas
karautti hevosellaan paikalle. Hän oli ollut liikkeellä jo hyvissä ajoin ennen
valoisan tuloa. ”Onko teillä suunnitelma”, Eltas kysyi. Narces selitti nopeasti
suunnitelman. Eltas nyökkäsi hyväksyvästi. ”Hyvä on. Tehdään niin. Mutta minä
teen ensin harhautusiskun keskellä. Määrään Gellanin divisioonan eteenpäin.
Ottakoot taistelukosketuksen ja palatkoot takaisin. Yritetään saada vihollinen
arvailemaan mitä teemme”. Odottamatta Aranwionin kommenttia Eltas kiiruhti
pois. Myös Narces palasi karttojen ääreen ja Aranwion jäi katselemaan taistelun
alkamista. Hän muisti kuin sen päivän kuin eilisen, kun hän oli itse ollut
ensimmäisessä suuressa taistelussaan.
Hän ja Elemmakil olivat
olleet lähettiupseereja Lähteenruhtinas Ecthelionin esikunnassa kun Gondolinin
armeija oli marssinut ylös Sirionin vartta. Kuinka jännittävä päivä se olikaan
ollut. Korkea kuningas Fingon oli hyökännyt suoraan vihollisen kimppuun ja he
olivat marssineet hänen avukseen. Mutta Nirnaethista ei voittoa tullut ja
ensimmäisen päivän riemu oli muuttunut toisen taistelupäivän kauhuksi.
Ecthelion oli kuitenkin ollut aina askeleen edellä vihollisen toimia ja tuonut
joukkonsa ehjänä taistelusta pois. Ecthelwion oli ollut siellä heidän kanssaan,
samoin Narces ja Eltas. Tuo päivä ei voinut olla palaamatta ruhtinaan mieleen,
kun hän näki vihollisen laumat edessään ja omat joukot linjassa ylängöllä.
Toivottavasti täällä Rohanissa ensimmäisen päivän riemu ei muuttuisi toisena
päivänä kauhuksi! Silloin olivat kuninkaat Fingon ja Turgon komentaneet ja
Aranwion oli lähetti. Nyt hän oli komentaja. Mutta vihollinen oli sama. Silloin
he olivat odottaneet Maedhrosia. Nyt he odottivat Elemmakilia ja Erenduria.
Sama näytelmä mutta eri näyttelijät! Huokaisten Aranwion kääntyi ja lähti kohti
esikuntaansa.
Esikunnassa jännitys
tiivistyi tuntien kuluessa. Vihollinen liikehti heidän edessään ja kävi sitten
oikealla sivustalla hyökkäykseen. Se oli luonnollinen valinta, sillä Lhunin
divisioona, vaikka kahdella ylimääräisellä Lhunin prikaatilla vahvistettuna,
oli äärimmäisenä oikealla ja uhanalainen. Sir Athir seurasi muiden mukana
tapahtumia kuin jotakin outoa näytelmää. Ruhtinas Gellanin komentama Lindonin
divisioona kävi samassa hyökkäykseen linjan keskellä, mutta se oli varovainen
hyökkäys ja pysähtyi alkuunsa. Gellan eteni käymään kovaa lähitaistelua
vihollisen kanssa, mutta ei edennyt paljoa vaikka vihollisen divisioona
näyttikin horjuvan. Pian se sai apujoukkoja ja piti asemansa. Athir tajusi
heti, että kyseessä oli vain harhautusisku. Vihollinen sen sijaan isku
tosissaan Lhunin joukkoja vastaan. Nämä pitivät vaivoin puolensa, mutta se ei
voisi jatkua. Apujoukkoja ei kuitenkaan ollut matkalla Lhunin avuksi. Sen
sijaan reservit olivat siirtymässä pohjoiseen. Tekeillä oli jokin epätoivoinen
yritys, totesi Athir. Samassa prinssin Eldirin divisioona yhtyi ilman käskyjä
Gellanin hyökkäykseen ja teki sen naapuri divisioonaa paljon raivokkaammin.
Tämä sai jo liikettä päämajassa. Eldirin joukot saivat menestystä ja etenivät
vihollisen linjan sisään, mutta sitten kaksinkertainen ylivoima pysäytti
heidät. Kiivas lähitaistelu alkoi.
Kaikessa kiireessä kukaan ei
tuntunut ajattelevan loogisesti, totesi Athir. Hän tiesi, ettei ollut kaikkein
älykkäin henkilö päämajassa. Mutta joskus oikeisiin päätelmiin päätyivät juuri
henkilöt joilla oli tervettä maalaisjärkeä, eivätkä monimutkaisesti ajattelevat
viisaat. Kaikki katsoivat vain eteen ja näkivät alkamassa olevan taistelun.
Athir juoksi Haldurionin luokse. Päämies loikkasi juuri hevosen selkään.
”Herra, minun täytyy pyytää lupaasi johonkin”, huudahti Athir, mutta Haldurion
viittasi hänet pois tieltään. ”Ei ole aikaa, arvon ritari. Minun täytyy hakea
Eldirin divisioona heti takaisin. He hyökkäävät liian rajusti. Mitä tahansa
aiot, et siihen lupiani tarvitse”. Athir kohautti olkapäitään ja meni hakemaan
hevosensa. ”Sir Athir, mihin matka”, kysyi Damrod kävellen ohitse. ”Kuten aina,
reagoin”, totesi Athir. ”Jos ongelma on se, että Anfalasia ei näy, niin minun
reaktioni on painua katsomaan missä he ovat”! Damrod nauroi. ”Tee niin, Athir.
Kaikessa kiireessä kukaan ei ehtinyt ajatella sitä. Jos he ovat heti täällä,
voimme vielä toimia alkuperäisen suunnitelmamme mukaan. Jos eivät, niin heidän
kannattaa kääntyä takaisin”!
”Kääntyä takaisin”, mietti
Athir. Ei varmasti. Silloin kaikki olisi menetetty. Silloin Glorfindel ja muut
kuolisivat turhaan Minas Tirithissä. Athir pysäytti hevosensa kauhistuneena.
Hän oli ajatellut sen automaattisesti. Glorfindel ja Welden kuolisivat? Mutta
se oli todennäköistä. Silti oli lähes mahdotonta ajatella että jokin pystyisi
tappamaan Weldenin! Mutta Morgoth..itse Morgoth? Athir kirosi ääneen ja
kannusti hevostaan. Hän ei voinut jäädä miettimään sydänveljensä kohtaloa
paikoilleen. Anfalas oli löydettävä!
Athir kannusti hevostaan
laukkaan ja kiiruhti kohti lounasta. Jos Anfalasin joukot saapuisivat, ne
saapuisivat luultavasti Edorasin tietä myöten. Ainakin sitä reittiä Athir itse
marssisi. Siispä se oli looginen suunta etsiä Anfalasin joukkoja. Mutta hän ei
ollut ehtinyt kauaksikaan kohti Edorasin tietä, kun jokin lännessä kiinnitti
ritarin huomion. Pitkillä taipaleilla Weldenin ja Hallasin kanssa myös Athir
oli oppinut jotakin luonnosta. Hän näki heti lintujen pyrähtäneen lentoon.
Suuri joukko oli tulossa lännestä. Athir käänsi hevosensa siihen suuntaan ja komensi
sen täyteen vauhtiin. Hän nousi pienelle kumpareelle ja pysähtyi. Athir tunsi
kyyneleitä silmissään kun hän näki tasangolle kumpareen takana. Tavaton
huojennus valtasi hänet. Heillä oli vielä mahdollisuus!
Vain sadan metrin päässä
Athirista marssi Anfalasin armeijan etujoukko kohti itää. Joukon takana eteni
kolonnassa koko Anfalasin suuriruhtinaan armeija. Suuriruhtinaskunnan viirit
liehuivat armeijan yllä. Yhdellä silmäyksellä Athir saattoi nähdä miesten
olevan väsyneitä ja likaisia. Joukkoa peitti melkoinen pölykerros. He olivat
tulleet rientomarssia, hän tajusi. Rientomarssi oli tuonut heidät Rohanin
tasangolle aivan viimeisellä mahdollisella hetkellä. Hitaasti Athir taistelu
kyyneleitään vastaan ja saavutettuaan tasapainonsa lähti eteenpäin. Kolme ratsastajaa
tuli häntä vastaan melkoista vauhtia. Athir tunnisti heti prinssi Erendurin
ylpeät kasvot ja loistavan sotisovan. Hänen seurassaan oli kaksi haarniskoitua
ihmistä. Vanhempi oli epäilemättä Anfalasin Vardamir ja nuorempi Gondorin
prinssi Aratan. ”Herrat”, tervehti Athir tietämättä kuka oli korkea-arvoisin.
”Sir Athir Wendir”, esitteli Erendur hänet kahdelle toverilleen. ”Mikä on
tilanne”, kysyi suuriruhtinas tuhlaamatta aikaa.
”Herra, Eriadorin Armeija on
vain pari kilometriä edessäpäin, linjassa. Tilanne on lähestymässä kriittistä
sillä vihollinen hyökkää suurella ylivoimalla Edorasin tiellä Lhunin
suuriruhtinasta vastaan. Hän ei voi kestää enää pitkään ja silloin oikea
sivustamme murtuu”. Vardamir nyökkäsi. ”Minne meidän pitäisi marssia”, kysyi
hän sitten katsoen Athiriin, mutta vilkaisi sitä ennen Erenduriin joka nyökkäsi
hyväksyvästi. ”Herra, teidän tulee marssia heti Lhunin Haldimirin tueksi”,
totesi Athir painokkaasti. ”Voitte vielä ehtiä pelastamaan linjamme”. ”Hyvä,
mutta sano sinä sotaruhtinas Aranwionille, että mieheni ovat hyvin väsyneitä.
Emme kykene hyökkäämään tänään”! ”Näen sen”, vastasi Athir. ”Minä kerron
hänelle, mutta teidän pitää kertoa sitä ennen, että olette saapuneet kentälle.
Soittakaa torvet ja rummut, herra”! Sen sanottuaan Athir käänsi hevosensa ja
lähti kiireesti takaisin kohti armeijan päämajaa.
Puolivälissä matkaa Athir
kuuli äkkiä musiikin alkavan takaansa. Se oli muinainen Numeroren marssi, sama
josta Welden oli kertonut Dagorladin taistelun yhteydessä. Sekä Numeroren
vakinainen armeija että ruhtinas Gilthmirin Dunedain, että myös Gondorin
siirtoarmeija olivat soittaneet samaa marssia aavemaisella tavalla. Saman
kansan ja saman entisen armeijan yksiköt olivat iskeneet tuona päivänä sen
musiikin tahdissa toistensa kimppuun. Tänään Anfalasin armeija aloitti tuon
saman sävelen. Se kohosi ilmoille kirkkaana ja kuuluvana uhmaten mustaa
vihollista. Se nosti dunedainin henkeä ja pisti sotilaat unohtamaan
väsymyksensä. Se oli Numenoren marssi, paras marssilaulu minkä Athir oli ikinä
kuullut. Ikinä hän ei tulisi unohtamaan tuota hetkeä kun Anfalasin armeija
alkoi soittaa marssia, ja aina jälkeenpäin kun Athir Wendir kuuli tuon marssin
nosti se kyyneleet hänen silmiinsä, sillä tuo musiikki toi mukanaan toivon.
Taistelua ei oltu menetetty! Anfalas oli viimein saapunut!
Aliruhtinas Eltas kuuli
musiikin ratsastaessaan täyttä laukkaa pohjoiseen rintamansa takana.
”ANFALAS”;, hän huusi riemuissaan. ”Anfalas on täällä”! Mutta joukot eivät
kuulleet häntä. Sen sijaan prinssi Glorfion kuuli. Hänen divisioona Dilwensä
oli armeijan ainoana suurena reservinä marssilla pohjoiseen toteuttaen
Narceksen ja Aranwionin suunnitelmaa, mutta nyt Glorfion määräsi joukkonsa
pysähtymään. Samassa Eltas oli jo hänen luonaan ja komensi divisioonan
palaamaan päämajan taakse reserviksi.
Päämaja kuuli myös selvästi
musiikin takaansa. ”Mitä ihmettä tuo merkitsee”, huudahti sotaruhtinas
Aranwion, joka ei tunnistanut marssilaulua. Damrod tähysti länteen ja huudahti
äkki riemusta. ”Tuolla on sir Athir palaamassa”, hän totesi osoittaen
ratsastavaa hahmoa. ”Minä en tiennyt edes että hän oli lähtenyt”, totesi
Aranwion kireästi. Hän vihasi tilannetta jossa ei tiennyt mitä tapahtui. ”Mitä
se tarkoittaa”, kysyi sotaruhtinas ihmetellen. ”Sitä että Anfalas on saapunut”,
huudahti Damrod. ”He ovat vihdoin täällä”! Nyt levisi hymy myös Aranwionin
kasvoille. Helpottunut hymy joka kertoi kaiken. Narces tuli juosten jostakin
sivummalta osoittaen pohjoiseen. ”Eltas pysäyttää juuri Dilwen divisioonan
liikkeen. Jos suuriruhtinas Vardamir joukkoineen ehtii ajoissa Lhunin divisioonan
tueksi saamme tilanteen vakautettua”. Aranwion nyökkäsi jälleen. Mutta hän
näytti hieman epäilevältä. ”Katsokaa taakse, herra”, huusi silloin sir Sandir,
joka oli päämajan mukana. Hän osoitti kumpareelle, jolle Athir oli aiemmin
noussut. Kolme ratsumiestä ilmestyi sen laelle.
Loistavat sotisovat
säihkyivät auringon valossa. Ratsastajien takana istui hevosen selässä mies,
joka piteli Anfalasin viiriä. Hänen vierellään toinen sotilas piteli Gondorin
viiriä. Takana kumparetta kiersi raskaasti haarniskoitujen ritareiden osasto.
”Erendurin talonväenkomppania”, totesi aliruhtinas Damrod huojentuneena. Missä
kokenut komppania oli, siellä oli myös itse Erendur. Äkkiä Narces nauroi
ystävällistä välitöntä nauruaan. ”Erendur”, hän huokasi puoliksi leikillään
pudistaen päätään. ”Myöhässä taas, kuten aina. Mutta parempi myöhään kuin ei
milloinkaan”! ”Olit oikeassa”, nauroi myös Aranwion. ”Olen pahoillani että
epäilin häntä. Sieltä hän tulee, juuri ajoissa pelastamaan tilanteen”. He
näkivät miten yksi kolmesta ratsastajasta viittoi oikealle, kohti etelää.
Aranwion kohotti kätensä ja viittasi samaan suuntaan. ”MARS MARS”, hänen
kätensä viittoi. Hetken kolmikko vielä istui hevostensa selässä tarkkaillen
tilannetta ja katsellen Gellanin ja Eldirin taistelua. He eivät nähneet siitä
paljoa, sillä armeijan miehittämä rinne oli osittain edessä. Sitten Aranwion
näki heidän viittovan etelään ja lähtevän siihen suuntaan. ”Viesti
suuriruhtinas Vardamirille”, komesi Aranwion. ”Haluan hänen ottavan komennon
meidän oikealla sivustallamme, mukaanlukien Lhunin divisioona. Hänen tulee
vakauttaa tilanne siellä ja muodostaa sitten yhtenäinen linja meidän linjamme
kanssa”. Damrod nyökkäsi ja kirjoitti nopeasti viestin paperille. Sitten hän
allekirjoitti sen ja komensi lähetin matkaan.
ODOTTELUA
Verrattuna alkupäivään,
jolloin tuho tai epätoivoinen läpimurtoyritys pohjoiseen olivat olleet
Eriadorin Armeijan vaihtoehdot, loppupäivä oli melkoinen antikliimaksi. Eltas
irroitti hienoilla liikkeillä Eldirin ja Gellanin divisioonat taistelusta ja ne
palasivat takaisin paikoilleen linjassa. Divisioonat olivat menettäneet
yhteensä noin 1000 sotilasta kuolleina ja haavoittuneina, mutta Eltas tiesi
vihollisen menettäneen ainakin kaksi kertaa enemmän miehiä. Päätaistelu tuona
päivänä käytiin oikealla sivustalla, jossa Lhunin joukot olivat pitäneet
epätoivoisesti puoliaan ylivoimaa vastaan. Anfalasin armeija ehti heidän
avukseen juuri ajoissa ja palautti murtumassa olleen linjan alkuperäiselle
paikalleen, näköetäisyyden päähän Helmin Syvänteestä. Päivän ehkä ikimuistoisin
tapaus, Anfalasin joukkojen saapumisen jälkeen, oli ruhtinas Erendurin hyökkäys
ritareineen suoraan pulaan joutuneen Lhunin Haldimirin avuksi. Ritarien
raivoisa hyökkäys mursi vihollisen linjan ja ajoi nämä takaisin. Vihollinen
perääntyi sen jälkeen ja jäi odottamaan. Niin kului loppupäivä.
Nessane neito katseli
taistelukenttää hämmentyneenä. Aamulla hän oli ollut varma, että
ratkaisutaistelu käytäisiin tänään. Mutta juuri mitään ei ollut tapahtunut. Hän
kutsui kenttää edessään taistelukentäksi kunnioituksesta niitä haltioita
kohtaan jotka olivat jo kuolleet ja haavoittuneet, mutta todellisuudessa lähes
koko Eriadorin Armeija oli vain odottanut tuona päivänä toivoen Anfalasin
saapuvan ajoissa. Ainoastaan Lhunin joukot olivat olleet todella kiivaassa
taistelussa. Lhunin suuriruhtinaan huhuttiin haavoittuneen hurjassa
lähitaistelussa. ”Minä en ymmärrä tätä”, totesi Nessane viimein, katsoen sir
Athiriin. ”Miksi tänään ei taisteltu”?
Athir kohautti olkapäitään.
”Sotaruhtinas Khydulin pääjoukko ei ehtinyt vielä kentälle. Kun katsot itään
kohti Edorasia voit nähdä heidät lähestymässä”. Nessane käänsi katseensa
taivaanrantaan ja tunsi sydämensä lähes pysähtyvän. Vihollisella oli jo
ylivoima ja Khydulin pääjoukko oli vasta lähestymässä. Hän saattoi nähdä heidän
marssikolonnansa parhaillaan levittäytymässä ja hajaantumassa useiksi
osastoiksi. Mitä mahdollisuuksia oli Eriadorin Armeijalla moista ylivoimaa
vastaan? ”He ehtivät mukaan taisteluun vasta huomenna aamulla”, selitti Athir.
”Sen vuoksi vihollinen oli tänään passiivinen. He pyrkivät ainoastaan murtamaan
sivustamme oikealla. Se olisi saattanut meidät vaaralliseen asemaan. Ensi yönä
sotaruhtinas Khydul ja kenraali Suingol suunnittelevat. Huomenna aamulla he
hyökkäävät”!
Nessane tunsi lähes paniikkia
ajatellessaan sitä. ”Mutta..miksi me emme tehneet enempää tänään”, hän kysyi
sitten. Athir tuntui olevan puhetuulella ja neito kaipasi niin monia
vastauksia. ”Meillä on hyvät asemat”, tuumi Athir. ”Niitä ei kannata jättää
liian kevyin perustein. Lisäksi Anfalasin joukot ovat todella väsyneitä. He
lepäävät tänä iltana ja ensi yönä. Aamulla he ovat valmiita taisteluun.
Huomenna tämä ratkaistaan. Silloin kuolema niittää satoa”. Nessane nyökkäsi.
Huomenna se alkaisi toden teolla. Hän ei ollut tänään päässyt seuraamaan
kamppailua oikealla, vaan ainoastaan pieniä yhteenottoja vasemmalla sivustalla,
jossa oli ollut suuren osan päivästä Eltasin kanssa.
Kumpikin kääntyi katsomaan
nähdessään sir Maenhirin lähestyvän. Ritarien sanansaattaja käveli heidän
viereensä. ”Iltaa”, hän totesi väsyneesti. ”Hienoa nähdä teidät kumpikin
hengissä”, hän lisäsi. ”Täällä ei ole taisteltu vielä paljoakaan”, totesi
Athir. ”Tosin eilen olin aika tiukassa paikassa. Onko suuriruhtinas Haldimir
oikeasti haavoittunut”, hän kysyi. Maenhir nyökkäsi. ”Kyllä, mutta ei pahasti.
Hänen kätensä on poikki. Hän pystyy kuitenkin kävelemään ja ratsastamaan.
Huomenna Haldimir johtaa joukkojaan jälleen, saatte nähdä”. ”Toivottavasti”,
tuumi Athir. Hänen katseensa kääntyi itään. Siellä jossakin oli Minas Anor,
Morgothin asuinpaikka. Nessane seurasi ritarin katsetta ja tiesi mitä toinen
ajatteli. ”Missä he mahtavat olla, Athir”, hän mietti. ”Ovatko he jo siinä
kauheassa kaupungissa? Ainakin Welden on yhä elossa, sen tiedän”! ”Lähellä”,
tuumi Athir. ”Hyvin lähellä. Mutta eivät vielä kaupungissa, luulen”.
He olivat hetken vaiti.
Nessane katseli pitkään ritareita vierellään. Sir Maenhir oli pitkä ja laiha
ritari, jonka kasvoilla oli aina ovela mietteliäs ilme. Hänen rinnallaan Athir
Wendir näytti uljaalta ja voimakkaalta. Hänen punainen kaapunsa liehui
tuulessa, joka aina puhalsi Rohanin tasangoilla. Lyhyet tummat hiukset olivat
sekaisin ja virheettömien kasvojen ilme oli tuima. Athir tuijotti lähestyvää
vihollisen armeijaa kuin uhmaten sitä, päättäväisenä ja rohkeana. Sen
nähdessään Nessane tiesi, että tapahtuisi huomenna mitä tahansa Athir Wendir ei
olisi se lenkki joka pettäisi. Ritari oli valmis taisteluun. Ehkä valmiimpi
kuin ikinä ennen. Neidon mieleen nousi kuva Weldenistä, seisomassa suuren puun
alla tähystäen eteenpäin. Sotureiden jono laskeutui alas kohti laaksoa, mutta
Welden seisoi yhä kukkulan huipulla. Hänen sivullaan näkyi leveä vuolas virta.
Anduin, tajusi Nessane. Ja edessä, jo hyvin lähellä, näkyi Minas Anorin kaupunki
sellaisena kuin Nessane oli sen aina kuvitellut. Mutta Welden ei katsellut sitä
vaan tuijotti taaksepäin kohti länttä. Nessanen rakastaman ritarin katse
tavoitteli jotakin kaukana ja Nessane tiesi katseen etsivän häntä. Weldenin
kasvoilla oli hänen tyypillinen haaveileva ilmeensä, kuin ritarin ajatukset
olisivat jossakin kaukana liikkuen haltiamielen oudoilla poluilla.
Sitten hetki oli ohi ja
Weldenin kuva katosi Nessanen mielestä. ”Huomenna”, hän sanoi epäröiden. ”Mitä
me teemme huomenna”? ”Me taistelemme”, totesi Athir. ”Sidomme vihollisen
itseemme ja Elemmakil yrittää iskeä heitä selkään ja lyödä vihollisen pois
pelistä”. ”Ja jos Elemmakil ei saavu”, kysyi Nessane varovasti, tietäen jo
vastauksen. ”Sitten me kuolemme”, totesi Athir. Hänen ilmeensä oli yhä
päättäväinen. ”Hyvässä tai pahassa, huomenna tämä ratkeaa”!
DAGOR
DAGORATHIN HETKI
Seuraavana aamuna Eriadorin
Armeijaa eivät herättäneet vartioiden herätyshuudot vaan vihollisen joukkojen
torvet. Eltas oli aavistanut tämän ja komentanut joukot nukkumaan asemissaan
aseet vierellään. Niinpä vihollisen aikainen marssi ei yllättänyt
eriadorilaisia vaan he olivat heti valmiina. Mutta muutaman minuutin ajan koko
armeijan linja oli kuin sohaistu muurahaispesä. Sotilaat kiiruhtivat
paikoilleen ja aliupseerit huusivat komentoja. Se oli hetki jolloin armeija ei
ollut sotaruhtinaan komennossa, mutta hetki meni nopeasti ohi. Vain muutamaan
minuuttia myöhemmin kaaos oli kuin pois pyyhkäisty. Koko armeija oli
järjestyksessä linjassa.
Aliruhtinas Eltas käveli
rauhallisesti selänteen korkeimmalle kohdalle ja tähysti eteenpäin. Hän näki
heti tyytyväisenä, että armeija oli täydessä taisteluvalmiudessa linjassa.
Juuri niin kuin hän oli heidät opettanut. Jokaisella divisioonalla oli yksi
prikaati reservissä ja muut linjassa. Päämaja oli myös valmiina. Sir Almakilin
komentama ritarien komppania oli asettunut ilman erillistä käskyä päämajan
suojaksi ja sir Delemir oli valmiina tukemaan heitä. Prinssi Ingoldin komentama
Ereinionin Henkikaarti oli rivistönä heti päämajan takana valmiina puuttumaan
peliin. Sen takana olivat prinssi Calafinwe Cadwaronin 1.Eresseän
Kaartinpataljoona ja Lindonin Ruhtinaan Ratsuväki. Prinssi Calafinwen
pataljoona oli hyvin levännyt ja valmiina kaikkeen. Lindonin Ratsuväestä ei
voinut sanoa samaa. Eltas oli vieraillut pataljoonan luona illalla. Komentaja
Wedemir oli poissa. Varakomentaja oli nuori ja kokematon, tosin kiistatta
urhea. Eltasille oli jäänyt kuva, että Lindonin Ratsuväki oli suorittanut
parhaan iskunsa ja tarvitsi lepoa. Mutta sitä ei ollut luvassa. Heiltä ei
voinut odottaa enää samaa kuin Calafinwen kaartilaisilta, mutta pataljoona oli
silti huippuyksikkö.
Vieläkin taaempana oli
divisioona Dilwe, armeijan kivenkova rynnäkködivisioona, jota käytettäisiin
vasta viimeisessä hädässä. Niin kauan kuin divisioona oli kunnossa oli
Aranwionilla yksi vaihtoehto enemmän käytössään. Hän saattoi aina hyökätä
luottaen divisioonan hurjaan iskuvoimaan! Eltas tunsi ylpeyttä nähdessään
joukot. Mutta vihollisen rivistöt olivat myös hyvässä järjestyksessä.
Sotaruhtinas Khydul ei komentanut mitään barbaarilaumaa vaan hyvin koulutettua
armeijaa. Tulevana päivänä Eriadorin Armeijalla olisi kädet täynnä töitä. Eltas
muisti jälleen ne ajat kun hän nuorena haltiana oli taistellut Nirnaethin
taistelussa. Tuolloin heidän joukkonsa olivat olleet huonommin koulutettuja,
mutta heillä oli ollut suuria sankareita innostamaan joukkoja. Sellaisia kuin
Fingon ja Hurin. Nyt suuret ruhtinaat olivat poissa. Glorfindel oli viimeisenä
jäljellä, mutta hänkään ei ollut enää joukkojensa mukana. Tänään hyvin
koulutetut sotilaat ratkaisisivat taistelun, eivät suuret kuninkaat. He eivät
luottaisi henkilökohtaiseen voimaan vaan yhteistoimintaan. Ehkä se riittäisi
tuomaan voiton!
Eltas tunsi selvästi
jännityksen nousevan sotilaiden joukossa ja omassa mielessään. Se alkaisi pian!
Vielä kerran hänen pitäisi olla ovelampi kuin vastustaja ja reagoida oikein
näiden liikkeisiin. Vielä kerran hän tarvitsi kaiken energiansa. Mutta oliko
sitä tarpeeksi jäljellä? ”Oletko kunnossa, Eltas”, kysyi ääni hänen takaansa.
Sir Armindil oli nähnyt aliruhtinaan horjuvan ja lähestyi tätä heti huolissaan.
”Kyllä”, vastasi Eltas katsoen vanhaa lapsuudenystäväänsä. ”Olen vain väsynyt.
En jaksaisi tätä montaa päivää enää, mutta luulen että tänään tai huomenna on
kaikki ohi”. Armindil nyökkäsi. Hän saattoi nähdä väsymyksen selvästi Eltasin
kasvoilla. Juuri Kultaisen Kukan aliruhtinas kulutti heistä eniten voimiaan,
sillä hän yritti aina olla siellä missä tapahtui.
”Mitähän he yrittävät”, kysyi
Armindil katsellen vihollista, jonka joukot alkoivat olemaan järjestyksessä.
Aurinko oli jo noussut ja kaikki oli valmista. ”Vihollisella on melkoinen
ylivoima”, tuumi Eltas. ”He voivat hyökätä aivan missä vain, mutta luulen että
lopullinen hyökkäys tulee tapahtumaan koko linjan leveydeltä. Ensin he
yrittävät houkutella reservimme liikkeelle, mutta sehän on turhaa”. Armindil
naurahti. ”Todellakin. Meidän reservimme on paikallinen. Se on hyvä jos tästä
tulee koko linjan kattava taistelu”. Eltas nyökkäsi. Juuri niin Aranwion ja
Narces olivat sen suunnitelleet edellisenä iltana. Divisioonat olivat tiheässä
ja jokaisella oli yksi prikaati reservinä.
Mutta riittäisikö se? Vielä
kerran kääntyi Eltasin katse pohjoiseen. Oliko Elemmakil siellä odottaen
tilaisuuttaan? Aliruhtinas ei tiennyt, mutta ennen iltaa se selviäisi!
Huokaisten mielessään Eltas
käänsi ajatuksensa alkavaan taisteluun. Siitä ei tulisi suurta ratsuväen
yhteenottoa. Ei ainakaan ennen kuin Eltas ilmestyisi vihollisen selustaan.
Kaksi valtavaa jalkaväkiarmeijaa valmistautui ottamaan yhteen. Vihollisen
ratsuväki oli kentällä, mutta Eltas saattoi nähdä sen pysyttelevän jalkaväen
takana. Se oli viisasta. Sotaruhtinas Khydul tiesi, ettei ratsuväkeä
kannattanut paiskata järjestäytynyttä raskasta jalkaväkeä vastaan. Siitä
seuraisi murhenäytelmä hyökkääjälle. Jos jalkaväki ajaisi eriadorilaiset
pakoon, silloin koittaisi ratsuväen hetki. Eltasilla ei samaa etua ollut, sillä
vain kaksi pataljoonaa ratsuväkeä ja kaksi komppaniaa ritareita muodosti hänen
ratsuväkivoimansa. Anfalasin armeijan mukana oli tosin ratsuväen prikaati,
mutta Eltas ei tiennyt sen laatua. Prinssi Erendurin talonväenkomppania oli
myös kentällä kokeneine veteraaneineen. Komppania oli vielä suurempi
kysymysmerkki kuin Anfalasin ratsuväki. Mutta ainakin komppanian komentaja, sir
Belendil, oli luotettava innokas ritari, jonka arvostelukykyyn Eltas luotti.
Sen sijaan Glorfindelin ja
Galdorin talonväenkomppanioiden laadusta Eltasilla ei ollut epäilystäkään. Hän
tunsi suuren osan ritareista henkilökohtaisesti. Sir Delemir kulki ritareidensa
joukossa pitkänä ja päättäväisenä rauhoitellen niitä, jotka näyttivät liian
innokkailta liittymään taisteluun. Sir Almakil sen sijaan näkyi seisovan
karttapöydän ääressä Narceksen seurassa. Nuori harmaahaltia ylimys oli päätä
pidempi Narcesta, mutta näytti silti varovaiselta tämän seurassa.
Tyytyväisyydekseen Eltas totesi päämajansa olevan täysin rauhallinen. He kaikki
olivat veteraaneja nyt, jopa nuori Ecthelion, joka tarkkaili vihollisen
liikkeitä ja ilmoitti ne Narcekselle. ”He marssivat nyt”, totesi Armindil ja
hänen äänensä kuulosti liioitellun tyyneltä. Eltas katsoi vanhaan toveriinsa ja
näki jännityksen tämän kasvoilla. He olivat kumpikin viettäneet lapsuutensa Nan
Lasgalenissa Dilwen huoneen kartanossa. Niistä kultaisista päivistä tuntui nyt
olevan jo ikuisuus. ”Todellakin”, vastasi Eltas. Se oli alkanut. Dagor
Dagorath. Hetken aikaa liikutus yritti ottaa hänessä vallan, mutta Eltas
pakotti sen sivuun. Hetkessä hän oli jälleen Kultaisen Kukan aliruhtinas, joka
hallitsi itsensä täydellisesti. ”Se alkaa”, tuumi Eltas ja kääntyi Armindilin
puoleen. ”Hevoseni, herra”, hän komensi ja Armindilin tuotua hevosen nousi sen
selkään. ”Ole varovainen”, varoitti Armindil toveriaan. ”Mutta me tässä
taidamme olla enemmän uhattuina”. Eltas pudisti päätään. ”Ei tänään, Armindil.
Tänään he eivät tule päämajaa vastaan, vaan kaikkialta muualta. Tänään se olen
minä, joka on kuolemanvaarassa”. Sen sanottuaan aliruhtinas kannusti hevostaan
ja kiiruhti kohti etelää, jossa vihollisen rivistö lähestyi nopeasti Anfalasin
joukkojen asemia. Armindilin kurkkua kuristi, sillä hän aavisti vanhan
ystävänsä olevan oikeassa. Tänään vaarassa olisi kaikkialla väsymättömänä
liikkuva Eltas eikä päämaja, joka oli hyvin suojattu. Briin taistelu oli
varmasti osoittanut kenraali Suingolille, että paras keino tapattaa
eliittijoukkonsa oli lähettää nämä hyökkäämään päämajaa vastaan, jota
suojasivat talonväen ritarit ja kaartin sotilaat.
Kun Dagor Dagorathin
taistelun kolmatta päivää, päivää jolloin taistelu viimein todenteolla alkoi,
muisteltiin jälkeenpäin kaikki asallistujat muistivat päivän ensimmäisestä
puoliskosta etenkin sekavan taistelun. Taistelua ei käyty selvästi jossakin,
vaan se oli kaikkialla. Ei voitu sanoa koska vihollinen hyökkäsi oikealla ja koska
keskellä, sillä vihollisen divisioonat hyökkäsivät kaikki yksitellen toisistaan
riippumatta. Linjan takana oli lisää joukkoja valmiina käyttämään hyväkseen
mitä tahansa menestystä jonka ensimmäinen linja saavuttaisi. Ilmiselvästi
sotaruhtinas Khydul oli päättänyt murtaa Eriadorin Armeijan pelkällä
ylivoimallaan ilman mitään sen suurempaa suunnitelmaa. Sillä hetkellä näytti,
että kaikki edut olivat vihollisella. Khydul ”julmalla” oli aikaa ja joukkoja
riittävästi. Ensimmäiset hyökkäykset olivat enemmänkin testejä. Miten
päättäväisiä olivat puolustajat? Pian selvisi, että riittävän päättäväisiä.
Vihollien ensimmäinen hyökkäys vyöryi Anfalasin joukkoja vastaan ja torjuttiin.
Eltas oli siellä antaen komentoja ja innostaen joukkoja. Myös Lhunin Haldimir
oli jalkeilla huolimatta haavoittumisestaan. Mutta vihollinen palasi pian ja
samalla alkoi hyökkäys pitkin linjaa.
Nuori Singollo näki kaiken
hyvin päämajasta, joka oli maaston korkeimmalla kohdalla. Vihollisen massat
vyöryivät eteenpäin ja kohtasivat aina puolustajien tiiviit rivistöt, jotka
torjuivat hyökkäyksen. Nuolisade rinteen huipulta alas vihollisen niskaan oli
ehtymätön. Hobittien ja viherhaltioiden jousiprikaaatien seuraan oli nyt
liittynyt koko Minhiriathin joukko, joka osasi totisesti ampua jousillaan. Myös
vihollinen ampui nuolia ja aina välillä kokonaisen pataljoonan yhteislaukaus
osui päämajan alueelle. Joitakin ritareita seisoi komentoupseerien ympärillä ja
aina nuolien viuhuessa he kohottivat suuret kilvet komentajien suojaksi. Narces
jatkoi kartan tutkimista nuolista välittämättä, luottaen ritareiden osaavan
kohottaa kilvet oikealla hetkellä. Mutta Damrod kiiruhti sinne tänne ilman
mitään suojaa. Huoli täytti Singollon mielen, sillä vanhalla viherhaltialla ei
ollut edes kevyttä haarniskaa vaan hän oli pukeutunut vihreään kaapuun. Mutta
Damrod tuntui olevan lumottu. Mikään ei voinut osua häneen.
Aivan päämajan edessä
vihollisen divisioona otti hurjasti yhteen ruhtinas Gellanin joukkojen kanssa.
”KAARTI ETEEN”, kuului komento. Singollo vilkaisi sivulle ja näki itsensä
sotaruhtinas Aranwionin antaneen käskyn. Ääneti Lindonin kaarti prinssi
Ingoldin komennossa eteni läpi päämajan ja asettui asemiin sen eteen. Mutta
yksikään vihollinen ei päässyt läpi Gellanin asemista. Uusien vihollisten
edetessä Lindonin divisioonaa vastaan alkoi hyökkäys myös vasemmalla
sivustalla. Ei kuitenkaan sotaruhtinas Gothmogin hyviä asemia vastaan
äärimmäisellä vasemmalla, vaan Eriadorin Armeijan sivustaa vastaan. Ruhtinas
Haldurion oli saman tien hevosen selässä ja matkalla sinne. ”Otan vasemman
sivustan komennon”, hän huudahti Damrodille ratsastaessaan tämän ohi. Tämä huusi
jotakin takaisin, joka varmasi oli ”selvä”, mutta Singollo ei kuullut sillä
samassa nuolisade osui keskelle päämajaa. Singollo heittäytyi läheisen vankkurin
alle juuri ajoissa. Mutta nuolisateen loputtua hän saattoi nähdä Damrodin yhä
vahingoittumattomana. Sir Delemir seisoi lähellä aliruhtinasta suuren kilven
alle suojautuneena. Kaksi nuolta oli osunut kilpeen ja puoliksi lävistänyt sen,
niin että nuolten kärjet olivat noin viiden sentin päässä Delemirin kasvoista. ”Kilvetkään
eivät ole enää sitä mitä ennen”, nauroi ritari ja heitti kilpensä pois. Hänen
hilpeytensä hiipui kuitenkin heti. Muutama päämajakomppanian sotilas oli saanut
surmansa ja yhteen Delemirin omista ritareista oli osunut kolme nuolta. Ritari
kannettiin nopeasti pois, mutta myöhemmin Singollo kuuli hänen kuolleen
matkalla parantajien luokse.
Sen päivän menetykset olivat
kuitenkin vasta alkamassa. Jatkuvasti vyöryi jossakin päin linjaa hyökkäys
eriadorilaisia vastaan. Missään vaiheessa se ei kuitenkaan paisunut yleiseksi
hyökkäykseksi vaan pienemmät vihollisosasto toimivat edelleen itsenäisesti. Kaukana pohjoisessa Singollo saattoi nähdä
Haldurionin hahmon kieppumassa hevosen kanssa sinne tänne antaen ohjeita ja
kannustaen joukkoja. Äkkiä Singollo näki kauhukseen ruhtinaan kaatuvan
hevosineen maahan. Kumpikaan ei noussut. Mutta sotilaita juoksi paikalle ja
pian hän näki Haldurionin pystyssä ja ilmeisen vahingoittumattomana. ”Miten
pohjoisessa sujuu”, kysyi aliruhtinas Damrod, joka tuntui olevan ainoa
aktiivinen komentaja päämajassa. Aranwion seurasi taistelua ääneti tekemättä
mitään ja Narces pysytteli karttansa äärellä. Sir Arminas seisoi Aranwionin
vierellä ja kumpikin oli syvällä ajatuksissaan. ”Haldurionin hevonen tapettiin
juuri hänen altaan”, totesi Singollo. ”Mutta hän näyttäisi itse olevan
kunnossa”. Itseasiassa Haldurion nousi juuri uuden hevosen selkään, joten hänen
täytyi olla kunnossa. Dinladen ruhtinas jatkoi toimintaansa kuin mitään ei
olisi tapahtunut.
Kaksi tuntia myöhemmin
tilanne oli edelleen sama. Vihollinen hyökkäsi ja vetäytyi. Välillä he kävivät
päälle tosissaan, mutta joka kerta puolustus kesti. Eltas oli käynyt
vaihtamassa kertaalleen hevosensa levänneeseen. Huhut liikkuivat armeijan
rivistöissä jatkuvasti. Joku tiesi kertoa, että Elemmakil olikin tulossa heidän
takaansa avuksi, mutta komentajat vain pudistelivat päätään tämän kuullessaan. Todeksi
sen sijaan osoittautui huhu yhden Gellanin prikaatinkomentajan kuolemasta.
Kenraali Clasen oli kaatunut kiivaassa lähitaistelussa torjuessaan vihollisen
saamaa murtoa hänen linjassaan. Huhu osoittautui todeksi kun kenraalia
kannettiin linjan taakse päämajan vierestä. Narces oli tuntenut Clasenin
aikoinaan Mithlondissa ja kulki vähän matkaa tämän ruumiin rinnalla pää
painuksissa. ”Olivatko he ystäviä”, kysyi Singollo Delemiriltä, joka sattui
seisomaan vieressä. ”Eivät”, vastasi Delemir. ”Mutta kun Narces oli Lindonin
aliruhtinas oli Clasen yksi harvoista noldorin aatelisista joka kannatti
häntä”. Singollo nyökkäsi. Hän ymmärsi nyt miksi Narces tunsi tarvetta sanoa
viimeiset hyvästit kenraalille.
Lopulta osa puolustajista ei
kestänyt enää staattista puolustamista. Osa Anfalasin joukoista ryhtyi
spontaanisti vastahyökkäykseen. Kivenkovan Rajaprikaatin vihreäunivormuisten
keihäsmiesten johtamina he tunkeutuivat vihollisen linjaan ja lähtivät ajamaan
sitä taaksepäin. Yksi vihollisen prikaati murtui heti paineen alla ja
Rajaprikaati valtasi heidän viirinsä. Siellä täällä Gondorin joukkojen
hurraahuuto nousi viimein ilmaan uhmaten vihollista. ”Mitä Eltas oikein tekee”,
huudahti sotaruhtinas Aranwion ärtyneenä, kohottaen ensi kertaa tuona päivänä
ääntään. ”Hänen pitää hakea nuo joukot pois”! ”Hän on siellä, herra”, huudahti
tarkkasilmäinen Singolli nähden aliruhtinaan tutun hahmon ratsun selässä
hyökkäävien Anfalasin joukkojen keskellä. ”Voi ei, hän on kuin tarjottimella”,
huudahti nuori lähetti.
Nähdessään Rajaprikaatin
rynnäkön Eltas ei ollut tuhlannut aikaa. Hän oli heti joukkojen kannoilla
tietäen että heidät piti tuoda takaisin. Erillään muusta linjasta tuho uhkasi liian
innokkaita hyökkääjiä. Sotilaat olivat ehkä Anfalasista, mutta he olivat hänen
armeijassaan, tiesi Eltas. He olivat hänen vastuullaan. Epäröimättä hän ylitti
kentän jolla paljon kuolleita vihollisia makasi, ja saavutti hyökkäävät
anfalasilaiset. Eltasin terävä katse etsi Rajaprikaatin komentajaa ja näki
tämän pian lähellä hyökkäyksen kärkeä. Kukaan oman arvonsa tunteva komentaja ei
olisi mennyt sinne! Ei kukaan! Mutta Eltas oli eri asia. ”Minä palvelen – onni
seuraa”. Se oli Kultaisen Kukan tunnuslause ja hän oli huoneen aliruhtinas. Hän
ei tiennyt mitään muuta tapaa, kuin palvella. Hänen piti hakea joukkonsa pois.
Onnen täytyi seurata! Kiroten mielessään Eltas kannusti hevostaan sotilaiden
keskelle. He antoivat tietä ja hän saavutti prikaatin komentajan. ”Hyvä herra,
teidän täytyy kääntää joukkonne ja palata heti linjaan”, sanoi Eltasin
rauhallinen ääni äkkiä komentajan viereltä. Tämä käännähti ällistyneenä ja näki
haltian istumassa hevosen selässä takanaan. ”Me olemme saaneet menestystä”,
huusi komentaja metelin yli. ”Voin murtaa vihollisen divisioonan ja saada
aikaan murron”. hän selitti. Mutta Eltas pudisti päätään. ”Kääntykää takaisin,
herra”, hän komensi. ”Jäättä pian ylivoiman jalkoihin. Minulla ei ole varaa
menettää joukkojanne. Palatkaa takaisin”. Mutta nyt hätä iski
prikaatinkomentajaan, sillä viimein hän tajusi kuka hänen takanaan istui
tyynenä hevosen selässä. Se oli itse Kultaisen Kukan aliruhtinas Eltas. ”Herra,
teidän täytyy palata heti takaisin”; huudahti komentaja. ”Täällä ei ole
turvallista. Minä tuon joukkoni heti perässä. Adjutantti”; hän huusi upseerille
vieressään. ”Saattakaa aliruhtinas Eltas heti pois linjasta”. Adjutantti
tarttui Eltasin hevosen suitsiin ja alkoi kääntää tätä samalla kun
prikaatinkomentaja alkoi organisoida hallittua perääntymistä. Mutta silloin se
tapahtui!
Eltasin hevonen oli
poikittain kääntymässä, kun vihollisen jousimiehet viimein huomasivat ylhäisen
näköisen upseerin edessään kuin tarjottimella. Useat jousimiehet jännittivät
heti jousensa ja nuolet lähtivät viuhuen matkaan. Eltas aavisti niiden tulon
jo. Hän tiesi ettei ehtisi tehdä mitään. Hän tunsi miten kaksi nuolta suhahti
läheltä ohi. Yksi hipaisi hänen otsaansa ja veti siihen pitkän viiltohaavan.
Neljäs nuoli osui Eltasia kylkeen ja heitti hänet taaksepäin. Aliruhtinas tunsi
kaatuvansa ja tajusi sitten putoavansa ilman halki kohti maata. Hän näki
ilmassa viuhuvia nuolia suoraan yläpuolellaan kaartamassa kohti eriadorilaisten
linjaa ja kuuli adjutantin huutavan jotakin. Sitten Eltas osui maahan keskelle
ryntäilevien sotilaiden jalkoja. Adjutantti kumartui hänen ylleen niin ettei
kukaan päässyt tallomaan maassa makaavaa haltiaa. Hän näki Eltasin olevan
tajuissaan, mutta ilme ei ollut keskittynyt. Haltia oli jossakin muualla,
kaukana taistelukentältä. Hän juoksi jälleen nuorena Nan Lasgalenin vihreillä
niityillä ja oli onnellinen.
”EIIIIIII”, huusi Narces,
eikä Singollo muistanut kuulleensa tämän ääntä ikinä niin kauhistuneena. He
näkivät miten Eltas kaatui taaksepäin hevosensa satulasta ja katosi
perääntyvien sotilaiden joukkoon. Singollo vilkaisi Aranwioniin ja näki tämän
kalvenneen. Sotaruhtinaan kädet vapisivat. ”Ei tätä”, hän toisteli itsekseen.
”Ei tätä. Mitä tahansa muuta”! ”HAKEKAA HÄNET POIS TUOLTA”, huusi Ceredigionin
Arminas juosten eteenpäin,. tietämättä mitä tehdä. Koko päämaja tuntui olevan
hetkellisen paniikin vallassa, tietämättä mitä teki. ”Emme me ehdi täältä
apuun”, totesi Damrodin rauhallinen ääni, mutta Singollo saattoi nähdä vanhan
haltian käsien vapisevan.
”Sir Berendil menee apuun”,
totesi sir Armindil, joka oli säilyttänyt ainakin ulkoisen rauhallisuutensa. Singollo
näki, että se oli totta. Ruhtinas Erendurin talonväenkomppania oli matkalla täyttä
laukkaa kohti paikkaa, jossa Eltas oli kaatunut hevosensa selästä. Ritareiden
seipäät osoittivat kohti taivasta, kun he pujottelivat vetäytyvien jalkaväen
sotilaiden keskellä. Pian he saavuttivat paikan, jossa Eltasiin oli osunut.
Singollo saattoi nähdä joidenkin jalkaväen sotilaiden puuhaavan jotakin
kiivaasti maassa. Vihollinen oli jo lähellä.
Kavioiden kumu täytti Eltasin
mielen ja hän tajusi ettei ollutkaan Nan Lasgalenin vihreillä niityillä, vaan
Rohanin niityllä joka oli vauhdilla muuttumassa punaiseksi. Taistellen tuskaa
vastaan Eltas avasi silmänsä. Tuntemattomia sotilaita oli hänen ympärillään.
Hetkeksi Eltas hätääntyi, mutta tajusi sitten univormujen olevan vihreitä.
Omia! Mutta hevoset? Samassa haarniskoituja ritareita tunkeutui heidän ohitseen
oikealta ja vasemmalta iskien seipäillään hurjasti. Vihollisen täytyi olla jo
lähellä, sillä heti haavoittuneen ohitettuaan ritarit kaartoivat sivulle ja
jatkoivat taistelua. Yksi ritari jalkautui ja juoksi Eltasin luokse. ”Ei ole
aikaa tehdä paareja”, hän huusi Rajaprikaatin miehille. ”Herra, meidän on
saatava hänet täältä pian pois”, vastasi prikaatin adjutantti hätääntyneenä.
Hän näki prikaatinsa vetäytyvän ja pian he olisivat yksinään keskellä
vihollista.
Sir Berendil vilkaisi
ympärilleen, mutta ei jäänyt aikailemaan. Liian nopea siirtäminen voisi tappaa
Eltasin, mutta liian hidas siirtäminen tappaisi hänet varmasti. Berendilin
komppanian ritarit olivat jo kaartamassa takaisin kohti omaa linjaa haluttomina
taistelemaan yksinään jalkaväen jo vetäydyttyä. ”Käy kiinni”, hän murahti
Rajaprikaatin nuorelle adjutantille ja he nostivat Eltasin väliinsä alkaen
kantaa tätä kohti omien linjaa. Eltas näki viimein sekavasta tilastaan
huolimatta tutut kasvot. ”Sir Berendil, tekö se olette”, hän kysyi heikolla äänellä.
Ritari pelästyi, sillä aliruhtinaan kuulosti lähes haudantakaa tulevalta.
”Kyllä herra”, hän vastasi reippaasti. ”Kestäkää vielä hetki, niin saamme
teidät turvaan”! ”Onni”, sanoi Eltas hiljaa. ”Se ei sittenkään seurannut”!
Berendil pudisti päätään ja vilkaisi adjutanttiin. Kumpikaan ei ymmärtänyt mitä
aliruhtinas puhui. Hän näytti jälleen olevan vajoamassa sekavaan tilaan, jossa
ei ollut enää läsnä tässä maailmassa. Mutta äkkiä Eltasin silmät kirkastuivat
vielä kerran ja taistelun tuli paloi niissä. ”Muistuta heitä, Berendil.
Muistuta. Reserviä ei saa käyttää liian aikaisin. Ei pelastamaan linjaa vaan
iskemään. Se on iskua varten. Muistuta heitä”! Berendil nyökkäsi. ”Te kerrotte
sen vielä heille itse, herra”, hän sanoi, mutta Eltas ei enää kuullut vaan oli
vaipunut tajuttomuuteen. Muutamaa minuuttia myöhemmin he saavuttivat omien
linjan ja useita parantajia ryntäsi huolehtimaan Kultaisen Kukan
aliruhtinaasta.
”He saivat hänet omien
linjoille”, huudahti Singollo huojentuneena. ”Luuletko että hän on elossa”,
nuori haltia kysyi Narcekselta unohtaen kokonaan herroitella. ”Eivät he olisi
kantanaat ruumista”, vastasi Narces. ”Hienoa työtä nuorelta Berendililtä”, hän
lisäsi ja kääntyi sitten etsien jotakin katseellaan. Katse osui Nessaneen, joka
taisteli kyyneliä vastaan. ”Neito”, huudahti Narces. ”Olkaa hyvä ja menkää
huolehtimaan että aliruhtinas Eltas saa parhaan mahdollisen hoidon. Pysykää
hänen kanssaan, tuli mikä tuli”. ”Kyllä herra”, Nessane huudahti ja lähti
hakemaan hevostaan.
Nessanen poistuttua Aranwion
ja Narces vilkaisivat toisiinsa. Kummankin ilme oli äärimmäisen vakava.
”Tarvitsemme vara Eltasin ja heti”, sanoi Aranwion viimein. ”Hetkeäkään ei ole
varaa hukata”. ”Mutta kuka voisi hänet korvata”, kysyi Narces, joka viimeistään
nyt tajusi Eltasin koko arvon, kun hänellä ei Eltasia enää ollut. ”Kukaan ei
voi häntä korvata”, vastasi Aranwion painokkaasti. ”Mutta kuka voisi tehdä edes
hyvää työtä samalla paikalla. Tarvitsemme jonkun koordinoimaan armeijan
toimintaa ja heti”. ”Ei ole muita kuin Damrod tai sir Geldar”, totesi Narces
hetkeäkään miettimättä. ”Ja minä tarvitsen Damrodin täällä ilman muuta”.
Aranwion nyökkäsi. ”Sir Geldar siis”!
Nähdessään sotaruhtinas
Aranwionin kävelevän itseään kohti Geldar tiesi heti mistä oli kyse. Myös hän
oli nähnyt Kultaisen Kukan Eltasin putoavan hevosen selästä. Näytti siltä että
useita nuolia oli osunut aliruhtinaaseen. Hän oli kuollut tai pois pelistä.
”Herrani Aranwion”, Geldar tervehti. ”Herrani Geldar”, Aranwion vastasi aivan
oikein, sillä toinen oli Länsirannan ruhtinas. Aranwion oli taas saavuttanut
tasapainonsa ja oli oma kohtelias itsensä. ”Olkaa hyvä ja ottakaa hevosenne ja
menkää oikealle sivustalle johtamaan taistelua”. Mutta Geldar katsoi häneen
kysyvästi. ”Mitkä ovat valtuuteni, herra”, hän kysyi. ”Komentele ketä haluat”,
vastasi Aranwion. ”Mutta toimi yhdessä suuriruhtinas Vardamirin kanssa. Kaikki
muut ovat alaisiasi. Tee parhaasi, se riittää”! Geldar tervehti ja lähti
hakemaan hevostaan.
Sir Athir käveli Geldaria
vastaan, kun tämä talutti hevostaan kohti etelää. ”Geldar”, hän tervehti
jäykästi, vieläkin järkyttyneenä Eltasin kohtalosta. ”Sir Athir”, tämä vastasi.
Athir näki heti, että Geldar oli oudon vakava. ”Mihin matka”, nuorempi ritari
kysyi. ”Otan oikean sivustan vastuulleni”, totesi Geldar. ”Uusi uhri Diikian
sodanjumalille, epäilemättä”, hän lisäsi. ”Mitä tarkoitat”, kysyi Athir
hämmästyneenä. ”Siitä tehtävästä ei selvitä hengissä”, vastasi Geldar
surullisena. ”Mutta minä menen minne käsketään. Pidä huoli itsestäsi, Athir, ja
joskus kun istut rauhan vuosina iltaisin nuotiotulen äärellä Weldenin kanssa,
muistakaa silloin minua ja niitä asioita joita edustimme ja joiden puolesta
taistelimme”. Athir nyökkäsi sanattomana ja heilutti sitten kättään hyvästiksi
kun Länsirannan ruhtinas Geldar nousi satulaan ja ratsasti pois. Hetken hän
seurasi katseellaan Geldarin menoa. Sitten tämä katosi joukkojen keskelle.
Rauhallisina aikoina iltanuotiolla? Kuka sanoi että rauhallisia aikoja tulisi
enää koskaan? Tuolla hetkellä se ainakin Athir Wendiristä näytti äärimmäisen
epätodennäköiseltä, kun vihollisen laumat vyöryivät jatkuvasti kohti Eriadorin
Armeijan linjoja, aliruhtinas Eltas oli haavoittunut, ehkä kuollut, ja sir
Welden oli kaukana poissa matkalla lähes varmaan kuolemaan. Nyt myös Geldar oli
poissa, matkalla taisteluntiimellykseen. Mutta kuinka hän voisi toivoa
kykenevänsä korvaamaan Eltasin? Se ei olisi mahdollista! Sääli Geldarin aseman
toivottomuutta kohtaan täytti Athirin.
Niin se alkoi. Dagor
Dagorath! Taistelu joka lopettaisi kaikki taistelut. Paikalla ei ollut valaria
eikä maiaria. Vain urheiden haltioiden, ihmisten, kääpiöiden ja hobittien
armeija. Kukaan ei olisi voinut ennakkoon ennustaa ketkä komentaisivat vapaiden
kansojen armeijaa tuona päivänä. Suuret ja mahtavat olivat pudonneet pelistä
aikaa sitten. He olivat kaatuneet ylpeyttään tai urheuttaan jossakin pitkän
matkan varrella. Vain todelliset selviytyjät olivat jäljellä. Tuona päivänä
heidän haasteensa oli kuitenkin suurempi kuin koskaan ennen. Pikkuhiljaa paine
armeijan linjaa vastaan kasvoi. Sindarin Lovandilin linjaan tuli jo aukkokin,
mutta reserviprikaati korjasi tilanteen. Hitaasti päivä eteni ja ylitettiin
puolenpäivän hetki.
TALONVÄENKOMPPANIA KUOLEE
Pian puolenpäivän jälkeen
koitti ensimmäinen kriisi. Paine armeijan linjaa kohtaan kasvoi jatkuvasti,
mutta yhä Eriadorin Armeija pysyi tiukasti puolustuksessa. Lukuunottamatta
aliruhtinas Eltasille kalliiksi käynyttä hetkeä oikealla sivustalla armeija oli
pysynyt täydellisesti sotaruhtinas Aranwionin komennossa. Mutta sitten koitti
ensimmäinen kriisi. Eldirin divisioonan kokemattomin prikaati, 2.Noldorin
Prikaati ei kestänyt enää paineen alla. Prikaati oli kotoisin Tavrobelista ja
siinä oli muita prikaateja vähemmän kokeneita sotureita. Toinen pataljoona
hajosi kokonaan ja pakeni kentältä. Toinen antoi periksi ja väistyi oikealle
luoden aukon rintamaan. Prinssi Eldirin reserviprikaati oli juuri silloin
tekemässä lyhyttä paikallista vastaiskua divisioonan oikealla sivustalla, joten
tällä ei ollut lainkaan reserviä aukon tukkimiseen. 1. Eresseän Kevytprikaati,
sama joka oli ylittänyt ensimmäisenä Angrenin kahlaamon ikuisuudelta tuntuva
aika sitten, reagoi kuitenkin nopeasti. Se oli kokemattoman upseerin
komennossa, mutta pataljoonankomentajat olivat kovia ja olivat heti tilanteen tasalla.
He suorittivat nopean uudelleen organisoinnin ja käänsivät toisen pataljoonan
rintamasuunnan kohti linjaan syntynyttä aukkoa. Gellanin laidimmainen prikaati
teki samoin. Se oli kevytaseinen 1.Ossiriandin Prikaati. Ruhtinas Gellan näki
heti, ettei se ollut kylliksi. Jonkun piti sulkea aukko kahden prikaatin
välissä. Sen vuoksi hän irrotti nopeasti linjaansa heikentäen oman prikaatinsa,
1.Lindonin Prikaatin, vahvimman yksikön ja lähetti sen aukkoa sulkemaan. Tämä
yksikkö oli 1.Lindonin Kuninkaallinen Pataljoona, veteraaniyksikkö johon Gellan
luotti kuin vuoreen.
Pataljoonaa komensi Gellanin
tyttären mies, sir Sadron. Hän oli lyhyehkö laiha noldo, joka oli nuorena
kuulunut korkean kuningas Ereinionin talonväenkomppanian ritareihin. Sadron
marssitti pataljoonansa vauhdilla paikalle ja iski läpimurtoon pyrkivän
vihollisen sivustaan ajaen näitä vähänmatkaa kohti itää. Hän ei kuitenkaan
saavuttanut kohtaa, missä entinen linja oli kulkenut, eikä kyennyt täysin
tukkimaan aukkoa. Noldorin Prikaatin taistelussa pysytellyt pataljoona epäröi
tulla hänen avukseen ja ratkaisevalla hetkellä prinssi Eldiriä ei ollut
missään. Hän oli kadottanut tilanteen hallinnan ja ilmeisesti samalla
itsensäkin. Juuri kun sir Sadron oli saamassa tilanteen hallintaansa heitti
vihollinen tuoreen prikaatin Sauronian joukkoja peliin. Nämä iskivät
raivoisasti Kuninkaallisen Pataljoonan kimppuun ja aukko linjaan syntyi
uudelleen. Se oli vain pieni, mutta oli vaarassa laajeta nopeasti.
Myös sotaruhtinas Aranwion
oli reagoinut uhkaavaan kriisiin nopeasti. Hän näki selvästi miten. 2.Noldorin
Prikaati romahti eikä reserviä ollut käsillä. Mutta ruhtinas Gellan loi
sellaisen nopeasti ja marssitti eliitti-pataljoonansa pelastamaan tilannetta.
Eldirin oma reserviprikaati oli marssilla takaisin tilannetta pelastamaan,
mutta aikaa piti ostaa kylliksi että se ehtisi paikalle. Siispä aukko täytyi
tukkia, tiesi sotaruhtinas. Ja pitää tukittuna kunnes apua saapuisi. Hänen
katseensa kääntyi ja etsi maalia. Prinssi Ingoldo, innokkaana kunnostautumaan taistelussa,
seisoi pataljoonansa takana ja katsoi Aranwioniin odottavasti. Prinssi oli
täynnä intoa marssia sir Sadronin avuksi. Mutta vaikka Aranwion ei ollut
kuullut Eltasin viimeistä neuvoa tiesi hän saman kuin aliruhtinaskin oli
tiennyt. Reservejä ei saanut sitoa vielä taisteluun. Ne olivat vastaiskua
varten. Niitä ei saanut sitoa niin kauan kuin tilanne voitaisiin korjata muilla
keinoin. Aranwionin katse siirtyi eteenpäin. Sir Delemir seisoi lähellä
haarniskassaan ryhdikkäänä ja uljaana. Mutta hänen komppaniansa oli ollut jo
kovassa taistelussa ensimmäisenä päivänä, kun he olivat pelastaneet Wedemirin
Noldorinin hengen. Ei olisi reilua lähettää heitä heti takaisin pahimpaan
paikkaan, kun oli muitakin.
Aranwionin katse kääntyi ja
hän tunsi itsensä teloittajaksi. Hän lähetti miehiä lähes varmaan kuolemaan.
Mutta jonkun täytyi se tehdä ja hän oli komentaja. Sotaruhtinaan katse osui sir
Almakiliin. Puun Huoneen Almakil oli kuin luotu ritariksi. Hän oli pitkä,
leveäharteinen ja ylpeä, mutta ei kopea. Almakil oli Aranwionin hyvän ystävän,
Puun Huoneen Galdorin jälkeläinen. Aranwion hymähti itsekseen katkerana.
Hienosti hän korvaisi Galdorille tämän ystävyyden. Lähettämällä suvun nuoren
toivon kuolemaan. Almakilin rinnalla seisoi tämän varakomentaja. Sir Meldir.
Hän oli komentajansa kokoinen ja näköinen. Itseasiassa Meldir oli naimisissa
Almakilin sisaren kanssa. Aranwionin katse kääntyi muihin komppanian
ritareihin. Eikö hän tuntenut heistä suurimman osan henkilökohtaisesti. Nuori
sir Athlin asui lähellä Aranwionin kartanoa ja kantoi nyt ylpeänä komppanian
viiriä. Sir Feindil oli sindarin kuuluisimpia ritareita. Hän oli melko lyhyt ja
heikon näköinen, mutta kun taistelu alkaisi olisi Feindil siellä missä kuumin
kahakka oli käynnissä. Hänen miekankäyttönsä oli uskomattoman taitavaa.
Dagorladilla Feindil oli taistellut kuningas Galadhilin talonväen riveissä ja
saavuttanut suuren nimen itselleen ohittaen maineessa jopa itsensä Talwen. Yksi
Kultaisen Kukan suurimpia takaiskuja oli ollut, että sir Feindil oli kieltäytynyt
liittymästä ritarikuntaan ja mennyt sen sijaan meren yli Tol Eresseään. Lukuisia
muita sindarin kuuluisia sankareita oli komppanian mukana, sillä vaikka kaikki
eivät olleet kuuluneet joukkoon ennen Keskimaahan lähtöä, olivat useat suuret
ritarit halunneet liittyä mukaan kuullessaan Almakilin johtavan komppanian
meren yli ruhtinas Glorfindelin avuksi.
Huokaisten raskaasti Aranwion
astui sir Almakilin eteen. ”Herra ritari”, hän totesi raskaalla äänellä, kuin
sanat olisivat olleet hänelle äärimmäisen vaikeita. ”Ottakaa komppanianne ja
tukkikaa aukko prinssi Eldirin linjassa. Pitäkää se tukittuna kunnes apua
saapuu”. Almakil vilkaisi kohti paikkaa jonne hänet oli juuri käsketty ja teki
kunniaa. ”Heti, herra”, hän vastasi epäröimättä. ”Ja Almakil”, lisäsi Aranwion
haluten tehdä asian täysin selväksi. ”Sieltä ei tulla pois kuin jalat edellä,
ymmärrätkö”? ”Ymmärrän”, vastasi sir Almakil ilmeettömänä ja kiiruhti kokoamaan
komppaniaansa. Aranwion katsoi hänen jälkeensä surullisena. ”Se on kuin
shakkia”, hän totesi sir Arminakselle. ”Ja minä uhrasin juuri ensimmäisen
sotilaani”! ”Ei ollut muuta keinoa”, lohdutti Arminas, mutta Aranwion ei
vastannut.
Aliruhtinas Damrod näki Puun
Huoneen talonväenkomppanian nousevan ratsaille haarniskat säihkyen ja tiesi
heti minne he olivat menossa. ”Sir Athir”, hän huudahti nähdessään Kultaisen
Kukan ritarin lähellään. ”Ota sir Sandir mukaasi ja mene Almakilin avuksi.
Yritä koota Noldorin Prikaatin paennut pataljoona ja saada heidät takaisin
taisteluun”. Athir nyökkäsi ja viitaten sir Sandirin seuraamaan kiiruhti
Almakilin komppanian perään.
”Seuraa minua, Sandir”,
huudahti Athir kannustaessaan hevostaan kohti paikkaa, johon paenneen
pataljoonan miehet olivat kokoontuneet pelästyneenä laumana. Heidän
komentajansa oli kuollut, samoin varakomentaja. Athir ratsasti keskelle joukkoa
ja alkoi aluksi puhua rauhoittavasti miehille, sitten innokkaasti. Pian hän oli
saanut pääjoukon rauhoittumaan ja lähti viemään noin 300 sotilasta takaisin
linjan avuksi. Mutta sir Sandir ei ollut hänen mukanaa ja Athir näki tämän
syöksyneen Almakilin mukana kiivaimpaan taisteluun!
Sir Almakil ei ollut jäänyt
aikailemaan vaan karautti ritareineen suoraan vihollisen eteen ja jalkautui.
Ritareiden teräsrintama iski yhteen etenemisen vuoksi hajalleen joutuneen
vihollisen kanssa ja ajoi näitä aluksi taaksepäin. Almakil sai aukonlinjassa
suljettua, mutta nähtäväksi jäisi voisiko hän pitää se kiinni. Sillä vihollisen
prikaati ei ollut luovuttanut vaan kävi suoraan päin luulleen
Talonväenkomppaniaa linjan heikoimmaksi kohdaksi. Se oli kohtalokas virhe.
Ritarit taistelivat kuin hurmiossa muodostaen elävän teräksisen muurin, jonka
läpi yksikään vihollinen ei päässyt murtautumaan. Taitava miekankäyttö niitti
tappavaa satoa vihollisen joukoissa, mutta myös ritari toisensa jälkeen kaatui
maahan.
Athir oli jo kyllin lähellä
apujoukkoineen nähdäkseen mitä tapahtui. Vihollinen yritti viimehetkellä
marssia ritareiden yli pelkällä miesylivoimalla välittämättä menetyksistä.
Lähitaistelu oli ehkä kiivain mitä sir Athir oli ikinä nähnyt, ja hän oli
nähnyt niitä paljon. Jotkut ritarit taistelivat vielä maastakin, saatuaan
useita iskuja läpi haarniskan. Mutta Almakil ei antanut senttiäkään periksi.
Jättäen jalkaväen seuraamaan Athir syöksyi komppanian avuksi. Ennen kuin hän ehti
paikalle sir Almakil kaatui. Hän taisteli yksinään neljää vihollista vastaan ja
kaatoi heistä kaksi, kun kolmas pääsi kiertämään taakse ja iski
taistelukirveellä ritaria selkään. Tämä putosi polvilleen maahan mutta jaksoi
vielä iskeä miekkansa edessään seisovan vihollisen vatsan läpi. Silloin
taistelukirves iskeytyi uudelleen ritarin selkään ja tämä ei enää noussut. Eräs
toinen ritari kuitenkin kaatoi heti voittoaan juhlivan vihollisen ja tukki
aukon. Athir jalkautui ja juoksi kohti linjaa. Hän näki miten yksi ritari tuki
sir Meldiriä, joka horjui pois taistelusta. Jostakin haarniskan alta valui
vuolaasti verta. Meldir olisi pian sydänveljensä Almakilin luona Mandosissa,
tajusi Athir. Silloin kaatui myös viimein komppanian viiri. Sir Athlin oli
puolustanut sitä viimeiseen asti pitäen toisella kädellä kiinni viiristä ja
toisella miekasta, jolla piti vihollisia loitolla. Hän jäi kuitenkin vihollisen
vyöryn alle.
Sir Feindil taisteli kuin
hurmiossa ja hänen ympärillään oli korkea kasa kuolleita vihollisia. Athir
saattoi kuitenkin nähdä, että ritari oli jo haavoittunut useita kertoja ja
jatkoi taistelua vain silkalla tahdonvoimalla. Feindil katosi Athirin silmistä
jonnekin ryntäävän vihollisjoukon keskelle, mutta hän saattoi edelleen nähdä
vihollisen toisensa jälkeen kaatuvan kun ritarin miekka teki työtään. Athir
ehti juuri ajoissa pelastamaan yhden ritarin sivultapäin tulleelta iskulta ja
surmasi vihollisen. Sitten hän ei ehtinyt enää vähään aikaan seuraamaan mitä
muualla tapahtui vaan iski kiivaasti yhteen useiden vihollisen keihäsmiesten
kanssa. Athir katkaisi ensimmäisen keihään tarkalla sivalluksella ja surmasi
miehen. Kaksi muuta syöksyi tilalle, mutta ritari piti puolensa haavoittaen
toista. Sivummalla taisteleva raskaasti haarniskoitu ritari surmasi toisen
miehen Athirin sidottua hänet taisteluun. Uusi vihollinen hyökkäsi, mutta Athir
päätti taistelun tarkkaan pistoon ja vilkaisi sitten ympärilleen. Lisäjoukot
olivat viimein liittymässä mukaan taisteluun ja pahin oli ohi. Mutta sir
Almakilin komppania oli maksanut menestyksestään kalliin hinnan. Sir Athir itse
oli haavoittumaton, mutta hän näki päättömästi taistelun tuoksinaan
kiirehtineen sir Sandirin horjuvan itseään kohti. ”He vetäytyvät, Athir”,
nuorempi ritari sanoi ja kurotti nojaamaan Athirin olkapäähän. Siitä hän kaatui
hitaasti maahan Athirin pitäessä toveristaan kiinni. ”Liian myöhään minulle,
pelkään”, jatkoi Sandir työntäen kätensä kaapunsa sisään. Se tuli takaisin
verisenä. ”Joku pääsi sivaltamaan sivulta kylkeni auki ja toinen täydensi työn keihäällä.
Sain kuitenkin molemmat”!
”Hyvä niin”, totesi Athir
lähes sanattomana. Taas yksi harvoista Kultaisen Kukan ritareista oli
poistumassa tästä maailmasta. ”En tainnut livahtaa turvaan tällä kertaa”, sanoi
Sandir katsellen taivaalle. Eldirin divisioonan keihäsmiehiä työntyi rivistönä
heidän ohitseen ajaen vihollista taaksepäin. Athir tiesi mitä kuoleva ritari
tarkoitti. Hän oli ollut ainoa henkiinjäänyt sir Suillionin osastoa
kohdanneesta katastrofista niin kauan sitten Rhudaurissa. ”Etkä livahtanut
silloinkaan”, sanoi Athir painokkaasti. ”Kun tapaat Suillionin Mandosissa, hän
kertoo sen sinulle. Mene pystypäin ja ylpeänä, sir Sandir. Sinä olet tehnyt
enemmän kuin oman osasi”. Vaimea hymy kohosi Sandirin huulille hänen
kuullessaan Athirin sanat. Se hymy huulillaan hän kuoli. Athir sulki toverinsa
silmät ja vilkaisi sitten ympärilleen. Niin paljon surua oli jo koettu ja päivä
oli vasta alussa. Mitä uusia koettelemuksia olikaan kohtaloa mahtanut varata
heille jatkossa, mietti Athir lähtiessään hakemaan hevostaan.
Aranwion katseli päämajasta
suuntaan, jossa sir Athir juuri nousi hevosensa selkään. Sir Sandiria ei
näkynyt. Eikä suurinta osaa Puun Huoneen talonväenkomppaniasta. Aranwion tiesi
mitä oli tapahtunut. Hän oli pelastanut linjansa uhraten sir Almakilin. Ritaria
säihkyvine haarniskoineen ei näkynyt missään. Eikä suurinta osaa muistakaan
komppanian ritareista. Kaikki ne ritarit, jotka Aranwion henkilökohtaisesti
tunsi niin hyvin olivat poissa. Hetken hän muisteli heidän nimiään ja
kasvojaan. Niiden ritareiden jotka hän oli juuri uhrannut. Sitten Aranwion
kovetti mielensä. Hän oli Lähteen Huoneen aliruhtinas ja Eriadorin
sotaruhtinas. Toisten uhraaminen oli hänen tehtävänsä. Aranwion palasi
tehtäviensä pariin kääntäen selkänsä paikalle, jossa nuori urhoollinen sir
Almakil oli kuollut.
Mutta Ossiriandin Damrod ei
kääntänyt selkäänsä vaan laski palaavat ritarit, ja vain 40 ritaria ratsasti
takaisin päämajan luokse. Ainakin 80 oli kannettu pois kentältä kuolleina tai
haavoittuneina, suurin osa kuolleina. Mutta he olivat kestäneet riittävän
pitkään ja pelastaneet armeijan linjan.
Taistelu jatkui välillä
kiivaana ja välillä tauoten. Väsymättä sotaruhtinas Khydul kokeili Eriadorin
joukkojen kestävyyttä, mutta nämä pitivät puolensa. Viimein kahden aikaan
iltapäivällä vihollinen ryhtyi yleiseen hyökkäykseen koko rintaman leveydeltä.
Khydul ja Suingol olivat viimein päättäneet ajaa vihollisen kentältä. Taistelu
kiihtyi kohti huippuaan kenenkään antamatta periksi.
Viimein itsensä Narceksen
hermot pettivät. Hän jätti karttansa ja käveli Aranwionin luokse. ”Meidän
täytyy käyttää Glorfionin divisioonaa nyt”, totesi Narces kiihtyneellä äänellä.
”Taistelun huippuhetki on nyt. Vihollisella on kaikki voimansa pelissä.
Linjamme ei kestä ilman apua”! Aranwion epäröi hetken, mutta pudisti sitten
päätään. ”Ei, ei vielä”, hän sanoi. ”Hetki ei ole nyt. Vihollisen reservit ova
vielä käyttämättä, olen varma siitä”. Kumpikin ruhtinas oli hetken vaiti
katsellen alati kiihtyvää taistelua. Narces oli ilmiselvästi närkästynyt, että
hänen neuvoaan ei noudatettu. Juuri silloin kävi vihollisen päävoima kiivaaseen
rynnäkköön päästäen hurjan huudon ilmoille.
Mutta liian myöhään aloitti
vihollinen rynnäkkönsä, sillä heidän hetkensä oli jo mennyt. Äkkiä hyökkäävien
sotilaiden huudon yli kuului toinen ääni. Yksinäinen torvi soi suurella
äänellä. Sävel kohosi kohti taivasta tuoden mukanaa uuden toivon. Sillä se oli
suuri Beleriandin torvi, Gondolinissa tehty ja sieltä muinaisina aikoina
turvaan tuotu. Tuon torven oli ruhtinas Elemmakil ottanut mukaansa Anduinin
laaksoon ja nyt se soi kirkkaana Rohanin verisillä niityillä. Hitaasti torven
soitto heikkeni ja katosi, mutta sen vaiettua ei seurannut hiljaisuus vaikka
vihollisen sotilaat olivat pysähtyneet epätietoisuuden vallassa. Toinen ääni
alkoi hitaasti koventua. Se alkoi vaimeana kuminana, joka vahvistui kokoajan.
Hymy levisi vihdoin Aranwionin kasvoille, kun hän tajusi mistä oli kyse.
Tuhannet ja taas tuhannet kaviot takoivat maata. Ratsuväki oli viimein
saapunut!
RUHTINAS ELEMMAKIL
Pitkä lyhythiuksinen haltia
loistavassa sotisovassa istui suuren sotahevosen selässä ja tarkkaili maastoa
edessään. Hänen hiuksensa olivat noldorin ylhäisten ruhtinaiden tapaan lyhyet
ja siistit. Aseenkantaja piteli ruhtinaan takana kypärää ja kilpeä sylissään.
Lindonin viiri seurasi heitä voimakkaan ratsumiehen käsissä. Ruhtinaan pituinen
mutta hieman lihava ja leveäharteinen ihminen istui toisen hevosen selässä
ruhtinaan vieressä. Hänen vaaleat hiuksensa kertoivat miehen olevan
rohanilainen. Useat arvet koristivat miehen kasvoja ja hänen leukaansa peitti
tuuhea parta. Rohanilaisen olkapäillä komeilivat marsalkan arvomerkit. Hän oli
markin kolmas marsalkka Grimdel, legendaarinen soturi josta rohanin sotilaat
kertoivat tarinoita leirinuotioilla. Ruhtinaan toisella puolella istui
hevosensa satulassa Grimdeliä huomattavasti solakampi ja nuorempi rohanilainen,
jonka olemuksessa oli paljon hienostuneisuutta joka Grimdelin karusta
ulkomuodosta puuttui kokonaan. Hän oli Rohanin prinssi Oswine, joka ei taistelisi
tuona päivänä ainoastaan Keskimaan ja Rohanin vapaudesta vaan myös kuninkaan
kruunusta, sillä vain voittamalla voisi Oswinesta tulle kuningas. Siksi tuosta
joukosta ehkä juuri Oswinen kasvoilla oli päättäväisin ilme. Grimdelin kasvoja
oli aina vaikea lukea, sillä hänen perusilmeensä oli tyytymättömän yrmeä.
Heidän välissään ruhtinas Elemmakil näytti mietteliäältä, kuin hän epäroisi
viime hetkellä.
Kolmikosta hieman sivummalla
oli harmaaseen kaapuun pukeutunut haltia, jonka kasvoilta kuvastui suuri innostus.
He olivat ehtineet sittenkin ajoissa, tiesi sir Perendur. Ainoana joukosta hän
oli vailla sotisopaa, mutta se ei huolestuttanut Perenduria. Mikään ei
huolestuttanut häntä nyt, kun hän näki että Eriadorin Armeija oli yhä kentällä
ja taisteli.
Ajatuksissaan Perendur
vilkaisi taakseen. Siellä Woldin kumpuilevan maaston suojissa näkyi
loputtomalta vaikuttava rivistö ratsumiehiä ja ratsuväen kolonnan sivulla omana
kolonnana jalkaväki. Matka oli ollut pitkä ja rasitukset näkyivät monissa
miehissä ja hevosissa. Mutta he olivat selvinneet hyvin. Sumuvuoret oli
ylitetty ilman vaikeuksia ja Anduinin laakso oli ollut tyhjä vihollisista.
Beorningit olivat tienneet kertoa, että Rhovanionin Liiton joukkojen toiminta
vihollisen selustassa oli pakottanut nämä vetäytymään laaksosta kohti Rhunia. Muuta
apua ei beorningeilta sitten saatukaan, mutta se ei ollut ainakaan Perendurille
yllätys. He eivät pitäneet haltioista!
Armeija oli marssinut
Elemmakilin ja Oswinin johdolla etelään Anduinin länsirantaa myöten, aivan niin
kuin ensimmäinen Eriadorin Armeija oli marssinut neljätuhatta vuotta aiemmin
Ereinionin, Elendilin ja Guilinin komennossa. Ainoana armeijan komentajista oli
sir Perendur ollut tuolloin mukana ja kertoi usein muille mitä missäkin
paikassa oli tapahtunut. Etenkin Elemmakil oli kuunnellut mielenkiinnolla
ritarin kertomuksia.
Viimein he olivat saapuneet
Lorienin ennen niin kauniiden metsien edustalle. Kauniita metsät olivat yhä,
mutta niiden valtiatar Galadrielin aikainen loisto oli poissa. Perendur tunsi
kaipausta vanhoihin aikoihin nähdessään taas Lothlorienin kultaisen metsän.
Elemmakil oli lähettänyt ennalta viestinviejiä, jotka olivat vieneet sanaa
Vihermetsän kuningas Thranduilille ja Lorienin päämies Haldirille. Ilokseen
eriadorilaiset löysivät Lorienin luota leiriytyneenä pienen haltia-armeijan
valmiina liittymään heihin. Se ei ollut niin suuri kuin he olivat toivoneet,
mutta Thranduililla oli omat velvoitteensa Rhovanionin Liiton mukana, joten
hänen päävoimansa jäi pohjoiseen. Silti Elemmakil liitti kiitollisena
joukkoihinsa 1200 keihäsmiehen prikaatin ja 1000 jousimiehen prikaatin
Vihermetsän haltioita. Lothlorienin Haldirilta liikeni vain 600 jousihaltiaa,
mutta näiden taito oli erinomainen. Lisäksi Khazad Dumin kääpiöiden kuningas
oli lähettänyt 1000 kääpiön osaston liittymään armeijaan. Hän oli Lothlorienin
Haldirin perinteinen liittolainen ja siksi automaattisesti mukana uudessa
liittokunnassa. Kääpiöiden voima oli kuitenkin hiipumassa maailmasta eikä
heiltä liiennyt tämän enempää sotureita. Silti 3800 kokenutta liittolaista oli
Elemmakilille tärkeä apu, jota ei kannattanut väheksyä.
Tärkein tapaaminen oli
kuitenkin yhä edessä. Lothlorienin eteläpuolisille maille oli leiriytynyt
Woldin herra ja markin kolmas marsalkka Grimdel ratsuväkensä kanssa.
Marssittuaan Rohanin tuhosta pohjoiseen oli Grimdel pitänyt hallussaan hetken
aikaa Woldin pohjoisia osia ja Matalien linnakkeita. Anduinin laakson kautta
Eriadoriin marssinut armeija oli kuitenkin tuhonnut nämä linnakkeet ja Grimdel
oli vetäytynyt länteen kohti Sumuvuoria antaen vihollisen marssia ylös
Anduinia. Gondorilainen varuskunta Duinlondin kauppakaupungista Matalien
Gondorille kuuluvalta puolelta oli ylittänyt joen vihollisen edellä ja
liittynyt Grimdeliin. Tämä joukko koostui linnoituspataljoonan 600 sotilaasta,
sekä alueelle paenneista noin 200 ratsumiehestä ja 200 jalkamiehestä. Tämä
nosti Grimdelin joukkojen määrän 6000 ratsumieheen ja 1000 jalkamieheen.
Edellisen vuoden oli
marsalkka Grimdel pitänyt matalaa profiilia kouluttaen joukkojaan ja
linnoittaen asemiaan. Paljon väkeä oli paennut Rohanista hänen luokseen ja
marsalkan vastuulla oli myös näiden ihmisten hyvinvointi, joka vei hänen
aikaansa. Prinssi Cefinwe oli ollut kuitenkin suunnitelmiensa suhteen oikeassa.
Marsalkka Grimdel suorastaan kihisi halusta päästä taistelemaan, eikä ruhtinas
Elemmakilin ja prinssi Oswinen tarvinnut häntä paljoakaan suostutella. Aikaa
tuhlaamatta armeijat oli yhdistetty ja he marssivat etelään lähettäen
tiedustelijoita tutkimaan tilannetta.
Tiedustelijat olivat
hämmästyksekseen löytäneet Woldin autiona, mutta se ei yllättänyt Elemmakilia.
Vihollisen oli odotettukin keskittävän kaikki joukkonsa läntiseen Rohaniin
Eriadorin Armeijaa vastaan. Juuri näin oli kenraali Suingol tehnyt niinä
hätäisinä tunteina kun hän tajusi sotaruhtinas Gothmogin loikanneet vihollisen
puolelle, eikä sotaruhtinas Khydul ollut vielä saapunut ottamaan komentoa. Tämä
oli antanut Suingolille ylivoiman Aranwionia vastaan, mutta jättänyt hänen
pohjoisen sivustansa täysin avoimeksi. Tähän tyhjään tilaan marssi nyt
Elemmakil joukkoineen. Vihamielisiltä silmiltä näkymättömissä he marssivat yli
Liituvirran ja saapuivat Woldiin.
Elemmakil oli tiennyt
suunnilleen päivän jolloin Aranwion ylittäisi Angrenin. Mutta pitkien marssien
aikana aikatauluilla oli tapana mennä pieleen. Komentajat olivat siksi tehneet
hyvin varovaisen aikataulun. Sir Perendur oli odottanut heidän joutuvan
odottelemaan Woldissa jonkin aikaa Eriadorin Armeijan ilmestymistä, mutta
toisin oli käynyt. Jostakin syystä Aranwion oli joutunut ylittämään kahlaamon
jo aiottua aiemmin ja taistelu oli täydessä käynnissä.
Perendur tähysti eteenpäin.
Etäisyys oli liian pitkä yksityiskohtien näkemiseen, mutta hän saattoi nähdä
kahden armeijan olevan pitkässä pohjois-etelä suuntaisessa linjassa. Kiivas
taistelu oli käynnissä. Vihollisella oli yhä paljon reservejä linjansa takana.
Koko Länsi-Emnet näytti olevan täynnä joukkoja. Ylivoima Aranwionin joukkojen
kimpussa oli todella suuri. Neljän komentajan ryhmä oli Onodlo joen korkealla
töyräällä ja katseli sen yli kohti taistelukenttää. Näytti siltä, että
vihollinen ei vieläkään tiennyt heidän olevan selustassaan. Perendur vilkaisi
uudelleen taakseen. Elemmakilin armeijassa oli paljon ratsuväkeä. Prinssi
Oswinen ja marsalkka Grimdelin divisioonissa oli yhteensä 11 000
ratsumiestä ja lisäksi Elemmakililla oli omassa komennossaan 1.Sindarin
Vakinainen Ratsuväkipataljoona. Jalkaväkikin oli hieman vahvistunut Anduinin
laaksossa. Sen ytimenä oli prinssi Ellasin divisioona, jossa oli kuitenkin vain
3600 sotilasta. Divisioonaa oli vahvistettu Gunwen pataljoonalla ja Cefinwen
katastrofista elossa selvinneiden muodostamalla pataljoonalla, joilla oli 1300
miestä yhteensä. Kun tähän lisättiin 3800 salohaltiaa ja kääpiötä sekä 1000
Gondorin keihäsmiestä oli jalkaväkeä yhteensä 9600. Omassa komennossaan
ruhtinas Elemmakililla oli lisäksi prinssi Dahasin talonväenkomppania, joka
koostui äärimmäisen kokeneista ritareista. Siinä oli koko joukko, jolla
Elemmakilin piti hyökätä vihollisen armeijan kimppuun.
”Tämä on juuri tilanne jota
toivoimme”, sanoi Elemmakil viimein rikkoen hiljaisuuden. ”Vihollisen päävoima
o sidottuna taisteluun ja me olemme heidän selustassaan. Tämä on suuri
tilaisuutemme”. Marsalkka Grimdel oli samaa mieltä. ”Meidän on iskettävä viivyttelemättä.
Armeijanne on pulassa. Jos odottelemme se voidaan lyödä”. Prinssi Oswine
katseli edelleen mietteliään näköisenä taistelukenttää, miettien ehkä jo mitä
reittiä veisi divisioonansa taisteluun. ”Hyökkäämmekö kaikella, mitä meillä
on”,hän kysyi viimein. ”Meillä ei ole kylliksi voimaaa jättää mitään
reserviin”, vastasi Elemmakil. ”Tämän täytyy olla isku koko voimallamme. Emme
voi jättää yhtään voimavaraa käyttämättä”.
”Herra”, puuttui sir Perendur
viimein puheeseen. ”Voimme tuskin hyökätä yhtäaikaa sekä ratsuväellä että
jalkaväellä. Se vaatisi hidasta marssia ja antaisi viholliselle hyvin aikaa
reagoida hyökkäykseemme”. Grimdel murahti hyväksyvästi. ”Ritari on oikeassa”,
hän tuumi lausuen sanan ritari lähes halveksuvasti, kuin ihmetellen mitä moinen
henkilö teki neuvonpidossa. ”Jalkaväki hidastaisi liikkeitämme. Se voisi johtaa
koko armeijan tuhoon”. Elemmakil vilkaisi taakseen epäröiden. Prinssi Ellas oli
edelleen järjestämässä pitkän marssin epäjärjestykseen saattamia sotilaitaan
eikä ollut ehtinyt mukaan neuvonpitoon. ”Mitä mieltä sinä olet, Oswine”, hän
kysyi viimein. ”Minä haluaisin hyökätä vain ratsuväelle”, totesi prinssi heti. ”Tehdään
siitä ratsuväen salamaisku, joka lopettaa tämän taistelun samantien”!
”Voimme marssittaa jalkaväen
hieman eteenpäin yli Onodlon”, tuumi Grimdel. ”Täältä hieman länteen on lyhyt
itä-länsi suuntainen kohouma, jonne prinssi Ellas voi asettua asemiin
tarkkailemaan tilannetta. Ehdotan että jätämme jalkaväen sinne ja hyökkäämme
koko ratsuväellä”. ”Jos joudumme eristyksiin toisistamme voidaan kumpikin
osasto tuhota erikseen”, totesi Elemmakil mietteliäänä. ”Mutta meidän on pakko
ottaa riski”. Sir Perendur naurahti kuivasti. ”Riski toisensa perään”, hän
sanoi. ”Mutta niin se on ollut alusta asti. Olkoot siis loppuun asti”!
Elemmakil nyökkäsi ja katsoi muihin. ”Prinssi Oswine, olkaa hyvä ja ylittäkää
Onodlo ensimmäisenä. Siirtykää sen jälkeen divisioonanne kanssa vasemmalle,
marssisuunta suoraan kohti vihollisen armeijan pääleiriä. Marsalkka Grimdel, te
ylitätte joen heti perään ja siirrytte oikealle, marssisuunta sama. Minä otan
prinssi Dahasin komppanian ja sindarin ratsuväen ja asetun väliinne. Hyökkäämme
minun merkistäni”. Elemmakil näytti suurta Gondolinin torvea, jota hänen
aseenkantajansa kantoi. ”Kun hyökkäys alkaa, muistakaa pitää kumpikin
divisioona lähellä toista ja yhteys jalkaväkeen auki. Jos se joutuu uhatuksi,
alamme perääntyä”! Kumpikin komentaja teki kunniaa ja lähti hakemaan
ratsuväkeään. Ruhtinas Elemmakil jäi sir Perendurin seurassa tarkkailemaan
tilannetta.
”Onnistuuko se, sir
Perendur”, kysyi Elemmakil viimein. Hän ei tuntenut ritaria hyvin, mutta oli
kuullut tästä paljon hyvää. Ruhtinas Glorfindel oli kehoittanut kuuntelemaan
ritarin neuvoja ja niin Elemmakil oli tehnyt. ”Mahdotonta sanoa”, vastasi Perendur.
”En näe vihollisen ratsuväkeä. Se ei ole taistelussa ja voi sen vuoksi saada
aikaan jotakin yllättävää. Mutta meidän on pakko yrittää. Vaikka
epäonnistuisimme viemme ainakin pois osan pääarmeijaa vastaan suuntautuvasta
paineesta”. ”Niin minäkin ajattelin”, vastasi Elemmakil.
He katselivat vaiti, miten
prinssi Oswinen ratsuväki lähti ylittämään jokea. Paikka ei ollut Entinkahluu
vaan siitä luoteeseen, kohti Fangornin metsää. Se ei ollut virallinen kahlaamo,
mutta Rohanin ratsuväki oli ikimuistoisista ajoista asti ylittänyt joen siellä.
Ratsuväki kahlasi joessa ja sitten ensimmäiset osaston pääsivät vastarannalle.
Ratsumiesten saappaat olivat kastuneet, sillä vesi oli syvempää kuin
tavallisilla kahlaamoilla. Sotilaat ylittivät joen ääneti. Ilmeet olivat
kuolemanvakavat, sillä ratsumiehet tiesivät taistelun alkavan pian. Jokainen
oli nähnyt Woldin puolelta jokea edessä riehuvan taistelun. Niinpä he tajusivat
sen valtavan laajuuden. Koko Länsi-Emnet näytti olevan täynnä joukkoja, jotka
iskivät yhteen. Ajatus liittymisestä tuohon valtavaan taisteluun veti miesten
ilmeet vakaviksi. Mutta he olivat kaikki jo kokeneita veteraaneja, jotka pian
terästivät mielensä ja olivat valmiita taisteluun. Ratsuväen perässä jalkaväki
marssi joen rantaan ja lähti vaivalloisesti ylittämään sitä. Vesi ulottui
miehiä vyötärölle asti. Elemmakil ei kuitenkaan jäänyt seuraamaan ylitystä vaan
annettuaan ohjeet prinssi Ellasille hän ylitti itse joen ja lähti ratsuväen
perään.
Ratsuväki ei ollut ehtinyt
kauaksi, sillä se eteni hitaasti varoen nostattamasta pölypilveä, joka kertoisi
viholliselle heidän selustansa olevan uhattuna. Prinssi Oswine ja marsalkka
Grimdel olivat jättäneet divisiooniensa väliin leveän aukon, johon ruhtinas
Elemmakil nyt ratsasti 700 ratsumiehen seuraamana. Sir Perendur oli yhä hänen
kanssaan. Kumpikaan ei puhunut mitään. Omituinen kuolemaa enteilevä äänettömyys
oli vallannut koko armeijan. Lähes henkeään pidätellen he ratsastivat eteenpäin
puristaen aseitaan rystyset valkoisina. Jättimäinen taistelu heidän edessään
lähestyi kokoajan ja näytti vain kiihtyvän. Kokoajan kumpikin
ratsuväkidivisioona levittäytyi oikealle ja vasemmalle.
Viimein he saavuttivat
kohdan, josta ei voinut enää edetä tulematta huomatuksi. Vihollisen
selustajoukkoja oli nyt suoraan ratsuväen edessä. Kokonainen
jalkaväendivisioona marssi kohti pohjoista. Se marssi kolonnassa kääntäen
sivustansa suoraan Elemmakilille. Divisioonan takana oli lisää joukkoja ja
sitten vihollisen pääjoukkojen leiri. Olisiko vihollisen päämaja siellä?
Elemmakil ei tiennyt eikä hänellä ollut aikaa asiaa miettiä. Heidät nähtäisiin
pian. Oli aika toimia! Oli aika iskeä! Elemmakil istui hetken vaiti hevosensa
selässä katsellen näkymää edessään. Koko vihollisen selusta oli avoimena hänen
edessään. Siinä oli enemmän kuin loistava tilaisuus päättäväiselle
komentajalle. Siinä oli vihdoin tilaisuus ruhtinas Elemmakille todistaa
kykynsä! Ratsuväki oli pysähtynyt. Kaikki odottivat merkkiä. Ruhtinas vilkaisi
ympärilleen. Oswinen ja Grimdelin joukot olivat täydellisessä järjestyksessä.
Kaikki oli juuri niin hyvin kuin saattoi olla. ”Herra, vihollisen partio”,
huudahti sir Perendur ja osoitti eteenpäin. Partio oli todellakin lähestymässä
ratsain. Oliko joku vihollisen komentaja viimeinkin huolestunut avoimesta
selustastaan? Sillä ei ollut nyt väliä. Oli liian myöhäistä. Elemmakil katsoi
Perenduriin ja hymyili. Hän mietti hetken jälleen Nirnaethia. Miten kuningas
Fingon olikaan innoisaan huutanut ”SE PÄIVÄ ON TULLUT”, luullen näkevänsä
edessään vihdoinkin vapaiden kansojen suuren voiton, joka lopettaisi Morgothin
vallan. ”Se päivä on vihdoinkin tullut”, ruhtinas sanoi liikuttuneena. ”Näin
kauan meidän täytyi odottaa, mutta nyt se on tullut”. Hän otti suuren torvensa
aseenkantajalta ja kohotti sen.
Vihollisen partio pysähtyi
kuin seinään törmänneenä. Vihdoin partion komentaja erotti mitä hänen edessään
Rohanin korkeassa ruohikossa seisoi. Loputtomalta näyttävä rivistö ratsuväkeä
seisoi hänen edessään. Rohanin tunnukset loistivat ratsuväen kilvissä ja äkkiä
sotilaat kohottivat keihäänsä osoittamaan eteenpäin. Viirit ja liput aukenivat
paljastaen Rohanin valko-vihreän hevostunnuksen. Komentaja käänsi hevosensa,
mutta tiesi jo kaiken olevan myöhäistä. Samassa alkoi torvi soida suurella
äänellä. Komentaja ei tunnistanut säveltä, mutta se oli muinainen noldorin
hyökkäyskäsky, jota oli soitettu lukuisissa ensimmäisen ajan taisteluissa
Aglarebista Vihan Sotaan asti. Torvi soi kuuluvana ja käskevänä. Sen komento
tarttui sotilaisiin ja nämä lähtivät eteenpäin reipasta ravia, kuin jonkin
voiman pakottamina.
Rohanin ratsuväki lähti
liikkeelle hitaasti ja majesteetillisesti kuin voima, joka on vaikea saada
liikkeelle mutta joka liikkumaan lähdettyään murskaa kaiken tieltään. Ratsuväki
siirtyi nopeasti käynnistä raviin. Keihäiden kärjet osoittivat yhä kohti
taivasta. Marsalkka Grimdel ratsasti joukkojensa kärjessä pitäen joukot hyvässä
järjestyksessä. Oswinen ratsuväki sen sijaan lähti liikkeelle prikaateittain
ilman erillistä käskyä tai komentajansa puuttumatta asioihin. Itseasiassa
ratsuväki oli nopeasti joutumassa pois komentajiensa kontrollista. Se
pyyhkäisisi eteenpäin yrittäen lyödä kaiken tiellään. Jos se pysäytettäisiin
yrittäisi Elemmakil saada joukot taas hallintaansa. Muuten hän vain seuraisi
sivusta.
Ratsuväki kiihdytti vauhtiaan
ja kavioiden töminä koveni jatkuvasti. Sitten joukot saavuttivat
iskuetäisyyden. Ratsuväen keihäät putosivat tanaan, kärjet osoittaen kohti
vihollisen sotilaita. Rohanin ratsuväki kiihdytti laukkaan. He taistelivat nyt
kotimaassaan. Joku oli ehkä kotoisin juuri Länsi-Emnetistä, jonka kauniit talot
vihollinen oli polttanut. Kaikilla oli kostettavaa. Kaikilla oli kotimaa
vapautettavana vihollisen miehityksestä. Sotilaat kohottivat hurjan huudon ja
hyökkäsivät vihollisen kimppuun!
Ornendil tähysti eteenpäin
hermostuneena. Hän oli Gilankilin prikaatin upseeri ja tunnettu lujahermoisena
miehenä, mutta tätä jännitystä hän ei enää voinut huoletta kestää. Minas Anorin
kaupunki kohosi hänen edessään kohti taivaita. Ornendil oli unelmoinut
näkevänsä vielä kerran kotikaupunkinsa, jota rakasti. Mutta nyt kaupungissa oli
jotakin pelottavaa. Jotakin mikä jäyti hänen rohkeuttaan ja yritti ajaa hänet
pois. Kaupungin muurit olivat yhä samat ja kuninkaan linna kohosi korkeimpana
yhtä kauniina kuin ennenkin, mutta Ornendil tiesi että linnassa asui jotakin
tavattoman pahaa. Pahempaa kuin hän olisi voinut ikinä kuvitella kohtaavansa.
Ornendil olisi voinut vielä kestää pelkonsa, sillä sen hän saattoi työntää
syrjään ja kukistaa. Mutta odottelu oli paljon vaikeampaa kestää. Oli iltapäivä
ja heidän tietämättään Rohanin tasangoilla käytiin juuri katkeraa taistelua
Keskimaan tulevaisuudesta.
Mutta Minas Anoria, Morgothin
kaupunkia, ei saanut edes tämän armeijan sotilaat lähestyä ilman erillistä
lupaa. Siksi Glorfindelin retkikunta oli hiipinyt kaupunkia kohti mustissa
univormuissaan Arnachin kukkuloiden suojissa. Vihdoin he olivat saman päivän
aamuna saapuneet kaupungin edustalle, mutta eteenpäin ei ollut pääsyä.
Kokonaisen vihollisen prikaati oli leiriytynyt Arnachin viimeisen kukkulan ja
kaupungin väliin avomaastoon. Sen ohi ei ollut kulkeminen valoisan aikaan.
Niinpä retkikunta oli asettunut odottamaan. Odotus kävi monien muidenkin kuin
Ornendilin hermoille.
Kiroten ääneen nuori upseeri
käänsi selkänsä kaupungilla ja yritti saada sen mielestään. Soturit olivat
hajaantuneet suojaisaan rinteeseen odottamaan pimeän tuloa. Komentaja Zargon
näytti kirjoittavan jotakin päiväkirjaansa ja aivan hänen takanaan nojaili
ruohikkoon sir Herion, joka ei hetkeksikään jättänyt komentajaa pois näköpiiristään.
Sir Maitren nukkui kevyttä unta ja hänen lähellään sir Welden makasi selällään
katsellen siniselle taivaalle. Ornendil ei voinut olla hymyilemättä. Welden
näytti lähes huolettomalta, kuin kaupungista huokuva pelko ei voisi koskea
häneen lainkaan. ”Mitä muutakaan tässä voi tehdä”, totesi salohaltia nähdessään
Ornendilin katsovan itseään. ”Minä en voi nukkua”, vastasi Ornendil
totuudenmukaisesti. ”Ilmassa on jotakin. En tiedä miksi vain minä tunnen sen,
mutta se on silti sielä”. Welden nyökkäsi. ”Minäkin tunnen sen”, hän sanoi ja
huoli käväisi ritarin kasvoilla. ”Se on Morgothin voima. Se yrittää vaikuttaa
mieliimme”. Ornendil nielaisi. ”Tietääkö hän siis että olemme täällä? Tietääkö
hän että olemme tulossa”? ”En usko”, vastasi Welden. ”Se on jotakin muuta.
Jotakin pysyvää! Ehkäpä huomenna teemme siitä lopun”! Ornendil hymyili. Hän ei
ymmärtänyt, mistä Welden löysi positiivisen mielensä tälläisina hetkinä, mutta
niin se vain oli. ”Mutta ehkä voimme käyttää odottelun hyödyksemme”, totesi
ritari. ”Kerro minulle kaikki reitistä valtaistuinsaliin. Haluan osata sen
ulkoa”! Ornendil nielaisi. Hän ymmärsi heti mitä Welden jätti sanomatta. Siltä
varalta että Ornendilille sattuisi jotakin. Kiitollisena että sai jotakin
puuhaa Ornendil alkoi kertoa Minas Anorin kuninkaanlinnasta Weldenille.
SOTARUHTINAS KHYDULIN HETKI
Rohanin ratsuväen hyökkäys
iski vihollisen selustaan täydellisenä yllätyksenä. Koko taistelun kuva muuttui
heti täydellisesti. Marsalkka Grimdelin hyökkäys osui suoraan jalkaväkikolonnan
kylkeen. Jalkaväkidivisioona hajosi ja suureksi osaksi tuhoutui, sillä
hajalleen joutuneista jalkamiehistä ei ollut vastusta hyökkäävälle ratsuväelle.
Grimdel jatkoi hyökkäystä suoraan jalkaväen läpi, mutta yksi hänen
prikaateistaan jäi täydentämään tuhoa. Samaan aikaan prinssi Oswine hyökkäsi
vihollisen kolonnan taitse ja iski yhteen hajanaisien jalkaväen osastojen
kanssa. Kumpikin divisioona jatkoi etenemistä kohti länttä ajaen vihollista
edellään.
Kesti hetken, ennen kuin
vihollinen ehti reagoida muuttuneeseen tilanteeseen. Tuon ajan ratsuväki
laukkasi kohti länttä vastustamattomasti. Näytti siltä, että mikään ei voisi
estää heitä ajamasta kiilaa vihollisarmeijan keskellä ja hajottamasta näitä
kahteen osaan. Mutta siellä täällä vihollinen teki kiivasta vastarintaa ja
eteneminen hidastui. Kokonainen vihollisen jalkaväkidivisioona sai marsalkka
Grimdelin pysäytettyä juuri leirin rajalla, mutta silloin Oswine ehätti
paikalle ja iski vihollisen sivustaan. Samalla hänen ratsumiehensä tulvivat
vihollisen leiriin heitellen soihtuja telttoihin ja muonavarastoihin. Pian
Rohanin tasanko näytti tulimereltä, kun kenraali Suingolin leiri roihusi
punaisena. Liekehtivien telttojen välissä ratsuväki jatkoi eteenpäin
pysähtymättä hetkeksikään.
Jalkaväen pääjoukkojen keskinäinen
taistelu ei tauonnut hetkeksikään, vaan jatkui kiivaana. Mutta etu oli nyt
Eriadorin Armeijalla, joka yritti siirtyä hyökkäykseen. Joukot olivat kuitenkin
väsyneitä päivän kovien taistelujen jäljiltä, eikä ratkaisevaa etua saatu
aikaiseksi. Ainoastaan oikealla sivustalla Anfalasin Vardamir käytti
hetkellistä sekasortoa hyväkseen ja onnistui murtamaan vihollisen linjan. Oikea
sivusta eteni aina Helmin Syvänteeseen asti. Päivä päättyi oikealla sivustalla
suureen menestykseen, kun vihollinen saarrostuksen pelossa evakuoi syvänteen ja
jätti vahingossa Ämyrinlinnan lähes vaille puolustusta. Lhunin kaarti ryntäsi
linnoitukseen, jonka muureista osa oli edelleen sortuneina edellisen
piirityksen jäljiltä, kun sotaruhtinas Gothmog oli vallannut linnan rohanilaisilta.
Suuriruhtinas Haldimirin kokeneet sotilaat valtasivat linnan teurastaen
vähäiset puolustajat.
Tuolla hetkellä katsottiin
vihollisen komentajan laatu. Anfalasin joukot olivat murtautumassa läpi ja
suuri ratsuväen armeija oli iskenyt Morgothin joukkoja selkään edeten
vastustamattomasti. Kenraali Suingolin leiri oli katoamassa savuna ilmaan.
Katastrofi oli lähellä. Tuolla hetkellä ruhtinas Elemmakil oli lähellä
ratkaista taistelun Eriadorin Armeijan eduksi. Mutta niin ei ollut tarkoitettu.
Sotaruhtinas Khydul ei hätäillyt. Hänellä oli yhä suuret reservit käytössään.
Koko vihollisen ratsuväki oli yhä poissa taistelusta. Se oli leiriytyneenä
hieman pohjoiseen Edorasista. Kenties sotaruhtinas oli unohtanut ratsuväkensä,
sillä hänellä oli liikaa joukkoja komennossaan. Ratsuväki oli vain istunut
paikoillaan koko taistelun ajan, ja jos sitä ei kaivattu oli osaston
komentajalla ollut aikomustakaan muistuttaa olemassaolostaan. Mutta sitten
Elemmakilin ratsuväki-isku räjähti Khydulin selustaan. Hänen ratsuväkensä oli
saman tien ratsailla ja liikkeellä kohti pohjoista. Pian heidät tavoitti käsky
hyökätä vihollisen ratsuväen sivustaan ja ajaa nämä takaisin.
Tämän käskyn annettuaan
sotaruhtinas Khydul lähetti vahvistuksia pysäyttämään suuriruhtinas Haldimirin
etenemisen ja jäi rauhallisesti odottamaan. Hän ei heikentänyt linjaansa vaan
hidasti Elemmakilin etenemistä reserveillään. Prinssi Oswine pääsi noin
puolenkilometrin päähän sotaruhtinas Khydulin komentopaikasta, mutta siihen
hänen voimansa ehtyivät. Ratsuväki oli antanut kaikkensa hyökäten raivoisasti.
He olivat edenneet syvälle vihollisen armeijan keskelle aiheuttaen tälle suuria
menetyksiä, mutta nyt hyökkäyksen kulminaatiopiste oli saavutettu. Grimdel
olisi vielä voinut siirtyä Oswinen tueksi, mutta juuri silloin Khydulin
ratsuväki ehti viimein mukaan peliin.
Vihollisen ratsuväki oli
suorittanut salamannopean marssin ja ilmestyi nyt väsyneenä mutta
taisteluvalmiina suoraan prinssi Oswinen sivustaan. Prinssi reagoin nopeasti ja
käänsi linjansa siihen suuntaan. Samaan aikaan marsalkka Grimdel suoritti
kaarroksen ja saapui Oswinen avuksi. Seurasi valtava ratsuväen taistelu, kun
noin 11 000 Eriadorin Armeijan ratsumiestä otti yhteen noin 15 000
vihollisen ratsumiehen kanssa. Myös rohanilaiset olivat nyt väsyneitä eivätkä
saaneet vihollisen linjaa murretuksi. Taistelu uhkasi luisua ruhtinas
Elemmakilin käsistä. Vihollisen jalkaväki marssi nyt kohti hänen selustaansa ja
oli pääsemässä myös itse ratsuväkeen käsiksi, kun nämä olivat juuttuneet
paikoilleen. Tuottaen viholliselle noin 2500 miehen tappiot ratsuväki taisteli,
mutta menetti itse 1000 miestä.
Elemmakilille ei jäänyt kuin
yksi vaihtoehto. Raskain sydämin hän puhalsi torveensa ja antoi
perääntymismerkin. Kokeneet ratsuväenkomentajat tottelivat heti, sillä he
olivat itsekin todenneet tilanteen olevan kääntymässä pahaksi. He olivat lähes
voittaneet taistelun, mutta vihollisen ylivoima ja sotaruhtinas Khydulin taito
ja rauhallisuus olivat pelastaneet vihollisen armeijan tuholta. Vihollisen
seuraamana rohanilaiset vetäytyivät halki kenraali Suingolin tuhotun leirin,
joka oli edelleen tulessa. Tässä vaiheessa Suingolin ratsuväen prikaati pyrki
hyökkäämään perääntyvien ratsumiesten sivustaan pohjoisesta, mutta ruhtinas
Elemmakil itse taisteli Sindarin ratsuväen kanssa loistavan viivitystaistelun
ja piti tämän prikaatin poissa ratsuväkensä kimpusta.
Illan pimentyessä Elemmakilin
ratsuväen yksiköt ratsastivat prinssi Ellasin jalkaväen asemien läpi ja
asettuivat selustaan lepäämään. Koko iltapäivän kovan taistelun jälkeen he
olivat takaisin siellä mistä olivat hyökkäyksen aloittaneet. Pettymys näkyi
selvänä sotilaiden kasvoilla. He olivat olleet lähellä voittoa, mutta eivät
olleet sitä saavuttaneet. Moni sotilas oli jo joukosta poissa. Yksi
prikaatinkomentaja oli kuollut ja toinen haavoittunut. Myös marsalkka Grimdel
oli haavoittunut, mutta komensi luokseen pyrkivät parantajat kiroillen
tiehensä. Hänen jalkansa oli murtunut, mutta jalkaa ei tarvittu ratsastaessa,
murisi Grimdel. Pimeyden viimein saavuttua asettui vihollinen asemiin Ellasin
jalkaväkeä vastapäätä. Seuraavana aamuna taistelu jatkuisi!
Sir Perendur kykeni tuskin
hillitsemään suuttumustaan. Ratkaisevalla hetkellä ratsuväen komentajat olivat
sittenkin ajatelleet joukkojaan ja vetäytyneet. He olisivat voineet vielä
toittaa, hän tiesi. Kun vihollisen ratsuväki ilmestyi Oswinen selustaan he
olisivat voineet vieläkin voittaa. Grimdelin olisi pitänyt hyökätä eteenpäin
eikä palata Oswinen avuksi. Heidän olisi pitänyt laittaa kaikki yhden kortin
varaan. Se oli ollut suunnitelma. Mutta ruhtinas Elemmakil ei ollut kuunnellut
ritaria. Silti Perendur soimasi nyt eniten itseään. Hänen olisi pitänyt ottaa
yksi prikaati komentoonsa välittämättä Elemmakilista tai Oswinesta. Jopa yksi
prikaati olisi voinut olla kylliksi vihollisen keskustan hajoittamiseen ja
yhteyden saamiseen Eriadorin Armeijan pääjoukkoon. Mutta ei, Perendur oli
totellut komentajaa. He olivat maksaneet siitä kalliisti tänään ja maksaisivat
vielä kalliimmin seuraavana päivänä. Siitä ritari oli varma!
ILLAN
PIMENNETTYÄ
Eriadorin armeija oli
pystyttänyt telttoja linjansa selustaan, rinteen taakse suojaan vihollisen
silmiltä ja nuolilta. Pimeys oli jälleen levinnyt Rohanin niittyjen ylle.
Kolmas yö jonka armeija viettäisi tällä paikalla! Siellä täällä telttojen
sisällä ja ympärillä nukkui väsyneitä sotilaita. Päivän taistelu oli ollut
pitkä ja rasittava. Haavoittuneille varatut teltat olivat täynnä. Moni sotilas
ei taistelisi enää seuraavana aamuna. Yksinäinen haltia talutti hevostaan
telttakylän halki väistellen nukkuvia sotilaita. Haltia oli äärimmäisen
väsynyt, mutta hänen hevosensa oli vieläkin väsyneempi. Koko päivän he olivat
rientäneet sinne tänne pitkin linjaa auttaen sitä pitämään puolensa. Nyt
Länsirannan Geldar oli lopussa. Hän oli lopussa niin henkisesti kuin
fyysisestikin. Päivä oli ollut melkoinen tunteiden vuoristorata. Aamuinen toivo
oli muuttunut epätoivoksi Eltasin haavoituttua ja vihollisen lähes murrettua
linjan. Sitten oli seurannut täydellinen riemu, kun ruhtinas Elemmakil oli
viimein ilmestynyt taistelukentälle ja lähes voittanut taistelun. Ilta oli
ollut jälleen surun ja huolen aikaa, kun toivottua voittoa ei tullutkaan.
Seuraavana aamuna vihollinen jatkaisi taistelua yhtä vahvana kuin aiemminkin.
Viimein Geldar näki etsimänsä
teltan. Se oli yksinkertaisesti koristeltu tavallinen sotilasteltta, jonka
oviaukon yläpuolelle oli ripustettu suuri kultainen kukka. Geldar jätti
hevosensa vapaaksi ja astui sisään telttaan. Aliruhtinas Eltas makasi vuoteella
kalpeana mutta tajuissaan. Ilokseen Geldar näki aliruhtinaan silmissä yhä saman
älyn ja valppauden kuin tavallisestikin. Nessane istui Eltasin vierellä
huolestuneen näköisenä. ”Sir Geldar”, hän tervehti ilahtuneena. ”Onneksi olette
kunnossa”! Sir Athir seisoi vuoteen vierellä ja kiiruhti syleilemään
ystäväänsä. Tuona päivänä he olivat kaikki tunteikkaalla tuulella. Eltas
hymyili surumielisesti. ”Miltä siellä ulkona näyttää, Geldar”, hän kysyi. Athir
tarjosi hänelle tuolia ja sir Geldar istuutui Eltasin viereen. ”Kaikki on nyt
hiljaista”, hän selitti. ”Elemmakil on vetäytyinyt jonkinverran itään, mutta on
yhä kentällä. Luulen, että vihollinen aikoo murskata hänet huomanna, ennen kuin
ehdimme auttaa häntä”. Eltas mietti hetken. Hänellä oli niin monia kysymyksiä
mielessään, että aliruhtinas oli pakahtua. Kuinka hirvittävää olikaan maata
teltassa tietämättä mitä tapahtui. Hän saattoi yhä kuulla Nessanen
riemunhuudon, kun tämä huusi Elemmakilin saapuneen ja pyyhkivän kenttää
puhtaaksi vihollisesta. ”Miksi se epäonnistui”, hän kysyi. ”Miten sotaruhtinas
Khydul saattoi pelastua siitä”? Geldar kohautti ollapäitään. ”Minulla oli niin
paljon tekemistä, etten ehtinyt seurata kovin tarkkaan”, hän totesi. ”Minä
luulen, että loppujenlopuksi, kun ratkaiseva hetki koitti”, tuumi Athir,
”luulen, että Elemmakil ei uskaltanut hyökätä loppuunasti. Hän ei kyennyt
tekemään hyökkäystä joka johtaisi joko voittoon tai tuhoon. Hän alkoi suojata
sivustoitaan ja lopulta, kun yhteydet olivat uhattuna hän kääntyi takaisin”.
”Elemmakil parka”, totesi
Eltas surullisesti. ”Yksin tekemässä päätöstä tuollaisena hetkenä. Huominen
näyttää valitsiko hän hyvin vai huonosti. Älä siis tuomitse häntä liian pian,
Athir Wendir”. ”En herra”, vastasi Athir. ”Sinun pitäisi varmaan mennä
nukkumaan, Geldar”, huomautti Eltas katsellen Vanhempaa ritaria. ”Näytät
uupuneelta ja luulen että huomisen koitos tulee olemaan vielä pahempi kuin
tänään”. ”Kyllä”, vastasi Geldar. ”Menen kohta, mutta haluaisin kertoa ensin
mitä tapahtui. Sillä luulen, Eltas, että jos olisit ollut yhä oikealla
sivustalla kun Elemmakil hyökkäsi, me olisimme voittaneet tänään koko sodan”!
Niin Geldar alkoi kertoa
heille, miten oli heti Elemmakilin hyökättyä huomannut tilaisuutensa. Hän oli
komentanut oikean sivustan hyökkäämään, mutta suuriruhtinaiden suostuttelu oli
vienyt aikaa. Aikaa jota heillä ei ollut varaa hukata. Eltas olisi saanut
kaikki liikkeelle heti! Silti Geldar oli saavuttanut iltapäivän kuluessa suuren
menestyksen. Käyttäen Lhunin ja Anfalasin kaarteja shokkijoukkoina hän oli
murtanut raivoisalla iskulla vihollisen linjan. Lhunin Haldimir oli itse
johtanut joukkojaan. Sen jälkeen taistelu oli liikkunut nopeasti kohti itää.
Mutta Geldar ei ollut mikään kokenut joukkojen komentaja. Hän ja Anfalasin
Vardamir olivat tehneet virheitä. Aikaa oli tuhlattu jälleen ja vihollinen oli
saanut puolustuksensa järjestykseen. Siitä huolimatta vihollinen ei ollut
ehtinyt suojaamaan Helmin Syvännettä. Geldar oli kaikessa kiireessä komentanut
Lhunin Haldimirin divisioonansa kanssa valtaamaan syvänteen ja tämä oli tehnyt
työtä käskettyä saavuttaen eriadorilaisten toisen suuren menestyksen tuona
päivänä. Toisesta selvänä todisteena olivat yhä pimeyttä valaisevat liekit, kun
kenraali Suingolin leiri paloi. Vihollinen oli paniikissa evakuoinut syvänteen
unohtaen lähettää puolustajia Ämyrinlinnaan. Viime hetkellä oli Suingolin
adjutantti yrittänyt ehtiä linnasta vetäytyvien joukkojen luokse kääntääkseen
osan, mutta sankarillinen ratsastus oli päättynyt, kun Anfalasin ratsuväen
joukkue oli katkaissut reitin. Nuori adjutantti kaatui taistellen eikä ikinä
tuonut apua Ämyrinlinnalle.
Linnassa oli ollut joitakin
satoja puolustajia, mutta osa muurista oli ollut sortuneena. Geldar itse oli
ehättänyt paikalle ja komentanut rynnäkön ennen kuin vihollinen ehti
valmistautua puolustautumaan. Muurin aukkoja hyväkseen käyttäen olivat Lhunin
kaartin sotilaat tunkeutuneet linnoitukseen. Linnakkeen komentaja oli itse
kaatunut porttia puolustaen ja nyt Ämyrinlinna oli Eriadorin Armeijan hallussa.
Anfalasin suuriruhtinas oli asettunut linnaan aikoen viettää siellä yönsä. Kerrottuaan
päivän tapahtumista Geldar lähti nukkumaan. Nessane ja Athir jäivät vielä
pitämään seuraa Eltasille, joka ei saanut unta miettien, miten tärkeä päivä
olisikaan huominen. Sillä huomenna koko maailman kohtalo ratkeaisi!
YLI
MUURIN
Welden seurasi tarkkaavaisena
Gileasin etenemistä. Mustassa univormussaan Gileas oli yönpimeydessä lähes
näkymätön, kun hän hiipi kiveltä toiselle. Heidän edessään kohosi korkea muuri
kohti taivasta. Sen harjalla vihamieliset silmät tähystivät pimeyteen yrittäen
nähdä uhkia. Mutta ne eivät kyenneet näkemään Gileasia. Welden sen sijaan näki
hänet ja samoin vartion muurin harjalla. He olivat kohdassa, jossa muuri loppui
Mindolluinin lähes pystysuoraan seinämään. Welden, Hallas ja Delfin olivat polvillaan
suuren kiven takana jännitetyt jouset käsissään. Jos Gileas huomattaisiin he
ehtisivät ehkä ampua vartijat kuoliaaksi. Kolmikon takana sir Maitren
kyyristeli toisen kiven takana. Hänen takanaan oli koko retkikunta pitkänä
jonona maaten näkösuojissa. Paikka oli todella vaarallinen, mietti Welden.
Edessä oli pystysuora muuri, vasemmalla sivulla vuoren seinämä ja sekä takana
että oikealla vihollisen leiri. He olivat hiipineet leirin ohi onnistuneesti,
sillä vihollinen ei vartioinut lainkaan vuoren puoleista osaa leiristään. Mutta
jos tapahtuisi hälytys olisi paluu mahdoton. Kokonainen vihollisen prikaati oli
heidän ja turvan välissä. Arpa oli siis jo heitetty!
Kireä jännitys oli vallannut
kaikki. Ornendil oli tuntenut pelon yrittävän saada valtaa. Nyt sen tunsivat
lähes kaikki. Myös Welden tunsi pelon ympärillään. Se oli ilmassa pyrkien
vaikuttamaan heihin. Mutta hän ei pelännyt mitään pahaa. Silti myös Welden oli
oudon kireä tuona yönä. ”Welden”, kuiskasi Maitren hänen takaansa. ”Minä en ole
tainnut ikinä kertoa tätä, mutta minä kertakaikkiaan vihaan pimeässä
hiiviskelyä”! Maitren sanoi sen keventääkseen tunnelmaa ja Welden naurahti
hyväntahtoisesti. Delfin sen sijaan ei tajunnut sitä leikiksi. ”Sir Maitren,
pelkäänpä että sinun ei tämän yön jälkeen tarvitse enää ikinä hiiviskellä
pimeässä”, hän totesi tunteettomalla äänellä. Samassa yksi vartija katsoi
tarkasti pimeyteen. Welden valitsi hänet maalikseen, mutta pian sotilas jatkoi
kierrostaan normaalisti. ”Onneki kuu on pilvien peitossa”, totesi Hallas hiljaa.
”Muuten meidän pitäisi ampua nuo vartijat täältä alhaalta”.
”Pääseekö Gileas tuota
seinämää ylös”, ihmetteli Delfin. ”Nyt on niin pimeää, ettei hän voi nähdä juuri
mitään”. Hallas hymähti. ”Pimeässä hän on aina kiivennyt”, kuului vastaus.
”Tämä on normaalia Gileakselle. Hän selviää kyllä”!
Gileas ei ollut asiasta aivan
yhtä varma kuin ystävänsä Hallas. Mutta seinämä näytti kiivettävältä. Hän oli
tarkastellut sitä päivällä tarkaan ja luuli tietävänsä sopivan reitin ylös
muurille. Silti puolihaltian kasvoilla oli kireä ilme. Nyt ei ollut varaa
yhteenkään otteen menettämiseen, sillä se voisi herättää vartijat. Äärimmäisen
varovaisesti Gileas lähti kiipeämään. Onneksi hänellä oli koko yö aikaa.
Auringon noustessa heidän täytyi olla kuninkaanlinnassa tai ainakin Rath
Dinenille, kadulla joka vei haustausmaalta kuninkaanlinnaan. Yötä oli jo
kulunut useita tunteja, mutta vielä ei ollut kiirettä. Niinpä Gileas kiipesi
rauhallisen keskittyneesti yrittäen unohtaa vartijat. Jos he huomaisivat
jotakin, se olisi Weldenin ja muiden ongelma.
Hitaasti mutta varmasti
Gileas eteni seinämää ylöspäin. Muurin harja lähestyi. Vartijoille ei tullut
mieleenkään, että joku voisi kiivetä vuoren rinnettä, joten he eivät pitäneet
silmällä sitä suuntaa. Sitten Gileas saavutti muurin korkeuden. Pitäen toisella
kädellään kiinni rinteestä hän kurotti toisella muurille ja sai otteen.
Ketterästi Gileas heilautti itsensä muurille ja miekka ilmestyi sulavasti hänen
käteensä. Hän loikkasi muurin päältä parapetille ja käännähti ympäri.
Vihollisen vartiosotilas torkkui matalan tornin seinään nojaten vain muutaman
metrin päässä. Gileas paljasti veitsensä ja katkaisi sotilaan kurkun, ennen
kuin mies tajusi mitä tapahtui.
Varovasti Gileas kurkisti
avoimesta oviaukosta torniin. Käytävä kulki tornin läpi ja toisella puolella
oli kaksi sotilasta keskustelemassa matalilla äänillä. Ylhäällä tornissa ei
ollut ketään. Noin sadan metrin päässä oli toinen torni ja sillä välillä ei
ollut lisää sotilaita. Gileas soi itselleen vaarallisen hymyn. Sitten hän jo
hiipi tornin läpi aivan sotilaiden taakse. Ensimmäinen kuoli miekka läpi
kurkustaan ennen kuin edes tajusi mitä tapahtui. Toinen ei ehtinyt huutaa, kun
Gileas upotti miekkansa sotilaan vatsaan ja peitti toisella kädellä tämän suun.
Sotilas ei kyennyt huutamaan ja kuoli ääneti. Gileas vilkaisi nopeasti
ympärilleen. Muita sotilaita ei näkynyt. Kaikki oli hiljaista. Gileas astui
muurin reunalle ja otti selkäpakkauksestaa esiin köyden. Hän kiinnitti sen ja
pudotti köyden alas. Sitten puolihaltia otti toisen köyden ja teki sille
samoin. ”Yksi köysi? Älkää viitsikö pilailla”, oli Gileas sanonut kuullessaan
Eltasin käskyn ottaa köysi mukaan. Yhden köyden kanssa heiltä veisi koko yö
saada kevyestikin suojattu ritarijoukko muurin yli.
Welden oli tuijottanut
herkeämättä ylös muurille. Hän näki kahden vartijan hahmojen katoavan ja sitten
Gileas ilmestyi tilalle. Kaksi köyttä putosi alas maahan asti. Ritari vilkaisi
ympärilleen. Kaikki oli hyvin. Ketään ei näkynyt. ”Minä jään tähän
varmistamaan”, sanoi sir Delfin hiljaa, jousi yhä jännitettynä. ”Selvä”,
vastasi Welden lyhyesti. ”Mentiin”, hän komensi ja viittasi taakseen
Maitrenille ja muille. Mars mars! Ketterästi Welden ja Hallas juoksivat muurin
juurelle ja tarttuivat köysiin. Maitren ja sir Gwardur tulivat perässä. He
jäivät pitelemään köysistä kiinni, niin että ritareiden olisi helpompi kiivetä.
Welden pääsi muurin harjalle
vain muutama sekunti Hallasin jälkeen. Hän näki Gileasin juoksemassa kohti
seuraavaa tornia, varmistamaan ettei heitä yllätettäisi siltä suunnalta. ”Pidä
silmällä pohjoisen suuntaan”, Welden komensi Hallasia ja veti sitten esiin
jousensa ja juoksi Gileasin perään. Kaikki sujui edelleenkin täydellisen
hiljaisuuden vallitessa. Seuraavan tornin luo päästyään Welden tähysti
ympärilleen. Edessäpäin olevalla muurinpätkällä oli myös 3 vartijaa, mutta he
eivät olleet huomanneet mitään, sillä torni peitti heidän näkökenttänsä. Sivummalla
soturi toisensa perään kiipesi ylös muurille. Osa laskeutui ja alas kaupungin
sisään. Welden saattoi nähdä, että heidän edessään oli kaupungin ensimmäisestä
tasosta muurilla eristetty alue, joka rajoittui etelässä kaupungin muuriin ja
pohjoisessa toiseen muurin, jonka takana oli kaupungin ylhäisten hautausmaa. Se
oli heidän tiensä kuninkaanlinnaan, sillä hautamausoleumeilta vei sinne suora
tie. Welden hymyili itsekseen. Ilman Ornendilia he eivät olisi tienneet tästä
oikotiestä Morgothin luokse. Ja kun heillä oli Gileas mukana, ei kaksi muuria
ollut mikään este. ”Lähde jo seuraavaa muuria ylittämään”, neuvoi Welden
puolihaltiaa ja ojensi tälle pakkauksessaan olleen köyden, jonka varassa Gileas
voisi kiivetä ylös muurille. Gileas vilkaisi viimeisen kerran eteenpäin. Kolme
vartijaa seisoi yhä rauhallisesti omilla paikoillaan, ja vaikka he jotakin
huomaisivat ei Weldenillä olisi vaikeuksia kolmen vihollisen kanssa. Hän
nappasi köyden ja laskeutui alas pihalle. Welden seurasi Gileasin etenemistä ja
totesi tyytyväisenä, ettei vihollinen ollut katsonut tarpeelliseksi
hautausmaata ympäröivän muurin vartiointia. Sinne ei päässyt kuin
kuninkaanlinnan kautta, joten miksi vaivautua?
Ensimmäisen muurin ylitys
kesti pitkään, mutta lopulta kaikki olivat päässeet yli, paitsi yksi samooja,
jonka ote lipesi. Mies putosi alas, mutta onnistui olemaan huutamatta. Hänen
jalkansa oli murtunut ja samooja jätettiin yksinään ryömimään yön pimeydessä
läheisten kukkuloiden suojaan. Sir Derufin ja sir Delfin ylittivät muurin
viimeisenä ja poistivat köydet. He piilottivat ne pihalle, jotta kuka tahansa
paikalle palaava voisi päästä ulos kaupungista. Mitä hyötyä siitä olisi, kun
kokonainen vihollisprikaati oli muurien ulkona, oli eriasia. Mutta ainakin
köydet antoivat pienen toivon kaupungista ulos pääsemiseen.
Pääjoukon ylittäessä
kaupunginmuuria oli Gileas kiivennyt toisen muurin laelle ja auttoi nyt
retkikunnan sotureita sen yli. Welden suojasi muita omalta paikaltaan tornin
juurelta ja lähti sitten viimeisenä laskeutumaan alas pihalle. Hän kiipesi
muurin yli ja veti köyden ylös. ”Jätä se paikoilleen, ”sanoi Derufin, joka oli
odottanut muurinharjalla Weldeniä. ”Tuskin tänne ketään tulee kuitenkaan”.
Welden vilkaisi ystäväänsä vakavana. ”Niin, tuskin ketään”, hän myönsi. Kaikki
muut olivat suuren hautamausoleumin varjoissa poissa näkyviltä. Joukko samoojia
raahasi juuri kahta kuollutta vartijaa pois pienen portin edustalta. Sir Gileas
oli ehtinyt jo sinnekin.
Welden ja Derufin kiiruhtivat
Glorfindelin luokse. Tämä oli kenties heidän viimeinen rauhallinen hetkensä
ennen toiminnan alkua. Aurinko oli pian nousemassa. Ruhtinas Glorfindel oli
saanut koko joukkonsa Minas Anorin muurien sisään vihollisen huomaamatta. Mutta
tehtävän vaarallisin osa oli vielä edessä. Glorfindel vilkaisi viimeisen kerran
vierellään seisovia miehiä. Sir Halbar oli hänen vanha uskollinen toverinsa jo
ensimmäiseltä ajalta lähtien. Nyt Halbarin kasvot olivat kalpeat mutta
päättäväiset. Hän oli valmis mihin vain. Sir Derufin seisoi Halbarin vierellä.
Kultaisen Kukan ritarikunnan vanhin ritari oli ollut Glorfindelin tukena
ritarikunnan perustamisesta asti. Nyt hänen ilmeensä oli yhtä fatalistinen kuin
muidenkin. Mutta ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö Derufin pärjäisi, tulisi
eteen mitä tahansa. Sir Candon oli vielä Derufiniakin huonommalla tuulella. Hän
oli prinssi Cefinwen kuolemasta asti kadottanut elämänilonsa. Candonin kunnianhimo
oli poissa, ja kun se oli poissa ei mitään näyttänyt jääneen jäljelle. Hän
syytti itseään tapahtuneesta ja kenties jopa kaipasi kuolemaa. Ainoana koko
johtajien joukosta sir Welden näytti olevan lähes oma itsensä. Hän oli heistä
se, jolla oli eniten syytä elää. Mutta silti Welden oli ensimmäisenä
tarjoutunut mukaan tehtävää suorittamaan. Hänen ilmeensä oli vakava ja hivenen
surullinen, mutta ei missään tapauksessa fatalistinen. Heistä ainoana
Weldenillä oli ehkä jonkinlainen toive siitä, että he voisivat selvitä
hengissä. Tai ainakin joku heistä voisi!
”Emme ehkä ehdi enää
neuvottelemaan tämän jälkeen”, sanoi Glorfindel. ”Muistakaa siis kaikki oma
tehtävänne. Halbar ja Candon valtaavat käskynhaltijanpalatsin portin ja pitävät
sen hallussaan niin pitkään kuin voivat. Minä johdan itse yhden ryhmän ja sir
Derufin toisen sisään palatsiin. Komentaja Zargon kertoo Morgothin oleskelevan
vanhassa aarrekammiossa, joka on syvällä palatsin käytävissä. Kammioon vie
kaksi reittiä. Yritämme sinne siis kahta eri kautta. Derufin vie toisen ryhmän
pääreittiä ja minä toisen takatietä. Tärkeintä on nopeus. Emme saa missään
vaiheessa pysähtyä, ettei varuskunta ehdi hyökätä meitä vastaan. Olkaa siis
nopeita ja päättäväisiä. Olkoot Eru kanssamme tänään”. Muut nyökkäsivät
mutteivat sanoneet mitään. Suunnitelma oli kaikille selvä. Periaatteessa kaikki
muut uhrautuisivat, jotta Glorfindel ryhmineen pääsisi aarrekammioon. Silti
Glorfindelin ryhmän tehtävä oli vaarallisin. He katsoivat toisiinsa. Kukaan ei
luultavasti tulisi ikinä tietämään mitä he tekisivät tuona päivänä. Kukaan ei
tulisi tietämään mitä he kokisivat ja näkisivät. Silti he kaikki olivat
valmiita. Glorfindel ojensi kätensä ja muut liittivät omansa siihen. He
jakoivat hiljaisen hetken katsoen toisiaan. Sitten kaikki irtautuivat ja
lähtivät tahoilleen. Aurinko nousi taivaanrannan takaa. Jossakin. Rohanin
tasangoilla kaksi valtavaa armeijaa valmistautui jälleen uuteen
taistelupäivään. Welden ajatteli hetken Nessanea. Jos he onnistuisivat tänään,
neito olisi turvassa. Oli aika toimia!
TAISTELU
KUNINKAANPIHALLA
He kävelivät Rath Dineniä
kohti kuninkaanlinnaa. Tie kulki korkean harjanteen laella. Harjanne yhdisti
kuninkaanlinnaa ja Mindolluin-vuorta. Kummallakin puolella tietä oli
majesteetillisia hautamausoleumeja, mutta Weldenillä ei ollut aikaa katsella
nähtävyyksiä. Retkikunta käveli kahtena pitkänä jonona eteenpäin, valmiina
toimimaan. Gileas kulki hieman muiden edellä tiedustelijana. Kun tie kääntyi
jyrkästi suuren haudan ohi Gileas pysähtyi ja viittoi Weldeniä luokseen.
Salohaltia oli hetkessä toverinsa vierellä. Heidän edessään oli muutaman
sadanmetrin pätkä suoraa katua portille, joka oli auki. Sen edessä seisoi neljä
vartijaa. Portin takana aukeni kuninkaanpiha! ”Miten saamme vartijat pois
pelistä”, ihmetteli Gileas. Matka näytti pitkältä jopa Kultaisen Kukan
jousiampujille. ”Ryntäämmekö vain päälle ja annamme heidän tehdä hälytyksen”?
Welden pudisti päätään. Hänellä oli idea. ”Meillä on kaikilla vielä mustat
univormut päällämme”, tuumi Welden. ”Miksi emme vain kävelisi eteenpäin niin
kuin olisimme aivan laillisilla asioilla”? Gileas katsoi Weldeniin ja hymyili.
”Varmasti he tietävät ettei haudoilla pitäisi olla ketään”, hän mietti. ”Mutta
mitä tekee hämmästynyt sotilas”, kysyi Welden hymyillen. ”Otetaan selvää”,
vastasi Gileas.
Hämmästynyt sotilas teki
juuri niin kuin Welden oletti. Neljä vartijaa tuijotti kummastuneena pitkää
parijonoa mustaunivormuisia sotilaita, kun nämä ilmestyivät kulman takaan ja
kävelivät rauhallisesti porttia kohti. Vartijat eivät olleet nähneet kenenkään
menevän hautausmaalle vuoronsa aikana, eivätkä edelliset vartijat olleet
myöskään maininneet mitään. Mutta nyt pitkä rivistö omia sotilaita silti käveli
heitä kohti. Se oli outoa, mutta ei uhkaavaa. Oltiinhan sentään Minas Anorin
muurien sisäpuolella! Mikä uhka voisi iskeä Morgothin armeijan vartijoita
vastaan täällä? Silti tulijoiden lähestyessä vartijat tunsivat jännityksen
kasvavan mielessään. Ilmassa oli uhkaa! Viime hetkellä yksi heistä kääntyi
hakeakseen lisää sotilaita kuninkaanpihalta, mutta oli liian myöhäistä.
Welden veti salamannopealla
liikkeellä jousen selästään ja jännitti sen. Ennen kuin kukaan ehti tehdä
mitään nuoli suhahti liikkeelle ja iskeytyi apua hakemaan lähteneen sotilaan
selkään. Samassa sir Gileas ja sir Herion jo syöksyivät miekat kädessä
vartijoiden kimppuun. Lähin kaatui Gileasin miekkaan ehtimättä edes paljastaa
omaansa. Toinen sotilas sai miekkansa osittain esille, kun sir Herion surmasi
hänet. Kolmas vartija hyökkäsi Gileasin kimppuun, mutta puolihaltia torjui
iskun ja haavoitti miestä. Sotilas horjahti taaksepäin ja sir Herion iski hänet
kuoliaaksi. Weldenillä oli jo uusi nuoli jänteellä ja hän tarkkaili
kuninkaanlinnan muuria heidän yläpuolellaan. Mutta se ei ollut vartioitu. Kääntyen
katsomaan taakseen sir Welden heitti mustan univormun pois päältään ja kaikki
muut seurasivat esimerkkiä. Piileskelyn aika oli ohi!
Welden kuuli tutut askeleet
takaansa ja tiesi Maitrenin olevan kanssaan. Hän kääntyi katsomaan pariaan
vakavana. Kumpikin nyökkäsi. He olivat kulkeneet pitkän tien yhdessä eikä
sanoja tarvittu. He olivat olleet usein pahoissa paikoissa, mutta eivät ikinä
niin pahassa kuin nyt. Koko maailma halusi välttää tätä paikkaa mihin hintaan
tahansa ja he olivat menossa sisään! ”Kirkkaita taivaita, Maitren”, sanoi
Welden tarttuen sydänveljensä käteen. ”Kirkkaita taivaita, Welden”, tämä
vastasi. Irrottaen otteensa Welden vilkaisi ympärilleen. Hän näki yhdellä
silmäyksellä toveriensa kasvot. Ruhtinas Glorfindel oli ilmeetön, kuin hänen
ajatuksensa olisivat jossakin muualla, valmistautumassa edessä olevaan
taisteluun. Sir Gileas hymyili vaimeaa hyytävää hymyä. Hänen vierellään oli sir
Herion, joka viimein oli jättänyt komentaja Zargonin tarkkailun. Herionin katse
oli päättäväinen ja hurja. Hänen silmissään leiskui haltiatuli. ”Onko liian
myöhäistä peruuttaa tätä”, kysyi sir Gwardur hymyillen surumielisesti.
Glorfindelin käsi laskeutui
nuoren ritarin olkapäälle. ”Pelkäänpä että on, Gwardur. Me menemme sisään.
Tuolla on muinainen vainoojamme odottamassa kohtaloaan. Meidän pitää se hänelle
aiheuttaa. Eikö tämä ole sama vihollinen joka huijasi Curufinwea ja surmasi
korkean kuninkaamme Finwen. Eikö hän varastanut aarteemme ja surmannut
Curufinwen. Hän aiheutti sukulaisiemme tuhon Beleriandissa. Hän on ollut koko
maailman vihollinen, haluten tuhota sen hulluudessaan. Tänään me olemme täällä
koko maailman asialla. Mutta minulla on myös henkilökohtainen kauna valheiden
herran kanssa. Veljeni ja isäni puolesta hyökkään hänen kimppuunsa, ja kaikkien
Gondolinissa kuolleiden haltioideni. Eteenpäin, Morgothin kimppuun”!
Welden ponnahti eteenpäin ja
juoksi läpi avoimen portin. Muut seurasivat häntä. Hän juoksi suoraan kuninkaan
pihalle. Piha oli suuri ja korkea muuri ympäröi sitä. Muuri ja kaikki
rakennukset olivat kirkkaan valkoiset, eikä edes Morgoth ollut muuttanut niiden
väriä. Keskellä pihaa oli kaunis suihkulähde ja pääportin vierellä Welden näki
rakennuksen, jossa Saruman valkoinen oli oleskellut niin kauan sitten. Tuona
päivänä Saruman oli huijannut Weldeniä, ja joskus salohaltia syytti vieläkin
itseään siitä, että oli mennyt lankaan. Olisiko kaikki voinut sujua Keskimaassa
toisin, jos hän olisi ollut älykkäämpi? Kaikki tuo palasi sekunniksi hänen mieleensä,
kun Welden näki taas tutun rakennuksen. Rakennuksen vieressä oli pääportti ja
sen ympärillä voimakas vartio. Myös muurilla oli vartijoita siellä täällä.
Mutta tärkein oli nyt itse kuninkaanpalatsin portti. Palatsi oli valtava
rakennus, jonka keskellä kohosi korkea torni. Se oli rakennettu kuin linna, niin
että itse palatsiin ei päässyt kuin portin kautta tai muurin harjaa myöten. Kaikki
ikkunat olivat ylemmissä kerroksissa ja niitä oli harvassa.
Welden näki heti palatsin
portilla seisovan vartion. Heitä oli 20 sotilasta mustissa univormuissa. Kaikki
pitkiä voimakkaita tummia miehiä Sauroniasta. Welden pysähtyi ja tähtäsi
jousellaan. Vartiota komensi nuori upseeri. Welden surmasi hänet tarkalla
laukauksella ja veti esiin uuden nuolen etsien maaleja. Sir Gileas ja sir
Herion hyökkäsivät suoraan keskelle vartijoita jakaen kuolemaan ympärilleen.
Lisää ritareita ja sotilaita liittyi heihin tehden nopeasti selvää jälkeä
vartiosta. Weldenin katse siirtyi ylös muurille. Yksi vartija juoksi muurin
harjaa myöten kohti palatsia, mutta Hallasin jousi helähti ja sotilas kaatui
alas pihalle. Hitaasti miekkojen kalske hiljeni ja aavemainen hiljaisuus
vallitsi kuninkaan pihalla. Sitten sen katkaisivat käskyhuudot kun
linnanporttia vartioineen sotilaat tajusivat vihollisen hyökkäävän.
Hälytyskello alkoi soida ja pian toiset kellot yhtyivät soittoon. Hälytys
levisi!
Eriadorilaiset olivat
pysähtyneet hetkeksi, mutta syöksyivät nyt toimintaan. Jotkut avasivat palatsin
suuret kaksipuoleiset ovet ja sir Gileas juoksi sisään. Hänen silmissään paloi
nyt raivoisa hehku. Hän astui suureen aulaan. Yksi upseeri ja neljä sotilasta
oli vartiossa. He olivat paljastaneet miekkansa, mutta viidestä vihollisesta ei
ollut vastusta sisään vyöryville haltioille ja samoojille. Sigeferth oli nyt
ensimmäisten joukossa ja kaatoi upseerin raivoisalla iskulla. Kun Glorfindel
astui sisään oli aula tyhjä vihollisista. Leveä käytävä johti aulasta kohti
palatsin sisätiloja. ”Tuo vie valtaistuinsaliin”, huudahti Ornendil
kiihtyneenä. Vihdoinkin he olivat toiminnassa ja pelko oli poissa, mietti nuori
upseeri. ”Me menemme sitä vähän matkaa”, hän totesi ja lähti kävelemään siihen
suuntaan.
Samassa Welden astui sisään
läpi kevyesti haarniskoitujen ritareiden, jotka sir Halbarin johdolla
valmistautuivat puolustamaan ovea ja aulaa sen takana. Joukko jousimiehiä seisoi
oviaukossa valmiina ampumaan lähestyviä vihollisia. Heidän takanaan olivat
parhaiten aseistautuneet ritarit valmiina tukkimaan oviaukon. Sir Halbarin
pääjoukko oli itse aulassa valmiina pysäyttämään vihollisen, jos se tunkeutuisi
läpi ahtaasta oviaukosta. Welden ihmetteli ensin, miksi ritarit eivät sulkeneet
ovea, mutta näki, että se oli yhä hajalla niiltä päiviltä, kun Morgothin joukot
olivat vallanneet palatsin. Ovea ei saanut säppiin! Sir Candon oli jousimiesten
kanssa tyynen näköisenä. Mutta hänen silmänsä olivat yhä ahdistuneet.
Mutta Weldenin silmät eivät
olleet ahdistuneet. Taistelun tuli oli syttynyt niihinkin. Hetken kauheus ja
kriittisyys ei ollut vaikuttanut häneen lamauttavasti. ”Hallas, Delfin”, hän
huusi kiinnittäen jousimiesten huomion puoleensa. ”Ottakaa kumpikin kaksi
jousimiestä ja menkää ylös muurille, kummallekin puolelle palatsin pääovea.
Teillä on sieltä täydellinen apumakenttä alas ovelle”. Kumpikin haltia katsoi
Weldeniä vakavana. Se oli käsky lähes varmaan kuolemaan. ”Haluat meidät ylös
muurille”, kysyi Hallas katsoen ystäväänsä. Welden nyökkäsi. ”Se voi olla juuri
ratkaiseva apu sir Halbarille. Emme voi päästää vihollisen apuvoimia
rakennukseen”. Delfin nyökkäsi ja otti mitään sanomatta vastaan tehtävän,
vaikka oli Weldeniä ylempi. Mutta ollessaan jo poistumassa hän kääntyi. ”Lupaa
sinä minulle, Welden, että et päästä ruhtinas Glorfindelia taistelemaan
yksinään Morgothin kanssa. Lupaa se”! Welden nyökkäsi. ”Minä lupaan”, hän
vastasi.
Mutta sir Hallas tarttui
Weldeniin pysäyttäen tämän. ”Odota, ystäväni”, hän sanoi. Hallas veti esiin
pitkän punaisen nuolen. ”Tein tämän nuolen kauan sitten, kun lähdin Viimeisen
Liiton sotaan. Se on paras nuoli mitä minulla on ikinä ollut. En ole kertaakaan
ampunut sitä, vaan aina säästänyt. On kuin sillä olisi ollut jokin tarkoitus,
johon sitä säästin. Ota sinä se, Welden, ja käytä sitä Morgothia vastaan. Niin
minä olen mukana taistelussanne ainakin jollakin tapaa”. Mutta Welden pudisti
päätään katsoen Hallasia, ja äkkiä hänen silmissään oli surua, sillä hän tiesi
heidän jättävän jäähyväisiä. ”Ei, Hallas. Punainen nuoli on sinun. Pidä se ja
käytä sitä oikealla hetkellä, sillä tulee hetki jolloin tarvitset sitä”.
Welden ei jäänyt katsomaan,
miten Hallas ja Delfin nappasivat itselleen toverit ja juoksivat aulan
kummassakin päässä oleville portaille, joita myöten pääsi seuraavaan kerrokseen
ja käytävää myöten muurille. Ornendil käveli leveää käytävää eteenpäin
Glorfindel ja muut kannoillaan. Se ei käynyt laatuun. Ei ollenkaan. Welden
juoksi heidät kiinni ja jatkoi juosten eteenpäin. ”Vauhtia, hyvät herrat”, hän
huudahti. Nyt ei ollut oikea hetki hidastella. Palatsin ulkopuolella hälytys
levisi jatkuvasti ja sisälläkin oli varmasti vielä vihollisia. Welden sai
joukkoon liikettä ja he kiiruhtivat käytävää eteenpäin jättäen taakseen
palatsin aulan.
Sir Halbar tuijotti heidän
jälkeensä. Tuon pienen joukon mukana juoksi käytävää eteenpäin koko maailman
toivo paremmasta tulevaisuudesta. Hän olisi halunnut mennä Glorfindelin mukaan.
Halbar oli palvellut Dilwen huonetta lähes koko elämänsä. Gondolinissa hän oli
haavoittunut ja jättänyt siksi ruhtinas Ecthelionin kohtaamaan balrogien herra
Gothmog yksinään. Tänään hän joutui päästämään Ecthelionin veljen vielä
vaarallisempaa vihollista vastaan ilman apuaan. Se täytti Halbarin mielen
surulla. ”Herra, vihollinen lähestyy”, huusi sir Belder, yksi Glorfindelin
talonväen ritareista. Halbar kääntyi katsomaan kuninkaanpihalle. Kuka olisi
uskonut, että jonakin päivänä hän puolustaisi Minas Anorin kuninkaanpalatsin pääovea
komennossaan joukko maailman parhaita ritareita.
Halbar katsoi uhmakkaasti
kohti palatsia kiiruhtavia vihollisia. Ulkona oli jo ainakin 200 sotilasta,
mutta lisää kiiruhti kokoajan paikalle portista. Puolustajien ainoa etu oli,
että vain pieni joukko vihollisia saattaisi hyökätä ovelle yhtäaikaa. Tämä etu
oli merkittävä, etenkin kun muurilla oli omia jousimiehiä. Samassa sir Candonin
jousimiehet alkoivat ampua kohti lähestyvää vihollista. Halbar veti miekkansa
esiin tupesta ja vilkaisi viimeisen kerran suuntaan, johon Glorfindel
seuralaisineen oli nyt kadonnut. Hän oli kulkenut pitkän tien, mutta nyt se oli
lähes ohi. Pian hän olisi matkalla kotiin!
Sir Hallas loikki kapeat
kierreportaat ylös ja astui pitkään käytävään, joka johti syvälle palatsin
sisään. Yksinäinen vartiosotilas juoksi käytävää myöten häntä kohti, mutta
Hallas kohotti jousensa ja ennen kuin sotilas ehti tehdä mitään oli nuoli
surmannut hänet. Hallas kääntyi ja avasi säpissä olevan oven palatsista
muurille. Sen takana ei ollut ketään. Hän astui ulos parapetille ja tähysti
alas pihalle. Joitakin satoja vihollisen sotilaita oli juoksemassa kohti
palatsin ovea. He olivat järjestäytymättömiä ja epätietoisia. Yllätys oli
toiminut täydellisesti. Hallas asettui polvilleen jännittäen jousensa. Hänen
kaksi toveriaan olivat samassa ritarin rinnalla. Toinen jousimies oli samooja,
joka oli sanaakaan sanomatta liittynyt mukaan. Toinen oli viherhaltia
Forlindonista. Hänen nimensä oli Cealwe. Sir Hallas tunsi Cealwen jotenkuten.
Hän oli viherhaltioiden kuuluisimpia sankareita jo Viimeisen Liiton ajoilta.
Cealwe oli hiljainen metsästäjä, jonka taitoihin Hallas luotti.
Sir Delfin ilmestyi samassa
parapetille pihan vastakkaisella puolella. Hänen veljensä Gilfin oli ritarin
mukana, samoin yksi samoojaprikaatin jousimies. Myös he jännittivät jousensa ja
jäivät odottamaan. ”Antaa heidän tulla lähemmäksi”, sanoi Hallas odottaen
jännittyneenä. Sir Candon ampui jo jousellaan ovelta, samoin joukko muita
jousimiehiä. Mutta Hallas vain odotti. Sitten vihollinen oli kyllin lähellä ja
lähti hyökkäämään kohti ovea. Hallas tähtäsi etummaista sotilasta ja päästi
nuolen liikkeelle. Sotilas kaatui huutaen kivetylle pihamaalle. Viisi muuta
jousta helähti. Vihollinen oli pakkautunut oven eteen, joten jokainen nuoli osui.
Hallas veti jo esiin uutta nuolta ja kaatoi toisen vihollisen. Hän ampui
mekaanisesti ajattelematta mitään, vain lähettäen nuolen toisensa jälkeen
matkaan. Sitten vihollinen äkkiä perääntyi järjestäytymään uudelleen. Uusia
sotilaita valui kokoajan linnanpihalle pääportin läpi. Mutta ensimmäinen
hyökkäys oli lyöty takaisin.
Taistelu ovella oli ollut
äärimmäisen kiivas. Ritarit olivat pitäneet suurten kilpien ja kevyiden
haarniskojensa avulla puolensa. Joitakin oli kuollut ja haavoittunut, mutta
puolustus oli pitänyt. Sir Halbar pyyhki hikeä otsaltaan. Hän näki vihollisen
ryhmittyvän uuteen hyökkäykseen. ”Vetäkää kaikki henkeä”, ritari huusi
sotilailleen. He tulevat kohta uudelleen”!
Ja he tulivat! Hallasin
jousimiehet ampuivat taas minkä ehtivät, mutta se ei voinut pysäyttää
vihollisen rynnäkköä. Ritarien tiivis linja otti vihollisen vastaan ja
miekkojen kalske alkoi jälleen. Suurikokoinen vihollinen iski kirveellä yhden
ritarin tainnoksiin ja loikkasi syntyneestä aukosta sisään aulaan. Sir Halbar
juoksi häntä kohti ja torjui kirveeniskun kilvellään. Samassa toinenkin ritari
kaatui ja aukko laajeni. Huutaen ”ERIADOR, ERIADOR”, sir Candon syöksyi
taistelun tiimellykseen. Hän iski yhteen läpi pyrkivät vihollissotilaan kanssa
ja kaatoi tämän taitavalla miekaniskulla. Toinen vihollinen hyökkäsi Halbarin
kimppuun, mutta vanha haltia torjui iskun ja taistelijoiden miekat jäivät
toisiaan vasten. Halbar punnersi kaikin voimin ja työnsi vihollista taaksepäin
kohti ovea. Hän pakotti sotilaan ovelle asti ja juuri silloin toinen ritari
ehätti pistämään miehen kuoliaaksi. Sir Candon oli nyt taistelun kiivaimmassa
kohdassa vaihtaen iskuja vihollien sotilaiden kanssa. Taas yksi sotilas kaatui,
mutta syrjäsilmällä Halbar näki Candonin horjahtavan. Sitten ritari taas suoristautui
ja jatkoi taistelua. Nyt uusia haarniskoitua ritareita työntyi selustasta
mukaan taisteluun. Sir Halbar pääsi irti lähitaistelusta ja astui taaksepäin.
Hän näki sir Candonin horjuvan ja tarttui tähän. Kultaisen Kukan ritari oli
syöksynyt lähitaisteluun ilman mitään suojaa, vain harmaaseen kaapuun
pukeutuneena.
Halbar näki heti sir Candonin
saaneet useita miekaniskuja vartaloonsa. Hän horjui ja kaatui sitten Halbarin
käsivarsille. Halbar laski ritarin maahan seinän viereen ja kumartui tämän
ylle. Candonin suusta valui verta, mutta hän oli yhä tajuissaan ja tarttui
Halbaria kädestä. ”Pidä se koossa niin pitkään kuin voit”, hän sai
vaivalloisesti sanottua. Halbar nyökkäsi ja aikoi sanoa jotakin, mutta sir
Candon oli poissa. Halbar oli hetkenaikaa polvillaan ritarin ruumiin vieressä.
Hän ei ollut juurikaan tuntenut sir Candonia, mutta tajusi olevansa tälle
velkaa hiljaisen hetken, koska ketään Candonin tovereita ei paikalla ollut.
Samassa kuitenkin uusi rynnäkkö iskeytyi oven puolustajia vastaan. Sir Halbar
nousi seisomaan ja tarttui miekkaan ja kilpeen. Luoden viimeisen vilkaisun
kuolleeseen ritariin hän ryntäsi takaisin taisteluun.
Taistelu ovella jatkui
kiivaana hellittämättä enää hetkeksikään. Vihollisen komentaja yritti väsyttää
puolustajat jatkuvalla hyökkäyksellä. Hallas jousimiehineen ampui edelleen,
mutta vihollinen oli jo kiinnittänyt heihinkin huomionsa. Pieni joukko oli
noussut muurille. Hallasin ja Delfinin nuolet olivat kaataneet hyökkääjät,
mutta oven puolustajat olivat jääneet vähäksi aikaa ilman tukea. Sinä aikana
vihollinen murtautui sisään ovesta ja taistelu siirtyi palatsin aulaan. Sir
Halbar piti kuitenkin edelleen puolensa pitäen vihollisen poissa palatsin
sisäosista. Hallas etsi katseellaan vihollisen komentajaa, mutta ei löytänyt
tätä. Ehkä heillä ei ollut ketään korkeaa upseeria paikalla. Sen sijaan hän
näki komppanianpäällikön antamassa käskyjä. Hallasin nuoli surmasi miehen
lopettaen käskyjen jakamisen. Samassa nuoli suhahti aivan Hallasin pään ohi.
Hän etsi katseellaan ampujaa ja näki pienen jousimiesten joukon pihalla
tähtäämässä itseään. Samassa nämä ampuivat uudelleen. Nuolet viuhuivat kohti ja
Hallasin vasemmalla puolella ollut samooja huusi tuskasta. Ennen kuin Hallas
ehti tarttua häneen mies kaatui ja putosi alas linnan pihalle. Sekä Hallas että
sir Delfin jännittivät heti omat jousensa ja kaatoivat tarkoilla laukauksilla
kaksi jousimiestä. Muut lähtivät juoksemaan pakoon. Hallas käänsi jälleen
huomionsa pihalle, jossa taistelu kiihtyi jatkuvasti. Hänen nuolensa alkoivat olemaan
vähissä. Hallas ei osannut arvioida kuinka pitkään he olivat pitäneet puoliaan,
mutta sen täytyi riittää. Aika oli lähes lopussa!
Samassa sir Delfinin ryhmän
aika päättyi. Vihollinen oli vallannut aulasta seuraavaan kerrokseen vievät
portaat ja nyt joukko sotilaita ryntäsi parapetille lopettamaan vaarallisen
jousiammunnan. Delfinin mukana oleva samooja seisoi lähimpänä ovea eikä ehtinyt
vetää miekkaansa esiin, kun vihollisen keihäsmies iski keihäänsä hänen
lävitseen. Huutaen jotakin sir Gilfin paljasti miekkansa ja hyökkäsi samoojan
avuksi. Hän iski keihään poikki ja surmasi aseetta jääneen sotilaan. Mutta
samoojaprikaatin mies kaatui maahan eikä enää noussut.
Hallas näki pihan toiselta
laidalta kauhukseen mitä tapahtui. Sir Delfin syöksyi veljensä avuksi, mutta
heistä ei ollut vastusta noin kahdellekymmenelle viholliselle. Veljekset
kaatoivat monia vastustajia, mutta sitten Gilfiniin osui kauempaa heitetty
keihäs. Hän horjahti veljeään kohti ja tämä tarttui häneen toisella kädellä
pitäen toisella kiinni miekastaan. Suurikokoinen vihollinen juoksi heitä kohti
taistelukirves koholla. Hallas kohotti jousensa lähes mahdottomaan laukaukseen
ja kaatoi sotilaan kesken juoksun. Delfin kaatoi toisen vihollisen tarkalla
pistolla, mutta ei jaksanut pitää veljestään kiinni. Tämä putosi polvilleen,
mutta kohotti viimeisillä voimillaan miekkansa haluten loppuun asti auttaa
veljeään. Sir Gilfin iski miekallaan ylöspäin ja osui vieressä seisovaa
vihollista vatsaan. Tämä kaatui maahan Gilfinin viereen, mutta se oli ollut
ritarin viimeinen teko. Hallas tunsi kyyneleiden nousevan silmiinsä
seuratessaan tapahtumia voimatta auttaa. Gilfinin viimeinen ajatus ennen
kuolemaansa oli ollut auttaa veljeään. Vielä kuolemankin hetkellä hän oli
ajatellut Delfiniä ja yrittänyt pelastaa tämän. Nyt sir Gilfin makasi
liikkumatta kivisellä parapetilla. Delfin huusi raivosta ja hyökkäsi keskelle
vihollisjoukkoa. Hän kaatoi kolme hurjilla miekaniskuilla, mutta samalla
lukuisat vihollisen miekat iskeytyivät häneen. Sir Delfin horjahti päin muuria
ja jäi nojaamaan siihen. Lähimmän vihollisen miekka kohosi ja ritari kaatui
maahan kuolleena.
Kyyneleet olivat nyt Hallasin
silmissä. ”Kirkkaita taivaita, sir Delfin ja sir Gilfin”, hän sanoi hiljaa,
melkein kuiskaten. ”Olitte parhaita ritareita”! Hetken hän oli hiljaa
paikallaan muistellen veljeksiä. Sitten nuolen suhahdus läheltä ohi herätti
Hallasin takaisin todellisuuteen. ”Hallas, me kuolemme pian myös”, huudahti
Cealwe, jonka nuoliviinissä oli enää viisi nuolta jäljellä. Hallas vilkaisi omaansa.
Hänellä oli vain kaksi. ”Emme voi tehdä enää mitään täällä”, totesi
harmaahaltia vilkaisten toveriaan. ”Lähdetään aulaan sir Halbarin avuksi. Mene
sinä edeltä, minä suojaan”! Cealwe nousi ja lähti loikkimaan kohti ovea. Nuoli
viuhui hänen ohitseen. Hallas näki ampujan pihalla ja jännitti oman jousensa.
Hän kaatoi jousimiehen ja alkoi sitten nousta seuratakseen Cealwea. ”HALLAS”,
viherhaltia. huusi. ”VARO”. Samassa ritari kuuli lujan pamauksen, samanlaisen
kuin Welden oli kuvaillut kuulleensa velho Ghin ampuessa outoa valoa kohti
itseään ja sir Athiria. Cealwe sinkoutui ilman halki ritaria päin. Hallas
kierähti sivulle ja näki syrjäsilmällä viherhaltian kasvot. Hän oli kuollut!
Hän heräsi mietiskelystään
hälytyskellojen soittoon. Linnan kello soi ja hälytys levisi nopeasti ympäri
kaupunkia. Hän oli mietiskelly pitkään yrittäen saada selville, mikä vaivasi
hänen uniaan ja ajatuksiaan. Viimeisen viikon ajan oli mies tuntenut omituista
uhkaa ympärillään. Se kohdistui hänen herraansa, mutta myös häneen itseensä.
Nyt hän ymmärsi hetkessä kaiken, kuin olisi nähnyt suoraan vihollisiensa
ajatukset. He olivat tulleet! He olivat tulleet ja murtautuneet kaupunkiin
johon ei voinut murtautua. He olivat täällä! Punakaapuinen mies mietti hetken
päättäen olla hätäilemättä. Mitä he halusivat? Surmata hänen herransa. Niin sen
täytyi olla! Hymyillen ilkeästi punakaapuinen mies astui ulos kammiostaan
tummaan käytävään. Hän tiesi mihin mennä ja mitä tehdä!
Vihollisen pääjoukon täytyi
olla palatsin ovella pitämässä sitä suljettuna. Muuten apujoukot ehtisivät heti
maailman mustan herran avuksi. Kulkien yksin käytävässä hän äkkiä nauroi, ja
jos joku olisi ollut sen kuulemassa olisivat kylmät väreet kulkeneet kuulijan
selkäpiissä. Sillä nauru oli mielenvikaisen kimeää naurua. Hän kulki nopein
askelin pitkin käytävää, jota vain soihdut valaisivat. Ja kun punakaapuinen
hahmo käveli soihdun ohi, ei hänestä jäänyt varjoa seinälle. Kädessään mies
kantoi pitkää metellista sauvaa, jonka päässä oli timantilta näyttävä pallo.
Mies nauroi uudelleen, sillä hän tiesi jo pelastavansa herransa ja kohoavansa
mustassa mahdissa toiseksi heti valtiaansa jälkeen. Mitä olisivat tämän päivän
jälkeen sotaruhtinaat Khydul tai Gothmog hänen rinnallaan? Mitä kukaan muukaan?
Hän oli Celtar punainen velhojen veljeskunnasta. Hän kohoaisi mahdissa yli
kaikkien muiden, jopa oman opettajansa Alatarin, ja perustaisi veljeskunnan
uudelleen. Muutama haltia palatsin portilla ei kykenisi häntä estämään!
Raskaat saappaat kiviseen
lattiaan kopisten hän saapui portaiden yläpäähän. Alhaalla häntä odotti suuri
kohtalo. Hän pyyhkäisisi ovea puolustavat haltiat tieltään kuin myrskytuuli.
Hänen vihansa laskeutuisi heidän ylleen ja tuhoaisi heidät. Mutta Celtar
punainen pysähtyi. Hän kuuli selvästi ääniä parapetilta edestään. Siellä oli
myös haltioita. Vilkaisten vielä kerran alas portaisiin Celtar punainen lähti
kävelemään kohti parapetia. Hän astui ovelle ja näki vain neljän metrin päässä
vihreään kaapuun pukeutuneen haltian jousi kädessään. Haltia juoksi kohti ovea,
mutta jähmettyi paikoilleen nähdessään punakaapuisen sanatonta pahuutta
huokuvan hahmon edessään. Haltia käänsi päätään ja huusi jotakin taakseen.
Hymyillen julmasti velho nosti sauvansa ja päästi koko vihansa valloilleen.
Energia iskeytyi haltiaan ja heitti tämän ilmassa monta metriä taaksepäin
suoraan päin toista haltiaa, joka oli juuri nousemassa seisomaan. Haltia
kierähti sivuun ja väisti toverinsa ruumiin. Celtar näki selvästi miten haltia
valmistautui tekemään jotakin, mutta vilkaisi samalla häneen päin.
Hallas kierähti sivuun ja
näki muurin laidan suoraan edessään. Hänen jalkansa liikkuivat jo sitä kohti.
Hän tiesi pudotuksen pituuden. Hän tiesi alla olevan nurmikkoa. Hän tiesi
selviävänsä nyrjähtäneellä nilkalla tai murtuneella jalalla. Se ei häntä pysäyttäisi.
Hän oli Kultaisen Kukan Hallas, joka hädän hetkellä toimi automaattisesti ja
epäröimättä. Mutta mitä oli tapahtunut? Liikkuessaankin Hallas käänsi
katsettaan kohti ovea. Hän näki punaisen hahmon ovella sauva kädessään. Sillä
oli päässään punainen lierihattu ja yllään punainen kaapu. Vanhan miehen
kasvoja peitti pikimusta parta ja silmät kiinnittivät heti Hallasin huomion. Ne
olivat mustat kuin yö. Hallas oli nähnyt tuon hahmon ennenkin! Hän näki turvan
edessään ja varman kuoleman takanaan. Mutta mitä tekisi velho sir Halbarin
ritareille aulassa? Ja mitä sen jälkeen Glorfindelille? Hallasin epäröintiä
kesti vain sekunnin, mutta se tuntui ikuisuudelta. Sitten hänen reaktionsa
jälleen toimivat. Hallas käännähti ketterästi ympäri ja samalla käsi haki jo
nuolta esiin. Hänen kätensä osui vain yhteen nuoleen. Punainen nuoli, tajusi
Hallas. Se jonka Welden oli antanut hänelle takaisin! Ilman sitä Hallasin jousi
olisi ollut hyödytön! Miten Welden saattoi tietää, käväisi Hallasin mielessä!
Hänen kätensä tarttui nuoleen
ja jännitti salamannopeasti jousen. Jousi kohosi ja Hallasin liike pysähtyi.
Hän seisoi viiden metrin päässä velhosta jännitetty jousi osoittaen suoraan
kohti tämän otsaa. Mutta myös velhon sauva oli kohotettu ja osoitti suoraan
Hallasin vatsaan. Kumpikin jähmettyi paikoilleen. Hetken he tuijottivat
toisiaan sanomatta mitään.
”Enkö minä tunne sinut,
haltia”, sanoi velho viimein lähes sylkäisten suustaan ulos sanan haltia.
”Kyllä, sillä minä tunnen sinut, Celtar punainen”, vastasi Hallas. ”Virkistä
muistiani”, pyysi Celtar näyttämättä hämmästystään. ”Sinä surmasit kumppanini,
sir Madrenin kauan sitten”, vastasi Hallas ja viha näkyi nyt hänen silmissään.
”Kauan sitten Rhunin takana, kun minä etsin herraasi Alataria. Muistatko nyt”?
Celtar nyökkäsi irroittamatta katsettaan Hallasin silmistä. ”Kultaisen Kukan
ritari. Todellakin! Muistan nyt”. Hetken he olivat hiljaa tuijottaen toisiaan.
”Meillä näyttää olevan tässä pattitilanne”, sanoi Celtar viimein. Hän ei voinut
antaa yhden haltian estää suuria suunnitelmiaan. Tilanteesta täytyi päästä ulos
jotenkin! ”Ehdotan, että sinä vetäydyt rauhassa taaksepäin ja samoin minä, ja
menemme omia teitämme. Sinä pelastuit sinä päivänä idässä, salohaltia, kuin
ihmeen kaupalla. Voit vielä onnistua samassa tänään, jos teet niin kuin sanon”!
Hallas tiesi että voisi
selvitä. Hän voisi perääntyä Celtaria tähdäten ja päästä vielä turvaan. Mutta
moinen teko ei mahtunut hänen suunnitelmiinsa. Hän tiesi nyt miten käyttäisi
viimeisen nuolensa. Hän rakasti niitä haltioita, jotka taistelivat palatsin
sisällä. Hallas oli tiennyt mihin ryhtyi värväytyessään ritarikuntaan. Hän oli
silloin ollut valmis uhrautumaan ja oli sitä yhä. Äkkiä hän hymyili. Kukaan ei
tulisi ikinä tietämään mitä muurilla tapahtui, mutta hän tietäisi itse. Hän
tiesi mitä tehdä! ”Onko meillä siis sopimus”, kysyi velho tulkiten hymyn
väärin. ”Ei, meillä ei ole sopimusta”, vastasi Hallas hymyillen yhä. ”Minä
hymyilen koska osuuteni on vihdoin ohi. Se on kestänyt pitkään ja vain yhtä
asiaa pelkäsin sen kuluessa. Että en lopussa tekisi velvollisuuttani. Mutta
minä selvisin! Minä olin Kultaisen Kukan ritari loppuun asti. Minä olen
Kultaisen Kukan ritari! Hyvästi siis, Celtar punainen. Ota tämä vastaan
raukkamaisesti tapetun sir Madrenin puolesta”. Celtarin sydän lähes pysähtyi
hänen kuullessaan haltian sanat. ”EI”, hän huusi mutta oli liian myöhäistä.
Hallas päästi jousensa jänteen irti ja nuoli lähti viuhuen matkaan. Celtar
punainen päästi vihansa taas valloilleen. Valkea valo iskeytyi hänen sauvastaan
haltiaan ja paiskasi tämän taaksepäin. Hallas osui muuria päin raskaasti. Hänen
silmänsä olivat yhä auki ja haltia näki punaisen nuolensa iskeytyneen velhon
silmien väliin. Celtar punainen kaatui ääneti selälleen eikä enää liikkunut. Linnan
valkoisten muurien takana Hallas näki sinisen taivaan ja valkoiset pilvet.
Taivas oli ollut juuri samanlainen tuona päivänä 4000 vuotta sitten, kun hän
oli lähtenyt kotoaan Viimeisen Liiton sotaan. Kaikilla asioilla oli alku ja
loppu. Huokaisten tyytyväisenä hän sulki
silmänsä viimeisen kerran.
Mutta sir Halbar ei ollut
vielä lopettanut ja Celtar punaista olisi totisesti tarvittu palatsin aulassa.
Aiemmin niin kaunis huone oli nyt veren ja ruumiiden peitossa. Suurin osa
ruumiista oli pukeutunut mustiin tai ruskeisiin univormuihin. Mutta myös yli
puolet haltioista ja samoojaprikaatin sotilaista oli jo menetyksien joukossa.
Siitä huolimatta sir Halbar kokosi ritarinsa vielä kerran ja johti kymmenen
haltian joukon vastahyökkäykseen. He hyökkäsivät kiilana, jonka kärjessä
taistelu Puun Huoneen sir Hyandir, sama haltia joka oli aiemmin matkan aikana
arvostellut sir Halbaria. Nyt hän oli jo valmis vannomaan tämän nimeen.
Hyandirin tietämättä suuri osa hänen tovereistaan makasi jo kuolleena Rohanin
Länsiniityllä, ja joitakin myös kuninkaanpalatsin aulassa. Mutta Hyandir piti
komppaniansa mainetta yllä ja raivasi tietään kohti palatsin ovea pakottaen
viholliset vetäytymään edestään. Sir Belder oli hänestä seuraavana ja jakoi
hurjia iskuja miekallaan. Vihollinen toisensa jälkeen kaatui heidän tieltään.
Mutta aina vain uusia astui tilalle. Sir Hyandir kaatui vain kolmen metrin
päässä ovesta useiden keihäiden lävistämänä. Sivulta tullut isku haavoitti
Halbaria käteen ja hän horjahti. Sir Belder käänsi heti oman hyökkäyssuuntansa
ja iski Halbaria vainoavien sotilaiden kimppuun. Belder kaatoi kaksi
vastustajaa mutta sai itsekin kuolettavan haavan. Kiila hajosi ja eloon jääneet
vetäytyivät taas alati harvenevat puolustuslinjan taakse.
Kahden ritarin auttamana
Halbar pääsi omien puolelle. Hän vilkaisi ympärilleen tuntien veren valuvan
kädestään. Kantaen yhä miekkaansa hän astui keskelle pääkäytävän leveää suuta.
”LUOKSENI, ERIADOR”, ritari huusi yli taistelun metelin. Ne jotka yhä pystyivät
kerääntyivät hänen ympärilleen miekat koholla. He puolustaisivat viimeiseen
asti reittiä palatsin sisätiloihin. Muu aula jätettiin vihollisen haltuun. Ehkä
he tietäisivät jonkin toisen tien aarrekammioon, mutta se ei ollut enää sir
Halbarin ongelma. Hän katsoi ritareihinsa tuntien suurta rakkautta. He olivat käyneet
eeppisen taistelun ja jos länsi säilyisi, tultaisiin heistä vielä laulamaan
lauluja. Suuri osa ritareista oli jo haavoittunut, mutta yksikään ei epäröinyt
jatkaa taistelua. Halbar ei voinut olla tuntematta ylpeyttä. Hän oli ollut
vaivainen sotilaspalvelija Nan Lasgalenissa. Mutta uskollisuus Dilwen huonetta
kohtaan oli ollut hänessä vahvana ja Halbar oli seurannut sukua tähän päivään
asti. Kukaan ei silloin ollut voinut aavistaa, että jonakin päivänä köyhä
mitätön Halbar komentaisi Glorfindelin ritareita näiden tärkeimmässä
taistelussa. Mutta täällä hän oli, eikä kukaan olisi voinut pärjätä paremmin.
Hän katsoi ritareihinsa. Niin, he olivat HÄNEN ritareitaan. ”Glorfindelin
ritarit”, sanoi Halbar nähden vihollisen lähestyvän. ”Kuolkaa hyvin”!
Huutaen raivoisasti
vihollinen hyökkäsi. Jotkut ritarit eivät jääneet odottamaan hyökkäystä vaan
juoksivat vastaan. Rintama hajosi sekaisin taisteleviksi ritareiksi ja
sotilaiksi. Se olisi ollut oikea hetki Kultaisen Kukan ritareille, jotka
taistelivat pareittain, tiesi Halbar. Mutta hänen ritarinsa olivat perinteisiä.
He taistelivat yksin luottaen omaan voimaansa. He taistelivat yksin, kaatoivat
vihollisensa yksin ja kuolivat yksin! Vihollisen upseeri juoksi Halbaria kohti
tunnistaen tämän haltioiden komentajaksi. Mies oli pataljoonankomentajan
arvoinen ja piteli miekkaansa tottuneesti. Hän kohotti Sauronian aatelin
kohteliaisuussääntöjen mukaisesti miekkansa tervehdykseen, osoittaen näin
kunnioitusta urhoollista vihollista kohtaan. Halbar vastasi tervehdykseen ja hyökkäsi.
Hänen hyökkäyksensä oli raivoisa ja sai vastustajan pois tasapainosta.
Vihollinen oli kuitenkin taitava ja vetäytyessään osui Halbaria kylkeen
miekallaan. Halbarin oma miekka kuitenkin upposi myös viholliseen. Hän vetäisi
miekkansa irti ja vetäytyi. Suurin osa ritareista oli nyt kuollut. Halbarin
haarniska oli veren punaama ja tuska näkyi hänen kasvoillaan. Hän näki
Glorfindlein talonväen sir Thalionin vierellään miekka kohotettuna kohti
vihollista. ”Thalion”, sanoi Halbar tuskaisella äänellä. ”Mene! Koita voitko
löytää Glorfindelin tai Weldenin. Jos löydät, kerro että vihollinen murtautui
läpi”. Thalion katsoi Halbariin epäuskoisena. ”MENE”, Halbar huusi. Lopulta
Thalion nyökkäsi vastahakoisen näköisenä. Hän nosti miekkansa tervehdykseen ja
lähti juoksemaan käytävää eteenpäin. Halbar katsoi hänen katoavan yhteen
sivukäytävistä ja kääntyi sitten katsomaan viholliseen. Kaikki ritarit olivat
nyt kuolleet. Vain vertavaluva sir Halbar seisoi käytävän suulla miekka
kohotettuna. Yksi vihollisista kohotti keihään ja valmistautui heittämään sen,
mutta upseeri tarttui hänen käteensä ja pudisti päätään. Upseerin merkistä
useat miekkamiehet kävivät Halbarin kimppuun antaen hänelle mahdollisuuden
puolustautua. Kaksi vihollista kaatui osuman saaneena, mutta myös sir Halbar
kaatui. Hän oli jo kuollut osuessaan lattiaan!
PALATSIN
KÄYTÄVISSÄ
He pysähtyivät paikkaan,
jossa kaksi käytävää erkani toisistaan. Sir Derufin kokosi ryhmänsä ja astui
leveämpään käytävään. ”Parasta onnea teille”, hän sanoi kirkkaalla äänellä.
”Kuin myös teille”, vastasi Glorfindel. Kukaan ei uskonut Derufinin pääsevän
läpi, mutta hänen piti houkutella pääosa puolustajista kimppuunsa. Monia
ritareita ja samoojia meni Derufinin mukaan. Myös sir Gwardur! Glorfidelin
mukaan lähtevä joukko oli pienempi, mutta siihen kuuluivat kaikkein parhaat
soturit. Heilauttaen kättään sir Derufin juoksi eteenpäin ryhmänsä seuraamana. Welden
katsoi vanhan toverinsa perään tietämättä näkisikö tätä enää koskaan.
Luultavasti ei. Mutta Derufin ei pelännyt kuolemaa. Sen Welden tiesi hyvin.
Kuollessaan Derufin pääsisi sydänveljensä Dillianin luokse Mandosiin.
Huokaisten Welden kiinnitti
jälleen huomionsa heidän omaan tilanteeseensa. Ruhtinas Glorfindel oli
poissaoleva. Welden saattoi vain kuvitella minkälaista henkistä taistelua tämä
kävi niin lähellä itseään Morgothia! Mutta heidät aiemmin ympäröinyt pelko oli
nyt poissa. Mutta Welden ei voinut olla miettimättä mitä tapahtuisi, jos he
kohtaisivat itsensä Morgothin. Pystyisikö kukaan muu kuin Glorfindel toimimaan
sellaisen kauhun edessä? ”Ornendil”, mene kärkeen ja opasta eteenpäin”, käski
Welden ottaen komennon nyt kun Derufin oli poissa. ”Gileas, mene hänen
kanssaan. Samoin sinä, sir Dolgan”.
Ornendilin johtamana ryhmä
lähti liikkeelle. Käytävä oli leveä ja soihtujen valaisema. Välillä he
laskeutuivat portaat alas ja tiesivät olevansa palatsin alla. Aarrekammio oli
maanpinnan alapuolella. Partion edetessä jännitys tuntui kasvavan hetki
hetkeltä. Pian tapahtuisi jotakin. Kaikki tiesivät sen! Mutta kun se jokin
tapahtui, se yllätti heidät kaikki. Äkkiä valtava vuorenpeikko astui käytävän
vieressä olevasta syvennyksestä käsi näyttäen heitä pysähtymään. Ennen kuin
kukaan ehti reagoida peikko tunnisti heidät haltioiksi ja kohotti valtaisan
moukarin. Weldenin jousi lauloi ja nuoli upposi peikon päähän, mutta se ei tätä
pysäyttänyt. Moukari heilahti ja osui sir Dolganiin, joka lensi iskun voimasta
seinää päin. Gileas sukelsi viimehetkellä maahan ja kierähti taaksepäin pois
moukarin tieltä. Sir Dolgan makasi maassa liikkumatta, kun peikko kohotti
jälleen moukarinsa. Huutaen ”GILANKIL, GILANKIL”, Ornendil hyökkäsi eteenpäin
ja iski peikkoa miekalla käteen. Mutta moukari heilahti uudelleen osuen nyt
urheaan gondorilaiseen. Ornendil kaatui maahan tuskaisesti huutaen.
Welden oli jännittänyt
jousensa uudelleen, mutta ei päässyt ampumaan. Osa ritareista juoksi hänen
ohitseen pyrkien hyökkäämään peikon kimppuun ja osa taas juoksi taaksepäin
pyrkien siitä kauemmaksi. Kaikki olivat Weldenin edessä. Sir Gileas kierähti
jaloilleen miekka valmiina, mutta hän oli liian myöhässä. Segganin Sigeferth
näki tilaisuutensa tulleen ja juoksi eteenpäin miekka koholla. Hän väisti
peikon moukariniskun ja upotti miekkansa sen vatsaan. Se ei painunut kyllin
syvälle joten Sigeferth heittäytyi koko voimallaan miekkaa vasten ja painoi sen
peikon ruumiin läpi. Samalla kuitenkin peikko kietoi kätensä pohjalaisen
ympärille ja puristi tätä koko voimallaan. Sigeferth huusi tuskasta, samoin
peikko. He kaatuivat kumpikin maahan. Gileas loikkasi eteenpäin kohottaen
miekkansa, mutta turhaan, sillä peikko oli kuollut.
”Mikä Erun nimeen tuo oli”,
sanoi sir Herion katsoen voimakasta sulavaliikkeistä peikkoa. Se oli ollut
paljon nopeampi kuin mikään ritarin aiemmin näkemä peikko. ”Morgothin uusi
sotapeikko”, vastasi komentaja Zargon. ”Niitä on vain muutama, mutta ne ovat
vaarallisempia kuin mikään aiemmin olemassa ollut laji”. Herion nyökkäsi. Sen
hän saattoi uskoa.
Welden juoksi nopeasti
Ornendilin luokse, mutta upseeri oli kuollut. Hän oli täyttänyt kaartinupseerin
velvollisuutensa, opastaen heidät palatsiin ja sen käytäviin. Ornendil oli
maksanut siitä hengellään. ”Mene rauhassa, Gilankilin sotilas”, sanoi Welden.
”Prikaatisi nimi tulee elämään ikuisesti”! Sir Dolgan oli haavoittunut mutta
kykeni jatkamaan matkaa. Sigeferthin tila sen sijaan oli pahempi. Gileas oli
irrottanut ystävänsä peikon tappavasta syleilystä, mutta mitään ei ollut
tehtävissä. Welden meni heidän luokseen ja kumartui pohjalaisen viereen.
”Uskotko nyt, sir Welden”, Sigeferth sanoi vaivalloisesti. ”Uskotko, että minä
olen kuin olenkin sankari”? Welden hymyili. ”Minä uskon, Sigeferth. Jos joskus
vielä näen Imladrisin, kirjaan sinut Kultaisen Kukan ritareiden listaan
uusimmaksi jäseneksi”. Sigeferth hymyili. ”Ehkä he vielä joskus laulavat minusta
lauluja Segganissa, Celduinin varren kauniissa kylissä”. ”Minä en tiedä
Segganista”, sanoi Gileas. ”Mutta jos meistä kukaan selviää hengissä, me
laulamme sinusta lauluja”! Sigeferth hymyili jälleen, mutta hänen silmiensä
katse oli jo hiipumassa pois. ”Menkää”, hän sai vaivoin sanottua. ”Menkää, ja
Welden, anna Morgothille yksi isku minunkin puolestani”! Sen sanottuaan
Sigeferth sulki silmänsä ja kuoli. Niin paljon jäähyväisiä, mietti Welden
tuskaisena. Eikä päivä ollut vielä läheskään ohi!
Jättäen peikon ja kaksi
kuollutta toveriaan taakseen ryhmä kiiruhti eteenpäin. Jos vartijat eivät
olleet kuulleet hälytystä ulkoa, niin äskeinen meteli viimeistään oli
herättänyt kaikki heidän läsnäoloonsa. Mutta Welden tiesi myös olevan syytä
tyytyväisyyteen. Vain sotapeikko oli vahtinut sivukäytävää. Kenties heidän
suunnitelmansa oli siis onnistunut ja vartijoiden pääjoukko oli käytävässä,
jota Derufin eteni. Se tiesi huonoa sir Derufinille, mutta hyvää heidän
tehtävälleen.
He laskeutuivat lyhyet
portaat, joiden alapäässä käytävä kääntyi. Welden vilkaisi miekkaansa. Se
hehkui nyt kirkkaana. Örkkejä oli lähellä! Hän viittasi kaikki pysähtymään.
Ornendil oli kertonut hänelle portaista. Niiden alapäässä oli suuri kammio,
jossa varmasti oli vahva vartiosto. Kammiosta vei käytävä suoraan
aarrekammioon. He olivat lähellä kohdettaan. Welden jännitti jousensa ja odotti
Maitrenin tekevän samoin. Sitten hän antoi merkin Gileasille. Eteenpäin!
Gileas etummaisena he
juoksivat kammioon. Se oli pikemminkin pitkä Sali, josta lähti useita
sivukäytäviä. Mutta kummassakin päädyssä olivat leveimmät käytävät. Vartio oli
kokoontunut keskelle salia ihmetellen mitä tapahtui. Heitä oli yhtä monta kuin
haltioitakin. Welden ja Maitren pysähtyivät ja ampuivat nuolilla kaksi
sotilasta kuoliaaksi. Mutta muut paljastivat aseensa ja hyökkäsivät. Gileas
kärjessä haltiat syöksyivät sotilaiden kimppuun. Hetkessä rauhallinen sali oli
taistelun vallassa. Welden heitti jousen selkäänsä ja paljasti miekkansa. Hän
ja Maitren olivat käymässä sotilaiden kimppuun, kun jotakin yllättävää
tapahtui. Eräästä sivukäytävästä ilmestyi lisää vihollisia. Yhdellä heistä oli
jännitetty jousi kädessään ja hän tähtäsi haltioita. Ruhtinas Glorfindel oli
selvästi muista erottuva valkeassa kaavussaan ja jousi kääntyi hänen suuntaansa.
Jousiampuja laukaisi ja nuoli lähti kiitämään kohtiu Glorfindelia. ”EIIII”,
huusi Maitren ja sukelsi kohti ruhtinasta sysäten tämän syrjään. Kauhistuneena
Welden näki miten nuoli osui Maitreniin ja lävisti tämän kaulan. Päästäen
tukahtuneen ähkäisyn Maitren kaatui kuolleena maahan. Welden jähmettyi
paikoilleen. Maitren oli poissa! Hänen sydänveljensä Maitren, jonka kanssa hän
oli viettänyt elämänsä viimeiset 2000 vuotta. Rauhallinen ja hiljainen Maitren.
Eikä Welden ollut saanut edes jättää jäähyväisiä!
Siitä eteenpäin taistelu
muuttui täydelliseksi sekasorroksi. Ei ollut rintamalinjoja, vaan kaikki
taistelivat sekaisin. Sir Afantur hyökkäsi kirves koholla kohti jousimiestä
hakaten kaksi eteensä asettunutta örkkiä maahan. Sivukäytävästä ilmestyneen
olivat örkkejä, tajusi Welden. Jousiörkki asetti uutta nuolta jänteelle, mutta
myöhästyi. Suurikokoisen Afanturin kirves osui örkkiin ja irroitti tämän pään
kokonaan. Huutaen vihasta Afantur käännähti ympäri aavistaen uuden vihollisen
olevan sivullaan. Mustakaapuinen hahmo astui esiin käytävästä. Hahmon kädessä
oli pitkä säihkyvä miekka. Hahmo oli ainakin yhtä pitkä kuin Afantur, ja kaavun
hupun alta näkyivät kalmankalpeat laihat kasvot. Mutta eivät kasvot saaneet
Afanturia hätkähtämään, vaan miehen silmissä asuva hulluus. Oli kuin jokin
riivaisi mustakaapuista miestä. Hän silmänsä pyörivät päässä ja äkkiä tuikea
ilme muuttui myös vaaralliseksi ja täysin mielettömäksi.
Afantur hyökkäsi kirves
koholla, mutta mies väisti kirveeniskun helposti ja hyökäten Afanturin ohi
viilsi samalla tämän vatsan auki. Sir Afantur putosi polvilleen ja kääntyi
katsomaan mieheen hämmästyneenä. Tämä ei edes vaivautunut kääntymään vaan iski
heilahdusiskulla ritarin kuoliaaksi. Kaikki oli tapahtunut muutamassa
sekunnissa, eikä miehen ilme ollut hetkeksikään muuttunut. Ääneti hän poimi
maahan pudonneen keihään ja kohotti sen ilmaan.
”JUMALAT AUTTAKOOT”, huusi
komentaja Zargon kauhistuneena. Hän oli sotaruhtinas Gothmogin uskottu mies ja
lukuisien taistelujen veteraani. Mutta mustakaapuisen miehen näkeminen sai
Zargonin suunniltaan. ”Se on ruhtinas VERMION”, hän huudahti peloissaan. Sir
Herion katsoi hämmästyneenä miten komentaja kääntyi ja lähti juoksemaan kohti
lähintä käytävää. Mutta ruhtinas Vermion oli jo kohottanut keihään nähdessään
Zargonin. ”Petturi”, kuului tunteeton ääni sanovan ja keihäs sinkoutui ilman
halki. Se iskeytyi Zargonin selkään ja lävisti tämän kokonaan.
Welden näki Afanturin
kuolevan ja Zargonin paon katkeavan lyhyeen ja tiesi, että heillä oli
vastassaan jokin vaarallinen. Eikö ruhtinas Vermionin, miekanmestarin nimi
ollutkin heille tuttu! Pelätympää miekkamiestä ja soturia ei vihollisen
riveissä ollut. Jotakin täytyi tehdä. Mutta useita vihollisia hyökkäsi Weldeniä
kohti ja hän joutui puolustautumaan. Syrjäsilmällä hän näki mitä muualla
salissa tapahtui. Ainakin 10 vihollista ja 3 haltiaa oli kaatunut. Ruhtinas
Vermion asteli rauhallisen itsevarmasti keskelle taistelua ja surmasi häntä
vastustaneen samoojaprikaatin sotilaan. Hänen vierellään käveli vaarallisen
näköinen miekkamies, luultavasti Vermionin adjutantti ja oppilas, jonka
miekankäyttö oli taitavaa ja koitui sir Dolganin kuolemaksi. Mutta näiden
kahden eteneminen ei kiinnittänyt kaikkea Weldenin huomiota. Hän näki miten
ruhtinas Glorfindel, jota kukaan muu ei huomannut, juoksi aarrekammioon vievään
käytävään yksinään. Kiroten Welden iski toisen vastustajansa kuoliaaksi.
Samassa yksinäinen hahmo astui Vermionin ja tämän adjutantin eteen. Sir Herion
kohotti miekkansa haastavasti ilmaan. Jos ruhtinas Vermionin ilme oli täysin
itsevarma, oli Herionin taas hurja. Hänen silmissään paloi vaarallinen tuli.
Vermion hyökkäsi itsevarmasti, mutta Herionin miekka torjui iskut. Adjutantti
ja muutama muu sotilas vaani taaempana epävarmana pitäisikö heidän puuttua taisteluun.
Mutta he eivät ehtineet. Sir Gileas oli myös tietoinen tilanteesta. Hän kaatoi
raivokkaalla hyökkäyksellä oman vastustajansa ja loikkasi Herionin rinnalle.
”Tämä on minun”, sanoi Gileas
katsoen ruhtinas Vermioniin. Herion kumarsi ja kääntyi kohti adjutanttia, joka
kohotti oman miekkansa. Niin alkoi kuuluisa taistelu, josta myöhemmin puhuttiin
paljon. Ruhtinas Vermion aloitti taistelun itsevarmana, mutta pian hänen
varmuutensa hyytyi, kun sir Gileas piti puolensa ja siirtyi hyökkäykseen. Vermion
selvisi ensimmäisestä hyökkäyssarjasta ja yritti pitää Gileasia loitolla. ”Kuka
olet”, hän kysyi hivenen hämmästyneenä. ”Gileas lan Gannan”, vastasi Gileas.
Itsevarmuus kuoli Vermionin kasvoilta, kun hän tajusi ketä vastaan taisteli.
Nähdessään vastustajan epäröivän Gileas hyökkäsi. Hänen nopeat iskunsa
pakottivat Vermionin perääntymään ja äkkiä Gileasin miekka iskeytyi
puolustuksen läpi ruhtinaan vatsaan. Tämä tuijotti Gileasia täydellisen
hämmästyksen vallassa. ”Mutta”, sai Vermion sanottua pudottaen miekkansa. ”Minä
olen miekanmestari”. Gileas katsoi häntä silmiin. ”Et enää”, hän totesi.
Ruhtinas Vermion kaatui selälleen lattialle.
”Gileas, VARO”, huusi Welden
nähdessään ystävänsä seisovan selin kolmeen vihollisen sotilaaseen. Welden oli
juuri kaatanut viimeisen vastustajansa ja näki, että koko salissa oli pystyssä
enää muutama henkilö. Herion taistelu taitavasti vastustajansa kanssa ja oli
ahdistamassa tätä kohti nurkkaa. Mutta sir Gileas oli kuolemanvaarassa.
Puolihaltia kuuli huudon ja
vaistonvaraisesti heittäytyi sivulle. Se pelasti hänen henkensä, sillä
vihollisen miekanisku hänen selkäänsä osuikin kylkeen. Vihollinen seurasi
Gileasia valmiina surmaniskuun, mutta puolihaltia potkaisi häntä alavatsaan.
Sotilas horjui taaksepäin ja samassa Weldenin miekanisku surmasi hänet. Kaksi
muuta vihollista hyökkäsi salohaltian kimppuun, mutta tämä torjui hyökkäyksen
ja lyhyessä ajassa surmasi kummatkin vastustajat.
Weldenin katse haravoi salia.
Vain sir Herion vastustajineen oli enää pystyssä. Kaikki muut olivat kuolleet
tai kuolemassa. Samassa Herionin sivallus heitti vastustajan miekan sivuun ja
hän pääsi antamaan kuolettavan iskun. Vetäen syvään henkeä ritari kääntyi ja
näki kauhukseen koko salissa vain Weldenin seisomassa. ”Mutta”, hän hengähti.
”Missä on ruhtinas Glorfindel”? Myös Gileas kohotti tuskaisena päätään.
”Isäni”, hän huudahti. ”Älkää sanoko, että hän on kuollut”? ”Rauhoittukaa”,
komensi Welden. ”Minä näin hänen menevän edeltä kohti aarrekammiota. Luulen,
että hän ajatteli meidän häviävän tämän taistelun”!
Gileas käänsi päätään kohti
käytävää, joka vei aarrekammioon. ”Teidän täytyy mennä avuksi”, hän totesi. Sir
Herion katsoi Weldeniin. ”Mitä me teemme, Welden”, hän kysyi. Welden vilkaisi
Gileasiin, joka makasi avuttomana lattialla. ”Velvollisuutenne on mennä isäni
avuksi”, huudahti Gileas. Mutta Welden pudisti päätään. Hän näki veljensä
Maitrenin makaamassa verilammikossa keskellä lattiaa. Hän näki sir Afanturin
kuolleena, aseenkantaja Duallin samoin, ja kuinka moni muu olikaan kuollut.
Sillä hetkellä Welden tiesi saaneensa tarpeekseen. ”Ei, ei enää”, hän sanoi.
”Minä en jätä sinua tähän., Gileas. En yksin ja avutta odottamaan vihollista.
En nyt kun niin moni on jo kuollut. Enkä myöskään jätä isääsi avutta. Mutta
ehkä meidän kaikkien ei tarvitse kuolla”!
Herion tajusi heti, mitä
Welden aikoi. ”Ei Welden, en voi päästää sinua yksin”. Welden kääntyi katsomaan
Herioniin. ”Sinä päästät! Luulen, että näin se oli alunperinkin tarkoitettu.
Sido Gileasin haava, Herion, ja vie hänet sitten paikkaan, jossa peikko kuoli.
Jos olen hengissä tulen sinne. Mutta älä odota liian kauan, Herion. En tiedä
onko teillä mitään mahdollisuuksia päästä täältä pois, mutta seuraava käytävä
oikealle peikon ruumiin jälkeen vie ylös muurille. Ehdotan että yrität ulos
sitä kautta”. Herion nyökkäsi, tietäen ettei voisi voittaa tätä väittelyä. ”He
saavat Gileasin vain minun lävitseni”, ritari totesi. ”Hyvästi siis”, huudahti
Welden. ”Olkoot Eru kanssanne”. Sen sanottuaan Welden kääntyi ja katosi
käytävään. ”Kuin myös sinun kanssasi”, sanoi Gileas. ”Olkoon hän meidän
kaikkien kanssa”!
RATKAISUN
HETKET
Päivä alkoi katastrofilla.
Aurinko oli tuskin noussut kun taistelu jälleen alkoi. Kumpikin armeijan tiesi
tämän päivän viimein tuovan ratkaisun suuntaan tai toiseen. Niinpä kenraali
Suingol kiiruhti avaamaan hyökkäyksen heti aamun valjettua. Hän hyökkäsi
kahteen suuntaan, sekä Elemmakilin kimppuun idässä että Eriadorin Armeijan
kimppuun pohjoisella sivustalla. Sotaruhtinas Gothmog istui yhä asemissaan
kukkulalla armeijan pohjoispuolella puuttumatta taisteluun, kenties epäröiden
käydä entisten joukkojensa kimppuun. Mutta taistelu oli tuskin alkanut, kun
katastrofi iski
Armeijan komentajat olivat
juuri kokoontuneet tarkkailemaan alkavaa taistelua, kun jousien yhteislaukaus
osui juuri heidän kohdalleen. Upseerit kuulivat nuolten viuhuvan ilmassa ja
syöksyivät suojaan. Aseenkantaja oli aivan sotaruhtinas Aranwionin lähellä ja
suojasi tämän heti suurella kilvellä. Mutta ruhtinas Narces oli vailla suojaa.
Kauhistuneena esikunnan upseerit katsoivat, miten tämä kunnianarvoisa hahmo
käveli kohti vankkurien tarjoamaa suojaa. Hän vain käveli rauhallisesti
pystypäin, kuin olisi ollut jossakin Mithlondin torilla ostoksilla. Narces oli
aina opettanut esikuntansa upseereille, että hyvä komentaja ei koskaan antanut
miestensä nähdä itseään hätäilemässä. Niinpä hän nyt käveli rauhallisesti
pelkoa vailla kohti turvaa. Sitten nuolet viuhuivat maaliinsa. Kaksi osui
Narcesta rintaan ja kolmas jalkaan. Ruhtinas kaatui maahan selälleen, mutta ei
huutanut. Vielä tuollakin hetkellä hän hallitsi itsensä täydellisesti.
Kun nuolia ei enää tullut
juoksivat miehet hänen avukseen. Mutta mitään ei voitu enää tehdä. Narces
Felduinin poika makasi maassa kuolevana, mutta oudon rauhallisena. Hänen
sukulaisensa sir Delemir ja ystävänsä Aranwion saapuivat nopeasti paikalle.
”Voi Narces”, voihki Delemir tietämättä mitä sanoa. ”Älä sure, Delemir.
Jokaisella on oma aikansa lähteä. Minun on nyt. Aranwion pitää teistä huolta”.
Mutta sotaruhtinas pudisti päätään. ”Miten minä voin onnistua siinä ilman
sinua, rakas Narces. Miten kukaan voisi onnistua siinä ilman sinua”? Äkkiä
Narces tarttui voimakkaasti Aranwionin käteen. ”Muista vain tämä, Aranwion. Älä
käytä reserviä ennen oikeaa hetkeä. Mutta kun se hetki tulee, älä epäröi. Sinä
tiedät kyllä koska on aika”! ”Minä muistan”, vastasi Aranwion. Huokaisten
Narces vetäisi viimeisen henkäyksensä ja kuoli pois. Aranwion kohotti katseensa
ja näki monien haltioiden silmissä kyyneleitä. ”Omille paikoillenne, herra”,
hän totesi tiukasti, kuin tapahtuma ei mitenkään olisi koskettanut häntä.
”Meillä on yhä taistelu edessämme. Kantakaa ruumis pois”! Mutta kun muut olivat
poistuneet pyyhki myös Aranwion kyyneleitä silmistään. Kuinka hän voisi selvitä
ilman Narcesta? Kuinka se olisi mahdollista!
Mietteissään Aranwion meni
istumaan sivummalle pienen kiven päälle. Aseenkantaja seurasi häntä kilven
kanssa. Kauempana sotaruhtinas kuuli Damrodin kovan äänen hänen jakaessaan
ohjeita ja laittaessa lähettejä liikkeelle käskyjen kanssa. Yksi kolmesta
aliruhtinaasta oli vielä jäljellä ja piti komentoa päämajassa. Häntä ei voinut
jättää yksin. Aranwion nousi ja palasi johtamaan armeijaansa.
Athir Wendir oli lopun
väsynyt usean päivän taistelun jälkeen. Hän ei ymmärtänyt miten saattoi
vieläkin olla vahingoittumaton, mutta niin vain oli. Toverin toisensa jälkeen
oli kannettu pois taistelusta kuolleena tai haavoittuneena, mutta Athiriin ei
mikään osunut. Hän oli seissyt vain muutaman metrin päässä Narceksesta ja
Aranwionista, kun nuolisade oli osunut alueelle. Mutta Athir oli syöksynyt
vankkurien alle suojaan. Narces sen sijaan oli vain kävelly rauhallisesti
samaan suuntaan. Athir ei voinut ymmärtää ruhtinasta, joka sillä lailla
vaaransi oman henkensä ja sitä kautta myös koko armeijan. Sillä eikö esikuntapäällikkö
Narces ollut heille lähes korvaamaton mies? Ainoa lohtu Athirille oli, että
suunnittelun ja taktikoinnin aika oli luultavasti ohi. Nyt taistelun
ratkaisisivat tavalliset sotilaat! Yhdessä asiassa komentajat olivat ainakin
olleet oikeassa. Tätä taistelua ei käyty päämajan ympärillä. Lukuunottamatta
satunnaisia nuolikuuroja oli Eriadorin Armeijan päämaja saanut olla rauhassa.
Rauhallisesti Athir seurasi taistelun kulkua edessään. Osastot hyökkäsivät ja
vetäytyivät. Mutta yhä enemmän vihollisen voimaa kasautui sivustoille.
Uutinen Narceksen kuolemasta
saapui viimein myös armeijan leiriin, jossa aliruhtinas Eltas makasi yhä
teltassaan. Nessane oli hänen kanssaan. Kuullessaan uutisen neito peitti
kasvonsa järkyttyneenä. Mutta Eltas jähmettyi paikoilleen. Sitten hänen
ilmeensä muuttui päättäväiseksi. ”Nessane, auta minut ylös”, hän sanoi
vaativasti. Neito kääntyi katsomaan aliruhtinaaseen ja pudisti päätään. ”Ei,
sitä en voi tehdä. Parantajat käskivät sinun levätä ja minun pitää huolta että
niin myös tapahtuu. Sinä olet haavoittunut, Eltas”! Mutta Eltas nousi
vaivalloisesti istumaan. ”Auta minut ylös ja hae hevoseni”, hän sanoi
uudelleen. ”Nessane, nyt ei ole aika ajatella minun hyvinvointiani. Minun
täytyy päästä takaisin päämajaan, ja heti. Auta minua”! Lopulta Nessane nousi
seisomaan ja auttoi Eltasin ylös vuoteesta. Sitten hän lähti hakemaan tämän
hevosta.
Vihollisen hyökkäys vyöryi
Eriadorin Armeijan vasenta sivustaa vasten vastustamattomalla voimalla. Samalla
kenraali Suingol paiskasi voimansa myös Elemmakilia vastaan ja sir Athir
saattoi nähdä Anduinin Laakson joukkojen vetäytyvän paineen alla. Heidän
asemansa oli nyt vakava, sillä Onodlo-joki vaikeuttaisi armeijan perääntymistä.
Athir kirosi ääneen. Jotakin piti tehdä ja äkkiä. Mutta mitä? Hän saattoi nähdä
ruhtinas Haldurionin joukkojen keskellä pitämässä näitä järjestyksessä.
Ruhtinaalla ei ollut aikaa ajatella. Samassa jotakin tapahtui päämajan
vankkurien luona. Athir kääntyi katsomaan siihen suuntaan puoliksi odottaen
vihollisen ratsuväen ilmestyneen selustaan, mutta sen sijaan hän näki Eltasin.
Athir Wendir ei helposti hämmästynyt, mutta nyt oli sen aika. Edellisenä
päivänä aliruhtinas oli kannettu pois taistelusta pahasti haavoittuneena. Siinä
hän nyt istui hevosen selässä tuskaisen näköisenä. Athir hymyili. Ehkä juuri
sitä armeija nyt tarvitsi! Eltas oli palannut, huolimatta haavoistaan hän ei
ollut jättänyt heitä. Siellä täällä kohosi hurraahuutoja ja kun sotilaat
näkivät aliruhtinaan, jota autettiin juuri alas hevosen selästä. Joku toi
Eltasille tuolin, jolle tämä istui. ”Mitä tapahtuu”, kysyi hän katsellen
taistelukenttää. Taistelun tuli paloi jälleen Eltasin silmissä kun hän yritti
lukea vihollisen aikeita. ”He aikovat murtaa kummatkin sivustamme ja tuhota
Elemmakilin”, vastasi aliruhtinas Damrod saapuen paikalle. ”En tiedä miten
estää se”, lisäsi Damrod vilkaisten reserviin, joka yhä kärsivällisesti
odotteli harjanteen takana. ”Vielä ei ole aika”, totesi Eltas pudistaen
päätään.
”Mitä sitten voimme tehdä”,
kysyi Damrod lähes kiivaasti. Hermopaine alkoi näkyä jo kokeneessa
viherhaltiassa. Eltas käänsi katseensa ja se osui Athiriin. ”Sir Athir”, hän
sanoi hengittäen vaivalloisesti. ”Olkaa hyvä ja menkää selvittämään tilanne
vasemmalla sivustalla”. Athir katsoi aliruhtinaaseen ja lähes nauroi.
”Selvittämään tilanne vasemmalla sivustalla”, hän toisti. ”Siinäpä helppo
tehtävä. Miten täsmälleen ottaen ajattelitte minun sen tekevän, herra”, hän
kysyi. Eltas hymyili myötätuntoisesti. ”Olen pahoillani, Athir. Mutta olet
viimeinen Kultaisen Kukan ritari, joka meillä on käytössämme. Mene vain sinne
ja tee parhaasi. Ehkä onni seuraa sinua, niin kuin yleensä, ja keksit jotakin”!
Athir kohautti olkapäitään. ”Onni ei ole viimeaikoina liiemmin seurannut meitä,
herra”, hän totesi. ”Ehkäpä se asia on muuttumassa”, tuumi Damrod. ”Mutta oli
se miten vain, on sinun mentävä, sir Athir”. Ritari teki kunniaa ja lähti
hakemaan hevostaan. Matkalla hän ohitti Singollon, joka oli juuri palannut
viemästä viestiä ruhtinas Geldarille. ”Singollo”, huudahti Athir iloisena
nähdessään nuoren haltian vielä ehjänä. ”Valtava taistelu”, tuumi Singollo
vakana. ”En ikinä kuvitellut sen olevan näin hirveää”. ”Sinä itse halusit
sotaan”, vastasi Athir. ”Tule siis mukaani. Nyt ei ole aika epäröidä”. Singollo
nyökkäsi ja lähti Athirin mukaan kohti armeijan vasenta sivustaa.
He ratsastivat pohjoiseen
tarkkaillen samalla taistelua oikealla puolellaan. Elemmakil näytti edelleen
perääntyvän, mutta hitaasti, viivyttäen minkä voi. Athir saattoi nähdä että
suuri osa ratsuväestä oli jalkautunut ja taisteli nyt jalkaväen kanssa. Heitä
piti auttaa ja heti. ”Miten saamme tilanteen kääntymään eduksemme”, kysyi
Singollo katsellen, miten myös Eriadorin Armeijan vasen sivusta alkoi vetäytyä
paineen alla. He eivät kestäisi enää pitkään. Jotakin piti tehdä ja heti. ”Ei
aavistustakaan”, totesi Athir. Haldurionista ei ainakaan olisi apua. Hän oli
tukkimassa rintamaan syntynyttä aukkoa ja juuri epätoivoisessa lähitaistelussa
vihollisen joukkojen kanssa. itse Viimaruhtinas näytti olevan Haldurionin kanssa
käytellen miekkaansa suurella taidolla. Athirin katse osui Fangornin metsään,
joka oli melko lähellä armeijan pohjoista sivustaa. Hän ei ollut ikinä käynyt
metsässä. Oliko siellä vielä enttejä? Oli tai ei, he eivät mihinkään liikkuisi
Athir Wendirin pyynnöstä. Mutta Fangornin eteläpuolella oli pieni kukkula,
jolle sotaruhtinas Gothmog oli pystyttänyt sotalippunsa yhä odotellen ja
seuraten sivusta tapahtumia. Athirin sydän lähes pysähtyi hänen nähdessään
tuoreet joukot Gothmogin leirissä. ”Nyt minä tiedän”, hän huusi Singollolle
kannustaen hevosensa laukkaan. ”Pysy perässä. Me ehdimme vielä pelastaa
tilanteen”!
Vartijat opastivat kaksi
haltiaa nopeasti herransa Gothmogin luokse. Tämä seisoi kukkulan laella
musta-hopeisessa haarniskassa musta kypärä päässään. Nähdessään Athirin
lähestyvän sotaruhtinas kääntyi haltiaa kohti ja katseli tätä hetken ääneti.
Sitten hän äkkiä otti kypärän päästään. Alta paljastui kalpeakasvoinen lyhythiuksinen
mies, joka olisi kalpeutta lukuunottamatta voinut olla kuka tahansa Eriadorin
Armeijan ihmisistä. Hänen silmissään oli älyä ja rohkeutta. Hän katsoi mitään
sanomatta sir Athiriin.
”Sir Athir palveluksessanne,
herra”, sanoi Athir viimein. Gothmog nyökkäsi nähden kultaisen kukan haltian
rinnassa. Mutta sotaruhtinas ei sanonut vieläkään mitään. ”Herra, olen tullut
pyytämään apuanne”, sanoi Athir viimein. Gothmog nyökkäsi. ”Niin, apua
totisesti tarvitsette. Eilinen ansanne epäonnistui ja tänään ovat osat
vaihtuneet. Hitaasti mutta varmasti ajaa sotaruhtinas Khydul teitä taaksepäin,
kunnes linjanne murtuu”. ”Ja kuitenkaan te että liity taisteluun, herra”,
huomautti Athir Wendir rohkeasti. ”Se ei kuulunut sopimukseemme”, vastasi
Gothmog. ”Khydulin pohjoisen sivustan joukot ovat omiani. Minä koulutin heidät
ja johdin heitä vuosien ajan sodassa. Heidän uskollisuutenta ei riittänyt
seuraamaan minua loppuun asti, mutta silti epäröin käydä heidän kimppuunsa.
Entinen varakomentajani Shirak, jonka luulin olevan minulle uskollinen, johtaa
heitä nyt. Hän petti minut viime hetkellä. Hänen vuokseen vihollista
varoitettiin juonesta ja jouduimme ylittämään Angrenin liian aikaisin”!
”Ehkä nyt olisi koston
hetki”, totesi Athir. ”Hyvässä tai pahassa, sotaruhtinas Gothmog, on kohtalonne
nyt sidottu meidän kohtaloomme. Jos meidät lyödään on teidänkin loppunne
tullut. Ja jos taistelu jatkuu näin, meidät lyödään. Te tiedätte sen kokeneena
komentajana. Ette voi jäädä vain istumaan tänne ja seuraamaan taistelua
sivusta. On vastassa omia joukkojanne tai ei, on teidän tultava apuun. Nyt on
viimeinen mahdollinen hetki, herra. Aliruhtinas Eltas käski minun pelastaa
vasemman sivustan. Te olette nyt ainoa toivo. Kootkaa joukkonne ja marssittakaa
ne viimeinkin taisteluun herra. Kauan sitten Nirnaethin kentällä ihmisten
petollisuus maksoi meille voiton. Korjatkaa tuo häpeä, herra, ja ratkaiskoon
ihmisten osuus tänään meille voiton”.
Gothmog käänsi selkänsä
ritarille ja mietti. Ja tuolla hetkellä oli kaikki hiuskarvan varassa. Oli
eriasia pettää entinen herransa kuin hyökätä tämän joukkojen kimppuun. Oliko
hän mustan mahdin palvelija Gothmog, vai paremman tulevaisuuden puolesta
taisteleva Gothmog? Kuka hän oli? Silloin Gothmog muisti taas linnut ja sinisen
taivaan. Ja punaisen ritarin, Ceredigionin Arminasin! Tässä seisoi hänen
edessään toinen punainen ritari. Hitaasti Gothmog veti henkeä ja tiesi kenen
puolella oli. ”Teidän miehenne Minas Anorissa, sir Athir. Ovatko he
onnistumassa tehtävässään”, hän kysyi kääntyen ympäri. Athir sulki hetkeksi
silmänsä. Hän näki jälleen edessään Weldenin juoksemassa yksinään soihtujen
valaisemissa käytävissä miekka kädessään. ”Jotkut heistä ovat vielä hengissä”,
vastasi Athir. ”En tiedä voivatko he voittaa”! Gothmog nyökkäsi. ”Hyvin ja
rehellisesti vastaat, sir Athir. En tiedä voivatko he voittaa, mutta me voimme.
Tule, herra ritari. Suunnitelkaamme mihin kohtaan vihollisen linjaa iskemme”!
”Herra, katsokaa vasenta
sivustaa”, huusi yksi päämajan läheteistä osoittaen pohjoiseen. Damrod käänsi
katseensa siihen suuntaan ja hänen tunsi riemun valtaavan itsensä. Gothmogin
joukot olivat viimein liikkeessä. Kolme divisioonaa jalkaväkeä ja yksi
ratsuväkeä marssi itään Eriadorin Armeijan vasemman sivustan ohi. Damrod näki
heti, miten Gothmog suuntasi kohti vihollisen haavoittuvaa pohjoista sivustaa.
Gothmogista saattoi sanoa monia asioita, mutta ainakin hän tunsi oman
ammattinsa läpikotaisin. Raivoisasti hurraten Gothmogin joukot hyökkäsivät
vihollisen linjaa vastaan. Siellä taistelivat entiset toverit toisiaan vastaan,
tajusi Damrod. Gothmogin armeijan joukot vastaan Gothmogin armeijan joukot.
Veli veljeä vastaan! Sellaiset taistelut olivat aina pahimpia ja niin oli
nytkin. Kumpikaan puoli ei antanut periksi ja taistelu aaltoili kiivaana
puolelta toiselle. Mutta vihollisen oli pakko luopua Elemmakilin
painostamisesta ja ruhtinas Haldurion sai taas tilantee hallintaan Eriadorin
Armeijan riveissä. Damrodin silmät loistivat ja hän kääntyi Eltasin puoleen.
”Loistavaa! Nyt jos vain voimme pitää puolelemme vasemmalla, niin...”.
”Myöhäistä”, sanoi Eltas hiljaa. Damrod kääntyi katsomaan ja jähmettyi
paikoilleen!
Hänen silmiensä edessä
Eriadorin Armeijan oikea sivusta romahti. Se alkoi yhden Anfalasin prikaatin
menettäessä rohkeutensa ja juostessa. Pakokauhu levisi vihollisen tunkeutuessa
syntyneeseen aukkoon. Rohkeinakin pysyneet yksiköt lähtivät perääntymään.
Hetkessä koko sivusta hajosi sekasortoon. Sekasorron keskelle syöksyi Gondorin
prinssi Aratan ritareineen yrittäen pysäyttää paon. Hän törmäsi suoraan
vihollisen ratsuväkipataljoonaan, joka ratsasti ritarijoukon yli. Muutama
ritari sai kuolettavasti haavoittuneen Aratanin vedettyä pois taistelusta.
Nähdessään prinssin kaatuvan gondorilaisten pako kiihtyi.
Länsirannan Geldar löysi
äkkiä itsensä keskeltä täydellistä pakokauhua. Hän oli vaihtanut aamulla
väsyneen hevosensa uuteen ja jatkanut edestakaisin ryntäilyä oikealla
sivustallaan. Mutta tätä pakokauhua ei voinut pysäyttää. Oli kuin suuri osa
yksiköistä olisi menettänyt kaiken järjestyksen. Mutta saattoiko jotakin vielä
pelastaa? Samassa Geldar näki, että Lhunin divisioona oli pysynyt lujana.
Divisioona puolusti yhä Helmin Syvännettä ja voisi tarpeen tulleen vetäytyä
Ämyrinlinnaan. Suuriruhtinas Vardamir oli heidän kanssaan. Jos Geldar saisi
pakokauhun pysäytetyksi ja miehet takaisin taisteluun, hän voisi vielä pelastaa
päivän. Mutta jotta niin voisi käydä, tarvittaisiin viivytys viholliselle.
Geldarin katse haravoi taistelukenttää ja näki juuri sen mitä halusi. Sekä
Gondorin Rajaprikaati, että Anfalasin kaarti olivat pysytelleet yhdessä ja
vetäytyivät järjestyksessä kohti länttä. Niiden välissä oli tila, johon
vihollinen oli tunkeutumassa, ja kummallakin sivustalla vihollinen oli jo
edennyt prikaatien ohi. Kaartin joukossa liehui tuttu viiri kertoen koko
maailmalle missä Harlondin ruhtinas Erendur sillä hetkellä oli. Sitten Geldar
näki sir Maenhirin, joka oli myös ratsun selässä. Hän lähti täyttä laukkaa tätä
kohti.
Kolme vihollisen ratsumiestä
asettui Geldarin eteen, mutta tätä parempaa hevosen selässä miekkailijaa oli
vaikeaa löytää. Geldar pudotti taitavilla liikkeillä kaksi vastustajaa maahan
ja kolmas pakeni. Se jätti reitin auki ja hän kiiruhti sir Maenhirin luokse.
Tämä oli pysäyttänyt hevosensa ja ampui jousella vihollisen eteenpäin
kiiruhtavaa jalkaväkeä. ”Maenhir, etsi prinssi Faramir ja käske hänen pysäyttää
pako. Hänen on pakko onnistua ja tuoda gondorilaiset takaisin taisteluun. Minä
järjestän viivytyksen”! Maenhir nyökkäsi ja seurasi hetken, miten Geldar kiisi
jo hevosen selässä kohti Erendurin viiriä. Välissä oli kymmeniä vihollisia. Hän
ei voisi selvitä! Mutta Maenhirilla oli oma tehtävänsä. Hän käänsi hevosensa ja
lähti etsimään prinssi Faramiria.
Ruhtinas Erendur seurueineen
näki Geldarin ratsastuksen. Tämä hyppäsi hevosellaan yli keihäsmuurin, jota
vihollisen jalkamiehet hänen eteensä kyhäsivät. Sitten ritari hakkasi maahan
kaksi eteensä asettunutta sotilasta ja syöksyi läpi viiden ratsumiehen
osastosta vaihtaen iskuja näiden kanssa. Kaksi vihollista kaatui hevosensa
selästä maahan. Useat jousimiehet ampuivat nuolia Geldarin jälkeen, mutta tämä
jatkoi eteenpäin. Samassa mustahaarniskainen ritari hevosen selässä hyökkäsi
Geldarin kimppuun tunnistaen tämän Kultaisen Kukan ritariksi. Sir Geldar
känntyi taistelemaan. Erendur saattoi selvästi nähdä Geldarin saavan
miekaniskun ylävartaloonsa, mutta samalla ritarin oma miekka osui vastustajan
suojattomaan vyötäröön. Musta-asuinen ritari kaatui maahan ja Geldar jatkoi
ratsastusta. Hänen nopea hevosensa vei hänet onnellisesti läpi hajanaisista
jalkaväen yksiköistä jotka ajoivat Anfalasin kaartia takaa. Sitten Geldar oli
heidän luonaan. Hän pysäytti hevosensa Erendurin eteen. ”Ruhtinas Erendur”,
tervehti ritari. ”Ruhtinas Geldar”, vastasi Erendur. ”Ota komento, Erendur”,
määräsi Geldar nopeasti, kuin hänellä olisi kiire saada puhuttua loppuun.
”Marssita kaarti oikealle ja muodosta yhtenäinen rintama Rajaprikaatin kanssa.
Teidän täytyy pysäyttää vetäytyminen ja pitää puolenne. Meidän täytyy ostaa
aikaa”.
Erendur katseli vanhaa
poliittista vastustajaansa pitkään. ”Eikö sinun pitäisi ottaa komento”, hän
sanoi viimein muistaen aina oikean etiketin ja komentosuhteet. ”Ei, vaan sinä”,
vastasi Geldar ja liukui hitaasti pois satulastaan kaatuen selälleen maahan.
Erendur laskeutui nopeasti hevosensa selästä ja kumartui ritarin puoleen.
”Täällä tarvitaan apua”, hän huusi nähden nyt lukuisat haavat Geldarin
ruumiissa. ”Myöhäistä, Erendur”, hengähti Geldar. ”Miten se yksi Pyhän Piirin
ritari sanoikaan Dagorladilla. Sir Caimentur ilmoittautuu poissaolevaksi – syy,
kuolema! Minä olen jo lähdössä. Sinun on jäätävä, Erendur”. ”Me emme voi pitää
puoliamme ilman apua”, vastasi Erendur, mutta Geldar tarttui hänen käteensä
yllättävän voimakkaasti. ”Jää! Me voimme vielä voittaa, Erendur. Me voimme
voittaa. Usko kerrankin jotakuta muuta. He palaavat taisteluun. He palaavat”!
Sen sanottuaan Geldarin pää retkahti sivulle ja hän oli kuollut. ”Hyvästi,
Länsirannan ruhtinas”, sanoi Erendur katsoen kuollutta ritaria. ”Kuollessasi
sinä voitit. Me jäämme”! Erendur nousi seisomaan ja alkoi karjua käskyjä.
GONDORIN
KRUUNU
Nähdessään oikean sivustan
romahtavan oli prinssi Faramir kiiruhtanut sinne epätoivoissaan etsien
veljeään. Viimein hän löysi Aratania kantavat ritarit, jotka olivat prinssin
vaatimuksesta laskeneet tämän maahan. Aratan teki kuolemaa. Kyynelsilmin he
jättivät jäähyväisiä, kun sir Maenhir ratsasti paikalle. Ritari laskeutui
hevosensa selästä ja käveli prinssien luokse. ”Herrani Faramir”, hän sanoi
hetken odotettuaan. ”Teitä tarvitaan kipeästi. Meidän on pysäytettävä Gondorin
joukkojen pako ja vietävä heidät takaisin taisteluun”. Faramir vilkaisi
pakenevia joukkoja. ”Mikään ei voi pysäyttää heitä”, hän sanoi surullisena.
”Minä jään veljeni luokse. Ainakin saamme kuolla yhdessä”. ”Moinen ajattelu ei
auta nyt ketään”, huomautti Maenhir. ”Meidän täytyy yrittää loppuun asti”.
Mutta Faramir pudisti päätään. Silloin hänen veljensä katsoi kuolevilla
silmillään Faramiriin. ”Sinä voit koota joukot, veli”, hän sai sanotuksi. Faramir
pudisteli päätään lohduttomana, mutta Aratan ei ollut lopettanut. ”Kuuntele.
Sinä voit tehdä sen. Minä huijasin. En ollut niin hyvä kuin luulin. Otin
kruunun. Se on tavaroideni joukossa. Ajattelin....että kun saamme suuren
voiton, voisin sen siivillä huudattaa itseni kuninkaaksi. Painaa Gondorin
siipikruunu päähänsä voittoisien joukkojen riemuitessa. Se on aina ollut
unelmani, Faramir. Käännä sinä häpeäni hyväksi ja ota kruunu”!
Faramir katsoi veljeensä
hämmästyneenä. ”Minäkö? Voi, sinä tiedät Aratan. Minä en halunnut ikinä olla
kuningas. En niin kuin sinä ja Artamir. Moista valtaa en halua. En silloin enkä
nyt”. Mutta sir Maenhir astui nyt eteenpäin nähden nuoren prinssin taistelun
itsensä kanssa. ”Faramir”, hän sanoi vakavana. ”Koko maailman kohtalo on nyt
kyseessä. Sinulla ei ole valinnanvaraa. Ota kruunu ja käytä sitä kokoamaan
sotilaat. Jos et tee sitä olemme hävinneet”. Kyynelsilmin Faramir tarttui
veljensä käteen ja puristi sitä. ”Hyvästi siis, Aratan”, hän sanoi. ”Ole
huoletta. Gondor pelastuu. Minä pelastan sen”. ”Sinusta tuleee hyvä kuningas”,
sanoi Aratan ja sulki silmänsä. Faramir kääntyi ja hänen silmissään oli nyt päättäväisyyttä.
”Tule, sir Maenhir”; hän sanoi. ”Haetaan kruunu ja katsotaan riittääkö se
kääntämään taistelun”!
Gondorin sotilaat tulvivat
kohti selustaa. Osa oli pakokauhun vallassa ja osa juoksi koska muutkin
juoksivat. Jotkut vetäytyivät pieninä ryhminä viivyttäen vihollista. Äkkiä musta-hopeaan
pukeutunut hahmo suuren hevosen selässä seisoi heidän edessään. Hahmon päässä
oli suuri siipikruunu. Gondorin kuninkaankruunu. Osa sotilaista pysähtyi
hämmästyneinä tunnistaen prinssi Faramirin. ”SEIS, GONDORIN MIEHET”, prinssi
huusi kohottaen miekkansa kohti vihollista. Sir Maenhir oli hänen rinnallaan
majesteetillisen näköisenä. ”PYSÄHTYKÄÄ”, prinssi huusi suurella äänellä.
”LUOKSENI, GONDOR, LUOKSENI”! Jotkut sotilaat pysähtyivät nyt kokonaan. Muutama
kokenut kersantti alkoi toistaa huutoa. Pakenijat epäröivät. ”GONDORIN KUNNIAN
PUOLESTA. GONDORIN PUOLESTA”, huusi Faramir. ”GONDOR, GONDOR”, huusi sir
Maenhir ja nähden tilaisuutensa kokoneimmat sotilaat yhtyivät huutoon. Huuto
tarttui muihin ja levisi hajonneesta yksiköstä toiseen. Se levisi niihinkin
pakenijoihin, jotka eivät voineet nähdä Gondorin kruunua ja sitä kantavaa
prinssiä. ”GONDOR, GONDOR”, huusivat sotilaat ja pysähtyivät. Huuto kuului
kauaksi. Sen kuului päämajaan asti, jossa Aranwion tähysti huolissaan etelään.
Se kuului ruhtinas Erendurin komentamien kahden prikaatin luokse, jotka
kamppailivat epätoivoisesti moninkertaista ylivoimaa vastaan estäen vihollista
murtatumasta kokonaan läpi. ”GONDOR, GONDOR”, huusi Erendur ja sotahuuto
tarttui myös hänen sotilaisiinsa. Sitten ruhtinas näki ikuiseksi riemukseen
toivomansa näyn. Gondorin sotilaat olivat kääntyneet ja juoksivat kohti itää.
He palasivat taisteluun. Prinssi Faramir säihkyvä kruunu päässään oli heidän
keskellään ajaen sotilaita edellään. Hurjasti huutaen sotilaat syöksyivät
Erendurin avuksi. Vihollisen eteneminen pysähtyi. Ihme oli tapahtunut!
ERIADORIN ARMEIJA HYÖKKÄÄ
Pohjoinen sivusta oli liian
kaukana, jotta sir Athir olisi voinut nähdä mitä Anfalasin joukoille tapahtui.
Niinpä sotaruhtinas Gothmogin joukot jatkoivat omaa hyökkäystään. Samalla
ruhtinas Elemmakil palasi taisteluun. Hän oli jälleen komentanut ratsuväksensä
ratsaille ja nämä hyökkäsivät vihollisen kimppuun. Mutta vihollinen heitti
reservejä mukaan taisteluun ja piti puolensa.
Taistelun raivo oli saanut
lopulta vallan Gothmogin joukoissa. He kävivät hyökkäykseen hurjasti huutaen.
Vihollisen komentaja, kenraali Shirak komensi itse etulinjassa vastahyökkäystä.
Gothmog näki tämän ja komensi liikkeelle oman vartiostonsa. Näiden kanssa hän
hyökkäsi keskelle taistelua pyrkien kohti vihollisen komentajan viiriä. Sir
Athir ja Singollo pysyttelivät sotaruhtinaan lähellä. Mutta lopulta se oli
nimenomaan Athir joka kaatoi kaksi vihollisen keihäsmiestä ja sai aikaan aukon
johon Gothmogin sotilaat tunkeuivat. Lähitaistelu oli kiivas ja kaksi kertaa
Athir ehti viimehetkellä pelastamaan nuoren Singollon, joka ei malttanut pysyä
taaempana vaan liittyi mukaan taisteluun. Muiden mukana Singollo hyökkäsi
eteenpäin ja joutui miekkailemaan vihollisen sotilaan kanssa. Hän muisti
Gileasin opetukset ja odotteli aluksi rauhassa pitäen puoliaan ja arvioiden
vastustajaa. Sitten Singollo käänsi äkkiä puolustuksensa hyökkäykseksi ja
surmasi vastustajan nopealla pistolla. Hän käännähti ympäri ja etsi uutta vihollista.
Singollon katse osui vihollisen komentajaan, joka mustassa univormussa seisoi
yksinään kuolleiden sotilaiden keskellä.
Nuori haltia juoksi eteenpäin
ja hyökkäsi kenraalin kimppuun. Tämä kuitenkin torjui hänen iskunsa ja löi
takaisin. Kauhukseen Singollo totesi kenraalin olevan erinomainen miekkailija.
Tämä ryhtyi heti hyökkäykseen ja pakotti kokemattoman haltian peräytymään.
Taitava lyönti sysäsi Singollon miekan sivuun ja tappava isku suuntautui kohti
hänen kaulaansa. Mutta viime hetkellä eteen ilmestyi miekanterä ja torjui
iskun. Athir Wendir astui Singollon ja Shirakin väliin kohottaen miekkansa ja
näyttäen kädellään, ”anna tulla”. Athirin huulilla oli itsevarma hymy. Shirak
hyökkäsi, mutta jokaisen iskun eteen osui vaivattomasti punakaapuisen ritarin
miekka. Athir sysäsi vastustajansa takaisin ja tämä horjui. Siinä oli tilaisuus
lopettaa taistelu, mutta juuri silloin astui toinen mustaunivormuinen mies
haltian vierelle. ”Antakaa hänet minulle, ritari”. Athir katsoi sotaruhtinas
Gothmogiin ja nyökkäsi. Hän kohotti miekkansa tervehdykseen kenraali
Shirakille, joka tuhahti halveksivasti, ja astui sitten taaksepäin pois
taistelijoiden tieltä.
”Kurja petturi”, sihahti
kenraali tuijottaen vihoissaan Gothmogia. ”Minä opetin sinulle kaiken mitä osaat”,
vastasi Gothmog välittämättä taistelun tiimellyksestä ympärillään. Kukaan ei
uskaltanut hyökätä hänen kimppuunsa. ”Mutta sinä, Shirak, et tehnyt muuta kuin
odotit, että saisit minut pois tieltäsi. Enkö minä ole tiennyt jo muutaman
vuoden ajan juonitteluistasi? Sinä olet pettänyt minut, kenraali. Siitä
palkkana on kuolema”. Sen sanottuaan Gothmog hyökkäsi ja Athirin hämmästykseksi
sotaruhtinas osasi miekkailla. Hän ei olisi ehkä pärjännyt Athir Wendirille,
mutta kenraali Shirakille varmasti. Gothmogin hyökkäys ei ollut taidokas vaan
hän käytti voimaa ja sai Shirakin horjumaan. Nopea pisto haavoitti kenraalia ja
tämä putosi polvilleen maahan. Armoa tuntematta sotaruhtinas lopetti hurjalla
lyönnillä entisen alaisensa elämän.
Kenraalinsa kaaduttua vihollinen
alkoi hitaasti peräytyä ja taistelu pyyhkäisi kohti itää, Elemmakilin
ahdistellessa vihollisen selustaa. Singollo aikoi liittyä uudelleen taisteluun,
mutta Athir pysäytti hänet. ”Seis, nuori ystäväni”, hän sanoi ja Singollo näki
jotakin omituista Athirin kasvoilla. Kuukausien ajan kaikkien ritareiden kasvot
olivat olleet kuolemanvakavat, mutta nyt vanha tuttu hymy ilmestyi Athirin
kasvoille. ”Seis. Pysy paikallasi ja nauti tästä hetkestä. Katso ympärillesi ja
paina kaikki mieleesi, sillä me olimme täällä kun se tapahtui”. Singollo
seurasi Athirin katsetta armeijan keskustaan. Ja äkkiä hymy levisi hänenkin
kasvoilleen. Historian siipien havinan saattoi tuntea ilmassa. Vihollisen koko
reservi oli pelissä. Gothmog ja Elemmakil ahdistivat heidän pohjoista sivustaansa.
Eteläiseltä sivustalta kuului Athirin ja Singollon korviin asti huuto ”GONDOR,
GONDOR”. Athir näki suuren kiven, käveli sen luokse ja istuutui. Singollo
seurasi häntä. ”Vaistoan kuoleman kaikkialla ympärillämme”, sanoi Athir. ”Monet
ystäväni ovat tänään kuolleet. Vain harva on enää hengissä. En tiedä missä ovat
rakkaat veljeni, tai mikä on ollut heidän kohtalonsa. Mutta Singollo, olen
iloinen että ainakin yksi rakas ystävä on minulla mukana tällä hetkellä, kun
tämä tapahtuu. Istu alas, ystäväni. Me olemme tänään tehneet jo oman osuutemme.
Istu alas ja katsele kanssani, kun pahan valta Keskimaassa tulee loppuunsa”.
Singollo hymyili ja istui Athirin viereen. He käänsivät kumpikin katseensa
etelään ja seurasivat, miten vihdoinkin, kolmen päivän odottamisen ja
kestämisen jälkeen, Eriadorin Armeija hyökkäsi!
Sotaruhtinas Aranwion kuuli
selvästi Gondorin sotilaiden hurjan huudon etelässä ja näki näiden tulvivan
takaisin taisteluun. Hetkeä aiemmin hän oli huutanut epätoivoissaan, ”Kirottua.
Mitä Geldar oikein tekee”, mutta nyt se oli selvinnyt. Jotenkin Länsirannan
ruhtinaalle oli jäänyt vielä yksi temppu hattuunsa. Samalla Aranwion näki myös,
miten Gothmogin joukot olivat liittyneet taisteluun ja saaneet Elemmakilin
avulla aloitteen pohjoisessa. Koko vihollisen reservi oli pelissä. Hetken
Aranwion vain katsoi eteensä nähden jo sielunsa silmin mitä tulisi tapahtumaan.
”Se vanha velho Eltas”, huudahti Aranwion itsekseen. ”Miten hän saattoi
tietää”? Mutta sotaruhtinaalla ei ollut aikaa jäädä ihmettelemään. Hän käveli
majesteetillisen rauhallisesti Eltasin luokse. ”Herra aliruhtinas”, sanoi
Aranwion niin virallisesti kuin vain osasi. ”Nyt voisi olla oikea aika, eikö
voisikin”? Eltas hymyili. Hänelle oli tuotu penkki, jolla aliruhtinas istui
tuskaisen näköisenä. ”Todellakin, herra sotaruhtinas”, Eltas vastasi.
”Todellakin”! Aranwion kääntyi. ”Damrod”, hän kysyi. Mithlondin aliruhtinas
nyökkäsi. ”Antakoon Eru käsiimme voimaa ja miekkoihimme terävyyttä”, totesi
viherhaltia. ”Nyt on aika”!
Aranwion kääntyi ja käveli
edelleen rauhallisena muista sivummalla seisovan hahmon luokse. Joitakin
metrejä miehestä sotaruhtinas pysähtyi. Kauan sitten Mithlondissa oli Ereinion
Gil-galad perustanut Pyhän Piirin ritarikunnan suojelemaan itseään ja Eriadoria
pahalta. Siinä seisoi nyt Aranwionin edessä Pyhän Piirin ensimmäinen ja
viimeinen ritari. Siinä seisoi Ceredigionin Arminas, Eriadorin sankari ja
Lindonin kruununvartija. Ehkä koskaan ei Arminas ollut näyttänyt urheammalta
kuin tuolla hetkellä, seistessään yksin katselemassa taistelua, kuin uhmaten
myrskyä edessään. Hän oli pukeutunut haarniskaan, jota punainen vaate osittain
peitti. Kultainen kypärä oli ritarin kädessä ja pyhän piirin seitsemän tähteä
oli kirjailtu hänen haarniskansa rintaan. Vaistoten hänen lähestymisensä
Arminas kääntyi katsomaan tulijaa. ”Herrani Aranwion”, hän totesi kumartaen
hieman. ”Sir Arminas”, sotaruhtinas tervehti. ”On aika”, hän jatkoi.
”Johdatteko te hyökkäyksen, sir Arminas. En tiedä ketään joka sen voisi
paremmin tehdä”! Arminas käänsi kirkkaat silmänsä sotaruhtinaaseen. ”Minä olen
odottanut”, hän sanoi. ”Olen odottanut että tulisit. Olen valmis”! ”Eteenpäin
siis, Pyhän Piirin ritari”, komensi Aranwion. Ritari pisti kypärän päähänsä ja
kumarsi. Sitten hän kiiruhti kokoamaan joukkojaan.
Mutta Aranwion ei ollut vielä
lopettanut. Seuraavaksi hän etsi käsiinsä sir Delemirin. ”Delemir”,
sotaruhtinas sanoi osoittaen eteensä. ”Arminas hyökkää pian ja murtaa
vihollisen keskustan. Näetkö nuo viirit suoraan edessämme”. Aranwion osoitti
paikkaa, jossa sotaruhtinas Khydulin viirit kohosivat uhmakkaasti kohti
korkeuksia. ”Näen”, vastasi Delemir katselleen eteensä. ”Arminas iskee läpi”,
sanoi Aranwion. ”Sen jälkeen sinä lähdet liikkeelle. Tuo nuo viirit minulle”!
Delemir hymyili. ”Ilomielin”, hän vastasi. Juuri tällaisia tehtäviä hän
rakasti!
Arminas piti lyhyen
käskynjaon. Hän komensi Glorfionin divisioonan keskelle. Se oikealle laidalle
ryhmittyivät prinssi Calafinwe Cadwaronin pataljoona ja Lindonin Ratsuväen
pataljoona. Vasemmalle laidalle marssi prinssi Ingoldon Lindonin
kaartinpataljoona. Siinä oli Eriadorin Armeijan koko reservi, noin 7000
sotilasta. Mutta he olivat kovimpia sotilaita mitä armeijasta löytyi. Prinssi
Calafinwen silmät loistivat riemusta hänen kuullessaan viimein käskyn siirtyä
hyökkäykseen. Kaarti oli odotellut päivästä toiseen toimettomana rinteen takana
palaen halusta liittyä mukaan taisteluun. Nyt se hetki oli tullut. Calafinwella
oli paljon kostettavaa ja hän aikoi käyttää tilaisuutensa hyvin. Prinssi
Glorfion oli vähintään yhtä innoissaan, samoi Ingoldo.
Mutta kaikkein innokkain
heistä oli silti sir Arminas. Koko sodan ajan hän oli odottanut kärsivällisesti
suurta hetkeään tietäen sen vielä koittavan. Nyt se oli tullut. Hän johtaisi
koko taistelun ratkaisevaa hyökkäystä. Arminas oli jalkautunut ja marssi
joukkojen ensimmäisenä ylös matalaa rinnettä. Hänen joukkonsa seurasivat
leveänä rivistönä, joka tiivistyisi, kun he pääsisivät omien joukkojensa läpi.
Sitten Arminas saavutti harjanteen laen ja lähti laskeutumaan kohti vihollista.
Rynnäkködivisioonan ja kaartin sotilaat tulivat hänen perässään täydellisissä
riveissä. Hurraahuuto kohosi armeijan sotilaiden riveistä, kun he tajusivat
Eriadorin Armeijan viimein siirtyneen hyökkäykseen. Kärjessä he näkivät Pyhän
Piirin ritarin punaisessa asussaan ja huusivat sir Arminasin nimeä, tietäen
Eriadorin suurimman ritarin johtavan hyökkäystä.
Linjassa olevat joukot
hajauttivat rivinsä ja päästivät Arminasin sotilaat läpi rintamastaan. Kun
kaikki olivat päässeet läpi Arminas komensi tauon ja sotilaat järjestivät
rivinsä uudelleen. Jatkuva nuolisade suuntautui nyt heihin, mutta ei saanut
paljoakaan vahinkoa aikaan kilpien alle suojautuneille sotilaille. Sitten
rivistöt olivat taas järjestyksessä. Arminas katsoi hetken joukkojaan ja lähti
juoksemaan eteenpäin. Hurja huuto kohosi sotilaiden kurkuista ja he seurasivat
komentajaansa. Sillä hetkellä he olisivat seuranneet häntä mihin tahansa.
Dilwen divisioonan ja kaartin
pataljoonien rynnäkön voima oli valtava. He kävivät suoraan vihollisen kimppuun
ja jatkoivat etenemistä ajaen puolustajia edellään. Hurjan paineen alla osa
kääntyi ja lähti juoksemaan taaksepäin. Uusia yksiköitä astui pakenevien
tilalle, mutta kokoajan Arminasin joukkojen liike jatkui eteenpäin. Ritari itse
oli etummaisena ja raivasi tietään eteenpäin kaataen vihollisen toisensa
jälkeen. Tuona päivänä hän näytti kuin noidutulta. Mikään ei voinut
vahingoittaa Arminasia, eikä pysäyttää häntä. Jotkut vannoivat myöhemmin oudon
valonhohteen ympäröineen ritaria. Vihollisen keskusta antoi periksi ja toiset
divisioonat käänsivät linjaansa suojaten sivustaansa.
Sotaruhtinas Aranwion näki
tilaisuutensa tulleen. ”KAIKKI ETEENPÄIN”, hän komensi väsyneitä joukkojaan.
”KAIKKI”. Hetki oli totisesti koittanut. Vielä kerran paistoi Keskimaan aurinko
haltioille ja heidän liittolaisilleen. Uusi into tarttui väsyneisiin
sotilaisiin heidän nähdessään Arminasin olevan murtautumassa läpi. He kävivät
hyökkäykseen ja koko armeija lähti etenemään. Elemmakil käänsi samalla oman
taistelusuuntansa ja saatuaan yhteyden Gothmogin joukkoihin alkoi edetä
etelään, suoraan vihollisen selustan suuntaisesti. Näin hän katkaisi monien
vihollisen joukkojen pakotien. Samalla Arminas hakkasi kiilaa vihollisarmeijan
keskelle jakaen näitä kahteen osaan. Etelässä Lhunin Haldimir hyökkäsi ulos
Helmin Syvänteestä ajaen vihollista pohjoiseen. Koko taistelukenttä oli
muuttumassa sekasortoiseksi ja Eriadorin Armeija ajoi vihollisiaan moneen eri
suuntaan.
Viimein Arminas murtautui
kokonaan läpi vihollisen paetessa hänen joukkojensa tieltä. Pakokauhu alkoi
levitä sotaruhtinas Khydulin joukkoihin. Ikäväkyllä voitonriemussaan prinssi
Glorfion ei malttanut pysytellä poissa etulinjasta ja sai surmansa useista
vihollisen nuolista. Voiton hetkelläkin Eriadorin Armeija kärsi kovia menetyksiä.
Sotaruhtinas Khydul olisi
ehkä vielä voinut pelastaa armeijansa hallittuun vetäytymiseen, mutta kolme
asiaa tapahtui lähes samanaikaisesti estäen hänen aikeensa. Kenraali Suingol
laski äkkiä taistelulippunsa ja antautui Gothmogille. Hänen mukanaan antautui
kaksi vihollisen divisioonaa ja rintamaan jäi leveä aukko, johon ruhtinas
Haldurion heti työnsi joukkojaan. Samalla jotakin tapahtui vihollisen
moraalille. Se romahti. Aivan kuin jokin näkymätön voima joka heitä rohkaisi
olisi poistunut. Miehet jatkoivat silti taistelua, mutta päättäväisyys ja viha
oli heidän mielistään poissa. Äkkiä he eivät taistelleet enää mistään
suuremmasta syystä, vaan oman kunniansa ja selviytymisensä vuoksi. Myös haltiat
tunsivat sen selvästi. Voima joka oli painostanut heidän rohkeuttaan ja
ajatuksiaan oli äkkiä poissa, kuin musta pilvi olisi kadonnut Keskimaan yltä
Kolmas tapahtuma oli
ratkaiseva. Sir Delemirin komentamana 100 raskaasti haarniskoitua ritaria
ratsasti suoraan sotaruhtinas Khydulin komentopaikan yli keihäät tanassa. He
tekivät selvää jälkeä pirstoen puolustuksen keihäillään ja hevosillaan. Ritarit
ratsastivat läpi puolustajien linjan ja kääntyivät sitten vetäen miekkansa
esiin. Sir Delemir etummaisena he kävivät uudelleen vihollisen kimppuun ja
hakkasivat kuoliaaksi hengissäselvinneet. Myöhemmin he löysivät sotaruhtinas
Khydulin kuolleena. Kaksi keihästä oli lävistänyt hänet, mutta taistelun
tuoksinassa kukaan ei ollut erityisesti tähdännyt sotaruhtinasta, vaan ritarit
olivat pyrkineet surmaamaan kaikki vihollisensa. Sen vuoksi ei osattu
jälkikäteen sanoa kuka oli surmannut Khydulin. Sir Delemir kokosi vihollisen
komentajan viirit ja vei no suurieleisesti ruhtinas Aranwionille. Käsky oli
täytetty!
Sotaruhtinas Khydulin
kaaduttua vihollisen vastarinta murtui lopullisesti. Osa jatkoi edelleen
taistelua pyrkien suojaamaan omaa peräytymistään, mutta organisoitua
vastarintaa ei enää ollut. Taistelu oli yhtäkuin ohi. Eriadorin Armeija oli
saanut täydellisen voiton, mutta ostanut sen kovaan hintaan. Haltioiden ja ihmisten
paras veri oli valunut hukkaan Rohanin Länsiniityllä. Milloinkaan ei enää
tultaisi kokoamana niin loistavaa armeijaa, kuin siellä oli taistellut
vihollisen armeijoita vastaan. Mutta voitonkin hetkellä he kaikki muistivat
toisen käynnissä olevan taistelun. Mitä oli tapahtunut Minas Anorissa? Mitä oli
tapahtunut Morgothin kimppuun lähteneelle retkikunnalle?
Sitä miettivät Athir Wendir
ja Singollo istuen yhä saman kiven päällä, kun lopen väsynyt ja lievästi käteen
haavoittunut sir Perendur löysi heidät. Hän nousi ratsailta ja istui kaksikon
viereen. ”Hienoa nähdä, että edes te kaksi olette kunnossa”, sanoi Perendur
viimein väsyneesti. ”Melkein kaikki muut keitä tunnen taitavat olla kuiolleet”.
Athir nyökkäsi. ”Vähiin on käynyt lukumme, Perendur. Muistatko ne hetket
Mitlondissa, kun olimme kaikki noviiseja pyrkimässä Kultaisen Kukan
ritarikuntaan. Kuinka monta meitä olikaan silloin”! Perendur nyökkäsi
surullisena, sillä voitto maistui hänestä katkeralta, kun se oli ostettu liian
korkealla hinnalla. ”Vain sinä ja minä, Athir Wendir. Ja Haldurion, luulen”.
”Näin sir Maenhirin hahmon hetkisitten Gondorin joukkojen mukana”, sanoi
Singollo. ”Mutta siinä ovat kaikki”, huokaisi Athir. ”Tämä on ritarikunnan
loppu. Mutta ehkä niin oli tarkoitettu. Kaikki loppuu aikanaan ja Keskimaa on
nyt ihmisten. Me väistymme ja menemme Eresseään”. ”Ainakin menemme pystypäin”,
totesi Perendur. ”Tämä on suuri voitto. On sitten Minas Anorissa tapahtunut
mitä tahansa, vihollinen ei tästä toivu vähään aikaan”. Niin he jatkoivat
keskustelua voittoisalla taistelukentällä muistellen ritarikuntansa menneitä
aikoja ja ihmetellen mitä tulevaisuus voisi tuoda tullessaan. Mutta kaikessa
viisaudessaan sir Athir ja sir Perendur olivat väärässä. Ritareita oli yhä
ainakin yksi enemmän kuin neljä.
SIR WELDEN
Welden juoksi pitkin käytävää
mielessään vain yksi ajatus. Hänen piti löytää Glorfindel. Hänen paikkansa oli
ruhtinaan rinnalla. Mutta mihin tämä oli kadonnut? Käytävä Weldenin edessä oli
autio. Hän juoksi niin lujaa kuin pääsi puristaen miekkaan kädessään. Miten
turhalta miekka tuntuikaan nyt, kun itse Morgoth Bauglir odotti häntä jossakin
edessä. Surullisena Welden tiesi, ettei hän kykenisi ikinä surmaamaan
Morgothia. Mutta ehkä hän voisi pidellä tätä jalasta kiinni, kun Glorfindel surmaisi?
Ainakin hän tiesi, ettei Glorfindelin pitänyt joutua koitokseen yksin.
Kenenkään ei pitäisi joutua sellaiseen tilanteeseen yksin. Siksi Welden nyt
juoksi entistä nopeammin käytävää myöten. Hän kuuli kaiuen takanaan kun
saappaat iskivät kiviseen lattiaan. Kaiku voimistui kokoajan aavemaisesti.
Mutta Welden ei pelännyt pahaa. Kaikki sen tiesivät! Palavat tervasoihdut
loivat valoa käytävään, joka oli jossakin syvällä kuninkaanpalatsin alla. Welden
juoksi eteenpäin. Hänen voimakkaat jalkansa veivät häntä pitkin käytävää, mutta
edelleenkään Glorfindelia ei näkynyt.
Hän juoksi edessä olevan
mutkan ympäri ja edessä oli uusi käytävä. Welden jatkoi juoksuaan ja kaiut
seurasivat häntä yhä. Juostessaan Weldenin toinen käsi hakeutui hänen
kaulastaan roikkuvan beryllin ympärille. Nessane oli antanut sen Weldenille
edellisenä vuonna. Se tuntui lämpimältä ja loi uutta uskoa ritariin. Hän
löytäisi kyllä Glorfindelin. Käsi yhä kiven ympärillä Welden jatkoi eteenpäin.
Sitten hän kuuli sen. Miekat iskivät yhteen. Edessä oli jälleen mutka
käytävässä. Welden syöksyi sen ympäri suoraan keskellä kiivasta taistelua.
Suoraan Weldenin edessä
seisoi selin yksi mustaunivormuinen sotilas miekka koholla. Hän iski miehen
kuoliaaksi ja jatkoi eteenpäin. Ruhtinas Glorfindel taisteli kolmen vihollisen
kanssa pitäen näitä loitolla. ”Glorfindel”, huusi Welden. ”Olen kanssasi”!
Kaksi vihollista kääntyi ritaria kohti, mutta tämä väisti ensimmäisen miekan
iskun ja kaatoi tämän omalla lyönnillään. Toinen yritti väistää mutta Welden
paiskasi hänet seinää päin ja miehen tavoitellessa taas tasapainoa ehti
salohaltian miekka lopettamaan yrityksen. Welden käännähti ympäri, mutta
samalla Glorfindelin raivoisa isku kaatoi viimeisen sotilaan.
He katsoivat hetken toisiaan,
Welden hieman soimaavasti. ”Et olisi saanut mennä yksinään”, hän sanoi viimein.
”Toivoin että voisin hoitaa tämän yksinään”, vastasi Glorfindel, mutta hymyili
sitten. ”Olen iloinen että olet täällä kanssani, Welden. Entä muut”? Welden
pudisti päätään. ”Eivät tule. Jätin Gileasin haavoittuneena Herionin
suojelukseen ja tulin itse avuksesi”. Glorfindel nyökkäsi ja sitten myötätunto
ilmestyi hänen kasvoilleen, kun hän tajusi mitä se merkitsi. Sir Maitren oli
poissa Maitren joka oli seurannut Weldeniä kaikkialle siitä päivästä asti, kun
he olivat kohdanneet Angmarin rajalla väijyttäessään noitakuninkaan.
Mutta Welden ei jäänyt
aikailemaan. Heidän edessään oli leveä ja koko käytävän korkuinen ovi. Sotilaat
olivat vartioineet sitä. Siinä oli viimein aarrekammion ovi, aivan sellaisena
kuin Ornendil oli sen aiemmin kuvaillut. Sen toisella puolella odotti kauhu
heitä. Vain kaksi oli joukosta jäljellä. Welden vilkaisi Glorfindeliin, joka
nyökkäsi kohottaen miekkansa. Ritari tarttui oven kahvaan ja väänsi. Ovi lähti
aukenemaan ja hän paiskasi sen kokonaan auki. Sisään loikkasi Lähteen ruhtinas
Glorfindel perässään Kultaisen Kukan vanhempi ritari sir Welden.
Pelko ei iskenyt häneen heti.
Kammio oli laaja ja korkea. Seinillä oli kasoittain kulta ja hopearahoja.
Kammiossa oli myös suuria arkkuja, joissa oli timantteja. Perällä oli erillinen
huone, jossa varmasti oli kruunun kalleuksia. Öljylamput valaisivat kammiota.
Aluksi näytti siltä että kammio oli tyhjä. He kiiruhtivat peremmälle ja näkivät
oikealla syvennyksen, jonka edessä oli suuri valtaistuin. Se oli tehty mustasta
metallista, pani Welden merkille. Sitten hänen katseensa osui valtaistuimella
istuvaan hahmoon. Silloin kauhu viimein iski Weldeniin. Hän jähmettyi
paikoilleen. Valtaistuimella istui Morgoth Bauglir ja näytti totisesti kauhistuttavalta.
Hänen päässään oli rautainen kruunu jota suuret timantit koristivat. Morgothin
iho oli musta ja silmät paloivat kuin tuli. Katse oli pahuutta täynnä. Tuo
katse kääntyi ja suuntautui kahteen kammioon syöksyneeseen haltiaan ja sen
katseen edessä Welden tunsi halua käpertyä kokoon. Mutta Glorfindel seisoi
Morgothin edessä vailla pelkoa vastaten katseeseen.
Silloin Morgoth nousi
hitaasti seisomaan. Hän ei ollut valtava niin kuin muinaisten aikojen
kertomuksissa, mutta silti ainakin kaksi kertaa Weldeniä pidempi. Ehkä
enemmänkin! Mutta ei vihollisen katse tai pelottava olomuoto saanut Weldeniä
pelkäämään, vaan se näkymätön voima joka kohdistui heihin tuossa kammiossa. Se
täytti hänen mielensä pelolla. Hetken Morgoth vain tuijotti heitä tekemättä mitään.
Sitten hän poimi maasta suuren moukarin ja kohotti sen ilmaan. Hetken Welden
ajatteli, että Morgoth nauraisi heille. Niin hän oli aina tämän hetken
kuvitellut. Mutta niin ei käynyt. Morgoth ei nauranut. ”SINÄ”, sanoi
Morgoth katsoen Glorfindeliin ja ääni
oli kova, vaikka hän ei huutanut. ”MINÄ MUISTAN SINUT”! ”Minäkin muistan sinut,
Morgoth Bauglir. Muistan sinut ja tekosi. Koko elämäni ajan olen taistellut
sinua ja tekojesi seurauksia vastaan. Tänään se päättyy! Vihdoinkin kohtaamme
kasvoista kasvoihin. Morgothin perään maailman ääriin sanoi enoni Feänor, ja
maailman ääriin asti olen jahdannut sinua. Siinä viimein olet. Tämä päättyy
nyt”!
Sen sanottuaan Glorfindel
juoksi kohti Morgothia miekka koholla, mutta tämä huitaisi moukarillaan ja
Glorfindel pysähtyi väistäen iskun. Welden ei liikkunut. Hän taisteli itsensä
kanssa, tietäen mitä pitäisi tehdä mutta kykenemättä sitä tekemään. Morgoth
huitaisi moukarillaan toisen kerran ja Glorfindel loikkasi viimehetkellä alta
pois. Moukari teki lattiaan kuopan. Welden seurasi sivusta epätasaista
kamppailua. Glorfindel hohti valkeaa valoa kammion pimeyden keskellä. Hän oli
kuolemanvaarassa. Se ratkaisi asian. Weldenin uskollisuus oli enemmän kuin
hänen pelkonsa. Glorfindel ei saanut kuolla! Ei yksin ja avutta, kun yksi hänen
ritareistaan oli paikalla. ”ERIADOR”, huusi Welden ja juoksi eteenpäin
Glorfindelin rinnalle. Yhdessä he seisoivat rinnakkain kohottaen miekkansa
uhmakkaasti kohti Morgothia. Mutta pelkällä uhmalla ja rohkeudella ei voiteta
taisteluja!
Morgoth iski jälleen
moukarillaan ja se osui haltioiden väliin. Kumpikin heittäytyi erisuuntaan
pyrkien pois tappavan aseen alta. Mutta Glorfindel loikkasikin eteenpäin ja
juoksi iskuetäisyydelle Morgothista. Hän huitaisi miekallaan kohti tämän
kohoamassa olevaa kättä ja osui siihen. Mustaa verta putosi lattialle. Mutta
Morgoth huitaisi uudelleen moukarillaan. Koko Glorfindelin voima oli ollut
hänen omassa iskussaan, joten hän ei ehtinyt väistämään. Sen sijaan hän torjui
iskun miekallaan, joka kesti iskun voiman. Glorfindel kuitenkin kaatui iskun
voimasta maahan. Morgoth kohotti moukarinsa uuteen iskuun, joka olisi
kuolettava. Mutta silloin sir Welden loikkasi eteenpäin unohtaen kokonaan oman
vaaransa, kiirehtien pelastamaan Glorfindelia. Hän juoksi miekka koholla kohti
Morgothia, joka joutui kääntymään ja iskikin moukarinsa Weldenin suuntaan.
Ritari yritti väistää, mutta hänen liikkeensä olivat aarrekammioon tulon
jälkeen kuin hidastettuja. Jokin vaikutti häneen!
Welden ei ehtinyt alta pois,
mutta yritti torjua iskun miekallaan. Hän lensi selkä edellä kammion seinään ja
putosi raskaasti lattialle. Puristaen yhä miekkaansa Welden kierähti vatsalleen
ja näki miten Glorfindel oli ehtinyt pystyyn. Morgoth huitaisi moukarilla
ruhtinasta kohti, mutta tämä loikkasi taas syrjään. Koko taistelu vaikutti
hyvin samanlaiselta, kuin vanhat tarinat Fingolinin ja Morgothin yhteenotosta.
Glorfindel loikki alta pois ja Morgoth jahtasi häntä moukarinsa kanssa. Kokoajan
haltia etsi tilaisuutta päästä lyömään valtavaa vastustajaansa miekallaan.
Welden tunsi kipua kyljessään, mutta ponnisteli silti jaloilleen. Heillä oli
vain yksi etu vanhaan kunnon Fingolfiniin nähden. Heitä oli kaksi! Welden ei
voinut jäädä lattialle makaamaan. Hän pääsi pystyyn ja näki Glorfindelin taas
heittäytyvän syrjään ja huitaisevan miekallaan Morgothia, mutta hän oli liian
kaukana osuakseen. Morgothin huomio oli nyt kokonaan Glorfindelissa, jonka hän
aivan oikein arvioi vaarallisemmaksi vastustajaksi. Seuraava huitaisu oli liian
nopea Glorfindelille ja hän ehti vain puoliksi alta pois. Moukari osui
ruhtinasta vasemaan olkapäähän ja kieräytti hänet ympäri. ”ERIADOR”, huusi
Welden ja syöksyi eteenpäin. Nyt hän liikkui nopeasti, kooten kaiken
tahdonvoimansa ja työntäen syrjään vihollisen aiheuttaman pelon ja hitauden.
Hän oli jälleen Kultaisen Kukan Welden, peloton ja nopea. Morgoth kohotti
moukarinsa, mutta oli liian hidas. Sir Welden juoksi moukarin alitse ja kooten
kaikki voimansa iski miekkansa Morgothin mustasta jalasta läpi.
Miekan upotessa jalkaan
Welden tiesi tehneensä pahimpansa. Hänen voimansa olivat lopussa. Hän tarttui
vihollisen jalkaan ja roikkui siinä yrittäen estää tätä liikkumasta. Hän
todellakin piteli Morgothista kiinni, jotta Glorfindel pääsisi lyömään
vihollista. Glorfindel ponnisti jaloilleen ja syöksyi kohti vihollista, joka
samalla huitaisi toisella kädellään Weldenin pois kimpustaan. Ritari lensi
ilman halki ja osui jälleen seinään, nyt kylki edellä. Hän tunsi miten muutama
kylkiluu murtui ja Welden rojahti maahan. Mutta Glorfindel oli nyt saanut
tilaisuutensa. Hän syöksyi eteenpäin ja isku miekallaan niin ylös kuin ylsi.
Morgoth ei kyennyt väistämään, koska hänen toinen jalkansa oli nyt
toimintakyvytön. Feänturin takoma miekka viilsi syvän haavan Morgothin kylkeen
ja vala huusi tuskasta.
Mutta Glorfindel oli nyt
yksin. Sir Welden oli poissa pelistä, kykenemättä nousemaan ylös. Lisäksi hänen
miekkansa oli yhä kiinni Morgothin jalassa. Tuskissaan Morgoth pudotti
moukarinsa, mutta iski kädellään haltian kauemmaksi. Glorfindel kaatui, mutta kompuroi
heti pystyyn. Pitkä tikari ilmestyi Morgothin käteen. Se oli yhtä pitkä kuin
Glorfindelin miekka. Hän heittäytyi jälleen sivulle, mutta tikari osui haltiaa
kylkeen ja viilsi sen auki. Tuntien voimiensa ehtyvän Glorfindel ponnisti
pystyyn. Morgoth iski uudelleen tikarilla, mutta Lähteen ruhtinas väisti iskun
ja juoksi valtavaa vihollistaan kohti. Hän ei tiennyt mihin iskisi, mutta
Welden tiesi. ”Terve jalka”, huusi yhä lattialla maaten. ”Iske siihen”.
Morgothin koko paino oli hänen terveen jalkansa päällä ja Glorfindel iski tämän
jalan kimppuun. Hurja lyönsi mursi luun ja Morgoth huusi jälleen. Mutta tällä
kertaa hän ei ainoastaan huutanut vaan myös kaatui äänekkäästi lattialle.
Kooten voimansa Glorfindel loikkasi kaatuneen jätin vatsan päälle ja iski
miekan vihollisensa vatsan läpi. Se lävisti Morgothin mustan sydämen ja
päästäen viimeisen karjahduksen valan silmien tuli sammui. Glorfindel horjahti
ja näki savua alkavan nousta haavasta, jonka hän oli juuri iskenyt. Sitä tuli
yhä enemmän. Vihdoin Lähteen ruhtinas tunsi pyörtyvänsä ja heittäytyi viime
hetkellä pois Morgothin päältä. Osuen lattiaan hän menetti tajuntansa.
Welden näki miten yhä enemmän
savua nousi Morgothin ruumiin sisältä. Hän ei saattanut uskoa, että he olivat
onnistuneet. Mutta Glorfindel makasi nyt maassa liikkumatta ja savu muuttui
liekeiksi. Koko ruumis alkoi syttyä tuleen ja lieskat iskivät kohti kammion
kattoa. Glorfindel oli liian lähellä liekkejä. Koko näkymä oli aavemainen kun
musta ruumis syttyi äkkiä liekkeihin. Morgoth paloi eikä tulisi ikinä takaisin.
Mutta Glorfindel ei saanut palaa mukana. Tuskaisena Welden kompuroi pystyyn,
Morgothin mustan voiman lakattua vaikuttamasta häneen. Hän taivalsi
vaivalloisesti Glorfindelin luokse ja tarttui tähän. Miekka oli yhä ruhtinaan
kädessä ja Welden pisti sen omaan huotraansa. Hänen oma miekkansa oli nyt
keskellä liekkimerta, joka yltyi jatkuvasti. Hitaasti Welden raahasi
Glorfindelin lattiaa myöten oven pieleen. Sitten hän istui ruhtinaan viereen
odottamaan loppua.
Huolimatta haavoistaan Welden
tunsi olonsa tyytyväiseksi. He olivat tehneet mitä aikoivat. Morgoth oli
poissa. Sitä oli vaikea tajuta. Äkkiä Glorfindel avasi silmänsä. Hän näki heti
Morgothin palavan ruumiin ja katsoi Weldeniin. Tämä hymyili surumielisesti.
”Mikä on suunnitelmasi, ritari”, kysyi Glorfindel huomaten Weldenin käärineen
siteen hänen kylkeensä. ”Suunnitelmani”? Oliko hänellä suunnitelma? ”Vai
istummeko vain tässä odottamassa kuolemaa”, kysyi Glorfindel. ”Voisimme kai
lähteä pyrkimään ulos täältä, mutta en näe miten voisimme selviytyä. Jos pystyt
nousemaan seisomaan, voin yrittää raahata sinua”.
Welden nousi vaivalloisesti
seisomaan tuntien tuskaa kyljessään. Hän auttoi sitten Glorfindelin jaloilleen.
Oli vaikeaa sanoa kumpi oli huonommassa kunnossa, mutta Welden ainakin kykeni
kävelemään paremmin. Hitaasti he lähtivät taivaltamaan ulos aarrekammiosta
Weldenin auttaessa ruhtinasta. Ovella salohaltia vilkaisi vielä viimeisen
kerran taakseen. Morgothin ruumis oli kadonnut liekkimereen ja lieskat löivät
nyt kammion kattoon asti. Welden työnsi oven kiinni jäljessään ja lähti
auttamaan vanhempaa haltiaa kohti turvaa.
He kulkivat tuskaisen
hitaasti, mutta Weldenin tahto oli nyt palannut. Niin kauan kuin oli elämää oli
toivoa. Hän ei antanut heidän levätä vaan pakotti Glorfindelin taivaltamaan
eteenpäin. He saavuttivat salin, jossa sir Maitren ja moni muu makasi
kuolleena. Vaivalloisesti Welden poimi maasta Maitrenin keihään ja siihen
nojaten he jatkoivat matkaa kohti paikkaa, jossa peikko oli tapettu. Sir
Herionia ei näkynyt missään. Ainakin hän oli päässyt pois salista siis.
He kulkivat hitaasti pitkin
käytävää. Joka hetki Welden odotti näkevänsä vihollisten syöksyvän käytävää
myöten heidän kimppuunsa, mutta ketään ei näkynyt. He saapuivat peikon luokse,
joka makasi yhä kuolleena käytävässä. Kumpikaan ei ollut sanonut sanaakaan
taivalluksen aikana. He säästivät voimansa kävelyyn. Welden pysähtyi vetämään
henkeä. Juuri silloin hahmo astui sivukäytävästä miekka kädessään. Welden veti
syvään henkeä ajatellen olevansa kuollut. Mutta se oli sir Herion!
Hymy levisi Weldenin
kasvoille. Ensi kertaa pieni toivo heräsi hänessä. Hän näki Herionin kysyvän
katseen ja nyökkäsi. Kyllä. Morgoth oli kuollut! Sir Herion auttoi heidät
sivukäytävään, jossa Gileas makasi lähes liikuntakyvyttömänä, mutta tajuissaan.
”Me emme taida selvitä”, sanoi Welden viimein. ”Kolme haavoittunutta ja yksi
kunnossa oleva. Ei tule onnistumaan”. Samassa hän vaikeni. Käytävässä kuului
juoksuaskeleita. Useita jalkoja tömisi kiviseen lattiaan. Sir Herion paljasti
miekkansa ja katsoi Weldeniin. Tämä nyökkäsi ja Herion loikkasi eteenpäin.
Mutta hän sai iskunsa pysäytettyä viime hetkellä. Se oli sir Derufin. Veri
valui hänen kädestään ja jalastaan, mutta ritari oli yhä juoksukunnossa. Toinen
mies Derufinin takana valmistautui heittäytymään taisteluun, mutta hymy levisi
hänen kasvoilleen kun mies näki Herionin. Se oli sir Gwardur. Heidän takanaa
seisoi kolmas haltia. Herion tunnisti hänes sir Thalioniksi, Glorfindelin
talonväen ritariksi. Nopeasti hän veti kolmikon sivukäytävään.
”Oven puolustus on murtunut”,
sanoi Thalion heti. ”Vihollinen on varmasti jo matkalla kohti aarrekammiota”.
Welden katsoi Derufiniin. ”Entä sinun joukkosi, Derufin”? Vanhempi haltia
pudisti päätään. ”He ovat mennyttä. Törmäsimme vahvaan vihollisjoukkoon, joka
sai vahvistuksia. Taistelimme niin pitkään kuin voimme, toivoen sen auttavan
teitä”. Welden nyökkäsi. Se oli auttanut ratkaisevasti. Mutta nyt heillä oli
kolme kunnossa olevaa ritaria auttamaan muita. Vihollinen oli sekaisin. Kuinka
hyvän etsinnän he saisivat aikaiseksi, kun myös ruhtinas Vermion oli kuollut?
Eivät kovinkaan hyvää. Toivo palasi Weldeniin. ”Herion, Thalion. Kantakaa
Gileas. Derufin. Sinä autat ruhtinas Glorfindelia. Gwardur. Mene edellä
valmiina raivaamaan tietä. Minä tulen kyllä perässä omaa vauhtiani. Pian
käytävä muuttuu portaiksi. Pääsemme siitä muurille ja minulla on vielä yksi
köysi. Pääsemme ehkä laskeutumaan alas Rath Dinenille”. Welden katsoi muihin ja
hänen silmissään loisti taas toivo, joka tarttui muihinkin.
Illan tullen he makasivat
vihreällä nurmella Arnachin ensimmäisellä kukkulalla katsellen Minas Anorin
kaupunkia. Vihollinen näytti evakuoivan kaupunkia paniikissa. Se kertoi ehkä
myös mitä Rohanissa oli tapahtunut. Eriadorin Armeija oli varmasti ollut voittoisa
ja tieto siitä oli jotekin kantautunut jo viholliselle. Minkäänlaista etsintää
ei oltu järjestetty. Ehkä vihollinen luuli kaikkien hyökkääjien kuolleen. Tuona
päivänä Weldenin tuuri oli pitänyt loppuun saakka. Vihollisen prikaati muurin
edustalta oli marssinut tiehensä, ehkä kaupunkiin varuskunnan avuksi. Reitti
Arnachiin oli jätetty auki ja haltioiden voimat olivat riittäneet juuri ja
juuri ensimmäiselle kukkulalle asti. Heidän hevosensa olivat paljon kauempana
ja sir Gwardur oli Thalionin kanssa lähtenyt niitä hakemaan.
Haavoittuneet makasivat
nurmikolla katsellen sinistä taivasta, jota he eivät olleet uskoneet enää
näkevänsä. Sir Derufin oli vähän matkan päässä vartiossa ja sir Herion seisoi
lähellä tarkkaillen vihollisen toimintaa. Gileas oli yhä tajuton, mutta
Weldenin vankka mielipide parantajana oli, että hän selviäisi kyllä. Hän katsoi
pitkään Derufinia ihmetellen miten omituista elämä joskus oli. Maitren oli
halunnut elää. Derufin oli halunnut kuolla. Mutta silti Maitren oli nyt kuollut
ja Derufin vain eli.
He katselivat maailmaa
ympärillään tarkkaavaisin silmin, kuin vain soturit jotka olivat tulleet
takaisin varmasta kuolemasta. ”Ei tullut sitten viimeistä tuomiota”, tuumi
Welden katsellen ympärilleen. ”Eru ei palannut maanpäälle eivätkä kuolleet
palanneet. Kaikki se oli vain puhetta. Vääriä ennustuksia”. Sir Herion katsoi
häneen hieman turhautuneena. ”Oliko tämä kaikki siis turhaa? Miksi tulimme
tänne asti ja teimme kaiken, jos mikään ei muutu”? Kuullessaan tämän Glorfindel
kohotti katseensa Herioniin. ”Voi, se ei ollut turhaan, sir Herion. Musta mahti
on poissa ja valar eivät enää puutu Keskimaan asioihin. Ensimmäistä kertaa
ikinä ihmiset ja haltiat ovat vapaita valitsemaan hyvän ja pahan väliltä. Ei
ole enää kahta vetävää voimaa, jotka vaativat liittymään jompaan kumpaan. Ei
ole enää suurta pahaa eikä hyvää. Ihmiset ja haltiat ovat vapaita! Sen me
annoimme heille”! Welden nyökkäsi. Se oli totta ja hän tiesi sen. Hän vaistosi
myös Nessanen selvinneen hengissä. Jossakin Tol Eresseassa onni odotti
sittenkin häntä. Unelmoiden rakkaimmastaan ja uudesta onnellisesta maailmasta
Welden jäi odottamaan Gwardurin paluuta.