SALAINEN TAPAAMINEN

 

Elador oli iloinen, että oli pimeää. Valtiatar Derhal ei voinut nähdä hänen hikoilevan. Elador oli rauhallinen mies, joka ei pelännyt juuri mitään. Mutta noita sai hänet levottomaksi. He eivät olleet aiemmin tavanneet kasvotusten, sillä Elador tiesi liiankin hyvin kuinka vaarallista se oli. Hän oli nähnyt miten sir Naichen oli lähtenyt tuohon tapaamiseen täynnä pyhää numenorelaista henkeä. Nyt Naichen ei ajatellut mitään muuta kuin kultatukkaista valtiatartaan.

 

Elador uskoi kuitenkin olevansa turvassa. Hänen mielensä oli paljon voimakkaampi kuin Naichenin ja monen muun. Sitä paitsi hän oli aivan liian tärkeä noidalle. Valtiatar Derhal tarvitsi Eladoria juuri sellaisena kuin hän oli. Ovelana ja älykkäänä palvelijana, joka kykeni tarvittaessa itsenäisiin ratkaisuihin. Silti samooja tunsi hivenen pelkoa seisoessaan pimeässä vain parin metrin päässä Derhalista. Noita oli pukeutunut kirkkaanpunaiseen kaapuun ja katseli Eladoria sinisillä silmillään. Totisesti, puheet kultatukkaisen noidan kauneudesta eivät olleet valetta. Sir Naichen seisoi kymmenen metrin päässä tarkkaillen valppaana ympäristöä. Ritari ei kuulemma jättänyt nykyään valtiatartaan juuri hetkeksikään silmistään. Derhal tietysti vain leikitteli ritarilla. Oli mahdotonta että hänen kaltaisensa nainen voisi tuntea yhtään mitään, paitsi himoa ja vihaa.

 

Derhal hymyili salaperäisesti, kuin tietäisi mitä Elador ajatteli. Mutta hänellä ei ollut mitään pelättävää, samooja muistutti itseään. Hän oli palvellut valtiatartaan hyvin.

 

 

”Minä olen sinuun hyvin tyytyväinen, mestari Elador”, sanoi noita äkkiä. ”Tietosi päämies Delemirin liikkeistä ovat äärimmäisen tärkeitä. Sinut tullaan palkitsemaan hyvin tästä. Kerro minulle, kenet Delemir tapaa Sääskisuon majatalossa? Minä aion surmauttaa hänet siellä. Minkälaista vastarintaa voimme odottaaa”?

”Ette juuri minkäänlaista, valtiatar”, vastasi Elador tyytyväisenä noidan sanoista. ”Delemir tapaa siellä sir Athirin. He palaavat sitten yhdessä Imladrisiin. Heidän lisäkseen paikalla pitäisi olla vain sir Maenhir, joka on Delemirin sanansaattaja. Heidän tappamisessaan ei pitäisi olla mitään vaikeuksia. Haluatteko minun järjestävän asian, valtiatar”?

 

”Ei, sir Naichen hoitaa sen”, Derhal vastasi vilkaisten ritariinsa, joka kumarsi valtiattarelleen. ”Olemme jo liian pitkään auttaneet veljeskuntaa saamatta mitään vastineeksi. Heidän soturinsa saavat hoitaa Delemirin. He kulkevat Briin kautta. Autat heitä, jos he kaipaavat apua”.

”Tietysti, valtiatar”.

 

Elador mietti hetken. Oliko valtiatar Derhal kutsunut hänet luokseen vain saadakseen kuulla tiedot päämies Delemirin liikkeistä? Ne hän olisi voinut lähettää jonkun muun mukana. Elador oli ottanut melkoisen riskin saapumalla henkilökohtaisesti Derhalia tapaamaan. Ei, kaikki ei ollut tässä. Oli muutakin. Hän kohotti katseensa ja jäi odottamaan.

 

 

”Me teemme tietysti veljeskunnalle vastapalveluksen”, jatkoi Derhal lopulta. ”He eivät odottaisi mitään vähempää lojaaleilta liittolaisiltaan”. Sen sanoessaan Derhal vilkaisi Naicheniin ja hymyili pilkallisesti, kuin olisi tiennyt kaikki veljeskunnan suunnitelmat. Ja niin hän luultavasti tiesikin.

 

”Palveluksen, valtiatar”?

”Jo pitkään olen seurannut turhautuneena, miten he ovat tuhlanneet miehiä ja aikaa etsimällä jotakin nuorta naista Rhovanionista. He eivät ole häntä löytäneet. Eivät sen jälkeen, kun hänet pelasti kolme haltiaa Anduinin laaksossa. Veljeskunta menetti siellä joukon parhaita etsijöitään. Millaista haaskausta. Mutta nyt olen saanut heiltä viestin, että he eivät suinkaan aio luopua etsinnästä, vaan laajentavat sitä. Yksi etsijöiden ryhmä on tulossa Eriadoriin ja veljeskunta on pyytänyt apuani tämän naisen etsimisessä”.

 

”Miten tämä liittyy minuun, valtiatar”, Elador kysyi tietämättä mihin Derhal tähtäsi?

Derhal nauroi itsekseen, kuin unohtaen hetkeksi samoojan läsnäolon. Sitten hän äkkiä loi outojen silmiensä polttavan katseen Eladoriin. ”Kaikki sujuu kuten olen suunnitellut, mestari Elador. Viimein ymmärrän kaiken. En ollut ajatellut tätä naista lainkaan, kunnes kuulin veljeskunnan pyynnöstä. Vasta silloin osasin yhdistää arvoituksen palaset. Nainen pakeni Anduinin laaksossa etsijöiltä vain joitakin viikkoja ennen Briin taistelua. Taistelua, jossa sinä olit mukana, mestari Elador. Kuinka hyvin muistankaan raporttisi tapahtumista. Sir Delemirin odottamaton ilmestyminen paikalle käänsi voittomme tappioksi. Hän saapui jostakin Rhovanionista mukanaan noviisinsa ja, juuri niin, Elador, nuori nainen. Haltioita oli vain kaksi, mutta kerroit yhden kuolleen matkalla. Muistatko vielä tuon naisen nimen”?

 

”Hänen nimensä oli Firiel, valtiatar”.

Derhal nauroi jälleen ja kylmät väreet kulkivat pitkin Eladorin selkää. Nainen oli kaunis, mutta hullu. ”Hän oli kokoajan aivan meidän silmiemme edessä, kun veljeskunta etsi häntä pitkin Rhovanionia. Heidän etsimänsä naisen nimi on Firiel. Onko hän yhä Briissä”?

”Kyllä, hän sai töitä ja jäi kylään. Olen nähnyt hänet usein siellä käydessäni”.

 

”Kuuntele tarkkaan Elador. Lähetä viesti Tharbadiin veljeskunnan etsijöille. Heidän komentajansa on numenorelainen ritari, sir Acamer. Kerro heille että tulevat Briihin, jossa näytät heille saaliinsa”.

”Teen niinkuin tahdotte, valtiatar”, vastasi Elador.

”Aikamme on vihdoin koittamassa, Elador. Minun kostoni aika ja sinun kostosi aika. Päämies Arassuil ja Kultaisen kukan ritarit lähettivät isäsi ja veljesi mahdottomaan tehtävään uhraten heidät kuin heillä ei olisi mitään merkitystä. Siitä asti olet halunnut kostoa. Minä vihaan heitä vielä enemmän kuin sinä. En lepää ennenkuin ritarikunta on tuhottu ja samoojat lyöty. Se hetki on nyt lähellä, mestari Elador. Suunnitelmamme ovat valmiita ja niiden toteuttamisen hetki tulee pian. On tullut aika aiheuttaa mahdollisimman paljon tuhoa Eriadorissa. Kauhistelkoot he tapahtumia ja kesken kauhistelun iskemme ja teemme heistä lopun.

 

Kuuntele siis, Elador. Me annamme etsijöille tämän Firielin. Mutta pidä huoli etteivät he tapa häntä Briissä, vaan vievät tukikohtaamme Hautakeroilla. Siellä meillä on luotettavia miehiä. Yhdistä etsijöiden voima heihin ja sinulla on tarpeeksi miehiä. Kesäkuussa alkaa Valkoisen neuvoston kokous Imladrisissa. Tiedän varmalta taholta, että toukokuussa kulkee Briin läpi Cirdan laivanrakentajan korkea edustaja, ruhtinas Gellan saattueensa kanssa. Saattue ei ole suuri. On aika laittaa Valkoinen neuvosto pelkäämään. He havaitsevat uhan liian myöhään, kun yksi heidän joukostaan kuolee. Pidä tietä silmällä kunnes näet heidän tulevan. Käytä silloin etsijöitä ja tapa heidät, joka ikinen”!

 

”En ainoastaan tee niin kuin haluatte, valtiatar, vaan tulen myös nauttimaan siitä”, samooja vastasi. ”Entä harmaa ritari”, Elador kysyi ajatellen ritaria, jonka liikkeitä noita halusi hänen erityisesti seuraavan. ”Jos hän kulkee Briin läpi, surmaanko hänet”?  

”Ei, vielä ei ole sen aika. Haluan hänen kuolevan viimeisenä. Et surmaan häntä, ellei hän vaaranna suunnitelmiamme. Pidä huoli ettei kukaan keksi kenen puolella oikeasti olet. Tarvitsen sinua, kun on aika ottaa Brii haltuumme. Lähetän sanan, kun hetki koittaa. Mene nyt, äläkä tuota minulle pettymystä”.

 

Derhal katseli miten Elador katosi pimeään metsään. Eladorin ei tarvitsisi odottaa sanaa kovinkaan pitkään. Kohtalon pyörät pyörivät, eikä niitä voisi enää pysäyttää. Ensi talvena koittaisi Eriadorin kohtalonhetki. Kaikki oli valmista! Veljeskunta iskisi etelässä ja hän pohjoisessa. Kultaisen kukan ritarikunta kaatuisi, Valkoinen neuvosto kukistuisi ja samoojat kuolisivat. Ensi vuonna tähän aikaan Derhal istuisi Mithlondissa kuninkaanlinnan valtaistuimella, kuten oli aina haaveillut. Hän ratsastaisi voittajana sisään harmaasta portista. Hän näki jo mielessään kuninkaanlinnan kaikki rikkaudet. Kuinka kaunis hän tulisikaan olemaan kaiken tuon loiston keskellä.

 

Oli outoa, että hän ajatteli niin paljon aarteita ja valtaa nykyään. Toki hän oli ajatellut niitä ennenkin, mutta nyt nuo ajatukset täyttivät hänen päänsä kokoajan. Ne ja kosto! Derhal ymmärsi, että voima joka hänen sisällään nyt oli ei tullut ilmaiseksi. Moinen voima ei voinut olla vaikuttamatta häneen. Hän käytti sitä ja se häntä. Kaikki omituiset ajatukset olivat sen sivuvaikutusta. Mutta tuo voima veisi hänet päämääräänsä. Derhal oli valmis ennemmin kuolemaan, kuin ottaisi Sauronin antaman sormuksen sormestaan.

 

Derhal hymyili ajatellessaan Kultaisen kukan ritareita. He olivat yllättäneet hänet edellisellä kerralla. Niin ei tulisi käymään uudelleen. Nyt hän yllättäisi heidät. Päämies Delemir kuolisi. Samoin Vihersataman Gellan, josta Derhal oli pitänyt niin paljon joskus kauan sitten. Ja se nainen, Firiel. Hänenkin onnensa oli lopussa. Mitä tahansa Delemirille ja muilla oli tekeillä tuon naisen kanssa, he eivät voisi estää hänen kuolemaansa. Kun talvi koittaisi he kuolisivat kaikki! Derhalin suunnitelma oli täydellinen. Kuka voisi enää pelastaa Kultaisen kukan ritarikunnan?

 

 

 

 

 

                                            MATKALLA POHJOISEEN

 

”Oletteko nähneet tätä naista”, kysyi suurikokoinen mies näyttäen hänelle taitavasti piirrettyä kuvaa tummatukkaisesta iloisen näköisestä nuoresta naisesta. Kuva oli ilmiselvästi piirretty jonkin taitelijan maalaaman muotokuvan avulla. Welden katsoi hetken aikaa kuvaa. ”Ei, valitettavasti en ole”, hän vastasi. ”Onko hän rikollinen”?

 

Mies naurahti. ”Miksi me muuten häntä etsisimme? Hänestä on luvassa hyvä palkkio”. Mies jatkoi kulkuaan kysellen kaikilta muiltakin. Welden seurasi hänen liikkumistaan kiinnostuneena. Ihmisten joukossa kierteli myös muutama muu samaan tapaan tummiin viittoihin kääriytynyt mies. Jokaisen vyöllä oli pitkä miekka. Kauempana tiellä seisoi ainakin 30 aseistautuneen miehen joukko odottamassa näitä kolmea.

 

Kauppapaikalle kerääntyneet ihmiset katselivat miehiä uteliaina, mutta eivät kyselleet mitään. Welden ja Maitren olivat liittyneet suureen kauppaseurueeseen, joka oli matkalla Tharbadiin. Heidän kanssaan ritarit uskoivat pääsevänsä turvallisesti läpi Rohanin. Matka sujui kuitenkin hitaammin, kuin jos he olisivat matkanneet kahdestaan. Mutta Weldenillä ei ollut valinnanvaraa. Ei etenkään nyt, kun tiellä liikkui outoja aseistautuneita miehiä, jotka tuntuivat olevan hyvin organisoituja ja valppaita. Sitäpaitsi, Welden tunnisti heti naisen, jota he etsivät!

 

Maitren oli kauempana puhumassa paikallisten anorienilaisten kanssa. Oli viimeinen mahdollisuus kuulla uutisia, ennen kuin he ylittäisivät rajan Rohaniin. Welden huomasi miesten olevan poistumassa ja käveli muina miehinä lähemmäksi ratsumiehiä. ”Ei mitään, herrani Acamer”, yksi miehistä huudahti nousten hevosensa selkään. Hän katsoi muita paremmin pukeutuneeseen pitkään mieheen. ”Hyvä on, lähdetään matkaan. Tharbadiin on pitkä matka”.

 

Ratsujoukko lähti tietä myöten kohti länttä. Welden seurasi heidän menoaan, kunnes näki Maitrenin palaavan takaisin. ”No, kuulitko mitään mielenkiintoista”, Welden kysyi nuoremmalta haltialta.

”Enpä juuri. Vain paikallisia juoruja Anorienin ruhtinassuvusta. Väki puhui myös vaikeuksista merirosvojen kanssa etelässä”.

”Se tuskin on huomiomme arvoista”, myönsi Welden. ”Tule, mennään auttamaan kauppiaita lähtövalmiiksi. He näyttävät päättäneen kaupankäyntinsä”.

”Mitä nuo miehet halusivat”, kysyi Maitren viitaten taivaanrantaan loittonevaan ratsumiesjoukon.

”Ajattelin ensin että he voisivat olla etsimässä meitä”, vastasi Welden. ”Mutta he etsivätkin nuorta naista. Luulen että he olivat palkkasotureita”.

”Nuorta naista? Miksi sinulla on tuo ilme Welden. Aivan kuin tietäisit jotakin”?

 

Welden nauroi. Hänen ritariparinsa tunsi hänet jo liiankin hyvin. ”Minä olen tavannut tuon naisen Briissä. Hän oli Wedemir Noldorinin ja Delemirin seurassa. En ikinä saanut selville mistä oli kyse, mutta en kuitenkaan halua noiden palkkasoturien löytävän häntä”.

”He ovat matkalla oikeaan suuntaan”, huomautti Maitren. ”Luulen että kuulin heidän sanovan jotakin Tharbadista”.

”Niin sanoivat. He ratsastavat vauhdilla Tharbadiin ja me olemme jumissa täällä. Tule, mennään laittamaan kauppiaisiin hieman vauhtia”. He kiiruhtivat näiden avuksi, mutta Welden ei päässyt eroon oudosta tunteesta, että pohjoisessa tapahtui tärkeitä asioita ja käynnissä oli kilpajuoksu. Tuon kilpajuoksun he olivat auttamatta häviämässä.

 

 

Retkikunta ylitti Rohanin rajan Mering joella vain hieman outoja ratsumiehiä myöhemmin. Miehet olivat juuttuneet rajalle pitkäksi aikaa, kun taas kaupparetkikunta pääsi siitä yli viivytyksittä. Welden ja Maitren istuivat toiseksiviimeisissä vankkureissa yhdessä kahden miehen kanssa, joita hän ei ollut huomannut aikaisemmin. He katselivat vaitonaisia ohitse virtaavaa vihreää tasankoa, jota jatkui länteenpäin loputtomiin.

 

Lopulta toinen miehistä kääntyi Weldenin puoleen. Hänellä oli siniset silmät, kuten puhtailla numenorelaisilla. Hiukset olivat tummat ja olemus voimakas. Welden totesi heti, että miehessä oli jotakin haltiamaista. ”Suokaa anteeksi”, mies totesi ystävällisesti. ”Mutta en voi olla huomaamatta miten te kaksi että sovi ollenkaan tähän kauppiasjoukkoon. Mietin tässä ajankulukseni, mikä mahtaa olla tarinanne”?

 

Welden vastasi miehen hymyyn ja huomasi samalla pitkän miekan kummankin vyöllä. ”Jos saan sanoa, niin te sovitte tähän joukkoon aivan yhtä huonosti”, salohaltia heitti takaisin. ”Mutta teidän tarinaanne minun ei tarvitse edes kysyä”.

 

”Miksi ei”, mies kysyi kiinnostuneena.

”Näen tarinan kasvoiltanne”, vastasi Welden. ”Ainakin osan siitä. Kuulutte Dol Amrothin ruhtinaan sukuun. Ja päätellen miekoistanne olette kruunun palveluksessa. Miekkojen kahvoissa on Gondorin kuninkaalliset tunnukset”.

Mies näytti hämmästyneeltä. ”Kerro minulle, vieras. Mistä päättelit minun kuuluvan Dol Amrothin sukuun”?

”Muistutat erehdyttävästi Belfalasin ruhtinas Imrazoria. Yhdennäköisyydestä ei voi erehtyä. Sitä paitsi haltiaperimän erottaa selvästi”.

 

Miehen leuka loksahti auki. ”Sinä...olet haltia”, hän totesi hämmästyneenä. ”Mitä te teette täällä, kulkemassa Gondorin kauppiaiden mukana”?

”Minä olen sir Welden ja tämä on parini, sir Maitren. Olemme olleet Kultaisen kukan ritarikunnan asioilla Minas Tirithissä ja palaamme nyt pohjoisille maille”.

 

Weldenillä oli hyvä tunne tästä Dol Amrothin suvun miehestä joten hän päätti paljastaa tälle henkilöllisyytensä. Aina välillä täytyi ottaa riskejä ja sellainen hetki oli nyt. Mies päätti samoin ja esitteli itsensä heille.

”Minä olen Dol Amrothin Edrahil, suuriruhtinaan veljenpoika. Olet todellakin oikeassa, sir Welden. Olen kruunun palveluksessa ja seurassani on aseenkantajani Dendor”.

 

Welden nyökkäsi nuorelle Dendorille, joka tarkkaili haltioita epävarman oloisesti, kuin ei olisi tiennyt voisiko hänen herransa luottaa näihin. Mutta Edrahil oli jo päätöksensä tehnyt. ”Otaksun että olemme kaikki matkalla Tharbadiin”, hän tuumi. ”Oletteko käyneet siellä aikaisemmin? Millaista siellä on”?

”Kaupunki ei ole läheskään yhtä vilkas kuin aikaisemmin”, vastasi sir Maitren. ”Vielä sata vuotta sitten Tharbad oli vilkas kauppapaikka, mutta viime vuosina on tapahtunut jotakin”.

”Kenties kuvernöörit ovat keskittyneet johonkin muuhun kuin kaupan käyntiin”, ehdotti Edrahil katsellen tarkkaavaisena haltioita. Hänestä tuntui kuin näillä voisi olla vastaus kaikkiin hänen kysymyksiinsä, mutta ritarit eivät suostuisi puhumaan. Sen Edrahil aavisti liiankin hyvin. Siksi hän tarkkaili näitä ja huomasi sir Weldenin silmien välähtävän, kuullessaan mitä Edrahil sanoi kuvernööreistä. Upseeri nyökkäsi tyytyväisenä. Ilmiselvästi ritarit tiesivät jotakin.

 

”Voin kai sanoa sen, kun varmasti olette arvanneet kuitenkin”, tuumi Edrahil lyhyen hiljaisuuden jälkeen. ”Olen matkalla Tharbadiin kruunun käskystä tutkimaan, mitä siellä oikein tapahtuu. Matkustan tuntemattomana, ettei kukaan voi varautua tulooni”.

”Kuinka hyvänä salaisuutena on lähtösi pidetty Minas Tirithissä”, Welden kysyi kiinnostuneena.

”Vain käskynhaltija ja pari hänen lähintä miestään tietävät tehtävästäni. Kaikki muut luulevat minun lähteneen tarkastamaan vanhojen Anduinin linjan linnoitusten kuntoa Rohanin puolella rajaa, Anduinin matalissa ja muualla”.

 

”Se on viisasta”, myönsi Welden, mutta ei selittänyt miksi. Hän ajatteli mitä heille oli selvinnyt Minas Tirithissä. Tharbadissa oli jotakin vialla ja kuvernöörillä, tai kuka tahansa kaiken takana olikin, oli liittolaisia Minas Tirithissä.

”Mitä voin odottaa löytäväni Tharbadissa”, kysyi Edrahil kuin aavistaen ritarin ajatukset.

”Miksi käskynhaltija epäilee jotakin olevan pielessä”, Welden vastasi kysymykseen kysymyksellä.

 

”Herra, ehkä teidän ei pitäisi puhua kruunun asioista liian avoimesti”, huudahti nuori Dendor katsoen huolestuneena herraansa. Mutta Edrahil vastasi nuorukaisen epäilyksiin hymyllä. ”Olet oikeassa, hyvä Dendor. Mutta toisinaan sitä tapaa jonkun ja tietää alusta asti, että tähän voi luottaa ja että tuon luottamuksen vuoksi jotakin hyvää tulee tapahtumaan. Minulla on nyt juuri sellainen tunne”.

”Vain harva asia tässä maailmassa tapahtuu sattumalta, oli eräällä ystävälläni tapana sanoa”, huomautti Welden. ”Kenties tapaamisellamme on todellakin vielä jotakin merkitystä, vaikka en keksi mitä se voisi olla. En voi auttaa sinua Tharbadissa, sillä kiire ajaa minua pohjoiseen. Silti toivoisin vastausta kysymykseeni”.

 

”Emme ole kuulleet mitään varoittavia raportteja Tharbadista, jos sitä mietit”, vastasi Edrahil. ”Ehkä juuri siksi herrani on epäluuloinen. Raportteja ei ole tullut normaaliin tahtiin ja kun niitä tulee, ne vaikuttavat salailevilta. Kuvernööri puuhaa jotakin, mutta emme tiedä mitä. Yksi varma tieto meillä kuitenkin on. Ainakin kaksi Vihreän prikaatin sotilasta on kadonnut palveluksessa ollessaan ja toinen heistä oli upseeri. Toivon saavani selville mitä heille tapahtui. Ehkä sen avulla löydän vastauksen myös toiseen kysymykseen”.

 

”Ole varovainen Tharbadissa”, huudahti Welden. ”Jotakin outoa on todellakin tekeillä siellä. Ennen kaupunki oli ystävämme, mutta nyt se on ritarikunnalle vihamielinen. Minä ja Maitren pääsimme melkein hengestämme, kun olimme siellä viimeksi. Kimppuumme hyökättiin ja olen varma että hyökkääjät olivat sotilaita. Siksi annan sinulle neuvon, hyvä Edrahil. Jos löydät jotakin..jos löydät vastauksen kysymyksiisi, pidä se omana tietonasi äläkä paljasta kuvernöörille tai upseereille tietäväsi. Jos he huomaavat sinun epäilevän jotain, saattaa myös Belfalasin Edrahil kadota tuossa kaupungissa. Tharbadin kujat ovat pimeitä ja vaarallisia”.

 

”He eivät uskaltaisi koskea itsensä käskynhaltijan lähettilääseen”, Edrahil huudahti. ”Minä edustan kruunua ja omaan täydet valtuudet. Voin tarvittaessa vaikka lähettää kuvernöörin takaisin Minas Tirithiin”.

 

Welden katsoi upseeriin mietteliäänä ja toivoi tuntevansa olonsa yhtä varmaksi kuin Edrahil. Mutta hän ei saanut mielestään pois tunnetta, että jotakin oli pielessä pohjoisilla mailla. Pahasti pielessä!

 

 

He istuivat vaunuissa koko päivän puhuen Edrahilin kanssa Gondorin asioista. Maitren oli nyt enemmän äänessä ja Welden lepäsi, miettien samalla viimeisien vuosien tapahtumia. Kun he olivat lähteneet paluumatkalle Minas Tirithistä, oli Welden ajatellut koko matkan olleen vain ajanhukkaa. Ja hänet oli vallannut voimakas tunne, että heillä ei ollut aikaa hukattavaksi. Mutta nyt salohaltia alkoi olemaan asiasta jo erimieltä. Hän oli oppinut Minas Tirithissä jotakin arvokasta, vaikka johtolanka olikin kirjaimellisesti kuollut.

 

Welden tiesi nyt, että hänen pahat aavistuksensa eivät olleet pelkkää aavistusta. Jotakin oli tekeillä. Se ulottui Minas Tirithistä Rohaniin, Tharbadiin ja aina pohjoisille maille asti. Jotakin oli tapahtumassa aivan ritarikunnan nenän edessä, eivätkä he olleet vieläkään huomanneet mitä!

 

”Tunsiko sir Welden esi-isänä Imrazorin”, kuului Edrahil kysyvän kiinnostuneena ja hieman ihmetellen, että joku oli oikeasti niin vanha. ”Tunsi on ehkä liian voimakas sana”, vastasi Maitren. ”Tapasimme hänet kerran, sinä päivänä kun väijytimme Angmarin noitakuninkaan viimeiset joukot. Hän oli pakenemassa Annuminasin taistelusta. Imrazor komensi ratsuväkiprikaatia, joka ajoi vihollista takaa. Törmäsimme häneen taistelun jälkeen. Ruhtinas oli silloin vielä nuori ja innokas. Welden totesi heti, että hänestä tulisi vielä haltiamieli. Ei sillä tapaamisella voi kauheasti kehuskella. Hän jatkoi heti matkaansa ja me omaamme”.

 

”Sekö oli ainoa kerta kun tapasitte hänet”, kysyi Edrahil.

”Näimme Imrazorin vielä uudelleen seuraavana päivänä. Hän näki meidät kantamassa kuollutta ja tuli ihmettelemään, koska...”, Maitren huomasi puhuvansa liikaa ja vaikeni vilkaisten nolona Weldeniin. Edrahil ei voinut olla miettimättä, mitä nuorempi ritari oli aikonut sanoa. ”Ettekö puhunet mitään tuolla kertaa”, mies kysyi lopulta. Voi, hän ei voinut uskoa että hän oli tavannut henkilöitä jotka muistivat Imrazorin. Sukunsa sankareista juuri Imrazor oli ollut aina Edrahilin suosikki. Hän paloi halusta kuulla tästä kaiken mahdollisen.

 

”Puhuimme”, vastasi Maitren. ”Imrazor aikoi johtaa ratsuväkensä Carn Dumiin tuota kaupunkia tuhoamaan ja halusi oppaan. Welden käski sir Merdalin ruhtinaan mukaan. Hän voisi vastata kaikkiin kysymyksiisi Imrazorista. He viettivät useita päivä yhdessä ja tutustuivat kunnolla. Mutta”, Maitren huudahti kiroten mielessään tyhmyyttään. Hän vilkaisi anteeksipyytävästi Weldeniin, joka ei onneksi näyttänyt suuttuneelta.

 

”Mutta mitä”, Edrahil ihmetteli.

”Hän on kuollut. Hän oli ystävämme ja nyt Merdal on kuollut”.

Edrahil nyökkäsi ymmärtävästi. ”Me puhumme usein kuolemasta, me Gondorin sotilaat. Me puolustamme yhä Anduinin linjaa, mutta liian usein unohdamme että toiset taistelevat myös. Kuolema ei ole vain meidän osamme. Kertokaa, miten toverinne kuoli? Kaatuiko hän taistelussa kuten ritarin kuuluu”?

 

”Hän kaatui örkkien miekkoihin muutama vuosi sitten”, kertoi Welden puuttuen pitkästä aikaa puheeseen. ”Kukaan ei selvinnyt hengissä kertomaan miten se tapahtui. Hänen verensä huutaa yhä kostoa. Örkit ovat pohjoisessa, mutta silti me vaellamme täällä eteläisillä mailla kunnian ja valan sitomina, voimatta kostaa toveriamme”.

”Puhutte kuin Gondorin ritarit konsanaan”, huudahti Edrahil ihailevasti. ”Voi, kunpa voisin auttaa teitä tehtävässänne”.

”Autat meitä parhaiten selvittämällä mitä Tharbadissa tapahtuu”, vastasi Welden. ”Toivoisin voivani tutkia asiaa kanssani, mutta meidän on palattava Imladrisiin”.

”Sitä ennen ohitamme kuitenkin Edorasin”, huudahti Maitren ja osoitti kohti vuoria. Niiden juurella kohosi todellakin Rohirrimin kultainen kartano ja sen ympärillä pieni kaupunki. Ritarit olivat nähneet sen jo menomatkalla, joten paikka ei enää kauheasti kiinnostanut heitä.

 

Heidän vaunujaan ajava mies pisti päänsä sisään vankkureihin. ”Pysähdymme hetkeksi Edorasin edustalle”, hän ilmoitti. ”Pysähdys ei ole pitkä, mutta saattueen johtaja haluaa vaihtaa kuulumisia paikallisten kauppiaiden kanssa”.

 

”Mene heidän kanssaan, Maitren”, komensi Welden. ”Ota selvää mitä Rohanissa on tekeillä”.

”Miksi luulet, että jotakin on tekeillä”, ihmetteli Edrahil. ”Katso kaupunkiin”, Welden selitti. Edrahil kurkisti ulos vankkureista ja näki heti mitä sir Welden tarkoitti. Ihmisiä oli kerääntynyt Edorasiin varmasti kaikkialta ympäröivältä maaseudulta. Juuri se oli herättänyt myös saattueen johtajan huomion. Jokin oli vetänyt kaikki kaupunkiin ja koska kaikki vaikutti rauhalliselta saattoi syynä olla vain jokin suuri uutinen. ”Muista kysyä koska se rajalla näkemämme ratsumiesten joukko on mennyt tästä”, muistutti Welden toverinsa kiivetessä jo alas vankkureista. Maitren tyytyi nyökkäämään.

 

 

Welden makasi vankkurien sisällä ja yritti levätä. Hänen mielensä oli kuitenkin liian levoton, koska Maitren oli lähtenyt yksinään Edorasiin. Lopulta Welden nousi vaunuista ja jäi niiden eteen seisomaan. Hän saattoi huokaista helpotuksesta. Maitren ja kauppiaat olivat jo palaamassa vankkurien luokse. Ihmiset näyttivät kiihtyneiltä. ”He palaavat jo”, totesi Edrahil tullen seisomaan Weldenin viereen. Tämä ei vastannut vaan odotti Maitrenia kasvot ilmeettöminä.

 

”Olit oikeassa, kuten tavallista”, huudahti Maitren ehdittyään heidän luokseen. ”Koko Rohan puhuu kuulemma vain yhdestä asiasta. Kuningas Helm on surmannut riidan jälkeen yhden valtakunnan tärkeimmistä herroista, Adornin ruhtinas Frecan”. Edrahil henkäisi hämmästyneenä, mutta Weldenin rauhallinen ilme ei muuttunut.

 

”Miten se tapahtui”, hän kysyi heti.

”Ruhtinas Freca kuulemma saapui noin viikko sitten Edorasiin keskustelemaan kuninkaan kanssa. He riitaantuivat melkein heti. Frecan väitetään toimineen uhkaavasti ja loukanneen kuningasta, joka lopulta löi häntä niin lujaa, että ruhtinas kuoli”.

”Kuningas Helm on kuuluisa voimistaan”, huomautti Edrahil. ”Tuo ei yllätä minua yhtään”.

 

”Frecan poika Wulf ratsasti Edorasista vannoen kostoa”, jatkoi Maitren kertomustaan. ”Koko Rohan pelkää nyt ongelmia hänen ja Helmin välillä. Kumpikin on ylpeä herra, eikä varmasti ryhdy ensimmäisenä rauhan hierontaan”.

”Kertoiko kukaan mikä Helmin ja Frecan riidan aihe oli”, kysyi Welden mietteliäänä.

”Freca oli kuulemma pyrkinyt järjestelmällisesti lisäämään valtaansa Rohanin itäisillä mailla. Hän oli ajatunut useilla alueilla konfliktiin kruunun edustajien kanssa. Eikä siinä vielä kaikki, Welden. Vaikka tämä oli tärkein uutinen, puhuttiin paljon myös merirosvoista. Heidän kerrotaan keskittävän voimiaan etelässä, Umbarissa ja Ulradissa”.

 

”Merirosvoista”, Welden huudahti. ”Tuo on jo toinen kerta kun kuulemme heistä. Voivatko moiset rosvot olla niin vaarallisia”?

”He ovat juuri nyt suurin uhka Gondorille”, selitti Edrahil. ”Merirosvot ovat viime vuosina voimistuneet ja heidän iskunsa ovat muuttuneet määrätietoisiksi. He saavat apua jostakin, mutta emme tiedä mistä. Monet kuiskailevat Minas Morgulin osallisuudesta. Olemme odottaneet suurta iskua jo joitakin vuosia. Sukuni elää Dol Amrothissa, meren rannalla. Merirosvot ovat ainainen vaara meille”.

 

”Merirosvot keskittävät voimiaan etelässä”, tuumi Maitren, ”ja örkit pohjoisessa. Täällä välissä Rohanin ruhtinaat riitelevät keskenään ja Tharbad on yhtäkkiä vihamielinen. Mitä ihmette se merkitsee, Welden”?

 

Welden ajatteli kaikkea viimeisten vuosien aikana tapahtunutta. Voisivatko kaikki nämä uutiset yhtäaikaa olla vain sattumaa? Voisiko kukaan kyhätä kokoon niin monimutkaista ja suurta suunnitelmaa? Kuka voisi kyetä moiseen? Sitä oli lähes mahdotonta uskoa. Mutta silti omituinen varmuus alkoi vallata salohaltian mielen. Valkoinen neuvosto kokoontuisi Imladrisissa ensi kuussa. Oliko sekin vain sattumaan että kaikki tapahtui juuri nyt, kun ritarikunnan piti saattaa neuvoston jäseniä ja kiinnittää suuri osa huomiostaan kokoukseen. Olisiko joku kyennyt ottamaan sellaisenkin asian huomioon suuressa suunnitelmassaan? Welden katsoi ensin etelään, kuin yrittäen nähdä Valkoisten vuorten lumisten huippujen yli. Sitten hän katsoi pohjoiseen ja Maitren näki miten salohaltian ilme muuttui huolestuneeksi. Lopuksi hän katsoi länteen, kohti Tharbadia. ”Se merkitsee sotaa”, ritari sanoi katsellen kasvot kalpeina kohti Sumuvuoria. ”Ja me olemme täällä voimatta tehdä mitään”.

 

Welden oli hetken hiljaa. ”Entä ratsastajat”, hän kysyi äkkiä. ”Mitä kuulit heistä”?

”He olivat täällä kaksi päivää sitten ja kyselivät kuulemma kaiken mahdollisen ruhtinas Frecan kuolemasta. Heidän johtajansa puhui kuulemma erityisesti kuninkaan talonväen jäsenten kanssa. Hän esitteli itsensä sir Acameriksi, Gondorin kruunun ritariksi”.

 

”Mistä ratsastajista puhutte”, huudahti silloin Edrahil. ”Niistäkö, jotka olivat kanssamme yhtäaikaa Rohanin rajalla”?

Welden nyökkäsi. ”Tunnetko tämän sir Acamerin? Liikkuuko hänkin kruunun asioilla”?

”Sehän tässä omituista onkin”, Edrahil totesi. ”Tunnen kaikki kruunun ritarit. Palvelen heidän kanssaan Minas Tirithissä. Koko talonväessä ei ole ketään sen nimistä. En ole ikinä kuullutkaan hänestä. Olen varma että hän ei ole Gondorin ritareita”.

 

Welden hymyili vaisusti, kuin olisi aavistanut oikein. ”Hän on matkalla Tharbadiin, kuten mekin”, tuumi ritari. ”Ole varovainen, Edrahil. Sydämeni varoittaa minua tästä miehestä. Luulen hänen esiintyneen kruunun ritarina vain saadakseen kuulla kaikki uutiset Meduseldin talonväen ritareilta, mutta vaistoan että hän on vaarallinen. Jos hän ei tule Gondorista, mutta on selvästi dunedainia, niin mistä hän tulee”?

”En osaa vastata tuohon muuta kuin kääntämällä katseeni Umbariin”, vastasi Edrahil. ”Ja jos vihollisiamme nyt liikkuu Gondorin ja Rohanin mailla, on se vaarallista”.

”Jatkoivatko he matkaa kohti länttä”, kysyi Welden katsoen Maitreniin.

”Kyllä, he kyselivät uutisia myös Tharbadista ja jatkoivat matkaa kohti Rautkymin kahlaamoja. He ovat luultavasti jo siellä, kun me olemme vasta täällä Edorasissa”.

”Tuon tiedän liiankin hyvin. Tule Maitren, pistetään näihin kauppiaisiin taas hieman vauhtia. Mieleni on levoton ja haluan päästä liikkeelle”.

 

Pian karavaani lähti taas liikkeelle kohti länttä. Jossakin kaukana heitä odotti Tharbadin kaupunki. Mutta matka oli pitkä ja hidas. Taakseen he jättivät pelottavien uutisten lamauttaman Rohanin. Vankkurien vieriessä Edorasin ohi Welden huomasi katselevansa Gondorin ja Rohanin välillä kohoavia kukkuloita. Palaisivatko niiden huipuilla pian merkkitulet kertoen vaarasta ja kutsuen Rohania sotaan? Entä kuka sytyttäisi sellaiset merkkitulet Eriadorissa? Valkoinen neuvostoko, joka kokoontuisi tänä kesänä? Ei, se ei ollut luultavaa. He puhuisivat suurista ja ylhäisistä asioista kiinnittämättä huomiota siihen, mitä tapahtui juuri nyt Eriadorissa ja koko läntisessä maailmassa. Jonkun muun täytyi soittaa hälytyskelloa. Mutta Welden oli jumissa Rohanissa! Vankkurit hänen allaan vierivät tuskastuttavan hitaasti kohti länttä!

 

 

 

 

 

                                            KAIKKI HALUAVAT BRIIHIN

 

Elador huokasi syvään. Asiat eivät olleet sujuneet odotetulla tavalla, mutta kaikki ei ollut sentään päättynyt katastrofiin. Hän piteli hevostaan suitsista ja katseli isoa romuluista ythlingiä, joka seisoi häntä vastapäätä. Hän ei pitänyt Byrnothista, mutta sillä ei ollut väliä. Sumuvuorten takainen ythlingi oli ehdottoman uskollinen valtiatar Derhalille ja se riitti Eladorille. Heidän ei tarvinnut pitää toisistaan.

 

”Jos minä lähden etelään”, Byrnoth murisi, ”niin kuka kertoo valtiattarelle mitä on tapahtunut.

Elador nauroi. ”Ole iloinen ettet se ole sinä. Valtiatar luulee sir Delemirin kuolleen. Kun hän kuulee veljeskunnan etsijöiden epäonnistuneen, tulee valtiattaren viha olemaan suuri. Varmasti uutinen osittaisesta menestyksestämme lieventää tuota vihaa, mutta ei ehkä tarpeeksi. Viestinviejä ei välttämättä palaa takaisin. Ei ainakaan järjissään. Siksi sinä lähdet etelään, Tharbadiin. Olet liian arvokas menetettäväksi”. Tässä vaiheessa, lisäsi Elador mielessään. Jokainen hänen alapuolellaan oli uhrattavissa, jos panokset olisivat kyllin korkeita. Toisinaan Elador mietti ajatteliko Derhal samalla lailla. Tietysti ajatteli, hän päätti joka kerta.

 

Niin, sir Delemir oli yhä hengissä. Elador ei ollut varma mitä oli tapahtunut, sillä vain yksi etsijä oli palannut hengissä. He olivat surmanneet yhden haltian, joka oli melko varmasti sir Lawhir. Se oli merkittävä menestys. Mutta majatalon sisään tunkeutuneet soturit olivat mitä ilmeisemmin epäonnistuneet tehtävässään. Elador uskoi Delemirin haavoittuneen pahasti, sillä tämä ei ollut poistunut majatalosta. Tehtävä oli epäonnistunut, mutta ei täysin. Lawhir oli kuollut ja Delemir todennäköisesti poissa pelistä. Vain Lawhirin ja sir Dunlanin odottamaton ilmestyminen paikalle oli pelastanut päämiehen.

 

No, parhaatkin suunnitelmat saattoivat epäonnistua. Elador oli kuitenkin kyennyt peittämään jälkensä puuttumalla oikealla hetkellä tapahtumiin Pomppivan Ponin majatalossa. Hän oli yhä kaikkein ovelin ja huolimatta vastoinkäymisistä kykeni pitämään kaikki langat käsissään.

”Minun täytyy mennä tapaamaan päämies Arassuilia”, totesi Elador. Hänet oli kutsuttu ja säilyttääkseen naamionsa oli Eladorin pakko mennä. ”Kohtaamme Nenuialilla ja palaan sitten täyttä vauhtia Briihin. Ehdin sinne kyllä ajoissa. Sillä aikaa on sinun, Byrnoth, mentävä heti Tharbadiin. Kohtaat siellä miehen nimeltä sir Acamer. Hän on ylpeä numenorelainen, joten älä suututa häntä. Hän on komennossa, mutta hänen on toimittava suunnitelmamme mukaan. Tuot hänet miehineen Briin edustalle, salaiseen leiriimme Hautakeroilla. Kohtaan teidät siellä ja neuvon miten he löytävät saaliinsa. Sinun täytyy pitää kiirettä, että he ehtivät paikalle ajoissa. Sillä lännestä saapuu haltioiden saattue, joka Acamerin on tuhottava. Jos hän heittäytyy hankalaksi, sano että saa itse etsi saaliinsa. Hän tottelee kyllä”.

 

”Minä tuon heidät kyllä keroille”, murahti Byrnoth. ”Pidä sinä huoli että tapaat meidät siellä. Minä en pidä toimimisesta näiden numenorelaisten kanssa. He ovat liian ylpeää väkeä minulle. Mutta tietysti teemme niin kuin valtiattaremme käskee”.

”Valtiatar haluaa sen saattueen tuhoutuvan. Se on tärkeää suunnitelmillemme. Kukaan heistä ei pääse elävänä Imladrisiin”!

 

 

Ruhtinas Gellan nauroi iloisesti kulkiessaan sisarensa rinnalla kohti Mithlondin porttia. Miten hän olikaan odottanut tätä päivää. Hän pääsisi jälleen tienpäälle. Matkasta Imladrisiin ei ehkä tulisi kovin jännittävä, mutta mikä tahansa oli parempaa kuin viettää tylsiä vuosia Vihersatamassa tai riitelemässä politiikasta Mithlondissa. Ainakin hän näkisi taas uusia maisemia. Hän tunsi itsensä jälleen nuoreksi ja innokkaaksi, kuin silloin kun he olivat marssineet Viimeisen Liiton sotaan.

 

”Hauska kuulla sinun nauravan, veli”, totesi Ellath hymyillen aurinkoisesti. Myös hän oli innoissaan tulevasta matkasta. Ellath oli pukeutunut mukavaan ratsastusasuun ja näytti säteilevän kauniilta.

”Niin, olen todella iloinen että minut valittiin edustamaan Lindonin ruhtinaita Valkoiseen neuvostoon. Se on suuri kunnia. Itse kokous tuskin on kovinkaan hyödyllinen. Kaikki ovat liian erimielisiä”.

”Mistä siellä sitten tullaan puhumaan”, kysyi Ellath kiinnostuneena. Hän tiesi hyvin, ettei pääsisi mukaan kokoukseen. Ne olivat tarkoin varjeltuja salaisia tilaisuuksia. Ainoa nainen sisällä tulisi olemaan Galadriel. Niin oli aina ollut ja tulisi aina olemaankin. Ellath oli sitä mieltä, että kokous olisi tarvinnut kipeästi Melinir Noldorinin älyä ja suoruutta. Se olisi ehkä ehkäissyä sitä turhaa jaarittelua, jota Gellan aina tuskaili. Mutta Melinir ei kokoukseen pääsisi!

 

”Ilmeisesti puhumme mahtisormuksista ja muista taikakeinoista. Mutta pääasia on varmasti taas Dol Guldurin noita ja mitä hänelle pitäisi tehdä. Etenkin valtiatar Galadriel kokee sen tärkeäksi asiaksi. Kultaisen kukan ritarikunta haluaisi varmasti taas puhua Eriadorin asioista, mutta Saruman tulee luultavasti estämään sen. Kaiken kaikkiaan henkilökohtaiset suhteet ovat kokouksessa paljon mielenkiintoisempaa seurattavaa, kuin itse asiat joista puhumme. Vain harvat niistä koskevat todella Lindonia. Mutta älä vain kerro että sanoin noin”, Gellan lisäsi nauraen jälleen.

 

He saavuttivat portin, jonka luokse Gellanin pieni saattue oli kokoontunut heitä odottamaan. Kaikki katsoivat hivenen paheksuvasti Ellathiin. Oli ennenkuulumatonta että niin ylhäinen nainen matkusti ilman palvelijatarta. Mutta Ellath ei halunnut altistaa matkan rasituksille ketään palveluskunnastaan. Hän tulisi vallan mainiosti toimeen yksinkin. Sitä paitsi, milloin Ellath olisi välittänyt mitä muut ajattelivat?

 

Ruhtinas Fuindan näki heidän tulevan ja asteli sulavasti kaksikkoa vastaan. ”Hyvää huomenta, ruhtinas Gellan”, hän tervehti ja kumarsi sitten syvään Ellathille. Tämä tyytyi nyökkäämään takaisin.

”Fuindan”, totesi Gellan hymyillen. Edes tämän tapaaminen ei voinut poistaa hänen hyvää tuultaan. ”Sain viime hetkellä lisää ohjeita herraltani Cirdanilta”, Fuindan totesi tärkeällä äänellä. ”Voimme käydä niitä läpi tänään matkan aikana”.

”Meillä on hyvin aikaa ennen kuin ehdimme Imladrisiin”, totesi Gellan leppoisasti. Hän ajatteli lämpimästi Cirdania, joka ei ollut tällä kertaa lähettänyt itseään edustamaan ketään pojistaan tai näiden pojista, vaan tyttärensä pojanpojan Fuindanin. Näin Gellanin asema Lindonin korkeana edustajana oli turvattu eikä Fuindanin tasoinen ruhtinas ollut hänelle mikään uhka. Vaikka Cirdan antoi paljon ohjeita ja neuvoja päättäisi lopulta Gellan mikä olisi Lindonin etujen mukaista. Ei kaukainen Cirdan tai hänen edustajana Fuindan. Tämä oli erityinen suosionosoitus vanhalta laivanrakentajalta. Hänen täytyi luottaa melkoisesti Gellaniin. Se lämmitti ruhtinaan mieltä.

 

Hän vilkaisi saattuetta, joka oli valmiina lähtöön. Mukana ei ollut yhtä ainoaa palvelijaa. He matkustaisivat nopeasti ja kevyesti. Niin halusi saattueen komentaja, Kultaisen kukan sir Carador. Hän oli Talwen parhaita ritareita ja Läntisen Ryhmän kuudenneksi ylin. Kaikki luottivat rauhalliseen sir Caradoriin, joka oli ollut mukana lukemattomissa taisteluissa. Tapahtui mitä tahansa, niin hän ei joutuisi paniikkiin. Sir Caradorin lisäksi saattueeseen kuului kolme muuta Kultaisen kukan ritaria, joista sir Deiran ja sir Hyandar olivat Caradorin alaisia Läntisen ryhmän ritareita. Gellan oli itse valinnut neljä oman talonväkensä soturia, jotka kuuluivat saattueeseen. Lisäksi mukana oli Gellanin oma aseenkantaja ja ruhtinas Fuindanin aseenkantaja. Mukana oli siis kaikkiaan 12 miestä ja yksi nainen. Kaikki miehet kantoivat aseita.

 

”Onko kaikki valmista, sir Carador”, kysyi Gellan leppoisasti. Hän piti Caradorista, vaikka tämä olikin hivenen jäykkä ja virallinen ruhtinaiden seurassa. ”Kyllä herra”, ritari vastasi. ”Voimme lähteä heti”. Sen sanoessaan ritari vilkaisi Ellathiin, kuin kysyen olisiko nainen muuttanut mielensä. Mutta se oli turha toivo.


”Usko pois, hyvä Carador”, Gellan nauroi. ”Sisareni tulee mukaan. Kun hän saa jotain päähänsä ei hän siitä luovu. Matkan pituus ei häntä pelota”.

”Ei minuakaan, herra”, vastasi Carador. Mutta hän oli kyllin älykäs antaakseen periksi. Ritari oli jo kiistellyt asiasta Ellathin kanssa, protestoiden tämän mukaantuloa vastaan. Kaikki oli ollut turhaa. Sir Carador lähti itsekseen mutisten ja päätään pudistellen kohti saattueen kärkeä. Gellan käveli hänen jäljessään yhä iloisena. Tuona päivänä hän piti jopa sir Caradorin pahantuulisuutta huvittavana.

 

”Omituista”, huomautti Ellath havaitessaan saattueen neljännen ritarin seisovan vierellään. ”Yleensä nuoret ritarit haluavat seuraani, mutta tämä Carador vain haluaa päästä minusta eroon”. Hän nauroi päälle heleää nauruaan, johon ritari ei voinut olla yhtymättä. Mutta hän teki sen hivenen vastentahtoisesti.

”Hän on kuitenkin oikeassa, täti”, huomautti ritari. Hän oli sir Meirian. Ellath ei tarkkaan ottaen ollut hänen tätinsä, mutta läheinen sukulainen kuitenkin. ”Ei matkan pituus huoleta sir Caradoria, vaan sen vaarallisuus. Pahoja asioita tapahtuu Eriadorissa. Tiet eivät ole yhtä turvallisia kuin ennen”.

 

Ellath vilkaisi kummastuneena Meirianiin. Mistä tämä oikein puhui? Ei Lindonissa kukaan ollut kuullutkaan mistään muutoksista Eriadorissa. Mutta Meirianin vakava ilme kertoi tämän olevan tosissaan.

 

”Onhan minulla joukko loistavia Kultaisen kukan ritareita turvanani”, hän naurahti. ”Enkä minä ole ensi kertaa menossa vaaraan, Meirian. Unohdat että olin sodassa”. Meirian nyökkäsi. Hän tiesi kyllä tätinsä olleen Viimeisen Liiton mukana Mordorissa, mutta koskaan tämä ei ollut kertonut mitään yksityiskohtia. Paitsi sen, että kohtasi aviomiehensä Einionin juuri Barad Durin piirityksen aikana.

 

”Mutta”, huokasi Meirian lopulta. ”Minä tiedän että päätäsi on turha yrittää kääntää, täti. Moni voimakkaampikin on sitä yrittänyt ja epäonnistunut. Salli minun kuitenkin olla huolissani. En ymmärrä miksi haluat Imladrisiin juuri nyt”.

”Toisinaan kaipaan sinne”, huokasi Ellath. ”Tähdet laakson yllä ovat niin kirkkaat. Ja vesiputouksen solina on niin kaunis. Tahdon taas vaeltaa vuorten rinteiden kuusimetsissä. Ja tahdon tavata niitä, joita rakastan. Liian harvoin näen teitä nyt. Ymmärrän toki, että aikaa on vain vähän ja Wigamor on kaukana. Siksi minä tulen nyt luoksenne”.

 

”Kävimmehän me Wigamorissa vuosikymmen sitten”, puolustautui Meirian. Mutta hän tiesi että Ellath oli oikeassa. Vaikka hän ja Gwardur kumpikin kaipasivat Ellathia, he eivät olleet käyneet tämän luona kovinkaan usein.

”Niin, teidät kaksi näin sentään silloin”, huokasi Ellath hymyillen. Meirian katsoi yllättyneenä tätiinsä. Mitä tämä tarkoitti? Oliko Imladrisissa siis joku muukin, jota hän rakasti? Meirianin ja Gwardurin hän oli tavannut Wigamorissa, mutta ei jotakuta muuta? Mutta tätihän oli ollut naimisissa sir Einionin kanssa ja tämä oli kuollut ennen Meirianin syntymää. Ketä muuta hän voisi rakastaa?

 

Ellath hymyili hämillisesti tajuten luultavasti nuoren sukulaisensa ajatukset. ”Voi Meirian”, hän sanoi lopulta. ”Olen niin iloinen että olet mukanamme. En voisi toivoa parempaa matkaseuraa kuin sinä ja veljeni. Tule, muut ovat jo valmiita. Ei anneta heidän odottaa pidempään”.

 

Vieretysten he kävelivät hevosten luokse ja Meirian auttoi Ellathin satulaan. Sir Carador etummaisena saattue lähti liikkeelle kohti itää. Siellä jossakin heitä odotti kaukainen Imladris, mutta sitä ennen he kulkisivat Briin tienristeyksen läpi. Ajatellessaan Briitä sir Carador muisti heti Wedemir Noldorinin, joka oli tullut puhumaan hänen kanssaan edellisenä iltana. Wedemir oli itsensä Salmarindil Noldorinin poika ja valtiatar Melinirin veljenpoika, joten häntä kannatti kuunnella. Wedemir oli toivonut häneltä palvelusta, jonka Carador oli tietysti luvannut hoitaa. Tällä oli Briissä ystävä, Firiel niminen nuori nainen. Carador oli luvannut käydä tämän luona varmistamassa, että kaikki oli hyvin. Wedemir ei ollut selittänyt miksi naista etsittiin, mutta koko Rhovanion oli kuulemma täynnä tätä etsiviä palkkasotureita. No, Brii oli matkan varrella, joten Carador saattoi aivan hyvin käydä tarkistamassa, että Firielin piilopaikka oli yhä turvallinen.

 

 

Sir Acamer käveli kaupungin torilla yrittäen näyttää huomaamattomalta. Vielä ei ollut koittanut aika heidän kävellä avoimesti edes täällä Tharbadissa. Acamer oli kääriytynyt tummaan kaapuun. Jossakin muualla moinen huomaamattomuus olisi herättänyt kaikkien huomion, mutta ei täällä. Melkein joka toisella kaupungin asukkaalla oli hämärä menneisyytensä, jota tämä yritti peitellä. Acamer kulki pitkin harppauksi, mutta hänen rinnallaan kävelevä mies pysyi vaivattomasti ritarin vierellä. Hän oli yhtä pitkä ja voimakasrakenteinen kuin Acamerkin. Heidän silmänsä olivat yhtä siniset ja kasvonsa virheettömät. Heitä olisi voinut luulla veljiksi. Ja sitähän he olivatkin sydämissään. Veriveljiä!

 

Acamerin mieli täytti ylpeydellä. He olivat kaikki veljiä keskenään, he puhtaat numenorelaiset. Heidät oli luotu hallitsemaan Keskimaata ja nyt tuo pyhä hetki lähestyi. Pian...voi, niin pian he ottaisivat ensimmäiset avoimet askeleet kohti herruutta. Acamer tunsi niin voimakasta yhteenkuuluvuutta vierellään kävelevää miestä kohtaa, että tiesi vaikka kuolevansa tämän puolesta.

 

Jos Leontar tunsi samoin ei hän sitä paljastanut. Hän oli loistavan Acamerin veroinen ruumiinsa voimilta, mutta kun sir Acamer oli loistava miekkailija, oli Leontarin vahvuus hänen nopea älynsä. Juuri sen avulla oli Leontar noussut yhdeksi Tharbadin kuvernööni Vorondilin tärkeimmistä neuvonantajista. Vorondil jakoi hänen kanssaan veljeskunnan salaiset suunnitelmat ja omat toiveensa.

 

He olivat hyvä pari, sir Acamer ja delaatti Leontar, Gondorin armeijan Vihren prikaatin upseeri. Kumpikin oli tuntenut suurta ystävyyttä heti tavattuaan toisensa. Leontarin tapaaminen oli edes vähän lievittänyt kiivaan Acamerin turhautumista. Leontarin viileiden arvioivien silmien katseen edessä ei jalosukuinen ritari voinut menettää malttiaan.

 

Silti Leontarin rauhallisuus ei voinut kokonaan poistaa Acamerin tuskaa. Hän oli ratsastanut Rohanin ja Enedwaithin poikki eliitti miekkamiehiensä kanssa kuin itse Sauron olisi ollut heidän perässään. Mutta pohjoisen noidan asiamies, Byrnoth nimeltään, ei ollutkaan heitä odottamassa Tharbadissa. Sen sijaan Acamer tapasi Leontarin, joka kertoi ettei Byrnothia ollut vielä näkynyt. Vain hän tiesi missä Acamerin etsimä nainen oli, joten etsijät joutuivat vain odottamaan miehen ilmestymistä. Kaiken lisäksi Acamer ei voinut enää esiintyä kruunun ritarina eikä edes tavata kuvernööri Vorondilia. Vielä ei ollut aika veljeskunnan liikkua avoimesti Eriadorissa.

 

”Se mies on ythlingi”, selitti Leontar viitaten Byrnothiin. ”He ovat likaisia ja barbaarisia ihmisiä jostakin Sumuvuorten laaksoista. En pidä heidän kanssaan tekemisissä olemisesta. Toisinaan heitä näkee täällä Tharbadissa, mutta onneksi vain harvoin”.

 

”Nämä ythlingit palvelevat noitaa”, tuumi Acamer ihmetellen. ”Mikä sääli, että me jalon rodun edustajat joudumme olemaan tekemisissä moisien kanssa. Voin sietää sen vain ajatellen suurta tulevaisuutta, jonka tulemme luomaan”.

”Hyvinkin pian ythlingit ja kaikki muutkin barbaarit tulevat palvelemaan meitä numenorelaisia, eivätkä ketään muuta. Olet oikeassa, sir Acamer. Se ajatus tekee kaikista kärsimyksistä siedettäviä. Ajattele kaikkea sitä tietoa ja sivistystä jonka voimme heille antaa, kun mustan voiman palvelijat on lyöty ja haltioiden voima kukistettu”.

 

Leontar oli ehkä taipuvainen haaveilemaan, mutta Acamer oli käytännöllisempi. ”Entä tämä noita sitten”, hän tuumi katsoen kysyvästi Leontariin. ”Onko hän niin vaarallinen kuin sanotaan? Moinen liittolainen ei ole arvoisemme. Mitä pikemmin hänestä päästään, sitä parempi. Mutta jos hän voi auttaa minua löytämään Firielin ja päättämään tämän loputtoman etsinnän, otan mielelläni avun vastaan jopa sellaiselta suunnalta”.

 

”Älä haasta riitaa noidan tai hänen alaistensa kanssa”, varoitti Leontar. ”Älä vielä. Me tarvitsemme häntä, kunnes ritarikunta ja samoojat on kukistettu. Sen jälkeen hänen hyödyllisyytensä on ohi. Noita on vaarallinen, hyvä Acamer. Mutta kyllä hänkin kylmää terästä tottelee”.

”Etenkin jos puolimetriä sitä isketään hänen lävitseen”, nauroi Acamer. He olivat nyt joen rannalla eikä muita ihmisiä ollut lähellä. He saattoivat puhua vapaasti.

 

”Niin”, myönsi Leontar. ”Mutta sen teemme vasta oikealla hetkellä. Emme päivääkään aikaisemmin. Emme vaikka jalo veremme kiehuu, kun joudumme kärsimään moisia liittolaisia. Pidä siis hänen asiamiehensä tyytyväisenä, Acamer. Ne ovat ohjeesi. Tapat neito Firielin ja toimit sitten kuten noidan alainen käskee. Kaikki alkaa olemaan valmista, Acamer. En voi sanoa päivää, mutta pian marssimme avoimesti vihollisiamme vastaan. Suunnitelmamme ovat valmiita. Tehtyäsi kaiken pysyt Briin lähellä ja odotat sanaa. Se tapahtuu vielä tänä vuonna”.

 

Sen kuullessaan iloinen hehku syttyi Acamerin silmiin. ”Vihdoinkin”, hän sanoi. ”Mutta tehtäväsi estää meitä taistelemassa rinnakkain, eikö niin”?

”Voi, se pitää paikkansa”, Leontar myönsi. ”Sir Naichen joidenkin soturiensa kanssa on jo noidan luona, mutta minun on mentävä sinne koordinoimaan toimemme, kun on aika iskeä. Minun on mentävä noidan luokse ja kärsittävä tuon hirvittävän olennon seurasta. Varmistan että kaikki tapahtuu niin kuin on suunniteltu. Ratsastan jo tänään pohjoiseen. Emme voi vielä ratsastaa yhdessä. Mutta kaikki loppuu aikanaan ja niin loppuu noidankin elämä. Minä tiedän mitä tehdä ja tiedän milloin teen sen. Rukoile että olisin menestyksekäs, Acamer. Olethan ystäväni. Kun noita on hoidettu palaan etelään ja silloin voimme taistella rinnakkain veljeskunnan vihollisia vastaan”.

”Odotan sitä päivää innolla”, totesi Acamer hymyillen.

”Mutta nyt minun on jätettävä sinut odottamaan Byrnothia. Olet saanut ohjeesi. Toimi niiden mukaan. Pyhä Numenore ja kunniamme, veli”!

 

”Pyhä Numenore ja kunniamme”, vastasi sir Acamer katsellen miten Leontar katosi läheiselle kujalle. Hän huomasi hymyilevänsä. Siinä oli mies joka oli hänen veroisensa veriveli. Hän kuvitteli mielessään pohjoisen pahan ja ruman noidan, joka luuli olevansa niin kovin ovela. He käyttäisivät tuota inhottavaa naista ja sitten oikealla hetkellä Leontarin miekka lopettaisi tämän kurjan elämän. Haltiat, ythlingit ja vuorilaiset. He olivat kaikki vain barbaareja. Pian he oppisivat mikä heidän oikea paikkansa oli!

 

 

 

 

 

                                            KILPAJUOKSU THARBADISTA

 

He olivat perillä. Karavaani ylitti hiljaista vauhtia Tharbadin kuuluisan sillan. ”Toivottavasti emme joudu lähtemään yhtä vauhdilla kuin viimeksi”, tuumi sir Maitren leppoisasti katsellen ulos vankkureista. Vihreä-univormuisia vartijoita oli sillan kummassakin päässä, mutta kukaan ei kiinnittänyt mitään huomiota kauppiaiden vankkureihin. Tharbad eli kaupankäynnistä, joten he olivat tervetulleita. Lisäksi kauppiailla oli Gondorin kruunun lisenssi käydä kauppaa Tharbadissa. Vartijat eivät olisi voineet käännyttää heitä pois.

 

”Ainakin prikaati hoitaa yhä tehtäviään”, tuumi Edrahil katselleen vartijoita. ”Mitä mieltä olet, sir Welden? Mistä minun kannattaisi aloittaa tutkimukseni”?

”Sinuna kiertelisin majataloja ennen kuin menet kuvernöörin puheille. Niissä kuulee aina parhaat uutiset ja juorut. Jos onni on puolellasi saatat kuulla jotakin tärkeää”.

 

Welden oli lähes surullinen joutuessaan eroamaan Edrahilista. Tämä vakava nuori mies oli mukavaa seuraa ja he olivat ystävystyneet yhdessä vietetyn matkan aikana. Weldenistä olisi tuntunut paljon paremmalta, jos hän ei olisi uskonut Edrahilin joutuvan Tharbadissa vaaraan. Mutta vaikka uusi ystävä olisikin vaarassa, ei Welden voinut tehdä mitään. Hän oli viipinyt jo liian pitkään, eikä sitä paitsi voisi toimia avoimesti kaupungissa. Viimeksi heidät oli lähes tapettu!

 

Vaunut pysähtyivät kolisten ja he havaitsivat olevansa Tharbadin suurella torilla. Kaikki neljä nousivat vankkureista ja livahtivat tiehensä. Pitkä jäähyväiset kauppiaiden kanssa keskellä toria olisivat kiinnittäneet liiaksi huomiota. Parempi oli häipyä kenenkään huomaamatta.

 

 

”No, nämä ovat sitten hyvästit”, tuumi Edrahil hyväntuulisesti, kun he olivat siirtyneet hieman kauemmaksi torista. ”Voi kunpa voisitte jäädä, mutta ymmärrän kiireenne. Valkoinen neuvosto haluaa varmasti kuulla Imladrisissa kaikki uutisenne”:

”Jotenkin epäilen sitä”, nauroi Maitren. ”He eivät usein pidä kenenkään muiden uutisia tärkeinä. He tietävät jo kaiken ja se siitä”.

”Hieman kuin Gondorin neuvosto siis”, vastasi Edrahil. ”Mutta vakavasti puhuen, tapaammeko me enää milloinkaan, vai kohtaatteko joskus 500 vuoden kuluttua jonkun sukulaiseni ja kerrotte hänelle tästä tapaamisesta samoin kuin minulle Imrazorista”?

 

”En tiedä mitä tulee tapahtumaan”, vastasi Welden. ”Mutta minulla on omituinen tunne, että tiemme tulevat ainakin jollakin lailla kohtaamaan uudelleen. Muista mitä sanoin, Edrahil. Ole varovainen älä kerro kenellekään, jos havaitset jotakin outoa. Pidä kaikki omana tietonasi ja palaa Gondoriin raportoimaan. Siellä on kruunu tukenasi. Täällä olet yksin ja vailla apua”.

”Minä muistan sen”, Edrahil vastasi. He kättelivät ja gondorilaiset lähtivät kävelemään kohti kaupungin keskustaa.

 

 

Welden odotti että he olivat kadonneet näkyvistä ja kääntyi sitten kauempana pienen kaupan seinustaan nojailleen hahmon puoleen. Hän oli jo kaukaa tunnistanut sinisenharmaan kaavun ja joustavan kissamaisen kävelytyylin. Pieni hymy ilmestyi Weldenin kasvoille. ”Tervehdys”, hän sanoi varoen lausumasta Gileasin nimeä. Sen tunsivat kaikki yhä Tharbadissa ja he paljastuisivat hetkessä.

 

Gileas nyökkäsi heille ja vastasi vakavana Weldenin tervehdykseen. ”Luulin etteivät ystävänne poistuisi koskaan”, hän sanoi viitaten suuntaan johon Edrahil oli kadonnut. ”Kuinka pitkät jäähyväiset ne olivat. Kuitenkaan en tuntenut heitä”, hän tuumi katsoen uteliaana Weldeniin.

”Vain ystäviä, joihin tutustuimme matkalla”, salohaltia selitti. ”Silti oli surullista joutua heistä eroon näin pian. Mutta tule, menkäämme sivullamme että voimme puhua enemmän”.

 

He kävelivät Tharbadin ihmisvilinässä kauemmaksi pääkaduilta, kohti joen rantaa. Äkkiä Maitren hätkähti, mutta hillitsi heti itsensä. Weldenin ja Gileasin tarkat silmät olivat kuitenkin huomanneet ritarin reaktion. ”Mitä nyt”, kysyi Gileas tarkkaillen valppaana ympäristöä. Hänen kätensä oli pudonnut miekankahvalle.

 

”Jatkakaa kävelyä”, vastasi Maitren. He kävelivät pari korttelia, ennen kuin Maitren selitti. ”Welden, se oli yksi niistä ratsastajista, jotka näimme Anorienissa. Olen varma siitä. Se joka komensi heitä. Sir Acamer”.

Welden nyökkäsi ja viittasi Gileasin olemaan vaiti. Tämä ei näyttänyt hämmästystään, mutta aikoi ilmiselvästi kysyä jotakin. ”Oliko hän yksin”, Welden kysyi.

”Hänen seurassaan oli joku suurikokoinen tumma mies, joka näytti aivan vuorilaiselta”.

”Hyvä on, jatketaan matkaa. Puhutaan lisää kun pääsemme syrjemmälle”.

 

Mutta Weldenin mieli askarteli kuumeisesti asian parissa. Acamer oli siis todellakin päässyt Tharbadiin. Mutta mitä mies nyt aikoi? Varmasti hän etsisi Firieliä Tharbadista ja ympäröiviltä alueilta. Mutta miksi mies lähtisi Briihin asti, kun hänellä ei ollut Firielistä mitään varmaa tietoa. Ei, Firiel oli luultavasti aivan turvassa. Ainoastaan vuorilaisen oleskelu Acamerin seurassa sai Weldenin hivenen huolestumaan. Oliko palkkionmetsästäjällä paikallinen liittolainen? Tai vielä tärkeämpää, saattoiko Acamer liittyä jotenkin siihen mitä Eriadorissa tapahtui? Welden huokasi. Vastauksia ei ollut. Ainoastaan yhä lisää kysymyksiä!

 

Pian he saapuivat joen rannalle, missä ihmisiä ei juurikaan liikkunut. ”Mitä ihmettä on tapahtunut”, huudahti Gileas ennen kuin Welden ehti sanoa mitään. ”Puhutte Anorienista, kuin olisitte olleet siellä. Mistä on kyse, Welden”?

”Olimme todellakin Anorienissa ja kauempanakin”, vastasi Welden väsyneesti. ”Kerron sinulle siitä myöhemmin. Mutta ensin saat vastata minun kysymyksiini. Mitä teet täällä Gileas ja miten ihmeessä löysit meidät”?

 

Welden ei jäänyt kuuntelemaan Gileasin kysymyksiä, sillä hän aavisti jo ettei puolihaltia ollut heitä tapaamassa vain sattumalta. Hänet oli lähetetty heitä etsimään!

 

”Sain käskyn etsiä teidät”, Gileas vastasi. ”Haldurion ei ollut tyytyväinen, kun että saapuneet ajoissa partioretkeltänne. Kun teitä ei lopulta kuulunut lainkaan, sain häneltä ja Talwelta käskyn tulla Minhiriathiin ja käskeä teidät palaamaan heti Imladrisiin. Tulin tänne Tharbadiin ja kuulin teidän olleen täällä ja poistuneen etelään. Olisin tietysti voinut lähteä teitä jäljittämään, mutta voisinko seurata menestyksekkäästi mahtavaa sir Weldeniä läpi maiden ja mantujen”. Sen sanoessaan Gileas katsoi Weldeniin antaen ymmärtää, että juuri niin hän olisi halunnut tehdä.

 

”Se olisi ollut mielenkiintoinen haaste”, puolihaltia jatkoi. ”Mutta en voinut ottaa sitä riskiä, että kulkisitte sillä aikaa Tharbadin kautta pohjoiseen. Siksi jäin tänne odottamaan. Kuten tiedät on olemassa kaksi tapaa löytää joku. Voi jäljittää tätä pitkin metsiä, tai valita paikan jonka läpi etsityn on lopulta pakko kulkea, ja odottaa tuossa paikassa. Minä odotin ja tarkkailin etelän tietä. Tänään saapui taas kauppakaravaani Gondorista ja kenen näinkään kurkkivan yhden vankkurin sisältä, ellen tämän sir Maitrenin tässä”.

 

Welden hymyili Gileasin mutkattomalle tavalle kertoa asioita. Hän kertoi asiat hauskasti, vaikka ei itse nauranut tai hymyillyt juuri koskaan.

 

”En ymmärrä miksi sinut lähetettiin meitä etsimään”, ihmetteli Welden. ”Olen minä ennenkin ollut pahasti myöhässä, mutta kukaan ei ole välittänyt”.

”Unohdat Valkoisen neuvoston kokouksen”, selitti Gileas. ”Haldurion haluaa sinut sinne ja heti! Hän on todella harmistunut seikkailuistasi. Itseasiassa hän on alkanut epäillä, että olet lähtenyt taas suorittamaan ihan omaa tehtävääsi ja etsimään johtolankoja suuren salaliiton selvittämiseksi”.

 

”Siinä hän on oikeassa, kuten yleensäkin”, vastasi Welden. ”Kun olimme suorittaneet partioretkemme päätin lähteä omin lupineni Tharbadiin. Sain selville enemmän kuin odotin. Meidät lähes tapettiin ja pääsimme hädintuskin pakoon. Emme voineet tavata Lawhiria ja Dunlania, kuten olimme suunnitelleet. Sen sijaan saimme johtolangan, joka viittasi Minas Tirithiin asti. Kiiruhdimme siis sinne ja palasimme vasta nyt”.

”Ikävä kyllä se oli hukkareissu”, lisäsi Maitren. ”Tai ainakin melkein. Saimme selville että jotakin hämärää on tekeillä, mutta johtolankamme kirjaimellisesti kuoli käsiimme”.

 

”Mutta miksi olet oikeasti täällä, Gileas”, kysyi Welden. ”Miten Valkoisen neuvoston kokous liittyy mihinkään? Mihin minua siellä tarvitaan”?

”Siinäpä se”, huudahti Gileas. ”Sinä olet nyt komennossa, Welden. Talwe ja Haldurion haluavat sinut sinne heti, eivätkä he ole valmiita kuuntelemaan mitään tekosyitä”.

”Komennossa? Minäkö? Mitä sinä puhut, hyvä Gileas? Mitä kauheaa on tapahtunut, että olet joutunut matkustamaan halki koko Eriadorin minua hakemaan”?

 

”Lawhir on kuollut”, totesi Gileas tyynesti, kuin se ei olisi paljoakaan häntä liikuttanut. Hän näki Weldenin ja Maitrenin kauhistineet kasvot ja kiiruhti selittämään. ”Sir Delemirin kimppuun hyökättiin Sääskisuon majatalossa. En tiedä yksityiskohtia, sillä Haldurion lähetti minut heti matkaan, kun tieto saapui Imladrisiin”.

 

”Delemir”, huudahti Welden. ”Hänen piti tavata Athir. Nopeasti, Gileas. Kerro minulle kaikki mitä tiedät”!

Gileas ymmärsi nyt pelon Weldenin silmissä. ”Ole huoletta, Welden. Athir on aivan kunnossa. Hän juuri toi tiedon tapahtuneesta Imladrisiin. Heidän kimppuunsa oli hyökännyt jotain palkkasotureilta vaikuttavia ihmisiä. Se oli hyvin järjestetty isku. Delemir ja sir Maenhir haavoittuivat pahasti. Vain Lawhirin ja Dunlanin saapuminen viime hetkellä avuksi pelasti heidän henkensä. Mutta Lawhir sai surmansa taistelussa”.

 

Lawhir oli poissa! Kuollut! Jos he olisivat jääneet Tharbadiin, olisivatko he voineet pelastaa tämän? Welden ei voinut olla ajattelematta sitä. Mutta ajatus oli poissa yhtä nopeasti kuin tulikin. Moisiin itsesyytöksiin ei ollut nyt aikaa.

 

”Jäikö Dunlan haavoittuneiden kanssa majataloon”, kysyi Maitren mietteliäänä. Hän muisti liiankin hyvin mitä Welden oli Edorasissa sanonut sodasta. Oliko se alkamassa? Mikä olisi järkevämpää kuin iskeä vihollisen johtajia vastaan ennen sodan alkua?

”Kyllä. Athir sanoi Delemirin olevan niin heikossa kunnossa, että kuluu kuukausia ennen kuin hän voi liikkua”.

 

He kumpikin kääntyivät katsomaan Weldeniin, joka katseli hetken vaitonaisena Gwathlon tummia vesiä, kun ne virtasivat heidän ohitseen. ”Olin aikonut palata Imladrisiin Briin kautta”, hän sanoi lopulta. Niin, hän olisi voinut varoittaa Firieliä etsijöiden läheisyydestä. Mutta eikö neito ollut kuitenkin turvassa Briissä? Sir Acamer miehineen tutkisi Tharbadin ja palaisi sitten etelään. Weldenillä oli kiire. Hän ei ehtisi Briihin.

”Mutta nyt kuulen olevani komennossa. Haldurion on oikeassa. Paikkani on Imladrisissa eikä keskellä Minhiriathia. Mitä mieltä sinä olet, Maitren”?

”Me olemme suututtaneet Talwen ja Haldurionin jo kylliksi omilla retkillämme”, nuorempi ritari vastasi. ”Palataan Imladrisiin. Olemme rikkoneet kylliksi käskyjä yhdelle vuodelle”. Welden nyökkäsi. ”Lähdetään sitten matkaan. Ota kärki, Gileas. Menemme suorinta tietä, eli Mitheithelin vartta seuraten. Niin säästämme edes vähän aikaa”.

 

Niin he jättivät surullisin mielin jälkeensä Tharbadin. Lawhir oli kuollut, Haldurion ja Talwe olivat raivoissaan, Delemir poissa pelistä ja kaiken lisäksi he jättivät ystävänsä Edrahilin yksinään vaaraan. Se ei tuntunut oikealta, kuten ei Weldenin päätös olla varoittamatta Firieliä. Hän oli komennossa, mutta miksi sitten hänen piti edelleenkin pelata Haldurionin ja Talwen peliä, eikä omaansa? Mutta Welden nieli vaitonaisena ylpeytensä ja seurasi Gileasia kohti pohjoista. Delemir oli poissa ja Valkoisen neuvoston kokous oli tulossa. Jonkun piti ottaa Delemirin paikka. Se tehtävä oli nyt langennut Weldenille. Hän saattoi ainoastaan lohduttautua sillä, että uskoi vilpittömästi Firielin olevan turvassa.

 

 

”Me ratsastamme heti Briihin”, sir Acamer huudahti katsellen miehiään. He olivat kaikki loistavia miekkamiehiä ja Mehtan oli erinomainen jousimies. He olivat kaikki kunnianarvoisia ja syystäkin ylpeitä. Heitä kaikkia ajoivat samat toiveet ja unelmat. Hän luotti miehiinsä kuin vuoreen. Haltioista ei olisi heille vastusta. Vihdoinkin he pääsisivät toimintaan. Vihdoinkin hän oli saanut ohjeensa. ”Hankkikaa vuorelaiselle levännyt hevonen”, Acamer komensi. Hän kääntyi katsomaan olisiko Byrnothilla jotakin valittamista, kun häntä kutsuttiin hivenen halveksivasti vuorelaiseksi. Mutta barbaari vain katsoi ritariin tyynesti, kuin olisi tiennyt jonkin salaisuuden, jonka vuoksi ei vaivautunut ottamaan Acamerin sanoja loukkauksena. Ja niin Byrnoth tiesikin. Isotelkoon numenorelainen miten paljon tahansa, se ei peittänyt totuutta. Hän johtaisi etsijät Firielin luokse, mutta se oli valtiatar Derhal joka käytti tässä tapauksessa numenorelaisia, eikä toisin päin. Vihasta kihisten oli sir Acamerin toteltava barbaarist Byrnothia ja tämän ohjeita. Mutta hän tiesi Leontarin tehtävästä. Hänen veriveljensä miekka tulisi korjaamaan kaiken, kun oikea aika koittaisi.

 

”Valtiattaresi käyttää meitä kuin koiria, vaikka olemme vapaita numenorelaisia”, tuumi Acamer synkästi, katsellen Byrnothia kuin olisi halunnut iskeä miekkansa tähän. ”Mutta me tottelemme. Liian pitkään olen johdannut tätä naista, että antaisin minkään estää hänen löytämistään. Jos sen vuoksi minun on noudatettava sinun noitasi ohjeita, olen siihen valmis”.

”Et puhuisi hänestä noin, sir Acamer, jos olisi tavannut hänet”, vastasi Byrnoth yhä rauhallisena. ”Kenties hänen voimansa ja kauneutensa ylittäisi käsityskykysi. Niin on käynyt monelle”.

 

”Minä en usko noituuteen ja käsityskykyni on suurempi kuin luuletkaan”, tuhahti Acamer. ”Mutta olemme jaaritelleet jo kylliksi. Kaikki satulaan. Ratsastamme Briihin. Pitkä etsintämme on viimein ohi. Kaikki veljeskunnan viholliset kuolevat. Pyhä Numenore ja kunniamme, veljet”. ”Pyhä Numenore ja kunniamme”, he huusivat innokkaasti ja nousivat ratsaille. Oli aika ratsastaa. Oli aika metsästää ja tappaa. Pian viholliset saisivat maistaa heidän miekkojaan. Miekkamiesten silmät leiskuivat innosta kun he kannustivat hevosiaan. Eikä sir Acamerin into ollut muita vähäisempää. Mutta Byrnoth hymyili vaisua hymyään tietäväisen näköisenä.

 

 

 

He kulkivat vaitonaisina Mitheithelin vartta kohti pohjoista. Maasto oli nopeakulkuista ja matka edistyi nopeasti. Kaikki kolme ritaria olivat erinomaisessa kunnossa eivätkä tarvinneet pitkiä lepotaukoja. He eivät puhuneet paljoa. Maitren ajatteli kuollutta Lawhiria ja haavoittunutta sukulaistaan Delemiriä. Welden ei tiennyt mitä Gileas ajatteli, mutta ajatteliko tämä koskaan mitään muuta kuin murhattua ystäväänsä Henderkiä? Gileas oli aina niin synkän oloinen, että hänen täytyi ajatella jotakin kamalaa. Welden uskoi hänen ajattelevan Henderkiä.

 

Welden itse yritti ajatella tulevaa Valkoisen neuvoston kokousta. Mutta jotenkin se ei tuntunut yhtä tärkeältä kuin kaikki muut. Kaikki mitä oli tapahtunut kevään ja alkukesän aikana täytti hänen mielensä. Tuntui lähes uskomattomalta, että retki Minas Tirithiin oli ollut niin merkityksetön. He eivät olleet saaneet aikaan mitään hyödyllistä ja olivat menettäneet paljon aikaa. Juuri aika tuntui nyt olevan kaikkein tärkeintä, kun tapahtumat etenivät alati kiihtyvällä vauhdilla. Aika oli loppunut Lawhirilta. Minkälaisen riskin olikaan Enlion joutunut ottamaan, että oli joutunut palkkasotureiden surmaamaksi. Mitä tahansa olikin tapahtunut Welden oli varma yhdestä asiasta. Sir Enlion Lawhir oli kuollut hyvin ja urheasti!

 

Miksi Weldenin aavistus oli pettänyt niin täysin? Sitä hän ei voinut olla ihmettelemättä. Einion oli kehoittanut häntä aina luottamaan vaistoihinsa. Kaikella oli tarkoituksensa ja pieninkin asia saattoi myöhemmin osoittautua ratkaisevaksi. Tarkkailijan piti vain havaita nämä pienet asiat ja osata yhdistää ne toisiinsa. Oliko matkan varrella tapahtunut jotakin pientä mutta merkittävää, jonka Welden oli jättänyt huomiotta? Sitä hän analysoi tunnista toiseen heidän kulkiessaan pohjoiseen. Mutta Welden ei keksinyt mikä olisi voinut olla niin tärkeää, että heidän täytyi mennä Minas Tirithiin asti saamaan se selville!

 

Eniten häntä vaivasi ajatus, että hän saattoi olla kokoajan kävelemässä kauemmaksi niistä vastauksista, joita tarvitsi niin kipeästi. Sillä loogisin selitys oli, että Edrahil, Firiel, Acamer tai he kaikki yhdessä olivat jotenkin tärkeitä. Mutta mikä heidät teki tärkeiksi? Vastaus siihen pysyi sitkeästi poissa hänen mielestään. Ruhtinas Freca oli tapettu ja merirosvot liikehtivät. Delemirin kimppuun oli hyökätty ja Lawhir oli kuollut. Saattoiko kaikilla näillä asioilla olla jokin yhteys, jota kukaan ei ollut huomannut?

 

Äkkiä Welden tajusi ainakin yhden asian, jonka hän oli jättänyt huomiotta. ”Gileas”, hän huudahti etummaisena kulkevalle puolihaltialle. ”Mitä Haldurion ja Talwe ajattelivat ajoituksesta, kun Delemirin kimppuun hyökättiin”?

”Minusta tuntuu etteivät he ole lähiaikoina ajatelleet yhtään mitään muuta kuin Valkoista neuvostoa. Koko kokous on kaatunut aika pitkältä Haldurionin niskoille ja hän vaikuttaa melko väsyneeltä. En usko että Haldurion on uhrannut juurikaan ajatuksiaan Delemirin kohtalolle”.

 

”Mietin vain”, tuumi Welden. ”Että hyökkääjien täytyi tietää Delemirin tapaavan Athirin majatalossa juuri noihin aikoihin. Heidän täytyi tietää Delemirin tulevan sinne ja heidän täytyi tietää aika. Miten se on mahdollista”?

”Ehkä he seurasivat Delemiriä pidemmän aikaa”, tarjosi Maitren. ”Tai sitten joku puhui varomattomasti jossakin majatalossa”.

”Kuten kuka”, ihmetteli Welden. ”Aika harvat tiesivät koko tapaamisesta. Sehän oli vain normaalia partiotoimintaa. Miten ihmeessä vihollisemme saivat tietää siitä”?

 

”Ajattelette kaikkia muita vaihtoehtoja, paitsi loogisinta”, huomautti Gileas. ”Minä olen elänyt pitkään Tharbadissa ja kohdannut ihmismielen pahimmillaan. Oikeasta motivaatiosta lähes kuka vain voi pettää toisen. Älä etsi yhteensattumia, Maitren, sillä sellaisia tapahtuu vain harvoin. Etsi petturia”. Welden värisi muistaen Agamorin. Oikeasta motivaatiosta lähes kuka vain voisi olla petturi, sanoi Gileas. Voi, hän oli liiankin oikeassa. Joku oli pettänyt Delemirin. Se oli loogisin selitys. Mutta kuka? Varmasti ei kukaan ritareista, mutta keitä jäi jäljelle? Ehkä joku samooja? Mitä Athir olikaan sanonut Henderkin murhasta? Hän oli löytänyt paikalta samoojien käyttämien saappaiden jälkiä. Ja Mitheithelin sillalla oli surmattu samoojien viestinviejä. Surmattu oli tuntenut murhaajansa. Oliko samoojien joukossa siis petturi? Kuka oli tiennyt Delemirin ja Athirin tapaamisesta?

 

 

Welden oli älykäs ja kykeni analysoimaan monimutkaisiakin asioita nopeasti. Mutta siitä huolimatta suoremmin ajatteleva Maitren aiheutti tuona päivänä tärkeimmän johtopäätöksen.

 

Matka eteni hyvin ja Gileas kyseli uteliaana toveriensa retkestä Minas Tirithiin. Maitren huomasi Weldenin olevan syvällä mietteissään ja kertoi siksi itse matkasta. Gileas kuunteli tarkkaavaisesti, etenkin kun Maitren kertoi Sarumanin osuudesta. Sitten Maitren pääsi osaan, jossa he olivat jo Anorienissa. Hän jätti paljon kertomatta, katsoen aina välillä Weldeniin saadakseen vahvistuksen, että toimi oikein. Mutta tarina oli mielenkiintoinen ja pysyi hyvin kasassa.

 

Maitren kertoi juuri Gileasille kuinka oli kysellyt uutisia paikallisilta Anorienissa. ”Enimmäkseen he puhuivat merirosvoista, joiden voimien kerrottiin kasvaneen vuosi vuodelta. Se pelotti gondorilaisia enemmän kuin Minas Morgul, jonka hirvittävät tornit voi nähdä Minas Tirithiin liiankin selvästi. Sen vihollisen he jo tuntevat, mutta merirosvot ovat jossakin kaukana Umbarissa ja Ulradissa, eivätkä gondorilaiset voi pitää heitä silmällä”.

 

”Niin, se antaa turvallisuuden tunnetta, kun tietää missä viholliset ovat ja mitä he tekevät”, myönsi Gileas. ”Mitä muuta Anorienissa puhuttiin”?

”Heidän ruhtinaansa kuolemasta oli jo useampi vuosi, mutta se oli yhä ihmisten mielissä”, sanoi Maitren. Ja juuri silloin Welden löysi puuttuvan linkin kaikkiin tapahtumiin. ”Miksi he yhä puhuivat siitä”, ihmetteli Gileas. ”Oliko ruhtinas niin rakastettu”?

”Ei, vaan hänen tyttärensä piti seurata häntä maakunnan johtoon. Mutta tämän sanottiin syyllistyneen valtiopetokseen ja hän katosi. Ruhtinaan veljenpoika seurasi häntä sitten ruhtinaskunnan johtajana. Mutta ihmiset huhusivat, että tytär ei olisi syyllinen ja toivoivat, että jonakin päivänä hän vielä palaisi. Se oli kuin jostakin vanhasta sadusta. Hyvä ruhtinatar palaa vielä vapauttamaan kansansa! Mutta Anorienin nykyisen ruhtinaan kerrotaan etsivät serkkuaan kaikkialta”.

 

Maitren vaikeni tajuten, että Welden oli pysähtynyt ja katsoi suoraan häneen. ”Maitren”, salohaltia huudahti hämmästyneen. ”Sinä et ikinä kertonut minulle mitä juoruja Anorienin ruhtinassuvusta kerrottiin”. Hän ajatuksensa kiisivät nyt aivan uuteen suuntaan. Ruhtinatarta etsittiin! Etsittiin kaikkialta, Rhovanionistakin. Tai Tharbadista! Hän oli liian vilpitön ollakseen syyllinen. Ja aivan liian ylhäisesti käyttäytyvä ollakseen vain tavallinen ihminen. Se ryhti ja liikkeiden sopuisuus. Miten hän ei ollut nähnyt sitä? Ja naisen puhe? Eikö se ollut puhtainta westronia mitä hän oli kuullut. Kuin ylhäinen ihminen olisi puhunut. Hän ei puhunut niin kuin joku Rhovanionin asukas, vaan kuin gondorilainen. Anorienilainen? He olivat tavanneet vain nopeasti, mutta silti Welden kirosi nyt itseään. Se oli ollut kokoajan hänen silmiensä edessä, eikä hän huomannut. Hänen oli pitänyt matkustaa Minas Tirithiin asti saadakseen tietää sen, mikä hänen olisi pitänyt nähdä heti tavatessaan naisen Briissä. Kaikki liittyi toisiinsa. Kaikelle oli selitys, aivan kuten Einion oli sanonut.

 

”Nimi, Maitren”, Welden sanoi kireästä. ”Kertoivatko he ruhtinattaren nimen”?

”Tietysti. Hän nimensä on Firiel”!

Nyt oli Gileasin vuoro hämmästyä. ”Firiel? Mutta, eihän se voi olla...”. Hänkin oli tavannut Firielin Briissä tuona päivänä, kun örkit olivat hyökänneet. Gileasin hämmästys haihtui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Tietysti! Jos joku oli ruhtinatar, niin se nainen.

 

”Hän oli aivan edessämme kokoajan, emmekä tajunneet mitään”, lausui Welden kuolemanvakavana. ”Hän on Anorienin ruhtinatar ja palkkasoturit ovat hänen perässään. He ovat kuulleet jotakin. Saaneet jostakin tiedon. He ovat nyt Tharbadissa, mutta eivät jää sinne. He eivät lepää ennen kuin ovat löytäneet saaliinsa. Firiel on Briissä. He ovat matkalla Briihin”!

 

”Mitä me teemme, Welden”, kysyi Maitren. ”Hän ei ole ainoastaan Anorienin ruhtinatar, vaan myös Wedemirin ystävä”.

”Me menemme hänen avukseen”, sanoi Welden hetken mietittyään. ”Firieliä on varoitettava. Kaikki johtolankamme liittyvät toisiinsa. Ne kaikki kietoutuvat yhteen Briissä. Tunnen sen nyt liiankin hyvin. Haluan rynnätä sokeasti sinne. Me palvelemme ja onni seuraa, eikö niin Maitren”?

 

Maitren katsoi hivenen epäillen Weldeniin. ”Mutta meillä on jyrkkä käsky palata Imladrisiin. Olemme suututtaneet herramme jo kylliksi. Mitä he tekevät, jos vastustamme suoraa käskyä? Voimme joutua pahoihin vaikeuksiin”.
Welden nyökkäsi. ”Se on totta. Sinun ei tarvitse tulla, ystäväni. Mene Imladrisiin ja raportoi ruhtinas Haldurionille. Minä jatkan yksin Briihin. Tapaamme Imladririssa”.

 

Maitren naurahti. ”Mitä sinä puhut? Luuletko että päästäisin sinut matkaan yksin? Luuletko että jättäisin sinut? Me olemme aina olleet yhdessä. Me lähdemme Briihin. Haldurion saa ajatella mitä haluaa. Jos sinä uskot että meidän on mentävä, niin me menemme”.

Welden hymyili iloisesti. ”Hyvä on. Me menemme kumpikin. Mutta Haldurion ei voi saada kaikkea haluamaansa. Eikö hän sanonut, että komento on nyt minun”?

”Juuri niin hän sanoi”, myönsi Gileas hymyillen vaisusti. Hän tiesi heti mihin Welden tähtäsi.

 

”Jos minä kerran olen komennossa, niin teen komentotason päätöksen. Me menemme Briihin. Sinä saat tietysti mennä minne haluat, Gileas. Erikois tiedustelijana et ole alaiseni”.

”Ja päästäisen teidät kahdestaan pelastamaan kaunista neitoa”, puolihaltia huudahti. ”Ei ikinä. Johda eteenpäin, sir Welden. Me seuraamme”!

 

 

 

 

 

                                            KOHTAAMISIA BRIISSÄ

 

Saattue oli pysähtynyt yöksi vain muutaman kilometrin päähän Briin länsipuolelle. He olivat edenneet hyvää vauhtia ja Carador oli tyytyväinen. Silti hän ei voinut olla välttämättä omituista tunnetta, että hiljaisuus heidän ympärillään oli pahaenteinen. Tie oli tyhjä muista matkaajista. Mitä se merkitsi? Hän ei tiennyt, mutta päätti pitää entistä tarkemmin silmänsä auki.

 

Ellath raotti silmiään, kun sir Carador tuli herättämään Meiriania. Ritari nukkui suojelevasti aivan tätinsä vierellä ja nousi heti pystyyn. Yö oli vielä nuori. Mihin ritarit oikein olivat menossa. ”Carador”, kuiskasi Ellath kohottaen päätään. Hän näki että sir Deiran oli vartiossa. Carador ja Meirian olivat kumpikin täysissä aseissa. ”Mitä ihmettä te aiotte”?

 

Carador kumartui Ellathin puoleen. ”Kaikki on hyvin, valtiatar. Minä ja Meirian käymme Briillä ritarikunnan asioilla. Palaamme takaisin ennen auringonnousua ja jatkamme sitten matkaa”.

”Mutta miksi ihmeessä menette kylään keskellä yötä”, Ellath ihmetteli.

”Asiamme on arkaluonteinen. Emme halua kiinnittää mitään huomiota henkilöön, jota menemme tapaamaan. On parempi ettei hänestä puhuta enää ritarikuntaan liittyen, sillä hän voi olla vaarassa. Tarkistamme että tämä henkilö on turvassa”.

”Onko tämä henkilö ritarikunnan jäsen”, kysyi Ellath haluten tietää täsmälleen mihin vaaraan Carador aikoi raahata hänen nuoren sukulaisensa

 

”Hän on nainen, valtiatar”, vastasi Carador.

”Nainen? Hänen on parasta pitää silmänsä irti minun Meirianistani. Olen jo katsonut hänelle sopivan vaimon Vihersatamasta”. Ellath nauroi hiljaa sen sanoessaan. Meirian tunsi tätinsä huumorintajun ja vastasi tämän hymyyn. Hän poistui hiljaa Caradorin perässä kohti Briitä. Mielessään Meirian tunsi omituista jännitystä. Hän ei osannut selittää sitä, sillä he olivat menossa vain Briihin ja hänen seurassaan oli yksi parhaista ritareista.

 

 

He saapuivat puolentunnin kävelyn jälkeen Briin tienristeykseen. Kylä kohosi risteyksen itäpuolella ja sen takana häämötti Briivuori tummana kuunvalossa. Näkymä oli omituisen aavemainen. ”Tule, mennään”, huudahti sir Carador ja he kiiruhtivat kohti porttia. Se olisi lukossa, mutta ritarit olivat ennenkin kiivenneet Briin portin yli. Se ei ollut mikään voittamaton este!

 

Mutta tuona yönä heidän ei tarvinnut kiivetä. Portti oli raollaan. Sir Carador työnsi sitä enemmän auki ja katsoi hetken avonaista porttia. ”Tämä ei lupaa hyvää”, hän sanoi hiljaa ja veti samalla varovasti miekkansa huotrasta. Carador oli saattueen komentaja, joten hän oli jättänyt keihäänsä Mithlondiin. Meirian puristi keihästään lujemmin, kuin odottaen hiljaisuuden minä hetkenä tahansa repeävän huudoksi ja taisteluksi.

 

Mutta mitään ei tapahtunut. Sir Carador astui varovasti sisään portista ja Meirian seurasi häntä tarkkaillen varuillaan ympäristöä. Meirian vilkaisi nopeasti porttia. ”Se on avattu sisältäpäin”, hän totesi.

 

He seisoivat hetken paikoillaan. ”Ehkä salakuljettajat ovat avanneet portin”, sanoi Meirian. Mutta Carador pudisti päätään. ”Ei, täällä on jotakin tekeillä. Jotakin pahaa. Ihmettelenpä kuka on avannut portin ja kenelle”.

 

Sir Carador viittasi Meirianin seuraamaan ja he lähtivät kävelemään syvemmälle Briin kylän kaduille. Carador kulki varjoista toiseen pysytellen taitavasti poissa kuunvalosta. Hän johti heidät varmasti kohti kylän pohjoislaitaa. Wedemir oli kertonut Firielin asuvan koko kylän pohjoisimmassa talossa. Se olisi helppo löytää.

 

He eivät kohdanneet ketään kylän kaduilla. Yö oli täysin rauhallinen, mutta silti uhan tuntu kasvoi kokoajan. Samassa lasin helinä rikkoi hiljaisuuden. ”Ne murtautuvat sisään”, huudahti Carador. Meirian ei seurannut hänen ajatustensa juoksua, mutta ryntäsi silti perään, kun sir Carador pinkaisi juoksuun. He kuulivat lyhyen huudon ja lisää helinää. Sitten seurasi hiljaisuus.

 

Carador näki miehen seisovan talon varjoissa ja katselevan kohti pohjoista, mistä äänet olivat kuuluneet. Miehen kädessä oli miekka. Hän kuuli heidän tulonsa ja kohotti sen. Ystävä vai vihollinen? Samassa mies yritti pistää miekkansa sir Caradorin läpi. Ritari väisti ja hänen hurja iskunsa lennätti miehen seinää päin. Meirian näki verta valuvan tämän rinnasta eikä mies enää noussut.

 

Sir Carador ei vilkaissutkaan enää kaatuneeseen vaan jatkoi juoksuaan. Enää yksi talo erotti heidät kylän pohjoisimmasta talosta, kun toinen mies syöksyi esiin piilostaan pimeältä kujalta. Hänen kädessään oli pitkä keihäs, jonka mies sinkosi kohti sir Caradoria. ”VARO”, Meirian huusi nähden keihään suunnan. Carador heittäytyi sivulle ja kierähti takaisin jaloilleen. Hän näki yhdellä silmäyksellä koko tilanteen. Mies oli vetämässä miekkaa esiin ja sir Meirian astui keihäs ojossa häntä kohti. ”Hän on sinun”, Carador huusi ja jatkoi juoksuaan.

 

Hän kiersi talon ja sai näkyviinsä kohteensa. Kolme miestä raahasi juuri talosta ulos tummahiuksista naista, joka ei ollut täysin tajuissaan. Kaksi muuta astui talosta heidän perässään. Pitkä mies näytti käskevältä. Hänen täytyi olla joukon johtaja. Toinen oli leveäharteinen ja suurikokoinen tummanpuhuva mies, joka näytti aivan joltain Sumuvuorten takaiselta ythlingiltä.

 

He näkivät hänen tulonsa heti. ”Tappakaa hänet”, komensi pitkä mies tunteettomalla äänellä. Hän oli tottunut komentamaan. Kaksi miehistä päästi heti irti naisesta ja veti esiin pitkät miekat. He pitelivät niitä tottuneesti ja tavalla joka kertoi Caradorille pitkästä koulutuksesta. Nämä eivät olleet vain sotureita, vaan miekkamiehiä. He eivät kantaneet eivätkä tarvinneet mitään muita aseita.

 

Carador vilkaisi naiseen. Tämä oli selvästi hengissä. Mutta enempää hän ei voinut tehdä tämän hyväksi. Miekkamiehet hyökkäsivät kumpikin eri suunnalta. He olivat onneksi tottuneet taistelemaan yksinään. Miehet eivät sen kummemmin tukeneet toisiaan. Carador väisti, iski ja viilsi. Toinen mies kaatui maahan hämmästyneenä. Ritari ei antanut toiselle miekkamiehelle aikaa, vaan kävi saman tien päälle. Mies oli taitava, mutta ei kyllin taitava. Sir Tilionin pitkä miekkakoulun käynyt ritari teki lyhyessä ajassa selvää Umbarin miekkamiehestä.

 

Hän vetäisi miekkansa irti vastustajastaan ja käännähti. Kolme vihollista oli jäljellä. Mutta samassa Carador tajusi, että oli jo liian myöhäistä. Hän oli väärässä. Heitä olikin vielä neljä. Hän kuuli suhinan korvissaan kun nuoli viuhui halki ilman. Vielä viimeisillä hetkillään sir Carador havainnoi kaiken. Jousimies oli pimeällä kujalla hänestä vasempaan. Sir Meiriania ei näkynyt. He pääsisivät pakoon. Nainen oli mennyttä ja sir Carador oli epäonnistunut. Nuoli iskeytyi hänen rintaansa singoten ritarin selälleen. Miekka kirposi hänen käsistään, mutta Carador näki sen maassa ja kääntyen kyljelleen ryömi miekkaansa kohti. Hän ei saanut sitä ikinä käsiinsä. Samassa hän näki tumman hahmon yläpuolellaan. Miekka nousi ja laski. Carador kuoli synkkien ajatuksiensa vallassa. Hän oli epäonnistunut!

 

”Eihän niin kovin erikoinen ollut”, tuhahti sir Acamer laittaen miekkansa tuppeen. ”Näistä ritareista on pidetty niin kovaa meteliä. Nyt näette että he kuolevat kuten kaikki muutkin. Moisesta ei ollut minulle vastusta. Mutta tulkaa nyt. Häivytään ennen kuin koko kylä herää”.

 

 

Sir Meirian kuuli miten miekat iskivät kauempana yhteen, mutta hän ei voinut tehdä mitään. Hänen vastustajansa oli erinomainen miekkailija, eikä tehnyt juurikaan virheitä. He kiertelivät toisiaan vaihtaen iskuja. Sitten äkkiä miekkailun äänet loppuivat ja hän kuuli vain lyhyen tuskanhuudon. Carador?

 

Mies kävi hyökkäykseen pyrkien lähemmäksi. Hyökkäys päättyi kovaan iskuun, jonka Meirian torjui keihäänsä varrella. Keihäs katkesi ja muistaen koulutuksensa Meirian löi heti keihäänsä puolikkaan tylpällä päällä vastustajaansa kasvoihin. Tämä horjahti taaksepäin ja ritari potkaisi hänet nurin. Samassa sir Meirianin miekka jo oli esillä ja löysi tien kohteeseensa.

 

Mutta nuorella ritarilla oli nyt vain yksi ajatus mielessään. Missä Carador oli? Hän lähti juoksemaan suuntaan, johon tämä oli kadonnut. Meirian pysähtyi talon nurkalle kauhuissaan. Hän näki tummien hahmojen katoavan juuri kohti kylän porttia. Kaksi hahmoista raahasi kolmatta, joka oli selvästi nainen. Mutta samassa Meirianin huomio kiinnittyi lähemmäksi. Kolme ruumista makasi liikkumatta talon edessä. Yksi niistä oli pukeutunut harmaaseen vaelluskaapuun. ”Carador”, Meirian huudahti ja juoksi tämän luokse. Mutta ritari oli jo kuollut.

 

 

Hän istui ehkä minuutin kuolleen vierellä, kunnes juoksevien jalkojen vaimea töminä havahdutti Meirianin. Joku lähestyi nopeasti juosten. Meirian nousi seisomaan ja astui varjoihin. Hän veti esiin jousensa ja jännitti sen. Samassa kolme hahmoa juoksi esiin kulman takaa. Meirian näki näiden käsissä miekat ja tähtäsi jousellaan. Mutta kirkasääninen huudahdus pysäytti hänet. ”Sehän on sir Carador. Mitä hulluutta tämä on”, ääni totesi. Meirian huokaisi helpotuksesta ja astui esiin varjoista.

 

Kaikki kolme reagoivat heti hänen liikkeeseensä, mutta turhaan. ”Sir Welden”, hän tervehti huojentuneena. ”Se olen minä, Meirian”.

”Meirian? Mitä ihmettä täällä on tapahtunut? Mitä Caradorille tapahtui”?

”He tappoivat hänet”, Meirian vastasi väsyneesti. Vasta nyt hän tajusi miten lopulliselta se kuulosti. Carador oli poissa.

 

Welden vilkaisi ympärilleen. Hän oli nähnyt neljän miehen ruumiit ja vastapäiseen taloon oli tunkeuduttu. Meirian oli ilmiselvästi järkyttynyt, mutta Welden sen sijaan laski heti yhteen ja päätyi oikeaan lopputulokseen. ”Se oli sir Acamer”, hän sanoi kylmästi. ”Hän löysi Firielin juuri ennen meitä. Hän surmasi sir Caradorin. Hän on täällä. Meirian, kuinka monta miestä näit? Oliko heillä mukanaan nuori nainen”? Vai oliko Firiel kuolleena jossakin talonsa sisällä?

 

”He saivat hänet”, huudahti Meirian. ”Luulen että heitä jäi henkiin viisi. Näin heidän juoksevan kohti pääporttia. Siitä ei ole kuin pari minuuttia. Nainen oli heidän mukanaan. Mekin myöhästyimme hieman”.

 

Gileas lähti juoksemaan sanaakaan sanomatta kohti porttia ja Maitren seurasi häntä. Meirian vilkaisi epävarmasti sir Caradorin ruumiiseen. ”Et voi tehdä enää mitään hänen hyväkseen”, totesi Welden. ”Tule mukaamme. Voimme yhä saada Firielin pelastettua”.

 

He juoksivat Gileasin ja Maitrenin perään. ”Mitä teitte täällä”, kysyi Welden juostessaan. ”Olemme osa ruhtinas Gellanin saattuetta”, selitti Meirian. ”Sir Carador on..oli saattueen komentaja. Olemme leirissä täältä pari kilometriä länteen. Tulimme tänne tarkistamaan että tämä nainen on kunnossa, koska Wedemir Noldorin pyysi sitä. Mutta mitä TE täällä teette”?

 

Welden hymähti katkerasti. Kaikki oli taas kerran mennyt pieleen. ”Meillä oli sama aikomus kuin teillä. Paitsi että me tiesimme näistä takaa-ajajista. Olimme tulossa hakemaan Firielin pois. Ikäväkyllä emme olleet varmoja missä talossa hän asuu, joten odotimme kylän liepeillä aamua. Sitten kuulimme miekkojen kalskeen ja tulimme heti avuksi”.

 

Ja nyt ruhtinas Gellan saattueineen oli myös Weldenin vaivoina. Jotakin pahaa oli tekeillä ja ruhtinas oli nyt kaiken sen keskellä. Oliko sekin yhteensattumaa?

 

 

Portti oli yhä auki ja he kuulivat jostakin sen ulkopuolelta kavioiden kopinan. He olivat taas myöhässä. Gileas juoksi suoraan portista ja pysähtyi. Muut kerääntyivät hänen ympärilleen. Useita ratsumiehiä katosi juuri Vihertien yli kohti Hautakeroja. Pimeys nielaisi heidät.

 

”Me saamme heidät kyllä”, totesi sir Gileas hymyillen hyytävästi. ”Meillä on tärkein etu mikä takaa-ajajilla voi olla. He eivät tiedä että ajamme heitä takaa”.

”Sir Acamerilla oli kolmekymmentä miekkamiestä”, tuumi Welden katsellen ratsumiesten perään. ”Vaikka neljä on kuollut, on heillä silti ylivoima”.

 

”Voisin juosta takaisin saattueen luokse”, Meirian huudahti innokkaana tekemään jotakin. ”Sir Deiran ja sir Hyandar ovat siellä. He voivat auttaa meitä”.

”Oliko saattueessa vain neljä ritaria”, kysyi Welden huolissaan. Meirian nyökkäsi. ”Siinä tapauksessa on Deiranin ja Hyandarin pysyttävä ruhtinas Gellanin suojana. Vihamielinen aseistettu joukko on aivan lähettyvillä. Kuka tietää mitä he vielä aikovat”.

”Siitä ei ole vaaraa”, totesi Gileas. ”Me hoitelemme sen uhan. Tulkaa, etsitään heidän jälkensä. Mielialani on kohoamassa, kuten aina kun minulla on jahti edessäni”.

 

 

 

 

 

 

                                            ANORIENIN FIRIEL

 

 Hän oli yhä melko sekaisin päästään. Luja isku oli tainnuttanut hänet, mutta Firiel tunsi tyydytystä siitä että oli oli haavoittanut yhtä miestä käteen. Olivatpahan ainakin oppineet, ettei hänen miekkansa ollut vain koriste. He eivät olleet surmanneet häntä! Miksi ihmeessä? Kukaan ei voinut haluta häntä elävänä. Firiel tiesi olevansa vaarallinen niin kauan kuin oli elossa. Silti he olivat heittäneet hänet poikittain hevosen selkään ja vieneet mukanaan.

 

Firiel ei muistanut tarkkaan kaikkea tapahtunutta. Oliko joku kuollut? Hän luuli kuulleensa miekkojen iskevän yhteen ja tunteneensa tuskaa, kun harmaakaapuinen hahmo kaatui maahan. Oliko joku tullut hänen avukseen? Hän ei enää tiennyt varmasti. Se oli kaikki hämärän peitossa. Jos oli, niin tämä oli maksanut avusta hengellään.

 

Hän ei tiennyt tarkkaan missä he olivat, mutta jossakin Hautakeroilla kuitenkin. Briiläiset pelkäsivät näitä kukkuloita kuin ruttoa. Mutta tumma-asuiset miehet eivät olleet huolissaan. Paikallisten asukkaiden pelkäämät kukkulat olivat paras mahdollinen piilopaikka.

 

Firiel oli sidottu käsistään suureen puuhun. Hänen sitonut mies oli tiennyt mitä teki. Firielillä ei ollut mitään mahdollisuuksia päästä irti. Hän huokaisi ja tunsi äkkiä olevansa aivan rauhallinen. Pelko oli poissa. Tämä olisi pitkän tien pää. Jatkuvat pakeneminen ja pelko olisi viimein ohi. Hänen serkkunsa oli lähettänyt nämä miehet ja he tappaisivat hänet. Silti, Firiel olisi halunnut kuolla taistellen, eikä kädet sidottuina.

 

Mutta ilmeisesti hänen kuolemansa hetki oli lykkääntymässä. Firielillä ei ollut mitään muuta tekemistä, joten hän seurasi miesten tekemisiä kiinnostuneena. He puhuivat kaikki westronia ja toimivat organisoidusti, kuin armeijassa. Tai ainakin hänet kaapanneet miehet toimivat. Heitä oli noin 30. Lisäksi leirissä oli 10 vaarallisen näköistä miestä, jotka vaikuttivat maantierosvoilta. He katselivat hivenen pilkallisina muiden touhuja.

 

Lopulta muita pidempi mies ja hivenen paremmin pukeutunut mies nousi seisomaan ja käveli Firielin luokse. Useat nuotiot valaisivat leiriä ja hän näki miehen kasvot selvästi. Ne olivat ylpeät ja kovat. Itsevarmuus paistoi miehen katseesta. Mutta siinä oli jotakin muutakin. Melkein kuin kunnioitusta.

 

”Siinä sinä viimein olet”, mies sanoi lähes ihaillen. ”Anorienin Firiel. Mihin jahtiin pakotitkaan meidät veljeskunnan parhaat etsijät. Olemme etsineet sinua pitkin ja poikin Rhovanionia. Ja täällä sinä viimein olet, mystinen ja lähes legendaarinen Firiel, joka veti meitä niin monta kertaa nenästä. Minä olen sir Acamer. Minä olen mies joka tulee sinut surmaamaan. Kenellekään muulle en sitä kunniaa suo. Lupasin serkullesi tehdä sen itse ja pidän aina sanani. Olemmehan kaikki kunnian miehiä, kuten pitääkin”.

 

Firiel ei vastannut, vaan katseli kylmästi ritaria. Hän halusi kysyä miten mies oli hänet löytänyt, mutta ei saanut sanaa suustaan.

 

”Et surmaa vielä, oi Acamer”, sanoi pehmeä ääni jostakin varjoista. Tummaan kaapuun kokonaan verhoutunut mies astui esiin. Firiel ei nähnyt hänen kasvojaan, kun mies käveli heidän luokseen. ”Sinun ja miekkamiestesi on ratsastettava heti. Saattue on jo Briin edustalla. Heidän täytyy kuolla ennen aamua. Firiel voi odottaa vielä joitakin tunteja”.

 

”Mitä minulle kuuluu kultatukkaisen noitasi asiat”, Acamer huudahti vihaisesti, katsellen nyt Firieliä kuin olisi halunnut heti iskeä miekkansa tämän läpi. ”Hän hallitsee Reveniassa, mutta ei täällä. Sain mitä halusin. Miksi noudattaisin ohjeitasi enää”?

 

”Suunnitelmamme ovat valmiita, sir Acamer”, totesi tummakaapuinen sovittelevalla äänellä. Miksi tuo ääni kuulosti Firielistä niin tutulta, kuin hän olisi kuullut sen ennenkin sovittelevan riitoja ja ratkovan ongelmia? Hän ei voinut nähdä miehen kasvoja, mutta näki tämän kädessä kirkkaan punaisen timanttisormuksen. Kuka tämä oikein oli? Mistä suunnitelmista hän puhui. Täällä oli jotakin muutakin tekeillä, hän tajusi. Jotakin mikä ei koskenut lainkaan Firieliä itseään.

 

”Toimitte viisaasti jos ette nyt tee vihamiehiä itsestänne ja valtiattarestamme”, mies jatkoi. ”Jos teidän takianne kaikki menee pieleen juuri kun kaikki on valmista ja asiat alkavat sujua, niin herranne suurmestari ei totisesti tulisi olemaan tyytyväinen. Ette voisi piileskellä häneltä missään Keskimaan kolkassa. Eikö siis teidän ole parempi vain tehdä niin kuin sanon, sir Acamer. He ovat yhteisiä vihollisiamme joiden kuolema hyödyttää kaikkia. Valtiattareni palkitsee menestyksen hyvin, mutta tottelemattomuuden palkka voi olla odottamatton”.

 

Acamer nyökkäsi voimattomasti. Miten hän vihasikaan liittolaisiaan. Tämä samooja, Elador, hyppyytti häntä mielensä mukaan, vaikkei edes ollut puhdas numenorelainen. Ja kuitenkin mies itse pysyttelisi kaukana poissa vaarasta. Silti, Acamer tiesi että hänen oli toteltava, jos hän halusi ikinä nähdä veljeskunnan lipun liehuvan Minas Tirithissä ja Umbarissa. Kukapa ei olisi moisen haaveen takia valmis olemaan hetken liitossa vaikka itsensä Morgothin kanssa. Ja Acamerin mielessä noita oli lähes niin paha!

 

”Minä teen niin kuin haluat”, hän sanoi varoen sanomasta Eladorin nimeä. Edes hänen miehensä eivät saaneet sitä kuulla, niin tärkeää oli pitää miehen henkilöllisyys salassa. ”Mutta Anorienin Firielin on parasta olla täällä kun palaan. Ja täsmälleen samassa kunnossa kuin lähtiessämme. Se joka koskee häneen kuolee, kuuletteko”!

 

”Minun mieheni vartioivat häntä kyllä hyvin”, vakuutti Elador. ”He ovat ehkä vaarallisia, mutta eivät rohkenisi suututtaa sinua ja valtiatartamme. He eivät koske häneen”.

 

Acamer nyökkäsi ja Firiel tajusi saaneensa juuri lykkäystä. Mutta joku muu sen sijaan kuolisi pian. ”Tapaamme myöhemmin”, Acamer totesi katsoen naiseen. Sitten hän nousi ratsaille ja miekkamiestensä seuraamana katosi pimeyteen. Tummakaapuinen mies poistui lähes heti heidän jälkeensä jättäen Firielin Byrnothin ja tämän miesten haltuun.

 

 

 

Hevosten jäljet olivat Gileasille ja Weldenille helppoa seurattavaa huolimatta pimeästä. Sir Meirian saattoi vain seurata ihaillen, miten varmasti nämä etenivät maastossa eksymättä kertaakaan jäljiltä. He olivat edenneet keroilla vasta hieman yli kilometrin, kun Welden äkkiä kohotti kätensä ilmaan. Kaikki maastoutuivat kivikkoon.

 

Welden tähysti eteenpäin. Hän oli nähnyt kuunvalossa liikettä ja näki nyt ratsumiehet kahden kukkulan välisessä laaksossa. He ratsastivat pitkänä parijonona kohti pohjoista. Aivan kuin koulutettu ratsuväki, hän mietti. Mutta mitä oli tekeillä. He eivät tulleet takaa-ajajia kohti, vaan jatkoivat matkaa näiden ohi suoraan etelään. Welden laski nopeasti 27 ratsumiestä.

 

”Mitä ihmettä on tekeillä”, hän mietti ääneen. ”Saattue on leirissä juuri tuossa suunnassa”, sanoi sir Meirian kireästi viittoen kädellään pohjoiseen. Welden istahti kiven päälle ihmettelemään. ”He aikovat hyökätä saattueen kimppuun”, salohaltia totesi. ”Miten he voivat tietää siitä”?

 

Gileas katsoi toveriinsa hymyillen vaimeasti. ”Heidän täytyy saada apua joltakin paikalliselta, joka on pitänyt tietä silmällä”, puolihaltia sanoi. ”Tai sitten..”. Hän ei päättänyt lausetta, mutta ajatteli selvästi samaa mitä Weldenkin. Vihollinen tiesi aivan liikaa asioita. Aivan kuin he saisivat jostakin tietoja! ”He tietävät aivan liikaa”, myönsi Welden.

 

”Mutta mitä me teemme”, huudahti Meirian. ”He aikovat hyökätä leiriin. Ruhtinas Gellan on siellä. Ja valtiatar Ellath. Heillä on vain 8 soturia turvanaan”.

 

Sen kuullessaan Weldenin silmät välähtivät ja hän näytti vihdoinkin hivenen pelästyneeltä. ”Valtiatar Ellath? Mitä tämä on, selitä heti”?

”Hän on veljensä mukana matkalla Imladrisiin”. Meirian näytti anteeksipyytävältä, sillä Weldenin olemus kertoi että hän olisi halunnut kuulla asiasta paljon aikaisemmin. Welden tuntui ottavan Ellathin turvallisuuden henkilökohtaisesti.

 

”Emme voi pelastaa sekä leiriä että Firieliä”, mietti Gileas kylmästi. Heidän olisi valittava ja kaikki tiesivät Gellanin olevan tärkeämpi.

”Kyllä voimme”, vastasi Welden. Hän paloi halusta syöksyä Ellathia pelastamaan. Vihdoin hän voisi todistaa tälle arvonsa. Vihdoin hän voisi tehdä tällä niin suuren palveluksen kuin Ellath ansaisti. Hän kantoi nyt Wigamorin värejä. Hänen tehtävänsä oli pelastaa Ellath! Mutta ei, jo ajatellessaan sitä Welden tiesi ettei niin kävisi. Ei nyt, kun Eriadorin rauhallinen kesä oli äkkiä täynnä uhkaa ja kuolemaa. Ei nyt, kun hän oli Kultaisen kukan Vanhempi ritari ja Itäisen ryhmän komentaja. Varmasti hän yhä rakasti Ellathia, mutta sillä ei ollut väliä. Hän oli vastuussa!

 

”Sir Gileas, seuraa ratsumiehiä Maitrenin ja Meirianin kanssa”, Welden samassa jo jakoi käskyjä. ”Ei mitään vastaväitteitä”, hän keskeytti Maitrenin vastalauseen. Tämä ei haluaisi erota ritari paristaan, mutta niin täytyi nyt olla. ”Te menette heti Gellanin avuksi. Minä huolehdin kaikesta muusta”.

 

Gileas hymyili ensi kertaa vilpittömästi katsoessaan Weldeniin. Hän nyökkäsi hyväksyvästi. ”Teemme niin kuin sanot”, hän totesi. ”Kirkkaita taivaita Welden. Tuo Firiel elossa luoksemme”. ”Kirkkaita taivaita”, vastasi Welden ja lähti juoksemaan eteenpäin jälkiä seuraten. Muut seurasivat hänen katoamistaan kukkulan rinteeseen. Sitten he kääntyivät ja juoksivat ratsumiesten perään. Mielessään Gileas rukoili että saattueen luo jääneet ritarit olisivat alkaneet kaipaamaan Caradoria ja aavistellen pahaa lähteneet jo liikkeelle.

 

 

 

Hän näki unta. Sen täytyi olla niin, koska Einion oli hänen kanssaan. Jotkut eivät unessaan tiedä uneksivansa, mutta Ellath tiesi aina. Tällä kertaa se oli tavallistakin selvempää, sillä Einion oli kuollut jo kauan sitten. Hän oli jättänyt Ellathin yksinään tähän maailmaan, mutta toisinaan hän puhui tälle unien kautta.

 

Nyt Einion oli kuoleman vakava seisoessaan kuun valossa Ellathin vierellä. Nuo rakkaat silmät katsoivat häneen jälleen kerran. ”Myrsky on nousemassa”, sanoi Einion. ”Varo Wigamorin noitaa, Ellath. Varo, sillä hän tahtoo teidän kaikkien kuolevan. Wigamorin noita vastaan Wigamorin ritari. Niin oli alusta asti tarkoitettu. Sinun täytyy kertoa ritarille, että hänen on pakko saattaa päätökseen mitä on aloittanut. Tämä on hänen tilaisuutensa taistella vihdoin oma taistelunsa, niin kuin itse haluaa. Se on ainoa keino”.

”Mutta kuka tietää missä hän on”, vastasi Ellath surullisena. Hän ei ollut tavannut sir Weldeniä ikuisuudelta tuntuvaan aikaan. ”Miten löydän hänet”?

”Hän löytää kyllä sinut”, vastasi Einion. ”Nyt on aika herätä, rakkaani. HERÄÄ”.

 

Ellath säpsähti ja kohotti päätään. Oli yhä pimeää, mutta aamunkoittoon ei ollut enää pitkä aika. Hän näki jo auringon valon kajastavan taivaanrannan takaa. Miksi Einion halusi hänen heräävän? Mitä hän oli tarkoittanut puheellaan noidasta ja nousevasta myrskystä. Miksei hänellä voinut olla aviomiestä joka puhuisi suoraan? Einion oli aina puhunut vertauksin, kun hän eli. Kuolema ei ollut miestä muuttanut miksikään!

 

Sir Deiran reagoin automaattisesti liikkeeseen ja käännähti, mutta näki että se oli Ellath. Tämä oli noussut seisomaan ja käveli kohti ritaria. ”Valtiatar”, Deiran huudahti huolestuneena. ”Menkää takaisin nukkumaan. Yötä on vielä jäljellä ja matka edessämme on pitkä. Tarvitsette kaiken levon mitä voitte saada”.

 

Ellath hymyili ritarin huolelle. Mutta hän näki heti että tämä oli muustakin syystä huolissaan. Deiranin silmissä oli jotakin. Ja samassa Ellath huomasi ettei Deiran valvonut enää yksin. Sir Hyandar seisoi kauempana katse naulittuna Briitä kohti. Hän ei liikkunut, mutta Ellath tunsi ritarien huolen ilmassa ympärillään. ”Eivätkö he ole palanneet”, hän aavisti ritarien huolen syyn.

 

”Eivät, valtiatar”, totesi Deiran yrittäen kuulostaa huolettomalta. Mutta hän epäonnistui. Jotakin oli todellakin ilmassa. Mitä Einion olikaan sanonut unessa? Hän oli halunnut Ellathin heräävän heti! Mitä tahansa Einion olikin nähnyt, niin vakava ja mietteliäs sir Deiran tuntui aavistava sen myös.

 

”Mutta se ei välttämättä merkitse mitään”, Deiran lisäsi yrittäen rauhoitella Ellathia. ”Kenties sir Carador on kohdannut jotakin kiintoisaa ja on jäänyt ottamaan siitä selvää”.

”Tai ehkä hän on vaikeuksissa”, tuumi Ellath. Hän ei halunnut tulla rauhoitelluksi. Ei nyt kun hänen rakas Meirianinsa oli Caradorin kanssa. ”Ehkä sinun pitäisi lähteä etsimään heitä, hyvä Deiran”?

 

Mutta ritari pudisti päätään. ”Ei, me emme saa hajaantua enempää”. Se lause paljasti jo hänen todellisen huolensa liiankin hyvin. Saattueen piti pysyä yhdessä, koska Deiran pelkäsi jotakin todellakin tapahtuneen sir Caradorille ja sir Meirianille.

”Mutta täytyyhän meidän jotakin tehdä”, huudahti Ellath. ”Emme voi vain istua täällä ja odottaa. He voivat olla vaarassa”.

 

”Minun velvollisuuteni on pitää teidät ja ruhtinas Gellan turvassa”, totesi sir Deiran torjuvasti. ”Carador ja Meirian ovat täysin päteviä huolehtimaan itsestään. Tulkitset väärin huoleni, valtiatar. Olen enemmän huolissani meistä kuin heistä”.

”Mitä siis teemme”, kysyi Ellath kärsimättömästi. ”Pitäisikö meidän herättää veljeni Gellan”?

”En ole varma”, epäröi sir Deiran. Hän oli hyvä ritari, mutta tottumaton ottamaan suurta vastuuta. ”Mitä vaistosi kehoittaa sinua tekemään”, kysyi Ellath nähden ritarin epäröinnin. ”Sinun pitäisi tehdä juuri niin kuin se sanoo”.

”Vaistoni sanoo että meidän pitäisi lähteä”, tuumi Deiran. ”Lähteä nyt HETI”!

 

Deiran oli hetken vaiti, miettien. ”Kyllä”, hän sanoi lopulta. ”Sir Hyandar, herätetään kaikki. Me marssimme nyt heti. Ehdimme Briin ohi ennen kuin kylä herää”.

”Entä Carador ja Meirian”, kysyi Ellath iloisena että ainakin jotakin tehtiin. Hän muisti liiankin hyvin että Einion oli halunnut hänen heräävän. Oliko tämä siis halunnut heidän lähtevän liikkeelle? Mitä tahansa sir Deiran aavistelikin, oliko tämä oikeassa?

”Jos he ovat kunnossa he löytävät meidät kyllä”, vastasi Deiran. ”HERÄTYS”, hän huusi. ”Lähdemme heti liikkeelle”!

 

 

 

 

 

                                            VÄIJYTYKSIÄ HAUTAKEROILLA

 

Sir Deiran toimi liian myöhään. Hän sai nopeasti kaikki hereille ja pakkaamaan tavaroitaan. Mutta ylhäisen ruhtinas Fuindan vaati selityksiä ja kaikki ihmettelivät sir Caradorin puuttumista. Kesti hetken ennen kuin sir Deiran sai kaikki vakuuttuneeksi, että juuri hän oli nyt johdossa ja määräsi heidät liikkeelle. Ruhtinas Gellan onneksi asettui koko voimallaan ritarin tueksi ja niin asia selvisi. Gellanilla tuntui olevan aimo annos tervettä järkeä ja hän käsitti heti, että Deiran oli oikeassa. Jos he jäisivät paikoilleen odottelemaan, he suorastaan tarjosivat itseään hyökkäyksen kohteeksi.

 

Vihdoin kaikki olivat hevosten luona, mutta kukaan aatelisista ei ollut vielä noussut satulaan. Ruhtinas Fuindan korotti jälleen ääntään ihmetellen, miksi he olivat lähdössä niin kiirellä. Hänen päähänsä ei tuntunut mahtuvan, että jokin vaara voisi heitä uhata Eriadorin rauhallisilla mailla. Päättäväisesti Fuindan käveli Gellanin luo ja alkoi selittää tälle, että heidän täytyisi odottaa sir Caradoria. ”Sinun pitäisi puhua sir Deiranille, eikä minulle”, Gellan vastasi sovittelevasti. Samalla hän astui askeleen taaksepäin, että Fuindanilla olisi vapaa reitti Deiranin luokse.

 

Kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei Ellath milloinkaan ehtinyt mukaan tapahtumien vauhtiin. Hän kuuli huudon, ”SUOJAAAAAN” ja näki sir Deiranin käännähtävän syöksyäkseen kohti ruhtinas Gellania. Voi ei, Gellan, ehätti ajatus Ellathin mieleen. Tämä seisoi yhä paikoillaan katsoen Fuindaniin. Miksi hän katsoi Fuindaniin?

 

Sitten Ellath tiesi miksi. Ruhtinas Fuindan kaatui taaksepäin pitkä nuoli väristen rinnassaan. Hän astui sivuun, tajusi Ellath. Hän astui viimehetkellä sivuun ja nuoli osui Fuindaniin! Gellan yritti tarttua Fuindaniin, mutta samassa Deiran sukelsi ilman halki. Hän osui Gellaniin hurjalla voimalla ja ruhtinas kaatui ritarin alle.

Uusi suhina kuului ilman halki ja nuoli iskeytyi Gellanin hevoseen, kohdalla jossa ruhtinas oli seissyt vain sekuntia aikaisemmin.

 

Deiran rojahti ruhtinaan päälle ja tajusi jousensa lentävän selästään. Se päätyi jonnekin keskelle tietä. Keskellä tappotannerta. Joku tähtäsi heitä jousellaan ja osui kaikkeen mihin tähtäsi! Ja Deiran oli juuri menettänyt oman jousensa. Hän kirosi. ”TIENPIENTAREELLE, kaikki”, Deiran huusi yrittäen lukea tilannetta parhaan kykynsä mukaan. Missä oli Carador, kun tätä tarvittiin?

 

Kaikki heittäytyivät pientareen suojiin. Deiran liikkui viimeisenä ja vilkaisi samalla tien eteläpuolen maastoon. Hän näki lähelle tietä, vain 20 metrin päähän kätkeytyneet miehet. Jousimies oli jossakin kauempana. Sitten Deiran jo loikkasi ilman halki ja päätyi kasaan muiden joukkoon. Hän kuuli nuolen viuhuvan ylitseen. Hän oli päässyt viimehetkellä suojaan.

 

Nopea vilkaisu kertoi, että Gellanin miehet olivat paljastaneet miekkansa. Ruhtinas itse makasi sisarensa vierellä lyhyt pistomiekka kädessään. Erulle kiitos he olivat kumpikin kunnossa. Ehkä hän voisi vielä voittaa, jos vihollisia ei olisi liikaa!

 

”Vain yksi jousimies”, huudahti sir Hyandar heittäytyen Deiranin vierelle. ”Mutta mitä nuo muut odottavat”? Deiran kohautti olkapäitään. ”Ei tuhlata sen miettimiseen aikaa”, hän totesi. ”Emme kuitenkaan voi asialle mitään. Mutta jousimiehelle voimme”.

”Hän on todella hyvä”, muistutti Hyandar. ”Missä oma jousesi on”?

”Jossakin tuolla tiellä”, kirosi Deiran. ”Sinun täytyy tappaa hänet. Lasken viiteen”.

 

”Mitä hän oikein aikoo”, huudahti Gellan, mutta samassa sir Deiran oli laskenut viiteen. Hän loikkasi pystyyn ja juoksi kohti tiellä lojuvaa joustaan, tavoitellen sitä. Deiran liikkui todella nopeasti. Hän pidätti hengitystään. Ei saanut maastoutua liian nopeasti. Ei vielä..eikä vielä. Mutta nyt! Ritari heittäytyi tielle pitkin pituuttaan. Hän oli hieman myöhässä. Nuoli viuhui taas ilman halki ja raapaisi hänen käsivarteensa syvän haavan. Se osui kuitenkaan jäänyt kiinni. Samassa sir Hyandarin suuri haltiajousi lauloi. Deiran kohotti päätään ja näki miten rinteessä seissyt jousimies kaatui ja kieri alas kohti tietä. Hän oli kuollut.

 

Sir Deiran ehti tuntea iloa vain muutaman sekunnin ajan. Sitten kylmä ääni pyyhkäisi sen pois. ”PYHÄ NUMENORE JA KUNNIAMME”, huusi pitkä tumma-asuinen mies nousten seisomaan parinkymmenen metrin päässä. Hänen kädessää oli säihkyvä miekka. Aurinko oli nousemassa ja valaisi rinnettä, jossa mies seisoi. ”Tappakaa heidät”, hän komensi. ”Joka ikinen”!

 

Yli 20 miekkamiestä nousi esiin rinteestä ja kohottaen huudon he syöksyivät alas tielle. Meidän pitäisi pysyä tiiviisti yhdessä, ehti Deiran miettiä. Mutta ei ollut aikaa suunnitella. He pystyivät vain reagoimaan. Deiran ja Hyandar paljastivat miekkansa. Huutaen ”ERIADOR, ERIADOR”, he juoksivat ottamaan hyökkääjiä vastaan. Gellanin asemiehet liittyivät ritareihin ja pian teräs iski terästä vasten.

 

 

Sir Gileas näki heti laaksoon piilotetut hevoset. Vihollinen oli jättänyt ratsunsa sinne ja jatkanut matkaa jalan. Vain matala harjanne erotti heidät tiestä, vihollisesta ja sir Acamerin miekkamiehistä. Maitren näki Gileasin katselevan hevosia. ”He eivät pääsisi liikkumaan nopeasti ilman ratsujaan”, hän totesi.

”Ajattelin aivan samaa”, myönsi Gileas. ”Minä menen vapauttamaan heidät hevosistaan. Juoskaa te kaksi harjanteelle ja katsokaa mikä on tilanne. Tulen avuksenne heti kun ehdin”.

 

Meirian näytti hieman epävarmalta, kun sir Gileasin rauhoittava läsnäolo riistettiin häneltä, mutta Maitren vai nyökkäsi. ”Tehdään niin”, hän myöntyi. ”Tule, sir Meirian”.

 

He juoksivat varovasti ylös rinnettä ja saavuttivat harjanteen laen. Aurinko oli juuri nousemassa. Maitren kuuli jousen helähdyksen ja huudot. He olivat taas hivenen myöhässä. Miten pitkään se jatkuisi niin? Olivatko he aina tuomittuja juoksemaan pitkin ja poikin Eriadorin metsiä ja olemaan lopulta pari minuuttia myöhässä?

 

Maitren ei pysähtynyt harjanteen laelle, vaan jatkoi heti alas rinnettä. Hän näki nyt tien edessään. Se oli täynnä taistelevia miehiä. Muutamia ruumiita makasi jo tien pinnalla. Edessä oli pieni kumpare ja ritari suuntasi juoksunsa suoraan sitä kohti. Sir Meirian seurasi häntä vaitonaisena. Kummallakin oli nyt jousi kädessään.

 

Maitren pysähtyi kumpareen päälle ja tähysi taaksepäin. Missä oli sir Gileas? Tätä ei näkynyt! He olivat kahdestaan eikä aikaa ollut hukattavissa. Sir Acamer oli voittamassa taistelun. Maitren näki liiankin hyvin, että haltioita ajettiin taaksepäin, kohti tien piennarta. Kaikki oli nyt hiuskarvan varassa. Ainakin yksi Gellanin asemiehistä makasi jo tiellä kuolevana. Sir Deiranin hahmo riehui yhä miekkamiesten keskellä pitäen nämä poissa ruhtinas Gellanin ja tämän sisaren kimpusta. Maitren näki heti, että ilman Deirania taistelu olisi jo ohi. Tämä oli kaatanut neljä vastustajaa ja piti yhä enemmän kuin puoliaan.

 

Maitren ei voinut olla ihailematta sir Deirania. Tämä ei ikinä ollut vaikuttanut mitenkään erikoiselta ritarilta, mutta todellisessa hädässä hänet oli punnittu ja havaittu vahvaksi. Sir Deiran oli noussut aivan uusiin mittoihin.

 

Samassa Maitrenin sydän lähes pysähtyi. Sir Hyandar taisteli kolmen vihollisen keskellä ja kaatoi näistä yhden, mutta toinen iski miekkansa takaapäin ritarin selkään. Hyandar kaatui vatsalleen ja toinen vihollinen iski miekkansa häneen. Sir Hyandar oli kuollut.

 

Sitten Maitrenin jousi oli esillä ja jännitetty. Vihollinen oli väijyttänyt saattueen. Nyt he väijyttäisivät vihollisen! Myös Meirian tähtäsi jousellaan. Kaksi jousta helähti ja nuolet osuivat erehtymättä maaleihinsa. Maitren huomasi heti, miten yksi taaempana seisova vihollinen käännähti. Se oli sir Acamer. Ritari kirosi, ettei ollut huomannut tätä aiemmin. Hän olisi voinut kaataa miehen yhdellä nuolella. Nyt tämä oli havainnut heidät ja siirtyi nopeasti suojaan.

 

Acamer karjui komentoja. Liiankin hyvin Maitren tajusi mitä mies käski. Hänen miehensä hyökkäsivät kaikki lähemmäksi haltioita. Aivan näihin kiinni. He eivät voisi ampua. Maitrenin tarkat silmät havaitsivat kuitenkin muita hitaamman miekkamiehen ja jousi lauloi jälleen. Mies kaatui.

 

Samassa Maitren oli jo pystyssä ja juoksi miekka kädessä kohti tietä. Meirian seurasi edellään häntä. Maitren huomasi olevansa nuoreen ritariin tyytyväinen. Tämä pärjäsi hyvin! Ainakin hänellä oli kunnon toveri jonka vierellä kuolla!

 

Sitten se ajatus oli poissa yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Kukaan ei kuolisi, paitsi viholliset. Acamerin miekkamiehet olivat juuri juoksemassa viimeisten haltioiden yli. Mutta heidän pelinsä oli jo pelattu. Maitren näki hevoslauman ryntäävän yli harjanteen laen. Sir Gileas oli yhden hevosen selässä ja ajoi muita eteenpäin huudoillaan. Hymy levisi Maitrenin kasvoille. Hän näki heti sekasorron vihollisen riveissä. He eivät tienneet mitä tapahtui. Sir Acamer vaikutti ainoalta rauhalliselta. Hän ja yksi ainoa miekkamies. Muut kääntyivät hätääntyneinä ja lähtivät pakenemaan ylös rinnettä. Maitren ja Meirian vetivät nopeasti jousensa esiin ja alkoivat ampua nuolia pakenevan vihollisen selkään.

 

Kaikki oli yhtä sekasortoa. Vihollinen pakeni ylös rinnettä ja hevoset ryntäsivät alas. Hetken ajan he olivat sekaisin. Gileas oli yhden hevosen selässä ja sivalsi lähelle osuneen miekkamiehen kuoliaaksi. Maitrenin ja Meirianin nuolet kaatoivat ainakin kolme muuta.

 

Yksi Acamerin miehistä oli pysytellyt rauhallisena. Hän sivalsi haavoittuneen vastustajansa kuoliaaksi. Tämä oli ruhtinas Fuindanin aseenkantaja. Mies oli Acamerin paras soturi. Hän näki tilaisuutensa ja juoksi suoraan kohti ruhtinas Gellania. Haltia oli heidän päämaalinsa. Hän surmaisi ruhtinaan ja pakenisi. Mutta sir Deiran oli miehen kannoilla. Hän oli haavoittunut uudestaan, kylkeen, mutta juoksi silti Gellanin avuksi.

 

Miekkamies saavutti ruhtinaan, joka asettui suojelevasti sisarensa ja miehen väliin. Mutta mies ei halunnut Ellathia. Hän välitti vain Gellanin tappamisesta. Miekka osoitti suoraan ruhtinaan sydämeen, eikä hänellä ollut mahdollisuuksia torjua iskua lyhyellä pistomiekkalla. Mutta viime hetkellä sir Deiran loikkasi eteenpäin ja iski miekkansa miehen selkään. Sitten he kumpikin kaatuivat maahan, sir Deiran tukkien kädellään kyljessään ammottavaa haavaa. Hän ei olisi voinut kaatua parempaan paikkaan. Samassa Ellathin vanhat parantajan vaistot saivat jo vallan ja hän repi kuolleen vihollisen viitasta pitkää suikaletta käytettäväksi siteenä. Niinpä häneltä jäi näkemättä koko taistelun huipentuma.

 

Sir Acamer oli seurannut raivon vallassa miten hänen huolellisesti suunnittelemansa hyökkäys oli epäonnistunut. Ensiksi jonkin hirvittävän sattuman kautta hänen jousimiehensä ei ollut osunut ruhtinas Gellaniin, vaan seurueen toiseksi tärkeimpään mieheen. Toinen saattueen ritareista oli reagoinut käsittämättömän nopeasti ja saanut kaikki turvaan. Sitten, juuri kun hänen miekkamiehiensä lukumäärä oli kaatamassa vastustajat oli heidät itsensä väijytetty. Miehet olivat joutuneet paniikkiin, mikä oli lähes ennenkuulumatonta.  Uuden Numenoren miekkamiesten piti kestää kaikki. Mutta hänen sotilaansa eivät olleet puhdasverisiä. Se selitti asian!

 

Acamer piti päänsä kylmänä kun hänen sotilaansa juoksivat suoraan vihollisen jousien eteen. Hän ei suinkaan aikonut kuolla täällä syrjäisessä Briissä. Ei nyt, kun heidän suuri hetkensä oli niin lähellä. Vihdoinkin he paljastaisivat itsensä maailmalle ja ottaisivat puhtaille numenorelaisille paikan joka heille kuului. Heidät oli luotu hallitsemaan muita. Niin määräsi kohtalo! Sir Acamer halusi nähdä sen päivän, kun Numenoren viiri liehuisi Minas Tirithissä. He olivat odottaneet niin pitkään!

 

Hän pysyi tarkkaan poissa kahden jousimiehen näkyvistä ja juoksi ylös rinnettä . Paniikkiin joutuneet hevoset tulivat suoraan häntä kohti, joten Acamer päätti älykkäästi pitää niitä kilpenä itsensä ja jousimiesten välissä. Näin hän pääsisi turvaan. Hän säntäsi juoksuun, mutta samassa kokeneen soturin vaisto kertoi että hän oli vaarassa. Sir Acamer pysähtyi ja etsi vaaraa.

 

Se tuli häntä kohti yhden hevosen selässä. Haltia oli pukeutunut sinisenharmaaseen vaelluskaapuun, mutta se ei kiinnittänyt Acamerin huomiota. Ei, hän näki vain haltian silmät. Niissä ei näkynyt pelkoa, kiihtymystä tai armoa. Siinä oli äärimmäisen vaarallinen vastustaja. Riittävän arvollinen kohtaamaan sir Acamerin mies miestä vastaan.

 

Haltia pudottautui hevosen selästä aivan Acamerin eteen. Hetken he tuijottivat toisiaan miekat varoasennossa. ”Olen sir Acamer, etsijöiden komentaja ja kruunun ritari”, hän esitteli itsensä, kuten kunniasääntö vaati. Acamer katsoi haltiaa vihaisena. Tämäkö oli vihollisten johtaja, joka oli pilannut hänen suunnitelmansa? Hän maksaisi siitä hengellään.

 

”Olen sir Gileas, Kultaisen kukan ritari”, vastasi haltia. Hänen ilmeessään ei ollut vihaa. Sir Gileas hymyili katsoessaan Acameria, mutta numenorelainen ei pitänyt tuosta hymystä. Se oli hyytävä ja kertoi valtavasta itsevarmuudesta. Haltia katseli häntä kuin puuta, jonka pian kaataisi. ”Kultaisen kukan ritari”, totesi Acamer yrittäen naurahtaa kepeästi. Mutta hän kuulosti aivan liian kireältä. ”Teistä on sanottu niin paljon suuria sanoja. Silti te kuolette yhtä helposti kuin kaikki muutkin. Toverisi tuolla kylässä oli helppo pala”.

”Hän oli sir Carador”, vastai Gileas edelleen täysin rauhallisena. ”Hän oli hyvä ritari. Hän ei ikinä valehdellut. Sinä et ole kruunun ritari”.

 

”En vielä”, vastasi. ”Pyhä Numenore ja kunniamme”, huusi Acamer ja hyökkäsi. Hyökkäys oli erinomainen, mutta näytti kuin Gileas olisi odottanut juuri sitä. Hän torjui ja iski takaisin. Acamer vetäytyi ja alkoi suunnitella taktiikkaansa. Juuri se oli hänen vahvuutensa. Hän kykeni taistelun kuluessa lukemaan vastustajan taistelutapaa ja suunnittelemaan, miten voittaisi sen. Hän löysi heikot kohdat ja iski niihin. Hänen täytyi vain odotella vähän aikaa hyökkäillen ja katsoen miten sir Gileas reagoisi. Sitten Acamer tekisi tästä selvää.

 

Mutta Acamer erehtyi. Käynnissä ei ollut tavallinen taistelu. Ei ollut Gileasin tapaista jäädä odottelemaan antaen vastustajalle aloite. Ei, hän ei piitannut siitä kuka osasi miekkailla ja kuka ei. Hän ei piitannut taktiikoista tai muista turhista tempuista. Gileas piittasi vain siitä kuka jäisi seisomaan kun taistelu olisi ohi. Moni tharbadilainen olisi voinut varoittaa Acameria siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Mutta tämä oli yksin, eikä ollut Tharbadissa ollessaan kuunnellut kaupunkilaisten juttuja.

 

Sir Acamerin vielä suunnitellessa taktiikkaansa Gileas hyökkäsi. Se ei ollut taktinen hyökkäys Acamerin taitojen selvittämiseksi, kuten tämä oli odottanut. Gileasia ei kiinnostanut vastustajan taidot. Häntä kiinnosti vain tämän surmaaminen. Gileas ei halunnut jäädä miekkailemaan. Hän hyökkäsi suoraan vastustajan puolustuksen sisään niin salamannopeasti ja taitavasti, ettei Acamer ehtinyt muuttaa taktiikkaansa. Gileasin tappoisku meni vain hivenen ohi sydämen. Sir Acamer horjahti taaksepäin tajuten olevansa kuollut. ”Mitä”, hän sai sanotuksi. ”Eihän näin voi käydä”..samassa Gileasin viuhuva isku osui häntä rintaan ja Numenoren puhdasverinen ritari kaatui selälleen maahan. Edes hänen viimeinen silmäyksensä voittajaansa ei suonut mitään lohdutusta. Haltia ei näyttänyt iloiselta tai helpottuneelta. Päinvastoin tämä käyttäytyi kuin mitään erityistä ei olisi tapahtunut. Kuin olisi ollut täysin selvää että Acamer kuolee ja hän selviää. Haltia ei kiinnittänyt kuolevaan enää mitään huomiota vaan käveli alas rinnettä kohti tovereitaan. Sir Acamer kuoli epäuskoinen ilme kasvoillaan.

 

 

Gileas käveli alas tielle yhtäaikaa Maitrenin ja Meirianin kanssa. Ritarien tyytyväiset ilmeet katosivat nopeasti, kun he pääsivät alas. Haltiat olivat olleet voittoisia, mutta kovalla hinnalla. Ruhtinas Fuindan makasi kuolleena tiellä, samoin hänen aseenkantajansa. Vain vähän matkan päässä heistä makasi sir Hyandar. Myös kaksi ruhtinas Gellanin asemiehistä oli kuollut ja kaksi muuta olivat haavoittuneet. Gileas näki sir Deiranin makaavan maassa ja valtiatar Ellath paikkasi juuri tämän haavoja. Vain Gellan ja tämän aseenkantaja olivat haavoittumattomat.

 

Sir Deiran yritti nousta seisomaan nähdessään ritarit, mutta Ellath painoi hänet lempeän päättäväisesti maahan. ”Odota, että saan verenvuodon tyrehtymään”, nainen komensi. Hänellä oli kuitenkin aikaa kohottaa päänsä ja katsoa, keitä heidän pelastajansa olivat. ”Ah, sir Gileas ja rakas Meirian, kuinka oikea aikainen olikaan saapumisenne. Kuka on toverinne, jota myös saamme kiittää”?

 

”Olen sir Maitren, valtiatar”, ritari tervehti. ”Eikä kiitos ole tarpeen. Uskoakseni olen palveluksessanne”. Ellathin silmät laajenivat hänen kuullessaan ritarin nimen. Tässä oli viimein erinomainen sir Maitren, josta hän oli kysellyt ja kuullut niin paljon. Ritari oli nimittäin Weldenin oppilas ja pari. Ellath naurahti hillitysti nuoren ritarin ilmaisulle. ”Niin, taidat olla oikeassa”, hän myönsi. ”Siinä tapauksessa minä kiitän sinua palveluksestasi, sir Maitren”.

 

”Mutta”, huudahti sir Deiran purren hammasta, kun Ellath ompeli nyt hänen haavaansa umpeen. ”Missä on sir Carador? Näen sir Meirianin, mutta en komentajaamme”.

”Hän on kuollut”, vastasi Meirian. ”Tämä sama joukko tappoi hänet Briissä”. Sen kuullessaan Deiran laski päänsä maahan ja veti syvään henkeä. He olivat olleet ystäviä! ”Kostettiinko hänet”, ritari kysyi lopulta.

”Uskoakseni huolehdin juuri kostosta”, vastasi Gileas tyynesti, osoittaen rinteeseen kaatamaansa vihollisen komentajaa. ”Tuo mies oli vihollisen komentaja”.

 

”Mutta keitä he olivat”, huudahti ruhtinas Gellan. ”Mitä täällä oikein tapahtui? Jos he olivat rosvoja, miksi minusta tuntui kuin olisin ollut itse maalina”?

”Olette oikeassa, herra”, vastasi Maitren. ”Te olitte maali ja olette sitä yhä. Moni vihollinen pääsi pakoon ja heidän leirissään on 10 lisää. En tiedä miksi, mutta joku haluaa teidän kuolevan”.

”Ja miten osuitte paikalle juuri oikeaan aikaan”, ihmetteli Gellan.

”Puhdasta sattumaa, herra”, vastasi Gileas. ”Tehtävämme oli eri, mutta se yhdistyi oudosti kaikkeen täällä tapahtuneeseen. En itsekään ymmärrä läheskään kaikkea, eikä meillä ole aikaa sitä jäädä miettimään. Ei nyt, kun vaara on yhä suuri. Sir Welden voi kertoa enemmän, jos niin haluaa”.

 

”Welden”, huudahti Ellath muistaen heti unensa. ”Missä hän on? Kai hän on kunnossa”? Kaikki ritarit katsoivat yllättyneinä naiseen. Miksi tämän ääni oli niin hätääntynyt ja samaan aikaan innokas? Kuin Welden merkitsisi tälle jotain?

”Toivoakseni hän liittyy meihin pian, valtiatar”, vastasi Maitren. ”Mutta”..hän aikoi alkaa kertomaan mitä heidän pitäisi tehdä, mutta tajusi sitten ettei se ollut hänen paikkansa. Gileas ei kuitenkaan ollut yhtä varovainen. ”Sir Deiran, mielestäni meidän pitäisi jatkaa matkaa heti”, hän esitti. ”Emme voi jäädä odottamaan Weldeniä. Jos hän selviää hengissä hän löytää kyllä meidät. Mitä pikemmin saamme kilometrejä itsemme ja tämän paikan välille, sitä parempi”.

 

”Mutta meillä on haavoittuneita”, mietti Deiran nousten Ellathin auttamana pystyyn. ”Saamme kaikki kyllä liikkeelle, mutta emme pysty kulkemaan pitkään. Pian on meidän pysähdyttävä pitkäksi aikaa”.

”Kulkekaamme siis niin pitkään kuin voimme”, vastasi Gileas. ”Pienikin siirtyminen on parempaa kuin tänne jääminen”.

”Teemme niin”, myönsi Deiran. ”Sir Maitren ja sir Meirian, auttakaa haavoittuneet hevosten selkään. Lähdemme heti”!

 

 

 

 

                                             HAUTAKEROT

 

Welden löysi leirin helposti pimeyden keskeltä. Suuri nuotio valaisi sitä, kuin he eivät olisi odottaneet minkään vaaran itseään uhkaavan. Welden tarkkaili hetken aikaa leiriä pakottautuen rauhallisesti, vaikka hänen huolensa ruhtinas Gellanin saattueen kohtalosta oli suuri. Hänen pitäisi kiiruhtaa heidän avukseen, sanoi ääni Weldenin sisällä. Mutta jos hän kiiruhtaisi, hän voisi tehdä virheen ja pilata oman tehtävänsä. Siksi Welden vain seisoi pimeyden keskellä tarkkaillen. Gileas ja Maitren pärjäisivät kyllä omillaan.

 

Leiri oli pienessä laakson pohjukassa ja Hautakerot ympäröivät sitä kaikkialla. Miehet olivat todellakin huolettomia. Vain yksi soturi oli vartiossa, seisten korkealla paikalla. Sieltä oli hyvä näkyvyys, mutta mies ei ollut maastoutunut ja myös hänet saattoi kuun valossa nähdä kauaksi. Welden laski rauhassa nukkuvat hahmot. Heitä oli 10. Moinen lukumäärä rohkaisi kiirehtimään. Mutta se myös rohkaisi virheisiin. Ei, Weldenin oli pakko miettiä tarkkaan mitä teki. Hän näki selvästi että Firiel oli yhä elossa. Nainen oli sidottu paksuun puunrunkoon kiinni ja hän näytti olevan hereillä.

 

Welden soi itselleen pienen hymyn. Hän saattoi aavistaa, miksi Firiel oli yhä elossa. Juuri tällaista saattoi odottaa ylhäiseltä ja ylpeältä ritarilta, kuten sir Acamer. Tämä halusi epäilemättä surmata itse pitkän etsintänsä kohteen ja siksi Firiel oli yhä elossa. Moinen ylpeys kostautuisi. Oli yö ja Welden muisti enemmän kuin hyvin mitä sir Derufin oli kauan sitten sanonut koulutusaikana. He olivat ritarikunnan tiedustelijoita. He omistivat yön! Yö ei ollut vihollinen vaan liittolainen. Se kuului heille ja jokainen joka kyseenalaisti tuon viisauden oli taipuvainen oppimaan kantapään kautta.

 

Welden lähti liikkeelle kuin aave. Hän liikkui ääneti, eikä vartijalla ollut mitään mahdollisuuksia kuulla haltian lähestymistä. Welden oli hetken aikaa harkinnut ampua miehen kaukaa jousella, mutta pimeässä oli aina vaara että nuoli ei osuisi suoraan kaulaan ja mies ehtisi huutaa. Sellaista riskiä ei voinut ottaa, sillä herätessään joku miehistä voisi surmata Firielin.

 

Niinpä Welden ilmestyi äänettömästi vartijan taakse ja viilsi tämän kurkun auki. Mies ei onnistunut päästämään ääntäkään. Sitten Welden jo liikkui varovasti kohti leiriä. Hän käveli rauhallisesti nukkuvien miesten lomitse. Jos joku heräisi, ei tämä kokisi heti rauhallisesti kävelevää hahmoa uhaksi, kun taas hiiviskelijä tajuttaisiin heti viholliseksi.

 

Mutta Welden ei tehnyt virheitä. Ei tuona yönä! Hän käveli poikki koko leirin kenenkään heräämättä. Firiel katsoi hämmästyneenä itseään kohti kävelevää harmaakaapuista hahmoa, jolla oli pitkä miekka kädessään. Hahmo nosti sormen suunsa eteen, kehoittaen naista olemaan hiljaa. Vasta silloin Firiel tajusi, että tulija aikoi vapauttaa hänet. Hän oli kuullut taistelun äänet kotinsa ulkopuolella ja nähnyt jonkun kuolevan. Mutta Firiel ei voinut käsittää mistä oli kyse. Oliko surmansa saaneella ollut toveri ja miksi he auttoivat Firieliä? Ainoa asia minkä hän tajusi varmasti oli, että jos hahmoa ei huomattaisi hän voisi elää vielä hieman pidempään. Firiel pysyi hiljaa ja odotti mitä tapahtuisi. Tämän täytyi olla oudoin päivä minkä hän oli ikinä kokenut. Ja hän oli kokenut melkoisen omituisia päiviä ennenkin!

 

Sitten hahmo oli hänen edessään ja Firiel näki tämän kasvot. Hän oli alitajuisesti odottanut sen olevan hänen unissaan näkemä haltia. Hän oli aina uskonut tämän tulevan joskus vielä pelastamaan Firieliä. Neito tunsi melkein pettymystä, kun hahmo ei ollutkaan hänen sankarinsa. Ei, mutta hän tunnisti nämäkin kasvot jostakin..jos hän vain muistaisi mistä.

 

Sitten mies, joka oli selvästi haltia, oli hänen luonaan ja leikkasi varovasti Firieliä pitelevät siteet poikki. Hän veti käteensä vapaaksi ja hieroi niitä. Mutta samassa haltia jo veti hänet jaloilleen. ”Oletko kunnossa? Pystytkö juoksemaan, jos täytyy”, tämä kysyi.

 

”Luulisin pystyväni. Minua ei ole vahingoitettua..ainakaan paljoa”. Firiel kokeili varovasti otsaansa. Siinä oli melkoinen kuhmu ja haava, sillä hyökkääjät olivat lyöneet hänet tajuttomaksi.

 

Haltia tarttui Firieliä toisella kädellään ja alkoi puolittain vetää tätä kohti läheisen mäen rinnettä. Toisessa kädessä tällä oli yhä miekka. Ja äkkiä Firiel muisti kuka tämä oli. Wedemir oli puhunut tästä haltiasta usein. Hän tuntui arvostavan tätä valtavasti. Heidät oli kerran esitelty Briissä Wedemirin toimesta. Haltia oli Kultaisen kukan ritari. Hän oli sir Welden.

 

Firiel oli niin innoissaan tavatessaan taas tämän jännittävän haltian, että unohti olla varovainen. Hän astui oksan päälle ja se katkesi äänekkäästi. Neito tunsi miten sir Welden jähmettyi paikoilleen. Oli niin hiljaista että Firiel kuuli vain oman hengityksensä. Heitä lähinnä nukkunut mies nosti samassa päätään ja katsoi suoraan Firieliin.

 

Sir Welden liikkui kuin salama. Ennen kuin Firiel tajusi mitä oli tekeillä hän oli sivaltanut heränneen miehen kuoliaaksi. Mutta tämä ehti huutaa ja leiri heräsi täydelliseen sekasortoon. Welden ei päästänyt kertaakaan irti Firielin kädestä juostessaan suoraan pimeään rinteeseen. Mutta kuu paistoi kirkkaana ja miehet saattoivat nähdä heidät juoksemassa rinteessä. ”Perään. He ovat rinteessä. Tappakaa heidät”, huusi matala voimakas ääni.

 

”Tuo on Byrnoth”, henkäisi Firiel yrittäen pysyä Weldenin vauhdissa mukana. ”Hän on pelottava. En haluaisi tavata häntä enää”.

”Minä haluaisin”, vastasi Welden. ”Mutta en juuri nyt”.

 

He juoksivat nopeasti, mutta Firiel ei ollut kyllin nopea. Lähin mies saavutti heidät, kun pakenijat olivat päässeet mäen laelle ja laskeutuivat alas. Welden kuuli hänen tulonsa ja käännähti oikealla hetkellä. Firiel jatkoi juoksuaan ja kuuli miten miekat iskivät yhteen ja ääni huusi tuskasta. Se ei ollut haltian ääni.

 

Welden käännähti ja juoksi Firielin jälkeen. Tämä oli kääntynyt vasemmalle, mikä ei ollut hyvä juttu. Juostessaan Welden kuuli selvästi takaa-ajajien ääniä ympäriltään. Oli aika eksyttää takaa-ajajat tai hän joutuisi taistelemaan heidän kaikkien kanssa.

 

Hän saavutti nopealla pyrähdyksellä Firielin. ”Ei sinne”, haltia huusi tarttuen neitoa taas kädestä. Hänen äänensä oli äkkiä kireä, kun se tähän asti oli ollut täysin tyyni.

”Miksi ei? Mitä tuolla ylhäällä on”?

”Ei sinne”, vastasi Welden ja veti naista peräänsä. Mutta äkkiä hän pysähtyi. Ääniä kuului myös oikealta. Miehet olivat saartamassa heitä.

 

”Ylös sitten”, tuumi Welden. ”Mutta pysy niin lähellä minua kuin voit. Äläkä anna pelollesi valtaa”.

Firiel ei voinut olla ihmettelemättä mitä ritari oikein puhui. Mikä voisi olla pelottavampaa kuin perässä juoksevat murhamiehet. Mutta Welden ei selittänyt vaan veti häntä perässään ylös seuraavaa mäenrinnettä. Pian he saavuttivat huipun. Se oli laakea ja tasainen. Mutta keskellä huippua oli kumpu ja kuun valossa Firiel näki jotakin ovensuuta muistuttavaa. Mutta avonainen ovi johti suoraan mäen uumeniin.

 

Sitten hän tiesi mitä Welden oli tarkoittanut. Pelko hiipi hitaasti mutta varmasti hänen mieleensä. Paikassa oli jotakin pielessä. Pahasti pielessä. ”Welden..minä”, hän aloitti.

”Älä anna sille valtaa”, sihahti ritari. ”Minäkin tunnen sen kyllä. Seuraa perässä”.

Welden juoksi suoraan kohti kumpua ja Firiel tajusi pelon hyökyvän juuri sieltä.

 

Mutta Welden ei juossut aukolle, vaan sivuutti sen läheltä. Hän tunsi mielessään vain jännitystä, vaikka oli Firieliä lohduttaakseen kertonut pelkäävänsä. Welden ei ollut itseasiassa ikinä kohdannut yhtään haudanhaamua, mutta sir Hallas oli kertonut niiden pelkäävän haltioiden valmistamia aseita. Hän uskoi selviävänsä, jos tiukka paikka tulisi. Mutta siihen ei jouduttaisi.

 

Hän juoksi noin kymmenen metriä kummun ohi ja maastoutui kahden suuren kivipaaden väliin vetäen Firielin vierelleen. Welden saattoi valitsemastaan paikasta nähdä kummussa olevan aukon. Se oli itseasiassa sisäänkäynti hautakammioon. Kumpu oli hauta, kuten ritari hyvin tiesi. Ja Hautakeroilla..niin, kaikki paikalliset tiesivät mitä monissa kummuissa asui. Mutta takaa-ajajat eivät olleet paikallisia.

 

”Mitä oikein odotamme”, kuiskasi Firiel toivoen, että hänellä olisi pistomiekkansa kädessään. Hän tunsi yhä pelon mielessään, mutta Weldenistä säteili rauhallisuutta, joka rauhoitti naista. Ritari pisti varovasti miekkansa huotraan ja otti esiin jousensa. ”Vedämme heitä nenästä”, vastasi Welden. ”Temppu on niin vanha, että se ei voi olla toimimatta. Kukaan ei ole niin tyhmä että kokeilisi sitä enää”!

 

Welden poimi käteensä pienen kiven. Jos hauta ja sen asukki eivät olisi olleet niin lähellä olisi hän hymyillyt. Mutta moisessa paikassa kepeinkin hymy tuntui hyytyvän. Ritari heitti kiven ja se osui haudan suuaukolle ja vieri portaita alas kammioon. Kuului muutama kolahdus.

 

Takaa-ajajien huudot kuuluivat nyt läheltä. Ne olivat kiihtyneitä. Miehetkin tunsivat pelon, mutta eivät antaneet sen pysäyttää itseään. Varmasti he pelkäsivät vielä enemmän valtiattarensa vihaa ja sir Acamerin terävää miekkaa.

 

He olivat kuulleet vaimeat äänet ja juoksivat niitä kohti. Etummaiset kolme miestä näkivät hautakammion sisäänkäynnin ja epäröivät. Mutta Byrnothin voimakas ääni komensi miehet eteenpäin. He epäröivät vielä hetken ja laskeutuivat sitten alas kammioon. Welden tunsi lähes sääliä miehiä kohtaan. Heillä ei ollut aavistustakaan mitä kohtaisivat.

 

Byrnoth itse ei seurannut miehiään alas kammioon vaan jäi seisomaan sen sisäänkäynnille. Sitten kauhunhuudot alkoivat. Ne kaikuivat pimeästä kammiosta hirvittävinä. Miehet olivat kohdanneet jotakin kammottavaa ja huusivat kauhusta. Sitten huudot muuttuivat tuskanhuudoiksi. Byrnoth ei sitä kuitenkaan enää kuullut. Kun huudot alkoivat nousi Welden kivipaaden takaa ja ampui nuolen tarkasti miehen kylkeen. Tämä horjahti mutta pysyi jaloillaan. Samassa vihui jo toinen nuoli ilman halki ja osui aivan ensimmäisen viereen. Byrnoth kaatui selkä edelle alas hautakammion portaisiin.

 

Welden kuuli juoksuaskeleet oikealta ja odotti rauhassa. Mies ilmestyi näkyviin miekka kädessä ja näki Weldenin samaan aikaan kuin tämä hänet. Mutta Weldenin jousi oli jännitetty ja lauloi jälleen. Mies kaatui huutaen. Welden laskeutui takaisin paaden suojaan ja kuunteli. Hän kuuli yhä juoksuaskeleita, mutta nyt ne loittonivat nopeasti. Jäljelle jääneet miehet juoksivat tiehensä niin nopeasti kuin pääsivät.

 

Welden kohottautui jälleen esiin paaden takaa ja tähtäsi kammion sisäänkäyntiä jousi jännitettynä. Huudot sisältä olivat tauonneet iäksi. Eru olkoot armollinen miesten sieluille! Ritari odotti minuutin ajan nousisiko jotakin esiin kammiosta, mutta mitään ei tapahtunut. Hän tunsi käsiensä kylmyyden, kun ne puristivat jousta ja nuolta. Vaara oli kaikkialla heidän ympärillään, vaikka viholliset olivat kuolleita tai paenneet.

 

Sitten ritari ponkaisi seisomaan ja veti Firielin ylös. Oli aika häipyä. Haamu ei luultavasti nousisi kammiostaan, kun pelottava haltiasoturi oli paikalla. Se olisi jo tehnyt sen, jos aikoi niin tehdä. Mutta silti ei ollut viisasta jäädä odottelemaan! He juoksivat kilpaa alas mäen rinnettä kohti Briitä.

 

 

Vihdoin Welden pysähtyi ja antoi Firielin istua alas nurmikolle. He olivat jo lähellä Briitä eikä maasto ollut enää niin karua. ”Sir Welden”, totesi Firiel ihastuneella äänellä. ”Se oli aivan mahtavaa. Heillä ei ollut mitään mahdollisuuksia sinua vastaan. Kuka olisi uskonut. Mutta, mikä se oli? Mitä ne miehet kohtasivat siellä alhaalla”?

 

Welden katsoi terävästi nuoreen naiseen. ”Olet asunut Briissä, mutta et silti tiedä mitä Hautakeroista sanotaan”?

Firiel naurahti, ensi kertaa pitkään aikaan. ”Tiedän toki, mutta ajattelin aina että ne olivat vain lasten satuja. Haamuja muka? Kuka moiseen uskoisi”?

 

”Minä”, vastasi Welden. ”En ole ikinä törmännyt yhteenkään itse. Mutta ne miehet kohtasivat siellä kammiossa jotakin hirvittävää ja se tappoi heidät”.

”Sinä tapoit heidät”, korjasi Firiel ja neidon äänessä kuului taas ihailu. ”Kuka hän oli”, huudahti Firiel muistaen äkkiä talonsa luona kuolleen miehen. ”Kuka kuoli taloni luona yrittäen auttaa minua”? Naisen äänessä oli nyt surua.

 

”Hänen nimensä oli Carador. Hän oli yksi urheimpia ritareita mitä tiedän”.

”Taas joku sai maksaa hengellään, kun auttoi minua”, sanoi Firiel surkeana. ”Eikö se ikinä lopu”?

”Sir Carador olisi tullut avuksesi, vaikka olisi tiennyt kuolevansa”, lohdutti Welden. ”Muista siis häntä kunnioittaen, mutta älä surren. Hän kaatui taistellen ja tiesi riskit”.

 

”Mutta miksi”, ihmetteli Firiel. ”Miksi hän tuli ollenkaan? Tämä on ollut äärimmäisen omituinen päivä”.

”Ystäväsi Wedemir pyysi Caradoria varmistamaan että olet turvassa”, selitti Welden. ”Kuinka hyväksi ystäväksi hän osoittautuikaan”.

”Todellakin”, myönsi Firiel. ”Mutta miksi sinä tulit, sir Welden? Kun kävelit esiin pimeyden keskeltä minua pelastamaan luulin sinua erääksi toiseksi. Olen nähnyt hänestä unta”.

 

”Olen pahoillani että tuotin pettymyksen”, Welden sanoi nauraen. ”Mutta tämä on ollut omituinen vuosi. Ehkä tapaat vielä unelmiesi ritarin. Vuosi ei ole läheskään ohi”.

Firiel yhtyi nauruun. ”Voi, en ole yhtään pahoillani että se olit sinä”, hän sanoi katsoen hymyillen Weldeniin. ”Sinä voisit hyvinkin olla unelmieni ritari. Mutta minä näin unta jostakin toisesta. Wedemir sanoi että se olisi hänen veljensä, mutta alan menettää uskoani. Ehkä minun pitäisi tyytyä siihen mitä minulla on käsillä”?

 

Ritari meni heti hämilleen ja katsoi maahan. ”Yleensä se on hyvä neuvo”, hän sanoi viimein. ”Mutta pelkään että minun sydämeni on peruuttamattomasti viety kahden naisen toimesta, joista kumpikaan ei minusta välitä”.

”Tapaatko silti heitä usein”, kysyi Firiel.

Welden kohautti olkapäitään. ”Luulin että toinen heistä on kuollut. Mutta nyt huomaan epäileväni sitä. Minä itse välttelen sitä elossa olevaa. Mutta nyt ei ole aika puhua siitä. Vedä henkeä, Firiel. Meidän pitää jatkaa matkaa pian”. Sen sanoessaan Welden katseli huolestuneena etelään. Miten oli käynyt Gellanin saattueen? Hän paloi halusta päästä katsomaan että Maitren ja muut olisivat kunnossa. Gileasista Welden ei ollut hetkeäkään huolissaan. Mikään ei voisi tappaa sellaista ritaria!

 

 

”Miksi sinä tulit avukseni, Welden, jos et kerran auttamaan kaunista neitoa hädässä”, kysyi Firiel kiinnostuneena.

”Kunpa voisinkin sanoa, että vaikuttimeni olivat kunniakkaat ja romanttiset”, naurahti Welden. ”Mutta niin ei ole. Olen juossut koko alkuvuoden ympäri maita etsien jotakin mikä kertoisi minulle mitä tapahtuu. Kävin jopa Minas Tirithissä asti. Ja Anorienissa, Firiel”. Sen sanoessaan Welden katsoi tutkivasti neitoon. ”Tunsin kerran loistavan ritarin, jonka nimi oli Einion. Hän uskoi ehkä liikaakin kohtaloon. Siihen että kaikella oli tarkoituksensa. Minä en tiedä onko niin, mutta Anorienista palatessani löysin viimein vastauksen. Löysin sen asian johon kaikki johtolankani viittasivat. Minä löysin sinut, Firiel”!

 

”Minut? Mitä minä muka voin tehdä”?

”En ole varma”, vastasi Welden. ”Mutta jos sir Einion on oikeassa, niin minun oli määrä keksiä tuo kaikki että ehtisin tänne pelastamaan sinut. Ja siinä tapauksessa sinun siis piti jostakin syystä pelastua, että kaikki lopulta päättyisi hyvin. Firiel, minä uskon että kimppuumme hyökätään. Joku haluaa tuhota ritarikuntani ja sen myötä koko Eriadorin. Jos sinä olet niin tärkeä osa tätä mysteeriä, niin meidän täytyy keksiä miten voit auttaa minua”.

 

”En minä tiedä”, Firiel huudahti. ”En voi kuvitella miten voisin olla tärkeä. Minulla ei ole valtaa eikä ystäviä, paitsi Wedemir ja ehkä sinä”!

”Ehkä kyse ei ole siitä mitä sinä olet”, tuumi Welden. ”Vaan siitä mitä sinä tiedät! Mieti tarkkaan, Firiel. Puhuivatko miehet leirissä mitään? Sinä olit siellä vankina hyvän aikaa. Keitä he olivat ja miksi he olivat täällä”?

 

”Voi ei, minä unohdin”, Firiel oli kauhuissaan. ”Osa heistä lähti hyökkäämään jonkin saattueen kimppuun. Sir Acamer oli hyvin vihainen, koska se toinen pakotti hänet lähtemään. Sir Acamer on..”.

”Minä tiedän kuka Acamer on”, keskeytti Welden. ”Kuka se toinen mies oli. Luulin että Acamer komensi näitä miehiä”.

”Sir Acamer johti heitä, mutta tämä mies ei ollut hänen alaisensa. Sir Acamer edustaa Numenoren veljeskuntaa. He ajoivat minut Anorienista ja asettivat serkkuni tilalleni. Minun täytyy kuolla että veljeskunta säilyttäisi asemansa Anorienissa. Siksi he jahtaavat minua. Siksi Acamer oli täällä. Mutta tämä toinen mies edusti jotakuta toista. Hän komensi heidät hyökkäämään saattueen kimppuun, koska se oli hänen valtiattarensa tahto”.

”Valtiattaren”? Welden pidätti lähes henkeään. ”Mitä muuta he sanoivat hänestä. Yritä muistaa, hyvä Firiel. Tämä on äärimmäisen tärkeää”!

 

”Acamer kutsui häntä halveksivalla äänellä kultatukkaiseksi noidaksi. Hän sanoi että tämä hallitsi Reveniassa, mutta ei täällä”. Welden kalpeni kuullessaan kultaisista hiuksista, mutta hillitsi itsensä hyvin. ”Acamer..hän ei halunnut totella”, jatkoi Firiel. ”Hän näytti avoimesti vihaavan tätä noitaa. Mutta se mies tummassa kaavussa sai hänet muuttamaan mielensä”.

 

”Miten hän sen teki”, kysyi Welden kiinnostuneena.

”Hän puhui heidän yhteisistä suunnitelmistaan”, selitti Firiel. ”Hän muistutti että suunnitelmat olivat valmiita ja ne pantaisiin hyvin pian täytäntöön. Noita ja veljeskunnan suurmestari kostaisivat Acamerille, jos tämä pilaisi heidän suunnitelmansa viimehetkillä. Ja tuon saattueen tuho oli varmasti olennainen osa sitä suunnitelmaa. Mistä saattueesta he puhuivat, Welden? Onko joku muukin vaarassa”?

 

”Sir Carador komensi sitä saattuetta”, selitti Welden miettien samalla kuumeisesti. ”Kolme toveriani lähtivät heitä auttamaan ja minä tulin sinua vapauttamaan. Toivon että he ovat kunnossa”.

”Onko mistään mitä sanoin ollut apua”, kysyi Firiel lähes anteesipyytävästi. ”Yritin kyllä kuunnella niin paljon kuin voin, mutta he eivät puhuneet paljoa”.

”Sinusta on ollut enemmän apua kuin arvaatkaan”, vastasi Welden. ”Mutta etkö nähnyt tumma-asuisen miehen kasvoja? Luulen että hän on tärkeä. Vihollinen tietää liikaa, Firiel. He löysivät liian helposti sinut ja tietävät saattueesta. He ovat viime vuosina tietäneet liikaa ritarikunnan asioista. Jos epäilykseni on oikea, niin joku kertoo heille. Ja se joku seisoi sinun vieressäsi tänään”.

 

”Voi, hänen kasvonsa olivat kokoajan hupun suojissa. Ja he varoivat käyttämästä hänen nimeään. Mutta voin kertoa sinulle että hän puhui westronia erilailla kuin muut. Byrnoth miehineen puhui kuin vuorilainen ja Acamerin miehet puhuivat gondorilaisittain. Mutta tämä mies oli Eriadorista ja uskon hänen olleen dunadainia. Hänellä oli myöskin kirkkaanpunainen sormus kädessään. Sillä voi olla jotakin merkitystä. Muuta en halua sanoa, etten vaikuta naurettavalta”.

 

”Kerro kaikki, Firiel”, kehoitti Welden. ”Kaikesta voi olla apua, jopa sellaisesta jonka ajattelet olevan naurettavaa”.

”Ei se ole mitään ihmeellistä. Jokin miehen puheessa vain herättä minussa ajatuksen, että olin kuullut hänen puhuvan ennenkin. Siinä oli jotakin tuttua. Mutta en osaa sanoa mitä. Hän puhui niin kuin diplomaatti, kärsivällisesti, sointuisasti ja suostutellen”.

 

Welden istui Firielin vierellä nurmelle ja katseli nousevaa aurinkoa. Hän ei voinut uskoa miten kaikki oli käynyt. Hän oli juossut Minas Tirithissä asti vain päätyäkseen tähän hetkeen, kauniin nuoren naisen seuraan, joka oli juuri kertonut Weldenille lähes kaiken mitä tämä halusi tietää.

 

Jotenkin se oli lopulta paljon pahempaa kuin Welden oli pelännyt. Siksi missään ei ollut ollut järkeä. Heillä ei ollut vastassa vain yksi vihollinen, vaan kaksi! Ja nämä olivat haluttomasti liitossa. Se oli kaikki nyt niin itsestään selvää. Hänen ei tarvinnut miettiä mikä liiton oli saanut aikaan. Kummallakin näytti olevan vain yksi yhdistävä tekijä. Halu tuhota Kultaisen kukan ritarikunta! Ja jos Firielin tiedot pitivät paikkansa, niin liittolaisten suunnitelmat olivat valmiita. He olivat hyökänneet avoimesti Delemirin ja Gellanin kimppuun. Mitä tahansa vihollinen suunnittele, se tapahtuisi lähiaikoina. Nyt he yrittivät raivata haltioiden johtajia pois tieltä juuri ennen iskuaan. Heidän täytyi olla niin valmiita, etteivät olleet enää huolissaan Valkoisen neuvoston mahdollisista vastatoimista. Heidän täytyi olla varmoja etteivät vastatoimet ehtisi ajoissa. Mitä tahansa tapahtuisi, se tapahtuisi seuraavan vuoden aikana! Se tapahtuisi aivan pian, eikä ritarikunta tiennyt mitään.

 

Mitä Welden saattoi tehdä? Sitä hän yritti keksi istuessaan hiljaa nurmella Firiel vierellään. Hän ei tiennyt vastausta. Hänellä ei ollut suunnitelmaa. Kenelläkään ei ollut. Paitsi noidalla! Mutta ainakin Weldenillä oli nyt nimi josta aloittaa. Revenia!

 

 

 

 

 

                                            VIHDOINKIN KOHTI IMLADRISIA

 

Aurinko oli jo korkealla taivaalla kun he saivat näkyviinsä Briin kylän. ”Erulle kiitos”, ritari huudahti. ”Katso aivan kylän itäpuolelle. Se on ruhtinas Gellanin saattue”. He olivat todellakin siellä, kulkemassa tietä myöten hitaasti kohti itää. Welden ja Firiel pistivät lisää vauhtia ja ehtivät saattueen luokse, kun nämä olivat jo ohittamassa Brii-vuorta.

 

”Oletko kunnossa”, huudahti ruhtinas Gellan huolestuneena, kun sir Deiran äkkiä pysähtyi ja laskeutui hevosen selästä. Sir Maitren oli kävellyt heidän edellään tiedustelijana, mutta käveli nyt takaisin muiden luokse. Gellan luuli ettei Deiran enää jaksanut jatkaa matkaa. ”Ei tässä hätää herra, mutta saamme seuraa”. Deiran viittasi kädellään oikealle, kohti loivaa mäkeä joka laski alas tielle. Gellan näki heti kaksi hahmoa kiiruhtamassa saattueeta kohti. Mutta ritarit olivat täysin rauhallisia ja sir Maitren hymyili iloisesti. Vaaraa ei siis mitä ilmeisemmin ollut!

 

Ruhtinas näki miten sir Deiranin huolestunut ja uupunut ilme muuttui äkkiä täysin. Hän näytti hyvin helpottuneelta. ”Se on sir Welden”, hän totesi iloisena ja tunsi vastuun raskaan taakan kevenevän hartioillaan. Gellan katsoi kiinnostuneena tulijoita. Tämä oli siis kuuluisa sir Welden, joka ei pitänyt meteliä itsestään, mutta jota Ellath ja Einion olivat aina kehuneet. Ja kun nuori sir Meirian oli ollut käymässä Vihersatamassa, ei hän Gellanin yllätykseksi ollut puhunut suurista sankareista, Delemiristä, Lawhirista ja niin edespäin. Ei, vaan sen sijaan sir Welden oli tehnyt sitä ja tätä. Meirian ei muusta puhunutkaan. Nyt sir Welden oli täällä ja ainakin sir Deiran tuntui uskovan, että kaikki kääntyisi nyt hyväksi.

 

Vihdoin Welden ehätti heidän luokseen. ”Ruhtinas Gellan”, Welden tervehti, mutta ei kumartanut. ”Sir Deiran”!

”Erulle kiitos olet täällä”, Deiran huudahti huojentuneena. ”Kimppuumme hyökättiin aamunkoitteessa. Selvisimme vain hädin tuskin, kun ritarimme ehtivät apuun”.

”Tuliko menetyksiä”, kysyi Welden vilkaisten ympärilleen. Hän näki kaksi vaikeasti haavoittunutta hevosten selässä ja joku oli tarkistamassa heidän haavojaan. Myös Deiran näytti hivenen heikolta ja tuskainen hiki kihelmöi ritarin otsalla. Hän oli toimintakunnossa, mutta osti sen kovalla tuskalla.

 

”Ruhtinas Fuindan, Cirdanin korkea edustaja, sai surmansa. Samoin kolme hänen ja ruhtinas Gellanin asemiestä. Kaksi asemiestä haavoittui. Sir Hyandar sai surmansa. Onneksi meillä oli parantaja mukana”.

Welden kalpeni. Hän ei juurikaan ollut tuntenut Hyandaria, mutta taas oli yksi ritari joukosta poissa.

Sitä ei kuitenkaan voinut jäädä suremaan. Ei vielä!

 

”Miten pahat menetykset hyökkääjät kokivat”, Welden kysyi.

”Heitä jäi ehkä 10 jäljelle”, vastasi sir Deiran. ”Mutta lähellä voi olla lisää. Sir Gileas arveli heidän jättäneen osan miehistään leiriinsä. Siksi ajattelin että meidän oli pakko siirtyä eteenpäin, niin pitkällä kuin pääsisimme”.

 

”Se oli aivan oikein tehty”, vahvisti Welden. ”Leirissä olijoista ei ole enää vaaraa, mutta lähellä voi todellakin olla muita vihamielisiä joukkioita”.

”Mitä siis teemme”, kysyi ruhtinas Gellan mietteliäänä. Welden arvasi ruhtinaan miettivän, miksi hänet oli yritetty tappaa ja olisiko Weldenillä jotain tietoa asiasta.

”Pidetään lepotauko”, määräsi Welden. ”Sen jälkeen jatketaan itään, Sääskisuon majataloon. Siellä on muutamia omia ritareitamme, jos tilanne ei ole muuttunut viime päivinä. Voimme jättää haavoittuneet sinne ja jatkaa itse Imladrisiin”.

”Saatatko sinä siis meidät sinne”, kysyi Gellan.

”Kyllä. Minulla on jo kohta puoli vuotta vanha käsky ilmoittautua siellä. Lienee siis parasta ilmaantua pikkuhiljaa”.

 

 

Sir Welden lähti kävelemään kohti saattueen häntäpäätä nähdäkseen miten kaksi haavoittunutta voivat. Firiel seurasi häntä ja sir Maitren asettui automaattisesti toverinsa seuraan. Tämä käveli suoraan kohti parantajaa, joka oli kääriytynyt vaelluskaapuun. ”Firiel, tapaa ritari parini Sir Maitren”, totesi Welden kävellessään ja nyökkäsi Maitrenia kohti. Firiel hymyili tälle ystävällisesti. ”Hänkään ei siis ole unesi ritari”, tuumi Welden hyväntuulisesti. ”Mutta muistanko oikein. Arveliko Wedemir että tuo haltia voisi olla hänen veljensä”?

”Kyllä, hän puhui siitä joskus”, vastasi Firiel. ”Mutta en tiedä enää. En usko että koko henkilöä on olemassa”.

Welden nauroi. ”Sinua voi odottaa vielä yllätys, hyvä Firiel. Ja toivon sen olevan mieluinen. Tämä on ollut outo päivä, mutta se ei ole ohi”.

 

”Siitä minun pitikin puhua”, muisti Maitren harpaten Weldenin rinnalle. ”Todella merkillinen yhteensattuma. Et voi uskoa kuka...”.

”Kerro siitä myöhemmin”, keskeytti Welden. ”Haluan nyt puhua tämän parantajan kanssa. Hei, sinä”! Maitren jättäytyi jälkeen ja pidätti lähes hengitystään. Sir Meirian tervehti iloisesti Weldeniä. Hän seisoi parantajan vierellä ja tämä oli selin tulijoihin.

 

”Hei, hyvä mies”, Welden huudahti. ”Miten haavoittuneet voivat? Pystyvätkö he vielä jatkamaan matkaa”?

Parantaja kääntyi hitaasti ja sirosti, kuin tunnistaen äänen takanaan. Hänen kasvoillaan oli hillitty hymy. Kuinka usein Welden olikaan kaivannut tuota hymyä ja uteliasta katsetta, joka häneen nyt suuntautui.

”Ellath”, Welden sai sanottua. Hänen varmuutensa katosi hetkeksi. Kerrankin ritari oli ällistynyt. Hänet oli yllätetty täydellisesti. Se huvitti Maitrenia, joka hillitsi itsensä vain vaivoin. Firiel sen sijaan katsoi hämmästyneenä muihin. Mistä oikein oli kyse? Haltioiden parantaja oli nainen.

Mutta mihin oli kadonnut sir Weldenin ainainen varmuus? Nyt hän vain seisoi ja katsoi haltia naiseen ja tämä häneen. Oli kuin Welden olisi kadottanut täydellisesti ajatuksensa.

 

”Sir Welden”, Ellath lopulta vastasi tervehdykseen. ”Hyvä että olet luopunut siitä ainaisesta valtiattareksi kutsumisesta”, nainen lisäsi hymyillen viehkeästi.

”Minä..olen nyt komentaja”, vastasi Welden. Kultaisen kukan päämiehet, edes väliaikaiset, eivät herroitelleet ketään! Eivät edes Wigamorin valtiatarta! ”Väliaikaisesti vain, mutta silti. Kuka olisi ikinä uskonut”, hän lisäsi.

 

”Minä”, vastasi Ellath hymyillen edelleen. ”Minä uskoin siihen aina. Mutta etkö aio esitellä minua ystävällesi”? Ellath katsoi uteliaana Firieliin.

”Ah, tietysti. Tässä on Wigamorin valtiatar Ellath. Ellath, saanko esitellä Firielin”.

 

Naiset katsoivat hetken toisiaan. Firiel oli haltiaan verrattuna tavallisen näköinen, mutta hänen silmiensä intoa ja olemuksensa välittömyyttä oli vaikeaa voittaa. Huolimatta kaikista koettelemuksistaan hän oli täynnä elämää ja rakkautta sitä kohtaan.

 

Ellath taas oli klassisen kaunis, hillitty ja ystävällinen. Hänen kauneutensa lähes salpasi Firielin hengityksen. Mutta haltia naisessa ei ollut mitään ylimielistä, vaikka hän käyttäytyi liioitellun rauhallisesti. Jos heissä oli jotakin samaa, oli se kummankin kiusoitteleva huumorintaju.

 

”Ah, tässä on siis nainen, jota pelastamaan sir Welden säntäsi jättäen minut vaaraan”, Ellath totesi, mutta hän nauroi sen sanoessaan. Firiel vastasi tuohon hymyyn hivenen epävarmasti.

”Minulla ei varsinaisesti ollut vaihtoehtoja”, Welden vastasi ja näytti yhä vaivautuneemmalta. ”Enkä toki voinut olettaa, että ylhäinen nainen lähtisi tällaisina aikoina vaeltamaan vain pienen saattueen kanssa”.

 

”Toisinaan niin on pakko tehdä, kun ylhäinen nainen ei voi muuten tavata sukulaisiaan ja ystäviään. Jotkut heistä ovat pysytelleet poissa Wigamorista melkoisen kauan aikaa”.

”Eivät välttämättä omasta tahdostaan”, vastasi Welden. ”Minulla ei ole aikaa tähän, Ellath. Voivatko haavoittuneet matkustaa? Meidän on pakko jatkaa matkaa lyhyen tauon jälkeen”.

”He voivat matkustaa vielä tämän päivän”, Ellath vastasi heti ammattimaisesti. ”Sen jälkeen heidän on pakko päästä lepoon. Enkä ole kovin optimistinen sir Deiraninkaan kunnosta, vaikka hän teeskentelee olevansa terve”.

”Niin, hän on kantanut raskasta taakkaa”, myönsi Welden. ”Kiitos, Ellath. Ehkä tapaamme myöhemmin”.

 

Welden kääntyi ja käveli pois Firielin ja Maitrenin seuraamina. ”En ymmärrä, täti”, Meirian huudahti. ”Welden on yleensä niin ystävällinen. En tiedä mikä häneen meni”!

”Hän vain yllättyi, siinä kaikki”, Ellath vastasi. ”Toivoisin ettet tädittelisi minua. Minun on tarkoitus olla arvollinen ruhtinatar ja sinä teet sen vaikeaksi”, nainen nauroi. ”Sitä paitsi tunnen itseni vanhaksi, kun sanot niin”.

”Sinäkö tuntisit itsesi vanhaksi”, Meirian nauroi katsoen Ellathin kasvoja, jotka olivat yhä nuorekkaat ja virheettömät. ”Sitä päivää minä en tule näkemään, kun olet vanha”.

”Älä sano noin”, huudahti Ellath. ”Älä milloinkaan. Sinulla on koko elämäsi edessäsi ja tulet näkemään paljon sellaista mihin et nyt usko. Mutta älä ole huolissasi sir Weldenistä. Hän ja minä olemme tunteneet toisemme kauan aikaa. Hän on vain surullinen, koska tapasi minut”.

 

”Miksi ihmeessä”, kysyi Meirian. ”Miten kukaan voisi olla surullinen kun kohtaa sinut. En usko että se on mahdollista”!

Ellath naurahti alakuloisesti. ”Ehkä niin. Mutta Welden on silti surullinen. Ja se riipaisee sydäntäni. Joskus elämä vain on niin monimutkaista, eikä siinä voi saada mitä haluaa. Tai ei voi edes tunnustaa itselleen, muille tai sillä toiselle mitä haluaa. Koska silloin kaikki kääntyisi paljon pahemmaksi. Voi vain olla surullinen ja pysyä erossa kaikesta siitä, mitä ei saa haluta”.

Ellath katsoi Meirianiiin ja hymyili. ”Voi, kunpa olisin voinut kasvattaa sinut kokonaan itse”, hän tuumi silittäen nuoren ritarin hiuksia. ”Olet niin rakas minulle. Mutta tästä asiasta en voi sinulle nyt puhua enempää. Ehkä kerron joskus kaiken, mutta en tänään”!

 

 

He istuivat kolmisin tien vierellä ja puhuivat päivän tapahtumista. Welden kuunteli kiinnostuneen ja Firiel helpottuneena miten sir Acamer oli kohdannut loppunsa Gileasin miekasta. ”Tämä Gileas”, totesi Firiel. ”Kuinka kylmä hän onkaan, mutta miekkamiehenä verraton”.

”Häntä parempaa ei ole”, myönsi Welden. ”Ja hänen kylmyytensä juuri tekee hänet parhaaksi”.

”Tuskin sentään yhtä hyväksi kuin eregionin Welden on”, nauroi Firiel. ”Kuinka hyviä ystäviä olenkaan saanut täällä Eriadorissa. Mutta palaanko ikinä enää Anorieniin”?

 

”En tiedä”, vastasi Welden. ”En edes tiedä mitä tulee tapahtumaan huomenna. Ainakaan et voi palata niin kauan kuin veljeskunta on voimissaan”.

”Mitä minä sitten teen”, kysyi Firiel surullisena. ”Mihin minä menen”?

”Luulen että se ongelma ratkeaa itsestään”, vastasi Welden hymyillen mysteerisesti. ”En voi viedä sinua Anorieniin, mutta jotakin voin sentään tehdä hyväksesi”.

 

”Kuten aina, sir Welden on niin vaatimaton ja silti ratkoo kaikkien ongelmat”, sanoi ääni. Se oli Ellath. Valtiatar käveli heidän luokseen. Ratkoo kaikkien ongelmat, paitsi omansa, Ellath lisäsi mielessään.

 

”Minun täytyy puhua kanssasi, Welden”, Ellath sanoi vakavana. ”Se ei voi odottaa hetkeäkään”.

”Jos se koskee viimeaikojen tapahtumia, niin puhu”, vastasi Welden. ”Me olemme kaikki ystäviä täällä”.

Ellath vilkaisi Maitreniin ja Firieliin ja nyökkäsi sitten hyväksyvästi. ”Jos niin sanot”, hän myönsi. ”Minä en tiedä mitä on tekeillä, Welden. Mutta kuten liiankin hyvin tiedät, Einion sanoi aina ettei mitään tapahdu ilman syytä. Kohtaamisemme täällä on niin epätodennäköistä, ettei se voi olla vain sattumaa. Minä näin Einionin, Welden. Viime yönä juuri ennen hyökkäystä. Hän puhui minulle unessani. Hän oli hyvin vakava, Welden. ”Myrsky on nousemassa”, hän sanoi. En tiedä auttaako tämä sinua yhtään, mutta toivon niin. Einion kehoitti varomaan noitaa”.

 

Sen kuullessaan Firiel veti syvään henkeä ja kalpeni. Ellath pani tämän heti merkille. Mutta Welden puristi kättään nyrkkiin ja oli täysin liikkumatta, kuin odottaen viimeisen tuomion kuulemista. Eikö hän tätä ollut jo aavistellut ja nyt se hetki oli käsillä. Hän kuulisi viimein pahimman pelkonsa. Sillä Ellathin vakavasta ilmeestä hän jo tiesi totuuden.

”Hän kehoitti varomaan Wigamorin noitaa”, jatkoi Ellath katsoen sääliä tuntien Weldeniin. Tämä sulki silmänsä ja heilahti kuin iskun saaneena. Ja sellaisen hän saikin. ”Me kumpikin tiedämme ketä se tarkoittaa. Einion sanoi, että hän tahtoo meidän kuolevan. Wigamorin ritarin on taisteltava Wigamorin noitaa vastaan. Ritarin on saatettava loppuun mitä on aloittanut”.

 

”Mitä se tarkoittaa”, kysyi Firiel ihmeissään. ”Ellath on Wigamorin valtiatar. Kuka on Wigamorin ritari”?

”Se olen minä”, sai Welden sanottua. Hän näytti nopeasti Firielille Wigamorin värein koristellun kankaan, jota hän aina kantoi lähellä sydäntään. ”Minä kannan Wigamorin valtiattaren värejä. Minä olen Wigamorin ritari”.

”Entä noita”, kysyi Firiel, katsoen mietteliäänä Ellathiin. Miksi sir Welden kantoi tämän värejä, kun he eivät olleet naimisissa tai edes tavanneet toisiaan usein? Tähän liittyi jokin mysteeri, jonka Firiel paloi halusta selvittää.

”Noita”, Ellath vastasi hitaasti. ”Me tunnemme hänet. Hän asui kerran Wigamorissa. Kerran hän oli jotakin muuta”.

 

”Hän tuntee meidät ja toiveemme”, sanoi Welden kuolemanvakavalla äänellä. ”Hän tietää voimamme ja tavoitteemme. Hänen kuuluisi olla kuollut, mutta silti hän elää. Hänen nimensä on Derhal. Hän ei lepää ennen kuin me olemme kaikki kuolleita. Hän ei lepää ennen kuin on saanut kostonsa ja toteuttanut oman unelmansa. Hänen voimansa ovat kasvaneet. Kuka hänet pysäyttää nyt”?

 

”Sinä pysäytät”, sanoi Ellath tiukasti. ”Einion sanoi niin. Hän sanoi että niin on tarkoitettu. Sinun on saatettava päätökseen mitä aloitit. Einion sanoi että voit vihdoinkin taistella niin kuin itse haluat. Taistella oman taistelusi. Nyt ymmärrän mitä hän tarkoitti. Sinä olet komennossa, Welden. Sinulla on voimaa”.

 

”En tiedä onko kovin reilua vaatia minua tekemään se”, vastasi Welden. Hän tunsi omituista yhtäaikaista pelkoa ja helpotusta, että Derhal oli elossa. Hän tappaisi heidät ja silti Welden rakasti häntä. Miten niin saattoi olla?

”Minä olen väsynyt, Ellath. Olen juossut halki Eriadorin niin pitkään, etsien jotakin. Nyt kun sen löysin, onkin se paljon pahempaa kuin mitä odotin. Meitä vastaan on tehty salaliitto, joka on paljon voimakkaampi kuin odotin. Liiankin selvästi näen nyt kaiken. Minä selvitin kuka on vihollisemme ja tiedän missä hän on. Eikö ole jonkun muun aika tehdä jotakin? Luulen, että Einion valitsi sankarinsa huonosti. Minusta ei siihen ole. Ei yksin, kun kaikki ovat vastaan”.

 

”Et sinä ole yksin”, Ellath vastasi. ”Einion puhui aina neljästä, jotka vastustaisivat menestyksekkäästi pahaa. Hän luuli että se olisitte sinä, Merdal, Curion ja Ellor. Mutta minä luulet että hän arvasi väärin. Ne ovatkin sinä, Maitren ja wendirisi Athir. En tiedä kuka on neljäs, mutta se selviää kyllä joskus. Hän ei puhunut tästä pahasta, luulen. Eli neljännellä on aikaa vielä ilmestyä. Se voi olla jopa oma Meirianini”.

 

Welden hymyili mielessään sen kuullessaan. Jostakin syystä Meirian oli aina läheisempi Ellathille, kuin tämän oma poika Gwardur.

”Niin, en tiedä”, vastasi Welden. ”Firiel kertoi minulle missä vihollinen on ja sinä kerroit kuka hän on. Minä kerron ritarikunnan päämiehille. Ehkä he tekevät jotakin”.

”Mutta jos eivät tee”, huudahti Ellath tiukasti. ”Niin muista mitä Einion sanoi. Lopulta tämä tulee olemaan taistelu noidan ja ritarin välillä. Tämä on sinun tehtäväsi, ei kenenkään muun”.

 

 

He saapuivat Sääskisuon majatalolle illan koittaessa. Majatalo näytti autiolta, mutta Weldenin ja Gileasin tottuneet katseet näkivät heti että joku oli paikalla. ”Odottakaa ulkona”, Welden komensi muita ja astui varovasti sisään majataloon. Joku oli korjannut pois taistelun jäljet, mutta muuten majatalon näytti autiolta. Welden vaistosi kuitenkin jonkun läsnäolon. ”DUNLAN”, hän huusi lopulta seisten keskellä alakerran väentupaa.

 

”Welden”, kuului hämmästynyt huudahdus ja sir Dunlanin pää ilmestyi yläkertaan vievien rappusten yläpäähän. Hänellä oli jousi kädessä. ”Se olet todellakin sinä”, nuori haltia ilahtui ja kiiruhti alakertaan. Hän syleili ystäväänsä välittömästi. ”Kuulin että saimme vieraita, joten piilouduin”, Dunlan selitti. ”Tiellä on ollut vain vähän liikkujia viime viikkoina. Ajattelin että palkkasoturit saattoivat olla palanneet”.

 

”On hyvä olla varovainen”, totesi Welden. ”Tiet ovat hyvin vaarallisia juuri nyt. Olen ruhtinas Gellanin saattueen mukana matkalla Imladrisiin. Heidän kimppuunsa hyökättiin Briin luona. Ajattelin, että jättäisimme haavoittuneet tänne. Sir Deiran on niin hyvässä kunnossa, että voi auttaa sinua puolustamaan muita, jos paha paikka tulee. Miten Delemir ja Maenhir voivat”?

 

”Delemir ei ole juurikaan parantunut”, sanoi Dunlan huolestuneena. ”Maenhir sen sijaan on ollut jo pari kertaa kävelemässä. Voisitko katsoa Delemiriä. Hän on yläkerrassa perimmäisessä huoneessa. En usko että hän on hengenvaarassa enää, mutta hän paranee hyvin hitaasti”.

”En taida tavata häntä nyt”, tuumi Welden. ”Hän ei tarvitse lisää huolia juuri nyt ja minulla niitä riittää niin paljon, että kasaisin ne hänen niskoilleen saman tien. Parempi olla kertomatta hänelle liikaa ja se onnistuu vain pysymällä poissa. Onneksi mukana on toinen parantaja, joka voi auttaa Delemiriä”.

 

Welden käveli majatalon ovelle katsellen samalla ympärilleen. Athir oli taistellut täällä elämästään vain joitakin viikkoja aiemmin. Voi, kunpa hän olisi Weldenin kanssa nyt ja voisi kantaa osan taakasta. Lawhir oli kuollut täällä. Se tuntui jotenkin uskomattomalta.

 

”Ellath, ylhäällä olisi perimmäisessä huoneessa sinulle kaksi potilasta, joita voisit vilkaista. Sir Delemir on edelleen huonona”, Welden huudahti. ”Ja Firiel, tule kanssani sisään. Tahdon että tapaat jonkun”.

 

Firiel katsoi ihmetellen Weldeniin. Mitä tämä oikein aikoi? Kenet Firiel voisi haluta tavata tässä syrjäisessä majatalossa? ”Miksi minusta tuntuu, etten taaskaan näe Imladrisia”, nainen kysyi varovasti.

”Koska et taaskaan näe sitä”, Welden vastasi. ”Jäät tänne haavoittuneiden kanssa. Se on turvallisempaa. Sitä paitsi en usko että haluaisit enää lähteä, kunhan olet tavannut unelmiesi ritarin”.

”Unelmieni ritarin? Mitä sinä oikein puhut”?

 

Firiel astui sisään ja kiinnitti heti huomionsa portaiden luona seisovaan vaatimattoman näköiseen tummatukkaiseen haltiaan. Tuntui kuin koko maailma olisi pysähtynyt. Se OLI todellakin haltia hänen unistaan. Se oli mies jota hän oli luullut pelastajakseen, mutta pelastaja olikin sir Welden. Hän vilkaisi Weldeniin enemmän kuin kiitollisena. ”Voi, miten saatoit tietää? Se on todellakin HÄN”.

 

”Todellakin kuka”, kysyi Dunlan ihmetellen. Hän katsoi nuoreen naiseen, joka hymyili hänelle välittömästi ja onnellisesti. Moiseen hymyyn ei voinut olla vastaamatta. Ei edes vakavamielinen Dunlan. ”Lähes kaikki on mennyt tänään huonosti, mutta tämä taisi mennä oikein”, tuumi Welden.

 

”Mistä on kyse, Welden”, nuori ritari kysyi. ”Minä selitän kyllä”, nauroi Firiel. ”Tule kanssani, sillä minulla on paljon kerrottavaa”. Hän tarttui Dunlania kädestä ja veti tämän mukanaan kohti lähimpiä majatalon pöytiä. Dunlan vilkaisi hämmästyneenä Weldeniin, joka kehoitti tätä elein menemään mukaan. Firiel vaikutti olevan täydellisen onnellinen ja Dunlan tuntui heti mieltyvän naiseen. Mitähän siitäkin tulisi, huomasi Welden ihmettelevänsä? No, ei ainakaan mitään pahaa! Hän huomasi Ellathin merkitsevän hymyn, kun tämä käveli hänen ohitseen portaisiin. Mitä tämä olikaan sanonut. Welden korjasi aina kaikkien muiden ongelmat, mutta ei ikinä omiaan!

 

 

Welden astui ulos majatalosta ja katsoi pimeään yöhön. Gellanin aseenkantaja oli tehnyt pihaan nuotion ja istui sen äärellä sir Deiranin kanssa. Firiel ja Dunlan istuivat toisella puolella nuotiota ja puhuivat yhä. He tulivat erinomaisesti toimeen. Tosin Welden ei voinut kuvitella kenen kanssa Firiel EI tulisi toimeen. Nainen oli käynyt kysymässä häneltä voisiko kertoa koko tarinansa Dunlanille, mihin Welden oli häntä heti kehoittanut. Hän luotti sir Dunlaniin täysin.

 

Sir Gileas oli jossakin kauempana tien varrella vartiossa. Pian olisi aika vapauttaa tämä lepäämään. He viipyisivät yön majatalossa ja jatkaisivat sitten matkaa Imladrisiin. Se osa matkasta oli selvä. Mutta mihin Weldenin tie veisi hänet sen jälkeen?

 

”Nuo kaksi puhuvat yhä”, sanoi Ellath kävellen Weldenin viereen. He katselivat hetken vaiti iloista Firieliä ja innokkaasti kuuntelevaa Dunlania. ”Ainakin jotkut osaavat puhua sydämestään ja sanoa mitä haluavat”, jatkoi Ellath.

”Heidän rakkaansa eivät yritä valloittaa maailmaa”, Welden vastasi hivenen katkerasti.

”Sinä siis rakastat häntä yhä”, kysyi Ellath.

”Voi kyllä. Toivon että niin ei olisi, mutta en voi kieltää sitä. Vihaan mitä hänestä on tullut, mutta rakastan häntä silti. En mahda sille mitään”.

 

”Jos saan kysyä jotakin henkilökohtaista”, jatkoi Welden. ”En voinut olla tänään miettimättä, miksi rakastat Meiriania niin paljon enemmän kuin Gwarduria, omaa paikaasi”?

Ellath hymyili sen kuullessaan. ”Miksi sinä rakastit Derhalia niin paljon enemmän kuin minua”, hän vastasi kysymykseen kysymyksellä.

”Ei se pidä ollenkaan paikkaansa. En rakastanut häntä enempää. Se vain näytti siltä, koska hänelle rakkauden pystyi näyttämään paremmin”.

 

”Juuri niin on myös minun ja Gwardurin välillä. Hän on vahva eikä kaipaa hellyyden osoituksia. Meirian on herkempi ja heikompi. Hän tarvitsee minua enemmän. Se ei merkitse ettenkö rakastaisi poikaani yhtä paljon”.

 

He olivat hetken aikaa hiljaa, katsellen taas Firielin innokasta puhetta, jota Dunlan kuunteli aidosti kiinnostuneena. ”Mitähän tuosta tulee”, kysyi Ellath mietteliäänä. ”Tiesitkö mitä teit, Welden, kun esittelit heidät toisilleen”?

Welden kohautti olkapäitään. ”Toivottavasti. Olin sen kuitenkin velkaa Firielille. En nähnyt hänen vaaraansa ajoissa, enkä kykene auttamaan häntä niin paljon kuin pitäisi. Ainakin hän sai kohdata unelmiensa ritarin, Eikö se ole jokaisen naisen suurin toive”?

 

”Tietysti”, nauroi Ellath. ”Mutta ikävä kyllä joillekin niitä ritareita on useampia kuin yksi”.

Samassa Ellath vakavoitui. ”Welden”, hän sanoi varovasti. ”Pystytkö sinä surmaamaan hänet, jos joudut siihen tilanteeseen? Pystytkö sinä surmaamaan Derhalin”?

”En tiedä”, oli Weldenin pakko vastata. ”En edes tiedä toivonko että pystyisin, vai että en. Se on painajainen jota en tahdo kokea, mutta silti sinä sanot että minun on se koettava”.

”Luulen että niin tulee käymään, halusit tai et. Mutta sinun täytyy tietää etukäteen pystytkö siihen. Sillä jos et pysty ja kohtaat hänet, koituu se kuolemaksesi. Sinulla on oltava suunnitelma”.

 

”Tiedän, tiedän. En vain voi keksiä millainen se olisi. Luulen että jos kohtaan Derhalin, niin kuolen”.

”Ei, en usko hetkeäkään että se olisi kohtalosi. Tapahtuu mitä tahansa, sinä et tule kuolemaan Derhalin käden kautta”.

 

Ellath poistui, kun kaikki oli sanottu. Silti mitään ei oltu sanottu. Ei niitä sanoja jotka kumpikin toivoi toisen sanovan ja joita kumpikaan ei voinut ajatellakaan sanovansa itse. Mutta Welden ei voinut ajatella Ellathia. Ei nyt. Hän mietti kuumeisesti miten selviäisi tulevista päivistä. Edessä oli pitkä tie, jonka päässä näkyi kohtaaminen, jota hän ei missään tapauksessa halunnut kokea. Mutta pääsisikö hän edes koskaan sinne asti? Jo reitti Imladrisiin näytti olevan täynnä vaaroja!