ENSIMMÄINEN RITARI

Pitkä tumma haltia katseli alas laaksoon. Hän seisoi metsäisessä rinteessä tarkkaillen näkymää edessään. Laakso oli pitkä ja ulottui lännessä kauemmaksi kuin hän saattoi nähdä. Kylmä viima sai haltian hiukset liehumaan ja hän kääriytyi tiukemmin harmaaseen vaelluskaapuunsa. Laakson pohjalla oli leveä niitty jolle oli pystytetty leiri. Hyvässä järjestyksessä olevat teltat kertoivat kyseessä olevan armeijan leirin. ”Keitä he ovat”, kysyi hahmo haltian takana. ”Arthedainin armeijan 2.vakinainen prikaati”, totesi etummainen haltia kääntymättä katsomaan toveriinsa. Hän tunnisti helposti prikaatin tunnuksen leirin yllä.

Etummainen haltia katseli vielä hetken ja huokaisi sitten syvään. ”Mitä mieltä olet leirin paikasta”, hän kysyi kääntyen nyt katsomaan takanaan seisovaa hahmoa. Tämä oli myös haltia, mutta nuorempi ja pukeutunut vihreänsiniseen kaapuun. Jos vanhemman haltian koko olemus kertoi rauhallisuudesta ja harkinnasta, oli nuorempi taas kiihkeä ja innokas. Nyt nuorempi näytti tyytymättömältä, sillä häntä oltiin testattu kysymyksin koko partioretken ajan. Vihdoinkin hän oli saanut nuoremman ritarin tunnukset, eikä ollut enää noviisi. Mutta silti opetus tuntui jatkuvan. Hän tiesi kyllä, että vanhempi ritari tarkoitti hyvää. Mutta turhauttavaa se oli silti.

Vaivautuneesti nuorempi haltia katsoi alas laaksoon, mutta ei ymmärtänyt mitä toverinsa tarkoitti. ”Minusta se on aivan hyvällä paikalla”, hän totesi ja nyt oli vanhemman ritarin vuoro olla tyytymätön. ”Missä on havaintokykysi, nuori Athir”, hän totesi. Nuori haltia olisi toivonut toverinsa edes osoittavan tunteitaan joskus, mutta tämä oli edelleen aivan rauhallinen ja tyyni. ”Leiri on laakson pohjalla ja sitä ympäröi joka suunnalta metsä. Vain kilometri länteenpäin on hyvä tasainen nummi, josta olisi hyvä näkyväisyys. Sinun täytyy oppia tällaiset asiat Athir, jos aiot ikinä olla paras”.

Athir kohautti olkapäitään. Hän ei aikonut olla paras, mutta sitä oli turha kertoa vanhemmalle ritarille, joka pyrki aina täydellisyyteen. Alusta asti tämä oli kouluttanut Athiria tavoitteenaan tehdä tästä ”paras ritari”. ”Mitä aiot tehdä asialle”, hän kysyi varovasti. ”Mennä kertomaan heille mielipiteesi ehkä”? Toinen haltia nyökkäsi, totisena kuten aina. ”Juuri niin. Pimeä tulee kohta, joten voimme yhtä hyvin viettää yön teltassa kuin paljaan taivaan alla”. Athir hymyili tämän kuullessaan. ”He ottavat sen varmasti hyvin”, hän tuumi sarkastisesti, mutta toinen haltia ei vastannut. Hän ei ymmärtänyt sarkasmia. Tai oikeastaan mitään muutakaan, kirosi Athir mielessään.

He laskeutuivat alas rinnettä vajoten kumpikin ajatuksiinsa. Vanhempi haltia ei voinut käsittää, että Arthedainin armeija toimi edelleen kuin olisi rauhanaika ja he olisivat vahvoja. Kun voimat olivat vähissä oli varovaisuus kaikkein tärkeintä, hän tiesi hyvin. 2.Arthedainin vakinainen oli aivan oikeassa paikassa Viimavaarojen pohjoisessa päässä, mutta jos hän oli löytänyt sen sattumalta partioidessaan, niin eivätkö Angmarin ja Rhudaurin vakoojat löytäisi prikaatin vieläkin helpommin? Ja vakoojat olivat varmasti liikkeellä, sillä pitkäaikainen kylmäsota uhkasi muuttua kuumaksi. Vihollisen joukkojen oltiin nähty liikehtivän ja hurjat huhut levisivät kaikkialla Arthedainissa ja Cardolanissa. Mutta varmasti vihollinen ei voinut olla vielä valmis täysimittaiseen sotaan? Kukaan ei uskonut siihen. Hän oli kuullut, että ylimääräisiä partioita oli lähetetty Imladrisista pohjoiseen ja länteen tutkimaan vihollisen toimia. Se ei kuitenkaan vaikuttanut tavallisiin partioihin ja niin he kaksi olivat jatkaneet normaalia reittiään pohjoiseen. Koko matka oli ollut samanlainen. Hän oli tuntenut nuoremman ritarin tyytymättömyyden, mutta ei välittänyt. Kyseessä oli sir Athirin oma paras, vaikka tämä ei sitä ymmärtänyt. Tämä oli ehkä päässyt eroon noviisi statuksestaan, mutta nuorella ritarilla oli siitä huolimatta valtavasti opittavaa. Tämä ei vain tuntunut itse ymmärtävän sitä, mikä huolestutti vanhempaa ritaria. Mutta hän kouluttaisi tämän loppuun, halusi sir Athir sitä tai ei. Hän oli luvannut tehdä niin.

Partioretki oli ollut suurimmaksi osaksi tylsä. He olivat vain keränneet tietoja, mutta eivät mitään tärkeää. Vain kerran Viimapään luona he olivat kokeneet toimintaa. Kiertäen linnoituksen varovasti he olivat yllättäneet kaksi aseistautunutta miestä vakoilemasta Amon Sulia. Toinen oli hyökännyt keihään kanssa ritareita vastaan, mutta vanhempi ritari oli surmannut hänet taitavasti ja eleettömästi. Nuorempi ritari oli ampunut jousella ohi toisesta miehestä, joka oli hypännyt hevosen selkään ja paennut kohti Rhudauria. Takaa-ajo olisi vienyt heidät takaisin Rhudauriin, joten he olivat sir Athirin vastaväitteistä huolimatta jatkaneet partiomatkaansa pohjoiseen. Innokkaan nuoren ritarin mieli paloi taisteluun.

Vanhemman ritarin mieliala laski hänen saavuttaessaan laaksonpohjan. Metsässä ei ollut lainkaan vartijoita. Ei yhtä ainoaa! Sen sijaan viiden sotilaan vartio seisoi metsän laidassa. He seurasivat uteliaina katseillaan metsästä ilmestyviä haltioita. Kumpikin näytti voimakkaalta ja päättäväiseltä. ”Seis, kuka saapuu leiriin”, huusi yksi sotilaista. Haltiat pysähtyivät hänen eteensä. Sotilaat näkivät kyllä heti keitä tulivat olivat. Kummallakin oli kädessään keihäs, selässä jousi ja nuoliviini. Huotrassa kummallakin oli taistelumiekka. Ensimmäinen haltia oli hieman pidempi ja hennompi, mutta hänen kasvoiltaan kuvastui varmuus ja rauhallisuus. Toinen haltia oli varmasti nuorempi, eikä hallinnut itseään yhtä hyvin. ”Tervehdys Arthedainin sotilaat. Minä olen sir Einion ja toverini on sir Athir. Viettäisimme mielellämme yön leirissänne”. Sotilaat nyökkäsivät. ”En voi luvata mitään”, totesi vartion johtaja. ”Etenkään nyt, kun meillä on mahtava vieras. Mutta menkää leiriin ja kysykää komentajalta. Löydätte hänet suurimman teltan luota”! Einion kiitti sotilaita ja lähti kävelemään eteenpäin.

Pian he saapuivat komentoteltan luokse. Nuori upseeri teltan edessä päästi heidät sisään. Einion luki tilanteen yhdellä silmäyksellä. Nuori upseeri oli varuillaan ja komentaja ärtynyt. Syy oli selvä. Komentajan seurassa mukavalla tuolilla istui ehkä 20 vuotias nainen. Mahtava vieras epäilemättä. Kaikki armeijat toimivat aina tietyissä asioissa samalla lailla, tiesi Einion. Mahtava vieras kiinnittämässä huomiota ja esittämässä vaatimuksia sai aina kaikki ärtyisiksi. Nainen oli kaunis. Hän oli pukeutunut melko vaatimattomaan ratsastus-asuun, mutta epäilemättä suuri vaatevarasto seurasi mukana jonkun onnettoman hevosen selässä. Nuori nainen näytti itsetietoiselta, kuin joku joka oli aina saanut kaiken haluamansa. Nyt hän katsoi yllättyneenä ja kiinnostuneena kahteen haltiaan, jotka astuivat sisään telttaan. ”Suokaa anteeksi keskeytys, herra”, sanoi Einion katsoen komentajaan. Tämä näytti aateliselta tyhjäntoimittajalta. Ikävä kyllä Arthedainin armeijassa oli vieläkin tilaa hänenlaisilleen miehille, huolimatta vaarallisesta tilanteesta rajoilla. ”Sir Einion palvelluksessanne. Toverini on sir Athir. Halusimme vain tiedustella, voimmeko viettää yön leirissänne”.

Komentaja oli heti huomannut kultaiset kukat kirjailtuna haltioiden kaapuihin. He olivat Kultaisen Kukan ritareita. Ja pitkä tumma haltia oli itse sir Einion Fallaner, ritarikunnan nouseva tähti josta huhuiltiin seuraavaa päämiestä! Kiinnostuneena komentaja katseli tulijaa. Tämä oli nuorin Vanhemmista ritareista, mutta huhujen mukaan yksi rakastetuimmista. Komentaja nyökkäsi kunnioittavasti. ”Ah, tietenkin, sir Einion. Meille on kunnia saada teidät vieraaksemme. Oletteko vain partioretkellä”? Einion nyökkäsi myöntävästi, eikä hänen ilmeensä paljastanut mitään Vanhemman ritarin ajatuksista. ”Minä olen komentaja Tulkor ja vieraani on itse prinsessa Nyfaine”.

Einion nyökkäsi jälleen ja kääntyi katsomaan prinsessaan. ”Tervehdys, ylhäinen neito. Mikä tuo teidät näin lähelle rajaa tällaisina vaarallisina aikoina? En nähnyt leirissä saattuetta”? Nyfaine oli hieman yllättynyt, kun tavallinen ritari alkoi kysellä häneltä. Aivan kuin Arthedainin prinsessa olisi velvollinen selittämään tekemisiään jollekin haltialle. ”Prinsessa on matkalla veljensä luokse Amon Sulille. Käsittääksemme reitti sinne on edelleen turvallinen. Minun joukkoni saattavat hänet perille. Mitään vaaraa ei ole”, selitti Tulkor kiireesti. ”Hyvä niin”, tuumi Einion äänellä joka kertoi Athirille, että ritari oli täysin eri mieltä. ”Emme nähneet mitään vaaraa reitillä Amon Sulille tullessamme”, jatkoi Einion. ”Mutta se ei tarkoita, etteikö siellä olisi jotakin huomenna tai ensi viiikolla. Olkaa siis varovaisia. Mutta luvallanne, komentaja Tulkor, me siirrymme nyt syömään jotakin ja sitten lepäämään”. Tulkor nyökkäsi hyväksyvästi ja Einion vetäytyi ulos teltasta.

”Miksi et sanonut mitään leirin sijainnista”, ihmetteli Athir kun he olivat päässeet ulos. ”Se olisi nolannut Tulkorin prinsessan edessä”, selitti Einion kärsivällisesti. ”En voinut tehdä sitä. Komentaja näytti muutenkin jo kyllin ärtyneeltä. Prinsessa on varmasti pistänyt asiat aivan ylösalaisin täällä”. Athir naurahti. ”Komentaja näytti todellakin melko ärtyneeltä. Ei varmasti voi odottaa pääsevänsä eroon prinsessasta. Ei kyllä käy miestä kateeksi. Nyfaine oli ehkä kaunis, mutta näytti vaativalta ja turhan ylpeältä. En totisesti haluaisi häntä vaivoikseni”. Einion kohotti kulmakarvojaan. ”Sitä vaaraa tuskin on”, Vanhempi ritari tuumi lopulta. He kävelivät rinnatusten etsimään jotakin syötävää messi-teltan luota. Kävellessään leirin halki sir Einion pisti merkille, että monet teltoista olivat tyhjiä. Joukkoja oli poissa leiristä, varmasti partioimassa ja vartiopaikoilla pitkin rajaa. Kenties vain puolet prikaatin 1200 sotilaasta oli paikalla. Järjestys oli kuitenkin hyvä. Arthedainin legendaarinen kenraali Dormal oli tehnyt hyvää työtä rajajoukkojen parissa.

He söivät nopeasti ja Athir kuunteli kärsivällisesti Einionin selitykset, miten aina piti syödä hyvin kun siihen oli mahdollisuus. Seuraavasta kerrasta ei välttämättä ollut tietoa. Sen Vanhempi ritari oli oppinut jo Dagorladilla. Syötyään Einion käveli yksinään leirin laidalle. Hän tarvitsi hetken yksinäisyyttä voidakseen ajatella rauhassa. Moni ei asiaa ehkä tiennyt, mutta Einion oli yksi ritarikunnan suuria mietiskelijöitä. Hän oli hiljainen ja viihtyi enimmäkseen omissa oloissaan, mikä antoi hänestä vaatimattoman vaikutelman. Myöhemmin ritarit muistivat hänestä parhaiten juuri yksinäiset mietiskelyhetket jossakin muista loitolla. Mutta tämä vain lisäsi Einionin suosiota ritarien joukossa. Häneen saattoi aina luottaa!

Einion nojasi suureen puuhun ja lepuutti mieltään jossakin haltiaunien ihmeellisissä maailmoissa. Hän yritti nähdä mitä Athirista tulisi, mutta kaikki oli hämärän peitossa. Sir Athir oli nuori ja innokas. Miten hänelle voisi opettaa kärsivällisyyttä ilman että nuori ritari menettäisi innokkuuttaan? Einion ei tiennyt. Saman ongelman kanssa hän oli paininut siitä asti kun oli tavannut noviisi Athirin ja hyväksynyt tämän koulutettavakseen. Einion oli nähnyt nuoressa haltiassa jotakin erityistä. Oli tämän tulevaisuus millainen vain, Einionin tehtävä oli kouluttaa Athirista niin hyvä kuin mahdollista. Hänen tietämättään muut ritarit olivat pistäneet merkille miten pyyteettömästä ja väsymättä Einion uppoutui työhönsä ja tämä myös lisäsi hänen suosiotaan.

Mutta Einion ei välittänyt suosiosta. Ehkä enemmän kuin kukaan muu hän oli tuona aikakautena ritarikunnan ruumiillistuma, ritari joka antoi kaikkensa yhteisen hyvän puolesta pyytämättä mitään vastineeksi. Athirista Einionin ajatukset kääntyivät Eriadorin tilanteeseen. Jo vuosikymmeniä olivat Arthedain ja Cardolan puolustaneet Viimavaarojen linjaa Rhudauria ja Angmarin yhä kasvavaa voimaa vastaan. Lindon oli antanut apua, mutta vain epäröiden. Neuvostot olivat hajallaan ja mahtavat lännen haltiaruhtinaat riidoissa keskenään. Liian moni asia oli jäänyt päättämättä ja liittojen oli annettu kuolla. Toisinaan Einion mietti oliko ruhtinas Glorfindel sittenkään tehnyt oikein siirtyessään Imladrisiin. Siellä hän oli poissa vastustajiensa vaikutuksesta, mutta millaisen sekasorron se olikaan luonut Lindonissa! Lindonin hajanaisuus samalla kun Arthedain heikkeni ja Angmar vahvistui olivat nyt luoneet vaarallisen tilanteen. Noitakuningas oli julistautunut Eriadorin herraksi, mutta vieläkään kaikki Lindonissa eivät uskoneet hänen vaarallisuuteensa. Einion uskoi! Kun hän katsoi Viimaraarojen rajan yli itään hän näki voimaa ja suunnitelman! Angmarin noitakuninkaan mailla ei tuhlattu aikaa neuvotteluihin ja laiskotteluun. Ei, siellä valmistauduttiin sotaan. Kun sir Einion katsoi itään hän näki tulossa olevan myrskyn. Mutta hän ei odottanut sitä peloissaan omasta puolestaan. Hän oli enemmän kuin valmis! Tapahtui mitä tahansa, sir Einion ottaisi sen vastaan tyynesti ja rohkeasti. Mutta Eriadorin ihmisten puolesta hän pelkäsi!

Hän ajetteli taas Athiria. Hän oli halunnut tehdä tästä parhaan ritarin, mutta tiesi nyt ettei näin tapahtuisi. Silti Athirin kouluttamiseen oli ollut jokin syy, mutta hän ei tiennyt mikä. Erun tiet olivat tutkimattomia jopa Einionille, jonka sanottiin olevan tätä niin lähellä. Einionin käsi etsiytyi hänen kaapunsa taskulle. Siellä hän oli aina kantanut vaimonsa Ellathin ompelemaa kangasta, jossa Wigamorin värit loistivat. Mutta sanoessaan Ellathille hyvästit Imladrisissa muutamaa vuotta aiemmin oli Einion antanut kankaan takaisin. Hän ei tiennyt miksi, mutta siihenkin oli jokin syy. Erun tiet olivat tutkimattomia ja hän kulki niillä uskollisesti, toteuttaen tämän tahtoa. Ellath kyllä tietäisi mitä tehdä kankaalle, kun oikea hetki koittaisi.

Viimein Einion nousi ja palasi leiriin. Sir Athir makasi huopansa päällä yhdessä tyhjistä teltoista ja kohotti päätään kun Einion astui sisään. ”No, onko maailma nyt parempi paikka”, hän kysyi hymyillen. Einion vastasi hymyyn, sillä hän tiesi että nuorempi ritari vain kiusoitteli. ”Ei se ole ainakaan huonompi”, hän vastasi. Mutta ritarin ilme oli omituinen. Hän kääntyi teltan ovella ja katsoi vielä kerran itään. ”En tiedä mitä huomenna tulee tapahtumaan, Athir”, hän tuumi hiljaa, melkein kuiskaten. ”Enkä näe tulevaan tai kaukaisiin paikkoihin. Mutta jotakin on tapahtunut. Kun mietiskelee rauhassa, voi aistia kaukaisia asioita, vaikka ei niitä näekään. Jotakin on tapahtunut. Luulen, että huominen päivä ei tule olemaan meille hyvä”! Sen sanottuaan Einion asettui nukkumaan. Athir valvoi vielä hetken miettien mitä ihmettä Vanhempi ritari oli oikein tarkoittanut.

Athir heräsi liikkeeseen. Joku juoksi teltan ohi ja nuori ritari oli hetkessä hereillä käsi miekankahvalla. Mutta äänet leiristä olivat rauhallisia, joskin kiihtyneitä. Einion ei ollut teltassa. Athir loikkasi jaloilleen, heitti nuoliviinin ja jousen selkäänsä ja astui ulos. Kirkas aamuaurinko paistoi häntä silmiin. Athir vilkaisi nopeasti ympärilleen. Sotilaita oli kerääntynyt pieniksi ryhmiksi keskustelemaan kiihtyneinä. Se ei ollut hyvä merkki! Sitten Athirin katse osui sir Einionin pitkään hahmoon. Ritari harppoi kohti telttaa kiireisin askelein. ”Ah, Athir. Olin tulossa herättämään sinut”, Vanhempi ritari totesi. Vain hänet erittäin hyvin tunteva saattoi kuulla hienoisen kireyden Einionin äänessä. ”Mitä on tekeillä”, kysyi Athir pakottaen äänensä pysymään rauhallisena. ”Etuvartio on mennyttä”, vastasi Einion. He eivät tiedä mitä tapahtui, mutta lähetti näki pienen rajalinnoituksen vihollisen joukkojen hallussa”.

Athir veti syvään henkeä. ”Ehkä se on vain pieni osasto tekemässä kiusaa”, hän mietti ääneen. Mutta Einionin olemus kertoi muuta. ”Kunpa olisikin”, vastasi Vanhempi ritari. ”Mutta katso etelään”. Einion käveli teltan ympäri sen eteläpuolelle ja osoitti taivaanrantaan. Paksut savupilvet kohosivat kohti taivaita siellä täällä pitkin Viimavaaroja. Kukkuloiden hedelmälliset laaksot pienine kylineen paloivat! ”Katso Amon Sulia”, neuvoi Einion. Athirin sydän lähes pysähtyi. Paksu savuvana kohosi Amon Sulin ympärillä. Hän muisti linnoituksen ympärille rakennetut talot ja varastot. Ne olivat tulessa ja peittivät osan linnaketta mustaan savuun. Savu ei voinut tulla mistään muualta. ”Amon Suliin hyökätään”, hän totesi järkyttyneenä. Einion nyökkäsi ilmeettömänä.

Vaitonaisina ritarit kävelivät komentoteltalle. Komentaja Tulkor oli siellä katsellen etelässä näkyvää savua. Prinsessa Nyfaine oli komentajan vierellä näyttäen hämmentyneeltä. Tulkor taas oli enemmänkin pelokas. ”Mitä tämä merkitsee. Hyökätäänkö Amon Sulille”, kuuli Einion prinsessan huudahtavan juuri kun saapui paikalle. ”Linnoitus kestää kyllä”, vastasi Tulkor, mutta kuulosti epävarmalta, kuin ei itsekään uskoisi mitä sanoi. ”Mutta veljeni on siellä”, huokasi Nyfaine ja näytti ensi kertaa Athirin silmissä inhimilliseltä. Kukaan joka oli huolissaan veljensä puolesta ei voinut olla täysin paha. ”Meidän pitäisi olla enemmän huolissamme omasta tilanteestamme, kuin Amon Sulista, komentaja”, tuumi Einion keskeyttäen lempeän päättäväisesti ihmisten keskustelun. ”Saanen muistuttaa, että tuntemattoman suuruinen joukko on vallannut ainakin yhden etuvartion”.

Tulkor kääntyi katsomaan haltiaan ja loukkaantunut ilme täytti komentajan kasvot. Miten haltia uskalsi neuvoa Arthedainin armeijaa? ”Kun saamme joukot keskitettyä ei mikään vihollinen voi meitä uhata”, vastasi komentaja viimein hilliten kiukkunsa. Sir Einionin tasoista ritaria ei kannattanut suututtaa! Tällä ei ehkä ollut sananvaltaa Arthedainin armeijan toimiin, mutta Einion edusti silti lakia, joten etuvartion kaatuminen oli hänen asiansa. ”Sitten marssimme etuvartioon ja lyömme vihollisen siellä, on heidän vahvuutensa millainen vain. Tämä on Arthedainin armeija, herra. Me emme vähistä säikähdä”. Tulkor tunsi olevansa syystä loukkaantunut. Armeija oli puolustanut vuosien ajan Viimavaarojen linjaa ja ansaitsi hieman kunnioitusta kaikilta, jopa Kultaisen Kukan ritareilta.

Einion veti syvään henkeä. ”Komentaja, kai te olette lähettäneet partioita ympäristöön ja etuvartiota kohti? Tämä voi olla Angmarin odotettu invaasio, jolloin meidän pitäisi saada se selville mahdollisimman nopeasti”. Tulkor tuhahti. ”Partioita? Se on teidän Kultaisen Kukan ritareiden tyyli. Metsissä hiiviskely ei ole sotilaita varten. Kiitos vain neuvoista, joita en pyytänyt, mutta minä odotan joukkojen kokoontumista ja marssin sitten rajalle. Prinsessa Nyfainen lähetän heti muutaman ratsumiehen mukana takaisin Fornostiin. Tehän olette tietysti vapaa tiedustelemaan rajalle päin, jos haluatte, sir Einion”!

Einion oli hetken hiljaa katsellen rajan suuntaan. Sitten hän pudisti päätään. ”Ei! Jos teiltä liikenee kaksi hevosta, taidan ennemmin saattaa prinsessa Nyfainen takaisin Fornostiin ja raportoin samalla kuninkaalle siitä mitä täällä tapahtuu”. Athir katsoi hämmästyneenä Vanhempaan ritariin haluten protestoida. Hekö lähtisivät kohti Fornostia, kun taistelu ja vaaralliset seikkailut odottivat rajalla? Entä Amon Sul? Mitä tapahtui etuvartiossa? Mutta Einion tunsi entisen noviisinsa ja vaiensi tämän kylmällä katseella.

Ritarit lähtivät hakemaan hevosia itselleen ja olivat pian kahden. ”En ymmärrä”, totesi Athir. ”Meitä tarvitaan täällä. Miksi lähdemme Fornostiin”? Einion loi kärsivällisen katseen nuorempaan ritariin. Milloin tämä oppisi ajattelemaan? Olisiko Athirilla edes aikaa oppia? ”Me menemme Fornostiin koska meitä tarvitaan siellä enemmän”, hän vastasi viimein. ”Tämä on invaasio, Athir. Komentaja Tulkor ei usko siihen, vaikka kaikki eteläiset maat ovat tulessa. Tämä on invaasio. Siksi me ratsastamme Fornostiin, kuin itse Morgoth olisi kannoillamme. Sillä hänen palvelijansa on! Kuninkaan täytyy kuulla, että tämä ei ole tavallinen rajakahakka. Hänen täytyy kuulla että invaasio on alkanut. Hän tarvitsee luotettavaa tietoa. Me annamme sitä hänelle. Vaarallisin tehtävä ei aina ole tärkein, sir Athir”! Athir nyökkäsi. Siinä oli järkeä. ”Mutta entä taistelu täällä? Eivätkö he tarvitse apua”? Sir Einion katsoi Athiriin ja hymyili surumielisesti, kuten hänen tapansa joskus oli. ”Voi, he tarvitsevat enemmän apua kuin uskovatkaan. He tarvitsevat koko armeijansa ja enemmänkin. Jos heidän armeijansa voisi EHKÄ pelastaa heidät, mieti pystyisikö heidät pelastamaan urheat ja taitavat ritarit sir Athir ja sir Einion? Ei, me lähdemme hakemaan sitä armeijaa heidän avukseen. Se on nyt tärkeintä”. Athir nyökkäsi ja näytti vakuuttuneelta.

Pian paljastui, että leirissä ei ollut montaakaan hevosta jäljellä. Suurin osa oli annettu viestinviejille, jotka olivat kiiruhtaneet kutsumaan komentaja Tulkorin prikaatia kokoon. Hevosia oli etsitty jo 15 minuutin ajan, kun Einion lopulta tuskastui. Ratsupalvelija piteli prinsessa Nyfainen omaa hevosta ja sir Athir piteli kahdelle ritarille varattuja hevosia. Mutta muulle saattueelle ei ratsuja löytynyt. Parikymmentä sotilasta seisoi odottaen. ”Meidän pitäisi lähteä nopeasti”, totesi Einion komentajalle katsellen ympärilleen. ”Ja teidän pitäisi käskeä joukkonne järjestäytymään. Kuka sanoo, että vihollinen jää odottamaan etuvartioon? Mikä estää heitä marssimasta tänne, komentaja”? Tulkor katseli huolestuneena ympärilleen. Etuvartioiden joukkoja ei ollut vieläkään alkanut saapua. Missä he viivyttelivät? Yhä uusia savupilviä nousi kohti taivasta etelässä. Mitä oikein oli tekeillä? ”En tiedä”, sanoi Tulkor ääneen. ”En tiedä mitä tapahtuu. Ehkä olette oikeassa, sir Einion”!

Mutta oli jo liian myöhäistä. Samassa metsän reunaan asetetut vartijat huusivat hälytystä. Metsäisestä rinteestä kuului jousien yhteislaukauksen ääni ja nuolisade iskeytyi leiriin. Hetkessä koko laakso oli täynnä huutoa ja komentoja. Sotilaat kiiruhtivat aseisiin, mutta leirin kimppuun hyökättiin jokasuunnalta paitsi lännestä.

Einion näki yhdellä silmäyksellä koko tilanteen. Vihollinen oli ylivoimainen ja leiri oli täysin yllätetty. Puolustus ei tulisi kestämään montaakaan minuuttia! Nuolisade oli kaatanut useita sotilaita ja vihollisen jalkamiehiä juoksi jo telttojen keskellä mustissa univormuissaan. Angmarin joukkoja, tajusi ritari! Tie kohti länttä ja Fornostia oli yhä vapaa vihollisista, mutta Einion saattoi nähdä useita vihollisen ratsumiehiä kannustamassa hevosiaan tukkimaan tätä reittiä. ”Nouskaa ratsaille, prinsessa”, hän komensi hypäten itsekin ratsun selkään. Athir seurasi esimerkkiä katsellen joka puolelta hyökkääviä vihollisia huolestuneena. Mutta kaiken sekasorron keskellä Einion näki tyytyväisyydekseen Athirin olevan rauhallinen. Kyllä, nuoresta haltiasta tulisi vielä yksi parhaista ritareista. ”Athir, sinun täytyy viedä prinsessa Fornostiin”, sanoi Einion katsoen nuorempaa ritaria silmiin. ”Mutta...”, huudahti Athir. ”Ei vastaväitteitä”, keskeytti Einion. ”Ei tänään. Ei nyt kun olen epäonnistunut. Minun piti tehdä sinusta ritari, Athir. Mutta en osannut. Se ei tarkoita etteikö sinusta tulisi hyvää ritaria. Sinusta vain ei tule sellaista kuin minä halusin. Jos ikinä muistat mitään mitä opetin, muista kärsivällisyys, Athir. Ja nyt, seuratkaa minua”.

Einion kannusti hevostaan ja se ryntäsi eteenpäin. Athir ei ehtinyt ajatella mitä ihmettä Einion oli oikein tarkoittanut, sillä samassa kaksi vihollisen jalkamiestä juoksi heidän eteensä. Einion oli pitänyt keihään kädessään ja pisti sen toisen sotilaan läpi. Athirin keihäs oli jäänyt maahan joten hän tarttui miekkaan ja iski sillä tielleen osuneen sotilaan kuoliaaksi. Prinsessa Nyfaine seurasi ritareita kauhistuneena mutta taitavasti ratsastaen. Ainakaan hän ei ole täysin avuton, tuumi Athir tyytyväisenä. Mutta tyytyväisyys kuoli kun hän näki rinnakkain kolmikon kanssa ratsastavat mustaunivormuiset sotilaat, joita oli ainakin kahdeksan. Jalkaväen sotilaita oli kaikkialla, mutta he eivät lähteneet hevosten selässä olevan kolmikon perään. Ratsumiehet sen sijaan olivat valinneet heidät maalikseen.

”Athir, muista mitä sanoin”, huusi Einion äkkiä. ”Jatkakaa eteenpäin älkääkä pysähtykö, tapahtui mitä tahansa”. Einion sanoi sen käskynä, eikä Athirin mieleenkään tullut väittää vastaan. Samassa Einion käänsi hevostaan ja syöksyi suoraan kohti vihollisen ratsumiehiä. Hän kuolee, ajatteli Athir ja jatkoi eteenpäin tietä myöten. Prinsessa seurasi häntä.

LAPSUUDEN TOVERIT

Ratsumiehet hämmästyivät kun yksi heidän saaliistaan hyökkäsi. He eivät ehtineet kääntyä hyökkäystä vastaanottamaan. Samassa sir Einion oli heidän kimpussaan miekka valmiina. Hän karautti tuulennopeasti koko joukon läpi sivusuunnassa iskien samalla miekallaan oikealle ja vasemmalle. Kaksi viuhuvaa iskua osui ja kaksi ratsumiestä putosi huutaen hevosten selästä maahan. Sitten Einion oli joukon toisella puolella ja nousi ylös loivana alkavaa rinnettä. Ratsumiehet, joita oli nyt kuusi, eivät epäröineet. Hyvin pukeutunut nainen oli nyt heidän maalinsa. Tämän täytyi olla joku tärkeä. Jos harmaakaapuinen haltia halusi paeta ylös rinnettä, hän sai mennä.

Mutta Einion ei paennut vaan veti esiin jousensa. Hän näki jalkamiehiä ympärillään juoksemassa kohti leiriä ja kohti yksinäistä ritaria. Mutta he eivät ehtisi ajoissa. Ritari jännitti jousensa ja tähtäsi. Nuoli lähti matkaan ja pudotti yhden ratsumiehen. Muut vilkaisivat hämmästyneinä taakseen ja näkivät rauhallisena hevosensa selässä istuvan haltian, joka välittämättä kohti juoksevista sotilaista jännitti joustaan uudelleen. Sitten nuoli jo viuhui ilman halki ja iskeytyi yhteen ratsumieheen. Neljä jäljellä jäänyttä ratsumiestä kääntyivät kohti Einionia unohtaen takaa-ajonsa. Tämä jännitti jousensa uudelleen ja tähtäsi lähintä ratsumiehistä. Sotilas oli enää viiden metrin päässä kun Einion ampui ja nuoli osui tarkasti sotilaan rintaan.

Einion heitti jousensa maahan ja paljasti miekkansa, sillä kolme sotilasta oli nyt hänen kimpussaan. Ritarin kasvot olivat edelleen täysin rauhalliset. Hän oli sovussa itsensä ja maailman kanssa. Rauhallisesti hän torjui sotilaiden iskut ja pudotti yhden tarkalla pistolla maahan. Halliten hevosensa täydellisesti Einion kannusti sitä ja törmäsi toisen sotilaan hevoseen. Tämä menetti tasapainonsa ja ritari iski horjuvan sotilaan kuoliaaksi. Kolmas sotilas hyökkäsi pelokkaan näköisenä. Ritarin hiljainen ja rauhallinen tyyli kauhistutti häntä. Sotilaan hyökkäys oli kömpelö. Ritari jaksoi odottaa hetkeään ja lopulta sivalsi miehen kuoliaaksi.

Einion veti syvään henkeä. Sir Athir ja Nyfaine katosivat juuri metsän keskelle. Hän voisi vielä ehtiä heidän peräänsä. Ritari vilkaisi sotilasleiriin. Se oli lähes täydellisesti vihollisen hallussa. Taistelu oli ollut lyhyt mutta kiivas. Lukuisia Angmarin ja Arthedainin sotilaita makasi kuolleina ja haavoittuneina vihreällä niityllä. Pikemminkin vaistoten kuin nähden vaaran Einion kääntyi satulassa ja iski hevosen suitsia tavoittelevan jalkaväen sotilaan kuoliaaksi. Syrjäsilmällä hän näki toisen sotilaan kädessä olevan pitkän keihään iskeytyvän kohti kylkeään. Einion vetäisi hevosensa suitsista ja se kohosi takajaloilleen. Keihäs ei osunut ritariin vaan iskeytyi hevosen vatsaan. Hevonen kaatui kyljelleen, mutta Einion oli jo hypännyt satulasta ja kieri nurmella pitäen tiukasti kiinni miekastaan.

Seuraavat sekunnit tuntuivat kuin minuuteilta. Einion kierähti jaloilleen. Hän näki nuoren sir Athirin kuvan edessään. Mitä tästä tulisi, kun Einion ei ollut enää häntä opettamassa? Hän näki palavan Arthedainin ja sortuvan Amon Sulin tornin. Hän näki ruhtinas Ecthelwionin ampumassa jousellaan kohti ryntääviä Rhudaurin sotilaita! Ja Galmirin keihäs katkesi hänen torjuessaan sillä miekan iskua. Einion näki sir Feredirin makaamassa kuolleena harmaan muurin harjalla. Hän näki kuvankauniin neidon jonka silmissä paloi kylmä ja paha tuli. Ja hän näki Agamorin. Hän näki Agamorin! ”EIII, älä tee sitä”, huudahti Einion ääneen. AGAMOR!

Miekka viuhui kohti Einionin kasvoja ja hänen oma miekkansa torjui iskun. Pitäen mielensä tyhjänä Einion iski sotilaan pois tasapainosta, torjui seuraavan miehen keihään ja haavoitti kolmatta sotilasta. Hän toimi nyt kuin kone torjuen ja iskien takaisin. Mutta joka suunnalta syöksyi lisää sotilaita taisteluun. Siitä ei voinut selvitä. Ei edes sir Einion, Kultaisen Kukan Vanhempi ritari. Kauempaa heitetty keihäs lävisti ritarin vasemman jalan ja hän kaatui maahan. Sotilaan muodostivat laajan piirin hänen ympärilleen, mutta eivät lähestyneet. Sitten Einion näki miksi! Sotilaat tekivät tilaa, kun heidän keskeltä kohti haavoittunutta ritaria käveli pitkä voimakas hahmo. Se oli pukeutunut loistavaan mustaan haarniskaan, ja kirkkaanpunainen viitta leimusi mustuutta vasten. Miehen päässä oli musta silmikkokypärä. Hän pysähtyi piirin laidalle ja katseli hetken vaiti ritaria, joka makasi maassa toisen polvensa päällä. Einion kiskoi ääneti keihään irti jalastaan ja näki miten veri valui vuolaana maahan. Sitten hän nosti päänsä ja vastasi ilmeettömänä vihollisen katseeseen.

Hetken he tuijottivat toisiaan. Lopulta vihollinen otti kypärän päästään ja ojensi sen perässä seuranneelle aseenkantajalleen. Sitten hänen palavat silmänsä katsoivat taas Einioniin. Nuo silmät! Ne olivat sysimustat, mutta Einion tiesi että ne olivat kauan sitten olleet taivaan siniset. Ne olivat siniset, kunnes kaikki rakkaus ja myötätunto olivat niistä kadonneet tuolla hirvittävällä hetkellä, kun sir Lucian oli kaatunut kuolleena Dagorladin hiekkaan. Siitä asti nuo silmät olivat olleet sysimustat. Ne eivät enää olleet sielun peili, vaan suljetut luukut joista ei voinut nähdä sisään. Liiankin hyvin Einion tunsi nuo silmät. Vihdoinkin hän tajusi koko hirvittävän totuuden. Kaikista lahjoistaan huolimatta hän ei ollut nähnyt tai kyennyt estämään tätä. Tai oliko hän edes halunnut?

Mitään ei sanottu vähään aikaan. Sitten miehen kasvoille levisi voitonriemuinen hymy. Einion käänsi katseensa maahan ja sulki hetkeksi silmänsä. Vihdoinkin hän vapisi vihollisen edessä, mutta ei koska tämä oli vihollinen, vaan koska tämä oli ystävä. Hän oli ollut valmis kestämään lähes mitä tahansa, mutta tämä! Tämä oli liikaa! ”Darchas”, hän sanoi, ja sanat olivat täynnä tuskaa, joka ei johtunut keihään lävistämästä jalasta. ”Mitä hulluutta tämä on? Verhoaako noitakuningas silmiäni, niin että näen näkyjä”? Mutta jo sanoessaan sen Einion tiesi, että hän näki oikein. Darchas näytti pidemmältä ja voimakkaammalta kuin ennen. Suuruus ympäröi häntä! Suuruus ja pahuus. Einionin tarkka katse lävisti tuon ulkokuoren ja näki hulluuden haltian silmissä. Darchas oli kasvanut ja muuttunut, mutta se oli ostettu kovalla hinnalla!

Darchas nauroi. ”Se olen todellakin minä, Einion. Et ehkä odottanut näkeväsi minua voittajana, mutta tässä olen. Kostoni hetki on tullut, Einion. Kukaan teistä ei uskonut minuun. Mutta minä tulen näyttämään kaikille. Se on alkanut, vanha toverini”. Einionin ajatukset liikkuivat jo muualla. Hän tiesi olevansa kuollut! Miten kauan hän olikaan tuntenut Darchaksen! He olivat eläneet samassa kylässä ruhtinas Galendilin mailla ja leikkineet lapsina yhdessä. Hän, Darchas ja Myndagen. Yhdessä he olivat lähteneet onneaan etsimään, ritareiksi ruhtinas Galendilin talonväenkomppaniaan. He olivat taistelleet rinnatusten Gorgorothissa. Niin, ystäviä he eivät ikinä olleet, mutta tovereita kyllä. Mitä outoja teitä olikaan Darchasin täytynyt kulkea tuon kohtalokkaan päivän jälkeen, jolloin hän oli paennut Mithlondista luullen surmanneensa Callondirin. Keitä hän oli kohdannut ja mitä ratkaisuja tehnyt? Einion ei kyennyt näkemään, sillä jokin musta ja voimakas häälyi Darchasin yllä estäen haltian katsetta pääsemästä läpi! ”Kostosi hetki”, sanoi Einion tuskaisena. ”Ehkä niin, mutta musta pilvi leijuu päälläsi, Darchas. Se leimaa kaikkea mitä teet. Toiveesi tulevat olemaan turhia. On hän luvannut sinulle mitä tahansa, se tulee kääntymään pahaksi. Tavoittelette mitä tahansa, ette tule sitä saamaan. ”.

Darchasin silmät välähtivät, sillä Einion puhui oudolla äänellä. Hän kiroaa minut, kävi mustan haltian mielessä ”Riittää”, hän huudahti nopeasti ja hengähti syvään kun hänen edessään maassa makasi jälleen vain Einion, hänen lapsuuden tuttunsa ja asetoverinsa. ”Kuka oli se nuori nainen, joka pakeni ratsain”, kysyi Darchas käskevällä äänellä. Hän oli heti nähnyt, että nainen oli joku tärkeä. Einion oli uhrautunut tämän puolesta. Se merkitsi jotakin. Uusia ratsumiehiä oli jo lähtenyt kahden ratsastajan perään. Mutta Darchas halusi tietää pitäisikö lähettää vielä lisää! Einion kohotti katseensa maasta. ”Se tieto on minun velvollisuuteni salata, Darchas, ja sinun saada selville”. Musta haltia nyökkäsi. ”Niin, minulla on kyllä miehiä jotka ovat enemmän kuin halukkaita kaivamaan sen tiedon sinusta, Einion. Enemmän kuin halukkaita”!

Mutta Einion kohottautui polvensa varaan. ”Minä olen sir Einion sinulle, musta haltia. Miekka on yhä kädessäni. Sinä olit Lindonin ritari kerran. Seurasit samaa kunniasääntöä kuin minä! Annatko minulle minuutin aikaa päästä pystyyn”? Hymy levisi Darchasin kasvoille jälleen. Hän nyökkäsi. ”Olen palveluksessasi, sir Einion. Kaksi ritaria vastatusten. Mikä voisi olla kunniallisempaa. Minä tapan teidät kaikki, sir Einion. Ja kun olette kuolleet ratsastan voittajana sisään Mithlondin portista. On sopivaa, että olet ensimmäinen, sillä pidän sinusta eniten koko joukosta”!

Einion sulki silmänsä. Hän tunsi tuskan jalassaan, mutta yritti työntää sen pois. Se oli vain hänen mielessään ja sen saattoi pakottaa pois. Einion etsi onnellisia muistojaan. Viimein hän löysi haltiaunelmien mailta etsimänsä. Hän oli jälleen Imladrisissa antamassa sir Athirille tämän viimeistä miekkailutuntia. Kuinka hauskaa heillä oli silloin ollutkaan. Kuinka ylpeä hän olikaan ollut oppilaansa taidoista. Einion antautui mukaan muistoihinsa, miekkaillen jälleen Athirin kanssa..

Darchas katsoi hämmästyneenä miten Einion äkkiä ponnistautui jaloilleen. Keihäs oli iskeytynyt haltian jalan läpi. Millaiset tuskat tällä täytyikään olla. Mutta silti sir Einion seisoi nyt hänen edessään. Ritarin silmissä oli omituinen katse, kuin tämä olisi ollut jossakin kaukana poissa ja vain ruumis olisi ollut läsnä. Mutta ritarin kädet kohottivat miekan Lindonin ritarien muinaiseen haasteeseen. Sitä kieltä Darchas ymmärsi! Ritari ritaria vastaan. Vahvempi olisi oikeassa. Niin sen piti olla ja niin se olisi jälleen! ”Mitä ajattelet nyt, kuolemasi hetkellä, Einion? Tajuatko viimeinkin kuinka paljon huonompi olet”, huudahti Darchas. ”Mitäkö ajattelen”, vastasi Einion. ”Vain yhtä lausetta, jonka sinä olet unohtanut. Elämä tai kuolema – Lindonin ritari”! ”Olkoon siis kuolema”, sihahti Darchas ja hyökkäsi.

Darchas hyökkäsi raivoisasti ja hämmästyi, miten hyvin sir Einion puolustautui. Silti tämä oli heti vaikeuksissa ja joutui peräytymään vaivalloisesti. Oli Einionin mieli missä tahansa, haavoittunut jalka haittasi häntä silti suuresti. Miekkaillen tyynesti ja taitavasti Einion perääntyi odottaen hetkeään. Kärsivällisyydestä hän oli aina puhunut ja sitä hänellä riitti. Darchasin miekka viilsi ritarin käteen syvän viiltohaavan, mutta tämä ei edes huutanut tuskasta. Musta haltia jatkoi hyökkäystään ja teki vihdoin innoissaan yhden virheen. Vain yhden, mutta se lähes riitti! Einionin miekka iskeytyi heti eteenpäin käyttäen hyväkseen syntyneen aukon. Mutta Darchasin reaktiot olivat hioituneet lukemattomissa taisteluissa. Samalla kun hän teki virheen hän tiesi tehneensä sen ja alkoi suorittaa väistöä. Einionin pisto repäisi auki hänen kevyen haarniskansa ja viilsi haavan Darchasin kylkeen. Se ei ollut paha, mutta olisi voinut kenelle tahansa muulle olla kuolettava.

Darchas tointui heti yllätyksestä. Turhaan häntä ei pidetty Eriadorin parhaana miekkailijana, nyt kun Pyhän Piirin ritarit olivat poistuneet meren yli! Einion oli käyttänyt viimeiset voimansa pistoon ja Darchasin miekka löysi viimein tiensä hänen puolustuksensa läpi. Miekan lävistämänä sir Einion putosi polvilleen ja kaatui sitten siitä selälleen maahan. Hän näki sinisen taivaan Darchasin mustan hahmon takana. Hän näki vaimonsa kasvot ja poikansa Gwardurin ensin lapsena ja sitten aikuisena, pukeutuneena harmaaseen kaapuun ja kantaen rinnassaan Kultaisen kukan tunnusta. Hän näki sir Athirin voimakkaana ja viisaana ritarina, juuri sellaisena kuin Einion oli halunnutkin. Athir seisoi sen ritarin rinnalla, josta tulisi paras kaikista ja joka tulisi kantamaan Wigamorin Ellathin värejä. Kuolemansa hetkellä Einion tajusi viimein kaiken! Minä koulutin hänet, kuoleva ajatteli. Minä koulutin hänet ja kaikki tulee menemään hyvin. Einion hymyili ja sulki silmänsä, eikä avannut niitä enää.

Darchas seisoi hetken paikoillaan katsellen vanhan toverinsa ruumista. Hän tunsi vain tyytyväisyyttä. Niin kuolisivat kaikki Kultaisen Kukan ritarit! Oli vain oikein että Einion oli kuollut ensimmäisenä. ”Niin lähtee sir Einion Fallaner, urheasti mutta hyödyttömästi kuten elikin”, totesi Darchas tunteettomasti. Silti, Einion oli ollut Lindonin ritari. Niinpä Darchas nosti miekkansa ritarien tervehdykseen. ”Herra, kenraali Othbert saapuu”, totesi aseenkantaja Darchasin takaa. Musta haltia nyökkäsi ja lähti kenraalia vastaan.

He kohtasivat leirin komentajanteltan luona. Sen edessä makasi Arthedainin armeijan prikaatinkomentaja kahden nuolen lävistämänä. Sopiva kohtalo moiselle hölmölle, joka antoi yllättää itsensä, tuumi Darchas. Kenraali katsoi mustaan haltiaan täynnä riemua. Hän oli pitkä leveäharteinen mies pohjoisesta ythlingien maasta. Ythlingit olivat hurjia sotureita ja Othbert oli heidän suurin päällikkönsä, joka noitakuninkaan palveluksessa oli kohonnut tämän armeijoiden ylimmäksi komentajaksi. ”Loistava voitto”, huudahti Othbert tyytyväisenä katsoen tuhoa leirissä. ”Hienoa työtä, Darchas. Tämä on korvaus kaikista niistä vuosista jotka kulutimme kouluttaen joukkojamme ja tehden suunnitelmia. Tämä on korvaus kaikista vaivoistani. Edessämme odottavat Arthedainin puolustamattomat viljavat maat vavisten”.

Darchas nyökkäsi hymyillen. ”Niin, herra”, hän vastasi. Othbert oli hyvä komentaja mutta ei kovin älykäs. Hän näki lähimmän alaisensa hymyilevän kanssaan heidän menestykselleen. Mutta aseenkantaja tunsi herransa Darchasin ja tiesi että tämän hymy ei ollut iloinen vaan halveksiva. ”Minun suunnitelmani! Minun työni”, ajatteli Darchas katsellen Othbertia kuin puuta jonka aikoi kohta kaataa. Menestys oli todellakin loistava. Mikään ei ollut enää Darchasin ja todellisen suuruuden tiellä. Paitsi yksi mies! Darchas nyökkäsi Othbertille. ”Aiotko edelleen toteuttaa oman suunnitelmasi, kenraali”, hän kysyi varovasti, mietteissään. Othbert näytti tyytyväiseltä. Sellainen oli Darchas, hän tiesi. Mietti jo heidän seuraavaa siirtoaan, vaikka he olivat vasta saavuttaneet suuren voiton johon kuka tahansa muu jo olisi tyytyväinen. ”Kyllä, meidän on oltava nyt rohkeita. Jos toimimme nopeasti, putoaa koko Eriador käsiimme ja ojennamme sen kultalautasella herrallemme”.

”Siinä on riskinsä”, tuumi Darchas. ”Mutta jos suunnitelmasi onnistuu, kenraali, kaatuu koko Arthedain. Olen vain huolissani ehdinkö jalkaväen kanssa avuksesi kyllin nopeasti”. Othbert nauroi huolettomaan tyyliinsä, joka aina ärsytti Darchasia. ”Minä luotan sinuun täysin, kenraali. Mutta nyt minun täytyy lähteä valmistelemaan ratsuväen etenemistä. Parasta onnea, Darchas”. Darchas teki kunniaa, miettien mikä hölmö Othbert olikaan. Kuka luottaisi lähimpään alaiseensa täydellisesti? Ainoastaan typerys niin kuin Othbert!

”Herra”, totesi aseenkantaja varovasti. Hän näki herransa miettivän ja tiesi ettei tämä halunnut tulla häirityksi. Darchas käänsi vihaiset silmänsä alaiseensa. ”Tiesittekö, että punakaapuinen nainen seisoo takananne”, kysyi aseenkantaja nielaisten äänekkäästi vihaisen katseen edessä. ”Tietysti”, tiuskaisi Darchas ja kääntyi ympäri. Tietenkään hänellä ei ollut aavistustakaan naisen saapumisesta, mutta ei sitä saanut alaisille paljastaa. Joskus häntä kauhistutti, miten nopeasti hänen rakastettunsa Derhal oli muuttunut. Mitä tahansa noitakuningas tälle opettikin, se oli jotakin hirvittävää. Sillä Derhal seisoi todellakin hänen takanaan katsellen sinisillä kylmillä silmillään Darchasia. Noiden kauniiden silmien katsekin oli muuttunut. Oli kuin ne voisivat nyt nähdä syvälle toisen mieleen. Mutta Darchas ei pelännyt rakastettuaan. Heillä ei ollut salaisuuksia toisiltaan. Darchas olisi halunnut kaapata Derhalin syliinsä ja suudella tätä, mutta vaikka sotilaat olivat nopeasti vetäytyneet kuuloetäisyyden päähän he katselivat kaikki heidän suuntaansa.

”Angmarin valtias tulee olemaan tyytyväinen hyökkäyksen edistymiseen ja urhean Darchaksen rooliin, kun kerron näkemästäni hänelle”, totesi Derhal viimein. ”Olen myös iloinen, että voin kertoa yhden Kultaisen Kukan ritareista kaatuneen miekkaasi. Wigamorin sir Einion on kuollut. Mahtava sir Einion, joka oli vailla mahdollisuuksia minun Darchastani vastaan”? ”Sir Einion Fallaner taisteli hyvin”, vastasi Darchas katsellen lähes palvovasti rakastettuaan. ”Hän ansaitsee vihamme, mutta myös kunnioituksemme”. Derhal katsoi tarkkaavaisena rakastettuaan. ”Mikä siis vaivaa sinua, Darchas. Tiedän että hän oli ystäväsi. Minäkin tunsin hänet aikoinaan hyvin. Mutta hän oli myös vihollinen. Hänen täytyi kuolla”. ”Tiedän”, Darchas vastasi. ”Tappaminen ei vaivaa minua. Koko ritarikunnassa ei ole ketään ketä säälisin. Mutta Einion näytti tyytyväiseltä kuollessaan. Kuin hän olisi tiennyt jotakin! Se vaivaa minua”. ”Ymmärrän”, sanoi Derhal viimein. ”Eru oli hänen kanssaan, sanotaan. Hän tiesi asioita joita tavalliset haltiat eivät tienneet. Ehkä hän näki jotakin viimeisillä hetkillään. Tätä täytyy miettiä. Mutta minun täytyy palata nyt herramme luokse, sillä hän haluaa kuulla heti edistymisestänne. Mutta sitä ennen, kuuntele minua rakkaani. Einionin täytyi kuolla, mutta myös toisen miehen täytyy. Vain yksi mies seisoo enää sinun ja suuren kohtalosi välissä. Emmekö me ole tästä puhuneet aikaisemminkin. Sota on vaarallista aikaa. Parempi olisi kaikille, jos kenraali Othbert ei palaisi sotaretkeltä hengissä. Silloin kaikki ylistäisivät vain kenraali Darchasin nimeä”.

Darchas nyökkäsi. Taas kerran hän ja Derhal ajattelivat samoin. ”Matka Daraan on pitkä”, hän sanoi mietteliäänä. ”Olen huolissani etten ehkä ehdi ajoissa Othbertin avuksi jalkaväen kanssa”. Derhal hymyili kaunista ja pelottavaa hymyään, joka sai miehet kuolemaan hänen puolestaan. ”Niin, voi Othbertia. Niin voimakas ja kiihkeä komentaja. Jos hänen joukkonsa lyötäisiin hän voisi kuolla joukkojensa mukana. Sellainen mies ei suostu palaamaan hävinneenä omiensa luokse. Marssita siis joukkosi huolella hänen avukseen, Darchakseni”. ”Niin teen, rakas”, vastasi Darchas ja huomasi Derhalin kadonneen. Kohauttaen olkapäitään Darchas lähti tapaamaan alipäälliköitään. Hänellä olisi paljon ohjeita heille. Marssin aikana oli niin paljon tekemistä. Piti varmistaa sivustat, pitää huolta järjestyksestä ja pitää riittävän usein lepotaukoja. Myöskään kuormastoa ei saanut jättää jälkeen. Kaikki kylät ja kaupungit reitin varrella pitäisi tietysti varmistaa ja tuhota. Ikävä kyllä se veisi aikaa, mutta sille ei mahtanut mitään. Othbert odotti häntä jo saman viikon aikana avukseen Daraan, mutta Darchas alkoi ajatella ettei mitenkään voisi ehtiä sinne niin pian. Oltaisiin jo ensi viikossa kun Darchas ehtisi pääjoukon kanssa paikalle!! Ikäväkyllä Othbert oli jo poistunut ratsuväen kanssa ja oli aivan liian myöhäistä lähettää lähettejä hänen peräänsä kertomaan Darchasin marssisuunnitelmista. Kävellessään Darchas nauroi ääneen ja unohti Einionin tyytyväisen ilmeen. Elämä oli hyvää! Kaikkialla taivaanrannassa hän näki savun kohoavan kohti korkeuksia. Eriador paloi eivätkä haltiat ja dunedain kykenisi sitä paloa sammuttamaan!

RITARI JA PRINSESSA

He ratsastivat täyttä laukkaa tietä myöten. Sir Athir oli edellä ja prinsessa Nyfaine perässä. Athir tiesi että heidän pitäisi hiljentää vauhtia. Hevoset eivät jaksaisi tätä menoa edes Fornostin tielle asti. Mutta muut asiat liikkuivat Athirin mielessä. Sir Einion oli poissa! Hän ei ollut nähnyt ritarin kuolemaa, mutta tiesi silti ettei tämä ollut enää elävien kirjoissa. Einion oli paras heistä kaikista ja nyt hän oli kuollut. Epätoivoisena Athir tajusi, että hänen olisi pitänyt kuulla Vanhemman ritarin opetuksia tarkemmin. ”Mitä me teemme nyt”, huusi Nyfaine hänelle yli kavioiden kopinan. Ääni oli vaativa. Athir mietti hetken. ”En tiedä”, hän joutui lopulta myöntämään. ”Olen vain nuorempi ritari”. Niinpä he ratsastivat eteenpäin.

Äkkiä tien pientareella seisoi harmaakaapuinen hahmo keihäs kohotettuna. Athirin käsi putosi miekankahvalle. Mutta samassa hän näki toisella puolella tietä toisen miehen harmaassa kaavussa. Tämän käsissä oli jännitetty jousi ja nuoli osoitti suoraan Athirin rintaan. Mutta nuolen sijaan Athirin katse liimautui miehen vaelluskaavun rintamukseen. Siihen kirjailtu kultainen kukka säkenöi aurigon valossa. Meidän ritareitamme, tajusi Athir huojentuneena ja riuhtaisi ohjaksista saaden hevosensa pysähtymään.

Vielä enemmän Athir huojentui tunnistaessaan haltian, joka käveli hänen luokseen keihäs yhä kädessään. Haltia oli Kultaisen kukan kahdeksas ritari, sir Agamor. Voimakasrakenteinen noldo kantoi keihästään vaivattomasti. Athir veti syvään henkeä! Agamorin silmistä paistoi itseluottamus ja pelottomuus. Ei ollut mitään mihin sir Agamor ei kyennyt! ”Tervehdys, sir Athir. Mihin matka moisella kiireellä”? Athir vilkaisi toista ritaria. Hän tunnisti tämänkin, mutta ei ollut ikinä puhunut Nuoremman ritarin kanssa. Hän oli sir Welden, jonka Athir tiesi olevan kotoisin Imladrisista. Hän oli nähnyt tämän siellä usein ja kuullut Einionin puhuvan ritarista. Weldenin jousi oli nyt laskeutunut osoittamaan maahan, mutta se pysyi hänen kädessään. ”Tervehdys, herrani Agamor”, vastasi Athir kumartaen hivenen. ”Olen matkalla Fornostiin ja seurassani on prinsessa Nyfaine”.

Sen kuullessaan Agamor kääntyi ja kumarsi hivenen prinsessalle, joka näytti tyytyväiseltä. ”Miksi Fornostiin”, kysyi Agamor kääntyen taas Athirin puoleen. ”Ja missä on sir Einion”? Vanhempi ritari paloi halusta päästä puhumaan Einionin kanssa tilanteesta. Mutta hän näki heti Athirin ilmeestä miten Einionin oli käynyt. ”Mitä tapahtui”, Agamor kysyi. ”Angmarin joukot hyökkäsivät aamunkoitteessa ja valtasivat Arthedainilaisen prikaatin leirin. Luulen että kaikki kuolivat. Einion jäi suojaamaan pakoamme. Hän jäi leiriin”! Agamor laski hetkeksi katseensa maahan, muistellen Einionia. Mutta ei, nyt ei ollut aikaa surra. ”Me olimme sir Weldenin kanssa matkalla rajalle katsomaan tilannetta. Näimme kaukaa rajakylien olevan tulessa aina Amon Sulille asti. Vaikuttaa siltä, että Angmarin suurhyökkäys on viimein alkanut”.

Athir nyökkäsi. ”Sir Einion oli samaa mieltä. Hän halusi päästä nopeasti Fornostiin varoittamaan kuningasta. Ehkä voimme ratsastaa kaksi henkilöä yhdelle hevosella ja päästä yhä Pohjanlinnaan”? Mutta Agamor pudisti päätään. ”Ei ainakaan tätä tietä. Edessäpäin on ainakin komppanian vahvuinen osasto Angmarin ratsuväkeä. Livahdimme heidän ohitseen alle tunti sitten”.

Sir Welden oli järkyttynyt kuullessaan Einionin lähes varmasta kuolemasta. Sir Einion Fallaner, yksi parhaista haltioiden parantajista, oli opettanut Weldenille parantamisen taitoja ja paljon muutakin. Hän oli ollut enemmän kuin ystävä! Einion oli aina ollut niin hyvä ja nyt hän oli poissa. Mutta nyt ei ollut oikea hetki surra, tai he voisivat pian liittyä Einionin seuraan Mandosissa. Mietteissään Welden polvistui tielle ja kuunteli sen pintaa. ”Lisää ratsuväkeä lähestyy idästä”, hän sanoi heti. ”Takaa-ajo on käynnissä! Meidän täytyy poistua tieltä heti”. Agamor nyökkäsi. ”Entä hevoset”, kysyi Athir vilkuillen huolestuneena taakseen, kohti itää. ”Ne täytyy jättää”, vastasi Welden. ”Maasto tien ympärillä ei sovi hevosille. Se auttaa meitä nyt. Ratsuväki ei voi seurata meitä”.

Agamor antoi hevosille vauhtia ja ne lähtivät laukkaamaan tietä eteenpäin. Welden asettui kärkeen ja muut seurasivat häntä ylös kivikkoista rinnettä pois tieltä. Pian tie katosi näkyvistä ja metsä kätki heidät!

He taivalsivat eteenpäin halki metsäisen maan. Ilta oli jo lähestymässä eikä takaa-ajajista kuulunut jälkeäkään. He olivat karistaneet ratsuväen kannoiltaan. Athir oli äärimmäisen huojentunut heidän kohdattuaan ritari kaksikon. Sir Agamor oli loistava johtaja ja soturi ja sir Welden oli erittäin kyvykäs tiedustelija, jonka arvo kyllä tiedettiin vaikkei hänestä paljoa puhuttukaan. He eivät olleet ritaripari, hän tiesi, vaan jostakin syystä vain sattuivat olemaan tämänhetkisessä tehtävässään yhdessä. Athir saattoi nyt tuntea helpotusta, sillä Agamor kyllä tiesi mitä teki. Hän hoitaisi heidät turvaan!

Myös prinsessa Nyfaine, joka käveli Agamorin kannoilla, tunsi helpotusta. Kaikki oli aamulla tapahtunut niin nopeasti ettei hän ollut ehtinyt edes pelätä. Nyt kaikki oli kääntynyt parempaan suuntaan. Sillä vaikka prinsessa ei paljoakaan ollut seurannut maailman menoa, jopa hän tunnisti sir Agamorin nimen. Ajatus kulkemisesta halki erämaan kuuluisan sankarin seurassa täytti Nyfainen mielen jännityksellä. Jotakin tällaista hän oli aina kaivannut suojattuun elämäänsä. Seikkailua ja romantiikkaa! Sillä hän ei saanut silmiään irti voimakkaasta ja urheasta Agamorista. Sir Einion oli ehkä ollut yhtä kuuluisa ritari, mutta kun Einion oli ollut hillitty ja rauhallinen, oli Agamor taas täynnä elämää ja intoa. Toisinaan Vanhempi ritari loi Nyfaineen katseita, jotka saivat prinsessan sydämen lyömään kiivaammin. Sillä eläessään Fornostissa vuodesta toiseen isänsä valvovan silmän alla odottaen että hänet naitettaisiin jollekin prinssille tai aateliselle, oli Nyfaine aina salaa kaivannut suurta romanssia elämäänsä. Ja kuka voisi olla romanttisempi henkilö kuin mahtava haltia ritari? Hymyillen Nyfaine vastasi katseeseen seuraavan kerran, kun Agamorin silmät osuivat häneen.

He leiriytyivät yöksi suojaiselle pienelle aukiolle tiheän metsän keskellä. Athir asettui makaamaan kuivalle nurmikolle katsellen yksitellen syttyviä tähtiä yläpuolellaan. Sir Agamor ja prinsessa Nyfaine istuutuivat vieretysten hieman loitommalle Athirista keskustellen matalilla äänillä. Welden käveli aukion laidalle ja tuijotti ääneti pimeään metsään. Hän oli todellakin Einionin oppilas monissa asioissa, tajusi Athir. Heissä oli jotakin samaa!

Lopulta Athir nousi seisomaan ja käveli Weldenin luokse. ”Jatkammeko huomenna kohti Fornostia”, hän kysyi katsoen Weldeniin. Salohaltia pudisti päätään. ”Tuskin”, hän sanoi mietteliäänä. ”Koko Arthedainiin on hyökätty. Vihollisen partioita liikkuu varmasti jo Fornostin ympärillä. Koko rajaseutu on liekeissä. Kuningas Arvelegin täytyisi olla sokea, jos hän ei tietäisi että invaasio on alkanut. Ei, me suuntaamme suoraan länteen, Daraan. Siellä voimme jättää prinsessan omiensa pariin ja lähteä itse raportoimaan Mithlondiin. Lindonin ruhtinaiden on nyt pakko kuunnella järkeä, kun sir Agamor kertoo heille mitä on tekeillä”!

Athir nyökkäsi tyytyväisenä. Dara kuulosti hyvältä. Vihollisen päähyökkäys suuntautuisi varmasti Fornostia ja Briitä kohti. Dara olisi turvallinen paikka prinsessa Nyfainelle! Athir katseli uteliaana Weldenin kasvoja, kun tämä puhui Darasta. Näytti kuin jokin tuska painaisi salohaltiaa. Mutta se ei johtunut Einionista, sillä Welden näytti yleensä aina samalta. Jokin vanha asia painoi tätä. Athir muisti hämäriä huhuja jostakin tragediasta, mutta hän ei ollut ikinä välittänyt juoruista eikä siksi muistanut mistä oli kyse! Mitä tahansa Weldenille olikin tapahtunut, se painoi alati ritarin mieltä.

”Suo anteeksi”, sanoi Welden äkkiä. ”Minun pitää puhua sir Agamorin kanssa”. Salohaltian tarkat silmät olivat tarkkailleet kokoajan Agamoria, joka oli puhunut prinsessa Nyfainen kanssa. Nyt Nyfaine oli kävellyt yksinään pois aukiolta ja kadonnut metsään, luoden odottavia katseita ritarin suuntaan. Agamor nousi pian ja lähti seuraamaan prinsessaa. ”Agamor”, Welden huudahti ja kiiruhti tämän perään.

Agamor pysähtyi ja loi Weldeniin jäätävän katseen. ”Mitä nyt? Minulla on kiire”! Welden astui Vanhemman ritarin eteen ja vastasi tämän jäätävään katseeseen. ”Mitä oikein aiot, Agamor? Minne olet menossa”? Nyt syttyi ylpeä tuli Vanhemman ritarin silmiin. ”Minun ei tarvitse selitellä sinulle menemisiäni, sir Welden. Unohdat että minä komennan tätä partiota”! Welden pudisti päätään. ”En unohda, Agamor. Mutta sinun pitäisi käyttäytyä niin kuin komentajan kuuluu. Tämä ei ole hyvä asia, Agamor. Me olemme keskellä tehtävää. Nyt ei ole oikea aika valloittaa sydämiä ja etsiä rakastettuja”!

Agamor ei näyttänyt tyytyväiseltä. ”Sinä et ymmärrä mitään rakkaudesta, Welden, ja syyn käsitän hyvin. Mutta omien tragedioidesi vuoksi älä yritä estää muita olemasta edes hetkeä onnellisia. Se että sinun suuri rakkautesi meni pieleen ei tarkoita sitä että kaikkien kävisi samoin. Hillitse siis katkeruutesi ja jätä minut rauhaan, Welden. Minä pidän prinsessa Nyfainesta ja hän pitää minusta. Vai oletko niitä, jotka eivät hyväksy rakkautta haltian ja ihmisen kesken”!

”En ole”, vastasi Welden. ”Rakkaus on rakkaus ja se voi syttyä keiden välillä vain. Mutta sinä olet vastuussa hänestä. Et voi pettää sitä vastuuta, Agamor. Jos Einion olisi täällä hän ei antaisi sinun tehdä sitä”! ”Mutta Einion ei ole täällä”, huudahti Agamor kiivastuneena. ”Hän on kuollut! Minä elän”! Sen sanottuaan Agamor kääntyi ja kiiruhti prinsessa Nyfainen perään. Welden palasi aukiolle ja hänen mielensä oli täynnä synkkiä ajatuksia.

DARAN MUURIT

Päivää myöhemmin he saapuivat Baranduinin pohjoiselle sillalle. Maasto oli avointa ja partio juoksi nyt kilpaa kuoleman kanssa, sillä heidän takanaan Angmarin ratsuväki oli jo vallannut Fornostin tien risteyksen ja levittäytyi kohti Baranduin jokea. Seurue oli kulkenut koko päivän hiljaisuuden vallitessa. Athir mietti jatkuvasti Einionia. Sir Agamor taas ajatteli suuren osan ajasta prinsessa Nyfainea, joka taas ajatteli Agamoria. Sir Welden kulki hiljaa omissa ajatuksissaan surren kuollutta ystäväänsä. Hänen ja Agamorin välit olivat nyt kylmät, mutta kohteliaat!

”Onneksi saamme pian Baranduin joen vihollisen ja itsemme väliin”, huudahti Athir. ”Merkillistä todellakin”, tuumi Agamor. ”Että he etenevät tähän suuntaan. Luulisi vihollisen kääntyvän pohjoiseen, kohti Fornostia, tai etelään kohti Briitä, mutta he tulevatkin suoraan kohti Daraa”. Welden oli kääntynyt ja tarkkaili hetken reipasta ravia etenevää ratsuväkeä. ”Joki ei heitä paljon pidättele”, hän tuumi. ”Se ei varsinaisesti ole mikään Anduin. Täällä pohjoisessa voi Baranduinin yli kahlata lähes missä vain”. ”Totta”, myönsi Agamor. ”Meidän täytyy ehtiä Daran muurien suojiin ennen vihollista. Jatketaan siis matkaa”! Joen vastarannalla kohosi matalan kukkulan ympärillä Daran kaupunki. Mutta sen muuri ei tehnyt Agamoriin juurikaan vaikutusta. Muuri oli vanha ja vailla vallihautaa. Se oli myös matala. Muurin suunnittelija ei varmasti ollut kuvitellutkaan, että jonakin päivänä Dara olisi Arthedainin lukko. Sillä juuri sitä kaupungin pitäisi nyt olla!

Hölkätessään kohti Baranduinin siltaa Agamor katseli kevyesti juoksevaa Weldeniä edessään. Hän oli edelleen loukkaantunut salohaltialle. Mutta heidän täytyi tulla toimeen, muuten kaikki olisi paljon vaikeampaa. Niinpä Agamor työnsi henkilökohtaiset tunteensa syrjään. Nimittäin vihamieliset tunteensa Weldeniä kohtaan. Tunteet Nyfainea kohtaan olivat aivan liian voimakkaita, jotta ne voisi tylntää pois edes hetkeksi. Liian kauan oli Agamor vaeltanut yksin erämaissa. Tehtävä oli tärkeä ja hän kuului ritarikuntaan. Mutta Agamor kaipasi jotakin muutakin. Hän kaipasi naisen seuraa ja vaikka Nyfaine oli ihminen hän vaikutti juuri siltä naiselta, jota Agamor oli odottanut. Eikö hän vihdoinkin saisi tuntea onnellisuutta keskellä kaikkea tappamista ja raatamista? Eikö juuri se että sai samalla olla onnellinen tehnyt taistelusta sen arvoista? Monet muut taistelivat jotta tulevaisuus olisi parempi, mutta ei Agamor. Hän halusi elämän olevan parempaa nyt! Hän ei halunnut suurta rakkautta joskus tulevaisuudessa, kun Eriadorissa olisi rauha. Hän halusi tuntea kaiken mahdollisen tässä ja nyt. Ja mitä pahaa siinä oli? Sir Welden saisi paheksua miten paljon halusi. Agamor kyllä tiesi mitä teki! Ehkä kaikessa Agamoria loukkasi juuri eniten se, että sir Welden ei luottanut hänen arvostelukykyynsä. Agamor loi jälleen kylmän katseen salohaltiaan ja sitten rakastavan katseen Nyfaineen. Tämä vastasi katseeseen täynnä ihailua.

Welden huokaisi helpotuksestaan nähdessään, että kokonainen komppania jalkaväkeä oli ryhmittynyt sillan suojaksi. Mutta aseistus ei ollut hyvää ratsuväkeä vastaan. ”Kevytaseisia”, huudahti Welden katsoen Agamoriin. ”Daran Kevytprikaati”, totesi Agamor. ”Miliisiä. Ei hyvä”!

Nelikko saavutti sillan ja pysähtyi komppaniaa komentavan upseerin luokse. Tämä näytti pelokkaalta katsellessaan mustan ratsuväen levittäytyvän avoimella maalla edessään. Joukoille ei näyttänyt olevan loppua. ”Teidän on parasta vetäytyä heti kaupunkiin”, neuvoi Agamor omaksuen käskevän äänensävyn. ”Mutta minulla on käsky puolustaa siltaa”, sanoi upseeri lähes epätoivoisena. ”Joen yli pääsee kahlaamalla kummaltakin puolelta siltaa”, totesi Welden katsellen alas veteen. ”Jos jäätte tähän teidä tapetaan, ettekä saa mitään hyvää aikaiseksi”, jatkoi Agamor korottaen jo ääntään. ”Kevyen jalkaväen paikka on muurien suojissa, kun ratsuväki hyökkää. Minä otan vastuun vetäytymisestänne”! Upseeri nyökkäsi helpottuneena. Hän ei tiennyt kuka määrätietoinen Kultaisen kukan ritari oli, mutta oliko sillä väliä? Nopeasti upseeri komensi miehensä järjestäytymään ja lähti vetäytymään kohti Daraa.

Viisitoista minuuttia myöhemmin he kiiruhtivat sisään Daran leveästä portista. Kaupunki ei ensisilmäyksellä tehnyt vaikutusta Athiriin, joka kävi siellä nyt ensi kertaa. Muuri oli matala ja itse kaupunki oli ahtaasti rakennettu. Verrattuna hyvin organisoituun ja kauniiseen Mithlondiin Dara näytti lähinnä hökkelikylältä. Sir Welden pysähtyi hetkeksi portille ja vilkaisi taakseen. Angmarin ratsuväki ylitti juuri hyvässä järjestyksessä Baranduinin siltaa. Sitten ritarin huomio kiinnittyi upseeriin, joka seisoi portin takana olevalla aukiolla ja sätti sillalta vetäytynyttä komppanianpäällikköä. Sotilaalla oli olkapäillään prikaatinkomentajan arvomerkit. ”Kuka antoi luvan vetäytyä”, upseeri huusi alaiselleen. ”Teillä oli käsky puolustaa siltaa ja nyt olette täällä”! Seurasi kiroilua, mutta Welden näki ettei komentaja ollut niin vihainen kuin esitti. Hän ei vain tiennyt mitä tehdä!

Joku toinen sen sijaan tiesi. Sir Agamor harppoi päättäväisin askelein sisään portista. ”Hän valtaa linnakkeen kuin myrskytuuli”, ajatteli Welden hymyillen itsekseen. Sillä hetkellä hän oli iloinen, että Agamor oli mukana. Ehkä Vanhempi ritari oli käyttäytynyt sopimattomasti ja kiinnittänyt huomionsa vääriin asioihin, siis prinsessa Nyfaineen, mutta taistelun hetkellä Agamor oli tehokas. ”Minä otan vastuun vetäytymisestä”, Agamor huudahti kävellen prikaatinkomentajan eteen. ”Ja kuka te olette, hyvä herra”, komentaja kysyi hämmästyneenä, ottaen askeleen taaksepäin. Haastavan näköinen ritari näytti vaaralliselta. ”Kultaisen kukan kahdeksas ritari sir Agamor”, ritari esitteli itsensä. ”Minä kehoitin upseerianne vetäytymään kaupunkiin. Heidät olisi teurastettu avoimessa maastossa ilman mitään hyötyä. Kevyen jalkaväen paikka ei ole ratsuväkeä vastassa avoimella maalla, vaan muurien suojissa”.

Prikaatinkomentaja vilkaisi vierelleen kävellyttä nuorempaa upseeria kysyvästi. Agamor katsoi nuorempaan mieheen tyytyväisenä. Tämä oli vakinaisen armeijan delaatti ja ritari saattoi nähdä kokonaisen raskasaseisen vakinaisen komppanian järjestäytymässä aukion laidalle. Daran vakinaisen prikaatin sotilaita, hän näki heti. ”Komentaja, meidän on parasta kuunnella mitä ritarilla on sanottavaa”, neuvoi delaatti. ”Tunnen hänen maineensa. Hän kyllä tietää mitä tekee”! Komentaja nyökkäsi hyväksyvästi. ”Minä olen prikaatinkomentaja Danlath”, hän esitteli itsensä. ”Ja tämä on Daran vakinaisten delaatti Calder. Hän on komppaniansa kanssa kaupungissa värväämässä uusia sotilaita armeijaan”. Agamor nyökkäsi kummallekin kohteliaasti. ”Miten valmiita olette piiritykseen”, hän kysyi upseereilta. ”Prikaatini kokoontui vasta eilen”, tuumi Danlath epävarmasti. ”Emme ole ehtineet harjoitella paljoakaan”. ”Puolustuslaitteet ovat vanhat”, totesi delaatti Calder asiantuntevalla äänellä. ”Mutta ruokatarpeita riittää. Kuningas määräsi jo kolme vuotta sitten kaikki linnoitetut kaupungit varaamaan kylliksi ruokatarpeita pitkän piirityksen varalle”.

”Minä olen haluton jäämään saarroksiin”, sanoi Danlath mietteliäänä. ”Ehkä meidän pitäisi evakuoida kaupunki kun vielä voimme. Kenraali Dormal kuuluu olevan Nenuialilla kokoamassa joukkoja. Voisimme marssia pohjoiseen hänen luokseen”. ”Ei tule kysymykseenkään”, vastasi Agamor tylysti. ”Ratsuväki saisi meidät kiinni ennen kuin pääsisimme joen yli tai kukkuloille. Kevyellä prikaatilla ei olisi mitään mahdollisuuksia keskellä Daran tasankoa. Mutta ennen kaikkea, Danlath, me emme voi lähteä koska Dara on nyt puolustuksen lukko. Viimein tajuan vihollisen suunnitelman. Tämä on heidän pääjoukkonsa. Jos he saavat haltuunsa Daran, ovat reitit pohjoiseen ja länteen auki. Nenuialin olisi silloin pakko kukistua ja se tietäisi koko Arthedainin tuhoa. Daran on kestettävä! Tänne vihollinen hyökkää ja täällä pysäytämme heidät”.

”Mutta jos vihollisen päähyökkäys suuntautuu tänne, missä on jalkaväki”, ihmetteli delaatti Calder. ”Se tulee perässä. Ratsuväki on marssinut edeltä vallatakseen kaupungin salamaiskulla. Olen tästä varma”. Danlath vilkaisi jälleen huolissaan lähestyviä ratsujoukkoja. ”Mutta mitä meidän sitten pitäisi tehdä”, hän kysyi viimein. ”Lähetä heti viestinviejä kenraali Dormalin luokse ja selitä hänelle koko tilanne. Se auttaa häntä päättämään miten toimia”. ”Mitä hän sitten tulee tekemään”, ihmetteli Danlath. Agamor hymyili jäätävästi. ”Minä olen vain tavallinen ritari enkä suuri kenraali”, hän tuumi. ”Mutta jos minä komentaisi, marssisin tänne Nenuialilta rientomarssia. Nyt on loistava tilaisuus lyödä vihollisen ratsuväki ennen kuin jalkaväki ehtii sen avuksi. Uskokaa pois, jos Angmarin jalkaväki jostakin syystä marssii hitaasti, voi Dormal iskeä tärkeän iskun täällä Darassa”!

”Ja sillä aikaa kun komentaja pistää lähetin matkaan me valmistaudumme piiritykseen”, totesi Calder tyytyväisenä. Mielessään hän kiitti Erua, että sir Agamor oli osunut paikalle. Danlath oli hyvä mies, mutta ei mikään komentaja. ”Juuri niin”, myönsi Agamor. ”Ja tee joukoille selväksi tämä, Calder. Nyt on kysymys elämästä ja kuolemasta. Vihollinen ei tule antamaan armoa, jos häviämme. Sijoita oma komppaniasi portille. Siellä tullaan käymään kiivain taistelu”! Calder teki kunniaa ja lähti antamaan käskyjä.

Delaatin poistuttua Agamor kääntyi tovereidensa puoleen. Hänen viileä katseensa kulki Weldenin ohi suoraan Athiriin. ”Sir Athir, sinä menet muurin eteläiseen torniin. Jos se menetetään koko kaupunki menetetään”. Athir teki kunniaa ja lähti liikkeelle katsellen matalaa tornia, joka ei ollut paljoa muuria korkeampi. Mutta ajatellessaan tulevaa taistelua synkät ajatukset valtasivat nuoren ritarin mielen. Hän oli eläessään osallistunut muutamaan kahakkaan, mutta ei ikinä suureen taisteluun. Taas kerran hän toivoi että sir Einion olisi vielä elossa ja mukana. Agamor tiesi kyllä miten johtaa taistelua ja sijoittaa joukkonsa ja ritarinsa oikein, mutta Einion olisi voinut valmistaa nuoren toverinsa henkisesti taisteluun. Agamoria sellainen ei kiinnostanut. Hän oli antanut käskynsä ja se siitä.

Sitten Vanhemman ritarin silmät osuivat Weldeniin, joka näytti tyytymättömältä. ”Sinä menet portille, Welden. Pidä se hallussamme mihin hintaan tahansa”. Welden nyökkäsi. Mutta hän oli nähnyt epävarmuuden ja huolen Athirin silmissä, kun tämä lähetettiin yksin torniin! ”Eikö Athir voisi tulla mukaani”, hän kysyi sanoen julki tyytymättömyytensä syyn. ”Hän ei ole vielä valmis taistelemaan yksin”! Agamor vilkaisi Athirin suuntaan. ”Hänen täytyy pärjätä”, sanoi ritari viimein. ”Nyt ei ole aika välittää säännöistä, Welden. On kyse elämästä ja kuolemasta”. Welden kohautti olkapäitään. ”Haluaisin vain sen olevan Athirin elämä ja jonkun muun kuolema. Mutta meillä on käskymme. Hyvää onnea, Agamor”.

Welden kääntyi ja lähti kävelemään kohti porttia. Agamor jäi katselemaan hänen jälkeensä tyytymättömänä. Salohaltia ei epäröinyt kertoa omaa kantaansa, kun he olivat kahden kesken. Se ärsytti Agamoria, joka tiesi olevansa oikeassa. Totta kai olisi parempi, jos joku vanhempi voisi olla suojaamassa sir Athiria, mutta tämä oli Kultaisen kukan ritari. Jokaisen oli aika jossakin vaiheessa pärjätä omillaan ja Athirille se aika oli tullut nyt. Harmistuneena Agamor lähti tarkastamaan muuria. Kaiken pitäisi olla pian valmista taisteluun, sillä vihollinen ainakin alkoi olla valmis!

Welden otti pari juoksuakselta ja saavutti Athirin. ”Onko kaikki hyvin”, hän kysyi nuoremmalta ritarilta. Athir nyökkäsi. ”En minä pelkää”, hän vastasi. ”Mutta muutama rauhoittava sana voisi silti olla paikallaan”. Welden hymyili. ”Ikäväkyllä minäkin tarvitsisin sitä”, hän myönsi. ”Mutta olen varma että pärjäät hyvin, Athir. Sinulla on ollut paras mahdollinen opettaja. Muista hänen opetuksensa ja tee hänet ylpeäksi Mandosin saleissa”. Athir hymyili. ”Toivon niin”, hän tuumi. ”Toivon että Einion voisi olla ylpeä minusta. Mutta eläessään hän ei sitä ollut, vaan löysi aina kaikesta arvosteltavaa. Ikinä mikään ei kelvannut hänelle”.

Welden nauroi surumielisesti. ”Niin, se oli hänen tyylinsä opettaa. Hän yritti sen avulla kannustaa sinua ylittämään itsesi. Hän ei kouluttanut hyviä ritareita, vaan parhaita. Niin hän aina sanoi! Siksi hän ajoi sinua aina eteenpäin, Athir. Se ei ole heikkoutesi vaan vahvuutesi. Mutta minä sanon sinulle tämän, sir Athir. Einion oli sinusta hyvin ylpeä. Hän ei voinut kylliksi kehua suorituksiasi meille muille ritareille. Loppuunsa asti hän uskoi, että sinusta tulee jonakin päivänä yksi parhaista, ellei peräti paras ritari”. Athir hymyili. ”Kiitos sanoistasi Welden. Minusta tuntuu jo paljon paremmalta. Mutta kerro minulle vielä mikä Agamoria vaivaa? Eikö hän nytkin lähtenyt tapaamaan prinsessa Nyfainea”?

Welden ei voinut muuta kuin nyökätä myöntävästi. ”Mikä häntä vaivaa? Liian paljon kuolemaa ja liian vähän rakkautta, sanoisin. Mutta sodan keskellä moinen voi tietää huonoa. En tiedä miten hänen käy, mutta minulla on pahoja aavistuksia. Jokin heidän kahden suhteessa, on se sitten rakkautta tai ei, saa minut epäileväksi. Mutta nyt ei ole aikaa pohtia sitä, Athir. Mene asemapaikallesi äläkä joudu tapetuksi. Ja se oli käsky”! Athir nauroi ja lähti kiiruhtimaan tornia kohti. Welden katseli hetken huolissaan nuoren ritarin jälkeen. Hän muisti liiankin hyvin oman ensimmäisen taistelunsa Dagorladilla ja ymmärsi mitä Athirin mielessä liikkui.

Myöhemmin Welden muisti vain vähän tuon päivän taistelusta. Hän oli puolusti porttia raivoisasti Daran vakinaisten kanssa. Angmarin ratsuväki oli jalkautunut ja kulutti pari tuntia järjestäytymiseen ja piirityskoneistonsa eteen tuomiseen. Heillä oli runsaasti tikapuita ja muita muurin valtaamiseen käytettäviä välineitä, mikä kertoi Weldenille että ratsuväen salamaisku Daraan oli suunniteltu hyvissäajoin ja huolella. Itse Angmarin tärkein kenraali, kuuluisa Othbert, komensi vihollisen joukkoja. Kevytaseiset sotilaat olisivat voineet helposti joutua paniikkiin, mutta sir Agamor liikkui alati pitkin muuria kannustamassa ja rohkaisemassa sotilaita. Huolimatta pukeutumisestaan vaatimattomaan vaelluskaapuun Agamor onnistui näyttämään loistavalta ja innostavalta. Katsellessaan pitkin muurinharjaa harppovaa Vanhempaa ritaria Welden tajusi, että jos Lindonin kuningaskunta olisi vielä pystyssä Agamor olisi nyt Pyhän Piirin ritari. Hänessä oli juuri sellaista loistavuutta ja suuruutta! Mutta Kultaisen kukan ritarikunnassa hän oli vain kahdeksas Vanhempi ritari. Ruhtinas Glorfindel halusi ennemmin Haldurionin ja Gundarin tapaisia vaatimattomia puurtajia. Tai, myönsi Welden itselleen, sellaisia kuin sir Einion oli ollut.

Viimein hyökkäys oli alkanut yhtäaikaa etelästä ja idästä. Puolustajien nuolisade oli harventanut hyökkääjiä, mutta nämä olivat saavuttaneet muurin vaikeuksitta. Kahdesti puolustajat löivät Angmarin sotilaat takaisin, mutta aina nämä järjestäytyivät, saivat vahvistuksia ja hyökkäsivät uudelleen. Kenraali Othbert käytti hienosti väsytystaktiikkaa hyväkseen lisäten itse jatkuvasti levänneitä miehiä taisteluun. Welden itse ampui jousellaan tarkasti, kunnes vihollisia alkoi tikapuita ja köysiä myöten loikkia ylös muurille. Silloin oli miekan vuoro tehdä työtään. Hän torjui vihollisen toisensa jälkeen, piti puolustajia pystyssä ja taisteli paremmin kuin oli uskonut pystyvänsä. Portti pysyi sitkeästi puolustajien hallussa, samoin torni, jossa Welden saattoi nähdä sir Athirin johtavan puolustusta edelleen.

Vaikka Welden ylitti itsensä tuona päivänä kaikki kunnia Daran taistelusta meni lopulta sir Agamorille. Juuri hän kokosi lopulta pienen reservin, pysäytti Daran miliisin alkavan paon ja johti nämä takaisin muurille. Juuri Agamor innosti horjuvat sydämet takaisin taisteluun. Hän syöksyi keskelle parapetilla käytävää lähitaistelua ja eteni kuin jyrä muurinharjaa myöten. Vihollisen lakosivat hurjan ritarin miekan edessä ja heidät pyyhkäistiin pois muurinharjalta. Se oli totisesti Agamorin hetki, sillä vihollisen viimein vetäytyessä pois muurilta puhkesivat Arthedainin sotilaat hurjaan huutoon. ”AGAMOR, AGAMOR”!

Jälkeenpäin Weldenistä tuntui kuin Agamor olisi ollut kaikkialla yhtäaikaa. Hänen suorituksensa oli lähes mahdoton. Mutta Vanhempi ritari oli tehnyt sen ja illan tullen Daran kaupunki oli yhä Arthedainin joukkojen hallussa.

RITARI JA NOITA

Othbertin rynnäkkö oli epäonnistunut odottamattoman kiivaan vastarinnan vuoksi ja tilanne Daran edustalla muuttui sen jälkeen odotteluksi. Puolustajat eivät päässeet ulos eivätkä hyökkääjät sisään. Linnoitetusta kaupungista puolustajat saattoivat nähdä savupilvien nousevan Fornostin suunnalta ja kaakosta, Amon Sulin seudulta. He tiesivät että siellä taisteltiin, mutta mitään tietoja ei voitu ulkomaailmasta saada. Päivästä toiseen Othbert odotti kenraali Darchasin johtamaa jalkaväkeä ja Danlath ja Agamor odottivat kenraali Dormalia. Kenties koko Eriadorin kohtalo ratkeaisi sillä kumpi saapuisi ensin. Erona oli vain se, että Othbert tiesi jalkaväkensä saapuvan minä hetkenä tahansa, kun taas Danlathilla ei ollut aavistustakaan oliko Dormal tulossa lainkaan avuksi! Sen vuoksi Othbertin huoli lisääntyi paljon nopeammassa tahdissa kuin puolustajien. Mitä ihmettä Darchasille oikein oli tapahtunut? Missä tämä kuhni?

Kun oli kulunut kolme päivää Othbertin yrittämästä rynnäköstä ratkaisu viimein tapahtui. Varhain aamulla juuri ennen auringonnousua hyökkäsi kaksi jalkaväenprikaatia Othbertin leiriin saavuttaen täydellisen yllätyksen. Osa ratsuväestä pääsi ratsaille ja pelastautui Baranduinin sillan yli, mutta pääosa sai surmansa jalkaväen juostessa leirin yli. Kenraali Othbert itse kieltäytyi pakenemasta joukkojensa mukana ja sai surmansa kiivaassa lähitaistelussa 1.Nenuialin prikaatin keihäsmiesten kanssa.

Arthedainin joukot eivät kuitenkaan saaneet juhlia voittoaan pitkään. Päivän aikana kenraali Dormal siirsi vahvan varuskunnan Daraan ja antoi käskyn sen puolustamisesta viimeiseen mieheen. Tähän ja saaliin korjaamiseen taistelukentältä meni koko päivä. Dormalin joukot, joita ei ollut kuin kolme prikaatia, yöpyivät vihollisen entisessä leirissä. Aamulla heitä kuitenkin odotti kauhistuttava näky. Angmarin pääarmeija marssi aamulla yli Fornostin tien ja alas kohti Baranduinia. Se oli selvästi voimakkaampi kuin Dormalin joukot. Toivo Baranduinin linjan puolustamisesta kuoli siihen. Dormal määräsi Daran pitämään puolensa ja vetäytyi joukkoineen pohjoiseen, kohti Nenuialia. Aikaa siviilien evakuoimiseen ei ollut ja he jäivät kaupunkiin. Mutta puolustus oli nyt vahva, sillä kaupungissa oli runsaasti vakinaisia. Daran uskottiin kestävän kuukausien piirityksen.

Angmarin armeijan uusi ylikomentaja seisoi komentopaikallaan ja katseli kaupunkia edessään. Muurit eivät olleet korkeat, mutta ne olivat hyvin puolustetut. Jokainen linnoitus oli yhtä vahva kuin sen puolustajat, Darchas tiesi. Ja tämä linnoitus oli vahva. Kauempana pohjoisessa Arthedainin armeijan viirit näkyivät leiriytyneinä Emyn Uialin itäisimpien kumpujen keskelle. Darchas oli ylpeä ja itserakas, mutta hän osasi myös arvostaa vihollisiaan. Dormal oli taitava komentaja. Pohjoisesta ei olisi odotettavissa nopeaa voittoa niin kauan kuin Dara kestäisi.

”Minun täytyy ryhtyä säännönmukaiseen piiritykseen”, totesi Darchas viimein. Se raivostutti häntä. Hän oli loistava kenttäkomentaja, joka ei ollut ikinä kohdannut vertaistaan. Mutta piiritykset olivat aina hankalia. Punaiseen kaapuun pukeutunut kuvankaunis nainen Darchaksen vierellä käänsi kylmät siniset silmänsä tähän. ”Rauhoitu, rakkaani”, Derhal sanoi ja hänen äänensä oli täysin virheetön. ”Mieti jo seuraavia siirtojasi. Mieti miten Eriador tulee putoamaan käsiisi. Herramme tulee olemaan tyytyväinen. Othbert on nyt poissa tieltä. Hän oli hölmö mutta me olemme viisaampia. Herramme tulee vielä kiittämään sitä päivää, jolloin Othbert kuoli ja oikea komentaja otti armeijoiden ohjakset”.

Darchas hymyili. Sellaisesta puheesta hän piti. Derhal tiesi aina juuri mitä piti sanoa. ”Niin, sääli että marssimme sujui niin hitaasti. Othbert raukka odotti meitä varmasti jo monta päivää aiemmin. Mutta sellaisia ovat armeijoiden liikkeet. Täynnä yllätyksiä. Mutta kerro minulle, rakkaani, mitä me teemme Daralle? Miten kaatuu Baranduinin rantojen kaupunki”?

”Minä väsytin itseni viime yönä, Darchakseni. Väsytin itseni etsien keinoja. Se löytyi, mutta ostin sen kovalla hinnalla”. Derhal värisi puhuessaan ja Darchasia kylmäsi. Hänen vaimonsa liikkui öisin oudoilla poluilla, joita Darchas ei ymmärtänyt. Mutta sellaista oli noidan elämä! Äkkiä Derhal käänsi katseensa rakastettuunsa. ”Yksi heikko kohta Daran puolustajilla on! Heidän feänsä on heikko. Sen ansiosta minä näin heidän linnakkeensa. Minä näin sen ja näin ratkaisumme. Minä avaan sinulle kaupungin sivuportin ensiyönä. Ole silloin valmiina joukkoinesi, rakas. Kulkiessani yön pimeydessä pitkin kaupungin katuja minä näin ritarin, joka on avaimemme tuohon porttiin. Minä avaan sinulle portin ja päästän joukkosi sisään. Silloin Dara tulee palamaan eikä mikään voi estää voittoamme”! Darchas nyökkäsi mietteliäänä, kuvitellen jo armeijansa pyyhkäisemässä pohjoiseen, Nenuialiin. Arthedainin tuho oli lähellä! ”Mikä tämän ritarin nimi on”, hän kysyi kiinnostuneena. ”Agamor”!

”Agamor, meillä ei ole mitään syytä jäädä tänne”, huudahti Welden tuskaisena. ”Jos viivyttelemme piiritetään kaupunki uudelleen. Meidän täytyy lähteä nyt heti. Kilometrit Mithlondiin ovat pitkiä. Mitä pikemmin lähdemme sitä nopeammin olemme perillä”. Mutta Agamor pudisti päätään. ”Minä olen yhä komentaja täällä, Eregionin Welden. Älä unohda sitä. Me lähdemme kun minä sanon. Me lähdemme huomenna aamulla. Turha on meidän lähteä yötä vasten oudoille teille”. ”Mutta minä tunnen nämä tiet”, pisti Welden vastaan. ”Meillä ei ole mitään syytä viipyä täällä”. ”Minulla on syyni”, vastasi Agamor. ”Me jäämme ja se on suora käskyni”! Welden huokaisi syvään. Hän pelkäsi tietävänsä liiankin hyvin, mikä Agamorin syy oli. Mithlondissa heitä tarvittiin, ei täällä. Mutta rakastunut Agamor halusi viettää vielä yhden yön prinsessa Nyfainen kanssa.

Nuori Athir tunsi olevansa puun ja kuoren välissä kahden ritarin väitellessä. Agamorin poistuttua hän yritti hieman puolustaa Vanhempaa ritaria. ”Tavallaan ymmärrän Agamoriakin. On varmasti mahtava tunne olla rakastunut. Se saa varmasti kenet tahansa tekemään omituisia asioita”.

Mutta Welden katsoi Athiriin kylmästi. ”Typeryyksiä. Rakastuminen ei anna oikeutta tehdä vääriä päätöksiä. Ja surua siitä vain aina seuraa toiselle tai kummallekin osapuolelle. Ole iloinen ettet ole joutunut kokemaan sitä, Athir”. Sen sanottuaan Welden käveli pois. Athir katsoi kummastuneena toverinsa perään. Mitä tälle oli tapahtunut, että salohaltia niin täysin torjui rakkauden ja rakastumisen? Athir ei tiennyt Weldenin katkeruuden syytä, mutta aikoi ottaa asiasta jonakin päivänä selvää.

Weldenin katkeruuden syy antoi katseensa liikkua Daran kaupungin yllä. Pimeä oli kohta laskeutumassa ja silloin olisi aika toimia! Derhal tunsi uupumuksen kaikkialla ruumiissaan ja ennen kaikkea mielessään. Hän tiesi että tänä yönä kaiken olisi onnistuttava, sillä hänellä ei ollut enää voimia uuteen yritykseen. Moinen liikkuminen söi hänen voimiaan valtavalla nopeudella. Derhal tiesi, että kuluisi pitkä aika ennen kuin hän tekisi näin uudelleen. Ehkä ei ikinä, sillä kivun muisto voisi estää häntä! Mutta hän oli vannonut auttavansa Darchaksen suuruuteen. Jonakin päivänä Darchas marssisi voittajana Mithlondin portista sisään ja kostaisi kokemansa nöyryytykset! Tuona päivänä Derhal olisi hänen kanssaan ja siksi hänen täytyi nyt tehdä mitä tekisi!

Mutta Derhalin katseen lipuessa kadulta toiselle hänen silmiensä eteen osui harmaakaapuinen hahmo, joka käveli katua myöten pitkin harppauksin. Hän olisi tuntenut tuon hahmon missä tahansa. Welden! Se oli Welden! Derhalin sydän lähes pysähtyi kauhusta. Ensi kertaa vuosisatoihin hän epäröi. Avaisiko hän kaupungin portin, niin että Darchaksen armeija pääsisi sisään Daraan. Se tietäisi kuolemaa Weldenille! Kuolemaa hänen rakastamalleen salohaltialle...eh, salohaltialle jota hän oli kerran rakastanut, Derhal pakottautui ajattelemaan. Varmasti hänellä ei ollut enää tunteita tätä kohtaan. Hän rakasti vain Darchasia, josta tulisi jotakin suurta. Welden oli mitätön Darchasiin verrattuna. Mutta siitä huolimatta Derhal epäröi.

Hänen katseensa seurasi Weldeniä ja kiersi tämän eteen nähdäkseen surumieliset kasvot, joilla huolet näkyivät liiankin selvästi. Äkkiä Welden pysähtyi ja katseli ympärilleen. Hän ei voinut välttää tunnetta, että häntä tarkkailtiin. Mutta missään ei ollut ketään. Viimein ritari jatkoi kävelyään. Derhal oli ällistynyt. Heidän välillään täytyi yhä olla voimakas side, että ritari saattoi vaistota hänen läsnäolonsa. Kaikkien näiden vuosien jälkeenkin heidän siteensä oli vahva. Se sai Derhalin muistamaan nuoruutensa Lindonissa. Mutta muistot suututtivat neitoa. Siihen ei ollut paluuta. Ei milloinkaan. Hitaasti Derhalin unelmat vallasta ja mahdista peittosivat muistot Weldenistä ja Vihersatamasta. Hän oli kerran päättänyt olevansa valmis uhraamaan mitä tahansa hänen ja Darchasin tulevaisuuden vuoksi. Jos tämä oli hinta joka hänen täytyi maksaa, niin olkoon. Luoden viimeisen kaipaavan katseen Weldeniin Derhal jatkoi matkaa.

Tehtyään mitä täytyi Derhal hätkähti hereille kaukana Carn Dumissa. Se oli ohi. Agamor tekisi nyt hänen työtään. Sisällään Derhal tunsi tuskan, sillä hänen henkiset voimansa olivat lopussa ja kipu oli pistävä. Ei, kipu oli liikaa. Hän ei enää matkustaisi näin, ei vaikka hänen herransa noitakuningas kuinka vaatisi ja painostaisi. Ei, ei enää ikinä. Tuska oli liikaa. Mutta sisimmässään Derhal tiesi, ettei fyysinen tuska saanut häntä päättämään niin, vaan se tuska joka oli hänen sydämessään. Ja salaisessa kammiossaan poissa kaikkien silmistä Derhal alkoi itkeä. Hän itki katkeria kyyneleitä surren yksinäisyyttään ja surren Weldeniä, jonka kuoleman hän pian aiheuttaisi. Hän itki Weldeniä ja sitä mikä hänestä oli tullut Sillä Derhal tiesi että paluuta entiseen ei enää ollut!

RITARIN VELVOLLISUUS

Nyfaine heräsi koputukseen huoneensa ovelta. Se oli vaimea ja salaperäinen koputus. Prinsessa hymyili itsekseen. Miten hän rakastikaan ritariaan. Edes vihollisen armeijan suorittama piiritys ei ollut saanut Nyfainea pelkäämään, sillä hän tiesi ettei Agamor antaisi mitään tapahtua rakastetulleen. Hän oli vannonut kahden kesken, ettei antaisi mitään tapahtua Nyfainelle. Moinen ritarillisuus oli juuri sitä mitä Nyfaine oli aina haaveillut suurelta rakkaudeltaan. He antaisivat mitä vain toistensa vuoksi!

Agamor oli jo sanonut virallisesti hyvästit Nyfainelle ja antanut tälle jäähyväislahjaksi pienen punaisen beryllin, joka kuvasti hänen rakkauttaan. Nyfaine pitäisi sen aina mukanaan! Mutta mielessään Nyfaine tiesi, että Agamor tulisi vielä yöllä sanomaan hyvästit toisella tavalla. Hänen täytyi vain odottaa, ettei kukaan näkisi. Niinpä prinsessa ei ollut yllättynyt kuullessaan keskellä yötä koputuksen oveltaan. Innoissaan hän kiiruhti avaamaan. Mutta oven takana olikin vain palvelustyttö. ”Mitä ihmettä”, Nyfaine huudahti suuttuneena. ”Älkää suuttuko valtiatar”, palvelijatar totesi säikähtäneenä. ”Minulla on teille viesti sir Agamorilta. Hän odottaa teitä muurin alla eteläisen tornin luona. Hän neuvoi teitä tulemaan yksin”.

Nyfaine kiitti palvelijatarta ja antoi tälle muutaman kolikon palkaksi. Sitten hän veti vaatteet päälleen ja livahti kenenkään huomaamatta ulos palatsista. Hän tunsi jännitystä livahtaessaan salaa rakastettunsa luokse. Juuri sellaisesta jännityksestä Nyfaine oli koko ikänsä haaveillut. Hän kulki nopeasti Daran autioita katuja kunnes saapui tornin luokse. Nyfaine ei nähnyt ketään, mutta sitten joku liikkui pimeällä kujalla hänen takanaan. Prinsessa avasi suunsa iloiseen tervehdykseen, mutta tajusi liian myöhään ettei tulija ollut Agamor. Häneen tartuttiin ja voimakas käsi tukahdutti huudon. Sitten kaikki pimeni!

Hieman myöhemmin Agamor käveli vaivihkaa kuvernöörin kartanon käytävillä, kunnes saapui prinsessa Nyfainen huoneen luokse. Vaimeaan koputukseen ei vastattu ja kummastuneena Agamor astui sisään. Ovi ei ollut lukossa. Nyfaine ei ollut huoneessaan. Agamor huolestui samantien. Hän tiesi että Nyfaine oli odottanut hänen tulevan luokseen. He eivät tienneet milloin näkisivät toisensa jälleen, joten viimeinen yö ennen eroa oli päätetty viettää yhdessä. Hämmentyneen Agamorin katse haravoi huonetta. Samassa ovi hänen takanaan aukeni ja joku astui käytävästä huoneeseen. Ilahtuneena Agamor kääntyi luullen Nyfainen saapuneen.

Hänen takanaan seisoi kaunis kultatukkainen nainen. Naisen kasvot olivat virheettömät ja klassisen kauniit. Huulilla väreili huvittunut hymy, kuin nainen olisi nauttinut tilanteesta. Nainen oli pukeutunut punaiseen kaapuun. Hän oli haltia! Jotakin merkillistä oli ilmassa, tajusi Agamor. Sitten hänen katseensa osui naisen silmiin ja käsi putosi miekankahvalle. Naisen silmissä asui sanaton pahuus ja hulluus. Ne olivat kuin pohjaton kuilu, johon saattoi hukkua. ”Agamooor”, kuiskasi nainen ja ääni oli ilkeä. Agamor ei liikkunut. Naisessa oli jotakin tuttua, mutta hän ei osannut sanoa mitä. ”Kuka te olette”, kysyi ritari viimein, lähes pidättäen hengitystään. ”Oi Nyfaine, teen mitä tahansa puolestasi”, sanoi nainen matkien Agamorin ääntä melko menestyksekkäästi. ”Minä olen tullut vetämään sinut tilille lupauksestasi, Agamooor”. Hän lausui ritarin nimen venyttäen sitä joka kerta, lähes kuin pilkaten tätä. Agamorin käsi vapisi miekankahvalla. ”Mitä te tarkoitatte”, hän kysyi kauhistuneena. Hän tajusi ettei ollut itse vaarassa. Tämä nainen ei voinut vahingoittaa häntä. Nainen ei edes ollut oikeasti läsnä. Mutta kauhistuttava aavistus alkoi vallata Agamorin mielen. ”Nyfaine”, hän sanoi. ”Oletteko te tehneet jotakin hänelle”?

Nainen nauroi hiljaista heleää naurua. ”Todellakin! Alat vihdoin käyttää aivojasi, ritari. Minä tapan sinun rakastettusi, jos et tee juuri niin kuin sanon”. Agamor pidätti henkeään. ”Mistä tiedän, että hän on oikeasti hallussanne”, hän kysyi. ”Sinä tiedät jo”, nainen vastasi. ”Sinä tiedät. Mutta minulla on todistekin”. Agamor nyökkäsi. Hän tiesi jo, mutta odotti silti hiljaa, kun nainen pisti käden kaapunsa sisään. Punainen berylli ilmestyi naisen käteen ja liiankin selvästi Agamor näki sen olevan sama, jonka hän oli antanut Nyfainelle. Hän sulki silmänsä. ”Mitä haluat”, hän kysyi viimein. ”Vain pienen palveluksen. Pikkujuttu mahtavalle sir Agamorille! Kaupungin pohjoisella muurilla on pieni portti. Haluan sinun vain avaavan sen tänään keskiyöllä. Me huolehdimme kaikesta muusta”!

Agamor nielaisi. Hän tunsi ensi kertaa elämässään olevansa todella peloissaan. Mitä hän tekisi? Pettäisikö hän kaupungin rakkauden tähden? Mutta hän oli luvannut Nyfainelle suojelevansa tätä. Hän oli luvannut tehdä mitä tahansa tämän puolesta! Ajatellessaan sen Agamor tiesi tekevänsä mitä nainen halusi! Hän nyökkäsi. ”Minä teen sen. Lupaatteko te vapauttaa hänet sen jälkeen”? Nainen nauroi ja nyt nauru oli mielipuolinen. ”Vapauttaa? En tietenkään lupaa. Minä vapautan hänet kun armeijamme marssivat sisään Mithlondin portista. Siihen asti hän takaa hyvän käytöksesi, sir Agamor. Muista, että jos vastustat meitä hän kuolee. Jos toimit oikein voit vielä elää uudessa Eriadorissa rakkaimpasi kanssa”! Agamor nyökkäsi. Hän tiesi ettei vaihtoehtoa ollut! Ritarikunnan silmissä hänestä tulisi kirottu, mutta ainakaan hän ei pettäisi rakkauttaan. Sillä ajatus Nyfainesta kuolemassa ilman apua oli paljon pahempi kuin ajatus Eriadorista palamassa. ”Tunnenko minä sinut”, kysyi Agamor äkkiä. Naisessa oli jotakin tuttua, kuin hän olisi muistuttanut jotakin kuvaa Agamorin mielessä. Agamor ei vain löytänyt tuota kuvaa mielestään. Nainen katsoi häneen omituisesti, kuin olisi hetken ajan lähes epäröinyt, muistaen jotakin menneisyydestä. Sitten hän taas nauroi heleää vaarallista nauruaan. ”Voi Agamor, kukaan ei taida tuntea minua! Ei enää! Mutta kauan sitten, kukaties. Tutki muistojasi ja löydät ehkä vastauksen”!

Welden kiiruhti pitkin kartanon pääkäytävää sir Athir kannoillaan. Prinsessa Nyfainen huone oli onneksi jo lähellä. Pahin oli tapahtumassa ja Weldenin ajatukset olivat täynnä huolta. Vartijat olivat raportoineet vihollisen joukkojen liikehtivän muurien taitse kohti pohjoista. He aikoivat yön suojissa piirittää koko kaupungin. Kun aamu koittaisi eivät ritarit enää pääsisi ratsain pois kaupungista! Heidän täytyi lähteä heti, vaikka Agamorin hyvästit prinsessalleen jäisivätkin aiottua lyhyemmiksi. Sillä Welden tiesi kyllä missä Vanhempi ritari oli. Agamorin oma huone oli tyhjä!

He saapuivat viimein Nyfainen oven luokse ja Welden koputti voimmaakkaasti. ”AGAMOR”, hän huusi. Ei vastausta! Pitkän koputtamisen jälkeen Welden koitti ovea. Se oli auki! Sisällä ei ollut ketään. ”He ovat lähteneet yhdessä jonnekin saadakseen olla varmasti rauhassa”, huudahti Welden. ”Miten löydämme Agamorin”, kysyi Athir huolestuneena. ”Hän voi olla missä vain”! Welden mietti hetken. ”Emme löydä”, hän totesi viimein. Athir katseli kiinnostuneena salohaltiaa. Tämän ilme oli tuskainen. ”Minä varoitin häntä, että ikävyyksiä voisi seurata”, sanoi Welden. ”Kirottua. Nyt minun on rikottava hänen suoraa käskyään vastaan. Huonoa onnea tämä tietää minulle! Voi kunpa Einion olisi täällä”!

”Mitä aiot tehdä”, kysyi Athir, joka ei alkuunkaan ymmärtänyt mihin suuntaan Weldenin ajatukset olivat liikkumassa. ”Hae minulle talleilta hyvä hevonen”, komensi samassa Welden. ”Minä haen jouseni ja pakkaukseni. Tavataan kartanon ovien edessä”. ”Mitä sinä aiot”, huudahti Athir toistaen kysymyksen. Welden huokasi syvään. ”Minä lähden Mithlondiin”; vastasi Welden. ”Nyt heti! Riski jäädä tänne on liian suuri. Minä en halua Mithlondin neuvoston eteen antamaan raporttia. Minä en halua rikkoa Agamorin suoraa käskyä. Mutta minulla ei ole nyt vaihtoehtoa. Sinä jäät tänne ja selität hänelle aamulla kaiken”! Ja selviät rikkomatta käskyä ja joutumatta Agamorin ja päämiesten vihan kohteeksi, lisäsi Welden mielessään. Jos jonkun on riskeerattava erottaminen ritarikunnasta, olkoon se vain eregionin Welden! ”Mutta sinut voidaan erottaa ritarikunnasta”, huudahti Athir tietäen mitä suoran käskyn rikkomisesta voisi seurata. Welden nyökkäsi vakavana. ”Olkoon niin. Minun täytyy tehdä niin kuin näen oikeaksi”. ”Älä tee sitä, Welden”, sanoi Athir. ”Odota Agamoria. Hän tietää kyllä mitä tekee. Hän hoitaa kaiken parhain päin”! ”Tätä hän ei voi hoitaa”, vastasi Welden. ”Hae nyt hevoseni, Athir. Meillä ei ole enempää aikaa kiistellä”.

He kävelivät pitkin leveää katua kohti pohjoista porttia. Welden toivoi ehtivänsä livahtamaan ulos kaupungista ennen kuin vihollinen ehtisi piirittää heidät. Hän talutti hevosta peläten jo valmiiksi ratsastusmatkaa. Salohaltiat eivät pitäneet hevosista ja Welden ei ollut poikkeus. Hän luotti ennemmin omiin jalkoihinsa, mutta nyt tarvittiin nopeutta eikä varmuutta. ”Etkö harkitsisi tätä vielä”, huudahti Athir kävellen edellä. Hän ei tiennyt miksi, mutta ajatus että Welden voitaisiin erottaa sai hänet huolestuneeksi. Salohaltia ei kuulunut eturivin ritareihin, mutta silti Athir oli kuluneina päivinä huomannut tässä jotakin. Ainakin Weldenissä oli hiven Einionia ja Athir oli huomannut viihtyvänsä tämän seurassa. Welden itse oli oudon päättäväinen nyt kun päätös oli tehty. Ecthelwion oli luottanut häneen tarpeeksi suositellakseen häntä ritariksi! Ehkä hänen siis piti itsekin luottaa itseensä! Raskain sydämin Welden piti kiinni päätöksestään.

”Portti on edessämme”, totesi Athir. Weldenin tarkat silmät näkivät nuoremman ritarin olevan oikeassa. Portti oli itseasiassa vain leveä metalliovi, josta viestinviejät saattoivat kulkea kaupunkiin huomaamattomasti. Mutta nyt salohaltian katse rekisteröi heti jotakin omistuista. Welden ei nähnyt yhtään vartijaa portin ympärillä tai muurilla sen yläpuolella. Omituinen aavistus valtasi hänet. Sitten hän näki jotakin, mikä sai Weldenin pelästymään. Portti oli raollaan. Ei paljoa, mutta riittävästi jotta sen voisi avata ulkopuolelta! Jotakin oli tekeillä. Jotakin pahaa! Samalla salohaltian katse osui pieneltä sivukujalta esiin kävelemään hahmoon. Hahmo ilmestyi heidän eteensä kuin tyhjästä, mutta Welden tunnisti heti päättäväiset askeleet. ”Agamor”, hän huudahti helpottuneena. Jotakin oli tekeillä ja myös Vanhempi ritari oli vaistonnut sen. Hän kyllä selvittäisi kaiken! ”Portti on auki. Meidän täytyy sulkea se nopeasti”. Agamor ei vastannut ja Welden arvasi hänen olevan liian yllättynyt sanoakseen mitään. ”Athir, juokse portille ja työnnä se kiinni”, komensi Welden. Athir tajusi viimein mistä oli kyse ja lähti juoksemaan kohti porttia. Mutta jotakin oli vieläkin pielessä, ajatteli Welden. Mitä Agamor oli tehnyt sivukujalla? Welden ei ollut kuullut askeleita. Oli melkein kuin Agamor olisi piileskellyt pimeällä kujalla tarkkaillen porttia!

Athir juoksi edelleen kohti porttia! Agamor ei ollut liikkunut tai sanonut mitään! Hän vain sseisoi paikoillaan odottaen Athiria! Odottaen Athiria? Aika pysähtyi. Ajatuksien tulva kulki läpi Weldenin aivojen. Alleth oli kadonnut. Agamor oli piileskelly portin luona ja portti oli auki. Agamor ei reagoinut mitenkään Weldenin varoitukseen että portti oli auki. Siispä Agamor tiesi sen olevan auki! Miten? Koska hän oli avannut sen? Miksi? Koska Alleth oli kateissa? Ja nyt Agamor seisoi paikoillaan ja odotti. Odotti mitä? Weldenin ajatukset päätyivät kauhistuttavaan ja mahdottomaan lopputulokseen. Se ei voinut mitenkään pitää paikkaansa. Mutta mitä Einion olikaan sanonut. Omiin päätelmiinsä piti aina luottaa!

Agamor odotti Athiria. ”ATHIR”, huusi Welden. ”MIEKKASI”! Athir kuuli huudon juuri kun oli ohittamassa Agamoria. Hän ei nähnyt mitään uhkaa, mutta tiesi ettei Welden huutaisi varoitusta huvikseen. Athirin käsi osui miekankahvalle ja vetäisi aseen huotrasta. Samassa hän näki pitkän taistelumiekan viuhuvan kohti jalkaansa hurjalla voimalla. Automaattisesti Athir heilautti oman miekkansa torjuntaan. Miekat osuivat yhteen ja iskun voimasta Athir sinkoutui selälleen. Tietäen vihollisen olevan aivan liian lähellä Athir kierähti maassa ketterästi ympäri ja tuli jaloilleen mahdollisimman kaukana. Mutta hänen edessään ei ollut yhtään vihollista. Ainoastaan sir Agamor! Athir jähmettyi paikoilleen voimatta uskoa mitä oli tapahtunut. Agamorin miekka osoitti nyt kohti Weldeniä.

”Pudota se”, sanoi Welden. Hänen jousensa oli jännitettynä ja nuoli osoitti suoraan Agamorin rintaan. Weldenin ääni oli kirkas ja terävä. Athir saattoi nähdä, että Weldenin käsi vapisi. Sitä se ei ollut tehnyt ikinä ennen, ei edes keskellä raivoisaa taistelua kaupunginmuurilla. Hetki oli kauhistuttavin mitä Athir oli ikinä kokokenut. Weldenin jousi oli suunnattu tämän omaa komentajaa kohti! Mutta tämä oli yrittänyt iskeä miekallaan Athiria. Mitä ihmettä oli tekeillä? ”Pudota miekkasi, Agamor”, Welden toisti. Agamorin miekka pysyi kohotettuna ja terä osoitti suoraan Weldenin kasvoihin. Mistä tahansa konfliktissa olikin kyse, Agamor oli selvästi jo laskenut sir Athirin siitä ulos. Vanhemma ritarin koko huomio oli kiinnittynyt Weldeniin. Kaksi ritaria tuijotti toisiinsa. ”Ei, pudota sinä jousesi”, komensi Agamor. ”Minä olen komentajasi ja käsken sinua”!

Welden ei tehnyt elettäkään totellakseen. ”Liian myöhäistä, Agamor”, salohaltia sanoi. ”Minä tajusin jo koko jutun, etkä sinä anna enää käskyjä! Minun on pakko sulkea tuo portti, Agamor. Tapahtui mitä tahansa, niin minun on suljettava se”! Agamor nyökkäsi ja ensi kertaa hänen kasvojensa ilmeetön naamio mureni hieman. Hän näytti hetken aikaa lähes surulliselta. ”Tiedän. Ja minun on pakko estää sinua. En voi antaa kenenkään sulkea tuota porttia. Sinun täytyy ymmärtää se, Welden. Minä en voi pettää häntä”! Weldenin ilme kertoi, että hän ei todellakaan ymmärtänyt. ”Viimeisen kerran, pudota miekkasi ja astu sivuun, Agamor. Olet pidätetty”! Athir katsoi hämmästyneenä salohaltiaan. ”Welden, et voi pidättää häntä. Hän on komentajamme”. Weldenin katse ei hetkeksikään siirtynyt pois Agamorista. ”Kyllä voin”, hän sanoi ja hämmästyi itsekin äänensä voimakkuutta. Welden muisti mitä Delemir oli sanonut kauan sitten Darchasille Mithlondissa. ”Minä olen Kultaisen kukan ritari. Minä olen laki, eikä kukaan ole lain yläpuolella”!

Hetki tuntui kestävän ikuisuuden ajan. Vanhempi ritari ja hänen alaisensa seisoivat vastatusten tuijottaen toisiaan. Welden muisti aina tuon hetken Daran portilla yhtenä elämänsä kaameimmista. Hitaasti ymmärrys hiipi hänen mieleensä. Portti oli auki ja vihollinen voisi syöksyä sisään koska tahansa. Agamor ei antaisi hänen sulkea sitä! Ei niin kauan kuin pystyi sen estämään. Kyynel vieri pitkin ritarin poskea, kun hän tajusi tilanteen koko karmeuden. Hän tajusi mitä hänen täytyi tehdä. Mitä hän oli pakotettu tekemään. Hänen täytyisi tappaa Agamor! Weldenin käsi vapisi yhä enemmän kun hän tuijotti Agamoria silmiin. Agamor näki miten Weldenin ilme muuttui pelokkaasta surulliseksi. Hän näki kyyneleen selvästi salohaltian poskella ja tajusi mitä tämä ajatteli. Welden aikoi tappaa hänet! Ei, salohaltia ei halunnut tehdä sitä. Hän olisi halunnut tehdä lähes mitä tahansa ennemmin! Mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Agamor tajusi sen enemmän kuin hyvin. ”Agamor, sinun täytyy väistyä”, pyysi Welden. Ääni oli lähes anova ja hätäinen. Viimeinen hätähuuto ennen kuin Welden tekisi mitä oli pakotettu tekemään. Koko tilanteen epätoivoisuus iskeytyi Agamorin tajuntaan. Welden ei voisi ikinä antaa itselleen anteeksi tekoaan. Ei ikinä! Ja silti hän tekisi mitä täytyi. Hän oli oikea Kultaisen kukan ritari! Sillä hetkellä Welden oli täysin yksin ja epätoivoinen. Hänen päällikkönsä oli pettänyt hänet. Agamor tajusi, ettei voisi tehdä tätä hänelle. Kukaan Vanhempi ritari ei voinut pakottaa alaistaan tekemään moista valintaa. Kukaan ritari ei voisi pettää toveriaan niin pahasti. Ei edes rakkauden takia! Viimein hän tiesi mitä tehdä!

Welden hätkähti Agamorin viimein liikkuessa. Toivo välähti hänen mielessään. Aikoiko tämä sittenkin pudottaa miekkansa? Mutta ei, Agamorin miekka kääntyi ja osoitti nyt Vanhemman ritarin omaan vatsaan. ”EIIIII”, huusi Welden syöksyen eteenpäin, mutta liian myöhään. Allethin nimi huulillaan Agamor iski miekan vatsaansa ja kaatui ääneti maahan. Samassa Welden oli Vanhemman ritarin luona ja polvistui tämän viereen. Mitään ei ollut tehtävissä. ”En voinut...tehdä sitä sinulle”, hengähti Agamor katkonaisesti. Welden ymmärsi. Agamor veti viimeisen henkäyksensä ja oli poissa. Welden sulki hänen silmänsä ja taisteli kyyneleitä vastaan. Athir seisoi hänen takanaan järkyttyneenä. ”Portti”, huudahti Welden hätkähtäen. ”Juokse, Athir”! He kumpikin lähtivät juoksemaan kohti porttia. Weldenin jousi oli yhä hänen kädessään ja nuoli jänteelle. ”Sulje se”, salohaltia huudahti pysähtyen 10 metrin päähän ja jännittäen jousensa. Athir jatkoi juoksuaan. Hän oli vain kolmen metrin päässä portista, kun mustaan haarniskaan pukeutunut ritari astui portin raosta sisään työntäen porttia samalla enemmän auki. Hän näki Athirin ja kohotti miekkansa, mutta Weldenin nuoli iskeytyi samassa ritarin kaulan läpi. Athir ei pysähtynyt, mutta joutui väistämään, kun toinen ritari loikkasi portista miekka valmiina. Weldenin hurjalla voimalla ammuttu nuoli lävisti miehen vatsan. Sitten Athir heittäytyi porttia vasten ja työnsi sen kiinni juuri seuraavan soturin edestä. Näppärästi nuori haltia pudotti salvan paikoilleen ja portti oli kiinni.

Welden huusi hälytystä ja pian alue oli täynnä sotilaita. Vihollisen iskuosasto joutui vetäytymään sekasorrossa kaupungin edustalta. Kun prikaatinkomentaja Danlath ehätti portille hän näki kaksi Kultaisen kukan ritaria siellä hevosten kanssa. ”Mitä te aiotte”, hän kysyi. ”Missä on herranne Agamor”? Kummassakin ritarissa oli jotakin outoa. Kuin suuri suru olisi painanut heitä. Danlathilta jäi kuitenkin huomaamatta varoittava katse, jonka sir Welden heitti toverinsa suuntaan. ”Agamor on kuollut”, sanoi Welden ääni täynnä surua. ”Mutta me estimme vihollista pääsemästä kaupunkiin. Haudatkaa te sir Agamor. Vihollinen on sekasorrossa ja meidän täytyy yrittää sen avulla päästä läpi saartorenkaasta, sillä huomenna on aamulla koko kaupunki jo piiritetty. Agamor aikoi Mithlondiin raportoimaan tapahtumista täällä ja nyt minun on mentävä hänen sijastaan”. Danlath nyökkäsi. ”Mutta minä toivoin että pysyisitte täällä auttamassa puolustuksessa. Tarvitsemme kaiken avun mitä voimme saada”! Welden nyökkäsi. ”Niin tarvitsette, herra. Agamor oli samaa mieltä ja halusi siksi vakuuttaa Lindonin haltiat lähettämään apua. Vain sieltä voimme saada nyt apujoukkoja. Siksi minun on nyt mentävä herrani sijasta”. Vaikka totisesti en ole velkaa hänelle mitään, lisäsi Welden mielessään. ”Ja lisäksi teidän tulisi tietää, herra, että prinsessa Nyfaine on vangittu vihollisen toimesta. Luulen hänen olevan vieläkin täällä kaupungissa, joten voitte järjestää etsintöjä. Ehkä löydätte hänet yhä hengissä”. Mutta Welden ei kuulostanut vakuuttuneelta. Yö oli ollut traaginen ja jotenkin oli vaikeaa uskoa, että Nyfaine voisi välttää tuota tragediaa. Välttäisikö kukaan heistä sitä? Welden antoi merkin avata portti ja astui hevosta taluttaen ulos kaupungista. Athir seurasi häntä ääneti. Danlath katsoi pitkään heidän jälkeensä. Kumpikin ritari näytti ottavan Vanhemman ritarin kuoleman todella raskaasti. Heidän kasvojensa harmaudesta ja tuskasta päätellen Danlath olisi luullut kummankin ritarin haavoittuneen pahasti. Mutta he olivat selvästi vahingoittumattomia. Danlath ei tajunnut, että sekä Welden että Athir olivat todellakin haavoittuneet tuona yönä, mutta vain henkisesti!

MITHLONDIN NEUVOSTO

Kaksi harmaisiin kaapuihin pukeutunutta ritaria istui hevostensa selässä tornikukkuloiden laella katsellen alas Lhunen lahdelle ja Mithlondiin. He olivat olleet vaitonaisia koko pitkän ratsastuksen ajan. Etelästä oli noussut savua ja Kontu oli ollut täynnä uutisia vihollisesta, joka lähestyi nopeasti Briitä. Nopeasti ratsastavat partiot olivat jo levittäneet Daran suunnalta käsin tuhoa maakuntaan ja suuri osa asukkaista oli pakenemassa kylistä maaseudulle. Yhdellä viiden hengen partiolla oli ollut huono tuuri törmätä suoraan kahteen ritariin, jotka olivat tehneet nopeasti ratsumiehistä selvää jälkeä. He olivat saavuttaneet Tornukukkulat ilman muita ongelmia. ”Athir, me saavumme pian Mithlondiin”, tuumi Welden katsoen nuorempaan ritariin. ”Ei ole meidän tehtävämme häväistä Agamorin muistoa. Älä mainitse hänestä kenellekään. Puhumme asiasta vain ruhtinas Glorfindelille ja Ecthelwionille. Olkoon heidän asiansa päättää, mitä tiedolla tekevät”! Athir katsoi hämmentyneenä Weldeniin. ”Mutta hän petti ritarikunnan”, Athir huudahti. ”Toveriemme pitää saada tietää. Ei ole oikein salailla tälläista asiaa. Mikä koskee kaikkia pitää olla kaikkien tiedossa”. Welden nyökkäsi. ”Lähes aina tuo pitää paikkansa. Mutta ei tänään. Ei nyt. Mieti mitä Einion sanoisi”.

Athir mietti hetken. ”Hän sanoisi, että on tarpeetonta meidän pilata urhean ritarin muistoa. Siitä ei voi olla mitään hyötyä, vain haittaa”. ”Juuri niin”, myönsi Welden. ”Päättäkööt siis meitä viisaammat ja paremmat mitä asiasta sanovat”. ”Niin olkoon”, vastasi Athir. He kannustivat hevosiaan ja lähtivät taittamaan viimeiset kilometrit Mithlondiin.

Sir Salborn käännähti hämmästyneenä kun Kultaisen kukan ritarikunnan päähuoneen etuovi paiskattiin rajusti auki. Sisään marssi sir Welden harmaa kaapu osittain veren peitossa ja likaisena. Hän näytti olevan äärimmäisen väsynyt. Mitä Itäisen ryhmän ritari teki Mithlondissa, ihmetteli Salborn. Welden käveli suoraan aulan poikki ja rojahti istumaan leveälle sohvalle. Salbornin silmät levisivät hämmästyksestä, kun hän näki ensi kertaa Weldenin kasvot. Jotakin oli tapahtunut! Jotakin kamalaa! Se oli kirjoitettu sir Weldenin kasvoihin kirjaimin joita Salborn ei voinut olla näkemättä. Welden ei ollut väsynyt ruumiillisesti vaan henkisesti. ”Hae Gundar”, hän huudahti vierellään seisovalle ritarille ja käveli Weldenin luokse. Tämä nosti väsyneen katseensa ja vältti Salbornin silmiä. ”Herrani Salborn”, salohaltia tervehti väsyneellä äänellä. ”Missä Talwe on? Minun täytyy puhua hänen kanssaan”! Salborn pudisti päätään. ”Hän ei ole Mithlondissa. Olemme kuulleet paljon huhuja ja hätäisiä avunpyyntöjä idästä. Talwe on lähes koko Läntisen ryhmän kanssa marssilla itään ottamaan selvää, mitä on tapahtunut. Mutta lähetin jo hakemaan Gundaria”!

Welden nyökkäsi ja sulki hetkeksi silmänsä. ”Kuinka pahasti se on sujunut”, kysyi Salborn innokkaana kuulemaan uutisia. ”Pahemmin”, vastasi Welden huokaisten. ”Mutta odotetaan Gundaria. En usko että pystyn kertomaan kaikkea kahdesti. En nyt”! Salborn nyökkäsi. ”Suuri tuska on ylläsi. Sen näen selvästi. Odotetaan siis. Meillä ei ole kiire mihinkään”! Pian sir Gundar saapui. Hän oli Kultaisen kukan päämies, jonka olemus oli yleensä aina innokas ja huoleton. Mutta nyt Gundarin silmissä oli huoli, joka lisääntyi kun hän näki Weldenin. Hän vaihtoi nopean katseen Salbornin kanssa. ”Sir Welden. Kerro mitä on tapahtunut. Sillä näen että sinulla on paljon kerrottavaa. Ja missä on sir Agamor? Viesti kertoi teidän lähteneen yhdessä kuukausi sitten Imladrisista”.

”Kerrottavaa on paljon”, totesi Welden väsyneesti. ”En tiedä mistä aloittaisin”! ”Kerro kaikki järjestyksessä alusta loppuun”, neuvoi Salborn. ”Uutiset ovat todella pahoja”, aloitti Welden. ”Viimavaarojen linja on murtunut. Vihollinen tuhosi suurimman osan vartiopisteistä. Amon Sulia piiritettiin. Sen jälkeen en ole sieltä uutisia kuullut, mutta pelkään sen kaatuneen. Uutiset vihollisesta lähestymässä Briitä ovat melko varmasti oikeita. Vaarallisin on kuitenkin vihollisen pääarmeija, joka löi Arnorin 2.Vakinaisen prikaatin ja tuhosi sen leirin. Ja mikä pahinta, sir Einion kuoli siellä”. Gundar huokaisi surullisesti. Einion oli poissa? Sitä oli vaikea hyväksyä. Einionissa oli aina ollut jotakin merkillistä, kuin mikään ei voisi häntä vahingoittaa. Nyt hän oli kuollut! ”Vihollinen marssi sen jälkeen vauhdilla kohti Daraa”, jatkoi Welden. ”Heidän ratsuväkensä rynnäkkö kaupunkia vastaan torjuttiin. Me olimme siellä, Agamor, minä ja sir Athir. Agamor pelasti kaupungin. Kenraali Dormal ilmestyi sitten paikalle Nenuialin joukkojen kanssa ja löi Angmarin ratsuväen. Pian jalkaväen pääjoukko kuitenkin saapui paikalle ja Dara on nyt säännöllisesti piiritettynä. Vihollisen piirityskoneisto on pian valmiina. Dormal joutui peräytymään ylivoiman edessä luoteeseen. Jos Dara kaatuu pääsee vihollinen tunkeutumaan Nenuialille ja Kontuun. Se on Arthedainin loppu! Ratsupartiot hävittävät jo Kontua. Teidän olisi pitänyt nähdä mitä he ovat tehneet Darassa ja Viimavaaroilla. Koko maa on hävitetty. He kylvävät tuhoa ja kuolemaa kaikkialla minne menevät. Lindonin on pakko auttaa dunedainia tai koko Eriador on hukassa”.

”Entä Agamor”, kysyi Gundar. ”Miksi hän ei tullut itse raportoimaan”? Salbornin silmät laajenivat hänen katsellessaan Weldeniä. Oli kuin vanya olisi nähnyt salohaltian mieleen ja tiennyt mitä oli tulossa. ”Kaikki huonot uutiset eivät olleet vielä siinä, eikö niin”, tuumi Salborn surullisena. ”Agamor on kuollut”, sanoi Welden ja hänen äänensä oli nyt lähes surun murtama. ”Miten”, huudahti Gundar uskomatta korviaan. Muutaman minuutin sisällä hän oli kuullut sekä Einionin että Agamorin kuolleen. Se tuntui lähes mahdottomalta. ”Tähän liittyy tarina, eikö liitykin”, tuumi Salborn mietteliäänä. ”Hän on kuollut”, huudahti Welden. ”Eikö se riitä? En voi sanoa siitä enempää. En teille! Suru on liian suuri. Puhun Glorfindelille tai Ecthelwionille, mutta en muille”. Gundar nyökkäsi, sillä hän näki ettei Weldeniä kannattanut painostaa asiasta. ”Hyvä on. Tee niin kuin haluat. Minun pitää kutsua kokoon Lindonin ruhtinaiden kokous. Kerron heille saman mitä sinä kerroit, Welden. Nyt heidän on pakko tehdä päätöksiä, sillä muuten Eriador on hukassa”. Sen sanottuaan Gundar kiiruhti pois. Mutta Salborn katsoi yhä Weldeniä eikä näyttänyt tyytyväiseltä. Welden ei voinut olla ihmettelemättä, kuinka paljon vanya saattoi nähdä hänen ajatuksistaan!

”Kuuntelevatko he Gundaria”, hän kysyi mietteliäänä. ”Eivätkö ruhtinaat Melandur ja Galendil ole yhä johtavat ruhtinaat. Hehän ovat aina vastustaneet liittoa dunedainin kanssa”. Salborn nyökkäsi. Hän jos kuka tiesi poliittiset tilanteet. ”Viime vuosiin asti he ovat pystyneet pitämään Lindonin ruhtinaiden pääosan puolellaan. Mutta viimeaikoina on tilanne alkanut muuttua. Tällaisen hätätilan edessä voi olla mahdollista murtaa heidän valtansa lopultakin. Sitä Gundar tulee yrittämään”!

Ja sitä sir Gundar todellakin yritti. Kun Lindonin ruhtinaat kokoontuivat paria päivää myöhemmin Mithlondissa selitti Gundar tarkasti heille tilanteen Eriadorissa. Hän maalasi kovin tylyin sanoin heidän eteensä tilanteen, jossa Angmarin musta voima oli saamassa haltuunsa koko Eriadorin levittäen tuhoa alueen jokaiseen kolkkaan. Pian tuo musta voima seisoisi Mithlondin porttien edessä ja vaatisi sisäänpääsyä. myös Gunwe ”yksinäinen”, Kultaisen kukan ritarikunnan edustaja Mithlondissa, oli tehnyt hyvää työtä. Hän oli puhunut yksityisesti lukuisien ruhtinaiden kanssa taivutellen näitä Gundarin puolelle. Tämä ja Gundarin puhe toivottavasti taivuttelisi epäröivät auttamaan Arthedainia. Gundar lopetti puheensa dramaattisesti. ”Arthedainia ja Cardolania kohdanneeseen tuhoon lisään vielä oman henkilökohtaisen suruni. Olen vasta saanut kuulla, että Kultaisen kukan Vanhemmat ritarit sir Agamor ja sir Einion ovat saaneet surmansa Daraa ja Viimavaaroja puolustaessaan. Tämä uhka on todellinen. Sitä ei voi liioitella”! Kuolemanhiljaisuus vallitsi neuvoston huoneessa Gundarin vaiettua ja istuttua paikalleen. Monet heistä olivat tunteneet Einionin henkilökohtaisesti ja Agamorin maineeltaan. Miten kaksi niin maineikasta ritaria oli voinut kaatua niin lyhyessä ajassa? Se tuntui lähes uskomattomalta.

Vihersataman Gellan nyökkäsi tyytyväisenä Gundarille. Hän oli pelännyt kokousta Talwen ollessa poissa, mutta Gundar oli pärjännyt enemmän kuin hyvin. Tummassa hiljaisessa Kultaisen kukan päämiehessä oli enemmän kuin päältäpäin näytti. Silti Gellan toivoi että Gundar olisi kertonut hänelle etukäteen miten aikoi lopettaa puheensa. Einion ja Agamor olivat KUMPIKIN poissa. Gellan kadotti hetkeksi ajatuksensa kuullessaan tämän järkyttävän uutisen. Tämä antoi aikaa ruhtinas Galendilille pyytää puheenvuoroa, jonka Cirdan myönsi. Gellan katsoi katkerana entistä herraansa, jota entisen ritarinsa Einionin kuolema ei näyttänyt koskettavan mitenkään. Juuri siten oli Galendil elänyt elämänsä, välittämättä kenestäkään muusta kuin itsestään ja läheisimmistä sukulaisistaan. Sillä kiistatta Galendil rakasti sisariaan ja oli rakastanut serkkuaan Ereinionia. Myös sisarten jälkeläiset olivat lähellä hänen sydäntään. Mutta kukaan muu ei Galendililta saanut mitään myötätuntoa.

”Jotkut täällä ovat halunneet jo pitkään liittoa dunedainin kanssa”, aloitti Galendil vilkaisten alta kulmain Gellania. ”Jotkut täällä ovat unohtaneet oman asemansa ja ovat nousseet parempiaan vastaan”. Seurasi uusi vilkaisi Gellaniin, mutta myös kohti Salmarindilia. ”Minä olen aina neuvonut tätä liittoa vastaan. Se on sotkemassa meidät sotiin, jotka eivät mitenkään meitä koske. Mitä meitä liikuttaa kuka hallitsee Amon Sulin tornia tai kuka on vallassa Fornostissa? Eikö tämä samainen liitto vienyt meiltä rakkaan serkkuni Ereinionin ja johtanut Lindonin kuningaskunnan loppuun? Miten kauan annamme ruhtinas Glorfindelin ja hänen ritarikuntansa kylvää eripuraa haltioiden kesken. Tämä on ihmisten ja Glorfindelin sota, ei meidän. Hän itse lähti vapaaehtoisesti Imladrisiin Viimeisen Liiton jälkeen. Varmasti hän ei voi sieltä käsin vetää meitä mukaan sotaansa, joka ei meille kuulu”!

Galendil puhui voimallisesti ja taitavasti. Samankaltainen puhe oli kerta toisensa jälkeen suonut hänelle ja Melandurille voiton poliittisissa taisteluissa. Mutta kaikesta huolimatta Galendil ei ymmärtänyt paljoakaan politiikasta. Gellan hymyili itsekseen miettiessään ruhtinaan virheitä. Hän oli riitautunut Gellanin kanssa, eikä tuntunut tajuavan ajaneensa vanhan tukijansa Salmarindil Noldorinin luotaan. Liian pitkään Galendil oli estänyt avioliiton nuoremman sisarensa ja Salmarindilin välillä katkeroittaen Valwen huoneen päämiehen syvästi. Kun Galendil oli viimein ylhäisesti myöntynyt avioliittoon oli hän luullut Salmarindilin uskollisuuden palaavan automaattisesti. Mutta tämän ylpeä mieli ei voinut antaa anteeksi moista loukkausta. Vuosi vuodelta Salmarindil oli muuttunut vihamielisemmäksi entistä ystäväänsä kohtaan.

Nyt oli Gellanin vuoro puhua. Voimakkaasti hän asettui tukemaan Gundaria. Galendil näytti hämmästyneeltä entisen aliruhtinaansa röyhkeydestä. Tämä puhui avoimesti entistä herraansa vastaan. Tuona päivänä kaikki viimein muuttui Lindonin politiikassa. Sillä Gellan puhui hyvin ja sekä Salmarindil että Gildor Inglorion asettuivat tukemaan häntä. Näiden kolmen verrattain nuoren ja innokkaan ruhtinaan liitto alkoi nyt ajaa Arthedainille myötämielistä politiikkaa. Kaiki ratkesi kun Cirdan asettui heitä tukemaan. Viimein hänkin oli valinnut avoimesti puolensa ja asettui Glorfindelin ja Elrondin liittolaiseksi. Uusi poliittinen liitto oli voimakas, etenkin kun Salmarindililla oli aimo annos poliittista järkeä. Hän ymmärsi ehdottaa liittoa Arthedainin kanssa vain väliaikaiseksi. Tämä toi liiton puolelle epäröivät sindarin ruhtinaat ja Guilinin, jotka olivat kyllä halukkaita auttamaan dunedainia nyt kun heillä oli todellinen hätä, mutta eivät olleet valmiita lupaamaan pysyvää liittoa. Niin Lindonin ruhtinaiden neuvosto päätti koota joukkoja Arthedainin ja Cardolanin avuksi. Gellanin voitto oli täydellinen, kun hänet vielä nimettiin uuden apujoukon komentajaksi.

Viikkoa myöhemmin Lindonin joukot olivat valmiita marssimaan itään. Lähetit olivat tuoneet tiedon, että Dara piti edelleen puoliaan. Sen sijaan vihollisen komentaja oli lyönyt kenraali Dormalin ratkaisevasti ja tämä oli vetäytymässä täyttä vauhtia kohti Nenuialia. Silloin levisivät ensi kertaa huhut vihollisen komentajasta, joka oli väittämän mukaan pitkä ja voimakas soturi. Noitakuninkaan sanottiin luvanneet hänelle voittamattomuuden taistelukentillä, jos mies palvelisi häntä! Joidenkin väittämän mukaan komentaja oli haltia!

Gellan ajatteli uutisia kävellessään kuninkaanlinnan käytävällä. Oli aika marssia! ”Uusimman tiedon mukaan Cardolanin puolustus on romahtanut”, kertoi sir Gundar kävellen hopeiseen haarniskaan pukeutuneen ruhtinaan rinnalla. ”Talwe on ilmeisesti Baranduinin eteläisellä sillalla ja on puolustanut sitä menestyksekkäästi. Brii on kuitenkin vihollisen miehittämä ja Cardolanin joukot on tungettu etelään. Toisten tietojen mukaan Fornost pitää edelleen puoliaan”. Gellan nyökkäsi mietteliäänä. Hänen joukkonsa ei ollut suuri, mutta se oli hyvin aseistettu ja äärimmäisen kokenut. Hänellä oli alaisuudessaan kolme keihäsmiesprikaatia, yksi noldorin, yksi sindarin ja yksi falathrimin. Lisäksi pataljoona laiquendin jousimiehiä oli liittynyt mukaan. Myös ratsuväkeä oli saatu kokoon vain yksi pataljoona. Gundarin neuvosta Gellan oli jo lähettänyt sen Baranduinin eteläiselle sillalle auttamaan Talwe ”tummaa” ja tämän ritareita. Jalkaväki marssisi Konnun halki Daran avuksi. Vaikka uutiset olivat synkkiä oli Gellan toiveikas. Jos hän ehtisi Daraan ennen kaupungin kaatumista ja pääsisi liittymään yhteen kenraali Dormalin kanssa, voitaisiin Angmar yhä voittaa. Kultaisen kukan ritarikunnan Mithlondin ryhmä Gundarin komennossa marssisi hänen kanssaan. Se lisäsi Gellanin turvallisuudentunnetta. Ritarit paloivat halusta päästä mukaan taisteluun. Ruhtinas Gellan tunsi samoin. Innokkaana hän nousi ratsunsa satulaan linnan edustalla ja lähti ratsastamaan kohti itää.

KULTAISEN KUKAN WELDEN

Derhal istui lattialla ja värisi. Tarvittiin kaikki hänen uskalluksensa ja rohkeutensa, että hän oli kyennyt jälleen astumaan palavan ympyrän keskelle. Hän aavisti jo kivun mielessään. Se poistuisi ruumiista pian, mutta kestäisi mielessä pitkään. Hän oli päättänyt olla tekemättä tätä enää, mutta hätä ja pelko olivat jälleen ajaneet hänet ympyrän keskelle. Koko päivän hän on saanut huonoja enteitä rakkaimmastaan. Darchas oli vaarassa! Jotakin yllättävää ja voimakasta oli lähestymässä tätä. Merkit olivat selvät. Derhalin rakas oli hengenvaarassa. Tai olisi pian! Hänen täytyi saada selville mistä uhka tuli ja varoittaa Darchasta. Hänen täytyi, vaikka se merkitsisi kipua ja tuskaa. Hän kestäisi sen vielä kerran, Darchaksensa puolesta, mutta ei enää kertaakaan sen jälkeen. Ei ikinä!

Noituus ei ymmärtänyt nimiä. Ei, vaan hänen piti saada tahtomansa muilla keinoin. Derhal tiesi jo miten. Hän hillitsi viimein vapinansa ja valmistautui lentämään vielä viimeisen kerran. ”Vie minut hänen luo, jota eniten rakastan, ja näytä häntä uhkaava vaara”, lausui Derhal kirkkaalla äänellä, lausui käskysanan ja...

...lensi. Hänen henkensä kiisi jälleen halki ilman vapaana kuin lintu. Mutta hän tiesi millä hinnalla sen ostaisi myöhemmin. Aikaa ei ollut hukattavaksi. Hän tunsi voiman tarttuvan itseensä ja johdattavan häntä etelään. Se oli outoa, mietti Derhal kiitäessään yli Eriadorin. Oliko Darchas marssittanut joukkonsa jostakin syystä Briin suuntaan? Mutta ei, hänen henkensä ylitti Briin näkemättä muuta kuin Rhudaurin armeijan yksiköitä. Angmarin joukoista ei ollut jälkeäkään. Silti voima kiidätti Derhalia eteenpäin, kohti länttä.

Viimein hän näki yksinäisen hahmon lepäämässä tien vierellä, kivellä. Hahmo oli kääriytynyt harmaaseen kaapuun, niin että häntä oli vaikea nähdä maaston keskeltä. Mutta Derhal näki ilmasta kaiken. Hän näki myös örkkien partion väijymässä edempänä tiellä. Jos hahmo jatkaisi tietä myöten eteenpäin edes kymmenen minuuttia, niin hän kävelisi suoraan ansaan. Derhal tiesi heti kuka harmaakaapuinen hahmo oli. Vain Kultaisen Kukan ritari kävelisi Angmarin uhkaamalla alueella yksinään. Voi, hän tiesi liiankin hyvin kuka hahmo oli!

Welden nojasi suureen kiveen ja mietti. Hänen isänsä jousi lepäsi kivellä ritarin vierellä. Hän tunsi uhan tässä ennen niin rauhallisessa maassa. Matkaaja ei voinut olla hetkeäkään levollinen. Ritarin katse haravoi kokoajan maastoa hänen ympärillään, etsien vihollisia. Yksinäisyys ei kuitenkaan huolestuttanut häntä. Ei, Welden oli siitä vain iloinen. Einion oli kuollut ja suru täytti ritarin mielen. Kun siihen lisäsi mitä Agamorin kanssa oli tapahtunut, niin kyseessä oli todellakin kauhistuttava vuosi. Welden ei halunnut kenenkään seuraa. Hän halusi vain olla yksin synkkine mietteineen. Mielessään hän näki kokoajan Agamorin iskemässä miekan vatsansa läpi. Hän näki myös Einionin, kuvitellen millaiset olivat olleet ritarin viimeiset hetket.

Talwe ”tumma” oli jossakin edessäpäin ritariensa ja Lindonin ratsuväen kanssa. Welden arvasi hänen puolustavan Baranduinin siltaa. Se oli ainoa paikka, missä Talwe saattoi kuvitella voivansa pidätellä vihollisia. Welden oli matkalla Talwen luokse yksinään. Hän ei halunnut palata Daraan tai odottaa toimettomana Mithlondissa. Mikä tahansa oli parempaa kuin odottaminen. Mutta autiot maat Lindonin itäpuolella täyttivät hänen mielensä levottomuudella. Asukkaat olivat kaikki paenneet teiden läheltä. Missään ei näkynyt ketään. Siitä huolimatta uhan tunne ritarin mielessä voimistui kokoajan. Juuri Einion oli opettanut hänet seuraamaan tuntemuksiaan. Ne pitivät hänen mukaansa yleensä aina paikkansa. Siksi Welden ei yllättynyt, kun tummakaapuinen hahmo nousi esiin vain kymmenen metrin päästä, pensaan takaa. Hänen kätensä oli levännyt jousen päällä jo ennen hahmon ilmestymistä ja toinen käsi veti esiin nuolta.

Kun hahmo astui esiin pensaa takaa hitaan majesteetillisesti, se huomasi tuijottavansa suoraan jännitettyyn jouseen. Nuolen kärki osoitti suoraan hänen rintaansa. Ritarin kaavun huppu oli lentänyt tämän päästä ja tummakaapuinen hahmo näytti vavahtavan nähdessään ritarin kasvot. ”Älä liiku”, Welden huudahti. Hahmon ilmestyminen ei ollut yllättänyt häntä, mutta tummakaapuisen seuraava liike yllätti. Tämä jatkoi kävelyä kohti Weldeniä piittaamatta jousesta. Weldenin jousi seurasi hahmon liikettä. ”Sinä et voisi ikinä tappaa minua”, sanoi kirkas kylmä ääni kaavun alta ja maidonvalkoinen käsi veti syrjään tumman hupun. ”Pistä siis pois jousesi, eregionin Welden. Et tarvitse sitä tänään”!

Jo kuullessaan äänen oli Welden antanut jousensa vajota. Hän olisi tuntenut sen äänen missä tahansa, koska tahansa! Hän tunsi sen vaikka äänen vanha pehmeys ja rakastettavuus oli poissa. Sen oli korvannut jokin kylmä ja kova. Tuo ääni oli tottunut antamaan käskyjä. Julmia käskyjä! ”Derhal”, Welden sai sanotuksi. Jousi laski alas, niin että nuolen kärki osoitti maahan. Mutta nuoli pysyi jänteellä!

Derhal käveli häntä kohti kasvot yhtä kauniina kuin aina ennenkin. Sinisten silmien tuike oli yhä sama ja katse sai Weldenin värisemään. Se oli Derhal. Sama nainen jota hän rakasti koko sydämestään. Nainen jota hän oli kaivannut joka päivä hänen lähdöstään asti. Nainen jota hän ei voisi ikinä unohtaa tai lakata rakastamasta. Ja silti se ei ollut sama nainen. Welden hätkähti ja jousi kohosi uudelleen osoittamaan neitoon, joka pysähtyi tuskin kolmen metrin päähän ritarista. Siinä oli nainen joka veisi hänen sielunsa, jos voisi! Eikä epäröisi hetkeäkään. Welden näki sen kaiken selvästi. Siinä oli nainen, jonka luota hänen täytyisi paeta. Mutta hän ei voinut!

”Derhal”, Welden toisti, lähes uskomatta silmiään. Lukuisina iltoina hän oli haaveillut tapaavansa neidon vielä kerran. Hän oli miettinyt mitä sanoisi. Miten hän antaisikaan tälle anteeksi kaiken ja oli ihmeellisen kunnianarvoisa. Kaikki ne sanat kuolivat hänen huulilleen tuona hetkenä. Sellaisia sanoja ei voinut sanoa tuollaiselle naiselle, joka ritarin edessä seisoi. Ei koskaan! Silloin tämä todellakin veisi sanojan sielun!

Äkkiä Derhal nauroi hiljaista heleää naurua. ”Laita pois jousesi, Welden. Et ikinä haluaisi, etkä voisi vahingoittaa minua”. Puhuessaan Derhal käveli eteenpäin ja istuutui kiven laidalle pitäen viileiden silmiensä katseen yhä Weldenissä. Ehkä katseli oli tarkoitettu osoittamaan kiintymystä tai kiinnostusta, mutta Welden näki niissä vain laskelmointia. Mikä tahansa olikin Derhalin syy tavata Welden kaikkien näiden vuosien jälkeen, tämä ei tekisi ikinä mitään vailla laskelmointia. Sen salohaltia näki liiankin hyvin. Se merkitsi vain yhtä asiaa. Derhal ei oikeasti ollut vaarassa. Ei vaikka Welden ampuisi nuolen tätä kohti. Hän ei siis ollut oikeasti täällä!

Welden antoi jousensa laskea jälleen ja asetti sen kivelle vierelleen. Itse hän jäi seisomaan irroittamatta katsettaan tuosta naisesta, jota hän rakasti, mutta joka nyt vaikutti ritarista ennen kaikkea vaaralliselta. Hän ei voisi puhua mistään tärkeästä, Welden tajusi. Tämä kaunis ja vaarallinen nainen käyttäisi kaiken häntä vastaan omien tarkoitusperiensä hyväksi. Hän ei voisi puhua tunteistaan tätä kohtaan, sillä tämä kylmä nainen ei välittäisi ja kokisi sen heikkoudeksi. Welden kohautti olkapäitään.

”Mitä teet täällä, Derhal”, hän kysyi lopulta. ”Kaikkien näiden vuosien jälkeen, siinä sinä olet. Miksi juuri nyt”? Derhal katsoi Weldeniä tutkivasti. Hän oli odottanut epätoivoisia rakkaudentunnustuksia. Mutta niitä ei tullut. Ritarin ilme oli täysin tutkimaton. Neito naurahti. ”Kohtalon oikusta, sanoisin. Ehkä meidän oli tarkoitus tavata vielä kerran. Ehkä näin on paras. Eri tarkoitus oli matkallani, mutta silti olen täällä. Merkillistä, todellakin. Ehkä Eru tarjoaa minulle viimeistä tilaisuutta. Jos niin on, on se turhaa. Minä olen saavuttamassa kaiken mistä ikinä haaveilin, Welden. Voitko kuvitella. Kaikki ne unelmat suuruudesta ja voimasta. Minä olen jo melkein siellä. Etkö ole iloinen puolestani”?

Welden katsoi Derhalia ja hirvittävä aavistus alkoi nousta hänen mielessään. Mistä neito puhui? Derhal yritti näyttää kauniilta ja puhtaalta, mutta jotakin paistoi läpi hänen silmistään. Kuin jokin pahuus olisi elänyt hänen mielessään, eikä neito kyennyt edes hetkeksi sitä täysin peittämään. Ei vaikka kuinka halusi. ”Se on minun syytäni”, huudahti Welden tajuten nyt kaiken liiankin hyvin. ”Minun olisi pitänyt lähteä perääsi. Minun olisi pitänyt hakea sinut takaisin. Järkeni kehoitti tekemään niin, mutta sydämeni sanoi ei. Minä annoin sinun mennä ja tein sinulle tämän”.

”Sinä päästit minut vapaaksi, Welden”, Derhal vastasi hymyillen. ”Päästit minut tulemaan sellaiseksi, miksi minut oli aina tarkoitettu. Et voi aavistaakaan miltä se tuntuu, Welden. Kun voima virtaa mielesi läpi ja pystyt lähes mihin tahansa. Minä pidän kokonaisien kansojen kohtaloita kädessäni. Minä olen valtiatar Derhal nyt, enkä hetkeäkään ole katunut. Sitä paitsi, emme olisi voinut tavata. Minä rakastan Darchasia, enkä voisi ikinä hylätä häntä”.

Welden katsoi yllättyneenä Derhaliin. ”Darchasia? Jos olisit halunnut, olisit voinut palata hänen kanssaan. Mutta te katositte kuin jäljettömiin”. Derhal pudisti päätään. ”Turhaan puhut minulle noin, Welden. Liian hyvin tunnen ritarikuntasi haaveet vallasta. Darchas olisi aina ollut heidän tiellään. Te halusitte hänet kiinni murhasta. Sinä et ehkä ymmärrä sir Delemirin kunnianhimoa yhtä hyvin kuin minä. Darchas ei halunnut surmata sir Callondiria, mutta te olisitte tappaneet hänet siitä hyvästä epäröimättä. Murhaajaksi te syytätte häntä, vaikka Delemir oli kaikkeen syypää. Darchas ei ikinä unohda sitä, enkä minä. Jonakin päivänä, pikemmin kuin odotattekaan, me marssimme voittajina sisään Mithlond portista ja kaikki vääryys korjataan”.

Welden veti syvään henkeä. Voi ei! Hänen olisi todellakin pitänyt seurata Derhalia ja Darchasia tuona kesänä. Mikä tahansa hulluus nyt ajoi Derhalia, sen ei olisi tarvinnut ikinä häntä tavata. ”Mutta Derhal”, Welden huudahti. ”Ei Darchasia ole etsintäkuulutettu mistään. Kukaan ei halua häntä. Derhal, Callondir ei kuollut. Hän elää”!

Ensi kertaa tapaamisen aikana Derhalin itsevarmuus horjui. Epätoivo iski häneen. Turhaa! Kaikki oli ollut turhaa. He olisivat voineet elää Mithlondissa ja etsiä valtaa siellä. He olisivat voineet...ei, hän ei saanut ajatella niin. He olivat juuri siellä missä piti. Hän piti käsissään kokonaisien kansojen kohtaloita. Darchas oli maailman loistavin sotapäällikkö. Asiat eivät voisi olla paremmin. Eivät varmasti voisi. EIVÄT! Hän tunsi voiman taas sisällään ja nauroi epäröinnilleen. Sellainen oli heikoille. Hyvä on, Callondir ei ollut kuollut. Mutta pian olisi!

Welden näki neidon varmuuden katoavan hetkeksi. Lyhyen aikaa tämän silmien läpi loistava pahuus oli poissa. Sitten se palasi entistä mustempana. Se nousi jostakin neidon sisältä ja Welden tunsi ilman väreilevän tämän voimasta. Hän tunsi entistä pahempaa surua. Voi, miten pieleen kaikki olikaan mennyt. Hän itse oli kaikkien virheiden keskellä, niiden alkuunpanijana. ”Darchasia ei ollut etsintäkuulutettu”, totesi Welden hiljaa, surullisena. ”Mutta liian paljon paljastit minulle, Derhal. Liian paljon tiedän nyt ja tämä tieto täyttää sydämeni loputtomalla surulla. Miksi sinun piti tulla ja pahentaa tuskaani. Minä tiedän nyt, kuka komentaa vihollisen sotavoimia. Minä tiedän, kuka on heidän pitkä mustahaarniskainen komentajansa”.

”Et silti tiedä kaikkea, Welden”, Derhal vastasi. ”Et läheskään. Et vaikka olet kasvanut. Minä näen sinut nyt, Welden. Ja tiedän että sinäkin näet minut. Sinä olet matkalla jonnekin suureen. Et ole enää se suora ja luottavainen salohaltia, jonka tunsin. Mutta oma syyllisyydentuntosi ja surusi voi sinut kukistaa. Suru oli kasvoillasi jo ennen kuin tunnistit minut. Se ei siis johdu vain minusta. Kerro minulle, Welden. Sinä kerroit minulle Callondirista. Ehkä voin tehdä vastapalveluksen”!

Welden kohotti katseensa taas Derhalin silmiin, mutta ei nähnyt niissä nyt epärehellissyyttä. Hän huokaisi. Miksi ei? ”Sir Einion on kateissa. Tiedän sydämessäni, että hän on kuollut. Mutta pahempaa on, että en tiedä miten. Näen hänet mielessäni örkkien kiduttamana tai huutamassa apua. Unissani hän huutaa syyttävästi nimeäni. Enemmän kuin mitään muuta haluan tietää mitä tapahtui”.

Derhal nyökkäsi hitaasti, harkitsevasti. ”Hän kuoli hyvin, Welden. Hän oli viimeiseen asti kaiken sen rakkauden arvoinen, jota te tunsitte häntä kohtaan. Mutta hän kohtasi vihollisen jota ei voinut kukistaa. Hän kohtasi Eriadorin parhaan miekkamiehen, minun Darchakseni”. Ylpeys kuului selvästi Derhalin äänessä hänen puhuessaan Darchasista. ”Einion kuoli miekka kädessä taistelleen viimeiseen asti. Ole ylpeä hänestä, Welden. Hän kuoli sellaisen kädestä, joka myös rakasti häntä. Niin on hyvä lähteä, Welden”!

”Darchas”, sanoi Welden hiljaa, kuin maistellen sanaa. Derhal näki vihan Weldenin silmissä ja tiesi tehneensä virheen. Pahan virheen! ”Mutta sydämelläsi on muutakin, eikö niin”, neito kiiruhti sanomaan. Mutta oli liian myöhäistä. ”Kyllä, niin paljon muuta että sydämeni pakahtuu”, Welden huudahti katsoen Derhaliin silmät täynnä surua. ”Liiankin hyvin ymmärrän nyt mitä tapahtui Darassa. Liiankin hyvin ymmärrän mikä paha pääsi muurien sisälle ja aiheutti kaiken”. Derhal nyökkäsi. Sitä ei voinut kiistää. Ei ainakaan Weldenille! ”Tunne iloa siitä, että olet parempi kuin Agamor”, Derhal huudahti. ”Sinä olet totisesti kasvanut, Welden. Väänsin ja käänsin Agamorista mieleiseni. Hän oli kuin vahaa käsissäni. Suuri ja mahtava sir Agamor! Vähäinen oli hänen mielensä ja sydämensä heikko”.

”Mutta Derhal”, Welden huudahti entistä järkyttyneempänä. ”Minäkin olin Darassa. Sinä olisit tappanut minut”? Derhal ponnahti seisomaan, sillä tuon tapaamisen järkytys oli liikaa jopa hänelle. Hän ei tuntenut enää mitään Weldeniä kohtaan. EI saanut tuntea! Niin ei voinut olla. ”Minä olen valmis tappamaan kenet tahansa, joka tulee minun tai Darchasin tielle”, Derhal sihahti. ”Kenet tahansa, mukaanlukien sinut, Welden. Vanhentuneet tunnesiteet eivät minua tule estämään. Minä en rakasta sinua enää, Welden, vaikka sinä tiedän että sinä tulet aina rakastamaan minua. Siinäkin mielessä minä olen sinua vahvempi. Pysy poissa tieltäni, sillä jos tapaamme uudelleen, yritän tappaa sinut”.

”Mene”, sanoi Welden löytäen uutta voimaa ääneensä. ”Mene nyt, sillä en halua nähdä sinua enää. Minä rukoilen puolestasi, Derhal”! Derhal lähti kävelemään, mutta kääntyi muutaman metrin päässä katsomaan viimeisen kerran Weldeniä. ”Minä varoitan sinua, Welden, sillä kerran välitin sinusta. Älä lähde Darchasin perään kostamaan Einionin puolesta. Siitä tapaamisesta et selviäisi hengissä. Et vaikka olisit kymmenen kertaa mahtavampi kuin oletkaan. Pysy poissa Darchasin tieltä. Ja tiedä myös tämä. Tiellä puolentunnin matkan päässä on örkkien väijytys. Minä näin heidät siellä, Welden. Älä jatka tietä myöten”. Hetken Derhal vielä katsoi Weldenin kasvoja, kuin painaen ne mieleensä ikuisesti. Sitten hän kääntyi, veti hupun taas päänsä päälle ja lähti kävelemään poispäin. Welden seurasi neidon kävelyä, kunnes tämä katosi.

Vuosisatoja hän oli unelmoinut tästä kohtaamisesta. Nyt se oli tapahtunut. Kohtaaminen oli ollut pahempi kuin hänen synkimmissäkään painajaisissa. Hän oli valmistautunut kaikkeen paitsi tähän. Vanha Derhal oli poissa. Tilalla oli jotakin outoa ja vaarallista. Ehkä se oli aina elänyt neidon sisällä odottaen vain ulospääsyä. Darchas oli tarjonnut tuon ulospääsyn. DARCHAS! Welden käänsi hitaasti katseensa paikasta mihin Derhal oli kadonnut. Hän katsoi pohjoiseen, kohti Daraa. Siellä oli hänen vihollisensa. Mutta tehtävä oli idässä. Vastentahtoisesti Welden käänsi katseensa kohti Baranduinia ja lähti kävelemään siihen suuntaan.

Vain kaksi päivää myöhemmin hän ylitti yön suojissa Baranduinin, vakavakatseisen Talwe ”tumman” katsellessa länsirannalta. Welden oli tavannut Talwen osaston Baranduinin sillalta, kuten oli odottanutkin. Nämä olivat puolustaneet siltaa ylivoimaista Rhudaurin armeijan osastoa vastaan menestyksekkäästi. Mutta uutiset idästä olivat pahoja. Tai pikemminkin uutisia ei ollut, mikä ennusti pahaa. Talwe tiesi, että ruhtinas Ecthelwion oli puolustanut Rhudaurin pohjoisia rajoja pienen osaston kanssa, mutta näistä ei kuulunut mitään. Talwen ei tarvinnut sanoa ääneen, mitä hän ajatteli tapahtuneen.

Talwe ei myöskään ilahtunut kuullessaan, että Welden aikoi lähteä etsimään Ecthelwionia. Etenkin kun Welden ei suostunut sanomaan suoraan syytä aikomukselleen. ”Minun täytyy puhua ruhtinas Ecthelwionin kanssa”, Welden selitti. ”Minun täytyy kertoa hänelle tapahtumista. Menneistä ja tulevista. Hänen täytyy tietää niistä, eikä se voi odottaa”. Talwe oli silloin katsonut tutkivasti ritaria. ”Hänen täytyy tietää, vai sinun täytyy kertoa”, päämies kysyi kurtistaen kulmiaan tyytymättömästi. Hän tarvitsi jokaisen ritarin Baranduinin linjalla ja oli haluton päästämään Weldeniä matkaan. Mutta yleensä niin sopuisa ja tottelevainen salohaltia oli tuona päivänä aivan erilainen. Hänen päätään ei voinut kääntää ja niin hän ylitti joen tuona yönä, lähtien etsimään Ecthelwionia.

Jo ylittäessään Baranduinin oli ritarilla paha aavistus mielessään. Kaikki oli mennyt pieleen tuona vuonna, mutta se ei ollut vielä ohi. Ei läheskään! Kohtalolla olisi varmasti vielä pari iskua jäljellä sir Weldenin kukistamiseksi. Ja niin sillä olikin!

Vanhassa Metsässä Welden kohtasi muutamia piileskeleviä ihmisiä, jotka kertoivat suuresta taistelusta Cardolanin pohjoisella muurilla. Muuri oli murtunut ja puolustajat kukistettu. Welden löysi paikan helposti. Hän aavisti jo mitä löytäisi, mutta silti näky joka häntä kohtasi muurilla vaikutti kuin iskun tavoin. Hän löysi sir Feredirin ensimmäisenä. Ritari makasi muurin harjalla puristaen yhä joustaan. Nuoliviini oli lähes tyhjä. Vanhemman ritarin vatsan oli lävistänyt kaukaa ammutti nuoli. Kaksi muuta nuolta oli ammuttu häneen läheltä, kun ritari oli maannut avuttomana muurilla.

Welden soi lyhyen hetken muistoille, kun Feredir oli kouluttanut ritareitaan Vihersatamassa. Siitä tuntui olevan jo ikuisuus. Silloin he olivat olleet onnellisia! Nyt kuolema oli kaikkialla. Se oli nielaisemassa koko Eriadorin ja kaikki ritarit mukanaan!. Mutta nyt kuolemalla oli Weldenin mielessä kasvot. Ne kasvot olivat Darchasin!

”Kirkkaita taivaita, sir Feredir”, lausui Welden hiljaa. Hän kulki eteenpäin pysähtyen löytäessään kahden muun ritarin ruumiit. Hän lausui samat jäähyväiset heille ja jatkoi matkaa. Viimein hän löysi heidät noin 15 metrin päässä Ferediristä. Welden näki yhdellä katseella miten kaikki oli tapahtunut. Vihollinen oli päässyt muurille. He eivät olleet perääntyneet, vaan taistelivat viimeiseen asti. Ruhtinas Galmirin kuuluisa keihäs, jota viholliset kaikkialla pelkäsivät, oli katkenneena parin metrin päässä. Se ei enää ikinä kylväisi kuolemaa örkkien parissa. Galmir oli paljastanut miekkansa ja he olivat taistelleet selkä selkää vasten, suojaten toisiaan kuten veriveljien pitikin.

Galmir oli haavoittunut ensin. Hänellä oli haava kyljessään. Ruhtinas oli varmasti pudonnut polvilleen ja Ecthelwion oli taistellut hetken ajan yksin, kunnes useiden keihäiden iskut olivat kaataneet hänetkin. Ecthelwion oli kaatunut selälleen Galmirin päälle, kasvot kohti taivasta. Ruhtinaan miekkaa ei näkynyt missään. Ecthelwionin silmät olivat kiinni, kuin joku olisi sulkenut ne kuoleman jälkeen. Se oli mysteeri, mutta ei sellainen jota Weldenillä oli aikaa selvittää. Hän pisti tyytyväisenä merkille kuolleiden örkkien ja rhudaurilaisten määrän kaksikon ympärillä. Vihollinen oli maksanut kovan hinnan heidän kaatamisestaan. Mutta silti isku oli haltioille pahempi! Ajatus iski Weldeniin kuin miekka. Poissa oli Lähteen Ecthelwion, heidän herransa ja johtajansa. Häneen he olivat uskoneet ja luottaneet. Kuka voisi ottaa Ecthelwionin paikan? Kuka voisi koskaan korvata tämän? Welden ei tiennyt vastausta. Hän vilkaisi viimeisen kerran kuollutta ruhtinasta ja lähti sitten vaeltamaan itään, kohti Imladrisia!

KOMENTORITARI, SIR WELDEN

Welden päätti kertomuksensa syvään huokaisuun ja katsoi ruhtinas Glorfindeliin. Tämän ilme oli pysynyt tyynen rauhallisena, jopa silloin kun Welden oli kuvannut Ecthelwionia ja Galmiria makaamassa kuolleina ylhäällä muurilla. Welden tunsi äkillistä myötätuntoa ruhtinasta kohtaan. Kai kuolemaankin tottui, niin ettei se enää järkyttänyt. Ei ainakaan kun kuolema tuli uutisena kaukaisesta paikasta. Miten paljon kuolemaa olikaan Glorfindelin täytynyt kohdata, että hän oli saavuttanut tuon pisteen? Tai ehkä ruhtinas vain hallitsi itsensä niin täydellisesti!

Welden ei hallinnut. Hän näytti surulliselta ja väsyneeltä. Väsymys oli ennen kaikkea henkistä, sillä retket Eriadorin läpi olivat hänelle normaaleja. Myös hänen tehtävänsä oli ollut äärimmäisen väsyttävä. Hän oli juuri raportoinut Glorfindelille mitä oli tapahtunut. Hän oli kertonut kaiken Mithlondiin paluuseensa asti ja sen miten oli löytänyt Ecthelwionin kuolleena. Hän oli joutunut raportoimaan Glorfindelille tämän veljenpojan Ecthelwionin ja kahden parhaan ritarin, Agamorin ja Einionin kuolemista. Sitä tehtävää kukaan ei olisi kadehtinut Weldeniltä.

”Hyvä on”, sanoi Glorfindel viimein, mietteliäänä. ”Hyvä on. Millainen vuosi tämän on ollutkaan sinulle ja koko Eriadorille, sir Welden. Toivottavasti et tule ikinä kokemaan toista samanlaista vuotta. Teit oikein Agamorin suhteen. Kenenkään ei tarvitse tietää. Liiankin hyvin voin aavistaa sisäisen taistelun, jota hän kävi. Mutta hän teki lopulta oikein ja asetti ritarinsa rakkautensa edelle. Koettelemuksen on täytynyt olla hänelle hirveä. Hän on mennyt...ja mennyt kunnialla. Olkoon niin. Älä kerro kenellekään asiasta ja anna käsky myös sir Athirille pitää suunsa kiinni”.

”Minä tuskin voin antaa hänelle käskyjä, herra”, Welden vastasi torjuvasti. ”Hän on saman arvoinen kuin minä. Mutta välitän käskynne hänelle, tietysti”! Glorfindel katsoi Weldeniin ja hänen katseessaan oli jotakin, kuin hän olisi sanonut silmillään, ”niinkö luulet”, tai jotakin vastaavaa. Mutta Glorfindel ei sanonut mitään, vaan kohautti vain olkapäitään. ”Entä Ecthelwion”, hän totesi viimein. ”Huomaan raportistasi muutaman asian, joihin minulla on suuri halu saada varmuus. Sanoit että sinusta näytti, kuin hänen silmänsä olisi suljettu kuoleman jälkeen. Ja hänen miekkansa puuttui. Mitä luet siitä? Mainitsit asiasta, joten pidät sitä tärkeänä”!

Welden nyökkäsi. ”Tietysti vihollinen on voinut tehdä kaiken, mutta en usko siihen. En uskaltanut jäädä paikalle pidemmäksi aikaa tutkimaan jälkiä, joten en voi sanoa mitään varmaa. Otin vain Galmirin keihään palaset ja tulin tänne”. Welden viittasi katkenneeseen keihääseen, joka lepäsi nyt Glorfindelin pöydällä. Hän antaisi ne myöhemmin Ithilborille, Galmirin parhaalle toverille. ”Mutta arvaukseni on tämä, herra. Joku jäi henkiin ja palasi taistelupaikalle myöhemmin. Tämä henkilö sulki Ecthelwionin silmät ja vei hänen miekkansa. Muuta en osaa sanoa asiasta”.

”Uskon että olet oikeassa”, Glorfindel vastasi. ”Luulen tietäväni kuka sen teki. Luulen että saamme ennen pitkää kuulla varmuudella, mitä Ecthelwionille tapahtui. Mutta nyt, hän on kuollut ja meidän täytyy selvitä ilman häntä. En tiedä miten, mutta jotenkin sen on onnistuttava”. Welden oli samaa mieltä. ”Herra, ritarikunta tulee kyllä selviämään, vaikka tämä hetki tuntuu epätoivoiselta. Suuri on haluni päästä puhumaan hänen kanssaan ja kuulemaan jälleen hänen äänensä rauhoittavan epäilyksiäni. Sillä ruhtinas Ecthelwion oli minulle enemmän kuin ystävä”!

”Niin”, vastasi Glorfindel. ”Näen että mielesi on raskas, eikä vain heidän kuolemastaan. Mikä painaa mieltäsi, Welden”? Welden antoi päänsä painua. Masennus ja suru painoi häntä raskaasti. ”Ainakin osa siitä on minun syytäni, herra. Huonosti tein päätökseni siitä hetkestä, kun lähdimme matkaan sir Agamorin kanssa. Kaikki mitä tein meni vikaan. On kuin jokin varjo olisi kulkenut mukanani ja estänyt minua näkemästä oikein. Tai ehkä en vain seurannut tähteäni, kuten sir Einion kehoitti minua tekemään kauan sitten. Annoin meidän viivytellä, joten emme ehtineet pelastamaan Einionia. En nähnyt mitä seuraisi Agamorin suhteesta prinsessaan. Tiesin että se oli väärin, mutta silti en estänyt häntä. Ja Darassa...niin, Darassa en nähnyt mitä tulisi tapahtumaan. En tiennyt mitään. Olin niin sokea, että jouduin lopulta uhkaamaan jousella omaa komentajaani. Ja herra, minä ehdin jo päättää, että tappaisin hänet. Minä päätin surmata oman komentajani”.

Glorfindel ei kuitenkaan soimannut ritaria, vaan näytti myötätuntoiselta. Syy ei ollut sinun, sir Welden. Liian kovaan koitokseen jouduit. Luulen, ettei juuri kukaan olisi pärjännyt sinua paremmin. Et olisi mitenkään voinut pelastaa Einionia ja Agamor oli komentajasi. Et olisi voinut estää häntä. Tiedä siis, että päätöksesi olivat oikeita. Minä hyväksyn jokaisen tekosi ja päätöksesi. Olen iloinen, että saavuit luokseni kertomaan tapahtumista, sanoi Talwe mitä tahansa. Ole siis huoletta. Ritarikunta uskoo sinuun yhä, ehkä enemmänkin kuin ennen”.

Glorfindel katsoi Weldeniin tutkivasti. ”Mutta siinäkään ei ollut vielä kaikki, eikö niin”? Welden vilkaisi ruhtinaaseen yllättyneenä. Miten tämä aina näki ja tiesi kaiken? ”Ei, herra, ei ollut. En voi kertoa kaikkea. En edes teille. En voi kertoa ja olla Kultaisen Kukan ritari. Mutta tämän voin kertoa. Jo ennen hyökkäystä kuulimme huhuja vihollisen uudesta komentajasta. Ne huhut ovat tosia ja minä tiedän nyt nimen. Minä tunnen hänet ja niin tunnet sinäkin, herra. Darchas komentaa heitä. Sir Darchas, entinen ruhtinas Galendilin kapteeni. Meidän Darchaksemme, joka pakeni Mithlondista luullen olevansa etsintäkuulutettu. Hän johtaa nyt vihollisen armeijoita. Hän on Pohjoisien maiden herra. Darchas ”pimeänhaltia”. Hän haluaa meidän tuhoamme, eikä lepää ennen kuin marssii voittajana Mithlondin portista. Hän on taitava, voimakas, ovela ja säälimätön. Vain kuolema voi hänet pysäyttää”!

Sen uutisen kuullessaan jopa Glorfindelin tyyni ilme murtui hetkeksi. Hän näytti hämmästyneeltä ja sitten surulliselta. ”Darchas ”pimeänhaltia”, todellakin”, ruhtinas huudahti. ”Miten en ole nähnyt sitä? Voi, kaikki sopii liiankin hyvin kuvaan. Onko tämä tieto ehdottoman varma”? Welden nyökkäsi. ”Kyllä, herra. Minä takaan sen paikkansapitävyyden. Luotan lähteeseeni täysin, vaikka en voi kertoa mistä kuulin tämän. On vielä toinenkin asia, joka teidän tulee tietää. Darchas surmasi Einionin itse, omalla miekallaan”.

Glorfindel näytti entistä surullisemmalta. ”Voi Einionia”, hän lausui hiljaisella äänellä. ”Hän joutui sellaisen surmaamaksi, joka rakasti häntä. Liian hyvin muistan ne päivät Dagorladilla. Mutta ei, niihin ei ole paluuta. Hyvin ymmärrän nyt suuren surusi, sir Welden. Enemmän ymmärrän ja arvaan, kuin luuletkaan. Minä en ole Ecthelwion. En löydä sanoja, jotka voisivat sinua lohduttaa. Mutta jotain voin silti tehdä hyväksesi. Agamor ja Einion ovat poissa ja minä tarvitsen kaksi uutta Vanhempaa ritaria Itäiselle ryhmälle. Sir Fuindir on komentoritari, joten hänet ylennetään tietysti. Toinen on sir Delfin. Hänellä on kokemusta ja taitoa. Mutta tarvitsen siis myös uuden komentoritarin Fuindirin tilalle. Sinä saat paikan, Welden. Tiedän, että Ecthelwion halusi sinut ja olen itse samaa mieltä”.

Welden hätkähti. Hän oli juossut katastrofista toiseen. Aikoiko Glorfindel ylentää hänet siitä hyvästä? Miten hän voisi valvoa muiden tekemisiä, kun koko maailma oli romahtamassa hänen niskaansa? ”Herra, velvollisuuteni on muistuttaa teitä, että ryhmästä löytyy ritareita, jotka ansaitsevat tuon kunnian paljon minua paremmin. Sir Gilfin on erinomainen ritari, johon kaikki luottavat. Eikä ole mitään mihin sir Callondir ei kykenisi. On myös muita, jotka menevät taidoissa ja kunnioituksessa minun edelleni, herra”.

Glorfindel hymyili. ”Usko pois, minä tiedän mitä teen, sir Welden. Sinä olet Itäisen Ryhmän uusi komentoritari”. Welden nousi ja teki Lindonin ritarien tapaan kunniaa. ”Herra, luvallanne en viivy Imladrisissa pitkään, vaan lähden levättyäni takaisin länteen. On toinenkin, joka odottaa uutisia henkeään pidätellen, enkä haluaisi kenenkään muun niitä hänelle kertovan”. Glorfindel nyökkäsi ajatellen Wigamorin valtiatarta. Tässä oli todellakin jotakin erityistä, kun niin erinomaiset ritarit kuin Einion ja Welden kumpikin rakastivat häntä. ”Hyvä on, mene luvallani”, Glorfindel vastasi. ”Mutta sen jälkeen palaat heti tänne hoitamaan tehtäviäsi”. Welden nyökkäsi. ”Kyllä, herra”!

Hetkeä myöhemmin Welden jo ompeli huoneessaan kaapunsa hihaan komentoritarin lehdenmuotoista merkkiä. Mutta hän ei ajatellut sitä, vaan Derhalia. Mitä tämä olikaan sanonut. ”Welden oli matkalla”. Matkalla mihin? Mitä Derhal oli nähnyt? Varmasti tämä ei voinut nähdä tulevaan, vai voiko? Vain kuukausi neidon sanojen jälkeen Welden jo ompeli lehteä hihaansa. Se oli merkillistä. Mutta onneksi Weldenin ei tarvinnut olla yksin ajatuksineen. Vielä yksi ystävä hänellä oli jäljellä, jolle hän saattoi uskoa kaiken ja kuulla hyviä neuvoja. Valtiatar Ellath tietäisi kyllä vastaukset kaikkeen. Einion ja Ecthelwion olivat poissa, mutta Welden ei ollut silti yksin!

Sir Welden seisoi pienen mäen laella ja katseli alas laaksoon. Kuinka monta kertaa hän olikaan seisonut siinä ja tuon laakson näkeminen oli täyttänyt hänet toivolla. Nyt tuo näkymä aiheutti vain surua. Ne onnelliset ajat olivat kaukana menneisyydessä. Hän näki kauempana Lhunen lahden siniset vedet ja Galenduinin virtaamassa kohtaamaan merta. Alhaalla laaksossa Wigamorin kylä eli omaa hiljaista eloaan, samanlaisena kuin aina ennenkin. Siellä mikään ei ikinä muuttuisi.

Kukkulalla kylän laidalla Wigamorin kartano kohosi kuten aina ennenkin. Mutta sir Einion ei enää milloinkaan istuisi kartanonsa pääsalissa takkatulen ääressä miettimässä maailmaa ja sen menoa. Ei enää milloinkaan! Welden huokaisi. Sota sentään sujui hyvin. Mestari Elrond oli saanut apujoukkoja Lorienista ja iskenyt Rhudaurin armeijaa selkään. Kun Talwe oli pitänyt edelleen puoliaan Baranduinin sillalla ja Vihreä Prikaati oli lähestymässä Tharbadista, oli Rhudaurin armeijan ollut pakko vetäytyä takaisin omaan maahansa. Samaan aikaan oli tullut suuri uutinen pohjoisesta. Lindonin ja Arthedainin joukot olivat lyöneet Angmarin armeijan suuressa kenttätaistelussa Daran edustalla. Darchas oli kärsinyt tappion, mutta näyttänyt taitonsa vetäytymällä taitavasti vieden armeijansa eheänä takaisin omaan maahansa. Kun Welden oli kulkenut Eriadorin läpi, oli enää hajanaisia vihollisosastoja liikkeellä Arthedainissa ryöstellen minkä ehtivät. Armeija ja ritarikunta jahtasivat niitä suurella menestyksellä. Vihollinen oli torjuttu ja ajettu takaisin, mutta tulisi vielä uusi koitos. Sitä Welden ei epäillyt hetkeäkään. Darchas ”pimeänhaltia” ei lepäisi, ennen kuin marssisi voittoisasti sisään Mithlondin portista!

Welden laskeutui alas laaksoon kulkien hitaasti tuttujen paikkojen läpi. Niihin kaikkiin liittyi muistoja sir Merdalista, Ellathista ja Derhalista, sekä kuolleista, Einionista ja Curionista. Galenduinin rannalla oli yhä sama uimapaikka, jota kyläläiset käyttivät. Siellä Welden oli puhunut ensi kertaa Derhalin kanssa. Lähellä oli niitty, jolla he olivat kaikki istuneet usein kesäisin syömässä lounasta ja haaveilemassa tulevasta maailmasta. Kuka olisi silloin voinut uskoa, miten paha tuo maailma olisikaan? Kaikki nuo unelmat olivat osoittautuneet vääriksi ainakin Weldenille. Derhal sen sijaan toteutti omiaan liiankin menestyksekkäästi!

Welden käveli tietä myöten ylös kukkulan rinnettä kohti Wigamorin kartanoa. Kaksikerroksinen suuri rakennus oli yhtä kaunis kuin aina ennenkin. Einionin isä oli rakennuttanut sen palattuaan Sauronin ja Haltioiden sodasta, jossa hän oli niittänyt mainetta. Einion peri kartanon nuorena, isänsä mentyä meren yli Eresseään. Nyt kartano kuului Vihersataman Ellathille ja jonakin päivänä se oli Gwardurin, Einionin pojan omaisuutta.

Einion astui kartanon pääovelle ja koputti. Kun ovi avattiin hän hätkähti. Muut asiat saattoivat muuttua, mutta mestari Malagas olisi aina kartanon hovimestari. Nuorille ritareille arvokas ja iäkäs hovimestari oli ollut kunnioitettava ja hivenen pelottava hahmo, mutta nyt Welden huomasi miehen kadottaneen pelottavuutensa. ”Mestari Malagas”, hän tervehti ilmeettömänä. ”Ah, sir Welden”, hovimestari vastasi jäykästi, kuin ritarin ilmestyminen ovelle olisi ollut aivan jokapäiväistä. ”Muistat siis minut vielä”, Welden totesi yllättyneenä. Malagas nyökkäsi. ”Muistan aina emännän ystävät”, hän lausui liioitellun neutraalisti. ”Onko valtiatar Ellath paikalla”, Welden kysyi. ”Minulla on hänelle tärkeää asiaa”! ”Valtiatar on mennyt Vihersatamaan”, hovimestari vastasi. ”Hän vie poikansa Gwardurin enonsa luokse ja palaa illaksi takaisin. Haluatteko ehkä odottaa sisällä”? Welden pudisti päätään. ”Se ei ole tarpeen. Minä odotan täällä ulkona”.

Welden käveli hieman sivummalle ja istuutui rinteessä kasvavalle nurmelle odottamaan. Siitä hän näki rakastamansa laakson edessään. Tuon näkymän myötä Welden uppoutui taas muistoihin. Aika kului odottamattoman nopeasti ja ennen kuin hän edes huomasi oli pimeys jo laskeutumassa.

Welden havahtui ajatuksistaan kuullessaan oven kolahtavan. Hän kääntyi ympäri ja näki useita hahmoja kartanon ovella. Keskimmäisenä seisovasta ei voinut erehtyä. Monet pitivät valtiatar Galadrielia maailman kauneimpana naisena. Toiset puhuivat lähes uskonnollisen kiihkon vallassa neito Arwenista, joka sanottiin kansansa iltatähdeksi. Mutta Weldenille valtiatar Ellath oli aina kaikkein kaunein. Hän loisti kuin tähti seuralaistensa keskellä, ollen täynnä kauneutta ja hyvyyttä. Welden lähti kävelemään Ellathia kohti, mutta juuri silloin hovimestari viittasi hänen suuntaansa ja sanoi jotakin. Ellath kääntyi heti yllättyneenä katsomaan ja näki Weldenin. Ritari näki miten Ellath kalpeni ja veti syvään henkeä. Valtiattaren loisto himmeni hänen silmiensä edessä. Sitten ritari jo pysähtyi hänen eteensä. ”Siis”, sai Ellath sanottua. Hänen silmissään oli nyt kyyneleitä. ”Olet tullut, sir Welden”. Welden nyökkäsi. ”Kyllä, valtiatar. Minä olen tullut”, hän vastasi vakanava. ”Olen tullut kaikessa kiireessä, unohtaen hetkeksi tehtäväni. Olen tullut vakavien uutisten kanssa”. Olen tullut jotta kuulisit uutiset jonkun sellaisen huulilta, joka sinua ja Einionia rakastaa, lisäsi Welden mielessään, mutta ei sanonut sitä ääneen.

Mutta Welden näki Ellathin kyyneleet, eikä saanut sanotuksi uutisiaan. ”Uutisesi olen tiennyt sydämessäni jo vähän aikaa”, sai Ellath viimein sanotuksi. ”Mutta silti on epäilys ja toivo elänyt sydämessäni. Sano siis se, sir Welden. Sano uutisesi ääneen, että voin viimein saada varmuuden”. Welden kumarsi hivenen. ”Hän on kuollut, valtiatar. Se tapahtui heti vihollisen invaasion alkaessa. Hän pelasti sir Athirin ja Arthedainin prinsessan, mutta sai itse surmansa. Hän kuoli miekka kädessään, valtiatar”!

Ellath nyökkäsi ja oli hetken vaiti. Hänen katseensa tutki Weldeniä, kuten niin usein ennenkin. Viimein valtiatar huokaisi syvään. ”En itke, sillä kyyneleeni ovat jo ehtyneet”, Ellath totesi katkerasti. ”Suo minulle silti anteeksi, Welden, että haluan olla yksin tänä hetkenä. Pimeä on jo laskeutumassa. Mestari Malagas antaa sinulle huoneen. Jää yöksi tänne, sillä näen että olet väsynyt ja takanasi on useampi kuin yksi pitkä matka”. Sen sanottuaan Ellath kääntyi ja käveli sisään. Malagas alkoi kiirehtiä huonetta sir Weldenille, mutta tämä kieltäytyi. Sen sijaan hän meni kartanon takkahuoneeseen, jossa hän oli joskus istunut Einionin kanssa puhumassa maailmasta. Siellä Welden istui yön saapuessa katsellen liekkejä.

Keskiyön jälkeen Welden kuuli askeleita. Hän kohotti katseensa ja näki valtiatar Ellathin astuvan takkahuoneeseen. ”Tiesin että olisit täällä, etkä nukkumassa”, Ellath totesi. Hän käveli takan luokse ja istuutui Weldeniä vastapäätä. ”Kerro minulle, Welden. Miksi en osaa lukea sinua. On kuin olisit suljettu ovi minulle. Pystyin lukemaan Einionia kuin avointa kirjaa. Sama pätee veljeeni Gellaniin. Mutta sinusta en pääse ikinä selville”. Welden kohautti olkapäitään. ”En tiedä, valtiatar. Ainakaan en itse tee sitä mitenkään. Minä haluaisin olla teille avoin kirja. Ei ole ketään, kehen luottaisin enemmän”.

Ellath oli hetken hiljaa, katsellen tulta. ”En kestänyt olla yksin omine ajatuksineni. Ja niin paljon jäi sanomatta ovella, luulen”. Ellath katseli hetken tutkivasti Weldeniä. Kuka tahansa saattoi nähdä ritarin olevan masentunut ja suurien paineiden alla. Ellathkin näki sen, mutta jos kohta hän aiemmin oli aina kiiruhtanut ritarin avuksi, nyt kaikki oli toisin. Ellathilla oli jotakin kädessään ja hän laittoi sen nyt pöydälle heidän väliinsä. Se oli keltainen kangas ja kun Ellath avasi sen, Welden saattoi nähdä siihen sindariksi kirjaillut sanat. ”Eru on yksi – minä olen hänen palvelijansa”!

Welden huokaisi. ”Sir Einion kantoi tuota aina mukanaan”, hän totesi hivenen hämmästyneenä. ”Hän sanoi sen tuovan hyvää onnea”! Ellath nyökkäsi. ”Minä ompelin sen hänelle omin käsin, kun Einion liittyi ritarikuntaan. Hän piti sitä aina kaapunsa etutaskussa. Kun erosimme viimeisen kerran..kun näin hänet viimeisen kerran, hän antoi sen takaisin. En tiedä miksi”!

”Ehkä hän aavisti jotakin”, tuumi Welden. ”Sillä tiedän miten hän arvosti tuota kangasta enemmän kuin mitään muuta esinettä. Hän ei olisi jättänyt sitä ilman hyvää syytä”. Ellath nyökkäsi. ”Jos hän aavisti jotakin ei hän siitä mitään sanonut. Hän lähti iloisena ja vailla huolta, kuten aina ennenkin. Nyt hän on poissa ja kangas on minulla. Wigamorin värit ovat siinä. Kuka kantaa niitä nyt? Vain henkilö jota rakastan voi kantaa mukanaan tätä kangasta ja olla Wigomorin valtiattaren ritari”!

”Silloin sinä annat sen Gwardurille, eikö niin”, tuumi Welden katsoen kangasta mietteliäänä. ”Ei, niin ei käy”, Ellath kielsi. ”Einion ei halunnut niin. Hän ei varmasti tarkoittanut, että kangas annettaisiin Gwardurin kannettavaksi. Einion ei halunnut hänestä ritaria, mutta ritari hänestä silti tulee. Olen huolissani hänestä jo nyt”. ”Minä katson hänen peräänsä, niin kuin Einion itse olisi katsonut”, totesi Welden. ”Enkö minä olen Wigamorin valtiattaren palvelija, kuten aina ennenkin”? Ellath hymyili surullisesti. Mitä ilmeisemmin sir Weldenin palvelukset eivät häntä tuona hetkenä paljoakaan liikuttaneet. ”Ja sir Athir on kyvykäs ja kunnianarvoisa ritari. Ehkä hänestä jonakin päivänä tulee paras, kuten Einion toivoi”.

Ellath pudisti päätään. ”Ei, Welden. Athirista ei tule paras kaikista. Ei hänestä, vaan jostakin toisesta. Einion näki niin, ennen kuolemaansa”. Sen sanoessaan Ellath katsoi arvioivasti Weldeniin, kuin yrittäen taas itse nähdä tulevan. Mutta hän ei nähnyt mitään. ”Älä silti ajattele, että Einion olisi ollut tyytymätön Athiriin. Niin ei ollut. Tästä tulee loistava ritari, mutta ei paras”. Liiankin hyvin Ellath muisti mitä Einion oli sanonut tuona päivänä, kun hän oli antanut Ellathille kankaan takaisin ja lähettänyt vaimonsa Imladrisista kotiin Wigamoriin. ”Athir ei ole maailmanlopun soturi. Hän ei seiso miekka kädessä viimeisellä hetkellä. Enkä seiso minäkään. Mutta silti hänen osuutensa tulee olemaan tärkeä”!

He olivat hetken vaiti, kumpikin miettien Einionia. Ellath rikkoi ensiksi hiljaisuuden. ”Sinä et tullut tänne vain tuomaan uutista, eikö niin, Welden? Mielessäsi on muutakin ja sydämesi on raskas”! Welden veti syvään henkeä, ennen kuin vastasi. ”Pitää paikkansa”, hän sanoi. ”Hirveitä asioita tapahtui, enkä tiedä mitä ajatella niistä. Sydämeni on raskas, eikä suruni ole vähäisempi kuin sinullakaan. Kaikki on mennyt pieleen”! Mutta Ellath pudisti päätään. ”En voi auttaa sinua Welden. En tällä kertaa. Suruni on liian suuri, että kenenkään muun surulla olisi minulle merkitystä. Minunkin kestokyvylläni on rajansa. Miten voisin auttaa sinua ymmärtämään tapahtumia, kun en vielä edes ymmärrä mitä itselleni on tapahtunut. On sinulle tapahtunut mitä tahansa, niin minun suruni on suurempi”!

”Ehkä niin”, myönsi Welden surullisena. ”Mutta sinä sentään sait elää hänen kanssaan kultaisia vuosia. Minä en edes tiennyt onko hän elossa ja kun sain tietää, oli se pahempaa kuin kuolema. Hän oli niin kylmä ja paha. Kuka olisi voinut uskoa moiseen pahuuteen? Kaikki ne vuodet minä odotin ja odotin, kaivaten rakastamaani ja nähden rakkaani toisen kanssa, tietäen etten ikinä voisi kertoa tälle mitä ajattelin ja tunsin. Sinä sait olla onnellinen pitkään, etkä nytkään jäänyt yksin. Sinulla on yhä syy elää. Minulle ei jäänyt mitään”!

Ellath katsoi ilmeettömänä ritariin. ”Mitä siis aiot tehdä, jos sinulla ei ole enää syytä elää? Mitä aikoo sir Welden? Sinun on se itse päätettävä. Minä en voi sinua auttaa”!

Welden nyökkäsi. Hän oli kiiruhtanut Wigamoriin, vain että asiat kääntyisivät vieläkin pahemmiksi. Huokaisten hän suoristi selkänsä. Hän joisi maljan katkeraan loppuun asti. ”Luulen, valtiatar, että lähden hänen peräänsä. Darchas komentaa nyt Angmarin armeijoita. Hän ei lepää ennen kuin on lyönyt meidät. Minun täytyy lähteä hänen peräänsä. Ecthelwionin puolesta, Einionin puolesta, Agamorin puolesta, minun itseni puolesta ja sinun puolestasi, Ellath. Annatko siis minulle Einionin kankaan kannettavakseni. Minä en saata sitä häpeään, sen vannon”!

Hetken he katsoivat toisiaan ja Welden tunsi epätoivon nähdessään Ellathin silmät. ”Ei, sinä et voi saada sitä, sir Welden. Vain henkilö jota rakastan voi kantaa tuota kangasta”. Welden veti jälleen syvään henkeä, yrittäen peittää pettymystään. ”Neuvotko siis minua unohtamaan Darchaksen? Eikö minun pidä mennä hänen peräänsä”? Ellath levitti kätensä. ”Minä en neuvo sinua siinä asiassa, Welden. En voi auttaa sinua. Minun pitää ajatella poikaani. Mitään muuta ei mahdu ajatuksiini. Millään muulla ei ole merkitystä. Suruni on liian suuri”!

Welden nyökkäsi. ”Et suostu neuvomaan minua tai siunaamaan minua. Olkoon niin. En vaivaa sinua enää, valtiatar”. Ellath nousi seisomaan. ”Minä menen nukkumaan nyt, sir Welden. Ole tervetullut viipymään Wigamorissa niin kauan kuin haluat. Einion olisi halunnut niin. Tapaamme aamulla”. Welden nousi seisomaan ja kumarsi hyvästiksi, kun Ellath poistui. Mutta hänen silmissään oli kyyneleitä. Käynti Wigamorissa oli vain pahentanut hänen suruaan.

Ellath ei saanut unta sinä yönä. Hän mietti kaikkea mitä oli sanottu. Hän näki kokoajan Weldenin kuvan mielessään ja kuuli tämän sanat, joiden katkeruus oli hädin tuskin peitettyä. Liian tyly hän oli ollut ritaria kohtaan. Tämä oli saapunut kaikista paikoista juuri Wigamoriin saadakseen purkaa sydäntään ja Ellath oli torjunut ritarin. Wigamorin valtiatar ei ikinä torjunut ketään, josta välitti. Kun aamu jo lähestyi nousi Ellath ylös, otti Einionin kankaan ja päätti viedä sen Weldenille. Sillä sydämessään hän tiesi, että ritari oli oikeutettu kangasta kantamaan. Mutta kun Ellath ehti alakertaan, oli Welden poissa. Hän oli mennyt yön pimeydessä, eikä Ellath nähnyt häntä enää vuosikausiin. Nähdessään tyhjän takkahuoneen puhkesi Ellath kyyneleisiin.

Welden kulki kohti Briitä. Hän oli päättänyt lähteä Angmariin. Hän etsisi käsiinsä Darchaksen ja tekisi lopun tämän verisestä urasta. Mitä muuta oli enää jäljellä? Mitä muuta oli enää tehtävissä? Welden ei nähnyt muuta tietä, mutta joku muu oli nähnyt. Briin luona hän törmäsi kuuteen Kultaisen Kukan ritariin, jotka hoivasivat haavoittunutta toveriaan. Örkkien joukko oli hyökännyt yhteen Briin kylistä paetessaan kohti pohjoista. Arthedainin sotilaat aikoivat ajaa takaa, mutta olivat pyytäneet ritareita avuksi. He olivat kaikki nuorempia ritareita. Sir Geladin oli joukossa ja tervehti Weldeniä innokkaasti, kuten vanhan ystävän kuuluikin. Mutta tämä vastasi torjuvasti. Hän oli matkalla suorittamaan omaa tehtävää, Welden selitti katsellen koilliseen, kohti Angmaria. Siellä jossakin oli Darchas ”pimeänhaltia”.

Mutta sitten Weldenin katse kääntyi kuuteen ritariin. He olivat kaikki nuoria ja kokemattomia, mutta into paloi ritarien silmissä. He halusivat napata nuo örkit. He halusivat hoitaa tehtävänsä. Nähdessään heidät Welden tajusi äkkiä, miten viisas ruhtinas Glorfindel oli taas ollut. Oliko tämä jotenkin nähnyt, miten huonosti Weldenin kävisi Wigamorissa? Hetki sitten Welden ei tiennyt mitä hänellä oli jäljellä tässä maailmassa, mutta vastaus oli aivan hänen silmiensä edessä. Glorfindel oli tehnyt päätöksen hänen puolestaan. Hän oli Kultaisen Kukan komentoritari. Kuusi nuorta ritaria oli valmiina lähtemään örkkien perään. Miten Welden voisi antaa heidän mennä keskenään? Hän oli vastuussa. Siinä oli asia joka hänellä oli jäljellä. Vastuu ja velvollisuus! Katsoessaan sir Geladiniin ja muihin hän tiesi että nuo kaksi sanaa olisivat siitä lähtien hänen mottonsa. Glorfindel oli ne hänelle sysännyt tietäen täsmälleen mitä teki. Welden ei voinut kuin hymyillä ruhtinaalleen, joka tuntui aina tietävän mitä teki.

Welden vilkaisi viimeisen kerran koilliseen. Darchas saisi odottaa. Hän tulisi kyllä vielä uudelleen Arnoriin, siitä Welden oli varma. Tulisi parempia tilaisuuksia! Sitä odotellessa Weldenillä oli tehtävänsä. Glorfindel luotti häneen eikä hän pettäisi tuota luottamusta. Hymyillen vaarallisesti Welden kääntyi ritarien puoleen. ”Partio kuuluu komentooni. Kootkaa varusteenne”, hän komensi. ”Me lähdemme takaa-ajoon. Nämä örkit eivät pääse elävinä takaisin Sumuvuorille”!