ELTAS JA DAMROD

Kaksi haltiaa käveli leirin halki katsellen ympärilleen. Sotilasleirin tutut äänet kaikuivat kaikkialta heidän ympäriltään. Toinen haltia näytti lopen uupuneelta. Toisen olemus taas oli täynnä innostusta, kuin hän olisi elämässä uudelleen kauan sitten taakse jäänyyttä nuoruutta. Sotilasleiri oli kohonnut tyhjälle kentällä muutamassa päivässä. Se ympäröi Mithlondin harmaita muureja, mutta tällä kertaa leiri oli ystävällismielinen. Valtavasti asioita oli muuttunut muutamassa päivässä. Monet Mithlondin asukkaista ja puolustajista eivät vieläkään uskoneet tapahtunutta vaan kapusivat joka päivä muurille toteamaan että kaikki oli oikeasti tapahtunut.

Vain kolme päivää aikaisemmin kreivi Wagran oli viimein nielaissut Sauronian aatelisin ylpeytensä, kuten sir Welden asian ilmaisi, ja purkanut leirinsä. Huojentuneet Mithlondin puolustajat olivat katselleet miten Sauronian viirit olivat kadonneet Tornikukkuloiden yli. Muutamassa tunnissa maailman pelottavin armeija, joka oli marssinut kuluneen vuoden aikana voitosta voittoon, oli poissa. Harlindonia ja Forlindonia puolustaneet armeijat olivat sitten marssineet Mithlondin edustalle ja leiriytyneet samalle kentälle jossa Wagranin joukot olivat olleet vain kahta päivää aikaisemmin. Pikkuhiljaa optimismi oli leviämässä joukkojen keskuudessa. Ehkä lopullinen tuho ei tulisikaan ennen ensi kesää? Damrodin lähettämät tiedustelijat kertoivat pieniä vihollisosastoja edelleen oleilevan Valkovaaroilla, mutta pääarmeija oli jo kaukana Konnussa ja ilmeisesti marssilla kohti Briitä. Ei ollut epäilystäkään siitä etteikö vihollinen olisi lopettanut tämän vuoden kampanjaansa.

Eltas ja Damrod kävelivät halki leirin. Damrod oli pukeutunut yksinkertaiseen vihreään kaapuun. Ainoa auktoriteetista kertova asia hänen pukeutumisessaan oli otsalle kiinnitetty tähti, joka valossa loisti kirkkaana hänen tummien puolipitkien hiuksiensa keskeltä. Tuntematta häntä kukaan ei olisi voinut aavistaa haltian olevan Mithlondin aliruhtinas. Hänen kasvoillaan kuluneen kuukauden paine ja kauhut näkyivät selvästi. Toinen haltia oli Damrodin vastakohta. Eltasin kasvoilla näkyi innostus ja usko tulevaan. Hän oli jälleen siellä mihin oli kaivannut, taistelun eturintamassa! Kultaisen kukan Eltas oli hivenen pidempi kuin Damrod. Hänen tummat hiuksensa oli leikattu siististi lyhyiksi. Eltas oli pukeutunut keltaiseen univormuun. Hänen pitkä viittansa liehui kirkkaanpunaisena. Puvun rintaan oli kiinnitetty muinaisen Gondolinin aliruhtinaan arvomerkki.

”Suo anteeksi”, sanoi Damrod. ”Mutta en voi olla huomaamatta että näytät melkein innostuneelta tästä kaikesta”. Eltas vilkaisi Damrodiin huolestuneena siitä ettei toinen olisi hänelle vihainen. Mutta Damrodin kasvoilla oli vain uteliaisuutta. ”Älä käsitä minua väärin”, vastasi Eltas. ”Eläisin mieluummin rauhassa ja autuudessa Tol Eressealla, mutta nyt kun olen täällä tämä kaikki vaikuttaa minuun. Siitä on niin kauan kun olen ollut mukana jossakin suuressa. Jossakin millä on merkitystä. Nyt tiedän että olen kaivannut tätä kaikkea. En tappamista enkä vaikeuksia, vaan sitä että saan järjestellä asioita ja olla mukana jossakin elämää suuremmassa. En ole tuntenut olevani näin paljon elossa sitten Vihan Sodan päivien”. Eltasin silmät loistivat hänen sanoessaan sen. Damrod hymyili. Hän muisti yhä Eltasin ratsunsa selässä karjumassa Vanyarin kuninkaalliselle prikaatille ”oikea käännös, oikea käännös! Idiootit, jos haluatte elää, suorittakaa” ja kiroilemassa prikaatia komentaneelle kuninkaalliselle prinssille ja yhdelle armeijan mukana olevista maiarin ruhtinasta. Damrod ei ollut kuullut tarkalleen mitä sanottiin, mutta ”senkin amatöörit” oli kuulunut useita kertoja metelin yli. Eltas oli kääntänyt prikaatin juuri ajoissa torjumaan yllätysiskua sivustaan ja sen jälkeen Valarin armeijan ylhäiset komentajat olivat alkaneet kuunnella tarkemmin ”oikeiden sotilaiden neuvoja”, kuten Eltas oli sanonut.

Sellainen oli Eltas. Toiminnan hetkellä hän oli siinä sataprosenttisesti mukana. Jos Eltasilla oli jokin etu, se oli hänen nopea mielensä. Kultaisen kukan aliruhtinas teki päätökset toiminnan hetkellä nopeasti ja päättäväisesti. ”Taidan ymmärtää”, sanoi Damrod. ”Itse en voi tuntea niin, sillä olen kantanut raskasta taakkaa liian pitkään”, hän jatkoi katsellen tarkkaavaisena leiriä jonka halki he kulkivat. Harmaaunivormuiset Arnorin vakinaiset olivat leiriytyneet aivan porttien etupuolelle. ”Mikä yksikkö tämä on”, kysyi Eltas katsellen sotilaita. He näyttivät päteviltä, joskaan eivät kovinkaan itsevarmoilta. ”6.Arnorin Vakinainen Jalkaväkiprikaati”, vastasi Damrod. ”He menettivät paljon miehiä Briin taistelussa. Se on hyvä prikaati, kunhan vain saavat hieman lepoa ja itseluottamustaan takaisin”. Eltas nyökkäsi. ”Tämä seuraavan yksikkö ei näytä läheskään niin hyvältä”, totesi Eltas. ”2.Nenuialin Prikaati”, vastasi Damrod huokaisten. ”Kevytaseinen reservinprikaati. Heiltä puuttuu sekä uskoa että koulutusta”.

He jatkoivat matkaa Nenuialin prikaatin telttojen läpi. Seuraava telttaleiri oli paljon paremmin järjestetty. Sen sotilaat olivat pukeutuneet harmaisiin vakinaisten univormuihin. Kuri oli kova ja miehet itsevarman näköisiä. Eltas näytti tyytyväiseltä näkemäänsä. ”1.Samoojaprikaati”, totesi Damrod. ”Arnorin eliittijoukkoa. He vastaavat pohjoisien rajojen turvaamisesta. Prikaati ei ehtinyt mukaan Briihin ja on siksi määrävahvuinen, hyvin johdettu ja koulutettu. Heillä on iskuvoimaa”. ”Näen sen”, vastasi Eltas. ”Entä tämä seuraava leiri”, hän kysyi? ”Lhunin suuriruhtinaskunnan joukot ovat leiriytyneet tänne”, vastasi Damrod. ”Määrävahvuiset prikaatit”, hän jatkoi. ”Mutta koulutus ja varustus on hyvin epätasaista”. ”Todellakin”, sanoi Eltas katsellen Lhunin miliisin epäsäännöllistä leiriä ja osittain hyvin puutteellista varustusta. Yksi osa leiristä oli kuitenkin hyvässä järjestyksessä ja sitä asuttavilla miehillä oli vakinaisten harmaat univormut, sekä vihreät huivit ja viitat. ”1.Lhunin Prikaati”, sanoi Damrod. ”Tunnetaan paremmin Lhunin kaartina. Se on eliittiyksikkö. Kävin heidän luonaan eilen, ja miehet oikeasti valittivat sitä etteivät olleet päässeet mukaan Briin taisteluun tai Mithlondin puolustukseen”. Sellaista asennetta tulemme tarvitsemaan”, sanoi Eltas mietteliäänä. Heidän kierroksensa oli päättymässä ja kaksikko käveli takaisin kohti pääporttia.

Portti oli luonnollisesti yhä hajalla. Maahan suistetut portinpuoliskot oli viety pois. Sir Derufinin johdolla miehet olivat koonneet portin sisäpuolelle tarvikkeita joista saataisiin nopeasti korkea parrikadi aikaiseksi, jos vihollinen kääntyisikin takaisin. Se mahdollisuus kuitenkin pieneni päivä päivältä. Damrod pysähtyi kohtaan jossa portti oli ennen ollut. ”Miltä se näytti, Eltas? Minä näin epävoivoa ja epäuskoa, mutta myös järjestystä ja päättäväisyyttä”. Eltas hymyili laimeasti. ”Minä näin saman. Toivomme on ehkä pieni, mutta se on olemassa. Näin mahdollisuuden. Sen minä näin, herrani Damrod. Mutta se on hyvin pieni mahdollisuus. Meidän pitää onnistua täydellisesti eikä hukata aikaa. Ikäväkyllä tämä tietää huonoa sinulle, vanha toveri. Sillä sinun on nyt ryhdyttävä toimeen”. Damrod nyökkäsi. ”Tiedän. Tiedän tuon liiankin hyvin. Olen vain hyvin väsynyt. Toivoin että herrani Cirdan ryhtyisi toimeen, mutta hän ei ole tehnyt mitään”. ”En usko että hän täysin ymmärtää tilanteen vakavuutta tai mitä nyt tarvitaan”, vastasi Eltas ääni täysin tunteettomana. ”Pelkään että olet oikeassa”, sanoi Damrod. ”Mitä nyt siis tarvitaan, Eltas? Mitä meidän tulee tehdä seuraavaksi”? Eltas mietti hetken ennenkuin vastasi. ”Minä en voi tehdä juuri mitään. Glorfindel ei voi tehdä juuri mitään. Kukaan ei voi tehdä juuri mitään, paitsi sinä, Damrod. Pelkäänpä että tämä kaikki on nyt sinun niskassasi. Meidän pitää organisoitua. Jos palaamme kaikki tahoillemme, tulee vihollinen meitä hakemaan ensi keväänä ja nappaa meidät yksi kerrallaan. Ei, niin ei saa käydä. Kun kreivi Wagran marssii seuraavan kerran länteen, pitää häntä odottamassa olla hyvin organisoitu armeija jolla on valmis suunnitelma. Se meidän pitää taikoa jostain esiin, herrani Damrod”.

”Siinä olet oikeassa”, vastasi Damrod. ”Tiedän nyt mitä tarkoitat, ja olisin sen itsekin tajunnut jos en olisi näin väsynyt. Kutsun ruhtinaiden neuvoston koolle huomiseksi. Aikaisemmin sitä ei voi pitää”. ”Huomiseksi riittää hyvin”, vastasi Eltas. Hän toivotti Damrodille hyvää päivänjatkoa ja lähti etsimään Glorfindelia.

WELDEN

Illan tullen Welden makasi muurinharjalla ja katseli auringonlaskua. Hänen kylkensä ei ollut parantunut odotetulla tavalla, eikä Welden kyennyt juurikaan kävelemään omin avuin. Hän oli kuitenkin hyvällä tuulella, sillä vihollisarmeija oli poistunut ja uusi toivo oli virinnyt haltioiden keskuudessa. Maitren oli poissa tarkkailemassa joidenkin ritareiden kanssa vihollisen armeijan liikkeitä. Sir Dynian oli samana aamuna tuonut tiedon, että vihollinen oli jo ohittanut Tienristin ja oli täyttä vauhtia marssimassa Briitä kohti. Wagran suoritti vetäytymistä taidokkaasti. Armeija oli edelleen äärimmäisen kurinalainen eikä Konnun maaseutua oltu pahastikaan tuhottu. Welden ajatteli hobitti-raukkoja, jotka eivät taatusti olleet ansainneet Wagranin armeijan marssia alueensa läpi kahdesti kuukauden sisällä.

Sir Cadhir ja sir Gwardur olivat Weldenin seurassa. Gwardur oli edelleen sama reipas nuorekas haltia joka oli niin paljon aiemmin lähtenyt meren yli Glorfindelin seurassa. Myös monia muita kauan sitten hyvästeltyjä ystäviä oli palannut. Silti Welden näytti hivenen tyytymättömältä. ”Oletko kunnossa, Welden”, kysyi sir Cadhir. ”Ei tässä hätää”, vastasi kokenut salohaltia. ”Mietin vain miten haluaisin olla tuolla edessä nyt Perendurin, Delfinin ja Maitrenin kanssa. Järjestäisin niin, että kreivi Wagranin vetäytyminen ei sujuisi täysin rauhallisesti”. ”Miksi hän marssii niin vauhdikkaasti”, ihmetteli Gwardur. ”Hän väsyttää miehensä ilman mitään näkyvää syytä”. Welden mietti hetken. ”Hän on huolissaan. Vetäytyminen ei varmasti kuulunut hänen suunnitelmiinsa. Se tuli täytenä yllätyksenä”. ”Niin meille kuin heille”, naurahti Cadhir. ”Todellakin! Mutta luulen että hän on hieman poissa tasapainosta. Mahdoton tapahtui eikä hän saanut Mithlondia vallattua. Mahdoton voi siis tapahtua uudelleenkin. Esimerkiksi niin että me ajaisimmekin häntä päättäväisesti takaa. Niinpä hän vetäytyy niin nopeasti kuin voi lähimmän ystävällisen voiman luokse, eli Briihin”. ”Niin”, sanoi Gwardur. ”Kuulin että Briissä on vihollisen armeija”? ”Aivan niin”, sanoi Welden. ”Rhunin joukot prinssi Zurukin komennossa ovat leiriytyneet sinne. Emme tiedä miksi he jäivät Briihin, mutta se oli meidän onnemme”.

”Niin”, sanoi Cadhir. ”Zurukin joukkojen liikkeet ovat yksi suurista mysteereistä tässä sodassa. Mutta on mielenkiintoista nähdä evakuoivatko he nyt Annuminasin ja Fornostin, joissa on kuulemma vihollisen varuskunnat”. ”Mahdotonta sanoa”, totesi Welden. ”Voisi olla meidän etumme jos eivät evakuoi. Mutta nämä asiat kuuluvat huomiseen ruhtinaiden kokoukseen. Toivottavasti ruhtinaat saavat siellä organisoitua joukkomme”.

He olivat hetken hiljaa katsellen laskevaa aurinkoa ja kiireistä leiriä alapuolellaan. Kolme hahmoa käveli heitä kohti muurinharjaa pitkin. Etummainen oli ruhtinas Ihtilbor. Hänen kanssaan oli nuori Singollo, Glorfindelin kasvattipoika, harmaassa puvussaan. Singollolla oli pitkät tummat hiukset ja ystävälliset kasvot joilla oli usein innostunut ja kiinnostunut ilme. Singollon kanssa oli hänen serkkunsa Nessane. Kaikki kolme ritaria katselivat kiinnostuneena nuorta haltianeitoa, joka oli livahtanut Glorfindelin joukkojen mukaan haluamatta päästää rakasta serkkuaan yksin vaaraan. He olivat viettäneet koko lapsuutensa yhdessä ja olivat kuin sisko ja veli, oli Perendur tiennyt kertoa Weldenille.

Welden vilkaisi Cadhiriin, joka katseli Nessaneen näyttäen haaveilevalta. ”Cadhir Enlion”, sanoi Welden hymyillen. ”Mikä on tuo katse”? ”Eikö hän ole aivan taivaallisen kaunis”, sanoi Cadhir hiljaa. ”Prinsessa Nessane on varmasti näkemistäni naisista kaunein”. ”En ole varma onko hän prinsessa”, sanoi Welden leppoisasti. ”Mutta ehkä sinun pitäisi yrittää tutustua häneen”. Cadhir kohautti olkapäitään. Welden ei vilkaissutkaan Nessaneen kun kolmikko saapui heidän luokseen. ”Ruhtinas Ithilbor”, tervehti Welden. Kaksi nuorempaa ritaria kumarsi kohteliaasti. ”Suonette anteeksi etten nouse teitä tervehtimään, mutta kylkeni on vielä kovin huonossa kunnossa”. ”Niin kuulin”, sanoi Ithilbor. ”Esittelen tässä Singollolle ja Nessanelle Mithlondia”. Ithilbor ei ollut ikinä ollut kovin puhelias, naurahti Welden mielessään. ”Tämä on varmasti yksi kaupungin parhaista näköalapaikoista”, totesi Welden. ”Aliruhtinas Damrodin komentopaikkakin oli täällä tornissa taistelun aikana. Täältä käsin katsellessaan voi melkein kuvitella erottavansa vihollisen partioiden silmät ylhäällä tornikukkuloilla”. Cadhir ja Gwardur naurahtivat, mutta Ithilbor pysyi ilmeettömänä. ”Muistan kyllä tämän kaupunkin riittävän hyvin itsekin, Welden”, hän totesi. ”Kai he älysivät viedä palantirin turvaan Elostirionista”, hän kysyi katsellen ylös kukkuloiden päällä kohoavaan torniin. ”Palantir on ruhtinas Cirdanin hallussa kuninkaan linnassa”, totesi sir Cadhir puuttuen ensikertaa puheeseen. ”Olin itse mukana sitä hakemassa turvaan”, hän lisäsi.

Ithilbor naurahti. ”Arvasin että he melkein unohtivat sen”. ”Damrodilla oli hieman muutakin mielessään kuin palantir”, huomautti Welden. ”Mutta suonette anteeksi että poistun. Minun pitää lähteä kohti linnaa että ehdin ajoissa iltapalalle. En etene tällä hetkellä kovinkaan nopeasti, kuten varmasti ymmärrät”. Welden nousi seisomaan ja lähti kävelemään varovasti kohti portaita jotka veivät alas Mithlondin kaduille. ”Menet yksin niin kuin elätkin”, sanoi ruhtinas Ithilbor. Niin kuin aina, hänen tarkoitusperiään oli vaikeaa tajuta. ”Miksi et mennyt ikinä naimisiin, sir Welden”, Ithilbor kysyi ja näytti äkkiä kiinnostuneelta, lähes pilkalliselta. Welden pysähtyi portaiden yläpäässä ja kääntyi katsomaan Ithilboriin. Hetken aikaa Cadhir pelästyi että ritari oli suuttunut tungettelevasti kysymyksestä jonka täytyi osua arkaan paikkaan, mutta sitten Welden hymyili surumielisesti. ”Minä olin kerran rakastunut, ruhtinas Ithilbor. Ihanimpaan olentoon mitä maa päällään kantoi. Hänestä tuli Eriadorin mahtavin noita, joka yritti vallata maailman ja tappaa kaikki ystäväni. Tämän menestyksen jälkeen, herrani, en halua nähdä mitä seuraava rakastettuni tekisi”. Sen sanottuaan Welden kääntyi ja lähti laskeutumaan portaita jättäen muut hämmentyneen hiljaisuuden valtaan. Lopulta nuori Singollo sai suunsa auki. ”Oliko se vitsi”, hän kysyi hämmentyneenä. ”Surullisinta on, että se ei ollut vitsi”, vastasi sir Cadhir. ”Mutta jos sallitte, ruhtinas Ithilbor, olette väärässä. Sillä sir Welden ei suinkaan mene yksin, niin kuin väititte. Minä menen hänen kanssaan”. Cadhir kumarsi ja poistui toverinsa perään.

”Miksi ruhtinas Ithilbor ei pidä sinusta”, kysyi sir Cadhir kun he kävelivät kadulla kohti Kuninkaan linnaa. Kadut olivat poikkeuksellisen täynnä väkeä, sillä paljon Arnorista paenneita siviilejä oli asutettu viimepäivien aikana Mithlondiin. Damrodilla ja Arnorin armeijan kenraali Arahaelilla oli ollut kädet täynnä töitä. ”Siihen on vaikeaa sanoa mitään”, totesi Welden. ”Ei ole mitään synkkää salaisuutta mistä se johtuisi. En ole ikinä tehnyt hänelle mitään pahaa, tai pettänyt häntä millään lailla. Yhtenä päivänä vain saavuin Eriadorin armeijan leiriin ja liityin Imladrisin joukkoihin. Siitä hetkestä lähtien Ithilbor ei ole pitänyt minusta. Toisinaan hän ilmaisee sen hieman selvemmin ja toisinaan vähemmän selvästi, mutta aina tunnen hänen tyytymättömyytensä selässäni”. ”Täytyyhän siihen jokin syy olla”, huomautti Cadhir. ”Ei kukaan vain kertakaikkiaan ole pitämättä jostakin, ilman mitään erityistä syytä”. ”Ei vai? No, voi olla. Olen usein miettinyt tätä asiaa, ja ainoa syy mikä tulee mieleeni on se, että Ecthelwion vietti niin paljon aikaa kanssani ennen Dagorladin taistelua ja antoi minulle niin paljon huomiota. Kenties hän oli hivenen mustasukkainen parhaasta ystävästään. Mutta mysteeri tämä minulle kuitenkin on. Kenties se ei ikinä selviä”!

RUHTINAIDEN KOKOUS

Koko kaupunki ja armeijan leiri oli kiihkon vallassa kun tieto ruhtinaiden kokouksesta saatiin. Uusi toivo levisi sotilaisiin. Ensin vihollisen voittamattomalta vaikuttanut armeija oli vetäytynyt itään, ja siitä aiheutunutta helpotuksen tunnetta vahvisti nyt uutinen kokouksesta. Kenties toivoa vielä oli, alkoivat sotilaat puhua? Ruhtinaat löytäisivät oikeat neuvot vaikealla hetkellä ja kaikki kääntyisi hyväksi! Nuori Singollo oli erityisen innostunut. Hän oli joutunut jäämään pois Tol Eresseän neuvoston kokouksesta jossa Glorfindel oli noussut Meril-I-Turinqia vastaan, mutta nyt hän ei jäisi sivuun. Olla läsnä kun maailmanhistoriallisia päätöksiä tehtiin oli lähes yhtä hyvä kuin tehdä niitä itse, ajatteli Singollo. Pitkän suostuttelun jälkeen aliruhtinas Damrod oli antanut Singollolle luvan olla läsnä kun ruhtinaat kokoontuisivat. Nyt nuori haltia käveli Ereinionin kuninkaanlinnan pääkäytävää kohti neuvoston salia, jossa muinoin Lindonin neuvosto oli kokoontunut. Hän saattoi melkein kuvitella yhä näkevänsä Ereinion Gil-Galadin kävelemässä linnansa käytävillä. Mutta nyt päättäjinä olivat toiset henkilöt!

Hän saapui neuvoston salin eteen. Salin suuret ovet olivat auki. Niiden edessä seisoi kaksi pitkää voimakasrakenteista Lindonin kaartin kultavalkoisiin univormuihin pukeutunutta kaartilaista. Oven molemmin puolin seisoivat Kultaisen kukan ritarit, sir Gwardur ja sir Dunlan. He olivat palveluksessa, joten kumpikaan ei puhunut Singollon kanssa. Sir Dunlan nyökkäsi hänelle ja viittasi kaartilaiset päästämään nuori haltia ohitseen. Singollo astui ovesta sisään neuvoston saliin. Hän pysähtyi ovelle ja jäi ihastelemaan näkyä edessään. Tol Eresseän maaseudulla kasvanut nuorukainen ei ollut tottunut näkemään kuninkaallisia loistavia rakennuksia, vaikka Lähteen kartano omalla tavallaan oli koko Eresseän upein rakennus. Kuninkaan linna Mithlondissa oli Singollolle suuri ihastuksen aihe, etenkin kun hän tiesi kaiken sen historian mikä linnaan liittyi. Yksi loistavimmista osista linnaa oli kiistatta neuvoston sali. Sen seinät oli koristeltu lukuisin maalauksin ja patsain. Yhdessä taulussa Singollo näki Fingolfinin taistelemassa Morgothin kanssa. Se tuntui jotenkin pahaenteiseltä. Kauniilla pöydällä salin päässä oli Ereinion Gil-Galadin kypärä jonka kärjessä oli timantti joka auringonvalossa säihkyi kuin tähti. Kypärän viereen oli asetettu Aeglos, Gil-Galadin kuuluisa keihäs. Molemmin puolin pöytää oli seinään kiinnitetty Gil-Galadin viirit. Singollon silmät säihkyivät hänen katsellessaan näitä muinaisia esineitä.

Pitkä valkoiseen univormuun pukeutunut haltia lähestyi häntä. Singollo hymyili, sillä hän tunnisti heti sukulaisensa Wedemir Noldorinin. Heidät oli vain lyhyesti esitelty toisilleen pari päivää aikaisemmin, sillä Wedemir oli äärimmäisen kiireellinen. Hän oli näet aliruhtinas Damrodin adjutantti. ”Tervehdys, serkku”, hän sanoi, vaikka Singollo olikin teknisesti serkun poika. ”Mene istumaan jollekin seinustalla olevista penkeistä. Lähes kaikki ruhtinaat ovat paikalla, joten aloitamme neuvonpidon pian”. Singollo kumarsi hivenen ja hymyili ystävällisesti. Hän oli kuullut Dunlanilta niin paljon Wedemiristä, että piti tästä jo vaikka ei ollut ikinä puhunutkaan hänen kanssaan. Singollo käveli salin seinän viereen ja istuutui yhdelle tuoleista joita sinne oli asetettu. Salin päästä päähän ulottui pitkä leveä pöytä jonka äärellä ruhtinaat istuivat. Singollo katsoi kiinnostuneena pöydän ääressä istuvia. Kuinka paljon heistä riippuikaan tuona päivänä! Hyvin mahdollisesti koko maailman kohtalo oli nyt vaakalaudalla.

Cirdan laivanrakentaja istui kunniapaikalla pöydän kauimmaisessa päässä. Legendaarinen Cirdan joka oli sukua itselleen Elwe Singollolle, jonka mukaan Singollo oli saanut nimensä. Cirdan oli nähnyt ja kokenut kaiken haltioiden suuresta marssista tähän hetkeen. Se oli käsittämätön ajatus. Nyt hän oli kuitenkin vanha ja äärimmäisen kunnioitettu. Mutta se jokin oli poissa. Singollo oli kuullut Ithilborin sanovan niin tavattuaan Cirdanin, ja saattoi nyt itse todeta tämän puhuneen totta. Suuri ja mahtava Cirdan ei ollut enää suuri ja mahtava, vaan vanha ja väsynyt. Ei väsynyt niinkään fyysisesti, mutta henkisesti. Hänen silmissään asui kuitenkin yhä viisaus. Cirdania lähinnä istui hänen pojanpoikansa Falasquil. Hän oli hivenen kiivasluontoinen, kuten Singollo oli kuullut sanottavan. Muut Lindonin ruhtinaat ja päämiehet istuivat hänen vierellään. Laiquendin päämies Älwe näytti vaatimattomalta ja vähemmän viisaalta kuin muut. Hänkin oli lukuisien sotien veteraani. Sindarin ruhtinas Lovandil oli ylpeän näköinen sopusuhtainen haltia, jonka tiedettiin suhtautuvan epäilevästä Noldorin ruhtinaisiin. Lovandilin vieressä istui sindarin aliruhtinas Emrys, joka taas oli hyvin läheisissä väleissä Noldorin päämiehiin.

Heidän vieressään olivat Noldorin ylpeät ruhtinaat. Prinssi Ingoldo Fingonin huoneesta oli heistä ylpeimmän näköinen. Singollo katsoi Ingoldoa tarkasti, eikä tämä näyttänyt kovin vaikuttavalta. Ylpeästä ilmeestä ja asennosta huolimatta prinssi Ingoldo vaikutti melko mitäänsanomattomalta. Prinssi Erendur hänen vieressään oli hyvin samanlainen. Jäykän ylpeä asento kertoi hänen pitävän itseään suuressa arvossa. Kuitenkin silmistä paistoi väsymys ja jotakin muuta, jonka Singollo tulkitsi olevan lähellä paheksuntaa tai tyytymättömyyttä. Forlondin Guilin Erendurin vierellä näytti tyytymättömyytensä avoimesti. Hän ilmeensä oli lähes halveksiva. Nämä kaksi ruhtinasta olivat olleet haluttomia ottamaan Mithlondin puolustusta johdettavakseen, ja nyt sankarin viitta oli livennyt heidän harteiltaan muille. Kumpikin koki että se oli heiltä ryöstetty, vaikka olivatkin vastuusta alunperin kieltäytyneet. Kummallakaan ruhtinaalla ei ollut enää energiaa tai intoa ottaa vastuuta, mutta silti he eivät halunneet sitä luovuttaa kenellekään muulle.

Nuorempi haltiaruhtinas heidän vierellään sen sijaan näytti innostuneelta ja tarkkaavaiselta. Hän oli Galenlondin ruhtinas Gellan, joka oli näytellyt äärimmäisen tärkeää roolia Lindonin puolustuksen organisoimisessa ja vihollisen torjumisessa Harlindonin rajalla. Gellan oli selvästi lyhyempi kuin Erendur tai Guilin, eikä hänen olemuksessaan ollut samaa kopeutta, jos kohta hän ei ollut mikään Älwen tapainen maanläheinen päämies. Gellan oli pukeutunut kevyeeseen haarniskaan. Hän näytti sotaiselta ja vaikuttavalta. Gellanin viereen oli sijoitettu pieni olento jota Singollo katsoi erityisen kiinnostuneena. Hän oli Konnun Thain Isengrim Tuk, joka johti Lindoniin paenneita hobitteja. Monet olivat yllättyneet hänen kutsumisestaan mukaan neuvonpitoon. Thainin vieressä oli hivenen pidempi henkilö, jonka täytyi olla Sinivuorten kääpiöiden päämies Borin. Hän näytti kylmän päättäväiseltä ja tylyltä, kuten kääpiöt usein näyttivät haltioiden silmissä. Singollo ei ollut ikinä ennen nähnyt kääpiötä.

Heitä vastapäätä toisella puolella pöytää istui pitkä sinisilmäinen ja tummatukkainen ihminen. Hän oli pukeutunut harmaaseen koristeelliseen univormuun. Miehen päällä oli tummanvihreä viitta. Hän oli ehkä 40 vuotias ja näytti energiseltä, mutta myös huolten painamalta. Siinä oli mies joka harkitsi jokaisen liikkeensä tarkkaan eikä ikinä hätiköinyt. Hän oli Lhunin suuriruhtinas Haldimir. Suunnilleen samanikäinen leveäharteinen ja hieman lyhyempi ihminen istui Haldimirin vierellä. Hän oli pukeutunut Arnorin vakinaisten harmaaseen univormuun ja siniseen viittaan. Arvomerkit miehen olkapäillä kertoivat hänen olevan täysi kenraali. Kuluneiden kuukausien rasitukset ja kauhut näkyivät kenraalin kasvoilla ja olemuksessa. Hän oli joutunut katsomaan koko maansa joutumista vihollisen tuhoamaksi voimatta sitä estää. Singollo muisti kenraali Arahaelin haavoittuneen vaikeasti Briin taistelussa, josta hänet oli vaivoin saatua kannettua pois. Nyt mies oli jälleen pystyssä ja valmiina toimintaan. Kolmas ihminen salissa oli kaikkein epätoivoisimman näköinen. Hän oli maanpakolainen kaukana kotoa. Rohanin prinssi Oswine oli vaaleahiuksinen solakka nuori ruhtinas, joka oli kuuluisa taidoistaan ratsastajana.

Ihmisten vieressä istuivat Singollon niin hyvin tuntemat ja rakastamat henkilöt. Henkilöt joiden kanssa Singollo oli matkustanut turvalliselta Tol Eresseältä auttamaan Keskimaata. Kultaisen kukan ritarikunnan sir Derufin näytti hivenen hermostuneelta. Hän ei viihtynyt suurissa kokouksissa eikä mahtavien ruhtinaiden seurassa. Mutta Tälwe oli kuollut ja Haldurion Imladrisissa, joten Derufinin velvollisuus oli osallistua neuvoston kokoukseen. Hänen vieressään istui Kultaisen kukan Aränwe. Hän oli äärimmäisen kokenut haltia jonka Singollo tunsi todella hyvin. Aränwe oli noldoksi hivenen lyhyt ja leveäharteinen. Hänellä oli lyhyet tummat hiukset ja täysin ilmeettömät kasvot. Ruhtinas Ithilbor oli Aränwen vierellä. Häntä hivenen pidempi ja huomiota herättävämpi oli Lähteen ruhtinas Glorfindel. Hän oli jälleen pukeutunut kauniiseen valkoiseen pukuunsa ja näytti levolliselta ja päättäväiseltä. Glorfindel katsoi Singolloon ja hetkeksi heidän katseensa kohtasivat. Ruhtinas nyökkäsi hieman ja hymyili. Kultaisen kukan aliruhtinas Eltas istui Glorfindelin vieressä. Hän näytti ennenkaikkea jännittyneeltä. Eltas jos kuka tiesi miten tärkeä kokous oli alkamassa. Hänen kokemansa paine oli varmasti melkoinen.

Jos Eltasin kokema paine oli kova, sen täytyi olla vieläkin hirveämpi sille henkilölle joka astui juuri sisään neuvoston salin ovista. Mithlondin aliruhtinas Damrod näytti väsyneeltä ja hermostuneelta. Singollo saattoi vain kuvitella miltä kuluneet kuukaudet olivat tuntuneet erämaita ja rauhaa rakastavalle viherhaltialle. Hän saattoi myös arvata että eräät ruhtinaat, etenkin Erendur ja Guilin, eivät olleet tehneet asioita kovinkaan helpoksi Damrodille. Damrod pysähtyi hetkeksi katsomaan saliin, veti sitten syvään henkeä ja kumarsi kevyesti Wedemirille. Tämä kääntyi heti ja sulki sir Armindilin kanssa neuvoston salin ovet. Sitten kumpikin tuli istumaan Singollon viereen. Damrod käveli suuren pöydän vapaana olevaan päätyyn ja istuutui.

Damrod vilkaisi Cirdaniin, mutta tämä vain viittasi häntä jatkamaan. ”Haltioiden ruhtinaat”, aloitti Damrod. ”ihmisten herrat ja kunnioitetut liittolaisemme Sinivuorilta ja Konnusta, tervetuloa Eriadorin ruhtinaiden kokoukseen. Me olemme kokoontuneet tänään voidaksemme päättää mitä tehdä tilanteelle, jossa nyt olemme. Mikä reitti on meidän valittava pelastaaksemme maamme ja kansamme tuholta? Mitkä neuvot ovat oikeast nostamaan meidät ylös suosta johon vihollinen on meidät suistanut? Näihin kysymyksiin meidän on löydettävä vastaus, herrani, ennen kuin voimme poistua tästä neuvoston salista tänään”. Damrod piti tauon. Singollo huomasi miten uteliaana Eriadorin ruhtinaat katselivat Tol Eresseän haltioita, jotka yhdeksännellä hetkellä olivat saapuneet myrskyn siivillä heitä pelastamaan.

”Minä haluan kuulla miksi päämies Delemir ei ole neuvostossa, vaan sen sijaan sir Derufin edustaa Kultaisen kukan ritareita”. Se oli prinssi Erendur. Hän katseli sir Derufinia näyttäen tyytymättömältä. Ennen kuin Damrod ehätti sanomaan mitään, aliruhtinas Eltas puuttui puheeseen. ”Suokaa anteeksi herrani Damrod! Sir Delemir on poistuessaan Keskimaasta luopunut arvostastaan Kultaisen kukan ritarikunnan päämiehenä. Hänet on hiljattain nimitetty ruhtinas Glorfindelin asemestariksi. Tässä tehtävässä ollessaan hän ei voi olla Kultaisen kukan päämies, joten häntä ei ole nimitetty takaisin vanhaan arvoonsa. Tämän vuoksi sir Derufin on laillisesti Kultaisen kukan ritarikunnan ylin Lindonissa ja edustaa siksi ritarikuntaa tässä neuvostossa”. Erendur käänsi katseensa puhujaan. ”Ja miten tämä koskee teitä, hyvä herra”, hän kysyi. ”Prinssi Erendur, minä olen Kultaisen kukan aliruhtinas Eltas, ja ritarikunnan ritarit ovat alaisiani. Se siis koskee suoraan minua, koska ritarikunta on vastuullani”. Erendur kumarsi jäykästi ilmaisten olevansa tyytyväinen selitykseen, ja vaikeni. Eltas tiesi vain tämänlaisen puheen tehoavan Erenduriin, joka oli aina valmis kunnioittamaan komentosuhteita. ”Suokaa anteeksi, aliruhtinas Damrod”, totesi Erendur hieman sovittelevasti. ”Olisin vain halunnut sir Delemirin olevan läsnä, koska hänen asiantuntemustaan olisi mielestäni tarvittu. Ymmärrän kuitenkin, että niin ei näissä olosuhteissa voi olla”. Damrod nyökkäsi hyväksyvästi.

Hetken aikaa Damrod oli mietteissään. Sitten hän kokosi ajatuksensa ja jatkoi puhumista. ”Luonnollisestikin meidän pitää ensin todeta tarkalleen mikä on tilanteemme, että voimme tehdä suunnitelmia ja päätöksiä. Kaikki tietysti tietävät vihollisen armeijan vetäytyneen yli Tornikukkuloiden. Mutta missä he ovat nyt ja mitä aikovat? Sir Derufin, mitä te sanotte”? Sir Derufin nousi hivenen epäröiden seisomaan. Hän todella vihasi esiintymistä. ”Hyvä ruhtinaat”, hän aloitti. ”Olen herrani Damrodin käskystä pitänyt silmällä vihollisen armeijan liikkeitä. Olen pitänyt kaksi partiota jatkuvasti vihollisen ympärillä. Voin raportoida seuraavaa. Sauronian armeija on marssinut lujaa vauhtia kohti Briitä, ja saapuu sinne parin päivän kuluttua. He jättivät pieniä partioita Tornikukkuloille, mutta olemme tuhonneet niistä yhden ja muut ovat nyt suunnanneet myös itään kohti Briitä”. ”Mitä luulet kreivi Wagranin aikovan”, kysyi Galenlondin Gellan. ”Onko syytä olettaa hänen jäävän Briihin vai kenties vetäytyvän kauemmaksi”? Derufin käänsi katseensa Gellaniin.

”Herra, Rhunin prinssi Zuruk on perustanut talvileirin Briihin. Leiri on liian laaja hänen joukoilleen. Olen siis melko varma, että kreivi Wagran aikoo viettää talven Briissä kooten voimiaan ja hankkien täydennyksiä”. Gellan nyökkäsi. ”Hyvin ajattelet, sir Derufin. Mutta miksi hän jää Briihin? Selvästi siihen on vain yksi looginen syy”. ”Hän aikoo hyökätä uudelleen keväällä”, sanoi kenraali Arahael, joka tunnettiin kokeneena strategina. ”Juuri niin, herra kenraali”, myönsi Gellan. ”Juuri tämän vuoksi olemme kokoontuneet”, sanoi Damrod painokkaasti. ”Päättääksemme miten parhaiten valmistautua hänen tuloonsa”. Hän ei saanut taaskaan jatkaa, sillä keskeytys tuli nyt ihmisten joukosta. ”Pyydän anteeksi että keskeytän”, totesi suuriruhtinas Haldimir. ”Mutta minä olen tunnettu varovaisena miehenä, ja suuresti haluan tietää enemmän ennenkuin teen päätöksiä. Enemmän tästä kaikesta, sillä mitä on tapahtunut on suuri mysteeri minulle. Tiedän että monet muut haluavat kuulla kaiken tämän myös. Kuka meillä on vastassamme? Mitä he haluavat”?

Useat haltiat vilkaisivat toisiinsa. Damrod kohautti olkapäitään. ”Meitä vastassa oleva voima on valtava. Moinen liittokunta tänä maailmanaikana on vaatinut pitkää ja ovelaa suunnitelmaa. Eikä vain suunnitelmaa, vaan henkistä ja fyysistä voimaa jolla kaikki on vedetty siihen mukaan. En tiedä varmasti mikä tai kuka se on, mutta minulla on aavistus. Paha aavistus. Kenties sukulaisemme Tol Eresseältä osaavat vastata tähän paremmin? Kenties heillä on enemmän kuin pelkkä aavistus, koska he saapuivat meren yli meitä pelastamaan”? Hetken aikaa oli hiljaista. Sitten Glorfindel kohotti katseensa Haldimiriin. ”Kysymyksenne ovat hyviä, Lhunen Haldimir. Minäkään en ymmärrä kaikkea mitä on tapahtunut. Mutta tietäkää tämä. Kaukaa olen katsonut vihollistamme silmiin, ja ne silmät ovat kauheat. Ne silmät ovat maailman muinaisen vihollisen silmät. Ne ovat Morgoth Bauglirin silmät. Kaikessa kauheudessaan hän on palannut teitä ottamaan. Miten hän on palannut, sitä en tiedä! Hitaasti vaistosin vaaran mutta en osannut sijoittaa sitä mihinkään. Kunnes oli melkein liian myöhäistä. Liian myöhään saavuin avuksenne, mutta silti juuri ajoissa. Entä mitä hän haluaa? Haluaako hän maailman herruutta? Haluaako hän meidän kuolemaa? Kyllä! Haluaako hän maailman tuhoa, niin kuin ennen. Ei! Jos joku voi tulla hulluksi tuhansien vuosien yksinäisyydessä, voi joku myös siellä tulla järkiinsä. Minä olen nähnyt vihollisemme! Ylpeä ja typerä oli Morgoth Bauglir aiemmin. Ylpeä hän on nyt. Hän ei lepää ennen kuin jokainen kolkka Keskimaata on hänen hallussaan. Sillä jos hän ei voi hallita koko maailmaan, haluaa hän ainakin hallita osaa siitä”.

”Kuinka me voisimme taistella häntä vastaan”, kysyi Haldimir ja näytti lähes järkyttyneeltä. ”Kuinka me voisimme voittaa Valan. Etenkin tämän Valan, sillä eikö hän ole heistä voimakkain”? ”Hän oli heistä voimakkain”, vastasi Glorfindel. Hänen ilmeensä oli täysin tutkimaton. ”Nyt hänen voimansa on hänen viisaudessaan. Sillä hän jos kuka kykenee monimutkaisiin suunnitelmiin joissa kaikki asiat otetaan huomioon. Sellainen suunnitelma koitui lähes tuhoksemme. Varsinaiset voimansa hän on kuitenkin tuhlannut aikoja sitten muiden hallitsemiseen. Ei vain ihmisten ja örkkien vaan itse maan. Minä olen nähnyt hänet, eikä hän ole paljoa Sauronia vahvempi. Hänen fyysisiä voimiaan älkää pelätkö, vaan hänen mielensä voimia”.

”Eivätkö Valar puutu hänen paluuseensa”, kysyi laiquendin Älwe. ”Taruissamme kerrotaan heidän aiemminkin kukistaneen Morgothin. Miksi he eivät auttaisi meitä nyt”? ”He eivät voi eivätkä halua”, puuttui Aränwe ensikertaa puheeseen. ”Kauan sitten Numenoren saari nousi Sauronin kanssa kapinaan Valaria vastaan. Silloin Eru erotti Valinorin siunatut maat ja Keskimaan toisistaan. Mänwe luopui maailman herruudesta. Hänen vallassaan on nyt vain Valinor ja Keskimaa on jätetty oman onnensa nojaan. Vain epäsuorasti voivat Valar puuttua Keskimaan asioihin lähettämällä edustajiaan tänne. Sauron tajusi tämän ja pyrki Keskimaan herruuteen. Samoin sen on tajunnut Morgoth. Hän voi tehdä mitä vain Keskimaassa ilman suoraa asioihin puuttumista Valarilta”. ”Mutta Valar lähettivät teidät meitä auttamaan”, kysyi Älwe. Aränwe vaikeni. Glorfindel nousi seisomaan. ”Minä en valehtele teille, Eriadorin herrat. Me emme ole Valarin asialla. Valarin nimeen kielsi Tol Eressäen valtiatar Meril-I-Turinqi ketään palaamasta Keskimaahan, ja tätä kieltoa on näihin päiviin asti noudatettu. Valar eivät asioihin puutu edes epäsuorasti. Eivät ainakaan heti. Haltioita on kielletty erityisesti nyt ylittämästä avaruutta avuksenne”.

”Mutta te olette tulleet”, huomautti ruhtinas Guilin. ”Oletteko siis tulleet vastoin kieltoa, rikkoen Valarin pannaa”? ”Tämän olemme tehneet”, vastasi Glorfindel. ”Minä olen Failanwe Glorfindel, Lähteen ruhtinas ja Dilwen huoneen päämies. Olisinko minä jäänyt katsomaan kun sukulaiseni ja toverini tapetaan tai orjuutetaan. Olisinko minä jättänyt rakastamani Keskimaan Morgothin orjuuden alle. Ei koskaan! Valarin asettama panna on tänne matkaamisen päällä, mutta ei Erun asettamaa. Sydämessäni tiedän, että valitsemamme tie on oikea, ja sydäntään tulee aina seurata”. Cirdan katsoi Glorfindeliin. ”Oikein teit, Glorfindel. Näin uskon. Sillä en näe pannaa pääsi päällä. Vain hyvien aikeiden tuomaa siunausta. Et kerro kaikkea siitä mitä olet nähnyt tai aavistanut, mutta kylliksi että voimme kaikki todeta sinun omantuntosi olevan puhdas”. Glorfindel kumarsi kohteliaasti Cirdanille, tyytyväisenä tämän sanoista.

”Toivottavasti tämä vastasi suuriruhtinas Haldimirin ja muiden kysymyksiin”, totesi Damrod. Haldimir hymyili mietteliäänä. ”Kyllä. Enemmän näen ja ymmärrän nyt. Näen vaaran joka yllämme leijuu. Mutta en näe miten voisimme sen kukistaa. Ovatko Tol Eressäen haltiat tulleet vain muutaman sadan soturin joukolla avuksemme”? Nyt oli Eltasin vuoro vastata. ”Tulimme viimeisellä mahdollisella hetkellä sillä joukolla jonka saimme päivän varoitusajalla liikkeelle. Aliruhtinas Narces on jäänyt herrani Glorfindelin poikien kanssa kokoamaan Lähteen huoneen ja liittolaisiemme joukkoja. He saapuvat perässä kunhan joukot on koottu, organisoitu ja koulutettu. Tätä armeijaa emme kuitenkaan voi odottaa moneen kuukauteen. Ehkä emme ennen kevättä. Juuri nyt olemme siis omien resurssiemme varassa”.

Singollo seurasi mielenkiinnolla miten neuvonpitoa käytiin Tol Eresseän haltioiden ja Eriadorin ruhtinaiden välillä. Eriadorilaiset esittivät kysymyksiä joihin Eresseän ruhtinaat vastailivat viisaasti ja kärsivällisesti. Uusi toivo oli saapunut Eresseän haltioiden mukana, ja heihin katsottiin nyt tuon toivon ilmentyminä. ”Nyt pääsemme siihen mistä aloitimme”, sanoi Damrod. Hän näytti helpottuneelta kun oli päässyt näin pitkälle. ”Miten valmistaudumme tulevaan kevääseen? Selvää on että olemme pahasti alivoimaisia. Meidän on käytettävä tuleva talvi ja sen tuoma levähdystauko niin hyvin hyödyksemme kuin mahdollista. Keväällä meidän on oltava valmiita, sillä silloin mustan valtiaan joukot saapuvat meitä etsimään”. Gellan kiinnitti silloin huomion itseensä. ”Jonkinlainen liitto on muodostettava”, sanoi Galenlondin ruhtinas. ”Samanlainen kuin muodostettiin Ereinion Gil-Galadin ja Isildurin välillä niin monta vuotta sitten. Jotkut meistä olivat silloinkin paikalla. Samanlainen liitto Eriadorin asukkaiden välillä on muodostettava. Vain pitämällä yhtä meillä on edes pieni mahdollisuus selviytyä”. ”Olen samaa mieltä”, puuttui puheeseen Forlondin Guilin ensikertaa. ”Uusi Eriadorin armeija on organisoitava yhtenäisen johdon alle. Meidän on valittava johtaja joka voi viedä meidät voittoon, ja jota kaikki seuraavat niin kauan kuin sotaa jatkuu”. ”Liitto on ainoa mahdollisuutemme”, myönsi kenraali Arahael. ”Yksinään lännen kansat on lyöty tähän mennessä. Ehkä yhdessä on kohtalomme parempi. Mutta kuka johtaisi meitä? Merkittävä henkilö sen on oltava, sillä hänen tulee kyetä sovittelemaan kaikki ristiriidat eri kansojen välillä samalla kun käymme hirvittävää sotaa vihollista vastaan. Minulla ei tähän ole tarpeeksi taitoa eikä viisautta. Johdatteko te meitä, aliruhtinas Damrod”?

Damrod kiiruhti pudistamaan päätään. Haluttomuus paistoi koko hänen olemuksestaan. ”Herrani, minä olen vain yksinkertainen viherhaltia Ossiriandista. Monessa kampanjassa olen ollut mukana, mutta taitoni rajoittuvat käytännön tasolle. En ole ikinä johtanut armeijoita vaan taistellut rivisotilaiden kanssa. Viisauteni ei ole myöskään sitä tasoa mitä tähän tehtävään tarvittaisiin. Ei, herrani, aivan eri kaliiperin ruhtinasta tarvitaan nyt. Minä olen tehnyt minkä voin Mithlondin aliruhtinaana, mutta kaupungin puolustuksen johtaminen oli jo kykyjeni ylärajoilla. Pelkään että hyödyllisyyteni on kulunut loppuun. On tullut aika antaa vastuu sen paremmin kantaville”. ”Hyödyllisyytesi ei ole suinkaan kulunut loppuun”, sanoi ruhtinas Lovandil. ”Enemmän kuin koskaan ennen tarvitsemme nyt hyviä johtajia. Mutta oikeassa olet, jos sallit, että eri kaliiperin ruhtinas tarvitaan johtamaan uutta Eriadorin armeijaa. Kuka tämä henkilö siis olisi”? Erendur käänsi ylpeät silmänsä Lovandiliin. ”Hyvin puhut, naapurini. Eri kaliiperin ruhtinas tarvitaan. Eikö siis Guilin johtaisi armeijaa kuten teki niin ansiokkaasti kun marssimme Mordoria vastaan. Hänen ammattitaitoaan tuskin kukaan täällä voi voittaa”.

Mutta Guilin pudisti päätään. Hän näytti vanhalta jä väsyneeltä. ”Arvostan ehdotustasi, prinssi Erendur, mutta niin ei voi olla. Liian kauan olen lojunut toimettomana Forlondissa. Olen menettänyt sen terän mitä armeijan strateginen ja taktinen sekä poliittinen johtaminen vaatisi. Olen valmis hyväksymään vähäisemmän tehtävän, jos sitä minulle tarjotaan. Mutta kieltäydyn komentamasta armeijaa, etenkin kun toisen kuuluisi sitä komentaa. Sillä täällä on sopivampikin henkilö paikalla”. Nyt puuttui ensikertaa Rohanin prinssi Oswine puheeseen. Hän puhui yleiskieltä hivenen jäykästi. ”Tarkkaan olen kuunnellut puhetta neuvostossa. Monista asioista en ymmärtänyt kaikkea, sillä niistä asioista ei kansallani ole paljoakaan tietoa. En ymmärrä kuka on vihollisemme, mutta näen hänen tekonsa ja taistelen kanssanne häntä vastaan niin kauan kuin yksikin mies joukoissani on elossa. Mutta kenen johdolla taistelen, jos en omana herranani? Eikö tämä keskustelu ole merkityksetön, koska meillä on jo johtaja? Ketä suuri osa haltioista on valmis seuraamaan? Kehen katsoo aliruhtinas Damrod nähdäkseen puhuiko hyvin? Kenen ilmeitä seuraa tarkimmiten ruhtinas Gellan? Hänen käskystään lähetän minäkin ratsumieheni hyökkäykseen”. Suuriruhtinas Haldimir hymyili. Hän oli ollut keskustelun ajan syvissä mietteissä mutta heräsi nyt taas eloon. ”Hyvin puhuttu, prinssi Oswine. Hulluja olisimme, jos emme seuraisi sitä joka saapui myrskyn siivillä meitä viimehetkellä pelastamaan. Sitä henkilöä joka meistä parhaiten ymmärtää vihollista, ja joka on kyvykkäin. Ettekö te ota Eriadorin armeijaa komentoonne, ruhtinas Glorfindel? Vanha on ystävyys Lhunin laakson ja sukusi välillä ja vahvistan sen nyt uudelleen. Minun joukkoni ja suuriruhtinaskuntani ovat käytössänne”. Hän nousi seisomaan. Glorfindel seurasi esimerkkiä ja tarttui suuriruhtinaan käteen. ”Minä vahvistan ystävyyden ja liiton”, hän sanoi. ”Älkööt Lhunen laakson metsät ikinä kaatuko”.

Sitten prinssi Oswine ja kenraali Arahael nousivat yhtäaikaa ja liittivät kätensä samaan kasaan. ”Vähän on Arnorin armeijasta jäljellä”, sanoi Arahael. ”Mutta ne joukot mitä elossa on, ovat komennossasi, ruhtinas Glorfindel”. Damrod ja Guilin nousivat myös ja samoin yksi kerrallaan kaikki pöydän ääressä istuneet. Tuona päivänä Mithlondin kuninkaanlinna neuvoston salissa he muodostivat Eriadorin liiton. Neuvosto nimitti Glorfindelin Lindonin ruhtinaaksi ja Eriadorin armeijan komentajaksi. ”Herrani”, sanoi Damrod kun neuvosto oli hajaantumassa. ”Kun nyt minua ei tarvita, luovun Mithlondin aliruhtinaan virasta ja palaan Forlindonin joukkoihin, missä paikkani on”. Glorfindel katsoi Damrodia vakavana. ”Ei, aliruhtinas Damrod. Luopumistasi ei hyväksytä. Paikkasi ei ole missään muualla kuin täällä. Tiedän miten rasittavia viimeiset kuukaudet ovat sinulle olleet. Minä kannan nyt vastuun, mutta tarvitsen sinua ja monia muita avukseni. Mithlondin aliruhtinaan virka säilyy. Sitä ei lakkauteta”. Damrod kumarsi ja poistui. Glorfindel lähti kävelemään kohti neuvoston salin ovea. Singollo odotti häntä sen edessä.

Prinssi Erendur kuitenkin pysäytti Glorfindelin juuri ennen ovea. ”Vihdoinkin siis sait sen mitä aina halusit, Failanwe”, totesi Erendur. ”Vihdoinkin on koko Eriador alaisesi. Monta vuotta siihen meni, mutta nyt on kaikki haluamasi sinun”. Singollo pelästyi että Glorfindel suuttuisi, mutta hänen ilmeensä pysyi lempeän rauhallisena. ”Et ikinä ymmärtänyt minua, Erendur, etkä ymmärrä vieläkään. Miten monta kertaa olen sanonut, että tätä en juuri halunnut. Etkä sinä vieläkään usko. Voi jospa olisi rauha eikä minun tarvitsisi ottaa tällaista vastuuta. Mutta niin ei voi olla. Kauan sitten me lähdimme Tirionista tälle matkalle, ja sen loppu on viimein lähestymässä, hyvässä tai pahassa. Yksi kerrallaan muut ovat kadonneet ja vain minä olen jäljellä. Minä katson tämän tien loppuun asti. Katsotko sinä sen loppuun minun kanssani, Erendur Ehtyar”? Hetken aikaa prinssi Erendur oli hiljaa, kuin epäröiden. Ehkä kaikki oli lopulta hiuskarvan varassa näiden kahden ruhtinaan suhteissa. Mutta sitten Erendur nauroi. ”Turhaan puhut minulle ylevästi, Failanwe. Sillä katkera on mieleni. Liian katkera että kuuntelisin. Olen väsynyt tähän maailmaan ja tiehen jota olemme Tirionista asti kulkeneet. Katso sinä tiesi loppuun asti Failanwe. Se ei ole minun tieni, enkä minä aio sitä seurata”. Sen sanottuaan Erendur kääntyi ja poistui. Hänen ilmeensä oli kopea ja katkera, mutta samalla omituisella tavalla pettynyt.

”Isä, mitä tuo tarkoitti”, kysyi Singollo heti Erendurin poistuttua. ”Sitä että prinssi Erendur ei aio auttaa meitä taistelussamme”, vastasi Glorfindel rauhallisesti. ”Mutta miksi hän ei auttaisi”, kysyi Singollo ällistyneenä. ”Hänen ylpeytensä ja katkeruutensa on suurempi kuin hänen halunsa auttaa. Lähellä se oli, mutta ylpeys voitti”. ”Kuinka huono asia se on meille ja uudelle Eriadorin armeijalle”, kysyi Singollo. Erendur kiehtoi häntä, sillä monet Kultaisen kukan ritareista olivat kertoneet paljon tarinoita vanhasta noldorin ruhtinaasta. ”Paljon huonompi asia hänelle kuin meille, luulen”, naurahti Glorfindel. ”Mutta tule, Singollo. Voimme puhua lisää Erendurista myöhemmin. Meillä on paljon suunniteltavaa ja organisoitavaa. Sinä saat toimia vähän aikaa lähettinäni Nessanen kanssa”. Singollo unohti heti Erendurin ja tämän katkeran ilmeen. Nuori haltia kiiruhti Glorfindelin perään innokkaana saamaan uusia tehtäviä.

SYKSY MITHLONDISSA

Damrod seisoi Mithlondin muurin korkeimman tornin huipulla yhdessä Eriadorin armeijan vastaleivottujen esikuntapäällikön ja aliruhtinaan kanssa. He katselivat nyt kaupungin edustalle leiriytyneitä joukkoja uusin silmin. Enää he eivät miettineet mihin miehet kelpaisivat ja mitä heillä voisi tehdä, vaan mitä miehille tehtäisiin! Sillä se oli nyt heidän armeijansa. Esikuntapäällikkö Aränwe oli selvästi lyhyempi kuin kaksi toveriaan. Hän oli myös heitä vanhempi. Kaikkien kolmen ystävyys oli alkanut jo ensimmäisellä ajalla Beleriandissa. He olisivat saumaton trio joka hoitaisi armeijan käytännön asiat kuntoon. Eltas katsoi hymyillen kahta toveriaan. Vanha vakaa Aräwen, joka oli aina valmis tekemään mitä velvollisuus vaati. Ja huolien painama Damrod, joka otti vastuun raskaasti ja hoiti tehtävänsä tunnollisemmin kuin juuri kukaan muu. Hän luotti heihin. Hän luotti heihin jopa enemmän kuin itseensä! Vain Eltasin luottamus Glorfindeliin ylitti hänen luottamuksensa näihin kahteen. Uusi Lindonin ruhtinas oli pistänyt asioihin vauhtia ja nyt, neuvoston kokousta seuranneena aamuna, Eriadorin esikuntapäällikkö ja aliruhtinas saattoivat katsella tornista oman armeijansa leiriä.

”Meillä on koko talvi aikaa”, sanoi Aränwe painokkaasti ja katsoi Eltasiin. ”Osa yksiköistä on todella hyviä, mutta pääosa kokemattomia ja huonosti koulutettuja. Se meidän täytyy muuttaa talven aikana”. Eltas oli samaa mieltä. ”Juuri niin. Ensimmäinen asia on koulutus. Se on se asia minkä voimme ainakin hoitaa kuntoon. Meillä on kokeneita sotureita omasta takaa, ja Arnorin joukoissa sekä Lhunin kaartissa on myös hyviä kouluttajia. Pistämme heidät kouluttamaan kokemattomampia yksiköitä. Minä otan koulutuksen vastuulleni ja organisoin sen”. ”Hyvä niin”, totesi Damrod. ”Sinulla on meistä eniten kokemusta joukkojen koulutuksesta. Minä alan tutustua varustetilanteeseen. Teen listan puutteista ja alan organisoida niiden korjaamista”. Eltas katsoi Aränween. ”Puutumme tietysti toistemme aloihin myöskin, mutta nämä ova päävastuualueet. Sinä alat suunnitella Glorfindelin kanssa yleistä strategiaamme”. Aränwe nyökkäsi. ”Näin minäkin sen kaavailin. Minä yritän ottaa eniten vastuuta suunnittelusta, Damrod hoitaa organisointia, varusteasioita ja toimistohommia. Eltas ottaa vastuun kenttätapahtumista. Olet tekemisissä joukkojen kanssa ja katsot että kaikki sujuu. Annat käskyt ja valvot niiden toteuttamista. Sir Armindil nimettiin komentoupseeriksi. Häntä voimme käyttää siis auttamassa aina sitä jolla on eniten töitä”. ”Kuulostaa hyvältä”, sanoi Eltas. Hän hymyili itsekseen sille, miten nopeasti he olivat jakaneet tehtävät keskenään, ilman yhtään vastaväitettä tai erimielisyyttä. Tämä neuvottelu olisi joltakin toiselta kolmikolta vienyt tuntikausia. Aränwe, Eltas ja Damrod olivat valmiita. He poistuivat tornista kokoamaan omia esikuntiaan.

Eltas käveli kohti kuninkaanlinnaa. Hän oli syvällä omissa ajatuksissaan, miettien joukkojen koulutusta ja organisointia. Monetkaan sotilaista eivät tunnistaneet Eltasia vielä, eikä häneen kiinnitetty mitään huomiota kaupungin vilkkailla kaduilla. Enemmän kaikki tervehtivät sir Derufinia joka kiiruhti puoliksi juosten Eltasin perään. ”Herra, odottakaa hetki”. Eltas kääntyi ja katsoi Kultaisen kukan vanhempaan ritariin, jonka hän oli oppinut tuntemaan Tol Eresseälla. ”Sir Derufin, mitä on mielessänne”, hän kysyi. ”Yritin etsiä Glorfindelia”, vastasi Derufin. ”Mutta hän ei ole linnassa. Olisin vain halunnut kuulla onko minun miehilleni mitään ohjeita. Mitä meiltä odotetaan kun emme oli partioimassa”? Eltas mietti hetken eikä missään vaiheessa lopettanut kävelyään eteenpäin. ”Ilmoita joka aamu armeijan päämajaan, kuninkaanlinnaan, lista niistä ritareista jotka ovat sinä päivänä käytettävissä palvelukseen. Sinä tai Welden toimitatte listan sir Armindilille, joka on uusi komento-upseeri. Armindil käskyttää sitten niitä ritareita, joita tarvitaan. Lähinnä tarvitsemme apua joukkojen kouluttamisessa, ja lisäksi haluaisin yhden Vanhemman ritarin joka hetki armeijan päämajaan. Muuten voin vain antaa teille yleisohjeen. Olkaa siellä missä teidät nähdään. Olkaa päättäväisen ja rohkean oloisia. Tämä armeija katsoo ylöspäin ritareihin, ja heidän tulee näyttää esimerkkiä. Haluan ritareidesi rohkaisevan miehiä”. ”Entä kuka rohkaisee meitä”, naurahti Derufin. ”Mutta ymmärrän ohjeesi. Sanon miehilleni, että yrittävät kierrellä joukkojen parissa niin paljon kuin mahdollista. Me teemme parhaamme. Kunpa Welden vain olisi jo kunnossa. Tunnen hänen haavoittumisensa raskaana, sillä kaikki paine on nyt minun harteillani”. ”Hän parantuu kun ehtii”, vastasi Eltas. ”Sinä teet hyvää työtä. Jatka samalla lailla, ja ennenkuin huomaatkaan on eregionin Welden tukenasi”. Derufin hymyili epävarmasti ja poistui, jättäen Eltasin jatkamaan kävelyään.

Welden istui muurilla ja katseli jälleen edessään avautuvaa näkymää. Se oli nykyään hänen lempipaikkansa. Kaksi päivää oli kulunut neuvoston kokouksesta ja ensimmäiset yksiköt harjoittelivat jo laajalla kentällä Mithlondin edustalla. Welden katseli hymyillen miten Lhunin miliisi harjoitteli jonossa marssimista. Onneksi paikalla oli riittävästi kokeneita Arnorin armeijan upseereita, jotka kykenivät haltioiden kanssa ottamaan vastuulleen koulutuksen. Lhunin kaartin upseerit ja aliupseerit olivat osoittautuneet haluttomiksi kouluttamaan muita. Eliittiyksikön maineelle ei moinen sopinut. Useita Kultaisen kukan ritareita oli komennettu mukaan koulutukseen heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Welden näki sir Gwardurin opettamassa miekkailua Daran raskaan jalkaväen sotilaille, joilla oli peruskoulutus jo takanaan. Heidän ei tarvinnut enää opetella marssimista. Suuri osa Weldenin tovereista oli poissa. Maitren oli yhä tiedustelemassa ja sir Perendur oli marssinut heti aamulla 1.Samoojaprikaatin kolmen pataljoonan kanssa itään. Hän ajatteli hetken Samoojaprikaatin urhoollista komentajaa, nuorta kenraali Tenaria, joka oli ollut vasta marssilla puolivälissä Fornostista kun tieto Briin taistelun katastrofista oli saapunut. Järkyttyneenä kuluneiden kuukausien tapahtumista, Arnorin puolustuksen luhistumisesta ja siitä ettei itse ollut ehtinyt prikaatinsa kanssa auttamaan taistelussa, Tenar oli surmannut itsensä. Koko kauhean kesän surkeista kohtaloista se oli yksi surkeimmista. Welden saattoi nähdä tiiviit vihreäunivormuiset rivistöt nousemassa ylös Tornikukkuloiden rinnettä, kukin pataljoona erottuen vihreänä massana kukkulan rinnettä vasten. Prikaatin kivenkovat veteraanit olivat uuden armeijan ihmisjoukoista parhaita. Jossakin rinteessä sir Perendur kapusi heidän kanssaan. Welden halusi olla siellä myös. Hän halusi olla missä tahansa paitsi toimettomana muurilla istuskelemassa. Maailman kohtaloa ratkaistiin. Kaikkien panosta tarvittiin. Ja hän oli haavoittunut ja kykenemätön toimimaan. Salohaltia tunsi lähes pakahtuvansa turhautumisesta. Hän oli tavannut sir Derufinin vain pari tuntia aiemmin ja saattoi nähdä vanhemman haltian kamppailevan valtavan työtaakan alla. Eikä Welden kyennyt auttamaan!

Hänen katseensa osui taas Tornikukkuloiden. Jossakin kaukana niiden takana oli vihollinen joka pyörremyrskyn lailla oli vyörynyt halki Keskimaan. Kauhein vihollinen mikä Eriadoria oli ikinä uhannut. Welden katsoi jälleen tasangolle leiriytynyttä pientä armeijaa ja pohti olisiko siitä vihollisen vyöryn pysäyttäjäksi. Hän kuuli askeleet takaansa ja kääntyi katsomaan. Nuori Singollo serkkunsa Nessanen kanssa käveli hänen luokseen muurin harjaa myöten. ”Sir Welden”, tervehti Singollo. Nessane hymyili salaperäistä hymyään. ”Singollo ja Nessane neiti”, Welden nyökkäsi heille. ”Mitä teet täällä yksinäsi”, kysyi Singollo. Hän oli huomannut hyvissä ajoin, että Weldenin kanssa ei kannattanut olla kovin muodollinen. ”Katselen miten Eriadorin armeijaa koulutetaan”, vastasi Welden kääntäen katseensa alas tasangolle. ”Katselen ja suren. Sillä kuinka moni noista miehistä on elossa ensi vuonna tähän aikaan? Katselen ja yritän hillitä turhautumistani, sillä haluaisin olla tuolla heidän kanssaa, sen sijaan että istun täällä täysin hyödyttömänä”. ”Minä kuulin että teit jo enemmän kuin oman osasi Mithlondin taistelussa”, huomautti Singollo. Hänen silmänsä säihkyivät innostuksesta hänen katsellessaan harjoittelevia sotilaita. ”Voi, entisissä sodissa joku saattoi tehdä vain oman osuutensa”, totesi Welden. ”Nyt on koitoksemme paljon vaikeampi. Pelkään että minun osuuteni on vasta alkanut”. Welden vilkaisi Nessaneen joka oli tullut aivan muurin viereen ja katseli ylös kukkuloille. ”Onko tuolla joukkoja, sir Welden? Ylhäällä kukkulan rinteellä”? Welden nyökkäsi ja tarkasteli samalla nuorta neitoa josta sir Cadhir oli ollut niin kiinnostunut. Nessane oli todellakin kaunis. Ei kolossaalisen kaunis, kuten muinoin asia olisi ilmaistu, niin kuin esimerkiksi Derhali oli ollut, vaan kaunis maanläheisellä tavalla. Koko neidon olemus uhkui rakkautta kaikkea kohtaan, ymmärrystä ja myötätuntoa. Sekä valtavaa innostusta. Hän oli juuri sellainen neito joka ei peitellyt innostustaan vaan antoi sen viedä mukanaan. Welden oli ajatellut neidon olevan väkisinkin ylpeä, kun oli sellaisen suvun nuorin jäsen, mutta ylpeydestä ei Nessanessa ollut jälkeäkään. Hän käänsi katseensa pois, ylös kukkulalla kapuaviin rivistöihin. ”Hyvin näet, Nessane. 1.Samoojaprikaati marssii siellä ylös Tornikukkuloiden rinnettä. Ystäväni sir Perendur johtaa heitä”. ”Onko tuolla ylhäällä vihollisia”, kysyi Nessane huolestuneena. ”Ei ole”, vastasi Welden. ”He ovat jo kaukana poissa, järjestäytymässä talvileiriin Briin luona. Samoojaprikaati marssii varmistukseksi Tornikukkuloiden laelle ja leiriytyy sinne. Näin varmistetaan ettei mikään pieni vihollisosasto pääse yllättämään meitä tai tiedustelemana kukkuloilta käsin.

”Mitä mieltä olet neuvoston kokouksesta”, kysyi Singollo. ”Eikö se sujunutkin aika hyvin? Sanotaan että nyt meillä on mahdollisuudet, kun organisoidumme hyvin”! ”En ole komentaja enkä viisas mies”, sanoi Welden. ”Mutta sillä vähäisellä tietämyksellä mikä minulla on, sanoisin että kokous meni niin hyvin kuin näissä olosuhteissa saattoikin. Riitoja ei ollut ja asioista saatiin päätöksiä. Oikeat miehet valittiin mielestäni oikeille paikoille. En tiedä onko meillä nyt toivoa, sillä houkan toivoksi sitä kutsuisivat monet, mutta houkan toivo on ennenkin osoittautunut oikeaksi. Mutta jos aiemmin ei ollut lainkaan toivoa, luulen, että nyt meillä on pieni mahdollissuus. En näe mitä tulee tapahtumaan keväällä, mutta kilpajuoksu ajankanssa siitä tulee. Ehtiikö ruhtinas Narces avuksemme apujoukkojen kanssa ennen vihollisen marssia? Pystymmekö pitämään puolemme kunnes hän saapuu? En tiedä, mutta pienen pieni toivo meillä nyt on”. ”Et tiedä etkä voi sanoa, sir Welden”, totesi Nessane luoden ihastuttavien silmiensä katseen Weldeniin. ”Mutta silti sanot ja tiedät. Sinä pidät itseäsi liian pienessä arvossa, luulen. Minua sanasi lohduttavat, ja ne antavat uutta toivoa. Sillä luotan arvioosi enemmän kuin muiden antamiin”. Welden kumarsi hieman. ”Suo anteeksi, Welden, mutta meidän pitää jättää sinut taas yksin. Isämme halusi tavata meidät vielä tänään, joten meidän täytyy mennä linnaan”. Welden hymyili itsekseen kun Singollo kutsui Glorfindelia huomaamattaan sekä Nessanen että itsensä isäksi. ”Yksinäisyys ei vaivaa minua”, vastasi Welden. ”Minä jään vielä vähäksi aikaa. Haluan nähdä että Perendur pääsee hyvässä järjestyksessä kukkulan laelle ja jakaa joukkonsa oikein”. Hän katseli kahden nuoren haltian jälkeen ja totesi mielessään pitävänsä näistä kummastakin. Singollo oli kuin yhdistetty Glorfindel ja Gileas, ilman kummankin huonoja piirteitä. Nessane taas? Welden ei tiennyt kehen hän tuli, mutta ei ainakaan kehenkään Weldenin aiemmin tuntemaan haltianaiseen. Kenties hän oli kuin Glorfindel, kun asiaa ajatteli tarkemmin.

Nessane vilkaisi taaksensa kävellessän serkkunsa kanssa pois paikalta. Hän näki Weldenin tuijottavan ylös kukkulan rinteeseen keskittyneesti ja huoli silmissään. ”Merkillinen ritari”, hän sanoi serkulleen. ”Hänessä on jotakin äärettömän urheaa. Hän ei aja omaa asiaansa ja kunniaansa, vaan murehtii koko maailmaan. Merkillinen hyvällä tavalla”! Singollo naurahti ja katsoi serkkuunsa, joka oli aina ollut hänellä kuin oma sisar. ”Minäkin pidän hänestä”, sanoi Singollo. ”Mutta sinä taidat pitää enemmän. Et kai ole ihastumassa häneen”? Nessane vilkaisi vielä kerran taakseen. ”Ehkä olenkin”, neito vastasi. Hänen silmänsä säihkyivät. ”Olisiko se paha asia”? Singollo pudisti päätään. ”Et voisi juuri paremmin valita, mutta muista mitä Welden sanoi naisesta johon oli rakastunut. Luulen ettei hän kykene enää ikinä rakastumaan uudelleen”. Nessane hymyili salaperäisestä hymyään jonka Singollo heti tunnisti. Sehän nähtäisiin, arvasi Singollo serkkunsa ajattelevan.

Illalla uuden Eriadorin armeijan päämaja tapasi heille osoitetuissa tiloissa kuninkaanlinnassa. Aränwe istui väsyneen näköisenä tuolilla. ”Tällainen työnteko käy vanhan haltian voimille”, hän totesi hymyillen vaisusti. ”Turhaan valitat. Ei sinua kukaan kuitenkaan usko”, naurahti Eltas. Hän oli jälleen pukeutunut valkoiseen univormuun ja istui Aränwe vieressä. Glorfindel oli pöydän päässä ja näytti tyytyväiseltä. Pyörät olivat viimein alkaneet pyöriä! Asiat edistyivät hyvin. Ainakin he olivat päässeet alkuun. Damrod seisoi sivummalla nojaten seinään. Hän näytti hivenen levänneemmältä kuin muutamaa päivää aiemmin. Sir Armindil tutki papereitaan pöydän päädyssä. Ceredigionin Arminas istui sivummalla seinän vierellä olevalla tuolilla.

”No niin, kaikki ovat täällä”, totesi Eltas. ”Voimme siis aloittaa”. Glorfindel nyökkäsi. ”Mitä on ohjelmassamme, Eltas”, hän kysyi. ”Tärkeintä on että hyväksyt armeijan organisaation, jonka olen Armindilin kanssa kyhännyt kokoon”, vastasi Eltas. ”Muuten ei ole kovinkaan paljoa juoksevia asioita. 1.Samoojaprikaati on ottanut asemat Tornikukkuloilla, joten se suunta on nyt varmistettu. Saimme viestin asiasta tunti sitten sir Perendurilta ja komentaja Heldarilta”. ”Erinomaista”, totesi Glorfindel. ”Mikä se ongelma Lhunin kaartin kanssa oli? Arminas puhui siitä minulle”. Sir Arminas heräsi lähes unensekaisesta horroksesta. ”Herra, Lhunin kaarti on kokeneimpia yksiköitämme, ja yritimme saada heiltä aliupseereita ja upseereita auttamaan Lhunin miliisin koulutuksessa. He kuitenkin kieltäytyivät”. ”Kieltäytyivätkö he tottelemasta käskyä”, kysyi Glorfindel ja hänen silmänsä välähtivät pahaenteisesti. Eltas puuttui jälleen puheeseen. ”Eivät, herra. Neuvoin Arminasia olemaan tekemättä asiasta pahempaa kuin se on, ja antamaan Lhunin kaartin olla. Jos heidät komennettaisiin tehtävään jonka he katsovat olevan alapuolella oman arvonsa, se voisi tehdä pahaa prikaatin moraalille sekä luottamukselle tähän päämajaan”. ”Hyvin ajateltu, Eltas”, totesi Aränwe. ”Näen että toimitte hyvin arkaluontoisessa tilanteessa”, sanoi Glorfindel. ”Mutta eivätkö muut yksiköt ala katsoa karsaasti sellaista prikaatia, joka ei halua osallistua koulutukseen”? ”Todellakin niin kävisi, uskon minä”, vastasi Eltas. ”Siksi marssitan luvallasi Lhunin kaartin parin päivän päästä Lhunille. Pieniä vihollispartioita on edelleen liikkeelle Lhun-joen itärannalla ja prikaati saa käydä hätistelemässä heidät pois. Samalla saamme Lhunin länsirannan turvattua”. Glorfindel hymyili. ”Erittäin hyvä, Eltas. Tarvitsemme Lhunin länsirannan tukialueeksemme. Se pitää turvata jotta väki voi palata takaisin koteihinsa”.

Damrod puuttui nyt ensi kertaa puheeseen. Hän tunsi edelleen olonsa hieman tukalaksi virallisissa tilaisuuksissa, vaikka tämä kokous oliko todella epävirallinen. ”Mitä teemme seuraavaksi. Olemme pian varmistaneen uhanalaiset reitit joita vihollinen voisi käyttää. Mitä sen jälkeen”? ”Emme ole vielä Aränwe kanssa päässeet juuri mihinkään suunnitelmien kanssa”, vastasi Glorfindel. ”Minusta näyttää kuitenkin, että talven pääpuuhamme tulee olemaan joukkojen kokoaminen ja varustaminen. Sen ohella meidän on saatava tarkka kuva tilanteesta. Missä on vihollisia ja missä ystävällisiä voimia? Kuinka vahvoja ne ovat? Kun tiedämme tarkalleen tilanteen, voimme alkaa suunnittelemaan omia toimiamme paremmin. Mutta juuri nyt olemme kädet täynnä organisoinnin ja koulutuksen kanssa. Hoidetaan siis ensin nämä asiat hyvälle alulle”. Damrod nyökkäsi. ”Lhunin laakson hallussapito on hyvä asia”, hän totesi. ”Voimme tuottaa siellä todella paljon tarvikkeita armeijalle. Luulen että silloin resurssimme riittävät hyvin, mutta Lhunin suuriruhtinaan pitäisi palata hetkeksi Lhunille organisoimaan asioita. Se on hyvin tärkeää”. ”Pyydän häntä lähtemään Lhunin kaartin kanssa”, vastasi Glorfindel. ”Näyttäkää nyt se organisaation, niin katson onko se kunnossa. Kai kaikille on oma kopio”? Armindil nyökkäsi. ”Ole hyvä”, hän ojensi paperin Glorfindelille. Glorfindel alkoi lukea paperia, jonka sisältö oli seuraava:

ERIADORIN ARMEIJAN ORGANISAATIO:

Päämaja:

Ylikomentaja: ruhtinas Failanwe Glorfindel Dilwen huoneesta.

Esikuntapäällikkö: Ruhtinas Aränwe Lähteen huoneesta.

Aliruhtinas: Ruhtinas Eltas Kultaisen kukan huoneesta.

Adjutantti: Ceredigionin sir Arminas.

Komentoupseeri: Sir Armindil Lähteen huoneesta.

Päämajakomppania: 120 sotilasta. Kapteeni Lander, Arnorin armeija.

Alistettuna päämajalle:

Mithlondin aliruhtinas, Ossiriandin Damrod.

Kultaisen kukan ritarit:

• Sir Derufin. Kultaisen kukan Vanhempi ritari ja komentaja Mithlondissa.
• Sir Welden. Vanhempi ritari.
• Sir Candon. Vanhempi ritari.
• Sir Geldar. Länsirannan ruhtinas. Vanhempi ritari.
• Sir Perendur. Vanhempi ritari.

Lindonin Ruhtinaan Talonväenkomppania. (Lindonin ruhtinaan Talonväen komppania): 120 haltia ritaria (crack). Sir Delemir Kultaisen kukan huoneesta.

Prinssi Dahasin Talonväenkomppania. (Helevornin asemiehet): 120 noldor ritaria (eliitti). Prinssi Dahas Feänorin huoneesta.

Ratsuväkidivisioona: 5300 sotilasta.

Komentaja: Rohanin prinssi Oswine.

Adjutantti: Ruhtinas Deorwine.

Prinssi Oswinen Talonväenkomppania: 120 ritaria (veteraani).

5.Rohanin Ratsuväkiprikaati (Itä-Emnetin kevyt ratsuväki): 1200 ratsumiestä (veteraani).

7.Rohanin Ratsuväkiprikaati (Fenmarchin keihäsmiehet): 1200 ratsumiestä (raskasaseinen veteraani).

1.Adornin Miliitiprikaati (Adornin Ruhtinaan Oma Ratsuväkiprikaati): 1000 ratsumiestä (kevytaseinen kokematon).

1.Arnorin Ratsuväkiprikaati: 1200 ratsumiestä (raskasaseinen veteraani).

1.Pataljoona, Lindonin ruhtinaan ratsuväki: 600 haltiaa (eliitti). Ruhtinas Wedemir Noldorin.

Jalkaväkidivisioona ”Arnor”: 5200 sotilasta.

Komentaja: Kenraali Arahael, Arnorin armeija.

Adjutantti: Komentaja Maldar, Arnorin armeija.

6.Arnorin Vakinainen Jalkaväkiprikaati: 1200 miestä (veteraani raskas jalkaväki).

• 10.Arnorin Vakinainen Jalkaväkipataljoona. 500 raskasaseista sotilasta (veteraani).
• 1.Fornostin Kuninkaallinen keihäsmiespataljoona. 500 keihäsmiestä (kokenut).
• 6.Arnorin Tiedustelukomppania. 100 kevytaseista sotilasta (veteraani).
• 6.Arnorin Esikuntakomppania. 100 kevysaseista sotilasta.

2.Nenuialin Prikaati: 1200 miestä (Kokematon kevytaseinen).

• 3.Nenuialin Kevytpataljoona. 600 kevytaseista (kokenut)
• 2.Annuminasin Miliisipataljoona. 500 kevytaseista (kokematon).
• 2.Nenuialin Esikuntakomppania. 100 kevytaseista.

2.Arnorin Prikaati (Daran Raskasprikaati): 1000 miestä (kokenut).

• 1.Daran Jalkaväkipataljoona. 500 raskasaseista (kokenut).
• 2.Daran Jalkaväkipataljoona. 500 raskasaseista (kokenut).

1.Samoojaprikaati (Pohjannummien rajaprikaati): 1800 miestä (eliitti). Komentaja Heldar, Arnorin armeija (Kenraali Tenar, surmasi itsensä Briin taistelun jälkeen).

• 1.Samoojapataljoona. 500 kevytaseista (eliitti).
• 2.Samoojapataljoona. 500 kevytaseista (veteraani).
• 1.Fornostin henkikaarti. 500 raskasaseista (eliitti).
• 7.Arnorin Tiedustelukomppania. 100 kevytaseista (eliitti).
• 1.Erillinen jousikomppania. 100 jousimiestä (veteraani).
• 12.Arnorin Esikuntakomppania. 100 sotilasta.

Jalkaväkidivisioona ”Lhun”: 5300 sotilasta.

Komentaja: Lhunin suuriruhtinas Haldimir.

Adjutantti: Ruhtinas Calendil Galdarin huoneesta.

Suuriruhtinas Haldimirin henkikomppania: 120 ritaria (veteraani).

1.Lhunin (Vakinainen) Jalkaväkiprikaati, ”Lhunin Kaartinprikaati”: 1400 sotilasta (eliitti).

• 1.Lhunin Kaartinpataljoona. 600 raskasaseista sotilasta (eliitti).
• 2.Lhunin Vakinainen Jalkaväkipataljoona. 600 kevytaseista (veteraani).
• 1.Lhunin Tiedustelukomppania. 100 kevytaseista sotilasta (eliitti).
• 1.Lhunin Esikuntakomppania. 100 kevytaseista.

2.Lhunin Prikaati: 1200 sotilasta (kokematon kevytaseinen).

• 3.Lhunin Jalkaväkipataljoona. 600 sotilasta (kokenut kevytaseinen).
• 4.Lhunin Jalkaväkipataljoona. 600 sotilasta (kokematon kevytaseinen).

3.Lhunin Prikaati: 1200 sotilasta (kokematon miliisi).

• 5.Lhunin (miliisi)pataljoona. 600 sotilasta (kokematon kevytaseinen).
• 6.Lhunin (miliisi)pataljoona. 600 sotilasta (kokematon kevytaseinen).

1.Vuoristoprikaati: 1400 kääpiötä. (kokenut raskasaseinen) Ruhtinas Borin.

Jalkaväkidivisioona ”Lindon”: 5600 sotilasta.

Komentaja: Forlondin ruhtinas Guilin.

Adjutantti: Ruhtinas Lamden Galendilin huoneesta.

1.Falasin Prikaati (Mithlondin Keihäsmiehet): 1200 haltiaa (kokenut). Ruhtinas Falasquil Cirdanin huoneesta.

• 1.Falathrim pataljoona. 600 sotilasta (kokenut).
• 2.Falathrim pataljoona. 600 sotilasta (kokenut).

1.Ossiriandin Prikaati: 1200 haltiaa (kokenyt kevytaseinen). Laiquendin päämies Älwe.

• 1.Ossiriandin pataljoona. 600 sotilasta (kokenut kevytaseinen).
• 2.Ossiriandin pataljoona. 600 sotilasta (kokenut kevytaseinen).

1.Lindonin Prikaati: 1400 haltiaa (veteraani raskasaseinen). Vihersataman ruhtinas Gellan.

• 1.Lindonin Kuninkaallinen pataljoona. 600 sotilasta (eliitti raskasaseinen).
• 2.Lindonin Keihäsmiespataljoona. 500 sotilasta (veteraani keihäsmiehiä).
• Mithlondin Kevytkomppania. 200 sotilasta (veteraani kevytaseinen).
• 1.Lindonin Esikuntakomppania. 100 sotilasta.

2.Ossiriandin Prikaati: 1200 haltiaa (veteraani jousimiehet). Ruhtinas Dölwe Älwen huoneesta.

• 3.Ossiriandin pataljoona. 600 sotilasta (veteraani jousimiehet).
• 4.Ossiriandin pataljoona. 600 sotilasta (veteraani jousimiehet).

1.Lindonin Kaartinpataljoona (Ereinion henkikaarti): 600 haltiaa (crack). Prinssi Ingoldo Fingolfinin huoneesta.

Jalkaväkidivisioona ”Sindar”: 5700 sotilasta.

Komentaja: Harlindonin ruhtinas Lovandil.

Adjutantti: Ruhtinas Emrys, Harlindonin aliruhtinas.

Ruhtinas Lovandilin Talonväenkomppania: 120 ritaria (eliitti).

1.Harlindonin Prikaati: 1200 haltiaa (veteraani raskasaseiset).

2.Harlindonin Prikaati: 1200 haltiaa (kokenut kevytaseinen).

3.Harlindonin Prikaati: 1200 haltiaa (kokematon miliisi).

1.Konnun Prikaati: 1400 hobittia (kokematon jousimies).

1.Falasin Jalkaväkipataljoona: 600 haltiaa (kokenut kevytaseinen).

”Tämä näyttää oikein hyvältä”, totesi Glorfindel luettuaan. paperin tarkasti. ”Jokaisessa divisioonassa on sekä taisteluvoimaa, kokemusta että tiedusteluvoimaa. Voimme periaatteessa käyttää mitä yksikköä vain itsenäisiin tehtäviin, jos tarve vaatii”. ”Siihen juuri pyrimme”, vastasi Eltas. ”Jos organisaatio on hyväksytty, minä lähden Armindilin kanssa kopioimaan sitä jokaiselle divisioonan komentajalle”. Glorfindel nyökkäsi hyväksyvästi. ”Se on hyväksytty ilma huomautuksia. Hyvää työtä olette tehneet. Tästä meidän on hyvä jatkaa. Palatkaa nyt kaikki töihinne”. Esikunnan komentajat tervehtivät Glorfindelia ja poistuivat.

Päivät kuluivat ja viikko vaihtui uudeksi. Lehdet alkoivat pudota puista. Syksy oli todellakin saapunut. Hitaasti Weldenin kunto parani, mutta ei läheskään niin nopeasti kuin hän olisi halunnut. Ritari alkoi osallistua esikuntatyöhön kuninkaanlinnassa, mutta aktiiviseen palvelukseen hänestä ei vielä ollut. Sir Maitren oli poissa ja elämä oli yksinäistä. Vihollisen raportoitiin asettuneen leiriin Briin edustalle ja itse kaupunkiin. Kampanjointi oli ohi tämän vuoden osalta. Eriadorin armeija harjoitteli ahkerasti ja organisoi divisiooniaan ja prikaatejaan. Viikon alussa Welden hyvästeli innokkaan Singollon, jonka kanssa hän oli alkanut ystävystyä. Tämä oli saanut Glorfindelin luvan lähteä kahden laivan mukana, jotka pyrkivät ottamaan yhteyden Gondorin armeijan osastoihin jotka huhujen mukaan olivat onnistuneet pakenemaan Tol Angdolin saarelle Andrastin niemestä hieman länteen. Nuorta Singolloa ei voinut estää lähtemästä, vaikka sekä Welden että Delemir varoittivat häntä matkan vaaroista. Suuri meri oli syksyllä arvaamaton.

Welden istui armeijan päämajan toimistossa kirjoittaen koulutussuunnitelmaa Harlindonin miliisille, kun nuori lähetti kiiruhti sisään. ”Partio lähestyy kaupunkia idäntietä myöten, herra”, lähetti sanoi sir Armindilille. ”Ovatko he Samoojaprikaatin miehiä”, kysyi Armindil nostaen katseensa paperipinosta joka nykyään aina peitti hänen pöytäänsä. ”Eivät, herra”, vastasi lähetti innokkaasti. ”Luulen että he ovat Kultaisen kukan ritareita, herra”. Nyt Armindil näytti kiinnostuneelta. ”Todellako? Emme odota ketään tällä hetkellä! Welden, jaksatko mennä portille tapaamaan näitä tulijoita”? ”Tottakai”, vastasi Welden innokkaana pakenemaan paperihommista. ”Kylkeni kestää kyllä jo hyvin normaalia kävelyä, kunhan en ponnistele liikaa. Minä menen”! Welden poistui toimistosta niin nopeasti kuin kykeni. Hän lähti kävelemään kuninkaanlinnasta kohti porttia. Armeijan kokoonnuttua Mithlondin edustalle olivat kaupungit kadut vilkkaampia kuin koskaan. Welden ei muistanut ikinä nähneensä niin paljon väkeä pääkadulla. Paljon pakolaisia oli paennut Arnorista ja heidät oli asutettu väliaikaisesti Mithlondiin ja sen ympäristöön. Damrod oli tehnyt melkoisen työn järjestäessään kaiken. Hän oli kuitenkin saanut vain vähän kiitosta tärkeästä työstään.

Welden käveli sotilaiden ja siviilien keskellä. Nämä katselivat kaikki häntä pitkään, sillä Weldenin erotti heti Kultaisen kukan ritariksi. ”Sir Welden taas huomion keskipisteenä”, totesi pisteliäs ääni hänen takaansa. Welden kääntyi katsomaan taakseen. ”Miten niin taas, sir Gileas”, hän nauroi tunnistettuaan heti äänen. Nessane oli Gileasin seurassa. Welden nyökkäsi hänelle ohimennen. ”Mihin olet matkalla”, kysyi Gileas. ”Tiedän ettet kävele vain huviksesi, koska kylkesi on yhä murtunut”. ”Mitä”, huudahti Nessane. ”Et kai sinä ole jo palveluksessa, vaikka et ole vielä parantunut”? Gileas vilkaisi yllättyneenä serkkuunsa. ”En voi vain lepäillä ja laiskotella kun tärkeitä asioita tapahtuu”, vastasi Welden. ”Teen minkä nykykunnollani voin”. Gileas huomasi heti närkästyneen ilmeen Nessanen kasvoilla, joka tuli aina kun hän aikoi esittää purevan vastaväitteen liiallisessa huolehtimisen tarpeessaan, mutta sitten Nessane vain vaikeni. Gileas käänsi kaiken havainnoivat silmänsä takaisin Weldeniin. ”Mitä on siis tekeillä, jos saan kysyä”? ”Idästä on lähestymässä partio. He saattavat olla meidän ritareitamme. Menen heitä vastaan portille”. ”Me tulemme mukaan”, sanoi Nessane heti innokkaasti. Gileas vilkaisi häntä taas alta kulmain. ”Olen aina halukas tapaamaan uusia ritareita”, neito lisäsi, mutta hänen katseensa viipyi Weldenissä.

He kävelivät kolmisin halki kaupungin. Nessane puhui taukoamatta kysellen Keskimaasta. Welden ja Gileas vastailivat. Viimein he saapuivat portille. Se oli auki ja 1.Lindonin Kaartinpataljoonan ryhmä seisoi portilla vartiossa. ”Kaikki hyvin, sir Welden”, kysyi ryhmänjohtaja lähestyen ritareita. ”Kyllä, tulin vain saapuvaa partiota vastaan”. Ryhmänjohtaja nyökkäsi ja vetäytyi kauemmaksi. ”Luuletko että heillä on tärkeitä uutisia”, kysyi Nessane katsellen edelleen Weldeniä. ”Tyypilliseen tapaansa Welden ei huomannut vaan tuijotti porttia lähestyvää ryhmää. ”En tiedä”, hän vastasi ja alkoi äkkiä hymyillä. ”Hallas johtaa ryhmää”, totesi Gileas. ”Kyllä”, vastasi Welden ja hymyili nyt leveästi. ”Ja Athir on mukana. Athir on siellä”. ”Mitä se tarkoittaa”, kysyi Nessane. ”He ovat Rivendellistä”, vastasi Gileas.

Pian partio lähestyi avointa porttia. Welden saattoi nähdä että siihen kuului kolme henkeä. Sir Hallas, sir Athir ja sir Dynian. He näkivät jo kaukaa Weldenin ja kävelivät tämän luokse. ”Sir Welden”; tervehti Hallas. ”En voi sanoin kuvailla kuinka tyytyväinen ole nähdessäni että olet hengissä”. ”Hyvä nähdä sinuakin, Hallas”, vastasi Welden. Sitten Hallasin katse kääntyi Weldenin takana seisovaan hahmoon. ”Gileas”, hän totesi. Tämä oli ehkä ainoa kerta kun Welden muisti nähneensä ystävänsä avoimesti hämmentyneenä. ”Kuinka se on mahdollista? Gileas? Miten sinä olet täällä”? Gileas nauroi ja syleili ystäväänsä. Hetken aikaa hänen kasvojensa ilmeetön naamio oli poissa, ja Gileas oli vain yksinkertaisesti iloinen. ”Luulitko että olisimme jättäneet teidät kuolemaan ilman apua”, kysyi Gileas? ”Kerron sinulle myöhemmin koko tarinan, mutta nyt teillä on varmasti tärkeämpiä tietoja jotka Welden haluaa kuulla”. Welden syleili ystäväänsä Athiria. ”Kuinka hyvä että olet täällä”, hän totesi. ”Niin voin pitää sinua silmällä”. Welden iski silmää Hallasille ja Gileasille. ”Athir järjestää aina itsensä vaikeuksiin jos en ole auttamassa”. Athir nauroi. ”Noinkohan. Miksi liikut noin vaikeasti, Welden? Ettet vain ole itse joutunut vaikeuksiin”? ”Kaksi kylkiluuta poikki”, vastasi Welden. ”Sauronialaisella keihäällä oli osuutta asiaan”. Athir nyökkäsi ja tervehti sir Gileasia. Sitten hän käänsi katseensa Nessaneen. ”Ja kuka on seuralaisenne, sir Gileas”? Athir oli heti oma ritarillisen sulava itsensä. ”Tämä on serkkuni Nessane, joka saapui Tol Eresseästa kanssamme”, sanoi Gileas. ”Siihenkin liittyy tarina jonka kerron myöhemmin”, hän lisäsi nähdessään Athirin kysyvän katseen. ”Ymmärrän”, sanoi Athir. Sitten hän kumarsi lyhyesti Nessanelle. ”Sir Athir Wendir palveluksessanne”. Nessane katsoi häneen mietteliäänä. ”Wendir? Kenen wendi te olette, jos saan kysyä”? ”Tämän Weldenin tässä”, vastasi Athir. ”Olemme olleet sydänveljiä kohta 2000 vuotta”, kiiruhti Welden selittämään. ”Athir, minä ja sir Maitren, jonka olet jo tavannut”.

”Mutta mikä tuo teidät Mithlondiin”, kysyi Welden. ”Ette kai tulleet vain katsomaan onko kaupunki yhä olemass”? ”Sitäkin”, vastasi Athir. ”Mutta uskoimme kaupungin yhä olevan täällä. Meitä ei tarvittu Imladrisissa, koska he yrittävät pysyä piilossa. Tulimme siis tänne katsomaan voimmeko tehdä jotakin. Samalla tiedustelimme Eriadoria”. Welden nyökkäsi katse jossakin kaukana. ”Mitä näitte? Onko Eriadorin tilanne niin paha kuin luulemme”? ”Ehkä pahempikin”, sanoi Hallas huolestuneen näköisenä. ”Koko maa on hävitetty. Rhudaurin pääkaupunki on poltettu ja maa hävitetty. Amon Sulin torni on kaadettu, kuten varmasti tiesitkin koska se oli jo tuhottu kun lähdir Imladrisista”. Welden nyökkäsi jälleen myöntävästi. ”Entä asukkaat? Onko ketään hengissä”? Hallas huokasi. ”Monilla alueilla Arnorissa tuho on lähes täydellistä. Helvetti on tullut maanpäälle! Vihollinen ei selvästi aio hankkia huoltoa Eriadorista, vaan tuhoaa kaiken mitä voi tai viitsii. Brii on kuitenkin koskematon. Ehkä he aikovat siitä pohjoisen mahtinsa tukikohtaa. Pelkään että muutamaa toivonripettä lukuunottamatta meillä on vain huonoja uutisia”. ”Mitä ne hyvät osat ovat”, kysyi Gileas. ”Minusta tuntuu että osa Rhudaurin armeijaa pääsi livahtamaan pohjoiseen”, sanoi Athir. ”Merkit siitä olivat selvät. En tiedä kuinka merkittävä osa, ja paljonko ihmisiä he saivat evakuoiduksi. Se asia pitää tutkia. Vielä parempia merkkejä löysimme Amon Sulilla. Näitkö sinä ne”, hän kysyi Weldeniltä. ”Minulla ei ollut aikaa tutkia jälkiä”, totesi Welden. ”Viittaat pohjoiseen vieviin jälkiin joita siellä oli”, hän kysyi. Athir hymyili. ”Et ehtinyt katsoa jälkiä ja silti näit ne. Oikein näit. Viimaruhtinas murtautui ulos piirityksestä ja luulen että hän sai merkittävän osan joukoistaan turvaan jonnekin pohjoiseen”. ”Mitä minun pitäisi tietää Viimaruhtinaasta”, kysyi Gileas kiinnostuneena. Welden kohautti olkapäitään. ”Hän johti Arnorin raja-aluetta Rhudaurin suuntaan. Merkillinen kenraali, johon Arnorin valtikanhaltija luotti yli kaiken. En ole ikinä tavannut häntä, mutta häntä pidetään todella pätevänä kenraalina”. ”Häneen liittyy jotakin merkillistä”, totesi Athir. ”Hän ei ikinä ota mustaa kypäräänsä pois päästään, ja väitetään että kypärän silmikon läpi ei voi nähdä silmiä, vain mustaa. Merkillisiä tarinoita hänestä kerrotaan, mutta ei pahoja”. ”Ymmärrän”, sanoi Gileas, josta myös kerrottiin merkillisiä mutta ei välttämättä pahoja tarinoita. Hän ymmärsi todella hyvin.

”Nämä olivat tärkeitä tietoja”, totesi Welden miettien nopeasti. ”Hallas, tule mukaani. Mennään heti tapaamaan Aränweä. Hän haluaa kuulla tästä heti. Te muut voitte etsiä itsellenne makuupaikat ritarikunnan kartanosta. Gileas, tule sinä mukaan”. Hetkeäkään hukkaamatta Welden lähti kävelemään kohti päämajaa. Athirin kanssa hän ehtisi puhua myöhemminkin. ”Vihollisella on suuret voimat Briin luona”, sanoi Hallas. ”Näin heidän armeijansa omin silmin. Se koostuu kolmesta osasta, joista suurin hyökkäsi Lindoniin. Luulen että kun kevät tulee he lähtevät liikkeelle koko voimallaan ja me olemme pulassa”. ”Jotenkin minusta tuntuu että Welden on pulassa jo nyt”, nauroi Gileas äkkiä. ”Hän ei vain vielä tiedä sitä”. ”Minä en sitten ikinä ymmärrä mistä sinä puhut, Gileas”, nauroi Welden mukana. Gileas ei suostunut selittämään kommenttiaan sen enempää heidän parhaista yrityksistään huolimatta.

Welden muisteli usein myöhemmin noita hitaasti kuluneita päiviä Mithlondissa kun syksy oli saapunut. Tuhon uhka oli heidän kaikkien pään päällä. He olivat viimeinen toivo Keskimaassa ja kaikki tiesivät sen. Heitä tulisi pimeyden myrsky tuhoamaan keväällä. Kaikille muille paitsi Weldenille nuo päivät olivat kiireisiä ja työntäyteisiä. Glorfindel toimi nopeasti ja organisoi pienen retkikunnan ottamaan yhteyttä Viimaruhtinaaseen sekä Rhudaurin kuninkaaseen. Tuskin oli neljää päivää kulunut partion saapumisesta kun Hallas jo johti pienen joukon ulos Mithlondin portista. Athir meni jälleen hänen mukanaan, samoin diplomaattinen sir Maenhir sekä sir Cadhir. Sir Geldar otti partion johdon. Glorfindelin lähettiläänä partion mukaan lähti hänen adjutanttinsa, Ceredigionin Arminas. Welden jäi katsomaan heidän peräänsä muurilta toivoen olevansa mukana.

KAUHEA UUTINEN

Rauhalliset syyspäivät katkesivat kuitenkin pian kuin veitsellä leikaten. Uutinen levisi eräänä aamuna Mithlondin kaduilla kulovalkean tavoin. Ratsuväen partio oli löytänyt etelästä haavoittuneen haltian, joka oli tuotu Mithlondiin. Hän oli Kultaisen kukan ritari, sir Eladar. Kuullessaan tästä Welden lähti juoksemaan kohti parantajien taloa. Hän ei hetkeen muistanut kipeää kylkeään lainkaan. Hirvittävä aavistus oli saanut hänessä vallan. Hän saapui parantajien talolle. Kaikki olivat talon aulassa. Haavoittunut ritari oli laskettu sohvalle ja kaksi parantajaa oli tutkimassa hänen haavojaan. Ruhtinas Glorfindel seisoi sohvan äärellä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Eltas oli hänen vierellään ja Welden näki ilmeettömien kasvojen läpi. Eltas oli peloissaan. Sir Gileas nojasi seinään ja oli sulkenut silmänsä. Ääretön huoli täytti huoneen. Sir Delemir oli täysin ilmeetön mutta hänen kätensä olivat puristuneet nyrkkiin. ”Tehkää tietä”, sanoi Welden ja raivasi tiensä ruhtinaiden ja ritarien läpi sohvan ääreen. Parantajat antoivat tilaa ja Welden tutki nopeasti ritarin haavat. Tämä oli ollut tajuton kun hänet tuotiin Mithlondiin, mutta avasi nyt silmänsä. ”Hän jää kyllä henkiin”, sanoi Welden alkaen paikkaamaan miehen haavoja. ”Mutta haavoittuminen ei ole hänen pahin ongelmansa. Nuoli on osunut häntä käteen. Pari luuta on sen sijaan katkennut johonkin kovaan iskeytyessään, kiviin tai vastaavaan. Hän on myös lyönyt päänsä johonkin. Nämä eivät ole taistelun jälkiä”. Welden kääntyi taas katsomaan Eladariin. ”Sir Eladar, jaksatko kertoa mitä tapahtui”? ”Kyllä”, hengähti Eladar raskaasti. ”Tulin Gwathlolta asti kertomaan. Laivat..jouduimme myrskyyn hieman Eryn Vornin jälkeen. Todella pahaan myrskyyn. Toinen laiva, se missä lähettiläs, Lhunin prinssi Estelmo oli, pääsi kääntämään suuntansa aavalle ulapalle. Kadotimme heidät näkyvistämme, sillä me ajauduimme kohti rantaa emmekä päässeet pois”. Kaikki vilkaisivat toisiaan. Glorfindel sulki silmänsä. Sir Eladarin kanssa samassa laivassa oli ollut myös nuori Singollo.

”Emme päässeet muuttamaan suuntaa. Laiva ajautui kohti Gwathlon suuta”. Sir Delemir pudisti päätään. ”Eru auttakoon”, hän sanoi. ”Gwathlon suulla on pahoja kivikoita. Joelle pääsee vain purjehtimalla varovasti aivan länsirantaa tai itärantaa”. ”Niin”, hengähti Eladar. ”Törmäsimme kivikkoon. Laivan kylki repeytyi ja se upposi muutamassa minuutissa. Jouduimme kaikki veden varaan”. Koko huoneessa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Olisi kuullut höyhenen putoavan. Kaikki tuijottivat sir Eladaria.”Olimme melko lähellä itärantaa, mutta myrsky oli kova. Edes puolet ei selviytynyt rantaan asti. Näin rannalla hahmoja odottamassa, ja yritin uida niistä sivuun. Muut eivät huomanneet, tai olivat liian väsyneitä välittääkseen. Pääsin rantaan hieman sivummalla ja näin miten mustaunivormuiset sotilaat kokosivat eloonjääneet kokoon ja...ja teloittivat heidät, ehkä 30 haltiaa ja ihmistä”. Kukaan ei sanonut sanaakaan. Kaikki katsoivat Glorfindelia ja Eladaria. ”Yksi jousimies näki minut”, jatkoi Eladar. ”Surmasin hänet veitselläni ja loikkasin takaisin veteen. Toinen jousimies ampui minua ja osui. Pääsin kuitenkin pakoon ja odotin piilossa myrskyn laantumista. Sitten uin joen yli ja palasin jalkaisin tänne varoittamaan. Sillä jotakin voidaan vielä tehdä”. ”Tehdä mille”, kysyi Eltas surkealla äänellä. ”He ovat kuolleet”! ”Ei, siksi palasin niin nopeasti kuin pystyin”, jatkoi Eladar. ”He teloittivat kaikki paitsi yhtä. He eivät surmanneet prinssi Singolloa. Näytti siltä että he tunnistivat hänet korkea-arvoiseksi henkilöksi. He veivät hänet mukanaa, elossa ja hyvässä kunnossa. He ottivat hänet vangiksi”!

Hetken kaikki olivat hiljaa. ”Mitä me teemme”, kysyi Eltas viimein. ”Emme voi jättää häntä vihollisen käsiin. Minä rakastan sitä poikaa kuin omaani”. ”Me kaikki rakastamme häntä”, sanoi Delemir nielaisten äänekkäästi. ”Hän on yhä elossa”, sanoi Glorfindel painokkaasti. ”Minä tietäisin jos hän olisi kuollut. Voi että, miksi en kuunnellut niitä jotka neuvoivat olemaan päästämättä häntä retkikunnan mukaan. Mutta nyt on myöhäistä surra sitä. Miten saamme hänet takaisin”? Glorfindel käänsi katseensa Gileasiin. ”Welden, missä kunnossa on kylkesi”, kysyi Gileas katsoen salohaltiaan. Welden pudisti päätään. ”Hidastaisin sinua pahasti. Todella pahasti. En voi tulla mukaasi, vaikka sen sanominen särkee sydämeni”. ”Minä voin tulla mukaan”, sanoi Delemir. ”Minä tai lähes kuka tahansa muu. Monet ovat valmiita riskeeraamaan henkensä hänen puolestaan”. ”Ei, Delemir”, vastasi Gileas. ”Kukaan muu ei vaaranna henkeään paitsi minä. Hän on minun veljeni, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Minä haen hänet takaisin, jos se voidaan tehdä. Toimin paremmin yksin, sillä nyt ei miesmäärästä ole apua, vaan taidosta”. Gileas kääntyi katsomaan Glorfindeliin. Hänen silmissään paloi hurja tuli. ”Isä, minä haen Singollomme takaisin ehjänä. Lupaan sen. Johda sinä armeijaa äläkä ole liikaa huolissasi. Sellaista tyrmää ei ole vielä rakennettu, johon minä en pääsisi”. Glorfindel syleili poikaansa. ”Mene, Gileas. Mutta ole varovainen. En halua menettää kahta poikaa yhden sijaan”.

Tuntia myöhemmin Gileas seisoi Mithlondin portilla Weldenin ja Nessanen kanssa. ”Sinä et minun neuvojani kaipaa”, sanoi Welden. ”Tiedät itse miten parhaiten toimia. Toivottavasti myös tiedät, että jos olisin mitä tahansa muuta kuin taakka, tulisin mukaasi”. ”Minä tiedän sen, Welden. Ole huoleta ja pidä kaikki pystyssä täällä”. Welden nyökkäsi ja tarttui Gileasin käteen. ”Kaikki palaavat, Gileas”. ”Kaikki palaavat”, myönsi Gileas ja kääntyi Nessanen puoleen. ”Pidä sinä huolta isästäni äläkä karkaa enää mihinkään. Hänellä on jo kylliksi huolia ennestään”. ”Minä lupaan olla kunnolla”, sanoi Nessane. ”Tuo sinä Singollo turvallisesti takaisin”. Gileas kääntyi ja käveli ulos portista. He katselivat miten hänen hahmonsa pieneni hitaasti, ja sitten nopeammin kun hän lähti hölkkäämään etelään. Pian hän katosi näkyvistä.

Nessane katsoi Weldeniin ja hänen silmissään oli kyyneleitä. ”Onko meillä mitään toivoa”, hän kysyi. ”Voiko Gileas löytää hänet”? Welden tuijotti yhtä taivaanrantaan. ”Jos joku löytää ja vapauttaa hänet, se joku on Gileas. En usko hetkeäkään että olisimme nähneet Gileasin ja Singollon viimeistä kertaa”. ”Sydämeni sanoo että olet oikeassa”, vastasi Nessane. ”Mutta järki väittää vastaan. Et taida tietää miltä se tuntuu pelätä niiden vuoksi joita rakastaa”. ”Tiedän liiankin hyvin, Nessane neiti. Liiankin hyvin. Minulle ei syntynyt veljiä tai serkkuja niin kuin sinulle, mutta kaksi veljeä minulla silti on, ja kumpikin on jossakin tuolla kohtaamassa vaaroja. Sydämeni itkee kun en voi olla niitä vaaroja heidän kanssaa jakamassa. Jos heille sattuu jotakin koska en ole sielä heitä auttamassa..en kestä sitä ajatusta. Liian monta rakastamaani ihmistä olen jo menettänyt. Huomisen koitos on kovempi. Lisää on pakko kuolla. Mutta ei veljiäni. Mitä tahansa ennemmin kuin se. Mitä tahansa! Voi jospa olisin terve ja voisin olla heidän kanssaan, tai jos olisin voinut lähteä Gileasin kanssa. Mutta minun pitää vain odottaa täällä muurilla toivoen parasta”. Nessanen silmissä oli jälleen kyyneleitä ja hän lähti kävelemään poispäin. Sitten hän pysähtyi ja katsoi vielä Weldeniin. ”Suo anteeksi, sir Welden, mutta minä olen iloinen että olet täällä. Jos sinäkin olisit poissa, en varmaan selviäisi”. Sen sanottuaan Nessane poistui kiireesti.