LÄHDÖN HETKI

Sir Welden seisoi yksinään Brii-vuoren alarinteellä katsellen Briin valoja allaan. Briimaan asukkaat olivat todellisia selviytyjiä, ritari tiesi. He olivat selviytyneet lukemattomista invaasioista ja sotaretkistä, jotka olivat vyöryneet heidän pienen alueensa yli. Mutta täällä he olivat edelleen omissa kylissään, edelleen hengissä. Welden toivoi että briiläiset olisivat edelleen elossa omissa kylissään kun seuraava syksy saapuisi. Sillä jos menneen kesän koitos oli ollut vaikea, seuraavan vuoden vaatimukset olivat vielä paljon suuremmat. Jos Welden olisi edes näkemässä seuraavaa kesää.

Welden hätkähti kuulleessan askeleita rinteestä alapuoleltaan. ”Olen täällä”, hän huudahti tietäen, että kuka tahansa siellä olikin, tämä etsi häntä. Pian valkoiseen pukuun sonnustautunut hahmo käveli pimeyden keskeltä ritarin luokse. ”Herrani Glorfindel”, tervehti Welden. ”Sir Welden”, totesi Glorfindel ja istui pienelle kivelle Weldenin viereen. ”Arvasin löytäväni sinut täältä”. ”Mikä olisi parempi paikka yksinäiselle mietiskelylle”, vastasi Welden. Hetken he olivat hiljaa katsellen kylän valoja ja armeijan nuotioita alapuolellaan. ”Miksi he seuraavat minua”, sanoi Glorfindel viimein. ”Miksi sinä seuraat minua, Welden? Sitä ihmettelen usein näinä pimeinä yön tunteina”. Welden katsoi Glorfindeliin. ”Herra. Me tiedämme mikä on oikein ja mikä väärin. Me tunnistamme seuraamisen arvoisen ruhtinaan, kun hänet näemme”. Glorfindel naurahti katkeralla äänellä. ”Ja miten minä korvaan sen teille? Miten minä korvasin sen Ecthelwionille? Miten Suillionille? Gundarille? Glorfalcille? Miten minä korvasinkaan sen prinssi Cefinwelle ja hänen pojilleen? Miten minä korvaan sen sinulle, Welden? Voi miten minä korvaankaan sen sinulle! Lähetän pois kuolemaan. Synkät ajatukset valtaavat mieleni, kun ajattelen tätä. Lähetän pois parhaat mieheni, jopa oman poikani”!

”Me emme mene koska te niin käskette”, totesi Welden. ”Me menemme koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Älä luule, herrani Glorfindel, että minä seuraisin ikinä sokeasti ketään. Valitsen itse tieni, mutta meidän tiemme on sama. Ecthelwion näki sen jotenkin niin monta vuotta sitten. Hän sanoi että minä tulisin olemaan kanssasi loppuun asti. Ehkä se loppu on nyt, mutta jos minä menen Mandosiin ja kohtaan Ecthelwionin, enkö voi silloin seistä hänen edessään pystypäin tietäen etten pettänyt hänen odotuksiaan”? ”Sen voit tehdä”, vastasi Glorfindel. ”Sitä ei kukaan voi ikinä viedä sinulta pois, sir Welden”. Welden nyökkäsi. ”Se on hyvä, sillä hänen tuomiotaan pelkään enemmän kuin Mandosin. Yö on synkkiä tuumia varten, mutta kun aamu koittaa lähden puhtaalla omallatunnolla, sillä tiedän tehneeni aina velvollisuuteni”.

Glorfindel oli taas hetken hiljaa, ennen kuin jatkoi keskustelua. ”Voi että voisi olla toisin”, hän sanoi. ”Sillä kipeästi kaipaamme sinua armeijan mukana. Kipeämmin kuin luultavasti tiedätkään. Huonosti on meillä varaa lähettää parhaat miehemme vaaraan, mutta niin on oltava. Niin on oltava, jotta toivoa olisi. Mene siis aamulla meidän toivomme mukanasi, sir Welden. Tiedä, että jokaisella metrillä jonka kuljet me täällä ajattelemme sinua. Minä olen aina nauttinut näistä kahdenkeskisistä keskusteluistamme syrjäisillä paikoilla luonnon rauhassa. Jos emme enää tapaa, tämä on oikea paikka sanoa hyvästit. En tule enää aamulla lähettämään teitä matkaan. Matkaa siis hyvin, sir Welden, ja tuikkikoot tähdet kirkkaina ylläsi minne ikinä menetkin”. ”Ja olkoot Eru teidän kaikkien kanssa täällä”, vastasi Welden. Hän oli iloinen että oli pimeää, jotta toinen ei kyennyt näkemään hänen liikutustaan. Glorfindel lähti kävelemään pois, alas rinnettä. Mutta jos joku sillä hetkellä olisi nähnyt hänet, olisi tämä voinut nähdä vanhan surullisen haltian, jonka hartiat valtava taakka oli painanut kumaraan.

Mutta Weldenin surulliset jäähyväiset tuona yönä olivat vasta alkaneet. Sillä kävellessään alas rinnettä hän armeijan ensimmäisien telttojen luona kohtasi Nessane neidon. Tämä oli pukeutunut lähetin univormuunsa, joka neidon yllä näytti kuin parhaalta juhla-asulta. ”Sir Welden”, huudahti neito hätääntyneellä äänellä. ”Kuulin että sinä lähdet? Kuinka voi olla niin? Miksi samat ritarit joutuvat aina vaarallisimpiin tehtäviin”? Tuntien myötätuntoa tyttöä kohtaa Welden tarttui tätä varovasti kädestä. ”Voi, niin vain täytyy olla. En voisi lähettää ketään toista sijaani. En tähän tehtävään, en nyt kun koko maailma on vaakalaudalla”. ”Et tähän tehtävään tai mihinkään muuhunkaan”, totesi Nessane syyttävällä äänellä. ”Aina pitää juuri sir Weldenin lähteä, voimakkaana ja urheana, luottamatta kehenkään muuhun”! Welden näytti surulliselta tämän kuullessaan.

”Ei, ylpeyttäni en lähde, vaan koska pelkään. Pelkään, että joku toinen menisi sijaani ja kuolisi. Sitä en voisi antaa anteeksi itselleni. Pelkään että pettäisin ne jotka minuun luottavat. Pelkään että pettäisin tehtävän jonka kauan sitten otin vastaan. Siksi minun täytyy mennä, eikä kenenkään muun”. ”Voi, minä ymmärrän sen liiankin hyvin”, vastasi Nessane. ”Mutta katkeraa se on silti. Nähdä niiden joita..joista pitää lähtevän aina kuoleman vaaraan, ja joutua itse toimettomana odottamaan. Mutta entä me? Eikö sinulla ole mitään sanottavaa minulle, Welden”? Welden pudisti päätään. ”Ei. Ei mitään muuta kuin hyvästit. Ei voi olla mitään muuta tässä tilanteessa”. Vaivoin Welden loihti kasvoilleen kylmän ilmeen puhuessaan Nessanelle, sillä hänen sydämensä halusi sanoa jotakin aivan muuta. ”Olen pahoillani”, jatkoi ritari. ”Mutta minun sydämeni särkyi kauan sitten, eikä se ole siitä toipunut milloinkaan. Mutta minä olen varma, että sinä Nessane tulet vielä löytämään suuren rakkauden joka tekee sinut onnelliseksi. Mutta se ei voi olla minun kanssani, vaan jonkun kanssa jolla on tulevaisuus. Minä olen menneisyys! Hyvästi siis suloinen Nessane”. Sen sanottuaan Welden lähti kävelemään pois ja jätti Nessanen yksin. Mutta kummankin silmissä oli kyyneliä.

Welden ehti kävellä vain parikymmentä metriä, kun hän kohtasi Maitrenin. Maitrenin joka tiesi ettei ollut lähdössä mukaan. ”Miksi, Welden? Miksi minun pitää jäädä kun muut lähtevät”, hän huudahti tuskaisena. ”Minä haluan jakaa tehtävän vaarat kanssanne”. ”Tiedän että haluat”, selitti Welden kärsivällisesti. ”Mutta kaikki eivät voi tulla mukaan. Jonkun täytyy elää ja pitää toivoa yllä. Jonkun pitää jäädä taistelemaan! Jonkun pitää olla täällä, jos saamme mitä etsimme ja pystymme tuomaan sen takaisin tänne. Jos minun kohtaloni on jäädä palaamatta, jonkun pitää auttaa Haldurionia ja Derufinia. Sinä saat silloin tehdä sen puolestani, sillä sydämeltämme me olemme koko veljet. Älkööt kaikki kolme menkö kuoleman vaaraan yhtäaikaa. Sinä jäät ja muistat yhteiset haaveemme ja tavoitteemme ja kannat soihtua eteenpäin”. Maitren katsoi Weldeniin. ”Niin, tiedän että näin täytyy olla”, hän vastasi viimein. ”Mutta surullista se on silti. Sinulla on pahat aavistukset tästä tehtävästä, eikö niin”? Welden nyökkäsi. ”Todella pahat. Luulen että en palaa takaisin. Vaistoan kuolemaa, voimakkaammin kuin ikinä ennen. Mutta sinä pidät huolen kaikesta täällä. Myös Nessanesta”? Maitren tarttui Weldenin käteen. ”Sen lupaan. Mutta Welden, eikö meidän pitäisi jättää ritarien hyvän onnen jäähyväiset”? Welden pudisti päätään. ”Ei Maitren. Tällä kertaa kaikki eivät palaa. Kirkkaita taivaita, Maitren”. ”Kirkkaita taivaita, Welden”. He syleilivät jäähyväisiksi ja sitten Welden lähti nukkumaan.

Mutta Maitren seisoi vielä pitkään paikoillaan miettien heidän yhteisiä seikkailujaan ja elämäänsä. Nessane löysi hänet siitä ja he seisoivat hetken vaiti vierekkäin. ”Onko kaikki hyvin, neito”, kysyi Maitren huomatessaan kyyneleet tämän silmissä. ”Welden lähtee pois”, vastasi Nessane. ”Eikä hän sanonut rakastavansa minua. En tiedä mitä ajatella”. Maitren katsoi kauniiseen haltianeitoon. ”Voi, veljeni rakastaa kyllä sinua”, hän sanoi. ”Rakastaa paljon enemmän kuin luuletkaan. Rakastaa niin paljon, ettei halua sitoa sinua itseensä, kun ei usko palaavansa takaisin. Hän menee vaaraan rohkeasti vailla siteitä ja velvoitteita jotka voisi rikkoa. Sillä sellainen on veljeni. Mutta minä luulen, että hän tulee takaisin. En voi kuvitella kuka tai mikä voisi hänet tappaa. Mutta sinun kannattaa miettiä, Nessane neiti, etkö ensi kerralla kun tapaatte kertoisi hänelle itse mitä ajattelet, sen sijaan että odottaisit hänen kertovan. Sinun pitäisi kertoa ennen kuin on liian myöhäistä”. He seisoivat vielä pitkään leirin laidalla katsellen tähtiä ja keskustellen rakkaudesta ja elämästä. Mutta kun aamu tuli ja Nessane päätti etsi Weldenin käsiinsä, oli partio jo lähtenyt matkaan.

MATKA POHJOISEEN

Dunlan Noldorin käveli partion keskivaiheilla. He olivat olleet matkalla jo useita päiviä ja edenneet hyvää vauhtia kohti koillista. Jossakin siellä kaukana oli heidän kohteensa. Jo pelkkä Gundabadin vuoren maine sai Dunlanin värisemään. Mutta urheasti hän käveli eteenpäin keihäs kädessään ja jousi selässään. Dunlan tunsi että hänen suuren sukunsa kunnia kulki hänen mukanaan. Niinpä ritarilla ei ollut varaa epäröintiin. Hän oli vapaaehtoisena mukana niin kuin he kaikki. Dunlan oli yrittänyt aina toimia kunniallisesti ja velvollisuutensa täyttäen. Nyt hänen velvollisuudentuntonta sanoi, että hänen piti olla juuri siellä missä olikin, seuraamassa sir Weldeniä kohti Gundabadin vuorta. Gundabad! Örkkien pääkaupunki pohjoisessa! Maanalaisten luolien verkosto josta ei ollut paluuta! Pelkkä ajatuskin siitä paikasta sai Dunlanin puistelemaan päätään. Silti hän oli matkalla sinne, ja jos kohta Gundabadin maine sai Dunlanin epäröimään heidän mahdollisuuksiaan, hänen luottamuksensa palasi kun ritari katseli tovereitaan.

Sir Dynian oli kärjessä poissa näkyvistä. Kokenut tiedustelija liikkui metsässä kuin kotonaan. Hän oli pukeutunut vihreään vaelluskaapuun ja kantoi ritarien perinteistä aseistusta. Varsinaisen partion kärjessä käveli sir Athir Wendir punaisessa kaavussaan, keihäs kädessään ja jousi selässään. Athir näytti tyypilliseen tapaansa hyväntuuliselta ja päättäväiseltä. Dunlan piti kokeneesta noldosta, joka oli ehdottomasti parhaita ritareita. Jos Athir oli parhaita ritareita, oli seuraavana kulkeva haltia Dunlanin mielestä paras! Hänen harmaa kaapunsa oli sään pieksemä ja kulunut, mutta haltian askel nousi maasta kevyesti ja silmissä oli innokas tuike. Kaiken kokeneesta salohaltiasta riippuisi hyvin pitkälle heidän tehtävänsä onnistuminen tai epäonnistuminen. Tekisikö tämä oikeita päätöksiä? Reagoisiko tämä oikein yllättäviin tilanteisiin? Valtava taakka painoi ritarin hartioita, mutta tämä kantoi taakkansa ylpeästi ja valittamatta. Athir Wendirillä oli punainen nuttunsa tuomassa onnea, mutta eregionin Weldenillä oli isänsä jousi selässään. Lisäksi Dunlan oli välillä nähnyt hänen sormeilevan haltiakiveä joka roikkui riipuksesta Vanhemman ritarin kaulalla. Tämän täytyi olla hänelle tärkeä.

Dunlan käveli Weldenin takana, perässään pitkä voimakasrakenteinen hurjan näköinen ihminen. Segganin Sigeferth oli kiiruhtanut heti tarjoutumaan vapaaehtoiseksi, kun oli kuullut Gileasin olevan lähdössä mukaan retkelle. Nämä kaksi olivat nykyään lähes erottamattomia. Sigeferth oli aseistautunut vain miekalla, mutta Gileas oli vakuuttanut sen olevan kylliksi sellaisen miehen käsissä. Toinenkin ihminen oli partion mukana. Gondorin kaartin upseeri Alencar, joka myös oli Gileasin toveri, oli tarjoutunut mukaan edustamaan ihmisiä. Hän kulki nyt kalpean mutta päättäväisen näköisenä Sigeferthin perässä. Sir Boeren piti perää keihäs kädessään. Hän oli kokenut ritari, joka oli jätetty auttamaan ruhtinas Narcesta armeijan kokoamisessa ja kouluttamisessa Tol Eresseälla. Nyt Boerenin mieli paloi tekemään omaa osuuttaan sodassa, ja hän oli innokkaana tarjoutunut mukaan retkelle. Boeren oli hyvä keihäsmies, mutta miekan kanssa ei ritariksi mitenkään erikoisen hyvä.

Sir Gileas kulki hivenen partion jäljessä tarkkaillen ympäristöä. Luolissa hiiviskelyssä hän oli omaa luokkaansa. Vain Hallas kykeni kilpaikemaan Gileasin kanssa. Tämän vuoksi Gileas oli, Hallasin haavoituttua Briissä, heti tarjoutunut mukaan tietäen matkan vaarat ja vaatimukset. Puolihaltia oli tavalliseen tapaansa aseistautunut vain miekalla. Hän oli pukeutunut sinisenharmaaseen kaapuun. Gileas oli ollut koko alkumatkan vaitonainen, mutta milloin hän olisi ollut erilainen?

Siinä oli heidän pieni joukkonsa kokonaisuudessaan. Kahdeksan ritaria ja sotilasta. Mutta jos joukko olikin miesluvultaan heikko, oli se taisteluvoimaltaan melkoinen. Enemmän ei voitu Eriadorin Armeijasta nykyisessä tilanteessa irroittaa. Lisäksi Eltas oli todennut, että heidän toivonsa oli pikemminkin taidoissa kuin voimassa. Ryhmän piti livahtaa sisään Gundabadille, ei taistella tietään sinne. Useampi mies olisi vain vaarantanut tehtävän, mutta ei olisi kuitenkaan auttanut Gundabadin tuhansia örkkejä vastaan.

Moisella joukolla matkanteko sujui nopeasti. Welden oli aluksi suunnannut pohjoiseen käyttäen Fornostin tietä, mutta kun yhä vihollisen hallussa oleva kaupunki lähestyi olivat he kaartaneet itään ja kiersivät Pohjannummet itäpuolelta ja suuntasivat sitten pohjoiseen kohti Gundabadia.

Illan tullen partio asettui pieneen metsikköön lepäämään. Welden pisti tyytyväisenä merkille, että kukaan ei näyttänyt vielä matkan rasituksista väsyneeltä. Jopa nuori kaartilainen Alencar näytti reippaalta ja hyvä voimaiselta. Ritarit eivät toki tässä vaiheessa saaneet väsyneitä ollakaan. Lepo oli silti tervetullut. Weldenin täytyi pitää ajatuksensa kirkkaina tulevaa koitosta varten. Gundabad! Miten pahalta se nimi kuulostikaan. Pohjoisen örkit eivät ehkä olleet enää entisessä voimassaan, mutta Gundabad oli yhä heidän pääkaupunkinsa ja sitä lähestyviä uhkasi välitön hengenlähtö.

Welden katseli miehiään tarkkaan. Ainoastaan kaartilainen Alencar näytti hieman epävarmalta. ”Älä ole huolissasi”, totesi Welden gondorilaiselle. ”Me emme ole vielä vaarassa. Örkit eivät tule näin kauaksi etelään”. Alencar katsoi Weldeniin. ”Tai eivät tulleet ennen”, hän huomautti. ”Asiat pohjoisessa ovat muuttuneet viimeaikoina”. Welden nyökkäsi. ”Totta, mutta örkkien partioita meidän on turha pelätä. Jos sellaiseen törmäämmekin, meillä on kovaa porukkaa mukanamme”. Welden vilkaisi muita. ”Segganin Sigeferth esimerkiksi hoitelisi yksinään örkkien partion”, jatkoi Welden katsoen suurikokoiseen pohjalaiseen. Tämä murahti myöntävästi. ”Anna minulle örkkejä tapettavaksi, niin olen kuin kotonani missä vain. Sellaisia me sankarit olemme”. Kaikki nauroivat kommentille, Sigeferth muiden mukana.

”Mutta Welden”, sanoi Dunlan varovasti. ”Eikö oli aika meidän muidenkin tietää miksi menemme Gundabadiin. Kaikki tämä on ollut hyvin salaperäistä, ja palan halusta tietää miksi olen menossa siihen paikkaan, johon toiseksiviimeisenä koko maailmasta haluaisin mennä”. Welden nyökkäsi. ”Kyllä. Teidän tulee kaikkien tietää miksi olette matkalla kuolemanvaaraan. Ihailen teitä kaikkia suuresti, että lähditte tietämättä miksi. Kuunnelkaa siis, niin kerron teille syyn retkellemme”. Kaikki kerääntyivät Weldenin ympärille, paitsi Athir ja Gileas, jotka tiesivät jo mitä Welden aikoi kertoa. ”Kaikki on oikeastaan Athirin syytä”, totesi Welden katsoen ilkikurisesti sydänveljeensä. ”Niinpä niin”, sanoi Athir yrittäen näyttää viattomalta. ”Athir nimittäin näkee unia”, jatkoi Welden. ”Ei kuitenkaan mitä tahansa unia, vaan niissä on kaunis nainen joka välittää viestejä. Glorfindel on vakuuttunut, että nainen on itse Yavanna”. ”Mihin tämä olettamus perustuu”, kysyi sir Boeren.

”Athirin kuvauksen mukaan nainen olisi Yavanna”, vastasi Welden. ”Lisäksi Glorfindel sanoo, että se on Yavanna, minkä pitäisi riittää meille. Hän tietää asioita, joista meillä ei ole aavistustakaan. Olemme pistäneet koko maailman tulevaisuuden hänen käsiinsä, uskokaamme häntä siis tässäkin. Ja muistakaa, että Ulmon lisäksi juuri Yavanna on se vala, joka on eniten kiinnostunut auttamaan Keskimaata. Beleriandissa meitä auttoi Ulmo, miksi ei siis nyt Yavanna”. Boeren nyökkäsi. Häntä pidettiin yleensä älykkäänä ja nopeana ajattelijana. ”Mitä Yavanna sitten sanoo? Miksi hän haluaa meidän menevän Gundabadiin”, ihmetteli ritari.

”Morgoth on siihen syynä”, vastasi Welden. ”Meidän täytyy tuhota hänet. Ymmärrätteko. Ei vain lyödä, niin kuin tähän asti on tehty, vaan tuhota. Sillä muuten hän nousee aina vain uudelleen, eikä tälle tule koskaan loppua. Näin ajattelee Yavanna, ja siksi hän auttaa meitä. Meitä tämä kiinnostaa myös nykyhetken näkökulmasta, sillä syistä joita en voi paljastaa, ja jotka eivät ole vielä edes täysin varmoja, on meille elintärkeää poistaa Morgoth näyttämöltä. Jotakin on tekeillä, joka riippuu siitä. En voi sanoa mitä, mutta en usko että voimme sotilaallisesti voittaa surmaamatta Morgothia”. Kaikki ensi kertaa asiasta kuulevat istuivat järkyttyneinä hiljaa kuultuaan Weldenin sanat. Lopulta Dunlan avasi suunsa.

”Miten joku voisi surmata valan”, hän kysyi! ”Vala voi aina tehdä itselleen uuden ruumiin, ja tulla takaisin. Morgothin tapauksessa se voi viedä hieman aikaa, mutta henki jää aina elämään ja palaa ennen pitkää. Yrittäisimmekö siis vangita hänen henkensä jotenkin? En näe miten se voisi onnistua”! ”Olet oikeassa, Dunlan”, vastasi Welden. ”Mutta Athir näki unen, jossa kerrottiin miten valan voi tappaa lopullisesti. On vain yksi keino, ja sen saadaksemme on meidän mentävä Gundabadille”. ”Mikä on se keino”, kysyi sir Dynian.

Athir tuli lähemmäksi muita ja puuttui puheeseen. ”Mikä on kovempaa kuin Mithril tai Palantir? Mikä tuli jumalilta? Etsi se paikasta johon et halua mennä. Vain se voi surmata Morgothin ja varmistaa ettei hän enää palaa”! Athir katsoi dramaattisesti muihin. ”Näin sanoi Yavanna minulle unessani. Tämän arvoituksen perässä olemme menossa Gundabadille”. Sir Boeren katsoi Weldeniin. ”Jos Gundabad on paikka mihin emme halua mennä”, hän mietti. ”Niin mikä on kovempaa kuin mithril? Mikä tuli jumalilta”? ”Sen keksiminen veikin hieman aikaa”, vastasi Welden. ”Mutta on olemassa vanha taru taivaalta pudonneesta kivestä, joka aiheutti paljon tuhoa pohjoisessa. Se kaatoi puita ja tappoi eläimiä ja teki suuren montun maahan. Olen kuullut siitä joskus ja Hallas muisti koko tarun. Montun pohjalta löytyi kivi, ilmeisesti ei erikoisen suuri, jonka ythlingit ottivat talteen, sanoen sen tulleen jumalilta. Örkit ryöstivät sen heiltä ja veivät pois. Arvaatte varmaan mihin”? ”Gundabadille”, totesi Boeren. ”Entä kovuus”, hän mietti ääneen? ”Kivi oli legenda mukaan niin kova, ettei siitä saatu palastakaan irti. Jotkut kääpiöt olivat tutkineet sitä ja väittivät sen olevan mithriliä kovempaa”. ”Tämän arvoituksen vuoksi aiomme mennä lähes varmaan kuolemaan Gundabadille”, ihmetteli Alencar. ”Emme voi olla varmoja, että se on tulkittu oikein, tai edes miten kivi voisi tappaa Morgothin”? ”Luulen että tiedämme miten se voisi tappaa hänet”, vastasi Welden. ”Yavanna sanoi myös, että maailman paras seppä vaaditaan takomaan ase. Se viittaa selvästi miekkaan. Meidän pitää sulattaa kivi ja takoa siitä miekka, jolla Morgoth voidaan surmata”. ”Mutta eikö maailman paras seppä ollut Feänör”, kysyi Dunlan ihmetellen. Welden nyökkäsi. ”Mutta sanotaan, että Cefinwen pojassa Feänturissa on hänen taitonsa palannut uudelleen maan päälle. Hänellä on taito, jolla miekka voidaan takoa”.

”Tässä on aika monta jossia”, totesi Alencar. ”Entä jos arvoitus on tulkittu väärin. Entä jos kivi on niin suuri, ettemme voi sitä kuljettaa, tai niin pieni ettei siitä saa miekkaan? Pelkään että tämä on toiveajatteluun perustuva yritys”! Welden nyökkäsi surumielisen näköisenä. ”Alencar, koko toivomme on aina perustunut toiveajatteluun. Jos olisimme realisteja, emme olisi edes puolustaneet Mithlondia vuosi sitten vaan antaneen periksi ja paenneet. Meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin seurata tietämme sinne minne toiveajattelu meidät vie ja toivoa, että kaikella on jokin tarkoitus. Toivoa että toiveajattelumme osoittautuisi todeksi. Sillä ilman toiveajattelua meillä ei ole mitään. Mutta kenenkään ei tarvitse seurata minun toiveajatteluani. Ne jotka eivät halua jatkaa voivat palata kotiin”.

”Mihin kotiin”, kysyi Athir. ”Siihen jota Morgothin laumat uhkaavat, ja joka odottaa meidän tuovan pelastuksen? Ei, meidän on jatkettava, tuli mikä tuli. Vaikka vain yksi meistä jäisi eloon on hänen jatkettava”. ”Haluaako kukaan kääntyä takaisin”, kysyi Welden. ”Alencar? Sigeferth”? Sigeferth nauroi. ”Kääntyisikö Keskimaan suurin seikkailija takaisin vaaran edestä? Ei ikinä! Tämä alkaa käymään mielenkiintoiseksi”. Alencar katsoi Weldeniin vakavana. ”En käänny takaisin, sir Welden. Maani ja prikaatini kunnia kulkee mukanani, enkä voi sitä pettää. Kun kohtaan toverini Mandosissa, kertoisinko heille, että jätin teidät pulaan? Sitä en voi tehdä. Yhdessä lähdimme, yhdessä menemme loppuun asti”. ”Olkoon niin”, sanoi Welden. ”Mutta tietäkää, että ainoastaan örkit eivät meitä uhkaa örkkien pääkaupungissa. Vanha taru kertoo myös hirviön vartioivan Gundabadin kiveä. Kerran 30 vuorilaisten parasta miestä päätti varastaa kiven takaisin. He pääsivät Gundabadin alapuolella oleviin käytäviin joissa kiveä pidetään. Örkit luulivat heitä ystävikseen, eikä heitä estetty. Mutta yksikään ei palannut noista käytävistä”. Hetken kaikki olivat hiljaa. Sitten Gileas nauroi. ”Sinun olisi pitänyt kertoa tuo ennen kuin päätimme olla palaamatta Briihin”, hän huomautti. Kaikki yhtyivät hänen nauruunsa.

”Kunnianarvoisaa joukkoa”, totesi Gileas Weldenille kun he hieman myöhemmin tapasivat vaihtaessaan vartiota. Muut olivat menneet nukkumaan ja oli Weldenin vuoro pitää vahtia. ”En odottanutkaan, että kukaan kääntyisi takaisin. Ja mitä hyötyä siitä olisi”. Gileas nyökkäsi. ”Niin, jos emme onnistu, toivoa ei ehkä ole paljoakaan. Ei pitkällä tähtäimellä. Mitä luulet että tapahtuu ensi keväänä, on meillä miekka tai ei? Odotammeko Briissä vihollisen tuloa”? Welden kohautti olkapäitään. ”Kuka tietää mitä Glorfindel ja Narces suunnittelevat. Minä en ainakaan! Mutta tuskin he jäävät vain odottamaan. Rohaniin on nyt keskitetty hurja määrä vihollisen joukkoja heidän parhaiden komentajiensa alaisina. Jos annamme heidän saada aloitteen, olemme luultavasti mennyttä. Glorfindel yrittää siis varmasti pitää jotenkin aloitteen käsissään, kunhan kevät tulee. Mutta miten? Minulla ei ole aavistustakaan”.

Gileas lähti jo kävelemään pois, mutta pysähtyi sitten. ”Welden, kai sinä ymmärrät, että minun Nessaneni ei voisi löytää parempaa miestä kuin sinä”? Welden hymyili surumielisesti. ”Kyllä hän voisi, ja löytääkin. Sillä mieleni näkee vain synkkiä ennusmerkkejä edessäni”. Gileas kohautti olkiaan. ”En näe miten se estäisi sinua rakastamasta häntä. Mutta ei sen väliä. Halusin sinun vain tietävän, että vaikka en sitä aina näytä, minä arvostan sinua erittäin paljon”. ”Kiitos Gileas”, vastasi Welden yllättyneenä Gileasin lähes heittäytyessä tunteelliseksi. Sitä ei ollut tapahtunut juuri koskaan. Ehkä hänkin aavisteli pahaa? Gileas lähti ääneti nukkumaan ja Welden jäi yksin mietteinensä yön pimeyden keskelle. Kuinka hän olisi voinut sanoa Gileasille, että ei voinut sitoa itseensä nyt ketään, koska ajat olivat todella pahat, eikä hän saanut epäröidä pistää henkeään vaaralle alttiiksi!

Vielä edellisenä keväänä Welden oli ollut varma ettei tulisi enää koskaan rakastumaan. Hänellä oli ollut yksi suuri rakkaus, joka oli mennyt traagisesti pieleen. Kuinka kukaan voisi tuntea sellaista rakkautta toistamiseen? Sitä ei Welden ollut ymmärtänyt. Mutta huomaamattaan hän oli kuitenkin rakastunut nuoreen haltianeitoon, Nessaneen. Welden oli rakastunut huolimatta menneisyydestään tai heidän sukujensa välisestä kuilusta. Kuinka voisi alhainen Welden rakastua itsensä Glorfindelin tyttärentyttäreen? Mutta niin vain oli käynyt, ja Nessanen sukulaiset näyttivät hyväksyvän heidän välisensä kiintymyksen. Weldenin ainoa ongelma oli nyt nykypäivä. Ikinä hän ei voisi kertoa neidolle rakastavansa tätä, tietäen olevansa menossa lähes varmaan kuolemaan. Ja kuoleman Welden aisti kaikkialla ympärillään. Se seurasi partiota ja odotti sen jäseniä. Se odotti heitä jossakin Gundabadin vuoren synkissä käytävissä. Mutta päättäväisenä sir Welden tuijotti pohjoiseen valmiina uhmaamaan mitä tahansa vaaroja heidän edessään olikin.

Auringon noustessa partio oli jo taivaltanut pitkän matkan pohjoiseen. Sää oli kylmenemässä, sillä Forochelin jäälahti oli nyt lähellä ja syksy oli jo pitkällä. ”Mitä jos sataa lunta ennen kuin ehdimme Gundabadille tai sieltä pois”, kysyi sir Boeren, joka käveli nyt Weldenin perässä. Athir Wendir oli välillä tiedustelemassa. Boeren oli lyhyt haltia, jonka hiukset olivat huomiotaherättävän tummat. Hän ei hymyillyt usein, vaan oli vakava ja rauhallinen. ”En usko että niin käy”, vastasi Welden, joka vaistosi yleensä hyvin sään vaihtelut. ”Mutta jos käy, niin sitten kaikki vaikeutuu. Örkit pystyvät seuraamaan helposti jälkiä lumessa, ja heidän partionsa voivat nähdä meidän Gundabadia lähestyvät jälkemme. Mutta vaikka lunta sataisi, meidän on yritettävä. Ehkä sää on taas puolellamme, kuten viime talvena”. Boeren katseli eteensä mietteliäänä. ”Niin , tehtäväämme emme voi keskeyttää, tapahtui mitä tahansa. Niin kauan kuin yksikin meistä on jäljellä, on meidän jatkettava”. ”Todellakin”, myönsi Welden. Hän ei tuntenut Boerenia kovinkaan hyvin. Tämä oli yksi kokeneista haltioista, jotka olivat liittyneet innolla sir Suillioniin tämän kohottua sankariksi Morian retken jälkeen. Ainoa näistä ”Suillionin” ritareista Boeren oli selvinnyt hengissä nuoren päämiehen tuhosta Rhudaurissa. Sir Boeren oli vain viikkoa ennen traagista tapahtumaa nyrjäyttänyt pahasti nikkansa ja joutunut jäämään Imladrisiin muiden marssiessa samoojien avuksi Pohjannummille. Boeren oli siitä lähtien surrut tapahtunutta katkerasti, tuntien itsensä hylätyksi. Welden saattoi aavistaa miltä ritarista oli tuntunut, kun Glorfindel oli jättänyt hänet Tol Eresseään Narcesta auttamaan. Varmasti juuri tämän vuoksi sir Boeren oli heti tarjoutunut lähtemään Weldenin mukaan Gundabadille kuullessaan että vapaaehtoisia tarvittiin. Hänellä oli paljon kostettavaa ja todistettavaa.

Tätä retkeä Boeren ei olisi halunnut menettää mistään hinnasta. Mutta juuri sellaisia miehiä Welden tiesi tarvitsevansa. Miehiä jotka eivät antaisi periksi. Hän vilkaisi Alencariin ja epäilyt viipyi hetken Weldenin mielessä. Upseeri oli varmasti urhea, mutta riittäisikö hänen urheutensa Gundabadin kauhuja vastaan? No, sen nähtäisiin turhankin pian. Ja Sigeferth pääsisi todistamaan oliko kerskailun takana annos totuutta. Mutta Gileas tuskin olisi ystävystynyt kenenkään kanssa, joka ei hoitaisi omaa osuuttaan.

Welden makasi matalan kukkulan laella pensaiden suojassa ja katseli edessään kohoavaa vuorta. Sir Dynian oli hänen vierellään näyttäen hivenen huolestuneelta. Vuori kohosi kohti korkeuksia ja katosi sitten pilvien keskelle. Se oli pohjoisten Sumuvuorten korkein vuori. Welden arvioi silmämääräisesti, että Gundabad oli samaa korkeusluokkaa Morian huippujen kanssa. Vuoren rinne oli puuton ja karu. Musta kallio pisti silmään jo kaukaa. Vuori ei huokunut samanlaista kauhua kuin Barad Dur oli muinoin huokunut, mutta se oli silti täynnä uhkaa. Kääpiöiden muinoin rakentaman pääportin aukko oli yhä käytössä, mutta vuosituhansia aiemmin örkit olivat korvanneet itse portin omallaan. Welden saattoi erottaa portin vaaleampana mustan kallion keskeltä. Sitä oli mahdotonta lähestyä huomaamatta. Mutta oli muitakin sisäänpääsyjä. Ne vain piti löytää!

Dynian kääntyi Weldenin puoleen. ”Miten etenemme tästä”? ”Tiedustelemme ensi yönä vuoren rinteen”, vastasi Welden tutkien tarkoilla silmillään rinnettä. ”Sitten piileskelemme seuraanvan päivän ja tungeudumme yöllä käytäviin. Gileasilla ja minulla on jonkinmoinen käsitys siitä, miten kulkea käytäviin joista pääsee vuoren alle jossa kiveä tietääksemme pidetään”. ”Miten sinulla voi olla käsitys Gundabandin käytävistä”, ihmetteli Dynian. Welden hymyili. ”Keskustelin aikoinani monien vuorilaisten kanssa, jotka olivat örkkien liittolaisina ollessaan usein vierailleet Gundabadilla. Sain heiltä selville kaiken mitä tiesivät. Arvelin että ne tiedot voisivat tulla vielä joskus hyvään käyttöön”.

Dynian katseli ihmetellen Weldeniä. Tällä oli merkillinen tapa ajatella lähes kaikkea. Welden huomasi Dynianin ihmetyksen. ”Olen aina antanut kaikille sen neuvon”, hän totesi nuoremmalle ritarille, ”että pitää aina kuunnella kaikki uutiset ja tiedot mitä on tarjolla, on lähde sitten mikä tahansa. Koskaan ei voi tietää milloin ne voivat jonkin omituisen sattuman kautta tulla tarpeeseen. Gundabad ei tuntunut silloin tärkeältä, mutta en voinut tietää varmasti ettei se sitä joskus olisi, joten otin selville kaiken minkä pystyin”. ”Minä muistan tuon jatkossa”, totesi Dynian hymyillen. Welden tiesi että tämä muistaisi, mutta olisiko nuoremalla ritarilla kylliksi aikaa saada mitään hyötyä opistaan? ”Onko Gileaskin sitten hankkinut tietonsa vuorilaisilta”, kysyi Dynian mietteliäänä. ”Ei ole”, nauroi Welden. ”Hän meni sinne aikoinaan itse katsomaan miltä paikka vaikuttaa”! Dynian pudisti päätään epäuskoisena. Ei tuntunut olevan paikkaa missä Gileas ei olisi käynyt. ”Menenkö minä tiedustelemaan ensi yönä”, kysyi Dynian. Welden pudisti päätään kieltävästi. ”Ei, Gileas saa mennä. Hän tuntee maaston parhaiten ja aikoo tarkistaa onko sama reitti vielä vapaa, jota hän aikoinaan käytti. Ehkä meillä käy tuuri ja pääsemme käytäviin sitä kautta”. ”Joskus ihmettelen kuinka pitkään meillä voi jatkuvasti käydä tuuri”, mietti Dynian ääneen. ”Niin minäkin”, vastasi Welden, ”niin minäkin”. Ja hänellä oli outo tunne, että heidän tuurinsa saattoi olla loppumassa!

GUNDABAD

Partio istui hajallaan rinteessä odottaen. Sir Gileas oli ollut koko yön poissa. Aurinko oli jo noussut, mutta häntä ei ollut vielä kuulunut takaisin. He olivat yöllä kuulleet kahden örkkipartion kulkevan läheltä ohi, mutta päivisin örkit pysyttelivät sisätiloissa, jos vain siihen oli mahdollisuus. Gundabadin vuori kohosi heidän edessään uhkaavan näköisenä. Dunlan joutui taistelemaan sitä tunnetta vastaan, että lukuisat silmäparit olisivat kokoajan katselleet heitä vuoren kätköistä. Hän katseli Weldeniä, joka yritti rauhallisena torkkua vähän sivummalla muista. Sir Dynian oli vartiossa hieman ylempänä rinteessä. Athir Wendir tarkasti jousensa kuntoa. Siinä oli yksi huolen aihe. Kolmella heistä ei ollut jousta, mikä vähensä partion taisteluvoimaa tietyissä tilanteissa. Lisäksi sir Boeren ei ollut mitenkään mestarillinen jousiampuja. Dunlan tiesi kyllä pärjäävänsä jousiampujana, mutta ei hän mikään Weldenin tai Dynianin tasoinen mestariampuja ollut. Dunlan käänsi katseensa takaisin Weldeniin ja huomasi vertailevansa tätä mielessään Enlion Lawhiriin, joka niin monta vuotta aiemmin oli kuollut pelastaessaan Dunlanin hengen. Lawhir oli niihin aikoihin vaikuttanut niin paljon mahtavammalta, mutta aika oli paljastanut Weldenin paremmaksi.

Sir Athir huomasi Dunlanin katselevan heidän suuntaansa ja käveli tämän luokse. Dunlan oli iloinen punatakkisen ritarin mukanaolosta. Tämän läsnäololla oli yleensä hyvin rauhoittava vaikutus kaikkiin. Athir ei ehkä tiennyt aina mitä tehdä, mutta ainakaan hän ei hätäillyt tiukassakaan paikassa. ”Ajattelin juuri, että meiltä puuttuu hieman jousimiestaitoa”, totesi Dunlan Athirin istuessa hänen viereensä. ”Totta”, tämä myönsi. ”Mutta miekkailutaito ei ainakaan lopu kesken. Se saattaa ahtaissa käytävissä olla paljon merkittävämpää”. ”Luuletko että Gileasille on sattunut jotakin”, kysyi Dunlan. ”Olen hieman huolissani”. ”Turha olla”, vastasi Athir huolettomasti. ”Örkit eivät Gileasia nappaa. Hänellä vain meni pidempään kuin luuli, ja palaa nyt todella varovaisesti takaisin. Sillä vaikka örkit eivät halua kävellä ulkona auringonvalossa, ei se estä heitä pitämästä tähystäjiä vuorenrinteen luolissa ja onkaloissa. Emme ehkä näe Gileasia ennen kuin pimeä koittaa”. Dunlan nyökkäsi helpottuneena. Se kuulosti järkevältä selitykseltä.

”Athir, saanko kysyä yhtä asiaa”, sanoi Dunlan lyhyen hiljaisuuden jälkeen. ”Olen aina halunnut kysyä sitä”. ”Nyt voi olla oikea aika”, totesi Athir. ”Myöhemmin ei ehkä enää tule tilaisuutta”. Dunlan nyökkäsi ymmärtäen mitä toinen tarkoitti. ”Olen aina miettinyt, miksi sinä olet Weldenin Wendir? Mikä on se kunniavelka, joka sinut häneen sitoo”? Athir hymyili. ”Voi, ei minua enää mikään häneen sido, paitsi veljesten välinen rakkaus. Mutta todellakin, kauan sitten, ennen kuin sinä liityit ritarikuntaan, Dunlan, minä ja Welden olimme vain ystäviä. Mutta hän pelasti minut todella pahasta tilanteesta. Silloin otin lisänimen Wendir, kertoakseni kaikille, että mitä tunsin häntä kohtaan”. Athirin silmät loistivat intoa hänen muistellessaan noita vanhoja aikoja. ”Mitä sinulle sitten tapahtui? Mitä Welden teki”, kysyi Dunlan kiinnostuneena. ”Olin noin kaksisataa vuotta Angmarin kukistumisen jälkeen suorittamassa tehtävää Synkmetsässä. Tutkin örkkien toimintaa eteläisessä metsässä, kun jouduin joidenkin salohaltioiden kanssa taisteluun ylivoimaista örkkijoukkoa vastaan. Meidät lyötiin ja minä haavoituin ja huomasin olevani yksin. Lähdin haavoittuneena pyrkimään pohjoiseen, mutta örkkien partio sai minut kiinni ja vangituksi. Welden oli suorittamassa toista tehtävää Synkmetsässä ja kuuli salohaltioilta minun kadonneen. Hän jäljitti örkkien partion, jahtasi heitä kunnes lähes Dol Guldurissa asti sai nämä kiinni. Welden hyökkäsi yöllä leiriin ja surmasi koko partion, 10 örkkiä. En halua edes ajatella mikä minua olisi odottanut Dol Guldurissa, mutta siitä päivästä asti aloin kutsua itseäni Wendiriksi”. Dunlan nyökkäsi. Hän ymmärsi hyvin moisen kunniavelan. Velka oli varmasti moneen kertaan maksettu, sillä Athir oli useaan otteeseen pelastanut Weldenin hengen, mutta sillä ei ollut enää väliä. Oikeat veljekset eivät välitä kuka on velkaa kenelle!

”Mitä siellä käytävissä tulee tapahtumaan, Athir”, kysyi Dunlan varovasti. Kysymys oli epämääräinen, mutta Athir ymmärsi heti mitä nuorempi ritari tarkoitti. ”Me nappaamme sen kiven, tuli mikä tuli”, hän vastasi. ”Jos siellä on jokin hirviö, meidän tulee jokaisen olla valmiita uhraamaan henkemme, jotta kivi saadaan turvaan. Ymmärrätkö Dunlan, jokaisen on oltava valmis”. Nuorempi ritari nyökkäsi epävarmasti. Jos jokin sai hänet epävarmaksi, niin synkissä käytävissä vaeltelu johon liittyi mahdollisuus törmätä hirviöön. ”Luultavasti se on vain legenda”, hän totesi, mutta ei kuulostanut itsekään vakuuttuneelta. ”Yleensä tuollaisissa legendoissa on jotakin”, vastasi Athir. ”Jokin ne aloittaa. Toivottavasti emme saa tietää mikä”!

Athir poistui jättäen Dunlanin mietteisiinsä. Pystyisikö hän tarpeen vaatiessa uhraamaan henkensä? Kauhukseen Dunlan huomasi, ettei hän tiennyt vastausta. Kuolla taistelussa oli aivan eri asia kuin uhrata tarkoituksella henkensä!

Gileas palasi pimeyden alkaessa laskeutua. Hänen uutisensa olivat hyviä. Luola jonka kautta hän oli kauan sitten päässyt Gundabadin käytäviin oli yhä auki. ”Ensimmäinen este on siis voitettu”, totesi Welden hyvillään. ”Lähdemme heti matkaan. Tunkeudumme käytäviin yöllä ja luulen että aamu koittaa kun tulemme ulos. Aurinko paistaa huomenna. Vaikka örkit lähtivivätkin takaa-ajoon, aurinko sekoittaa niiden ajatuksia ja havaintokykyä antaen meille paremmat mahdollisuudet livahtaa tiehemme”. Reippaasti partio kokosi aseensa ja pakkauksensa ja lähti liikkeelle Gileasin johdolla kavuten ylemmäs Gundabadin vuoren alarinteitä. Kerran he kuulivat örkkien ääniä, mutta partio kulki kaukaa joukon ohi.

Lopulta Gileasia seuraten partio pääsi puolihaltian mainitseman luolan luokse. Welden katsoi sisään. Luola oli korkea ja leveä, mutta päättyi seinämään noin kymmenen metrin päässä. ”Onko tämä oikea luola”, kuiskasi Welden Gileasille. ”On kyllä”, vastasi Gileas. Hän käveli luolan perälle Weldenin seuraamana. Luolan takaseinästä osa olikin harmaata kangasta, jolla oli peitetty paljon kapeampi ja matalampi käytävä, joka vei vuoren sisään. ”Viiden metrin välit”, kuiskasi Welden taakseen. Hän vilkaisi vielä kerran, että kaikki oli kunnossa. Dynian oli viimeisenä varmistamassa, ettei kukaan eksy tai ettei heitä yllätetä takaapäin. Gileas olisi kärjessä ja Welden toisena. Jokainen oli omalla paikallaan. Welden nyökkäsi Gileasille, joka lähti etenemään käytävään. Muut seurasivat ääneti perässä.

VUOREN ALLA

Weldenin silmät tottuivat nopeasti pimeään. Gileas kulki viitisen metriä hänen edellään varovaisesti. Welden kantoi kädessään joustaan ja oli jo asettanut nuolen jänteelle. Athir Wendir oli hänen takanaan keihäs kädessään valmiina syöksymään ystäviensä avuksi. Sitten Gileas saavutti leveämmän ja korkeamman käytävän ja jäi odottamaan muita. Welden työntyi hänen vierelleen ja vilkaisi ympärilleen. Käytävä kulki viistoon nousten vasemmalle ja laskien oikealle. ”Pääportti on meistä vasemmalla ja ylempänä”, kuiskasi Gileas. ”Olet oikeassa”, myönsi Welden. ”Haluamme siis mennä oikealle ja alas”. Gileas nyökkäsi ja lähti varovasti astelemaan siihen suuntaan. Käytävä laski loivasti alaspäin. Jännitys yritti ottaa Weldenissä vallan, mutta hän pakotti sen taustalle ja jännitti aistinsa äärimmilleen. Heillä ei ollut varaa kävellä väijytykseen. Hallasin ilmiömäistä kykyä välttää väijytykset olisi nyt totisesti tarvittu. ”Mitenkähän örkit oikein viettävät vapaa-aikaansa”, kuiskasi Athir toverinsa korvaan. Hän oli huomaamatta hiipinyt aivan Weldenin taakse. ”Heitä ei koskaan näe nuokkumassa käytävissään”, jatkoi Athir. ”Mistä minä tietäisin”, tokaisi Welden takaisin. ”Mitä tahansa he tekevätkin, toivottasti tekevät sen jossakin muualla kuin meidän tiellämme”. ”Niin, se olisi parempi heidän kannaltaan”, tuumi Athir vaarallisella äänellä, mutta ei voinut jatkaa kun Welden viittasi hänet olemaan hiljaa. Athirin hyväntuulisuus oli hieno asia, mutta joskus se meni hieman liian pitkälle, tuumi Welden mielessään.

Welden oli hivenen hermona, sillä hän tunsi nyt hurjan painon hartioillaan. Mitä jos hän tyrisi? Yksi väärä päätös voisi nyt tuhota kaiken. Ei vain heille, vaan koko Keskimaalle! Jäisikö Morgoth Minas Tirithiin pitämään hoviaan ja hallitsemaan Keskimaata? Ei jos vain sir Welden asialle jotain mahtaisi! Siksi hän oli näissä pimeissä käytävissä, vaikka vihasi moista ympäristöä. Weldenin synkät ajatukset katkesivat kun Gileas pysähtyi. Hän oli tullut kohtaan, jossa käytävä haarautui kahdeksi käytäväksi. Welden käveli varovaisin askelin Gileasin rinnalle. ”Mitä tuumit”, hän kysyi lähes kuiskaten. ”Vasen käytävä laskee alas, mutta vie kohti vuoren keskustaa. En halua sinne vielä, sillä olemme liian ylhäällä. Joutuisimme suoraan örkkien asuttamille alueille, luulen”. ”Olen samaa mieltä”, vastasi Welden. ”Kokeillaan oikealle vievää käytävää. Sekään ei vie kauemmaksi vuoren keskustasta, vaan sen suuntaisesti. Yritetään päästä alemmaksi ja sitten kohti keskustaa”.

Niin he lähtivät Gileasin johdolla jatkamaan matkaansa. Muutaman tunnin ajan partio kulki käytävissä etsien reittiä alas. He vaihtoivat käytävää pariin kertaan ja pääsivät kokoajan alaspäin kohti vuoren uumenia. Viimein he saapuivat hieman tilavampaan kammioon, josta lähti useita eri käytäviä. Kammion perällä oli suuri avoin oviaukko. He näkivät äkkiä hyvin ympärilleen, sillä kammioon levisi sen katossa olevista aukoista valoa. Gileas katseli hetken ympärilleen ja valitsi sitten vasemmalle vievän käytävän. Kaikki muut olivat hiljaa, sillä he pelkäsivät nyt minkä tahansa äänen hälyttävän örkit. Hiljaisuus osoittatui hyväksi ideaksi, sillä samassa he kuulivat ääniä kammion perältä. Gileas oli jo lähes valitsemassaan käytävässä, mutta pysähtyi. Welden kääntyi hitaasti kohti kammion perää, kun örkki astui oviaukosta sisään. Useita muita seurasi sen perässä. Ne puhuivat matalilla äänillä eivätkä ensin huomanneet partiota. Sitten äkkiä etummainen pysähtyi ja jähmettyi paikoilleen. Kahdeksan vaelluskaapuihin pukeutunutta hahmoa seisoi kammion toisessa laidassa uhkaavan näköisenä. Örkin suu avautui ällistyneenä huutoon, mutta samassa Weldenin jousi helähti ja örkki kaatui kuolleena maahan.

Se rikkoi taian ja rauhallinen hetki vaihtui täydelliseksi kaaokseksi. Osa örkeistä lähti hyökkäämään ja toiset pyrkivät pakoon. Sir Boeren ampui jousellaan, mutta hätäili eikä osunut. Athir jäi paikoilleen eikä tehnyt mitään! Sitten Gileas iski vihollisen kimppuun kaataen ensimmäisen örkin taitavalla sivalluksella. Toinen hyökkäsi kohti puolihaltiaa, joka raivoisa isku katkaisi örkin miltei kahtia. Samassa Sigeferth oli hänen tukenaan. Yksi örkeistä torjui taitavasti Sigeferthin hurjan iskun, mutta sen voima lennätti hänet luona seinään. Ennen kuin örkki sai tasapainonsa takaisin Sigeferth surmasi hänet. ”Rohanin puolesta”, huusi Sigeferth kun örkkien huudot olivat tehneet hiljaisuuden tarpeettomaksi. ”Ja tämä Gondorille”, huusi Alencar surmaten oman vastustajansa. Se jätti jäljelle kaksi eteenpäin syöksyvää örkkiä, jotka Gileas kohtasi puolivälissä kammiota. Örkit eivät selvinneet kohtaamisesta. Weldenin jousi lauloi uudelleen ja kaatoi kohti oviaukkoa paenneen örkin. Hänen tarkat silmänsä havaitsivat samalla toisen örkin katoavan viereiseen käytävään. Se oli viimeinen örkki pystyssä. ”Athir, yksi ehti käytävään oikealla”, huudahti Welden. ”Älä päästi sitä karkuun”! Athir heräsi viimein toimintaan ja pinkaisi juoksuun. Hän saavutti käytävän suun ja näki örkin hyvän matkaan edellään. Athir otti pari nopeaa juoksuaskelta ja sinkosi sitten keihäänsä. Se osui tarkasti örkin selkään. Rauhallisesti ritari käveli hakemaan keihäänsä ja palasi sitten muiden luokse.

Welden katseli Athiriin ihmeissään. ”Mitä sinä oikein jäit paikoillesi tekemättä mitään”, hän ihmetteli ääneen. Athir kohautti olkapäitään. ”Maaleja oli niin vähän, etten tiennyt kenen kimppuun hyökätä”, hän totesi virnistäen. ”Mutta sen pakoon yrittäneen ehdin pysäyttää”. Welden nyökkäsi tyytyväisenä. Sitten hän kiinnitti huomionsa ympärilleen. ”Meillä taisi käydä tuuri”, totesi Dynian. Welden kääntyi katsomaan tämän suuntaan. Ritari oli polvistuneena yhden örkin ruumiin vierelle. ”Niillä ei ole lainkaan ruokaa mukanaan”, hän totesi. ”Mitä se tarkoittaa”, ihmetteli sir Boeren, joka näytti harmistuneelta. Hän oli ampunut helposta paikasta ohi ja kaikki tiesivät sen! ”Ne ovat olleet vartiopalveluksessa, luulisin”, vastasi Dynian. ”Olen samaa mieltä”, sanoi Welden. ”Ne olivat palaamassa palveluksesta itse kaupunkiin. Mitä vartioitavaa on alhaalla päin”? ”Örkkien pyhä kivi”, virnisti Sigeferth. ”Hyvin ajateltu, vai mitä Gileas”. Puolihaltia nyökkäsi. ”Hyvää päättelyä. Katsotaan mihin salin perällä olevasta oviaukosta pääsee”. Hän käveli Dynianin seuraamana salin perällä. ”Täällä on portaat alaspäin”, huudahti Dynian. ”Niiden loppua ei näy”!

”Toinen kysymys on kuuliko joku tämän metelin”, tuumi sir Dunlan vilkuillen huolissaan muihin käytäviin. ”Sillä ei oikeastaan ole väliä”, totesi Welden. ”Emme voisi kääntyä takaisin, vaikka örkit olisivat kuulleetkin meidät. Jatketaan siis varuillamme ja olettaen, että he eivät kuulleet. Koska joka tapauksessa meidän on jatkettava. Gileas, johda meidät portaita alas”. Puolihaltia lähti sanaakaan sanomatta johtamaan partiota eteenpäin, yhä alemmas kohti vuoren uumenia.

Dunlan lähti toiseksiviimeisenä alas portaita. Siellä täällä öljylamput valaisivat portaikkoa. Ilmiselvästi reittiä käytettiin usein, kun se oli vaivauduttu valaisemaan. Dunlan ei ollut yllättänyt siitä, miten helposti örkkien partio oli kaatunut. Niin kovaa porukkaa oli hänen seurassaan. Mutta mitä odotti heitä edessä päin? Varmasti jotakin paljon pahempaa kuin vain pieni örkkipartio. Dunlan tunsi pelon yrittävän saada otetta, mutta ei antanut sille periksi. Loputtomat pimeät käytävät olivat heidän edessään ja takanaan, mahdollisesti täynnä örkkejä ja jotakin vielä pahempaa. Mutta heidän oli pakko jatkaa. Hän tunsi ilman alkavan käydä kylmemmäksi, kun he laskeutuivat portaita myöten alemmaksi. Dunlan kääriytyi tiukemmin vaelluskaapuunsa, ihmetellen nopeaa lämpötilan putoamista. ”Täällä alkaa olla kylmä”, hän kuiskasi Athirille, joka piti nyt perää. ”Todellakin”, vastasi vanhempi ritari. ”Mitä syvemmälle vuoren uumeniin menemme, sitä kylmempää pitäisi olla”, hän lisäsi. Mutta Athirin ääni oli oudon kireä. Dunlan tiesi mistä se johtui. Ilman pitikin kylmentyä, mutta ei näin paljoa. Eikä niin nopeasti! Mutta Welden jatkoi alas portaita. Jos hän huomasi oudon lämpötilan muutoksen, ei hän siitä välittänyt. He eivät kääntyisi takaisin, tapahtuisi sitten mitä tahansa!

Kukahan raukka nämä portaat on joutunut rakentamaan, huomasi Dunlan ajattelevansa kun he laskeutuivat yhä alemmaksi. Vaaran tunne hänen mielessään kasvoi jatkuvasti. Dunlanin käsi puristi keihästä voimakkaasti. Portaat olivat liukkaat ja hänen piti astua varovasti, ettei kompastunut ja pudonnut alas. Varovaista laskeutumista jatkui, kunnes portaiden yläpäätä ei näkynyt. Silloin Gileas viimein viittasi muut pysähtymään ja Dunlan näki hänen saavuttaneen portaiden alapään. Siellä oli suuri avonainen oviaukko, jonka läpi puolihaltia nyt varovaisesti astui ja katosi näkyvistä.

Gileas oli poissa vain joitakin sekunteja, ja astui sitten heti aukosta takaisin portaikkoon. Hän viittasi taakseen. ”Kaksi jousimiestä kärkeen”. Sir Welden ja sir Boeren olivat seuraavina Gileasin takana, mutta Welden viittasi Dynianin astumaan Boerenin ohi kärkeen. Kokenut noldo katsoi Weldeniä pitkään, mutta päästi sanaakaan sanomatta Dynianin ohitseen. Welden ja Dynian laskeutuivat sitten ääneti Gileasin luokse. ”Edessä on pieni tasanne”, kuiskasi Gileas. ”Vasemmalle lähtee leveä käytävä. Sen suulla, noin kymmenen metrin päässä, on kaksi örkkiä vartiossa. Vaientakaa heidät”! Welden nyökkäsi ja asettui vasemmalle päästäen Dynianin oikealle puolelleen. Kumpikin jännitti jousensa valmiiksi ja astui sitten yhtäaikaa oviaukosta. Edessä oli todellakin tasenne, jonka takana avautui suuri tyhjä tila ja pystysuora pudotus jonnekin vuoren uumeniin. Kumpikin haltia näki heti kaksi keihäin aseistautunutta örkkiä käytävän suuta vartioimassa. Mutta nuolet olivat valmiiksi jänteillä eikä kumpikaan örkki ehtinyt edes huutaa kun nuolet lävistivät heidät. Örkit rojahtivat maahan. Welden ja Dynian odottivat hetken, mutta mitään ei kuulunut. Sitten Welden viittasi muun partion etenemään.

Itse hän käveli tasanteen reunalle. Se päättyi synkkään pystysuoraan pudotukseen. Jossakin kaukana alhaalla loisti valoja, kuin soihtuja. Mutta lattiaa Welden ei nähnyt. Suuren luolan katto oli noin viisi metriä tasanteen yläpuolella. Kylmyys tuntui tulevan alhaalta pitkin luolan seiniä. Welden katseli alas pimeyteen mietteliään näköisenä. ”Täällä on liian kylmä”, sanoi Dunlan hänelle. ”Kultaisen Kukan ritari ei valita kylmyyttä”, vastasi Welden. ”Tarkoitin, että täällä ei pitäisi olla näin kylmä. Se on omituista”, totesi Dunlan. Welden tyytyi nyökkäämään. Taas kerran hän tunsi oman riittämättömyytensä musertavuuden. Kuinka hän voisi kertoa nuorelle ritarille, että kylmyys huolestutti häntäkin, mutta Welden vain ei kyennyt näkemään mistä se johtui! Hän ei tiennyt, vaikka hänen piti tietää. Tälwe olisi varmasti tiennyt! Tai Gundar! Kuinka kipeästi he olisivat nyt tarvinneet näitä suuria päämiehiä. Mutta sillä mitä heillä oli piti tulla toimeen.

Weldenin epäröinnin hetkeä kesti vain puolisen minuuttia. Sitten hän jo kääntyi muiden puoleen. ”Eteenpäin käytävää myöten. Tästä eteenpäin kaikki ovat valmiita taistelemaan joka hetki. Silmät ja korvat auki”! Gileas asettui taas kärkeen ja Welden toiseksi. ”Athir, olet jälkijoukko”, sanoi Welden sydänveljelleen. Olet jälkijoukko? Se ei kuulostanut Athirin korvaan hyvältä. Olet jälkijoukon johtaja olisi ollut siedettävä olotila, mutta olla yksinään koko jälkijoukko? Silti hän rauhallisesti odotti hetken aikaa tasanteella antaen muille etumatkaa ja lähti sitten näiden perään. Muu partio pidensi nyt välejään Weldenin käskemään viiteen metriin. He tiesivät etteivät voisi selvitä kovin paljon pidemmälle ilman oikeaa taistelua!

TAISTELU JÄÄKAMMIOSSA

Gileas eteni leveässä käytävässä tarkkaavaisena. Hänen miekkansa hehkui pimeässä, sillä soihtujen suoma valaistus oli loppunut. Käytävä laskeutui nopeasti alaspäin. Gileas aavisteli sen laskeutuvan, kunnes he kohtaisivat taakse jääneen luolan lattiatason. Hitaasti miekan hehku lisääntyi. Gileas kääntyi ja vilkaisi Weldeniin, joka nyökkäsi. Salohaltialla oli jousi kädessään ja nuoli jälleen valmiina jänteellä. He olivat kulkeneet ehkä 15 minuuttia, laskeutuen välillä hyvin jyrkästi alaspäin, kun pienempi sivukäytävä erkani suuremmasta. Welden kurkisti käytävään ja näki sen nousevan hyvin suoraan ylöspäin ja kaartuvan oikealle, samaan suuntaan kuin pääkäytäväkin. Gileas pysähtyi hieman edemmäksi ja nojasi hetken käytävän kiviseen seinään, kuunnellen tarkkaavaisena. Sitten hän kääntyi katsomaan taakseen, ja kohotti ensin seitsemän sormea, sitten kahdeksan. Käsi viittasi eteenpäin. Welden saattoi nähdä käytävän päättyvän laajaan saliin tai luolaan, luultavasti samaan joka ulottui ylhäällä olevalle tasanteelle asti. Seitsemän tai kahdeksan örkkiä ei tuottaisi ongelmia. Mutta heidän piti päästä lähemmäksi näkemään, että paikalla ei ollut lisää vihollisia. Welden viittasi Gileasin jatkamaan varovasti eteenpäin, tähystämään. Hän itse seurasi tätä viisi metriä perässä. Kerran Gileas vilkaisi sivulleen, ja nyt Welden saattoi nähdä kylmän hymyn tämän kasvoilla. Siitä salohaltia tiesi, että kohta tapahtuisi jotakin. Se olikin Weldenin viimeinen rauhallinen ajatus vähään aikaan.

Pitkää keihästä kantava örkki astui käytävän suulle katsellen taakseen ja huusi jotakin tovereilleen. Se alkoi kääntyä ja jähmettyi nähdessään Gileasin vain kolmen metrin päässä edessään miekka sinisenä hehkuen. Örkki ehti luultavasti nähdä Gileasin kylmän vaimean hymyn, kun Weldenin jousi helähti. Nuoli viuhui hiuksenhienosti Gileasin ohi. Hän kuuli ilmavirran ja näki nuolen lävistävän örkin, niin että pää tuli toiseltapuolelta esiin. Örkki lähti kaatumaan, mutta Gileas ei jäänyt katsomaan sitä vaan juoksi jo eteenpäin. Hänen jalkansa toimivat automaattisesti ja takaa kuuluvista askeleista hän tiesi myös Weldenin pyrähtäneen juoksuun.

Gileas syöksyi suureen saliin. Hänen katseensa pyrki rekisteröimään kaiken silmänräpäyksessä. Se ei ollut sali vaan luola, joka kohosi korkeuksiin. Soihdut valaisivat luolaa, ja sen seinät olivat jään peitossa. Noin viisi metriä lattiasta luolan vasenta seinää kiersi tasanne, jonne varmasti pääsi Gileasin aiemmin havaitsevaa sivukäytävää myöten.Kahdeksan örkkiä seisoi keskellä salia katsellen hämmentyneinä kohti käytävää. Luolan seinissä oli useita sivukäytäviä. Yhdellä örkillä oli jousi ja nuoli jänteellä. Se tähtäsi kohti Gileasia, joka suoritti oikealla hetkellä sukelluksen oikealle ja kierähti ketterästi takaisin pystyyn. Örkin ampuma nuoli osui vaarattomasti seinään. Samassa Welden ilmestyi käytävästä ja ampui tarkasti jousiörkin kuoliaaksi. Sitten hän heitti jousensa sivuun ja tarttui miekkaan. Rinta rinnan Gileas ja Welden hyökkäsivät örkkien kimppuun. Miekat iskivät yhteen ja örkkien huudot kaikuivat käytävissä. Gileasin työskentely oli tappavan taitavaa, Weldenin taas päättäväistä ja yksinkertaisen tehokasta. Ennen kuin taistelu ehti alkaakaan makasi jo neljä örkkiä maassa kuolleena. Muutamia örkkejä ilmestyi toveriensa tueksi, mutta samassa muut ehtivät Boerenin johdolla liittymään taisteluun. Segganin Sigeferth hyökkäsi suoraan örkkien kimppuun vetäen muut mukanaan. Welden astui askeleen taaksepäin, pois taistelusta, ja katsoi ympärilleen. ”Alencar, vartioi käytävää, ettei kukaan pääse takaisin ylempiin käytäviin hälyttämään apua”, huudahti Welden. Sitten hän kiinnitti jälleen huomionsa taisteluun.

Alencar seisoi käytävän edessä miekka paljastettuna ja seurasi miten hänen toverinsa tekivät örkeistä selvää jälkeä. Mutta sitten äänet oikealla olevasta sivukäytävästä kiinnittivät hänen huomionsa. Alencar otti askeleen siihen suuntaan, kun ensimmäinen örkki ilmestyi käytävästä. Ainakin viisi muuta seurasi sitä. Ne vilkaisivat ympärilleen ja hyökkäsivät sitten kohti Alencaria. Gilankilin prikaatin upseeri piti asemansa päättäväisesti. Ensimmäinen örkki ehti hänen kimppuunsa ja miekat iskivät yhteen. Alencar väisti örkin toisen iskun ja kaatoi tämän tarkalla pistolla. Sitten viisi örkkiä yhtyi taisteluun. Alencar piti kuitenkin käytävän suun tukossa ja torjui iskun toisensa jälkeen haavoittaen yhtä örkkiä. Mutta häntä ahdistettiin ankarasti ja lopulta upseeri oli jäämässä ylivoiman jalkoihin. Yhden örkin hurja isku läpäisi Alencarin torjunnan ja viilsi hänen kylkensä auki. Alencar horjahti luolan seinämää vasten ja käytävä oli auki. Suurikokoinen örkki potkaisi Alencarin miekan sivuun ja astui tämän eteen valmistautuen antamaan tappoiskun. Örkin isku jäi kuitenkin puolitiehen kun ilman halki viuhui keihäs ja iskeytyi sen vatsaan. ”ERIADOR”, huusi partion jälkijoukko ja hyökkäsi. Athir Wendir syöksyi viime hetkellä toverinsa avuksi. Hänen miekkansa oli kohotettuna ja kaatoi hetkessä ensimmäisen örkin. Athirin hyökkäyksessä oli raivoa ja taitoa. Haavoittunut örkki kaatui myös kuolleena maahan. Athir potkaisi toisen jäljellejääneistä örkeistä nurin, iski raivoisalla iskulla toisen kuoliaaksi, ja katkaisi sitten maahan kaatuneen örkin kaulan. Rauhallisesti Athir pisti miekkansa tuppeen ja riuhtaisi keihäänsä irti kuolleen örkin vatsasta. Sitten hän kääntyi auttamaan Alencaria.

Luolassa taistelu päättyi lähes yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Kaikki örkin olivat kuolleet. Welden laski nopeasi 12 örkkiä makaamassa lattialla, ja huomasi sitten kuusi lisää käytävän suulla. Hän pysähtyi hetkeksi miettimään. ”Dunlan! Dynian! Suojatkaa muita jousillanne”, salohaltia komensi. Hän vilkaisi ympärilleen luolassa ja näki saman kuin Gileaskin oli nähnyt. Heidän käyttämäänsä käytävää vastapäätä lähti hyvin leveä ja valaistu käytävä eteenpäin. Muut käytävät olivat pienempiä ja valaisemattomia. Vieläkin ympärilleen katsellen Welden juoksi Athirin ja Alencarin luokse. Athir sai juuri sidottua upseerin vertavuotavan kyljen ja antoi tilaa Weldenille. Tämä tutki nopeasti haavan. Sitten Welden nousi seisomaan ja katsoi muihin. Hetken he kaikki näkivät hänen epäröivän. Weldenin kasvot olivat täynnä murhetta. Hän ei sanonut mitään ainakaan puoleen minuuttiin. Toiset odottivat kärsivällisesti. Edes Athir ei tiennyt mitä sanoa, vaan katsoi sydänveljeään nähden tämän epäröinnin.

Sitten epäröinnin hetki oli ohi. Welden kääntyi Alencarin puoleen. ”Olen pahoillani”, hän totesi pudistaen päätään. ”Kävely tuolla kyljellä tulee olemaan vaikeaa. Liian vaikeaa taisteluun ja juoksemiseen näissä käytävissä. Sinä jäät tähän”. Dunlan kohotti katseensa kauhistuneena Weldeniin. ”Emme voi tehdä sitä”, hän huudahti. ”Emme voi hylätä toveriamme. Kultaisen Kukan ritarit eivät ikinä hylkää tovereitaan. Se olisi petos”! ”Se on petos häntä kohtaan”, sanoi Welden näyttäen surulliselta. ”Mutta suurempi petos olisi, jos vaarantaisimme tehtävän. Meidän on oltava nyt julmia. Ei, ei meidän vaan minun. Julmempi kuin olenkaan”. ”Minä en jätä häntä yksin”, sanoi Dunlan. Hän etsi katseellaan tukea muilta, mutta nämä eivät sanoneet mitään. Viimein Alencar katsoi Dunlania silmiin. ”Me kaikki tiesimme riskin kun tulimme tänne”, hän totesi. ”Suo minulle, Dunlan, se kunnia, että minun takiani vapaiden kansojen toivo ei kuole. Minä jään tänne lepäämään”. Dunlan pudisti raivoisasti päätään, mutta Weldenin katse pysäytti hänet. ”Riittää, Dunlan Noldorin. Hyvää kertoo sinusta halusi olla pettämättä toveria, mutta valinta ei ole sinun. Me jätämme hänet, sillä niin täytyy olla. Minä johdan täällä, eikä tämä ole mikään keskustelukerho. Juuri nyt saattaa hälytys täällä olostamme levitä näissä käytävissä. Hetkeäkään ei ole hukattavana. Alencar hidastaisi meitä liikaa, joten hän jää tänne. Yritämme palata samaa reittiä ja poimia hänet mukaamme paluumatkalla. Jaksamme kyllä kantaa hänet täältä pois ja voimme aina lähettää kiven edeltä turvaan. Athir, kannetaan hänet tuonne pienimpään sivukäytävään”.

Kaksi haltiaa tarttui Alencariin ja talutti hänet sivukäytävän pimentoihin, niin että hän saattoi nähdä luolaan, mutta sieltä ei voitu nähdä häntä”. ”Entä jos käytävää myöten tulee örkkejä”, kysyi Dunlan katkerana. Welden ojensi Alencarille tämän miekan. ”Siinä tapauksessa, kuole hyvin, Gondorin kaartilainen. Maasi voi olla sinusta ylpeä”! Alencar hymyili ja tarttui Weldenin käteen. ”Menkää hyvällä tuurilla”, hän totesi kyyneleitä silmissään. ”Me tulemme takaisin jos voimme”, vastasi Welden puristaen upseerin kättä. ”Tähdet tuikkivat sinulle tuolla ylhäällä, Alencar”. Alencar jäi istumaan pimeyden keskelle katsellen Weldenin poistumista. Äkkiä hän tunsi pelon tarttuvan itseensä. Viimeinen partion jäsenistä katosi valaistuun käytävään ja hän oli aivan yksin pelottavissa luolissa. Alencar värisi ajatellessaan tilannettaan.

HIRVIÖITÄ ON SITTENKIN

Partio eteni rivakkaa vauhtia valaistussa käytävässä. Silloin tällöin he loivat surullisia silmäyksiä taakseen, miettien miten Alencar pärjäsi yksinään. Mutta Welden johti heitä päättäväisesti eteenpäin antamatta minkään häiritä tehtävää! Dunlan ei ollut hänelle katkera, sillä hän ymmärsi Weldenin joutuneen tekemään päätöksen vastoin tahtoaan. Salohaltiassa paljastui jatkuvasti uusia puolia. Nyt hän oli armoton komentaja joka ei antanut minkään vaikuttaa itseensä. Silti Dunlan saattoi aavistaa sisäisen myllerryksen mitä käytiin Weldenin sisällä. Mutta vaikka suru toverin jättämisestä vaaraan oli vallannut osittain Weldenin mielen, hän ei hetkeksikään jättänyt heidän päämääräänsä silmistään.

Hermostuneena Dunlan vilkaisi tovereitaan. Hän tunsi taas omituisen kylmyyden, ja taakse jääneen luolan seinät olivat olleet jään peitossa. Oliko vuoren uumenissa normaalisti niin kylmä? Hän tunsi pelon hiipivän selkäpiitään myöten. Gileas oli edelleen kärjessä, eikä Dunlan voinut kuvitella puolihaltian pelkäävän mitään. Gileasia pelättiin, ei toisinpäin! Weldenillä ei varmasti ollut aikaa pelkoon. Sir Dyniania Dunlan ei tuntenut kovin hyvin. Harmaahaltia näytti hivenen pelokkaalta, mutta Dunlan tiesi tämän kykenevän silti toimimaan. Pelko oli Dynianissa, mutta ei saanut hänestä otetta. Sir Boerenin ilme oli tiukka. Liian tiukka! Se kätki alleen alkavan pelon tunteen, jota Boeren ei ikinä myöntäisi. Sigeferthistä taas ei voinut ikinä sanoa, mitä tämän mielessä oikeasti liikkui. Hän peitti kaiken näennäisen rempseyden ja rehentelyn alle. Athir Wendir oli edelleen jälkijoukko. Kokeneen noldon hyväntuulinen ilme oli karissut Alencarin haavoituttua. Nyt hänen kasvonsa peitti ilmeetön naamio. Silmät eivät säkenöineet vaan olivat hivenen poissaolevat. Dunlan katsoi tarkemmin. Näytti kuin Athir olisi keskittynyt hurjasti, yrittäen nähdä jonnekin kauemmaksi kuin muut. Ritari kävi jonkinlaista sisäistä taistelua, mutta Dunlanilla ei ollut aavistustakaan mistä oli kyse. Athir huomasi hänen katseensa ja kohotti peukalonsa ilmaan. Dunlan tiesi mitä se tarkoitti. ”Täältä pesee, älä ole huolissasi”! Mitä tahansa kamppailua Athir Wendir kävi mielessään, hän oli valmis!

He kulkivat kymmenisen minuuttia käytävää myöten, kävellen niin lujaa kuin uskalsivat. Käytävä säilytti kokoajan saman perussuunnan, vaikka se välillä kääntyili sinne tänne. Jännitys lisääntyi hetki hetkeltä. Gileas ei enää hymyillyt! Sitten alkoi edessäpäin jälleen erottua luola. Gileas hiipi lähemmäksi viitaten muita odottamaan. Hän saavutti käytävän suun. Luola oli tilava ja edelleen luonnontilassa. Se oli tippukiviluola. Korkeat kivipaadet ulottuivat monessa kohtaa luolan katosta aina lattiaan asti. Seinät olivat osittain jäässä. Gileas oli harvoin nähnyt niin henkeäsalpaavan kaunista luolaa. Oli selvää miksi örkit olivat valinneet sen pääkaupunkinsa pyhimmäksi paikaksi. Keskellä luolaa, korokkeella, oli pyöreä pöytä ja sen päällä suunnilleen palantirin kokoinen metallinvärinen kivi. Gileas huokaisi helpottuneesti, sillä jos metalli ei olisi valtavan painavaa he jaksaisivat kantaa kiven. Siinä oli tärkein esine minkä Gileas tulisi ikinä varastamaan! Mutta paikalla oli henkilöitä, jotka eivät siitä hyvällä luopuisi. Kuuden örkin vartio seisoi kiven ympärillä keihäät käsissään. Niiden lähellä seisoi muita paljon suurempi örkki, joka vaikutti päälliköltä. Örkki suorastaan uhkui voimaa ja vaarallisuutta. ”Tämä vaikuttaa turhankin helpolta”, mietti Gileas. Hän viittasi muut lähemmäksi.

Welden hiipi Gileasin viereen ja silmäili tilannetta. ”Örkkipäällikkö näyttää vaaralliselta”, kuiskasi Gileas. ”Se kannattaa ampua ensimmäiseksi”. Mutta Welden pudisti päätään. ”Täällä ei ole paljoa valoa”, hän totesi. ”Vaikeaa ampua jousella noin kauaksi, missä kivi on. Sinä tapat örkkipäällikön. Minä, Dynian ja Athir ammumme jousilla kiven luona olevia örkkejä. Pahinta mitä voi tapahtua on, että joku niistä nappaa kiven ja painelee tiehensä, joten meidän täytyy varmistaa ettei niin käy. Boeren, Dunlan ja Sigeferth juoksevat korokkeelle ja nappaavat kiven”. Welden vilkaisi muita. ”Se sujuu kyllä”, hän lisäsi tarmokkaasti yrittäen valaa uskoa muihin. Kaikki lähtivät kohti siirtymään asemiin, mutta Dunlan tarttui Weldeniä kädestä. ”Olen pahoillani, ystäväni”, hän sanoi hiljaa. ”Ymmärrän ettemme olisi voineet tehdä muuta”. Welden hymyili Dunlanille. ”Ole huoleti, Dunlan. Sinä kuuntelit sydäntäsi. Toivon että minäkin olisin voinut tehdä niin. Mene nyt, äläkä muistele minua pahalla, nuori ritari. Sillä minulla on outo tunne, että emme enää puhu tässä maailmassa”. Dunlan nyökkäsi ja poistui, sillä hän ei keksinyt mitä olisi sanonut, koska sama tunne oli vallannut hänet.

Welden ryömi varjoissa käytävän suulta lähimmän kivipaaden suojiin ja otti jousensa esiin. Athir ilmestyi hänen viereensä ja sitten myös Dynian. Gileas jatkoi ryömimistä vasemmalle pyrkien paikkaan josta voisi itse hyökätä. Welden vilkaisi oikealle. Sir Boeren kyyristeli käytävän suulla ja kohotti peukalonsa. Kolmikko oli valmiina! Welden vilkaisi kahta toveriaan ja nyökkäsi. Jouset kohosivat ja alkoivat jännittyä. Welden veti syvään henkeä ja sitten pidätti sitä. Hän antoi kätensä tasaantua ja odotti hetken. Hän tiesi ettei saanut ampua ohi. Sellaista mahdollisuutta ei ollut! ”Nyt”, sanoi Welden ja päästi nuolen matkaan. Hänen silmänsä seurasi miten nuoli viuhui ilman halki ja iskeytyi vaikeimmassa paikassa seisoneen örkin kurkkuun. Myös Dynian ja Athir osuivat. Mutta örkkeihin tuli liikettä. Kolme korokkeella yhä seisovaa syöksyivät juoksuun kohti lähintä suojaa, mutta yksi niistä ehätti ensiksi nappaamaan pöydältä örkkien pyhän kiven. Weldenin varma katse seurasi kuitenkin jo kiven kanssa juoksevaa örkkiä. Jousi helähti jälleen ja örkki kaatui huutaen. Dynianin nuoli iskeytyi melkein heti viidenteen örkkiin. Vain yksi oli jäljellä. Se nappasi kiven ja pinkaisi juoksuun kiljuen jotakin. Athir Wendirin jousi lauloi! Nuoli iskeytyi örkin olkapäähän. Mutta olkapää oli väärä! Kivi pysyi örkin käsissä ja se jatkoi juoksuaan. Athir kirosi katkerasti ja kääntyi katsomaan sivulleen. Welden veti nuolen ja jännitti jousensa nopeammin kuin Athirin silmä ehti havaita. Hänen silmänsä leiskuivat haltiatulta. Athir tiesi, että Welden oli tekemässä äärimmäistä suoritustaan. Kaikki taito ja voima oli nyt mukana, niin fyysinen kuin henkinen. Se oli äärimmäisen vaikea laukaus, sillä örkki oli lähes suojassa ja oli kiire. Todella kiire! Lähes ehtimättä tähtäämään Welden laukaisi jousensa. Nuoli viuhui jälleen ilman halki ja iskeytyi vuoren varmasi örkin leveään selkään. Se rojahti luolan lattialle.

Welden laski jousensa ja vilkaisi muihin ja kohautti olkiaan. ”Se oli aika tiukalla”, hän totesi. Athir pudisti päätään ja hymyili. ”Minä tähtäsin kyllä toiseen käteen”, hän huomautti. Mutta Weldenin huomio oli jo muualla. Boeren, Dunlan ja Sigeferth juoksivat kohti kaatuneita örkkejä. He olivat nähneet näiden pakoyrityksen ja viimeisen örkin kaatuvan Weldenin nuoleen. Gileas kävi samaan aikaan kaksintaistelua voimakkaan örkkipäällikön kanssa. Weldenin kääntäessä katseensa siihen suuntaan Gileas iski juuri miekkansa örkin vatsaan ja sukelsi sitten tämän ojennetun miekan alitse ja upotti miekkansa vastustajan suojattomaan selkään. Örkkipäällikkö kaatui kuolleena maahan. Gileas katsoi Weldeniin ja hänen ilmeensä oli lähes nautinnollinen.

Welden huokaisi helpotuksesta. Tilanne oli hallinnassa! Mutta pysyisikö se hallinnassa? ”Dynian, tukemaan Boerenia”, hän komensi. Harmaahaltia pyrähti juoksuun jousi yhä kädessään kiiruhtaen Boerenin ja tämän tovereiden perään. Welden ja Athir sovittivat uudet nuolet joustensa jänteille ja tarkkailivat ympäristöä silmä tarkkana. Luolasta lähti useita sivukäytäviä, joista kaikista saattaisi ilmestyä vihollisia. Welden seurasi Boerenin juoksua henkeään pidättäen. ”OIKEALLA”, huusi Athir ja jousi helähti. Welden käännähti juuri ajoissa nähdäkseen useita örkkejä työntyvän suureen luolaan. Muutamalla oli jouset käsissään. Nuoli viuhui hiuksenhienosti ohi juoksevan sir Boerenin, joka maastoutui luolan keskellä olevan korokkeen taakse. Dunlan ja Sigeferth seurasivat esimerkkiä. Myös sir Dynian katosi näkyvistä. Samassa Weldenin jousi jo lennätti nuolen matkaan ja yksi jousiörkeistä kaatui huutaen. ”Meidän pitää päästä lähemmäksi”, huusi Athir. ”Muuten ne pitävät Boerenin matalana”. ”Mennään”, sanoi Welden ja lähti ystävänsä seuraamana eteenpäin kohti luolan keskustaa. Tilanne oli äärimmäisen sekava. Useita örkkejä keihäät käsissään juoksi kohti koroketta huutaen villisti, mutta sir Boeren ja sir Dunlan nousivat esiin antaen joustensa puhua. Kaksi örkkiä kaatui, ja samassa sir Dynian ilmestyi yhden korkean tippukivipaaden takaa ja ampui kolmannen. Neljäs yritti suojaan mutta Dynianin nuoli tavoitti hänetkin. Harmaahaltia oli loistavassa asemassa örkkien sivustassa ja pakotti nämä maastoutumaan. Vielä yksi eteenpäin yrittävä örkki kaatui hänen nuoleensa. Tämä antoi myös Weldenille ja Athirille mahdollisuuden päästä lähemmäksi ja mukaan taisteluun. Kaksi jousiörkkiä kaatui heidän nuoliinsa ja tilanne alkoi selvitä. ”Muut suojaavat, Sigeferth hakee kiven”, huusi Welden suurella äänellä. Boeren ja Dunlan vastasivat nuolikuurolla joka iskeytyi örkkejä kohti. Samaan aikaan Sigeferth lähti suojalta toiselle loikkien kohti paikkaa mihin kiveä kantanut örkki oli kaatunut.

Sir Dynianin asema oli avain koko tilanteen hoitamiseen. Milloinkaan ei harmaahaltia ollut näyttänyt urhoollisemmalta tai sankarillisemmalta kuin seistessään korkeaan kiveen nojaten ja ampuen nuolen toisensa jälkeen kohti viimeisiä suojaa hakevia jousiörkkejä. Hän hallitsi tilannetta! Welden näki Dynianin silmien säihkyvän intoa. Hänen hetkensä oli viimein tullut. Sir Dynianin hetki! Örkkien päällikkö kaatui ritarin nuoli otsassaan. Dynian veti rennolla kädellä uutta nuolta esiin. Mutta hänen hetkensä oli jo mennyt, yhtä nopeasti kuin se oli koittanutkin. Kenties jokaiselle ritarille oli varattu oma sankarillinen hetkensä historiassa. Sir Dynianin hetki oli koittanut ja hän oli tarttunut siihen molemmin käsin. Hän kaatui sankarin sädekehä päänsä päällä.

Sir Dynianin käsi pysähtyi nuolen ollessa vasta puoliksi esillä. Welden näki miten hän alkoi kääntyä oikealle, otti kaksi askelta siihen suuntaan tuijottaen jotakin, ja jähmettyi sitten paikoilleen. Nuoli putosi Dynianin kädestä. Äkillinen kauhu kuvastui hänen kasvoiltaan. Viime hetkellä Dynian yritti syöksyä sivuun ja vetää uuden nuolen esiin, mutta liian myöhään. Useat kivipaadet estivät Weldeniä näkemästä mikä Dynianin oli pelästyttänyt. Mutta hän näki miten valkoinen ammus iskeytyi Dynianiin ennen kuin tämä ehti alta pois. Hän sinkoutui taaksepäin iskun voimasta. Welden katsoi kauhistuneena miten sir Dynian iskeytyi takanaan olevaan kiveen ja rojahti sitten maahan valkoisen aineen peittämänä. Hän ei enää liikkunut ja tottunut ritari näki heti toverinsa kuolleen. ”DYYYNIAAN”, huusi Athir ponnahtaen seisomaan. Sir Boeren ja Dunlan ottivat askeleen eteenpäin ja pysähtyivät. Boerenin suu loksahti auki. Mutta Welden ei jähmettynyt. Hän säntäsi juoksuun kohti kaatunutta Dyniania. Hänen piti saada välittömästi selville mitä tapahtui. Welden ehti ottaa vain muutaman juoksuaskeleen, kun se ilmestyi kivipaasien takaa. Sydän pomppasi hetkeksi ritarin kurkkuun. Hän ymmärsi! Voi ei, hän ymmärsi liiankin hyvin. He olivat pahemmassa kuin pulassa. Welden näki suuret silmät, avonaisen suun, liskon ruumiin joka näytti suuressa luolassa valtavalta. Avonaisen suun? ”HYYKÄÄRME”, huusi Welden yli kaiken metelin. ”SUOJAAN”!

RITARIN KUNNIA

Weldenin juoksu pysähtyi kuin seinään. Samassa jää-virta sinkoutui jälleen hyykäärmeen suusta. Se iskeytyi hiuksenhienosti ohi Boerenin ja Dunlanin, jotka heittäytyivät pitkäkseen korokkeen taakse. Welden kääntyi ja juoksi takaisin kohti suojaa. Athir Wendirin jousi lauloi, mutta Welden kuuli tömähtelyn takanaan. Hyykäärme vyöryi kohti luolan keskustaa. Se ei osannut lentää kuten lohikäärmeet, vaan liikkui neljän lyhyen vantteran jalan varassa. ”HEITTÄYDY”, huusi Athir ja painui matalaksi. Welden tajusi että kyse oli sekunneista ja loikkasi pää edellä kohti kivipaatta. Hän lensi hiuksenhienosti sen yli ja putosi lattialle Athirin viereen. Juuri silloin he tunsivat hirvittävän kylmyyden tulevan. Se iskeytyi heidän ylitseen valkoisena vanana aina luolan seinään asti. Niin kuin lohikäärme tappoi polttavalla tulella, hyykäärme tappoi polttavalla jäällä. Se oli niin kylmää että poltti uhrinsa kuoliaaksi. Se selitti jäässä olevat seinät luolissa ja omituisen kylmyyden. Welden kirosi mielessään ja kierähti kyljelleen. He olivat virallisesti pulassa!

Weldenin ja Athirin katseet kohtasivat. Lukemattomat ajatukset vilisivät Weldenin mielessä. Lohikäärmekauhu...hyykäärmekauhu, sille ei saanut antaa tilaa. Oliko hänen partionsa kauhuissaan? Mitä he tekisivät? Athir näytti olevan poissa tasapainosta, mutta ei kauhuissaan. Hän puristi yhä joustaan mutta epäröi. Welden ponnahti pystyyn kivipaaden takaa. Hyykäärme eteni kohti koroketta. Se aikoi napata kiven, tajusi Welden. Hirviö oli saman kokoinen kuin lohikäärmeiden väitettiin olevan. Welden ampui nuolen sen kylkeen. Hyykäärme karjaisi raivoissaan ja ravisti nuolen irti nahastaan. Paksu nahka, tajusi Welden. Liian paksu nahka! Jäävana sinkoutui liskon suusta kohti Weldeniä joka suojautui. Hän näki maassa maaten, miten Gileas pyrki kohti paikkaa missä kivi lojui luolan lattialla, mutta hyykäärmeen jääisku suuntautui nyt puolihaltiaa kohti ja hän heittäytyi suojaan. Welden näki Gileasin iskeytyvän kiveä päin ja lyövän päänsä. Hetken ritari oli liikkumatta, mutta kierähti sitten lähimmän tippukiven taakse suojaan. Welden ampui uuden nuolen kohti hyykäärmettä, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta. Hänen katseensa kiinnittyi paikkaan missä Boeren ja Dunlan piileksivät. Äkillinen suru valtasi Weldenin.

Dunlan taisteli kauhua vastaan. Hän ei ollut ikinä uskonut voivansa olla niin peloissaan kuin oli. Hyykäärme tappaisi heidät kaikki. Tehtävä oli epäonnistunut! Eriador oli mennyttä! Keskimaa oli mennyttä! Hän painautui kiveä vasten ja näki Boerenin tekevän samoin. Hän oli nähnyt miten Dynian kuoli ja kauhu astui luolaan. Töminä ja hirviön karjunta kuului läheltä, korokkeen toiselta puolelta. Hän kuuli Weldenin nuolen viuhunan, ja pedon jatkavan etenemistään. Welden ei mahtanut mitään, ja jos kokenut ritari ei mahtanut mitään, mitä voisi silloin sir Dunlan tehdä? Mutta se palautti Dunlanin viimein takaisin maan pinnalle. Tehdä? Jotakin pitäisi tehdä ja pian! Welden oli liian kaukana, mutta Dunlan ja Boeren olivat lähellä. Pian hyykäärme olisi heidän ja kiven välissä ja se täytyi estää keinolla millä hyvänsä. Mutta miten? Hän oli Kultaisen kukan ritari, ei sen enempää eikä vähempää. Hän oli itse valinnut sen tien, ja tuo tie oli johtanut hänet tähän luolaan ja tilanteeseen. Toisinaan kaikki saattoi olla kiinni vain yhdestä tai kahdesta henkilöstä ja heidän valinnoistaan. Niin oli Dunlanin isä sanonut kauan sitten ja se piti paikkansa. Mitä merkitsi yksi tai kaksi henkeä kun koko Keskimaa oli pelissä? Vaikka yksi noista hengistä olisi Dunlan Noldorinin henki! Eikö hän ollut aina pyrkinyt olemaan paras ja kunniantuntoisin ritari? Voisiko hän olla jotakin muuta nyt?

Dunlan sai otteen kauhustaan ja pakotti sen sivuun. Hän pystyi jälleen ajattelemaan selkeästi. Hän ei tiennyt mitä tehdä, mutta vanhempi ritari tietäisi. ”Boeren”? Toinen ritari ei edes kääntänyt katsettaan Dunlaniin. Hänen silmänsä olivat täynnä kauhua. Sillä sellainen oli hyykäärmeen voima, että heikkoihin mieliin se pystyi istuttamaan saman mitä yleensä kutsuttiin lohikäärmekauhuksi. Vanhempi ritari painautui kiveä vasten ja toivoi olevansa jossakin aivan muualla, Tol Eresseässä josta hän oli niin urheana lähtenyt sotaan. Mutta kuka olisi voinut aavistaa moisen kauhun? He olivat mennyttä! Ajatuksen loputtomuus oli musertava. Mutta toinen pieni ääni takoi myös sir Boerenin mielessä. Kultaisen kukan ritari..kultaisen kukan ritari. Se muuttui ruhtinas Ecthelwionin ääneksi kauan sitten Mithlondissa, kun he olivat nuorina innokkaina noviiseina aloittaneet koulutuksensa. ”Ritari ei ikinä hylkää tovereitaan. Ritari voi pelätä, mutta ei anna pelolle valtaa. Ritari on valmis uhraamaan kaiken oikean asian puolesta”! Mutta ne olivat vain sanoja, joiden toteuttamiseen olisi tarvittu häntä paljon rohkeampi ritari. Boeren säpsähti. Aivan kuin joku olisi sanonut hänen nimensä? Hän katsoi sivulleen. nuori sir Dunlan makasi kyljellään hänen vieressään kasvot täynnä pelkoa, mutta ei kauhua. Hetkeksi järki palasi sir Boerenin mieleen. Hän näki nuoremman ritarin katseen. Se oli katse joka aina luotiin vanhempaan ritariin hädän hetkellä. Katse joka kysyi mitä tehtäisiin, miten tästä selvitään. ”Dunlan”, sanoi Boeren varovasti.

Nuorempi ritari tarttui häntä olkapäästä. ”Tule takaisin, Boeren. Tule takaisin! Minä en tiedä mitä tehdä”! Boeren pudisteli päätään. Tuskin mikään muu tuossa tilanteessa olisi voinut työntää hänen kauhuaan sivuun, mutta nuoremman ritarin hätä teki sen. ”Dunlan, mitä tapahtuu”, hän sai sanottua yrittäen työntää pelkoaan sivuun. Hyykäärmeen kauhu, hän tajusi. Se oli vain mielessä eikä oikeaa. ”Se nappaa kiven, jos emme tee jotakin. En tiedä miten voimme estää sitä. Nuolet eivät siihen pysty”. Boeren kohotti varovasti päänsä ja loi pikaisen silmäyksen tilanteeseen. Sitten hän veti päänsä takaisin alas ja sulki hetkeksi silmänsä.

Welden ampui jälleen nuolen, mutta se oli vain turha ele, sillä nuolet eivät voineet läpäistä hyykäärmeen vahvaa kylkeä. ”Voi Dunlania”, sanoi Welden hiljaa. Athir kohotti katseensa. ”Mitä hän tekee”, noldo ritari kysyi. ”Hän kuolee”, vastasi Welden. ”Ole valmiina. Kohta mennään ja lujaa”. Athir nyökkäsi ja tarttui jouseensa. ”Näetkö jousiörkkejä vielä lähellä”, Welden kysyi. ”Mitä örkeistä”, ihmetteli Athir. ”Tuo hyykäärme minua enemmän huolestuttaa”. Welden pudisti päätään. ”Älä käärmeestä välitä. Etsi ne örkit, sillä meidän täytyy kohta pitää ne matalina”!

Korokkeen takana sir Boeren katsoi Dunlaniin. ”Olen pahoillani Dunlan”, hän sanoi. ”Minä olin kauhuissani, mutta sinä onnistuit tuomaan minut takaisin. En ole ikinä pelännyt niin. Huonosti minä korvaan sinulle palveluksesi”. Dunlan nyökkäsi. ”Minä olen valmis. Mitä teemme”? ”En minä tullut Eresseältä kuolemaan vaan todistamaan että olen hyvä ritari”, sanoi Boeren. ”Nyt on aika todistaa se. Me emme pääse täältä elävinä pois, Dunlan. Mutta ei suoda tuolle hirviölle sitä kunniaa, että pelkäisimme sitä enää. Meidän paikkamme on ratkaiseva. Meidän täytyy kiinnittää huomio itseemme, niin että muut pääsevät irtautumaan. Saimme huonot kortit, Dunlan, mutta pelataan ne niin hyvin kuin voimme”. Dunlan katsoi hetken Boereniin. ”Niin teemme”, hän vastasi. ”Ja Boeren, sinä pärjäsit hyvin”! Sir Boeren nyökkäsi. ”Lasken viiteen, sitten minä harhautan ja sinä hyökkäät”, hän sanoi ja alkoi laskea. Aika tuntui pysähtyvän Dunlanin mielessä. Hän oli hukannut keihäänsä mutta tarttui päättäväisesti miekkaansa. Hän ehti vielä vilkaista lyhyesti suuntaan jossa Welden oli. Voi että tämän huonot aavistukset olivat osuneet oikeaan, mutta eripäin kuin salohaltia oli luullut. Kuinka paljon Dunlan olisi halunnut kertoa tälle, mutta enää ei mahdollisuutta ollut. Sir Boeren loikkasi pystyyn ja ryntäsi korokkeen yli jousi kädessään. Dunlan odotti lyhyen hetken ja seurasi sitten perässä.

Juuri sitä Welden oli odottanut surun vallassa. Kuinka monta ystävää hänen pitäisi vielä uhrata? Mutta nyt ei ollut aikaa surra. Hän näki sir Boerenin loikkaavan korokkeen yli ja juoksevan hyykäärmeen sivulle, poispäin käärmeestä ja poispäin kivestä. Hyykäärme alkoi kääntyä havaitessaan ritarin sivullaan. ”SIGEFERTH”, huusi Welden. ”NYT, NYT”! Sitten Boeren oli jo lähellä hyykäärmeen pyrstöä ja ampui nopeaan tahtiin kaksi nuolta sen kylkeen. Hyykäärme karjaisi raivosta ja pyörähti ympäri. Se sinkosi tappavan jääammuksen kohti ritaria, joka kierähti kivipaaden taakse ja vältti hiuksenhienosti kuoleman. Samassa Boeren oli taas jaloillaan ja ampui uuden nuolen hyykäärmeen paksuun nahkaan. Ritari alkoi vetää uutta nuolta esiin, mutta näki samassa käärmeen pyrstön iskeytyvän itseään kohti. Jossakin taustalla hän kuuli nuolien viuhuvan ja örkin tuskaisen karjaisun. Pieni hymy levisi sir Boerenin kasvoille, kun pyrstö iskeytyi häneen ja sinkosi ritarin luolan halki sen kiviseen seinään. Hyykäärmeen jäinen henkäisy seurasi perässä ja peitti Boerenin.

”ERIADOR, ERIADOR”, huusi sir Dunlan Noldorin ja hyökkäsi. Hän oli saanut odottamansa tilaisuuden. Hyykäärmeen pää ja huomio oli kääntynyt luolan peräseinälle, missä Boeren makasi nyt kuolleena. Mutta sen suojaton kylki oli nyt Dunlanin edessä. Miekka kädessään hän hyökkäsi suojastaan eteenpäin. Ennen kuin hirviö ehti reagoida uuteen vaaraan oli Dunlan sen kimpussa. Hän upotti pitkän miekkansa hyykäärmeen kylkeen ja se upposi paksun nahan läpi. Dunlan riuhtaisi miekan irti hyykäärmeen karjuessa tuskasta ja upotti sen uudelleen harmaan nahan läpi. Nyt miekka upposi kahvaa myöten. Dunlan yritti riuhtaista miekkansa irti, mutta se juuttui. Samassa hyykäärmeen pyrstö iskeytyi häneen ja sinkosi ritarin ilman halki useiden metrien päähän. Dunlan iskeytyi raskaasti maahan ja oli hetken tokkurassa. Kun hän sai tolkkunsa takaisin, oli hyykäärmeen pää jo kääntynyt ja kohosi ritarin yläpuolella. Dunlan kierähti sivuun ja tappava jäävirta meni ohi. Hän tunsi kuolettavan kylmyyden puraisun oikeassa kädessään, mutta sai silti jousensa esiin. Dunlanilla ei ollut aikaa tähdätä. Hän ampui heittolaukauksen kohti hirviön suurta silmää, mutta ampui ohi ja osui sitä otsaan. Hyykäärme karjui jälleen ja valmistautui uuteen tappavaan henkäisyyn.

Dunlanin oikea käsi ei enää totellut ja jousi putosi maahan. Hetki tuntui kestävän ikuisuuden. Hyykäärme veti henkeä, ritarin käsi tavoitteli tikarin perää. Hän näki isänsä kasvot edessään, kalpeina ja kuolleina, ja Enlion Lawhirin kaatumassa maahan lukuisien miekaniskujen jäljiltä. Hän näki sir Caldenin hyökkäämässä keskellä vihollislaumaa pelastaakseen partionsa ja sir Salbornin kaatuvan musta nuoli otsassaan Anduiniin Lorienia puolustaessaan. Hän näki Weldenin ja Nessanen käsi kädessä, ja viimeiseksi veljensä kävelemässä Kortirionin pääkadulla Tol Eresseässä. Wedemir selviäisi! Tyytyväinen ilme levisi Dunlan Noldorinin kasvoille. Hän ei lähtisi kuin lammas! Vasen käsi tarttui tikariin ja kohotti sen. Sir Dunlan säntäsi juoksuun kohti hyykäärmettä. Tappava jää iskeytyi häneen ennen kuin ritari oli päässyt puoleenkaan väliin. Harmaakaapuinen ritari sinkoutui ilman halki ja oli kuollut ennen kuin osui lähimpään kivipaateen.

Sir Boeren ei ollut hymyillyt turhaan. Sigeferth oli tajunnut heti tilanteen ja Boerenin vetäessä hyykäärmeen huomion itseensä oli päässyt kiven luoksen ja napannut sen syliinsä. Gileas seurasi henkeään pidätellen miten pohjalainen juoksi luolan halki häntä kohti. Muutama jousiörkki oli vielä elossa ja alkoi ampua nuolia Sigeferthiä kohti, mutta tämä jatkoi juoksuaan. Samassa Athirin ja Weldenin jouset helähtivät ja kaksi örkkiä kaatui kuolleena lattiaan. Muut suojautuivat. Sitten Sigeferth ja Gileas ehättivät käytävään, josta partio oli tullut. Welden vilkaisi taakseen ja näki Gileasin laittavan kiven reppuunsa. Heillä oli örkkien pyhä kivi. Heillä oli toivoa Morgothin tuhoamisesta! Mutta miten he saisivat kiven turvaan? Weldenillä ei ollut aikaa jäädä miettimään sitä. Sir Boeren oli kuollut ja Dunlan vain askeleen päässä kuolemastaan. Salohaltia taisteli itsensä kanssa, ettei kiiruhtaisi toverinsa avuksi. Hän ei voisi ehtiä ajoissa! Hän näki miten Dunlan tarttui tikariinsa ja otti juoksuaskeleen kohti hyykäärmettä. Kyyneleet nousivat Weldenin silmiin kun valkoinen jää iskeytyi nuoreen ritariin. Dunlan oli poissa. Urhoollinen Dunlan, joka aina toimi oikein. Ritarikunnan omaksitunnoksi häntä oli kutsuttu aikanaan Eriadorissa. Kaikki se aavistelu kuolemasta. Se olikin tarkoittanut Dunlania. Ainakin sillä erää. Aikaa oli vielä muidenkin saada surmansa. ”Kirkkaita taivata Dunlan”, sanoi Welden ääneen. ”Me tulemme kaipaamaan sinua”.

 Welden kääntyi, mutta Athir seisoi yhä paikoillaan ja salohaltia näki vihan punan tämän kasvoilla. ”Minä tapan sen”, huudahti noldo ja aikoi lähteä kohti hyykäärmettä. Weldenin luja ote hänen käsivarrestaan kuitenkin pysäytti nuoremman ritarin. ”Et tapa”, tämä sanoi. ”Et nyt, kun meidän on suojeltava kiveä. Meillä on henkilökohtainen asia selvitettävänä tämän hyykäärmeen kanssa, mutta nyt ei ole oikea hetki. Aletaan painua”. Hän työnsi Athirin edellään kohti käytävää, ja pian kumpikin oli jo täydessä juoksussa. Juuri käytävän suulla Welden vilkaisi vielä kerran taakseen. Hyykäärme oli tajunnut tapahtuneen ja vyöryi kohti heitä, mutta Welden tiesi, ettei se ollut juurikaan juoksevaa haltiaa nopeampi. Heillä oli runsaasti etumatkaa ja hyvä mahdollisuudet. ”Juoskaa”, hän huusi muille ja käänsi selkänsä luolalle, jonne Dynian, Boeren ja Dunlan olivat jääneet ikuisiksi ajoiksi.

GILANKILIN MIES

Welden juoksi viimeisenä käytävää myöten. Hän oli kadottanut keihäänsä, mutta jousi oli tukevasti ritarin kädessä. Gileas juoksi hänen edellään örkkien pyhä kivi repussaan. Kivi josta saattoi olla kiinni koko Keskimaan kohtalo. Sigeferth oli puolihaltian edessä, ja Athir oli siirtynyt kärkeen. Välillä Welden vilkaisi taakseen, mutta takana ei näkynyt tai kuulunut mitään. Oli kuin hyykäärme ei olisi lähtenyt seuraamaan heitä lainkaan. Se oli kummallista, mutta Weldenillä oli nyt muita asioita mielessään. Miten hän saisi Alencarin pois luolista, jos he joutuisivat juoksemaan hyykäärmeen kanssa kilpaa siitä kuka ehtisi portaikkoon ensimmäisenä? Sitten he olivat jo lähes käytävän päässä. Luola johon Alencar oli jätetty oli heidän edessään.

Athir Wendir pysähtyi hetkeksi käytävän päähän ja vilkaisi ympärilleen. Welden oli kääntynyt ja tuijotti taaksepäin jousi kädessään ja nuoli valmiina jänteellä. ”Ei ketään”, totesi Athir ja lähti juoksemaan suureen luolaan. ”Ei, odota”, huudahti Welden tajuten liian myöhään, että kaikki ei ollut niin kuin piti. Mutta Athir oli jo luolassa. Viisi jousiörkkiä kohosi piiloistaan kivien takaa ja ampui jousillaan kohti Athiria. Weldenin varoitus oli tullut juuri ajoissa ja Athir oli pyörähtämässä ympäri loikatakseen kohti suojaa. Neljä nuolta viuhui hänen ohitseen, mutta kauhukseen Welden näki miten viides osui suoraan ritarin käteen. Athir huudahti tuskasta ja kaatui selälleen luolan lattialle.

”Tarttukaa häneen”, huusi Welden työntyen Athirin rinnalle ja ampui samalla nopean laukauksen jousellaan. Lähin örkki kaatui nuoli kurkussaan. Weldenin jousi lauloi saman tien uudelleen, mutta nuoli viuhahti hiuksenhienosti maalin ohi. Sitten Gileas ja Sigeferth olivat jo kiinni Athirissa ja raahasivat tämän takaisin käytävän tarjoamaan suojaan. Welden seurasi heitä väistäen hienosti ilmassa viuhuvan nuoliparven. Sitten hän oli taas käytävän suojissa. Gileas repäisi juuri nuolen irti Athirin käsivarresta. Welden sovitti uutta nuolta jänteelle ja ajatteli kuumeisesti. Pääsisikö heistä kukaan pois näistä käytävistä hengissä? Jos pääsisi, niin miten? Hän kuunteli tarkkaavaisesti, mutta hyykäärmeen ääntä ei kuulunut takaapäin. Ehkä heillä olisi hetki aikaa.

”Kuinka pahalta se näyttää”, kysyi Welden tarkkaillen ympäristöä. ”Hän jää kyllä eloon”, vastasi Gileas, ääni edelleen rauhallisena. Myös Welden pakotti itsensä rauhalliseksi. ”Athir, kerro minulle että pystyt kävelemään”! Athirin ilme oli tuskainen, mutta silti päättäväinen. ”Älä minusta huolehti”, hän vastasi. ”Gileasin tyrehdyttäessä verenvuodon. ”Minä kävelen vielä vaikka mihin. Mutta taistelussa en ole enää paljoa hyödyksi. Mutta katso, sain pidetyksi keihääni”. Welden hymyili surullisena nähdessään keihään yhä Athirin terveessä kädessä. ”Pidä siitä kiinni”, hän sanoi. ”Sitä voidaan vielä tarvita”. Hänen ilmeessään oli jotakin outoa, kuin uutta päättäväisyyttä. Haavoittunut Athir huomasi sen, mutta oli myöhäistä sanoa mitään. Welden kääntyi jo Sigeferthin puoleen. ”Ei jäädä tähän makailemaan”, hän totesi. ”Kurkista kulman taakse ja vedä pääsi sitten nopeasti pois”. Sigeferth kohautti olkapäitään ja työnsi päänsä esiin kulman takaa. Örkkien jouset helähtivät ja nuolet viuhuivat. Welden astui nopeasti kulman ympäri ja ampui kerran. Örkit eivät olleet vielä ehtineet suojautua ja yksi niistä kaatui kuolleena luolan lattialle. Ennen kuin muut ehtivät jännittää jousensa uudelleen Welden oli jo suojassa.

”Kolme jäljellä”, hän totesi. ”Mutta näin nyt niiden kaikkien sijainnin”. Hän odotti hetken. Gileas oli saanut Athirin haavan sidottua ja tämä nousi jaloilleen. Welden nyökkäsi tyytyväisenä katsoen sydänveljeään. Tämä näytti hyvävoimaiselta. ”Athir”, sanoi Welden hiljaa. ”Jos minä en pääse täältä, niin sinä tiedät kenelle kerrot, että minä rakasti häntä. En uskonut ikinä enää voivani rakastua, mutta niin vain kävi. Sinä kerrot sen”. Athir aikoi kohottaa äänensä vastaväitteeseen, mutta tiesi sen turhaksi. Hän näki Weldenin ilmeen, joka oli epätoivoinen ja synkkä. ”Etköhän sinä pääse täältä pois paremmin kuin minä”, Athir sanoi lyhyen hiljaisuuden jälkeen. Welden pudisti päätään. ”Minä toin teidät tänne”, hän sanoi. ”Ja kautta Erun minä myös hoidan teidät pois täältä. Teemme siis näin. Gileas kantaa kiven ja Sigeferth suojaa häntä. Athir keskittyy juoksemiseen ja heidän mukanaan pysymiseen. Minä juoksen Alencarin luokse ja tuon hänet. Emme jätä häntä tänne”. ”Koska menemme”, kysyi Gileas. Kukaan ei esittänyt vastaväitettä. ”Minun merkistäni”, totesi Welden. Hän astui varovasti kulman takaa ja ampui jousellaan jälleen tappavan varmasti. ”Kaksi jäljellä”, hän totesi. ”NYT”. Gileas ja Sigeferth pinkaisivat juoksuun luolan poikki. Athir lähti heidän peräänsä. Kumpikin jäljelle jäänyt örkki nousi pystyyn ampuakseen heitä jousillaan. Weldenin jännitetty jousi kääntyi osoittamaan toista örkeistä. Jousi helähti ja nuoli iskeytyi maaliinsa. Salohaltia veti salamannopeasti uuden nuolen. Örkki tähtäsi parhaillaan Gileasia. Welden pidätti henkeään ja ampui lähes tähtäämättä. Nuoli iskeytyi örkin otsaan ja tämä kaatui kiven taakse.

Tie oli selvä. Welden veti esiin uutta nuolta, kun hän tunsi sen tulevan. Kylmyys tunkeutui luolaan jäätävänä. Se ei tullut takaa vaan oikealta. Se tiesi jonkin toisen reitin, välähti Weldenin mielessä. ”TAKAISIN KÄYTÄVÄÄN”, hän huusi. Gileas ja Sigeferth käännähtivät kannoillaan ja syöksyivät takaisin tulosuuntaansa. Athir seurasi hieman hitaammin, puristaen yhä keihästään. Welden laskeutui polvelle ja jännitti jousensa. Samassa hyykäärme syöksyi luolaan yhdestä sivukäytävästä. Se oli yllättävän nopea ja ketterä kokoisekseen hirviöksi, ehti Welden ajatella. Sitten hänen jousensa jo lauloi ja nuoli iskeytyi käärmeen kylkeen. Heti perään seurasi toinen nuoli. Sitten Athir oli suojassa ja Welden heittäytyi kohti käytävää. Kylmä jääammus suhahti hänen takaansa ja iskeytyi luolan seinään. Welden kierähti maassa ja pääsi käytävän suojaan.

”Mitä se tekee”, kysyi Gileas ääni tiukkana. ”Ei uskalla lähestyä”, totesi Welden. ”Luulen että siihen sattuu”, hän lisäsi. ”Piste Dunlanille”, sanoi Athir. ”Hänen täytyi osua siihen hyvin”. ”Todellakin”, vastasi Welden. ”Mutta miksi se ei yritä mitään? Kenties se tietää jotakin, mitä me emme”. ”Kuten”, ihmetteli Sigeferth kireästi. Olivatko pohjalaisen hermot vihdoinkin pettämässä? ”Ehkä lisää örkkejä on tulossa”, mietti Gileas. ”Se tyytyy sulkemaan meidät tänne kunnes lisäjoukot saapuvat”. ”Emme voi jäädä tähän katsomaan mikä tai keitä tänne saapuu”, sanoi Welden viimein. ”Athir, anna se keihäs”. Athir Wendir katsoi keihästä kädessään ja sitten ystäväänsä. ”EI”, hän huudahti. ”En anna sinun tehdä sitä. Ei näin”! Kyylen vierähti Athirin silmästä. Gileasin kasvot olivat edelleen ilmeettömät. ”Athir”, sanoi Welden. ”Minun täytyy tehdä se! Ei ole muitakaan”, hän sanoi vilkaisten Sigeferthiin, jonka käsi tärisi hieman. ”Gileas on vahvin kantamaan kiveä ja osaa viedä teidät pois täältä. Sigeferthin täytyy auttaa häntä ja sinä olet poissa pelistä. Minun täytyy tehdä tämä. Se on minun tehtäväni. Anna se keihäs”!

Hitaasti Athir ojensi keihään Weldenille, joka punnitsi sitä hetken kädessään. Sitten hän pudisti päätään. ”En tiedä. Jotenkin minusta tuntuu, että nämä eivät ole hyvästit, joten en sano niitä”. Sitten hän käveli varovasti käytävän suulle ja kurkisti luolaan. Hetken Welden oli ääneti, kuin kooten voimiaan ja rohkeuttaan. Sitten hän kohotti keihästä...ja jähmettyi. ”Mitä ihmettä”, hän huudahti. ”Erun nimeen, JUOKSUUN, SEURATKAA”!

Pimeässä käytävässä Alencar oli odottanut loputtomalta tuntuvan ajan. Hän katseli välillä pimeyden keskeltä luolaan, mutta ei ollut nähnyt ketään. Mielessään hän kirosi kohtaloaan. Mitä mahdollisuuksia hänellä oli selvitä näistä käytävistä hengissä, vaikka Welden palaisi ja löytäisikin hänet. Pian koko vuori olisi kuin sohaistu muurahaispesä, ja hän lähes liikuntakyvytön. Ääretön suru täytti Alencarin mielen. Mikä kurja kohtalo oli tuonut hänet Gothmogin vankityrmästä kuolemaan kaukaiseen Gundabadiin? Mitä hyötyä hänestä oli ollut kenellekään tällä retkellä? Huonosti hän oli edustanut Gilankilin prikaatia ja Gondoria!

Viimein Alencar kuuli surunsa ja pelkonsa läpi jotakin. Hän kurkisti luolaan. Hän näki Athir Wendirin juoksevan luolaan. Käytävän suulla näkyi kolme muuta hahmoa. He olivat palanneet! Sanaton riemu valtasi Alencarin, mutta muuttui samassa kauhuksi, kun viisi örkkiä nousi kivien suojasta ja alkoi ampua jousillaan. Athir kaatui luolan lattiaan. Alencarin käsi putosi miekan perälle, mutta hän tiesi ettei voinut tehdä mitään. Partio vetäytyi takaisin käytävään. Hän näki Weldenin ampuvan kaksi jousiörkkiä ja sitten partio taas juoksi luolaan pyrkien sen poikki. Welden kaatoi kahdella loistavalla laukauksella kummatkin elossa olevat örkit. Tie oli vapaa. Alencar ponnistautui seisomaan aikoen lähteä heitä vastaan. Mutta sitten hän tunsi kylmyyden. Se iskeytyi luolaan seuraavasta sivukäytävästä Alencarista vasemmalla. Se iskeytyi luihin ja ytimiin asti ja jähmetti upseerin paikoilleen. Hän kuuli Weldenin huutavan jotakin, mutta ei ollut enää tässä maailmassa.

Kun hyykäärme rynnisti luolaan Alencar kaatui ääneti takaisin pimeyteen mielettömän pelon vallassa. Ainoastaan kauhu ja kuolema täyttivät hänen mielensä. Tehtävä oli epäonnistunut. He olivat hukassa! Koko Keskimaa oli hukassa! Kuka voisi päästä turvaan moisen hirviön kynsistä? Alencar ei tiennyt mikä se oli, mutta milloinkaan hän ei ollut tuntenut moista kauhua aikaisemmin. Hän käpertyi käytävän seinää vasten eikä kyennyt liikkumaan.

Mutta hiljaa alkoi toinen ääni kuiskia Alencarin mielessä, kohoten yli hyykäärmeen kauhua levittävien ajatuksien. “Gilankil”, se sanoi. “Gilankilin mies, Gilankilin mies”! Huomaamattaan Alencar alkoi toistaa sitä hiljaisella äänellä. “Gilankilin mies, Gilankilin mies”. Koulutusvaiheen opit iskeytyivät hänen ajatuksiinsa yhä voimakkaammin. Gilankilin mies ei ikinä hylkää toveriaan. Gilankilin mies on kaartilainen, eikä käperry kokoon kauhuissaan vihollisen edessä. On vihollinen sitten mikä tahansa! Alencar avasi silmänsä. Niin, hän oli Gilankilin prikaatin kaartilainen. He ottivat vaaralliset tehtävät yksinoikeutenaan eivätkä hylänneet tovereitaan. Eivät IKINÄ! Kyyneleet vierivät Alencarin silmistä mutta hänen kätensä tarttui miekan kahvaan ja hän ponnistautui seisomaan käytävän pimeydessä. Hetkeksi Alencarin käsi etsityi pitelemään hänen univormuunsa ommeltua Gondorin tunnusta. Hän tiesi mitä tehdä! Hänen toverinsa olivat loukussa käytävässä. He olivat palanneet häntä hakemaan. He eivät olleet hylänneet toveriaan, eikä hän hylkäisi heitä! Sitäpaitsi, sisimmässään Alencar tiesi, ettei hän voisi selvitä pois näistä luolista hengissä. Jos joku jäisi häntä auttamaan, tämäkin kuolisi. Hän ei voisi ikinä vaatia sitä keneltäkään. Hän muodosti hetkeksi Weldenin kuvan mieleensä. “Mene”, sanoi Alencar hiljaisella äänellä. “Mene, vie kivi ja pelasta maailma. Minä näytän miten Gilankilin mies kuolee”!

Kovettaen itsensä kipua vastaan Alencar voitti pelkonsa ja juoksi käytävän pimeydestä luolaan. Hän palkasti miekkansa ja huusi “GILANKIL, GILANKIL”. Hyykäärme oli selin upseeriin mutta alkoi heti kääntyä. Alencar näytti joutuvan paniikkiin ja lähti juoksemaan kohti käytävää, josta hyykäärme oli tullut. Kokoajan hän tunsi hirvittävän tuskan kyljessään ja tiesi ettei pystyisi juoksemaan pitkään. Mutta hänen ei tarvinnut kestää pitkään..vain kyllin kauan jotta muut ehtisivät turvaan. Hyykäärmeen pyrstö heilahti mutta meni hiuksenhienosti Alencarin ohi. Hän muutti suuntaansa ja juoksi nyt kohti hyykäärmettä. Tämä ei ehtinyt vetää henkeä vaan iski pyrstöllään uudelleen. Alencar lensi halki luolan ja osui selkä edellä seinään.

Upseeri ponnisteli kuitenkin heti tuskaisena pystyyn ja lähti juoksemaan kohti käytävää, vetäen hyykäärmettä poispäin Weldenistä ja muista. Nyt hyykäärme oli saanut vedettyä henkeä ja polttavan kylmä jäinen hengitys iskeytyi luolan halki. Alencar heittäytyi viime hetkellä sivuun, mutta hänen kätensä jäi valkoisen jään keskellä ja oli hetkessä tunnoton ja käyttökelvoton. Miekka putosi kolahtaen lattiaan. Alencar jaksoi vielä väistää yhden pyrstöniskun, mutta sitten hyykäärme sai osuman. Upseeri lensi uudelleen seinään ja tunsi jotakin murtuvan sisällään. Hän ei kyennyt enää liikkumaan, mutta näki kuin valkoisen usvan läpi hyykäärmeen yllään valmistautuen lopettamaan uhrinsa. Kuin jostakin kaukaa kuului huuto, kuin joku olisi huutanut “GILANKIL”. Alencar ei enää kuullut mitään, mutta näki vielä hämärästi hahmon nousevan eteensä. Hahmon rinnassa säihkyi soihtujen valossa kultainen kukka! Sitten Alencarin pää rojahti maahan eikä hän enää nähnyt tai kuullut mitään.

Welden etummaisena he lähtivät juoksemaan. Ritari oli reagoinut salamannopeasti nähdessään Alencarin vetävän hyykäärmeen huomion puoleensa. Toiset seurasivat häntä kyselemättä. Welden kantoi yhä Athirin keihästä kädessään. Alencar juoksi vaivalloisesti toiseen suuntaan ja hirviö seurasi. Weldenin johdolla partio pääsi käytävään, joka veisi heidät portaikkoon ja pois vuoren uumenista. Welden kääntyi katsomaan taakseen. Hän ei ollut uskonut, että Alencarista olisi siihen. Mutta upseeri oli lopulta todellinen sankari! Welden tiesi, ettei hän olisi saanut Alencaria pois luolista elävänä, yksin tai koko partionkaan kanssa. Alencarkin oli nähtävästi tajunnut tämän. Mutta silti..Welden oli ollut valmis yrittämään. Hän ei olisi hylännyt toveria kuolemaan yksin ja avuttomana! Hetkeksi Welden sulki silmänsä. Ei, hän ei hylkäisi toveria nytkään. “Gileas, jatkakaa eteenpäin”, hän huusi. “Entä sinä”, puolihaltia kysyi ensi kertaan hivenen huolestuneen näköisenä. “Tuo hyykäärme nappaa meidät ennen kuin ehdimme portaisiin”, vastasi Welden. “Minä hoidan sen”. Gileas nyökkäsi, mutta tiesi ettei se ollut ainoa syy. “Sen nahka on liian kovaa, miten luulet tappavasi sen”, kysyi Athir huolestuneena. “Minulla on idea”, totesi Welden juosten jo käytävää eteenpäin. “Vihaan sitä jo nyt, mutta aion silti yrittää”!

Viime hetkellä Welden oli muistanut, että käytävästä lähti pieni sivukäytävä, joka nousi jyrkästi. Se antoi hänelle idean. Hän saavutti sivukäytävän ja lähti sitä myöten eteenpäin. Käytävä nousi nopeasti useita metrejä ja meni suoraan takaisin kohti luolaa, aivan kuin Welden oli ajatellutkin. Sitten käytävä osui luolaan, ainakin viisi metriä sen lattiatason yläpuolella. Mutta kapea uloke kiersi koko luolan vasemman seinän. Hyykäärme oli saanut Alencarin ahdistettua lähelle seinää, eikä tämä enää jaksanut juosta. Upseerin toinen käsi oli jo käyttökelvoton ja miekka putosi juuri lattiaan. Welden pinkaisi uudelleen juoksuun seinää kiertävää uloketta myöten. Muutaman kerran hän lähes kompastui, mutta säilytti kuitenkin tasapainonsa. Hän näki miten hyykäärmeen pyrstö osui viimein Alencariin ja tämä sinkoutui seinää päin. Mutta nyt Welden saavutti haluamansa kohdan ulokkeella. Hän oli aivan Alencarin yläpuolella, ja hyykäärmeen pää oli vain metrin verran Weldenin alapuolella. Se oli leveä pää, eikä iho näyttänyt erityisen paksulta.

“GILANKIL”, huusi Welden ja loikkasi eteenpäin. Ritari lensi ilman halki suoraan hyykäärmeen leveän pään päälle. Käärme yllättyi täysin. Se yritti osua pyrstöllään Weldeniin, mutta tämä kyyristyi ja isku meni ohi. Sitten, ennen kuin hyykäärme ehti alkaa ravistelemaan päätään, Welden kohotti Athirin keihään korkealle ilmaan ja huutaen “Dunlanin puolesta”, hän iski sen kaksin käsin läpi hyykäärmeen kallon suoraan sen aivoihin. Käärme ulvoi tuskasta ja vapisi hetken, mutta rojahti sitten maahan eikä enää liikkunut. Welden putosi hyykäärmeen pään päällä alas ja pudottautui sitten sen päältä lattialle. “Suuripäiset ovat aina tyhmimpiä”, hän tuumi itsekseen ja käveli sitten Alencarin luokse. Kokenut ritari näki heti, että upseeri oli mennyttä. Tämä kuoli hänen silmiensä edessä, mutta lopun ikänsä Welden oli iloinen että Alencar ehti nähdä hänet. Ehti nähdä, että häntä ei oltu jätetty yksin!

Rauhallisesti Welden sulki Alencarin silmät. “Minä pidän huolen siitä, ettei uhraustasi unohdeta”, hän sanoi. Örkkien huudot havahduttivat Weldenin. Hän vilkaisi nuoliviiniinsä. Hänellä oli vielä tarpeeksi nuolia jäljellä örkkien pidättelemiseen. Vauhdikkaasti ritari juoksi käytävän suulle, jota myöten hänen toverinsa parhaillaan juoksivat kohti turvaa. Mitä pidempään Welden saisi pidäteltyä örkkejä, sitä kauemmaksi muut kivi mukanaan ehtisivät. Hän veti nuolen esiin ja asetti sen jousensa jänteelle. Ensi kertaa koko päivänä Welden soi itselleen pienen hymyn. Hän tiesi nyt selviävänsä. Aiemmin hänen tunteensa olivat enteilleet kuolemaa, mutta se olikin ollut Dunlan. Welden tiesi kävelevänsä vielä päivänvalossa ja näkevänsä jälleen ne joita eniten rakasti. Ensimmäinen örkki juoksi yhdestä sivukäytävästä luolaan ja kaatui Weldenin nuoli vatsassaan. Ritari veti tyynesti esiin uuden nuolen ja jäi odottamaan. Hänen ei tarvinnut odottaa pitkään!