MITHLOND

Satamapäällikkö katseli uteliaana laituriin kiinnittyvää laivaa. Se oli numenorelaisten suuri sotalaiva. Kokeneet silmät näkivät, että laiva oli tehty Minhiriathin männyistä, joita kasvoi vain sillä alueella. Satamaa vartioivat tornin sotilaat olivat kuitenkin antaneet ”kaikki hyvin” merkin ja satamapäällikkö saattoi nyt nähdä miksi. Laiva ei ollut Numenoren laivaston alus, vaan kantoi Gondorin nuoren valtakunnan viirejä. Pitkiä voimakkaita dunedainin sotureita ja merimiehiä seisoi aluksen kannella katsellen uteliaan näköisinä Mithlondin harmaita muureja ja suurta satamaa. Varmasti miehistö oli Pelargirista, joka oli paljon suurempi satama, mutta Mithlondin laiturit olivat ihmeellisellä taidolla tehty ja niissä riitti ihmettelemistä Gondorin miehille. Epäilemättä laiva toi jotakin tärkeää viestiä Arnorin Elendilille, sillä nopein reitti Gondorista vei juuri Mithlondin kautta.

Niin satamapäällikkö ajatteli, kunnes näki lähempää laivan kannella seisovaa seuruetta. Tämä laiva ei kuljettanut yksinäistä viestinviejää, vaan ylhäistä seuruetta. Satamapäällikkö huolestui välittömästi. Ylhäiset vieraat tiesivät aina ongelmia! Hän alkoi vilkuilla ympärilleen ja näki heti pakotien. Yksinäinen hahmo käveli satamapäällikön takana laituria myöten tähystäen merelle. Ruhtinas Galendil, joka väitti aina olevansa kuninkaallinen prinssi, oli jo kolmena päivänä peräkkäin käynyt usein laiturilla odottaen laivaa, joka toisi Vihersatamasta hänen sisarensa. Satamapäällikkö hymyili mielessään. Ruhtinas Galendil oli aina niin ylhäinen ja kopea, mutta sisar oli hänen heikkokohtansa. Sitä ei kuitenkaan kannattanut mainita ruhtinaalle, jos halusi pitää työnsä.

Satamapäällikkö näki myös ruhtinas Galendilin huomanneet numenorelaisen laivan ja kävelevän sitä kohti. ”Tärkeitä vieraita, herra”, hän kysyi ruhtinaan kävellessä ohi. Galendil oli hetken hiljaa, kuin miettien olisiko soveliasta huomioida pahaista satamapäällikköä mitenkään. ”Siltä näyttää”, hän vastasi viimein. ”Viirit kuuluvat Gondorin kuninkaalliselle huoneelle”, lisäsi ruhtinas.

Galendil ei puhunut enempää satamavahdille, tai mikä tämä sitten olikin! Mitä hän välitti jostakin alhaisesta työläisestä. Jotakin isoa oli tekeillä. Ruhtinas saattoi tuntea sen kaikkialla ympärillään. Kohtalon miekka heilui Lindonin yllä ja tuo laiva oli tuonut sen mukanaan!

Alus oli nyt kiinnittynyt laituriin ja laskusilta oli laskettu. Galendil oli kyllin lähellä nähdäkseen kannella seisovien ihmisten ilmeet. Lähes kaikki olivat aseistautuneita ja näyttivät totisilta. He olivat kokeneet kovia! Vain muutama haarniskoitu ritari oli joukossa mukana. Suurin osa ihmisistä oli sotilaita tai palvelijoita. Joukossa oli muutama nainenkin!

Ruhtinas loihti kasvoilleen kärsivällisen tyynen ilmeen ja jäi odottamaan. Lopulta laivan kannelle syntyi jäjestystä. Pitkä arvokkaan näköinen tumma mies mustahopeisessa univormussa astui laskusillalle ja käveli useiden muiden ihmisten seuraamana laiturille. Hän näki ruhtinas Galendilin, huomasi tämän hienon pukeutumisen ja pysähtyi ruhtinaan eteen. Hetken he katselivat toisiaan. Sitten mies vilkaisi merkitsevästi taakseen. Lyhyt tummaan pukuun verhoutunut mies kiiruhti heti herransa rinnalle ja kumarsi Galendilille. ”Suokaa anteeksi herra”, hän sanoi neutraalilla äänellä. ”Saanen esitellä, Gondorin kuningas Isildur seurueineen”!

Seurasi hetken hämmentynyt hiljaisuus. Galendil oli osannut odottaa jotakin merkittävää, mutta ei tätä! Hän oli ajatellut Gondorin kuninkaiden lähettäneen ehkä sisarensa aviomiehen Alatanin viemään jotakin viestiä Elendilille. Mutta sen sijaan Isildur seisoi nyt ruhtinaan edessä henkilökohtaisesti koko perheensä mukanaan! Mitä oikein oli tapahtunut? Galendil alkoi aavistella jotakin kamalaa, sillä muuten ei Isildur olisi raahannut perhettään moiselle vaaralliselle merimatkalle. Galendil heräsi samassa ajatuksistaan. Hänen täytyi vastata jotakin esittelyyn.

Onneksi etikettiasiat eivät olleet vaikeita Galendilille. Mies oli ihmisten kuningas, siis hänen vertaisensa. Ei ylempi eikä alempi. ”Tervetuloa Mithlondiin, kuningas Isildur”, Galendil sanoi kauniilla äänellään ja nyökkäsi kohteliaasti. ”Minä olen prinssi Galendil, Fingolfinin huoneesta. Saanko kysyä keitä ovat seuralaisenne”? Isildur loi viileän katseen haltiaan, mutta ei suuttunut, vaikka tämä kohteli häntä vertaisenaan. ”Kanssani ovat vaimoni, poikani Elendur, Aratan ja Ciryon, sekä sisaren poika Ohtar ja tytär Neafain”. Isildurin rinnalle kiirehtinyt mies oli hänen kirjurinsa Malagas, mutta häntä kuningas ei katsonut tarpeelliseksi esitellä. Vaivattomasti, ovela ilme kasvoillaan, Malagas vetäytyi taas sivummalle.

Galendilin katse tutki hetken Isilduria ja tämän seuruetta. Kuningas itse näytti voimakastahtoiselta ja älykkäältä. Vanhin pojista, Elendur, oli selvästi kahta muuta vanhempi. Hän näytti sotaiselta haarniskassaan. Mutta Galendil erehtyi tulkitsemaan ylpeäksi Elendurin silmien kovuuden. Kuka tahansa sotilas olisi heti tunnistanut ensimmäisestä taistelustaan palanneen sotilaan kiihkon nuoren prinssin silmistä! Aratan näytti hurjalta ja huolettomalta. Vanhempiin veljiinsä verrattuna Ciryon näytti vaatimattomalta ja epävarmalta. Isildurin vaimo ei Galendilia kiinnostanut. Tämä saattoi olla ihmisten mittapuulla kaunis, mutta ruhtinaan silmissä kuningatar näytti lähinnä vaatimattomalta maalaisnaiselta. Ohtar oli vielä nuorukainen, tuskin kyllin vanha edes kantamaan lyhyttä pistomiekkaa, joka hänen vyöllään roikkui. Koko seurueesta Galendlilin silmät viipyivät pisimpään Neafainissa, joka oli kaunis tummatukkainen nuori neito. Tämän silmissä välkkyi iloinen tuike. Moista elämäniloa ei Galendil ollut milloinkaan nähnyt yhdenkään haltianaisen silmissä. ”Kuinka kaunis kaupunkinne onkaan”, hengähti Neafain unohtaen missä oli. ”Olin kuullut siitä niin paljon, mutta en silti uskonut sen olevan tällainen”!

Galendil hymyili ystävällisesti. ”Mithlondin veroista ei ole toista, neiti”, hän totesi ylpeänä. Mutta samassa Isildur vaiensi neidon katseellaan. Galendil muisti hämärästi kuulleensa Ohtarin ja Neafainin isän kuolleen jossakin pienessä kahakassa Umbarin joukkojen kanssa vuosia aiemmin. Isildur ja Anarion olivat sitten kasvattaneet lapset. ”Haluaisimme päästä mahdollisimman pian kuninkaanlinnaan”, totesi Isildur saatuaan kasvattityttärensä vaiennettua. ”Suuri on haluni keskustella kuningas Ereinionin kanssa. Perheeni on myös väsynyt matkan rasituksista”. Galendil nyökkäsi. ”Suokaa anteeksi. Käyn lähettämässä yhden ritarini edellä varoittamaan linnaa saapumisestanne. Saatan teidät sen jälkeen perille henkilöhtaisesti”.

Galendil kääntyi ja lähti kävelemään kohti rantakadulla seisovia seuralaisiaan, sillä milloinkaan ei ruhtinas alentunut kulkemaan Mithlondin katuja ilman seuralaisia. Se oli suuren miehen merkki, hän ajatteli. Mutta kävellessään poispäin kuninkaallisesta seurueesta Galendilin ajatukset liikkuivat nopeasti. Sama tunne valtasi hänet kuin aiemminkin. Jotakin suurta oli tapahtumassa! Suuria muutoksia oli tulossa. Sitä rauhallista elämää, jota he olivat viettäneet Lindonissa Sauronin kukistumisen jälkeen ei kohta enää olisi. Ei ainakaan ellei Galendil pystyisi estämään asioita tapahtumasta! Kenties, hän ajatteli nopeasti, vain ihmisten maailman piti joutua myllerrykseen. Sillä varmasti Isildurin saapuminen merkitsi sen suuren sodan alkua, jota Glorfindel oli ennustanut jo vuosia.

Kaikesta ylpeydestään huolimatta Galendil ei ollut tyhmä. Hänen ajatuksensa liikkuivat aivan oikeaan suuntaan. Isildurin saapuminen ei tiennyt mitään hyvää! Hän pysähtyi kahden ritarinsa eteen. ”Mene kuninkaanlinnaan ilmoittamaan Gondorin Isildurin saapumisesta. Mutta älä pidä turhaa kiirettä matkalla, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Sinä, hanki kiireesti hyvät vaunut luotettavien ajajien kanssa kuninkaalinnan pääportin eteen. Niiden pitää olla paikalla ennen kuin Isildur saapuu”! Kumpikin ritari teki kunniaa ja lähti suorittamaan tehtäväänsä. Galendil työnsi vaivoin mielestään synkät aavistuksensa ja loihti kasvoilleen kohteliaan ja ystävällisen ilmeen. Kun hän taas kääntyi kuningas Isildurin puoleen oli Galendil kuin kaiken kokenut maailmanmies, jonka mielessä ei ollut huolenhäivääkään.

He kävelivät lyhyen matkaa satamasta kuninkaanlinnaan Galendilin keskustellessa kohteliaasti kaupunkiin liittyvistä asioista. Kuningas Isildur oli hiljaa, mutta prinssi Elendur ja innokas neito Neafain pitivät keskustelua käynnissä kysymyksillään. Galendil johdatti seurueen Dilwen huoneen kauniin kartanon ohi esittelemättä sen kummemmin poliittisen vastustajansa Glorfindelin asumusta, vaikka se herätti kauneudellaan Neafainin huomion. Pian he jo lähestyivät kuninkaanlinnan porttia. Tyytyväisyydekseen Galendil saattoi nähden sen edessä hienot vaunut ja ritari oli älynnyt laittaa mukaan myös kymmenen ratsuväen hevosta. Pitihän kuninkaalla toki olla saattue, vaikka Eriador olikin nykyään rauhallinen. Hetken Galendil mietti nuoren ritarinsa nimeä, joka niin hyvin oli hoitanut tehtävänsä. Aivan, mies oli sir Darchas, lupaava nuori ritari, jonka miekkailutaito oli herättänyt kaikkien huomion. Se nimi kannattaisi vielä muistaa!

Äkkiä Galendil kääntyi Isildurin puoleen. ”Keskustelustanne kuningas Ereinionin kanssa ei valitettavasti voi nyt tulla mitään”, hän sanoi aivan yllättäen. ”Kuningas on nimittäin poissa Harlindonissa, samoin Lindonin ruhtinas ja käskynhaltija. Sindarin kuningas Galadhil järjestää suuret juhlat. Sindarin satavuotisjuhliksi niitä kutsutaan, koska juhlat järjestetään aina 100-vuoden välein. Tapa sai kuulemma alkunsa jo muinaisen kuningas Thingolin aikana Doriathissa”! Isildur kääntyi katsomaan haltia ruhtinaaseen ja näytti ensi kertaa hämmästyneeltä. ”Mutta, minun uutiseni ovat äärimmäisen tärkeitä”, kuningas huudahti.

He olivat nyt portilla aivan vaunujen vierellä. Galendil vilkaisi vaunuihin ja Isilduriin. Hän teki päätöksensä. Jos Isildur pysyisi Mithlondissa mitä tahansa voisi tapahtua. Gondorin urhea ja hädänalainen kuningas voisi saada epäröivät neuvoston jäsenet puolelleen. Hänet piti saada pois kaupungista. Jos Isildur halusi apua, pyytökäät sitä viestinviejien välityksellä Annuminasista, mietti Galendil. Silloin Melandur ja Galendil voisivat selvittää tilanteen helposti, rauha säilyisi eikä heidän kukoistava valtakuntansa joutuisi vedetyksi mukaan ihmisten asioihin!

”Minä voin järjestää teidän käyttöönne nämä vaunut, kuningas. Ereinion ei ole täällä. Miksi viivyttelisitte turhaan Mithlondissa, kun isänne odottaa uutisia Annuminasissa? Suuri on hänen halunsa puhua kanssanne, luulen. Siellä on liittolaisenne, joka voi lähettää nopeasti apua Gondoriin, jos teillä on hätä. Neuvon teitä ottamaan tarjoamani vaunut, kuningas. Perheenne voi jäädä kuninkaanlinnaan lepäämään ja seurata teitä myöhemmin”. Isildur näytti olevan kahdenvaiheilla. Hän epäroi hetken, katsellen kuninkaanlinnaa ja korkealle taivasta kohti kohoavia Lindonin viirejä. ”Onko teillä valtuudet majoittaa perheeni linnaan, prinssi Galendil”, hän kysyi mietteliäänä. ”Minä olen kuninkaan serkku”, huudahti Galendil hivenen loukkaantuneena. ”Voin tehdä mitä haluan”.

Isildur mietti edelleen. Se vaikutti niin helpolta. Hän nousisi vaunuihin ja olisi ennen viikonloppua isänsä luona. Vaimo ja lapset olisivat paremmassa kuin turvassa Mithlondin kuninkaanlinnassa! Kuninkaan mietteen keskeytyivät, kun hänen kirjurinsa Malagas, joka retken aikana oli omaksunut jonkinlaisen neuvonantajan aseman, astui herran vierelle. ”Herra, minusta teidän tulisi kuunnella haltioiden viisaan ruhtinaan sanoja. Perheenne on väsynyt ja kaipaa lepoa, mutta kuningas ei voi levätä kansansa hädän hetkellä. Menkäämme isänne kuningas Elendilin luokse nopeinta mahdollista tietä, sillä hänen täytyy nopeasti saada kuulla Gondorin hädästä. Kuningas Ereinion palaa juhlistaan kun suvaitsee. Älkäämme jättäytykö vieraan kuninkaan aikataulujen varaan, vaan jatkakaamme matkaa heti. Voittehan aina lähettää hänelle Annuminasista kirjeen, jos katsotte sen tarpeelliseksi”.

”Elendur, mitä sinä sanot”, kysyi Isildur katsoen vanhinta poikaansa. Tämä tuijotti Malagasia lähes inhoten. Kirjuri oli prinssin mielestä aivan liian sulava. Elendur ei ikinä luottanut ihmisiin, jotka eivät olleet suoria hänelle. ”Sydän kehoittaa jatkamaan matkaa”, tuumi Elendur. ”Mutta järki käskee pysymään täällä. Mutta vain sinä voit päättää, isäni”! Isildur otti askeleen sivummalle muista ja katseli jälleen Lindonin viirejä, jotka liehuivat tuulessa. Hän paremmin kuin kukaan muu tunsi Gondorin hädän. Sydän kehoitti todellakin kiiruhtamaan Elendilin luokse. Yhdessä he voisivat suunnitella ja valmistella armeijaa Gondorin avuksi. Mutta mitä sellaista apua voisi Isildur tarjota isälleen, mitä tällä ei jo itsellä ollut? Eikö Isildurin paikka ollut kuitenkin Mithlondissa? Sillä katsoessaan Lindonin ylväitä viirejä ja kaartin pitkiä uljaita vartiosotilaita portilla Isildur tiesi että hänen piti saada Lindonin voima Gondorin avuksi. Hänen piti saada nämä ylpeät haltiat ymmärtämään, että jos Gondor kaatuisi seuraavaksi olisi heidän vuoronsa. Hänen paikkansa oli Mithlondissa hankkimassa maalleen uusia liittolaisia. Arnor oli jo heidän liittolaisensa. Siellä häntä ei tarvittu!

”Minun täytyy kieltäytyä tarjouksestasi, ruhtinas Galendil”, sanoi Isildur viimein. ”Me jäämme kaikki tänne. Mutta eikö jonkun linnasta pitäisi olla meitä vastassa portilla”? Galendil kohautti olkapäitään. Viestinviejä oli todellakin viivytellyt riittävän pitkään, hän mietti tyytyväisenä. Vaikka siitä ei tietenkään nyt ollut mitään hyötyä. ”Hölmö viestinviejäni varmaan eksyi matkalla”, selitti Galendil. Se kuulosti kömpelöltä selitykseltä, mutta mitä väliä sillä oli?

Samassa pitkä kirkkaanpunaiseen kaapuun pukeutunut mies juoksi kuninkaanlinnan portailta kohti porttia. Hän pysähtyi Galendilin ja Isildurin eteen. Kuningas pisti merkille miehen punaisen kaavun. Hän tiesi mitä se merkitsi. Isildurin edessä seisoi Pyhän Piirin ritari. Ritari oli pitkä ja hänellä oli lyhyet tummat hiukset. Koko ritarin olemus uhkui voimaa ja itsevarmuutta. Mutta eniten haltiassa kiinnittivät huomiota hänen tummat silmänsä. Niiden katse oli älykäs, harkitseva ja ennen kaikkea vaarallinen. Kuin jokainen olisi ollut tämän ritarin vihollinen kunnes toisin todistettiin!

Ritari katseli hetken Isilduria arvioivasti, kuin yrittäen lukea kuka tämä oli. Sitten hänen viileä katseensa kiersi kuninkaan seuralaisia ja osui lopulta ruhtinas Galendiliin. ”Herrani Galendil”, ritari tervehti ja kumarsi. ”Suvaitkaa kertoa päivystävälle upseerille mitä tämä merkitsee? Keitä ovat seurassanne olevat ihmiset ja miksi vaunut ovat tukkineen portin”? Nyt ritarin katseessa paistoi tyytymättömyys. Hän oli tottunut olemaan tilanteen herrana, eikä pitänyt epätietoisuudesta. Galendilin silmät välähtivät vaarallisesti, mutta hän tiesi ettei voinut avoimesti suuttua ritarille. Tämä oli kuninkaanlinnan päivystävä upseeri! ”Tämä on Gondorin kuningas Isildur”, osoitti Galendil kuningasta, tyytyväisenä että pääsi järkyttämään itsetietoisen ritarin rauhallisuutta. ”Vaunut olivat häntä varten, mutta kuningas haluaisikin sen sijaan jäädä Mithlondiin”!

Galendilin harmiksi ritarin silmät vain laajenivat hetkeksi, sitten hän oli jälleen viileän virallinen Pyhän Piirin ritari. Mitä tahansa ritari ajattelikin, hän ei sitä näyttänyt. ”Tervetuloa Mithlondiin, teidän ylhäisyytenne”, ritari tervehti ja kumarsi Isildurille. Sitten hän kääntyi yhden porttia vartioivat kaartilaisen puoleen. ”Mene kehoittamaan hovimestaria valmistamaan tilat Gondorin kuningas Isildurille ja seitsemänhengen seurueelle”. Sotilaan juostua tiehensä ritari kääntyi taas Isildurin puoleen. ”Herra, olen Pyhän Piirin toinen ritari, sir Denhal. Vien teidät aivan heti linnaan, mutta sitä ennen voinette odottaa hetken”.

Odottamatta vastausta Denhal käveli porttivartiota johtavan aliupseerin luokse ja alkoi huutaa tälle kylmällä vaarallisella äänellä. Sindarinkieliset sanat huudettiin oudolla murteella, mutta Isildur erotti kuitenkin perusidean ja hymyili itsekseen. ”Yksikään vankkuri ei tule tämän portin luokse ilman päivystävän upseerin lupaa”, kuului selvästi ainakin yksi lause. Läksytettyään vartion johtajaa sir Denhal palasi Isildurin luokse päivystävän upseerin haavoitettu ylpeys tyydytettynä. Ohimennessään hän loi Galendilin suuntaan viileän katseen, johon ruhtinas vastasi vihaisena. Hän ei voinut olla miettimättä oliko ritari tajunnut, mitä Galendil oli yrittänyt. Tavalliset ritarit olivat yleensä typeriä, mutta Pyhän Piirin ritarit olivat toista maata!

”Olkaa hyvä ja seuratkaa minua, herra”, totesi Denhal ja viittasi kohti sisäpihan toisella puolella näkyvää linnan pääovea. ”Seuralaisenne voivat seurata apulaistani heille varattuihin tiloihin, mutta teidän, herra, täytyy tulla minun kanssani”. Samassa kirjuri Malagas kiiruhti jälleen herransa rinnalle. Hänellä oli omituinen tapa kadota jonnekin taustalle ja sitten yhtäkkiä syöksyä esiin käsiään ovelasti yhteen hieroen. Denhalin palava katse kohdistui hetkeksi kirjuriin ja tästä tuntui, kuin se porautuisi suoraan hänen lävitseen. Mutta katse viipyi miehessä vain hetken ja kääntyi sitten pois.

”Herra, minä palaan satamaan varmistamaan, että sotilaanne ja ritarinne saavat hyvän majapaikan. Te tuskin tarvitsette palveluksiani vähään aikaan”! Isildur nyökkäsi. ”Mene vain, Malagas. Sinä aina muistat ajatella kaikkea”! Malagas hymyili imarrellusti ja lähti kävelemään kohti satamaa. Hän oli iloinen päästessään pois pelottavan Pyhän Piirin ritarin läheisyydestä. Tämä näytti epäilevän kaikkia ja kaikkea eikä se sopinut Malagasille. Sillä hänellä jos kenellä oli jotakin salattavaa! Malagas oli älykäs ja ovela, mutta kaiken tämän voitti hänen äärimmäinen ahneutensa. Vain paria vuotta aiemmin oli Isildurin kirjurille tehty tarjous, josta tämä ei voinut kieltäytyä. Malagas oli löytänyt paremman asian kuin Anarionin ja Isildurin palveleminen. Hän palveli nyt kaikessa hiljaisuudessa Umbarin herraa, sotaruhtinas Haldimiria. Suurella rahasummalla ja lupauksella mahtavista viroista uudessa Numenoressa oli ollut merkittävä osuus Malagasin uudelleen löytyneellä lojaalisuudella Numenoren kruunulle. Hän oli ovela ja lähellä Isilduria. Juuri sellaista miestä Haldimir tarvitsi. Niinpä Malagas oli odotellut rauhassa aikaansa lähettämättä juurikaan viestejä uudelle herralleen. Aika oli nyt tullut. Hänen oli estettävä liitto Gondorin ja Lindonin välillä! Mietteliäänä Malagas käveli kohti Lindonin kauppakortteleita. Hänen täytyi löytää Gauldor niminen pohjoisen dunedain, joka oli Haldimirin vakooja Mithlondissa. Tämä mies voisi auttaa häntä! Mutta kävellessään Malagas ei saanut mielestään sir Denhalin tummia kylmiä silmiä, jotka olivat lyhyen hetken ajan katsoneet häneen!

HYÖKKÄYS GONDORIIN

Kuningas Isildur seurasi sir Denhalia pitkin leveää keskuskäytävää, joka kulki linnan aulasta lähes koko rakennuksen poikki. Tärkeimmät toimistot ja kansliat, joista valtakuntaa hallittiin, olivat käytävän ympärillä. Denhal johti korkea-arvoisen vieraan ohi suuren valtakunnankanslian, joka oli ksäkynhaltija Melandurin valtakunta! Sitä vastapäätä oli rahasto, jonne myös Melandurin valta ulottui. Seuravana käytävässä oli ovi armeijan hallinnon toimistoon. Siellä piti majaansa kaartin komentaja, Hisimen Haden. He ohittivat oven hidastamatta, samoin useita muita ovia, joista yksi oli kuninkaallinen toimisto. Sieltä voisi normaalina päivänä löytää kuninkaan adjutantin, sir Arminasin, ja talonväenkomppanian komentajan. Mutta kumpikin oli nyt kuninkaan mukana Harlindonissa satavuotisjuhlissa.

Vaitonaisena Denhal käveli käytävän puoliväliin asti ja koputti vaatimattomalle ovelle. Kuullessaan äänen hän avasi oven ja viittasi Isilduria astumaan ohitseen sisään. ”Teidän ylhäisyytenne, minun täytyy lähteä takaisin varmistamaan, että perheenne tilat ovat tyydyttävät”. Selittämättä sen enempää Denhal kääntyi katsomaan huoneen sisään. Huone ei ollut kovin suuri, mutta siitä avautui ikkunan läpi kaunis näkymä Lhunin lahdelle. Keskellä huonetta oli suuri kirjoituspöytä, joka oli lähes peittynyt asiakirjapinojen alle. Pinojen keskellä oli yksinäinen haltia kirjoittamassa jotakin paperia. Hän oli kohottanut katseensa ovelle. ”Herra, tämä on Gondorin kuningas Isildur. Hän saapui puolituntia sitten perheineen laivalla”. Sitten sir Denhal oli jo poissa, kiiruhtamassa käytävää myöten takaisin kohti linnan aulaa.

Isildur katseli uteliaana pöydän takana istuvaa haltiaa. Tämä oli haltiaksi hivenen lyhyt ja tummatukkainen. Se viittasi Noldoriin, kuningas tiesi. Haltian kasvot olivat kuin avoin kirja, kun tämän keskeytyksestä närkästynyt ilme muuttui hämmästyneeksi kuullessaan Isildurin nimen, sitten lähes kauhistuneeksi hänen katsoessaan kuninkaan kasvoja. Oli kuin haltia olisi nähnyt kaukaisia asioita, kenties hyökkääviä örkkejä ja palavia kaupunkeja. Sitten ilme muuttui sääliväksi ja lopulta haltian kasvot olivat taas aivan tyynet. ”Kuningas Isildur”, hän sanoi mietteliäästi nyökytellen. ”Tulkaa herra, istukaa tuonne kulman mukavaan nojatuoliin. Suokaa anteeksi huoneen epäjärjestys, mutta minä olen kiireinen töiden kanssa, kuten aina. Kirjoitan juuri selitystä isällenne, kuningas Elendilille, siitä miksi kaksi dunedain perhettä on häädetty maatiloiltaan Lhunen laaksossa. He asettuivat epähuomiossa väärälle puolelle rajaa, Aglonin Mahdirin maille. Meidän piti lähettää yksi Pyhän Piirin ritari heitä poistamaan, kun eivät muuten suostuneet lähtemään”.

Haltian puhuessa Isildur oli istuutunut. ”Te olette Narces, eikö niin”, hän sanoi hetken mietittyään. Se oli lopulta helppo päätellä, kun kuningas Ereinion, ruhtinas Glorfindel ja käskynhaltija Melandur olivat kaikki Harlindonissa. Aliruhtinas Narces, alhaissyntyinen sotilas, joka oli noussut yhdeksi Lindonin tärkeimmistä henkilöistä. Narces tajusi, ettei ollut esitellyt itseään. ”Ah, olen niin kiireinen, että en aina muista muodollisuuksia. Todellakin, aliruhtinas Narces palveluksessanne, herra. Tervetuloa Lindoniin. En toivota teille hauskaa vierailua, sillä oletan tämän olevan kaikkea muuta kuin kohteliaisuuskäynti. Mitä on tapahtunut, että te olette lähteneet viemään perhettänne näin pitkälle matkalle ja olette itse jättäneet valtakuntanne”?

Isildur huokaisi raskaasti. Hetken hän mietti mitä vastata. Ruhtinas Galendil oli ollut täynnä uteliaisuutta, mutta Isildur ei ollut paljastanut tälle mitään. Hän halusi puhua vain itsensä kuninkaan kanssa. Sir Denhal ei ollut edes udellut mitään, mutta tässä oli nyt Lindonin aliruhtinas katselemassa kuningasta ilmeettömänä, odottaen. Tämä mies hänen täytyi saada puolelleen, kuningas tajusi. Hänen täytyi kertoa kaikki. Niinpä hän otti mahdollisimman mukavan asennon tuolissaan ja alkoi kertoa.

Sotatila Umbarin kanssa oli alkanut heti Anduinin siirtokuntien valittua kuninkaikseen veljekset Anarionin ja Isildurin. Umbarin sotaruhtinas Haldimir oli varoittanut siirtokuntia tekemästä sitä ja vaatinut näitä tunnustamaan kuninkaaksi prinssi Gainor, Ar-Pharazonin sisarenpoika. Suuria taisteluita ei kuitenkaan oltu käyty Gondorin joukkojen ja Umbarin armeijan välillä. Kumpikin osapuoli oli organisoinut valtakuntiaan ja vahvistanut joukkojaan. Mutta Umbarin numenorelaiset olivat kuninkaallisia. He olivat Numenoressa palvelleet kuningasta ja Sauronia, ja olivat valmiita samaan myös Keskimaassa. Salassa hirvittävä liitto Sauronin kanssa oli solmittu ja Gondor oli saanut siitä vihiä vasta pari vuotta ennen nykyhetkeä. Mutta missään vaiheessa he eivät olleet voineet aavistaa, miten pitkälle Sauronin ja tämän liittolaisien suunnitelmat ylsivät.

Rauhan vuosina Isildurin ja Anarionin kruunajaisten jälkeen olivat kuninkaat toimineet ahkerasti ruhtinas Linhirilin kanssa yhdistäen eripuraiset siirtokunnat yhtenäiseksi valtakunnaksi. Asutus oli levinnyt pohjoiseen ja länteen. Mutta kaikki nuo vuodet Sauron ja Umbarin numenorelaiset olivat olleet vieläkin ahkerampia. He olivat toimineet kaukaisessa idässä ja etelässä muodostaen liittoja ja laatien suunnitelmia.

Kaikki nuo suunnitelmat olivat muuttuneet todeksi keväällä. Gondor oli joutunut lähes valmistautumattomana yllätyshyökkäyksen kohteeksi. Umbarin armeijan yksiköt liittolaisensa, Turfanin Herumorin kanssa, olivat ylittäneet Porosin ja tunkeutuneet hävittäen Etelä-Ithilieniin. He olivat kuitenkin edenneet hitaasti ja ruhtinas Linhirilin joukot olivat pysäyttäneet invaasion Pelargirin edustalla. Samaan aikaan oli toinen armeija lähtenyt Umbarista ja laivaston kanssa yhteistoiminnassa oli Ulradin tärkeä kauppakaupunki Harnenin suulla piiritetty. Sen kuullessaan Narces nyökkäsi. Hän muisti kymmenen vuotta sitten kuulleensa uutisen, että Ulrad oli kapinoinut Umbarin herruutta vastaan ja ajanut maaherran kaupungista ulos. Nyt koston hetki oli koittanut!

Päähyökkäys oli kuitenkin suuntautunut Pohjois-Ithilieniin. Suuri örkkien armeija joillakin Umbarin ja Haradin joukoilla vahvistettuna oli iskenyt yllättäen Ithilin solaan ja tunkeutunut siitä läpi aina Minas Ithilin linnoituskaupugin edustalle. Siellä Isildur itse oli pysäyttänyt hyökkäyksen, joka Sauronin kenraali Hyandorin ja Umbarin kenraali Hallamorin johdolla oli lähes vyörynyt linnoituksen yli. Mutta vihollisen suunnitelma oli hyvin laadittu. Toinen armeija, jossa oli lisää Umbarin joukkoja ja monia itäläisiä oli marssinut pohjoisen kautta Ithilieniin ja iski Minas Ithilin selustaan. Kaupunki joutui vähäksi aikaa saarroksiin ja vasta örkkien päästyä uudelleen muurin yli oli Isildur poikineen ja parhaine joukkoineen muodostanut kiilan ja tunkeutunut taistellen läpi Ithilienin, saavuttaen kiivaiden taistelujen jälkeen Osgiliathin näennäisen turvan. Heidän takanaan vihollinen oli polttanut Ithilienin kauniit maat! Numenoren kenraali Endrazor oli komentanut vihollista. Lausuessaan nimen Isildurin suu vääntyi vihaiseen irvistykseen. Narces tajusi heti, että hänen ja tämän Endrazorin välillä oli jotakin henkilökohtaista!

Osgiliathissa kuningas Anarionin joukot olivat ehtineet ithilieniläisten avuksi ja Endrazorin väsyneet joukot olivat keskeyttäneet hyökkäyksen. Kumpikin armeija oli sitten yrittänyt koukata toisen kimppuun pohjoisesta, Cair Androsista, mutta joukot olivat ehtineet paikalle yhtäaikaa ja Cair Androsin taistelu oli päättynyt ratkaisemattomana. Rintama oli sitten keskikesän aikaan jähmettynyt Anduinin linjalle. Gondorin joukot pitivät hallussaan länsirantaa Cair Androsista Ethir Anduiniin, ja Sauron liittolaisineen piti hallussaan itärantaa. Ulradin mahtavaa linnoitusta piiritettiin edelleen. Silloin, rintaman jähmetyttyä, oli Isildur päättänyt lähteä pohjoiseen hakemaan apua. Hän oli raskain sydämin jättänyt veljensä pitämään puoliaan ja noussut laivaan Pelargirissa.

Isildurin puhuessa Narces oli kaivanut jostakin esiin suuren kartan, jossa oli koko Anduinin alajuoksun alue. Hän tutki sitä samalla kun Isildur kertoi tarinaansa. Kun kuningas viimein lopetti oli kokonainen tunti kulunut ja kartta oli täynnä merkintöjä. Isildur ei ollut aikonut kertoa niin yksityiskohtaisesti, mutta Narceksen kiinnostus oli saanut hänet kertomaan kaiken tietämänsä. Nyt Lindonin aliruhtinas käänsi katseensa kuninkaaseen ja rypisti kulmiaan. ”Vihollisella oli hyvä suunnitelma. Vain yksi asia askarruttaa minua. Missä oli sotaruhtinas Haldimir? Jos Endrazor komensi Pohjois-Ithilienissä ja Herumor Etelä-Ithilienissä, niin missä oli Haldimir? Häntä pidetään yleisesti Keskimaan parhaana komentajana. Luulisi hänen komentaneen henkilokohtaisesti”!

Isildur nyökkäsi. ”Samaa me ihmettelimme Gondorissa. Yllättäen sotaruhtinas itse komentaa Ulradin piiritystä. Luulen että se koitui onneksemme. Kenraali Endrazor ei ymmärtänyt meidän voivan murtautua ulos Minas Ithilistä. Pääsimme yllättämään hänet ulosmurtautumisellamme! Haldimiria ei olisi yllätetty. Mutta hänenkin täytyy tehdä niin kuin musta herransa komentaa”! Mutta Narces istuutui takaisin pöytänsä ääreen katsellen mietteliäänä karttaa, jonka oli kiinnittänyt seinälle. ”Ehkä”, hän sanoi, mutta ei kuulostanut varmalta. ”Tai sitten ei! Vaistoan suunnitelman, vaikka en voi sanoa mikä se tarkalleen on. Haldimirin tasoinen sotaruhtinas ei tee mitään sattumalta. Luulen että hän on juuri siellä missä tahtoo. Sanoit että Ithilienin maita hävitettiin tarkasti, mutta Ethir Anduin sai jäädä aivan rauhaan”? ”Pitää paikkansa”, vastasi Isildur. Hän alkoi tajuta, miksi Narces oli Lindonin aliruhtinas. Tällä oli analyyttinen mieli, joka oli täydellinen suunnittelemaan ja ymmärtämään muiden suunnitelmia.

”Hän tiesi, että rintama jähmettyisi Anduinin linjalle”, tuumi Narces viimein. ”Hän tiesi sen! Hänen pitää vallata Ulrad, jotta Umbarin laivasto voi tunkeutua Anduinin suistoon ja lyödä Gondorin laivaston. Kun he saavat suiston haltuunsa he hallitsevat jokilinjaa. Kun he hallitsevat jokilinjaa he voivat siirtää Ulradia piirittäneet joukot Anduinin länsirannalle missä vain haluavat. Umbarin joukot länsirannalla ja Haldimir komennossa tietää Gondorin tuhoa”! Isildur mietti hetken. ”Kaikki on siis laivastomme varassa”, hän tuumi. ”Niin”, vastasi Narces. ”Toivottavasti amiraalinne Targir tietää mitä tekee. Mutta vaistoan jotakin muutakin. En vain tiedä mitä. Mutta yksi asia on varmaa. Sauron ja Haldimir halusi iskeä Ithilienin kerralla pois pelistä. Järjestelmällinen hävitys kertoo siitä, että he eivät halunneet maata hallintaansa. Ei, he halusivat tuhota sen”!

”Ja sen he myös tekivät”, vastasi Isildur katkerana. ”Siksi olen täällä. Uskon ja pelkään että ilman apua Gondor tuhoutuu. Veljemme Arnorista tulevat marssimaan avuksemme, mutta enemmän tarvitaan. Tunsin sen sydämessäni kun näin Lindonin viirit kuninkaanlinnan mastoissa. Jos Lindonin haltiat eivät liittoudu kanssamme Sauronia vastaan, on Gondorin viimeinen hetki koittanut. Siksi toivoin tapaavani kuningas Ereinionin täällä tänään. Olen kuullut hänestä paljon hyvää isältäni Elendililtä. Hän on aina ollut dunedainin ystävä ja marssii varmasti avuksemme armeijansa kanssa”!

Isildur näki heti miten Narces kohotti kulmakarvojaan. Tämä oli oudon suorapuheinen haltia, joka kahdenkeskisissä keskusteluissa oli tottunut sinuttelemaan kuninkaita. ”Se ei ehkä ole niin helppoa kuin luulet”, tuumi Narces. ”Lindonin neuvosto päättää tuollaisista asioista. Kuningas on vain sen puheenjohtaja. Pelkäänpä, että monet neuvoston jäsenistä eivät pidä dunedainista yhtä paljon kuin Ereinion. Gondorin kuninkaan henkilökohtainen vetoamus voi kenties viedä mukanaan neuvoston enemmistön, mutta kuka tietää miten käy? Minä en ainakaan! Lähetän joka tapauksessa välittömästi viestinviejän Ost-in-Sindariin kutsumaan kuningas takaisin Mithlondiin. Samalla lähetän kutsun Lindonin neuvoston jäsenille kokoontua täällä. Muuta en voi taata sinulle, kuningas Isildur, mutta sen takaan että neuvosto tulee kuuntelemaan mitä sinulla on sanottavaa”!

KUNINKAANLINNAN JUHLAT

Kun kuningas Ereinion seuralaisineen oli palannut kiireesti Harlindonista järjestettiin Isildurin kunniaksi suuret juhlat. Koko Lindonin neuvosto oli läsnä. Käskynhaltija Melandur ja ruhtinas Galendil kiertelivät vieraiden joukossa yrittäen kiinnittää kaikkien huomion omiin ajatuksiinsa. Heidän liittolaisensa ruhtinas Erendur taas pysytteli loitolla kaikista, kuin tarkkaillen kenen kanssa kukin ruhtinas puhui.

Aliruhtinas Narces näki kyllä Erendurin yksinään, mutta ei mennyt puhumaan tämän kanssa. Näiden kahden merkittävän haltian välillä ei ystävyyttä tuhlattu. Narces piti kaikessa hiljaisuudessa Erenduria tärkeilevänä ja juonittelevana tyhjäntoimittajana. Erendurin mielestä taas Narces oli nousukasmainen pyrkyri, joka ajoi kaikessa omaa etuaan. Sen vuoksi Narces lähestyikin mieluummin toista henkilöä, joka seisoi yksinään juhlasalin nurkassa. Gondorin prinssi Ciryon katseli tyynen näköisenä salin keskellä vilkkaasti keskustelevia vieraita, mutta Narces saattoi nähdä että tyynen ulkokuoren alla nuori mies oli sekavassa mielentilassa. ”Onko kaikki hyvin, nuori prinssi”, Narces kysyi ystävällisesti. Ciryon kääntyi katsomaan haltiaan ja näytti hämilliseltä. ”Niin hyvin kuin voi olla”, hän vastasi. ”Mutta jotakin on mielessäsi”, tuumi Narces. Äkkiä Ciryon katsoi häneen lähes helpottuneena, että sai vihdoin sanoa asiansa jollekin. ”En vain voi saada taistelua mielestäni! Tiedän etten pelkää, mutta kaikki tapahtumat vain pyörivät mielessäni uudelleen ja uudelleen. Ne miehet jotka tapoin vaivaavat minua. Kuitenkin oli kyse heistä tai minusta, sillä niin lähellä kuolemaa olin. Ja entä maani kova kohtalo? Koko Ithilien on hävitetty. En voi saada sitä mielestäni”! ”Veljelläsi ei näytä olevan samoja vaikeuksia”, totesi Narces katsellen Aratania, joka oli vienyt kauniin haltianeidon tanssimaan ja nauroi villisti tanssin pyörteissä.

Hymyn tapainen levisi Ciryonin kasvoille. ”Niin, veljeni on aina ollut meistä se villi. En voi uskoa että lähes menetin hänet Minas Ithilissä”. ”Mitä tapahtui”, kysyi Narces, vaikka ei ollutkaan yllättynyt. Aratan vaikutti juuri sellaiselta nuorelta mieheltä, joka oli aina siellä missä tapahtui. ”Hän näki vihollisen komentajan keskellä taistelua ja hyökkäsi miekkailemaan tämän kanssa. Kenraali Endrazorin sanotaan olleen yksi Numenoren parhaista miekkamiehistä, eikä se ole liioittelua. Hän lähes surmasi Aratanin, ennen kuin ehdin avuksi. Mutta Narces, hän oli parempi kuin me kaksi yhteensä. Hän olisi surmannut meidät, ellei taistelu olisi pyyhkäissyt välillemme erottaen meidät hänestä”. Narces oli hetken vaiti, mietteissään. Hän ymmärsi nyt, että Ciryon oli kärsinyt kaksi tappiota, toisen maansa puolesta ja toisen henkilökohtaisesti. ”Sanoisin että selvisit ensimmäisestä taistelustasi melko vähällä”, hän sanoi viimein.

”Pelkäät enemmän maasi puolesta, kuin omasta puolestasi. Eikö niin”, kysyi Narces hetken kuluttua. Ciryon nyökkäsi. ”Haluaisin olla siellä nyt, puolustamassa Anduinin linjaa setäni ja serkkuni kanssa. Jos olisin vapaa itse päättämään nousisin ratsaille ja kiiruhtaisin takaisin Osgiliathiin. Sillä alati on Gondor mielessäni. Pelkään sen puolesta, sillä vihollisemme voima on suunnaton. Värisen huolesta kun ajattelen sitä. Ei ainoastaan Sauron valtavinen voimavaroineen ole meitä vastassa, vaan myös voittamaton Umbarin armeija. Heitä komentaa Haldimir ”kaunis”. Kuka voisi pysäyttää hänet, kun koko Umbarin armeija on hänen komennossaan. Heillä on ainakin kymmenen prikaatia vakinaisia! Numenoren vakinaisia joukkoja. Paras komentaja ja parhaat joukot on yhtälö, jota ei voi lyödä”!

”Ehkä niin”, tuumi Narces. Hänkin oli huolissaan tilanteesta, mutta ei yhtä huolissaan kuin nuori Ciryon. ”Mekin tiedämme jotakin tästä Haldimirista ja hänen kyvyistään. Mutta kenties Lindonista löytyy yhä voimaa pysäyttää vihollinen. Jos vain ruhtinaamme päättävät tulla avuksenne”. Ciryon mietti hetken haltioita, joita oli nähnyt Mithlondissa. ”Ritarinne ovat todellakin pelottavia”, hän totesi. ”Kuka voisi pärjätä mies miestä vastaan Pyhän Piirin ritareita vastaan. Ja kuningas Ereinionin talonväenkomppania näyttää siltä, kuin voisi pysäyttää jopa Numenoren vakinaisten rynnäkön. Mutta heitä on vain vähän”. ”Silti he voivat esimerkillään auttaa pysäyttämään vihollisen”, vastasi Narces. ”Toivon että marsimme avuksenne, prinssi Ciryon. Sillä minulla on suuri halu päästä koettelemaan taitojani tätä Haldimiria vastaan. Koko Keskimaan suurin komentaja, sanotaan. Se hänen täytyy vielä todistaa oikeaksi. Toivon totisesti kohtaavani hänet jonakin päivänä taistelukentällä”! Sen sanottuaan Narces käveli pois, lähtien etsimään kuningas Ereinionia. Mutta Ciryon viipyi vielä pitkään yksikseen miettien viime viikkojen tapahtumia. Narces vaikutti itsevarmalta ja viisaalta, mutta haltiat eivät olleet vielä edes päättäneet liittoutua Gondorin kanssa. Koitoksen hetki oli vielä kaukana. Jos Gondor olisi vielä olemassa, kun haltiat saisivat armeijansa kokoon, odottaisi heitä etelässä Haldimir ”kaunis”, Numenoren viimeinen sotaruhtinas! Ciryon tunsi masennusta, ajatellen olevansa ainoa joka tajusi tilanteen vakavuuden. Hän oli lukenut kaiken mahdollisen Haldimirista, mutta ei silti ymmärtämyt sotaruhtinasta. Mikään kirjoitettu ei kertonut mitä tämä oikeasti ajatteli ja halusi. Miksi ei Haldimir komentanut Gondorin sotavoimia Isildurin ja Anarionin sijaan? Sitä ei Ciryon ymmärtänyt. Mies oli numenorelainen kuten Elendilkin! Kaikki mitä Haldimirista sanottiin oli hyvää. Miksi tälläinen mies oli Sauronin palvelija?

Kaikki Haldimirin sotaliikkeet oli kirjoitettu muistiin tarkasti historioitsijoiden toimesta. Hänen salamakampanjansa Khandissa oli murtanut invaasion tehneiden varjaagien voiman. Pian tämän jälkeen Haldimir oli pienen armeijan kanssa murtanut Etu-Haradin kapinallisen prinssin vastarinnan ja lähettänyt tämän kahlittuna Armenelosiin. Hänen kahden kiilan iskunsa Belfalasin lahden siirtokuntia vastaan oli ollut lähes täydellinen ja vain Numenoren saaren katastrofaalinen tuho oli estänyt siirtokuntia sortumasta. Tämän jälkeen Haldimirin tähti oli noussut uusiin korkeuksiin Turfanin kapinan aikana, kun hän oli suorittanut salamamarssin pelastamaan liittolaistaan Herumoria. Turfanin kapina oli kukistettu säälimättä ja nopeasti, huolimatta kapinallisten suuresta miesylivoimasta. Haldimir ei ollut komentajana ikinä hävinnyt. Missä tahansa hän oli, siellä Numenoren armeijat olivat voittoisia. Tämä mies oli nyt kääntänyt armeijansa Gondoria vastaan. Jos haltiat viimein marssisivat Arnorin armeijan kanssa Gondorin avuksi odottaisi Haldimir heitä. Sitä kohtaamista prinssi Ciryon ei odottanut innolla. Sillä kaikesta Narceksen itsevarmuudesta ja viisaudesta huolimatta, mitä aliruhtinas ja Lindonin armeijan komentaja, kuka tahansa se olisikin, voisivat komentajalle joka ei ollut ikinä hävinnyt?

Kuningas Isildur keskusteli toisella puolella salia ruhtinas Glorfindelin kanssa. Aliruhtinas Narces oli vihjannut Isildurille, että juuri Glorfindel, Lindonin ruhtinas, olisi hänen paras ystävänsä neuvostossa. Niinpä kuningas ei ollut hukannut aikaa, vaan oli heti juhlien virallisen osuuden päätyttyä etsinyt ruhtinaan käsiinsä. Glorfindel keskusteli mielellään Isildurin kanssa. Lindonin ruhtinas oli kaiken aikaa varoittanut Ereinionia ja Elendiliä, että Numenoren kuninkaallisten uhka ei ollut poissa, vaikka itse Numenore oli poissa. Haldimir ja prinssi Gainor olivat yhä Umbarissa voimakkaan armeijan kanssa. He olivat jatkuvasti vahvistaneet asemiaan. Glorfindel oli nähnyt myrskyn lähestyvän, mutta edes hän ei ollut odottanut siitä moista rajuilmaa, joka oli iskeytynyt Gondoria vastaan. Kuka olisi voinut uskoa, että Sauron kykenisi luomaan niin nopeasti itselleen uuden ruumiin ja rakentamaan itselleen mahtiaseman Keskimaassa? Edes Glorfindel ei ollut uskonut siihen. Hän oli luullut uhan tulevan Umbarista ja kohdistuvan vain Gondoriin. Mutta nyt olivat sellaiset voimat liikkeellä, että kaikki olivat vaarassa.

”Me tarvitsemme laajan liiton Sauronia ja Umbaria vastaan”, selitti Isildur parhaillaan. ”Pelkään että ilman Lindonia emme voi kestää. Emme edes vaikka koko Arnorin voima ehtisi ajoissa avuksemme. Sauronin voima ja Haldimirin taito on meille liikaa”. Glorfindel nyökkäsi. ”Tiedän, mutta Lindonissa on voimakas mielipide joka vastustaa liittoa ihmisten kanssa. Liiton muodostaminen tulee olemaan vaikeaa. Käskynhaltija Melandur on johtava vastustaja, mutta on monia muitakin. Varo Melanduria, kuningas Isildur. Hän ei ole ystäväsi”!

Isildur hymyili alakuloisesti. ”Minulta ja maaltani alkavat ystävät loppua, ruhtinas. En uskonut kohtaavani täälläkin vihollisia”. Glorfindel nyökkäsi. ”Heitä on täälläkin, mutta meillä taistelut ovat poliittisia, eivät oikeita taisteluita. Meidän täytyy myös pelata poliittista peliä että voimme voittaa”.

Isildur katseli hetken vilkaasti keskustelevia haltioita linnan suuressa salissa. ”Maallani on vain vähän aikaa poliittisille peleille. Otin hirvittävän riskin kun saavuin tänne itse, ruhtinas Glorfindel. Aika kuluu kokoajan. Miksi emme voisi pitää neuvoston kokousta jo tällä viikolla ja katsoa kuka voittaa poliittisen pelin? Silloin ainakin voisin palata nopeasti kansani avuksi”! ”Meidän ei pidä hätiköidä, kuningas”, neuvoi Glorfindel. ”Jos kokous pidetään nyt on tulos melkoisen epävarma. Me voimme parantaa mahdollisuuksiamme, mutta se vaatii kärsivällisyyttä. Otit riskin tulemalla tänne, katso siis loppuun asti mitä tulee tapahtumaan, kuningas Isildur”. ”Mitä voimme tehdä”, kysyi Isildur kiinnostuneena. ”Huomenna”, selitti Glorfindel. ”Lähetämme kutsun isällesi Elendilille tulla osallistumaan neuvoston kokoukseen. Hän pitäkööt puheen Gondorin puolesta ja liiton puolesta. Ruhtinaat eivät tunne sinua, Isildur. Mutta he tuntevat Elendilin ja luottavat tähän. Arnorin Elendil on liittolaisemme ja ystävämme! Hänen sanaansa kuuntelevat monet, jotka eivät ehkä kuuntelisi melko tuntemattoman Gondorin Isildurin sanaa. Neuvon sinua siis olemaan kärsivällinen ja odottamaan, että isäsi saapuu mukaan kokoukseen”. Isildur katsoi hetken Glorfindeliin sanomatta mitään. Hän tunsi varmuuden ja voiman jota haltia huokui. ”Teen niin kuin neuvot, ruhtinas”, hän sanoi viimein. Kuka voisi olla kuuntelematta moisen ruhtinaan neuvoja? ”Ja huomaan ilokseni, että ainakin yksi ystävä minulla on Mithlondissa”.

Salmarindil Noldorin katseli ihaillen väkijoukon keskelle kulkevaa neitoa, joka pysähtyi keskustelemaan iloisesti kohtaamiensa tuttujen kanssa. Neito oli ruhtinas Galendilin sisar Melwen, jota Salmarindil oli rakastanut niistä päivistä asti, kun he olivat yhdessä eläneet Galendilin talossa. Melwenin ihmeelliset säihkyvät silmät eivät jättäneet Salmarindilia rauhaan. Kun hän ei ollut samassa huoneessa Melwenin kanssa hän näki nuo silmät mielessään. Tuona päivänä kuninkaan salissa käytiin paljon tärkeitä keskusteluita, mutta Salmarindil ei niistä välittänyt. Hän ajatteli vain rakkautensa kohdetta ja omaa tuskaansa.

Samassa toinen haltianeito astui Salmarindilin viereen. Tämä oli myös kaunis, mutta vaatimattomammalla tavalla kuin klassisen kaunin Melwen. ”Iltaa, veli”, neito tervehti. ”Iltaa, Melinir”, Salmarindil tervehti, mutta ei irrottanut katsettaan rakkautensa kohteesta. ”Miksi et ole keskustelemassa muiden korkeiden ruhtinaiden kanssa”, kysyi Melinir, vaikka tiesi hyvin syyn. ”Moni haluaisi puhua Lindonin neuvoston jäsenen kanssa. Kaikkien mielipiteellä on nyt väliä, veli”. Joskus Salmarindilia oli harmittanut sisaren poliittinen tarkkanäköisyys, joka oli ainakin yhtä hyvä kuin veljellään. Mutta ei enää! ”Sinä tiedät hyvin miksi”, vastasi Salmarindil tuskaisena mutta ylpeänä. ”Liian kauan olen joutunut odottamaan. Liian kauan on ruhtinas Galendil pitänyt minut poissa rakastamani naisen viereltä. Mieleni on katkera, Melinir”.

”Galendililla on varmasti syynsä”, tuumi Melinir. ”Ja jos epäilykseni on oikea, ei se syy tule menemään pois”. Nyt Salmarindil käänsi viimein kasvonsa sisareensa. Joskus heidän välinsä olivat olleet hyvin läheiset, mutta eivät enää. ”Miksi et voi ikinä tukea minua, Melinir”, hän huudahti tuskaisesti. ”Etkö näe että minä kärsin rakkauteni vuoksi”? Mutta Melinirin kasvoilla, jotka yleensä olivat niin lempeät, ei myötätuntoa näkynyt. ”Kehtaat puhua kärsimisestä minun kuulleni, veli. Onko minun rakkauteni vähäisempää? Mithlondin suuresta neuvonpidosta asti, yli tuhat vuotta, olet estänyt minua menemästä naimisiin tai olemasta sen miehen seurassa jota rakastan. Miten voit silloin ihmetellä, että minä en tunne sääliä sinua kohtaan. Sinulla on valta päästää minun tästä tilanteesta, veli, mutta sydämesi on kiveä”.

Salmarindil huokaisi. ”Hän ei ole arvoisesi, Melinir. Olemme puhuneet tästä lukemattomia kertoja. Hänen sukunsa on poliittinen vihollisemme ja itse ruhtinas Vorondur Echtelwion on mitätön mies, joka ei sovi suuren sukumme jäseneksi. En ymmärrä kuinka voit valita moisen miehen rakkaaksesi”. ”Ei sitä voi valita”, vastasi Melinir vihaisena. ”Mutta minä tiedän kyllä miksi et voi vieläkään suostua. Jos antaisi minun mennä naimisiin Ecthelwionin kanssa suuttuisi Galendil sinulle, etkä milloinkaan tulisi pääsemään naimisiin Melwenin kanssa”.

Siihen Salmarindil ei vastannut. Hän ällistyi aina sisarensa tarkkanäköisyydestä. Hän ei voinut vastata Melinirille, koska tämä oli aivan oikeassa. ”Sinä korostat aina omaa arvoasi, veli”, sanoi Melinir jo lempeämmin. ”Eikö sinun olisi aika tehdä jotakin arvokasta. Olisit vihdoinkin oma herrasi ja tekisit itse päätöksesi. Kyllä, ruhtinas Galendil oli holhoojamme, mutta sen velan olet jo maksanut moninkertaisesti vuosituhansia kestävällä uskollisuudella. Miten pitkään aiot vielä olla hänen uskollinen seuraajansa? Olisit sen sijaan Välwen huoneen päämies”! Sen sanottuaan Melinir poistui, mutta Salmarindil jäi vielä katselemaan neito Melwenin liikehdintää ja miettimään sisarensa sanoja.

ANNUMINASIN TIELLÄ

Glorfindelin suunnitelma kuningas Elendilin kutsumisesta mukaan neuvoston kokoukseen oli hyvä, mutta sitä ei voinut toteuttaa salassa. Käskynhaltija Melandurin allekirjoitus tarvittiin viralliseen kutsuun ja saman illan aikana myös ruhtinas Galendil oli kuullut kutsusta. Ruhtinas tiesi heti, että viestinviejää täytyi viivyttää. Kun viesti ei ehtisi ajoissa perille olisi neuvoston kokous pidettävä ilman Elendiliä. Jos Elendil olisi paikalla voisi hän kääntää neuvoston jäsenet liittoa tukemaan. ”On elintärkeää, ettei tämä viestinviejä ehdi ajoissa Annuminasiin”, huudahti Galendil talonväenkomppaniansa päällikölle, kapteeni Dalmasille. ”Sinä huolehdit, että lähettiä kohtaa viivitys jossakin tien varrella”. Kapteeni teki kunniaa ja lähti järjestämään asiaa, mutta näytti epävarmalta. Galendil kääntyi silloin paikalla olleen sir Mandorin puoleen, joka oli hänen vanhimpia ritareitaan. ”Glorfindelin suunnitelmat on estettävä tai hän vetää Lindonin mukanaan tuhoon”, ruhtinas sähähti menettäen hetkeksi malttinsa. ”Mene Dalmasin perään ja varmista että hän ymmärtää miten tärkeää tämä on. Glorfindelin aikeet on estettävä, tuli mitä tuli”. ”Kyllä herra”, vastasi Mandor ja juoksi Dalmasin jälkeen.

Mutta mielessään ritari ajatteli jo aivan muita asioita. Edellisenä päivänä oli Gauldor niminen dunadan ottanut häneen yhteyttä pyytäen Mandorilta apua Isildurin suunnitelmien estämiseksi. Vaikka Mandor vihasikin ihmisiä, mikä oli yleisesti tiedossa, ei hän ollut suostunut auttamaan Gauldoria avoimesti. Mandorin uskollisuus ruhtinaalleen oli suurempi kuin viha ja ahneus. Mutta tämä muutti kaiken. Hänen herransa halusi jonkun estävän Glorfindelin ja Isildurin suunnitelmat. Viha täytti ritarin mielen. Viha Glorfindelia ja tämän sukua kohtaan. Sillä eikö hänellä ollut henkilökohtainen asia selvitettävänä Lähteen huoneen kanssa? Jos hän voisi samalla toteuttaa herransa Galendilin tahtoa, niin sitä parempi. Juostessaan sir Dalmasin perään Mandor tiesi hakevansa heti käsiinsä Gauldorin. Hän tiesi nyt mitä heidän piti tehdä. Tuli mikä tuli, oli Galendil sanonut. Tuli mikä tuli! Hän kostaisi isänsä Afallonin kuoleman. Ecthelwion ei ollut paikalla, joten Mandor kostaisi Glorfindelille! Lähteen huone saisi vielä katua päivää jolloin Ecthelwion oli hylännyt Afallonin kuolemaan.

Hän ratsasti reipasta ravia tietä myöten. Aurinko oli nousemassa ja ratsastaja hymyili itsekseen. Ennen seuraavaa aamua hän olisi perillä Mithlondissa. Tylsä lähetintehtävä harmitti häntä, sillä normaalisti ritareita ei moisiin tehtäviin pistetty. Mutta Imladrisiin oli tullut huolestuttavia huhuja etelästä. Jotakin pahaa oli tapahtunut, mutta kukaan ei tiennyt varmasti mitä. Sen vuoksi oli Elrond lähettänyt hänet kiireesti Mithlondiin ottamaan selvää asioista. Matka oli taittunut hyvin ja ritarin hevonen oli vielä voimissaan. Hän kiihdyttäisi vauhtia illan tullessa ja olisi ennen aamua perillä.

Ritari oli kääriytynyt harmaaseen matkakaapuun, jonka alla kiilsi kevyt haarniska. Ei sillä että hän olisi pitänyt haarniskan käytöstä, mutta virallisen lähetin tehtävässä täytyi olla näyttävä. Matka oli ollut kuolettavan tylsä. Edes maisemat eivät enää jaksaneet kiinnostaa häntä, sillä ritari oli tehnyt matkan jo niin moneen kertaan. Arnorin kuningaskunnan muodostamisen jälkeen tieyhteydet olivat parantuneet huomattavasti, joten edes ennen niin kiinnostavat jokien ylitykset Baranduinilla ja Mitheithelillä sujuivat nyt siltoja pitkin. Hän ei pitänyt tällaisista matkoista. Lähetin tehtävä oli luvannut edes hieman jännitystä, mutta toisin oli käynyt. Ritarin seikkailunhaluinen mieli paloi haasteisiin, mutta niitä ei nykyään ollut. Silti hän tunsi mielessään että kaikki saattoi olla muuttumassa hyvinkin pian. Huhut määrittelemättömistä katastrofeista etelässä olivat pahoja. Jos jotakin oli oikeasti tapahtunut ei Eriadorkaan luultavasti pysyisi rauhallisena. Silloin tarvittaisiin kaikkia uljaita ritareita ja hän aikoi olla eturivissä!

Mutta juuri silloin matka muuttui paljon mielenkiintoisemmaksi. Itseasiassa liiankin mielenkiintoiseksi. Ensimmäiseksi hän näki hevosen tienpientareella syömässä rauhallisesti ruohoa. Joku on pysähtynyt levähtämään, tuumi ritari ensin. Mutta ei, olisiko levähtäjä jättänyt satulan yhä hevosen selkään ja ohjakset irralleen? Ei! Ritari veti rajusti ohjaksista ja tähysti ympärilleen, sillä hän näki nyt tumman mytyn makaamassa tien vieressä ruohikossa. Automaattisesti hänen vasen kätensä varmisti että miekka oli saatavissa mahdollisimman helposti esille. Hahmo ruohikolla ei liikkunut. Ritari pysäytti hevosen ja hyppäsi satulasta. Hetkeksi hän kyyristyi paikoilleen ja tähysti joka suuntaan pidättäen huomaamattaan hengitystään. Ei, hän ei nähnyt ketään. Onneksi näkyvyys joka suuntaan oli hyvä.

Varovasti ritari nousi pystyyn ja vetäen hevosta perässään käveli tumman hahmon luokse. Hän tajusi heti että tämä oli haltia ja näki Lindonin kaartin univormun miehen yllä. Kuninkaallinen lähetti! Vilkaisten vielä ympärilleen ritari kumartui miehen ylle ja käänsi tämän selälleen. Vatsassa oli kaksi miekanpistosta kertovaa jälkeä. Miestä oli isketty lähietäisyydeltä, tajusi ritari. Hän ei ollut epäillyt vaaraa! Lähetin miekka oli yhä huotrassa. Hän ei ollut epäillyt yhtään mitään. Samassa miehen silmät aukesivat, mutta vähäisellä parantajan kokemuksellaan, jonka oli omaksunut sydänveljeltään Derufinilta, ritari tiesi että lähetti oli kuolemaisillaan. Siltä mies yritti puhua. ”Hänellä oli vihreät silmät”, sai lähetti viimein henkäistyä. Sitten hänen silmänsä jälleen sulkeutuivat, nyt viimeistä kertaa.

Ritari tutki nopeasti lähetin ja tämän hevosen, mutta ei löytänyt viestiä. Se oli ehkä ryöstetty, mutta luultavammin viesti oli ollut suullinen. Ritari mietti hetken mitä tekisi. Hän nosti kuolleen lähetin hevosen selkään poikittain ja päätti viedä tämän ruumiin takaisin Mithlondiin. Mutta sitä ennen ritari tutki paikalle jääneitä jälkiä. Hän toivoi nyt että olisi antanut Derufinin lähteä mukaansa, mutta kuka olisi uskonut että tämän jäljittäjän taitoja olisi tarvittu ratsastusmatkalla Mithlondiin? Ritari itse ei ollut kaikkein taitavampia jäljittäjiä, mutta saattoi silti helposti nähdä paikalla olleen kolme ratsastajaa. Nämä olivat odottaneet lähettiä tien vierellä, täysin näkyvillä. Surmattuaan lähetin ratsastajat olivat kadonneet pohjoiseen. Ritarin mieli paloi ajamaan kolmea ratsastajaa takaa, mutta hän tiesi että se olisi virhe. Näillä oli joidenkin tuntien etumatka ja ritarin oma hevonen oli varmasti väsyneempi. Sitä paitsi hänen piti viedä sana tapahtuneesta Mithlondiin.

Mutta ritari ei ehtinyt vielä lähteä matkalle, kun lännestä, samalta suunnalta mistä hän oli tullut, ilmestyi kolme ratsumiestä näkyviin. Nämä kannustivat hevosiaan hurjaan vauhtiin ja lähestyivät nopeasti. Ratsastajat olivat nyt kyllin lähellä ja ritari saattoi nähdä heidän pukeutuneen mustiin kaapuihin. Kasvojen eteen oli vedetty huivit. Tappajat olivat palanneet? Se tuntui omituiselta. Koko tilanteessa oli jotakin omituista. Miehet eivät olleet edes paljastaneet miekkojaan. ”Mitä ihmettä”, huudahti ritari hämmästyneenä. Se ei ollut sitä miltä näytti, hän tajusi. ”ÄLKÄÄ TULKO LÄHEMMÄKSI”, hän huusi ja pudotti kätensä miekankahvalle. Mutta ratsastajat vain lähestyivät. Kiroten ritari päästi lähetin hevosen irti ja kannusti omaa ratsuaan eteenpäin. Vihdoinkin edessä oli toimintaa! Samalla hänen kaapunsa aukeni ja sen alta paljastui kiiltävä haarniska.

Mutta kaikki ei ollut edelleenkään sitä miltä näytti. Hyökkääjät näkivät toisen hevosen ja sen selässä poikittain makaavan ruumiin. He näkivät myös ritarin haarniskan. Etummainen ratsastaja kohotti kätensä ja kaikki kolme pysähtyivät epäröivän näköisinä vain 10 metrin päähän ritarista. Mutta tämä ei jäänyt odottamaan mitä miehet tekisivät vaan kannusti hevostaan eteenpäin. ”MAHTAN”, ritari huusi huoneensa sotureiden sotahuudon hyökätessään.

”EI, ODOTA”, huusi etummainen ratsastaja kohottaen kätensä kauemmaksi miekastaan. Ritari vetäisi ohjaksista ja pysähtyi miekka yhä koholla. Hänen silmänsä leiskuivat intoa ja kiihtymystä. ”Olet Imladrisin ritareja”, totesi etummainen ratsastaja. Hän puhui sindaria! Hitaasti, epäröiden, mies veti huivin pois kasvojensa edestä. Mies oli haltia! ”Minä olen Lähteen huoneen sir Dillian. Mitä ihmettä täällä tapahtuu”, huudahti ritari puristaen yhä miekkaansa. ”Puhukaa sukkelaan tai kohdatkaa miekkani terä, sillä kuninkaallinen lähetti on surmattu teidän toimestanne”! Myös kaksi muuta ratsastajaa oli nyt poistanut huivit kasvojensa edestä. He olivat kumpikin haltioita ja toinen oli huomiotaherättävän pitkä ja mustatukkainen. Haltialla olivat kasvot jotka jäivät mieleen, jos ne oli kerran nähnyt. Ja Dillian oli nähnyt! ”Ruhtinas Galendilin ritari”, hän huudahti.

Ritarin käsi putosi miekankahvalle ja alkoi vetää sitä esiin. ”Hän tunnisti minut”, mies huudahti. Johtajalta vaikuttava näytti epäröivän. Sitten hän kohotti kätensä kieltävästi. ”Ei, Darchas, pidä miekkasi tupessa. Hillitse kiivautesi. Meidän käsissämme ei ole verta eikä tule olemaankaan”. Ritari jonka nimi oli Darchas pisti hampaitaan kiristellen miekan takaisin tuppeen. Hän oli tilanteesta täysin eri mieltä kapteeninsa kanssa. He olivat suorittamassa salaista tehtävää herransa käskystä ja tuntematon Imladrisin ritari voisi paljastaa heidät. Vaikka kukaan ei tietenkään halunnut surmata toista haltiaa, heidän herransa etu vaati sitä juuri nyt. Mutta kapteeni oli eri mieltä. ”Minä olen sir Dalmas”, hän totesi katsoen Dilliania silmiin. ”Olen ruhtinas Galendilin talonväenkomppanian komentaja. Kuuntele selitystäni älä vedä liian nopeita johtopäätöksiä, sir Dillian”. Dalmas tiesi että Darchasin kanssa tulisi vaikeuksia myöhemmin. Tämä oli nuori, kiivas ja äärimmäisen kunnianhimoinen. Mutta Dalmas oli ennen kaikkea kokenut. Hän ei hyväksynyt toisen haltian surmaamista. Ja vaikka olisi hyväksynytkin hän tiesi paremmin. Dalmas oli nähnyt sir Dillianin silmät kun Darchas oli vetänyt miekkaansa esiin. Imladrisin ritari oli lähes hymyillyt. Se ei ennustanut hyvää. Niinpä Dalmas oli pysäyttänyt ritarinsa.

Dillian oli ehtinyt katsella tarkkaan kaikkia kolmea Galendilin ritaria. Hän ei uskonut olevansa vaarassa, sillä hän pystyisi varmasti surmaamaan heidät kaikki, jos taistella täytyisi. Mutta yhdelläkään kolmikosta ei ollut vihreitä silmiä! ”Selitä siis, sir Dalmas”, totesi Dillian hengittäen hieman rauhallisemmin. ”Kerro minulle ensin, sir Dillian, mitä täällä on tapahtunut”?

Dillian kohautti olkapäitään. ”Löysin kuninkaallisen lähetin surmattuna. Surmasta on pari tuntia ja surmaajia oli kolme. Mikä johtaa minut teihin. Kerro minulle, sir Dalmas, miksi en yrittäisi pidättää teitä. Olitte selvästi hyökkäämässä, kunnes huomasitte etten olekaan lähetti”. Ja samassa Dillian tajusi mitä oli pielessä. ”Te ette tappaneet häntä”, hän totesi ääneen. ”Te olitte hyökkäämässä hänen kimppuunsa, eli ette tienneet hänen kuolleen. Mitä ihmettä täällä tapahtuu, sir Dalmas”? Dalmas huokaisi. Estääkseen yhteenoton Imladrisin ritarin kanssa, joka näytti enemmän kuin pätevältä ja paljon pahemmalta kuin vaaralliselta, hänen oli kerrottava totuus. ”Lupaa minulle, sir Dillian, että et kerro tapaamisestamme kenellekään. Anna minulle kunniasanasi. Silloin minä kerron sinulle mitä teimme täällä. Jos uskot selityksesi, sitoo lupauksesi sinua. Jos et usko, tee mitä sinun täytyy”! Dillian tuijotti sir Dalmasia silmiin. Tämä näytti kunnianmieheltä, joka halusi vain estää taistelun Dillianin ja omien ritareidensa välillä. Sir Darchasiksi kutsuttu näytti enemmän kuin halukkaalta käymään Dillianin kimppuun. Dalmasin hankala tilanne kävi Dilliania sääliksi. ”Hyvä on”, hän sanoi viimein. ”Jos uskon selityksesi, ei teitä tarvitse mainita raportissani”! ”Me aioimme ryöstää lähetin hevosen”, selitti Dalmas näyttäen häpeilevältä. ”Emme aikoneet vahingoittaa häntä, ainoastaan uhkailla. Emme edes vetäneet miekkojamme esiin”. Dillian nyökkäsi. Se piti paikkansa! ”Mutta miksi te haluaisitte estää kuninkaallista lähettiä pääsemästä perille, minne hän sitten olikin menossa”?

Dalmas pudisti päätään. ”En voi kertoa sitä. En muuta kuin että herramme määräsi meidät estämään häntä. Mutta usko minua, sir Dillian. Me emme aikoneet vahingoittaa lähettiä eikä meillä ollut mitään tekemistä hänen kuolemansa kanssa”! Dillian nyökkäsi. Hän uskoi kapteenia. ”Hyvä on, minä uskon teitä ja pidän sanani. Jos te haluatte tehdä jotakin hyödyllistä, seuratkaa murhaajien jälkiä. Kuninkaallinen lähetti on surmattu ja se on vakava rikos! Dillian vilkaisi vielä sir Darchasiin ja näki tyytymättömyyden tämän silmissä. Tuosta nuoresta ritarista koituisi vielä ongelmia, hän tajusi. Sitten Dillian tervehti Galendilin ritareita ja kannusti hevostaan kohti Mithlondia.

”Meidän olisi pitänyt surmata hänet”, tuumi Darchas huonotuulisesti kun Dillian oli poistunut. ”Hän ei pidä sanaansa. Teit typerästi, kapteeni”. ”Älä ole niin innokas surmaamaan asetovereitamme, nuori ritari”, tuhahti Dalmas. ”Minä pelastin sinut tai hänet sukusurman kohtalolta. Luultavasti hänet! Hän pitää kyllä sanansa. Sinulla on vielä paljon opittavaa kunniasta, sir Darchas”. ”Mitä kunniaa on herramme pettämiselle”, huudahti Darchas. ”Sillä sen sinä olet tehnyt, sir Dalmas, ja siitä joudut vielä tilille”. Dalmas pudisti päätään. Darchasissa oli jotakin pahasti vialla. ”Mitä teemme, kapteeni”, kysyi kolmas ritari. ”Seuraamme jälkiä vähänaikaa. Jos murhaajat ovat menneet Arnoriin, emme seuraa pitkälle, sillä meidän pitää palata pikaisesti Mithlondiin raportoimaan ruhtinaallemme. Mutta minä aavistelen, että jäljet vievät meidät samaan määränpäähän”.

SIR DILLIAN

Seuraavana aamuna Pyhän Piirin sir Enlian oli kuninkaanlinnan päivystäjä. Hän istui tylsiintyneenä päivystäjälle varatussa toimistossa, kun linnan pääovi aukeni ja harmaakaapuinen hahmo kiiruhti sisään. Enlian tunnisti heti saapujan yhdeksi Lähteen huoneen ritareista, mutta ei muistanut miehen nimeä. Salamana hän loikkasi pystyyn ja kiiruhti tätä vastaan. Sillä Dillianin olemuksessa oli jotakin varoittavaa. Jotakin oli tapahtunut. Dillian näki heti kookkaan Pyhän Piirin ritarin. Tämän punainen kaapu kiinnitti aina katsojien huomion. Enlian oli seitsemästä Pyhän Piirin ritarista kaikkein mukavin, tiesi Dillian. Hän ei ikinä väsynyt tekemään velvollisuuttaan, mutta saattoi silti aina löytää aikaa nuorempien ritareiden kanssa vitsailuun. Dillian oli iloinen että Enlian oli päivystäjänä mustanpuhuvan Denhalin tai tylyn Gelmirin sijaan.

”Lähteen ritari”, tervehti Enlian. ”Sir Dillian palveluksessanne, herra”, vastasi Dillian. ”Minun täytyy puhua heti aliruhtinas Narceksen kanssa. Asia on äärimmäisen tärkeä”. Enlian ei epäröinyt vaan viittasi nuoremman ritarin heti seuraamaan itseään. Dillian ei puhunut mitään, kun he kävelivät leveää käytävää myöten aliruhtinas Narceksen toimiston luokse. Sir Enlian koputti äänekkäästi ja astui sitten sisään. ”Sir Dillian saapui juuri”, ilmoitti Enlian. ”Hänellä on tärkeää asiaa teille, herra”. Narces kohotti katseensa paperipinosta, jota oli juuri käynyt läpi. Dillian ei muistanut ikinä nähneensä Narcesta ilman että tällä olisi edessään tai mukanaan asiakirjoja. ”Ah, urhea sir Dillian. Tämäpä miellyttävä yllätys”, totesi Narces aidon ilahtuneesti. Hän kuitenkin synkkeni heti nähdessään ritarin ilmeen. Jotakin oli tapahtunut! ”Herra, löysin kuninkaallisen lähetin eilen kuolleena Annuminasin tien varrelta. Hän oli pukeutunut kaartin univormuun”! Narceksen suu lähes loksahti auki. Tätä hän ei ollut odottanut. ”Kuollut? Miten se tapahtui”?

Dillian katsoi Narcekseen kuolemanvakavana. ”Herra, hänet murhattiin. Se oli tapahtunut muutamaa tuntia ennen saapumistani. Paikalla oli ollut kolme ratsastajaa ja he olivat tekonsa tehtyään poistuneet pohjoiseen, kohti Arnoria”. ”Murhattiin”, huudahti Enlian unohtaen paikkansa. Hänen kätensä putosi automaattisesti miekankahvalle. Narces sulki silmänsä. Mihin oltiin tulossa, kun kuninkaallinen lähetti ei saanut ratsastaa rauhassa edes Mithlondin ja Annuminasin välillä? ”En löytänyt viestiä”, lisäsi Dillian. ”Jos sellainen oli on se viety”.

Narces nyökkäsi. ”Hyvä on”, hän huokaisi. ”Minun täytyy ilmoittaa asiasta kuninkaalle. Sir Enlian, tee työsi. Kiitoksia että toit tiedon, Dillian. En unohda sitä”. Dillian kumarsi kun Narces poistui kiireesti. Oli viesti sisältänyt mitä tahansa, se oli saanut Narcekseen liikettä. ”Mitä aiot tehdä, herra”, kysyi Dillian katsoen Pyhän Piirin ritariin, joka näytti mietteliäältä. ”Lähetän partion tutkimaan tapahtunutta”, vastasi Enlian. ”Tämä asia täytyy selvittää juurta jaksaen. Tällaista ei ole tapahtunut...niin, en muista onko tällaista tapahtunut ikinä ennen. Se huolestuttaa minua”. Dillian kalpeni hivenen. Sir Enlian ei ollut henkilö, joka huolestuisi tyhjästä. Pikemminkin Enlian huolestutti muita kuin huolestui itse! ”Teidän pitäisi tietää”, tuumi Dillian, ”että lähetti ei epäillyt mitään ennen kuin hänet tapettiin. Melkein kuin hän olisi tunnistanut tappajat. Muuten en voi auttaa teitä, herra”.

”Etkö todellakaan”, kysyi Enlian. ”Miksi minusta tuntuu, että jotakin jäi sanomatta”? Dillian kohautti olkapäitään. ”En sano enempää, herra. Paikalla oli muitakin, mutta he eivät liittyneet surmaan. Siitä olen varma. Annoin heille sanani, etten puhuisi heistä. joten en sano enempää”. Enlian nyökkäsi hyväksyvästi. ”Ymmärrän. Ritarin on aina pidettävä sanasi. Ole kuitenkin varovainen, sir Dillian. Jotakin pahaa on tekeillä Mithlondissa. Jotakin hyvin pahaa”!

Glorfindel kuunteli Narceksen asian rauhallisen oloisena. Aliruhtinas oli ensin käynyt tekemässä virallisen ilmoituksen kuninkaalle ja kiiruhtanut sitten Glorfindelin luokse. Sir Enlian tutkisi kyllä tapahtuneen tarkemmin. Siihen ei Narcesta tarvittu! ”Mitä teemme nyt”, kysyi Narces viimein. ”Lähetänkö uuden viestinviejän Elendilin luokse”? Mutta Lindonin ruhtinas pudisti päätään. ”Ei, älä lähetä. Olemme menettäneet jo kallisarvoisia päiviä. Meidän on selvittävä ilman Elendiliä. Gondor ei voi odottaa enää pidempään. Heidän sotilaansa tarvitsevat tiedon että eivät ole enää yksin. He tarvitsevat sen mahdollisimman pian, vaikka joukkomme eivät voikaan ehtiä vielä pitkään aikaan avuksi. Ilman tietoa että apu on tulossa heidän rohkeutensa voi romahtaa. Meidän on toimittava nyt heti”! ”Neuvosto siis kokoontuu, jos saamme kuningas Ereinionin suostumuksen”? Glorfindel nyökkäsi. ”Kyllä, heti huomenna”!

Illan tullen sir Dillian käveli kuninkaanlinnan pääportin luona, kun hän näki yksinäisen ritarin lähestyvän ratsain. Hän tunnisti heti tulijan. Se oli sir Dalmas! Kiinnostuneena Dillian käveli tätä vastaan. He tervehtivät jäykästi ja Dalmas laskeutui alas satulasta. ”Oletko pitänyt sanasi, sir Dillian”, hän kysyi. ”Minä pidän aina sanani”, Lähteen huoneen ritari vastasi. ”Niin, tiedän”, Dalmas tuumi. ”Siksi tulin luoksesi lähetettyäni toverini raportoimaan herrallemme Galendilille. Olen sen velkaa sinulle. Me seurasimme jälkiä, sir Dillian. Seurasimme niitä suoraan Mithlondiin. Kuka tahansa surmasikin kuninkaan lähetin, hän lähti täältä ja palasi tänne. Täällä on jokin salaliitto tekeillä, ritari. En tiedä kuka enkä miksi, mutta ajattelin että sinun tulisi se tietää. Ehkä voit tehdä jotakin sen pysäyttämiseksi. Kuulin nimittäin juuri että Lindonin neuvosto kokoontuu huomenna. Lähetin viesti koski neuvoston kokoontumista. Jos tekeillä on salaliitto, niin he voivat yrittää vielä jotakin ennen huomista”. Dillianin ajatukset liikkuivat samaan suuntaan. ”Kiitän sinua, sir Dalmas. Olen nyt iloinen että kaikki kävi niin kuin kävi siellä Annuminasin tiellä. Mutta minun täytyy nyt poistua miettimään tätä kaikkea. Jotakin omituista on todellakin tekeillä”! Dalmas katseli surullisena Dillianin jälkeen. Kenties ritari voisi estää lisää pahaa tapahtumasta. Mutta Dalmasin piti ajatella nyt omia asioitaan. Sillä varmasti hänen päivänsä ruhtinas Galendilin talonväen kapteenina olivat luetut.

Malagas kirosi mielessään. Häntä ei oltu pestattu tällaiseen toimintaan. Oli keskiyö ja hän hiipi pitkin kuninkaanlinnan käytävää miekka kädessään, pukeutuneena mustaan kaapuun. Kukaan ei saisi tunnistaa häntä myöhemmin. Tähän oli tultu! Toteuttaakseen herransa Haldimirin tahtoa oli Malagasin täytynyt viimein turvautua suoraan toimintaan. Ei riittänyt, että hän oli lähettänyt apurinsa pysäyttämään lähetin. Se oli vain aikaistanut neuvoston kokousta. Gauldor ja sir Mandor olivat kumpikin vakuuttaneet Malagasille, että ilman Elendilin vaikutusta neuvosto luultavasti asettuisi vastustamaan liittoa Gondorin kanssa. Mutta Malagas ei luottanut siihen. Hän tiesi kuka voisi kääntää tilanteen neuvostossa Isildurin eduksi. Mitä tahansa voisi tapahtua. Hänen täytyi varmistaa että liittoa ei syntyisi. Siksi hän hiipi nyt käytävässä Gauldorin ja yhden tämän palvelijan kanssa. Heillä oli kaikilla miekat käsissään ja Gauldorin miekan terässä oli jo verta. Hän oli surmannut käytävän päätä vartioineen sotilaan epäröimättä. Heidän oli helppo päästä linnaan, koska Malagas asui siellä, mutta näissä käytävissä eivät vieraat saaneet liikuskella vapaasti milloinkaan. Siksi vartijan oli täytynyt kuolla. Hitaasti he lähestyivät pahaa-aavistamatonta kohdettaan. Mikä voisi uhata Lindonin hallitsijoita heidän omassa linnassaan? Haltiat nukkuivat rauhallisesti ja tulisivat heräämään kauhistuttavaan aamuun!

Dillian oli miettinyt tilannetta koko illan Lähteen kartanossa, mutta hän ei ollut keksinyt mitään tärkeää. Ehkä hänen olisi sittenkin pitänyt uskoutua sir Enlianille. Tämä olisi varmasti ymmärtänyt paljon enemmän kuin Dillian. Mutta nyt oli myöhäistä. Ritari toivoi että ruhtinas Ecthelwion olisi paikalla, mutta hän oli poissa kaukaisessa Imladrisissa. Ecthelwion olisi kyllä tiennyt mitä tehdä. Oli jo keskiyö ja Dillianin levottomuus lisääntyi kokoajan. Lopulta hän saavutti päätöksen. Jos jotakin yritettäisiin tapahtuisi se tänä yönä. Aamulla olisi jo myöhäistä. Siksi Dillian päätti mennä kuninkaanlinnaan. Jos jotakin tapahtuisi, se tapahtuisi juuri linnassa.

Ripeästi Dillian käveli keskustorin poikki portille. Vartijat tunnistivat hänet ja päästivät mitään kyselemättä sisään. Linnan öiset käytävät olivat aavemaisen autiot, kun ritari käveli niitä pitkin. Hän päätti tarkistaa, että kaikki oli hyvin kuningas Ereinionin tiloissa. Niinpä Dillian lähti kävelemään siihen suuntaan, mutta pysähtyi hämmästyneenä leveän käytävän eteen. Kaartin sotilas makasi selällään lattialla silmät lasittuneina. Verta virtasi yhä hänen vatsassaan olevasta haavasta. Sotilas oli tapettu juuri äsken, tajusi Dillian. Hän paljasti miekkansa ”SALAMURHAAJIA”, huusi ritari suureen ääneen. Linnan käytävissä huuto kuului pitkälle ja kovaa. Sitten hän jo juoksi kohti kuningas Ereinionin makuukamarin ovea. He aikoivat tappaa kuninkaan ja estää siten neuvoston kokouksen, ritari ymmärsi. ”KUNINGAS”, kuului jostakin takaa sir Enlianin luja huuto. ”Suojelkaa kuningasta”! Lukuisat juoksevat saappaat kopisivat lattian kiviseen pintaan. ”Kiiruhtakaa”, kuului huutoa toiselta suunnalta, kun vartio purkautui vahtihuoneesta ulos käytävään.

Dillian ja yksi kaartin sotilas ehtivät makuuhuoneen ovelle yhtäaikaa ja sotilas riuhtaisi sen auki. Dillian pysähtyi ovelle. Kuningas Ereinion oli yhä vuoteessaan katsellen rauhallisen näköisenä ovelle. Hänen aseenkantajansa Nolondil, joka nukkui viereisessä huoneessa, seisoi vuoteen edessä lyhyt eket miekka osoittaen kohti ovea. Hän oli valmis kuolemaan kuninkaansa ja sukulaisensa puolesta! Dillianin katse haravoi nopeasti huoneen. Ei ketään! Mutta kuitenkin käytävän vartija oli surmattu! ”Suojelkaa kuningasta”, Dillian komensi ja astui takaisin käytävään, kun koko vartioryhmä syöksyi huoneeseen. Ritarin käsi kohosi haromaan hiuksiaan, kuten hänellä oli tapana ajatellessaan keskittyneesti. Salamurhaajat eivät olleet kuninkaan tiloissa. Miten se oli mahdollista?

Siihen oli looginen vastaus. He eivät olleet tulleet koko käytävään. Paikasta missä vartija oli seissyt pääsi myös jatkamaan eteenpäin, toiseen käytävään. Kruunun viranomaisia nukkui siellä. Aliruhtinas Narceksen huoneet olivat siellä, samoin käskynhaltijan. Ja Glorfindelin! Ajatus iski salamana Dillianin aivoihin. Glorfindel! Kuka oli Isildurin tärkein tukija? Kuka voisi vielä kääntää neuvoston mielen liittoa tukemaan? Ilman Glorindelia Isildurilla ei ollut lainkaan toivoa. Jos salamurhaajat surmaisivat Ereinionin lähtisi koko Lindon kostamaan! Mutta Glorfindel oli eri asia. Kiroten tyhmyyttään Dillian pinkaisi juoksuun. Ritareita tuli häntä vastaan. Yhdellä heistä oli punainen kaapu yllään. Se oli sir Enlian. ”Sir Dillian! Mihin matka”, ihmetteli Enlian ritarin kiirettä. ”Se onkin Glorfindel”, tämä huusi ja jatkoi juoksuaan miekka yhä paljastettuna. Enlian tajusi heti mitä Dillian tarkoitti. Turhaan hänen ei sanottu olevan Pyhän Piirin ritareista nopein ajatuksiltaan. ”Suojelkaa kuningasta”, hän komensi ritareitaan ja juoksi Dillianin jälkeen.

Dillian näki heti kolme hahmoa Glorfindelille varatun huoneen ovella. He olivat pukeutuneet tummiin kaapuihin ja jokaisen kädessä oli miekka. Vaivautumatta hidastamaan juoksuaan Dillian jatkoi eteenpäin. He kuulivat hänen tulonsa ja kääntyivät kohtaamaan ritaria. Mutta Dillian ei pysähtynyt vaan syöksyi suoraan keskelle kolmikkoa. Hän ei aikonut antaa yhdellekään heistä aikaa livahtaa ovesta sisään tekemään murhatyötään. Miekat iskivät yhteen ja Dillian heittäytyi oikealle torjuen samalla kylkeensä suuntautuneen iskun. Hän ei kuitenkaan päässyt pois kolmikon keskeltä. Nämä tajusivat heti, että heidän piti surmata Dillian kun tämä oli epäedullisessa asemassa. Muuten ritari luultavasti tekisi heistä selvää jälkeä. Dillian heittäytyi mahdollisimman lähelle sivullaan olevaa vastustajaa, niin ettei tämä voinut käyttää miekkaansa. Mies horjahti muttei kaatunut. Takaapäin tullut miekanisku viilsi auki Dillianin kaavun, mutta ei osunut ihoon. Hänellä ei ollut haarniskaa yllään. Dillian kirosi mielessään. Kenties tämä ei ollutkaan hyvä idea, hän alkoi aavistella torjuen iskuja edestä ja takaa! Mutta samassa hänen takanaan seisovat miehen miekanisku pysähtyi keskelle ilmaa, kun pitkä säihkyvä miekka ilmestyi kuin tyhjästä torjuntaan. Dillian vilkaisi taakseen lyöden samalla nenään sitä vastustajaa, jossa hän oli kiinni. Sir Enlianin kasvot säihkyivät samaa eloisaa innostusta, jonka Dillian tiesi olevan omilla kasvoillaan. Vihdoinkin toimintaa! Enlian teki pienen liikkeen miekallaan ja varomattoman salamurhaajan miekka sinkoutui ilman halki lattialle. Samassa pitkä miekka jo lävisti miehen.

Nähden sir Enlianin kääntyvän oikealle Dillian syöksyi eteenpäin ja hyökkäsi edessään seisovan miehen kimppuun. Hän kuuli tuskanhuudon takaansa, kun Enlianin miekka löysi tiensä vastustajaan, joka oli yhä sekaisin Dillianin lyönnin jäljiltä. Se jätti jäljelle vain yhden vastustajan, joka yritti epätoivoista pistoa, mutta Dillian väisti ja surmasi miehen. Sitten hän kääntyi tyynenä ja nyökkäsi Enlianille kiitokseksi. ”Ota häneltä huppu pois”, komensi Enlian osoittaen muita parempaan kaapuun pukeutunutta miestä. Dillian kumartui miehen puoleen ja poisti hupun. Se oli ihminen! ”Tunnetko hänet”, kysyi Dillian katsellen miestä. ”Kyllä”, Enlian vastasi. ”Siinä on salaliittolaisemme. Hän on Isildurin sihteeri Malagas. Siinä on vihollisen kätyri. Voisinpa surmata hänet vielä uudelleen”! Sir Enlianin äänestä kuvastui aito viha. ”No, ainakin pysäytimme heidät ajoissa. Ruhtinas Glorfindel on turvassa”. Enlian nyökkäsi. ”Tule, palataan aulaan. Minun täytyy järjestää partioita tutkimaan koko rakennus. Kuka tietää kuinka monta salamurhaajaa oli alunperin”.

He kävelivät linnan aulaan järjestettyään ensin kaartilaisia Glorfindelin huoneen suojaksi. Lukuisia Lindonin ruhtinaita oli jo siinä vaiheessa ehtinyt paikalle ja joillakin oli mukana omia ritareitaan. Myös ruhtinas Galendil oli paikalla, sillä hän asui kartanossa aivan kuninkaanlinnan vierellä. Kuultuaan uutisen oli ruhtinas heti ottanut mukaan parhaat ritarit ja kiiruhtanut kuninkaansa avuksi. Mutta tilanne oli jo ohi! ”Saimme kaikki kolme salamurhaajaa surmattua”, selitti Enlian kärsivällisesti Galendilille ja muille ruhtinaille. ”Mitään vaaraa ei enää ole, herrat. Voitte mennä kotiin”. Dillian katseli Galendilin kasvoja kiinnostuneena, mutta näki tämän ilmeessä vain avointa huolta serkustaan Ereinionista. Galendilin vierellä seisoi tämän vasta nimitetty talonväenkomppanian kapteeni Darchas ja näytti ylpeältä. Heti palattuaan oli Darchas kertonut kaiken tapahtuneen ruhtinaalleen ja syyttänyt kapteeni Dalmasia Galendilin pettämisestä. Sen sijaan että olisi surmannut sir Dillianin tämä oli kertonut ritarille kaiken. Galendil kyllä tiesi kuka oli palvelut häntä hyvin ja kuka huonosti. Dalmas sai saman tien potkut ja loistava ritari Darchas nimettiin tämän tilalle. Siinä oli ritari joka ajatteli samoin kuin Galendil ja oli valmis herransa päämäärien hyväksi uskaltamaan lähes mitä tahansa. Hän oli täysin erilainen kuin varovainen ja kunnianhimoton sir Dalmas. Myös kaksi muuta ritaria oli Galendilin mukana. Heistä vanhempi oli sir Mandor, joka näytti aina huonotuuliselta. ”Herra, ehkä meidän pitäisi palata kartanoon”, ehdotti Mandor nyt. ”Emme voi tehdä täällä mitään”.

Kuullessaan ritarin matalan äänen Dillian kääntyi katsomaan tähän. Heidän katseensa kohtasivat ja Dillianin silmät liimautuivat ritariin. Tämän silmät olivat vihreät! He tuijottivat toisiaan ja viha alkoi kuvastua Mandorin kasvoilta, kun tämä alkoi aavistaa mitä toinen ajatteli. Dillianin silmät laajentuivat hieman ja hän astui eteenpäin, Mandorin ja Enlianin väliin. Galendil katsoi kummastuneena ritarin käytöstä. ”Herra, pidättäkää hänet”, huudahti Dillian katsoen sir Enlianiin. Tämä tajusi samassa pelinsä olevan pelattu ja sysäsi eteensä kävellyttä ritaria voimakkaasti rintaan. Tämä lennähti taaksepäin mutta säilytti tasapainonsa. Sir Mandor loikkasi Dillianin perään miekka koholla ja kasvot vääristyneinä raivosta. Hänen miekkansa viuhui mutta osui vain ilmaan, sillä Dillian kierähti ketterästi sivuun, ollen nyt iloinen että oli jättänyt haarniskan pois. Samassa hän oli jo varoasennossa miekka paljastettuna. ”Seis, mitä tämä merkitsee”, huudahti Galendil, mutta kumpikaan ritari ei kuunnellut. Miekat iskivät yhteen. Mandor syöksyi raivoisasti kohti vastustajaansa. Miekat kalahtivat yhteen ja Mandor törmäsi vauhdilla Dillianiin. Ilmiselvästi hän tiesi, että jos Dillian saisi aloitteen hän tekisi nopeasti selvää vastustajastaan. Dillian putosi polvensa varaan lattialle ja Mandor näki tilaisuutensa tulleen. Hän iski alaspäin niin lujaa kuin kykeni. Mutta sir Dillian torjui iskun ilmasta ja sysäten vastustajansa miekan syrjään viilsi taitavalla liikkeellä tämän kyljen auki. Sir Mandor horjahti taaksepäin ja samassa Dillian jo iski uudelleen. Mandor kaatui kuolevana lattialle. Dillian pyyhki rauhallisesti hikeä otsaltaan ja katsoi Enlianiin. ”Hän oli etsimäni petturi, herra”, selitti ritari.

LINDONIN NEUVOSTO

Seuraavana päivänä he kokoontuivat. Narces seisoi neuvoston salin ovella toivottaen tervetulleeksi kaikki neuvoston jäsenet henkilökohtaisesti, niin ystävät kuin vastustajatkin. Juuri sellainen oli Nan Lasgalenin Narces. Aina viileän kohtelias kaikkia kohtaan. Vain harva tiesi mitä hän oikeasti ajatteli mielessään. Moni oli odottanut näkevänsä Narceksen kasvoilla huolen ja pettymuksen edellisen yön tapahtumien takia, mutta Narces oli jo pyyhkinyt kaiken tuon mielestään. Tärkeintä oli nyt neuvoston kokous. Millään muulla ei ollut väliä! Kohteliaasti Narces tervehti Mithlondin ruhtinas Gildoria, joka saapui viimeisenä kokoukseen. Sitten Lindonin aliruhtinas nyökkäsi Pyhän Piirin sir Langurikille, että tämä sulkisi salin ovet. Ovien sulkeuduttua Narces käveli kohti pitkää pöytää, jonka äärellä kokous pidettäisiin. Kävellessään hän ehti nähdä kaikki pöydän ääressä istuvat. Ereinion Gil-galad näytti viisaalta ja loistavalta kunniapaikallaan. Kuningas Isildur ja hänen vanhin poikansa Elendur olivat paikalla edustamassa Gondoria. Isildur oli selvinnyt hyvin järkytyksestä kuultuaan sihteerinsä työskennelleen sotaruhtinas Haldimirin laskuun. Nyt kuningas näytti jännittyneeltä. Hänen maansa kohtalo ratkeaisi luultavasti kokouksen aikana! Cirdan ”laivanrakentaja” oli paikalla vanhana ja viisaana, mutta haluttomana ottamaan vastuuta. Hänen vanhin poikansa Falasdil edusti Aerdorin maakuntaa. Laiquendia edusti heidän päämiehensä Älwe. Sindarin kuningas Galadhil oli saapunut Ost-in-Sindarista vasta edellisenä päivänä eikö kukaan tiennyt mitä hän ajatteli. Galadhilin seurassa oli hänen aliruhtinaansa Annael, sekä sindarin mahtava ruhtinas Lovandil. Se jätti jäljelle noldorin ylpeät ruhtinaat. Kaiken kokenut Guilin oli saapunut Forlondista ja riidanhaluinen Erendur Harlondista. Muut noldorin edustajat olivat ruhtinaat Galendil, Gildor Inglorion ja Salmarindil Noldorin. Lisäksi paikalla oli tietysti Lindonin ruhtinas Glorfindel ja kruunun edustajat, käskynhaltija Melandur ja aliruhtinas Narces. Siinä olivat ruhtinaat jotka päättäisivät tuona päivänä luultavasti koko maailman kohtalosta.

Ehdittyään pöydän luokse Narces istuutui omalle paikalleen. ”Herra, olemme valmiita aloittamaan kokouksen”, aliruhtinas ilmoitti virallisesti. ”Kiitoksia, hyvä Narces”, nyökkäsi Ereinion. ”Jatka, ole hyvä”! Narces kääntyi katsomaan kuningas Isilduriin. ”Gondorin kuningas Isildur on saapunut hädän hetkellä Mithlondiin pyytämään apuamme. Hänen sukunsa on valtakunnan perinteinen liittolainen ja ystävä. Siksi kruunu kuuntelee mitä kuningas Isildurilla on sanottavaa ja alistaa päätöksen toimenpiteistä Lindonin neuvoston päätettäväksi. Kantakaamme kaikki yhdessä vastuu päätöksestä joka tulee vaikuttamaan meihin kaikkiin. Kruunu myöntää täten kuningas Isildurille oikeuden esittää asiansa neuvoston edessä. Olkaa hyvä, teidän ylhäisyytenne”!

Silloin Isildur nousi seisomaan pitkänä ja tyylikkäänä Gondorin kaartin mustahopeisessa univormussa. Hänen silmissään ei ollut anovaa katsetta, vaan Isildur kohtasi haltioiden ruhtinaat rohkeasti ja päättäväisesti. Hän muistutti heitä vanhasta liitosta Sauronia vastaan ja siitä miten Numenoren ”uskolliset” olivat pitäneet tuota liittoa kunniassa. Kuninkaalliset olivat siitä luopuneet. Juuri kuninkaalliset olivat Ar-Pharazonin aikana hyökänneet Valinoriin ja ottaneet Sauronin lähes jumalakseen. Juuri he olivat valmistelleet invaasiota Lindoniin ja pyrkineet koko Keskimaan herroiksi. Sama mies johti nyt Umbarin armeijaa. Haldimir ”kaunis”! Hän oli Sauronin liittolainen ja ystävä. Hänessä eli yhä vanha unelma Numenoren maailmanherruudesta.

Isildur kertoi yksityiskohtaisesti, miten Sauronin örkit ja Umbarin armeijan sotilaat olivat hyökänneet liittolaisineen Gondorin kimppuun. Hän kertoi katkerasta taistelusta Minas Ithilin muureilla ja tienristeyksessä, kun Isildur oli murtautunut länteen läpi vihollisen linjan. Hän kertoi Osgiliathin epätoivoisesta puolustuksesta. Ja hän kertoi palaneesta Ithilienistä ja sen murhatuista asukkaista. Hän kertoi massamurhasta, jonka kenraali Endrazor oli suorittanut. ”Silloin minä nousin laivaan ja suuntasin Mithlondiin”, huudahti Isildur. ”Sillä tiesin, että kansani tuhoutuisi ilman apua. Vastassamme oleva voima on liian suuri, sillä Sauronin mahtia ja Haldimirin viisautta ei voi kukistaa Gondorin voimilla. Koko kansaani uhkaa sama kohtalo kuin Ithilienin asukkaita. He ovat teidän muinaisia ystäviänne, jotka epäröimättä tulisivat avuksenne hädän hetkellä. Heidän on hätä nyt! Minä vetoan vanhaan liittoon välillämme. Vanha vihollinen on jälleen kimpussamme, muodostakaamme siis vanha liittomme hänet jälleen kukistamaan”.

Lopetettuaan puheensa Isildur istuutui. Hetken kaikki olivat hiljaa, miettien kuulemaansa. He tajusivat miten suuressa hädässä oli Gondorin kuninkaan täytynyt olla, että jätti veljensä puolustamaan Anduinin linjaa ja poistui itse apua hakemaan. Sillä kukaan ei tuona päivänä epäillyt Isilduria pelkuruudesta, niin vakuuttava oli Gondorin kuningas. Mutta käskynhaltija Melandur epäili kaikkea muuta mitä kuningas sanoi. Epäröimättä hän kohotti kätensä. ”Lindonin käskynhaltija Melandurilla on puheenvuoro”, totesi Narces.

Rauhallisen sulavasti Melandur nousi seisomaan. Hän oli nuoruudessaan ollut kuningas Fingonin talonväen ritari, mutta täpärä pelastuminen Nirnaethin taistelukentältä oli muuttanut hurjaa ja suoraa Melanduria valtavasti. Hänestä oli tullut varovainen ja ovela. Yksinkertainen ritari oli nyt loistava ja suurieleinen ruhtinas, joka oli aina valmis pelaamaan poliittista peliä omien etujensa ajamiseksi. ”Kuningas Isildur puhuu hyvin, kuten hädässä olevan maan valtiaan tuleekin. Sillä kiistatta on Gondor joutunut voimakkaan hyökkäyksen kohteeksi. Mutta eikö tämä ole Gondorin oma asia? Miksi pitäisi meidän veljiemme ja poikiemme kuolla Gondorin puolesta? Jos Haldimir ”kaunis” valtaa Gondorin, mitä se merkitsee meille? Ei mitään! Gondorin kuningas Isildur vetoaa vanhaan liittoon. Mutta tuo liitto ei velvoita meitä mihinkään. Yhdessä löimme Sauronin, mutta Numenor sai voitosta kaiken edun. He saivat Keskimaan rannikot Lindonista Perenniaan asti haltuunsa ja alistivat suurimman osan koko mantereesta valtaansa. Tavallaan me hulluudessamme loimme Numenoren maailmanvallan, joka sitten kääntyi meitä vastaan. Ihmisten politiikka on usein lyhytnäköistä, sillä he elävät niin vähän aikaa. Olkoot edellisen sodan seuraukset meille varoittava esimerkki siitä mitä voi tapahtua. Ei, älkäämme sotiko jälleen ihmisten sotia. Meidän kimppuumme ei ole hyökätty. Jos autamme Gondoria hankimme silloin mahtavan vihollisen, jota meillä ei nyt ole”!

Useat ruhtinaat nyökyttelivät Melandurin puhuessa. Käskynhaltija puhui hyvin ja hänen äänensä oli tunteisiin vetoava. Eikö juuri Melandur ollut vuosituhansia pyrkinyt rakentamaan kukoistavaa Keskimaata? Joutuisiko hän jälleen asettamaan muiden tavoitteet omien pyyteettömien toiveidensa edelle? ”Meidän kimppuumme ei ole hyökätty vielä”, vastasi Glorfindel odottamatta puheenvuoroa. ”Ei vielä! Mutta luuletteko te että Sauron vihaa meitä vähemmän nyt? Onko hän palannut Numenoren tuhosta unohtaen menneet? Ei, sitä emme voi uskoa! Yhä hän pitää meitä pettureina. Yhä hän haluaa koko Keskimaan valtaansa. Gondor on hänen tiellään ja siksi Gondorin täytyy tuhoutua. Vain Gondorin miesten urheus pitää hänet tällä hetkellä poissa porteiltamme. Sillä uskokaa minua kun sanon tämän. Sauron on hyökännyt Gondoriin, mutta kokoajan hän ajattelee meitä. Jos Gondor kukistuu tulee musta ruhtinas meitä ottamaan. Miettikää tätä tarkkaan. Me emme voi olla syrjässä maailmasta ja toivoa että se unohtaa meidät”!

”Niin, Sauron ei ole unohtanut mitään”, tuumi Cirdan varovasti. ”Vain Numenoren voima esti häntä tavoittelemasta Keskimaan herruutta. Nyt se on poissa”. Mutta Glorfindel pudisti päätään. ”Ei ehkä täysin poissa. Gondorissa ja Arnorissa on yhä voimaa, eikä Umbar ole Sauronin herruudessa vaan liittolainen. Mutta enää ei dunedainin voima riitä yksin Sauronin pysäyttämiseen”.

”Minua epäilyttää lähteä sotaan”, sanoi Sindarin kuningas Galadhil lyhyen hiljaisuuden jälkeen. ”Haltioiden määrä kasvaa vain hitaasti. Moni tulisi kuolemaan ihmisten puolesta. Harlindonin maatilat jäisivät isännättä! En näe vaaraa ovellamme, joten sotaan lähtöä on vaikeaa perustella kansalleni”. Nyt nousi Harlondin ruhtinas Erendur seisomaan. ”Naapurini Galadhil puhuu hyvin. Toiset veisivät hyödyn tästä sodasta. Miksi me uhrautuisimme ihmisten vuoksi? Sillä aikaa kun meidän olisi vaikeaa korvata kuolleita sotureitamme lisääntyisivät ihmiset jatkuvasti ja Keskimaa olisi heidän. Glorfindel on ehkä halukas uhraamaan niin paljon, mutta varmasti neuvoston on oltava realistisempi. Liian paljon tämä tulisi maksamaan meille. Muistakaa sanani”!

Sitten ruhtinas Falasdil puhui innokkaasti Melandurin puolesta vastustaen Isildurin pyyntöä ja ”Glorfindelin hulluutta”. Dinladen Volondil puhui samoin, mutta haluttoman näköisesti. Hän selvästi epäili sukunsa päämiehen Melandurin ajatuksia. Välillä ruhtinas Lovandil puhui varovasti Glorfindelia myötäillen, sillä Sauronin kasvava voima huolestutti häntä. Siihen asti oli käskynhaltija Melandur liittolaisineen jaksanut vastustaa Isildurin ehdotusta järkevästi ja rauhallisesti, mutta nyt oli viimein ruhtinas Galendilin maltti lopussa. ”Kuningas Isildurin maa on varmasti suuressa hädässä”, ruhtinas huudahti. ”Sitä ei kukaan voi kieltää. Kuningas puhukoon maansa puolesta! Ettekö te näe miten ruhtinas Glorfindel ottaa hänen asiansa omakseen? Minä näen hänen ajatuksensa selvästi. Rauhan aikana ei Glorfindel hallitse neuvoston mielipidettä, mutta sota-aikana ei kukaan voi häntä pysäyttää. Sillä kansa katsoo kriisin hetkellä häneen! Eikö Glorfindel juuri siksi halua liioitella tätä uhkaa koko Keskimaata koskevaksi? Aina hän haluaa vaikuttaa vaatimattomalta, mutta kenties hänen oikeat ajatuksensa ovat nyt paljastuneet”.

Kaikki olivat hetken hiljaa Galendilin röyhkeyden yllättäminä. Jopa Melandur itse näytti paheksuvalta. Mutta Narces huomasi tuolla hetkellä Salmarindil Noldorinin ilmeen. Oli kuin tämä olisi juuri tajunnut jotakin, joka teki hänet hyvin iloiseksi. Mutta neuvoston kokous jatkui! Mithlondin Gildor piti sitten lyhyen puheen paheksuen Galendilin vihaa Glorfindelia kohtaan ja tukien Isilduria. Seuraavaksi puhui Forlondin Guilin yllättäen kaikki. Hän oli yleensä kuulunut käskynhaltija Melandurin tukijoihin, mutta tuona päivänä Guilin puhui voimakkaasti sodan ja liiton puolesta. Kenties hän kokeneena kenraalina ymmärsi muita paremmin uhan joka Lindonia lähestyi. ”Entä muut”, kysyi Narces Guilinin lopetettua. ”Mitä mieltä ovat herrani Salmarindil ja Forlindonin Älwe”?

Älwe katsoi Glorfindeliin, joka oli pitkään istunut hiljaa, kuin mietteissään. ”Minä seuraan Lähteen ruhtinasta. Aina hän on ollut kansani paras ystävä. Luotan hänen viisauteensa”! Sen kuullessaan Erendur tuhahti halveksivasti, mutta Galendil katsoi Salmarindiliin. ”Minä puhuin jo kasvattini Salmarindilinkin puolesta”, totesi Galendil tylysti. ”EI”, huudahti Salmarindil kirkkaalla äänellä. Koko aamun hän oli epäröinyt, mutta nyt hän oli tehnyt päätöksen. Joskus ylhäisen ruhtinaankin oli pakko niellä oma ylpeytensä ja myöntää olleensa väärässä. Hänen sisarensa Melinir oli oikeassa. Oli aika olla oman itsensä herra. Ruhtinas Galendil ei ajanut Salmarindilin parasta etua, joten miksi Salmarindil ajaisi hänen? ”Aina olen seurannut ruhtinas Galendilin neuvoja ja vaatimuksia”, sanoi Salmarindil. ”Mutta minä olen Välwen huoneen päämies Keskimaassa. On aika tehdä itse omat päätökset. Tästä lähtien puhun itse aina omasta puolestani”!

”Ja mitä sanoo Välwen huoneen päämies kuningas Isildurin asiasta”, kysyi Narces hymyillen rohkaisevasti. Tätä hän ei ollut osannut odottaa. ”Arvoisa Melandur on oikeassa siinä, että ihmisten hätä ei sinänsä kuulu meille”, totesi Salmarindil. ”Mutta tämä ei ole vain ihmisten sisäinen taistelu. Kuka voisi jäädä puolueettomaksi, kun Sauron on jälleen liikkeellä. Glorfindel on oikeassa! Sauron ei ole unohtanut meitä. Taistelkaamme häntä vastaan nyt, kun meillä on liittolaisia. Jos annamme Gondorin tuhoutua avutta, silloin olemme vaarassa joutua taistelemaan Sauronia vastaan yksinämme. Voimmeko silloin voittaa? Kuitenkin, pelkään Lindonin puolesta valitsemmepa sodan tai emme. Suuria muutoksia tämä tulee merkitsemään. Siispä raskain sydämin kannata liittoa Gondorin kanssa”!

”Suuria muutoksia”, huudahti Melandur. ”Jos annamme niiden tapahtua. Miksi pitäisi haltioiden aina maksaa muiden virheistä ja kantaa taistelun raskain taakka? Olkaamme kerrankin viisaita ja pysytelkäämme erossa huonoista liitoista ja liittolaisista. Hieman oudoksun sinua, Salmarindil, että niin halukkaasti luovut luonnollisesta liitostasi neuvostossa ja asetut tukemaan entistä vihollistasi”! ”Hädän hetkellä kukin päättää itse kannastaan”, sanoi Salmarindil vastaten rohkeasti vanhemman ruhtinaan katseeseen. Galendilin aikaisempi purkaus, joka oli ollut asiaton ja täysin tarpeeton, oli lopulta saanut Salmarindilin tekemään päätöksen. Hänen sisarensa oli oikeassa. Oli aika toimia itsenäisesti. Oli aika olla Välwen huoneen päämies!

Glorfindel oli kuunnellut näennäisen rauhallisena keskustelua, mutta viimein hänen malttinsa petti. Hetki hetkeltä hänen mielessään oli vahvistunut käsitys, että juuri nyt oli maailman kohtalolle ratkaiseva hetki. Se mitä he päättäisivät juuri nyt ratkaisisi kaiken! He eivät saaneet epäonnistua. He eivät voineet tehdä väärää päätöstä! Hänen oli pakko toimia. NYT!

Glorfindel ponnahti seisomaan odottamatta lupaa Narcekselta. ”Te puhutte politiikkaa”, hän huudahti katsoen Melanduriin ja Galendiliin. ”Te puhutte politiikkaa tällaisella hetkellä. En voi uskoa sitä! Me emme ole kokoontuneet tänne päättämään siitä kuka hallitsee Lhunin-lahden kalastusoikeuksia tai kuinka paljon verotamme kauppaamme Arnorin kanssa. Tämä ongelma on todellinen! Näinkö vähän olette pitkän elämänne aikana oppineet, että ette näe tuomiota kun se jo on päidenne yläpuolella. Sillä minä näen sen liiankin hyvin – mustan käden joka ojentuu meitä ottamaan. Se ei tavoittele vain Gondoria vaan koko maailmaa. Sillä kuningas Isildur on oikeassa. Jos Gondor kukistuu tulee myös meidän vuoromme. Eikä vain meidän, vaan koko Keskimaan, jota niin suurella vaivalla olemme pyrkineet kehittämään. Tämä on se muinainen paha jonka kerran numenorelaisten avulla ajoimme pois porteiltamme. Emmekö nyt ole viisaampia ja estä sen pääsyä maahamme, kun vielä voimme? Minä en kykene näkemään Sauronin ajatuksia, sillä hän ei näe maailmaan kuten me. En voi ymmärtää häntä tai hänen toiveitaan. Mutta totisesti minä näen Haldimir ”kauniin” ajatukset, sillä ne voisivat olla omiani. Hän tulee iskemään nopeasti ja voimakkaasti. Aikaa ei ole paljon, jos aiomme ehtiä Gondorin avuksi. Eikä tarkoitukseen riitä vain jokin apuretkikunta. Älkää erehtykö tästä, ystävät. Matkaan täytyy lähteä koko voimamme. Kuulitte oikein”, jatkoi Glorfindel huomatessaan muiden katsovan häneen hämmästyneinä. Hänen äänensä voima kasvoi kokoajan. ”KOKO VOIMAMME! Te ette usko että kukaan voisi koota yhteen kyllin suurta liittoa koko Keskimaan valtaamiseksi. Mutta minä pelkään, sillä Sauronilla ja Haldimirilla on kyky siihen. Tätä hirvittävää liittoa vastaan ei riitä kuin koko voimamme. Eikä ehkä sekään! Meidän on yhdistettävä koko länsi. Ei vain Lindon, Arnor ja Gondor, vaan aivan kaikki. Jokaisen on tehtävä oma osuutensa tässä taistelussa. Nyt on viimein tullut aika jolloin kaikkien on seistävä yhdessä tai tuhouduttava yksin. Sillä minä sanon teille, ruhtinaat. Jos emme tänään solmi liittoa Gondorin Isildurin kanssa ovat Lindonin ja koko vapaan Keskimaan viimeiset vuodet alkaneet. Minulla ei ole vaihtoehtoa. Minä seison Gondorin Isildurin rinnalla loppuun asti, tulee se sitten hyvässä tai pahassa. Minä tulen Gondorin avuksi, päättää neuvosto mitä tahansa, ja kaikki ne jotka minua rakastava tulevat kanssani”!

Silloin Glorfindel astui Isildurin rinnalle ja tarttui tätä kädestä. ”Yksinämme me murrumme, yhdessä kestämme. Minä seison sinun ja kansasi rinnalla kunnes myrsky laantuu tai me kaadumme sen edessä”. Eikä Glorfindel ollut milloinkaan näyttänyt kauniimmalta tai mahtavammalta kuin tuolla hetkellä. Isildur nyökkäsi Lindonin ruhtinaan voimallisen puheen ja hänestä äkkiä hehkuvan haltiatulen mykistämänä. ”Minä kuulen mitä sanot, ruhtinas”, kuningas sanoi viimein. ”Ja näen että ainakin yksi ystävä meillä vielä on Lindonissa. Minä ja sukuni ja kansani olemme kanssasi loppuun asti, millainen se sitten tuleekin olemaan”. Hetken kaikki olivat hiljaa. Sitten prinssi Elendur astui isänsä ja Glorfindelin rinnalle ja liittyi heihin. Ereinion Gil-galad nousi nyt seisomaan ja kaikkien katseet kääntyivät häneen. ”Olen istunut hiljaa kuunnellen mitä täällä on puhuttu”, hän sanoi kirkkaalla äänellä. ”Jo alussa minulla oli käsitys omasta mielipiteestäni, mutta hetki hetkeltä se on vahvistunut. Tämä ei ole mikään normaali tilanne, jossa Lindonin neuvosto voi päättää lähteä sotaan tai olla päättämättä. Glorfindel on sen oikein nähnyt ja ottanut suuren riskin toimissaan. Oikein hän on ymmärtänyt, että hänen täytyy riskeerata kaikki tämän asian puolesta. Me emme äänestä tänään. Glorfindel on tehnyt päätöksen ja minä teen päätöksen. Kun viikko on kulunut marssii Lindonin korkea kuningas sotaan tärkeimmän ruhtinaansa kanssa. Ne jotka meitä rakastavat tulevat kanssamme. Ne jotka eivät halua ovat vapaita jäämään pois”! Sen sanottuaan käveli Ereinion Isildurin luokse ja liitti kätensä kolmeen muuhun käteen. ”Minä kuulin mitä te sanoitte”, totesi korkea kuningas. ”Sen jatkoksi liitän oman valani. Minä johdan Gondorin avuksi kaikki ne jotka minua seuraavat. Jos neuvosto asettuu tuekseni marssii Lindonin koko voima viikon kuluttua. Lähetän myös viestin liittolaisilleni Eriadorissa ja Rhovanionissa ja pyydän heitä liittymään mukaan. Tämä on oleva viimeinen kansojemme välinen suuri liitto mitä muodostetaan, patsi juuri ennen loppua. Minä olen dunedainin kanssa loppuun asti enkä heitä hylkää, vaikka se merkitsis omaani tai kansani kuolemaa. Me tulemme avuksenne, sillä yhdessä kestämme, yksinämme murrumme”! Kuullessaan Ereinionin sanat liittyvitä Lindonin ruhtinaat häneet, jotkut kuten Guilin ja Gildor innoissaan ja toiset taas vastentahtoisesti. Mutta yksikään ei ollut halukas hylkäämään kuningastaan. Tuona päivänä seisoi Lindonin kuningaskunta viimein yhtenäisenä Gondorin Isildurin rinnalla. Mutta ilman Glorfindelia olisi kaikki käynyt varmasti toisin!