FORLONDIN ATHIR

Hän heräsin syvästä unesta ja avasi silmänsä. Aurinko oli jo noussut taivaanrannan takaa, mutta se ei herättänyt häntä. Sir Digaine istui edelleen pienen kiven päällä ja katseli pohjoiseen. Hän oli ollut täsmälleen samassa asennossa Athirin nukahdettua oman vartiovuoronsa jälkeen. Digainen komeat majesteetilliset kasvot olivat täysin ilmeettömät. Hän istui ryhdikkäänä ja valppaana osoittaen kädellään katseensa suuntaan.

Athirin oli herättänyt syvästä unesta tuttu ääni. Hänen opettajansa ja mestarinsa, sir Einion, oli noussut seisomaan kiinnittäen miekkavyön uumalleen. Hän oli kuullut niin monta kertaan tuon äänen, että oli saman tien hereillä ja hapuili jo kädellään omaa vyötään. ”Herätys, nuoret herrat”, huudahti sir Digaine vihdoin. ”Saamme vieraita”!

Athir kohottautui istumaan katsellen ympärilleen. Sir Curion oli saman tien pystyssä ja katseli Digainen osoittamaan suuntaan. Hän oli Digainen ritari-pari ja uskollinen ystävä. Athir ei ymmärtänyt tuota ystävyyttä, sillä he olivat niin erilaisia kuin vain saattoi olla. Digainen oli ylpeä ja mahtaileva, Curion taas vaatimaton ja ystävällinen. Mutta Curionin ihailu toveriaan kohtaan voitti kaikki heidän erimielisyytensä. Nytkin sir Curion jäi seisomaan taustalle tyytyen odottamaan mitä Digaine tekisi tai sanoisi.

Sir Einion käveli Digainen vierelle, kun tämä nousi seisomaan. Athir huomasi katselevansa heitä, sen sijaan että olisi yrittänyt nähdä keitä ”vieraat” olivat. Ero kahden ritarin välillä ei olisi voinut olla selvempi. Digaine oli lähes päätä pidempi Einionia. Hän oli pukeutunut loistavaan univormuun, kun taas Einionin yllä oli vaatimaton harmaa kaapu. Sir Digaine kantoi aseenaan vain miekkaa. Einionilla taas oli ohjesäännön mukaisesti vyöllään miekka ja selässään jousi. Taistelukeihäs lepäsi maassa ritarin huovan vieressä. Sir Digaine oli loistava komentaja, josta kaikki pitivät. Einion taas pitäytyi omissa oloissaan. Digaine oli loistava ja Einion harmaan väritön. Sir Digaine oli Kultaisen kukan ritarikunnan päämies ja varakomentaja. Sir Einion oli Kultaisen kukan Vanhempi ritari. Kymmenes ritari! Digainen koti oli Ceredigionin mahtava kartano Mithlondin lähellä. Hänen äitinsä oli itsensä Pyhän Piirin sir Arminasin sisar. Moinen suku ja sellaiset taidot saattoivat merkitä vain mahtavaa kohtaloa. Suuruus ympäröi sir Digainea kaikkialla. Hän kantoi itsensä Arminasin miekkaa, eikä kukaan voisi häntä vastustaa.

Einionilla ei ollut suurta sukua. Hän oli kotoisin vaatimattomasta Wigamorin kartanosta, jostakin merkityksettömältä maaseudulta Vihersataman läheltä. Einionilla ei ollut myöskään suuria tukijoita. Hänen entinen herransa Galendil suorastaan inhosi häntä ja Narceksen johdolla Mithlondin herrat olivat suhtautuneet ritariin kylmän torjuvasti. Einionin olemukseen ei oltu kirjoitettu suurta kohtaloa. Ei, hänen olemuksensa kertoi vain kovasta työstä, pettymyksistä ja huolista. Silti, Athir tunsi myös toisenlaisen Einionin, joka osasi nauttia niistä pienistä ihanista hetkistä, jotka tekivät elämästä elämisen arvoista. Hän ei tarvinnut suuria tunteita eikä mahtavia tekoja. Einion otti elämän vastaan sellaisena kuin se oli, eikä ollut tyytymätön osaansa. Se ei yllättänyt suurta osaa ritareista, mutta Athir tunsi nyt opettajansa muita paremmin. Siksi se yllätti hänet. Sillä kaikesta huolimatta Athir uskoi tietävänsä paremmin. Kahden ritarin seistessä vierekkäin jätti Digaine selvästi Einionin varjoonsa. Mutta Athir tiesi, että se oli vain ulkoista. Jos he olisivat voineet nähdä näiden kahden sisimpään, olisi Einionin loisto jättänyt Digainen täysin pimentoon. Sir Einion ei ollut katkera maailmalle, mutta Athir tiesi että hänellä olisi syytä olla. Päivästä toiseen tämä joutui katselemaan, miten huonommat komensivat ritarikuntaa, jota Einionin olisi kykyjen ja voiman perusteella pitänyt komentaa. Athir ei tiennyt mitä oli tapahtunut, niin että Einion oli sivuutettu. Mutta jotakin dramaattista sen oli täytynyt olla.

Athir nousi seisomaan ja näki nyt vain sadan metrin päässä kohti heidän leiripaikkaansa kävelevän partion. Sotilaat olivat pukeutuneet Rhudaurin armeijan univormuihin. Upseeri johti kymmenen sotilaan partiota. He tulivat suoraan kohti haltioita. Vanhempien ritarien rauhallisuudesta Athir saattoi kuitenkin päätellä, ettei syytä huoleen ollut. He olivat Imladrisin Elrondin asialla matkalla tapaamaan Rhudaurin kuningasta. Tavallinen sotilaspartio ei pystyisi heitä kovistelemaan. Ei etenkään kun itse sir Digainen oli mukana!

Einion sanoi jotakin Digainelle, joka pudisti päätään. Sitten ritari kääntyi ja käveli takaisin kohti Athiria. Sir Digaine jäi seisomaan tyynenä paikoilleen odottaen sotilaita. Mutta Athir oli viettänyt useampia vuosia Einionin oppilaana ja tunsi jo tämän ilmeet. Vanhempi ritari oli tyytymätön johonkin. ”Herra, mikä on vialla”, kysyi Athir ihmetellen. ”Ei mikään”, Einion vastasi. ”Olisin vain halunnut puhua sotilaille itse. Mutta se ei käynyt Digainelle. Hänen mukaansa on vain sattumaa, että kohtaamme nämä sotilaat”.

Athir huokaisi. Liiankin hyvin hän tiesi nyt, että Einionin mielestä vain harvat asiat olivat sattumaa. Ritari näki Erun tai ”kohtalon” vaikutuksen lähes kaikkialla. Moinen fatalismi ei sopinut lainkaan Athirille. ”Eikö se sitten ole sattumaa”, hän kysyi. ”Sehän on vain partio normaalilla kierroksellaan”! Einion nyökkäsi. ”Epäilemättä on vain sattumaa, että he törmäävät meihin. Mutta pidä silmäsi silti auki. Odottamattomia asioita voi selvitä täysin sattumanvaraisista kohtaamisista. Asioita jotka voivat olla myöhemmin tärkeitä. Jopa niin tärkeitä, että vanha eriadorilainen sanonta, ”satuttiin sattumalta” ei ehkä pidä monissa tapauksissa lainkaan paikkaansa”.

Sen sanottuaan Einion siirtyi taaemmaksi ja istuutui suuren kiven päälle näennäisen levollisena. Mutta Athir näki että levollisuus oli vain ulkoista. Vanhempi ritari oli itse asiassa joka hetki valmiina puuttumaan asioiden kulkuun, jos tarve vaatisi. Oli taidetta osata olla vaarattoman näköinen, kun oli oikeasta vaarallisen henkilö paikalla. Einion osasi tuon taiteenlajin äärimmäisen hyvin. Hän oli kärsivällisesti opettanut sitä myös Athirille, joka odotti sotilaiden saapumista ja alkoi sitten kiertää huopaansa kokoon ja valmistaa selkäpaukkaustaan marssia varten. Mutta hetkeksikään ei Athirin huomio kääntynyt sotilaista, joita Digaine tervehti ystävällisesti. Athir aavisti, ettei mitään vaaraan ollut. Einion vain halusi nähdä, miten Athir toimisi. Kaikki oli aina Vanhemmalle ritarille vain tilaisuus kouluttaa Athiria. Testi seurasi toistaan!

Athir oli syntynyt Forlondin kauniissa satamakaupungissa. Mutta hänen sukunsa oli aina pitänyt maasta enemmän kuin merestä. Athir ei kaivannut meren laulua, kuten niin monet sen rannoilla kasvaneet. Hän viihtyi paremmin metsissä ja vuorilla. Kun Eriadorin Armeija oli marssinut Lindonista oli Athir liian nuori lähtemään mukaan. Hän oli todistanut sankareina pitämiensä sotilaiden ja ritarien lähtöä ja halunnut mukaan. Athirin isä oli ollut yksi noista ritareista. Hän oli ollut itsensä sotaruhtinas Guilinin kuriiri. Siitä päivästä lähtien myös Athir oli halunnut lähteä.

Kaikki oli muuttunut sodan jälkeen. Vain puolet miehistä oli palannut Forlondiin. Athirin isä ei ollut heidän joukossaan. Nuorukaisen tultua täysi-ikäiseksi oli hänen äitinsä lähtenyt meren yli Eresseään. Ruhtinas Guilin oli sitten pitänyt hänestä huolta ja ottanut tämän lopulta palvelukseen talonväenkomppaniaansa. Elämä oli asettunut raiteilleen, mutta Athir oli jatkuvasti kaivannut jotakin muuta. Täytyi olla jotakin enemmän! Jotakin millä oli enemmän merkitystä kuin vain oman ruhtinaansa palveleminen. Guilin oli tuntenut hyvin nuoren haltian sydämen. Kun Kultaisen kukan ritarikunta oli alkanut etsiä uusia noviiseja oli Guilin ehdottanut sitä Athrille. Nuori haltia oli innostunut ajatuksesta ja Guilinin päättäväisellä tuella hänestä oli tullut Kultaisen kukan noviisi.

Athir oli luullut olevansa aivan hyvä ritari, mutta noviisien peruskoulus oli todistanut ettei hän osannut tai tiennyt oikeastaan juuri mitään. Sir Derufin ja sir Feredir olivat opettaneet uudet noviisit. Juuri sir Digaine oli ainoana päämiehenä puuttunut hieman koulutukseen antaen noviiseille oppitunteja miekkailusta. Ne olivat olleet onnellisia aikoja, sillä Derufin oli hyvä opettaja. Silti Athir oli odottanut innolla peruskoulutuksen päättymistä. Ruhtinas Guilin oli jälleen asettunut häntä auttamaan luvaten järjestää Athirin todella hyvän ritarin oppilaaksi. Jotenkin Guilin oli päätynyt sir Einioniin ja niin Athrista tuli Einionin oppilas. Sitä oli nyt jatkunut jo neljä vuotta.

Heidän suhteensa oli monimutkainen. Athir kyllä ihaili Einionia ja ymmärsi tämän suuruuden. Mutta opettaja ei ollut ikinä häneen tyytymätön. Mikään ei ikinä tuntunut riittävän. Kiitosta tuli vain harvoin, jos koskaan. Kaiken lisäksi Athirin kaipaamia seikkailuja ei tuntunut ikinä tapahtuvan. He olivat neljän vuoden aikana suorittaneet vain kuusi tehtävää, jotka kaikki olivat olleet viestin viemistä. Mitään ei ollut tapahtunut. ”Varo mitä toivot”, oli Einion sanonut kuullessaan Athirin valittavan toiminnan puutteesta. ”Sillä voit vielä saada sen”!

Tämäkin oli vain testi, Athir tiesi. Einion oli opettanut, että vaarattomimman näköinen henkilö saattoi olla vaarallisin. Hän halusi vain nähdä osasiko Athir olla vaarattoman näköinen ja samalla valmiina toimintaan. Mitä muita syitä ritarilla voisi olla? Rhudaur ei ollut heidän vihollisensa! Ei ollut mitään mitä he voisivat oppia sotilailta. Silti Athir teki niin kuin tiesi Einionin haluavan. Hän pakkasi tavaroitaan muina miehinä nähden samalla syrjäsilmällä kaiken mitä tapahtui. Mitään ei tapahtunut! Digaine puhui hetken sotilaiden komentajan kanssa vaihtaen muutamia kuulumisia. Hän kertoi vitsin ja sotilaat nauroivat. Sitten he poistuivat yhtä nopeasti kuin olivat saapuneetkin. Athir huokaisi alistuneesti. Tästä tulisi taas yksi tylsistä retkistä, joiden aikana ei tapahtuisi mitään.

”Pakatkaa tavaranne, herrat”, komensi Digaine. ”Lähdemme heti, niin ehdimme puolen päivän aikaan Romenostiin”. Romenost, mietti Athir. Arnorin valtakunnan itäinen kaupunki, joka nyt oli vain nopeasti rapistuvan Rhudaurin hallintopaikka. Kaupungista ei kuulemma ollut jäljellä mitään ja sen tilalla oli nyt kuninkaan palatsi, jota ympäröi matala kivimuuri. ”Jos Angmarin armeija ilmestyisi kymmenen aikaan Romenostin muurin edustalle, niin kymmenen yli kymmenen se olisi astunut muurin yli ja vallannut koko kurjuuden”, totesi sir Curion Athirin kysyessä häneltä linnakkeesta. Se kertoi kaiken tarpeellisen Romenostista!

Romenost oli pohjoisessa, mutta sen takana oli jotakin muuta ja paljon pahempaa. Angmar! Dunedain kutsuivat häntä Angmarin noitakuninkaaksi ja ritarikunta noitien herraksi. Kukaan ei tiennyt mistä moinen hahmo oli ilmestynyt. Tai jos joku tiesi, niin ei ainakaan sanonut sitä ääneen. Mutta noitien herra oli muodostanut mahtavan valtakunnan pohjoiseen. Pohjoisten Sumuvuorten laaksojen asukkaat olivat hänen alamaisiaan, Gundabadin örkit liittolaisiaan ja pohjoisten maiden Ythlingit vasallejaan. He olivat sodassa, vaikka taisteluita ei oltu vielä käyty. Koko Eriadorilla oli vihollinen, sillä noitien herra oli julistautunut koko alueen hallitsijaksi. Hyytäviä tarinoita kerrottiin hänen valtakuntansa pahuudesta ja suunnitelmista. Mutta kukaan ei tiennyt mitään varmaa. Vuodesta toiseen he odottivat Angmarin lähtevän liikkeelle, mutta mitään ei tapahtunut. Noitien herralla oli vain yksi hyve, sanottiin. Se oli kärsivällisyys!

”Angmar”, lausui Einion synkällä äänellä, katsoen samaan suuntaan kuin noviisinsa. ”Mitä he oikein odottavat? Mitä noitien herra odottaa”, kysyi Athir ihmetellen. ”Miksi he eivät hyökkää esitettyään moisen vaateen”? Einion kohautti olkapäitään. ”Kuka tietää mitä noitien herran mielessä liikkuu. Mutta luulen ettei meidän tarvitse odottaa enää pitkään. Se päivä lähestyy, jota niin monet kuumaveriset nuoret ritarit odottavat liiankin innokkaasti. Mutta tämän voin sanoa. Noitien herralla on suunnitelma ja hän toimii sen mukaisesti. Hän ei hyökkää ennen kuin on valmis. Hän valmistautuu tuolla pohjoisessa sotaan, samaan aikaan kun me olemme hajanaisia ja riitelemme keskenämme. Joka vuosi tuhlaamme aikaamme. Voit olla varma että noitien herra ei sitä tuhlaa. Minä vaistoan suunnitelman. Kylmän ja julman! Kun hän marssii etelään marssii hän varmana menestyksestä”. Athir nyökkäsi. ”Mitä voimme tehdä”, hän kysyi. ”Mitä voimme tehdä valmistautuaksemme”? Einion hymyili. ”Emme paljoakaan. Me voimme kouluttaa sinut niin hyvin kuin mahdollista, Athir. Kun vihollinen marssii etelään olet valmis ja kohtaamme sen yhdessä, niin kuin ritariparin kuuluukin”.

Hetken he seisoivat vaiti Digainen ja Curionin valmistautuessa marssimaan. ”Mitä tuumit Rhudaurin sotilaista”, kysyi Einion hetken kuluttua. ”Mitä asioita pistit merkille”? Athir hymyili. ”Heillä oli keihäät ja kilvet”, hän naurahti. ”He olivat sotilaita. Mitä heistä voi sanoa? Olin koko ajan valmis yllätyksiin, mutta mitään ei tapahtunut”! Einion pudisti hivenen pettyneesti päätään. ”Pidit silmäsi auki, mutta et silti nähnyt. Tärkeät asiat voivat olla hyvinkin pieniä ja mitättömän tuntuisia. Silti sinun täytyy ne huomata, jos aiot olla paras”. Siinä sitä taas oltiin, tuskaili Athir mielessään. Einion ei halunnut hänestä hyvää tai edes erinomaista ritaria. Ei! Hän halusi Athirin olevan paras! Siinä oli kylliksi paineita kenelle tahansa.

”Mitä minulta sitten jäi huomaamatta”, kysyi Athir haastavammin kuin oli sopivaa. Einion ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen huomiota. ”Sotilaita johtanut upseeri oli aivan rauhallinen, kunnes huomasi meidän olevan haltioita”, vastasi Einion. ”Sen jälkeen hän alkoi selvästi hermoilla. Hän ei tiennyt missä pitää käsiään. Hän räpytteli silmiään ja halusi ilmiselvästi jatkaa matkaa mahdollisimman pian. Hän kätki sen hyvin, mutta tarkkaavainen silmä kyllä huomaa tuollaiset asiat. Upseeri oli ilmiselvästi helpottunut, kun Digaine ei jutellut pidempään vaan toivotti hyvää matkaa”.

Athir kohautti olkapäitään. ”Mitä tuo sitten todistaa”, hän kysyi. ”Ehkä ei mitään”, Einion vastasi. ”Tai ehkä se selviää myöhemmin. En tiedä! Mutta tosiasia on, että tapaamiseen liittyi asioita jotka jäivät sinulta huomaamatta. Ole jatkossa tarkkaavaisempi ja keskity enemmän”.

”Jäikö minulta mitään muuta huomaamatta”, Athir kysyi kiinnostuneena. Einion hymyili vaisusti. ”Sotilaat, Athir. Näin heidän aseensa, mutta et itse sotilaita. He olivat kaikki vuorilaisia. Dunedain ovat perinteisesti olleet hallitsevia Rhudaurin armeijassa. Mutta koko partio upseeria myöten koostui vuorilaisista. Se ei ehkä merkitse mitään, mutta voi myös kertoa asioiden olevan muuttumassa. Ehkä dunedain eivät enää ole niin vahvoja maan armeijassa. Katsele sotilaita tarkasti Romenostissa, Athir. Haluan tietää oliko tämä vain sattumaan”. Athir nyökkäsi ihmetellen. Hänen oli pakko myöntää mielessään, että Einion tuntui aina huomaavan kaiken. Toisin kuin sir Digaine, joka oli saanut pakkauksensa valmiiksi. ”Jos olet lopettanut noviisisi opettamisen, sir Einion, niin jatkakaamme matkaa”, päämies totesi hyväntuulisesti. Einion viittasi Athirin edelleen ja nelikko lähti kävelemään kohti Romenostia.

VALTIATAR DERHAL

Kuninkaan suurta salia kiersi palatsin toisessa kerroksessa leveiden pylväiden suojaama käytävä. Mustaan kaapuun verhoutunut hahmo seisoi yhden pylvään suomassa varjossa ja katseli alas saliin, jossa Rhudaurin käskynhaltija Dunshan ilmoitti juuri kuninkaan olevan sairas, eikä hän voisi pitää vastaanottoa tuona päivänä. Koko Dunshanin olemus kertoi vallasta ja itsevarmuudesta. Hän oli valtakunnan mahtavin mies, vuorilaisten suurimman suvun päämies ja kuninkaan luotetuin neuvonantaja. Dunshanin isä ja isoisä olivat olleet käskynhaltijoita ennen häntä. Kaikki vuorilaisten esi-isien karkeus ja maalaismaisuus oli tarkkaan poistettu tästä huolitellusta suurikokoisesta miehestä, jonka leveiden hartioiden ja mustan parran taakse kätkeytyi ovela mieli.

Mustakaapuinen hahmo ei liikkunut pylvään suojista, vaikka Dunshan poistui ja sali alkoi tyhjentyä. Kaapu kätki täysin hahmon kasvot, mutta sen suojissa hän soi itselleen lyhyen hymyn. Hänen herransa suunnitelma eteni täydellisesti. Angmarin noitakuninkaan täytyi olla viisain henkilö koko Eriadorissa, hän mietti. Noitakuningas oli laatinut täydellisen suunnitelman, jonka hänen uskollinen palvelijana toteuttaisi yhtä hyvin. Rhudaurin valtakunta putoaisi heidän käsiinsä kuin kypsä omena. Vaistomaisesti hahmon käsi teki eleen, kuin tarttuakseen siihen. Niin, hän toteuttaisi suunnitelman täydellisesti ja saisi suuren palkinnin. Jo nyt hän oli noitakuninkaan suuressa suosiossa. Suuremmassa kuin kukaan muu! Palattuaan Carn Dumiin Rhudaur herransa uskollisena vasallina hän kohoaisi mahdissa kaikkia muita korkeammalle. Noitakuningas opettaisi hänelle mahtavia taikoja ja hänestä tulisi tämän oikea käsi. Hän saisi enemmän valtaa kuin osasi ikinä uneksiakaan. Kaikki se olisi mahdollista, kun vain Rhudaur olisi heidän!

Hän nauroi mielessään ajatellen miten pelasi heitä kaikkia kuin shakkinappuloita. He olivat vain pelivälineitä, nämä Rhudaurin ylpeät vuorilaiset, paljon suuremmassa pelissä jota hän pelasi. Ja hän pelasi niin hyvin, että noitakuningas olisi enemmän kuin tyytyväinen. Ehkä joskus hän olisi tuntenut syyllisyyttä, mutta ei enää. Syyllisyydentunne oli heikkoja varten. Hän oli voimakas! Hän ottaisi mitä halusi...itselleen ja rakkaalleen. Se teki kaiken sen arvoiseksi. Hän tekisi kaiken rakkauden vuoksi! Hän oli jo uhrannut niin paljon ja oli valmis uhraamaan kaiken mitä oli jäljellä. Kun he marssisivat yhdessä sisään Mithlondin portista ja saisivat kostonsa...niin, silloin kaikki uhraukset tuntuisivat pieniltä. Hän loi mielessään eteensä kuvan rakkaimmastaan. Tämän pitkät mustat hiukset liehuivat tuulessa, kun sotapäällikkö seisoi Carn Dumin muureilla katsellen alas Eriadoriin, etsien katseellaan rakastettuaan kaukaisessa Rhudaurissa. Hän näki rakkaansa voimakkaan olemuksen ja kiihkeät sysimustat silmät, joiden katse sai hänet aina värisemään jostakin muusta kuin pelosta!

”Valtiatar”, varovainen ääni keskeytti hänet. Valtiatar! Hän rakasti sitä. Kuka olisi voinut uskoa että Wigamorin kylän orpa tyttöraukkaa kutsuttaisiin jonakin päivänä valtiattareksi. Pian koko Eriador kutsuisi häntä siten ja vannoisi hänen nimeensä. Miehet rakastaisivat häntä epätoivoon asti, tietäen, että hän kuului vain yhdelle. Hän kuului Darchakselle!

Derhal heräsi ajatuksistaan ja kääntyi kiivaasti ympäri. Hän ei pitänyt siitä että häntä häirittiin. Myös Duren tiesi sen, joten asian täytyi olla tärkeää. ”Mitä nyt”, Derhal tiuskaisi silmät säkenöiden kaavun hupun suojissa. ”Miten uskallat häiritä minua”? Duren kumarsi syvään, peläten valtiattarensa vihaa. Tämä oli muuttumassa vuosi vuodelta äkkipikaisemmaksi ja vaarallisemmaksi, kuin se mitä neidossa oli hyvää olisi hitaasti kulunut pois. Mutta Duren piti ajatuksensa omana tietonaan, ythlingi kun oli. Heidät tunnettiin aina viisaudestaan suuremman voiman edessä!

”Suokaa anteeksi, valtiatar, mutta te haluatte nähdä tämän. Jos suvaitsette seurata minua”. Derhal nyökkäsi ja käveli palvelijansa seurassa käytävää myöten ovelle, joka vei palatsin linnoitetulle katolle.

Mutta Duren ei astunut ulos vaan jäi käytävän suojiin ja osoitti ääneti kohti linnoituksen porttia. Derhal astui hänen rinnalleen ja tähysti palvelijan osoittamaan suuntaan. Jostakin syystä, mitä hän ei myöhemmin ymmärtänyt, hänen sydämensä lähes jätti lyönnin väliin. He tulevat, huusi ääni hänen päässään. He tulevat estämään sinua! Mutta saman tien Derhal rauhoittui. Hän oli mestari tässä pelissä. Kukaan ei ollut häntä parempi. Hän oli yhä tilanteen herra!

Mutta kaikki oli totisesti vaikeutunut tuolla hetkellä. Sillä hän näki neljän miehen lähestyvän porttia. He kävelivät jonossa kymmenen metrin välein, kuin olisivat olleet sotilaita. Mutta tulijoista vain yksi oli pukeutunut univormuun. Kolme muuta oli kääriytynyt lämpimiin maastonvärisiin vaelluskaapuihin. Jo se olisi riittänyt heidän tunnistamiseensa. Mutta etummainen kulkija oli pukeutunut tummaan ja hopeaiseen univormuun. Hänen otsallaan oli tähti joka kertoi heti kaukaakin tähystävälle kaiken tarpeellisen. Siinä käveli Kultaisen kukan ritarikunnan päämies. He tulivat estämään Angmarin suunnitelmia!

”Voivatko he tietää herramme suunnitelmasta, valtiatar”, lausui Duren julki Derhalinkin mielessä pyörivän kysymyksen. ”Ei”, lausui Derhal viimein. ”Se ei ole mahdollista. Tämä on vain yhteensattuma. He tulevat sovittelemaan Rhudaurin ja Arthedainin riitaa Amon Sulin tornista. Se on ainoa järkevä selitys”. Äkillinen rauhallisuus valtasi Derhalin. Hän oli tilanteen herra. Hän rakasti tuota tunnetta. ”He tulevat linnoitukseen, eivät pääse kuninkaan puheille ja poistuvat huomenna. Kaikki sujuu kyllä hyvin”.

”Voimmeko ottaa sen riskin, valtiatar”, kysyi Duren varovasti. ”Emme tietenkään”, Derhal kivahti. ”Odotetaan ja katsotaan keitä he ovat. Se kertoo minulle paljon”.

Pian kulkijat olivat riittävän lähellä tunnistettavaksi. Hitaasti Derhalin tarkka katse siirtyi ritarista toiseen. Sitten hän oli hetken hiljaa, miettien. Mutta tuota epävarmuutta kesti vain hetken. Sitten hän oli taas valtiatar Derhal, päättäväinen ja käskevä! ”Duren, vie heti sana portille. Heidän sisäänpääsyään täytyy viivyttää niin pitkään kuin mahdollista. He eivät saa päästä suoraan sisään”! Duren kumarsi ja kiiruhti pois. Hän tunsi valtiattarensa liian hyvin kyselläkseen syitä silloin kun tämän silmät leimusivat synkkää valoa, kuten nyt!

Sillä liiankin hyvin Derhal tunsi tulijat. Tai ainakin kolme heistä. Etummainen ei ollut kukaan muu kuin itse Kultaisen kukan päämies, Ceredigionin sir Digaine. Häntä sanottiin koko Eriadorin parhaaksi miekkamieheksi ja kyvykkäimmäksi komentajaksi. Derhal tietysti uskoi kummankin tittelin kuuluvan aviomiehelleen Darchasille, mutta sillä ei ollut väliä. Koko Eriador uskoi Digaineen! Hän oli Eriadorin mahtavin ritari ja nyt hän oli täällä, juuri kun Angmarin suunnitelmat olivat liikkumassa kohti täytäntöönpanoaan. Mutta sir Digaine ei huolestuttanut Derhalia. Päämiehen ilmestyminen ei ollut uhka, vaan mahdollisuus. Derhal kyllä tiesi mitä tehdä! Hän soi itselleen jälleen julman hymyn katsellessaan tietä myöten astelevaa Digainea!

Hän oli nähnyt Digainen vain muutaman kerran etäisyyden päästä. Mutta tämän jäljessä kävelevän ritarin Derhal tunsi enemmän kuin hyvin. Hän olisi tuntenut missä tahansa sir Curionin. Kerran he olivat olleet parhaita ystäviä, mutta nyt Derhal näki vain vihollisen. Myös Curion oli ollut valmis tappamaan hänen Darchaksensa ja saisi maksaa siitä. Kolmatta haltiaa Derhal ei tuntenut. Mutta se selittyi tämän pukeutumisella. Haltia oli vasta noviisi. Hänestä ei koituisi vaaraa! Ainoa uhka koko joukossa oli neljäs ritari. Hänen näkemisensä sai Derhalin tuntemaan huolta. Se oli sir Einion! Hän muisti hyvin Weldenin ihailun tätä ritaria kohtaan. Hämmästyttävää kyllä Darchas yhtyi tähän mielipiteeseen. Huolimatta kaikesta vihastaan hän puhui aina Einionista ihaillen. Siinä oli ritari, joka kykeni mihin tahansa! Ja tuo ritari oli nyt Romenostin portilla!

WIGAMORIN SIR EINION

He pysähtyivät hetkeksi kohtaan, jossa tie laskeutui alas kohti jokilaaksoa. Joen rannalla oli Romenostin linnoitus. Sir Digaine pysähtyi vain puoleksi minuutiksi ja jatkoi sitten välinpitämättömän näköisenä matkaa. Muut jäivät paikoilleen antaen Athirille aikaa katsella näkymää edessään. Hän oli enimmäistä kertaa käymässä Romenostissa. Ei sillä että näkymä olisi ollut jotenkin erityisen hieno, tuumi Einion itsekseen. Mutta se täytyi nähdä että saattoi ymmärtää Rhudauria ja sen rappiota. Entisen pääkaupunkin rauniot sijaitsivat nykyisen linnoituksen ympärillä ja sisällä. Mitään ei oltu korjattu tai raivattu. Kaikki oli vain jätetty paikoilleen tuhoutumaan. Einion arveli, että paljon ympäröivien niittyjen pelloista oli aidattu rakennuksista viedyillä kivillä.

Hän vilkaisi tyytymättömänä sir Digainen perään. Joskus tuntui siltä, kuin Digaine ei ymmärtäisi ikinä mitään tai ketään. Miksi heidät oli kumpikin lähetetty suorittamaan tehtävää, jonka Einion olisi voinut paremmin hoitaa yksinään? Sitä hän ei ymmärtänyt! Asiaa kannatti miettiä, sillä lähes kaikkeen mitä Glorfindel ja Elrond tekivät oli hyvä syy. Nyt Digaine marssi alas rinnettä pää pystyssä valmistautuen jo näyttämään ylhäiseltä ja kopealta. Mutta Athirin naurahdus kiinnitti hänen huomionsa.

”En tiedä voiko tuota edes kutsua linnoitukseksi”, noviisi huudahti hämmästyneenä. Linnoituksen muurit olivat surkeassa kunnossa. ”Kymmenen minuuttia”, muistutti sir Curion nauraen. ”Minähän sanoin, Athir”! Noviisi yhtyi nauruun. Sir Curion lähti Digainen jälkeen. Athirin nauru hiipui hänen huomatessaan Einionin tyytymättömän ilmeen. Tämä ei koskaan nauranut Curionin jutuille, vaikka ne olivat huvittavia. ”Miksi et pidä sir Curionista”, kysyi Athir. Hän oli halunnut kysyä asiaa jo pitkän aikaa. Einion piti yleensä kaikista, mutta Curioniin hän suhtautui torjuvasti.

Einion kohautti olkapäitään. ”Sanotaan vaikka, että pidin enemmän niistä ystävistä joiden kanssa hän liikkui noviisi-aikanaan. Nykyisissä ystävissä ei juuri ole hurraamista”. Sen sanoessaan Einion vilkaisi merkitsevästi Digainen suuntaan. Mutta Athir ei aikonut antaa asian olla. ”Miten kukaan voisi olla parempaa seuraa kuin itse ceredigionin sir Digaine”, hän kysyi hämmästyneenä. ”Keiden kanssa sir Curion sitten liikkui? Tunnenko heidät”?

”Olet tavannut sir Weldenin. Hän kuuluu meidän Itäiseen Ryhmäämme. Sir Merdal ja sir Ellor ovat Mithlondissa. Ne neljä olivat erottamattomat. Iloisia ja toiveikkaita noviiseja. Heitä katsoessaan ei voinut itsekään olla vailla toivoa paremmasta tulevasta. Uskoin että heistä tulisi jotakin suurta. Ja ehkä heistä tuleekin. Mutta ei Curionista. En tiedä miksi, mutta hän valitsi toisen tien. En voi olla syyttämättä häntä siitä. Luulen että hän mursi jotakin tärkeää jättäessään heidät. Jotakin todella tärkeää”!

Athir oli hämmästynyt. Hän tunsi kaikki nuo kolme ritaria vain nimeltä. Miten Einion saattoi pitää heitä parempina kuin Digainea? Athir pudisti päätään. Aina kun hän luuli alkaneensa ymmärtää Einionia tämä yllätti hänet.

Einion huokaisi. Hän tiesi liiankin hyvin, ettei Athir ymmärtänyt mistä hän puhui. Tulisiko tämä koskaan ymmärtämään? Parhaalle ritarille ei riittänyt olla loistava taistelija. Ei, vaan parhaan piti myös olla henkisesti voimakas. Parhaa piti olla älykäs. Athirilla olisi vielä niin paljon opittavaa, että hänestä voisi tulla paras. Ensi kertaa Einion huomasi miettivänsä, olisiko tällä kylliksi aikaa oppia?

Miksi ei olisi? Mihin aika menisi? Mihin menisi Einion, niin ettei hän voisi opettaa noviisiaan? Vastaus oli ilmeinen. Hän menisi Mandosiin, jos kohtalo niin määräisi. Mutta hän ei nähnyt tulevaisuuttaan. Ei omaansa eikä Athirin. Ei nyt, kun jokin...

..Einionin katse kääntyi Romenostin linnoitukseen ja hänen silmänsä laajenivat hivenen. Jotakin mustaa ja voimakasta leijui linnoituksen päällä. Se oli kuin musta tahto, joka oli kurottunut Romenostin ylle sitä ottamaan. Mutta tuo tahto ei tullut ulkopuolelta. Ei, vaan se oli sisällä. Siellä oli jotakin!

”Einion, oletko kunnossa”, Athir huudahti nähdessään opettajansa poissaolevan katseen ja kalpeat kasvot. Einion hätkähti ja kääntyi katsomaan noviisiin. ”Kyllä, olen aivan kunnossa. Minä vain..”.

”Näit jotakin”, Athir täydensi tämän lauseen. Hän tunsi opettajansa jo riittävän hyvin tietääkseen mitä tuollaisina poissaolon hetkinä tapahtui. Einion nyökkäsi. ”En tiedä mitä”, hän vastasi. ”Mutta linnoituksessa on jotakin. Kaikki ei ole siellä hyvin. Jokin paha tekee työtään. Pidä silmäsi auki ja pysy lähellä minua kokoajan, Athir. Ei ole sattumaa, että olemme täällä juuri tänään”!

He kävelivät nopeasti Digainen ja Curionin kiinni. Nelikko saapui yhtäaikaa linnoituksen portille. Digaine astui ylpeän näköisenä vartijoiden eteen ja ilmoitti saapuneensa tapaamaan Rhudaurin kuningasta. Curion seisoi hieman hänen sivullaan. Einion seisoi taaempana Athirin kanssa. Hän katseli tiiviisti vartijoita. Näitä oli ainakin 30. Kaikki näyttivät vuorilaisilta. Miksi portilla oli rauhan aikana niin vahva vartio? Einion katseli miehiä entistä kiinnostuneempana. He vaikuttivat hermostuneilta. Mutta se ei välttämättä merkinnyt mitään. Kuka tahansa näytti hermostuneelta Digainen vaativan ja tiukan olemuksen edessä.

Mutta vartiota komentava upseeri ei antanut periksi sir Digainen tiukan katseen edessä. ”Kuningas ei ota vastaan ketään”, hän vastasi tylysti. ”Hän on pahasti sairaana. On ollut jo viikkojen ajan. Koska ette voi päästä hänen puheilleen, ei teillä ole mitään asiaan Romenostiin”. Digainen silmät säkenöivät vaarallisesti hänen kuullessaan vastauksen. ”Minä olen Kultaisen Kukan sir Digaine”, hän huudahti. ”Minulla on tärkeä viesti koskien taistelutaukoa Rhudaurin ja Arthedainin välillä. Te ette voi estää minua pääsemästä sisään”.

Mutta juuri sen upseeri näytti päättäneen tehdä. Hän seisoi aivan Digainen pitkän hahmon edessä tukkien tämän tien. Einion katsoi ällistyneenä miestä. Eikö tämä tiennyt kuka Digaine oli? Einion aavisti, että päämiehen tunnetusti lyhyt pinna oli jo varmasti katkeamispisteessä. Ja niin se olikin!

”Hyvä herra”, totesi Digaine liioitellun rauhallisesti. ”Olkaa hyvä ja astukaa pois tieltäni”. Upseeri pudisti päätään. ”Minulla on käskyni”, hän vastasi. Sen kuullessaan Digaine kohautti olkapäitään. ”Hyvä on. Siinä tapauksessa ehdotan että siirrymme viereiselle niitylle ratkaisemaan erimielisyytemme miekka kädessä, kuten herrasmiehille sopii”. Upseeri nyökkäsi, mutta oli hivenen kalvennut. Ehkä hän sittenkin tiesi kuka Digaine oli.

Einion katsoi kiinnostuneena sir Curioniin. Tämä ei tehnyt elettäkään puuttuakseen tapahtumiin, jotka olivat nopeasti menossa huonoon suuntaan. Einion ei voinut olla ihmettelemättä nuorta ritaria. Sir Curionilla oli kaikki tarvittava suureksi ritariksi. Mutta silti hän tyytyi seisomaan Digainen varjossa. Jos Einion olisi menettämässä malttinsa, hän tiesi että Athir ei epäröisi rauhoitella häntä. Ja Athir oli vain noviisi. Einion muisti liiankin hyvin ne ajat Wigamorissa niin kauan sitten. Hän oli uskonut Weldenin, Merdalin, Ellorin ja Curionin muodostamaan nelikkoon. Mielessään hän oli nähnyt neljä vastustamassa nousevaa pahaa ja heti sen jälkeen hän oli törmännyt näihin nuoriin noviiseihin. Se ei voinut olla sattumaa. He olivat tulevaisuus. He taistelisivat ja voittaisivat seuraavan koitoksen. Mutta nelikko oli murtunut ja hajonnut. Kaikki ne tapahtumat, joita Einion ei ollut nähnyt ennalta. Kun tapahtumat lähtivät kiitämään salaman lailla, ei niitä voinut enää pysäyttää. Eikä paluuta menneeseen ollut. Missä oli hänen nelikkonsa nyt? Kuka vastustaisi pahaa jos hän olisi poissa? Ei ainakaan Curion, joka seisoi tyynenä katselemassa Digainen nousevaa vihaa, käsittämättä mitä se tekisi heidän tehtävälleen!

Einion vilkaisi syrjäsilmällä Athiria. Tämä seisoi mietteliään näköisenä ja katseli Digainea. Mitä noviisin mielessä oli? Pystyikö hän lukemaan tilannetta, kuten Einion? Pystyisikö hän ikinä? Tulisiko hänestä koskaan parasta ritaria, joka voisi korvata sen murtuneen nelikon, joka ei koskaan tulisi vastustamaan pahaa, jonka nousun Einion näki tulevaisuudessa. Se olisi jotakin paljon pahempaa kuin Angmar. Vain kaikkein parhaalla olisi mitään mahdollisuuksia nähdä ja ymmärtää, että taistelu oli käynnissä. Vain parhaalla olisi mahdollisuuksia selvitä tuossa taistelussa. Olisiko Athir koskaan paras? Einion katsoi noviisin kasvoihin, mutta näki vain tämän huolen. Hän ei nähnyt Athirin tulevaa. Se oli kätketty. Sen sijaan Digainen lähitulevaisuus oli hyvinkin selvä. Siihen liittyi olennaisesti kaksintaistelu, surmansa saanut upseeri ja epäonnistunut tehtävä.

Upseeri seisoi nyt käsi miekankahvalla aivan Digainen edessä. Einion saattoi heti nähdä, että mies aikoi tehdä jotakin typerää. Jotakin mikä maksaisi hänelle henkensä. Laittaen kädet neutraalisti selkänsä taakse Einion astui eteenpäin. ”Suokaa anteeksi”, hän totesi tyynesti. ”Saanen hoitaa tämän, herra”. Digainen katse ei poistunut hetkeksikään upseerista. ”Olkaa hyvä, herra”, hän vastasi yhtä kohteliaasti. Mutta jos mies olisi tehnyt yhdenkään väärän liikkeen, olisi hän kaatunut kuolleena maahan.

”Jospa perääntyisitte hieman”, Einion totesi upseerille. Tämä nielaisi äänekkäästi ja astui muutaman askeleen taaksepäin. Hitaasti mies käänsi katseensa Digainen kylmistä silmistä Einionin kasvoihin. ”Meidän tuskin tarvitsee turvautua mihinkään epämiellyttäviin keskustelukeinoihin”, ritari totesi. ”Olemmehan suorittamassa diplomaattista tehtävää. Jos emme kerran voi tavata kuningasta, voimme yhtä hyvin esittää asiamme käskynhaltijalle. Eikö niin, herra”, hän tuumi katsoen Digaineen. ”Tietenkin”, tämä vastasi katsoen edelleen upseeriin.

”Mutta minulla on määräys olla päästämättä ketään sisään linnoitukseen”, upseeri huomautti jääräpäisesti. Einion hymyili vaisusti sen kuullessaan. ”Niin, siihen juuri haluaisin puuttua”, hän totesi. ”Katsokaas, en usko että voitte kieltää meidän sisäänpääsyämme. Ette ainakaan laillisesti. Teidän maanne, Rhudaur, on osallisena Mithlondissa solmittuun sopimukseen, joka takaa Kultaisen Kukan ritareille vapaan liikkumisen Eriadorissa. Sopimukseen sisältyy lisäys, että ritarikunnan päämiehillä on oikeus päästä Eriadorin hallitsijoiden puheille koska tahansa. Teidän edessänne seisoo Ceredigionin sir Digaine, Kultaisen Kukan päämies, Eriadorin sankari ja Mithlondin neuvoston jäsen. Hän on itsensä mestari Elrondin asialla. Sopimuksen mukaan hänen on päästävä kuninkaan tai käskynhaltijan puheille, ellei maassa ole sotatila tai sopimusta ole peruttu”!

Einion piti dramaattisen tauon katsoen upseeriin. ”Onko maanne siis sodassa kanssamme, tai peruuttanut sopimuksen? Muussa tapauksessa minä määrään teidät väistymään tieltämme”!

Upseeri pyyhki hikeä otsaltaan. ”Tietenkin olemme vielä mukana sopimuksessa”, hän selitti hätäisesti. ”Mutta..jos minä rikon käskyäni, joudun pahoihin vaikeuksiin”! Einion nyökkäsi. ”Hyvä on. Ymmärrän tilanteesi. Mene ilmoittamaan komentajallesi täsmälleen sama minkä minä sanoin sinulle. Me voimme odottaa sen aikaa”. Upseeri nyökkäsi helpottuneena ja poistui.

Ritarit vetäytyivät hivenen kauemmaksi portista. ”Hyvin tehty, Einion”, kiitti Digaine yllättäen. Hän vaikutti lähes tyytyväiseltä. ”En tiedä mikä heitä vaivaa, mutta eiköhän lupa sisäänkäyntiin tule aivan pian”. Einion nyökkäsi. ”Uskon niin. Esitin asian niin, etteivät he oikein voi pitää meitä portin edustalla pidempään”. Digaine pudisti päätään. ”He vain yrittivät näyttää meille, että olemme heidän maallaan. Typerää ylpeyttä, josta on vain haittaa”. ”Ehkä”, myönsi Einion mietteliäänä.

Digaine katsoi häneen kiinnostuneena. ”Ehkä? Mitä tarkoitat, Einion. Sinulla on jotakin mielessäsi. Näen sen selvästi”. Einion kohautti olkapäitään. ”Kenties”, hän myönsi. ”Eikö sinusta ole omituista, että meidät kummatkin lähetettiin suorittamaan helppoa tehtävää, johon selvästi tarvitaan vain yksi komentotason henkilö. Toinen meistä tuhlaa vain aikaansa täällä”.

”Ajattelin että Elrond haluaa vain tehdä vaikutuksen”, vastasi Digaine. ”Hän olisi kyllä kertonut minulle, jos tietäisi jotakin. Hän olisi kertonut jos meillä olisi salainen tehtävä”. Mutta Digaine ei kuulostanut täysin vakuuttuneelta. ”Mitä sinä ajattelet, Einion”, hän kysyi äkkiä.

”He aavistelevat jotakin”, Einion sanoi. ”Glorfindel ja Elrond. He aavistavat että jotakin on tekeillä, mutta he eivät tiedä mitä. Siksi he eivät sanoneet mitään. Sinä olet täällä suorittamassa diplomaattista tehtävää. Uskon että minä taas olen täällä nähdäkseni, jos jotakin on tekeillä. Tämän maan päällä lepää varjo, Digaine. Glorfindel on aistinut sen ja nyt kun minä olen täällä, näen sen selvästi. En tiedä mitä se merkitsee, mutta usko pois, ei mitään hyvää meille”.

”Hyvä on”, tuumi Digaine. ”Asiamme esittämiseen tarvitaan vain yksi. Minä hoidan sen. Kiertele sinä sen aikaa linnoituksessa ja yritä saada selville kaikki mitä voit. Kuninkaan sairaus näin sopivalla hetkellä arveluttaa minua. Minulla on äkkiä paha aavistus tästä, Einion. Hyvin paha”! Einion katsoi päämieheen vakavana. ”Niin minullakin”, hän vastasi. ”Yritetään liikkua pareittain, kun olemme sisällä. Kenenkään ei pitäisi jäädä yksin”.

”Herra, upseeri palaa. Nyt pääsemme sisään”, Athir huudahti osoittaen portille. Vihdoinkin he pääsivät sisään Romenostiin.

ROMENOSTIN SALAISUUDET

”Eivät he voi tietää mitään. Ritarit ovat vain suorittamassa diplomaattista tehtävää”, käskynhaltija Dunshan sanoi. Hänen voimakas äänensä oli hivenen pelokas. ”Kukaan ei kerro heille mitään. He poistuvat ja kaikki on taas hyvin”. Mutta Derhal pudisti päätään. Hänen viileisen silmiensä katse oli Dunshanissa ja huolimatta koostaan ja voimistaan vuorilainen värisi tuon katseen edessä. Oli kuin noitakuningas itse olisi katsellut häntä noiden kauniiden silmien läpi. ”Sinä et ymmärrä, Dunshan. Hän on täällä. Hän on muuriesi sisällä. Sir Einion on täällä. Hän ei ehkä näe kaikkea, mutta sinun valheidesi läpi hän tulee näkemään kuin silmäsi olisivat vain ikkuna, josta hän katsoo sisään. Minä tunnen hänet liiankin hyvin. Jos hän ei tiedä suunnitelmistamme nyt, hän tulee niistä tietämään ennen kuin tämä päivä on ohi”.

”Mitä siis teemme”, kysyi Dushan huolestuneena. ”Kuningas on yhä elossa huolimatta myrkystä. On liian aikaista toimia”. Derhal mietti hetken. Hän näki nyt selvästi kaiken. Hänen elämänsä oli nyt ratkaisevassa vaiheessa. Jos hän toimisi oikein vain taivas olisi rajana hänen mahdilleen ja vallalleen. Mutta mikä oli oikea tie? Derhal mietti hetken, vaikka tiesi jo vastauksen. Elämässä oli kaikella tasapaino. Sen hän tiesi liiankin hyvin. Jostakin piti luopua, että saattoi jotakin saada. Jotakin piti uhrata, että saattoi menestyä. Jotta hän voisi päästä tavoitteisiinsa piti hänen tehdä pesäero menneisyytensä kanssa. Hän tiesi mitä se merkitsi!

”Heidän on kuoltava”, Derhal sanoi ajatuksensa ääneen. Hän kuuli oman äänensä ja piti sen sanomasta. Se kuulosti oikealta. ”Heidän on kuoltava”, hän sanoi uudelleen, voimakkaammin. Hän käänsi taas katseensa Dunshaniin. ”Heidän on kuoltava vielä tänään. Kuningas kuolee. Dunedain kuolevat. Ja ritarit kuolevat. Tapamme heidät kaikki ja huomenna on valtakunta sinun, Dunshan. Armeija on täysin puolellasi. Muuta et tarvitse. Me toimimme nyt heti. Sinä otat vastaan sir Digainen ja minä järjestän sillä aikaa kaiken valmiiksi. Meidän täytyy vain uskaltaa, niin voittomme on varma”.

Dunshan ei ollut niinkään varma asiasta. ”Mutta jotkut ovat yhä uskollisia kuninkaalle. Meidän pitäisi kysyä ensin herramme noitakuninkaan mielipidettä”. ”Hölmö”, Derhal sihahti. ”Me emme saa hänelle sanaa ajoissa. Emme nyt, kun he ovat täällä. Minä olen valtiatar Derhal ja sinä teet niin kuin minä sanon. Minä edustan täällä herraamme. Älä ikinä unohda sitä”.

”Kyllä valtiatar”, sanoi Dunshan kiireesti. Hänen silmissään näkyi pelkoa. ”Mutta eikö olisi parempi päästää ritarit ensin menemään. Me kaikki tiedämme sir Digainen kyvyt. Hän voi aiheuttaa meille hankaluuksia”. Derhal pudisti päätään. ”Ei, he eivät saa poistua täältä elävinä. Voimme antaa viholliselle ankaran iskun jo ennen kuin sota on edes alkanut. He uskovat sir Arminasin urheuden syntyneen Digainessa uudelleen. He uskovat hänen johtavan heidät sodassa voittoon. Kuinka usein olenkaan kuullut tuon. Kun Digaine kuolee täällä tänään on heidän tärkein komentajansa poissa pelistä. Yrittäkööt johtaa armeijoita Mandosista käsin”. Derhal nauroi hermostuneesti ja hänen silmänsä salamoivat. Hän puhui asioita, joita ei ollut uskonut ikinä voivansa sanoa. Mutta jotenkin se tuntui oikealta.

”Jätä Digaine minun huolekseni”, Derhal lausui heiluttaen sormeaan Dunshanin kasvojen edessä. Hän nautti käskynhaltijan pelokkaasta katseesta. ”Hänestä ei ole vaaraa. Enemmän minua huolestuttaa tuo toinen ritari. Enemmän minua huolestuttaa sir Einion”!

”Emmekö mene hänen kanssaan”, kysyi Athir katsellen Digainen perään. Tämä astui leveistä ovista sisään Rhudaurin valtaistuinsaliin. Athir saattoi nähdä ovien läpi, että sali oli täynnä väkeä. ”Emme”, vastasi Einion. He puhuivat Quenyaksi, jota kukaan Rhudaurissa ei luultavasti osannut. ”Digaine ei tarvitse apua asiamme esittämisessä. Me voimme sillä aikaa katsella ympärillemme ja tutkia tilannetta. Mutta sinun Curion täytyy pysyä Digainen lähellä. Älä päästä häntä silmistäsi hetkeksikään. Mene salin laidalle häntä odottamaan”.

Curion kääntyi katsomaan Einioniin ja äkkiä hänen ilmeensä oli hivenen katkera. ”Digaine on enemmän kuin kykenevä huolehtimaan itsestään. Et vain halua minua mukaasi, eikö niin”, hän sanoi. Einion katsoi Curioniin hämmästyneenä. ”Mitä sinä sanot, sir Curion”?

”Kuulit kyllä”, nuorempi ritari vastasi. ”Einion, etkö voi milloinkaan antaa minulle anteeksi, että jätin muut ja lähdin Digainen kanssa? Etkö voi milloinkaan antaa anteeksi, että näin jotakin suurempaa...tärkeämpää ja seurasin sitä”?

”En ole sinulle vihainen, Curion”, Einion vastasi. ”En sinulle vaan itselleni. En nähnyt sitä tulevaksi. Olin niin tyytyväinen itseeni ja kykyihini, etten nähnyt mitään ennen kuin oli liian myöhäistä. Kaikki tapahtui niin nopeasti, etten ehtinyt tehdä mitään. Ei ollut sinun vikasi että nelikko särkyi, Curion, vaan minun”.

Curion liikahti turhautuneesti. ”Mutta Einion, etkö voi mitenkään käsittää että me olimme vain tavallisia ritareita. Digaine on jotakin aivan muuta. Me emme olleet merkittäviä missään muualla, kuin sinun mielikuvituksessasi. Digaine tulee pelastamaan meidät kaikki, kun sota alkaa. Ja minä tulen olemaan hänen rinnallaan auttaen häntä. Se tulee olemaan paljon merkittävämpää, kuin mikään mitä minä, Welden ja muut olisimme voineet ikinä saada aikaan. Me olimme vain noviiseja. Hän on kuin yksi Maiarista”!

Einion katsoi surullisena Digainen jälkeen, kun tämä käveli läpi suuren salin. Miten hän voisi ikinä saada Curionin ymmärtämään, että siinä missä tämä näki mahtavan ruhtinaan Einion näki vain miekan ja sen käyttelijän. Curion näki fyysisen voiman siinä missä Einion ei nähnyt henkistä voimaa tai sydäntä. ”Ei Curion”, hän sanoi väsyneesti. ”Sinun oli tarkoitus auttaa jotakuta muuta, Ei Digainea”. Curion tyytyi vain kohautamaan olkapäitään ja käveli sisään saliin katsomatta enää taakseen.

”Ne neljä”, sanoi Athir katsellen Curionia. ”Olivatko he parempia kuin minä”, hän kysyi. Einion kääntyi katsomaan noviisiinsa ja hymyili. ”Ei, Athir. Sinä et ymmärrä vielä mitä minä teen. Mutta toivottaavasti se selviää sinulle joskus. Nuo neljä eivät olleet parempia tai huonompia kuin sinä. He olivat sinä”! Athir ei vastannut. Mitä siihen saattoi sanoa? Liiankin usein hänellä ei ollut aavistustakaan mitä Einion oikein puhui.

Einion naurahti noviisinsa hämmennykselle. ”Älä jää miettimään sitä Athir. Meillä on tehtävää. Aivan ensimmäiseksi rikomme omaa periaatettamme ja eroamme. Kierrä sinä linnoituksen läpi oikealta ja minä kierran vasemmalta. Yritä erityisesti saada jotakin selville kuninkaan sairaudesta. Nähdään toisella puolella. Pidä silmäsi auki äläkä seuraa ketään mihinkään syrjäiseen paikkaan”!

Athir teki juuri niin kuin Einion halusi. Hän kulki rauhallisesti halki linnoituksen julkisten osien. Hän keskusteli ihmisten kanssa kysellen uutisia ja kertoen omalta osaltaan jotakin muiden Eriadorin maiden viimeaikaisista tapahtumista. Pian kävi ilmeiseksi, että Einion oli oikeassa. Kuninkaan sairaus ei ollut yleisesti keskusteltu asia. Kukaan ei halunnut kertoa siitä eikä oikeastaan tiennyt mitään. Koko asiaa ympäröi pelko. Athir saattoi nähdä ihmisten vilkuilevan ympärilleen puhuessaan hänelle, kuin seinillä olisi ollut korvat. Mutta silti hän sai pala palalta selville jotakin. Kukaan ei ollut nähnyt kuningasta yli kuukauteen. Kaikki kulki nyt käskynhaltija Dunshanin kautta. Athir pisti myös toisen asian merkille. Hän näki vain hyvin harvoja dunedainin edustajia linnoituksessa. Eräs nainen alkoi kertoa kaartin kapteenin katoamisesta, mutta vaikeni heti nähdessään toveriensa kauhistuneet ilmeet.

Mietteliäänä Athir jatkoi eteenpäin. Hän näki saman nyt kaikkialla. Linnoituksen asukkaat yrittivät epätoivoisesti olla niin kuin kaikki olisi normaalisti, mutta eivät silti kyenneet peittämään hermostuneisuuttaan. Kaikki ei ollut hyvin! Äkkiä hän huomasi ihmettelevänsä pääsisivätkö he koskaan hengissä pois Romenostista. Missä Einion oli? Hänen olisi pitänyt jo tavata opettajansa. Vaistomaisesti Athirin käsi putosi miekan kahvalle. Mutta mitä hän voisi, jos joutuisi taisteluun? Hän oli vasta noviisi! Joku Digaine voisi raivata tiensä taistellen ulos, mutta ei Athir. Mitä Einion olikaan sanonut hänen kerran kysyessään mitä tekisi, kun joutuisi tosi tilanteeseen. ”Jos vihollisia on yksi tai kaksi, tapa heidät”, oli Einion sanonut. ”Jos heitä on kolme tai neljä, taistele heidän kanssaan. Jos heitä on viisi tai kuusi, pakene”! Athir hymyili muistaessaan miten oli kysynyt, ”entä jos heitä on seitsemän tai kahdeksan”? Einion oli kohauttanut olkapäitään. ”Sitten tapaamme Mandosissa”!

Athir hymyili mielessään synkillä tuumilleen. Ensimmäinen taistelu saattoi nyt olla edessä ja heti hänen ajatuksensa liikkuivat Mandosissa. Siitä ei Einion totisesti pitäisi!

”Huomenta, herra ritari”, keskeytti kirkas naisen ääni hänen ajatuksensa. Athir hätkähti ääntä. Se ei tuntunut kuuluvan synkkään linnoitukseen. Mutta mihin se sitten kuului? Miksi tuo ääni jäi pyörimään hänen mieleensä?

Athir kääntyi katsomaan ja näki sivummalla seisomassa tummansiniseen kaapuun verhoutuneen hahmon. Kaavun huppu peitti naisen kasvot, niin ettei Athir saattanut nähdä miltä tämä näytti. Itseasiassa kaapu peitti kaiken muun paitsi naisen kädet. Ne olivat valkoiset, kuin hän ei olisi ikinä aurinkoa nähnytkään. Sormissa ei ollut sormusta. Hän oli melko pitkä naiseksi. Vain hieman Athiria lyhyempi.

Athir katsoi kiinnostuneena kaapuun verhoutunutta naista ja astui tämän luokse. ”Huomenta, neiti”, hän totesi kohteliaasti. ”Mutta pelkäänpä että en ole vielä ritari, vaan ainoastaan noviisi”. ”Niin, mietinkin mitä erilaiset tunnukset kaavussasi tarkoittivat. Oletko Imladrisista”? Hetken aikaa Athirista kaikki tuntui tutulta. Hän oli pääsemäisillään kiinni siihen, mistä oli kyse. Mutta hän ei ollut Einion. Ajatus katosi hänen mielestään. ”Tulemme Imladrisista, kyllä. Mutta alunperin olen Lindonista ja olin siellä vain kuukausi sitten”.

”Lindon”, nainen lausui yllättävän haltiamaisesti. Hänen äänessään oli taas jotakin, melkein kuin kaipuuta. Mutta miten voisi rhudaurilainen nainen tietää mitään Lindonista? ”Siellä on varmasti kaunista tähän vuodenaikaan. Kerro minulle, noviisi, kukkivatko huoneesi kultaiset kukat Vihersataman niityillä, kuten lauluissa sanotaan. Ja palaako sininen haltiatuli yhä Cirdanin tornin huipulla muinaisen Mithlondin yläpuolella? Kuuluuko lokin kirkuna yhä Galenduinin yläpuolella kun linnut seuraavat kaloja jokea ylös? Ovatko Tornikukkuloiden rinteet yhä hohtavan valkoiset, kuin lumi peittäisi ne kesäisinkin”?

Athir naurahti, vaikka tunsi olonsa levottomaksi. ”Tunnet Lindonista kertovan laulun hyvin, neiti”, hän tuumi mietteliäänä. Liiankin hyvin? ”Kaikki on yhä paikoillaan, niin kuin silloin kun tuo laulu tehtiin. En kuullut lokkien kirkunaa Vihersatamassa, mutta kukkakedot ovat loistavammat kuin ikinä ennen. Toverini, sir Einion, voisi kertoa sinulle paljon enemmän, jos olet niin kiinnostunut Lindonista”!

”Voi kyllä”, nainen vastasi ja kuulosti siltä kuin hän olisi nauranut mielessään. ”Minä olen hyvin kiinnostunut Lindonista. Toivon voivani käydä siellä jonakin päivänä. Ja tämä toverisi. Sir Einion, niinkö sanoit? Hänkö on opettajasi, jos kerran olet vasta noviisi”? Athir nyökkäsi. ”Kyllä, Einion on opettajani. Ja parempaa opettajaa en voisi toivoa”.

”Niin, sir Einionin nimi toki tunnetaan täällä Romenostissakin. Toivon voivani keskustella myös hänen kanssaan tänään. Minusta on aina niin mukavaa tavata haltioita. Etenkin Kultaisen Kukan ritareita. Mutta nyt minun täytyy mennä. On niin paljon asioita järjesteltävänä. Pidä huoli itsestäsi, noviisi Athir. Olen varma että saamme tilaisuuden puhua lisää vielä tänään. Odotan mielenkiinnolla kuulevani kaiken sinusta”. Athir kumarsi ja katseli neidon poistumista. Tämä häipyi linnoituksen sisäosiin, eikä kohti uloskäyntiä. Athir toivoi kohtaavansa hänet uudelleen. Ehkä tältä neidolta hän voisi kuulla uutisia kuninkaan sairaudesta. Mutta silti..nainen oli puhunut kokoajan ystävällisesti, mutta jokin ei sopinut kuvaan. Hänen ystävällinen lupauksensa, että he puhuisivat lisää, oli kuulostanut melkein kuin uhkaukselta!

Derhal käveli tiehensä hivenen vihaisena itselleen. Tottakai hänen oli täytynyt selvittää kuka neljäs haltia oli. Hänellä ei ollut varaa virheisiin. Ja hän oli saanut selville jotakin, tosin ei tarpeeksi. Hän tiesi nyt, että Einion epäili jo jotakin. Nuori haltia oli siksi katselemassa ympärilleen. Noviisin koko olemus oli ollut varovainen. Hänkin oli huomannut jotakin olevan pielessä. Siinä oli tarkkasilmäinen nuori haltia. Hän oli katsellut epäilevästi Derhalia koko keskustelun ajan, kuin tietäisi että jotakin oli pielessä, mutta ei vain keksinyt mitä. Derhal oli tyytyväinen toimintaansa muuten, mutta kirottu Lindon oli yllättänyt hänet itsensäkin. Jossakin syvällä sisimmässään hän kaipasi yhä sinne. Hän kaipasi Vihersatamaa ja sitä ympäröivää jokilaaksoa. Se oli kuulunut liian selvästi hänen puheestaan. Hänen ovela keskustelunaiheensa oli mennyt lähes pieleen, kun se olikin melkein paljastanut jotakin haltialle. Derhalilla ei ollut varaa moisiin virheisiin. Ei nyt kun niin paljon oli perillä. Lindon! Nuoria haltia kertoisi hänelle kyllä kaiken kodista, kun Derhal saisi hänet yhteen kidutuskammioista linnoituksen kellareissa. Voi kyllä! He tapaisivat uudelleen tavalla jota noviisi ei osaisi odottaa. Mutta nyt hänen piti toimia ja nopeasti. Einion oli ollut linnakkeessa vain puolituntia ja oli jo jäljillä. Silti, kävellessään kohti linnakkeen sisäosia Derhal ei saanut nuorta noviisia mielestään. Miten tämä liittyi sir Einioniin? Miksi Einion oli ottanut hänet koulutettavakseen? Ja vielä tärkeämpää..miksi Derhalilla oli omituinen tunne, kuin Athir liittyisi jotenkin Weldeniin?

Vihdoin Athir sai Einionin näköpiiriinsä. Ritari käveli ihmisten seurassa kuin kotonaan, jutellen leppoisasti ja vaihtaen uutisia. Athir oli varma että hänen opettajansa oli saanut selville paljon enemmän asioita kuin noviisinsa. Hän tuntui aina tulevan toimeen lähes kaikkien kanssa. Einionin olemuksesta ei voinut mitenkään lukea, että hän teki jotakin tärkeää. Näytti aivan kuin ritari olisi vain tappanut aikaa jutustellen Romenostin asukkaiden kanssa.

He tapasivat pienen salin laidassa. Athir oli oikeassa. Einion oli saanut selville enemmän. Kuninkaan luokse ei päästetty ketään muita kuin sotilaita ja tämän henkilökohtainen parantaja. Kukaan ei ollut nähnyt kuningasta lähes kuukauteen. Ja mikä vielä pahempaa, kuninkaallisen vartioston kapteeni oli kadonnut metsästysretkellä ollessaan. Tämä oli tapahtunut juuri ennen kuninkaan sairastumista. ”Hän oli dunedainia, kuten kuningaskin”, Einion huomautti ilmeettömänä. ”Saitko sinä mitään selville, Athir”?

Athir kohautti olkapäitään. ”En läheskään niin paljon kuin sinä”, hän tuumi. ”Mutta tiedän nyt että olet oikeassa, Einion. Täällä on jotakin tekeillä. Kaikki olivat jotenkin pelokkaan oloisia, yrittäen silti vaikuttaa normaaleilta. Asiat tässä linnoituksessa eivät ole hyvin”. Einion nyökkäsi tyytyväisenä Athirin huomiokykyyn. ”Hyvä on”, hän sanoi. ”Lähdetään takaisin kohti valtaistuinsalia. Luulen että Digaine on kohta esittänyt asiansa käskynhaltijalle”.

”Yksi asia vielä”, huudahti Athir, kun Einion oli jo kävelemässä eteenpäin. ”En tiedä onko se tärkeää. Luultavasti ei!. Mutta se jäi vaivaamaan mieltäni”. Einion kääntyi katsomaan oppilaaseensa. Nyt hänen kasvoiltaan paistoi kiinnostus, kuin hän olisi osannut tuona päivänä odottaa kaikkea muuta mitä Athir sanoi, mutta ei tätä. ”Kerro minulle”, ritari sanoi painokkaasti.

”Minä tapasin nuoren naisen”, selitti Athir. ”Ainakin luulen että hän oli nuori, päätellen äänestä. Hän oli nimittäin pukeutunut kaapuun, joka peitti täysin kasvot. Puhuin hänen kanssaan hetken aikaa”. ”Ja”, hoputti Einion malttamattomana, kuin hänen ajatuksensa olisivat työskennelleet ylikierroksilla. ”Se tapaaminen vain jäi vaivaamaan minua”, Athir selitti. ”Ei se mistä puhuimme. Hän ihaili haltioita ja halusi joskus matkustaa Lindoniin. Ei se, sillä Eriadorissa on paljonkin haltioiden ystäviä. Minua jäi vaivaamaan jokin minkä tajusin vasta jälkeenpäin. Oli kuin hän olisi urkkinut tietoja minusta eikä toisin päin. Kuin tämä nainen olisi tarkkaillut minua kokoajan. Ja se miten hän puhui. Sanat olivat ystävällisiä ja ääni kaunis, mutta jostakin syystä ajattelin, että jos näkisin naisen silmät ne nauraisivat minulle. Kuin hän olisi tiennyt kaiken ja minä en mitään. Kuin hänen ystävälliset sanansa olisivat vain pilkanneet minua. Ja kun hän sanoi olevansa varma että tapaamme pian uudelleen, se kuulosti melkein kuin uhkaukselta”.

Einion oli hetken hiljaa, mietteissään. ”Luulen että meidän olisi tärkeää saada selville, kuka tuo nainen oli”, ritari sanoi viimein. ”Tärkempää kuin arvaammekaan. Mutta en tiedä miksi. Sen sijaan tiedän, että meidän pitää tavata Digaine. Menkäämme siis hänen luokseen. Ikävä kyllä meillä ei ole nyt aikaa pohdiskella tätä tai kysellä kuka hän oli. Ehkä ehdimme palata tänne myöhemmin”. Mutta Einionin sanat kuulostivat epäuskoisilta. He eivät palaisi! Nainen jäisi ikuiseksi arvoitukseksi. Jostakin syystä Athir tunsi lähes helpotusta. Naisessa oli ollut jotakin vaarallista. Hyvin vaarallista. Vaitonaisena hän lähti kävelemään Einionin jäljessä kohti valtaistuinsalia.

KOKO ERIADORIN TOIVO

He eivät enää koskaan tavanneet Digainea. Rääsyihin pukeutunut dunedainin sukukuntaan kuuluva vanha palvelija odotti heitä käytävässä. ”Herra”, hän huudahti vaimeasti Einionin nähdessään. Samalla palvelija vilkuili ympärilleen, kuin peläten tulevansa nähdyksi. ”Teidän täytyy tulla kanssani”. ”Miksi niin, hyvä mies”, Einion kysyi leppoisasti. Mutta Athir näki ritarin olemuksen jännittyneen. ”Herrani, Daurin ruhtinas, haluaa puhua kanssanne. Hänellä on teille tärkeitä tietoja siitä mitä täällä on tekeillä”, mies selitti hivenen pelokkaana. ”Seuratkaa minua. Vien teidät huoneeseen, jossa voitte tavata”.

Einion vilkaisi Athiriin. ”Mitä mieltä olet,Athir”, hän kysyi quenyaksi, vaikka tiesi jo vastauksen. Into näkyi selvästi noviisin silmissä. Tässä oli viimeinkin tilaisuus edes jonkinlaiseen seikkailuun. Ehkä Rhudaurin matka ei olisikaan lopulta niin tylsä kuin noviisi oli pelännyt. ”Minusta meidän pitäisi tarkistaa asia”, Athir vastasi epäröimättä. ”Puhut aina Erusta, Einion. Eikö tämä ole Erun tapa järjestää meille vastaus kysymyksiimme? Kuinka voisimme jättää asian selvittämättä”? Einion hymyili, kun Athir käytti hänen omia opetuksiaan häntä itseään vastaan. ”Niin, emme voi jättää asiaa tarkistamatta. Mutta silti meidän pitäisi ensin tavata Digaine”. Hän vilkaisi levottomasti valtaistuinsalin suuntaan. ”Mutta ei, me menemme tämän miehen kanssa. Johda eteenpäin, hyvä mies”.

Niin he seurasivat palvelijaa syvemmälle linnoituksen sokkeloisiin käytäviin, kunnes tämä avasi yhden oven ja saattoi heidät sisään suureen huoneeseen. Se oli ilmiselvästi jonkinlainen kokoustila. Mutta huone oli tyhjä. ”Herrani tulee, kunhan pääsee livahtamaan tänne huomaamatta. Hänen on oltava äärimmäisen varovainen”, palvelija selitti. ”Odottakaa te täällä, herrat. Minä menen kertomaan hänelle, että olette tavattavissa”.

Mies käveli ulos ovesta ja katosi. Einion seisoi hetken paikoillaan katsellen hänen jälkeensä, mutta kohautti sitten olkapäitään ja istuutui yhdelle mukavista tuoleista. Katsettaan hän ei silti irroittanut hetkeksikään ovesta. Athir näki ritarin kasvoilla syvän huolen.

Digaine ja Curion seisoivat valtaistuinsalin edustalla ja katselivat ympärilleen. Einionia tai tämän noviisia ei näkynyt missään. Diplomaattinen tehtävä oli suoritettu ja he olivat valmiita lähtemään.

Digaine olisi halunnut tehdä niin mahdollisimman nopeasti, sillä hän saattoi nyt tuntea saman kuin Einionkin. Romenostissa oli jotakin pielessä. ”Pitäisikö meidän lähteä etsimään heitä”, Curion kysyi. ”Ei, ei vielä”, Digaine vastasi. ”He tulevat kyllä luoksemme”.

Mutta he eivät tulleet seuraavan viiden minuutin kuluessa. Digainen rauhallinen ilme oli muuttumassa hitaasti mutta varmasti joksikin aivan muuksi. Juuri silloin sir Curion havaitsi yksinäisen hahmon kävelevän heitä kohti linnoituksen sisäosista. Hahmo oli kääriytynyt tummansiniseen kaapuun, jonka huppu peitti hänen kasvonsa. Hän käveli päättäväisesti lyhyin siroin askelin suoraan kohti ritareita ja pysähtyi näiden eteen. ”Teidän täytyy tulla mukaani, sir Digaine”, sanoi kiihtynyt kaunis naisen ääni. Ääni oli lähes liian kaunis, tajusi Curion. Liian kirkas! Mutta hätä oli aitoa. Miksi se tuntui niin tutulta? Kuin hän olisi kuullut tuon kaiken ennenkin?

”Onko jotakin tapahtunut tovereilleni”, kysyi Digaine yrittäen nähdä naisen kasvot. Mutta se oli mahdotonta, vaikka huppu tuntui vain luovan tumman varjon tämän eteen. Digaine ei nähnyt tuon varjon läpi. ”Ei, ei tovereillenne. Ei vielä”, nainen vastasi ja ääni kuulosti äkkiä pelokkaalta. ”Mutta teidän täytyy tulla kanssani, niin kerron teille mitä tapahtuu. Voimme vielä estää sitä tapahtumasta”. Sen sanoessaan nainen vilkaisi pelokkaasti ympärilleen. ”Tulkaa mukaani, herra. Pyydän..”.

Digainen teki päätöksen salamannopeasti, kuten hänen tapansa oli. ”Minä menen tämän naisen mukaan. Jos jokin uhkaa minun ritareitani, täytyy minun saada tietää siitä”, hän huudahti quenyaksi. Curion tunsi pelon tarttuvan mieleensä. ”Ei”, hän huudahti ja tarttui Digainen kaavun helmaan. ”Älä mene. Lähdetään etsimään Einionia ja Athiria”. Digaine vilkaisi ritari-pariinsa alta kulmain. ”Minä tiedän kyllä mitä teen, Curion. Älä ole huolissasi. Palaan pian. Joskus on otettava riskejä ja minusta tuntuu että se hetki on nyt. Tämä nainen..vaikka en näe hänen kasvojaan tunnen että voin luottaa häneen. Jokin hänessä muistuttaa minua haltioista. Hän on haltiamieli, tai tulee olemaan. Sen täytyy merkitä että hän on puolellamme. Odota sinä tässä Einionia. Minä palaan heti kun voin”.

Curion nielaisi. Hän oli seurannut Digainea koko ritariaikansa. Hän oli hylännyt ystävänsä tämän vuoksi ja tunsi aina näiden katkeruuden kun he tavasivat. Hän ei kunnioittanut ketään enempää kuin Digainea. Kun Angmar hyökkäisi pelastaisi tämä koko Eriadorin. Siitä Curion oli varma. Harvoin, jos koskaan, hän oli kyseenalaistanut Digainen päätökset. Mutta tuon hetken dramatiikka oli liikaa. Hän tunsi vaaran heidän ympärillään ja vaistosi jotakin. Kaikki ei ollut niin kuin näytti. Hän näki Einionin kasvot mielessään ja muisti kaiken mitä tämä oli opettanut heille kauan sitten Lindonissa.

”Herra, odotetaan tässä Einionia”, hän sanoi voimakkaammin, katsoen Digainea silmiin. ”Hän sanoi että meidän pitäisi pysytellä yhdessä. Ei hajaannuta. Jos menet tämän naisen mukaan minä tulen mukaan”. Digainen silmissä välähti. ”Minä olen Kultaisen Kukan päämies”, hän huudahti. ”Enkö minä tiedä paremmin? Olen korviani myöten täynnä Einionia. Aina kaikki puhuvat vain hänestä. Hän ei ole päämies. Minä olen! Sinä odotat tässä Einionia, niin hän ei ihmettele missä olen. Palaan heti kun voin. Tämä on käsky”. Curion nyökkäsi, katuen heti että oli kyseenalaistanut Digainen viisauden. ”Kyllä, herra”, hän vastasi. Mutta Digaine pudisti päätään jo ystävällisemmin. ”Ei, Curion. Sinulle en ole koskaan herra. Me olemme ystäviä”.

Digaine käänsi selkänsä toverilleen ja lähti seuraamaan tuntematonta naista kohti linnakkeen sisäosia. Curion ei voinut olla tuntematta ylpeyttä katsoessaan parinsa voimakasta olemusta. Digaine oli oikeassa ja Einion väärässä. Digainessa piili se voima jota he tarvitsivat. Hänessä oli koko Eriadorin toivo! Kun Angmar lopulta hyökkäisi johtaisi sir Digaine heidät taisteluun. Hänessä oli sir Arminasin urheus ja taito palannut haltioita pelastamaan. Sir Digaine kykeni aivan mihin vain. Viholliset tulisivat kaatumaan hänen edessään kuin lakoava vilja. Ja Curion olisi herransa rinnalla siinä kaikessa. Kuinka loistavaa se tulisikaan olemaan!

Derhal kuuli ritarin saappaiden kolisevan lattiaan takanaan kun sir Digaine seurasi häntä. Niin urhea ritari. Niin suuri nimi. Niin voimakas taisteilija. Ja silti niin käsittämättömän typerä. Mielessään Derhal nauroi. Erota heidät toisistaan, yllätä heidät ja surmaa heidät, kuuli Derhal herransa äänen mielessään. Voi, noitien herra tulisi olemaan enemmän kuin tyytyväinen kun hän toisi tälle sir Digainen pään. Mikään ei voisi enää sen jälkeen estää Derhalia nousemasta mahtavimmaksi noidaksi herransa palveluksessa. Hän oli matkalla suuruuteen eikä mikään voinut sitä enää estää! Eriadorin sankari ja toivo käveli hänen jäljessään kohti tuhoaan.

Sir Curion nojasi seinään ja katseli yhä suuntaan, johon Digaine oli poistunut. Einionia ei näkynyt eikä kuulunut. Hän oli yksin ja huomasi ajatuksiensa kääntyvän yhä useammin naiseen, joka oli kääriytynyt tummaan kaapuun. Jokin tässä sai Curionin levottomaksi. Siis sen lisäksi että nainen ei halunnut näyttää kasvojaan. Se oli jo riittävän epäilyttävää. Mutta oli muutakin. Naisen ääni kaikui yhä Curionin mielessä. Siinä oli jotakin..jotakin mistä hän ei saanut otetta.

Mitä tämä olikaan sanonut. Teidän täytyy tulla mukaani! Miksi se kuulosti niin tutulta? Hän huomasi ajatuksiensa siirtyvän jonnekin kauaksi menneisyyteen. Teidän täytyy tulla mukaani? Kuka oli sanonut niin? Se kuulosti liian tutulta. Keidän täytyi tulla mukaan? Hänen itsensä ja..ja..Weldenin? Heidän täytyi mennä hänen mukaansa, koska...jotakin oli tapahtunut..Ellorille. Hän näki mielessään kuvan vakavasta ja hiljaisesta Ellorista, joka makasi kivikossa kun he tekivät paareja, juuri kuten Einion oli opettanut. Ellorin jalka oli omituisessa asennossa. Poikki, se oli poikki. Niinhän se oli. Ja hän seisoi heidän vierellään rukoillen Weldeniä pitämään kiirettä. ”Teidän täytyy tulla heti, Welden. Ellor on satuttanut itsensä todella pahasti”! Se ääni. Hän oli juossut heidän kanssaan joen rantaan, jyrkänteelle! Hän seisoi heidän vierellään, kun he tekivät paarit. Ja hän itki kokoajan, niin täynnä myötätuntoa toveriaan kohtaan. Hän oli siellä kokoajan. Hän haki heidät. ”Teidän täytyy tulla mukaani, sir Digaine”! Se oli sama lause. Se oli sama ääni! Hän oli ollut heidän kanssaan..auttanut heitä kantamaan Ellorin. Viimein Curion näki kasvot mielessään. Nuo kauniit kasvot, joiden katseen edessä saattoi vain tuntea itsensä toivottoman ihastuneeksi. HÄN!

Curion loikkasi pystyyn ja lähti juoksemaan suuntaan johon Digaine oli mennyt. Hän tunsi sydämensä hakkaavan epätoivoisesti. Hän ei ymmärtänyt mistä oli kyse. Missään ei äkkiä ollut mitään järkeä. Mutta Digaine oli vaarassa. Sekuntiakaan epäröimättä Curion lähti tämän avuksi.

Nainen pysähtyi ja päästi sir Digainen rinnalleen. Heidän edessään oli pieni kammio, jossa seisoi yksinäinen mies. Hän oli suuri ja voimakas vuorilainen. Mies nyökkäsi nähdessään tulijat. ”Hän kertoo teille kaiken mitä teidän tarvitsee tietää, herra”, nainen sanoi viitaten miehen suuntaan. Digaine nyökkäsi ja astui varovasti sisään kammioon.

Derhal jäi seisomaan ovelle ja pidätti hengitystään. Maahtava sir Digaine oli vain muutaman sekunnin päässä kuolemastaan. Mutta Derhal oli aliarvioinut ritarin. Digaine ei astunut varomattomasti kammioon, vaan näki heti kummallakin sivullaan seinän peittävät verhot, joiden takana aivan selvästi piileskeli miehiä. Juuri kun väijyksissä olleiden kahden jousimiehen nuolet suhahtivat liikkeelle Digaine sukelsi oikealle. Nuolet iskeytyivät vaarattomasti seinään. Samassa Digainen miekka oli jo esillä. Hän iski peitteen läpi miekkansa yhden väijyjän rintaan ja riuhtaisi sen saman tien irti kääntyen ottamaan vastaan kolmen miehen hyökkäyksen. Digaine oli nyt omassa elementissään, jossa hän pärjäsi aina. Ensimmäinen hyökkääjä sai miekan sivalluksen vatsaansa. Toinen kaatui voimakkaaseen iskuun ja kolmas putosi lattialle saatuaan iskun jalkaansa. Kaikki tapahtui muutamassa sekunnissa, ennen kuin hyökkääjät ehtivät reagoida mitenkään Digainen rajuun hyökkäykseen. Samassa jouset lauluivat jälleen. Digaine heittäytyi taas sivuun ja tunsi nuolien viuhuvan läheltä ohi.

Hän putosi toisen polvensa varaan ja ponnisti saman tien pystyyn. Derhalin palvelija Duren ja suurikokoinen vuorilainen hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Digaine lävisti hetkeäkään hukkaamatta miekallaan Durenin ja tarttui vuorilaiseen. Hetken he punnersivat toisiaan vasten, kunnes Digaine alkoi pakottaa miestä kohti seinää.

Derhal seisoi hetken paikoilleen jähmettyneenä. Hänen kädessään oli pitkä pääkalloin koristeltu veitsi. Hän oli tullut pitkän matkan, mutta tuona ratkaisevana hetkenä hän epäröi. Digainen leveä selkä oli aivan hänen edessään suojattomana. Hänen tarvitsi vain astua eteenpäin ja kaikki mitä Derhal oli halunnut olisi hänen. Liiankin hyvin hän tajusi nyt mitä se merkitsi. Jos hän tekisi sen ei paluuta vanhaan enää olisi. Angmarin noitakuningas vaati sen tietääkseen hänen lojaaliutensa. Kaikella oli hintansa! Digainen henki minun suuruudestani, tajusi Derhal. Hän epäröi vain muutaman sekunnin. Hänhän ei edes pitänyt Digainesta. Derhal heitti nopealla liikkeellä hupun syrjään paljastaen kasvonsa. Sitten hän astui eteenpäin. Hän tiesi missä sydän oli. Yllättävällä voimalla neito iski veitsen kahvaa myöten Digainen selkään.

”KUOLE”, Derhal huusi yllättäen itsensäkin huudon raivolla. Kuole Eriadorin sankari. Kuole koko Eriadorin toivo! Digaine putosi polvilleen. Derhal näki miten hän käänsi päätään. Ritarin silmät laajenivat hämmästyksestä hänen nähdessään kuka hänet oli tappanut. Sitten Digaine kaatui kasvot edellä lattialle.

”DIGAINE”, huuto katkaisi kammion hiljaisuuden. Derhal käännähti ympäri vaikka tiesi jo kenen ääni se oli. Sir Curion seisoi kammion ovella tuijottaen kauhistuneena lattialle kaatunutta toveriaan. Hän oli myöhässä! Digaine oli kuollut. Curionin katse kääntyi kuolleesta toverita tämän yllä seisovaan hahmoon. Tumman kaavun huppu oli nyt alhaalla. Hän näki kultaisina säkenöivät hiukset, säihkyvät silmät kuvankauniit kasvot. Se oli HÄN! ”Derhal”, Curion lähes kuiskasi. Hän ei edes huomannut hämmästykseltään vetää miekkaansa esiin.

He katsoivat toisiinsa ehkä muutaman sekunnin ajan. Kaksi vanhaa ystävää! Sitten Derhalin silmät välähtivät. Hän oli maksanut jo vaaditun hinnan. Hänen ei tarvinnut enää epäröidä. Päätös tuli kuin itsestään. ”TAPPAKAA HÄNET”, neito huusi raivoisasti. Samalla Derhal nosti kätensä ja Curion tunsi jotakin liikkuvan ilman halki. Hän kuuli miten kammion paksu kiviovi alkoi sulkeutua hurjalla nopeudella. Noita! Derhal oli noita, hän tajusi!

Curion heittäytyi taaksepäin. Sulkeutuva ovi iski häntä jalkaan, mutta hän oli ulkopuolella. Hän kuuli oven toiselta puolelta Derhalin raivoisan pettyneen huudon. Se oli liiankin tuttu ääni. Curion ponnistautui jaloilleen ja lähti juoksemaan kohti valtaistuinsalia. Hänen täytyi löytää Einion ja varoittaa tätä! Curionin takana ovi rämähti auki ja nuolia viuhui siitä ulos. Mutta ritari oli jo kulman takana suojassa.

PAKO ROMENOSTISTA

He istuivat yhä mukavissa tuoleissa, mutta Einionin ilme oli nyt hyvin mietteliäs. Äkkiä hän nousi seisomaan. ”Luulen, että tein virheen”, ritari totesi. ”Et kai nyt sinä, mahtava sir Einion”, huomautti Athir tyypilliseen sarkastiseen tapaansa. ”Meidät on erotettu toisistamme”, jatkoi Einion kiinnittämättä huomiota oppilaaseensa. ”Vaistoan suunnitelman päämme menoksi”.

”Mitä sitten teemme”, Athir ihmetteli. ”Olemme juuri siellä minne he meidät halusivat. Epäilemättä huone pian täyttyy vihaisista hampaisiin asti aseistautuneista sotilaista”. Einion mietti vain hetken. ”On vain yksi asia mitä voimme tehdä”, hän totesi. ”He aikovat hyökätä yllättäen kimppuumme. Yllätetään me heidät”. Athir nousi seisomaan, vaistoten että he tekisivät jotakin hyvin pian. ”Miten”, hän kysyi. Einion vilkaisi oveen. ”Me avaamme tuon oven ja ryntäämme ulos. Sinä halusit toimintaa, Athir. Nyt saat sitä. Muista aina varoa mitä toivot! Paljasta miekkasi ja pysy takanani. Älä missään tapauksessa joudu eroon minusta, tapahtui mitä tahansa”. Einion vilkaisi nopeasti oppilaaseensa, joka nyökkäsi ymmärtäneensä. Hän tiesi liiankin hyvin mitä Einion ajatteli. Se oli ritarikunnan ensimmäinen sääntö. Kaikkesta muusta voitiin keskustalla. Kaikkea muuta pystyi muuttelemaan olosuhteiden niin vaatiessa, muta ei ensimmäistä sääntöä. Oppilas ei milloinkaan, ei MILLOINKAAN kuollut ennen opettajaansa. Vanhemman ritarin täytyi viimeiseen asti kaikin mahdollisin keinoin suojella noviisiaan! Siksi Einion nyt katsoi kasvot vakavina Athiria silmiin ja tämä nyökkäsi unohtaen kaikki sarkastiset kommenttinsa. Oli asioita joista ei tehty pilaa!

Athir olisi ehkä alkanut jännittää ensimmäisen taistelunsa läheisyyttä, mutta siihen ei jäänyt aikaa. Samassa Einion avasi oven ja syöksyi ulos käytävään. Athir seurasi häntä kuin varjo. Hän tunsi lähes helpotusta kun oven edustalla ei ollut ketään. Mutta Einion ei hidastanut vauhtiaan vaan jatkoi juoksua. Heidän edessään oli käytävän mutka ja sen takana oli pieni sali. Athir saattoi nähdä kulman takana varjoja. Einion juoksi suoraan niitä kohti. Joku kuuli askeleet ja vilkaisi nurkan takaa. Mies oli sotilas ja hänen suunsa avautui, mutta mies ei saanut hämmästykseltään sanoja ulos suustaan.

Tuona hetkenä Athir näki aivan uuden piirteen opettajastaan. Hän oli aina ollut viisas ja taitava Einion, joka tiesi kaiken teoriassa. Mutta todellisten sankarien, Digainen, Agamorin ja muiden rinnalla Einion oli aina hivenen harmaa ja tylsä. Hänessä ei ollut heidän räjähtävää voimaansa ja vaarallisuuttaan. Athir oli aina miettinyt miten Einion pärjäisi oikeassa taistelussa. Hän vaikutti aina liian lempeältä ja harkitsevalta päättäväiseen toimintaan. Mutta nyt oli tosi kyseessä!

Athirille ei jäänyt aikaa edes hämmästyä kun Einion hyökkäsi suoraan kulman taakse. Hän seurasi tätä epäröimättä, luottaen opettajaansa. Athir ei ehtinyt laskea vihollisen tarkkaa lukua, mutta heitä oli nopeasti arvioiden 15 sotilasta. Kaikki olivat aseistautuneet miekoin. Mutta jokainen oli myös yhtä hämmästynyt, kun Einion hyökkäsi suoraan heidän keskelleen miekka kylväen tuhoa ympärilleen. Ritari jakoi iskuja oikealle ja vasemmalle pysähtymättä hetkeksikään. Sotilaat eivät hämmästykseltään kyenneet organisoituun vastarintaan. Ainakin viisi kaatui Einionin miekkaan. Athir seurasi häntä niin lähellä kuin kykeni. Hän iski muutaman iskun kohti sotilaita ja luultavasti haavoitti yhtä, mutta enimmäkseen Athir vain torjui ja suojasi itseään ja Einionin selkää. Kerran Einion kääntyi, vaikkei hän mitenkään ollut voinut ehtiä huomaamaan Athirin olevan hivenen pulassa, ja surmasi nopealla iskulla Athirin kimppuun hyökänneen sotilaan. Sitten, yhtä nopeasti kuin kaikki oli alkanutkin, he olivat raivanneet tiensä läpi sotilaiden joukon. Salin perällä oli avoin oviaukko. Einion syöksyi siitä käytävään ja paiskasi paksun oven kiinni. Siinä oli salpa, jonka hän läimäytti paikoilleen. Samassa raskaat iskut alkoivat sadella oveen, mutta salpa kesti.

”Pidä aina silmäsi auki ja muista mitä näet, Athir”, totesi Einion opettajan äänellään. ”Muistin tämän oven ja se taisi nyt pelastaa meidät”. Athir katsoi opettajaansa suu auki. ”Mutta..Einion..tuolla salissa, olit loistava. Se oli aivan..”, hän aikoi sanoa mahtavaa, mutta Einion keskeytti hänet. ”Typerää”, ritari totesi. ”Se oli ainoa keinomme päästä pois ansasta, mutta jatkossa olemme viisaampia. Tuollaisiin ansoihin ei pidä astua. Sinä et tule tekemään ikinä mitään yhtä typerää, eikö niin”. Athir nyökkäsi, mutta ei kovinkaan vakuuttavasti.

Sitten Einion jo juoksi eteenpäin pitkin käytäviä. Kaikki linnoituksen käytävät olivat täysin autioita. Äkkiä hän pysähtyi. ”Kuuletko jotakin”, ritari kysyi. Athir kuunteli hetken. ”Miekat iskevät yhteen”, hän sanoi. ”Joku taistelee elämästään tuolla oikealla”. Einion nyökkäsi. ”Se on sir Curion”, hän totesi ja lähti juoksemaan siihen suuntaan. ”Miksi juuri Curion”, Athir huudahti seuraten opettajaansa. ”Koska Digaine ei taistelisi”, Einion vastasi. ”Hän vain surmaisi viholliset”!

He syöksyivät vauhdilla pieneen saliin. Sir Curion oli keskellä kuutta sotilasta ja piti epätoivoisesti puoliaan. Kolme kuollutta miestä makasi salin lattialla. ”ERIADOR”, huusi Einion haluten Curionin tietävät heidän tulostaan. Sitten hän jo otti yhteen lähimmän miehen kanssa ja kaatoi tämän taitavalla iskulla. Athir ehti nähdä yhden sotilaan hyökkäävän itseään kohti. Hän kohotti miekkansa ja torjui tämän piston sivulle. Muistaen Einionin opit, jos miekkasi on poissa pelistä käytä raajojasi aseina, hän potkaisi miestä vatsaan. Tämä horjahti taaksepäin ja Athir sivalsi miekallaan miestä kasvoihin. Tämä putosi polvilleen. Athir tarttui miekkaansa kaksin käsin ja iski sen miehen selkään. Sitten hän riuhtaisi miekan irti. Hänen ensimmäinen taistelunsa mies miestä vastaan! Mutta sitä ei ehtinyt jäädä miettimään. Kaksi hengissä olevaa sotilasta pakenivat salista jättäen sen haltioiden haltuun.

”Hieno pelastus, Einion”, totesi Curion laittaen omituisen kömpelösti miekkansa tuppeen. Hän jäi seisomaan paikoilleen ja katsoi Einioniin, joka ei liikkunut. ”Meidän täytyy jatkaa matkaa. Ne palaavat pian vahvistuksien kanssa”, Athir huudahti oudoksuen toveriensa käytöstä. ”Ei, Athir”, Curion vastasi ottaen horjuvan askeleen kohti Einionia. ”Hieno pelastus, mutta hivenen myöhässä”. Hän otti vielä toisen askeleen ja kaatui sitten Einionin käsivarsille.

Einion laski Curionin varovasti lattialle. ”Hän on kuollut, Einion”, Curion sai sanotuksi. ”HÄN surmasi Digainen. Kuoliko toivo hänen mukanaan? Kerro minulle, Einion, kuoliko se”? Einion pudisti päätään. ”Ei, Curion. Toivoa on aina. Vaikka parhaat kuolisivat muut ottavat soihdun ja kantavat sitä eteenpäin. Minä otin soihdun Lucianilta. Joku ottaa sen Digainelta ja joku toinen minulta, kun minun aikani koittaa. Kaikki tulee sujumaan hyvin”. Curion hymyili, sitten äkkiä hänen ilmeensä muuttui kauhistuneeksi. ”Minä näin hänet, Einion. Hän oli noita...niin paha, et voi uskoa. Ja Ellorin jalka. Minä en muistanut, että se katkesi. Kerro Weldenille..teidän täytyy varoa..”. Mutta Curion ei ikinä päättänyt lausettaan. Äkkiä hänen silmänsä lasittuivat ja hän oli poissa.

Einion seisoi hetken entisen ystävänsä ruumiin äärellä. Mutta vain hetken. ”Mitä hän tarkoitti”, kysyi Athir hämmästyneenä. ”Hän puhui Ellorin jalasta. Hourailiko hän”? Einion kohautti olkapäitään. ”Ehkä hänen mielensä oli todellakin jo jossakin kaukana menneisyydessä. En tiedä. Minun täytyy ajatella asiaa enemmän”. Athir vilkaisi ympärilleen. ”Mitä me teemme, Einion. Digaine on poissa. Mitä me teemme”?

”Meidän täytyy pelastautua, tapahtui mitä tahansa”, Einion vastasi. ”Rhudaur on liittoutumassa Angmarin kanssa. Täällä on tapahtumassa vallankaappaus. Sen tiedän nyt. Ja ymmärrän oudon pimeyden linnoituksen yllä. Täällä on noita. Ja Curion näki hänet! Noita tappoi Digainen, mutta meitä hän ei saa. Arthedainia ja Cardolania täytyy varoittaa tästä uudesta liitosta. Emme saa epäonnistua”.

”Mutta”, Athir huudahti. ”Miten pääsemme ulos täältä. Portti on varmasti jo täynnä sotilaita. He eivät anna yllättää itseään”. Einion hymyili. ”Toisin kuin sinä, minä en käyttänyt aikaani puhelemalla kauniiden nuorten neitojen kanssa”, hän tuumi leppoisasti. ”Vaan kävin hieman katselemassa ympärilleni. Siinä taas uusi opetus. Jos olet huolissasi tilanteesta mieti aina itsellesi valmis pakoreitti. Hyvä ritari on aina askeleen edellä vihollisiaan”. ”Miten siis pääsemme ulos”, kysyi Athir hivenen tuskastuneena. Eivätkö opetukset koskaan loppuneet? ”Muista mitä Curion sanoi”, Einion totesi. ”Tämän linnoituksen ulkomuurista Angmarin armeija astui yli viidessä minuutissa. Se ei pidä täysin paikkaansa. He astuisivat nimittäin läpi eivätkä yli. Muurissa on aukkoja joista ovela ritari pääsee ulos koska tahansa”.

Kymmenen minuuttia myöhemmin he olivat hypänneet linnan kolmannesta kerroksesta alas heinäkasaan, juosseet läpi pihan ulkomuurille, ampuneet Einionin jousella kolme vartijaa ja livahtaneet tiehensä. Lähestyvä pimeys kätki heidät etsintäpartioilta ja aamun koittaessa kaksikko oli jo saavuttamattomissa.

Derhal oli polvillaan punaisella matolla ja katsoi innosta vapisten ylös herraansa, joka seisoi hänen yläpuolellaan. Todistajia ei ollut, mutta Derhal ei niitä kaivannut. Iltaan mennessä koko Carn Dumin kaupunki tietäisi jo tapahtuneesta. Kaikki tietäisivät kuka oli heidän kuninkaansa uusi oikea käsi. Noitakuningas asetti kultaisen otsapannan hänen valkealle otsalleen. Kuninkaan liikkeet olivat yllättävän lempeät, mutta Derhal tiesi liiankin hyvin että yhdenkin virheen vuoksi kaikki voisi muuttua silmänräpäyksessä.

Siitä ei kuitenkaan kannattanut olla huolissaan tuona voiton hetkenä. Koko maailman oli nyt auki valtiatar Derhalille, Angmarin neidolle, noitakuninkaan oikealle kädelle. Tämän johdolla hän oppisi mahtavaa taikuutta ja koko Eriador tulisi lopulta rakastamaan, pelkäämään ja kumartamaan häntä. Tuossa järjestyksessä! Derhalin hetki oli totisesti koittanut.

”Olen enemmän kuin tyytyväinen sinuun, valtiatar”, lausui noitakuningas hyytävällä äänellään, joka pelotti kaikkia muita paitsi Derhalia. ”Rhudaur on meidän, aivan kuten halusin. Sir Digainen kuolema oli odottamaton ilo. Hän oli heidän voimakkain päällikkönsä. Kun hän on poissa tieltä on tehtävämme helpompi. Olet tehnyt loistavaa työtä, Angmarin neito”!

Derhal kumarsi tyytyväisenä, mutta jäi katsomaan lattiaan. Hänen herransa huomasi tämän, kuten yleensä kaiken. ”Mutta mielesi on levoton, valtiatar. Onko sinulla epäilyksiä valitsemastasi tiestä? Etkö olisi halunnut surmata sir Curionia”? Jos noitakuninkaalla olisi ollut kasvot, olisi hän kurtistanut kulmiaan. Mutta nyt kuninkaan silmät vain leimusivat hivenen enemmän kuin yleensä. ”En epäröinyt silloin enkä nyt, herra”, Derhal vastasi epäröimättä. Noitakuninkaan edessä kannatti aina olla päättäväinen. Jos käyttäytyi kuin päätön saattoi äkkiä olla päätä lyhyempi. ”Olette oikeassa, herra”, hän jatkoi. ”Mieltäni painaa epäilys. Pelkään, että saatoi tehdä erehdyksen kun surmasin henkilökohtaisesti sir Digainen. Luulen, että minun olisi sen sijaan pitänyt surmata sir Einion. Jos olisin mennyt itse hänen peräänsä olisi hän nyt kuollut. En tiedä miksi, mutta luulen että se olisi ollut tärkeämpää meidän tavoitteillemme. Sir Digaine ei huoleta minua, sillä minun Darchakseni on aina parempi kuin hän. Mutta sir Einion vapaana tuolla jossakin. Se huolettaa minua”!

Noitakuningas oli hetken hiljaa, ennen kuin vastasi. ”Luulen että omat tunteesi pettävät sinut, valtiatar. Halusit surmata Einionin, koska hän on sinulle läheinen. Ole huoletta. Toimit aivan oikein. Sir Digaine oli tärkein kohteesi. Hän oli uhka meille, ei Einion. Sir Digaine oli mahtava soturi. Sir Einionilla ei ole mitään merkitystä”!

Derhal nyökkäsi ja sai luvan poistua. Mutta kävellessään ulos salista hän ei voinut olla hymyilemättä mielessään. Elämä oli hyvää. Kun hän astuisi ulos kultaisessa otsapannassaan kaikki tietäisivät että hän oli Angmarin neito. Heidän kaikkien täytyisi totella ja pelätä häntä, sillä itse noitakuningas puhuisi nyt suoraan Derhalin kautta. Mutta astuessaan ulos Derhalin mieleen palasi aiempi keskustelu. Hän mietti Einionia ja Digainea. Miten joku saattoi pistää näistä kahdesta Digainen ensimmäiseksi? Oli mielenkiintoista, että edes mahtava noitakuningas ei näköjään tiennyt kaikkea. Ei läheskään kaikkea!