PALUU KOTIIN

 

Sir Welden pysähtyi jyrkänteen laelle ja katsoi tyytyväisenä alas laaksoon. Jälleen kerran tuo ihana näky oli hänen silmiensä edessä. Welden ei voinut olla ajattelematta, mitä sir Derufin oli kertonut siitä päivästä kun haltiat olivat ensi kertaa löytäneet Imladrisin salaisen laakson. Sir Dillian oli lähes pudonnut jyrkänteen reunan yli, koska oli juuri ollut sanomassa jotakin takanaan käveleville. Derufin ja muut olivat viime hetkellä saaneet vedetyksi hänet takaisin. Sen yön seurue oli viettänyt laaksossa. Tuosta hetkestä asti olivat haltiat rakastaneet tuota paikkaa ja sinne oli mestari Elrond Sauronin ja haltioiden sodan jälkeen rakennuttanut kartanonsa. Sittemmin tuota kartanoa oli moneen kertaan laajennettu ja siitä oli muodostunut tuo valtava rakennus, jota Welden kutsui kodiksi.

 

Jyrkänteen reunalta hän näki alhaalla virtaavan joen ja kuuli kaukaa vesiputouksen pauhinan. ”On hyvä palata taas kotiin”, tuumi sir Maitren hänen vieressään. ”Vaikka en tiedäkään mitä Haldurion sanoo, kun olemme näin pahasti myöhässä. Voimme joutua pulaan”.

Welden hymyili rohkaisevasti toverilleen. ”En tiedä olenko sillä tuulella että haluan kuunnella arvostelua”, hän tuumi. ”Mutta sen saamme pian tietää”.

”Kunhan velho Sarumanin seurue vain ehtii alta pois”, totesi Maitren katsoen sivulle. Saruman valkoisen suuri seurue oli juuri pakkautunut alas laaksoon lähtevän reitin yläpäähän. Velhon oli täytynyt tulla melkoista vauhtia Minas Tirithistä, mietti Welden.

 

Ruhtinas Gellanin pieni seurue oli pysähtynyt odottamaan, että Sarumanin väki pääsisi alta pois. Ruhtinas itse odotti kärsivällisesti hevosen selässä. Samoin hänen sisarensa Ellath, joka näytti tuona päivänä majesteetilliselta. Vaelluskaapu oli kadonnut ja tilalle oli tullut kaunis asu, joka olisi sopinut suurimpaan osaan juhlista joissa Welden oli koskaan ollut. Ellath katseli ilmeettömänä näkymää heidän edessään. Welden vilkaisi nopeasti häneen ja näki naisen silmissä uteliaisuutta, kun Saruman valkoinen lähestyi suuren hevosen selässä Weldeniä.

 

”Tapaamme jälleen, arvon ritari”, velho tervehti näyttäen ja kuulostaen ystävälliseltä. ”Todellakin, mestari Saruman”, ritari vastasi.

”Huomaan matkustaneeni Imladrisiin nopeammin kuin te”, Saruman jatkoi ihmetellen. ”En voi olla ajattelematta, että olette ehkä kulkeneet kiertotietä, vaikka käsitin että aioitte palata suoraan tänne”.

”Ehkä niin”, vastasi Welden varovasti. Hän ei itsekään tiennyt miksi oli äkkiä niin varuillaan. ”Pitkien matkojen aikana voi tapahtua odottamattomia asioita”, jatkoi Welden. ”Joskus kulkija ei voi jatkaa haluamaansa suuntaan. Ei etenkään jos häntä ajetaan takaa”.

”Tähän liittyy tarina, jonka haluaisin joskus kuulla”, vastasi Saruman. Mutta hänen seurueensa liikkui jo. ”Ehkä kerrot sen minulle joskus”.

”Ehkä”, vastasi Welden täysin ilmeettömänä. Ei, Sarumanille hän ei salaisuuksiaan kertoisi. Ei vaikka tämä oli Valkoisen neuvoston puheenjohtaja.

 

”Miksi olit niin pidättyväinen”, kysyi Ellath heti kun Saruman oli poistunut. ”Hän on sentään Valkoisen neuvoston johtaja”. Welden ei voinut olla hymyilemättä mielessään. Ellathilta ei jäänyt ikinä mikään huomaamatta.

”En todellakaan tiedä”, ritari vastasi. ”En vain luota häneen. Kaikki vaistoni varoittavat minua olemaan luottamasta häneen. Olenko väärässä?

”Ei, et ollenkaan”, vastasi Ellath. ”Minkään en luottaisi häneen, jos olisi sir Welden. Hän pelaa aina omaa peliään. Mitä vähemmän hän tietää asioistasi, sitä parempi”.

 

”He ovat poissa tieltämme”, sir Meirian keskeytti heidät. ”Jos vain komentajalle sopii, voisimme laskeutua alas laaksoon”. Liikkeelle, näytti Welden kädellään ja he lähtivät laskeutumaan. Salohaltia päästi kaikki edelleen ja huokaisi helpotuksesta. Ainakin hän oli saanut Gellanin ja Ellathin elossa Imladrisiin. Kukaan muu ei ollut kuollut matkalla. Itseasiassa he eivät olleet nähneet ketään koko matkan aikana, paitsi kaksi samoojaa, jotka Welden oli lähettänyt Sääskisuon majataloon sir Dunlanin ja sir Deiranin avuksi. Tie oli ollut autio. Kaikkialla vallitsi pahaenteinen hiljaisuus, kuin tyyntä myrskyn edellä.

 

 

Heiltä kului kokonainen tunti laskeutua alas laaksoon. Welden pysähtyi hetkeksi päästyään sillan yli. Koko kartano näytti olevan sekasorron vallassa. Piha oli täynnä väkeä. Epäilemättä valtiatar Galadriel oli taas saapunut suuren seurueen kanssa, samoin Saruman valkoinen ja samoojien päämies Arassuil. Kun mukaan laskettiin vielä Radagast ruskean seurue ja kuningas Thranduilin edustaja väkineen, niin Imladris olikin jo melkoisen täynnä.

 

”Maitren, sinä järjestät ruhtinas Gellanille ja valtiatar Ellathille huoneet”, Welden komensi. ”Meirian, sinä viet hevoset talleille ja huolehdit niistä”. Sir Gileasille oli turha antaa mitään tehtävää, Welden tajusi. Puolihaltia oli jo nähnyt serkkunsa Glorfuinin kartanon kuistilla ja käveli tätä kohti kiinnittämättä enää huomiota muihin saattueeseen kuuluneisiin.

”Entä sinä”, kysyi Maitren.

”Itselleni otan pahimman tehtävän”, nauroi Welden. ”Menen puhumaan Haldurionin kanssa”.

 

Welden astui sisään kartanon aulaan ja katsoi väsyneesti ympärilleen. Aula oli melko täynnä väkeä. Muutamat tunsivat Weldenin ja nyökkäsivät tälle. Mutta vain yhden henkilön tapaamisesta Welden saattoi sillä hetkellä ilahtua. ”Athir”, hän huudahti nähdessään sydänveljensä tulevan ulos ritarikunnalle varatusta huoneesta pääportaikon alta. Hymy levisi heidän kummankin kasvoille ja he syleilivät.

 

”Jos et olisi palannut, olisin parin päivän kuluttua lähtenyt sinua etsimään, vaikka Haldurion sen kielsikin”, nauroi Athir. ”Missä te olette oikein olleet? On kai Maitren kunnossa”?

Welden veti nopeasti Athirin sivummalle syrjäiseen kulmaan, ennen kuin alkoi puhua.

 

”Hän on aivan kunnossa ja on juuri järjestämässä ruhtinas Gellanille ja Wigamorin Ellathille huoneita. Ei, älä edes kysy”, huudahti Welden nähdessään Athirin hämmästyneen ilmeen. ”Se on pitkä tarina. Kerron sen sinulle myöhemmin. Nyt sinulle täytyy riittää tieto, että sir Carador ja sir Hyandor ovat kuolleet puolustaessaan ruhtinas Gellania. Me olemme suuressa vaarassa Athir. Suuremmassa kuin luulimmekaan. Asia on juuri niin kuin pelkäsin. Se on hän. Se on Derhal. Sain asiasta varmuuden.

 

”Mutta miten niin voisi olla? Merdal näki hänen kuolevan! Ja siitä on niin kauan. Missä hän olisi voinut olla kaikki nämä vuodet”? Sen sanoessaan varjo peitti Athirin kasvot. Hän tajusi samassa vastauksen omaan kysymykseensä.

”Juuri niin”, myönsi Welden. ”Hän on ollut vihollisen luona, luulen. Hän on ollut Dol Guldurissa. Se on ainoa järkevä selitys. Nyt hän aikoo tappaa meidät. Hän aikoo kostaa kaikki vääryydet joita uskoo kokeneensa. Ja mitä Merdaliin tulee, hän ei nähnyt missään vaiheessa Derhalin varsinaisesti kuolevan. Hän vain näki tornin romahtavan ja Derhal oli sisällä kun se tapahtui. Oli siis enemmän kuin todennäköistä, että Derhal kuoli. Todennäköistä mutta ei varmaa”.

”Ja nyt hän on palannut”, kirosi Athir. ”Mitä me teemme, Welden”?

”En tiedä. Mutta aikaa ei ole paljon. Derhalin suunnitelmat ovat valmiit. Hän toimii pian. Minun täytyy lähteä tapaamaan Haldurionia. Etsi sinä Maitren käsiisi. Hän kertoo sinulle kaiken mitä tietää”.

 

 

Haluttomasti Welden lähti kävelemään kohti ritarikunnan tiloja. Paljon mieluummin hän olisi mennyt lepäämään ja kokoamaan ajatuksiaan. Matka oli ollut pitkä ja liian paljon oli tapahtunut liian lyhyessä ajassa. Mutta hänen täytyi raportoida palanneensa. Mutta hän ei vieläkään päässyt Haldurionin puheille. Valtiatar Melinir, edesmenneen ruhtinas Ecthelwionin vaimo, seisoi oven luona ja odotti Weldeniä.

 

”Sir Welden, olette palannut”, Melinir totesi katsoen ritaria myötätuntoisesti. Hän saattoi nähdä tämän väsymyksen ja huolen. Silti Welden näytti urhealta ja päättäväiseltä. Melinir saattoi nähdä miksi Ecthelwion oli aina pitänyt Weldeniä erityisenä. Tämän silmissä oli älykäs katse, mikä jäi usein kaikilta huomaamatta.

 

”Kyllä, valtiatar”, Welden vastasi. Oli ritarin asema mikä tahansa, niin Meliniriä kutsuttiin valtiattareksi. Hän oli Ecthelwionin vaimo ja tiesi yhä ritarikunnan asioista enemmän kuin monet. Valwen Melinir ei myöskään epäröinyt kertoa mielipiteitään muille. Hänet saattoi usein nähdä neuvomassa Delemiriä ja Haldurionia. Nämä hyväksyivät sen, sillä Melinir oli todella älykäs ja henkisesti voimakas. Melinir muistuttu Weldeniä aina Ellathista, paitsi että Melinir vaikutti vähemmän ylhäiseltä ja oli välittömämpi. Valtiatar ei myöskään hetkeäkään epäillyt etteivätkö kaikki rakastaneet häntä ja halunneet tehdä niin kuin hän halusi. Hämmästyttävintä oli, että Melinir oli siinä aivan oikeassa.

 

Melinir oli menettänyt kaikkien ritarien rakastaman ja ihaileman miehensä Angmarin hyökätessä ensi kertaa Eriadoriin. Hän oli surrut aikansa, mutta näytti sitten päässeen surun yli. Siihen hänellä oli hyvät syyt. Melinir oli omistautunut pojilleen Glorfuinille ja Glorfalcille, jotka hän oli kasvattanut yksinään. Aivan yhtä omistautunut hän oli myös veljenpojilleen Dunlanille ja Wedemirille, jotka Melinir oli ottanut asumaan luokseen Imladrisiin. Valtiattaren pojat eivät olleet liittyneet ritarikuntaan, mutta veljenpojista Dunlan oli yksi tunnollisimpia ritareita.

 

”Niin väsynyt ja epätoivoinen ritari”, tuumi Melinir sipaisten Weldenin poskea. Kukaan muu ei sellaista olisi voinut tehdä, mutta Meliniriltä se tuli luonnostaan. ”Haluaisinpa tietää miksi, mutta sinulla lienee jo kylliksi neuvonantajia ja uskottuja. Olemme kaikki iloisia, että palasit taas kerran ehjänä vaarasta”.

”Vahingoittumattomana kyllä, valtiatar. Mutta en ole niinkään varma palasinko ehjänä. Nyt minun täytyy puhua ruhtinas Haldurionin kanssa. Hän on odottanut paluutani jo kyllin kauan”.

 

”Haldurion organisoi, järjestää ja suunnittelee”, sanoi Melinir hymyillen yhä rakastavasti, lähes kuin Welden olisi ollut yksi hänen pojistaan tai veljenpojistaan. ”Ajattelija asettuu tekijän tielle. Se ei ole koskaan hyvä. Älä anna hänen kääntää sinua pois siitä minkä uskot olevan oikein, sir Welden. Haldurion näkee paljon, mutta ei yhtä paljon kuin sinä”.

”Olen kyseenalaistanut hänen auktoriteettiaan jo liikaa, valtiatar”, vastasi Welden alakuloisesti. ”Voi, kunpa Delemir olisi täällä. Hän saisi kaiken kääntymään parhain päin”.

 

”Älä luota liikaa Delemiriin”, varoitti Melinir. ”Olen nähnyt hänen ajatuksiensa kääntyvät viimeaikoina muihin asioihin kuin palvelukseen. Eikä hän ole täällä. Sinä olet ja sinun täytyy toimia hänen sijaansa. Siksi minä odotin sinua tässä, sir Welden. Minulla on jotakin joka auttaa sinua”.

 

Welden katsoi hivenen hämmästyneenä Meliniriin, kun tämä näytti mitä hänen kädessään oli. Hän piteli kultaista tähteä ja ojensi sitten kätensä kohti Weldeniä. Melinir astui lähemmäksi ja kiinnitti tähden Weldenin otsalle. Sitten hän suuteli ritaria otsalle ja käveli tiehensä jättäen Weldenin ihmettelemään.

 

 

Haldurionin tapaamista ei voinut enää lykätä, mutta nyt Welden kantoi sisään astuessaan otsallaan Kultaisen kukan päämiehen tähteä. Hän koputti ja astui ruhtinaan toimistoon. Sieltä käsin hoidettiin nyt suuri osa Imladrisin ja ritarikunnan päivittäisistä asioista. Ruhtinas Haldurion oli nyt vastuussa mestari Elrondin talonväestä ja koko kartanosta. Se oli lisännyt päämiehen vastuuta melkoisesti ja etenkin Valkoisen neuvoston kokouksen nyt ollessa käynnissä ruhtinas horjui työtaakkansa alla. Siksi Welden oli taipuvainen suhtautumaan Haldurioniin kärsivällisesti ja ymmärtäväisesti.

 

Haldurion ei ollut yksin, vaan päämies Talwe oli hänen kanssaan. He kävivät juuri läpi sitä, mihin Saruman valkoisen vasta saapunut seurue majoitettaisiin. Kumpikin kohotti katseensa nähdäkseen kuka astui sisään. Haldurionin kasvoille levisi hivenen helpottunut hymy, kun taas Talwe säilytti normaalin tyynen ilmeensä.

 

”Huomenta, herrat”, Welden tervehti. Hän käveli suoraan huoneen takaseinällä olevalle pitkälle sohvalle ja rojahti sille. ”Sir Welden”, Haldurion tervehti. ”Vihdoinkin”, hän lisäsi hivenen paheksuvasti.

”Huomaan että sir Gileas on tuonut sinulle uutiset”, tuumi Talwe nyökäten kohti Weldenin otsalla kimaltelevaa tähteä ”Etkä tuhlannut juurikaan aikaa sen tekemiseksi selväksi”. Myös Talwen äänensävy oli nyt paheksuva.

”Valtiatar Melinir antoi tähden minulle vain minuutti sitten tuossa oven ulkopuolella”, selitti Welden piittaamatta päämiesten paheksunnasta. ”Uskoakseni hänellä oli siihen oikeus? Käsitin Gileasin viestin niin, että komennan Itäistä ryhmää väliaikaisesti”?

 

”Valtiatar Melinir on oikeassa, kuten aina”, tuumi Haldurion. ”Kyllä, sinä olet komennossa. Sinulla on oikeus kantaa tuota tähteä”.

”Mitä tapahtui sir Delfinille, jos saan kysyä”, ihmetteli Welden. Sir Delfin oli häntä ylempi.

”Delfin on Valkoisen neuvoston asioilla idässä, Rhunissa. Hän suorittaa erittäin vaarallista tehtävää. Kerron tämän vain siksi että hän on sinun ryhmäsi ritari. Mutta vaikka hän olisi täällä ei tilanne komentajan suhteen olisi toinen. Sir Delfin olisi kieltäytynyt kunniasta”.

 

”Mutta meillä on tärkeämpiäkin asioita”, jatkoi Haldurion. ”Haluan kirjallisen raportin toimistasi sen jälkeen kun lähdit Imladrisista. Sinulla oli käsky palata suoraan tänne, ja sen sijaan katoat koko kevään ja alkukesän ajaksi. Haluan tietää täsmälleen mitä olet tehnyt ja missä”!

”Saat kyllä raportin”, vastasi Welden. ”Kunhan ehdin sen joskus kirjoittaa. Uutiseni eivät kuitenkaan voi odottaa sitä. Ne ovat tärkeitä”.

 

”Tärkeämpiä kuin Valkoisen neuvoston kokous”, kysyi Talwe. ”Ihmettelen, hyvä Welden, että olet tuhlannut aikaasi erämaissa, kun tiesit että kokous on tulossa ja sinua tarvitaan täällä. Saavuit ruhtinas Gellanin saattueen kanssa, mikä kertoo että edes Gileasin käskyt kuultuasi et palannut suoraan tänne. Se ihmetyttää minua kovasti, Welden”. Haldurion nyökkäili olevansa samaa mieltä, mutta ei sanonut mitään vaan näytti mietteliäältä.

 

”Kaikkeen on syynsä, minä näette kunhan saan raportin valmiiksi”, vastasi Welden. ”En suinkaan vähättele Valkoisen neuvoston kokouksen tärkeyttä. Hyvin tiedän miten paljon te kaksi olette uurastaneet sen eteen. Mutta ennen kuin sain Gileasin viestin en tiennyt että minua mitenkään tarvittiin täällä. Koska on minua aiemmin tarvittu kokousten järjestelemisessä? Ei milloinkaan! Kun kuulin mitä sir Delemirille oli tapahtunut päätin totella käskyä ja palata tänne”.

 

”Päätit palata”, huudahti Haldurion. ”Aivan kuin sinulla olisi ollut vaihtoehtoja? Se oli suora käsky, jota silti et totellut”!

”Käsitin sir Gileasin viestin niin, että olin väliaikainen päämies”, vastasi Welden kärsivällisesti. ”Hän kertoi teidän painottaneen, että olin komentaja! Käsittikö Gileas siis käskyn väärin? Sillä jos olin komentaja, enhän toki ollut teidän käskyjenne alainen. En silti olisi jättänyt tottelematta ilman painavia syitä”!

 

”Sinä olit komentaja”, oli Haldurionin pakko myöntää. ”Mitkä olivat pakottavat syysi”?

”Sain tietää salaliitosta erään gondorilaisen naisen, Firielin, surmaamiseksi. Hän asuu Briissä ja on ollut aiemminkin tekemisissä ritarikunnan kanssa. Ette luultavasti tiedä tätä, mutta sir Delemir pelasti hänen henkensä Rhovanionissa ja hänen silloinen noviisinsa Wedemir Noldorin piilotti sitten Firielin Briihin. Häntä ajettiin takaa ja minä sain selville, että takaa-ajajat vihdoin tiesivät missä hän oli. En voinut jättää häntä varmaan kuolemaan, joten päätin lähteä avuksi”.

 

”Ja miten tämä liittyy ruhtinas Gellaniin”, ihmetteli Talwe. ”Miten päädyit hänen saattueensa mukaan”?

”Se oli puhdasta sattumaan”, myönsi Welden. ”Samat palkkasoturit, jotka aikoivat surmata Firielin hyökkäsivät Gellanin saattueen kimppuun. Surukseni joudun kertomaan, että sir Carador ja sir Hyandar saivat surmansa. Samoin Cirdanin korkea edustaja, ruhtinas Fuindan. Sir Deiran haavoittui. Me ehdimme juuri ajoissa paikalle. Minä pelastin Firielin ja samaan aikaan sir Gileas ja sir Maitren pelastivat ruhtinas Gellanin. Koska suurin osa saattueesta oli poissa pelistä katsoin minä velvollisuudekseni saattaa heidät turvallisesti tänne”.

 

Kumpikin päämies oli hetken hiljaa miettien Weldenin selitystä. Se oli, kuten tavallista, todella hyvä! ”En voi tuomita tekojasi”, oli Talwen lopulta pakko myöntää. ”Toimit vaikeassa tilanteessa aivan oikein ja menestyksesi puolustaa tekojasi erittäin hyvin”.

 

”Mutta nyt tulemme tärkeämpiin asioihin”, huudahti Welden. ”Turhaan en kulkenut halki kaukaisten maiden etsien johtolankoja ja ottaen paheksuntanne päälleni. Retkeni ei epäonnistunut, vaikka välillä niin luulinkin. Kuulkaa minua, Keskimaassa valmistellaan sotaa. Merirosvot keskittävät voimiaan Umbarissa hyökätäkseen Gondoriin. Samaan aikaan sisällissota uhkaa Rohania ja örkkit valmistautuvat Sumuvuorilla invaasioon. Oudot dunedainin sukuiset miekkamiehet ratsastavat pitkin Eriadoria surmaten vihollisiaan ja väijyttäen meidän partioitamme. Älkää luulkokaan että Delemirin ja Gellaniin kimppuun käyneet olivat tavallisia maantierosvoja tai palkkasotureja. Ei, jotakin suurta on tekeillä. Minä löysin merkit pahasta ja sain varoituksia heidän suunnitelmistaan”.

 

Mutta sekä Haldurion että Talwe pudistelivat päitään. ”Taas sinä näet salaliittoja kaikkialla, hyvä Welden”, Talwe rauhoitteli salohaltiaa. Hän saattoi nähdä miten väsynyt ja masentunut tämä oli. Liian pitkät retket olivat ilmiselvästi vaatimassa veronsa. ”Älä luule että olet ainoa, joka tietää jotakin maailman tapahtumista. Se on koko ritarikuntamme tarkoitus. Mitään ei tapahdu Eriadorissa ilman että me päämiehet sen tietäisimme. Minä en ole nähnyt merkkejä mistään poikkeavasta. Ei ole myöskään ruhtinas Haldurion eikä sir Perendur. Sir Geldarin raportit Mithlondista ovat myös vailla mitään varoituksia. Koko Keskimaan mahtavimmat ovat kokoontuneet tänne Imladrisiin puhumaan suurista asioista. Luuletko sinä, Welden, että he olisivat täällä jos jokin vaara uhkaisi heidän kotejaan ja maitaan? Eivätkö he silloin olisivat valmistautumassa tuon vaaran torjuntaan? Ylpeä olet, eregionin Welden, jos asetat itsesi kaikkien näiden viisaiden yläpuolelle. Jos asetat itsesi meidän yläpuolellemme”!

 

”Mutta merkit ovat niin selvät”, Welden intti. ”Kuka on liikkunut yhtä paljon kuin minä ja etsinyt tätä tietoa? Ei kukaan! Voiko siis olla ihmeellistä että juuri minä sen tiedon löydän”?

”Kun etsii jotakin liian pitkään”, selitti Haldurion katsoen lähes säälivästi Weldeniin, ”niin alkaa nähdä todisteita sielläkin missä niitä ei ole. Sinä haluat uskoa tähän vaaraan niin voimakkaasti, hyvä Welden, että näet todisteita kaikkialla. Merirosvot ovat alituiseen keskittämässä voimiaan Umbariin. Sen verran minäkin tiedän. Rohanista en ole kuullut mitään sotaan viittaavaa, enkä näe miten sinäkään olisit voinut. Puhuin juuri Saruman valkoisen saattueen johtajan kanssa. He olivat tulleet Rohanin läpi eivätkä maininneet mitään huolestuttavaa. Sumuvuorten örkit ovat aina liikkeellä. He ovat vihollisiamme. Ja mitä miekkamiehiin Eriadorin teillä tulee, niin ritarikuntamme voima on vähenemässä ja se on aiheuttanut maantierosvojen lisääntymisen teiden varsilla. Siitä on kyse, eikä mistään muusta”.

”Juuri niin”, myönsi Talwe. ”Jos ritarimme kiinnittäisivät enemmän huomiota oikeisiin tehtäviinsä eivätkä juoksisi pitkin erämaita etsimässä salaliittoja, eivät maantierosvot menestyisi niin hyvin”.

 

Welden pudisti päätään. Hän oli tiennyt että näin kävisi. Liikaa luotti Ellath häneen. Mitä Welden saattoi tehdä kahden päämiehen edessä, jotka kumpikin uskoivat tietävänsä asiat paremmin kuin hän?

 

”Älä sure, Welden”, Haldurion lohdutti häntä. ”Ehkä voimme pohtia asiaa uudelleen kun Valkoisen neuvoston kokous on ohi. Silloin olen lukenut raporttisi ja kenties ymmärrän paremmin näkökantasi. Mutta nyt meillä on tärkeämpääkin tekemistä. Valkoinen neuvosto kokoontuu puhumaan oikeasti tärkeistä asioista. Tarvitsen sinun apuasi, sillä olet nyt väliaikainen päämies”.

”Pelkään että kokouksen loputtua voi olla liian myöhäistä”, totesi Welden synkästi. ”Mutta nyt, suokaa anteeksi, minun on mentävä lepäämään. Eriadorin pitkät kilometrit painavat jaloissani ja saamani vastaanotto painaa mielessäni”.

 

Welden poistui ja päämiehet jäivät katselemaan hänen jälkeensä. ”Hän se jaksaa aina juosta virvatulten perässä”, totesi Talwe synkästi.

”Juosta virvatulten perässä”, huudahti Haldurion. ”Voi, tuo kuvailee Weldeniä liiankin hyvin”!

 

 

 

 

 

 

 

                                                NEUVONPITOJA

 

Welden lepäsi aina aamuun asti. Seuraavan päivä kuluessa hän auttoi Haldurionia parhaan kykynsä mukaisesti. Mutta moinen edustaminen ei ollut Weldenin mieleen. Hän vihasi jokaista hetkeä. Hän kulki siellä täällä järjestelemässä ja organisoimassa. Mutta tärkeintä oli olla näkyvillä vastailemassa kysymyksiin, joita kokoukseen osallistujat ja heidän apulaisensa esittivät. Kultaisen kukan ritarien oletettiin tietävän maailman asioista ja tähti otsalla leimasi Weldenin suoraan henkilöksi, jolla oli velvollisuus vastata kaikille. Suuri osa kysymyksistä oli sellaisia, ettei Welden kokenut niitä tärkeiksi. Ehkä Haldurion oli oikeassa ja Valkoisen neuvoston käsityskyky oli niin valtavasti Weldenin käsityskyvyn yläpuolella, ettei hän ymmärtänyt näiden kysymyksien tärkeyttä. Mutta Weldenistä ne tuntuivat täysin vääriltä. Neuvostoa kiinnosti kaikki paitsi viimeisien muutamien vuoden tapahtumat. Vain Radagast ruskea kysyi Weldeniltä, mitä mieltä tämä oli huhuista, että pohjoisilla mailla oli noita, joka oli yhtä vaarallinen kuin se toinen Dol Guldurissa. Welden vahvisti ilme sopivan huolestuneena, että hän tiesi huhut oikeiksi. Mutta asia ei kiinnostanut velhoa sillä erää enempää.

 

Koko päivän aikana Welden ei voinut lakata ajattelemasta Derhalia jossakin pohjoisessa miettimässä suunnitelmia heidän päänsä menoksi. Ja täällä kukaan ei tiennyt edes Derhalin olemassaolosta!

 

 

Seuraavan päivän iltana suuressa salissa juhlittiin. Valkoisen neuvoston kokous oli virallisesti alkamassa. Haltiat ja ihmiset lauloivat ja tanssivat. Welden istui yksin syrjemmällä katsellen muiden ilonpitoa. Hänen olonsa oli levoton ja suorastaan kurja. Vaitonaisena hän poistui salista ja siirtyi kuistille katselemaan tähtitaivasta. ”Mitä teet täällä yksin, sir Welden”, kysyi ääni hänen takaansa. Se oli sir Derufin. Welden kääntyi katsomaan pitkäaikaista ystäväänsä. Kultaisen kukan ensimmäinen ritari Derufin oli pukeutunut yksinkertaiseen vihreään kaapuun.  

 

”Joskus on parempi olla yksin”, vastasi Welden. ”Kun mieli on maassa ja tarvitsee aikaa ajatella rauhassa. Kun muiden tylyys tulee liian suureksi kestää”. Derufin nyökkäsi. ”Tiedän hyvin mitä tarkoitat. Itsekin etsin usein neuvoa tähtitaivaalta. Se harvoin vastaa, mutta ei myöskään anna vääriä neuvoja”.

”Todellakin”, naurahti Welden. ”Juuri tällaisina hetkinä kaipaan Einionia eniten. Hän olisi tiennyt mitä tehdä. Hän ei olisi epäröinyt”!

 

”Hänen vaimonsa on täällä”, tuumi Derufin. ”Mutta senhän sinä hyvin tiedät. Hän uskottelee itselleen tulleensa tapaamaan Gwarduria ja Meiriania, mutta ei se niin ole. Eikö hän anna sinulle neuvoja? En ole nähnyt teidän puhuvan saavuttuanne tänne”.

”Hän antaa neuvoja joskus liiankin innokkaasti. Mutta hän antoi ne jo matkalla tänne. Tiedän mitä hän haluaa minun tekevän. En vain tiedä pystynkö siihen”.

 

”Mikä hänen neuvonsa on”, kysyi Derufin.

”Hän haluaa minun tekevän niin kuin uskon oikeaksi. Hän haluaa minun tekevän mitä täytyy, pelastaakseni kaikki, vaikka nämä eivät usko minua. Hän haluaa minun syöksyvän kuolettavaan vaaraan kohtaamaan sitä ainoaa henkilöä jota en halua missään tapauksessa kohdata. Sitä henkilöä joka luultavasti koituu kuolemakseni. Ja hän haluaa minun vievän sinne myös kaikki ystäväni”.

”Ja jos et tee niin”?

”Luulen että silloin kaikki on hukassa. Uskon että se on ritarikuntamme loppu”.

”Silloin sinä tiedät mitä tehdä”, vastasi Derufin hymyillen surullisesti. ”Johda siis minut kuolettavaan vaaraan”!

 

 

Seuraavana aamuna Welden oli edelleen samanlaisella tuulella. Hän muisti liiankin hyvin Derufinin sanat. Huoli valtasi yhä enemmän ja enemmän hänen mielensä. Puolenpäivän aikaan hän näki sir Perendurin Kultaisen kukan ritareille varatussa huoneessa. Athir oli Weldenin seurassa ja he olivat matkalla ulos puutarhaan. ”Odota hetki”, sanoi Welden Athirille. ”Tuolla on sir Perendur ja minun täytyy puhua hänen kanssaan”. He kävelivät huoneeseen. ”Perendur, onko sinulla hetki aikaa”, kysyi Welden. Perendurin ja Weldenin välit olivat aina olleet hyvät, etenkin Morian retken jälkeen. Kumpikin kunnioitti toisen kykyjä ja ajatuksia. ”Tottakai”, vastasi Perendur ja nyökkäsi Athirille. ”Mitä on mielessäsi”?

 

”Miten paljon Haldurion on kertonut sinulle viimeisestä retkestäni”, kysyi Welden mennen suoraan asiaan. Hän luotti Perenduriin.

”Riittävästi”, tämä vastasi. ”Tiedän että uskot jonkinlaiseen salaliittoon, joka pyrkii ottamaan vallan lännessä”.

”Ja mikä sinun mielipiteesi asiasta on”, Welden kysyi. Perendur nyökkäsi mietteliäänä, tajuten mihin Welden pyrki. Jos hän saisi Perendurin tuen, voisi hän puhua asiasta uudelleen Talwelle ja Haldurionille. Sir Perendur oli Mithlondin ryhmän ritarien vanhin, kun Suillion oli kuollut ja ruhtinas Geldar oli Mithlondissa. Vielä kuukausi sitten Perendur oli ollut Weldeniä ylempi, mutta nyt Welden kantoi tähteä otsallaan ja Perendur oli edelleen Vanhempi ritari.

 

”Olen pahoillani, Welden, mutta en voi auttaa sinua tässä asiassa. En voi uskoa moiseen salaliittoon. Miten kukaan voisi saada niin monia asioita tapahtumaan niin kaukana toisistaan? Mitä yhteistä on örkeillä ja merirosvoilla? Ei mitään! Se on kaikki vain yhteensattumaa. Yleensä luotan viisauteesi, mutta en tässä asiassa. Haldurion varoitti minua tästä. Hän sanoi että Welden juoksee virvatulten perässä ja pelkään että hän saattaa olla oikeassa. Pohjoisessa on noita ja meidän pitää miettiä mitä tehdä hänelle. Mutta hätäilevä sohii ja meillä on nyt tärkeämpääkin tehtävää. Luulisi sinulla olevan Valkoisen neuvoston kanssa jo tarpeeksi puuhaa, että noita unohtuisi vähäksi aikaa”.

”En voi unohtaa häntä”, vastasi Welden. ”Sillä hän ei unohda meitä”! Mutta Perendur pudisti vain päätään ja jätti heidät kahden.

 

 

”Luulin että hän oli ystäväni”, sanoi Welden kun Perendur oli poistunut.

”Hän onkin”, muistutti Athir. ”Mutta ystävätkään eivät voi aina tukea toistaan. Hän ei tiedä kaikkea, mitä me”!

”Ja koska sinusta tuli noin järkevä”, naurahti Welden katsoen ystäväänsä.

”Silloin kun Einion oli takonut 30 vuotta järkeä päähäni”, vastasi Athir. ”Mutta vakavasti puhuen, Welden. Mitä me teemme? Jos Derhal on oikeasti siellä ja hänen suunnitelmansa ovat valmiina, emme voi vain istua tässä ja puhua asiasta”!

 

”Keksin vain yhden ratkaisun ja se oli todella huono”, oli Welden pakotettu vastaamaan. ”Näin mielessäni meidät kolme sekä sir Gileasin, sir Gwardurin ja sir Meirianin hiipimässä yksinämme Reveniaan noitaa tappamaan. Ja näin meidän kuolevan. Se ei ole vaihtoehto. Niin ei tule käymään”!

 

Welden oli hetken hiljaa, kooten ajatuksiaan. ”Minä olen vain kymmenes ritari”, hän sanoi viimein. ”Tämä tähti on vain väliaikainen. Ehkä minun pitäisi jättää ajattelu niille, jotka sen paremmin taitavat. Minä en keksi mitä voisin tehdä vaikuttamatta liian ylpeältä. Minäkö tietäisin paremmin kuin Haldurion, Talwe, Glorfindel tai Valkoisen neuvoston herrat”?

 

”Mutta Welden”, Athir huudahti. ”Ritarikuntamme on aina perustunut siihen, että jokainen ajattelee ja miettii mitä on tehtävä. Se joka tuntee tilanteen parhaiten antaa ohjeet. Me olemme mutkattomia ritareita. Tai ainakin olimme! Me kuuntelemme sitä joka tietää mitä puhuu, on hänen asemansa mikä tahansa. Sinä olet juossut niiden virvatulten perässä ympäri Eriadoria ja sen ansiosta tunnet tilanteen paremmin kuin muut”.

”Mutta toiset päättävät strategiamme. Minä en voi asialle mitään”!

 

”Suo anteeksi, rakas ystäväni”, huudahti Athir, ”mutta nyt olet täysin väärässä. Sinä et ainoastaan voi asialle jotakin, vaan tulet myöskin tekemään sille jotakin. Sillä jo vuosia olen seurannut miten sinä vaikenet neuvonpidoissa, vaikka ideasi olisivat muiden ideoita parempia. Tiedän ettet halua johtajaksi ja olet tyytäväinen siellä missä olet, mutta etkö näe että tämä väliaikainen komentajuus on annettu sinulle tarkoitusta varten. Koko ritarikuntamme kohtalo on nyt kyseessä. Siksi sinä suunnittelet mitä me teemme. Sen jälkeen marssit suoraan Glorfindelin puheille ja esittelet suunnitelmasi hänelle. Etkä poistu ennen kuin olet vakuuttanut hänet! Tiedän että sinua pelottaa kohdata se, mikä tien päässä sinua odottaa. Mutta sinun on se kohdattava. Painu siis miettimään taktiikkaa ja mene sitten tapaamaan Glorfindelia”.

Welden nyökkäsi. ”Minä teen sen, mutta raskain sydämin. Sillä mitä tahansa tapahtuukin, on seurauksena siitä minulle vain surua”!

 

 

Seuraavana aamuna Welden astui Glorfindelin työhuoneeseen. Hän oli hieman hermostunut, sillä Kultaisen kukan päämiehiä vastaan nouseminen ei ollut aivan jokapäiväistä. Welden oli nyt väliaikainen päämies, mutta se ei kestäisi ikuisesti. Sitten hän olisi taas ruhtinas Haldurionin käskettävissä.

 

Glorfindel ei ollut yksin, kuten odottaa sopikin. Hän istui pöytänsä äärellä ja keskusteli Haldurionin ja Talwe ”tumman” kanssa. Glorfindel oli pukeutunut valkoiseen pukuun ja näytti välittömältä ja ystävälliseltä. Talwe istui penkillä seinänvierellä ja katsoi arvioivasti Weldeniin, kuin miettien mitä asiaa tällä oli. Dinladen Haldurion istui Talwen vierellä ja näytti hivenen ärsyyntyneeltä, kun heidän keskustelunsa oli keskeytetty.

 

Welden kumarsi ja istuutui Glorfindelia vastapäätä. ”Sir Welden”, Glorfindel tervehti. ”En tiennyt että olit tulossa tapaamaan minua”. Sen sanoessaan Glorfindel katsoi kysyvästi Haldurioniin, joka levitti käsiään. ”Hän ei ole ritarikunnan asialla! En tiedä miksi hän on täällä. Minä olen jo kertonut Glorfindelille kaiken mitä itse kuulin retkestäsi, Welden. Sinun ei ole tarpeen raportoida itse”.

 

”Suokaa anteeksi että tulen puheillenne näin yllättäen, herra”, sanoi Welden. ”Mutta minulla on asiaa ja sanoo ruhtinas Haldurion mitä tahansa, olen ritarikunnan asialla! On hyvä että olette kuulleet retkestäni, sillä juuri siitä haluan puhua”!

 

”Minusta meidän pitäisi keskustella tästä vasta Valkoisen neuvoston kokouksen jälkeen”, keskeytti Haldurion katsoen paheksuvasti Weldeniin. ”Ehkä joskus ensi vuonna. Nyt meillä ei ole tälle aikaa. Kaikkien ajatukset ovat kokouksessa”.

 

”Minä tiedän että kaikkien ajatukset ovat kokouksessa”, Welden vastasi. ”Kaikkien paitsi minun. Tietäen että teillä on kädet täynnä töitä, herra, olen minä ottanut asiakseni miettiä viimeaikojen tapahtumia Eriadorissa”.

”Todellako”, huudahti Talwe. ”Millä oikeudella sotkeudet niin suuriin asioihin”?

 

”Mutta Talwe”, Glorfindel nuhteli alaistaan. ”Eikö sir Welden ole väliaikainen päämies, kuten minä halusin? Kuuntelemme mitä hänellä on sanottavaa”!

 

 

”Jo joitakin vuosia olen uskonut, että jotakin on tekeillä Eriadorissa”, Welden aloitti. ”Olen nyt vakuuttunut, että suurimman osan vastoinkäymisistämme on aiheuttanut yksi ja sama taho”.

”Mutta Welden, eikö tämä taho ole Dol Guldurin noita, joka ajaa omia hämäriä tarkoitusperiään”, kysyi Glorfindel heti.

”Ei, herra, Niin ei ole. En tiedä onko Dol Guldur sotkeutunut jotenkin asiaan, mutta tämä uhka koskee Eriadoria ja sen lähde on täällä Eriadorissa. Ehkä Dol Guldur on alunperin lähettänyt hänet. Sitä en tiedä. Mutta olen jäljittänyt tämän uhan noitaa, joka elää pohjoisilla mailla”.

 

”Puhutko nyt siitä noidasta, jonka minä kohtasi Jättijänkien luolissa”, kysyi Haldurion äkkiä hivenen kiinnostuneena. Liiankin hyvin hän muisti tuon kohtaamisen. Se oli melkein päättynyt hänen kuolemaansa.

”Kyllä, tiedän nyt että hän on ongelmiemme lähde”, vastasi Welden. ”Minä tunnen hänet nyt. Hän on Angmarin neito, noitakuninkaan oikea käsi ja pohjoistenmaiden noita. Hän on palannut”.

”Oletan ette aio paljastaa mistä tämän kaiken tiedät”, kysyi Haldurion tietäen jo vastauksen. Welden piti aina asiansa hyvin salassa.

”En voi”, tämä vastasi. ”En tiedä haluaako lähteeni muiden tietävän. Olen hänelle velkaa hiljaisuuteni”.

 

”Aina niin kunnianarvoisa”, naurahti Glorfindel. ”Mutta kerro minulle, Welden. Miten liittyvät merirosvojen laivastot, Rohanin tapahtumat ja maantierosvot tähän noitaan? En näe yhteyttä enkä sitä, miksi meidän pitäisi olla hänestä niin huolissamme”!

”Minä matkasin tänä kevään Minas Tirithiin asti”, aloitti Welden. ”Tarina on pitkä enkä vaivaa teitä yksityiskohdilla. Mutta Tharbad on nyt meille vihamielinin ja sekä minut että Lawhir lähes tapettiin siellä. Minä ja Maitren saimme johtolangan Tharbadista ja seurasimme sitä Gondoriin asti. Vihollisemme jäljittivät meitä Rohaniin asti. Sama meno jatkui Gondorissa. Miekkoja ja salamurhia pimeässä! Johtolankamme tapettiin ja meille oli tarkoitettu sama kohtalo.

 

Kun palasimme takaisin Eriadoriin vei kohtalo meidät niiden miesten kanssa yhteen, jotka aikoivat surmata neito Firielin”.

”Miksi hän on niin tärkeä”, kysyi Talwe. ”Puhuin asiasta joskus Delemirin kanssa. Nämä miehet olivat jäljittäneet tätä Firieliä läpi Rhovanionin ja nyt aina Briihin asti”!

 

”Anorienissa kuulimme maan ruhtinattaren kadonneet, jouduttuaan syytteeseen maanpetoksesta. Firiel on Anorienin ruhtinatar. Hänet yritettiin tappaa ja hän pakeni. Hän kertoi minulle veljeskunnasta, joka levittää valtaansa läntisillä mailla. Firielin serkku on tuon veljeskunnan jäsen ja he halusivat hänet Anorienin ruhtinaaksi. Siksi he etsivät Firieliä ympäri maita. Hengissä ollessaan hän on uhka”.

 

”Sinulla on siinä melkoinen palapeli”, tuumi Glorfindel. ”Oletan että yhdistät tämän veljeskunnan jotenkin pohjoistenmaiden noitaan. Mikä se yhteys on”?

”Samat miehet, jotka lähetettiin surmaamaan Firiel hyökkäsivät myös ruhtinas Gellanin kimppuun. He tiesivät täsmälleen ajan jolloin tämä oli tulossa. Veljeskunnan jäsenet myös yrittivät murhata Delemirin, siitä olen varma. Miehet tulivat Tharbadista, kuten Firieliäkin jahtaavat”.

”Silloinhan se on salaliitto”, huudahti Talwe. Ensi kertaa hänen ilmeensä kertoi, että hän alkoi uskoa Weldenin osuneen jonkin tärkeän jäljille.

 

”Juuri niin”, salohaltia myönsi. ”Firiel kuuli hänet vanginneiden miesten puhuvan. Osa heistä oli veljeskunnan miehiä ja osa seurasi kultatukkaista noitaa. He ovat liitossa”.

”Mikä sellaisen liiton tarkoitus voisi olla”, ihmetteli Haldurion. Hänkään ei enää kuulostanut varmalta.

”On vain yksi asia joka voi yhdistää heitä, jos kummatkin haluavat valtaa Eriadorissa”, sanoi Welden vakavalla äänellä.

”Meidän tuhomme”! Sen sanoi Glorfindel, mutta kaikki ajattelivat samaa.

 

”He aikovat tappaa meidät kaikki”, täydensi Welden. ”Miettikää viimevuosien tapahtumia, herrat. Alkaen sir Henderkin murhasta, jatkuen Malbethin rinteeseen ja sitten Lawhiriin, Delemiriin ja Caradoriin. Meidän voimaamme on kulutettu tarkoituksellisesti. Yksi kerrallaan ovat ritarimme pudonneet pelistä pois. Miksi örkit tulivat juuri Malbethin rinteeseen, kun koko voimamme odotti heitä siellä? Koska heidän ainoa tavoitteensa oli taistella meitä vastaan ja surmata mahdollisimman monia. Tähän kaikkeen me olemme vastanneet jatkamalla pelkästään normaaleja rutiinejamme.

 

Käsittääkseni tämä on kuitenkin virhe”, totesi Welden. Hän vilkaisi ympärilleen mutta kukaan ei näyttänyt vihaiselta. Päinvastoin, myös Talwe ja Haldurion kuuntelivat nyt tarkkaavaisina. ”Mikä tahansa suunnitelma noidalla onkin Eriadorin varalle, se ei ole vielä ohi. Meillä ei ole mitään syytä olettaa että iskut meitä vastaan äkkiä loppuisivat. Päinvastoin, ne tulevat jatkumaan. Herrat, me olemme maalitauluina ja ainoastaan reagoimme kun näemme että joku aikoo ampua meidät. Tähän liittyen, jos sanon sen suoraan, meillä ei ole mitään syytä olettaa ettemme menettäisi miehiä samaan tahtiin tulevaisuudessakin”.

 

”Näen sanojesi viisauden”, huomautti Haldurion. ”Mutta miksi tuot asian esille juuri nyt, kun meillä on niin paljon muutakin tehtävää? Mikä on tämä kiire ja hätä, jonka näen mielessäsi”?

”Firiel kuuli vangitsijoidensa puhuvan, että suunnitelmat olivat valmiita ja ne pantaisiin täytäntöön hyvin pian. Heidän hetkensä oli lähes käsillä. Tuo hetki lähestyy joka päivä. Emme tiedä mikä suunnitelma on, mutta voimme yhä estää sen”.

”Miten”, kysyi nyt Talwe.

”Minä tiedän missä noita on juuri nyt. Merirosvot keskittävät voimiaan, samoin veljeskunta. Myös hän keskittää voimiaan toimiakseen. Jos suuri osa hänen voimistaan on samassa paikassa, voimme hyökätä ja tuhota ne”!

 

”Missä on tämä tukikohta”, kysyi Talwe miettien varmasti jo mitä he tekisivät.

”Firiel kuuli nimen Revenia”, Welden vastasi. ”Sen nimiset vanhat kääpiökaivokset sijaitsevat Jättijänkien ja Sumuvuorten yhtymäkohdassa. Paikka ei ole kaukana luolista, joissa Haldurion näki noidan. Se ei ole vain yhteensattuma. Hän on siellä. Örkit valtasivat Revenian kääpiöiltä kauan sitten. Sitten se kuului Rhudaurille, kunnes nämä liittoutuivat Angmarin kanssa. Sen jälkeen kaivokset ovat olleet örkkien tärkeä tukikohta.

 

 

Hetken oli hiljaista. Sitten Glorfindel kohotti katseensa muihin. ”Revenia se on”, hän sanoi painokkaasti. Welden nyökkäsi. ”Sinä haluaisit siis iskeä tänne Reveniaan”, kysyi Haldurion mietteliäänä. ”Kyllä”, vastasi Welden. ”Mutta en vain iskeä. Aina ovat operaatiomme olleet iske ja juokse tyyppisiä. Nyt meidän pitää lyödä pahuus kertakaikkiaan, niin ettei se enää uhkaa meitä. Meidän pitää koota kaikki voimamme ja hyökätä Reveniaan. Ei vain iskeä vaan vallata koko paikka ja tappaa jokaikinen vihollinen. Meidän ei tule jättää kiveä kiven päälle. Ei yhtäkään kaulaa katkaisematta eikä yhtään varastoa polttamatta”. Hetken oli taas hiljaista kun kaikki miettivät mitä olivat juuri kuulleet. Welden ei yleensä puhunut niin voimallisesti.

 

 ”Minä olen samaa mieltä”, sanoi Talwe lopulta. ”Joskus on pakko lopettaa juokseminen ja piileskely. Se hetki on nyt. Welden on oikeassa siinä, että iskut eivät tule loppumaan ja voimamme tulee hitaasti mutta varmasti kulumaan. Ja mikä mahtaa olla vihollisen suunnitelma? Surmata kaikki Valkoisen neuvoston jäsenet kun nämä poistuvat Imladrisista? Etsitään tämä noita ja tehdään hänestä selvää”.

 

”Kyllä”, sanoi Glorfindel ja katsoi muihin. ”On tullut aika. Olin liian väsynyt ja kiireinen sen huomatakseni. Erun nimeen, ehkä sekin on vihollisen aikaansaannosta, vaikka moinen suunnitelma vaatisi jo ylivertaista ajattelukykyä. Joku tuolla punoo juonia tuhoksemme. On aika mennä Reveniaan ja pistää loppu sille. Ehkä Kultaisen kukan ritarikunnan aika suurena voimana on ohi, mutta vielä kerran iskemme ja näytämme mihin pystymme. Mestari Talwe, johdatteko te ritarini taisteluun”?

 

”Minä johdan”, vastasi Talwe. ”Mutta tarvitsen sir Weldenin ja sir Perendurin mukaani. Samoin kaikki paikallaolevat ritarit”.

”Marssimme illalla”, mietti Welden. ”Lepäämme päivät ja kuljemme yöt”.

”Miksi ihmeessä”, kysyi Haldurion, joka ei ollut mikään metsänkävijä.

”Ettei vihollisemme näkisi meitä”, Welden selitti. ”Niin suuri joukko lähestymässä päiväsaikaan. Hän huomaisi sen heti ja olisi valmiina. Koko suunnitelmamme perustuu yllätykseen”.

 

”Miten hän muka voisi huomata meidät”, ihmetteli Talwe. ”Ritarimme ovat taitavia maastossa liikkujia. Vihollisen tiedustelijat eivät meitä näe”.

”Eivät niin, mutta noita näkee. Hän lentää korkealla puiden latvojen yläpuolella ja näkee kaiken mikä liikkuu. Sitä minä pelkään”.

 

”Lentää puiden yläpuolella”, huudahti Haldurion. ”Osaako hän irroittaa sielunsa ruumiistaan? Olen tuntenut vain kaksi henkilöä jotka pystyvät siihen”.

”Nyt tiedät kolme”, vastasi Welden. ”Usko minua, hän pystyy siihen”.

”Mielenkiintoista”, mietti Glorfindel ääneen. ”Tuo taito on todellakin hyvin harvinainen ja veroittaa valtavasti käyttäjänsä voimia. Tähän asti olen luullut tietäväni, että ainoastaan...”, haltiat voivat tehdä niin, täydensi ruhtinas lauseensa mielessään. Mutta hän älysi olla sanomatta sitä ääneen. Hän näki Weldenin katseen, kun tämä tajusi mitä Glorfindel aikoi sanoa. Ja samassa ruhtinas tajusi kaiken. Hän kykeni vain vaivoin peittämään säälinsä salohaltiaa kohtaan. Kuka olisi voinut arvata. Hän muisti nuoren neidon, joka oli jättänyt Weldenin kauan sitten lähteäkseen Darchasin matkaan. Mitä neidolle oli tapahtunut? Kukaan ei tiennyt. Paitsi Welden ja nyt Glorfindel!

 

 

”Millainen on suunnitelmasi”, kysyi Talwe katsoen Weldeniin. ”Pyydämme apua samoojilta ja Elrondin sotureilta”, Welden vastasi. ”Arassuililla on paljon sotureita mukanaan. He auttavat kyllä. Ajattelin että jakaantuisimme neljäksi osastoksi. Hyökkäämme kahdella osastolla pääsisäänkäyntiä vastaan”.

”Ehdotan että sir Derufin johtaa toista näistä osastoista”, sanoi Talwe. ”Toinen ryhmä on pienempi ja toimii komentoryhmänä. Minä ja sir Welden olemme tämän ryhmän mukana”.

”Entä kaksi muuta”, kysyi Glorfindel.

 

”Sir Perendur johtaa omat ritarinsa takaapäin sisään luoliin”, Welden selitti. ”Siellä on monia sisäänkäyntejä. Sir Candon taas johtaa neljättä ryhmää. Hän menee myös sisään takaa. Candonin maalina on kaivosten pääsali ja varastot. Vihollinen jää kolmelta suunnalta tulevan hyökkäyksen jalkoihin ja tuhoutuu. Luolissa on vain vähän tilaa, joten ylivoimasta ei ole niin suurta hyötyä. Se on meille eduksi”.

”Todellakin”, myönsi Talwe. ”Tämä isku on suuri riski, mutta nähdäkseni meidän on ryhdyttävä toimeen. Tämän parempaa tilaisuutta emme tule saamaan”.

”Olen samaa mieltä”, vahvisti Glorfindel. ”Alkakaa valmistella marssia. Minä pyydän apua Elrondilta ja Arassuililta”.

 

Päämiehet poistuivat nopeasti, mutta Glorfindel pyysi Weldeniä jäämään hetkeksi. Tämä pysähtyi ovensuuhun ihmetellen mitä ruhtinaalla voisi olla vielä sanottavaa.

”Sinun ei tarvitse mennä, ellet halua”, Glorfindel sanoi. ”Sinun ei ole pakko kohdata häntä. Talwe voi hoitaa kaiken paremmin kuin hyvin. Sinä voit jäädä tänne”.

”Ei, te ette ymmärrä, herra”, Welden vastasi. ”Juuri minun on pakko mennä. Minun on kohdattava hänet. Se on ainoa keino. Sir Einion sanoi niin. Wigamorin ritarin on kohdattava Wigamorin noita. Minun on saatettava päätökseen mitä aloitin”.

 ”Siinä tapauksessa, Welden, mene siunausteni kanssa. Ja mikä tahansa tulee kohtalosi olemaan, kohtaa se pystypäin”!

 

 

 

 

 

 

 

                                                REVENIAAN

 

 

Welden seisoi Imladrisin pihalla ja katseli pihamaalle järjestäytyviä ritareita ja asemiehiä. Sanomaton ylpeys valtasi hänet, kun salohaltia näki päättäväiset haltiat valmiina marssimaan vielä kerran sotaan. Heidän samooja liittolaisensa olivat ritarien rinnalla. He olivat vieläkin elossa ja valmiita iskemään. Lopullisen tappion hetki ei ollut vielä koittanut! Mutta kuinka vähän heitä olikaan enää jäljellä! Kuinka suuria nimiä oli joukosta poissa! Glorfindel seisoi kuistilla valkoisessa kaavussaan hiukset säihkyen laskevan auringon valossa. Hän näytti liikuttuneelta nähdessään ritariensa valmistautuvan marssimaan. Elrond oli Glorfindelin vieressä ilmeettömänä. Ehkä hänen ajatuksensa olivat jo jossain tulevaisuudessa, Valkoisen neuvoston kokouksessa.

 

 Talwe ”tumma” katseli ritareidensa järjestäytymistä huutaen välillä ohjeita ja käskyjä. Suuren osan ajasta hän kuitenkin vain seisoi hiljaa paikallaan ja näytti pahantuuliselta. Pahantuuliselta kuin myrsky joka oli hiljalleen puhkeamassa täyteen raivoon. Se ei tiennyt hyvää vihollisille! Sir Derufin oli järjestänyt ryhmänsä tehokkaasti jonoon Talwen vierelle. Weldenin vanha ystävä näytti rauhalliselta ja päättäväiseltä. Nuori sir Dynian Derufinin edessä sen sijaan näytti hermostuneelta. Hän oli taitava tiedustelija, mutta ei ollut suorittanut vielä moniakaan itsenäisiä tehtäviä. Welden tiesi että sir Dynian olisi retken suuri kysymysmerkki, mutta hän saisi kyllä hyvää apua kaiken kokeneelta Derufinilta. Tämän ryhmässä oli muutenkin kylliksi kokemusta, sillä sir Algol ja useat muut Itäisen ryhmän kovat veteraanit olivat mukana. Sir Callondir ja sir Calafir vaikuttivat tyyniltä ja luottavaisilta. Elrond oli liittänyt jokaiseen ryhmään kymmenen omaa asemiestään ja kymmenen samoojaa. Hänen erinomaiset poikansa Elrohir ja Elladan eivät myöskään aikoneet jäädä paitsi moista taistelua ja marssivat Derufinin kanssa.

 

Toinen ryhmä järjestäytyi Derufinin ryhmän taakse sir Candonin johdolla. Welden tiesi että Candon olisi tilanteen tasalla. Toisinaan hän kuitenkin toimi liian kiivaasti ja vailla harkintaa. Sen vuoksi ryhmän tiedustelijana toimi sir Hallas, joka taas oli ehkä koko ritarikunnan harkitsevin ja rauhallisin henkilö. He tasapainottaisivat toisiaan hyvin. Hallas oli kuitenkin parhaillaan tiedustelemassa Revenian suunnalla. Talwe oli lähettänyt hänet matkaan heti kun päätös hyökkäyksestä oli tehty.

 

Huolimatta muiden ryhmien ritarien suurista nimistä oli kolmas ryhmä kenties kaikkien kyvykkäin. Erinomainen sir Perendur johti sitä. Tiedustelijana toimi sir Gilfin, joka oli myös Itäisen ryhmän komentoritari. Weldenin sydänveli Athir Wendir menisi heidän kanssaan, samoin sir Gwardur, sir Meirian ja useita muita ritareita. Elrondin mukaan lähettämät asemiehet ja samoojat täydensivät joukon.

 

Ironisesti komentoryhmä oli luultavasti taisteluarvoltaan kaikkein vahvin. Welden näki sen järjestäytyvän ensimmäisen ryhmän taakse. Tai siihen sen ainakin kuului järjestäytyä. Juuri nyt komentoryhmän jäsenet olivat kuka missäkin. Sir Maitren keskuteli yhä kuistin luona Haldurionin kanssa ja näytti rauhallisen mietteliäältä. Welden olisi mieluiten ottanut Athirinkin komentoryhmään, mutta häntä tarvittiin Perenduria auttamassa. Sen sijaan komentoryhmään kuului vähemmän tunnettu sir Cylindan, joka oli yksi harvoista ritarikuntaan liittyneistä salohaltioista. Huolimatta yhteisestä menneisyydestä hän ja Welden eivät ikinä olleet muodostaneet läheistä suhdetta. Myös samoojien päällikkö Alder yhden soturinsa kanssa oli komentoryhmässä. Alder oli ryhdikäs voimakkaan näköinen mies, jolla oli maine rohkeana soturina. Lisäksi Elrondin talonväestä liittyy mukaan urhea ritari Daurhir, joka oli Elrondin tärkeä neuvonantaja ja avustaja. Welden ja Talwe täydensivät komentoryhmän kokoonpanon yhdessä haltian kanssa, joka juuri käveli kohti Weldeniä.

 

 

Sir Gileas oli pukeutunut sinisen harmaaseen pukuun, kuten tavallista. Hänellä oli puolipitkät tummat hiukset ja kirkkaansiniset silmät. Sir Gileas ei ollut huomiotaherättävän pitkä, mutta silti hän helposti väkijoukossa kiinnitti kaikkien huomion itseensä. Gileasin kävely oli kissamaisen pehmeää, kuin hän olisi joka hetki valmis räjähtämään toimintaan. Hänen etenemisensä oli aina määrätietoisen näköistä ja katse oli terävä ja kaiken huomioiva. Sir Gileas oli kertakaikkiaan vaikuttava hahmo. Hänen vyöllään oli miekka ja pitkä tikari. Gileas ei ikinä käyttänyt keihästä tai jousta. Kerran Welden oli kysynyt häneltä asiasta. Gileas oli hymyillyt jäykästi. ”Sanotaan että haluan kokea läheltä tappamisen riemun”, hän totesi. ”Niin sanotaan. Onko se totta”, oli Welden kysynyt. ”Ei se aivan totta taida olla”, kuului vastaus. ”Itseasiassa aina kun yritän ampua jousella saan jänteestä niin kovaa käteeni että se sattuu. Ja joskus kun olen yrittänyt taistella keihäs kädessä, olen osunut terävällä päällä omaan jalkaani”. Sen sanoessaan Gileas vinkkasi silmää ja kumpikin oli nauranut hyvän tovin.

 

”Sir Gileas”, tervehti Welden. ”Sir Welden, suo anteeksi että häiritsen yksinäistä hetkeäsi”. Welden kumarsi hieman. Hän ei ikinä ollut täysin varma oliko ystävä Gileasin kanssa vai ei? Viime aikoina puolihaltia oli suhtautunut häneen hieman ystävällisemmin kuin aiemmin, mutta silti Gileas oli aina oudon pidättyväinen. Etenkin kun vertasi siihen mitä oli ollut lupa odottaa.

 

Welden katsoi Gileasiin mietteliäänä. Hän muisti sen päivän, kun Gileas oli palannut Tharbadista kuultuaan sir Henderkin murhasta. Tämä oli tullut suoraan sir Weldenin luokse. ”Lyö minut ritariksi”, oli Gileas sanonut vakavana. ”Minä korvaan teille Henderkin”!

”Sinäkö korvaat hänet”, oli Welden kysynyt. ”Sinä joka olit poissa kaikki nämä vuodet, kun Henderk opetteli ritariksi”?

”Minä tapan kenet sinä haluat”, oli Gileas vastannut. ”Älä epäile kyvykkyyttäni. Sir Athir ei opettanut minua, mutta kävin silti kovan koulun. Minä en petä teitä”.

Welden katsoi Gileasiin ja näki tämän puhuvan totta. Hän oli enemmän kuin kyvykäs. Welden oli lyönyt hänet ritariksi! Mutta sen jälkeen he eivät olleet puhuneet tai edes kohdanneet usein.

 

Welden huomasi miettivänsä, pitäisikö hänen kertoa Gileasille epäilyistään. Welden oli nyt lähes varma että samoojien joukossa oli petturi. Kun asiaa ajatteli loogisesti, se saattoi olla vain yksi henkilö. Kuka muu samooja tiesi ritarikunnan asiat niin hyvin, ellei heidän päämiehensä lähettiläs, joka oli aina Briissä. Vain hänen oli Firiel saattanut kuulla puhuvan aikaisemminkin. Vain hän saattoi tietää Firielistä. Vielä viimeinen testi puuttui. Oliko miehellä kädessään punainen sormus? Ei, oli liian aikaista kertoa Gileasille. Tämä saattaisi häipyä saman tien etsimään tuota miestä. Gileasia tarvittiin enemmän Reveniassa. Niinpä Welden piti tiukasti omana tietonaan epäilyksensä Eladoria kohtaan.

 

”Kaikki ovat hieman hermostuneita”, tuumi Gileas katsellen ympärilleen. ”Mutta kun tulen luoksesi mainitsemaan asiasta huomaankin, että sinä olet kaikkein hermostunein. Miksi niin? Sir Welden on aina kuin itse rauhallisuus”?

”Tämä ei ole tavallinen retki”, vastasi Welden. ”Liian paljon on nyt pelissä. Meillä ei ole varaa epäonnistua”.

 

”Koska me olemme epäonnistuneet”, kysyi Gileas. ”Mutta mitä sinä oikeasti ajattelet”.

”Kuolemaa, Gileas. Minä ajattelen kuolemaa.

”Luulet että me emme palaa”?

”Sinä palaat kyllä, Gileas. Mutta nyt suo anteeksi, haluan olla vielä hetken yksinäni. Synkät ajatukset vaativat yksinäisyyttä”!

 

”Mikä ihme Weldeniä vaivaa”, hän kysyi Maitrenilta, joka käveli juuri paikalle. ”Hän oli jotenkin aivan erilainen”. Maitren katsoi Gileasiin ilmeettömänä. ”Hänellä on paha aavistus, Gileas. Todella paha. En voi sanoa sen enempää asiasta”.

”Siinä tapauksessa sinun on parasta pysyä hänen lähellään taistelussa”, tuumi Gileas.

”Niin aion tehdäkin. Luota minuun”!

 

 

Welden käveli kuistin luokse ja tervehti nopeasti Glorfindelia ja Elrondia. Hän näki valtiatar Ellathin sivummalla ja käveli tämän luokse. Ellath näki heti Weldenin ilmeen. Se oli kuolemanvakava.

”Olen pahoillani että sinun täytyy lähteä”, sanoi Ellath. ”Olen pahoillani että sinun täytyy kohdata hänet. Toivoisin, että olisi jokin keino välttää se”.

”Mutta muuta keinoa ei ole”, vastasi Welden. ”Minun on kohdattava hänet. Ehkä niin oli aina tarkoitettu. En tiedä voinko selvitä siitä kohtaamisesta. Ajatukseni ovat synkkiä”!

 

”Sinun täytyy palata, Welden. Liian monet tarvitsevat sinua”!

”Palata? Jotta taistelu jatkuisi aina vain? Se ei lopu milloinkaan, Ellath. Se vain jatkuu ja jatkuu, kunnes me olemme kaikki kuolleet. Joudunko minä näkemään ja kokemaan sen kaiken, ollen aina se joka palaa vaarasta. Minäkö palaan, vaikka olen ainoa, jolla ei ole mitään minkä vuoksi palata”?

”Sinä olet maailmanlopun soturi”, sanoi Ellath kyyneliä silmissään. Oli kamalaa kuulla Weldenin puhuvan niin katkerana ja väsyneenä. ”Niin sen täytyy olla”.

”En ole mitään sellaista”, Welden huudahti. ”En tiedä missä olen kuullut tuon sanan ennenkin, enkä edes halua muistaa. Minun on nyt mentävä. Kaikki ovat valmiina”.

 

”Onko sinulla vielä Wigamorin kangas”, kysyi Ellath huolissaan.

”On! Enkö luvannut kantaa sitä kunnialla loppuun asti”?

”Pidä kangas lähellä sydäntäsi. Ehkä se auttaa sinua, kun kohtaat hänet”!

 

Ehkä se auttaa? Welden mietti sanoja kävellessään pois. Hän olisi halunnut kuulla jotakin lohduttavampaa kuin nuo sanat. Mutt Ellath ei kyennyt lohduttamaan häntä tuona päivänä. Ei kun naisen omat ajatukset olivat yhtä synkkiä kuin ritarin. Täynnä pahoja aavistuksia sir Welden käveli kolonnan kärkeen ja antoi merkin lähteä liikkeelle.

 

 

 

”Miten se saattoi epäonnistua”, huudahti sir Naichen. Hän pidätteli vain vaivoin raivoaan. Ainoa henkilö joka sai raivostua valtiatar Derhalin läsnäollessa oli valtiatar itse. Sen Naichenkin oli oppinut nopeasti. Hän oli herättänyt valtiattaren tyytymättömyyden joitakin kertoja ja nämä kerrat olivat pitäneet hänet poissa tämän vuoteesta. Mutta sir Naichen jaksoi odottaa. Hän palvelisi Derhalia hyvin ja saisi vielä haluamansa palkinnon.

 

 ”Veljeskunnan sir Acamerin komentamat etsijät ovat parhaita mitä löytyy. Voiko tämä tieto pitää paikkansa, sir Leontar”? Tummaan kaapuun pukeutunut miekkamies seisoi pitkän Naichenin edessä rauhallisena. Valtiatar Derhal istui suurella istuimellaan ja katseli kahta miestä. Hänen silmissään paistoi kiinnostus. Sir Leontar oli niin rauhallinen ja harkitseva. Derhal vaistosi tässä saman numenorelaisen ylpeyden kuin sir Naichenissa, mutta Leontar piti sen kätkettynä eikä antanut tuon ylpeyden vaikuttaa arviointikykyynsä.

 

Kuinka erilainen olikaan sir Naichen. Niin täynnä uskoa omaan voimaansa, ettei älynnyt pelätä tai varoa mitään. Hän oli jäänyt ansaan Derhalin verkkoihin kuin kärpänen hämähäkinseittiin, eikä voinut enää päästä irti. Surmansa saanut sir Acamer oli samanlainen kuin Naichen. Niin oli myös veljeskunnan kuuluisin soturi Herendur. Sir Leontar oli toista maata. Sen Derhal oli nähnyt heti tavatessaan tämän. Tharbadilainen piti ajatuksensa ominaan. Hän ei reagoinut kiivaasti mihinkään, vaan mietti, vaani ja arvioi. Hänen mieltään ei voinut kääntää niin nopeasti kuin Naichenin.

 

”Viestinviejä on ehdottoman luotettava”, vastasi Leontar säilyttäen tyynen ilmeensä. Derhal katseli häntä edelleen täynnä kiinnostusta. Niin, Leontar oli enemmän kuin hyvä. Toisessa tilanteessa he olisivat voineet olla hyödyllisiä toisilleen. Mutta eivät nyt! Leontar oli ovela ja taitava, mutta ei ymmärtänyt että Derhal ajatteli samoin kuin hän ja suurmestari. Hän tiesi mitä tekisi näiden sijassa. Niin, Leontar ei ollut Reveniassa vain koordinoimassa toimintaa. Hän oli täällä tappamassa Derhalin.

 

”Enkä tiedä oliko operaario kokonaan epäonnistunut”, jatkoi Leontar. ”Valtiatar, surmasimme korkean haltiaruhtinaan ja kaksi Kultaisen kukan ritaria. Eikä asiamiehenne henkilöllisyys paljastunut. Asiat voisivat olla paljon pahemminkin”. Leontar varoi katsomasta suoraan Derhaliin puhuessaan tälle. Hän ei ollut mikään hölmö. Noidan silmät olivat tämän vahva puoli. Jos Leontar katsoisi siihen ei hän saisi käännettyä katsettaan pois. Hän hukkuisi niihin eikä voisi suorittaa pyhää tehtäväänsä. Siispä hän katsoi noitaa kohti, mutta ei kuitenkaan koskaan tätä silmiin.

 

”Mestari Leontar on oikeassa”, myönsi Derhal tuolla korvia hivelevällä äänellään, jota kauniimpaa ei sen kuulija voinut kuvitella. ”Se ei ollut menestys, mutta ei myöskään tappio. Halusimme luoda kaaosta ja epätietoisuutta. Siinä olemme onnistuneet. Arvailkoot vihollinen nyt mitä aiomme. Kun he vielä arvailevat me iskemme”.

 

”Valtiatar, olen hieman huolissani”, totesi shamaani Shallan varovasti. ”Entä jos ritarikunta heräsi näiden iskujen vuoksi ja ryhtyy toimintaan. Heitä ei pitäisi aliarvioida. Yksi ritari surmasi itsensä Acamerin ja he ovat tehneet selvää kahdesta veljeskunnan etsijöiden ryhmästä”.

”Kolmesta”, keskeytti Leontar. ”Yksi ryhmä menetti paljon miehiä Rohanissa jäljittäessään kahta ritaria. Nämä kääntyivät ja väijyttivät koko ryhmän. Itse Herendur oli etsijöiden mukana ja selvisi vain vaivoin pakoon”.

 

”Minä en aliarvioi näitä ritareita, hyvä Shallan”, sanoi Derhal säilyttäen tyynen kauniin äänensä. ”Minä jos kuka tiedän mihin he kykenevät. Eivätkö he surmanneet rakkaan Darchasini? Koska olen hätäillyt, kun kyse on heistä. Huoleni oli syvä, kun kuulin takaiskustamme. Tänään avasin silmäni ja katsoin Eriadoriin, vaikka ostin sen kovalla tuskalla ja väsymyksellä. Voimani ovat nyt vähissä, mutta sillä hinnalla ostin meille mielenrauhan. Joukkojenkeskityksemme tänne on yhä salassa. Valkoinen neuvosto kokoontuu yhä kaikessa rauhassa Imladrisissa, eikä kukaan ole lähestymässä Reveniaa miltään suunnalta. Huolenne on siis turhaa. Ritarit ovat heikkoja eivätkä tiedä missä olemme”!

 

Derhal kuulosti vakuuttavalta ja niin vahva oli hänen äänensä voima, että jopa Leontar uskoi noidan vakuutteluihin. Kaikki sujui suunnitelmien mukaan! Kaikki eteni niin kuin pitikin. Hän katseli tyynen ilmeettömänä noitaa ja mietti mihin kohtaan pistäisi tätä miekallaan ensiksi!

 

Derhalin mieli ei ollut kuitenkaan yhtä rauhallinen kuin hän antoi ymmärtää. Hän ei olisi lähettänyt henkeään lentämään Rhudaurin ylle ilman todella hyvää syytä. Ei kun se maksoi hänelle niin paljon. Hän oli nähnyt aivan liikaa unia viimeaikoina. Ne olivat piinattuja ja vaarallisia, kuin ajaen häntä pidemmälle hulluuteen jonka Derhal itsekin tiesi olevan saamassa otetta. Sormus oli yhä hänen sormessaan eikä hän kyennyt edes ajattelemaan sen pois ottamista tai sen voiman rajoittamista. Voima virtasi hänen sisällään vapaana ja vei häntä eteenpäin. Joku vahvempi olisi saanut sen hallintaansa ja pakottanut taipumaan omaan tahtoonsa, mutta Derhal ei ollut kyllin voimakas. Ei nyt kun hän tarvitsi tuota voimaa niin paljon! Hänen kostonsa oli niin lähellä. Mikään ei voisi enää estää sitä. Hänestä tulisi kaikkein kaunein ja koko Eriador palvoisi häntä. Se kaikki oli sormuksen ansiota. Miksi hän siis ottaisi sen milloinkaan pois sormestaan? Koko ajatus oli typerä!

 

Mutta sormus ei voinut pitää poissa unia, joissa he etsivät häntä. Delemir oli kadonnut unista. Hän ei etsinyt Derhalia, vaan makasi jossakin vakavasti haavoittuneena. Mutta lähes joka yö hän näki sir Gileasin hyytävät silmät, jotka kääntyilivät edestakaisin yrittäen nähdä missä Derhal oli. Ja jokin Derhalin mielessä kertoi hänelle, että sir Gileas löysi aina lopulta saaliinsa. Mutta silti hän pelkäsi unissaan enemmän Weldeniä. Tämä etsi ja etsi antamatta periksi. Ja edellisenä yönä Derhal oli herännyt kauheaan tunteeseen. Weldenin silmät olivat viimein kääntyneet katsomaan suoraan Derhaliin. Niiden halveksunta oli iskenyt häneen pahemmin kuin mikään oikea isku olisi voinut. Ja herätessään Derhalin mielessä oli vain yksi ajatus. Welden tunsi hänet! Welden tiesi! Siksi hän oli lähettänyt henkensä matkaan tutkien Rhudaurin maat. Mutta iltaan mennessä Derhal oli rauhoittunut. Welden tiesi hänestä, mutta ei tiennyt missä hän oli. Welden ei ollut tulossa. Kukaan ei tiennyt että he olivat Reveniassa! Derhal nauroi ja tuo nauru muuttui taas hivenen hysteeriseksi. Naichen ja Shallan vilkaisivat toisiinsa täynnä huolta rakastamansa naisen vuoksi. Mutta Leontar katsoi suoraan tähän ja hymyili mielessään.

 

 

”He ovat Reveniassa”, sanoi sir Hallas.  ”Olit oikeassa, sir Welden. Siitä ei ole epäilystäkään. Tiedustelin koko kaivosten ympäristön. Näin useita örkkien ryhmiä kulkemassa sisään luoliin. He keskittävät voimiaan sinne. ”. ”Kuinka monta”, kysyi Talwe ja vilkaisi Weldeniin. Tämä katseli mietteissään jonnekin kaukaisuuteen.

”Siihen on mahdotonta vastata”, tuumi Hallas. ”Jälkiä oli paljon. Näkemiinä kolmeen örkkijoukkoon kuului jo yksinään 200 örkkiä. Voimme odottaa kohtaavamme valtavan ylivoiman. Ehkä jopa 10 kertaisen”!

 

”Eikä siinä vielä kaikki”, lisäsi Hallas. ”Löysin myös paljon ihmisten jälkiä. He ovat saamassa vuorilaisista liittolaisiaan. Niistä vähistä joita on vielä jäljellä. Näillä ihmisillä ei ole vaihtoehtoja, sillä örkit puskevat heitä pois vuorilta. Joko he liittyvät tähän uuteen voimaan tai tuhoutuvat”. Talwe nyökkäsi. ”Ymmärrän. Mutta vuorilaisten ongelmat ovat heidän omiaan. He valitsivat puolensa kauan sitten”.

 

Sir Derufin puuttui nyt ensi kertaa puheeseen. ”Päämies Talwe on oikeassa. Vuorilaiset valitsivat puolensa kauan sitten. Mutta kun poistamme voiman, jonka kanssa he voivat liittoutua saadakseen rauhan örkeiltä, kuka tietää mitä tapahtuu. Nämä vuorilaiset eivät ole pahoja sydämessään. He eivät liittoudu örkkien kanssa, mutta ovat kenties joutuneet pakotetuiksi liittoutumaan jonkun muun voiman kanssa. He ovat vain aina eläneet väärässä paikassa ja se on määrännyt heidän liittoutumisensa. Ehkä tästä kaikesta vielä koituu jotakin hyvää”. ”Ehkä meille”, sanoi Welden. ”Mutta vuorilaisille tulevaisuus ei vaikuta hyvältä”.

 

”Minä olen enemmän huolissani meistä kuin vuorilaisista”, mietti sir Candon. ”Miten voimme pärjätä 10 kertaista ylivoimaa vastaan. Ja ylivoimahan voi olla sitäkin suurempi. Me emme tiedä! Eikö se ole liikaa jopa Kultaisen kukan ritareille? Eivätkä läheskään kaikki miehistämme ole edes ritareita. Tämä operaatio huolestuttaa minua suunnattomasti”.

”Se huolestuttaa meitä kaikkia”, vastasi Talwe tiukasti. ”Mutta nyt ei ole oikea aika epäröidä. Vihollinen on jo lähellä. He ovat pian valmiita toteuttamaan suunnitelmansa. Vain me voimme sen estää”.

 

”Mitä mieltä sinä olet, Perendur”, kysyi Welden. Perendur oli ollut oudon hiljaa koko neuvonpidon ajan.

”Minä en käänny takaisin”, tämä vastasi jyrkästi. ”Olkoon ylivoima vaikka kuinka suuri, me voimme voittaa. Meillä on yllätysetu puolellamme. Ahtaissa luolissa ei ylivoimasta ole niin paljoa hyötyä. Me olemme parempia ja tulemme voittamaan”.

”Olen samaa mieltä”, totesi Welden. ”Niin kauan kuin pääsemme yllättämään ja taistelemaan luolissa, ei meidän tule epäröidä. Mitä sanot, Candon”?

”Minä tulen kanssanne mihin vain”, viherhaltia huudahti. ”Sanoin vain että tämä huolestuttaa minua, siinä kaikki”.

”Se huolestuttaa meitä kaikkia”, vastasi Welden. ”Mutta se täytyy tehdä. Käskekää miehiänne varomaan noitaa. Hän on kuolettavan vaarallinen. Kenenkään ei pidä epäröidä sekuntiakaan, jos saa hänet näkyviinsä. Ei sekuntiakaan”!

 

 

Jättijängät olivat kaunis ja jylhä paikka, mutta noina päivinä tunturien yllä leijui kuolettavan uhan tuntu. Kokeneet ritarit vaistosivat sen ja kulkivat yön suojissa vaitonaisen päättäväisinä eteenpäin. He kaikki tiesivät kuinka paljon riippui heidän menestyksestään seuraavina päivinä. Koko Eriador tulevaisuus oli nyt panoksena. Taitavasti ritarit kulkivat tunturien keskellä kohti paikkaa jossa Jättijängät liittyivät Sumuvuoriin. Sir Hallas ja sir Gilfin johtivat heitä. Kaikki neljä ryhmää seurasivat pitäen pitkän välimatkan keskenään. Useita päiviä Imladrisista lähdettyään he saapuivat Revenian vuoren edustalle ja piiloutuivat aamun koittaessa sitä vastapäätä kohoavan tunturin alarinteiden metsien suojaan.

 

 

 

Welden kapusi pienen kumpareen päälle tähystämään. Vuori kohosi heitä vastapäätä. Se ei ollut mitenkään erikoinen vuori. Sen takana kohosivat huomattavasti korkeammat Sumuvuorten huiput. Ainoa tärkeä asia Reveniassa oli sen sijainti. Korkeaa solaa myöten saattoi Revenian kautta ylittää Sumuvuoret Anduinin laaksoon, tai toista solaa myöten pohjoiseen Jättijänkien läpi. Reitit etelään ja länteen olivat hyvät. Revenia oli juuri oikea paikka mistä suunnitella Eriadorin valtausta. Vuori oli musta ja uhkaava. Welden ei erottanut sisäänkäyntejä vanhoihin kääpiöluoliin, mutta tiesi että ne olivat siellä. Hän tunsi vihdoinkin rauhoittuvansa sisimmässään. He olivat täällä ja hyökkäisivät, joten ei kannattanut enää miettiä sitä keitä he kohtaisivat sisällä luolissa. Se tapahtuisi joka tapauksessa. Ne palaisivat kotiin, joiden oli tarkoituskin palata.

 

Welden käänsi katseensa alhaalla puiden suojissa lepääviin ritareihin ja samoojiin. Perendurin ryhmä oli häntä lähinnä. Sir Perendur kuljeskeli miestensä keskellä ja näytti vakavalta. Sir Athir keskusteli hänen kanssaan rauhallisesti. Samoojat Perendurin ryhmässä olivat suurikokoisia romuluisia miehiä joiden ilmeet olivat tiukat. He pärjäisivät kyllä.

 

 Huolimatta vaarallisesta tilanteesta ainakin yksi henkilö koko retkikunnassa oli täysin huoleton ulkoisesti. Sir Gileas veisteli pitkällä tikarillaan tikkua ja näytti lähes iloiselta. Kukaan ei istunut hänen välittömässä läheisyydessään ja välillä ritari loi huvittuneita silmäyksiä muihin, jotka hermostuneen oloisesti vaihtoivat paikkaa tai juttelivat matalilla äänillä. Welden kohtasi Talwen katseen kun tämä Vanhemman ritarin tavoin katseli miehiään arvioivasti. Kumpikin tiesi, että kun keskipäivä koittaisi he hyökkäisivät. Sitä ennen miehet tarvitsivat hieman lepoa. Päätös oli tehty eikä sitä kannattanut enää miettiä. Huokaisten Welden laskeutui kumpareelta ja liittyi Maitrenin seuraan. He alkoivat tarkastaa varusteitaan ja suunnitella toimiaan tulevan päivän varalle.

 

 

 

 

 

 

 

                                            HYÖKKÄYKSEEN

 

 

Aurinko paitsoi korkealta, kun Talwe järjesti joukkonsa laakson pohjalle. Örkkien tähystäjien silmät olisivat nyt häikäistyneet ja ne voisivat pahoin auringossa. Siksi ei ollut juurikaan vaaraa väijytyksesä hyökkääjien siirtyessä asemiin. Talwe oli vanha kettu ja tiesi tämän kaiken. Keskipäivä oli oikea aika hyökätä örkkien kimppuun. Ryhmien johtajat olivat saaneet ohjeensa aamun aikana ja olivat valmiita.

 

Kaikki valmistautuivat kovalla kiirelle, kun Welden kiiruhti sir Perendurin ryhmän luokse. ”Sir Welden”, tervehti sir Perendur häntä. ”Kirkkaita taivaita, Perendur”, sanoi Welden ohi mennessään. Tämä nyökkäsi. ”Kirkkaita taivaita. Welden”!

 

”Missä Wendirini on”, Welden kysyi mutta näki samassa sir Athirin hieman syrjässä muista. Tämä katseli suoraan kohti Revenian vuorta ja näytti mietteliäältä. Welden käveli hänen viereensä ja katseli samaan suuntaan.

”Hän on tuolla jossakin”, sanoi Welden vakavalla äänellä.

”Hän ei tiedä meistä”, huomautti Athir. ”Muuten kimppuumme olisi jo hyökätty”.

 

”Niin, edes hän ei näe kaikkea. Yllätys on ainoa toivomme. Athir, me emme voi antaa armoa tänään. Emme kenellekään”!

”Tiedän mitä tarkoitat”, Athir nyökkäsi.

”Minä en ole varma voinko toteuttaa tuota käskyä”, huokaisi Welden. ”En tiedä voinko tappaa hänet, jos kohtaamme, kuten Ellath sanoi että tulee käymään”.

 

Welden käänsi katseensa vuoresta Athiriin. ”Sinun täytyy tehdä se, jos minä epäröin. Sinun täytyy tappaa hänet. Luulen, että sääli voi pysäyttää minun käteni”!

”Sinä rakastat häntä yhä, kaikesta huolimatta”?

”Voi kyllä. En mahda sille mitään, Athir. Siksi en ehkä kykene surmaamaan häntä. Jos niin käy täytyy sinun tehdä se puolestani”.

”Koska olen Wendirisi”?

 

”Ei, Athir. Meidän välillämme ei ole ollut koskaan kyse siitä. Sinä olet veli, jota minulla ei koskaan ollut. Sinä olet ainoa, johon luotan tässä asiassa. Olet ainoa johon luotan enemmän kuin itseeni”.

”Minä teen sen, jos täytyy”, sanoi Athir viimein. ”Minä teen sen”!

”Missä on punainen kaapusi”, kysyi Welden katsoen Athirin maastonväriseen asuun. ”Selkäpakkauksessani”, tämä vastasi hymyillen.

”Pue se yllesi. Tänään tarvitsemme kaiken tuurin mitä saamme. Kirkkaita taivaita, Athir”.

”Kirkkaita taivaita, Welden”!

 

Welden käveli nopeasti takaisin oman ryhmänsä luokse. Mutta hänen ajatuksensa olivat yhtä myllerrystä. Hän oli juuri käskenyt Athirin surmaamaan naisen, jota oli rakastanut Wigamorin kultaisesta kesästä asti. Kuka olisi uskonut, että joskus vielä päädyttäisiin tähän. Mutta Ellath oli käskenyt hänen suunnitella sen varalle, ettei kykenisi iskemään Derhalia. Mitä muuta hän saattoi tehdä, kuin kääntyä Athirin puoleen.

 

 

”Kohta mennään”, totesi Welden Maitrenille, joka oli korkeassa polviasennossa maassa. ”Hyvä niin”, vastasi Maitren. ”Tämä odottelu pelottaa minua enemmän kuin itse taistelu”. ”Se on hyvä”, naurahti Welden. ”Paljon parempi kuin jos se menisi toisinpäin. Jos asiat menevät niin kuin on suunniteltu, meidän ei luultavasti tarvitse tehdä yhtään mitään. Seuraamme vain Derufinin ryhmää, joka tappaa kaiken tieltään”.

 

Maitren katsoi Weldeniä ja hymyili. ”Koska asiat ovat menneet niin kuin on suunniteltu”?

”Kyllä varmaan joskus”, vastasi Welden. ”En vain nyt jaksa muistaa koska”. Kumpikin onnistui olemaan nauramatta ääneen. ”Katso, Derufin tulee”, totesi Maitren saatuaan naamansa takaisin peruslukemille. Vanhempi harmaahaltia istuutui Weldenin ja Maitrenin viereen. ”Te vain jaksatte hymyillä oli tilanne mikä vain”, totesi Derufin huvittuneena. ”Se laukaisee jännitystä”, totesi Maitren, joka oli tunnettu huumorintajustaan. ”Lähdemme aivan heti”, sanoi Derufin. ”Tulin vain sanomaan tämän, koska kumpikaan teistä ei tullut luokseni sitä sanomaan. Kukaan ei kuole! Kaikki palaavat”! Welden nyökkäsi. ”Kaikki palaavat”, hän sanoi ja tarttui Derufinin ojentamaan käteen. ”Hyvää onnea teille”, huudahti Derufin ja oli poissa.

 

 

Sitten Talwe antoi merkin ja toiminta alkoi. Sir Candonin kakkosryhmä ja Perendurin kolmosryhmä katosivat oikealle ja vasemmalle lähtien kiertämään Revenian vuorta. Derufinin ykkösryhmä ja komentoryhmä jäivät odottamaan. Minuutit kuluivat kiduttavan hitaasti ja keskipäivän hetki alkoi olla käsillä. Silloin Talwe viimein antoi uuden merkin tietäen Candonin ja Perendurin tekevän samoin.

 

Derufinin ryhmä nousi jaloilleen ja katosi metsään. Komentoryhmä odotti hetken ja lähti sitten seuraamaan Derufinin käyttämää reittiä. Welden kulki etummaisena varovasti puiden keskellä, kunnes he saapuivat puurajalle. Vuori kohosi Weldenin edessä jyrkkärinteisenä kohti korkeuksia. Tarkkasilmäinen salohaltia saattoi nähdä Derufinin ryhmän kipuamassa rinnettä vasemmalla. Hän havaitsi heti sir Dynianin valinneen huonomman reitin kuin Weldenillä oli mielessä. Mutta he olivat silti katveessa luolaston pääsisäänkäyntiin nähden ja se oli tärkeintä. Welden viittasi muut seuraamaan ja lähti oikealle etsien vielä paremman katveen jonka suojissa kavuta rinnettä. ”Nuori Dynian taisi tehdä heti virheen”, kuiskasi Gileas Weldenin takaa. Hän oli ilmestynyt siihen kuin haamu. ”Ehkä hieman”, vastasi Welden. ”Mutta ei hänen reittinsä huono ole. Kaikki sujuu vielä ihan hyvin”. Sen enempää puhumatta Welden lähti kävelemään ylös rinnettä. Gileas seurasi häntä äänettömästi.

 

 

Welden oli oikeassa. kaikki sujui vieläkin hyvin. Komentoryhmä oli jo lähellä sisäänkäyntiä ja Derufinin ryhmä oli asemissa sen vasemmalla puolella valmiina iskemään. Welden etsi katseellaan paikkaa johon he asettuisivat odottamaan. Hänen silmänsä osuivat mustaan kohtaan vuoren rinteessä. ”Gileas, tuolla taitaa olla toinen sisäänkäynti”. Hän osoitti kädellään.

”Niin on”, vastasi Gileas. ”Ei hyvä juttu. Niillä voi olla siellä varmistus. Se ei välttämättä vie mihinkään vaan on vain vartiotupa ja tähystysasema”.

”Ajattelin juuri aivan samaa”, vastasi Welden. Hän kuuli kahinaa ja tiesi Talwen saapuneen heidän taakseen, nähtyään tiedustelijoiden epäröinnin. ”Siellä on toinen sisäänkäynti”, kuiskasi Welden ritarien päämiehelle. ”Asetutaan sen oikealle puolelle siltä varalta että siellä on vartiojoukko. Muuten he voivat iskeä Derufinin miesten selkään kun nämä hyökkäävät pääsisäänkäynnille”. Talwe nyökkäsi. ”Johda eteenpäin, sir Welden”, hän totesi.

 

 Tehden kaarroksen oikealle Welden johti heidät pienemmän sisäänkäynnin yläpuolelle. Komentoryhmä asettui suurien lohkareiden joukkoon odottamaan. Luolan suuaukolle oli jyrkkä parin metrin pudotus siitä missä ritarit olivat nyt asemissa. Talwe viittasi ääneti ritareita tarttumaan jousiinsa ja he siirtyivät aivan sisäänkäynnin yläpuolelle. Gileas hiipi eteenpäin heidän kanssaan ja piti paikkansa Weldenin vierellä. Welden tähysti oikealle ja näki Derufinin katselevan heitä. Hän näytti tälle ”kaikki hallinnassa” merkin ja näki vanhemman haltian näyttävän ”ok”. Derufin tunsi kaikki käsimerkit, mikä ei ollut ihme. Olihan hän ne suunnitellut ja opettanut nuoremmille ritareille! Sitten he vain odottivat sovittua aikaa. Omituinen kärsivällisyys oli vallannut kaikki. Kukaan ei puhunut eikä liikehtinyt hermostuneesti. Oli toiminnan aika. He olivat taitavia ritareita, joita suuri kohtalo ajoi eteenpäin. Se oli aina heidän ylpeytensä aihe. Taistelussa pahaa vastaan he olivat etummainen linja. He tiesivät että pian miekat iskisivät yhteen. Se täytti kaikki rauhallisuudella. Jopa sir Gileas odotti rauhallisena omalla paikallaan. Sitten sovittu aika koitti. ”Piileskelyn ja passiivisuuden aika on mennyt”, sanoi Welden hiljaa. ”On aika toimia. On aika iskeä ja ottaa aloite edes hetkeksi käsiimme. Kuoleman aika on nyt”!

 

 

Derufin loikkasi pystyyn jousi kädessään. Nuoli oli valmiiksi jänteellä. Ritari juoksi ääneti kohti sisäänkäyntiä. Hänen ryhmänsä nousi kuin tyhjästä ja seurasi levittäytyen johtajansa kummallekin sivulle. Ääntäkään ei kuulunut. Puolella miehistä oli jännitetyt jouset käsissään ja puolella keihäät tai miekat. Aavemainen hiljaisuus vallitsi yhä vuoren rinteellä. Derufin saavutti lyhyet leveät portaat jotka johtivat sisäänkäynnille. Oli niin hiljaista, että Welden saattoi kuulla omat ajatuksensa. Nyt ne näkivät hänet, mietti Welden. Näkivät, mutta aurinko häikäisee, eivätkä ne voi uskoa silmiään. Derufinilla on vielä muutama sekunti. Käytä ne hyvin. Voi, käytä ne hyvin. Hän muisti sen hetken, kun he olivat rynnäköineen Barad Durin porttilinnaketta vastaan. Silloinkin Derufin oli ollut vaarallisimmassa paikassa. Welden ja Galmir olivat hakeneet haavoittuneen ystävänsä turvaan. Derufin oli yhä heidän kanssaan ja hyökkäsi nyt etummaisena loikkien ylös kallioon hakattuja portaita. Vielä pari sekuntia, Eru, anna hänelle vielä pari sekuntia!

 

Äkkiä alkoi kauhistunut ääni huutaa jossakin rikkoen hiljaisuuden. Welden näki kaiken kuin aitiopaikalta. Derufinin jousi kohosi hänen yhä juostessaan ja nuoli lähti liikkeelle päästäen terävän helähdyksen. Huuto loppui kuin leikaten ja Welden näki ruumiin vierivän alas portaita. Derufin loikkasi ruumiin yli ja laskeutui samassa polvelle. Hänen jousimiehensä tekivät samoin. Meteli alkoi vuoren sisältä ja muuttui lukuisien suiden päästämäksi huudoksi. Hälytys levisi. Welden ei nähnyt sisäänkäynnin suulle asti mutta saattoi aavistaa vihollisen vartion rynnänneen ulos vastaanottamaan hyökkääjiä. Hälytyshuudot peittyi kuitenkin haltioiden jousien helähdyksiin. Jousimiehet ampuivat nopeaan tahtiin kolme kertaa, paitsi Derufin neljä kertaa. Lisää ruumiita vieri alas rinnettä. Sitten haltiat rikkoivat viimein oman hiljaisuutensa. ”ERIADOR, ERIADOR”, huusi Derufin suurella äänellä ja lähti jälleen juoksuun. Hänen ryhmänsä oli ampunut kuolemaa vihollisen silmille ja kävi nyt rynnäkköön miekat ja keihäät käsissään. He katosivat ylös portaita pois Weldenin näköpiiristä. Vain miekkojen kalina ja kiivaat huudot kertoivat mitä oli tekeillä.

 

 

Samassa Weldenin huomio kiinnittyi suoraan eteenpäin. Örkkejä purkautui ulos pienemmästä sisäänkäynnistä ja juoksi oikealle kohti Derufinin ryhmää. Ne näyttivät hätääntyneiltä ja hämmentyneiltä, mutta kävivät silti hyökkäykseen. Ennen kuin Welden ehti ajatella mitään hän oli jo tähdännyt ja ensimmäinen nuoli oli matkalla. Joskus kaikki vain oli helppoa! Jousien terävät helähdykset,örkkien tuskanhuudot ja nuolien viuhina kuului kaikuna vuoren seinistä kun Welden, Maitren, Talwe, sir Cylindan ja ryhmän mukana olevat kaksi samoojaa alkoivat laukoa nuolia pahaa-aavistamattomien örkkien selkään. Se oli kuin ampumarata. Etäisyyttä ei ollut edes kymmentä metriä ja kaikki olivat kokeneita jousiampujia. Kahdenkymmenen örkin joukolla ei ollut mitään mahdollisuuksia päästä pakoon.

 

Kolme kääntyi ja juoksi takaisin kohti sisäänkäyntiä. Sir Gileas näki sen. Ritari oli odottanut malttamattomana pääsevänsä mukaan taisteluun. Nyt hän nousi seisomaan ja loikkasi parin metrin pudotuksen alas suoraan örkkien eteen. Etummainen ei edes tajunnut mitä tapahtui kun terävä miekka iski sen käden kokonaan irti ja upposi sitten örkin vatsaan. Toinen örkki yritti kierähtää sivuun mutta sai samassa kuolettavan iskun päähänsä. Tuhlaamatta aikaa Gileas hyökkäsi viimeisen kimppuun ja iski sen hurjalla iskulla lähes keskeltä kahtia. Ei enempää kuin puoli minuuttia ollut kulunut örkkien ilmestymisesti käytävästä ja nyt ne olivat kaikki kuolleet. ”Liikkeelle”, huusi Talwe herättäen kaikki kauhistuksen ja riemunsekaisesta horroksesta.  ”Hän iski sen keskeltä kahtia”, huudahti Maitren loikkiessaan Weldenin perässä alas rinnettä. ”Älä ikinä yritä samaa”, vastasi Welden kireästi. ”Miekka voi juuttua kiinni ja sitten olet pulassa”.

 

 He ehättivät sisäänkäynnin eteen kun Gileas astui ulos pimeästä luolasta. ”Se on vain vartiotupa”, hän totesi rauhallisesti. ”Ei johda mihinkään”. ”Hyvä niin”, vastasi Welden ja vilkaisi ympärilleen. ”Painutaan sitten lujaa pää-sisäänkäynnille. Derufin näyttää päässeen sisään ja tarvitsee varmaan pian apua”. Weldenin havainto piti paikkansa. Miekkailun äänet olivat hiljenneet eikä Derufinin ryhmää näkynyt enää portailla. Welden pinkaisi juoksuun ja muut seurasivat.

 

 

Portaiden yläpäässä kiivaan taistelun jäljet olivat kaikkien nähtävissä. Welden laski nopeasti 15 kuollutta örkkiä luolan suulla portaiden luona. Yksi kuoliaaksi isketty samooja makasi niiden keskellä. Leveä käytävä lähti sisäänkäynniltä vuoren uumeniin. Se oli valaistu soihduin. Silloin tällöin käytävästä kuului huutoa ja miekkojen kilahduksia kun Derufin jatkoi hyökkäystään. ”Derufin painaa päälle kuin sir Lawhir noviiseja kouluttaessaan”, totesi Maitren. ”Toivottavasti hän ei etene liian nopeasti”, huomautti Talwe. ”Seurataan ettei hän joudu liian kauaksi meistä”.

Welden jatkoi kärjessä Maitren ja Gileas vierellään. Äkkiä kaksi örkkiä juoksi pienestä sivukäytävästä heidän eteensä. Kumpikin jäi paikoilleen tuijottamaan hölmistyneinä haltioita. Welden pisti nuolen suoraan toisen lävitse ja Maitrenin nuoli kaatoi toisen. Gileas vaikutti pettyneeltä, mutta ei samalla voinut olla ihailematta toveriensa taitoa jousen kanssa.

 

 Pian he näkivät paikan jossa jokin örkkiryhmä oli yrittänyt pysäyttää Derufinin hyökkäyksen. Kymmenen örkkiä makasi kuolleena lattialla ja Weldenin tarkat silmät havaitsivat kivilattialla myös punaista verta. Joku heidän miehistään oli haavoittunut. Kohta oli edessä paikka jossa käytävä haarautui. Dynian oli valinnut vasemmanpuoleisen käytävän, joka vei loivasti ylöspäin ja oli hieman leveämpi. Aivan oikein, mietti Welden. Taistelun äänet kuuluivat nyt lähempää ja kuulosti siltä kuin hyökkäys olisi juuttunut paikoilleen. Welden astui esiin mutkan takaa ja näki edessään pienen salin jossa oli hurja taistelu käynnissä.

 

Derufinin ryhmä oli iskenyt yhteen ainakin 60 yllättyneen vihollisen kanssa. Joukossa oli joitakin vuorilaisilta näyttäviä ihmisiä. ”ERIADOR, ERIADOR”, huusi Welden ja syöksyi sekaan. Hän näki Afanturin tekevän hirvittävää jälkeä kirveensä kanssa ja Algolin ja Asgenin kaatavan vihollisen toisensa jälkeen tieltään. Welden iski keihäänsä yhteen viholliseen ja ehti havaita miten sir Gileas sukelsi hänen ohitseen keskelle kiivainta kahakkaa. Se loppui lyhyeen örkkien pelästyessä haltioiden kiivautta ja kääntyessä pakoon. Samassa kapeasta sivukäytävästä työntyi saliin lisää örkkejä. Ne eivät olleet yllätettyjä vaan tilanteen tasalla. Mutta niin oli Talwe tummakin. ”Sir Derufin, jatka hyökkäystä”, hän komensi. ”Me hoidamme tämän yhteenoton loppuun”. Derufin nyökkäsi ja johti ryhmänsä eteenpäin yli kaatuneiden örkkien ruumiiden. Samalla komentoryhmä käänsi rintamasuuntansa kohtaamaan uutta örkkien joukkoa.

 

 Örkit kävivät innokkaasti hyökkäykseen tajuamatta mitä heillä oli vastassa. Niitä oli 15 ja samantien kävi selväksi että määrä ei ollut kyllin suuri. Welden ja Maitren kaatoivat kumpikin helposti vastustajansa ja seurasivat sitten muiden selviytymistä. Sir Gileas iski yhteen kolmen örkin kanssa ja kaatoi kaikki samantien. Itse Talwe sai vastaansa suuren örkkipäällikön joka lensi ritarien päämiehen iskun torjuessaan päin seinää ja rojahti lattialle. Maitren loikkasi eteenpäin ja lopetti örkin nopealla iskulla. Samoojat ja sir Daurhir kaatoivat omat vastustajansa helposti ja sir Gileas lopetti taistelun juoksemalla kiinni kaksi pakoon yrittävää örkkiä jotka kuolivat näkemättä kuka heidät tappoi. Se oli käynyt nopeasti ja lähes ilman tappioita. Yksi Derufinin ryhmän ritareista oli haavoittunut ennen komentoryhmän saapumista paikalle.

 

 

Welden vilkaisi nopeasti ympärilleen. ”Se sujuu hyvin”, hän totesi vetäen henkeä. He olivat menettäneet vasta yhden miehen kuolleena ja kaksi haavoittuneena. Ainakin 80 örkkiä oli jo kuollut. Jos muut ryhmä olivat menestyneet edes puoliksi niin hyvin, olivat he voitolla. ”Todella hyvin, ”vastasi Talwe. ”Mutta emme saa päästää Derufinia liian kauaksi eteemme. Muuten emme voi tukea häntä”. Welden nyökkäsi. Talwen ilme oli raivoisa. Sir Gileas seisoi Talwen vierellä ja hänen ilmeensä oli rauhallisempi kuin päämiehellä. Welden saattoi kuitenkin nähdä puolihaltian silmistä että taistelun tuli paloi Gileasin sisällä. Rauhallisuus oli vain ulkoista. Talwen raivokkuus oli normaalia. Siltä hän näytti aina taistelun melskeessä, muisti Welden. Talwe taisteli raivoisasti, Gileas taas oli jäätävän kylmä. Lan Gannaniksi he häntä kutsuivat Minhiriathissa. Jää-tappajaksi tai jäätäväksi tappajaksi. ”Jatketaan matkaa”, komensi Welden. ”Derufin etenee kokoajan”. Hän vilkaisi viimeisen kerran hävityksenkauhistusta salissa ja lähti sitten Derufinin perään.

 

 

 

 

 

 

 

                                               REVENIAN TUHO

 

 

”NE TULEVAT”, huusi kauhistunut vartija ja syöksyi saliin. Hän oli Derhalin uskollisia vuorilaisia. Derhal oli ollut syvällä mietteissään, kuvitellen taas sitä hetkeä kun hän ratsastaisi sisään Mithlondin portista. Jostakin syystä hän kuvitteli aina, että Welden näkisi hänet tuona voiton hetkenä. Welden ihailisi häntä, koska hän olisi vihdoin saavuttanut kaiken mistä oli unelmoinut. Mutta niin ei voinut olla. Weldenin täytyi kuolla!

 

Derhal kääntyi valtaistuimellaan ja katsoi mieheen. ”Rauhoitu ja kerro mikä on hätänä”, hän komensi kylmällä äänellä. Derhalin hyvin tuntevat saattoivat kuulla vaarallisen sävyn äänessä. Valtiatar oli pukeutunut punaiseen kaapuun ja viittaan ja hänen kultaiset hiuksensa loistivat soihtujen valossa. ”Valtiatar, kimppuumme on hyökätty”, huudahti vartija. Hän oli pitkä ja voimakas mies, mutta ilmiselvästi peloissaan. ”Vihollinen on jo etummaisessa salissa. Pääsisäänkäynnin vartio on mennyttä”.

 

Derhal istui hetken sanomatta mitään. Uutinen oli kuin isku vasten kasvoja. Miten hän ei ollut nähnyt sitä? Hänen voimansa oli pettänyt hänet! Olivatko he tulleet hakemaan häntä...tuo jäätäväsilmäinen Gileas ja mihin tahansa kykenevä Welden. Olivatko he täällä?

 

”Minun täytyy koota miehet vastaiskuun, valtiatar”, totesi Naichen tarttuen miekkaansa. Viimeinkin hän saisi tilaisuuden näyttää mihin kykeni. Hän pelastaisi valtiattarensa ja saisi suuren palkinnon. ”Pysäytän heidät pääkäytävässä ja tuhoan sinne”. ”Raportit ovat ristiriitaisia, herra”, totesi vartija. ”Jotkut väittävät vihollisen olevan myös takasalissa ja muuallakin. Siinä ei ole mitään järkeä. Päällikkö Goshranin koko 30 soturin joukko on ilmeisesti tuhottu takakäytävissä”.

 

Sir Naichen pysähtyi epävarmana. Mitä oikein oli tekeillä. Hän kääntyi katsomaan Leontariin. Tämä seisoi mietteliäänä hieman sivummalla. ”He ovat jakaantuneet useaksi ryhmäksi”, totesi Leontar. ”He hyökkäävät yhtäaikaa joka suunnalta”!

”Mutta mitä me teemme”, huusi Naichen ja kääntyi katsomaan valtiattareensa.

 

”Kukistamme heidät siellä missä he ovat vahvimpia”, sanoi Derhal. ”Ota suurin osa miehistäsi, sir Naichen. Kukista pääkäytävässä hyökkäävä vihollinen ja tuhoa heidät. Pelasta valtiattaresi. Jos saamme tuon ryhmän tuhottua, käännymme muita vastaan”.

”Teen niin kuin haluat, valtiatar”, Naichen tervehti ja juoksi pois. Hän tunsi lähes intoa. Oli aika näyttää näille ritareille kuka oli kuka.  

 

 

”Meidät yllätettiin”, sanoi Derhal hiljaa, kuin itsekseen. ”Mutta tulemme vielä voittamaan. On sama tuhoammeko ritarikunnan jossakin muualla vai täällä”.

Leontar ei tiennyt yrittikö noita vakuuttaa hänet, vai itsensä? Oli joka tapauksessa liian myöhäistä. Noita oli älykäs, mutta Leontar tunsi sodan. Hän oli palvellut vuosia Gondorin kaartissa ja sitten Vihreässä prikaatissa. Hän tiesi että vihollinen oli niskanpäällä. He hyökkäsivät kolmelta suunnalta juuri niin kuin piti. He olivat parempia eikä sir Naichen voisi kaikesta ylpeydestään huolimatta heitä pysäyttää.

 

Leontar tutki tilannetta viileästi mielessään. Juuri siksi suurmestari luotti häneen. Hän näki aina asiat objektiivisesti. He häviäisivät! Ennen pitkää noitakin tajuaisi sen ja pakenisi. Leontar tiesi että jossakin oli pakokäytävä. Jos noita pääsisi sinne hän katoaisi! Mutta Leontar ei voinut sallia sitä. Hänellä oli oma salainen tehtävänsä, jossa hän ei saanut epäonnistua.

 

Leontar vilkaisi ympärilleen. Vain yksi vartija ja Shallan olivat jääneet noidan kanssa saliin. Kaikki muut olivat poistuneet sir Naichenin kanssa. Leontar ja hänen aseenkantajansa seisoivat vierekkäin vartijan takana. Upseeri veti hiljaa esiin miekkansa ja viittoi aseenkantajaansa tekemään samoin. Hänen oli pakko toimia.

 

 

Derhal hymyili mielessään. Jo päivien ajan hän oli pitänyt silmällä Leontaria. Luuliko tämä ettei hän tiennyt miksi Leontar oli Revenissa? Niin älykäs mutta silti niin turhamainen ja ylpeä. Kai se oli numenorelaisten perussynti. Olihan se tuhonnut heidän koko saarensa. Derhal sulki silmänsä ja odotti. Hän kuuli miten kaksi miekkaa vedettiin hiljaa esiin. Oikeastaan olisi ollut oikein pelastaa Shallan. Mutta vanhus tiesi suuren osan Derhalinsalaisuuksista. Jossakin vaiheessa hänen täytyisi mennä. Se hetki oli nyt.

 

Kaksi miekkaa viuhui ilman halki ja kuului hämmästynyt tuskan huuto. Derhal katseli edelleen toiseen suuntaan, kuin koko asia ei kiinnostaisi häntä. Mutta hänen silmänsä nauroivat. Hän tunsi voiman virtaavan taas lävitseen.

 

Leontar ja aseenkantaja astuivat askeleen lähemmäksi noitaa, joka oli noussut seisomaan ja seisoi selin heihin. Sekä Shallan että vartija makasivat kuolleina maassa. Hetkeen kukaan ei liikkunut. ”Käänny, sinä Sauronin kätyri”, Leontar sihahti. ”Tiedät kyllä mitä tulee tapahtumaan. Käänny, minä käsken sinua. Kohtaa kuolemasi edes urheasti”.

 

Mutta Derhal ei liikkunut. Ei kääntynyt. Hän vain puhui jotakin hiljaisella äänellä. Aluksi Leontar luuli noidan puhuvan itselleen. Ehkä tämän järkkynyt mieli oli lopulta varman kuoleman hetkellä tuhoutunut lopullisesti? Mutta sitten mies tajusi olevansa väärässä. Noita puhui heille, kuten kävi ilmeiseksi kun tämän ääni alkoi hitaasti voimistua. ”..puhutte Sauronista, mutta oletteko TE ikinä nähneet hänen kammottavaa silmäänsä edessänne? Oletteko te ikinä tunteneet hänen voimaansa ja viisauttaan? Oletteko te ikinä tunteneet sen voiman virtaavan lävitsenne, tehden teistä voittamattoman. Luuletteko te todellakin voivanne tulla tänne tappamaan minut, Sauronin perijän, Pohjoisten maiden noidan, Angmarin neidon. Enkö minä ole oppinut suuressa tornissa mahtavaa noituutta. Luuletteko te, että joku muu kuin te tulee kuolemaan täällä”?

 

”Minä olen vapaa numenoren jälkeläinen”, huudahti Leontar. Noita oli yhä selin häneen. Hänen tarvitsi vain loikata eteenpäin ja iskeä miekkansa tästä läpi. Mutta Leontar ei liikkunut. ”Minä en usko noituuteen. Mustat taiat eivät voi tahrata miestä, jolla on puhdas sydän. Olet ollut Sauronin opissa tai et, tänään sinä kuolet kostoksi siitä häpeästä, että veljeskunta joutui liittoutumaan moisen pahuuden kanssa”!

 

Äkkiä Derhal nauroi ja viimeistään se nauru sai Leontarin kauhistumaan. ”Jos et usko taikuuteen, Leontar, miksi et sitten katso minua silmiin, kuten toverisi Naichen teki. Miksi et katso minuun ylemmyyttä tuntien, kuten aito Numenoren jälkeläinen? Miksi et palvo minun kauneuttani kuten hän tekee? Eikö hänkin ollut puhdassydäminen numenorelainen”?

”Kirottu noita”, huusi Leontar.

 

Hän tunsi sen nyt ilmassa ja tuo ymmärtämys sai hänen kätensä tärisemään. Ilmassa oli jotakin. Se virtasi kohti noitaa. Se oli kaikkialla hänen ympärillään. Voimaa..se oli voimaa! Se kasvoi ja sai Leontarin pelon valtaan. Jos taikuutta ei ollut..niin miten..

Eihän sitä ollut? Siitä huolimatta Leontar astui askeleen taaksepäin, kohti lähintä uloskäyntiä.

 

Samassa noita käännähti ympäri. Derhalin silmät leimusivat outoa tulta ja hiusten kultainen hehku oli voimakkaampaa kuin koskaan. Musta sauva kohosi osoittamaan heitä kohti. Aseenkantaja yritti tehdä juuri niin kuin Leontar oli hieman aiemmin aikonut. Hän syöksyi kohti noitaa. Leontar taas reagoi täysin erilailla. Hän käännähti ja yritti pakoon.

 

”FIRI”, kaikui huuto salissa. Leontar oli selin, joten hän ei nähnyt miten voima iskeytyi noidan sauvasta suoraan hänen aseenkantajaansa. Tämä sinkoutui ilman halki taaksepäin aina peräseinään asti ja jäi makaamaan pienenä myttynä. Leontar näki miehen lentävän ilman halki hänen ohitseen. Sitten hän jo heittäytyi kohti lähintä käytävää ja kaatui sen kiviseinän suojiin. Mies ponnisti samantien pystyyn ja lähti juoksemaan niin lujaa kuin pääsi. Hän vapisi vielä hyvän aikaa, peläten noidan lähteneen peräänsä. Mutta se ei ollut loogista. Noidalla oli parempaakin tekemistä. Hitaasti Leontar tajusi, että hän voisi yhä selvitä. Hän voisi paeta Reveniasta ja palata etelään. Hän voisi yhä nähdä Numenoren viirin liehuvan voitonpäivänä Minas Tirithin linnakkeen mastossa. Hän voisi yhä nähdä sen kaiken. Mutta milloinkaan hän ei unohtaisi Revenian noitaa. Kukaan muu ei ollut ikinä onnistunut pelottamaan Leontaria. Ei kukaan!

 

Vapina lakkasi ja Leontar jatkoi juoksuaan puristaen tiukasti miekkaansa. Hän tunsi luolat riittävän hyvin. Hän löytäisi uloskäynnin ja katoaisi Rhudaurin erämaihin. Hänen tarvitsi vain pysyä rauhallisena. Leontar kääntyi uuteen käytävään ja pysähtyi paikalleen. Harmaakaapuinen hahmo seisoi häntä vastassa lyhyt taistelukeihäs valmiina.

 

 

Derhal tunsi vihan sisällään. Leontar oli juuri kadonnut käytävään. Hän pääsisi pakoon. Mutta ei ollut aikaa ajaa tätä takaa. Hän oli juuri tajunnut saman kuin Leontarkin. He voisivat hävitä tämän taistelun huolimatta valtavasta ylivoimastaan. Pakenevia örkkejä oli jo alkanut kerääntyä suureen saliin. He pakenivat selustasta, jossa jokin vihollisosasto eteni. Derhal tajusi heti mistä oli kyse. He aikoivat hyökätä suoraan hänen saliinsa ja vallata sen, sekä suuret ruoka ja asevarastot. He olivat tulossa suoraan tänne!

 

Se jätti hänelle vain yhden vaihtoehdon. Hänen oli paettava. Tietysti, Leontar oli tajunnut saman ja päättänyt siksi toimia. Mies oli niin pätevä! Oli sääli ettei hän ollut Derhalin palveluksessa. Mutta sitä oli nyt myöhäistä surra. Derhal tiesi kyllä mitä tehdä. Hänellä oli salainen pakotunneli. Hänen tarvitsi vain päästä sinne, saada ovi auki ja sulkea se takanaan. Silloin hän olisi turvassa ja voisi rauhassa seurata, kumpi puoli voittaisi teurastuksen, joka toivottavasti oli edessä. Derhal käänsi selkänsä örkeille ja lähti kiiruhtamaan toiseen suuntaan. Kädessään hän puristi tiukasti sauvaansa.

 

 

Toisallaa Derufinin rynnäkkö jatkui vastustamattomasti seuraavaan suureen saliin asti. Siellä se pysähtyi päättäväiseen vastarintaan. Nuolet viuhuivat tiheänä ilmassa kun haltiat ampuivat ja jotkut örkit vastasivat. Ensimmäisen kiivaan yhteenoton jälkeen kumpikin puoli vetäytyi salin vastapäiselle laidalle. Myös ihmisiä näkyi nyt vihollisen joukossa ja heitä johti kookas mustaan univormuun pukeutunut mies.

 

Derufin oli juuri vetäytynyt puolustusmuodostelmaan kun komentoryhmä ehti hänen tuekseen. Welden näki heti että he olivat pulassa. Vihollisia oli paljon ja he painostivat kovaa. Sir Asgen oli haavoittunut mutta jatkoi taistelua. Yksi Elrondin asemiehistä makasi maassa ja teki kuolemaa. Samoin yksi samooja nojasi selkä luolan seinää vasten eikä liikkunut. Kiivas taistelu jatkui tasaisena haltioiden apujoukkojen saavuttua. Kumpikin puoli hyökkäsi eteenpäin ja kohtasi salin keskellä. Miekat iskivät yhteen. Sir Gileas oli taas etummaisena ja kylvi miekallaan kuolemaa vihollisen joukkoon.

 

Welden vetäytyi irti taistelusta ja juoksi takaisinpäin. Hän näki Talwen kauempana. ”Emme pääse eteenpäin”, huudahti Talwe. ”He ovat päättäväisiä ja ylivoimaisia lukumäärältään”.

”Tiedän”, Welden vastasi. ”Tämä on varmasti heidän pääjoukkonsa. Meidän on vain pidettävä puoliamme, kunnes toiset ryhmät ehtivät apuun”.

”Miksi he tulisivat”, kysyi Talwe. ”Meidän piti tavata luolien keskellä, pääsalissa”!

 

”Meidän on saatava sana muille ryhmille”, Welden vastasi. ”Vihollisen pääjoukko on täällä ja täällä myös tuhoamme heidät”.

”Voiko se onnistua”, kysyi Talwe epäuskoisesti. ”Kuka voisi löytää tiensä muiden luokse näissä käytävissä”?

”Uskon että minä voin”, Welden vastasi. Hän katseli epätoivon vallassa ympärilleen. Ei ollut muuta mahdollisuutta, tai heidät lyötäisiin. Hänen oli lähdettävä yksinään vihollisia täynnä oleviin luoliin. ”En voi luvata että se onnistuu”, hän lisäsi. ”Mutta voin luvata yrittää”.

Talwe mietti vain sekunnin. ”Tee se”, hän huudahti. ”Me pidämme täällä puolelle ja odotamme”.

 

Ei ollut aikaa hukattavana. Häntä pelotti jättää Maitren yksin. Kaiken lisäksi tämä olisi vihainen, kun Welden lähti ilman häntä. Mutta puolustajia ei voinut heikentää enempää. Hänen oli mentävä yksin. Welden ehti nähdä miten Talwe liittyi puolustajien rivistöön luoden uutta päättäväisyyttä haltioiden ja samoojien taisteluun. Sitten salohaltia käänsi selkänsä taistelulle ja juoksi lähimpään sivukäytävään. Welden heitti juostessaan jousen selkäänsä ja tarttui keihääseensä. Hän yritti luoda mielessään kuvaa käytävien kulusta, mutta päätyi lopulta vain olettamuksiin. Kuinka pitkään Derufin ja Talwe voisivat pitää puoliaan? Kaikki oli nyt Weldenin olettamuksien varassa. Hän kääntyi ensimmäisesti sivukäytävästä oikealle ja juoksi portaat ylös. Portaiden yläpäässä oli leveä käytävä oikealta vasemmalle. Welden lähti juoksemaan vasempaan. Hän lähestyi taas risteystä, kun luuli kuulleensa jotakin. Welden pysähtyi ja tarttui lujemmin keihääseensä. Edestä kuului askeleita. Samassa joku juoksi esiin. Mies oli pukeutunut ruskeaan kaapuun ja hänen kädessään oli miekka. Miehen juoksu oli lähes paniikinomaista, kuin tämä olisi vain vaivoin hillinnyt pelkoaan. Kumpikin pysähtyi ja katsoi hetken toista.  

 

 Mies tarttui pitkään miekkaan ja piteli sitä tottuneesti. Welden heitti oman keihäänsä syrjään ja paljasti oman miekkansa. Mies eteni sivuttain yrittäen päästä Weldenin ohi, mutta haltia siirtyi tämän eteen. Miehen liikkuessa tämän kaapu avautui hieman ja hän näki vihreän univormun sen alla. Siinä oli Tharbadin Vihreän prikaatin upseeri, Welden tajusi.

 

”Herra ritari”, totesi mies hivenen hermostuneesti. Mutta vastustaja ei häntä hermostuttanut, vaan jokin takanapäin. ”Kuinka huono tuuri meille molemmille kohdata täällä. Etenkin sinulle”. ”Todista se, petturi”, sanoi Welden ja hyökkäsi. Miekat iskivät yhteen ja kumpikin vetäytyi takaisin. Welden hyökkäsi heti uudelleen pakottaen miehen puolustautumaan. Upseeri oli erinomainen miekkailija. Welden hyökkäsi jälleen, entistä rajummin. Huoli alkoi paistaa miehen kasvoista. Hän ehätti viimehetkellä suorittamaan klassisen suojauksen Weldenin pistoa vastaan. ”Ritarikunta opetti tuon torjunnan aikoinaan sotilaillenne”, huudahti Welden täynnä katkeruutta. Hän suoritti hämäyksen vasemmalle ja iski sitten miekkansa oikealle. Se tarttui lihaan ja Welden repäisi miekkansa irti. ”Mutta ritarimme eivät tainneet paljastaa kaikkia liikkeitämme”, totesi Welden katsoen mieheen ja potkaisi tämän nurin lattialle. Hän lopetti tharbadilaisen nopealla iskulla ja jatkoi sitten juosten suuntaan josta mies oli tullut.

 

 

 

Kahden sivukäytävän jälkeen Welden tuli jälleen uuden käytävän kohdalle. Hän näki kauniit koristeet käytävän katossa ja tiesi vihdoin tarkkaan missä oli. Kauan sitten hän oli käynyt Reveniassa, kun Rhudaurin miehet olivat kaivaneet siellä kultaa. Ritari juoksi sivukäytävään, joka ei ollut valaistu. Sen toisessa päässä kajasti valoa. Pääsali, tiesi Welden. Juuri ennen kuin hän sai salin näkyviinsä alkoi kuulua rajua huutoa ja miekkojen kalsketta. Welden otti nopeat viimeiset askeleet ja onnistui juuri pysähtymään ajoissa. Hän oli lähes suuren salin katon tasalla ja edessä oli pystysuora seinämä alas salin lattialle. Pystysuora ja pitkä pudotus. ”Täällä oli portaat aiemmin. Vannon että oli”, kirosi Welden. Portaista ei ollut enää jälkeäkään. Alhaalla salin lattialla Sir Candon hyökkäsi innokkaasti örkkien joukon kimppuun. Osa hänen miehistään oli sytyttänyt soihtuja ja heitteli niitä salin seiniin tehtyihin kammioihin, jotka olivat täynnä ruokavarastoja ja muita tarvikkeita. Tulen haju alkoi levitä saliin. Ainakin tällä suunnalla hyökkäys eteni yhä hyvin.

 

”Ei kiveäkään jätetä kiven päälle”, ajatteli Welden. Sir Candon toteutti käskyä lähes kirjaimellisesti ja melkoisella menestyksellä. Silti apu ei voinut olla pahitteeksi. Welden tarttui jouseensa ja tähtäsi. Yksi örkki oli muiden takana ja näytti huutavan ohjeita. Tämän täytyi olla joukon johtaja. Welden lähetti nuolensa matkaan ja se kaatoi örkkien päällikön. Candon käännähti paikoillaan nähdessään örkin kaatuvan. Hän näki heti Weldenin ylhäällä katon rajassa. Samassa tämä ampui uudelleen jousellaan ja kaatoi toisen örkin.

 

 

”Se on Welden”, huudahti Candon. ”Missä”, ihmetteli sir Hallas tähyillen ympärilleen. ”Ylhäällä katossa”, henkäisi Candon epäuskoisena. ”Erun nimeen”, sanoi Hallas. ”Mitä hän siellä tekee”? ”Tappaa örkkejä”, vastasi Candon nähden miten Weldenin kolmas nuoli kaatoi taas örkin. ”Ei kai hän vain aio..”.

”Aikoo”, vastasi Candon.

 

Welden heitti jousen takaisin selkäänsä ja tähyili ympärilleen. Hänen oli pakko päästä alas sir Candonin ryhmän luokse. Aika kului nyt heidän tappiokseen. Hänen katseensa osui kolmen metrin päässä olevaan koristekankaaseen, joka kapeana oli kiinnitettynä kattoon ja ulottui aina lattiaan asti. Welden perääntyi hieman saadakseen vauhtia ja lähti juoksuun. Sitten hän loikkasi kohti kangasta ja sai siitä juuri otteen. Kangas kesti ja Welden lähti liukumaan sen varassa alas kohti lattiaa. Minähän olen kohta kuin Gileas, hän ajatteli mielessään, muistaen Gileasin tarinat murtautumisestaan Orthanciin ja moneen muuhun paikkaan.

 

Welden saavutti lattian turvallisesti ja juoksi sir Candonin luokse. ”Tuota en tee perässä”, totesi Candon päätään pudistaen. ”En minäkään”, vastasi Welden. ”Mutta meillä on kiire”, hän jatkoi. ”Vihollisen pääjoukko on pysäyttänyt Derufinin ja Talwen pääkäytävässä. He pitävät vain vaivoin puoliaan. Sinun pitää heti mennä avuksi. Polta nopeasti kaikki varastot ja lähde sitten pääkäytävää myöten kohti pääsisäänkäyntiä. Oletko nähnyt Perenduria”?

 

Sir Candon pudisti päätään. ”En ole nähnyt Perenduria sen jälkeen, kun erosimme vuoren toisella puolella. Mutta olemme jyränneet tänne asti tappaen kaikki tieltämme. Jos vain saamme vielä pääjoukon napattua on tämä täydellinen menetys”. ”Todellakin”, vastasi Welden ajatellen nopeasti käytävässään surmaamaansa miestä. Tämä oli varmasti ollut joku tärkeä. Mutta tärkein saalis puuttui vielä!  ”Polta kaikki ja kiiruhda sitten Talwen avuksi”, hän komensi. Candon oli tekemässä juuri sitä. Luolia ei voinut tuhota, mutta kaikki irtain oli menossa savuna ilmaan. Revenia oli tuhon oma! ”Hyvin tehty sir Candon”, totesi Welden. ”Kävi pääkäytävässä miten vain, tämä tukikohta ei iskustamme selviä”. Candon hymyili tyytyväisenä sen kuullessaan!

”Minä lähden etsimään Perenduria”, Welden huusi ja kiiruhti tiehensä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

                     

    WIGAMORIN NOITA JA WIGAMORIN RITARI

 

Welden ei löytänyt Perenduria ja huoli hänen sisällään nousi jälleen esiin. Se oli ollut poissa pitkään. Kun asioita tapahtui hurjalla nopeudella ei ollut aikaa olla huolissaan. Mutta nyt Welden juoksi yksinään Revenian käytävissä, eikä löytänyt kolmatta ryhmää. Hän muisti taas Vihreän prikaatin upseerin pelon. Epäilemättä tämä oli juossut pakoon pohjoisien maiden noitaa. Ehkä hän oli yrittänyt surmata tämän? Siinä tapauksessa mies sai olla iloinen, että oli selvinnyt hengissä. Se ei tietysti auttanut häntä tippaakaan, kun Weldenin miekka teki hänestä selvää. Mutta mitä oli tapahtunut Perendurin ryhmälle?

 

Tietämättään Welden oli aivan turhaan huolissaan. Perendur oli päässyt helposti sisään luoliin ja tuhosi pienen örkki osaston hurjassa yhteenotossa. Sen jälkeen he eivät kohdanneet juuri lainkaan vastarintaa, ainoastaan hajanaisia pieniä örkki joukkoja, jotka pyrkivät paniikissa pakoon. Tämän vuoksi Perendur päätteli, että taistelu oli jo lähes voitettu. Vihollinen oli pakenemassa. Ei ollut mitään järkeä pitää ryhmää yhdessä, niin että he kykenivät etenemään ja taistelemaan vain yhdessä käytävässä. Epäröimättä Perendur oli määrännyt ryhmänsä hajaantumaan pieniksi osastoiksi ja etenemään kohti pääsalia.

 

 

Derhal ei vieläkään juossut, vaan pysytteli rauhallisena. Hän käytti voimaansa ja kuuli kauemmaksi kuin kukaan muu. Taistelun äänet olivat kaikkialla hänen ympärillään. Pääsisäänkäynnin suunnalla meteli oli kaikkein kovin. Taistelu oli yhä kiivasta, eikä kumpikaan puoli ollut selvästi voitolla. Muualla taistelu oli hajanaista. Hyökkääjät olivat varmasti hajaantuneet pieniksi ryhmiksi, tajusi Derhal. Mutta suoraan edessä oli hiljaista. Reitti pakotunnelille oli selvä. Hän pääsisi turvaan ja eläisi. Hän ratsastaisi vielä voittajana Mithlondiin ja näkisi jälleen rakkaan Wigamorin.

 

Rakkaan Wigamorin? Ajatus yllätti Derhalin itsensäkin. Miksi hän kaipaisi yhä tuohon paikkaan, josta oli aina halunnut päästä pois? Hän oli nyt maailmalla, niin kuin oli halunnut. Hän eli omaa unelmaansa. Miksi hän haluaisi takaisin siihen pieneen kylään? Mutta Derhal tiesi jo vastauksen. Vain siellä hän oli ollut onnellinen, noina yhteisinä vuosina Weldenin kanssa.

 

Derhal tunsi vihan nousevan taas sisältään, kuten se aina nousi kun hän alkoi epäröidä tai kaivata entiseen. Hän oli valinnut tiensä. Paluuta entiseen ei ollut. Ei enää koskaan. Jos hän joskus pääsisi takaisin Wigamoriin, olisi se palanut poroksi ja asukkaat paenneet hänen tieltään. Kaiken muun uskominen oli itsensä pettämistä.

 

Hänen vihansa oli yhä nousussa, kun Derhal kiersi käytävässä olevan jyrkän mutkan. Edessä oli pieni Sali. Hän astui sisään ja jähmettyi paikoilleen. Samoin teki tummakaapuinen haltia, joka astui juuri samalla hetkellä sisään vastapäisestä käytävästä. Derhal näki Kultaisen kukan haltian rinnassa ja säihkyvän miekan tämän kädessä. Haltian ilme oli hämmästynyt. Derhal näki hänen silmänsä. Ne laajenivat, kun haltia tajusi kuka toisella puolella salia seisoi. Mutta niissä ei ollut pelkoa, vaan ainoastaan hämmästystä ja jotakin, joka saattoi olla surua. Hän oli vielä nuori ja kuolisi täällä kaukaisissa luolissa. Sen ajatuksen Derhal luki noista surullisista silmistä. Haltia vilkaisi syrjäsilmällä selässään olevaa jousta ja nyt Derhal tiesi täsmälleen mitä tämä ajatteli. Jos hän olisi valinnut käteensä jousen, eikä miekkaa, hän eläisi ja noita kuolisi. Mutta kohtalo oli tahtonut toisin. Ritari käänsi silmänsä takaisin Derhaliin ja vastasi tämän katseeseen.

 

Derhal kohotti sauvansa, mutta ei saanut katsettaan irti haltiasta. Nuo silmät. Ne olivat jotenkin niin tutut! Missä hän oli nähnyt ne ennenkin? Tuo tyytymätön odottava katse oli suuntautunut ennenkin häneen. Hän ei ollut ikinä tavannut tätä haltiaa ennen, mutta hän oli nähnyt nuo silmät. Kenen poika tämä oli? Oliko hän surmannut tämän isän ja tuijottanut tätä samoin kuin nyt poikaa? Ensimmäistä kertaa vuosisatoihin valtiatar Derhal, pohjoisien maiden noita epäröi.

 

Hän sai heti syyn kirota itseään ja omaa heikkouttaan. Toinen ritari syöksyi miekka kädessä käytävästä toverinsa avuksi. Tämä oli pukeutunut samoin kuin toverinsa, ehti Derhal havaita. Hän oli ehkä vieläkin nuorempi kuin parinsa. Sillä ritari pari he olivat, sen Derhal tajusi ensimmäisen ritarin epätoivoisesta ilmeestä. Hän oli toivonut parinsa pysyvän poissa.

 

Derhal käänsi sauvansa osoittamaan kohti hyökkäävää ritaria. ”FIRI”, huuto kaikui jälleen luolissa saaden kaiun ja toistaen itseään. Voima virtasi jälleen Derhalin läpi ja hän tunsi tutun riemun, kun se purkautui kohti uhria. Ensimmäinen ritari oli jo liikkeellä kohti toveriaan, mutta oli myöhässä. ”MEIRIAAAN”, hän huusi ja heittäytyi sysäten toverinsa voimalla pois tieltä. Tämä lennähti päin seinää, mutta säilytti tasapainonsa.

 

Voima iski ritariin, joka oli sysännyt toverinsa syrjään. Hän lensi taaksepäin ja iski takaraivonsa kiviseen seinään. Ritari putosi tajuttomana polvilleen, selkä nojaten seinään. Derhalin hämmästynyt huudahdus kaikui salissa. Ritari oli elossa! Kukaan ei ollut ikinä selvinnyt hänen kuoleman iskustaan. Ei kukaan! Tämän täytyi olla voimakas. Niin kovin voimakas, ettei Derhalin voima riittänyt hänen tappamiseensa. Tämä oli ehkä kuolettavasti loukkaantunut, mutta ei kuollut. Derhal tuijotti hämmästyneenä. Sitten toinen ritari oli jo liikkeessä. Mitä nimeä loukkaantunut ritari olikaan huutanut? Meirian! Sir Meirian tarttui vauhdissa tajuttomaan toveriinsa ja nostaen tämän syliinsä loikkasi takaisin pimeään käytävään, josta he olivat tulleet.

 

Derhal kääntyi ja lähti nyt juoksemaan oikealla olevaa käytävää myöten. Huoli oli saamassa hänestä vihdoin otteen. Kultaisen kukan ritarit olivat todellakin täällä. He olivat hajaantuneet ja etsivät häntä luolista. Hänen oli päästävä turvaan, jos aikoi elää. Sisällään Derhal tunsi jo väsymyksen. Hän oli kuluttanut liikaa voimiaan liian lyhyessä ajassa. Kuinka pitkään hänen voimansa vielä tottelisi häntä?

 

 

Sir Welden kuuli oudon huudon. Oli kuin joku olisi huutanut ”firi”, mutta se oli quenyanaa ja tarkoitti ”kuole”. Miksi joku olisi huutanut niin? Ellei sitten...noita..Derhal! Welden kääntyi ja lähti juoksemaan huudon suuntaan. Miekka oli yhä hänen kädessään. Hän muisti liiankin hyvin Ellathin sanat. Hänen oli kohdattava Wigamorin noita. Mitä nopeammin hän sen tekisi, sitä vähemmän Derhal ehtisi vahingoittaa muita. Welden unohti täysin olla huolissaan itsestään. Hän kuuli vain ”firi” huudon mielessään ja pelkäsi, että joku heistä oli juuri kuollut. Joku HÄNEN ritareistaan oli kuollut!

 

Welden ryntäsi pieneen saliin ja näki jonkun makaavan maassa yhden sivukäytävän suulla. Tällä oli ritarien tumma kaapu. Toinen haltia istui tämän vierellä ja piteli ritarin päätä sylissään. Se oli sir Meirian. Welden tunsi kauhun nousevan sisällään. Maassa makaavan täytyi olla Gwardur. Jos tämä oli kuollut, mitä hän sanoisi Ellathille? Mitä hän sanoisi!

 

”Hän pelasti minut”, sanoi Meirian katsoen Weldeniin. ”Hän pelasti minut ja sai sen koko iskun itseensä. Miksi? Eihän hän edes pitänyt minusta”!

”Hän on serkkusi”, sanoi Welden seisahtuen Meirianin viereen. ”Ja hän on yhä elossa. Etkö näe, Meirian”?

 

Meirian pyyhki kyyneleet silmistään ja katsoi yhä Weldeniin. ”Etkö siis voi auttaa häntä, Welden? Etkö voi pelastaa häntä”?

Welden vilkaisi oikealla olevaan käytävään. Hän kuuli askeleet, jotka häipyivät hitaasti kaukaisuuteen. Salohaltia katsoi uudelleen Gwarduriin.

”Sinun täytyy vain tehdä parhaasi, Meirian”, hän sanoi. ”Tutki onko hänellä vuotavia haavoja, jotka voi paikata. Tee parhaasi”.

”Welden”?

”Minun täytyy mennä. Kuka tietää keitä hän vielä tappaa, jos pääsee pakoon. Minun on pakko mennä, Meirian. Minun täytyy pysäyttää hänet, vaikka se maksaisi oman henkeni”!

 

Weldenin sydän oli pakahtua, kun hän käänsi heille selkänsä ja pinkaisi taas juoksuun. Hän tiesi nyt varmasti, että Derhal juoksi hänen edellään. Ritari ajoi takaa pitkä miekka kädessään. Ei ollut aikaa epäröidä tai ajatella. Sir Gwardur makasi salissa pahasti loukkaantuneena. Mitä pahaa vielä tapahtuisi, ennen kuin päivä olisi ohi?

 

 

Sir Elindar eteni varovasti käytävässä. Hän oli joutunut eroon kahdesta toveristaan vain pari minuuttia aiemmin. He olivat taistelleet kahdeksan örkin kanssa ja vain yksi oli päässyt pakoon. Ennen kuin Elindar oli ehtinyt tehdä mitään hänen toverinsa, kumpikin samoojia, olivat lähteneet takaa-ajoon aivan väärään suuntaan. Elindar antoi heidän mennä. Hän tiesi mihin suuntaan heidän tuli edetä ja lähti jatkamaan yksinään. Ritarilla oli tunne, että muut kaipasivat jossakin heidän apuaan. Hän ei aikonut saapua liian myöhään, vaikka se sitten merkitsikin liikkumista yksinään.

 

Elindar ei pelännyt, mutta se ei tarkoittanut etteikö hän osannut olla varovainen. Ritari oli jännittänyt jousensa heti yksin jäätyään ja eteni nyt äänettömästi hiipien ja kuunnellen tarkasti. Nuoli oli valmiina jänteellä. Hän kuuli liiankin hyvin juoksevat askeleet käytävässä. Joku juoksi häntä kohti nopeasti. Tuo joku juoksi väärään suuntaan!

 

Elindar vilkaisi taakseen. Ketään ei näkynyt. Ei ystäviä eikä vihollisia. Oli vain hän ja juoksija! Sir Elindar vetäytyi aivan seinän viereen. Hänen harmaa kaapunsa kätkisi hänet juoksijan silmiltä, kunnes olisi liian myöhäistä. Hän oli lukuisien taistelujen veteraani. Hän oli taistellut Malbethin rinteessä, Andrathissa ja Cardolanin pohjoisella muurilla ruhtinas Ecthelwionin kanssa. Hän oli palannut kaikista noista taisteluista vailla naarmuakaan. Elindar soi itselleen pienen hymyn. Hän ei ollut tippaakaan huolissaan!

 

Askeleet lähestyivät nopeasti. Elindar tähtäsi paikkaan, josta juoksija ilmestyisi näkyviin. Olisi se sitten örkki tai noita, pian se olisi kuollut!

 

Sitten juoksija sukelsi esiin mutkan takaa. Sir Elindar näki kirkkaanpunaisen kaavun ja pitkät kultaiset hiukset. Se oli nainen. Hän luuli nähneensä julman ilmeen naisen silmässä. Ammu, sanoi ääni hänen mielessään. Ammu, nyt heti! Elindar veti jännettä vielä lisää taaksepäin saadakseen nuoleen lisää voimaa. Nuolen kärki osoitti suoraan naisen rintaan.

 

Derhal tajusi olevansa silmänräpäyksen päässä kuolemasta. Tämä ritari ei ryntäillyt vaan odotti rauhallisesti. Tämä ritari ampuisi epäröimättä nuolen hänen rintaansa. Ellei sitten...

 

”Auttakaa”, nainen huusi äänessään sellaista hätää, että se oli sydäntäsärkevää. ”Örkit ovat aivan kannoillani”, hän huusi ja levitti kätensä kauhuissaan, juosten hidastetusti kohti ritaria.

 

Sir Elindar epäröi. Hän kuuli epätoivoisen huudon ja näki edessään äkkiä vain pelästyneen kauniin naisen. Hän oli luullut nähneensä tämän silmissä vihaa ja julmuutta, mutta ne olivatkin täynnä pelkoa ja surua. Ja toivoa, kun nainen näki sir Elindarin. Siinä missä hän oli nähnyt punakaapuisen hirvittävän noidan, olikin vain nuori pelästynyt tyttö. Elindar katsoi hämmästyneenä eteensä ja laski joustaan, niin että nuoli kääntyi osoittamaan naisen rinnasta lattiaan.

 

Naisen ilme muuttui hetkessä. Sir Elindar veti syvään henkeä, tajuten vasta nyt että hänen olisi pitänyt ampua heti. Puhdas pahuus ja vahingonilo täyttivät naisen syvänsiniset silmät. Hän kohotti salamannopeasti mustan sauvansa, jota ritari ei ollut huomannut naisen kädessä. Sir Elindar alkoi kohottaa uudelleen joustaan, mutta tiesi jo olevansa myöhässä. Hän huijasi minua, ritari ehti tajuta. ”NARE”, hän kuuli huudon ja tunsi kuumuuden iskeytyvät itseään kohti. Hän tunsi sinkoutuvansa taaksepäin. Nuoli viuhui matkaan jännitetystä jousesta, mutta sir Elindar ei enää kuullut miten se osui harmittomasti seinään metrin päässä Derhalista.

 

 

Derhal jatkoi juoksuaan, kunnes saapui seuraavaan pieneen saliin. Kolme pitkää vuorilaista soturia oli nyt hänen kanssaan ja noita tunsi olevansa lähes turvassa. Hän astui salin takaseinän luokse ja alkoi lausua taikasanoja. Hitaasti oven muodot alkoivat ilmestyä aiemmin tyhjältä näyttäneelle seinälle. Hänen tarvitsi vain saada ovi auki ja suljetuksi takanaan, niin kukaan ei löytäisi häntä. Hän tarvitsi enää puoli minuuttia saadakseen kaikki taikasanat lausuttua.

 

Mutta Derhalilla ei ollut sitä puolta minuuttia. Samassa Welden syöksyi saliin. Hän oli nähnyt kuolleen sir Elindarin ja joutui toteamaan olleensa taas myöhässä. Mutta niin ei kävisi enää kolmatta kertaa. Kokenut sir Elindar oli poissa. Hän oli ollut mukana 1300-luvulta asti. Nyt hän oli kuollut. Kukaan muu ei saisi enää kuolla Derhalin kädestä!

 

Kolme pitkää miekkamiestä seisoi keskellä salia suojellen punakaapuista hahmoa, joka seisoi seinän vierellä selkä saliin päin. Welden näki tämän kaiken yhdellä silmäyksellä. Hän tiesi ettei voinut epäröidä. Pysähtymättä Welden hyökkäsi suoraan miesten kimppuun. Weldenin liikesarja oli lähes täydellinen. Se oli ehkä paras mitä Welden oli ikinä suorittanut. Hän väisti ensimmäisen miekkamiehen iskun ja viilsi toisen vatsan auki. Täydellisessä kaaressa Weldenin miekka jatkoi kaartaan ja osui ensimmäisen miekkamiehen käteen. Hän pudotti miekkansa ja samalla kun Welden jo loikkasi eteenpäin hänen heilahduslyöntinsä surmasi miehen. Kolmas mies oli juuri hyökkäämässä, kun Weldenin miekka osoitti taas eteenpäin ja hän väisti tämän iskun ja pisti miestä kaulaan. Tämä kaatui maahan kaulaansa pidellen. Weldenin liikerata vei hänet samantien viimeisen vastustajan kimppuun ja miekka kohosi antamaan surmaniskun. Se oli sekunnista kiinni. Viimeinen vihollinen oli kuoleman oma. Tämä käännähti kuullessaan miekan aloittavan viuhuvan kaarensa. Hän poisti kaapunsa hupun kasvoiltaan. Weldenin maailma pysähtyi siihen!

 

 

Weldenin miekka jähmettyi kesken iskun. Hän tiesi että hänen piti iskeä, mutta ei silti kyennyt siihen. Ei nyt, kun Derhal seisoi hänen edessään ja katsoi ritariin sinisillä silmillään. Hän piti miekkansa osoittamassa vastustajan rintaan ja vain tuijotti hetken sanomatta sanaakaan. ”Welden”, sanoi nainen varovasti, hämmästyneenä. Ääni oli surullinen. Welden näki kultaisena säihkyvät hiukset , siniset silmät ja haltianeidon kuvankauniit kasvot, joista hän yhä uneksi öisin. Derhal oli vielä kauniimpi kuin hän muisti. Tämä oli muuttunut, mutta ei vain edukseen. Naisen silmissä oli jotakin. Ne olivat lähes hullut, kuin jokin olisi riivannut Derhalia.

 

Hetken he tuijottivat vain toisiaan silmiin. Welden veti henkeä ja puristi miekkaansa voimakkaammin. Kaikkien piti kuolla, sanoi ääni hänen mielessään. Se oli hänen oma äänensä. Hänen täytyi tehdä se! Mutta miekka ei liikkunut. Ketä hän yritti huijata? Welden alkoi laskea miekkaansa. Hän oli epäonnistunut! Nähdessään ritarin miekan liikkuvan pois sydämensä kohdalta Derhal toimi salamannopeasti. Kauniin haltianaisen käsi livahti kaavun sisään ja tikari ilmestyi hänen käteensä. Sanomaton ilkeys välähti naisen silmissä kun käsi kohosi.

 

Welden reagoi nopeasti ja kohotti taas miekkansa. Hän näki mielessään mitä tapahtuisi. Derhal ehtisi iskeä häntä ja hän lävistäisi tämän miekallaan. He kuolisivat vierekkäin. Ehkä niin oli tarkoitettukin. Hän oli valmis. Mutta Derhal ei ollut. Jopa neidon omaksi hämmästykseksi hänenkin kätensä vavahti ja pysähtyi kesken iskun. Hänkään ei kyennyt siihen! Niin ei voinut olla. Hän ei ikinä epäröinyt, eikä tuntenut katumusta. Mutta kun Welden, hänen Weldeninsä, seisoi hänen edessään ei hän kyennyt tätä iskemään. He jäivät seisomaan vastatusten kummakin ase valmiina iskuun. Mutta kumpikaan ei liikkunut.

 

”En voi antaa sinun estää minua”, huudahti Derhal epätoivoisena, lähes itkien. Miksei hän kyennyt iskemään? Missä oli hänen voimansa, kun hän sitä tarvitsi? ”Enkä minä voi antaa sinun mennä”, vastasi Welden ääni vakaana. Omituinen varmuus oli vallannut hänet. Kaikki tapahtuisi niin kuin pitikin. Hän oli valmis kuolemaan!

 

 

Mutta niin ei ollut tarkoitettu. Samalla hetkellä sir Athir Wendir astui kulman takaa jousi jännitettynä. Hän näki heti Weldenin ja punakaapuisen noidan seisomassa salin toisessa laidassa. Noidan selkä oli suoraan kohti Athiria. Hänen tarvitsi vain tähdätä. Athir ampui epäröimättä nuolen Weldeniä uhkaavan hahmon selkään. Derhal horjahti eteenpäin täydellinen hämmennys silmissään. Hän otti horjuvan askeleen kohti Weldeniä ja pudotti tikarinsa. Welden näki Athirin haltianaisen takana vetämässä uutta nuolta esiin. Athirin kasvot olivat täynnä surua, tuskaa ja epäröinti, mutta hänen kätensä toimivat epäröimättä. Hän sai nuolen esiin ja jännitti jousensa uudelleen. Nuoli lähti viuhuen matkaan ja osui Derhalin selkään. Tämä alkoi kaatua. Vaistomaisesti Welden astui eteenpäin ja ojensi kätensä. Derhal rojahti hänen käsivarsilleen. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, ettei hän ehtinyt edes pelästyä tai tuntea helpotusta.

 

Welden laski naisen kyljelleen maahan ja polvistui hänen vierelleen. Derhalin käsi hapuili ja tarttui Weldenin käteen. Welden ei vetänyt omaansa pois vaan piteli Derhalin kädestä. Siitä oli niin pitkä aika, kun he olivat viimeksi tehneet samoin. Derhalin silmät olivat kiinni. Welden silitti varovasti hänen kultaisia hiuksiaan ja äkkiä nainen avasi silmänsä. ”Welden”, hän sai sanotuksi ja kohdisti katseensa tähän. ”Olen iloinen, etten tappanut sinua. Niin iloinen”.

 

Derhal oli hetken hiljaa, kuin kooten ajatuksiaan. Hän oli hiipumassa nopeasti ja vaikutti tuskaiselta. ”Minä epäröin, Welden”, hän sanoi hiljaa. ”Minä epäröin. En muista koska viimeksi! Kuka hän oli, Welden. Niin tutut silmät..en voinut..tapoinko minä hänet kuitenkin”?

”Et, Derhal”, sai Welden sanotuksi. ”Hän elää. Se oli Gwardur, Einionin ja Ellathin poika. Sinä et tappanut häntä”.

 

”Heidän poikansa”, hengähti Derhal, kun tuskan aalto liikkui hänen ruumiinsa läpi. ”Se selittää kaiken. Minä en tappanut häntä..se on hyvä. Mutta kuka minut tappoi? Kuka sen teki...”. Derhalin katse kohosi ja etsi jousimiestä, joka oli lähettänyt matkaan tappavat nuolet. Hänen silmissään näkyi äkkiä taas vihaa.

”Minä sen tein”, huudahti Welden. Derhalin viha ei saanut kohdistua Athiriin. ”Tiesin etten voisi tehdä sitä itse, joten annoin tehtävän wendirilleni. Hän ampui nuolet, mutta vastuu on yksin minun”.

 

”Wendirisi”, tuumi Derhal saaden vihdoin Athirin näköpiiriinsä. Tämä seisoi jouseensa nojaten ja katseli surullisena lattialla makaavaan naista, jonka pään Welden oli nyt ottanut syliinsä. ”Minähän tunnen hänet”, sanoi Derhal hämmästyneenä.

Athir näki Weldenin kysyvän katseen ja levitti ymmällään kätensä. Ehkä nainen houraili.

 

Mutta Derhal katsoi Athiriin ja hymyili tuskastaan huolimatta. ”Kerro minulle, sir Athir Wendir, kukkivatko kultaiset kukat jälleen Vihersataman niityillä? Palaako ikuinen tuli yhä Cirdanin tornin huipulla muinaisen Mithlondin yläpuolella? Kuulevatko Wigamorin asukkaat yhä lokkien kirkunan Vihervirran yläpuolella? Hohtavatko Tornikukkuloiden rinteet yhä valkoisina auringon valossa, nostattaen kauneudellaan kyyneleet silmiimme”?

 

Athir hymyili surumielisesti. Nyt hän muisti. ”Kyllä, ne ovat kaikki siellä ikuisesti”, hän sai vastatuksi.

”Ne odottavat minua siellä yhä”, Derhal sanoi kyyneleitä silmissään. ”Menetkö sinä sinne, Welden? Näetkö taas sen kaiken ja muistat minua ja miten rakastin sitä paikkaa”?

”Minä menen”, vastasi Welden puristaen hänen kättään.

 

”Voi, Welden. Tiedän etten voi odottaa sinulta enää mitään, mutta voitko silti tehdä jotakin, jos niin pyydän? Voitko”? Hän katsoi Weldeniä silmiin ja ritari luuli nähneensä jossakin sinisten silmien hehkun keskellä vanhan Derhalin pyrkimässä esiin.

”Voin”, hän vastasi.

”Sormessani on sormus. Ota se..ei, ei vielä. Kuuntele mitä sanon. Tämä on tärkeää. Onko sinulla vielä kangas, jonka sain Ellathilta”?

Welden oli hämmästynyt. Miten Derhal saattoi tietää siitä? Hän nyökkäsi varovaisesti.

”Hyvä, ota sormus sormestani ja laita se taskuusi sen kankaan viereen. Älä missään tapauksessa laita sormusta sormeesi äläkä käytä sitä. Lupaa ettet tee niin! Laita se suoraan taskuusi ja etsi syvin lampi mitä löydät. Heitä sormus lampeen. Älä laita sitä sormeesi, Welden. Se on vaarallinen! Ota se pois, nyt, ennenkuin kadun”!

 

Welden näki sormuksen Derhalin sormessa ja ojensi nopeasti kätensä. Hän tarttui sormukseen ja veti sen irti. Welden oli kuullut pelon ja kaipuun Derhalin äänessä tämän puhuessa sormuksesta. Sen täytyi olla voimakas ja vaarallinen, kun noita pelkäsi sitä niin. Hän laittoi sormuksen nopeasti taskuunsa katsomatta siihen. ”Minä hankkiudun siitä eroon. Ole huoletta”, hän vakuutti.

 

”Niin on hyvä”, sanoi Derhal ja nojasi päänsä taas Weldenin käsiin. Welden katsoi häneen ja näki miten silmien hehku ja kultaisten hiusten hohto himmenivät nopeasti. Naisen silmien hullu ilme suli ja äkkiä hänen käsivarsillaan oli taas vain Derhal, jota hän rakasti, eikä tuo toinen olento, tuo ylhäinen ja kostonhimoinen noita joka ei välittänyt mistään eikä kenestäkään. Poissa oli Derhalista huokunut pahuus ja viha.

 

 

”Voi Welden”, sanoi Derhal uudelleen. Mutta nyt ei enää puhunut se korvia hivelevä ääni, vaan Derhalin oma kaunis ääni. ”Voitko sinä antaa anteeksi minulle”, kysyi Derhal katsoen häntä silmiin.

 

”Sinä yritit tappaa Delemirin”, vastasi Welden hiljaa. ”Sinun miehesi murhasi nuoren Henderkin, joka oli niin täynnä intoa ja uskoa tulevaisuuteen”, sanoi Welden. Sen kuullessaan Athir liikahti levottomasti, mutta ei sanonut mitään. ”Sinä annoit surmata Lawhirin, derhal. Etkö muista miten pidit aina Lawhirista”?

”Voi, muistan kyllä”, sai Derhal sanottua. Hän itki hiljaa.

”Sinä tapatit sir Geladinin”, jatkoi Welden ja hänenkin silmissään oli kyyneleitä. ”Etkö muista miten aina rakastit hänen laulujaan tähtien alla kylän juhlissa? Etkö muista miten hän aina nauroi onnellisena tavatessaan meidät”.

 

”Voi, Welden”, sanoi Derhal ja itki edelleen. ”Se oli kuin pahaa unta. Kuin huume joka vei täysin mukanaan, mutta on nyt haihtunut. Se on kuin hirvittävä muisto asioista, joita ei voi uskoa tehneensä. Voi kumpa kaikki olisi ollut toisin. Voi kunpa en olisi tehnyt kaikkia noita tekoja! Etkö voi antaa anteeksi minulle? Minä kuolen, Welden”!

 

”Heiltä sinun pitäisi pyytää anteeksiantoa”, vastasi Welden. ”Örkit iskivät kuoliaaksi Merdalin Rhudaurissa ja paloittelivat hänen ruumiinsa. Ne olivat sinun örkkisi, Derhal. Etkö muista kuinka Merdal oli paras ystäväsi”. ”Minä vastaan heille kohta teoistani Mandosissa”, sanoi Derhal hiljaa. ”Olen heidän edessään pian. Mutta sinulle vastaan nyt, Welden, sillä sinua rakastan. En koskaan lakannut rakastamasta. Annatko minun mennä Mandosiin anteeksiantosi kanssa”?

 

Silloin astui Athir lähemmäksi, voimatta enää pysyä hiljaa. ”Minä annan anteeksi sinulle Henderkin puolesta”, ritari huudahti. ”Sillä näen että oli kerran toisenlainenkin Derhal. Mutta minun täytyy saada tietää, kuka hänet surmasi”!

”Minä luulen että tiedän”, sanoi Welden. ”Minulla on epäilykseni. Onko hänen nimensä Elador? Murhasiko hän Henderkin”?

Derhal sai vaivoin nyökätyksi myöntävästi. Hän katsoi kokoajan Weldeniin toivoen ja odottaen. Lausuisiko tämä viimein sanot, jotka Derhalin täytyi kuulla.  

 

 ”Minäkin rakastan sinua”, vastasi Welden viimein. ”En voinut vahingoittaa sinua, vaikka minun täytyi. Minä annan anteeksi sinulle, Derhal. En usko että tulen ikinä enää rakastamaan ketään muuta niin kuin sinua”. ”Voi Welden”, sanoi Derhal jälleen katsoen ritaria silmiin. ”Niin sinä luulet nyt. Kaikki tuntuu epätoivoiselta. Sinä rakasta myös Ellathia. Tiedän sen sydämessäni. Mutta hän ei rakasta sinua. Ei ainakaan siten kuin haluaisit. Mutta sinä tulet vielä kohtaamaan jonkun joka rakastaa sinua. Silloin sinun ei pidä kovettaa sydäntäsi vaan ottaa se rakkaus vastaan. Sillä minä päästän sinut. Kun kohtaat uuden rakkauden, tiedä, että jossakin kaukana Mandosin saleissa minä hymyilen onnellisena”. ”Minä muistan”, vastasi Welden. ”Hyvästi, valtiatar Derhal”. Hän suuteli Derhalin otsaa. Tämä hymyili ja sulki silmänsä, mutta avasi ne äkkiä uudelleen. ”Varo Welden! Varo petosta! Kaikki ei ole sitä miltä näyttää”. Sen sanottuaan Derhal sulki silmänsä, lopetti taistelun ja oli poissa. Kuollessaan hänen ilmeensä oli viimein rauhallinen. Mutta Welden istui polvillaan hänen ruumiinsa ääressä pitkän ajan ja itki hiljaa.

 

 

Weldenin ja Athirin viipyessä Derhalin luona jäi heiltä näkemättä taistelun loppuhuipennus. Talwen pitäessä puoliaan iski Candon vihollisen selkään saavuttaen täydellisen yllätyksen. Joitakin sir Perendurin ritareita ilmestyi juuri oikealla hetkellä heidän avukseen. Vihollinen jäi kahdentulen väliin ja joutui paniikkiin. Kiivaassa taistelussa koko vihollisjoukko tapettiin viimeiseen mieheen ja örkkiin. Sir Cylindan sai surmansa, samoin kaksi Elrondin asemiestä ja kaksi samoojaa. Useita ritareita ja samoojia haavoittui. Sir Asgen sai vaarallisen haavan, mutta Hallasin parantajantaidot pelastivat hänet. Myös Derufin oli haavoittunut, mutta luopui taistelusta vasta kun viimeinenkin vihollinen oli kuollut.

 

Päivän kuuluisin kaksintaistelu käytiin sir Naichenin ja sir Gileasin välillä. Naichenin kerrottiin ylpeästi julistaneen olevansa kruunun ritari, jolle kukaan kurja haltia ei pärjäisi. Siihen Gileas oli vastannut Naichenin olevan valehtelija. Gileas oli aikoinaan tuntenut monia kruunun ritareita. ”He olivat kaikki kunnian miehiä. Sinä taas olevat vain kuollut mies”! Naichen oli hyökännyt raivoissaan. Gileas otti hyökkäyksen vastaan hymyillen vaarallista hyytävää hymyään. Minuuttia myöhemmin Naichen makasi kuolleena maassa, kasvoillaa epäuskoinen ilme.

 

 

 

 

 

 

 

 

                                            HALTIOIDEN AURINKO PAISTAA

 

 

Welden oli yhä polvillaan Derhalin vieressä, kun hän havahtui ääniin takaansa ja tarttui miekkaan. Mutta se ei ollut tarpeen. Sir Maitren käveli varovasti saliin jousi jännitettynä. Kun muita ei ollut kuulunut oli hän lähtenyt etsimään näitä. Maitren laskeutui polvilleen Weldenin viereen. ”Oletko kunnossa”, kysyi nuorempi ritari huolestuneena. Welden näytti kertakaikkiaan kurjalta. ”Voi että pahat aavistukseni kävivät toteen”, vastasi Welden. ”Olen pahoillani”, sanoi Athir varovasti. Hän seisoi pari metriä sivummalla. ”Mutta sinä sanoit että kaikkien täytyy kuolla ja hän oli lyömässä sinua tikarilla”. Welden kääntyi katsomaan Athiriin. ”Sinä pelastit minun henkeni, veli. En pystynyt nostamaan kättäni häntä vastaan, eikä hän minua vastaan. Mutta silti hänen täytyi kuolla. Hän on mennyt nyt iäksi. Ainakin hän oli taas oma itsensä ennen loppua. Sinä pelastit hänet Athir, pelastit hirvittävältä pahuudelta joka kalvoi hänen sisintään”. Athir nyökkäsi mutta näytti yhä epävarmalta. Welden nousi seisomaan. ”Emme voi jäädä tänne istumaan. Ovatko kaikki viholliset kuolleet”? ”Kaikki ketä olemme löytäneet”, vastasi Maitren. ”Pääjoukko jäi meidän ja Candonin väliin ja tuhottiin”.  ”Lähdetään sitten”, sanoi Welden. ”Savu alkaa kohta levitä luolissa, joten emme voi jäädä tänne. Jos te olette veljiäni, kannatte Derhalin ulos täältä. Minä lähden auttamaan Gwarduria. Hän haavoittui ja tarvitsee apuani”. Maitren ja Athir nyökkäsivät ja nostivat Derhalin ruumiin väliinsä. He lähtivät kantamaan häntä ulos luolista. Ääneti Welden lähti palaamaan Gwardurin luokse.

 

 

 

He polttivat Wigamorin Derhalin ruumiin vuoren juurella kauniissa auringonpaisteessa. Taustalla tumma savu nousi Revenian vuoren sisältä kohti taivaita kertoen kaikille että Reveniaa ei enää ollut. Welden katseli palavaa roviota ilmeettömänä jättäen mielessään hyvästejä rakastamalleen naiselle. Sir Athir, sir Maitren ja sir Derufin olivat hänen kanssaan. ”Minä muistan hänet hyvin”, sanoi Derufin katsellen liekkejä. ”Niin kaunis ja innokas nuori neito. Hän halusi tietää kaiken kaikesta ja kuulla kaikki muinaiset tarinat. Muistan hyvin pettymyksen hänen silmissään kun kävi ilmi etten tiennyt miten tehdä taikoja, vaikka olin mahtava sir Derufin”.

 

Welden hymyili vaisusti. ”Ehkä nyt, kun hän on poissa Eriador saa vihdoin kokea rauhan ajan”, hän sanoi. Welden katsoi ylös aurinkoon joka paistoi heidän yllään. Hänen henkilökohtaisesta surustaan huolimatta aurinko oli täynnä lupausta paremmista ajoista. Vielä kerran ritarit olivat puuttuneet Eriadorin asioihin ja saaneet jotakin positiivista aikaan. Vielä kerran he olivat koonneet voimansa ja iskeneet Eriadorin rauhaa uhanneet pois pelistä. Vielä kerran paistoi haltioiden aurinko Eriadorin yllä. Mutta olisiko se viimeinen kerta, mietti Welden. Ja kuinka pitkän hengähdystauon he olivat toimillaan ostaneet? Sillä aina nousi pahuus uudelleen ja entistä voimakkaampana. Niin oli ollut jo tuhansien vuosien ajan. Jossakin etelämpänä levitti voimiaan salaperäinen Numenoren veljeskunta. Se ei ollut vielä ohi. Mitä Derhal olikaan sanonut? Varo petosta. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää!

 

”Saamme kokea vähän aikaa rauhaa”, sanoi Derufin. ”Mutta vain hetken. Sillä Derhal ei ollut tämän takana, vaan joku käytti häntä. Tämä ei ollut hänen vikansa. Se joku on yhä tuolla jossakin ja punoo juoniaan. Tulevaisuuden koitos on pahempi”. Welden nyökkäsi. Derufin oli oikeassa. Sen tietäminen täytti hänet surulla ja väsymyksellä.

 

Kun rovio oli palanut loppuun veti Athir Weldenin sivummalle. ”Kilometrin päässä on syvä vuorilampi”, hän sanoi hiljaa. ”Jos aiot tehdä sen, niin lampi on sopiva”.

”Miksi en tekisi mitä lupasin”, kysyi Welden ajatellen yhä Derhalia.

”Koska tuossa sormuksessa on voimaa”, selitti Athir. ”Mieti, eivätkö Glorfindel ja Haldurion haluaisi nähdä ja tutkia sitä? Eivätkö he voisi yrittää käyttää sen voimaa vihollista vastaan”?

”Siinä on jo riittävästi syitä hankkiutua siitä eroon”, vastasi Welden. ”Derhal sanoi että se on vaarallinen. Näit mitä se teki hänelle. Se on taikasormus, Athir. Yksi niistä, jotka taottiin Eregionissa kauan sitten. Mutta toisin kuin ne joita Elrondilla ja Galadrielilla on, tämä on vaarallinen. Kukaan muu ei tule ikinä käyttämään sitä”.

”Hyvä on”, myöntyi Athir heti. ”Näytän lammen sinulle, niin pääsemme siitä eroon. Olet oikeassa. Moisia esineitä ei ole tarkoitettu tähän maailmaan”.

 

”Silti en voi olla miettimättä, mistä Derhal sormuksen sai”, tuumi Welden heidän kävellessään kohti lampea. ”Vaikka hankkiudumme eroon tästä, en usko että olemme kuulleet taikasormuksista viimeistä kertaa”.