ANORIENIN VALTIATAR
Firiel istui
vuoteellaan nyyhkyyttäen hiljaa. Hänen koko maailmansa oli romahtanut
täydellisesti vain muutaman päivän kuluessa. Ensin Firielin isä, Anorienin
ruhtinas, oli kuollut. Se ei häntä suuresti surettanut, sillä isä oli ollut
kaukainen hahmo, jonka kanssa Firiel oli puhunut vain harvoin. Ruhtinas oli
kuollut pitkäaikaisen sairauden uuvuttamana. Se merkitsi valtavaa muutosta
nuoren 18 vuotiaan Firielin elämään. Anorienin laki nimittäin sanoi selvästi,
että jos ruhtinaalla ei ollut poikaa, vanhin tytär perisi ruhtinaskunnan
herruuden ja sen mukana suuresti tavoitellun paikan Gondorin neuvostossa. Lain
mukaan Firiel oli siis nyt Anorienin valtiatar, nuoruudestaan ja sukupuolestaan
huolimatta. Siihen olisi ollut melkoisesti totuttelemista, vaikka hän oli
onneksi saanut hyvin vapaamielisen kasvatuksen, tiesi paljon valtion asioista
ja osasi jopa miekkailla yhtä hyvin kuin monet ikäisensä miehet.
Mutta Firiel ei
saanut aikaa totutella uuteen asemaansa. Sitä ei kestänyt edes kahta päivää.
Hän ei oikein vieläkään ymmärtänyt mitä tapahtui. Äkkiä hänet oli vain
pidätetty ja teljetty huoneeseensa. Sotilaiden mukaan häntä epäiltiin
maanpetoksesta. Firiel ei ymmärtänyt mistä oli kyse. Niinpä hän oli vain
itkenyt hiljaa koko päivän ajan.
Firiel oli viimein
nukahtanut. Hän näki unta serkustaan Telentorista, joka oli Minas Tirithissä
käskynhaltijan palveluksessa. Telentor ei sanonut unessa mitään, vaan katseli
Firieliä vihamielisen näköisenä. Mutta sitten hän katosi ja tilalle nousi kuva
nuoresta miehestä, joka näytti aivan haltialta. Hän oli pukeutunut harmaaseen
kaapuun, johon oli sydämen kohdalle kirjailtu kultainen kukka. Haltian kauniit
kasvot olivat täynnä myötätuntoa ja hän ojensi kätensä, kuin haluten pelastaa
Firielin.
Neito heräsi
hätkähtäen, kun huoneen ovi aukeni. Perheen uskollinen palvelija Heramon astui
sisään kantaen tarjotinta. ”Toin teille hieman syötävää, valtiatar”, mies sanoi
ystävällisesti. Heramon oli ollut hänen isänsä luotetuin palvelija, joka oli
ollut Anorienin ruhtinaiden palveluksessa jo 30 vuotta. Vartijat sulkivat ja
lukitsivat oven palvelijan jäljessä.
Heti kun ovi oli
sulkeutunut muuttui Heramonin ilme ystävällisestä hätääntyneeksi. ”Firiel,
sinun täytyy paeta”, hän kuiskasi. ”Pääsi menoksi on muodostettu salajuoni”.
”Mutta en ole tehnyt mitään väärää”, Firiel huudahti. ”He aikovat viedä minut
huomenna Minas Tirithiin käskynhaltijan tutkittavaksi. Hän huomaa kyllä
syyttämyyteni. Sitä paitsi serkkuni Telentor on siellä. Hän auttaa minua”.
”Hssh, puhu hiljempaa,
Firiel”, Heramon pelästyi. ”He kuuntelevat varmasti oven takana. He tietävät
että pystyisit todistamaan syyttömyytesi hovissa. Siksi et tule ikinä sinne
pääsemään”. Firiel hätkähti. ”Mitä tarkoitat, Heramon”? Pelästynyt palvelija
tarttui Firielin käteen. ”Minä kuuntelin salaa ja kuulin isäsi sihteerin
puhuvan talonväen päällikölle. He aikovat surmata sinut matkan aikana ja
väittää että yritit pakoon. He ovat valmiita mihin tahansa. Et tule koskaan
pääsemään käskynhaltijan luokse”!
Kyyneleet vierivät
taas Firielin silmistä. ”Mutta miksi”, hän nyyhkäisi. ”Miksi joku tekisi
sellaista”? Heramon vilkaisi peloissaan
ovelle, ennen kuin jatkoi. ”He puhuivat jotakin veljeskunnasta. Luulen että
sana Numenore mainittiin myös. Joku haluaa Anorienista tämän veljeskunnan
tukialueen”. ”Mutta”, Firiel sai sanotuksi, ”entä Telentor. Eivät he saa
ruhtinaskuntaa jos kuolen. Se menee Telentorille”! Heramon laski katseensa
lattiaan. Hän ei kestänyt enää katsoa Firielin tuskaa. ”Telentor...he puhuivat
myös hänestä. Serkkusi on yksi heistä. Hän on mukana salaliitossa. Hän kuuluu
tähän mysteeriseen veljeskuntaan. Sinun on paettava, Firiel, tai kuolet. Ja
sitä en kestäisi”!
Firiel yritti
epätoivoisesti ajatella ja saada jotakin tolkkua kaikkeen kuulemaansa. Telentor
aikoi surmauttaa hänet? Hänen oma serkkunsa? Mitä tälle oli tapahtunut Minas
Tirithissä? Kuka oli voinut tehdä hänen rakkaasta serkustaan niin tunteettoman
ja laskelmoivan? Firiel ei tiennyt vastauksia. Mutta hän tiesi Heramonin olevan
oikeassa. Hänen olisi paettava heti! ”Olet oikeassa, rakas Heramon. Minun on
lähdettävä”.
”He tulevat perääsi”,
sanoi Heramon. ”Niin kauan kuin elät ei Telentor voi olla varma
ruhtinaskunnastaan. Hän tulee alati pelkäämään paluutasi. He lähtevät perääsi.
Minne aiot mennä löytääksesi turvan”? Firiel pudisti päätään. ”En tiedä,
Heramon. En todellakaan tiedä missä voisin enää ikinä tuntea oloni
turvalliseksi. Ratsastan siis vain pimeään yöhän. Ehkä hevoseni löytää oikean
reitin”. Mutta sen sanoessaan Firiel ajatteli jo suuntaa mihin lähtisi. Pako
talosta ei olisi vaikeaa. Yksi Firielin esi-isistä oli kauan sitten
rakennuttanut salaisia tunneleita taloon. Vain Firiel ja hänen isänsä olivat
tienneet niistä, sekä muutama uskollinen palvelija. Hän katoaisi ja veisi oman
hevosensa tallista.
Mutta mihin hän
suuntaisi? Sydän neuvoi lähtemään Minas Tirithiin käskynhaltijan luokse. Mutta
järki neuvoi toisin. Se oli helppo ja itsestään selvä suunta. Siksi hänen
ajateltaisiin lähtevän sinne. Hänen vihollisensa odottaisivat hänen tekevän
juuri niin. Sitä paitsi, Telentor oli Minas Tirithissä ja samoin hänen
tukijansa. Kuka tahansa oli taivuttanut serkun puolelleen oli merkittävässä
asemassa hovissa. Jos Firiel menisi sinne, olisi hän edelleen kuolemanvaarassa.
Siksi hän lähtisi odottamattomaan suuntaan. Rhovanionista he eivät osaisi etsiä
häntä! Ehkä hän löytäisi sieltä turvan.
ANDUININ
LAAKSO
Ilma Anduinin
laaksossa oli tuulinen. Eräällä Sumuvuorten viimeisistä kukkuloista seisoi
neljä hahmoa ja tarkkaili näkymää edessään. He näkivät leveän virran
alapuolellaan ja jokilaakson vehreät niityt ja metsät. Kaukana edessä erottui
pienenä silta joen yli. Hahmot kukkulan huipulla olivat haltioita. Kaksi heistä
seisoi hieman taaempana näyttäen hieman kyllästyneiltä siihen, että he olivat
pysähtyneet ihailemaan maisemia. Molemmat olivat sindar haltioita ja he olivat
pukeutuneet vihreisiin vaelluskaapuihin. Haltioiden nimet olivat Daklen ja
Dumlin. Aseina heillä oli molemmilla jousi, keihäs ja miekka. Kumpikin oli
suhteellisen nuori, mutta seurueen kolmas jäsen oli vielä nuorempi. Wedemir
seisoi aivan kukkulan laella ja tarkkaili kiinnostuneena näkymää edessään. Tämä
oli hänen ensimmäinen retkensä Anduinin laaksoon ja ensimmäinen tehtävänsä
yleensäkin. Wedemir oli noldo ja hieman pidempi kahta sindar toveriaan. Hänellä
oli sama aseistus kuin muillakin. Nuori haltia oli vasta noviisi, pyrkimässä
Kultaisen Kukan ritariksi. Hän oli juuri päässyt läpi pitkästä koulutuksesta
Mithlondissa ja oli nyt suorittamassa ensimmäistä tehtäväänsä noviisina. Hänen
rinnallaan seisoi ritari, joka oli ottanut hänet koulutettavakseen.
Ritari partion neljäs
jäsen oli kookas ja muita selvästi voimakasrakenteisempi. Hänellä oli aseenaan
ainoastaan miekka. Haltia oli pukeutunut harmaaseen kaapuun ja otsalla hänellä
oli tähti. Ritarin nimi oli Delemir. Hän oli Kultaisen kukan ritarikunnan
ensimmäinen päämies. Koko sir Delemirin olemus kertoi itsevarmuudesta ja
määrätietoisuudesta. Hän suorastaan uhkui kätkettyä voimaa. Delemir katseli
tarkkaavaisesti edessä olevaan maastoa. Siitä oli jo aikaa kun hän oli viimeksi
käynyt Anduinin laaksossa. Päämies yritti muistella reittejä ja asuttuja
alueita. Mutta kaikki oli muuttunut niiden päivien jälkeen. Raporttien mukaan
ihmiset olivat muuttamassa kohti etelää, pois örkkien tieltä.
"Minne me
oikeastaan olemme matkalla", kysyi Wedemir. "Luulin että menisimme
Sumuvuorille tutkimaan ovatko tiedot örkkien liikehdinnästä totta. Sir Hallas
tuskin pärjää siellä yksin"? Delemir oli hetken hiljaa pistäen muistiinsa maamerkkejä, ennen kuin vastasi.
"Mitä sir Hallasiin tulee, hän on tottunut kulkemaan yksin ja selviytyy
varmasti. Me enemmänkin tarvitsisimme häntä kuin hän meitä. Mutta me tapaamme
hänet sovitussa paikassa kahden viikon kuluttua". He olivat eronneet
Hallasista vain kaksi päivää aikaisemmin ja tämä oli suunnannut yksinään
Sumuvuorten örkkiluoliin tutkimaan huhuja örkkien voimienkeskityksistä
Jättijänkien suuntaan. Myös toinen kokeneimmista tiedustelijoista, sir Delfin,
oli liikkeellä Sumuvuorten solissa tutkimassa örkkien toimia. Ritarikunnan
johto oli ilmeisesti viime aikojen uutisista enemmän huolissaan kuin suostui
myöntämään. Siksi Wedemirin mielestä oli hivenen omituista, että päämies
Delemir oli poistunut Imladrisista hoitamaan tätä tehtävää itse.
Kaksi Delemirin
komentaman Itäisen Ryhmän vanhemmista ritareista oli ollut Imladrisissa heidän
lähtiessään sieltä. Sekä loistava, voimakas ja äärimmäisen kyvykäs sir Lawhir
että pätevä ja velvollisuudentuntoinen sir Welden olisivat olleet enemmän kuin
kykeneviä johtamaan partiota. Mutta Delemir oli lähtenyt itse matkaan. Sir
Daklen arveli sen olevan osa Wedemirin koulutusta, sillä Wedemir ei ollut vielä
suorittanut yhtään varsinaista tehtävää ennen tätä. Mutta noviisi itse ei
uskonut siihen. Delemir oli ollut oudon levoton viime aikoina. Wedemir ei
tiennyt miksi, mutta jokin vaivasi päämiestä todella pahasti. Hänen ajatuksensa
tuntuivat usein olevan jossakin aivan muualla. Yllättävä Rhovanioniin lähtö
sopi tähän täydellisesti.
"Me emme voineet
mennä Hallasin kanssa, koska meillä on ensin toinen tehtävä hoidettavana.
Meidän täytyy mennä erääseen paikkaan
tapaamaan jotakuta, saadaksemme hieman apua", Delemir selitti haluttomasti.
Nelikko lähti viimein liikkeelle alas kukkulan rinnettä, Delemir kärjessä. Myös
sir Dumlin ja sir Daklen kuuntelivat nyt mielenkiinnolla mitä päämiehellä oli
sanottavaa. "Menemme paikkaan nimeltä Rhosgobel ja tapaamme siellä velho Radagast
ruskean. Hän asuu tuossa pienessä kylässä Synkmetsän laitamilla". Toiset nyökkäsivät
innostuneesti. Kaikki olivat kuulleet velho Radagastista ja olivat innokkaita
tapaamaan hänet. Silti Wedemir ei voinut olla vilkaisematta Sumuvuoriin heidän
loitotessaan niistä. Jossain siellä oli kaikkien pitämä Hallas uhmaamassa yksin
vaaroja.
Ilta alkoi jo
pimentyä ja ritarit olivat saavuttaneet Anduinin siltaa ympäröivät tasangot.
Eräässä pienessä metsikössä niittyjen keskellä näkyi valoa ja Delemir johti
muita tuota metsikköä kohden. "Suurin osa ihmisistä on örkkien ryöstelyjen
vuoksi jättänyt nämä seudut", Delemir selitti. "Mutta paljon
metsästäjiä ja joitakin rohkeita maanviljelijöitä elää yhä alueella. Tuossa
metsikössä on paikallinen kauppapaikka jossa ihmiset vaihtavat metsästämiään
nahkoja. Siellä on myös majatalon tapainen, joskin nukkuminen tapahtuu suuressa
yhteishuoneessa". "Vietämmekö yön siellä", kysyi Dumlin ja hänen
äänestään kuului että hän olisi paljon mieluummin leirinuotiolla tähtitaivaan
alla". Delemir pudisti päätään ja vastasi. " Meillä on hieman kiire,
sillä ne uutiset örkkien toimeliaisuudesta huolettavat minua. Pelkään että
jotakin tavallista suurempaa voi olla tekeillä. Yritetään vain kuulla ihmisiltä
tuoreimmat uutiset ja jatketaan sitten vielä matkaa. Haluan päästä ylittämään
Anduinin huomenna ja ehtiä seuraavana päivänä Rhosgobeliin".
Seurue kulki vähän
matkaa hiljaisuudessa, mutta Wedemirin uteliaisuus ei ollut vielä tyydytetty.
" Minkä rotuisia ihmisiä täällä elää? Samoja vuorilaisia kuin
Rhudaurissa"? Delemir pudisti päätään. "He ovat sukua Rohanissa
eläville ihmisille. Aikoinaan koko tuo kansa eli Synkmetsän itäpuolella josta
he levittäytyivät myös tänne Anduinin laaksoon. Suurin osa muutti myöhemmin Rohaniin,
mutta monet sinnittelevät yhä täällä". Sitten Delemir vaikeni. He olivat
nyt lähellä metsikköä ja Wedemir saattoi nähdä että ihmiset olivat rakentaneet
sinne kolme rakennusta. Yksi oli varmasti jonkinlainen varasto, ehkä nahoille.
Toinen näytti aivan siltä millaiseksi Wedemir kuvitteli suuren yhteistalon
missä ihmiset nukkuivat. Kolmannessa rakennuksessa oli paljon ikkunoita ja sen
suurista ovista kulki aina välillä sisään ja ulos ihmisiä. Se oli selvästi
majatalon väentupa. Wedemir saattoi tarkoilla silmillään nähdä, että jokainen
ihminen kantoi miekkaa tai tikaria.
Sir Dumlin
ensimmäisenä ritarit astuivat sisään majataloon. Hän havaitsi heti, että meneillään
oli riita. Kaksi miestä oli vetänyt esiin miekat ja vaanivat toisiaan. Neljän
ritarin astuessa sisään kaikki muut kääntyivät katsomaan näitä. Kaikki toiminta
pysähtyi. Ihmiset näkivät heti kultaiset kukat kolmen tulijan rinnassa,
noviisin merkin Wedemirin kaavussa ja tähden Delemirin otsalla. Viitaten muut
pysymään loitommalla Delemir asteli rauhallisesti kahden vaarallisen näköisen
aseistautuneen miehen luokse ja jutteli heille vähän aikaa. Miehet laittoivat
miekkansa pois ja kättelivät. Sitten Delemir puhui heille vielä vähän aikaa,
jonka jälkeen haltiat poistuivat. "Mitä siellä tapahtui", kysyi
Wedemir kun he olivat ehtineet ulos. Hän oli ällistynyt siitä että Delemir
puuttui riitaan ja vielä enemmän siitä miten nopeasti ongelma ratkesi. "Me
olemme Kultaisen kukan ritareita", vastasi Delemir. "Ei pidä ikinä
unohtaa, että Eriadorissa vastaamme järjestyksestä, mutta myös muualla
ollessamme se kuuluu tehtäviimme. Monet ihmiset täällä tuntevat meidät ainakin
maineelta ja ovat valmiita kuuntelemaan. Ja kuulin paljon hyödyllistä
tietoa". Wedemir nyökkäsi, alkaen ymmärtää miksi kookas noldo oli
ritareiden kunnioitetuin soturi.
Paria tuntia
myöhemmin he pysähtyivät lepäämään ja sytyttivät nuotion. Tähdet tuikkivat
heidän yläpuolellaan ja molemmat sindar haltiat vajosivat pian uniinsa,
onnellisina paljaiden tähtien alla niin kuin heidän sukukuntansa halusi.
Wedemir katseli heitä hetken hymyillen itsekseen. Dumlin ja Daklen eivät
puhuneet paljoa, mutta kumpikin vaikutti pätevältä. Hän muisti miten nuorena oli
aina ihmetellyt teleri haltioiden viehätystä ulkona erämaissa vaeltamiseen ja
paljaiden tähtien alla lämpiminä öinä juoksemiseen tai makailuun nurmikolla.
Teleri haltiat pystyivät tuijottamaan tuntikausia tähtiä, tai juoksemaan niiden
alla haaveillen ja kokoajan tuntien tähdet yläpuolellaan. Mutta nyt Wedemir oli
alkanut pikkuhiljaa tajuta tähtien ja pimeiden öiden tarjoaman viehätyksen.
Silti hän ei ollut varma, oliko elämä erämaissa häntä varten. Liiankin hyvin
hän muisti myös tuon toisen maailman. Mithlondin valoisat salit, viisaat
ruhtinaat, vilkkaat torit ja kauniit neidot. Se kaikki veti häntä puoleensa,
kuten hänen isänsä Salmarindil oli ennustanutkin. Toisaalla seisoi täti
Melinir, joka halusi hänestä Kultaisen kukan ritarin. Rakkaus näihin kahteen
taisteli hänen mielessään alati. Kumpaa hän kunnioittaisi enemmän? Onneksi
päätöstä ei tarvitsisi tehdä juuri nyt!
"Olisinpa elänyt kun pimeys ei ollut
vielä pelon tuoja", hän sanoi hiljaa. " Kadehdin haltioita jotka
elivät muinoin, kun he saattoivat vaeltaa tähtien alla pelkoa vailla. Nyt
pimeys huokuu jatkuvaa uhkaa, eikä kukaan voi erämaassa olla rauhallisin
mielin". Delemir nyökkäsi. "Mutta maailma voi ehkä vielä joskus olla
sellainen. En näe mitään syytä miksi ei voisi olla. Siksi me jaksamme eteenpäin,
siksi me vaellamme näissä erämaissa. Tehdäksemme maailmasta paremman,
viedäksemme pois pelon". Delemir katsoi hiljaa ylös tähtiin ja alkoi
laulaa quenyaksi, kertoen tähtien luomisesta. Siihen ääneen Wedemir nukahti.
Aikaisin aamulla he
olivat jälleen liikkeellä lyhentäen nopeasti matkaansa Anduinin sillalle.
Wedemir yritti muistella missä Rhosgobel sijaitsi, mutta ei muistanut nähneensä
sen nimistä paikkaa missään kartalla. "Onko Rhosgobel kätketty paikka niin
kuin Imladris", hän viimein kysyi edessään ääneti kulkevalta sir Daklenilta.
"Rhosgobel sijaitsee hieman vanhan kääpiötien pohjoispuolella, Synkmetsän
laidalla", totesi vanhempi haltia. "Radagast on asunut siellä jo
satojen vuosien ajan. Yleensä kaikki kartat ovat ajalta ennen Radagastin asettumista
sinne, joten Rhosgobelia ei ole merkitty niihin. Jokainen Anduinin laaksossa
elävä kyllä tietää missä se on". Viimeisenä kulkeva Dumlin puuttui
naurahtaen puheeseen. "Siitä on yllättävän kauan, kun viimeisin
gondorilainen kartoitusretkikunta kävi näillä mailla, tai yleensä missään. Ja
kääpiöt eivät enää tee karttoja myöskään. Sen vuoksi oikeastaan missään päin
Keskimaata ei nykyään voi löytää ajan tasalla olevia karttoja. Me kyllä
toisinaan merkitsemme omiin karttoihimme muutoksia, mutta Elrondin hallussa
oleviin hienoihin nahkakarttoihin ei saa koskea".
Wedemir nyökkäsi.
"Ehkä meidän pitäisi joskus organisoida oma kartoitusretkikunta. Se
kuulostaa tehtävältä, josta päämies Haldurion voisi innostua". Edestäpäin
kuului Delemirin ääni vastaavan. "Ehkä jos meillä joskus olisi hieman
ylimääräistä aikaa. Haldurion todellakin innostuisi asiasta. Mutta aina on
jotain tekeillä, eikä aikaa ole". Wedemirin ajatukset siirtyivät hetkeksi
Haldurioniin. Tumma ritari päämies oli jossakin Sumuvuorten toisella puolella,
yrittäen saada selville mitä örkit aikoivat. Hieman aiemmin oli Rivendelliin
tullut tietoja, että örkit olivat keskittämässä voimiaan Sumuvuorten
keskialueille. Vuorilla oli voimakkaita örkkijoukkoja ja Glorfindel pelkäsi
Eriadorin olevan heidän hyökkäyksensä kohde. Siksi ritarit olivat nyt
liikkeellä. Osa oli matkalla suojelemaan hajanaisia asutuksia Eriadorissa ja
toiset pyrkivät hankkimaan tietoja siitä mitä örkit aikoivat. Tämän vuoksi
Delemir oli johtanut partion Anduinin laaksoon.
Puolenpäivän aikaan
he saapuivat sillalle. Missään ei näkynyt ketään. "Muistan lukeneeni että
täällä oli jonkinlainen kylä ja jopa majatalo", totesi Wedemir katsellen
hieman hämmästyneenä joen tyhjiä rantoja. "Kylä oli satoja vuosia sitten.
Ihmiset ovat aikaa sitten poistuneet etelään, Rohaniin, tai joutuneet örkkien
surmaamaksi", vastasi Delemir. "Kävin joskus majatalossa ja se oli
hieno paikka, jossa kaukaisista maista matkaavat kulkijat tapasivat vaihtaen
kuulumisia. Sir Hallas voisi kertoa siitä enemmän, sillä hän kävi paikassa
usein". "Katsokaa", huudahti Dumlin ja osoitti tien
eteläpuolelle. Wedemir seurasi hänen osoittavaa kättään ja näki lähes heinän
peittämän talon perustuksen. Rakennus oli iso ja se oli mustasta väristä
päätellen palanut kauan sitten. "Tuossa sijaitsi Anduinin majatalo",
totesi Delemir kiinnostuneena. Mutta heillä ei ollut aikaa tuhlattavaksi., Hän
viittasi muut seuraamaan ja lähti ylittämään siltaa. Anduin oli jopa täällä
latvoillaa hyvinkin 100 metriä leveä joki ja virtasi voimakkaasti. Silta oli
kivestä tehty ja näytti kääpiöiden rakentamalta. Kaide sen reunalla oli matala
ja Wedemir kurkista yli nähdäkseen alhaalla usean metrin päässä virtaavan joen.
"Haistaako joku savun hajua", kysyi Delemir äkkiä. Melkein heti sir Daklen
nyökkäsi ja hänen kätensä siirtyi kohti selässä roikkuvaa jousta. Wedemir tunsi
myös sieraimissaan heikon savun hajun. Kaikki tempaisivat jousensa esiin ja sir
Daklen osoitti kädellään kohti jokea. Joku juoksi vastapäisellä rannalla kohti
siltaa. Delemir viittasi muut peräänsä ja lähti juoksemaan sillan yli. Toisella
puolella he näkivät että juoksija oli nuori nainen, joka lähes raahasi mukanaan
pientä tyttöä.
Nainen huusi heille
jotain kielellä jota Wedemir ei tunnistanut. Se oli luultavasti pohjalaisten
kieltä. Delemir vastasi nopeasti ja he puhuivat hetken. Sitten pitkä haltia
kääntyi muiden puoleen. "Pieni örkkijoukko hyökkäsi vähän aikaa sitten
hänen perheensä talon kimppuun noin puolenkilometrin päässä täältä. Kaikki
perheen miehet ovat metsästämässä ja naiset hajaantuivat metsään. Örkit
ilmeisesti ryöstävät taloa". Daklen katsoi hetken aikaa etelään mistä
savun haju tuli. "Jos emme tee mitään niin örkit voivat väijyttää kotiinsa
palaavat pohjalaiset", hän sanoi huolestuneena. "Aivan", vastasi
Delemir nopeasti. "Nainen ei tiedä varmasti montako örkkejä oli, mutta ei
yli kymmentä".
Neuvottelematta sen
enempää Delemir viittasi muut seuraamaan. He jättivät naisen sillalle ja
juoksivat kohti etelää. Pian alkoi korkea savuvana näkyä puiden yläpuolella.
Örkit olivat sytyttäneet talon tuleen. He ohittivat vauhdilla pienen metsikön
ja näkivät tulessa olevan talon ääriviivat Anduinin rannassa. Kuului myös
huutoja. "Siellä taistellaan", huusi Daklen ja kiihdytti vauhtiaan.
Muut tekivät samoin. He ryntäsivät pysähtymättä suoraan talon pihalle.
Juostessaan Wedemirillä oli muutama sekuntia aikaa arvioida tilannetta. Neljä
nahkavaatteisiin pukeutunutta isoa ihmistä taisteli kymmenen örkin kanssa,
jotka pakottivat ihmisiä perääntymään kohti palavaa taloa. Örkkien selät olivat
haltioita kohti. Wedemir näki myös kaksi kuollutta örkkiä maassa.
Yksi örkeistä kuuli
heidät ja alkoi kääntyä. Mutta Dumlin oli jo laskeutunut polvelle ja ampui
nuolen örkin vatsaan. Tämä kaatui ja muut örkit alkoivat samassa kääntyä. Yksi
lisää kaatui Daklenin nuolesta. Samassa Delemir kävi heidän kimppuunsa huutaen
"Eriador, Eriador”. Kolme örkkiä kaatui hänen miekkaansa lyhyessä ajassa.
Neljäs hyökkäsi kohta Wedemiriä joka oli valmiina. Kaksi miekkaa iski yhteen.
Örkin miekka oli hieman käyrä ja se oli mustaa terästä, hän ehti havaita.
Wedemir heitti vastustajansa taaksepäin ja iski, mutta örkki väisti. Wedemir
torjui vastaiskun ja suoritti sitten klassisen Terhal liikkeen. Örkki meni
ansaan ja luuli näkevänsä aukon Wedemirin puolustuksessa. Sen isku kuitenkin
osui tyhjään ja Wedemir lopetti taistelun tarkalla pistolla. Samaan aikaan
Dumlin ja Daklen olivat ampuneet jousillaan vielä kaksi itseään kohti
hyökännyttä örkkiä. Yksi oli kaatunut Delemirin miekkaan ja viimeinen kääntyi
ja juoksi karkuun. Daklen kääntyi ja tähtäsi hetken. Sitten hän ampui ja örkin
pako katkesi tuskanhuutoon. Taistelu oli puolessa minuutissa ohi. Kaikki oli
käynyt niin nopeasti että Wedemirin oli vaikeaa tajuta sitä. Hän oli kuullut
tarinoita Delemirin miekkamiehen taidoista, mutta ne eivät tehneet hänelle
oikeutta. Delemir liikkui kuin salama. Hänen jokaisella liikkeellään ei ollut
tarkoitusta kuten Gileasilla, joka lähes pelasi shakkia miekkaillessaan.
Delemir sen sijaan meni kuin leijona, suoraan päin luottaen voimaansa ja
nopeuteensa. Ja vielä hän ei ollut löytänyt vertaistaan vastustajaa.
RUSKOKYLÄ
Haltiat eivät jääneet
pitkäksi aikaa taistelupaikalle vaan jatkoivat lähes heti matkaansa.
Delemirillä oli kiire, tosin hän ei itsekään tiennyt mihin. Hänet oli vallannut
omituinen tunne että kaikkialla ympärillä tapahtui tärkeitä asioita joista
hänellä ei ollut aavistustakaan. Niinpä Kultaisen kukan ritarit kiiruhtivat
eteenpäin. He vaelsivat vanhaa kääpiötietä itään koko illan ja yön. Aamun
tullen he kääntyivät pohjoiseen. Keskipäivän auringon porottaessa
korkeimmillaan he viimein nousivat pienen kummun päälle lähellä Synkmetsän
reunaa.
Wedemir siristi
silmiään nähdäkseen paremmin kirkkaassa auringon paisteessa. Heidän edessään
noin kilometrin päässä oli pieni kylä. Siinä oli ehkä parikymmentä taloa ja
keskellä kylää oli torni. Se ei ollut korkea taivaita hipova torni kuten
Orthanc tai Minas Tirith. Torni oli ehkä parinkymmenen metrin korkuinen ja sen
laella oli tasanne josta saattoi tarkkailla ympäristöä. Koko rakennus oli tehty
oudoista ruskean värisistä kivistä ja samoin kaikki kylän talot oli maalattu
ruskeiksi. "Ruskokylä todellakin", totesi Wedemir. “Torni on
epäilemättä Radagastin asunto", hän kysyi Delemiriltä. Tämä nyökkäsi.
Lukuunottamatta tornia kylä näytti aivan normaalilta, mutta jokin siinä vaivasi
Wedemirin mieltä. Lopulta hän keksi syyn. Kylässä oli paljon eläimiä, mikä oli
aivan normaalia maalaiskylälle. Mutta nämä eivät olleet kotieläimiä vaan
villejä. Paljon jäniksiä, hirviä ja peuroja liikkui talojen lomassa, ja niille
oli asetettu lukuisia ruokailupaikkoja. Ja kaikkialla oli suuret määrät
lintuja, aivan kaikista lajeista mitä Rhovanionissa oli. Kaikki olivat sovussa
keskenään.
"Rhosgobel on
kaikkien eläinten turvapaikka, jossa ne saavat ruokaa eikä kukaan niitä
hätyytä", totesi Dumlin aavistaen mitä Wedemir ajatteli. "Kaikki
metsän eläimet ovat Radagastin ystäviä ja ne auttavat häntä". "Juuri
siksi me olemme täällä", lisäsi Delemir ja lähti kävelemään kohti kylää.
Wedemir seurasi häntä ajatellen jälleen Hallasia jossain pimeissä kaivoksissa
yksinään. Radagastissa ja Hallasissa oli jotain niin samanlaista. Eläimet
rakastivat molempia. "Radagast ei pidä vieraista", lisäsi Delemir
heidän harppoessaan alas kummulta. "Kukaan Rhovanionissa ei pidä vieraista.
He ovat epäluuloista väkeä, mutta Radagast enemmän kuin muut. Hän voi olla
hieman tyly, mutta siitä ei pidä välittää".
Pian he lähestyivät
kylää. Wedemir huomasi että täällä eläimet eivät pelänneet ritareita, kuin
tietäen että niitä suojeltiin. Normaalisti peurat juoksivat samantien
nähdessään jousien kanssa liikkuvia haltioita, mutta nyt ne vain katselivat
uteliaina. Siellä täällä oli ihmisiä työntouhussa, korjaten peltojaan tai
vihannesmaitaan. Kukaan kiinnittänyt heihin mitään huomiota. Sanaakaan
sanomatta Delemir marssi kohti tornia ja muut seurasivat. Talojen välistä
Wedemir saattoi nähdä Synkmetsän laitamia. Puut olivat synkkiä korkeita
lehtipuita. Metsä oli kuin vihreä muuri jonka takana näkyi vain mustaa ja
vihreää. He saapuivat tornin juurelle. Sen seinässä oli suuri vihreä ovi ja
molemmin puolin pyöreät ikkunat. Tornilla ei selvästi ollut mitään
puolustuksellista tehtävää, vaan se oli vain vaikuttava asunto yhdelle
Keskimaan velhoista, Radagast ruskealle. Delemir koputti voimakkaasti,
vaativasti. Pian ovi avautui itsestään, ääneti. Pari pientä lintua lennähti
sisään ja useita ulos. Kaikki neljä haltiaa astuivat yhtäaikaa sisään.
Uteliaana Wedemir
tarkasteli edessään olevaan huonetta. Se oli pyöreä huone, mikä oli hyvin
epätavallista. Yläkertaan johtavat kierreportaat olivat heti ovesta oikealla.
Vasemmalla oli takka ja sen edessä mukavan näköisiä lepotuoleja. Takan vieressä
oli pitkä kirjahylly ja portaiden alla sänky. Suoraan vastapäätä ovea oli pöytä
ja sen äärellä kasvot oveen päin istui Radagast ruskea. Hän oli pukeutunut
ruskeaan kaapuun. Radagastilla oli pitkä kapea parta ja tuuheat kulmakarvat.
Parran takaa heihin katsoi kaksi tuikkivaa älykkään näköistä silmää. Niiden
katse oli äärettömän vakava. Juuri sellaisena Wedemir muisti Radagastin kun oli
tämän kauan sitten nuorena nähnyt Rivendelissä, äärettömän vakavana. Saruman
oli aina kärkäs korottamaan ääntään ja kiusoittelemaan tai jopa pilkkaamaan
toisia. Gandalf taas nauroi helposti ja laski aina leikkiä ellei tilanne ollut
äärimmäisen vakava. Mutta Radagast vain tuijotti älykkäillä silmillään
paljastamatta tunteitaan, laskematta koskaan leikkiä tai menettämättä
malttiaan.
"Päämies
Delemir", tervehti Radagast ja nyökkäsi hieman. Delemir nyökkäsi takaisin
täsmälleen yhtä vähän ja vastasi, "mestari Radagast". Kolme muuta
haltiaa kumarsivat syvään. Delemir kääntyi heidän puoleensa. "Saanen
esitellä toverini. Sir Dumlin ja sir Daklen, Kultaisen kukan Itäisen Ryhmän ritareita.
Ja tämä nuori haltia on noviisi Wedemir". Radagastin silmiin tuli äkkiä
kiinnostunut ilme. "Wedemir, itsensä ruhtinas Salmarindilin poika",
hän nyökkäsi katsoen Wedemiriin. "Mikä suo minulle kunnian saada näin
mahtavia henkilöitä luokseni yhtäaikaa. Valtias Delemir, jonka miekalle ei
löydy vastustajaa, ja itse Salmarindil Noldorinin poika Wedemir".
Radagast viittasi
haltiat istumaan. "Eriadorissa on örkkien kanssa ongelmia", totesi
Delemir hypäten suoraan asiaan. " He kokoontuvat vuorilla. Me emme tiedä
kuinka monta ja missä. Tarvitsemme apua". "Miksi että lähetä
kyvykkäitä ritareitanne vuorille tiedustelemaan", kysyi Radagast.
"Varmasti he saisivat paljon tarkempia tietoja kuin minä voisin
saada". "Luultavasti", totesi siihen Delemir. "Mutta meillä
ei ole enää montaa ritaria ja jos invaasio tulee tarvitsemme kaikki soturit
Eriadorissa. Siksi emme voi lähettää juuri ketään pois. Sir Hallas on vuorilla
nyt, samoin muutama muu. Me menemme sinne täältä. Mutta tarvitsemme lintuja.
Vain ne voivat käydä turvallisesti Gundabadin ja Jättijänkien tukikohtien yllä
ja saada selvillä ovatko örkit keskittäneet voimia myös sinne. Mestari
radagast, tämä on valkoisen neuvoston asia ja heidän nimissään pyydän
apuasi". Radagast oli hetken vaiti. "Ei siis Glorfindel kultaisen
asia, vaan neuvoston. Heidän pyyntöään tulen noudattamaan". Wedemir katsoi
yllättyneen Radagastiin. Hänelle jäi jotenkin kuva että jos pyyntö olisi ollut
Glorfindelin ei Radagast olisi suostunut. Ilmiselvästi Delemir tiesi tämän.
Siksi hän oli painottanut valkoisen neuvoston osuutta.
"Mutta jos minä
teen jotain teidän hyväksi, minäkin tarvitsen teiltä jotakin. Te ette ole
ainoita joilla on ongelmia", totesi velho äkkiä. Delemir hätkähti ja
tuijotti Radagastia. "Minulla on jo oma tehtäväni. Olen menossa itsekin
vuorilla ja sitten mahdollisimman nopeasti Rivendeliin johtamaan toimia örkkejä
vastaan", hän kiiruhti selittämään. "Meidänkin kimppuumme örkit
iskevät”, huudahti Radagast. ”Olen juuri saanut tietää että suuri joukko on
matkalla iskemään Viherkylän kimppuun. Se sijaitsee täältä kahdenpäivän matkan
päässä pohjoiseen. Minulla on kyllä joitakin miehiä, joita voin lähettää avuksi,
mutta yksinään he menisivät surman suuhun. He tarvitsevat armeijan tuekseen.
Minulla ei ole armeijaa, mutta minulla on kolme ritaria ja mahtava sir Delemir".
Sanoessaan sen radagastin silmissä oli pieni annos pilkallista hymyä.
"Minua tarvitaan Eriadorissa", sanoi Delemir mutta hänen äänensä ei
ollut niin varma kuin aiemmin. "Kenelle lintujeni pitää antaa tiedot mitä
ne saavat", kysyi Radagast. Delemir oli vielä mietteissään, joten sir
Daklen avasi nyt ensi kertaa suunsa. "Tiedot tarvitaan Rivendelissä. Ne
pitää antaa päämies Haldurionille, sillä
Elrond ja Glorfindel ovat Valkoisen neuvoston hätäkokouksessa Mithlondissa.
Haldurion tietää kyllä mitä tehdä". Radagast nyökkäsi tyytyväisenä ja
kääntyi taas Delemirin puoleen. "Haldurion on Rivendelissä. Hän pystyy
johtamaan. Teitä ei tarvita siellä, valtias Delemir. Menette pelastamaan
Viherkylää". Delemir nyökkäsi, tietäen ettei voinut kieltäytyä. "Me
menemme", hän sanoi. "Kuten valani velvoittaa. Mutta pitäkää te
huolta, että lintunne tiedustelevat hyvin. Minä kyllä pelastan kylänne, sillä
se on tehtäväni". Delemir vilkaisi tovereihinsa. "Ja minulla on
armeija mukanani", hän lisäsi ja pitkän noldon silmät välähtivät. Mutta
äkkiä Delemir kääntyi Radagastin puoleen ja sanoi haudanvakavalla äänellä,
"varo Radagast ruskea, jos tästä seuraa jotain pahaa kuten sydämeni
sanoo".
Runsaan tunnin
kulutta kaikki olivat koolla kylän keskusaukiola. Neljä kultaisen kukan ritaria
katseli hieman epäillen 30 miehen ryhmää, joka oli lähdössä heidän mukaansa.
Kaikki olivat voimakkaita hyväkuntoisen näköisiä miehiä, mutta eivät mitään
sotureita. Kymmenellä heistä oli jouset ja muilla keihäät. Delemir etummaisena
ryhmä lähti kulkemaan kohti pohjoista, seuraten Synkmetsän laitaa. Pian Dumlin
lähti muiden edelle tiedustelemaan, ja katosi näkyvistä. Yön seurue vietti
Synkmetsän laidalla. Metsä veti Wedemiriä puoleensa, mutta hän tiesi että nyt
ei ollut aika seikkailuretkille. "Jonain päivänä kuljen tuon metsän
läpi", hän totesi itsekseen.
VÄIJYTYS
Seuraavana päivänä he
kulkivat hyvän matkaa kohti Viherkylää. Pimeän tultua Delemir lähetti myös
Daklenin tiedustelemaan. Kuin aave kokenut haltia katosi pimeyteen. Aamulla
leiri heräsi siihen, että molemmat tiedustelijat palasivat takaisin. Kaikki
ritarit ja ihmisten johtaja, jonka nimeä Wedemir ei jälkeenpäin muistanut,
kokoontuivat Delemirin ympärille. "Ainakin 60 örkkiä on tulossa
etelästä", totesi Dumlin. "He marssivat lähempänä jokea saman
suuntaisesti kuin me ja ovat hieman edellä". Delemir nyökkäsi ja katsoi
Dakleniin. "Toinen paljon suurempi ryhmä on tulossa lännestä, joelta. He
ovat suunnilleen yhtä kaukana Viherkylästä kuin me", tämä kertoi.
"Hyvin
tehty", kiitti Delemir. "Kaksi ryhmää. Meidän on hoideltava pienempi
ja lähempänä oleva ja yritettävä sitten ehtiä kylään ennen suurempaa joukkoa.
Lähdetään heti matkaan". Delemirin johdolla joukko lähti liikkeelle.
Ihmisten silmissä oli nyt huolta ja he kiiruhtivat haltioiden mukana. Daklen
opasti heitä ensin tunnin ajan suoraan eteenpäin halki kumpuilevan niittymaan,
jonka välillä peittivät pienet metsiköt. Sitten he kaarsivat vasemmalle. Pienen
metsikön reunaan joukko pysähtyi. Wedemir tähysti muiden mukana tarkasti
etelään ja näki miten linnut pyrähtivät lentoon edellisessä metsikössä. Hän
vilkaisi ylös. Taivas oli pilvessä ja hämärä oli jo tulossa. Örkkien ei
tärvinnut pelätä aurinkoa. "Siellä rymistellään halki metsikön"
totesi Daklen. "Tulevat suoraan tähän suuntaan". Delemir nyökkäsi
jälleen kerran. "Levittäytykää", hän komensi. "Odotetaan että ne
tulevat riittävän lähellä ja sitten ammutaan minkä ehditään. Minä annan
komennon. Sitä ennen kukaan ei ammu. Kukaan ei hyökkää ellen minä niin
sano". Kaikki huutelivat "kyllä" huutoja ja ihmiset
levittäytyivät metsän reunaan ja piiloutuivat.
Wedemir ei ollut
ikinä ennen väijyttänyt ketään. Hän tunsi käsiensä tärisevän jännityksestä.
Nuori haltia otti esiin jousensa ja asetti nuolen jänteelle. Muiden mukana hän
jäi odottamaan. Hetken kuluttua örkit ilmestyivät aukealle ja rymistelivät
kohti pohjoista. Niiden reitti veisi ne aivan metsikön ohi. Pian ne olivat niin
lähellä että Wedemir alkoi nähdä yksityiskohtia. Monilla örkeistä oli jouset
selässään ja käyrät miekat käsissään. Kasvoja ei ollut kaksia samanlaisia.
Kaikkien ilme oli kuin irvistys. Wedemir värisi, mutta kovetti sitten itsensä.
Tulkoot, hän oli valmis. "62", kuiskasi Daklen hänen vasemmalta
puoleltaan laskettuaan örkit. Samassa hän tunsi Delemirin voimakkaan käden
olkapäällään. "Tämän porukan pelottamiseksi ei luultavasti tarvita
paljoa", kuiskasi Kultaisen kukan päämies. "Tähtää tarkasti äläkä
hätäile". Wedemir nyökkäsi. Mutta kuinka lähelle he päästäisivät örkit.
Etummaiset olivat nyt vain 60 metrin päässä, eivätkä vieläkään havainneet
lehvikossa piileskeleviä vihollisiaan. Wedemir jännitti jousensa ja tähtäsi
yhtä keskivaiheilla muodostelmaa marssivaa isoa örkkiä. Koska Delemir oikein
antaisi komennon? Örkit tulivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi.
Vihdoin Delemir
huusi, "ampukaa". Kuului yhtenäinen äänekäs helähdys kun 13 jousta
ampui yhtä aikaa. Örkit olivat niin lähellä että kokeneet jousimiehet eivät
voineet ampua ohi. Kolmetoista tummaa hahmoa sortui maahan. Wedemir repi jo
uutta nuolta esiin ja etsi uutta maalia. Örkit säntäilivät sinne tänne ja joku
huusi komentoja käheällä äänellä. Wedemir huomasi huutajan ja tähtäsi, mutta
samassa Daklenin pitkä tumma nuoli ilmestyi örkin vatsaan. Wedemir tähtäsi
nopeasti viereiseen soturiin ja ampui. Tämä kaatui maahan. Ainakin
kaksikymmentä örkkiä oli nyt kaatunut. Pieni joukko kiljaisi raivosta ja
hyökkäsi kohti metsää. Delemir ponnahti ylös kohtaamaan heidän hyökkäystään.
Useita ihmisiä syöksyi hänen avukseen. Lyhyessä lähitaistelussa kaksi ihmistä
sai lieviä haavoja ja 6 örkkiä surmattiin. Samaan aikaan jousimiehet ampuivat
nuolen toisensa jälkeen. Jotkut örkit vastasivat omilla jousillaan ja kaksi
aukealle hyökännyttä ihmistä kaatui kuolleena maahan. Haltiat kohdistivat nyt
omat nuolensa jousiörkkeihin ja kolme kaatui. Silloin örkeille riitti. Ne
kääntyivät ja juoksivat kohti etelää. Jotkut ihmisistä juoksivat perään, mutta
Delemir pysäytti heidät. "Seis, miehet, seis". Hän viittasi
pohjoiseen. "Viherkylä on tuolla ja sinne on matkalla örkkien pääjoukko.
Antaa näiden juosta karkuun, meidän täytyy ehtiä kylään ennen örkkejä".
Delemirin johdolla he
lähtivät välittömästi pohjoiseen, jättäen kahden kuolleen ihmisen ja 34
kuolleen örkin ruumiit makaamaan ruohikkoon. Ihmisten silmissä oli nyt uutta
kunnioitusta ritareja kohtaan. He katsoivat pitkään Delemiriä rajaton luottamus
silmissään. Ja Wedemir alkoi ajatella samoin. He olivat iskeneet pois pelistä
pienemmän örkkiosaston ja hän alkoi ajatella että isompikin voitaisiin
kukistaa.
VIHERKYLÄN TAISTELU
Pari tuntia
väijytyksen jälkeen saapui nyt 32 henkeen supistunut joukko Viherkylään. Sen
edustalla oli pieni kukkula, jolle Delemir ja Wedemir kapusivat tähystämään
ympäristöä. Hämärä oli laskeutumassa. "Kohta tulee pimeä", totesi
Wedemir. Se olisi etu örkeille. "Tiedän, tarvitaan valoa..paljon valoa".
Viherkylä oli suunnilleen samankokoinen kuin Ruskokyläkin. Muutama sata
asukasta. Wedemir pudisti päätään. Pimeä oli tulossa ja kylä näytti täysin
valmistautumattomalta taisteluun. Tilanne ei näyttänyt kovin lupaavalta.
"Talot ovat tiiviinä ryhmänä lähellä toisiaan", totesi Delemir.
"Teemmekö parrikadeja", kysyi Wedemir. Kokenut soturi nyökkäsi.
"Emme saisi niitä kuitenkaan väijytetyksi". Molemmat lähtivät
loikkimaan alas mäkeä kohti kylää.
Pian he saapuivat
talojen luokse. Ihmisiä kiiruhti taloista heitä vastaan. Yksi heistä lähestyi
Radagastin miesten johtajaa. "Luojan kiitos saavuitte", hän totesi
kiihtyneenä. "Örkkejä on lähellä, ja tiesimme että Radagast ruskea
pelastaisi meidät". Wedemir vilkaisi Delemiriin jonka ilme oli näkemisen
arvoinen. Mutta ritarien päämies hillitsi itsensä heti. Johtaja viittasi
Delemiriin. "Vanhin, tämä on Kultaisen kukan päämies Delemir. Hän on
saapunut hädän hetkellä avuksenne koska Radagast ruskealla ei ollut apua
lähettää". Mies joka nyt oli osoittautunut kylän vanhimmaksi kääntyi
Delemirin puoleen. "Kiitän avustanne, mutta toivoin enemmän miehiä".
Delemir nyökkäsi. "Enempää ei ole, joten meidän täytyy käyttää niitä jotka
meillä on. Monta taistelukykyistä miestä teillä on kylässä"? "Minulla
on 50 aseistautunutta kyläläistä ja muualta on tullut 20 miestä avuksi",
kylän vanhin vastasi. Tämän kuultuaan Delemir ampaisi toimintaan. Kylän
keskellä vievät tiet tukittiin parrikadeilla, joita tehtiin kaikesta irti
saatavasta puutavarasta. Samaan aikaan Delemir kokosi isoja kekoja heinää kylän
edustalla oleville niityille. Kyläläiset pudistelivat sen nähdessään päätään,
mutta tekivät silti niin kuin määrätietoinen haltia kehoitti.
Parrikadit saatiin
juuri valmiiksi kun Daklen saapui juosten kylään. "Örkit ovat noin neljän
kilometrin päässä ja tulossa tänne", hän huusi hengästyneenä. Nyt
kyläläiset miehittivät parrikadit ja talot. Naiset ja lapset koottiin yhteen
vahvasti puolustettuun taloon. Kylän keskelle vei neljä reittiä, jotka oli
linnoitettu. Kukin ritari otti nyt Delemirin käskystä yhden parridakin
johtoonsa. Wedemir juoksi omalle sektorilleen. Paikalla oli jo 20 ihmistä. Osa heistä
oli vanhoja miehiä. Vain kahdeksalla oli jouset. Wedemir veti syvään henkeä.
"Toivottavasti kukaan ei hyökkää tältä puolelta", hän totesi
itsekseen. Miehet näyttivät pelokkailta ja hän oli vain noviisi! He
suojautuivat parrikadien taakse ja odottivat. Wedemir pyrki näyttämään hyvää
esimerkkiä seisomalla parrikadin takana hyvin näkyvissä. Hän kierteli mieheltä
toiselle pyrkien rohkaisemaan näitä. Tämä oli ensimmäinen kerta kun hän joutui
olemaan tehtävän aikana yksinään. Ja toivottavasti viimeinen kerta vähään
aikaan. "Ne tulevat", kuului vaimea huuto kylän toiselta laidalta.
Oli pimeää ja kuu oli pilven takana. Wedemir kykeni erottamaan metsän
ääriviivat kaukana niityn toisella puolella, mutta ei mitään sen tarkempaa.
Ensi kertaa elämässään hän toivoi omaavansa saman näön kuin teleri haltiat.
Samassa joku juoksi paikalle takaapäin. Se oli Delemir. "Niiden pääjoukko
on toisella puolella kylää. Lähetä 5 jousimiestäsi sinne auttamaan. Ole
valppaana, tälle puolelle voi eksyä joku pieni porukka". Wedemir nyökkäsi
ääneti ja viittasi osan jousimiehistään poistumaan. Nämä katosivat pimeään.
Wedemirillä oli nyt vain kolme jousimiestä.
Yhtäkkiä hiljaisuus
katkesi meteliin. Hurjasti karjuen örkit hyökkäsivät toisella puolella kylää.
Urheasti ne kävivät kahta parrikadia vastaan. Wedemir ei nähnyt talojen läpi
mitä tapahtui. Sitten tulinuolet viuhuivat ilman halki ja sytyttivät
heinäkasoja. Yö oli valaistu. "Ampukaa", kaikui Delemirin suuri ääni
halki yön ja jouset alkoivat helähdellä. Wedemir näki Daklenin juoksevan
sektoriltaan uhanalaiseen suuntaan ja katoavan talojen taakse. Kuului lisää
meteliä ja nyt myös ihmisten kirkkaita huutoja. Siellä täällä miekat kalisivat
yhteen, mutta vain harvat. Ihmisillä ei ollut miekkoja! Wedemir horjui kahden
vaiheilla. Mennäkö avuksi vai pysyä paikallaan. Mutta Delemir oli käskenyt
pysyä! Sitten meteli hiljeni ja ihmisten äänet huusivat riemusta, kunnes tuttu
haltiaääni ne hiljensi. Hiljaisuutta kesti viitisentoista minuuttia, sitten
örkkiäänet taas huusivat raivosta ja uusi hyökkäys lähti liikkeelle. Daklen ei
ollut palannut lohkolleen. Samassa Wedemir havaitsi liikettä edestään. Jokin
liikkui pimeyden halki. "Tulinuoli", kuiskasi Wedemir ja yksi jousimiehistä
ampui palavan nuolen kohti lähintä heinakasaa. Wedemir jännitti oman jousensa.
Heinät syttyivät.
Kolmisenkymmentä
örkkiä juoksi yön läpi parrikadia kohden. Ne olivat enää 20 metrin päässä.
Niillä oli kaikilla pitkä käyrät miekat käsissään ja käheä sotahuuto kohosi
kurkuista. Örkit hyökkäsivät eteenpäin. Wedemirin jousi helähti ja lähin örkki
kaatui. Kaksi helähdystä lisää ja kaksi tummaa hahmoa kaatui. Viereisestä
talosta ammuttiin myös ja pari örkkiä lisää kaatui. Wedemir ampui vielä toisen kerran
ja parrikadin eteen ehtinyt örkki kaatui. Sitten haltia paljasti miekkansa.
Yksi örkki tarttui parrikadiin ja mitään ajattelematta Wedemir iski sen käden
poikki. Toinen loikkasi parrikadille ja uusi isku pitkästi haltiamiekasta
katkoi sen jalat. Wedemirin oikealla puolella ollut mies kaatui ja hänen
paikalleen pudottautui parrikadilta suurikokoinen örkki. "Eriador",
huusi Wedemir ja hyökkäsi. Örkki torjui ensimmäisen iskun ja perääntyi. Wedemir
jatkoi samalla vauhdilla eteenpäin iskien oikealta ja vasemmalta. Örkki
perääntyi puolustautuen epätoivoisesti. Se kompastui ja kaatui. Wedemirin
heilahduslyönti lopetti vihollisen. Kiireesti haltia vetäisi miekkansa vapaaksi
ja käännähti ympäri. Örkit olivat pelästyneet puolustuksen kiivautta ja
vetäytyivät takaisin pimeyteen. Ainakin 15 oli saanut surmansa, mutta kaksi
Wedemirin miehistä oli kuollut ja neljä haavoittunut. Haltia poimi jousensa
maasta ja asetti nuolen jänteelle. Nojaten parrikadiin hän jäi odottamaan.
Taistelun äänet
olivat hiljentyneet myös muualla. "Menen katsomaan mitä tapahtuu",
sanoi Wedemir ja lähti kävelemään kohti kylän länsireunaa. Delemir ja Daklen
seisoivat joidenkin ihmisten kanssa parrikadilla. Kaikkialla oli ihmisten ja
örkkien ruumiita. Örkit olivat päässeet ainakin kerran parrikadin yli, mutta ne
oli isketty kiivaassa lähitaistelussa takaisin. Delemirin puku oli veren
tahraama, mutta se oli kaikki örkin verta. Wedemir käveli heidän luokseen.
"Kaikki hyvin minun suunnallani", hän sanoi. Muut tuijottivat ääneti
pimeyteen. Daklen viittasi yhden talon seinustalle. Siellä makasi Kultaisen
kukan ritari sir Dumlin. Hänen virheettömät kasvonsa tuijottivat ylös
taivaalle, eikä niissä näkynyt jälkeäkään tuskasta tai huolesta. Mutta Dumlin
oli kuollut. Hänen eteensä oli joku, luultavasti hänen parinsa sir Daklen,
asettanut verisen miekan joka oli tappanut ritarin. "Ne taisivat saada
tarpeekseen", totesi Daklen vaimeasti. "Ehkä", vastasi Delemir.
"Ne ovat menettäneet paljon sotureita. Niin olemme tosin mekin". Ja
hän vilkaisi tahtomattaan Dumlinin ruumiiseen. "Niillä on jotain
mielessä" yksi ihmisistä lähes kuiskasi. Delemir nyökkäsi. Samassa he
näkivät yksinäisen örkin kävelevän näköpiiriin. Sillä ei ollut asetta, ja
molemmat kädet olivat ylhäällä rauhan merkiksi. "Paljon kuolleita",
huusi örkki puutteellisella yhteiskielellä. "Paljon kuolleita lisää pian,
ellei sovita". "Haluaako se tehdä sopimuksen", kysyi Wedemir
ällistyneenä. "Me haluamme karjan. Ruokaa", jatkoi örkki rahisevalla
äänellä. "Te haluatte säilyä hengissä. Me teemme sopimuksen. Meidän
päällikkö taistelee teidän päällikköä vastaan. Me voitamme, saamme karjan, te
voitatte, me menemme kotiin".
Kaikki kääntyivät
katsomaan Delemiriin. "Voiko sen sanaan luottaa", kysyi kylänvanhin.
"Emme kai me voi sopia örkkien kanssa", ihmetteli Wedemir. "Se
olisi ennenkuulumatonta". "Mitä meillä on menetettävää", kysyi
tähän Daklen. "Niitä on enemmän kuin meitä. Olemme pattitilanteessa. Ne
eivät voi päästä sisään ja me emme pääse ulos, ja meillä on kiire".
Delemir tuijotti hetken örkkiä. Sitten hän kääntyi muiden puoleen. "Me
hyväksymme. Ne voivat piirittää meitä täällä päiväkausia ja siihen meillä ei
ole aikaa. Jos tapan niiden päällikön, muut menettävät rohkeutensa ja palaavat
kotiin. Se on näiden sumuvuorten örkkien tapa. Ne eivät jatka ryöstöretkeä jos
päällikkö kuolee".
Ja niin se
järjestettiin, Viherkylän kuuluisa kaksintaistelu. Haltiat eivät ikinä saaneet
selvillä mikä oli örkkipäällikön nimi. Aamuhämärän aikaan, jotta kummallekaan
ei olisi etua, asteli Delemir niitylle ja kohtasi siellä örkkien päällikön. Se
oli suuri ja voimakas örkki, joka katseli Delemiriä kuin koira lihapalaa.
Delemir oli täysin rauhallinen ja ilmeetön. Wedemir näki koko kaksintaistelun
parridakilta. Molemmat vetivät esiin miekkansa ja kiertelivät toisiaan. Sitten
miekat iskivät yhteen. Örkki oli todella hyvä, mutta aina Delemirin pitkä
miekka ehti sen iskujen eteen. Kaksikko tanssi ympäri niittyä, iskien ja
torjuen. Ja sitten se tapahtui. Yllättävällä liikkeellä Delemir iski kohti
örkin alavatsaa. Tämä torjui hädintuskin. Seurasi kaksi voimakasta iskua jotka
ajoivat örkin pois tasapainosta. Se horjahti taaksepäin ja Delemirin miekka
nousi ja laski. Örkki kaatui kuolleena maahan.
Delemir palasi
parrikadille ja kun aamuaurinko tuli joitakin tunteja myöhemmin esiin puiden
takaa örkit olivat poissa. He hautasivat Dumlinin kylän hautausmaalle yhdessä
muiden puolustuksessa kuolleiden joukkoon. Örkkejä ei enää nähty Viherkylän
lähistöllä sinä kesänä.
LISÄÄ ODOTTAMATTOMIA
VIIVYTYKSIÄ
Firiel tunsi miten
nuoli osui hevoseen ja se kaatui. Epätoivo sai hänessä vallan. Hän oli hukassa!
Veljeskunnan palkkasoturit olivat löytäneet hänet Esgarothista joitakin päiviä
aiemmin. Firiel oli kuitenkin aina varuillaan. Hän pakeni hevosensa selässä
yöhön. Mutta he eivät luovuttaneet. Eivät nyt kun saalis oli niin lähellä.
Firiel tunsi jo heidän tapansa. Edellä liikkui pieni partio, joka löysi
saaliin. Perässä tuli suurempi joukko, joka puuttui tilanteeseen, jos partio ei
onnistunut. Esgarothissa jotkut majatalon asiakkaista olivat puuttuneet
tapahtumiin samalla kun Firiel oli paennut. Pääjoukko oli sitten syöksynyt
partionsa avuksi. Ratsastaessaan etelään oli Firiel nähnyt korkeiden lieskojen
nousevan majatalosta. Kuinka moni majatalon väestä oli maksanut hengellään
Firielin vierailun siellä?
Nyt he olivat
löytäneet hänet jälleen. Neito oli pysähtynyt tienvarteen lepäämään, kun hän
oli kuullut kavioiden kopinan. Aavistus oli saanut hänessä vallan ja hän oli
loikannut hevosensa selkään. Kun palkkasoturit ilmestyivät näkyviin oli hän jo
liikkeellä. Takaa-ajo oli alkanut!
Nyt Firiel lensi
ilman halki hevosen kaatuessa hänen altaan. Hevonen oli ollut hänen kanssaan
siitä yöstä asti, kun hän oli paennut Anorienista. Se oli hänen ainoa jäljellä
oleva linkkinsä kotiin. Nyt tuo ratsu kaatui ääntä päästämättä kuolleena tien
pinnalle. Firiel lensi sen hevosen yli suoraan tien laidan nurmelle. Hän kuuli
miesten innostuneet huudot ja kavioiden töminän, kun he lähestyivät.
Hän ponnistautui heti
jaloilleen ja tunsi onnekseen, ettei mitään ollut murtunut. Hän voisi yhä
selvitä, jos vain pääsisi metsään. Firiel lähti juoksemaan, mutta samassa suuri
ruskea hevonen tukki hänen tiensä. Sen selässä istui tummaan vaellusasuun
pukeutunut arpinen palkkasoturi. Mies näytti nauravan. Firiel paljasti lyhyen eket
miekkansa ja juoksi oikealle. Mutta samassa hän kuuli kavioiden kopinan aivan
läheltä. Joku potkaisi häntä ja Firiel kaatui maahan.
Hän kierähti ympäri
ja näki kahden miehistä jalkautuneen. He juoksivat häntä kohti miekat koholla.
Firiel ponnistautui taas pystyyn. Miekka tuli viuhuen häntä kohti ja Firiel
torjui sen iskun. Mutta hän oli poissa tasapainosta ja lensi iskun voimasta
selälleen. Mies astui ilkeästi hymyillen eteenpäin ja kohotti miekan antaakseen
tappoiskun.
Wedemir käveli noin
viisi metriä Delemirin jäljessä. Sir Daklen oli kärjessä. Kaikki olivat olleet
vaitonaisia sen jälkeen kun he olivat lähteneet kylästä. Delemir oli vain
kehottanut Daklenia ottamaan suunnan suoraan kohti siltaa. Sen jälkeen he
olivat vain kävelleet. Kukaan ei ollut maininnut sir Dumlinia sanallakaan.
Wedemir arveli, että Daklen suri tätä liikaa ja Delemir taas oli selvästi
huolissaan. Päämies ei sanonut syytä huoleensa, mutta se oli itsestään selvää.
Jossakin Sumuvuorten länsipuolella hänen ritarinsa luultavasti valmistautuivat
puolustamaan Eriadoria. Mutta heidän päämiehensä vaelteli jossakin
Rhovanionissa Radagast ruskean asialla. Delemirin täytyi olla raivoissaan.
Mutta hän kätki sen hyvin.
Vanha kääpiötie näkyi
jo edessäpäin puiden keskellä. Kun he saavuttaisivat sen he voisivat kääntyä ja
kulkea tietä myöten länteen, sillalle, ja aina Imladrisiin asti. He tapaisivat
jälleen Hallasin ja...
...kilahdus kuului
selvästi muuten niin hiljaisessa ympäristössä. Kaksi miekkaa iski yhteen ja
joku huusi. Tai pikemminkin kiljaisi kirkkaalla äänellä. Wedemir kuuli
kouluttajansa äänen mielessään. Se joka reagoi ensimmäiseksi ja oikein! Se
voittaa! Reagoi oikein ja reagoi heti. Mutta Wedemir ei reagoinut. Hän jäi
hämmästyneenä katsomaan mitä tapahtuisi.
Daklen oli jo liikkeellä
ja juoksi kohti tietä. Hän juoksi todella vimmatusti. Delemir loikki samaan
suuntaan miekka paljastettuna. Wedemir lähti automaattisesti päämiehen jälkeen.
Sir Daklen katosi hetkeksi näkyvistä suuren pensaan taakse. Wedemir kiihdytti
juoksuaan ja pääsi Delemirin rinnalle. Yhtäaikaa he kiersivät pensaan. Tie oli
nyt vain kymmenen metrin päässä edessä. Mutta Daklen oli lähtenyt kohti itää ja
siellä odottavaa Synkmetsän reunaa. Ennen metsää oli heidän edessään nurmea
kasvava kenttä. Wedemir katsoi hämmästyneenä näkymää edessään.
Nuori nainen oli
maassa ja ryömi selällään epätoivoisesti taaksepäin. Hän oli pukeutunut
vaatimattomaan tummaan vaelluspukuun. Naisen hiukset olivat pitkät ja tummat.
Kasvot olivat kauniit, mutta nyt pelon vallassa. Wedemir oli ollut kylliksi
tekemisissä ihmisten kanssa nähdäkseen, että nainen oli vielä nuori.
Leveäharteinen mies
käveli naisen rinnalla, kun tämä yritti ryömiä kauemmaksi. Miehen miekka oli
kohotettuna pistoon ja hän nauroi. Toinen mies käveli heitä kohti miekka kädessään.
Myös hän nauroi. Neljä muuta miestä istui hevosten selässä ympäröiden kaksikkoa
ja katkaisten naisen kaikki pakotiet. He olivat kaikki vaarallisen näköisiä
miehiä, joiden kasvojen ja käsien arvissa näkyivät lukuisien kapattatappeluiden
ja taisteluiden jäljet. Nainen oli vain sekuntien päässä kuolemasta.
Samassa sir Daklen
oli jo laskeutunut polvelle ja hänen suuri jousensa lauloi. Kuoloniskua
antamaan valmistautunut mies lennähti taaksepäin ja kaatui maahan värisevä
nuoli rinnassaan.
Hetkeen kukaan ei
liikkunut. Miehet katsoivat toisiinsa ällistyneinä. Sitten he näkivät
jousimiehen vain parinkymmenen metrin päässä. Kaksi muuta miestä tuli juosten
heitä kohti miekat käsissään. ”Tappakaa heidät”, huusi yksi. Kolme heistä
kannusti hevosiaan kohti haltioita. Neljäs satulassa yhä istuva mies veti esiin
jousen ja alkoi jännittää sitä. Samalla maassa seisova miekkamies jatkoi
kävelyään naista kohti. Tämän täytyi kuolla, tuli mikä tuli!
Daklenin jousi
helähti uudelleen ja jousimies putosi satulasta nuolen lävistettyä hänen
kurkkunsa. Daklen oli tappavan tarkka jousiampuja, kunhan sai tähdätä rauhassa.
Kolme ratsumiestä syöksyi heitä kohti miekat koholla. Wedemir väisti heidät ja
ryntäsi keihäs kädessä kohti maassa kävelevää vastustajaa. Tämä oli juuri
ehtimässä naisen luokse, kun Wedemir heitti keihäänsä. Se osui miehen selkään
ja tämä putosi polvilleen. Noviisi jatkoi juoksuaan miestä kohti, mutta ei
ehtinyt ajoissa. Nainen poimi maasta eket miekan ja leikkasi sillä kylmästi
miehen kurkun auki.
Wedemir käännähti
ympäri, mutta näki heti ettei hänen apuaan tarvittu. Sir Delemir oli pudottanut
tarkoilla iskuilla kaksi miestä satulasta ja surmannut nämä. Wedemiriä
harmitti, ettei hän ollut nähnyt miten Delemir oli onnistunut siinä. Viimeinen
hengissä oleva mies kannusti hevostaan ja pakeni tietä myöten kohti itää. Daklen
seurasi hetken miehen menoa suunnaten jousensa tämän selkään, mutta antoi
sitten sen laskea. ”Tänään on ollut jo tarpeeksi kuolemaa”, hän totesi.
”Ei, älkää päästäkö
häntä”, nainen huusi kirkkaalla äänellä. Hänen äänestään kuului yhä pelko.
Wedemir kääntyi katsomaan häneen. ”Miksi ei”, hän kysyi ihmetellen. ”Tuo mies
ei voi enää vahingoittaa sinua tai meitä. Yhtä hyvin voimme antaa hänen mennä”.
Nainen näytti hetken häkeltyneeltä, kuin ei olisi tiennyt mitä sanoa. ”Hänellä
saattaa olla muita tovereita”, nuori nainen sai lopulta vastattua. ”Kuka näistä
maantierosvoista ikinä tietää”.
”No, hän on joka
tapauksessa jo mennyt”, sanoi Delemir kävellen heidän luokseen. Hän loi pitkän
uteliaan katseen naiseen. Vai oliko tämä vasta tyttö? ”Eikä hän näyttänyt
maantierosvolta, vaan pikemminkin palkkasoturilta”, tuumi Delemir mietteliään
oloisesti. Hän katsoi naista arvioivasti. ”Mitä sillä on väliä”, nainen
huudahti puolustelevasti. ”He yrittivät ryöstää minut. Ei sillä ole väliä keitä
he olivat”.
Delemir käänsi
hetkeksi huomionsa pois naisesta. ”Mitä mieltä olet, sir Daklen? Onko heitä
lisää”? Daklen kohautti olkapäitään. ”Mahdotonta sanoa. Mutta hän tuntui kyllä
tietävän mihin suuntaan paeta. Meidän olisi pitänyt napata heidän hevosensa.
Nyt ne juoksivat pakenijan perään”. Delemir nyökkäsi katsellen metsään katoavia
hevosia. ”Merkillistä, todellakin. Aivan kuin ne olisi koulutettu pysymään
yhdessä”, päämies totesi. ”No, meillä ei ole aikaa jäädä sitä miettimään”.
Harkittuaan hetken
Delemir kääntyi taas naisen puoleen. ”Saanen esitellä itseni. Olen Kultaisen
kukan sir Delemir. Kanssani on ritarini sir Daklen ja noviisini Wedemir”.
Firiel hymyili
itseään Delemiriksi kutsuvalle miehelle. Hän tunsi olevansa turvassa ainakin
hetken aikaa. Etenkin Delemir ja Daklen kantoivat aseitaan tottuneesti ja
vaikuttivat vaarallisilta taistelijoilta. He olivat tehneet hetkessä selvää
viidestä veljeskunnan soturista kuin nämä olisivat olleet vain tavallisia maantierosvoja.
Mutta silti Firiel hätkähti eniten nähdessään Wedemiriksi esitellyn miehen.
Aluksi hän luuli, että tämä oli mies hänen unestaan. Kasvot olivat lähes samat
kuin Firielin unessa usein näkemällä miehellä. Miehellä, joka halusi auttaa
häntä. Mutta ei, mies ei sittenkään ollut sama, vaikka yhdennäköisyys oli
merkittävä. Hän oli pukeutunutkin samoin. Ja kasvojen kauneus oli jotakin
hämmästyttävää.
”Minä olen Firiel”,
hän vastasi hymyillen edelleen. ”En voi kylliksi kiittää teitä. Pelastitte
henkeni”. Samalla idea alkoi hitaasti muodostua Firielin mielessä. Hän ei
voinut luottaa kehenkään. Sen hän oli oppinut pakomatkansa aikana. Mutta nämä
miehet..he näyttivät aivan..”Oletteko te haltioita”, hän sanoi äkkiä suoraan,
kun ei muutakaan keksinyt.
Delemir katsoi
Firieliin hämmästyneenä. Hän näki äkkiä naisen kasvoilla pelkoa ja tämä
vilkaisi kohti itää, mihin rosvo oli kadonnut. ”Kyllä, me olemme haltioita”,
Delemir vastasi vilkaisten tovereitaan. Kaikkien Kultaisen kukan tunnukset
olivat selvästi näkyvissä. ”Minähän sanoi olevani Kultaisen kukan Delemir. Sinä
et taida olla täältäpäin, eikö niin”?
Firiel pudisti
päätään. ”Olet oikeassa, Delemir. En ole täältä. Olen vain läpikulkumatkalla.
Nuo miehet..luulen että he kuulivat Esgarothissa matkastani ja luulivat minulla
olevan rahaa. Pakenin heitä pitkän matkan. En edes tiedä kuinka kauan, kunnes
he lopulta saavuttivat minut”. ”Olet turvassa nyt”, kiiruhti Wedemir sanomaan
ritarillisesti. Mutta Delemir viittasi hänet olemaan vaiti. Jotakin oli
pielessä, päämies aavisti. Mutta hän ei tiennyt mitä!
”Tässä kaikessa on
jotakin hämärää”, tuumi Delemir. ”En näe mitä ja se vaivaa minua. Mitä
sanottavaa sinulla on, Firiel”? Firiel näytti surulliselta. ”En petä teitä
mitenkään, Delemir. En pysty vastaamaan tuohon kysymykseen millään muilla
sanoilla”.
Delemir kohautti
olkapäitään. ”Olkoon niin”, hän vastasi. ”Meille ei ole aikaa jäädä tähän sitä
selvittämään. Hätä ajaa meitä ja kiire on päällämme. Jää siis hyvästi,
salaisuuksien neito. Ja jos sinulla on rahaa, palkkaa jostakin muutama
seuralainen kulkemaan kanssasi. Se voi pitää rosvot loitolla”.
Firiel hätääntyi, kun
haltia kääntyi ja lähti kävelemään kohti tietä. He aikoivat jättää hänet tänne.
”Ei, odottakaa”, hän huudahti hädissään. ”Ette voi vain jättää minua tänne.
Mitä jos rosvot palaavat”? Delemir kääntyi ja katsoi naista taas arvioivasti.
”Minulla ei ole aikaa selvittää mitä on tekeillä”, hän sanoi. ”Toinen on
tehtäväni nyt. Muuten ei jättäisi sinua tähän. Enkö jo sanonut, että kiire on
päällämme ja ajaa meitä eteenpäin”?
Wedemir vilkaisi
Dakleniin ja he vaihtoivat nopean katseen. ”Delemir. Ehkä voisimme viedä hänet
sillalle asti”, totesi Daklen. ”Hän voisi saada apua majatalosta ja ostaa uuden
hevosen. Se ei hidastaisi meitä paljoakaan”. Delemir katsoi Dakleniin
tyytymättömänä. ”Voi, sir Daklen on oikeassa”, huudahti Firiel nähden taas
mielessään toivon. ”En hidasta teitä. Lupaan sen. Olen vaeltanut pitkään ja
jaksan kyllä. En tule olemaan lainkaan vaivaksi ja...”. ”Hyvä on, riittää”,
Delemir kohotti kätensä hiljaisuuden merkiksi. ”Me viemme sinut majataloon,
mutta siitä eteenpäin on matka omasi”.
He kävelivät
eteenpäin tietä myöten. Sir Daklen oli taas kärjessä jousineen. Delemir seurasi
häntä. Firiel käveli Delemirin perässä ja Wedemir oli viimeisenä. Välillä
Firiel vilkaisi uteliaasti Wedemiriin, yrittäen nähdä tämän silmissä samaa
myötätuntoa kuin hänen uniensa miehellä oli. Mutta nuoren haltian ilme oli
täysin tutkimaton. Silti, neito tiesi että hänen paras mahdollisuutensa
selviytyä oli näiden haltioiden mukana. He voisivat pelastaa hänet. Firiel ei
tiennyt miksi, mutta hän vaistosi että niin oli. Pitkästä aikaa hän tunsi
olonsa edes hivenen turvalliseksi. Se taas sai Firielissä aina aikaan halun
puhua. Hän ei muistanut koska oli vain rennosti jutustellut kenenkään kanssa.
Hänen täytyi aina varoa mitä sanoi ja kenelle sanoi.
”Olen pahoillani jos
viivytän teitä”, hän sanoi katsoen mahdollisimman vilpittömästi Wedemiriin.
Tämä tyytyi nyökkäämään. ”Sinun pitäisi sanoa se Delemirille”, vastasi noviisi lopulta.
”Minä olen vain oppilas. Hän on herra”.
”Minä sanonkin.
Kunhan tulee sopiva hetki”.
”Miksi teillä on niin
kiire”, kysyi Firiel lopulta uteliaana. ”Mihin hätä ajaa teitä”?
”Olemme myöhässä”,
selitti Wedemir. ”Täyttäessämme velvollisuuttamme olemme joutuneet viipymään
tässä laaksossa pidempään kuin oli tarkoitus. Nyt on kiireemme suuri, sillä
pelkäämme vuorten toisella puolella olevien toveriemme puolesta. Delemir on
ylin komentaja ritarikunnassamme. Hänen kuuluisi olla siellä johtamassa miehiään,
eikä täällä palvelemassa jonkun muun tarkoitusperiä”!
Firiel ei kysellyt
asiasta enempää, vaistoten ettei noviisilla ollut lupa sanoa. ”Wedemir, onko
sinulla veljeä”, Firiel sanoi lopulta ajatellen miestä unessaan. Wedemir katsoi
mietteliäänä naista. ”Miksi kysyt”, hän ihmetteli.
”En voi sanoa. Se
kuulostaisi niin typerältä. Mutta voit silti vastata, onko sinulla veljeä, joka
näyttää lähes samalta kuin sinä”?
Wedemir hymyili.
”Kyllä, minulla on muutamaa vuotta vanhempi veli. Meitä luullaan joskus kaksosiksi.
Hänen nimensä on Dunlan”. Sanoessaan veljensä nimen Dunlan huokaisi
äänekkäästi. ”He voivat olla jo taistelussa. Hän on noviisi kuten minäkin ja
pelkään hänen puolestaan, sillä...”. Yksi vilkaisu sir Delemiriltä riitti ja
Wedemir vaikeni.
”Ymmärrän enemmän
kuin hyvin”, Firiel vastasi. ”Minullakin oli veli. Hän oli paljon vanhempi kuin
minä. Kun armeija taisteli Osgiliathissa en voinut nukkua öisin peläten hänen
puolestaan. Kun he toivat tiedon hänen kuolemastaan, juoksin vuorille enkä
tullut koko päivänä alas. He sanoivat, että oma sotilas oli tullut hulluksi ja
iskenyt häntä. He sanoivat että hän...”.
Äkkiä Firiel vaikeni,
tajuten puhuneensa liikaa. Hän hymyili surullisesti Wedemirille. ”Niin, meillä
kaikilla taitaa olla omat salaisuutemme, joista emme saa puhua liikaa. Mutta
oikeassa seurassa se on liian helppoa unohtaa”. Wedemir vastasi ensi kertaa
Firielin hymyyn ja he jatkoivat kulkuaan äänettöminä. Firiel tiesi nyt sen mitä
oli aiemmin vain epäillyt. Veljeskunta ei ollut ainoastaan tappanut hänen
isäänsä. Ei, he olivat tappaneet myös hänen veljensä. Ja nyt he aikoivat tappaa
hänet! He eivät lopettaisi kesken! Firiel muisti häntä Dorwinionissa auttaneet
miehet ja Esgarothin majatalon asukkaat. He olivat kaikki kuolleet, koska
olivat auttaneet häntä. Urhea Daklen ja päättäväinen Delemir, jonka pitäisi
olla johtamassa ritareitaan jossakin Eriadorissa. Kuolisivatko hekin Firielin
tähden? Mitä pahaa siitä seuraisi vuorten toisella puolella? Ja ihana Wedemir!
Eikö hänestä koskaan tulisi ritaria? Ei, niin ei saanut käydä. Ei Firielin
takia.
”Sir Delemir,
odottakaa”, Firiel huusi ja juoksi päämiehen luokse. ”Minä...”, hetken Firiel
epäröi. ”Minä jään tähän. Menkää te vain. En halua viivyttää teitä. En jos
muiden henki on vaarassa sen vuoksi. En halua moista vastuuta ylleni”.
Delemir katsoi
Firieliin yllättyneenä ja näki että tämä oli tosissaan. Laskelmoiva varovainen
ilme nuoren naisen kasvoilta oli poissa. ”Et sinä viivytä meitä”, ritari
vastasi. ”Viemme sinut majataloon, kuten lupasimme”.
Firiel nyyhkäisi.
”Ei, et ymmärrä, sir Delemir. Minä jään tähän ja te jatkatte matkaa. Minä
ansaitsen sen, kun vaaransin teidät”.
”Mitä tämä
tarkoittaa”, Delemir huudahti. ”Selitä heti, Firiel”.
”Minä...eivät ne
olleet rosvoja. Ne miehet ovat täällä tappamassa minut. Heitä on lisää. Tiedän
että he palaavat. He eivät lepää ennen kuin olen kuollut. Ajattelin, että
pääsisin teidän mukananne turvaan. Olen pahoillani että vaaransin teidän.
Kaikki ketkä ovat auttaneet minua, ovat kuolleet. Minä jään tähän ja te menette.
Ritarinne tarvitsevat teitä, sir Delemir”.
Delemir vilkaisi
Dakleniin ja sitten takaisin Firieliin. ”Miksi he haluaisivat sinun kuolevan,
Firiel”?
Neito vilkaisi
Wedemiriin rukoillen silmillään tätä olemaan hiljaa. ”He tappoivat isäni
omaisuutemme vuoksi”, hän selitti. Se oli teknisesti totta. ”Mutta niin kauan
kuin elän, he pelkäävät, että palaan vaatimaan mitä minulle kuuluu. Olen
paennut..niin pitkään etten muista kohta enää aikaa jolloin elin rauhassa. Ehkä
sen kuuluukin päättyä nyt”.
”Me olemme Kultaisen
kukan ritareita”, totesi Delemir katsoen neitoon. ”Mitä suurempi on hätäsi,
sitä suurempi velvollisuus on meillä auttaa sinua. Vaikka itse Dol Guldurin
noita tulisi sinua hakemaan, emme me voisi jättää sinua, Firiel. Mutta kiitos
että varoitit meitä. Ainakin tiedämme nyt olevamme vaarassa”. Delemir vilkaisi
Wedemiriin ja rypisti otsaansa. Mutta noviisi ei sanonut mitään, vaikka hän
ajatteli Osgiliathia ja siellä käytyä taistelua. Firielin veli oli ollut
Gondorin armeijassa. Hänen käyttäytymisensä oli ylhäistä. Wedemir huomasi
epäilevänsä, oliko kyse sittenkään pelkästään omaisuudesta?
Delemir kääntyi
jatkaakseen matkaa. Mutta sir Daklen kohotti kätensä pystyyn. ”Odottakaa”, hän
sihahti ja kuunteli hetken paikoillaan. ”Hevosia”, hän huudahti lopulta.
”Useita kymmeniä. Ne lähestyvät nopeasti tietä myöten”. Delemir seisoi hetken
paikoillaan. Taas oli tullut se hetki, tiesi Wedemir. Heidän täytyi reagoida
nopeasti ja oikein! Sitten Delemir oli jo liikkeellä. ”Pois tieltä”, tämä
huusi. ”Etelään”.
Miksi etelään,
ihmetteli Wedemir juostessaan viimeisenä. Sitten hän näki saman minkä
Delemirkin oli nähnyt. Edessä oli kivikkoinen rinne, joka muuttui sitten
tiheäksi metsäksi. Se ei ollut mitään ratsumiesten maastoa. He juoksivat minkä
jaloistaan pääsivät. Äkkiä takaa alkoi kuulua huutoja.
Wedemir kääntyi
katsomaan. Ainakin viisikymmentä ratsumiestä tummissa kaavuissa oli tiellä. Huudot
kertoivat heidän havainneen juoksevat haltiat. Muutama mies veti esiin jousia.
"He ampuvat", huusi Wedemir varoituksen ja kiihdytti vauhtiaan.
Samassa jouset jo helähtivät. Kaksi nuolta viuhahti Wedemirin ohi osuen
vaarattomina suureen puuhun. Wedemir kuuli tutun äänen vastaavan. Daklenin
suuri haltiajousi lauloi. Ritari oli ylempänä rinteessä ja tähtäsi
rauhallisesti. Tuskanhuuto kertoi haltian osuneen. Wedemir riskeerasi uuden
vilkaisun taakseen. Yksi ratsumies oli pudonnut maahan eikä liikkunut. Ihmisten
jouset helähtelivät jälleen ja nuolet viuhuivat haltioiden ohi. Matka oli jo
liian pitkä heille ja nuolet ammuttiin liian hätäisesti.
Daklen sen sijaan tähtäsi
pitkään ennen kuin ampui. Toinen ihminen putosi hevosen selästä ja jäi
huutamaan apua maahan. Daklen ponnahti pystyyn ja juoksi muiden perään. Sitten
he ehättivät metsään ja pois näköpiiristä. Edessä oli pian mäen huippu, jonka
yli Delemir juoksi muut perässään. Sitten Daklen kiri hänen ohitseen ja otti
johdon. Metsässä Daklen suoritti suunnilleen kaikki tuntemansa juonet
takaa-ajajien eksyttämiseksi. Pimeän tullen oli selvää että palkkasoturit eivät
olleet enää jäljillä. He lepäsivät joitakin tunteja.
Wedemir oli iloinen,
ettei ollut kokenut ritari jolta odotettiin päätöksiä. Hänen ei tarvinnut
reagoida ensimmäisenä ja oikein, eikä hänen tarvinnut miettiä miten he
pääsisivät joen yli. Hän makasi suuren kuusen juurella lepuuttaen väsyneitä
jalkojaan. Firiel nukkui viereisen puun alla. Delemir ja Daklen olivat noin
kymmenen metrin päässä tarkkaillen ympäristöä ja puhuen vaimealla äänellä.
"Kun he eivät löydä meitä he hajaantuvat", kuului Daklen sanovan. "Toinen
osa menee sillalle ja estää meitä ylittämästä jokea. Toinen osa jatkaa
etsintää. He ovat jossain lähellä. Onneksi tämä on huonoa maastoa
hevosille". Delemir sanoi jotain mitä Wedemir ei kuullut ja sitten Daklen
vastasi. "Luulen että voisimme ylittää Anduinin jossain etelämpänä. En
tiedä yhtään kahlaamoa, mutta voisimme tehdä pienen lautan. Parin päivänmatkan
päässä täältä etelään on joen keskellä pieni saari. Se on paras paikka ylittää,
sillä joki virtaa hitaasti". "Hyvä", vastasi Delemir.
"Koitamme ylittää joen sieltä". ”
”Entä Firiel”, kysyi
Daklen vilkaisten nukkuvaan neitoon.
”Hän tulee mukanamme
ainakin joen yli. Emme voi jättää häntä niin kauan kuin takaa-ajajat ovat
lähellä”. Daklen nyökkäsi. Wedemir sulki silmänsä ja yritti saada hieman unta
ennen kuin he lähtisivät taas liikkeelle.
He olivat jo ehtineet
hyvän matkaa etelään. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta saaden haltiat
hikoilemaan. Daklen oli jälleen kärjessä tarkkaillen ympäristöä. Hän näytti
hetki hetkeltä huolestuneemmalta. Delemir ja Firiel seurasivat vähän matkan
päässä ja Wedemir piti jousi kädessä perää. Samassa Daklen pysähtyi ja viittasi
muut luokseen. Hän osoitti itään. Noin puolen kilometrin päässä oli lintuparvi
pyrähtänyt lentoon, asia jota Wedemir ei ikimaailmassa olisi huomioinut.
"Ne ovat jo lähellä" totesi Daklen kuivasti. "He ovat myös
takanamme, luulen. Ne etsivät meitä eivätkä aio luovuttaa. Yrittivät
luultavasti pussittaa meidät jokea vasten". Delemir nyökkäsi vakavana,
mutta Wedemir ei hetkeäkään uskonut että Delemirin onni olisi hylkäämässä
heidät. Hän muisti ruhtinas Glorfindelin kertoneen miten kauan sitten Lindonin
joukot olivat rynnäköineet Morannonia vastaan. Ilma oli ollut täynnä
ballistojen ja katapulttien ammuksia ja nuolia. Keskelle tuota tappavaa sadetta
Erendur oli johtanut miehensä, huutaen, "nyt mennään Delemirin
tuurilla" ja suurin osa oli selviytynyt vahingoittumattomina. Samaan
aikaan salohaltioiden rynnäköidessä oikealla rivistö toisensa jälkeen oli
kaatunut. Ja Delemirin ympärillä ei juuri kukaan. "Nyt mennään Delemirin
tuurilla", sanoi Wedemir puoliääneen ja huomasi Firielin vilkaisevan
kysyvästi.
He jatkoivat varovasti
matkaa ja saavuttivat pienen harjanteen laen. Daklen heittäytyi maahan ja
viittoi muita matalaksi. Wedemir heittäytyi vatsalleen ja ryömi muiden luo.
Hänen edessään avautui kaunis näkymä alas Anduinille. Joki oli nyt
huomattavasti vuolaampi ja virtasi hitaasti etelään kohti merta. Wedemir
katseli hetken kaunista näkymää ja huomasi vasta sitten, että muiden katseet
olivat kääntyneet kohti rantaa. Suoraan heidän edessään harjanteen juurella oli
pieni tiheä metsikkö. Peikkokorveksi sitä olisivat varmasti kutsuneet lapset
jossakin, tai kummitusmetsäksi. Metsikössä oli jotakin. Hahmoja makasi puiden
juurella, varjojen suojissa. Metsän reunalla oli vain muutamia ja syvemmällä
enemmän. Hahmoja oli kymmeniä ja metsän pimennoissa varmasti vielä lisää.
"Mitä.." Wedemir aloitti mutta Delemir viittasi hänet olemaan vaiti.
Vasta silloin Wedemir
huomasi joen rannassa olevat lautat. Niitä oli viisi. Viisi suurta lauttaa.
Jokaiseen mahtuisi varmasti yli kymmenen henkeä. Varjoissa lähellä lauttoja seisoskeli
kaksi hahmoa lisää. "Yrch" sanoi Daklen hiljaa.
"Örkkejä. Se voi
pelastaa meidät", totesi Delemir ääni kireänä.
"Miten
niin", kysyi Firiel, joka oli ollut hyvin hiljainen koko päivän.
"Jos me pääsemme
näiden örkkien ohi takaa-ajajat voivat törmätä heihin. Tuo on vahva ryöstöretkellä
oleva osasto. He ovat luultavasti palaamassa Sumuvuorille. Tulivat noilla
lautoilla joen yli ja aikovat mennä takaisin kunhan aurinko laskee. Ja he eivät
taatusti aio alkaa keskustelemaan aseistautuneen ihmisjoukon kanssa, vaan luulevat
näiden jahtaavan itseään". Sen sanottuaan Daklen vilkaisi taakseen.
"He ovat lähellä", hän lisäsi. " Ehkä vain puolentunnin matkan
päässä. Meillä ei ole paljoa aikaa". Mutta Wedemir luuli jo tietävänsä
mitä Delemir ja Daklen suunnittelivat. Hän oli oikeassa. Ritarien päämies
viittasi kädellään kohti jokea. "Meille on ystävällisesti annettu lautta
ulottuvillemme ja sen me totisesti otamme. Järjestetään joki itsemme ja noiden
ihmisten väliin". Wedemir nyökkäsi huvittuneena. Nyt mentäisiin taas sillä
kuuluisalla tuurilla.
VAUHDILLA
ANDUINIA ALAS
Wedemir makasi
pitkässä heinikossa Firiel vierellään. Hän näki Delemirin ja Daklenin ryömivän
kohti vartijoita, jotka olivat noin 15 metrin päässä. ”Tämä sama joki virtaa
melkein kotini ohi Anorienissa”, sanoi Firiel katsoen suoraan Wedemiriin.
”Ajattelin että sinun pitäisi tietää se. En ole luottanut kehenkään muuhun
paettuani sieltä, mutta sinuun luotan”.
”Olen siitä iloinen”,
vastasi Wedemir.
”Siellä joki on
liittolaisemme”, Firiel jatkoi puhuen lähes kuiskaten, peläten örkkien muuten
kuulevan. ”Se estää vihollista pääsemästä kimppuumme. On melkein ironista että
täällä sama joki estää meitä pääsemästä vihollisiani pakoon”.
”Anorienissa”, tuumi
Wedemir. ”Arvaan, ettet ole pelkän kauppiaan tytär”?
Firiel pudisti
päätään. ”He tappoivat isäni, Anorienin ruhtinaan. He aikova tappaa myös minut.
Minä olen Anorienin ruhtinatar, mutta kun olen poissa serkkuni hallitsee
sijaani. Siihen liittyy myös muuta. Mutta kerron siitä myöhemmin, jos saan
tilaisuuden. Katso, toverimme ovat lähes perillä”.
Molemmat vartijat
olivat unen rajamailla eivätkä juurikaan olleet kiinnostuneita ympäristöstään.
Siitä huolimatta Wedemir sovitti nuolen valmiiksi jousensa jänteelle. Jokin
voisi aina mennä vikaan. Mutta mikään ei mennyt vikaan, ei kesäpäivän
kuumuudessa jossa örkit olivat läkähtymäisillään ja niitä huimasi auringon
vuoksi. Delemir ja Daklen surmasivat veitsillä pahaa aavistamattomat vartijat.
Sitten he kiiruhtivat rantaan lauttojen luokse. Daklen viittoi tovereilleen.
Firiel kiiruhti Daklenin luokse, mutta Wedemir asettui vartijoiden paikalle
tähystämään kohti metsikköä jossa örkit olivat. Siellä ei näkynyt liikettä.
Kukaan ei ollut huomannut mitään. Hän kuuli vaimea läjähdyksen ja näki muiden
työntävän ensimmäistä lauttaa veteen ja lähettävän sen alas jokea. Toinen
seurasi perässä. Örkit eivät pääsisi ainakaan heti seuraamaan heitä. Samassa
ylhäältä harjulta kuului hevosten hirnuntaa. Wedemir jähmettyi paikoilleen,
mutta muut työnsivät kiireesti kolmannen lautan vesille ja antoivat sille
kunnon vauhdin. Virta vei lauttoja nopeasti alavirtaan. Mutta nyt örkkeihin oli
tullut liikettä. Ne järjestäytyivät pieniksi ryhmiksi puolustusasemiin ja
muutama luikki kohti harjua pysytellen varjoissa niin hyvin kuin kykenivät.
Wedemir vilkaisi
taakseen. Delemir työnsi juuri neljättä lauttaa kohti jokea. Samassa hän kuuli
villin huudon. Yksi örkki seisoi vain 20 metrin päässä hänestä huutaen
hälytystä. Lukuisat äänet vastasivat. Wedemir ampui jousellaan nuolen suoraan
örkien läpi, hämmästyen osuttuaan tähtäämättä. Sitten hän kääntyi ja juoksi
rantaan. Delemir ja Firiel olivat juuri saamassa neljännen lautan vesille ja
Daklen raahasi viidettä kohti rantaa. Wedemir potkaisi numero neloseen vauhtia
ja se lähti poispäin rannasta. Virta tarttui lauttaan ja vei sen nopeasti
kauemmaksi. Sitten kolmikko kiiruhti auttamaan Daklenia ja he saivat viimeisen
lautan vesille. Muut hyppäsivät sen päälle örkkien tekemät melat käsissään ja
Wedemir kahlasi vedessä työntäen lautalle vauhtia. Viime hetkellä hän hyppäsi
itse mukaan ja muut alkoivat meloa. Vain kolme melaa tajusi Wedemir ja laittaen
jousensa turvallisesti selkäänsä asettui rauhassa istumaan ja katselemaan
hitaasti etääntyvää rantaa.
He eivät olleet
ehtineet kuin puoleenväliin jokea, kun örkit ehtivät rannalle. Raivon kiljaisut
kertoivat että ne eivät olleet tyytyväisiä menetettyään lautat. Joku karjui
käheällä äänellä käskyjä ja osasto jousiörkkejä asettui rannalle. "Kohta
tulee nuolia" huusi Wedemir ja sai itsensä pakotettua pysymään istumassa.
Niinpä Wedemir istui rauhassa polvillaan, kun jouset helähtivät ja nuolet
viuhuivat kohti lauttaa. Matka ei ollut liian pitkä örkeille, mutta ne olivat
kuumuuden ja auringon sokaisemia. Kaikki nuolet viuhuivat ohi. Daklen ponnahti
seisomaan vetäen esiin joustaan ja samalla ojentaen melaa Wedemirille.
Samassa yksi nuoli
osui Daklenin huppuun ja tämä huudahti ällistyneenä. Wedemir näki kuin hidastettuna
miten mela putosi haltian kädestä, kieppui ilmassa ja alkoi pudota kohti vettä.
Wedemir hyppäsi perään, mutta ei saanut polvillaan olleena kylliksi vauhtia.
Mela putosi hänen käsiensä ohi veteen ja katosi virran mukana. Samalla lisää
nuolia viuhui ja monia osui nyt lauttaan. Yksi hipaisi Firielin ohimoa ja tämä
kaatui selälleen. Wedemir makasi yhä vatsallaan ja tajusi, että lautta oli nyt
kadonnut Delemirin hallinnasta. Se pyöri ympäri ja lähti virran mukana kohti
alavirtaa. Vähän matkan päässä oli koski ja he ajautuivat sitä kohti. Firiel
näytti olevan tajuton.
Wedemir ponnisti
pystyyn ja pudottautui samantien makuulleen kuullessaan uusia helähdyksiä.
Nuolet viuhuivat jälleen. He olivat kuin maalitauluja nyt, mutta kaikki nuolet
menivät edelleen ohi. "Veteen", huusi Delemir ja syöksyi kohti
Firieliä. Voimakas haltia nappasi neidon syliinsä ja hyppäsi veteen. Wedemir
heitti pois painavan miekkansa ja hyppäsi perään. Viime hetkellä hän tajusi,
että Daklen ei ollut liikkunut, mutta oli jo liian myöhäistä. Hän putosi veteen
ja ponnisti kohti pintaa. Daklen oli yhä lautalla, jousi nyt jännitettynä.
Hänen ilmeensä oli kuolemaa enteilevän tuskainen. "Daklen, veteen",
hän huusi mutta tajusi samassa että tällä ei ollut aikomustakaan tehdä niin. Daklenin
jousi lauloi ja yksi jousiörkki kaatui. Seurasi toinen nopea helähdys ja toinen
örkki kaatui veteen. Daklen ampui kuin harjoituksissa ja kolmas örkki kaatui
heti perään. Mutta he olivat nyt melkein koskessa. Pyörre vetäisi Wedemirin
pinnan alle ja kun hän palasi pinnalle Daklen oli juuri kaatumassa, suuri musta
nuoli vatsassaan. Mutta hän ei kaatunut, vaan ponnisti takaisin pystyyn,
jännittäen jousensa. Samassa kaksi nuolta lisää osui haltiaan ja hän kaatui
veteen. Daklen ei noussut enää pintaan!
Virta tarttui koko
voimallaan Wedemiriin ja kiskaisi hänet mukaansa. Mutta lautta tuli perässä
vielä lujempaa. Yrittäen pysyä pinnalla Wedemir yritti pois alta mutta ei
ehtinyt. Viime hetkellä hän sukelsi ja ajautui jonkin aikaa pinnan alla. Kun
hän palasi pintaan lautta oli jo kaukana alavirrassa. Pitäen epätoivoisesti
päätään pinnalla Wedemir tähyili ympärilleen, yrittäen samalla välttää suuria
kiviä joita kosken keskellä oli. Joen vauhti oli niin kova että örkkejä ei
ollut enää näkyvissä. Delemir ja Firiel olivat alavirrassa ajautuen
vastustamattomasti kohti etelää. Delemir piteli Firielin päätä pinnalla. Kiroten
vaimeasti Wedemir lähti ponnistelemaan heitä kohti.
Puolentunnin kuluttua
kaikki kolme makasivat lopen väsyneinä ja täysin märkinä joen länsirannalla,
johon virta oli onneksi heidät kuljettanut. Pitkän aikaa he olivat kaikki liian
väsyneitä liikkumaan. Lopulta Delemir kohotti kuitenkin hieman päätään ja
katsoi Wedemiriin. "Entä Daklen"?
Wedemir pudisti
päätään merkittävästi. Kokenut sinda oli mennyttä. Sitten he vain makasivat
paikoillaan. Wedemir kokosi lopuksi hieman energiaa ja huomasi että hänellä oli
yhä runsaasti lembasia pienessä vyöpakkauksessaan. Iso selkäpakkaus oli jäänyt
lautalle, samoin hänen miekkansa. Mutta jousi oli kuin ihmeen kaupalla yhä selässä
ja joitakin nuolia oli tallella. Delemir nousi lopulta ja teki nuotion. He
kuivattelivat sen lämmössä. "Taisimme joutua aika etelään", totesi
Firiel. "Kyllä", vastasi Delemir. "Tiedän sopivan solan jota
myöten voimme ylittää vuoret. Yläsolaan ei kannata nyt lähteä. Osa niistä
palkkasotureista voi ajatella että pyrimme sinne ja vartioida tietä".
"Ainakin örkit ja ne ratsumiehet jäivät väärälle puolelle jokea",
totesi Wedemir. Mutta hän tiesi että örkit rakentaisivat pian uudet lautat.
Aikaa ei ollut paljoa.
”On vaikeaa uskoa
että hän on poissa”, sanoi Wedemir lopulta katsellen nuotion liekkejä. ”Hän oli
aina siellä, kun vartuin Imladrisissa. Vanha kunnon Daklen. Eikö hän ollut
ritarikunnassa alusta asti”?
”Kyllä. Hän oli
mukana kun meitä koulutettiin Vihersatamassa. Mutta parhaiten muistan hänet kun
väijytimme Darchas ”pimeänhaltian”. Hän syöksyi läpi linjamme ja Daklen astui
epäröimättä tuota taitavaa miekkamiestä vastaan. Hän kaatui maahan Darchasin
miekan haavoittamana, mutta moista rohkeutta ei voi unohtaa. Hän oli parhaita
ritareita”.
”On melkein sopivaa
että he kuolivat samalla retkellä, sir Dumlin ja sir Daklen. He olivat niin
läheisiä”, mietti Wedemir.
”Mutta he eivät jää
ainoiksi tänä vuonna kuolleiksi”, totesi Delemir synkästi. ”Eivät alkuunkaan”!
KOHTI
BRIITÄ
Kolmikko seisoi
Sumuvuoret ylittävän solan korkeimmalla kohdalla. Heidän takanaan
kaukaisuudessa oli Anduinin laakso ja edessä Eriadorin vihreät metsät. Sola oli
sama, jota myöten osa Eriadorin armeijaa oli ylittänyt vuoret viimeisen liiton
aikoihin. Wedemirin isä Salmarindil oli usein kertonut siitä, kun armeija
ylitti vuoret. Wedemir katseli pitkään Anduinia ajatellen Daklenia ja Dumlinia
ja sitä, miten he olivat iloisina marssineet alas Yläsolasta luullen
tehtäväänsä helpoksi. Hän oli ollut niin huolissaan sir Hallasista eikä
lainkaan heistä itsestään. Nyt Hallas oli luultavasti jo turvallisesti
Imladrisissa ja he kapusivat yhä Sumuvuorten rinteitä.
Delemir laski kätensä
Wedemirin olalle arvaten tämän ajatukset. "Sir Daklen oli aina sellainen. Hän
ei kestänyt jos teki virheitä. Hän pudotti melan ja vaaransi meidät kaikki, eikä
voinut kestää sitä". Wedemir nyökkäsi. Silti hän ei ymmärtänyt. Miksi
Daklen oli jäänyt seisomaan lautalle ja alkanut ampua jousellaan örkkejä? Miksi
hän ei nyt seissyt heidän kanssaan solassa katsellen alas Eriadoriin.
"Menemmekö
Imladrisiin täältä", Wedemir kysyi vilkaisten Firieliin. Voisivatko he
viedä naisen mukanaan salaiseen laaksoon?
”Imladrisiin
todellakin”, Delemir vastasi. ”Suuri on haluni päästä kuulemaan mitä on
tapahtunut poissaollessani”. Delemir katsoi pohjoiseen kuin voisi nähdä vuorten
yli salaiseen laaksoon. Mutta pian hän käänsi katseensa pois. ”Tulkaa.
Laskeudutaan alas. Mitä pikemmin pääsemme pois näiltä vuorilta, sitä parempi”!
”Entä minä”, kysyi
Firiel varovasti. ”Mitä minulle tapahtuu”? Wedemir hymyili. ”Ole huoletta. Minä
en jätä sinua pulaan. Keksin kyllä jotakin. En usko että voit jäädä
Imladrisiin, mutta minä ja Delemir emme varmaan myöskään viivy siellä pitkään”.
Kohtalo oli kuitenkin
päättänyt, että Firiel ei ikinä näkisi Imladrisia. Heidän saavuttaessaan
viimein Sumuvuorten alakukkulat näki Wedemir suuren kotkan liitävän heidän
ylitseen korkealla ilmassa. Se katseli alaspäin ja kaarsi takaisin. ”Delemir,
katso. Kotka! Se laskeutuu”.
Valtava lintu
todellakin kaarteli alaspäin suoraan kohti haltioita. ”Mitä se merkitsee”,
kysyi Wedemir ihmetellen. Delemir hymyili. ”Radagast ruskea on yhä
puolellamme”, hän totesi. ”Sitä se merkitsee”.
Pian kotka laskeutui
kivelle heidän eteensä. Firiel katsoi valtavaa Sumuvuorten kotkaa
hämmästyneenä. Se oli kyllin suuri kuljettaakseen jopa pitkää Delemiriä
selässään. Vielä hämmästyneempi hän oli, kun kotka avasi suunsa ja puhui
yhteiskieltä. ”Tervehdys sir Delemir, harmaiden ritarien herra”. Delemir
kumarsi kohteliaasti. ”Mitä uutisia tuot vuorilta, jalo kotka”, päämies kysyi.
”Uutisia jotka ruskea
velho pyysi tuomaan”, kotka vastasi. ”Vihollisenne ovat liikkeellä. Örkkien
laumat ovat jättäneet vuoret ja marssivat halki Eriadorin kohti länttä. Pian
peittää palavien talojen savu taivaan”.
”Olemme myöhässä”,
kirosi Delemir. ”Ne ovat jo liikkeellä”. Hän kääntyi uudelleen kotkan puoleen.
”Kerro minulle, oi kotka, ovatko toverisi lentäneet länteen, kohti muinaisia
kuningaskuntia? Ovatko he nähneet kuka seisoo örkkien tiellä? Ovatko he nähneet
harmaat ritarini odottamassa örkkejä”?
”Minä lensin
kuningaskuntien yllä ja näin tämän”, kertoi kotka. ”Näin kuningaskuntien miehet
ja harmaat ritarit marssimassa paikkaan, jossa vihreä rinne kohtaa tien. He
marssivat lännestä, etelästä ja idästä. Malbethin rinteeksi sitä paikkaa
kutsuvat kuningaskuntien miehet. Tuohon samaan paikkaan marssivat örkit. Mutta
ei vain sinne. Toinen joukko marssii etelämpänä kohti Daran siltaa. Kolmas
joukko suuntaa tienristeykseen. Mutta näin siellä vain harvoja harmaita
ritareita ja kuningaskuntien miehiä. Jos ei ihmettä tapahdu katoaa tienristeys
savuna ilmaan”.
”Kiitän sinua, oi
kotka, näistä tiedoista”, huudahti Delemir. ”Mene nyt hyvien tuulien aikana ja
siunauksiemme kanssa”. Kotka nousi ilmaan ja katosi pian vuorten yli.
Wedemir odotti
rauhallisesti. Hän näki Delemirin miettivän, eikä häirinnyt tätä. ”Mitä mieltä
olet, Wedemir”, hän kysyi viimein. Wedemir yllättyi, sillä yleensä häneltä ei
kyselty mitään.
”Jos menemme
Imladrisiin, kuljemme poispäin örkeistä ja taistelusta”, sanoi noviisi lopulta.
”Juuri niin”,
huudahti Delemir päättäväisesti. ”Sitä emme tee. Me lähdemme suorinta tietä
länteen. Siellä tapahtuu ja sinne pitää minun päästä. Ehkä ehdimme ajoissa”.
”Minne siis menemme”?
”Tienristeykseen”,
vastasi Delemir. ”Tienristeykseen. Briihin! Jos Brii kuolee, kuolee koko
Eriador jota olemme vannoneet suojelevamme. Voi, kunpa Daklen ja Dumlin
olisivat nyt mukanamme. En tiedä mitä voimme tehdä kaksin, jos siellä ei ole
ketään muita”.
”Entä minä”, huudahti
Firiel. ”Mihin minä menen”?
Delemir jäi
miettimään sitä. ”Minä taidan tietää”, totesi Wedemir. ”Briissä kulkee
kaikenlaista väkeä. Mikä olisi parempi paikka poissa Rhovanionin
palkkasotureiden ulottuvilta? Otetaan Firiel mukaamme Briihin”! Delemir
nyökkäsi. Se oli hyvä suunnitelma. Delemir ei sanonut enää mitään, vaan lähti
jatkamaan matkaa. ”Voit piileskellä siellä hyvin”, Wedemir kuiskasi Firielille.
”Siis, jos örkit eivät polta koko paikkaa”, hän lisäsi synkästi ja kiiruhti
Delemirin jälkeen.
He ylittivät
Mitheithelin kanootilla, jonka piilopaikan Delemir tiesi. "Kultaisen Kukan
ritarien vanha piilo”, hän virnisti tovereilleen. He meloivat joen yli ja
jatkoivat sitten matkaa luoteeseen, kohti Briin tietä. Viimein he saavuttivat
Amon Sulin länsipuolella tien ja lähtivät kulkemaan sitä myöten Briihin. Koko
maa oli pahaenteisen autio. Sir Daklen olisi ehkä pystynyt kertomaan heille
jotakin tiellä olevista jäljistä, mutta kumpikaan noldo ei niitä pystynyt tulkitsemaan.
He molemmat aavistelivat jotakin outoa, mutta eivät pystyneet määrittelemään
mitä. Matka edistyi tietä myöten nopeammin ja he saavuttivat pian vanhan
majatalon. Wedemirin järkytykseksi se oli poltettu, mutta missään ei ollut
ruumiita. Kotkan ennustus oli käymässä nopeasti toteen. Eriadorin talot olivat
kohoamassa savuna ilmaan. Jälleen kerran kolmikko kaipasi Daklenia, joka olisi
voinut kertoa mitä oli tapahtunut. "Örkit", totesi Delemir.
"Sehän tarkoittaa että he ovat edellämme", mietti Wedemir. Hänen
kauhukseen Delemir nyökkäsi.
"Majatalo ei ole
ollut poltettuna kauan, sillä puut kytevät vielä", totesi Firiel. Jälleen
Delemir nyökkäsi ja sanoi sitten "He ovat luultavasti meidän ja Briin
välillä. Meidän on siis oltava varovaisia. Luulen että örkit kulkevat tietä
myöten joten siirrytään me metsään. Meidän pitäisi ehtiä ennen heitä Briihin,
koska örkit eivät voi kulkea päivällä pitkään auringon paistaessa noin
kuumasti". Wedemir hymyili. "Luojan kiitos keskikesästä".
Niin he jatkoivat matkaa hieman syrjässä
tiestä. Puoli päivää taivallettuaan he havaitsivat örkkileirin Aarnimetsän
laidalla, puiden varjoissa. Ne hyökkäävät Briihin ensiyönä, ajatteli Wedemir.
"Ehdimme ajoissa", totesi Delemir kuin lukien nuoremman haltian
ajatukset. Oli mahdotonta nähdä tarkalleen kuinka monta örkkejä oli, mutta
varmasti niitä oli useita satoja. He hiipivät leirin ohi ja jatkoivat
Aarnimetsän polkuja Briihin.
TAPAAMISIA
BRIISSÄ
Delemir kärjessä he
marssivat suoraan Briin kylän portille. Wedemir havaitsi että isoa kylää
ympäröi tiheä pensasaita ja pieni vallihauta, jonka yli lapsikin pystyisi
hyppäämään. Portti oli laudoista tehty ja ilmiselvästä tarkoitettu pitämään
yölliset hiippailijat ja rosvot poissa kylästä. Örkeillä moiset esteet eivät
aiheuttaisi hankaluuksia. Brii ei todellakaan ollut mikään linnoitus. Portti
oli auki ja heidän tiellään seisoi neljä briiläistä keihäät käsissään. He
näyttivät pelästyneiltä ja huolestuneilta. Pelkkiä maanviljelijöitä ja
kauppiaita, jotka olivat ensi kertaa elämässään joutuneet tarttumaan aseisiin. Mutta
ainakin joku oli jo varoittanut briiläisiä. Se oli rohkaisevaa. Delemir olisi
halutessaan voinut puhaltaa moisen vartion nurin. Ja viime päivien
mielialallaan hän olisi hyvinkin saattanut tehdä sen, mutta vartio ei asettunut
hänen tielleen.
Itse porttiin nojaili
kaksi ruskeakaapuista vahvan näköistä miestä, joilla oli miekat ja jouset
aseinaan. Nämä miehet olivat rennon ja itsevarman tuntuisia. Samoojia, ajatteli
Wedemir. Luojan kiitos! Hän ei tunnistanut kumpaakaan, mutta ainakin he olivat
täällä ja kykenisivät taistelemaan. Delemir ei tuhlannut aikaa jaaritteluihin.
Hänellä oli nyt otsallaan Kultaisen kukan päämiehen tähti ja kultainen
ritarikunnan tunnus välkkyi kiinnitettynä kaavun rinnukseen. Tunnus jota
Wedemir toivoi kantavansa jonakin päivänä, ehkä piankin. "Kuka täällä on
komennossa", hän tiukkasi sen kummempia viivyttelemättä. Molemmat samoojat
suoristautuivat tunnistaen äkkiä haltian sir Delemiriksi. "Herra, sir
Derufin on komennossa. Hän on majatalossa", sanoi toinen samoojista. Hän
aikoi lisätä jotain, mutta Delemir ei ollut vastaanottavaisella tuulella, vaan
tervehti ja jatkoi matkaansa kohti majataloa. Wedemir ja Firiel seurasivat.
Briiläisiä oli kaduilla kokoontuneina pelokkaiksi ryhmiksi, jotka puhuivat keskenään
silmät suurina. Kaikki seurasivat katseellaan portilta kohti majataloa
harppovaa kolmikkoa. Wedemir näki heidän silmissään jotakin toivon tapaista,
kun asukkaat tunnistivat sir Delemirin.
Pian he marssivat
sisään majatalon pääovesta. Wedemir oli käynyt siellä ennenkin. Delemir käveli
suoraan majatalon väentupaan. Hän havaitsivat heti sir Derufinin, joka istui
pitkän pöydän päässä ja tutki otsa kurtussa karttaa. Hän näytti väsyneeltä ja
huonotuuliselta. Kuullessaan askeleita hän nosti päätään ja havaitsi Delemirin.
Derufin ponnahti seisomaan ilme kertoen ällistyksestä ja helpotuksesta.
"Sir Delemir", hän huudahti. Kaikki salissa olleet hiljenivät ja
kääntyivät katsomaan.
Wedemir katseli
kiinnostuneena vanhaa harmaahaltiaa. Hän oli lapsena nähnyt Derufinin usein
Imladrisissa, mutta ei ollut ikinä puhunut tämän kanssa. Jostakin syystä sir Derufin
ei ollut hoitanut uusimpien noviisien koulutusta. Derufinilla oli pitkät tummat
hiukset ja lempeä katse. Hän oli hieman Delemiriä lyhyempi, mutta kookas harmaahaltiaksi.
Derufinissa oli voimaa. Hän oli pukeutunut vihreään kaapuun. Selässä oli jousi
ja käden ulottuvilla taistelukeihäs. Wedemir vilkaisi ympärilleen salissa. Hän
havaitsi kuusi muuta ritaria säännönmukaisesti aseistautuneina, istuen
Derufinin kanssa samassa pöydässä. Yhden heistä Wedemir tunnisti. Hän oli sir
Maenhir, Delemirin sanansaattaja. Muiden täytyi olla Mithlondin ritareita.
Ritarien vieressä
istui pitkä voimakasrakenteinen ihminen, jonka vieressä oli suuri
taistelukirves. "Berengar", tajusi Wedemir vaikka ei ollut ikinä
nähnyt kuuluisaa samoojaa. Joitakin
muita samoojia oli myös salissa. Kaksi istui Berangarin vieressä ja tutki
karttaa Derufinin kanssa. Toinen heistä oli hoikka keskikokoinen samooja, jolla
oli suuri jousi selässään. Hänen koko olemuksensa kertoi auktoriteetista ja
rajattomasta itseluottamuksesta. Toinen oli pidempi vaaleatukkainen mies. Hänen
koko olemuksensa oli ylhäinen ja ilme ylpeä. Siinä on mies joka ei palvele
ketään, ajatteli Wedemir. Kolmas samooja seisoi heidän takanaan ja katseli
muiden olkapäiden yli karttaa. Hän oli tovereitaan lyhyempi, mutta Wedemir ei
nähnyt miehen kasvoja.
Myös briiläisiä oli
huoneessa. Lihava suuri mies istui samassa pöydässä Derufinin ja Berengarin
kanssa. Sitten Wedemirin huomio kiinnittyi taas Derufiniin. "Luojan kiitos
olette täällä", tämä totesi äänellä joka kertoi että hänellä saattaisi
olla enemmänkin sanottavaa myöhemmin. "Saatamme joutua hyökkäyksen
kohteeksi minä päivänä tahansa". Delemir kääntyi Derufinin puoleen.
”On hyvä tavata
sinuakin, Derufin. Pelkäsin Briin olevan vailla puolustusta. Tämä on noviisini
Wedemir Noldorin ja nuori nainen on Firiel". Kuullessaan Wedemirin nimen
haltiat kumarsivat kohteliaasti ja Derufin hymyili. Noldorinin nimen
kuullessaan Berengar nyökkäsi hieman ja murahti jotakin. Seisomassa oleva
samooja sen sijaan kääntyi katsomaan Wedemiriin ja nyökkäsi ystävällisesti. "Hyvä
Derufin, kerro minulle mikä on tilanne", sanoi Delemir istuutuen.
"Kuulin että örkkien invaasio on alkanut. Mitä on tapahtunut"?
Pisin pöydässä
istuvista samoojista näytti närkästyneeltä ja ilmiselvästi aikoi keskeyttää,
mutta Derufinin jäätävä vilkaisu sai hänet pysymään hiljaa. Niin Derufin alkoi
kertoa täyteläisellä jännittävällä äänellään mitä oli tapahtunut sen jälkeen
kun Delemir oli johtanut partionsa kohti Yläsolaa. "Se oli jännittävää
aikaa Rivendelissä. Odotimme uutisia teiltä tai niiltä parilta muulta
tiedustelijalta joita lähetettiin. Yksi palasi melko nopeasti kertoen suurista
örkkien keskityksistä pitkin vuoria, mutta he eivät olleet päässeet katsomaan
lähempää. Aloimme myös saada joitakin huolestuttavia tietoja linnuilta siitä
miten örkit liikehtivät. Mutta ne myös kertoivat että Gundabadin suunnalla ei
tapahtunut mitään. Ainoastaan eteläisemmät örkkijoukot tuntuivat liikehtivän.
Niiden keskitys oli Jättijängillä".
Tässä vaiheessa
Delemir nyökkäsi iloisena siitä että Radagastin luona käynti ei ollut
osoittautunut täysin hyödyttömäksi. "Mutta se joka repäisi koko Imladrisin
toimintaan oli sir Hallas, joka palasi yllättäen. Hän ei jäänyt odottamaan
teitä sovittuun paikkaan, vaan palasi suoraan Imladrisiin. Niin huonoja olivat
hänen uutisensa".
"Hän ei olisi
kohdannut meitä kuitenkaan. Meillä oli muita kiireitä", totesi Delemir
ärtyneellä äänellä joka varmasti kertoi kaikille, että hän paljon mieluummin
olisi ollut Hallasin mukana.
Derufin olisi
jatkanut, mutta samassa majatalon ovi avautui ja harmaaseen viittaan ja
siniseen kaapuun pukeutunut hahmo astui sisään. Tulijan asu oli säänpieksemä ja
vyöllä roikkui huotrassa pitkä miekka. ”Gileas”, huudahti Wedemir hämmästyneenä
tunnistaen heti miehen. Gileas katsoi Wedemiriin ja nyökkäsi, mutta ei
vastannut noviisin hymyyn. Wedemir oli tavannut Gileasin vain muutaman kerran
tämän palattua etelästä, Tharbadista, ja liityttyä ritarikuntaan. Se oli
tapahtunut pian sir Henderkin murhan jälkeen. Ennen niin iloinen puolihaltia ei
tuntunut hymyilevän juuri koskaan. Jos hän hymyili, se ei ollut ystävällistä
hymyä, vaan uhkaavaa tai pilkallista. Gileas oli totisesti muuttunut mies. ”Hän
on serkkuni”, selitti Wedemir Firielille.
Myös Delemir oli
huomennut tulijan ja katsoi tähän lähes huokaisten helpotuksesta. ”Sir Gileas”,
päämies totesi kuin olisi ollut itsestään selvää että puolihaltia oli Briissä.
”Ole hyvä ja istu. Sir Derufin oli juuri kertomassa viimeaikojen
tapahtumista”. Kultaisen kukan ritarit
tekivät tilaa ja Gileas istui heidän joukkoonsa. Firiel katseli pitkään tummaa
puolihaltiaa. Tämä vaikutti täysin erilaiselta kuin serkkunsa Wedemir. Siinä
missä Wedemir näytti lempeältä ja ystävälliseltä oli Gileasin ilme tylyn
torjuva, kuin hän ei olisi halunnut kenenkään puhuvan itselleen. Puolihaltian
silmät olivat kuitenkin rauhalliset, vaikka ne liikkuivat kokoajan ympäri
väentupaa kuin etsien uhkia. Sir Gileas näytti itsevarmalta ja vaaralliselta. Wedemir
tiesi mitä tyttö näki, sillä hän näki saman. Siinä istui henkilö joka oli minä
hetkenä tahansa valmis räjähtämään toimintaan. Mitä tahansa Gileas olikin
tehnyt Tharbadissa, se oli muuttanut häntä syvästi. Ehkä paluuta entiseen ei
ikinä olisi!
Derufin jatkoi
kertomustaan. "Hallas oli mennyt örkkien luoliin asti ja koki siellä monia
vaarallisia seikkailuja, joista ei suostunut kertomaan sen tarkemmin. Hän oli
itse vaatimattomuus, kuten aina. Mutta hän sai juuri ne tiedot joita me
kaipasimme. Örkkien pääosasto oli Jättijängillä ja valmistautui minä päivänä
tahansa marssimaan länteen, kohti Pohjannummia. Mitä ilmeisemmin heidän
pääkohteensa on dunedain asumukset Nenuialin ympäristössä, Emyn Uialilla ja
ehkä jopa Lhunin laaksossa. Tämän kuullessaan ryhtyivät Haldurion ja Suillion
vihdoin toimimaan, odottamatta sinua, Delemir. Hallas lähti heti ratsulla
länteen vieden varoitusta samoojille ja Mithlondiin. Haldurion ei viivytellyt
vaan teki nopeita päätöksiä. Sir Enlion Lawhir johti Itäisen Ryhmän päävoiman
ja osia Mithlondin ja Imladrisin ryhmistä kohti Pohjannummia. He laskivat että
samoojat keskittäisivät voimansa sinne ja Talwe marssisi Läntisen Ryhmänsä
kanssa samalle alueelle. Lawhir siis lähti kiireesti matkaan kohti Pohjannummea.
Minä olin Mithlondissa kun sain sanan mitä oli tekeillä”.
"Talwe marssi
heti kohti Pohjannummia ritareiteen yhdistääkseen voimansa samoojien kanssa.
Hän on varmasti nyt jossakin täältä pohjoiseen. Samoin Lawhir. Minä olin
huolissani Briistä, joten otin ne muutamat ritarit joita liikeni ja kiiruhdin
tänne. Saapuessani tänne kohtasin sir Maenhirin, joka kertoi sir Suillionin
lähteneet Imladrisista mukanaan lähes kaikki sinne jääneet ritarit. Hän on myös
matkalla Pohjannummelle. Kun minä saavuin perillä Briihin viisi päivää sitten,
sir Gileas oli täällä. Samoin sir Hallas, joka ratsasti edelläni Mithlondista”.
Delemir vilkaisi kysyvästi Gileasiin,
joka kohautti olkapäitään ja selitti.
"Olin Etelän
kukkuloilla tutkimassa huhuja, että sinne olisi pesiytynyt joku rosvojoukko. En
löytänyt merkkiäkään kenestäkään. Heidän leirinsä huhutaan olevan todella hyvin
piilotettu. Kun olin poistumassa kohtasin sattumalta Andrathissa kaksi
samoojien viestinviejää. He olivat matkalla etelään. Miehet kertoivat että
örkkien invaasio oli alkamassa ja samoojat keskittivät voimiaan Pohjannummille.
Tulin heti Briihin katsomaan mitä on tekeillä. Tapasin Hallasin joka oli vienyt
viestin Mithlondiin ja palannut sitten Briihin". Gileasin ääni oli kirkas,
virheetön ja lähes huoleton. "Hyvä", totesi Delemir. "Derufin,
ole hyvä ja jatka".
"Minä kutsuin
heti koolle Briin neuvoston ja ilmoitin että nostoväki on koottava
välittömästi. Meillä on nyt 400 miestä koossa, mutta puolet on puolustamassa
pienempiä kyliä. Herra Valtteri Voivalvatti johtaa nostoväkeä". Derufin
viittasi lihavaan briiläiseen joka omisti myös majatalon. Yksi samoojista,
pisin heistä, tuhahti. Delemir katsoi mieheen yllättyneenä, kun tämä sanoi,
"moisen nostoväen arvo on täysi nolla. He ovat vain tiellämme. Olenkin sijoittanut
heitä täällä Briissä vain vartiopalvelukseen. Kun todellinen taistelu tulee
heidän on pysyttävä selustassa".
Wedemirin leuka
loksahti. Millainen röyhkeys ja ylpeys! Herra Voivalvatti ei kuitenkaan
vaikuttanut suuttuneelta. Derufin näytti hieman närkästyneeltä, mutta Gileas
hymyili. Hän hymyili sitä gileasmaista vaimeaa hymyä, jonka näkyessä riidat
Tharbadin kovissa majataloissa loppuivat ja ryövärit halusivat olla jossain
aivan muualla. Sitä hymyä joka kertoi puolihaltian olevan tyytymätön johonkuhun.
Derufin jatkoi puhumista
kiinnittämättä huomiota keskeytykseen. "Nostoväki on siis koolla. Saman
päivän iltana kun minä saavuin marssi päällikkö Berengar etelästä mukanaan 11
samoojaa". Delemir kääntyi katsomaan Berengariin. Viimein suuri mies avasi
suunsa. "Olin miehineni Sarnin kahlaamolla vartiossa, kun saimme viestin
että vartion oli heti marssittava Pohjannummille. Sinne odotettiin örkkien
hyökkäystä. Viestinviejä oli sama, joka oli törmännyt sir Gileasiin aiemmin.
Jätin siis heti kahlaamon vaille vartiota ja lähdin Vihertietä pohjoiseen. Emme
nähneet ketään matkalla ja saavuimme tänne illan jo pimentyessä. Vanhempi
ritari Derufin pyysi minua jäämään avukseen, koska hän oli huolissaan Briin
puolesta. Päätin omin lupineni jäädä tänne".
Delemir nyökkäsi ja
sanoi ystävällisellä äänellä, "hyvin tehty päällikkö Berengar. Keneltä oli
käskysi marssia Pohjannummille"? "Ohtarilta itseltään", vastasi
Berengar. "Hyvä, toimit oikein ja Ohtar kyllä ymmärtää sen. Jos ei ymmärrä
niin minä kerron sen hänelle. Näimme nimittäin juuri örkkijoukon vain
puolenpäivän marssin päässä Briista, ja heitä on useita satoja". Pitkä
samooja ponnahti pystyyn. "Me istumme vain tässä puhumassa uutisista, kun
örkit ovat jo lähellä", hän huudahti. "Meidän on valmistauduttava
välittömästi". Mutta Delemir vastasi kieltävästi. "Minä haluan ensin
kuulla mistä nämä muut dunedain ovat ilmestyneet ja kuinka monta heitä
on". Hän viittasi pitkään samoojaan ja tämän toveriin.
Sir Derufin jatkoi
kertomustaan. "Kolme päivää sitten saapui lännestä lisää samoojia
avuksemme. Ruhtinas Haldar johti heitä". Derufin viittasi lyhyempään
samoojaan. Wedemir kävi nopeasti läpi muistiaan. Haldar oli yksi ylhäisimpiä
samoojien päämiehiä ja kuuluisa jousimies. Haldar nyökkäsi kevyesti
Delemirille. "Saavuin tänne herrani Egendilin käskystä. Hän oli huolissaan
sekä Konnun että Briin turvallisuudesta ja lähetti siksi minut ja 11 soturia
varoittamaan Kontua ja sitten Briitä". Delemir hymyili hieman.
"Egendilin tunnen hyvin. Se että hän on liikkeellä on hyvä uutinen. Onko
Kontu siis aseistautumassa nyt"?
"Thain alkoi
heti koota jonkinlaista miliisiä. Luulen että hän antaa komennon sukulaiselleen
Bandobrasille. Ainakin he ovat valmiimpia kuin ilman varoitusta, tosin en tiedä
mitä he voivat örkeille vaikka miliisi olisikin koossa". Gileasin
naurahdus kuului koko huoneeseen. "He ovat ehkä pieniä, mutta olen kuullut
paljon Bandobras Tukista. Enimmäkseen hyvää. Luulen että koitoksessa hän tulee
osoittautumaan paremmaksi kuin kukaan odottaa".
"Toinen samooja
osasto saapui kaksi päivää sitten", jatkoi Derufin ja hänen äänessä oli
taas jotain. Hän vilkaisi Delemiriin antaen ymmärtää, että haluaisi puhua tämän
kanssa asiasta myöhemmin. "Ruhtinas Elbragol johti Mithlondista paikalle
20 miestä". Wedemir muisti kuulleensa nimen Elbragol. Hän oli samoojien
kuuluisimpia miekkamiehiä. Kuuluisa tempuistaan. Derufin vilkaisi Elbragoliin,
mutta tällä ei ollut näköjään aikomustakaan selittää toimiaan. Niinpä Derufin
jatkoi itse. "Mestari Egendil sai uusia uutisia siitä, että örkkejä oli
nähty lähestymässä Briitä. Hän määräsi siksi ruhtinas Elbragolin saapumaan
tänne käskynään johtaa Briin puolustusta". Derufin painotti kolmea
viimeistä sanaa. "Onko tämä keskustelu viimein ohi", totesi Elbragol
malttamattomana. "Minä menen järjestämään tiedustelijoita itäänpäin, niin
etteivät örkit pääse yllättämään". Hän harppoi tärkeän näköisenä ulos
majatalosta. Gileas tuijotti hänen peräänsä ja hymyili jälleen vaimeasti.
Delenir vilkaisi
Haldarin takana seisovaan samoojaan, jonka katse oli niin myötämielinen ja
ymmärtävä. ”Ah”, Derufin muisti. ”Saanko esitellä, samoojien päämies Arassuilin
sanansaattaja ja korkea edusta, mestari Elador. Hän on Arassuilin luotetuimpia
miehiä ja toimii yleensä täältä Briistä käsin. Hänen paikallistuntemuksensa
tulee olemaan meille tärkeää”. Elador kumarsi sulavasti Delemirille ja hymyili
omituisesti, kuin tietäisi enemmän kuin kukaan muu, mutta ei jakaisi tietojaan
heidän kanssaan. ”Mestari Elador on myös auttanut ratkomaan erimielisyyksiä
liittolaisiemme samoohien joukossa”. Wedemir oli luultavasti ainoa joka huomasi
tuon merkillisen hymyn. Lukuunottamatta ehkä Gileasia. Puolihaltialta jäi
tuskin mitään huomaamatta.
Delemir katsoi
kysyvästi Derufiniin. Seurasi lyhyt hiljaisuus. "Meillä on ollut hieman
erimielisyyksiä siitä kenellä on komento Briissä", totesi sir Maenhir
viimein. Delemir nyökkäsi tajuten viimein. "Käsitän liiankin hyvin!
Elbragolilla on käsky ottaa komentoonsa Briin puolustus. Hän siis vaatii
komentajuutta". Haldar nyökkäsi ja jatkoi Delemirin lausetta. "Mutta
minä olen häntä ylempi. Ongelma on vain se, että minulla ei ole käskyä johtaa
mitään Briissä, ainoastaan varoittaa kaupunkia".
Delemirin katse
vakavoitui. "Ja päällikkö Berengarin ei ole oikeastaan edes tarkoitus olla
täällä. Ymmärrän nyt ongelman. Derufin, oletko kohdannut vaikeuksia"?
Derufinin vakavat kasvot jo kertoivat vastauksen. "Aina kun olen päättänyt
jotain on se kyseenalaistettu, koska minulla ei ole mitään asiaa ottaa komentoa
täällä. Elbragol yritti jopa estää miliisin aseistamisen. Samoojien
päälliköillä on valtuudet omilta johtajiltaan. Minua taas on päämies Gunwe
kehoittanut menemään Briihin tarkistamaan tilanteen ja katsomaan miten voin
auttaa. Eli en ole saanut täällä komentooni muita kuin Briin miliisiin".
Valtteri Voivalvatti nyökkäsi. "Me muistamme yhä täällä Briissä vanhat
ajat. Muistamme lait ja sen ketkä niitä puolustavat. Sir Derufinilla on lain
mukaan oikeus kutsua miliisi aseisiin, neuvostomme suostumuksella, ja
tarvittaessa oikeus vaikka määrätä ongelmallinen samooja ulos kylästä".
Voivalvatti ei juuri
vaivautunut kätkemään mitä ajatteli Elbragolista. "No, tämä johtajuus
ongelma päättyy tähän", totesi Delemir suorasukaisesti. "Minä olen
Kultaisen kukan päämies ja otan puolustuksen johdon. Peruutan ruhtinas
Elbragolin saamat valtuudet komentaa Briitä. En vaadi teitä tunnustamaan sitä
virallisesti, herrani Haldar, jos se tuottaa vaikeuksia omien tapojenne tai
saamienne ohjeiden vuoksi, mutta minun valtuuteni tulevat Gil-galadilta
itseltään. Toivon siis että kaikki tulee sujumaan hyvin tästä lähtien. Ehdotan
että te otatte dunedainin komennon. Meidän on nyt puhallettava yhteen hiileen
kuten Eriadorissa on aina tehty, ja unohdettava tekniset erimielisyydet".
Haldar hymyili ja kivi putosi Wedemirin sydämeltä. Miehellä oli sittenkin aimo
annos järkeä. "Niin olkoon", samoojien päällikkö sanoi. "Meitä
on todellakin liian vähän jotta voisimme toimia eripuraisina. Kultaisen kukan
Delemir johtakoon. Me seuraamme".
Haltiat ja samoojat
alkoivat valmistautua taisteluun. Derufin järjesti kaikille hyvän aterian.
"Älä ikinä lähde taisteluun nälkäisenä", hän totesi Wedemirille. ”Koskaan
ei tiedä milloin saa syödä seuraavan kerran”. Kokenut haltia kaivoi myös
jostakin Wedemirille uuden miekan ja lisää nuolia. Valmistelut keskeytyivät, kun
harmaakaapuisen haltian nähtiin lähestyvän tietä myöten. Hän kantoi selässään
haavoittuneen näköistä miestä. Kaksi ritaria riensi avuksi ja tulijat
saatettiin sisään majatalon suureen saliin.
Wedemir tunnisti heti
tulijan väsyneet kasvot, tummat liehuvat hiukset ja pitkän jousen. "Sir Hallas”,
hän huudahti iloisena. Hallas näytti väsyneeltä mutta ilahtui silti silminnähden
Delemirin ja Wedemirin nähdessään. "Hienoa että olette kunnossa. Olen
ollut hieman huolissani teistä", hän totesi tervehdittyään muita. "Sir
Daklen ja sir Dumlin eivät selvinneet", kertoi Delemir tietäen Daklenin
olleen Hallasin ystävä. Harmaahaltian kasvot synkistyivät hieman. "Emme
voineet tehdä mitään auttaaksemme heitä", totesi Wedemir surullisena.
"Ei se mitään. Tärkeintä on että olette itse kunnossa",vastasi
Hallas.
Hallasin kantama
soturi oli ihminen ja näytti samoojalta. Hän oli tajuton ja Hallas ryhtyi
nopeasti tarkastamaan miehen haavoja. "Mitä tapahtui? Kuka hän on",
kysyi Derufin joka auttoi Hallasia. "Tapasin tämän miehen suolta
Aarnimetsän pohjoispuolelta", vastasi Hallas. "Hän oli juuttunut
silmäkkeeseen ja menettänyt tajuntansa. Luulen että hän oli ratsastanut
kiireellä pohjoisesta, eksynyt tieltä ja pudonnut satulasta". Haldar
asteli lähemmäksi pöytää jolla mies nyt makasi ja katsoi tätä hetken. "Se
on Sulrain. Hän on yksi samoojistamme ja itsensä Lhunin Ohtarin sukulainen.
Mitä hänelle on tapahtunut"?
Haldarin kasvot
olivat synkät ja Elbragol katseli pitkään Hallasia, näyttäen epäileväiseltä.
Hallas oli hetken vaiti käärien sidettä miehen vatsan ympärille. "Miekka
on viiltänyt häneen melko syvän haavan. Lisäksi vasempaa käteen on osunut nuoli,
jonka hän on saanut kiskotuksi pois. Pitikö hänen olla Pohjannummilla"?
Elbragol katsoi
Hallasiin ja näytti äkkiä huolestuneelta. "Kyllä, hän oli Egendilin
joukoissa. Puhuiko hän mitään sinulle"? Ensi kertaa Elbragol näytti
hivenen pelokkaalta.
"Hän oli hetken
tajuissaan kun kannoin häntä. Ilmeisesti hän oli pyrkinyt örkkien takaa-ajamana
Briihin. Hän sai sanotuksi olleensa suuressa taistelussa ja että heidät oli
lyöty. Hän sanoi että heidät oli ajettu kentältä ja kaikki on hukassa".
Sitten Hallas vaikeni kiinnittäen kaiken huomionsa parantamiseen.
Haldar laski
katseensa lattiaan. "Hän tuli Pohjannummilta. Tiedätte mitä se merkitsee. Heidät
on lyöty".
"Meidän täytyy
saada selville mitä on tapahtunut", totesi Elbragol katsoen Haldariin ja
Berengariin. "Jos toverimme on lyöty velvollisuutemme on kostaa heidät.
Marssitaan heti pohjoiseen ja katsotaan voimmeko pelastaa ketään. Jos emme voi,
ainakin örkit saavat tuntea vihamme ja heidän voitonjuhlansa jää
lyhyeksi". Elbragolin silmissä paloi synkkä tuli, huomasi Wedemir. Mutta
hänet itsensä oli vallannut kauhu. Wedemirin veli Dunlan oli Talwen kanssa. He
olivat taistelleet samoojien liittolaisina Pohjannummilla. Oliko hänen veljensä
kuollut? Veli joka aina tiesi oikeat vastaukset, joka aina oli oikeudenmukainen
ja josta olisi tullut paras ritari ikinä. Voisiko se kaikki olla hetkessä pois
pyyhitty ja Dunlan maata jossain taistelukentällä kuolleena. Oliko Talwe voinut
antaa jotakin niin hirvittävää tapahtua?
Ilmassa oli ollut
jotakin pahaenteistä jo vähän aikaa. Oliko hän vaistonnut kuoleman? Dunlanin
kuoleman? Talwen kuoleman? Kuuluisan Ohtarin ja hänen miestensä kuoleman? Arassuilin
kuoleman! Varo Radagast ruskea jos jotain pahaa tästä seuraa, oli Delemir
sanonut! Oliko päämies tiennyt liiankin hyvin mistä puhui? Lisää kasvoja
ilmestyi Wedemirin mieleen. Urhea sir Lawhir, taitava sir Welden joka aina
tiesi mitä tehdä, ja ylhäinen ja jalo sir Calden. Jos he olisivat poissa, mitä
tekisi Delemir nyt. Mutta Wedemir tiesi heti vastauksen itsekin. Hänen täytyi
tietää jos hän haluaisi ikinä olla Kultaisen kukan ritari. Ei kostoa, ei
marssia pohjoiseen. He jäisivät!
"Me
jäämme", kuului Delemirin ääni ja katkaisi Wedemirin ajatukset.
"Örkit ovat aivan Briin porteilla. Huolehdimme ensin heistä ja sitten
otamme selvää mitä on tapahtunut pohjoisessa. Jos marssimme pohjoiseen heti,
ilman tiedustelua ja vihan vallassa, veisi se meidät suoraan sinne minne emme
halua. Samaan pulaan missä toverimme Pohjannummella ovat nyt. Emme voi jättää
Briitä emmekä vihollista selustaamme. Me taistelemme örkkejä vastaan yhdessä,
tänä iltana! Huomenna mietimme pohjoista".
Haldar oli hetken
hiljaa, mutta nyökkäsi lopulta. "Järki kehoittaa jäämään vaikka sydän
huutaa lähtemään. Me teemme niinkuin Kultaisen kukan Delemir neuvoo".
Ilmeisesti päälliköt olivat keskustelleet keskenään sillä Elbragol ja Berengar
tyytyivät Haldarin päätökseen. Mutta mutinoitta se ei tapahtunut. Elbragol
näytti katkeralta. Wedemir oli melkoisen ällistynyt seurattuaan kolmea dunedain
päämiestä koko päivän. He eivät juurikaan salailleet keskinäistä kaunaansa ja
vihamielisyyttään. Berengar ilmiselvästi ei paljoa perustanut kahden muun kyvyistä
tai asemasta. Elbragol taas osoitti selvästi pitävänsä Berengaria itseään
paljon alempiarvoisena. Berengar oli likainen erämaiden mies, Elbragol taas
hieno ruhtinas. Vähän väliä Elbragol jollakin lailla haastoi Haldaria, ollen
ilmiselvästi tyytymätön kakkosen asemaansa ja pitäen itseään melko avoimesti
paljon kyvykkäämpänä. Haldar sentään hieman peitteli tunteitaan, mutta
kumpikaan muista päälliköistä ei varmasti kuulunut hänen ystäväpiiriinsä.
Wedemir ei voinut ymmärtää sellaista käyttäytymistä. Kaikkialla heidän
ympärillään hääri mystinen Elador tasoitellen riitoja ja rauhoitellen mieliä.
Ainakin hän tunsi päälliköt ja heidän puutteensa hyvin, tuumi Wedemir.
Eivät ritaritkaan
olleet luonnollisesti mitään yhtä suurta perhettä, eivät ainakaan jatkuvasti.
Heilläkin oli omat kaunaiset kuppikuntansa. Mutta Haldurion ja Suillion olivat
julkisesti aina korrekteja toisilleen ja kriisitilanteissa heidän toimintansa
oli aina koordinoitua ja harmoniassa. Samalla tavalla Suillion ei ollut ikinä
sanonut pahaa sanaa julkisesti Lawhirista, tai toisin päin, vaika Wedemir tiesi
että kumpikaan ei paljoa perustanut toisesta. Delemirin ja Talwen kilpailu
vanhoina aikoina oli jo legendaarinen, mutta se näytti olevan nyt enimmäkseen
ohi ja molemmat tuntuivat kunnioittavan toisiaan. Kukaan ei pystynyt ikinä
mainitsemaan yhtään tilannetta, jossa kaksikko olisi oikeasti osoittanut
epäluottamusta toisiinsa. Ritarit käyttäytyivät hyvin ja hillitsivät yleensä
itsensä. Juuri rauhallisuus olikin heidän mainettaan suuresti kasvattanut.
Huokaisten Wedemir lähti etsimään Firieliä jonka Voivalvatti oli Delemirin
vaatimuksesta majoittanut yhteen parhaista huoneistaan.
Hän löysi neidon
lepäämästä mukavasta tuolista. Firiel näytti iloiselta. ”Voi, olen liiankin
paljosta velkaa sinulle, Wedemir”, neito huudahti noviisin astuessa sisään.
”Ehkä kaikki vielä järjestyy. Majatalon isäntä lupasi auttaa minua löytämään
jotakin työtä ja paikan missä asua. Luulen että voin jäädä tänne. Ehkä minua ei
löydetä näin kaukaisesta paikasta”.
Wedemir hymyili
hajamielisesti. ”Olen iloinen sen kuullessani”, hän vastasi. ”Luulen että olet
turvassa täällä. Ritarimme käyvät täällä kokoajan ja voin pyytää heitä
varmistamaan, että olet kunnossa. Minua rauhoittaisi suuresti, jos tietäisin
missä olet”.
”Se rauhoittaisi
minuakin”, myönsi Firiel. ”Olen niin innoissani että..”. Hän katsoi ensi kertaa
kunnolla Wedemiriin ja näki tämän huolesta sairaan ilmeen. ”Mitä on tapahtunut?
Sinun täytyy kertoa minulle”!
”Örkit ovat aivan
kylän lähellä. Voi olla että turvan sijaan toimme sinut vaarallisimpaan
paikkaan koko Eriadorissa”, tuumi Wedemir. ”Se on aika ironista, eikö vain”?
”Olen varma että me
selviämme”, Firiel vastasi. ”Sir Delemir keksii kyllä jotakin. Täällä on
samoojien sotureita ja ritareitanne. Sir Gileas vaikuttaa mieheltä, joka tietää
aina mitä tekee. Onko hän todella serkkusi? Vaikutatte niin tyystin
erilaisilta”?
”Ei, ei hän ole
oikeasti serkkuni. Sanomme vain niin, koska olimme melko läheisiä Imladrisissa
asuessamme. Hän on tätimme Melinirin edesmenneen aviomiehen Ecthelwionin
serkku, jos tarkkoja ollaan. Mutta kun hän on saman ikäinen meidän kanssamme,
kutsumme häntä serkuksi. Minut ja Dunlan kasvatettiin Melinirin luona”.
”Ah, ymmärrän.
Haltioiden sukulaissuhteet voivat olla melko monimutkaisia. Mutta Gileas
näyttää jotenkin erilaiselta. En osaa sanoa miksi luulen niin..”.
”Hän on puolihaltia.
Gileasin äiti oli ihminen”, selitti Wedemir. ”Ja olet oikeassa. En voi uskoa
että Gileas sallisi örkkien polttaa Briitä. Jos hän on puoliksikaan niin hyvä
kuin sanotaan, ei se ole mahdollista. Ei nyt kun sekä Delemir että Gileas ovat
täällä”.
”Ja Noldorinin suvun
Wedemir”, Firiel lisäsi hymyillen.
”Mutta Delemirin ei
olisi pitänyt olla täällä”, tuumi Wedemir surullisena. ”He olisivat tarvinneet
häntä kipeästi Pohjannummilla. Ehkä silloin kaikki oli käynyt toisin”.
”Toisin, mitä
tarkoitat”?
”Me saimme tiedon
pohjoisesta. Se ei ole vielä täysin varma, mutta vaikuttaa siltä että joukkomme
on lyöty. Emme tiedä mitä tapahtui. He voivat kaikki olla kuolleita, Firiel”!
”Kuolleita”, neito
huudahti kauhistuneena. ”Veljesi”, Firiel tajusi. ”Hän oli siellä. Ei, Wedemir.
Älä sure ennen aikojaan. Älä ennen kuin varma tieto tulee”.
”Tiedän. On liian
aikaista. Mutta en voi olla pelkäämättä Dunlanin puolesta. En voi uskoa että
niin olisi voinut käydä, mutta silti. Rukoilen että saisin varman tiedon
mahdollisimman pian”.
”Mitä sydämesi
sanoo”, kysyi Firiel. ”Uskotko hänen kuolleen”?
Wedemir oli hetken
vaiti, tutkien omia tunteitaan. ”En tiedä”, hän myönsi viimein. ”Olisiko Talwe
voinut sallia veljeni kuolla? Olisiko sir Weldenin tasoinen ritari voitu
yllättää ja örkit vyöryä yli hänen linjansa? Ainoastaan jos joku muu on tehnyt
virheen. Silloin se olisi mahdollista. Muuten Welden olisi korjannut tilanteen.
Et tunne häntä, joten et tiedä mistä puhun, Firiel. Mutta jos joskus tapaat
hänet niin ymmärrät kyllä. Heihin pistän toivoni. Talween ja Weldeniin.
Olisivatko he voineet joutua örkkien lyömäksi”?
Silloin kuului ulkoa
käskyhuutoja. Johtajat kokoontuivat!
VÄIJYTYS
ERIADORILAISEEN TAPAAN
Päälliköt
kokoontuivat majataloon keskustelemaan miten örkkien hyökkäys torjuttaisiin.
Elbragol ei olisi halunnut Voivalvattia paikalle mutta Delemir ei hänen
vastustelujaan kuunnellut. "Ruhtinas Elbragol, me puolustamme täällä Briitä.
Varmasti jopa tekin ymmärrätte että briiläisten on oltava mukana siinä".
Elbragol katsoi Delemiriä lähes avoin viha silmissään, mutta ei joko uskaltanut
tai halunnut vastata mitään. Jopa Elbragolilla oli edes hieman
itsesuojeluvaistoa jäljellä. Kaikki
istuutuivat majatalon suuren tuvan pääpöydän ääreen.
"Hämärä alkaa
laskeutua pian", totesi Delemir. "Meidän on päätettävä mitä teemme,
sillä örkit lähtevät kohta liikkeelle. Varmasti olemme kaikki yhtä mieltä siitä
että Brii ei ole mikään linnoitus jota voisimme menestyksellisesti
puolustaa"? Kaikki mutisivat hyväksyntäänsä. Elbragol kiinnitti sitten
huomion itseensä ja sai puheenvuoron.
"Brii ei
todellakaan ole mikään linnoitus. Me emme voi vain odottaa täällä ja toivoa
parasta. Sitä örkit odottavat, jos he edes tietävät että olemme täällä. Briin
edustalla on hyvä kenttä. Ehdotan että kokoonnumme sille ja hyökkäämme siellä
örkkien kimppuun. Se on kunniakas tapa. Numenorin perilliset eivät piileskele
pensasaitojen takana peläten vihollisiaan". Delemir näytti tyrmistyneeltä
ja Gileas ei enää edes hymyillyt. Mutta Derufin hillitsi itsensä edelleen
täydellisesti ja sanoi sen sijaan; "Ruhtinas Elbragol, me emme taistele
kadonneen Numenoren kunnian puolesta, vaan pelastaaksemme henkiä. Toivon että
ette ole unohtanut sitä. Minä en aio menettää yhtään miestä turhaan, vain koska
kunnia sitä vaatii. Se että hyökkäisimme avoimella kentällä ylivoimaisen
vihollisen kimppuun ei tule kysymykseenkään". "Se olisi kunniakas
tapa", murahti myös Berengar.
"Haudat ovat täynnä
kunniakkaita miehiä", painotti Gileas vastaukseksi. Kaikki samoojat
alkoivat puhua yhteen ääneen.
”Herrat, älkäämme
tehkö päätöksiä liian hätäisesti”, kiirehti Elador sovittelemaan. ”Kaikkein
viimeiseksi voimme nyt alkaa riitelemään keskenämme. Kuunnelkaamme mitä päämies
Delemirillä on sanottavaa. Kun meillä on niin suuri komentaja paikalla,
älkäämme jättäkö kuulematta hänen viisauttaan”.
Huone hiljeni kuin
taikaiskusta. Se toimi. Delemir sai vihdoin puheenvuoron. "Totisesti me
emme marssi avoimesti yhtään mihinkään. Nyt on taidon ja oveluuden aika, ei
puhtaan voiman. Ruhtinas Haldar, onko teillä ajatuksia"? Haldar nyökkäsi.
"Jos emme marssi kentälle taistelemaan", hän sanoi äänellä joka kertoi
että hänkään ei suoraan tuominnut avoimen kenttätaistelun meriittejä,
"niin emme myöskään voi mielestämme jäädä Briin kylään.Emme voi puolustaa
tätä paikkaa ja vaikka voittaisimme osa kylästä varmasti tuhoutuisi. Paljon
ihmisiä sekä hobitteja saisi surmansa".
”Herrani Haldar puhuu
viisaasti”, totesi Elador tyytyväisenä. ”Emme voi jäädä kylään. Olisi
arvaamaton virhe taistella täällä, kun briiläiset ja heidän omaisuutensa voisi
jäädä taistelun keskelle. Briillä ei ole meillekään arvoa tuhoutuneena, vaikka
örkit eivät sitä saisikaan”!
"Olen samaa
mieltä", vastasi Delemir. "Emme voi jäädä kylään, vaan pyrimme
estämään vihollisen pääsyn tänne". Äkkiä hän hymyili. "Derufin,
muistatko mitä vanha kunnon ruhtinas Ecthelwion teki Rhudaurin armeijan
etujoukolle Etelän Ylängöllä"?
Derufinin silmiin
syttyi tuttu innostunut tuike. "Kyllä, se voisi toimia. Se on meidän paras
mahdollisuutemme. Ecthelwionilla oli kyllä hieman enemmän miehiä, mutta ei
meillä taida olla vaihtoehtojakaan". "Mitä ruhtinas Ecthelwion
teki", kysyi Haldar. "Hän väijytti viidelläsadalla miehellä kolme
kertaa suuremman osaston Rhudaurin armeijan joukkoja ja löi ne täydellisesti.
Kyllä, me näytämme örkeille miten meillä Eriadorissa kohdellaan kutsumattomia
vieraita". Ne harvat jotka olivat olleet paikalla Glorfindelin sanoessa
kuuluisat sanansa väijyttäessään Angmarin noitakuninkaan joukot nauroivat.
"Me väijytämme kutsumattomat vieraamme. Mestari elador. Sinä tunnet
maaston parhaiten. Missä voimme tehdä
väijytyksen"?
Ainoastaan Gileas
huomasi Eladorin epäröivän, kuin tietämättä mitä tehdä. Puolihaltia kurtisti
kulmiaan. Ei kai Elador pelännyt? Tai ehkä hän ei vain ollut varma
väijytyspaikasta?
Elador mietti tovin
ennenkuin vastasi. Gileasin mielestä hän lähes hikoili miettiessään, mutta
hillitsi sitten äkkiä taas itsensä ja oli täysin hillitty "Vihollinen
tulee varmasti tietä myöten, koska eivät odota vastarintaa ennen kylää. He
luulevat yllättävänsä meidät. Kaksi kilometriä itään täältä on hyvä paikka.
Siellä tie hipoo Brii-vuoren alarinteitä ja pääsemme hyvin piiloon kivien ja
puiden taakse. Jousimiehillä on siellä kuin ampumarata alas tielle. Siellä me
väijytämme örkit". Sir Gileas nyökkäsi hyväksyvästi. "Tiedän paikan
ja olen samaa mieltä. Siellä teemme sen".
"Entä jos örkit
hajaantuvat ja hyökkäävät myös muihin kyliin", kysyi Valtteri Voivalvatti
huolestuneena. "Se riski meidän on otettava", vastasi sir Derufin.
"Emme voisi kuitenkaan puolustaa kaikkia kyliä. Meillä ei ole voimia
moiseen. Voimme tuskin edes puolustaa
Briitä jos jäämme tänne istumaan. Varovaisuudella voimme menettää kaiken, rohkeudella
voittaa". Voivalvatti näytti surulliselta mutta mutisi ymmärtävänsä että
näin piti tehdä.
"Hyvä",
totesi Delemir. "Gileas, muistat maaston joten mieti valmiiksi miten
haluat sijoittaa miehemme. Ehdotan että ruhtinas Haldar ja mestari Berengar lähtevät
mukaani väitytystä tekemään miehineen, mutta ruhtinas Elbragol jää johtamaan
Briitä 10 miehensä kanssa. Me emme halua löytää kylää poltettuna kun palaamme.
Herrani Berengar, valitkaa te 30 urheinta briiläistä, joista 10 pitäisi olla
jousimiehiä. Otamme heidät mukaamme. Valmistakaa miehemme. Me marssimme
puolentunnin kuluttua". Ja niin neuvonpito oli ohi.
Delemir käveli ulos
majatalosta, kun Elbragol pysäytti hänet. "Minä haluan mukaan", hän
totesi. "Olen paras miekkamies täällä ja tarvitsette minua. Enkä voi
lähettää miehiäni taisteluun menemättä itse". Delemir hymyili. "Hyvä
on ruhtinas, ottakaa itse puolet miehistänne ja jättäkää toinen puoli tänne
parhaan soturinne komennossa".
Wedemir kuuli heidän
keskustelunsa kävellessään ohi. Hän ymmärsi hyvin Delemiriä ja tämän halua
jättää hankala Elbragol pois taistelusta. Firiel seisoi kauempana katsellen
valmistautuvia sotureita. Wedemir käveli neidon luokse. "Me aiomme
väijyttää örkit", hän kertoi tytölle. "Samoojat halusivat taistella
avoimella kentällä hyökäten vihollisen kimppuun, mutta Delemir ei moista
kuunnellut. Lähdemme liikkeelle aivan pian". "Parasta onnea",
totesi Firiel katsellen Wedemiriä ilme tutkimattomana. "Muista olla
varovainen siellä", neito lisäsi. Wedemir hymyili. "Minä olen aina
varovainen. Mutta ole sinäkin, sillä örkit voivat aivan hyvin päästä läpi tai
hajaantua ja hyökätä tänne. Pidä miekka mukanasi". Genoveva taputti eket
miekkansa kahvaa ilme vakavana. "Minä osaan kyllä taistella. Mutta mene
nyt, Delemir näyttää kokoavan miehiään". Wedemir kääntyi ja kiiruhti pois.
Hän ei taistelisi vain puolustaakseen Briitä ja kostaakseen veljensä
mahdollisen kuoleman. Hän taistelisi myös Firielin puolesta.
Berengar oli koonnut
30 briiläistä, jotka näyttivät vähemmän pelokkailta kuin muut. Osa heistä oli
kokeneita metsästäjiä pitkät jouset mukanaan. He näyttivät rohkeilta ja
urheilta miehiltä, joista olisi oikeasti suuri hyöty taistelussa. Muilla Briin
miehillä oli taistelukeihäät aseinaan. Gileas näki että miehet olivat epävarman
näköisiä ja käveli Derufinin kanssa heidän luokseen. "Miehet", hän
aloitti. "Jakaantukaa neljään viiden keihäsmiehen ryhmään, olkaa
hyvä". Briiläiset tottelivat ja Gileas jatkoi.
"Me tulemme pian
taistelemaan örkkejä vastaan. Ryhmässä toimiminen tulee auttamaan teitä.
Pitäkää aina ryhmä koossa mitä tahansa teettekin. Viisi keihästä taistelee
paremmin kuin yksi. Saatte tukea kokoajan toisiltanne". Gileas poimi
maasta lyhyen tikun ja taittoi sen helposti. Kaikki briiläiset seurasivat häntä
silmä tarkkana. Sitten puolihaltia kurotti maasta viisi tikkua ja sitoi ne nopeasti
yhteen nauhalla. Hän yritti taittaa ne kaikki yhtäaikaa. Tikut kestivät. Hän
heitti ne menemään ja katsoi merkitsevästi miehiä.
"Kenet tahansa
voi kukistaa jos tämä on yksin. Voitte hyvin nähdä taistelussa jonkun itseään
urheana pitävän yksilön hyökkäävän keskelle vihollislaumaa ajatellen niittää
nämä maahan yksinään. Sellaiset miehet päätyvät ennenaikaiseen hautaan aivan
turhaan ja ovat yleensä enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Jos pysymme yhdessä ryhminä,
voimme tukea toisiamme ja selvitä. Pitäkää siis aina ryhmänne koossa.
Ritaritkin taistelevat pareittain, eivät koskaan yksin. Toinen suojelee toista.
Pitäkää keihäillänne örkit kaukana. Jos ne pääsevät lähelle ne tekevät teistä
selvää. Älkää siis päästäkö niitä lähelle. Ja ennen kaikkea olkaa urheita. Jos
joku aikoo epäröidä nyt on sen aika. Kun olemme tuolla tiellä valmiina
rynnäköimään, kukaan ei saa epäröidä tai tulemme kaikki kuolemaan. Jos joku
siis aikoo epäröidä, sanokoon sen nyt". Kukaan ei sanonut mitään.
Briiläiset vilkuilivat toisiaan hieman varmemman näköisinä. Gileas käveli pois
kasvot vakavina. Hän suuntasi suoraan Wedemirin luokse.
”Sanoit että kenet
tahansa voi kukistaa, jost tämä on yksin”, totesi Wedemir pilke
silmäkulmassaan. ”Voiko siis mahtavan Gileasinkin lyödä”?
”Aina löytyy poikkeus
kaikkeen, hyvä Wedemir”, Gileas totesi, mutta ei nauranut. Eikö hän enää
koskaan nauranut, mietti Wedemir. ”Mutta minulla on sinulle asiaa, serkku. Etkä
tule siitä pitämään”.
Wedemir katsoi
yllättyneenä Gileasiin. Mitä tämä oikein tarkoitti. Samassa hän ymmärsi. ”Ei,
ei Gileas. Sitä et voi tehdä. Et nyt, kun koko Brii on vaarassa”.
”En voi muutakaan”,
vastasi Gileas. ”Jos veljesi on kuollut, vain sinä olet jäljellä Salmarindilin
pojista. Minä en tule ikinä astumaan Glorfindelin ja Melinirin eteen kertomaan
että tapatin Noldorinin suvun nuorimman vesan, johon kaikki hänen isänsä ja
tätinsä toiveet suuntautuvat. Sitä en tule tekemään, etkä sinä voi sitä vaatia,
Wedemir. Sinä jäät tänne”.
”Äläkä näytä niin
pettyneeltä”, lisäsi Gileas nähdessään serkkunsa ilmeen. ”Jos tässä käy
huonosti ja örkit kävelevät ylitsemme, ehdit vielä hyvin kuolemaan sankarina
lyödyn aatteen puolesta. Ikinä ei ole liian myöhäistä siihen. Sinä johdat Briin
puolustusta. Jää siis hyvästi, Wedemir”.
Wedemir katseli
sotureiden lähtöä alakuloisena. Hänet oli jätetty pois joukosta. Noviisi ei
voinut vastustaa ritarin käskyä, etenkään jos tämä oli hänen vanhempi
serkkunsa. Hän ei voinut olla miettimättä Gileasin sanoja. Oliko ritarikunta
todellakin jo lyöty? Eiväthän he kyenneet enää edes suojelemaan Briitä! Miksi
Gileas sitten oli palannut pohjoiseen auttamaan ritarikuntaa, jonka oli aiemmin
hylännyt? Oliko serkku tullut vain kuollakseen menetetyn aatteen vuoksi? Ja
ennenkaikkea, oliko Wedemir itse halukas tekemään samoin, vai oliko Melinir
kasvattanut järkevämmän pojan kuin Alessa?
”Wedemir, mitä teet
vielä täällä”, kysyi tuttu nuoren naisen ääni hänen takaansa. Firiel astui
noviisin vierelle ihmetellen.
”Serkkuni määräsi
minut pysymään täällä. Kuulemman olisi Noldorinin suvulle liian kova isku, jos
kummatkin Salmarindilin pojat kuolisivat. Johdan siis nyt Briin puolustusta”.
”Se saattaa olla
parasta”, vakuutti Firiel. ”Ainakin minä tunnen oloni paremmaksi kun olet
täällä”.
Wedemir hymyili
surullisesti. ”Ehkä Gileas on oikeassa. Hän taitaa ajatella, ettei minusta ole
ritariksi. Jos selviämme tästä kaikesta hengissä, ehkä minun on aikani palata
Mithlondiin. Tätini Melinir tulee olemaan pettynyt, mutta onhan hänellä aina
Dunlan ja omat poikansa Glorfuin ja Glorfalc. Minä taidan mennä isäni luokse”.
”Onko sinulla mitään
muuta syytä palata Mithlondiin”, kysyi Firiel uteliaana. ”Ehkä joku kaunis
haltianeito, joka on vienyt iäksi sydämesi”?
Wedemir vilkaisi
lähes kaihoisasti länteen. ”Todellakin, oikein arvaat, Firiel. Menetin sydämeni
jo lapsena ja hän odottaa minua yhä siellä. Mutta ehkä hän ei odota ikuisesti.
En tiedä voinko ikinä saada häntä omakseni, mutta aion ainakin yrittää”.
”Miksi et saisi”,
kysyi Firiel. ”Kuka voisi vastustaa sinunlaistasi nuorta ruhtinasta?
Wedemir hymyili. ”Hän
on ainoa minuakin ylhäisempi nuori haltia Lindonissa. Hänen isänsä on prinssi
Ingoldo, itsensä korkean kuninkaan Ereinion Gil-galadin sukulainen. Hänelle on
varmasti ottajia. Mutta minulla on syyni olettaa, että olen hänen mielessään.
Se saa kuitenkin odottaa, kunnes Brii on pelastettu tai poltettu”.
Firiel hymyili ja
astui Wedemirin rinnalle. ”Minun täytyy jäädä”, tuumi Wedemir. ”Mutta sinä
tekisit viisaasti jos ostaisit uuden hevosen ja lähtisit täyttä vauhtia kohti
Tharbadia”.
”Ryntäisinkö taas
silmät kiinni pimeään, kuten niin monta kertaa aikaisemmin? Ei, hyvä Wedemir.
Uskon että täällä minulla on jotakin mahdollisuuksia. Täällä minulla on ainoa
ystäväni koko maailmassa. Jättäisinkö sinut moisella hetkellä? En ikinä. Osaan
kyllä käytellä miekkaa. Ainakin muutama örkki pääsee hengestään jos asettuu
meitä vastaan”.
Wedemir hymyili.
”Olkoon sitten niin. Oikeastaan olen iloinen. Minulla on ainakin joku jolle
puhua, kun odottelemme taistelun lopputulosta”.
”Saanko pyytää
sinulta yhtä asiaa”, kysyi Firiel.
”Tottakai. Teen
hyväksesi mitä vain voin”, vastasi Wedemir.
”Olisin kiitollinen,
jos et puhuisi kenellekään siitä, mitä kerroin kodistani. Kenenkään ei pitäisi
tietää mistä olen kotoisin. Seinillä on korvat ja tarinat liikkuvat nopeasti
paikasta toiseen. Hyvää tarkoittavatkin sanat voivat aiheuttaa paljon pahaa”.
Wedemir katsoi Firieliin kiinnostuneena. Oli ilmeistä että tämä ei ollut
kertonut hänelle kaikkea. Mutta sitä sopi odottaakin.
”Salaisuuteni pysyy
vain minun tietonani”, Wedemir lupasi.
He jäivät seisomaan
Briin portin luokse katsellen soturien poistumista. Wedemir puhui ihmeellisestä
tädistään Meliniristä ja rakkaastaan Mithlondissa. Niin aika kului eikä Firiel
muistanut olla koko aikaa huolissaan taistelusta.
Mestari Elador seisoi
hieman sivummalla katsellen hymyillen Delemirin jälkeen. Jos joku olisi nähnyt
miehen läheltä, olisi tämä huomannut Eladorin hymyn olevan lähes pilkallinen.
Mutta kukaan ei nähnyt. Wedemir ja Firiel olivat selin häneen. Aina välillä
Elador katseli uteliaana Firielin suuntaan, kuin yrittäen keksiä kuka tämä oli
ja miksi tämä oli ritarien seurassa? Mutta sir Delemir ei ollut sanonut asiasta
mitään, eikä Elador tuntenut nuorta noviisia voidakseen kysyä tältä. Asia jäisi
mysteeriksi. Mutta jostakin syystä se näytti vaivaavan samoojaa. Tämän katse
kääntyi tämän tästä nuoren naisen suuntaan.
Kaksi tuntia
myöhemmin Delemir seisoi rinteessä katsellen tietä alapuolellaan. Rinne vietti
loivasti alas tielle. Paikka oli täydellinen. Lähellä tietä oli kivikko ja
toinen hieman ylempänä rinteessä. Oikealla vähän matkan päässä oli pieni tiheä
lehtimetsä. Hallas seisoi Delemirin vieressä ja tarkkaili ympäristöä.
Johtajat kokoontuivat
vaitonaisina Delemirin luokse. Kaikki tuntuivat aavistelevan pahaa. Jos heidän
pääjoukkonsa Pohjannummilla oli tuhoutunut, mitä mahdollisuuksia olisi
heilläkään? Mutta Delemir ei ollut Pohjannummilla. Se loi toivoa! Derufin ja
Delemir vilkaisivat toisiinsa. "Miten haluat sijoittaa miehet",
Derufin kysyi. Delemirin ilme oli täysin tutkimaton hänen vastatessaan.
"Ruhtinas
Haldar, ottakaa dunedainin ja Briin jousimiehet ja menkää ylärinteeseen, tuohon
kivikkoon. Te päätätte sieltä milloin hyökkäämme antamalla jousimiehillenne
luvan ampua". Delemir vilkaisi Haldariin täynnä luottamusta. Samoojilla
oli Haldar mukaanlukien 10 jousimiestä. "Hallas, mene sinä Haldarin mukaan.
Sir Derufin, sinä otat kymmenen briin keihäsmiestä ja kolme ritaria. Menette
tuonne pieneen metsikköön valmiina tukemaan muita. Sir Gileas tulee kanssanne,
samoin neljä samoojaa. Ruhtinas Elbragol, valitkaa neljä parasta miestänne
Gileasin mukaan. Pääjoukko menee tuonne alhaalla olevaan kivikkoon. Minä otan
itse komennon. Päälliköt Elbragol ja Berengar miehineen menevät sinne myös,
samoin 10 Briin keihäsmiestä".
"Annamme
jousimiesten ampua pari yhteislaukausta örkkien pääjoukkoa vastaan ja sitten
rynnäköimme tuolta alhaalta kivikosta käsin. Muut ryhmät tukekoot meitä
tilanteen mukaan. Olkaa urheita älkääko epäröikö toimia. Meillä ei ole tänään
varaa virheisiin. Kuunnelkaa komentoja ja toimikaa yhdessä. Muita ohjeita en
voi tässä vaiheessa antaa. Olkoon hyvä onni puolellamme". Delemirin
vaiettua ryhmät lähtivät siirtymään paikoilleen.
Haldar sijoitti
jousimiehensä taitavasti. Samoojat menivät parhaille paikoille ja hän itse
asettui kohtaan jossa oli paras näkyvyys kaikkiin suuntiin. Hallas asettui
polvilleen Haldarin viereen, suuren kiven suojiin. Hallas asetti tottuneesti
jousensa jänteen paikoilleen ja veti esiin nuolen. Sitten hän jäi odottamaan.
Kaikki ryhmät olivat nyt asemissa ja poissa näkyvissä. Kovimmat soturit olivat
Delemirin mukana alhaalla tien laidalla. Voimakas Berengar ja taitava Elbragol,
sekä kolme Kultaisen kukan ritaria ja pystyvät samoojat. Briiläiset
mukaanlukien heitä oli yhteensä 41 miestä. Hallasia kylmäsi. Jousimiesten
pitäisi osua hyvin jotta heillä olisi edes pieni mahdollisuus. Jos örkkejä
olisi yli 200 he olisivat luultavasti hukassa. Mutta silti hän lisäsi
ajatuksissaa sanan luultavasti. Ihmeellisiä asioita tapahtui Delemirin ja
Gileasin ollessa asialla ja nyt he olivat molemmat paikalla. Hallas siirsi
katseensa itään ja jännitti jousensa jääden odottamaan.
SIR
DELEMIR ISKEE
Hallasin ei tarvinnut
odottaa enää kauaa. Aurinko oli jo laskemassa ja sen säteet eivät enää yltäneet
Etelän ylängön huippujen yli Briihin. Örkit olivat liikkeellä. Jos he vain
käyttäisivät tietä. Heidän oli pakko käyttää tietä! Samassa liike tavoitti
Hallasin tarkat silmät. Jokin liikkui tiellä. Esiin ilmestyi örkki, sitten
toinen. Niitä seurasi vahva osasto örkkejä. Jouset jännittyivät ja jousimiehet
kohottautuivat hieman voidakseen tähdätä paremmin. Örkit lähestyivät nyt
kivikkoa, jonka suojissa Delemir miehineen oli. Mutta jokin oli pielessä.
"Vain viisikymmentä", kuiskasi vaimea ääni jostain oikealta. Hallas
tajusi että se oli totta. Örkkejä oli liian vähän. "Se ei ole
pääjoukko", hän kuiskasi Haldarille. Valtavasti ajatuksia vilisi Hallasin
päässä. Tarvittiin päätöksiä. Väijyttäisivätkö he tämän pienemmän osasto?
Tulisiko silloin takaa lisää ja väijyttäisi heidät? Voisivatko he päästää 50
örkkiä ohitseen tekemättä mitään.
Hallas tähysti alas
rinteeseen. Hän näki hahmon kiven takana, joka oli luultavasti Delemir. Hahmo
heilutti varovaisesti kättään kieltävästi edestakaisin. "Ei ammuta"?
Se oli Haldar. Hallas pudisti päätään. "Pääjoukon täytyy tulla
takana", hän kuiskasi takaisin. "Nyt meidän on pakko ottaa hirveä
riski. Se on sinun päätöksesi, mutta neuvon että annetaan näiden menne".
Haldar sulki hetkeksi silmänsä ja näytti epäröivän. Mutta hän oli tilanteen
tasalla oleva mies. Haldarin käsi vittaasi miehilleen "alas". Nuolet
päästettiin jänteiltä ja miehet piiloutuivat paremin kivien taakse. Örkit
sivuuttivat kivikon ja jatkoivat matkaa kadoten pian näkyvistä. Mitä jos nämä
örkit eivät kääntyisikään takaisin kun taistelu alkaisi? Voisiko Wedemir
muutaman samoojan ja briiläisten kanssa puolustaa silloin kylää?
He odottivat muutaman
minuutin ajan. Hallasin kädet hikosivat jännityksestä. Lisää örkkejä täytyi
tulla, sen oli täytynyt olla pelkkä tiedusteluryhmä. Ja sitten hänen
helpotuksekseen lisää örkkejä ilmestyi näkyviin. Siinä oli viimein örkkien
pääjoukko. Haldar ja Hallas vilkaisivat toisiaan huokaisten helpotuksesta. Kumpikin
hymyili tilanteen omituisuudelle. He olivat oikeasti iloisia, että örkkien
suuri pääjoukko tuli näkyviin! Kuului hiljaista kahinaa kun miehet
hivuttautuivat taas eteenpäin ja alkoivat tähdätä. Haldar oli jakanut etukäteen
ampumasektorit, jotta miehet eivät ampuisi samoja maaleja. Hallas jännitti oman
jousensa ja tähtäsi örkkijoukon keskivaiheilla marssivaa isoa örkkiä.
Örkkejä oli lähes
200. Ja 50 oli jo mennyt edeltä. Hallas katseli örkkien joukkoa ja huomasi
hämmästyksekseen, että joukon keskivaiheilla oli ihminen. Mies oli pitkä ja tummahiuksinen.
Muuta hänestä ei voinut päätellä, sillä tumma viitta peitti kaikki vaatteet.
Kädessä miehellä oli kuitenkin pitkä säihkyvä miekka. Hallas yritti tähdätä
miestä mutta tämä oli örkkien takana eikä se onnistunut. Mitä ihminen teki
tuossa joukossa? Se oli ennenkuulumatonta. "Nuo pojat eivät juhli ensi
yönä Briissä", kuiskasi joku kireällä äänellä vasemmalta. Tämä palautti
Hallasin ajatukset tilanteeseen. Pian he ampuisivat. Örkkien kärki ohitti jo
kivikon ja pian muut tekisivät samoin.
"Nyt" huusi
Haldar ja jouset helähtelivät. Hallas ampui ja näki miten hänen maalinsa kaatui
tielle. Örkkejä lakosi siellä täällä.
Monet nuolista osuivat maaleihinsa. Myös pienestä metsiköstä kuului helähdyksiä,
kun Derufin jousimiehineen yhtyi leikkiin. Samassa Haldarin miehet, Hallas
muiden mukana, ampuivat jo uudelleen. Nuolia satoi örkkien päälle ja ainakin
kymmenen lisää kaatui. Hallas osui vuorenvarmasti maaliinsa. Nyt Delemirin
pitäisi hyökätä ennenkuin örkit saisivat omat jousensa esiin ja vastaisivat
nuolisateeseen omallaan. Hallas oli saanut jälleen nuolen jänteelle ja
nähdessään yhden örkin saaneen jousensa esiin hän kaatoi tämän tarkkaan
tähdätyllä nuolella. Yksi suuri örkki karjui käskyjä muille seisten vaikeassa
paikassa muiden örkkien takana. Ihminen sen sijaan oli kadonnut ritarin
silmistä. Hallas näki Haldarin tähtäävän ja lähettävän nuolen matkaan kohti
suurta örkkipäällikköä. Samooja kirosi, kun nuoli osui örkin käteen ja jäi
värisemään siihen. Örkki jatkoi käskyjen huutamista nuolesta välittämättä,
mutta samassa Hallasin nuoli osui sitä kurkkuun ja örkki kaatui maahan. Haldar
vilkaisi Hallasiin yllättyneenä. Tämä oli ampunut lennosta, tähtäämättä juuri
lainkaan. Silti nuoli osui maaliinsa, kun Haldarin tarkkaan tähdätty nuoli oli
osunut vain käteen.
Samassa Delemir
ponnahti esiin kivikosta. Huutaen "Eriador Eriador" hän hyökkäsi
kohti örkkejä. Pikaisella vilkaisulla hän näki ehkä 30 örkin kaatuneena
nuolisateessa. Se oli paljon, mutta ei ehkä kylliksi. Mutta nyt ei ollut enää
aikaa epäröidä. Tiiviinä rintamana haltiat ja ihmiset hyppäsivät pystyyn.
Muutamat Delemirin kanssa olevat ritarit heittivät keihäänsä tarkasti
etummaisiin örkkeihin. Sitten kaikki hyökkäsivät käyden rajusti päälle.
Berengarin syvä ääni yhtyi sotahuutoon, samoin Elbragolin kirkas ääni. Hallas
näki heidän rynnäkkönsä ylhäältä rinteestä. Elbragolin hyökkäys näytti kaikkein
hurjimmalta. Kookas samooja heilutti miekkaansa hurjan näköisenä.
He iskivät örkkien
kimppuun ja ajoivat ensimmäiset yksittäiset viholliset taaksepäin. Siis ne
jotka eivät kuolleet. Mutta hyökkäävät miehet peittivät nyt osittain
jousimiesten näkyvyyden. Haldar komensi miehensä tähtäämään tarkasti ja
jatkuvat helähdykset vaimenivat ajoittaisiksi. Örkkejä kaatui edelleen heidän
nuolistaan, mutta ei enää niin monia kuin hetki sitten. Derufin ja hänen
jousimiehensä ampuivat yhä niin nopeasti kuin ehtivät, ollen lähes örkkien
selustassa. Ja sitten Delemir miehineen iski yhteen örkkien pääjoukon kanssa.
Mutta niitä oli liian monta. Ehkä 60 oli kaatunut, mutta jäljellä oli yhä
melkein 150. Hyökkäys pysähtyi. Hitaasti örkit alkoivat painaa haltioita ja
ihmisiä takaisin kohti rinnettä. Delemir taisteli rintamassa muiden mukana
kaataen örkin toisensa jälkeen. Hän piti oman esimerkkinsä voimalla rintamassa
briiläiset, jotka pitivät örkkejä kaukana keihäillään.
Hallas seurasi
taistelua tarkkana, ampuen aina välillä jousellaan. Mutta lähitaistelu alkoi
olla jo liian tiukkaa suurimmalle osalle jousimiehistä. He eivät voineet enää
ampua. Heidän hyötynsä ylhäällä rinteessä oli kulunut loppuun. Hallas laittoi
jousen selkäänsä ja paljasti miekkansa katsoen Haldariin. "Eiköhän mennä,
hyvä herra", hän totesi. Oli aika. Oli aika taistella ja ehkä kuolla.
Haldar pudotti jousensa ja paljasti oman miekkansa. "Riviin", hän
huusi ja johti sitten rivistön puolijuoksua alas rinnettä kohti taistelua.
Gileas kyyristeli yhä
ison koivun takana ja seurasi taistelua silmä tarkkana. Delemir oli loistava ja
Berengar teki hyvää jälkeä kirveineen. Elbragol oli yhdessä vaiheessa aikonut
rynnätä keskelle örkkijoukkoa mutta yksi ritareista, se oli sir Maenhir,
kiskaisi hänet takaisin sanoen jotain mitä Gileas ei tietenkään kuullut. Sen
jälkeen Elbragol oli johtanut miehiään hyvin, pitäen rivistön kasassa omalta
osaltaan. Gileas halusi olla siellä myös, auttamassa tovereitaan. Mutta vielä
ei ollut aika. Sir Derufin keskittyi jousella ampumiseen ja kaatoi örkin
toisensa jälkeen. Samassa yksi ihmisistä huusi varoituksen. Örkkejä juoksi
tietä myöten kohti taistelua. Etujoukko oli palannut auttamaan tovereitaan.
Gileas soi itselleen pienen hymyn. Briin kylä ei palaisi tänään!
"Nyt, NYT, Briin miehet", hän huusi.
"Seuratkaa". Gileasin miekka paljastui ja hän kohotti sen. Gileas
odotti hetken, kun Briin keihäsmiehet järjestäytyivät kahdeksi ryhmäksi ja muodostivat
sitten rivin hänen takanaan. Sinä aikana Derufin ja muut jousimiehet ampuivat
nopeasti kaataen tiellä juoksevista örkeistä seitsemän. Mutta örkit lähestyivät
Delemirin selustaa. Oli kiire. "Briin puolesta", huusi Gileas ja
lähti juoksemaan eteenpäin. Briiläiset seurasivat, samoin neljä samoojaa ja sir
Derufin kolmen ritarin kanssa. Derufinilla oli yhä jousi kädessään ja hän ampui
juostessaan vielä yhden örkin. Sitten jousi lensi maahan ja miekka kädessä
Derufin ryntäsi muiden rinnalle.
Hallas ja Haldar
juoksivat vauhdilla alas rinnettä ja näkivät kaiken mitä tapahtui. Derufin ja Gileas
harvoine miehineen hyökkäsivät yli 40 örkin kimppuun. He olivat pahasti
alivoimaisia, mutta pyrkivät tasoittamaan sen hyökkäyksen hurjuudella. Mutta
Briin miehet eivät päässeet läpi örkeistä. Pari kaatui heti alussa ja muut
suojautuivat keihäidensä taakse suojaten toinen toisiaan, juuri kuten sir
Gileas oli neuvonut. Hallas näki Gileasin liikkuvan kuin itse kuolema. Hän iski
maahan vastassaan olleen örkin, kaatoi toisen potkulla, ehätti torjumaan
Derufinin kylkeen suunnatun iskun ja hyökkäsi sitten kahden örkin kimppuun
surmaten molemmat. Mutta suurin osa hänen ryhmänsä sotureista ei ollut mitään
miekkamiehiä ja Gileasin raivosta ei ollut hyötyä. Hän ei kyennyt murtmaan
yksinään örkkejä. Rynnäkkö pysähtyi ja ryhmää alettiin painaa takaisin. Örkkien
riemastuneet kiljaisut kuuluivat kaikkialla. Ne tiesivät että voitto oli jo
käden ulottuvilla.
Mutta örkit eivät
nähneet alas rinnettä juoksevaa joukkoa. "Oikeaan", karjui sir Hallas
nähden mitä oli tapahtumassa. Delemir piti yhä puoliaan, mutta Derufinin miehet
olivat romahtamassa. Heidän mukanaan romahtaisi koko rintama. Juosten oikealla
Hallas veti samoojat mukaansa. "Seuratkaa sir Hallasia", kuului
Haldarin huuto. Etäisyys taisteleviin miehiin supistui. Sitten Hallas ehti
perille. Kultaisen kukan sir Targan taisteli hurjasti suuren örkin kanssa. Sen
kirveen raivoisa isku heitti ritarin miekan syrjään. Hän kaatui raskaasti
maahan. Örkki astui Targanin ylle kohottaen kirveensä surmaniskuun. Hallas
huitaisi örkin oikean käden poikki miekallaan ja potkaisi vihollisen nurin.
Sitten hän torjui toisen örkin miekan omallaan ja samalla kurotti vasemmalla
kädellään auttaen Targanin ylös. Yksi samoojista suojasi Hallasia kilvellään.
Samassa Haldar oli
myös paikalla. "Murtakaa niiden rintama. Eteenpäin Eriador", hän
huusi suurella äänellä. Hallas ja häntä auttanut samooja iskivät yhteen örkkien
kanssa. Kaikki oli hetken aikaan yhtä iskujen ja vastaiskujen sekamelskaa.
Miehet taistelivat tiiviinä rivistönä kylki kyljessä. Kaikki huusivat kilpaa,
Hallas muiden mukana. Hän torjui vastassaan olevan örkin iskun ja samassa
jostain heilahti miekkan joka osui Hallasin vasempaan käteen viiltäen siihen
pienen haavan. Hallas iski vasemmalle ja kaatoi sillä suunnalla olleen örkin.
Samooja torjui haltiaa kohti suunnatun iskun kilvellään ja painoi örkin taaksepäin. Sitten Hallasin
huomio kääntyi taas suoraan eteenpäin. Hänen uusi iskunsa kohti tasapainonsa
menettänyttä örkkiä kaatoi tämän. Etu oikealla sivustalla oli siirtymässä
selvästi eriadorilaisille. Gileas hyökkäsi yhden samoojan kanssa kohti
briiläisiä ahdistelevia örkkejä. He kaatoivat useita mutta samooja sai
surmansa.
Hallas totesi
vuotavansa verta ja astui askeleen taaksepäin rintamasta nähdäkseen oliko haava
paha. Hän katsoi oikealle ja näki miten yksi ritareista iskettiin maahan. Outo
ihminen jonka hän oli nähnyt aiemmin loikkasi tajuttoman ritarin yli ja
hyökkäsi kohti briiläisiä karjuen jotakin mikä kuulosti aivan adunaicin kieleltä.
Etummainen briiläinen astui keihään kanssa miestä kohti, mutta tämä väisti ja
iski vastustajansa miekalla kuoliaaksi. Seuraavan briiläisen keihäs iskettiin
kahtia ja hänkin sai surmansa. Muut kääntyivät ja alkoivat perääntyä, mutta
mustapukuinen mies ryntäsi perään. "Hän tappaa heidät kaikki", ehti
Hallas ajatella. Tappaa kaikki briin urheat miehet, joita meidän pitäisi
suojella. "Minä olen Kultaisen kukan ritari", huusi ääni Hallasin
mielessä. Hän oli vannonut suojelevansa näitä ihmisiä.
Hän pudotti miekkansa,
käänsi selkänsä kiivaalle lähitaistelulle takanaan ja veti jousen selästään.
Nuoli ilmestyi käteen kuin automaattisesti ja Hallas jännitti jousensa. Nuoli
suhahti matkaan osuen kolmatta briiläistä kuoliaaksi hakkaavan miehen selkään.
Toinen nuoli ilmestyi Hallasin käteen ja sekuntia myöhemmin lähti matkaan. Mies
oli kääntynyt hieman ja näki uuden nuolen lähtevän. Sitten se osui hänen
kylkeensä. Ihminen kaatui kuolleena maahan. Mutta Hallas näki jotain muutakin.
Syrjäsilmällä hän näki Gileasin kääntyneen ja juoksevan häntä kohti huutaen
hänen nimeään. Gileasin huuto muuttui epätoivoiseksi. Hallas alkoi kääntyä
ollen polvensa varassa maassa, mutta samassa hän tajusi että se oli liian
myöhäistä. Hirvittävä kipu iski hänen selkäänsä ja Hallas kaatui vatsalleen
maahan.
Gileas oli myöhässä.
Auttamattomasti myöhässä. Hän ei ollut edes puolivälissä matkaa kun Hallasin
takana seissyt örkki heilautti miekkansa alas. Ja Hallas alkoi kaatua. Gileas
kiljui hänen nimeään. Örkki valmistautui antamaan uuden iskun, mutta samassa
Gileas oli sen kimpussa. Puolihaltia ei kiinnittänyt mitään huomiota maahan
kuolleena kaatuvaan örkkiin, vaan polvistui Hallasin viereen. Hän näki yhä
mielessään harmaahaltian kääntyvän keskellä lähitaistelua, pudottautuvan
polvelleen ja ampuvan jousellaan. Ja kuolevan! Hän käänsi Hallasin kyljelleen
nähdäkseen paremmin vasemmassa kyljessä olevan haavan. Se oli syvä ja verta
valui valtoimenaan. Gileas nappasi viittansa ja teki siitä tiiviin mytyn. Hän
painoi sen haavaan ja asetti Hallasin käden päälle. Harmaahaltia oli yhä
tajuissaan ja katsoi häneen lähes hymyillen. ”Gileas..hän yritti tappaa minun
mieheni. Hän yritti...”. ”Älä sano mitään, minä näin kyllä”, Gileas huudahti ja
hetkeksi hänen synkkä naamionsa murtui. "Hallas, sinun täytyy painaa haavaa lujaa.
Äläkä vain liiku. Minun täytyy jatkaa taistelua". Hallas nyökkäsi
tuskaisena ymmärtäneensä . Gileas ponnisti takaisin jaloilleen ja syöksyi
takaisin taisteluun. Hetkeksi hänen kasvoillaan viipynyt säälivä ilme oli
poissa ja tilalla oli tappavan armoton katse.
Delemir piti yhä
puoliaan, mutta vain vaivoin. Monia hänen miehiään oli kuollut tai
haavoittunut. Berengarilla oli haava jalassaan ja toinen kädessään, mutta mies
taisteli yhä. Elbragol oli yhä miestensä tukena taistellen kuin hurmiossa.
Delemir pani merkille että ihminen osasi kyllä käytellä miekkaansa loistavasti.
Mutta pikkuhiljaa tilanne alkoi muuttua. Delemir näki, että oikealla sivustalla
Gileas ja Derufin olivat pääsemässä voitolle. Örkit alkoivat epäröidä. Niiden
voitonvarmat kiljahdukset kuolivat pois.
Samassa Berengar
karjaisi raivosta ja syöksyi eteenpäin. Örkit antoivat periksi hänen edessään,
ja Berengar jatkoi hyökkäystään. Hän iski yhteen kolmen suuren örkin kanssa
iskien nämä maahan kirveellään. Samassa musta nuoli osui Berengariin. Hän
huitaisi sen poikki ja torjui kolmen örkin hyökkäyksen. Neljä muuta liittyi
taisteluun. Örkit peittivät Berengarin Delemirin näköpiiristä ja häntä ei enää
ikinä nähty elossa. Delemir karjaisi raivosta ja vetäytyi rivistön taakse. Hän
työnsi sanansaattajansa sir Maenhirin tilalleen rintamaan huutaen, "pidä
rintama koossa" ja juoksi sitten Elbragolin luo. Elbragol näki Delemirin
tulon ja kääntyi häntä kohti. "Samooja", huusi Delemir. "Pysyt
täällä ja pidät koko rintaman kasassa. Ei kunniaa, ei sankaruutta, vain sinun
miehesi joiden puolesta vaikka kuolet. Tämä on tilaisuutesi osoittaa että olet
oikeasti kunnian mies. Pidä se koossa. Minä murran örkkien oikean sivustan".
Ja sitten Delemir oli jo poissa, juosten oikealle niin lujaa kuin pääsi.
Gileas oli taas
rintamassa kannustaen miehiä ja ajaen heitä eteenpäin. Hän ei nähnyt enää
kokonaistilannetta, vaan tiesi ainoastaan että he kaikki kuolisivat jos
antaisivat periksi. Hän kuuli örkkien kimeät riemunkiljaisut vasemmalta ja
kääntyi katsomaan. Delemirin rintamaan oli tullut pieni aukko. Näytti siltä
että rintama romahtaisi. Mutta samassa Elbragol oli siellä, iskien ja hakaten,
tukkien aukon ja kannustaen miehiään. Toisaalla rintama horjui ja Elbragol
ryntäsi suoraan sinne sir Maenhirin kanssa saaden tilanteen jälleen hallintaan.
Heidän tahtonsa piti miehet yhdessä rintamassa, kuten Delemir oli hieman
aiemmin tehnyt. Mutta missä oli Delemir? Samassa hän näki ritarien päämiehen.
Tämä saavutti Gileasin pienen joukon ja syöksyi suoraan taisteluun.
"Eriador kanssani", hän huusi ja huuto kuului yli koko
taistelukentän. "Murretaan ne". Delemir veti Derufinin miehineen
mukaansa, samoin Haldarin. Gileas seurasi heitä ja ainoana miehenä koko
taistelukentällä hän ei huutanut raivosta tai pelosta. Gileasin miekka kaatoi
vihollisen toisensa jälkeen, mutta se oli Delemir joka Derufin oikealla ja
Haldar vasemmalla puolellaan lopulta mursi örkkien vastarinnan. Hän meni kuin
jyrä vetäen soturinsa perässään. Lopulta örkit eivät enää kestäneen. Ne
kääntyivät ja alkoivat paeta. Kun oikea sivusta romahti alkoivat muutkin örkit
epäröidä. Delemir hyökkäsi niiden sivustaan ja se ratkaisi päivän
eriadorilaisille.
"Ne
pakenevat", huusi joku. ”ERIADOR, ERIADOR”, kuului jälleen vanha Eriadorin
armeijan sotahuuto taistelukentän yllä. Hallas kohotti varovasti päätään ja
näki että se oli totta. Örkit juoksivat kohti itää ja Delemir sotureineen ajoi
takaa. Mutta he seurasivat vain vähän matkaa. Sitten kaikki palasivat takaisin
huolehtimaan haavoittuneistaan. Hallas puristi yhä Gileasin viitasta tehtyä
sidettä haavaansa vasten. Verenvuoto oli suurimmaksi osaksi lakannut, mutta
kokeneena parantajana hän tiesi että oli hengenvaarassa. Verta oli vuotanut
paljon ja haava oli syvä. Taistelukenttä oli täynnä kuolleita ja haavoittuneita.
Hän näki sir Delemirin makaavan lähellään. Taistelun viimehetkillä oli yhden
örkin tarkka isku osunut Delemiriin. Hän oli kuitenkin jatkanut taistelua
loppuun asti. Nyt päämies oli kaatunut tajuttomana maahan ja Maenhir oli
herransa vierellä sitoen tämän haavaa.
Gileas näytti
vahingoittumattomalta, kuin mikään ei voisi häneen koskea. Myös Derufin oli
kunnossa. Haldar istui pienen kiven päällä ja hänen otsassaan olevaa pahan
näköistä haavaa paikattiin parhaillaan. Derufin hääri siellä täällä auttaen haavoittuneita,
neuvoen muille mitä tehdä. Hallas tiesi jo mitä hänelle pitäisi tehdä. Jonkun
olisi ommeltava haava kiinni ja sitten vain toivottava että hänen voimansa
riittäisivät selviämään verenhukasta. Onneksi Derufinin parantajan kyvyt
riittivät siihen. Sen ajatuksen kanssa Hallas menetti tajuntansa.
TAISTELUN JÄLKEEN
Aamuun mennessä
kaikki haavoittuneet oli saatu kuljetetuksi Briihin. Derufin oli ommellut
Hallasin haavan kiinni ja auttanut muutaman paikallisen parantajan kanssa
väsymykseen asti muita haavoittuneita. Delemir oli haavoittunut luultua
pahemmin ja eikä palannut tajuihinsa tuona päivänä. Haldar taas oli vuoteen
omana päävammansa kanssa. Niinpä Derufin ja Elbragol neuvottelivat aamulla
Gileasin kanssa. Myös sir Maenhir ja nuori Wedemir olivat paikalla. He
päättivät lähettää partion pohjoiseen tutkimaan mitä oli tapahtunut
Pohjannummilla. Sir Maenhir veti ryhmää johon kuului myös viisi samoojaa. Briin
puolustajien menetykset olivat taistelussa pahat. Briin kolmestakymmenestä
miehestä kymmenen oli kuollut ja kymmenen haavoittunut. Taisteluun lähteneistä
samoojista kahdeksan oli kuollut ja 15 haavoittunut. Kolmestatoista Kultaisen
kukan ritarista kolme oli kuollut ja kuusi haavoittunut. Kaksi haavoittuneista
haltioista oli hengenvaarassa. Örkkejä oli ollut suunnilleen 250. Ehkä 50 oli
paennut hengissä taistelupaikalta. Niidenkin voima oli siis murskattu.
Kuolleiden örkkien joukossa oli myös yksi ihminen.
Wedemir ei ehtinyt
katsomaan Maenhirin ja muiden lähtöä, vaikka he olivat menossa selvittämään
mitä hänen veljelleen oli tapahtunut. Haavoittuneita oli paljon ja ritareita
vähän. Sir Gileas oli lähtenyt hieman aiemmin varmistamaan, että örkit todella
poistuivat kohti vuoria. Haavoittuneiden pyyntöjä täyttäessään hän huomasi
ilokseen sir Hallasin avanneen silmänsä.
”Hallas”, Wedemir
huudahti ilahtuneena. ”Olet hereillä. Se lienee hyvä merkki”. Hallas nyökkäsi
vaivalloisesti. ”Minä jään eloon”, hän vahvisti. ”Mutta kuuntele, sillä tämä on
tärkeää. Kuolleiden joukossa oli tummakaapuinen ihminen. Hän oli örkkien
kanssa. Sinun täytyy etsiä hänet ruumiiden joukosta ja tutkia. Ota hänen
miekkansa ja kaikki mistä voisin päätellä kuka hän on, onko selvä? Pyytäisin
Gileasia, mutta kuulin hänen olevan poissa”.
Wedemir pudisti
päätään. ”Voi, Hallas. Olet myöhässä. Olisinpa tiennyt tästä aikaisemmin. Nyt
en voi tehdä enää mitään”. Nähdessään Hallasin kysyvän ilmeen hän kiirehti
selittämään. ”Mestari Elador toimi nopeasti ja poltti kaikki vihollisten
ruumiit jo tänään. Mitään ei ole jäljellä. Hän huolehti koko asiasta
henkilökohtaisesti. Briiläiset kuulemma pelkäsivät moisen ruumisläjän
levittävän sairauksia”.
Hallas huokasi. ”En
muista Eladoria taistelussa”, hän tuumi.
”Hän jäi tänne
Briihin”, vastasi Wedemir. ”Hän ei taida olla mikään sankari. Mutta hienosti
hän organisoi asioita”. Hallas kurtisti kulmiaan. ”Hän ei kyllä vaikuta
pelkurilta”, harmaahaltia tuumi. ”Mutta sille ei mahda nyt mitään. Sääli, sillä
vihaan tuollaisia mysteerejä. Mutta jätä minut nyt, hyvä Wedemir. Tarvitsen
unta”.
Kaksi päivää
myöhemmin vartiomies tuli ilmoittamaan, että useita ratsumiehiä oli
lähestymässä pohjoisesta Fornostin suunnalta. Wedemir kiiruhti ulos Firiel
seurassaan. ”Saammeko nyt uutisia”, hän huusi Derufinille. Tämä oli jo pihalla katsellen
kiinnostuneena lähestyviä ratsumiehiä. "Uskon niin”, vastasi vanhempi
ritari. ”Ensimmäinen on hyvin pitkä ihminen", totesi Derufin jolla oli
tarkat silmät. "Todella pitkä mies".
Äkkiä Wedemir
hymyili. "Eikö tuo kolmantena ratsastava ole sir Welden" kysyi
Wedemir. Derufin nyökkäsi ja hänen viime päivien huolestunut ilmeensä helpotti
hieman. Wedemir muisti Derufinin ja Weldenin olevan jonkinlaisia ystäviä. Sir
Welden oli marssinut Lawhirin mukana Pohjannummelle, joten kaikki siellä olleet
eivät voineet olla kuolleita! Jos Welden oli elossa, niin luultavasti Dunlankin
oli. ”Nyt siis saan tavata kuuluisan sir Weldenin, jota olet niin kehunut”,
nauroi Firiel. Neito oli hyvällä tuulella, sillä hän oli löytänyt herra
Voivalvatin avustuksella sekä töitä että asunnon. Hän voisi jäädä Briihin!
Vihdoin ratsastajat
saavuttivat majatalon. Derufin oli nähnyt oikein. Etummainen mies oli samooja.
Hän oli pukeutunut haarniskaan ja näytti hyväntuuliselta. Mies oli pisin
ihminen mitä Wedemir oli ikinä nähnyt. Hänen vierellään oli myös hyvin kookas
samooja, joka aavistuksen verran muistutti ensimmäistä. He olivat varmasti
sukua. Sir Welden ohjasi hevosensa miesten rinnalle. Wedemir pisti heti
merkille, miten tyytymättömän näköinen Welden oli. Tämän täytyi johtua
ratsastuksesta, sillä Welden ei tunnetusti pitänyt hevosista! Ne olivat ainoita
eläimiä, joiden kanssa salohaltia ei tullut toimeen. Wedemir näki myös
väsymyksen ja jonkinlaisen huolen ritarin kasvoilla.
Parikymmentä
ratsumiestä oli heidän kanssaan, kaikki samoojia. "Tervetuloa Briihin,
hyvät herra", tervehti Derufin kohteliaasti. "Minä olen Kultaisen
kukan Derufin ja toverini on Wedemir Noldorin". Hän jätti tarkoituksella
Firielin esittelemättä. Pitkä ihminen kumarsi hivenen. "Minä olen päämies Ohtar
ja tämä on veljeni Egen", hän vastasi. "Ohtar pitkä! Olkaa
kaksinkertaisesti tervetullut", sanoi Derufin ja kumarsi kuuluisalle
Lhunin laakson samoojien päällikölle. "Tuotteko uutisia pohjoisesta?
Lähetimme partion kaksi päivää sitten ottamaan selvää onko joukkomme
Pohjannummilla todella kukistettu kuten huhuttiin. Toivon että teidän tulonne
merkitsee huhun olleen väärän"?
Ohtar laskeutui
satulasta, samoin sir Welden. "Tapasimme tiellä partionne ja puhuimme sir
Maenhirin kanssa. Uutisemme eivät onneksi ole aivan niin pahoja kuin olette
pelänneet”, totesi Ohtar. "Taistelu Malbethin rinteessä oli kiivas ja osa
joukoistamme ajettiin pakoon kentältä. Siksi kuulitte huonoja uutisia.
Pääjoukko kuitenkin piti puolensa ja verisen yhteenoton jälkeen olimme
voittoisia. Menetimme monia miehiä, mutta lähes koko örkkien sotajoukko
tuhoutui. Toinen örkkiosasto tunkeutui samaan aikaan Briin ja Fornostin välistä
Kontuun, käyttäen Daran siltaa. Kuulimme vasta eilen, että hobittien nostoväki
Bandobras Tukin johdolla onnistui lyömään heidät. Ne harvat örkit, jotka jäivät
henkiin ovat pakenemassa itään kohti vuoria".
Egen astui veljensä
eteen ja katsoi Derufiniin. "Sir Maenhir kertoi mitä täällä on tapahtunut.
Onko poikani Sulrain yhä elossa"? "Kyllä, poikanne paranee hyvin. Hän
ei ole enää hengenvaarassa", vastasi Derufin. "Etenkin nyt kun sir
Welden on täällä parantajan taitoineen. Meillä on muitakin pahasti
haavoittuneita, jotka tarvitsevat apua".
"Missä on
poikani", kysyi Egen vaativalla äänellä, joka kertoi hänen tottuneen
saamaan haluamansa. Derufin ei kuitenkaan
närkästynyt, sillä hän ymmärsi miehen huolen. "Sulrain on Majatalossa
takanani", vastasi Wedemir Derufinin puolesta. Ohtar ja Egen menivät sen
enempää aikailematta sisään majataloon, mutta Welden jäi hetkeksi ulos.
Wedemir ei kestänyt
enää hetkeäkään. "Sir Welden, kuinka veljeni Dunlan voi", hän
huudahti lähes pidättäen hengitystään. Kysymys oli pyörinyt hänen mielessään
kokoajan. Nyt hän kuulisi viimein sen mitä oli pelännyt tai toivonut. Weldenin
ilme ei paljastanut mitään. Hän vaikutti yhä taistelun turruttamalta.
"Dunlan on aivan kunnossa", vastasi Welden väsyneesti. "Hän
taisteli Talwen rinnalla ja sai taistelukasteensa. Talwe innostui niin että
iski hänet ritariksi heti taistelun jälkeen. Voit olla ylpeä veljestäsi".
Wedemir hymyili
helpottuneena. "Minä olenkin", hän vastasi. ”Enemmän kuin
arvaatkaan”. Dunlan oli kunnossa. Wedemir tiesi nyt oman tulevaisuutensa.
Hänestä ei tulisi Kultaisen Kukan ritaria. Hänen paikkansa oli isänsä rinnalla
Mithlondissa. He eivät kumpikin voisi olla ritareita. Dunlanista tulisi ritari.
Hänet oli luotu siihen elämään.
”Wedemir, etkö
esittele minua lainkaan”, Firiel huudahti iloisena ystävänsä saamista hyvistä
uutisista. Kaikki oli vihdoinkin järjestymässä parhain päin. Hän ei voisi
palata Anorieniin, mutta ehkä hän olisi vihdoinkin turvassa. Welden käänsi
katseensa Firieliin ja onnistui taikomaan jotakin hymyntapaista väsyneille
kasvoilleen.
”Tässä on ystäväni
Firiel”, Wedemir selitti. ”Hän on juuri muuttanut Briihin”.
Welden katsoi nuorta
naista päästä jalkoihin ja Firielistä tuntui vähän aikaa, kuin ritari voisi
nähdä hänen lävitseen. ”Ja tehnyt paljon muutakin viimeaikoina, luulen”,
huomautti Welden. ”Minä en taida olla ainoa, jolla on tarinoita
kerrottavanaan”.
”Pelkään etten voi
niitä kertoa”, totesi Wedemir anteeksipyytävästi. ”En rikkomatta lupauksiani.
Mutta olisi kiitollinen jos joskus Briissä ollessasi voisit varmistaa, että
Firiel on turvassa”. Welden näytti mietteliäältä ja tyytyi nyökkäämään.
”Olemme voittaneet
kaksi suurta taistelua ja torjuneet invaasion”, huomautti Derufin. ”Silti
näytät väsyneemmältä ja huolestuneemmalta kuin voittojen jälkeen pitäisi. Mistä
on kyse, Welden”?
Welden hymyili
vaisusti. ”Tunnet minut hyvin, kuten aina. Huoli painaa todellakin mieltäni ja
toivon että sinä voit sanoa onko se oikea. Kohtasimme tiellä 50 kilometriä
täältä pohjoiseen pienen örkkijoukon ja teimme heistä selvää. Löysin örkkien
hallusta esineitä, jotka nostivat huolen mieleeni. Yhdellä örkeistä oli
hallussaan uusi haltioiden takoma miekka. Se oli taottu Imladrisissa. Ja
toisella oli kaulassaan huivi, joka oli merkillisesti kirjailtu”.
Welden pisti käden
taskuunsa ja otti esiin huivin, jota näytti Derufinille. ”Sinä tunsi sir
Chardanin paremmin. Eikö hänellä ollut juuri tällainen huivi”?
Derufin kalpeni
nähdessään huivin. ”Se on sir Chardanin huivi”, hän vahvisti. ”Jos se oli
örkeillä hänen täytyy olla kuollut. Kuulimme Suillionin lähteneen ainakin 30
ritarin kanssa Imladrisista avuksemme. Emme ole nähneet hänestä jälkeäkään. Et
kai vain luule että..”.
”Mekään emme ole
nähneet häntä”, totesi Welden hivenen kalpeana. ”Siksi huoli painaa mieltäni.
Pelkään jotakin kamalaa tapahtuneen”.
Wedemir katsoi muihin
kauhuissaan. Delemirin sanat kaikuivat taas hänen mielessään. ”Varo Radagast
ruskea, jos tästä koituu jotain pahaa”. Oliko Suillion ja koko ritarien osasto
maksanut hengellään viivytyksen, jonka Delemir oli kokenut? Oliko Kultaisen
kukan veri valunut kuiviin jossakin Imladrisin länsipuolella?
Welden ei enää
sanonut mitään, vaan nyökkäsi Firielille ja meni Derufinin seurassa sisään
auttamaan haavoittuneita.
”Hän on meidän
lahjakkain parantajamme”, selitti Wedemir. ”Legendaarinen sir Einion opetti
hänet ja Welden osaa nyt lähes mitä tahansa”.
Firiel katsoi
hymyillen Wedemiriin. ”Aiot palata Mithlondiin, eikö niin”?
”Kyllä. Heti kun saan
ritarin arvoni. En halua lopettaa koulutusta kesken. Olen ainakin sen velkaa
Melinirille. Odotan että Delemir lyö minut ritariksi ja palaan vasta sitten. Hän
voi tehdä niin heti parannuttuaan, kuten Talwe teki veljelleni”.
”Se olisi
oikeudenmukaista”, vastasi Firiel. ”Kohtasit Anduinin laaksossa sellaisia
vaaroja, että aina se yhtä taistelua vastaa”.
Firiel oli hetken
vaiti ennen kuin jatkoi. ”Tiedätkö, olen nähnyt usein unta miehestä joka
pelastaa minut. Kun tapasimme, luulin että se olet sinä”.
”Olen pahoillani
etten ollut”, Wedemir vastasi hymyillen.
”Ei se mitään. Luulen
että tuo mies on veljesi. Toivon tapaavani hänet ennen pitkää”.
”Pyydän häntä
pitämään sinua silmällä”, lupasi Wedemir. ”Hän on nyt ritari ja voi tehdä niin.
Sitä paitsi, hän on meistä se todennäköisempi pelastajaksesi. Hän on juuri
sellainen..aina auttamassa pulassa olevia ja miettimässä mitä voisi tehdä
toisten hyväksi”.
”Toivon tapaavani
hänet hyvin pian”, Firiel huudahti innoissaan. ”Mutta jokin sanoo minulle että
siihen menee aikaa”.
”Luulen että tapaat
hänet, kun sitä vähiten odotat”, tuumi Wedemir. ”Jos niin on tarkoitettu, niin
tulee myös tapahtumaan”. Hän aikoi vielä jatkaa, mutta samassa mestari Elador
lähestyi heitä portin suunnalta. Hänellä oli jälleen ovela ilme kasvoillaan,
kuin hän miettisi kokoajan kuumeisesti.
”Noviisi Wedemir,
voitteko kertoa minulle kenen kanssa juuri keskustelitte. Harmaa ritari, jonka
katse näkee kaiken ja jonka liikkuminen on keveää kuin parhaalla
saalistajalla”. Elador katseli mietteliäänä sisään majataloon, jonne ritari oli
hieman aiemmin kadonnut.
”Hän on sir Welden”,
selitti Wedemir. ”Kultaisen kukan kymmenes ritari. Tulkitsit hänen liikkeensä
aivan oikein, mestari Elador. Hän on yksi parhaista”.
Elador nyökkäsi
kaikkitietävän näköisenä, mutta Firiel oli seurannut hänen kasvojaan ja nähnyt
samoojan silmien laajenevan hetkeksi, kun hän kuuli Weldenin nimen. Selvästi se
merkitsi jotakin samoojalle. Mutta samantien mies oli taas oma sulava itsensä.
Hänen hymynsä oli herkkää ja mukaansatempaavaa. ”Aivan niin, olisi minun
pitänyt hänet tuntea”, Elador tuumi hyväntuulisesti. ”Kiitoksia sinulle,
Wedemir”.
Elador käveli pois,
mutta katseli kokoajan mennessään majatalon ovea, kuin yrittäen nähdä ikkunasta
mitä Welden teki sisällä. ”Siinä on omituinen mies”, tuumi Firiel. ”Luulen että
hän on hyvin älykäs ja ovela. Vaikuttaa kuin hän miettisi ja harkitsisi asioita
kokoajan”.
”Niin, hän tuntuu
aina ajattelevan kaikkea”, myönsi Wedemir. ”Olen iloinen että hän on
puolellamme”! He nauroivat ja Firiel lähti näyttämään ystävälleen taloa missä
hän asuisi. Kumpikin unohti Eladorin samantien.
Mutta jos he olisivat
olleet tarkkaavaisempia olisivat he huomanneet mestari Eladorin yhä seisomassa
majatalon kulmalla katsellen sisään. ”Sir Welden”, tuumi samooja tietäväisesti
hymyillen, kuin maistellen nimeä. Eikö se ollut nimi jota hänen oli käsketty
etsiä ja pitää silmällä? Lopulta Elador käänsi rakennukselle selkänsä ja
poistui.