ANORIENIN VALTIATAR

 

Firiel istui vuoteellaan nyyhkyyttäen hiljaa. Hänen koko maailmansa oli romahtanut täydellisesti vain muutaman päivän kuluessa. Ensin Firielin isä, Anorienin ruhtinas, oli kuollut. Se ei häntä suuresti surettanut, sillä isä oli ollut kaukainen hahmo, jonka kanssa Firiel oli puhunut vain harvoin. Ruhtinas oli kuollut pitkäaikaisen sairauden uuvuttamana. Se merkitsi valtavaa muutosta nuoren 18 vuotiaan Firielin elämään. Anorienin laki nimittäin sanoi selvästi, että jos ruhtinaalla ei ollut poikaa, vanhin tytär perisi ruhtinaskunnan herruuden ja sen mukana suuresti tavoitellun paikan Gondorin neuvostossa. Lain mukaan Firiel oli siis nyt Anorienin valtiatar, nuoruudestaan ja sukupuolestaan huolimatta. Siihen olisi ollut melkoisesti totuttelemista, vaikka hän oli onneksi saanut hyvin vapaamielisen kasvatuksen, tiesi paljon valtion asioista ja osasi jopa miekkailla yhtä hyvin kuin monet ikäisensä miehet.

 

Mutta Firiel ei saanut aikaa totutella uuteen asemaansa. Sitä ei kestänyt edes kahta päivää. Hän ei oikein vieläkään ymmärtänyt mitä tapahtui. Äkkiä hänet oli vain pidätetty ja teljetty huoneeseensa. Sotilaiden mukaan häntä epäiltiin maanpetoksesta. Firiel ei ymmärtänyt mistä oli kyse. Niinpä hän oli vain itkenyt hiljaa koko päivän ajan.

 

 

Firiel oli viimein nukahtanut. Hän näki unta serkustaan Telentorista, joka oli Minas Tirithissä käskynhaltijan palveluksessa. Telentor ei sanonut unessa mitään, vaan katseli Firieliä vihamielisen näköisenä. Mutta sitten hän katosi ja tilalle nousi kuva nuoresta miehestä, joka näytti aivan haltialta. Hän oli pukeutunut harmaaseen kaapuun, johon oli sydämen kohdalle kirjailtu kultainen kukka. Haltian kauniit kasvot olivat täynnä myötätuntoa ja hän ojensi kätensä, kuin haluten pelastaa Firielin.

 

Neito heräsi hätkähtäen, kun huoneen ovi aukeni. Perheen uskollinen palvelija Heramon astui sisään kantaen tarjotinta. ”Toin teille hieman syötävää, valtiatar”, mies sanoi ystävällisesti. Heramon oli ollut hänen isänsä luotetuin palvelija, joka oli ollut Anorienin ruhtinaiden palveluksessa jo 30 vuotta. Vartijat sulkivat ja lukitsivat oven palvelijan jäljessä.

 

Heti kun ovi oli sulkeutunut muuttui Heramonin ilme ystävällisestä hätääntyneeksi. ”Firiel, sinun täytyy paeta”, hän kuiskasi. ”Pääsi menoksi on muodostettu salajuoni”. ”Mutta en ole tehnyt mitään väärää”, Firiel huudahti. ”He aikovat viedä minut huomenna Minas Tirithiin käskynhaltijan tutkittavaksi. Hän huomaa kyllä syyttämyyteni. Sitä paitsi serkkuni Telentor on siellä. Hän auttaa minua”.

 

”Hssh, puhu hiljempaa, Firiel”, Heramon pelästyi. ”He kuuntelevat varmasti oven takana. He tietävät että pystyisit todistamaan syyttömyytesi hovissa. Siksi et tule ikinä sinne pääsemään”. Firiel hätkähti. ”Mitä tarkoitat, Heramon”? Pelästynyt palvelija tarttui Firielin käteen. ”Minä kuuntelin salaa ja kuulin isäsi sihteerin puhuvan talonväen päällikölle. He aikovat surmata sinut matkan aikana ja väittää että yritit pakoon. He ovat valmiita mihin tahansa. Et tule koskaan pääsemään käskynhaltijan luokse”!

 

Kyyneleet vierivät taas Firielin silmistä. ”Mutta miksi”, hän nyyhkäisi. ”Miksi joku tekisi sellaista”?  Heramon vilkaisi peloissaan ovelle, ennen kuin jatkoi. ”He puhuivat jotakin veljeskunnasta. Luulen että sana Numenore mainittiin myös. Joku haluaa Anorienista tämän veljeskunnan tukialueen”. ”Mutta”, Firiel sai sanotuksi, ”entä Telentor. Eivät he saa ruhtinaskuntaa jos kuolen. Se menee Telentorille”! Heramon laski katseensa lattiaan. Hän ei kestänyt enää katsoa Firielin tuskaa. ”Telentor...he puhuivat myös hänestä. Serkkusi on yksi heistä. Hän on mukana salaliitossa. Hän kuuluu tähän mysteeriseen veljeskuntaan. Sinun on paettava, Firiel, tai kuolet. Ja sitä en kestäisi”!

 

Firiel yritti epätoivoisesti ajatella ja saada jotakin tolkkua kaikkeen kuulemaansa. Telentor aikoi surmauttaa hänet? Hänen oma serkkunsa? Mitä tälle oli tapahtunut Minas Tirithissä? Kuka oli voinut tehdä hänen rakkaasta serkustaan niin tunteettoman ja laskelmoivan? Firiel ei tiennyt vastauksia. Mutta hän tiesi Heramonin olevan oikeassa. Hänen olisi paettava heti! ”Olet oikeassa, rakas Heramon. Minun on lähdettävä”.

 

”He tulevat perääsi”, sanoi Heramon. ”Niin kauan kuin elät ei Telentor voi olla varma ruhtinaskunnastaan. Hän tulee alati pelkäämään paluutasi. He lähtevät perääsi. Minne aiot mennä löytääksesi turvan”? Firiel pudisti päätään. ”En tiedä, Heramon. En todellakaan tiedä missä voisin enää ikinä tuntea oloni turvalliseksi. Ratsastan siis vain pimeään yöhän. Ehkä hevoseni löytää oikean reitin”. Mutta sen sanoessaan Firiel ajatteli jo suuntaa mihin lähtisi. Pako talosta ei olisi vaikeaa. Yksi Firielin esi-isistä oli kauan sitten rakennuttanut salaisia tunneleita taloon. Vain Firiel ja hänen isänsä olivat tienneet niistä, sekä muutama uskollinen palvelija. Hän katoaisi ja veisi oman hevosensa tallista.

 

Mutta mihin hän suuntaisi? Sydän neuvoi lähtemään Minas Tirithiin käskynhaltijan luokse. Mutta järki neuvoi toisin. Se oli helppo ja itsestään selvä suunta. Siksi hänen ajateltaisiin lähtevän sinne. Hänen vihollisensa odottaisivat hänen tekevän juuri niin. Sitä paitsi, Telentor oli Minas Tirithissä ja samoin hänen tukijansa. Kuka tahansa oli taivuttanut serkun puolelleen oli merkittävässä asemassa hovissa. Jos Firiel menisi sinne, olisi hän edelleen kuolemanvaarassa. Siksi hän lähtisi odottamattomaan suuntaan. Rhovanionista he eivät osaisi etsiä häntä! Ehkä hän löytäisi sieltä turvan.

 

 

 

 

 

                                            ANDUININ LAAKSO

 

 

Ilma Anduinin laaksossa oli tuulinen. Eräällä Sumuvuorten viimeisistä kukkuloista seisoi neljä hahmoa ja tarkkaili näkymää edessään. He näkivät leveän virran alapuolellaan ja jokilaakson vehreät niityt ja metsät. Kaukana edessä erottui pienenä silta joen yli. Hahmot kukkulan huipulla olivat haltioita. Kaksi heistä seisoi hieman taaempana näyttäen hieman kyllästyneiltä siihen, että he olivat pysähtyneet ihailemaan maisemia. Molemmat olivat sindar haltioita ja he olivat pukeutuneet vihreisiin vaelluskaapuihin. Haltioiden nimet olivat Daklen ja Dumlin. Aseina heillä oli molemmilla jousi, keihäs ja miekka. Kumpikin oli suhteellisen nuori, mutta seurueen kolmas jäsen oli vielä nuorempi. Wedemir seisoi aivan kukkulan laella ja tarkkaili kiinnostuneena näkymää edessään. Tämä oli hänen ensimmäinen retkensä Anduinin laaksoon ja ensimmäinen tehtävänsä yleensäkin. Wedemir oli noldo ja hieman pidempi kahta sindar toveriaan. Hänellä oli sama aseistus kuin muillakin. Nuori haltia oli vasta noviisi, pyrkimässä Kultaisen Kukan ritariksi. Hän oli juuri päässyt läpi pitkästä koulutuksesta Mithlondissa ja oli nyt suorittamassa ensimmäistä tehtäväänsä noviisina. Hänen rinnallaan seisoi ritari, joka oli ottanut hänet koulutettavakseen.  

 

Ritari partion neljäs jäsen oli kookas ja muita selvästi voimakasrakenteisempi. Hänellä oli aseenaan ainoastaan miekka. Haltia oli pukeutunut harmaaseen kaapuun ja otsalla hänellä oli tähti. Ritarin nimi oli Delemir. Hän oli Kultaisen kukan ritarikunnan ensimmäinen päämies. Koko sir Delemirin olemus kertoi itsevarmuudesta ja määrätietoisuudesta. Hän suorastaan uhkui kätkettyä voimaa. Delemir katseli tarkkaavaisesti edessä olevaan maastoa. Siitä oli jo aikaa kun hän oli viimeksi käynyt Anduinin laaksossa. Päämies yritti muistella reittejä ja asuttuja alueita. Mutta kaikki oli muuttunut niiden päivien jälkeen. Raporttien mukaan ihmiset olivat muuttamassa kohti etelää, pois örkkien tieltä.

 

"Minne me oikeastaan olemme matkalla", kysyi Wedemir. "Luulin että menisimme Sumuvuorille tutkimaan ovatko tiedot örkkien liikehdinnästä totta. Sir Hallas tuskin pärjää siellä yksin"? Delemir oli hetken hiljaa pistäen  muistiinsa maamerkkejä, ennen kuin vastasi. "Mitä sir Hallasiin tulee, hän on tottunut kulkemaan yksin ja selviytyy varmasti. Me enemmänkin tarvitsisimme häntä kuin hän meitä. Mutta me tapaamme hänet sovitussa paikassa kahden viikon kuluttua". He olivat eronneet Hallasista vain kaksi päivää aikaisemmin ja tämä oli suunnannut yksinään Sumuvuorten örkkiluoliin tutkimaan huhuja örkkien voimienkeskityksistä Jättijänkien suuntaan. Myös toinen kokeneimmista tiedustelijoista, sir Delfin, oli liikkeellä Sumuvuorten solissa tutkimassa örkkien toimia. Ritarikunnan johto oli ilmeisesti viime aikojen uutisista enemmän huolissaan kuin suostui myöntämään. Siksi Wedemirin mielestä oli hivenen omituista, että päämies Delemir oli poistunut Imladrisista hoitamaan tätä tehtävää itse.

 

Kaksi Delemirin komentaman Itäisen Ryhmän vanhemmista ritareista oli ollut Imladrisissa heidän lähtiessään sieltä. Sekä loistava, voimakas ja äärimmäisen kyvykäs sir Lawhir että pätevä ja velvollisuudentuntoinen sir Welden olisivat olleet enemmän kuin kykeneviä johtamaan partiota. Mutta Delemir oli lähtenyt itse matkaan. Sir Daklen arveli sen olevan osa Wedemirin koulutusta, sillä Wedemir ei ollut vielä suorittanut yhtään varsinaista tehtävää ennen tätä. Mutta noviisi itse ei uskonut siihen. Delemir oli ollut oudon levoton viime aikoina. Wedemir ei tiennyt miksi, mutta jokin vaivasi päämiestä todella pahasti. Hänen ajatuksensa tuntuivat usein olevan jossakin aivan muualla. Yllättävä Rhovanioniin lähtö sopi tähän täydellisesti.

 

"Me emme voineet mennä Hallasin kanssa, koska meillä on ensin toinen tehtävä hoidettavana. Meidän täytyy mennä erääseen  paikkaan tapaamaan jotakuta, saadaksemme hieman apua", Delemir selitti haluttomasti. Nelikko lähti viimein liikkeelle alas kukkulan rinnettä, Delemir kärjessä. Myös sir Dumlin ja sir Daklen kuuntelivat nyt mielenkiinnolla mitä päämiehellä oli sanottavaa. "Menemme paikkaan nimeltä Rhosgobel ja tapaamme siellä velho Radagast ruskean. Hän asuu tuossa pienessä kylässä Synkmetsän  laitamilla". Toiset nyökkäsivät innostuneesti. Kaikki olivat kuulleet velho Radagastista ja olivat innokkaita tapaamaan hänet. Silti Wedemir ei voinut olla vilkaisematta Sumuvuoriin heidän loitotessaan niistä. Jossain siellä oli kaikkien pitämä Hallas uhmaamassa yksin vaaroja.

 

                     

Ilta alkoi jo pimentyä ja ritarit olivat saavuttaneet Anduinin siltaa ympäröivät tasangot. Eräässä pienessä metsikössä niittyjen keskellä näkyi valoa ja Delemir johti muita tuota metsikköä kohden. "Suurin osa ihmisistä on örkkien ryöstelyjen vuoksi jättänyt nämä seudut", Delemir selitti. "Mutta paljon metsästäjiä ja joitakin rohkeita maanviljelijöitä elää yhä alueella. Tuossa metsikössä on paikallinen kauppapaikka jossa ihmiset vaihtavat metsästämiään nahkoja. Siellä on myös majatalon tapainen, joskin nukkuminen tapahtuu suuressa yhteishuoneessa". "Vietämmekö yön siellä", kysyi Dumlin ja hänen äänestään kuului että hän olisi paljon mieluummin leirinuotiolla tähtitaivaan alla". Delemir pudisti päätään ja vastasi. " Meillä on hieman kiire, sillä ne uutiset örkkien toimeliaisuudesta huolettavat minua. Pelkään että jotakin tavallista suurempaa voi olla tekeillä. Yritetään vain kuulla ihmisiltä tuoreimmat uutiset ja jatketaan sitten vielä matkaa. Haluan päästä ylittämään Anduinin huomenna ja ehtiä seuraavana päivänä Rhosgobeliin".

 

Seurue kulki vähän matkaa hiljaisuudessa, mutta Wedemirin uteliaisuus ei ollut vielä tyydytetty. " Minkä rotuisia ihmisiä täällä elää? Samoja vuorilaisia kuin Rhudaurissa"? Delemir pudisti päätään. "He ovat sukua Rohanissa eläville ihmisille. Aikoinaan koko tuo kansa eli Synkmetsän itäpuolella josta he levittäytyivät myös tänne Anduinin laaksoon. Suurin osa muutti myöhemmin Rohaniin, mutta monet sinnittelevät yhä täällä". Sitten Delemir vaikeni. He olivat nyt lähellä metsikköä ja Wedemir saattoi nähdä että ihmiset olivat rakentaneet sinne kolme rakennusta. Yksi oli varmasti jonkinlainen varasto, ehkä nahoille. Toinen näytti aivan siltä millaiseksi Wedemir kuvitteli suuren yhteistalon missä ihmiset nukkuivat. Kolmannessa rakennuksessa oli paljon ikkunoita ja sen suurista ovista kulki aina välillä sisään ja ulos ihmisiä. Se oli selvästi majatalon väentupa. Wedemir saattoi tarkoilla silmillään nähdä, että jokainen ihminen kantoi miekkaa tai tikaria.

 

Sir Dumlin ensimmäisenä ritarit astuivat sisään majataloon. Hän havaitsi heti, että meneillään oli riita. Kaksi miestä oli vetänyt esiin miekat ja vaanivat toisiaan. Neljän ritarin astuessa sisään kaikki muut kääntyivät katsomaan näitä. Kaikki toiminta pysähtyi. Ihmiset näkivät heti kultaiset kukat kolmen tulijan rinnassa, noviisin merkin Wedemirin kaavussa ja tähden Delemirin otsalla. Viitaten muut pysymään loitommalla Delemir asteli rauhallisesti kahden vaarallisen näköisen aseistautuneen miehen luokse ja jutteli heille vähän aikaa. Miehet laittoivat miekkansa pois ja kättelivät. Sitten Delemir puhui heille vielä vähän aikaa, jonka jälkeen haltiat poistuivat. "Mitä siellä tapahtui", kysyi Wedemir kun he olivat ehtineet ulos. Hän oli ällistynyt siitä että Delemir puuttui riitaan ja vielä enemmän siitä miten nopeasti ongelma ratkesi. "Me olemme Kultaisen kukan ritareita", vastasi Delemir. "Ei pidä ikinä unohtaa, että Eriadorissa vastaamme järjestyksestä, mutta myös muualla ollessamme se kuuluu tehtäviimme. Monet ihmiset täällä tuntevat meidät ainakin maineelta ja ovat valmiita kuuntelemaan. Ja kuulin paljon hyödyllistä tietoa". Wedemir nyökkäsi, alkaen ymmärtää miksi kookas noldo oli ritareiden kunnioitetuin soturi.

 

 

Paria tuntia myöhemmin he pysähtyivät lepäämään ja sytyttivät nuotion. Tähdet tuikkivat heidän yläpuolellaan ja molemmat sindar haltiat vajosivat pian uniinsa, onnellisina paljaiden tähtien alla niin kuin heidän sukukuntansa halusi. Wedemir katseli heitä hetken hymyillen itsekseen. Dumlin ja Daklen eivät puhuneet paljoa, mutta kumpikin vaikutti pätevältä. Hän muisti miten nuorena oli aina ihmetellyt teleri haltioiden viehätystä ulkona erämaissa vaeltamiseen ja paljaiden tähtien alla lämpiminä öinä juoksemiseen tai makailuun nurmikolla. Teleri haltiat pystyivät tuijottamaan tuntikausia tähtiä, tai juoksemaan niiden alla haaveillen ja kokoajan tuntien tähdet yläpuolellaan. Mutta nyt Wedemir oli alkanut pikkuhiljaa tajuta tähtien ja pimeiden öiden tarjoaman viehätyksen. Silti hän ei ollut varma, oliko elämä erämaissa häntä varten. Liiankin hyvin hän muisti myös tuon toisen maailman. Mithlondin valoisat salit, viisaat ruhtinaat, vilkkaat torit ja kauniit neidot. Se kaikki veti häntä puoleensa, kuten hänen isänsä Salmarindil oli ennustanutkin. Toisaalla seisoi täti Melinir, joka halusi hänestä Kultaisen kukan ritarin. Rakkaus näihin kahteen taisteli hänen mielessään alati. Kumpaa hän kunnioittaisi enemmän? Onneksi päätöstä ei tarvitsisi tehdä juuri nyt!

 

 "Olisinpa elänyt kun pimeys ei ollut vielä pelon tuoja", hän sanoi hiljaa. " Kadehdin haltioita jotka elivät muinoin, kun he saattoivat vaeltaa tähtien alla pelkoa vailla. Nyt pimeys huokuu jatkuvaa uhkaa, eikä kukaan voi erämaassa olla rauhallisin mielin". Delemir nyökkäsi. "Mutta maailma voi ehkä vielä joskus olla sellainen. En näe mitään syytä miksi ei voisi olla. Siksi me jaksamme eteenpäin, siksi me vaellamme näissä erämaissa. Tehdäksemme maailmasta paremman, viedäksemme pois pelon". Delemir katsoi hiljaa ylös tähtiin ja alkoi laulaa quenyaksi, kertoen tähtien luomisesta. Siihen ääneen Wedemir nukahti.

 

 

Aikaisin aamulla he olivat jälleen liikkeellä lyhentäen nopeasti matkaansa Anduinin sillalle. Wedemir yritti muistella missä Rhosgobel sijaitsi, mutta ei muistanut nähneensä sen nimistä paikkaa missään kartalla. "Onko Rhosgobel kätketty paikka niin kuin Imladris", hän viimein kysyi edessään ääneti kulkevalta sir Daklenilta. "Rhosgobel sijaitsee hieman vanhan kääpiötien pohjoispuolella, Synkmetsän laidalla", totesi vanhempi haltia. "Radagast on asunut siellä jo satojen vuosien ajan. Yleensä kaikki kartat ovat ajalta ennen Radagastin asettumista sinne, joten Rhosgobelia ei ole merkitty niihin. Jokainen Anduinin laaksossa elävä kyllä tietää missä se on". Viimeisenä kulkeva Dumlin puuttui naurahtaen puheeseen. "Siitä on yllättävän kauan, kun viimeisin gondorilainen kartoitusretkikunta kävi näillä mailla, tai yleensä missään. Ja kääpiöt eivät enää tee karttoja myöskään. Sen vuoksi oikeastaan missään päin Keskimaata ei nykyään voi löytää ajan tasalla olevia karttoja. Me kyllä toisinaan merkitsemme omiin karttoihimme muutoksia, mutta Elrondin hallussa oleviin hienoihin nahkakarttoihin ei saa koskea".

 

Wedemir nyökkäsi. "Ehkä meidän pitäisi joskus organisoida oma kartoitusretkikunta. Se kuulostaa tehtävältä, josta päämies Haldurion voisi innostua". Edestäpäin kuului Delemirin ääni vastaavan. "Ehkä jos meillä joskus olisi hieman ylimääräistä aikaa. Haldurion todellakin innostuisi asiasta. Mutta aina on jotain tekeillä, eikä aikaa ole". Wedemirin ajatukset siirtyivät hetkeksi Haldurioniin. Tumma ritari päämies oli jossakin Sumuvuorten toisella puolella, yrittäen saada selville mitä örkit aikoivat. Hieman aiemmin oli Rivendelliin tullut tietoja, että örkit olivat keskittämässä voimiaan Sumuvuorten keskialueille. Vuorilla oli voimakkaita örkkijoukkoja ja Glorfindel pelkäsi Eriadorin olevan heidän hyökkäyksensä kohde. Siksi ritarit olivat nyt liikkeellä. Osa oli matkalla suojelemaan hajanaisia asutuksia Eriadorissa ja toiset pyrkivät hankkimaan tietoja siitä mitä örkit aikoivat. Tämän vuoksi Delemir oli johtanut partion Anduinin laaksoon.

 

 

Puolenpäivän aikaan he saapuivat sillalle. Missään ei näkynyt ketään. "Muistan lukeneeni että täällä oli jonkinlainen kylä ja jopa majatalo", totesi Wedemir katsellen hieman hämmästyneenä joen tyhjiä rantoja. "Kylä oli satoja vuosia sitten. Ihmiset ovat aikaa sitten poistuneet etelään, Rohaniin, tai joutuneet örkkien surmaamaksi", vastasi Delemir. "Kävin joskus majatalossa ja se oli hieno paikka, jossa kaukaisista maista matkaavat kulkijat tapasivat vaihtaen kuulumisia. Sir Hallas voisi kertoa siitä enemmän, sillä hän kävi paikassa usein". "Katsokaa", huudahti Dumlin ja osoitti tien eteläpuolelle. Wedemir seurasi hänen osoittavaa kättään ja näki lähes heinän peittämän talon perustuksen. Rakennus oli iso ja se oli mustasta väristä päätellen palanut kauan sitten. "Tuossa sijaitsi Anduinin majatalo", totesi Delemir kiinnostuneena. Mutta heillä ei ollut aikaa tuhlattavaksi., Hän viittasi muut seuraamaan ja lähti ylittämään siltaa. Anduin oli jopa täällä latvoillaa hyvinkin 100 metriä leveä joki ja virtasi voimakkaasti. Silta oli kivestä tehty ja näytti kääpiöiden rakentamalta. Kaide sen reunalla oli matala ja Wedemir kurkista yli nähdäkseen alhaalla usean metrin päässä virtaavan joen. "Haistaako joku savun hajua", kysyi Delemir äkkiä. Melkein heti sir Daklen nyökkäsi ja hänen kätensä siirtyi kohti selässä roikkuvaa jousta. Wedemir tunsi myös sieraimissaan heikon savun hajun. Kaikki tempaisivat jousensa esiin ja sir Daklen osoitti kädellään kohti jokea. Joku juoksi vastapäisellä rannalla kohti siltaa. Delemir viittasi muut peräänsä ja lähti juoksemaan sillan yli. Toisella puolella he näkivät että juoksija oli nuori nainen, joka lähes raahasi mukanaan pientä tyttöä.

 

Nainen huusi heille jotain kielellä jota Wedemir ei tunnistanut. Se oli luultavasti pohjalaisten kieltä. Delemir vastasi nopeasti ja he puhuivat hetken. Sitten pitkä haltia kääntyi muiden puoleen. "Pieni örkkijoukko hyökkäsi vähän aikaa sitten hänen perheensä talon kimppuun noin puolenkilometrin päässä täältä. Kaikki perheen miehet ovat metsästämässä ja naiset hajaantuivat metsään. Örkit ilmeisesti ryöstävät taloa". Daklen katsoi hetken aikaa etelään mistä savun haju tuli. "Jos emme tee mitään niin örkit voivat väijyttää kotiinsa palaavat pohjalaiset", hän sanoi huolestuneena. "Aivan", vastasi Delemir nopeasti. "Nainen ei tiedä varmasti montako örkkejä oli, mutta ei yli kymmentä".

 

Neuvottelematta sen enempää Delemir viittasi muut seuraamaan. He jättivät naisen sillalle ja juoksivat kohti etelää. Pian alkoi korkea savuvana näkyä puiden yläpuolella. Örkit olivat sytyttäneet talon tuleen. He ohittivat vauhdilla pienen metsikön ja näkivät tulessa olevan talon ääriviivat Anduinin rannassa. Kuului myös huutoja. "Siellä taistellaan", huusi Daklen ja kiihdytti vauhtiaan. Muut tekivät samoin. He ryntäsivät pysähtymättä suoraan talon pihalle. Juostessaan Wedemirillä oli muutama sekuntia aikaa arvioida tilannetta. Neljä nahkavaatteisiin pukeutunutta isoa ihmistä taisteli kymmenen örkin kanssa, jotka pakottivat ihmisiä perääntymään kohti palavaa taloa. Örkkien selät olivat haltioita kohti. Wedemir näki myös kaksi kuollutta örkkiä maassa.

 

Yksi örkeistä kuuli heidät ja alkoi kääntyä. Mutta Dumlin oli jo laskeutunut polvelle ja ampui nuolen örkin vatsaan. Tämä kaatui ja muut örkit alkoivat samassa kääntyä. Yksi lisää kaatui Daklenin nuolesta. Samassa Delemir kävi heidän kimppuunsa huutaen "Eriador, Eriador”. Kolme örkkiä kaatui hänen miekkaansa lyhyessä ajassa. Neljäs hyökkäsi kohta Wedemiriä joka oli valmiina. Kaksi miekkaa iski yhteen. Örkin miekka oli hieman käyrä ja se oli mustaa terästä, hän ehti havaita. Wedemir heitti vastustajansa taaksepäin ja iski, mutta örkki väisti. Wedemir torjui vastaiskun ja suoritti sitten klassisen Terhal liikkeen. Örkki meni ansaan ja luuli näkevänsä aukon Wedemirin puolustuksessa. Sen isku kuitenkin osui tyhjään ja Wedemir lopetti taistelun tarkalla pistolla. Samaan aikaan Dumlin ja Daklen olivat ampuneet jousillaan vielä kaksi itseään kohti hyökännyttä örkkiä. Yksi oli kaatunut Delemirin miekkaan ja viimeinen kääntyi ja juoksi karkuun. Daklen kääntyi ja tähtäsi hetken. Sitten hän ampui ja örkin pako katkesi tuskanhuutoon. Taistelu oli puolessa minuutissa ohi. Kaikki oli käynyt niin nopeasti että Wedemirin oli vaikeaa tajuta sitä. Hän oli kuullut tarinoita Delemirin miekkamiehen taidoista, mutta ne eivät tehneet hänelle oikeutta. Delemir liikkui kuin salama. Hänen jokaisella liikkeellään ei ollut tarkoitusta kuten Gileasilla, joka lähes pelasi shakkia miekkaillessaan. Delemir sen sijaan meni kuin leijona, suoraan päin luottaen voimaansa ja nopeuteensa. Ja vielä hän ei ollut löytänyt vertaistaan vastustajaa.

 

 

 

 

 

                                            RUSKOKYLÄ

 

 

Haltiat eivät jääneet pitkäksi aikaa taistelupaikalle vaan jatkoivat lähes heti matkaansa. Delemirillä oli kiire, tosin hän ei itsekään tiennyt mihin. Hänet oli vallannut omituinen tunne että kaikkialla ympärillä tapahtui tärkeitä asioita joista hänellä ei ollut aavistustakaan. Niinpä Kultaisen kukan ritarit kiiruhtivat eteenpäin. He vaelsivat vanhaa kääpiötietä itään koko illan ja yön. Aamun tullen he kääntyivät pohjoiseen. Keskipäivän auringon porottaessa korkeimmillaan he viimein nousivat pienen kummun päälle lähellä Synkmetsän reunaa.

 

Wedemir siristi silmiään nähdäkseen paremmin kirkkaassa auringon paisteessa. Heidän edessään noin kilometrin päässä oli pieni kylä. Siinä oli ehkä parikymmentä taloa ja keskellä kylää oli torni. Se ei ollut korkea taivaita hipova torni kuten Orthanc tai Minas Tirith. Torni oli ehkä parinkymmenen metrin korkuinen ja sen laella oli tasanne josta saattoi tarkkailla ympäristöä. Koko rakennus oli tehty oudoista ruskean värisistä kivistä ja samoin kaikki kylän talot oli maalattu ruskeiksi. "Ruskokylä todellakin", totesi Wedemir. “Torni on epäilemättä Radagastin asunto", hän kysyi Delemiriltä. Tämä nyökkäsi. Lukuunottamatta tornia kylä näytti aivan normaalilta, mutta jokin siinä vaivasi Wedemirin mieltä. Lopulta hän keksi syyn. Kylässä oli paljon eläimiä, mikä oli aivan normaalia maalaiskylälle. Mutta nämä eivät olleet kotieläimiä vaan villejä. Paljon jäniksiä, hirviä ja peuroja liikkui talojen lomassa, ja niille oli asetettu lukuisia ruokailupaikkoja. Ja kaikkialla oli suuret määrät lintuja, aivan kaikista lajeista mitä Rhovanionissa oli. Kaikki olivat sovussa keskenään.

 

"Rhosgobel on kaikkien eläinten turvapaikka, jossa ne saavat ruokaa eikä kukaan niitä hätyytä", totesi Dumlin aavistaen mitä Wedemir ajatteli. "Kaikki metsän eläimet ovat Radagastin ystäviä ja ne auttavat häntä". "Juuri siksi me olemme täällä", lisäsi Delemir ja lähti kävelemään kohti kylää. Wedemir seurasi häntä ajatellen jälleen Hallasia jossain pimeissä kaivoksissa yksinään. Radagastissa ja Hallasissa oli jotain niin samanlaista. Eläimet rakastivat molempia. "Radagast ei pidä vieraista", lisäsi Delemir heidän harppoessaan alas kummulta. "Kukaan Rhovanionissa ei pidä vieraista. He ovat epäluuloista väkeä, mutta Radagast enemmän kuin muut. Hän voi olla hieman tyly, mutta siitä ei pidä välittää".

 

 

Pian he lähestyivät kylää. Wedemir huomasi että täällä eläimet eivät pelänneet ritareita, kuin tietäen että niitä suojeltiin. Normaalisti peurat juoksivat samantien nähdessään jousien kanssa liikkuvia haltioita, mutta nyt ne vain katselivat uteliaina. Siellä täällä oli ihmisiä työntouhussa, korjaten peltojaan tai vihannesmaitaan. Kukaan kiinnittänyt heihin mitään huomiota. Sanaakaan sanomatta Delemir marssi kohti tornia ja muut seurasivat. Talojen välistä Wedemir saattoi nähdä Synkmetsän laitamia. Puut olivat synkkiä korkeita lehtipuita. Metsä oli kuin vihreä muuri jonka takana näkyi vain mustaa ja vihreää. He saapuivat tornin juurelle. Sen seinässä oli suuri vihreä ovi ja molemmin puolin pyöreät ikkunat. Tornilla ei selvästi ollut mitään puolustuksellista tehtävää, vaan se oli vain vaikuttava asunto yhdelle Keskimaan velhoista, Radagast ruskealle. Delemir koputti voimakkaasti, vaativasti. Pian ovi avautui itsestään, ääneti. Pari pientä lintua lennähti sisään ja useita ulos. Kaikki neljä haltiaa astuivat yhtäaikaa sisään.

 

Uteliaana Wedemir tarkasteli edessään olevaan huonetta. Se oli pyöreä huone, mikä oli hyvin epätavallista. Yläkertaan johtavat kierreportaat olivat heti ovesta oikealla. Vasemmalla oli takka ja sen edessä mukavan näköisiä lepotuoleja. Takan vieressä oli pitkä kirjahylly ja portaiden alla sänky. Suoraan vastapäätä ovea oli pöytä ja sen äärellä kasvot oveen päin istui Radagast ruskea. Hän oli pukeutunut ruskeaan kaapuun. Radagastilla oli pitkä kapea parta ja tuuheat kulmakarvat. Parran takaa heihin katsoi kaksi tuikkivaa älykkään näköistä silmää. Niiden katse oli äärettömän vakava. Juuri sellaisena Wedemir muisti Radagastin kun oli tämän kauan sitten nuorena nähnyt Rivendelissä, äärettömän vakavana. Saruman oli aina kärkäs korottamaan ääntään ja kiusoittelemaan tai jopa pilkkaamaan toisia. Gandalf taas nauroi helposti ja laski aina leikkiä ellei tilanne ollut äärimmäisen vakava. Mutta Radagast vain tuijotti älykkäillä silmillään paljastamatta tunteitaan, laskematta koskaan leikkiä tai menettämättä malttiaan.

 

"Päämies Delemir", tervehti Radagast ja nyökkäsi hieman. Delemir nyökkäsi takaisin täsmälleen yhtä vähän ja vastasi, "mestari Radagast". Kolme muuta haltiaa kumarsivat syvään. Delemir kääntyi heidän puoleensa. "Saanen esitellä toverini. Sir Dumlin ja sir Daklen, Kultaisen kukan Itäisen Ryhmän ritareita. Ja tämä nuori haltia on noviisi Wedemir". Radagastin silmiin tuli äkkiä kiinnostunut ilme. "Wedemir, itsensä ruhtinas Salmarindilin poika", hän nyökkäsi katsoen Wedemiriin. "Mikä suo minulle kunnian saada näin mahtavia henkilöitä luokseni yhtäaikaa. Valtias Delemir, jonka miekalle ei löydy vastustajaa, ja itse Salmarindil Noldorinin poika Wedemir".

 

Radagast viittasi haltiat istumaan. "Eriadorissa on örkkien kanssa ongelmia", totesi Delemir hypäten suoraan asiaan. " He kokoontuvat vuorilla. Me emme tiedä kuinka monta ja missä. Tarvitsemme apua". "Miksi että lähetä kyvykkäitä ritareitanne vuorille tiedustelemaan", kysyi Radagast. "Varmasti he saisivat paljon tarkempia tietoja kuin minä voisin saada". "Luultavasti", totesi siihen Delemir. "Mutta meillä ei ole enää montaa ritaria ja jos invaasio tulee tarvitsemme kaikki soturit Eriadorissa. Siksi emme voi lähettää juuri ketään pois. Sir Hallas on vuorilla nyt, samoin muutama muu. Me menemme sinne täältä. Mutta tarvitsemme lintuja. Vain ne voivat käydä turvallisesti Gundabadin ja Jättijänkien tukikohtien yllä ja saada selvillä ovatko örkit keskittäneet voimia myös sinne. Mestari radagast, tämä on valkoisen neuvoston asia ja heidän nimissään pyydän apuasi". Radagast oli hetken vaiti. "Ei siis Glorfindel kultaisen asia, vaan neuvoston. Heidän pyyntöään tulen noudattamaan". Wedemir katsoi yllättyneen Radagastiin. Hänelle jäi jotenkin kuva että jos pyyntö olisi ollut Glorfindelin ei Radagast olisi suostunut. Ilmiselvästi Delemir tiesi tämän. Siksi hän oli painottanut valkoisen neuvoston osuutta.

 

"Mutta jos minä teen jotain teidän hyväksi, minäkin tarvitsen teiltä jotakin. Te ette ole ainoita joilla on ongelmia", totesi velho äkkiä. Delemir hätkähti ja tuijotti Radagastia. "Minulla on jo oma tehtäväni. Olen menossa itsekin vuorilla ja sitten mahdollisimman nopeasti Rivendeliin johtamaan toimia örkkejä vastaan", hän kiiruhti selittämään. "Meidänkin kimppuumme örkit iskevät”, huudahti Radagast. ”Olen juuri saanut tietää että suuri joukko on matkalla iskemään Viherkylän kimppuun. Se sijaitsee täältä kahdenpäivän matkan päässä pohjoiseen. Minulla on kyllä joitakin miehiä, joita voin lähettää avuksi, mutta yksinään he menisivät surman suuhun. He tarvitsevat armeijan tuekseen. Minulla ei ole armeijaa, mutta minulla on kolme ritaria ja mahtava sir Delemir". Sanoessaan sen radagastin silmissä oli pieni annos pilkallista hymyä. "Minua tarvitaan Eriadorissa", sanoi Delemir mutta hänen äänensä ei ollut niin varma kuin aiemmin. "Kenelle lintujeni pitää antaa tiedot mitä ne saavat", kysyi Radagast. Delemir oli vielä mietteissään, joten sir Daklen avasi nyt ensi kertaa suunsa. "Tiedot tarvitaan Rivendelissä. Ne pitää antaa päämies Haldurionille,  sillä Elrond ja Glorfindel ovat Valkoisen neuvoston hätäkokouksessa Mithlondissa. Haldurion tietää kyllä mitä tehdä". Radagast nyökkäsi tyytyväisenä ja kääntyi taas Delemirin puoleen. "Haldurion on Rivendelissä. Hän pystyy johtamaan. Teitä ei tarvita siellä, valtias Delemir. Menette pelastamaan Viherkylää". Delemir nyökkäsi, tietäen ettei voinut kieltäytyä. "Me menemme", hän sanoi. "Kuten valani velvoittaa. Mutta pitäkää te huolta, että lintunne tiedustelevat hyvin. Minä kyllä pelastan kylänne, sillä se on tehtäväni". Delemir vilkaisi tovereihinsa. "Ja minulla on armeija mukanani", hän lisäsi ja pitkän noldon silmät välähtivät. Mutta äkkiä Delemir kääntyi Radagastin puoleen ja sanoi haudanvakavalla äänellä, "varo Radagast ruskea, jos tästä seuraa jotain pahaa kuten sydämeni sanoo".

 

                     

Runsaan tunnin kulutta kaikki olivat koolla kylän keskusaukiola. Neljä kultaisen kukan ritaria katseli hieman epäillen 30 miehen ryhmää, joka oli lähdössä heidän mukaansa. Kaikki olivat voimakkaita hyväkuntoisen näköisiä miehiä, mutta eivät mitään sotureita. Kymmenellä heistä oli jouset ja muilla keihäät. Delemir etummaisena ryhmä lähti kulkemaan kohti pohjoista, seuraten Synkmetsän laitaa. Pian Dumlin lähti muiden edelle tiedustelemaan, ja katosi näkyvistä. Yön seurue vietti Synkmetsän laidalla. Metsä veti Wedemiriä puoleensa, mutta hän tiesi että nyt ei ollut aika seikkailuretkille. "Jonain päivänä kuljen tuon metsän läpi", hän totesi itsekseen.

 

 

 

 

 

 

                                                                 VÄIJYTYS

 

 

Seuraavana päivänä he kulkivat hyvän matkaa kohti Viherkylää. Pimeän tultua Delemir lähetti myös Daklenin tiedustelemaan. Kuin aave kokenut haltia katosi pimeyteen. Aamulla leiri heräsi siihen, että molemmat tiedustelijat palasivat takaisin. Kaikki ritarit ja ihmisten johtaja, jonka nimeä Wedemir ei jälkeenpäin muistanut, kokoontuivat Delemirin ympärille. "Ainakin 60 örkkiä on tulossa etelästä", totesi Dumlin. "He marssivat lähempänä jokea saman suuntaisesti kuin me ja ovat hieman edellä". Delemir nyökkäsi ja katsoi Dakleniin. "Toinen paljon suurempi ryhmä on tulossa lännestä, joelta. He ovat suunnilleen yhtä kaukana Viherkylästä kuin me", tämä kertoi.

 

"Hyvin tehty", kiitti Delemir. "Kaksi ryhmää. Meidän on hoideltava pienempi ja lähempänä oleva ja yritettävä sitten ehtiä kylään ennen suurempaa joukkoa. Lähdetään heti matkaan". Delemirin johdolla joukko lähti liikkeelle. Ihmisten silmissä oli nyt huolta ja he kiiruhtivat haltioiden mukana. Daklen opasti heitä ensin tunnin ajan suoraan eteenpäin halki kumpuilevan niittymaan, jonka välillä peittivät pienet metsiköt. Sitten he kaarsivat vasemmalle. Pienen metsikön reunaan joukko pysähtyi. Wedemir tähysti muiden mukana tarkasti etelään ja näki miten linnut pyrähtivät lentoon edellisessä metsikössä. Hän vilkaisi ylös. Taivas oli pilvessä ja hämärä oli jo tulossa. Örkkien ei tärvinnut pelätä aurinkoa. "Siellä rymistellään halki metsikön" totesi Daklen. "Tulevat suoraan tähän suuntaan". Delemir nyökkäsi jälleen kerran. "Levittäytykää", hän komensi. "Odotetaan että ne tulevat riittävän lähellä ja sitten ammutaan minkä ehditään. Minä annan komennon. Sitä ennen kukaan ei ammu. Kukaan ei hyökkää ellen minä niin sano". Kaikki huutelivat "kyllä" huutoja ja ihmiset levittäytyivät metsän reunaan ja piiloutuivat.

 

Wedemir ei ollut ikinä ennen väijyttänyt ketään. Hän tunsi käsiensä tärisevän jännityksestä. Nuori haltia otti esiin jousensa ja asetti nuolen jänteelle. Muiden mukana hän jäi odottamaan. Hetken kuluttua örkit ilmestyivät aukealle ja rymistelivät kohti pohjoista. Niiden reitti veisi ne aivan metsikön ohi. Pian ne olivat niin lähellä että Wedemir alkoi nähdä yksityiskohtia. Monilla örkeistä oli jouset selässään ja käyrät miekat käsissään. Kasvoja ei ollut kaksia samanlaisia. Kaikkien ilme oli kuin irvistys. Wedemir värisi, mutta kovetti sitten itsensä. Tulkoot, hän oli valmis. "62", kuiskasi Daklen hänen vasemmalta puoleltaan laskettuaan örkit. Samassa hän tunsi Delemirin voimakkaan käden olkapäällään. "Tämän porukan pelottamiseksi ei luultavasti tarvita paljoa", kuiskasi Kultaisen kukan päämies. "Tähtää tarkasti äläkä hätäile". Wedemir nyökkäsi. Mutta kuinka lähelle he päästäisivät örkit. Etummaiset olivat nyt vain 60 metrin päässä, eivätkä vieläkään havainneet lehvikossa piileskeleviä vihollisiaan. Wedemir jännitti jousensa ja tähtäsi yhtä keskivaiheilla muodostelmaa marssivaa isoa örkkiä. Koska Delemir oikein antaisi komennon? Örkit tulivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi.

 

Vihdoin Delemir huusi, "ampukaa". Kuului yhtenäinen äänekäs helähdys kun 13 jousta ampui yhtä aikaa. Örkit olivat niin lähellä että kokeneet jousimiehet eivät voineet ampua ohi. Kolmetoista tummaa hahmoa sortui maahan. Wedemir repi jo uutta nuolta esiin ja etsi uutta maalia. Örkit säntäilivät sinne tänne ja joku huusi komentoja käheällä äänellä. Wedemir huomasi huutajan ja tähtäsi, mutta samassa Daklenin pitkä tumma nuoli ilmestyi örkin vatsaan. Wedemir tähtäsi nopeasti viereiseen soturiin ja ampui. Tämä kaatui maahan. Ainakin kaksikymmentä örkkiä oli nyt kaatunut. Pieni joukko kiljaisi raivosta ja hyökkäsi kohti metsää. Delemir ponnahti ylös kohtaamaan heidän hyökkäystään. Useita ihmisiä syöksyi hänen avukseen. Lyhyessä lähitaistelussa kaksi ihmistä sai lieviä haavoja ja 6 örkkiä surmattiin. Samaan aikaan jousimiehet ampuivat nuolen toisensa jälkeen. Jotkut örkit vastasivat omilla jousillaan ja kaksi aukealle hyökännyttä ihmistä kaatui kuolleena maahan. Haltiat kohdistivat nyt omat nuolensa jousiörkkeihin ja kolme kaatui. Silloin örkeille riitti. Ne kääntyivät ja juoksivat kohti etelää. Jotkut ihmisistä juoksivat perään, mutta Delemir pysäytti heidät. "Seis, miehet, seis". Hän viittasi pohjoiseen. "Viherkylä on tuolla ja sinne on matkalla örkkien pääjoukko. Antaa näiden juosta karkuun, meidän täytyy ehtiä kylään ennen örkkejä".

 

Delemirin johdolla he lähtivät välittömästi pohjoiseen, jättäen kahden kuolleen ihmisen ja 34 kuolleen örkin ruumiit makaamaan ruohikkoon. Ihmisten silmissä oli nyt uutta kunnioitusta ritareja kohtaan. He katsoivat pitkään Delemiriä rajaton luottamus silmissään. Ja Wedemir alkoi ajatella samoin. He olivat iskeneet pois pelistä pienemmän örkkiosaston ja hän alkoi ajatella että isompikin voitaisiin kukistaa.

 

 

 

 

                                           

                                            VIHERKYLÄN TAISTELU

 

 

Pari tuntia väijytyksen jälkeen saapui nyt 32 henkeen supistunut joukko Viherkylään. Sen edustalla oli pieni kukkula, jolle Delemir ja Wedemir kapusivat tähystämään ympäristöä. Hämärä oli laskeutumassa. "Kohta tulee pimeä", totesi Wedemir. Se olisi etu örkeille. "Tiedän, tarvitaan valoa..paljon valoa". Viherkylä oli suunnilleen samankokoinen kuin Ruskokyläkin. Muutama sata asukasta. Wedemir pudisti päätään. Pimeä oli tulossa ja kylä näytti täysin valmistautumattomalta taisteluun. Tilanne ei näyttänyt kovin lupaavalta. "Talot ovat tiiviinä ryhmänä lähellä toisiaan", totesi Delemir. "Teemmekö parrikadeja", kysyi Wedemir. Kokenut soturi nyökkäsi. "Emme saisi niitä kuitenkaan väijytetyksi". Molemmat lähtivät loikkimaan alas mäkeä kohti kylää.

 

Pian he saapuivat talojen luokse. Ihmisiä kiiruhti taloista heitä vastaan. Yksi heistä lähestyi Radagastin miesten johtajaa. "Luojan kiitos saavuitte", hän totesi kiihtyneenä. "Örkkejä on lähellä, ja tiesimme että Radagast ruskea pelastaisi meidät". Wedemir vilkaisi Delemiriin jonka ilme oli näkemisen arvoinen. Mutta ritarien päämies hillitsi itsensä heti. Johtaja viittasi Delemiriin. "Vanhin, tämä on Kultaisen kukan päämies Delemir. Hän on saapunut hädän hetkellä avuksenne koska Radagast ruskealla ei ollut apua lähettää". Mies joka nyt oli osoittautunut kylän vanhimmaksi kääntyi Delemirin puoleen. "Kiitän avustanne, mutta toivoin enemmän miehiä". Delemir nyökkäsi. "Enempää ei ole, joten meidän täytyy käyttää niitä jotka meillä on. Monta taistelukykyistä miestä teillä on kylässä"? "Minulla on 50 aseistautunutta kyläläistä ja muualta on tullut 20 miestä avuksi", kylän vanhin vastasi. Tämän kuultuaan Delemir ampaisi toimintaan. Kylän keskellä vievät tiet tukittiin parrikadeilla, joita tehtiin kaikesta irti saatavasta puutavarasta. Samaan aikaan Delemir kokosi isoja kekoja heinää kylän edustalla oleville niityille. Kyläläiset pudistelivat sen nähdessään päätään, mutta tekivät silti niin kuin määrätietoinen haltia kehoitti.

 

Parrikadit saatiin juuri valmiiksi kun Daklen saapui juosten kylään. "Örkit ovat noin neljän kilometrin päässä ja tulossa tänne", hän huusi hengästyneenä. Nyt kyläläiset miehittivät parrikadit ja talot. Naiset ja lapset koottiin yhteen vahvasti puolustettuun taloon. Kylän keskelle vei neljä reittiä, jotka oli linnoitettu. Kukin ritari otti nyt Delemirin käskystä yhden parridakin johtoonsa. Wedemir juoksi omalle sektorilleen. Paikalla oli jo 20 ihmistä. Osa heistä oli vanhoja miehiä. Vain kahdeksalla oli jouset. Wedemir veti syvään henkeä. "Toivottavasti kukaan ei hyökkää tältä puolelta", hän totesi itsekseen. Miehet näyttivät pelokkailta ja hän oli vain noviisi! He suojautuivat parrikadien taakse ja odottivat. Wedemir pyrki näyttämään hyvää esimerkkiä seisomalla parrikadin takana hyvin näkyvissä. Hän kierteli mieheltä toiselle pyrkien rohkaisemaan näitä. Tämä oli ensimmäinen kerta kun hän joutui olemaan tehtävän aikana yksinään. Ja toivottavasti viimeinen kerta vähään aikaan. "Ne tulevat", kuului vaimea huuto kylän toiselta laidalta. Oli pimeää ja kuu oli pilven takana. Wedemir kykeni erottamaan metsän ääriviivat kaukana niityn toisella puolella, mutta ei mitään sen tarkempaa. Ensi kertaa elämässään hän toivoi omaavansa saman näön kuin teleri haltiat. Samassa joku juoksi paikalle takaapäin. Se oli Delemir. "Niiden pääjoukko on toisella puolella kylää. Lähetä 5 jousimiestäsi sinne auttamaan. Ole valppaana, tälle puolelle voi eksyä joku pieni porukka". Wedemir nyökkäsi ääneti ja viittasi osan jousimiehistään poistumaan. Nämä katosivat pimeään. Wedemirillä oli nyt vain kolme jousimiestä.

 

Yhtäkkiä hiljaisuus katkesi meteliin. Hurjasti karjuen örkit hyökkäsivät toisella puolella kylää. Urheasti ne kävivät kahta parrikadia vastaan. Wedemir ei nähnyt talojen läpi mitä tapahtui. Sitten tulinuolet viuhuivat ilman halki ja sytyttivät heinäkasoja. Yö oli valaistu. "Ampukaa", kaikui Delemirin suuri ääni halki yön ja jouset alkoivat helähdellä. Wedemir näki Daklenin juoksevan sektoriltaan uhanalaiseen suuntaan ja katoavan talojen taakse. Kuului lisää meteliä ja nyt myös ihmisten kirkkaita huutoja. Siellä täällä miekat kalisivat yhteen, mutta vain harvat. Ihmisillä ei ollut miekkoja! Wedemir horjui kahden vaiheilla. Mennäkö avuksi vai pysyä paikallaan. Mutta Delemir oli käskenyt pysyä! Sitten meteli hiljeni ja ihmisten äänet huusivat riemusta, kunnes tuttu haltiaääni ne hiljensi. Hiljaisuutta kesti viitisentoista minuuttia, sitten örkkiäänet taas huusivat raivosta ja uusi hyökkäys lähti liikkeelle. Daklen ei ollut palannut lohkolleen. Samassa Wedemir havaitsi liikettä edestään. Jokin liikkui pimeyden halki. "Tulinuoli", kuiskasi Wedemir ja yksi jousimiehistä ampui palavan nuolen kohti lähintä heinakasaa. Wedemir jännitti oman jousensa. Heinät syttyivät.

 

Kolmisenkymmentä örkkiä juoksi yön läpi parrikadia kohden. Ne olivat enää 20 metrin päässä. Niillä oli kaikilla pitkä käyrät miekat käsissään ja käheä sotahuuto kohosi kurkuista. Örkit hyökkäsivät eteenpäin. Wedemirin jousi helähti ja lähin örkki kaatui. Kaksi helähdystä lisää ja kaksi tummaa hahmoa kaatui. Viereisestä talosta ammuttiin myös ja pari örkkiä lisää kaatui. Wedemir ampui vielä toisen kerran ja parrikadin eteen ehtinyt örkki kaatui. Sitten haltia paljasti miekkansa. Yksi örkki tarttui parrikadiin ja mitään ajattelematta Wedemir iski sen käden poikki. Toinen loikkasi parrikadille ja uusi isku pitkästi haltiamiekasta katkoi sen jalat. Wedemirin oikealla puolella ollut mies kaatui ja hänen paikalleen pudottautui parrikadilta suurikokoinen örkki. "Eriador", huusi Wedemir ja hyökkäsi. Örkki torjui ensimmäisen iskun ja perääntyi. Wedemir jatkoi samalla vauhdilla eteenpäin iskien oikealta ja vasemmalta. Örkki perääntyi puolustautuen epätoivoisesti. Se kompastui ja kaatui. Wedemirin heilahduslyönti lopetti vihollisen. Kiireesti haltia vetäisi miekkansa vapaaksi ja käännähti ympäri. Örkit olivat pelästyneet puolustuksen kiivautta ja vetäytyivät takaisin pimeyteen. Ainakin 15 oli saanut surmansa, mutta kaksi Wedemirin miehistä oli kuollut ja neljä haavoittunut. Haltia poimi jousensa maasta ja asetti nuolen jänteelle. Nojaten parrikadiin hän jäi odottamaan.

 

Taistelun äänet olivat hiljentyneet myös muualla. "Menen katsomaan mitä tapahtuu", sanoi Wedemir ja lähti kävelemään kohti kylän länsireunaa. Delemir ja Daklen seisoivat joidenkin ihmisten kanssa parrikadilla. Kaikkialla oli ihmisten ja örkkien ruumiita. Örkit olivat päässeet ainakin kerran parrikadin yli, mutta ne oli isketty kiivaassa lähitaistelussa takaisin. Delemirin puku oli veren tahraama, mutta se oli kaikki örkin verta. Wedemir käveli heidän luokseen. "Kaikki hyvin minun suunnallani", hän sanoi. Muut tuijottivat ääneti pimeyteen. Daklen viittasi yhden talon seinustalle. Siellä makasi Kultaisen kukan ritari sir Dumlin. Hänen virheettömät kasvonsa tuijottivat ylös taivaalle, eikä niissä näkynyt jälkeäkään tuskasta tai huolesta. Mutta Dumlin oli kuollut. Hänen eteensä oli joku, luultavasti hänen parinsa sir Daklen, asettanut verisen miekan joka oli tappanut ritarin. "Ne taisivat saada tarpeekseen", totesi Daklen vaimeasti. "Ehkä", vastasi Delemir. "Ne ovat menettäneet paljon sotureita. Niin olemme tosin mekin". Ja hän vilkaisi tahtomattaan Dumlinin ruumiiseen. "Niillä on jotain mielessä" yksi ihmisistä lähes kuiskasi. Delemir nyökkäsi. Samassa he näkivät yksinäisen örkin kävelevän näköpiiriin. Sillä ei ollut asetta, ja molemmat kädet olivat ylhäällä rauhan merkiksi. "Paljon kuolleita", huusi örkki puutteellisella yhteiskielellä. "Paljon kuolleita lisää pian, ellei sovita". "Haluaako se tehdä sopimuksen", kysyi Wedemir ällistyneenä. "Me haluamme karjan. Ruokaa", jatkoi örkki rahisevalla äänellä. "Te haluatte säilyä hengissä. Me teemme sopimuksen. Meidän päällikkö taistelee teidän päällikköä vastaan. Me voitamme, saamme karjan, te voitatte, me menemme kotiin".

 

Kaikki kääntyivät katsomaan Delemiriin. "Voiko sen sanaan luottaa", kysyi kylänvanhin. "Emme kai me voi sopia örkkien kanssa", ihmetteli Wedemir. "Se olisi ennenkuulumatonta". "Mitä meillä on menetettävää", kysyi tähän Daklen. "Niitä on enemmän kuin meitä. Olemme pattitilanteessa. Ne eivät voi päästä sisään ja me emme pääse ulos, ja meillä on kiire". Delemir tuijotti hetken örkkiä. Sitten hän kääntyi muiden puoleen. "Me hyväksymme. Ne voivat piirittää meitä täällä päiväkausia ja siihen meillä ei ole aikaa. Jos tapan niiden päällikön, muut menettävät rohkeutensa ja palaavat kotiin. Se on näiden sumuvuorten örkkien tapa. Ne eivät jatka ryöstöretkeä jos päällikkö kuolee". 

 

Ja niin se järjestettiin, Viherkylän kuuluisa kaksintaistelu. Haltiat eivät ikinä saaneet selvillä mikä oli örkkipäällikön nimi. Aamuhämärän aikaan, jotta kummallekaan ei olisi etua, asteli Delemir niitylle ja kohtasi siellä örkkien päällikön. Se oli suuri ja voimakas örkki, joka katseli Delemiriä kuin koira lihapalaa. Delemir oli täysin rauhallinen ja ilmeetön. Wedemir näki koko kaksintaistelun parridakilta. Molemmat vetivät esiin miekkansa ja kiertelivät toisiaan. Sitten miekat iskivät yhteen. Örkki oli todella hyvä, mutta aina Delemirin pitkä miekka ehti sen iskujen eteen. Kaksikko tanssi ympäri niittyä, iskien ja torjuen. Ja sitten se tapahtui. Yllättävällä liikkeellä Delemir iski kohti örkin alavatsaa. Tämä torjui hädintuskin. Seurasi kaksi voimakasta iskua jotka ajoivat örkin pois tasapainosta. Se horjahti taaksepäin ja Delemirin miekka nousi ja laski. Örkki kaatui kuolleena maahan.

 

Delemir palasi parrikadille ja kun aamuaurinko tuli joitakin tunteja myöhemmin esiin puiden takaa örkit olivat poissa. He hautasivat Dumlinin kylän hautausmaalle yhdessä muiden puolustuksessa kuolleiden joukkoon. Örkkejä ei enää nähty Viherkylän lähistöllä sinä kesänä.

 

 

 

 

 

 

                      LISÄÄ ODOTTAMATTOMIA VIIVYTYKSIÄ

 

Firiel tunsi miten nuoli osui hevoseen ja se kaatui. Epätoivo sai hänessä vallan. Hän oli hukassa! Veljeskunnan palkkasoturit olivat löytäneet hänet Esgarothista joitakin päiviä aiemmin. Firiel oli kuitenkin aina varuillaan. Hän pakeni hevosensa selässä yöhön. Mutta he eivät luovuttaneet. Eivät nyt kun saalis oli niin lähellä. Firiel tunsi jo heidän tapansa. Edellä liikkui pieni partio, joka löysi saaliin. Perässä tuli suurempi joukko, joka puuttui tilanteeseen, jos partio ei onnistunut. Esgarothissa jotkut majatalon asiakkaista olivat puuttuneet tapahtumiin samalla kun Firiel oli paennut. Pääjoukko oli sitten syöksynyt partionsa avuksi. Ratsastaessaan etelään oli Firiel nähnyt korkeiden lieskojen nousevan majatalosta. Kuinka moni majatalon väestä oli maksanut hengellään Firielin vierailun siellä?

 

Nyt he olivat löytäneet hänet jälleen. Neito oli pysähtynyt tienvarteen lepäämään, kun hän oli kuullut kavioiden kopinan. Aavistus oli saanut hänessä vallan ja hän oli loikannut hevosensa selkään. Kun palkkasoturit ilmestyivät näkyviin oli hän jo liikkeellä. Takaa-ajo oli alkanut!

 

Nyt Firiel lensi ilman halki hevosen kaatuessa hänen altaan. Hevonen oli ollut hänen kanssaan siitä yöstä asti, kun hän oli paennut Anorienista. Se oli hänen ainoa jäljellä oleva linkkinsä kotiin. Nyt tuo ratsu kaatui ääntä päästämättä kuolleena tien pinnalle. Firiel lensi sen hevosen yli suoraan tien laidan nurmelle. Hän kuuli miesten innostuneet huudot ja kavioiden töminän, kun he lähestyivät.

 

Hän ponnistautui heti jaloilleen ja tunsi onnekseen, ettei mitään ollut murtunut. Hän voisi yhä selvitä, jos vain pääsisi metsään. Firiel lähti juoksemaan, mutta samassa suuri ruskea hevonen tukki hänen tiensä. Sen selässä istui tummaan vaellusasuun pukeutunut arpinen palkkasoturi. Mies näytti nauravan. Firiel paljasti lyhyen eket miekkansa ja juoksi oikealle. Mutta samassa hän kuuli kavioiden kopinan aivan läheltä. Joku potkaisi häntä ja Firiel kaatui maahan.

 

Hän kierähti ympäri ja näki kahden miehistä jalkautuneen. He juoksivat häntä kohti miekat koholla. Firiel ponnistautui taas pystyyn. Miekka tuli viuhuen häntä kohti ja Firiel torjui sen iskun. Mutta hän oli poissa tasapainosta ja lensi iskun voimasta selälleen. Mies astui ilkeästi hymyillen eteenpäin ja kohotti miekan antaakseen tappoiskun.

 

 

Wedemir käveli noin viisi metriä Delemirin jäljessä. Sir Daklen oli kärjessä. Kaikki olivat olleet vaitonaisia sen jälkeen kun he olivat lähteneet kylästä. Delemir oli vain kehottanut Daklenia ottamaan suunnan suoraan kohti siltaa. Sen jälkeen he olivat vain kävelleet. Kukaan ei ollut maininnut sir Dumlinia sanallakaan. Wedemir arveli, että Daklen suri tätä liikaa ja Delemir taas oli selvästi huolissaan. Päämies ei sanonut syytä huoleensa, mutta se oli itsestään selvää. Jossakin Sumuvuorten länsipuolella hänen ritarinsa luultavasti valmistautuivat puolustamaan Eriadoria. Mutta heidän päämiehensä vaelteli jossakin Rhovanionissa Radagast ruskean asialla. Delemirin täytyi olla raivoissaan. Mutta hän kätki sen hyvin.

 

Vanha kääpiötie näkyi jo edessäpäin puiden keskellä. Kun he saavuttaisivat sen he voisivat kääntyä ja kulkea tietä myöten länteen, sillalle, ja aina Imladrisiin asti. He tapaisivat jälleen Hallasin ja...

 

...kilahdus kuului selvästi muuten niin hiljaisessa ympäristössä. Kaksi miekkaa iski yhteen ja joku huusi. Tai pikemminkin kiljaisi kirkkaalla äänellä. Wedemir kuuli kouluttajansa äänen mielessään. Se joka reagoi ensimmäiseksi ja oikein! Se voittaa! Reagoi oikein ja reagoi heti. Mutta Wedemir ei reagoinut. Hän jäi hämmästyneenä katsomaan mitä tapahtuisi.

 

Daklen oli jo liikkeellä ja juoksi kohti tietä. Hän juoksi todella vimmatusti. Delemir loikki samaan suuntaan miekka paljastettuna. Wedemir lähti automaattisesti päämiehen jälkeen. Sir Daklen katosi hetkeksi näkyvistä suuren pensaan taakse. Wedemir kiihdytti juoksuaan ja pääsi Delemirin rinnalle. Yhtäaikaa he kiersivät pensaan. Tie oli nyt vain kymmenen metrin päässä edessä. Mutta Daklen oli lähtenyt kohti itää ja siellä odottavaa Synkmetsän reunaa. Ennen metsää oli heidän edessään nurmea kasvava kenttä. Wedemir katsoi hämmästyneenä näkymää edessään.

 

Nuori nainen oli maassa ja ryömi selällään epätoivoisesti taaksepäin. Hän oli pukeutunut vaatimattomaan tummaan vaelluspukuun. Naisen hiukset olivat pitkät ja tummat. Kasvot olivat kauniit, mutta nyt pelon vallassa. Wedemir oli ollut kylliksi tekemisissä ihmisten kanssa nähdäkseen, että nainen oli vielä nuori.

 

Leveäharteinen mies käveli naisen rinnalla, kun tämä yritti ryömiä kauemmaksi. Miehen miekka oli kohotettuna pistoon ja hän nauroi. Toinen mies käveli heitä kohti miekka kädessään. Myös hän nauroi. Neljä muuta miestä istui hevosten selässä ympäröiden kaksikkoa ja katkaisten naisen kaikki pakotiet. He olivat kaikki vaarallisen näköisiä miehiä, joiden kasvojen ja käsien arvissa näkyivät lukuisien kapattatappeluiden ja taisteluiden jäljet. Nainen oli vain sekuntien päässä kuolemasta.

 

Samassa sir Daklen oli jo laskeutunut polvelle ja hänen suuri jousensa lauloi. Kuoloniskua antamaan valmistautunut mies lennähti taaksepäin ja kaatui maahan värisevä nuoli rinnassaan.

 

Hetkeen kukaan ei liikkunut. Miehet katsoivat toisiinsa ällistyneinä. Sitten he näkivät jousimiehen vain parinkymmenen metrin päässä. Kaksi muuta miestä tuli juosten heitä kohti miekat käsissään. ”Tappakaa heidät”, huusi yksi. Kolme heistä kannusti hevosiaan kohti haltioita. Neljäs satulassa yhä istuva mies veti esiin jousen ja alkoi jännittää sitä. Samalla maassa seisova miekkamies jatkoi kävelyään naista kohti. Tämän täytyi kuolla, tuli mikä tuli!

 

Daklenin jousi helähti uudelleen ja jousimies putosi satulasta nuolen lävistettyä hänen kurkkunsa. Daklen oli tappavan tarkka jousiampuja, kunhan sai tähdätä rauhassa. Kolme ratsumiestä syöksyi heitä kohti miekat koholla. Wedemir väisti heidät ja ryntäsi keihäs kädessä kohti maassa kävelevää vastustajaa. Tämä oli juuri ehtimässä naisen luokse, kun Wedemir heitti keihäänsä. Se osui miehen selkään ja tämä putosi polvilleen. Noviisi jatkoi juoksuaan miestä kohti, mutta ei ehtinyt ajoissa. Nainen poimi maasta eket miekan ja leikkasi sillä kylmästi miehen kurkun auki.

 

Wedemir käännähti ympäri, mutta näki heti ettei hänen apuaan tarvittu. Sir Delemir oli pudottanut tarkoilla iskuilla kaksi miestä satulasta ja surmannut nämä. Wedemiriä harmitti, ettei hän ollut nähnyt miten Delemir oli onnistunut siinä. Viimeinen hengissä oleva mies kannusti hevostaan ja pakeni tietä myöten kohti itää. Daklen seurasi hetken miehen menoa suunnaten jousensa tämän selkään, mutta antoi sitten sen laskea. ”Tänään on ollut jo tarpeeksi kuolemaa”, hän totesi.

 

”Ei, älkää päästäkö häntä”, nainen huusi kirkkaalla äänellä. Hänen äänestään kuului yhä pelko. Wedemir kääntyi katsomaan häneen. ”Miksi ei”, hän kysyi ihmetellen. ”Tuo mies ei voi enää vahingoittaa sinua tai meitä. Yhtä hyvin voimme antaa hänen mennä”. Nainen näytti hetken häkeltyneeltä, kuin ei olisi tiennyt mitä sanoa. ”Hänellä saattaa olla muita tovereita”, nuori nainen sai lopulta vastattua. ”Kuka näistä maantierosvoista ikinä tietää”.

 

”No, hän on joka tapauksessa jo mennyt”, sanoi Delemir kävellen heidän luokseen. Hän loi pitkän uteliaan katseen naiseen. Vai oliko tämä vasta tyttö? ”Eikä hän näyttänyt maantierosvolta, vaan pikemminkin palkkasoturilta”, tuumi Delemir mietteliään oloisesti. Hän katsoi naista arvioivasti. ”Mitä sillä on väliä”, nainen huudahti puolustelevasti. ”He yrittivät ryöstää minut. Ei sillä ole väliä keitä he olivat”.

 

Delemir käänsi hetkeksi huomionsa pois naisesta. ”Mitä mieltä olet, sir Daklen? Onko heitä lisää”? Daklen kohautti olkapäitään. ”Mahdotonta sanoa. Mutta hän tuntui kyllä tietävän mihin suuntaan paeta. Meidän olisi pitänyt napata heidän hevosensa. Nyt ne juoksivat pakenijan perään”. Delemir nyökkäsi katsellen metsään katoavia hevosia. ”Merkillistä, todellakin. Aivan kuin ne olisi koulutettu pysymään yhdessä”, päämies totesi. ”No, meillä ei ole aikaa jäädä sitä miettimään”.

Harkittuaan hetken Delemir kääntyi taas naisen puoleen. ”Saanen esitellä itseni. Olen Kultaisen kukan sir Delemir. Kanssani on ritarini sir Daklen ja noviisini Wedemir”.

 

Firiel hymyili itseään Delemiriksi kutsuvalle miehelle. Hän tunsi olevansa turvassa ainakin hetken aikaa. Etenkin Delemir ja Daklen kantoivat aseitaan tottuneesti ja vaikuttivat vaarallisilta taistelijoilta. He olivat tehneet hetkessä selvää viidestä veljeskunnan soturista kuin nämä olisivat olleet vain tavallisia maantierosvoja. Mutta silti Firiel hätkähti eniten nähdessään Wedemiriksi esitellyn miehen. Aluksi hän luuli, että tämä oli mies hänen unestaan. Kasvot olivat lähes samat kuin Firielin unessa usein näkemällä miehellä. Miehellä, joka halusi auttaa häntä. Mutta ei, mies ei sittenkään ollut sama, vaikka yhdennäköisyys oli merkittävä. Hän oli pukeutunutkin samoin. Ja kasvojen kauneus oli jotakin hämmästyttävää.

 

”Minä olen Firiel”, hän vastasi hymyillen edelleen. ”En voi kylliksi kiittää teitä. Pelastitte henkeni”. Samalla idea alkoi hitaasti muodostua Firielin mielessä. Hän ei voinut luottaa kehenkään. Sen hän oli oppinut pakomatkansa aikana. Mutta nämä miehet..he näyttivät aivan..”Oletteko te haltioita”, hän sanoi äkkiä suoraan, kun ei muutakaan keksinyt.

 

Delemir katsoi Firieliin hämmästyneenä. Hän näki äkkiä naisen kasvoilla pelkoa ja tämä vilkaisi kohti itää, mihin rosvo oli kadonnut. ”Kyllä, me olemme haltioita”, Delemir vastasi vilkaisten tovereitaan. Kaikkien Kultaisen kukan tunnukset olivat selvästi näkyvissä. ”Minähän sanoi olevani Kultaisen kukan Delemir. Sinä et taida olla täältäpäin, eikö niin”?

 

Firiel pudisti päätään. ”Olet oikeassa, Delemir. En ole täältä. Olen vain läpikulkumatkalla. Nuo miehet..luulen että he kuulivat Esgarothissa matkastani ja luulivat minulla olevan rahaa. Pakenin heitä pitkän matkan. En edes tiedä kuinka kauan, kunnes he lopulta saavuttivat minut”. ”Olet turvassa nyt”, kiiruhti Wedemir sanomaan ritarillisesti. Mutta Delemir viittasi hänet olemaan vaiti. Jotakin oli pielessä, päämies aavisti. Mutta hän ei tiennyt mitä!

 

”Tässä kaikessa on jotakin hämärää”, tuumi Delemir. ”En näe mitä ja se vaivaa minua. Mitä sanottavaa sinulla on, Firiel”? Firiel näytti surulliselta. ”En petä teitä mitenkään, Delemir. En pysty vastaamaan tuohon kysymykseen millään muilla sanoilla”.

 

 

Delemir kohautti olkapäitään. ”Olkoon niin”, hän vastasi. ”Meille ei ole aikaa jäädä tähän sitä selvittämään. Hätä ajaa meitä ja kiire on päällämme. Jää siis hyvästi, salaisuuksien neito. Ja jos sinulla on rahaa, palkkaa jostakin muutama seuralainen kulkemaan kanssasi. Se voi pitää rosvot loitolla”.

 

Firiel hätääntyi, kun haltia kääntyi ja lähti kävelemään kohti tietä. He aikoivat jättää hänet tänne. ”Ei, odottakaa”, hän huudahti hädissään. ”Ette voi vain jättää minua tänne. Mitä jos rosvot palaavat”? Delemir kääntyi ja katsoi naista taas arvioivasti. ”Minulla ei ole aikaa selvittää mitä on tekeillä”, hän sanoi. ”Toinen on tehtäväni nyt. Muuten ei jättäisi sinua tähän. Enkö jo sanonut, että kiire on päällämme ja ajaa meitä eteenpäin”?

 

Wedemir vilkaisi Dakleniin ja he vaihtoivat nopean katseen. ”Delemir. Ehkä voisimme viedä hänet sillalle asti”, totesi Daklen. ”Hän voisi saada apua majatalosta ja ostaa uuden hevosen. Se ei hidastaisi meitä paljoakaan”. Delemir katsoi Dakleniin tyytymättömänä. ”Voi, sir Daklen on oikeassa”, huudahti Firiel nähden taas mielessään toivon. ”En hidasta teitä. Lupaan sen. Olen vaeltanut pitkään ja jaksan kyllä. En tule olemaan lainkaan vaivaksi ja...”. ”Hyvä on, riittää”, Delemir kohotti kätensä hiljaisuuden merkiksi. ”Me viemme sinut majataloon, mutta siitä eteenpäin on matka omasi”.

 

 

He kävelivät eteenpäin tietä myöten. Sir Daklen oli taas kärjessä jousineen. Delemir seurasi häntä. Firiel käveli Delemirin perässä ja Wedemir oli viimeisenä. Välillä Firiel vilkaisi uteliaasti Wedemiriin, yrittäen nähdä tämän silmissä samaa myötätuntoa kuin hänen uniensa miehellä oli. Mutta nuoren haltian ilme oli täysin tutkimaton. Silti, neito tiesi että hänen paras mahdollisuutensa selviytyä oli näiden haltioiden mukana. He voisivat pelastaa hänet. Firiel ei tiennyt miksi, mutta hän vaistosi että niin oli. Pitkästä aikaa hän tunsi olonsa edes hivenen turvalliseksi. Se taas sai Firielissä aina aikaan halun puhua. Hän ei muistanut koska oli vain rennosti jutustellut kenenkään kanssa. Hänen täytyi aina varoa mitä sanoi ja kenelle sanoi.

 

”Olen pahoillani jos viivytän teitä”, hän sanoi katsoen mahdollisimman vilpittömästi Wedemiriin. Tämä tyytyi nyökkäämään. ”Sinun pitäisi sanoa se Delemirille”, vastasi noviisi lopulta. ”Minä olen vain oppilas. Hän on herra”.

”Minä sanonkin. Kunhan tulee sopiva hetki”.

 

”Miksi teillä on niin kiire”, kysyi Firiel lopulta uteliaana. ”Mihin hätä ajaa teitä”?

”Olemme myöhässä”, selitti Wedemir. ”Täyttäessämme velvollisuuttamme olemme joutuneet viipymään tässä laaksossa pidempään kuin oli tarkoitus. Nyt on kiireemme suuri, sillä pelkäämme vuorten toisella puolella olevien toveriemme puolesta. Delemir on ylin komentaja ritarikunnassamme. Hänen kuuluisi olla siellä johtamassa miehiään, eikä täällä palvelemassa jonkun muun tarkoitusperiä”!

 

Firiel ei kysellyt asiasta enempää, vaistoten ettei noviisilla ollut lupa sanoa. ”Wedemir, onko sinulla veljeä”, Firiel sanoi lopulta ajatellen miestä unessaan. Wedemir katsoi mietteliäänä naista. ”Miksi kysyt”, hän ihmetteli.

”En voi sanoa. Se kuulostaisi niin typerältä. Mutta voit silti vastata, onko sinulla veljeä, joka näyttää lähes samalta kuin sinä”?

Wedemir hymyili. ”Kyllä, minulla on muutamaa vuotta vanhempi veli. Meitä luullaan joskus kaksosiksi. Hänen nimensä on Dunlan”. Sanoessaan veljensä nimen Dunlan huokaisi äänekkäästi. ”He voivat olla jo taistelussa. Hän on noviisi kuten minäkin ja pelkään hänen puolestaan, sillä...”. Yksi vilkaisu sir Delemiriltä riitti ja Wedemir vaikeni.

”Ymmärrän enemmän kuin hyvin”, Firiel vastasi. ”Minullakin oli veli. Hän oli paljon vanhempi kuin minä. Kun armeija taisteli Osgiliathissa en voinut nukkua öisin peläten hänen puolestaan. Kun he toivat tiedon hänen kuolemastaan, juoksin vuorille enkä tullut koko päivänä alas. He sanoivat, että oma sotilas oli tullut hulluksi ja iskenyt häntä. He sanoivat että hän...”.

 

Äkkiä Firiel vaikeni, tajuten puhuneensa liikaa. Hän hymyili surullisesti Wedemirille. ”Niin, meillä kaikilla taitaa olla omat salaisuutemme, joista emme saa puhua liikaa. Mutta oikeassa seurassa se on liian helppoa unohtaa”. Wedemir vastasi ensi kertaa Firielin hymyyn ja he jatkoivat kulkuaan äänettöminä. Firiel tiesi nyt sen mitä oli aiemmin vain epäillyt. Veljeskunta ei ollut ainoastaan tappanut hänen isäänsä. Ei, he olivat tappaneet myös hänen veljensä. Ja nyt he aikoivat tappaa hänet! He eivät lopettaisi kesken! Firiel muisti häntä Dorwinionissa auttaneet miehet ja Esgarothin majatalon asukkaat. He olivat kaikki kuolleet, koska olivat auttaneet häntä. Urhea Daklen ja päättäväinen Delemir, jonka pitäisi olla johtamassa ritareitaan jossakin Eriadorissa. Kuolisivatko hekin Firielin tähden? Mitä pahaa siitä seuraisi vuorten toisella puolella? Ja ihana Wedemir! Eikö hänestä koskaan tulisi ritaria? Ei, niin ei saanut käydä. Ei Firielin takia.

 

”Sir Delemir, odottakaa”, Firiel huusi ja juoksi päämiehen luokse. ”Minä...”, hetken Firiel epäröi. ”Minä jään tähän. Menkää te vain. En halua viivyttää teitä. En jos muiden henki on vaarassa sen vuoksi. En halua moista vastuuta ylleni”.

Delemir katsoi Firieliin yllättyneenä ja näki että tämä oli tosissaan. Laskelmoiva varovainen ilme nuoren naisen kasvoilta oli poissa. ”Et sinä viivytä meitä”, ritari vastasi. ”Viemme sinut majataloon, kuten lupasimme”.

 

Firiel nyyhkäisi. ”Ei, et ymmärrä, sir Delemir. Minä jään tähän ja te jatkatte matkaa. Minä ansaitsen sen, kun vaaransin teidät”.

”Mitä tämä tarkoittaa”, Delemir huudahti. ”Selitä heti, Firiel”.

”Minä...eivät ne olleet rosvoja. Ne miehet ovat täällä tappamassa minut. Heitä on lisää. Tiedän että he palaavat. He eivät lepää ennen kuin olen kuollut. Ajattelin, että pääsisin teidän mukananne turvaan. Olen pahoillani että vaaransin teidän. Kaikki ketkä ovat auttaneet minua, ovat kuolleet. Minä jään tähän ja te menette. Ritarinne tarvitsevat teitä, sir Delemir”.

Delemir vilkaisi Dakleniin ja sitten takaisin Firieliin. ”Miksi he haluaisivat sinun kuolevan, Firiel”?

Neito vilkaisi Wedemiriin rukoillen silmillään tätä olemaan hiljaa. ”He tappoivat isäni omaisuutemme vuoksi”, hän selitti. Se oli teknisesti totta. ”Mutta niin kauan kuin elän, he pelkäävät, että palaan vaatimaan mitä minulle kuuluu. Olen paennut..niin pitkään etten muista kohta enää aikaa jolloin elin rauhassa. Ehkä sen kuuluukin päättyä nyt”.

 

”Me olemme Kultaisen kukan ritareita”, totesi Delemir katsoen neitoon. ”Mitä suurempi on hätäsi, sitä suurempi velvollisuus on meillä auttaa sinua. Vaikka itse Dol Guldurin noita tulisi sinua hakemaan, emme me voisi jättää sinua, Firiel. Mutta kiitos että varoitit meitä. Ainakin tiedämme nyt olevamme vaarassa”. Delemir vilkaisi Wedemiriin ja rypisti otsaansa. Mutta noviisi ei sanonut mitään, vaikka hän ajatteli Osgiliathia ja siellä käytyä taistelua. Firielin veli oli ollut Gondorin armeijassa. Hänen käyttäytymisensä oli ylhäistä. Wedemir huomasi epäilevänsä, oliko kyse sittenkään pelkästään omaisuudesta?

 

 

Delemir kääntyi jatkaakseen matkaa. Mutta sir Daklen kohotti kätensä pystyyn. ”Odottakaa”, hän sihahti ja kuunteli hetken paikoillaan. ”Hevosia”, hän huudahti lopulta. ”Useita kymmeniä. Ne lähestyvät nopeasti tietä myöten”. Delemir seisoi hetken paikoillaan. Taas oli tullut se hetki, tiesi Wedemir. Heidän täytyi reagoida nopeasti ja oikein! Sitten Delemir oli jo liikkeellä. ”Pois tieltä”, tämä huusi. ”Etelään”.

 

Miksi etelään, ihmetteli Wedemir juostessaan viimeisenä. Sitten hän näki saman minkä Delemirkin oli nähnyt. Edessä oli kivikkoinen rinne, joka muuttui sitten tiheäksi metsäksi. Se ei ollut mitään ratsumiesten maastoa. He juoksivat minkä jaloistaan pääsivät. Äkkiä takaa alkoi kuulua huutoja.

Wedemir kääntyi katsomaan. Ainakin viisikymmentä ratsumiestä tummissa kaavuissa oli tiellä. Huudot kertoivat heidän havainneen juoksevat haltiat. Muutama mies veti esiin jousia. "He ampuvat", huusi Wedemir varoituksen ja kiihdytti vauhtiaan. Samassa jouset jo helähtivät. Kaksi nuolta viuhahti Wedemirin ohi osuen vaarattomina suureen puuhun. Wedemir kuuli tutun äänen vastaavan. Daklenin suuri haltiajousi lauloi. Ritari oli ylempänä rinteessä ja tähtäsi rauhallisesti. Tuskanhuuto kertoi haltian osuneen. Wedemir riskeerasi uuden vilkaisun taakseen. Yksi ratsumies oli pudonnut maahan eikä liikkunut. Ihmisten jouset helähtelivät jälleen ja nuolet viuhuivat haltioiden ohi. Matka oli jo liian pitkä heille ja nuolet ammuttiin liian hätäisesti.

 

Daklen sen sijaan tähtäsi pitkään ennen kuin ampui. Toinen ihminen putosi hevosen selästä ja jäi huutamaan apua maahan. Daklen ponnahti pystyyn ja juoksi muiden perään. Sitten he ehättivät metsään ja pois näköpiiristä. Edessä oli pian mäen huippu, jonka yli Delemir juoksi muut perässään. Sitten Daklen kiri hänen ohitseen ja otti johdon. Metsässä Daklen suoritti suunnilleen kaikki tuntemansa juonet takaa-ajajien eksyttämiseksi. Pimeän tullen oli selvää että palkkasoturit eivät olleet enää jäljillä. He lepäsivät joitakin tunteja.

 

Wedemir oli iloinen, ettei ollut kokenut ritari jolta odotettiin päätöksiä. Hänen ei tarvinnut reagoida ensimmäisenä ja oikein, eikä hänen tarvinnut miettiä miten he pääsisivät joen yli. Hän makasi suuren kuusen juurella lepuuttaen väsyneitä jalkojaan. Firiel nukkui viereisen puun alla. Delemir ja Daklen olivat noin kymmenen metrin päässä tarkkaillen ympäristöä ja puhuen vaimealla äänellä. "Kun he eivät löydä meitä he hajaantuvat", kuului Daklen sanovan. "Toinen osa menee sillalle ja estää meitä ylittämästä jokea. Toinen osa jatkaa etsintää. He ovat jossain lähellä. Onneksi tämä on huonoa maastoa hevosille". Delemir sanoi jotain mitä Wedemir ei kuullut ja sitten Daklen vastasi. "Luulen että voisimme ylittää Anduinin jossain etelämpänä. En tiedä yhtään kahlaamoa, mutta voisimme tehdä pienen lautan. Parin päivänmatkan päässä täältä etelään on joen keskellä pieni saari. Se on paras paikka ylittää, sillä joki virtaa hitaasti". "Hyvä", vastasi Delemir. "Koitamme ylittää joen sieltä". ”

 

”Entä Firiel”, kysyi Daklen vilkaisten nukkuvaan neitoon.

”Hän tulee mukanamme ainakin joen yli. Emme voi jättää häntä niin kauan kuin takaa-ajajat ovat lähellä”. Daklen nyökkäsi. Wedemir sulki silmänsä ja yritti saada hieman unta ennen kuin he lähtisivät taas liikkeelle.

 

 

He olivat jo ehtineet hyvän matkaa etelään. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta saaden haltiat hikoilemaan. Daklen oli jälleen kärjessä tarkkaillen ympäristöä. Hän näytti hetki hetkeltä huolestuneemmalta. Delemir ja Firiel seurasivat vähän matkan päässä ja Wedemir piti jousi kädessä perää. Samassa Daklen pysähtyi ja viittasi muut luokseen. Hän osoitti itään. Noin puolen kilometrin päässä oli lintuparvi pyrähtänyt lentoon, asia jota Wedemir ei ikimaailmassa olisi huomioinut. "Ne ovat jo lähellä" totesi Daklen kuivasti. "He ovat myös takanamme, luulen. Ne etsivät meitä eivätkä aio luovuttaa. Yrittivät luultavasti pussittaa meidät jokea vasten". Delemir nyökkäsi vakavana, mutta Wedemir ei hetkeäkään uskonut että Delemirin onni olisi hylkäämässä heidät. Hän muisti ruhtinas Glorfindelin kertoneen miten kauan sitten Lindonin joukot olivat rynnäköineet Morannonia vastaan. Ilma oli ollut täynnä ballistojen ja katapulttien ammuksia ja nuolia. Keskelle tuota tappavaa sadetta Erendur oli johtanut miehensä, huutaen, "nyt mennään Delemirin tuurilla" ja suurin osa oli selviytynyt vahingoittumattomina. Samaan aikaan salohaltioiden rynnäköidessä oikealla rivistö toisensa jälkeen oli kaatunut. Ja Delemirin ympärillä ei juuri kukaan. "Nyt mennään Delemirin tuurilla", sanoi Wedemir puoliääneen ja huomasi Firielin vilkaisevan kysyvästi.

 

He jatkoivat varovasti matkaa ja saavuttivat pienen harjanteen laen. Daklen heittäytyi maahan ja viittoi muita matalaksi. Wedemir heittäytyi vatsalleen ja ryömi muiden luo. Hänen edessään avautui kaunis näkymä alas Anduinille. Joki oli nyt huomattavasti vuolaampi ja virtasi hitaasti etelään kohti merta. Wedemir katseli hetken kaunista näkymää ja huomasi vasta sitten, että muiden katseet olivat kääntyneet kohti rantaa. Suoraan heidän edessään harjanteen juurella oli pieni tiheä metsikkö. Peikkokorveksi sitä olisivat varmasti kutsuneet lapset jossakin, tai kummitusmetsäksi. Metsikössä oli jotakin. Hahmoja makasi puiden juurella, varjojen suojissa. Metsän reunalla oli vain muutamia ja syvemmällä enemmän. Hahmoja oli kymmeniä ja metsän pimennoissa varmasti vielä lisää. "Mitä.." Wedemir aloitti mutta Delemir viittasi hänet olemaan vaiti.

 

Vasta silloin Wedemir huomasi joen rannassa olevat lautat. Niitä oli viisi. Viisi suurta lauttaa. Jokaiseen mahtuisi varmasti yli kymmenen henkeä. Varjoissa lähellä lauttoja seisoskeli kaksi hahmoa lisää. "Yrch" sanoi Daklen hiljaa.

"Örkkejä. Se voi pelastaa meidät", totesi Delemir ääni kireänä.

"Miten niin", kysyi Firiel, joka oli ollut hyvin hiljainen koko päivän.

"Jos me pääsemme näiden örkkien ohi takaa-ajajat voivat törmätä heihin. Tuo on vahva ryöstöretkellä oleva osasto. He ovat luultavasti palaamassa Sumuvuorille. Tulivat noilla lautoilla joen yli ja aikovat mennä takaisin kunhan aurinko laskee. Ja he eivät taatusti aio alkaa keskustelemaan aseistautuneen ihmisjoukon kanssa, vaan luulevat näiden jahtaavan itseään". Sen sanottuaan Daklen vilkaisi taakseen. "He ovat lähellä", hän lisäsi. " Ehkä vain puolentunnin matkan päässä. Meillä ei ole paljoa aikaa". Mutta Wedemir luuli jo tietävänsä mitä Delemir ja Daklen suunnittelivat. Hän oli oikeassa. Ritarien päämies viittasi kädellään kohti jokea. "Meille on ystävällisesti annettu lautta ulottuvillemme ja sen me totisesti otamme. Järjestetään joki itsemme ja noiden ihmisten väliin". Wedemir nyökkäsi huvittuneena. Nyt mentäisiin taas sillä kuuluisalla tuurilla.

 

 

 

                     

                                            VAUHDILLA ANDUINIA ALAS

 

 

Wedemir makasi pitkässä heinikossa Firiel vierellään. Hän näki Delemirin ja Daklenin ryömivän kohti vartijoita, jotka olivat noin 15 metrin päässä. ”Tämä sama joki virtaa melkein kotini ohi Anorienissa”, sanoi Firiel katsoen suoraan Wedemiriin. ”Ajattelin että sinun pitäisi tietää se. En ole luottanut kehenkään muuhun paettuani sieltä, mutta sinuun luotan”.

”Olen siitä iloinen”, vastasi Wedemir.

”Siellä joki on liittolaisemme”, Firiel jatkoi puhuen lähes kuiskaten, peläten örkkien muuten kuulevan. ”Se estää vihollista pääsemästä kimppuumme. On melkein ironista että täällä sama joki estää meitä pääsemästä vihollisiani pakoon”.

”Anorienissa”, tuumi Wedemir. ”Arvaan, ettet ole pelkän kauppiaan tytär”?

Firiel pudisti päätään. ”He tappoivat isäni, Anorienin ruhtinaan. He aikova tappaa myös minut. Minä olen Anorienin ruhtinatar, mutta kun olen poissa serkkuni hallitsee sijaani. Siihen liittyy myös muuta. Mutta kerron siitä myöhemmin, jos saan tilaisuuden. Katso, toverimme ovat lähes perillä”.

 

Molemmat vartijat olivat unen rajamailla eivätkä juurikaan olleet kiinnostuneita ympäristöstään. Siitä huolimatta Wedemir sovitti nuolen valmiiksi jousensa jänteelle. Jokin voisi aina mennä vikaan. Mutta mikään ei mennyt vikaan, ei kesäpäivän kuumuudessa jossa örkit olivat läkähtymäisillään ja niitä huimasi auringon vuoksi. Delemir ja Daklen surmasivat veitsillä pahaa aavistamattomat vartijat. Sitten he kiiruhtivat rantaan lauttojen luokse. Daklen viittoi tovereilleen. Firiel kiiruhti Daklenin luokse, mutta Wedemir asettui vartijoiden paikalle tähystämään kohti metsikköä jossa örkit olivat. Siellä ei näkynyt liikettä. Kukaan ei ollut huomannut mitään. Hän kuuli vaimea läjähdyksen ja näki muiden työntävän ensimmäistä lauttaa veteen ja lähettävän sen alas jokea. Toinen seurasi perässä. Örkit eivät pääsisi ainakaan heti seuraamaan heitä. Samassa ylhäältä harjulta kuului hevosten hirnuntaa. Wedemir jähmettyi paikoilleen, mutta muut työnsivät kiireesti kolmannen lautan vesille ja antoivat sille kunnon vauhdin. Virta vei lauttoja nopeasti alavirtaan. Mutta nyt örkkeihin oli tullut liikettä. Ne järjestäytyivät pieniksi ryhmiksi puolustusasemiin ja muutama luikki kohti harjua pysytellen varjoissa niin hyvin kuin kykenivät.

 

Wedemir vilkaisi taakseen. Delemir työnsi juuri neljättä lauttaa kohti jokea. Samassa hän kuuli villin huudon. Yksi örkki seisoi vain 20 metrin päässä hänestä huutaen hälytystä. Lukuisat äänet vastasivat. Wedemir ampui jousellaan nuolen suoraan örkien läpi, hämmästyen osuttuaan tähtäämättä. Sitten hän kääntyi ja juoksi rantaan. Delemir ja Firiel olivat juuri saamassa neljännen lautan vesille ja Daklen raahasi viidettä kohti rantaa. Wedemir potkaisi numero neloseen vauhtia ja se lähti poispäin rannasta. Virta tarttui lauttaan ja vei sen nopeasti kauemmaksi. Sitten kolmikko kiiruhti auttamaan Daklenia ja he saivat viimeisen lautan vesille. Muut hyppäsivät sen päälle örkkien tekemät melat käsissään ja Wedemir kahlasi vedessä työntäen lautalle vauhtia. Viime hetkellä hän hyppäsi itse mukaan ja muut alkoivat meloa. Vain kolme melaa tajusi Wedemir ja laittaen jousensa turvallisesti selkäänsä asettui rauhassa istumaan ja katselemaan hitaasti etääntyvää rantaa.

 

He eivät olleet ehtineet kuin puoleenväliin jokea, kun örkit ehtivät rannalle. Raivon kiljaisut kertoivat että ne eivät olleet tyytyväisiä menetettyään lautat. Joku karjui käheällä äänellä käskyjä ja osasto jousiörkkejä asettui rannalle. "Kohta tulee nuolia" huusi Wedemir ja sai itsensä pakotettua pysymään istumassa. Niinpä Wedemir istui rauhassa polvillaan, kun jouset helähtivät ja nuolet viuhuivat kohti lauttaa. Matka ei ollut liian pitkä örkeille, mutta ne olivat kuumuuden ja auringon sokaisemia. Kaikki nuolet viuhuivat ohi. Daklen ponnahti seisomaan vetäen esiin joustaan ja samalla ojentaen melaa Wedemirille.

 

Samassa yksi nuoli osui Daklenin huppuun ja tämä huudahti ällistyneenä. Wedemir näki kuin hidastettuna miten mela putosi haltian kädestä, kieppui ilmassa ja alkoi pudota kohti vettä. Wedemir hyppäsi perään, mutta ei saanut polvillaan olleena kylliksi vauhtia. Mela putosi hänen käsiensä ohi veteen ja katosi virran mukana. Samalla lisää nuolia viuhui ja monia osui nyt lauttaan. Yksi hipaisi Firielin ohimoa ja tämä kaatui selälleen. Wedemir makasi yhä vatsallaan ja tajusi, että lautta oli nyt kadonnut Delemirin hallinnasta. Se pyöri ympäri ja lähti virran mukana kohti alavirtaa. Vähän matkan päässä oli koski ja he ajautuivat sitä kohti. Firiel näytti olevan tajuton.

 

Wedemir ponnisti pystyyn ja pudottautui samantien makuulleen kuullessaan uusia helähdyksiä. Nuolet viuhuivat jälleen. He olivat kuin maalitauluja nyt, mutta kaikki nuolet menivät edelleen ohi. "Veteen", huusi Delemir ja syöksyi kohti Firieliä. Voimakas haltia nappasi neidon syliinsä ja hyppäsi veteen. Wedemir heitti pois painavan miekkansa ja hyppäsi perään. Viime hetkellä hän tajusi, että Daklen ei ollut liikkunut, mutta oli jo liian myöhäistä. Hän putosi veteen ja ponnisti kohti pintaa. Daklen oli yhä lautalla, jousi nyt jännitettynä. Hänen ilmeensä oli kuolemaa enteilevän tuskainen. "Daklen, veteen", hän huusi mutta tajusi samassa että tällä ei ollut aikomustakaan tehdä niin. Daklenin jousi lauloi ja yksi jousiörkki kaatui. Seurasi toinen nopea helähdys ja toinen örkki kaatui veteen. Daklen ampui kuin harjoituksissa ja kolmas örkki kaatui heti perään. Mutta he olivat nyt melkein koskessa. Pyörre vetäisi Wedemirin pinnan alle ja kun hän palasi pinnalle Daklen oli juuri kaatumassa, suuri musta nuoli vatsassaan. Mutta hän ei kaatunut, vaan ponnisti takaisin pystyyn, jännittäen jousensa. Samassa kaksi nuolta lisää osui haltiaan ja hän kaatui veteen. Daklen ei noussut enää pintaan!

 

Virta tarttui koko voimallaan Wedemiriin ja kiskaisi hänet mukaansa. Mutta lautta tuli perässä vielä lujempaa. Yrittäen pysyä pinnalla Wedemir yritti pois alta mutta ei ehtinyt. Viime hetkellä hän sukelsi ja ajautui jonkin aikaa pinnan alla. Kun hän palasi pintaan lautta oli jo kaukana alavirrassa. Pitäen epätoivoisesti päätään pinnalla Wedemir tähyili ympärilleen, yrittäen samalla välttää suuria kiviä joita kosken keskellä oli. Joen vauhti oli niin kova että örkkejä ei ollut enää näkyvissä. Delemir ja Firiel olivat alavirrassa ajautuen vastustamattomasti kohti etelää. Delemir piteli Firielin päätä pinnalla. Kiroten vaimeasti Wedemir lähti ponnistelemaan heitä kohti.

 

Puolentunnin kuluttua kaikki kolme makasivat lopen väsyneinä ja täysin märkinä joen länsirannalla, johon virta oli onneksi heidät kuljettanut. Pitkän aikaa he olivat kaikki liian väsyneitä liikkumaan. Lopulta Delemir kohotti kuitenkin hieman päätään ja katsoi Wedemiriin. "Entä Daklen"?

 

Wedemir pudisti päätään merkittävästi. Kokenut sinda oli mennyttä. Sitten he vain makasivat paikoillaan. Wedemir kokosi lopuksi hieman energiaa ja huomasi että hänellä oli yhä runsaasti lembasia pienessä vyöpakkauksessaan. Iso selkäpakkaus oli jäänyt lautalle, samoin hänen miekkansa. Mutta jousi oli kuin ihmeen kaupalla yhä selässä ja joitakin nuolia oli tallella. Delemir nousi lopulta ja teki nuotion. He kuivattelivat sen lämmössä. "Taisimme joutua aika etelään", totesi Firiel. "Kyllä", vastasi Delemir. "Tiedän sopivan solan jota myöten voimme ylittää vuoret. Yläsolaan ei kannata nyt lähteä. Osa niistä palkkasotureista voi ajatella että pyrimme sinne ja vartioida tietä". "Ainakin örkit ja ne ratsumiehet jäivät väärälle puolelle jokea", totesi Wedemir. Mutta hän tiesi että örkit rakentaisivat pian uudet lautat. Aikaa ei ollut paljoa.

 

 

”On vaikeaa uskoa että hän on poissa”, sanoi Wedemir lopulta katsellen nuotion liekkejä. ”Hän oli aina siellä, kun vartuin Imladrisissa. Vanha kunnon Daklen. Eikö hän ollut ritarikunnassa alusta asti”?

”Kyllä. Hän oli mukana kun meitä koulutettiin Vihersatamassa. Mutta parhaiten muistan hänet kun väijytimme Darchas ”pimeänhaltian”. Hän syöksyi läpi linjamme ja Daklen astui epäröimättä tuota taitavaa miekkamiestä vastaan. Hän kaatui maahan Darchasin miekan haavoittamana, mutta moista rohkeutta ei voi unohtaa. Hän oli parhaita ritareita”.

”On melkein sopivaa että he kuolivat samalla retkellä, sir Dumlin ja sir Daklen. He olivat niin läheisiä”, mietti Wedemir.

”Mutta he eivät jää ainoiksi tänä vuonna kuolleiksi”, totesi Delemir synkästi. ”Eivät alkuunkaan”!

 

 

 

 

                                            KOHTI BRIITÄ

 

 

Kolmikko seisoi Sumuvuoret ylittävän solan korkeimmalla kohdalla. Heidän takanaan kaukaisuudessa oli Anduinin laakso ja edessä Eriadorin vihreät metsät. Sola oli sama, jota myöten osa Eriadorin armeijaa oli ylittänyt vuoret viimeisen liiton aikoihin. Wedemirin isä Salmarindil oli usein kertonut siitä, kun armeija ylitti vuoret. Wedemir katseli pitkään Anduinia ajatellen Daklenia ja Dumlinia ja sitä, miten he olivat iloisina marssineet alas Yläsolasta luullen tehtäväänsä helpoksi. Hän oli ollut niin huolissaan sir Hallasista eikä lainkaan heistä itsestään. Nyt Hallas oli luultavasti jo turvallisesti Imladrisissa ja he kapusivat yhä Sumuvuorten rinteitä.

 

Delemir laski kätensä Wedemirin olalle arvaten tämän ajatukset. "Sir Daklen oli aina sellainen. Hän ei kestänyt jos teki virheitä. Hän pudotti melan ja vaaransi meidät kaikki, eikä voinut kestää sitä". Wedemir nyökkäsi. Silti hän ei ymmärtänyt. Miksi Daklen oli jäänyt seisomaan lautalle ja alkanut ampua jousellaan örkkejä? Miksi hän ei nyt seissyt heidän kanssaan solassa katsellen alas Eriadoriin.

 

"Menemmekö Imladrisiin täältä", Wedemir kysyi vilkaisten Firieliin. Voisivatko he viedä naisen mukanaan salaiseen laaksoon?

”Imladrisiin todellakin”, Delemir vastasi. ”Suuri on haluni päästä kuulemaan mitä on tapahtunut poissaollessani”. Delemir katsoi pohjoiseen kuin voisi nähdä vuorten yli salaiseen laaksoon. Mutta pian hän käänsi katseensa pois. ”Tulkaa. Laskeudutaan alas. Mitä pikemmin pääsemme pois näiltä vuorilta, sitä parempi”!

 

”Entä minä”, kysyi Firiel varovasti. ”Mitä minulle tapahtuu”? Wedemir hymyili. ”Ole huoletta. Minä en jätä sinua pulaan. Keksin kyllä jotakin. En usko että voit jäädä Imladrisiin, mutta minä ja Delemir emme varmaan myöskään viivy siellä pitkään”.

 

 

Kohtalo oli kuitenkin päättänyt, että Firiel ei ikinä näkisi Imladrisia. Heidän saavuttaessaan viimein Sumuvuorten alakukkulat näki Wedemir suuren kotkan liitävän heidän ylitseen korkealla ilmassa. Se katseli alaspäin ja kaarsi takaisin. ”Delemir, katso. Kotka! Se laskeutuu”.

 

Valtava lintu todellakin kaarteli alaspäin suoraan kohti haltioita. ”Mitä se merkitsee”, kysyi Wedemir ihmetellen. Delemir hymyili. ”Radagast ruskea on yhä puolellamme”, hän totesi. ”Sitä se merkitsee”.

 

Pian kotka laskeutui kivelle heidän eteensä. Firiel katsoi valtavaa Sumuvuorten kotkaa hämmästyneenä. Se oli kyllin suuri kuljettaakseen jopa pitkää Delemiriä selässään. Vielä hämmästyneempi hän oli, kun kotka avasi suunsa ja puhui yhteiskieltä. ”Tervehdys sir Delemir, harmaiden ritarien herra”. Delemir kumarsi kohteliaasti. ”Mitä uutisia tuot vuorilta, jalo kotka”, päämies kysyi.

 

”Uutisia jotka ruskea velho pyysi tuomaan”, kotka vastasi. ”Vihollisenne ovat liikkeellä. Örkkien laumat ovat jättäneet vuoret ja marssivat halki Eriadorin kohti länttä. Pian peittää palavien talojen savu taivaan”.

”Olemme myöhässä”, kirosi Delemir. ”Ne ovat jo liikkeellä”. Hän kääntyi uudelleen kotkan puoleen. ”Kerro minulle, oi kotka, ovatko toverisi lentäneet länteen, kohti muinaisia kuningaskuntia? Ovatko he nähneet kuka seisoo örkkien tiellä? Ovatko he nähneet harmaat ritarini odottamassa örkkejä”?

”Minä lensin kuningaskuntien yllä ja näin tämän”, kertoi kotka. ”Näin kuningaskuntien miehet ja harmaat ritarit marssimassa paikkaan, jossa vihreä rinne kohtaa tien. He marssivat lännestä, etelästä ja idästä. Malbethin rinteeksi sitä paikkaa kutsuvat kuningaskuntien miehet. Tuohon samaan paikkaan marssivat örkit. Mutta ei vain sinne. Toinen joukko marssii etelämpänä kohti Daran siltaa. Kolmas joukko suuntaa tienristeykseen. Mutta näin siellä vain harvoja harmaita ritareita ja kuningaskuntien miehiä. Jos ei ihmettä tapahdu katoaa tienristeys savuna ilmaan”.

”Kiitän sinua, oi kotka, näistä tiedoista”, huudahti Delemir. ”Mene nyt hyvien tuulien aikana ja siunauksiemme kanssa”. Kotka nousi ilmaan ja katosi pian vuorten yli.

 

Wedemir odotti rauhallisesti. Hän näki Delemirin miettivän, eikä häirinnyt tätä. ”Mitä mieltä olet, Wedemir”, hän kysyi viimein. Wedemir yllättyi, sillä yleensä häneltä ei kyselty mitään.

”Jos menemme Imladrisiin, kuljemme poispäin örkeistä ja taistelusta”, sanoi noviisi lopulta.

”Juuri niin”, huudahti Delemir päättäväisesti. ”Sitä emme tee. Me lähdemme suorinta tietä länteen. Siellä tapahtuu ja sinne pitää minun päästä. Ehkä ehdimme ajoissa”.

”Minne siis menemme”?

”Tienristeykseen”, vastasi Delemir. ”Tienristeykseen. Briihin! Jos Brii kuolee, kuolee koko Eriador jota olemme vannoneet suojelevamme. Voi, kunpa Daklen ja Dumlin olisivat nyt mukanamme. En tiedä mitä voimme tehdä kaksin, jos siellä ei ole ketään muita”.

”Entä minä”, huudahti Firiel. ”Mihin minä menen”?

 

Delemir jäi miettimään sitä. ”Minä taidan tietää”, totesi Wedemir. ”Briissä kulkee kaikenlaista väkeä. Mikä olisi parempi paikka poissa Rhovanionin palkkasotureiden ulottuvilta? Otetaan Firiel mukaamme Briihin”! Delemir nyökkäsi. Se oli hyvä suunnitelma. Delemir ei sanonut enää mitään, vaan lähti jatkamaan matkaa. ”Voit piileskellä siellä hyvin”, Wedemir kuiskasi Firielille. ”Siis, jos örkit eivät polta koko paikkaa”, hän lisäsi synkästi ja kiiruhti Delemirin jälkeen.

 

He ylittivät Mitheithelin kanootilla, jonka piilopaikan Delemir tiesi. "Kultaisen Kukan ritarien vanha piilo”, hän virnisti tovereilleen. He meloivat joen yli ja jatkoivat sitten matkaa luoteeseen, kohti Briin tietä. Viimein he saavuttivat Amon Sulin länsipuolella tien ja lähtivät kulkemaan sitä myöten Briihin. Koko maa oli pahaenteisen autio. Sir Daklen olisi ehkä pystynyt kertomaan heille jotakin tiellä olevista jäljistä, mutta kumpikaan noldo ei niitä pystynyt tulkitsemaan. He molemmat aavistelivat jotakin outoa, mutta eivät pystyneet määrittelemään mitä. Matka edistyi tietä myöten nopeammin ja he saavuttivat pian vanhan majatalon. Wedemirin järkytykseksi se oli poltettu, mutta missään ei ollut ruumiita. Kotkan ennustus oli käymässä nopeasti toteen. Eriadorin talot olivat kohoamassa savuna ilmaan. Jälleen kerran kolmikko kaipasi Daklenia, joka olisi voinut kertoa mitä oli tapahtunut. "Örkit", totesi Delemir. "Sehän tarkoittaa että he ovat edellämme", mietti Wedemir. Hänen kauhukseen Delemir nyökkäsi.

 

"Majatalo ei ole ollut poltettuna kauan, sillä puut kytevät vielä", totesi Firiel. Jälleen Delemir nyökkäsi ja sanoi sitten "He ovat luultavasti meidän ja Briin välillä. Meidän on siis oltava varovaisia. Luulen että örkit kulkevat tietä myöten joten siirrytään me metsään. Meidän pitäisi ehtiä ennen heitä Briihin, koska örkit eivät voi kulkea päivällä pitkään auringon paistaessa noin kuumasti". Wedemir hymyili. "Luojan kiitos keskikesästä".

 

 Niin he jatkoivat matkaa hieman syrjässä tiestä. Puoli päivää taivallettuaan he havaitsivat örkkileirin Aarnimetsän laidalla, puiden varjoissa. Ne hyökkäävät Briihin ensiyönä, ajatteli Wedemir. "Ehdimme ajoissa", totesi Delemir kuin lukien nuoremman haltian ajatukset. Oli mahdotonta nähdä tarkalleen kuinka monta örkkejä oli, mutta varmasti niitä oli useita satoja. He hiipivät leirin ohi ja jatkoivat Aarnimetsän polkuja Briihin.

 

 

 

 

 

                                            TAPAAMISIA BRIISSÄ

 

Delemir kärjessä he marssivat suoraan Briin kylän portille. Wedemir havaitsi että isoa kylää ympäröi tiheä pensasaita ja pieni vallihauta, jonka yli lapsikin pystyisi hyppäämään. Portti oli laudoista tehty ja ilmiselvästä tarkoitettu pitämään yölliset hiippailijat ja rosvot poissa kylästä. Örkeillä moiset esteet eivät aiheuttaisi hankaluuksia. Brii ei todellakaan ollut mikään linnoitus. Portti oli auki ja heidän tiellään seisoi neljä briiläistä keihäät käsissään. He näyttivät pelästyneiltä ja huolestuneilta. Pelkkiä maanviljelijöitä ja kauppiaita, jotka olivat ensi kertaa elämässään joutuneet tarttumaan aseisiin. Mutta ainakin joku oli jo varoittanut briiläisiä. Se oli rohkaisevaa. Delemir olisi halutessaan voinut puhaltaa moisen vartion nurin. Ja viime päivien mielialallaan hän olisi hyvinkin saattanut tehdä sen, mutta vartio ei asettunut hänen tielleen. 

 

Itse porttiin nojaili kaksi ruskeakaapuista vahvan näköistä miestä, joilla oli miekat ja jouset aseinaan. Nämä miehet olivat rennon ja itsevarman tuntuisia. Samoojia, ajatteli Wedemir. Luojan kiitos! Hän ei tunnistanut kumpaakaan, mutta ainakin he olivat täällä ja kykenisivät taistelemaan. Delemir ei tuhlannut aikaa jaaritteluihin. Hänellä oli nyt otsallaan Kultaisen kukan päämiehen tähti ja kultainen ritarikunnan tunnus välkkyi kiinnitettynä kaavun rinnukseen. Tunnus jota Wedemir toivoi kantavansa jonakin päivänä, ehkä piankin. "Kuka täällä on komennossa", hän tiukkasi sen kummempia viivyttelemättä. Molemmat samoojat suoristautuivat tunnistaen äkkiä haltian sir Delemiriksi. "Herra, sir Derufin on komennossa. Hän on majatalossa", sanoi toinen samoojista. Hän aikoi lisätä jotain, mutta Delemir ei ollut vastaanottavaisella tuulella, vaan tervehti ja jatkoi matkaansa kohti majataloa. Wedemir ja Firiel seurasivat. Briiläisiä oli kaduilla kokoontuneina pelokkaiksi ryhmiksi, jotka puhuivat keskenään silmät suurina. Kaikki seurasivat katseellaan portilta kohti majataloa harppovaa kolmikkoa. Wedemir näki heidän silmissään jotakin toivon tapaista, kun asukkaat tunnistivat sir Delemirin.

 

Pian he marssivat sisään majatalon pääovesta. Wedemir oli käynyt siellä ennenkin. Delemir käveli suoraan majatalon väentupaan. Hän havaitsivat heti sir Derufinin, joka istui pitkän pöydän päässä ja tutki otsa kurtussa karttaa. Hän näytti väsyneeltä ja huonotuuliselta. Kuullessaan askeleita hän nosti päätään ja havaitsi Delemirin. Derufin ponnahti seisomaan ilme kertoen ällistyksestä ja helpotuksesta. "Sir Delemir", hän huudahti. Kaikki salissa olleet hiljenivät ja kääntyivät katsomaan.

 

Wedemir katseli kiinnostuneena vanhaa harmaahaltiaa. Hän oli lapsena nähnyt Derufinin usein Imladrisissa, mutta ei ollut ikinä puhunut tämän kanssa. Jostakin syystä sir Derufin ei ollut hoitanut uusimpien noviisien koulutusta. Derufinilla oli pitkät tummat hiukset ja lempeä katse. Hän oli hieman Delemiriä lyhyempi, mutta kookas harmaahaltiaksi. Derufinissa oli voimaa. Hän oli pukeutunut vihreään kaapuun. Selässä oli jousi ja käden ulottuvilla taistelukeihäs. Wedemir vilkaisi ympärilleen salissa. Hän havaitsi kuusi muuta ritaria säännönmukaisesti aseistautuneina, istuen Derufinin kanssa samassa pöydässä. Yhden heistä Wedemir tunnisti. Hän oli sir Maenhir, Delemirin sanansaattaja. Muiden täytyi olla Mithlondin ritareita.

 

Ritarien vieressä istui pitkä voimakasrakenteinen ihminen, jonka vieressä oli suuri taistelukirves. "Berengar", tajusi Wedemir vaikka ei ollut ikinä nähnyt kuuluisaa samoojaa.  Joitakin muita samoojia oli myös salissa. Kaksi istui Berangarin vieressä ja tutki karttaa Derufinin kanssa. Toinen heistä oli hoikka keskikokoinen samooja, jolla oli suuri jousi selässään. Hänen koko olemuksensa kertoi auktoriteetista ja rajattomasta itseluottamuksesta. Toinen oli pidempi vaaleatukkainen mies. Hänen koko olemuksensa oli ylhäinen ja ilme ylpeä. Siinä on mies joka ei palvele ketään, ajatteli Wedemir. Kolmas samooja seisoi heidän takanaan ja katseli muiden olkapäiden yli karttaa. Hän oli tovereitaan lyhyempi, mutta Wedemir ei nähnyt miehen kasvoja.

 

Myös briiläisiä oli huoneessa. Lihava suuri mies istui samassa pöydässä Derufinin ja Berengarin kanssa. Sitten Wedemirin huomio kiinnittyi taas Derufiniin. "Luojan kiitos olette täällä", tämä totesi äänellä joka kertoi että hänellä saattaisi olla enemmänkin sanottavaa myöhemmin. "Saatamme joutua hyökkäyksen kohteeksi minä päivänä tahansa". Delemir kääntyi Derufinin puoleen.

”On hyvä tavata sinuakin, Derufin. Pelkäsin Briin olevan vailla puolustusta. Tämä on noviisini Wedemir Noldorin ja nuori nainen on Firiel". Kuullessaan Wedemirin nimen haltiat kumarsivat kohteliaasti ja Derufin hymyili. Noldorinin nimen kuullessaan Berengar nyökkäsi hieman ja murahti jotakin. Seisomassa oleva samooja sen sijaan kääntyi katsomaan Wedemiriin ja nyökkäsi ystävällisesti. "Hyvä Derufin, kerro minulle mikä on tilanne", sanoi Delemir istuutuen. "Kuulin että örkkien invaasio on alkanut. Mitä on tapahtunut"?

 

Pisin pöydässä istuvista samoojista näytti närkästyneeltä ja ilmiselvästi aikoi keskeyttää, mutta Derufinin jäätävä vilkaisu sai hänet pysymään hiljaa. Niin Derufin alkoi kertoa täyteläisellä jännittävällä äänellään mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun Delemir oli johtanut partionsa kohti Yläsolaa. "Se oli jännittävää aikaa Rivendelissä. Odotimme uutisia teiltä tai niiltä parilta muulta tiedustelijalta joita lähetettiin. Yksi palasi melko nopeasti kertoen suurista örkkien keskityksistä pitkin vuoria, mutta he eivät olleet päässeet katsomaan lähempää. Aloimme myös saada joitakin huolestuttavia tietoja linnuilta siitä miten örkit liikehtivät. Mutta ne myös kertoivat että Gundabadin suunnalla ei tapahtunut mitään. Ainoastaan eteläisemmät örkkijoukot tuntuivat liikehtivän. Niiden keskitys oli Jättijängillä".

 

Tässä vaiheessa Delemir nyökkäsi iloisena siitä että Radagastin luona käynti ei ollut osoittautunut täysin hyödyttömäksi. "Mutta se joka repäisi koko Imladrisin toimintaan oli sir Hallas, joka palasi yllättäen. Hän ei jäänyt odottamaan teitä sovittuun paikkaan, vaan palasi suoraan Imladrisiin. Niin huonoja olivat hänen uutisensa".

"Hän ei olisi kohdannut meitä kuitenkaan. Meillä oli muita kiireitä", totesi Delemir ärtyneellä äänellä joka varmasti kertoi kaikille, että hän paljon mieluummin olisi ollut Hallasin mukana.

 

Derufin olisi jatkanut, mutta samassa majatalon ovi avautui ja harmaaseen viittaan ja siniseen kaapuun pukeutunut hahmo astui sisään. Tulijan asu oli säänpieksemä ja vyöllä roikkui huotrassa pitkä miekka. ”Gileas”, huudahti Wedemir hämmästyneenä tunnistaen heti miehen. Gileas katsoi Wedemiriin ja nyökkäsi, mutta ei vastannut noviisin hymyyn. Wedemir oli tavannut Gileasin vain muutaman kerran tämän palattua etelästä, Tharbadista, ja liityttyä ritarikuntaan. Se oli tapahtunut pian sir Henderkin murhan jälkeen. Ennen niin iloinen puolihaltia ei tuntunut hymyilevän juuri koskaan. Jos hän hymyili, se ei ollut ystävällistä hymyä, vaan uhkaavaa tai pilkallista. Gileas oli totisesti muuttunut mies. ”Hän on serkkuni”, selitti Wedemir Firielille.

 

Myös Delemir oli huomennut tulijan ja katsoi tähän lähes huokaisten helpotuksesta. ”Sir Gileas”, päämies totesi kuin olisi ollut itsestään selvää että puolihaltia oli Briissä. ”Ole hyvä ja istu. Sir Derufin oli juuri kertomassa viimeaikojen tapahtumista”.  Kultaisen kukan ritarit tekivät tilaa ja Gileas istui heidän joukkoonsa. Firiel katseli pitkään tummaa puolihaltiaa. Tämä vaikutti täysin erilaiselta kuin serkkunsa Wedemir. Siinä missä Wedemir näytti lempeältä ja ystävälliseltä oli Gileasin ilme tylyn torjuva, kuin hän ei olisi halunnut kenenkään puhuvan itselleen. Puolihaltian silmät olivat kuitenkin rauhalliset, vaikka ne liikkuivat kokoajan ympäri väentupaa kuin etsien uhkia. Sir Gileas näytti itsevarmalta ja vaaralliselta. Wedemir tiesi mitä tyttö näki, sillä hän näki saman. Siinä istui henkilö joka oli minä hetkenä tahansa valmis räjähtämään toimintaan. Mitä tahansa Gileas olikin tehnyt Tharbadissa, se oli muuttanut häntä syvästi. Ehkä paluuta entiseen ei ikinä olisi!   

 

Derufin jatkoi kertomustaan. "Hallas oli mennyt örkkien luoliin asti ja koki siellä monia vaarallisia seikkailuja, joista ei suostunut kertomaan sen tarkemmin. Hän oli itse vaatimattomuus, kuten aina. Mutta hän sai juuri ne tiedot joita me kaipasimme. Örkkien pääosasto oli Jättijängillä ja valmistautui minä päivänä tahansa marssimaan länteen, kohti Pohjannummia. Mitä ilmeisemmin heidän pääkohteensa on dunedain asumukset Nenuialin ympäristössä, Emyn Uialilla ja ehkä jopa Lhunin laaksossa. Tämän kuullessaan ryhtyivät Haldurion ja Suillion vihdoin toimimaan, odottamatta sinua, Delemir. Hallas lähti heti ratsulla länteen vieden varoitusta samoojille ja Mithlondiin. Haldurion ei viivytellyt vaan teki nopeita päätöksiä. Sir Enlion Lawhir johti Itäisen Ryhmän päävoiman ja osia Mithlondin ja Imladrisin ryhmistä kohti Pohjannummia. He laskivat että samoojat keskittäisivät voimansa sinne ja Talwe marssisi Läntisen Ryhmänsä kanssa samalle alueelle. Lawhir siis lähti kiireesti matkaan kohti Pohjannummea. Minä olin Mithlondissa kun sain sanan mitä oli tekeillä”.

 

"Talwe marssi heti kohti Pohjannummia ritareiteen yhdistääkseen voimansa samoojien kanssa. Hän on varmasti nyt jossakin täältä pohjoiseen. Samoin Lawhir. Minä olin huolissani Briistä, joten otin ne muutamat ritarit joita liikeni ja kiiruhdin tänne. Saapuessani tänne kohtasin sir Maenhirin, joka kertoi sir Suillionin lähteneet Imladrisista mukanaan lähes kaikki sinne jääneet ritarit. Hän on myös matkalla Pohjannummelle. Kun minä saavuin perillä Briihin viisi päivää sitten, sir Gileas oli täällä. Samoin sir Hallas, joka ratsasti edelläni Mithlondista”.  Delemir vilkaisi kysyvästi Gileasiin, joka kohautti olkapäitään ja selitti.

"Olin Etelän kukkuloilla tutkimassa huhuja, että sinne olisi pesiytynyt joku rosvojoukko. En löytänyt merkkiäkään kenestäkään. Heidän leirinsä huhutaan olevan todella hyvin piilotettu. Kun olin poistumassa kohtasin sattumalta Andrathissa kaksi samoojien viestinviejää. He olivat matkalla etelään. Miehet kertoivat että örkkien invaasio oli alkamassa ja samoojat keskittivät voimiaan Pohjannummille. Tulin heti Briihin katsomaan mitä on tekeillä. Tapasin Hallasin joka oli vienyt viestin Mithlondiin ja palannut sitten Briihin". Gileasin ääni oli kirkas, virheetön ja lähes huoleton. "Hyvä", totesi Delemir. "Derufin, ole hyvä ja jatka".

 

"Minä kutsuin heti koolle Briin neuvoston ja ilmoitin että nostoväki on koottava välittömästi. Meillä on nyt 400 miestä koossa, mutta puolet on puolustamassa pienempiä kyliä. Herra Valtteri Voivalvatti johtaa nostoväkeä". Derufin viittasi lihavaan briiläiseen joka omisti myös majatalon. Yksi samoojista, pisin heistä, tuhahti. Delemir katsoi mieheen yllättyneenä, kun tämä sanoi, "moisen nostoväen arvo on täysi nolla. He ovat vain tiellämme. Olenkin sijoittanut heitä täällä Briissä vain vartiopalvelukseen. Kun todellinen taistelu tulee heidän on pysyttävä selustassa".

 

Wedemirin leuka loksahti. Millainen röyhkeys ja ylpeys! Herra Voivalvatti ei kuitenkaan vaikuttanut suuttuneelta. Derufin näytti hieman närkästyneeltä, mutta Gileas hymyili. Hän hymyili sitä gileasmaista vaimeaa hymyä, jonka näkyessä riidat Tharbadin kovissa majataloissa loppuivat ja ryövärit halusivat olla jossain aivan muualla. Sitä hymyä joka kertoi puolihaltian olevan tyytymätön johonkuhun.

 

Derufin jatkoi puhumista kiinnittämättä huomiota keskeytykseen. "Nostoväki on siis koolla. Saman päivän iltana kun minä saavuin marssi päällikkö Berengar etelästä mukanaan 11 samoojaa". Delemir kääntyi katsomaan Berengariin. Viimein suuri mies avasi suunsa. "Olin miehineni Sarnin kahlaamolla vartiossa, kun saimme viestin että vartion oli heti marssittava Pohjannummille. Sinne odotettiin örkkien hyökkäystä. Viestinviejä oli sama, joka oli törmännyt sir Gileasiin aiemmin. Jätin siis heti kahlaamon vaille vartiota ja lähdin Vihertietä pohjoiseen. Emme nähneet ketään matkalla ja saavuimme tänne illan jo pimentyessä. Vanhempi ritari Derufin pyysi minua jäämään avukseen, koska hän oli huolissaan Briin puolesta. Päätin omin lupineni jäädä tänne".

 

Delemir nyökkäsi ja sanoi ystävällisellä äänellä, "hyvin tehty päällikkö Berengar. Keneltä oli käskysi marssia Pohjannummille"? "Ohtarilta itseltään", vastasi Berengar. "Hyvä, toimit oikein ja Ohtar kyllä ymmärtää sen. Jos ei ymmärrä niin minä kerron sen hänelle. Näimme nimittäin juuri örkkijoukon vain puolenpäivän marssin päässä Briista, ja heitä on useita satoja". Pitkä samooja ponnahti pystyyn. "Me istumme vain tässä puhumassa uutisista, kun örkit ovat jo lähellä", hän huudahti. "Meidän on valmistauduttava välittömästi". Mutta Delemir vastasi kieltävästi. "Minä haluan ensin kuulla mistä nämä muut dunedain ovat ilmestyneet ja kuinka monta heitä on". Hän viittasi pitkään samoojaan ja tämän toveriin.

 

 

Sir Derufin jatkoi kertomustaan. "Kolme päivää sitten saapui lännestä lisää samoojia avuksemme. Ruhtinas Haldar johti heitä". Derufin viittasi lyhyempään samoojaan. Wedemir kävi nopeasti läpi muistiaan. Haldar oli yksi ylhäisimpiä samoojien päämiehiä ja kuuluisa jousimies. Haldar nyökkäsi kevyesti Delemirille. "Saavuin tänne herrani Egendilin käskystä. Hän oli huolissaan sekä Konnun että Briin turvallisuudesta ja lähetti siksi minut ja 11 soturia varoittamaan Kontua ja sitten Briitä". Delemir hymyili hieman. "Egendilin tunnen hyvin. Se että hän on liikkeellä on hyvä uutinen. Onko Kontu siis aseistautumassa nyt"?

"Thain alkoi heti koota jonkinlaista miliisiä. Luulen että hän antaa komennon sukulaiselleen Bandobrasille. Ainakin he ovat valmiimpia kuin ilman varoitusta, tosin en tiedä mitä he voivat örkeille vaikka miliisi olisikin koossa". Gileasin naurahdus kuului koko huoneeseen. "He ovat ehkä pieniä, mutta olen kuullut paljon Bandobras Tukista. Enimmäkseen hyvää. Luulen että koitoksessa hän tulee osoittautumaan paremmaksi kuin kukaan odottaa".

 

"Toinen samooja osasto saapui kaksi päivää sitten", jatkoi Derufin ja hänen äänessä oli taas jotain. Hän vilkaisi Delemiriin antaen ymmärtää, että haluaisi puhua tämän kanssa asiasta myöhemmin. "Ruhtinas Elbragol johti Mithlondista paikalle 20 miestä". Wedemir muisti kuulleensa nimen Elbragol. Hän oli samoojien kuuluisimpia miekkamiehiä. Kuuluisa tempuistaan. Derufin vilkaisi Elbragoliin, mutta tällä ei ollut näköjään aikomustakaan selittää toimiaan. Niinpä Derufin jatkoi itse. "Mestari Egendil sai uusia uutisia siitä, että örkkejä oli nähty lähestymässä Briitä. Hän määräsi siksi ruhtinas Elbragolin saapumaan tänne käskynään johtaa Briin puolustusta". Derufin painotti kolmea viimeistä sanaa. "Onko tämä keskustelu viimein ohi", totesi Elbragol malttamattomana. "Minä menen järjestämään tiedustelijoita itäänpäin, niin etteivät örkit pääse yllättämään". Hän harppoi tärkeän näköisenä ulos majatalosta. Gileas tuijotti hänen peräänsä ja hymyili jälleen vaimeasti.

 

Delenir vilkaisi Haldarin takana seisovaan samoojaan, jonka katse oli niin myötämielinen ja ymmärtävä. ”Ah”, Derufin muisti. ”Saanko esitellä, samoojien päämies Arassuilin sanansaattaja ja korkea edusta, mestari Elador. Hän on Arassuilin luotetuimpia miehiä ja toimii yleensä täältä Briistä käsin. Hänen paikallistuntemuksensa tulee olemaan meille tärkeää”. Elador kumarsi sulavasti Delemirille ja hymyili omituisesti, kuin tietäisi enemmän kuin kukaan muu, mutta ei jakaisi tietojaan heidän kanssaan. ”Mestari Elador on myös auttanut ratkomaan erimielisyyksiä liittolaisiemme samoohien joukossa”. Wedemir oli luultavasti ainoa joka huomasi tuon merkillisen hymyn. Lukuunottamatta ehkä Gileasia. Puolihaltialta jäi tuskin mitään huomaamatta.

 

Delemir katsoi kysyvästi Derufiniin. Seurasi lyhyt hiljaisuus. "Meillä on ollut hieman erimielisyyksiä siitä kenellä on komento Briissä", totesi sir Maenhir viimein. Delemir nyökkäsi tajuten viimein. "Käsitän liiankin hyvin! Elbragolilla on käsky ottaa komentoonsa Briin puolustus. Hän siis vaatii komentajuutta". Haldar nyökkäsi ja jatkoi Delemirin lausetta. "Mutta minä olen häntä ylempi. Ongelma on vain se, että minulla ei ole käskyä johtaa mitään Briissä, ainoastaan varoittaa kaupunkia".

 

Delemirin katse vakavoitui. "Ja päällikkö Berengarin ei ole oikeastaan edes tarkoitus olla täällä. Ymmärrän nyt ongelman. Derufin, oletko kohdannut vaikeuksia"? Derufinin vakavat kasvot jo kertoivat vastauksen. "Aina kun olen päättänyt jotain on se kyseenalaistettu, koska minulla ei ole mitään asiaa ottaa komentoa täällä. Elbragol yritti jopa estää miliisin aseistamisen. Samoojien päälliköillä on valtuudet omilta johtajiltaan. Minua taas on päämies Gunwe kehoittanut menemään Briihin tarkistamaan tilanteen ja katsomaan miten voin auttaa. Eli en ole saanut täällä komentooni muita kuin Briin miliisiin". Valtteri Voivalvatti nyökkäsi. "Me muistamme yhä täällä Briissä vanhat ajat. Muistamme lait ja sen ketkä niitä puolustavat. Sir Derufinilla on lain mukaan oikeus kutsua miliisi aseisiin, neuvostomme suostumuksella, ja tarvittaessa oikeus vaikka määrätä ongelmallinen samooja ulos kylästä".

 

Voivalvatti ei juuri vaivautunut kätkemään mitä ajatteli Elbragolista. "No, tämä johtajuus ongelma päättyy tähän", totesi Delemir suorasukaisesti. "Minä olen Kultaisen kukan päämies ja otan puolustuksen johdon. Peruutan ruhtinas Elbragolin saamat valtuudet komentaa Briitä. En vaadi teitä tunnustamaan sitä virallisesti, herrani Haldar, jos se tuottaa vaikeuksia omien tapojenne tai saamienne ohjeiden vuoksi, mutta minun valtuuteni tulevat Gil-galadilta itseltään. Toivon siis että kaikki tulee sujumaan hyvin tästä lähtien. Ehdotan että te otatte dunedainin komennon. Meidän on nyt puhallettava yhteen hiileen kuten Eriadorissa on aina tehty, ja unohdettava tekniset erimielisyydet". Haldar hymyili ja kivi putosi Wedemirin sydämeltä. Miehellä oli sittenkin aimo annos järkeä. "Niin olkoon", samoojien päällikkö sanoi. "Meitä on todellakin liian vähän jotta voisimme toimia eripuraisina. Kultaisen kukan Delemir johtakoon. Me seuraamme".

 

                     

Haltiat ja samoojat alkoivat valmistautua taisteluun. Derufin järjesti kaikille hyvän aterian. "Älä ikinä lähde taisteluun nälkäisenä", hän totesi Wedemirille. ”Koskaan ei tiedä milloin saa syödä seuraavan kerran”. Kokenut haltia kaivoi myös jostakin Wedemirille uuden miekan ja lisää nuolia. Valmistelut keskeytyivät, kun harmaakaapuisen haltian nähtiin lähestyvän tietä myöten. Hän kantoi selässään haavoittuneen näköistä miestä. Kaksi ritaria riensi avuksi ja tulijat saatettiin sisään majatalon suureen saliin.

 

Wedemir tunnisti heti tulijan väsyneet kasvot, tummat liehuvat hiukset ja pitkän jousen. "Sir Hallas”, hän huudahti iloisena. Hallas näytti väsyneeltä mutta ilahtui silti silminnähden Delemirin ja Wedemirin nähdessään. "Hienoa että olette kunnossa. Olen ollut hieman huolissani teistä", hän totesi tervehdittyään muita. "Sir Daklen ja sir Dumlin eivät selvinneet", kertoi Delemir tietäen Daklenin olleen Hallasin ystävä. Harmaahaltian kasvot synkistyivät hieman. "Emme voineet tehdä mitään auttaaksemme heitä", totesi Wedemir surullisena. "Ei se mitään. Tärkeintä on että olette itse kunnossa",vastasi Hallas.

 

Hallasin kantama soturi oli ihminen ja näytti samoojalta. Hän oli tajuton ja Hallas ryhtyi nopeasti tarkastamaan miehen haavoja. "Mitä tapahtui? Kuka hän on", kysyi Derufin joka auttoi Hallasia. "Tapasin tämän miehen suolta Aarnimetsän pohjoispuolelta", vastasi Hallas. "Hän oli juuttunut silmäkkeeseen ja menettänyt tajuntansa. Luulen että hän oli ratsastanut kiireellä pohjoisesta, eksynyt tieltä ja pudonnut satulasta". Haldar asteli lähemmäksi pöytää jolla mies nyt makasi ja katsoi tätä hetken. "Se on Sulrain. Hän on yksi samoojistamme ja itsensä Lhunin Ohtarin sukulainen. Mitä hänelle on tapahtunut"?

 

Haldarin kasvot olivat synkät ja Elbragol katseli pitkään Hallasia, näyttäen epäileväiseltä. Hallas oli hetken vaiti käärien sidettä miehen vatsan ympärille. "Miekka on viiltänyt häneen melko syvän haavan. Lisäksi vasempaa käteen on osunut nuoli, jonka hän on saanut kiskotuksi pois. Pitikö hänen olla Pohjannummilla"?

Elbragol katsoi Hallasiin ja näytti äkkiä huolestuneelta. "Kyllä, hän oli Egendilin joukoissa. Puhuiko hän mitään sinulle"? Ensi kertaa Elbragol näytti hivenen pelokkaalta.

"Hän oli hetken tajuissaan kun kannoin häntä. Ilmeisesti hän oli pyrkinyt örkkien takaa-ajamana Briihin. Hän sai sanotuksi olleensa suuressa taistelussa ja että heidät oli lyöty. Hän sanoi että heidät oli ajettu kentältä ja kaikki on hukassa". Sitten Hallas vaikeni kiinnittäen kaiken huomionsa parantamiseen.

 

Haldar laski katseensa lattiaan. "Hän tuli Pohjannummilta. Tiedätte mitä se merkitsee. Heidät on lyöty".

"Meidän täytyy saada selville mitä on tapahtunut", totesi Elbragol katsoen Haldariin ja Berengariin. "Jos toverimme on lyöty velvollisuutemme on kostaa heidät. Marssitaan heti pohjoiseen ja katsotaan voimmeko pelastaa ketään. Jos emme voi, ainakin örkit saavat tuntea vihamme ja heidän voitonjuhlansa jää lyhyeksi". Elbragolin silmissä paloi synkkä tuli, huomasi Wedemir. Mutta hänet itsensä oli vallannut kauhu. Wedemirin veli Dunlan oli Talwen kanssa. He olivat taistelleet samoojien liittolaisina Pohjannummilla. Oliko hänen veljensä kuollut? Veli joka aina tiesi oikeat vastaukset, joka aina oli oikeudenmukainen ja josta olisi tullut paras ritari ikinä. Voisiko se kaikki olla hetkessä pois pyyhitty ja Dunlan maata jossain taistelukentällä kuolleena. Oliko Talwe voinut antaa jotakin niin hirvittävää tapahtua?

 

Ilmassa oli ollut jotakin pahaenteistä jo vähän aikaa. Oliko hän vaistonnut kuoleman? Dunlanin kuoleman? Talwen kuoleman? Kuuluisan Ohtarin ja hänen miestensä kuoleman? Arassuilin kuoleman! Varo Radagast ruskea jos jotain pahaa tästä seuraa, oli Delemir sanonut! Oliko päämies tiennyt liiankin hyvin mistä puhui? Lisää kasvoja ilmestyi Wedemirin mieleen. Urhea sir Lawhir, taitava sir Welden joka aina tiesi mitä tehdä, ja ylhäinen ja jalo sir Calden. Jos he olisivat poissa, mitä tekisi Delemir nyt. Mutta Wedemir tiesi heti vastauksen itsekin. Hänen täytyi tietää jos hän haluaisi ikinä olla Kultaisen kukan ritari. Ei kostoa, ei marssia pohjoiseen. He jäisivät!

 

 

"Me jäämme", kuului Delemirin ääni ja katkaisi Wedemirin ajatukset. "Örkit ovat aivan Briin porteilla. Huolehdimme ensin heistä ja sitten otamme selvää mitä on tapahtunut pohjoisessa. Jos marssimme pohjoiseen heti, ilman tiedustelua ja vihan vallassa, veisi se meidät suoraan sinne minne emme halua. Samaan pulaan missä toverimme Pohjannummella ovat nyt. Emme voi jättää Briitä emmekä vihollista selustaamme. Me taistelemme örkkejä vastaan yhdessä, tänä iltana! Huomenna mietimme pohjoista".

 

Haldar oli hetken hiljaa, mutta nyökkäsi lopulta. "Järki kehoittaa jäämään vaikka sydän huutaa lähtemään. Me teemme niinkuin Kultaisen kukan Delemir neuvoo". Ilmeisesti päälliköt olivat keskustelleet keskenään sillä Elbragol ja Berengar tyytyivät Haldarin päätökseen. Mutta mutinoitta se ei tapahtunut. Elbragol näytti katkeralta. Wedemir oli melkoisen ällistynyt seurattuaan kolmea dunedain päämiestä koko päivän. He eivät juurikaan salailleet keskinäistä kaunaansa ja vihamielisyyttään. Berengar ilmiselvästi ei paljoa perustanut kahden muun kyvyistä tai asemasta. Elbragol taas osoitti selvästi pitävänsä Berengaria itseään paljon alempiarvoisena. Berengar oli likainen erämaiden mies, Elbragol taas hieno ruhtinas. Vähän väliä Elbragol jollakin lailla haastoi Haldaria, ollen ilmiselvästi tyytymätön kakkosen asemaansa ja pitäen itseään melko avoimesti paljon kyvykkäämpänä. Haldar sentään hieman peitteli tunteitaan, mutta kumpikaan muista päälliköistä ei varmasti kuulunut hänen ystäväpiiriinsä. Wedemir ei voinut ymmärtää sellaista käyttäytymistä. Kaikkialla heidän ympärillään hääri mystinen Elador tasoitellen riitoja ja rauhoitellen mieliä. Ainakin hän tunsi päälliköt ja heidän puutteensa hyvin, tuumi Wedemir.

 

Eivät ritaritkaan olleet luonnollisesti mitään yhtä suurta perhettä, eivät ainakaan jatkuvasti. Heilläkin oli omat kaunaiset kuppikuntansa. Mutta Haldurion ja Suillion olivat julkisesti aina korrekteja toisilleen ja kriisitilanteissa heidän toimintansa oli aina koordinoitua ja harmoniassa. Samalla tavalla Suillion ei ollut ikinä sanonut pahaa sanaa julkisesti Lawhirista, tai toisin päin, vaika Wedemir tiesi että kumpikaan ei paljoa perustanut toisesta. Delemirin ja Talwen kilpailu vanhoina aikoina oli jo legendaarinen, mutta se näytti olevan nyt enimmäkseen ohi ja molemmat tuntuivat kunnioittavan toisiaan. Kukaan ei pystynyt ikinä mainitsemaan yhtään tilannetta, jossa kaksikko olisi oikeasti osoittanut epäluottamusta toisiinsa. Ritarit käyttäytyivät hyvin ja hillitsivät yleensä itsensä. Juuri rauhallisuus olikin heidän mainettaan suuresti kasvattanut. Huokaisten Wedemir lähti etsimään Firieliä jonka Voivalvatti oli Delemirin vaatimuksesta majoittanut yhteen parhaista huoneistaan.

 

 

Hän löysi neidon lepäämästä mukavasta tuolista. Firiel näytti iloiselta. ”Voi, olen liiankin paljosta velkaa sinulle, Wedemir”, neito huudahti noviisin astuessa sisään. ”Ehkä kaikki vielä järjestyy. Majatalon isäntä lupasi auttaa minua löytämään jotakin työtä ja paikan missä asua. Luulen että voin jäädä tänne. Ehkä minua ei löydetä näin kaukaisesta paikasta”.

 

Wedemir hymyili hajamielisesti. ”Olen iloinen sen kuullessani”, hän vastasi. ”Luulen että olet turvassa täällä. Ritarimme käyvät täällä kokoajan ja voin pyytää heitä varmistamaan, että olet kunnossa. Minua rauhoittaisi suuresti, jos tietäisin missä olet”.

 

”Se rauhoittaisi minuakin”, myönsi Firiel. ”Olen niin innoissani että..”. Hän katsoi ensi kertaa kunnolla Wedemiriin ja näki tämän huolesta sairaan ilmeen. ”Mitä on tapahtunut? Sinun täytyy kertoa minulle”!

 

”Örkit ovat aivan kylän lähellä. Voi olla että turvan sijaan toimme sinut vaarallisimpaan paikkaan koko Eriadorissa”, tuumi Wedemir. ”Se on aika ironista, eikö vain”?

”Olen varma että me selviämme”, Firiel vastasi. ”Sir Delemir keksii kyllä jotakin. Täällä on samoojien sotureita ja ritareitanne. Sir Gileas vaikuttaa mieheltä, joka tietää aina mitä tekee. Onko hän todella serkkusi? Vaikutatte niin tyystin erilaisilta”?

 

”Ei, ei hän ole oikeasti serkkuni. Sanomme vain niin, koska olimme melko läheisiä Imladrisissa asuessamme. Hän on tätimme Melinirin edesmenneen aviomiehen Ecthelwionin serkku, jos tarkkoja ollaan. Mutta kun hän on saman ikäinen meidän kanssamme, kutsumme häntä serkuksi. Minut ja Dunlan kasvatettiin Melinirin luona”.

”Ah, ymmärrän. Haltioiden sukulaissuhteet voivat olla melko monimutkaisia. Mutta Gileas näyttää jotenkin erilaiselta. En osaa sanoa miksi luulen niin..”.

 

”Hän on puolihaltia. Gileasin äiti oli ihminen”, selitti Wedemir. ”Ja olet oikeassa. En voi uskoa että Gileas sallisi örkkien polttaa Briitä. Jos hän on puoliksikaan niin hyvä kuin sanotaan, ei se ole mahdollista. Ei nyt kun sekä Delemir että Gileas ovat täällä”.

”Ja Noldorinin suvun Wedemir”, Firiel lisäsi hymyillen.

”Mutta Delemirin ei olisi pitänyt olla täällä”, tuumi Wedemir surullisena. ”He olisivat tarvinneet häntä kipeästi Pohjannummilla. Ehkä silloin kaikki oli käynyt toisin”.

”Toisin, mitä tarkoitat”?

 

”Me saimme tiedon pohjoisesta. Se ei ole vielä täysin varma, mutta vaikuttaa siltä että joukkomme on lyöty. Emme tiedä mitä tapahtui. He voivat kaikki olla kuolleita, Firiel”!

”Kuolleita”, neito huudahti kauhistuneena. ”Veljesi”, Firiel tajusi. ”Hän oli siellä. Ei, Wedemir. Älä sure ennen aikojaan. Älä ennen kuin varma tieto tulee”.

”Tiedän. On liian aikaista. Mutta en voi olla pelkäämättä Dunlanin puolesta. En voi uskoa että niin olisi voinut käydä, mutta silti. Rukoilen että saisin varman tiedon mahdollisimman pian”.

”Mitä sydämesi sanoo”, kysyi Firiel. ”Uskotko hänen kuolleen”?

 

Wedemir oli hetken vaiti, tutkien omia tunteitaan. ”En tiedä”, hän myönsi viimein. ”Olisiko Talwe voinut sallia veljeni kuolla? Olisiko sir Weldenin tasoinen ritari voitu yllättää ja örkit vyöryä yli hänen linjansa? Ainoastaan jos joku muu on tehnyt virheen. Silloin se olisi mahdollista. Muuten Welden olisi korjannut tilanteen. Et tunne häntä, joten et tiedä mistä puhun, Firiel. Mutta jos joskus tapaat hänet niin ymmärrät kyllä. Heihin pistän toivoni. Talween ja Weldeniin. Olisivatko he voineet joutua örkkien lyömäksi”?

 

Silloin kuului ulkoa käskyhuutoja. Johtajat kokoontuivat!

 

 

 

 

                                                                

                      VÄIJYTYS ERIADORILAISEEN TAPAAN

 

Päälliköt kokoontuivat majataloon keskustelemaan miten örkkien hyökkäys torjuttaisiin. Elbragol ei olisi halunnut Voivalvattia paikalle mutta Delemir ei hänen vastustelujaan kuunnellut. "Ruhtinas Elbragol, me puolustamme täällä Briitä. Varmasti jopa tekin ymmärrätte että briiläisten on oltava mukana siinä". Elbragol katsoi Delemiriä lähes avoin viha silmissään, mutta ei joko uskaltanut tai halunnut vastata mitään. Jopa Elbragolilla oli edes hieman itsesuojeluvaistoa jäljellä.  Kaikki istuutuivat majatalon suuren tuvan pääpöydän ääreen.

 

"Hämärä alkaa laskeutua pian", totesi Delemir. "Meidän on päätettävä mitä teemme, sillä örkit lähtevät kohta liikkeelle. Varmasti olemme kaikki yhtä mieltä siitä että Brii ei ole mikään linnoitus jota voisimme menestyksellisesti puolustaa"? Kaikki mutisivat hyväksyntäänsä. Elbragol kiinnitti sitten huomion itseensä ja sai puheenvuoron.

"Brii ei todellakaan ole mikään linnoitus. Me emme voi vain odottaa täällä ja toivoa parasta. Sitä örkit odottavat, jos he edes tietävät että olemme täällä. Briin edustalla on hyvä kenttä. Ehdotan että kokoonnumme sille ja hyökkäämme siellä örkkien kimppuun. Se on kunniakas tapa. Numenorin perilliset eivät piileskele pensasaitojen takana peläten vihollisiaan". Delemir näytti tyrmistyneeltä ja Gileas ei enää edes hymyillyt. Mutta Derufin hillitsi itsensä edelleen täydellisesti ja sanoi sen sijaan; "Ruhtinas Elbragol, me emme taistele kadonneen Numenoren kunnian puolesta, vaan pelastaaksemme henkiä. Toivon että ette ole unohtanut sitä. Minä en aio menettää yhtään miestä turhaan, vain koska kunnia sitä vaatii. Se että hyökkäisimme avoimella kentällä ylivoimaisen vihollisen kimppuun ei tule kysymykseenkään". "Se olisi kunniakas tapa", murahti myös Berengar.

"Haudat ovat täynnä kunniakkaita miehiä", painotti Gileas vastaukseksi. Kaikki samoojat alkoivat puhua yhteen ääneen.

 

”Herrat, älkäämme tehkö päätöksiä liian hätäisesti”, kiirehti Elador sovittelemaan. ”Kaikkein viimeiseksi voimme nyt alkaa riitelemään keskenämme. Kuunnelkaamme mitä päämies Delemirillä on sanottavaa. Kun meillä on niin suuri komentaja paikalla, älkäämme jättäkö kuulematta hänen viisauttaan”.

 

Huone hiljeni kuin taikaiskusta. Se toimi. Delemir sai vihdoin puheenvuoron. "Totisesti me emme marssi avoimesti yhtään mihinkään. Nyt on taidon ja oveluuden aika, ei puhtaan voiman. Ruhtinas Haldar, onko teillä ajatuksia"? Haldar nyökkäsi. "Jos emme marssi kentälle taistelemaan", hän sanoi äänellä joka kertoi että hänkään ei suoraan tuominnut avoimen kenttätaistelun meriittejä, "niin emme myöskään voi mielestämme jäädä Briin kylään.Emme voi puolustaa tätä paikkaa ja vaikka voittaisimme osa kylästä varmasti tuhoutuisi. Paljon ihmisiä sekä hobitteja saisi surmansa".

”Herrani Haldar puhuu viisaasti”, totesi Elador tyytyväisenä. ”Emme voi jäädä kylään. Olisi arvaamaton virhe taistella täällä, kun briiläiset ja heidän omaisuutensa voisi jäädä taistelun keskelle. Briillä ei ole meillekään arvoa tuhoutuneena, vaikka örkit eivät sitä saisikaan”!

 

"Olen samaa mieltä", vastasi Delemir. "Emme voi jäädä kylään, vaan pyrimme estämään vihollisen pääsyn tänne". Äkkiä hän hymyili. "Derufin, muistatko mitä vanha kunnon ruhtinas Ecthelwion teki Rhudaurin armeijan etujoukolle Etelän Ylängöllä"?

 

Derufinin silmiin syttyi tuttu innostunut tuike. "Kyllä, se voisi toimia. Se on meidän paras mahdollisuutemme. Ecthelwionilla oli kyllä hieman enemmän miehiä, mutta ei meillä taida olla vaihtoehtojakaan". "Mitä ruhtinas Ecthelwion teki", kysyi Haldar. "Hän väijytti viidelläsadalla miehellä kolme kertaa suuremman osaston Rhudaurin armeijan joukkoja ja löi ne täydellisesti. Kyllä, me näytämme örkeille miten meillä Eriadorissa kohdellaan kutsumattomia vieraita". Ne harvat jotka olivat olleet paikalla Glorfindelin sanoessa kuuluisat sanansa väijyttäessään Angmarin noitakuninkaan joukot nauroivat. "Me väijytämme kutsumattomat vieraamme. Mestari elador. Sinä tunnet maaston parhaiten.  Missä voimme tehdä väijytyksen"?

 

Ainoastaan Gileas huomasi Eladorin epäröivän, kuin tietämättä mitä tehdä. Puolihaltia kurtisti kulmiaan. Ei kai Elador pelännyt? Tai ehkä hän ei vain ollut varma väijytyspaikasta?

Elador mietti tovin ennenkuin vastasi. Gileasin mielestä hän lähes hikoili miettiessään, mutta hillitsi sitten äkkiä taas itsensä ja oli täysin hillitty "Vihollinen tulee varmasti tietä myöten, koska eivät odota vastarintaa ennen kylää. He luulevat yllättävänsä meidät. Kaksi kilometriä itään täältä on hyvä paikka. Siellä tie hipoo Brii-vuoren alarinteitä ja pääsemme hyvin piiloon kivien ja puiden taakse. Jousimiehillä on siellä kuin ampumarata alas tielle. Siellä me väijytämme örkit". Sir Gileas nyökkäsi hyväksyvästi. "Tiedän paikan ja olen samaa mieltä. Siellä teemme sen".

 

"Entä jos örkit hajaantuvat ja hyökkäävät myös muihin kyliin", kysyi Valtteri Voivalvatti huolestuneena. "Se riski meidän on otettava", vastasi sir Derufin. "Emme voisi kuitenkaan puolustaa kaikkia kyliä. Meillä ei ole voimia moiseen.  Voimme tuskin edes puolustaa Briitä jos jäämme tänne istumaan. Varovaisuudella voimme menettää kaiken, rohkeudella voittaa". Voivalvatti näytti surulliselta mutta mutisi ymmärtävänsä että näin piti tehdä.

 

"Hyvä", totesi Delemir. "Gileas, muistat maaston joten mieti valmiiksi miten haluat sijoittaa miehemme. Ehdotan että ruhtinas Haldar ja mestari Berengar lähtevät mukaani väitytystä tekemään miehineen, mutta ruhtinas Elbragol jää johtamaan Briitä 10 miehensä kanssa. Me emme halua löytää kylää poltettuna kun palaamme. Herrani Berengar, valitkaa te 30 urheinta briiläistä, joista 10 pitäisi olla jousimiehiä. Otamme heidät mukaamme. Valmistakaa miehemme. Me marssimme puolentunnin kuluttua". Ja niin neuvonpito oli ohi.

 

Delemir käveli ulos majatalosta, kun Elbragol pysäytti hänet. "Minä haluan mukaan", hän totesi. "Olen paras miekkamies täällä ja tarvitsette minua. Enkä voi lähettää miehiäni taisteluun menemättä itse". Delemir hymyili. "Hyvä on ruhtinas, ottakaa itse puolet miehistänne ja jättäkää toinen puoli tänne parhaan soturinne komennossa".

 

Wedemir kuuli heidän keskustelunsa kävellessään ohi. Hän ymmärsi hyvin Delemiriä ja tämän halua jättää hankala Elbragol pois taistelusta. Firiel seisoi kauempana katsellen valmistautuvia sotureita. Wedemir käveli neidon luokse. "Me aiomme väijyttää örkit", hän kertoi tytölle. "Samoojat halusivat taistella avoimella kentällä hyökäten vihollisen kimppuun, mutta Delemir ei moista kuunnellut. Lähdemme liikkeelle aivan pian". "Parasta onnea", totesi Firiel katsellen Wedemiriä ilme tutkimattomana. "Muista olla varovainen siellä", neito lisäsi. Wedemir hymyili. "Minä olen aina varovainen. Mutta ole sinäkin, sillä örkit voivat aivan hyvin päästä läpi tai hajaantua ja hyökätä tänne. Pidä miekka mukanasi". Genoveva taputti eket miekkansa kahvaa ilme vakavana. "Minä osaan kyllä taistella. Mutta mene nyt, Delemir näyttää kokoavan miehiään". Wedemir kääntyi ja kiiruhti pois. Hän ei taistelisi vain puolustaakseen Briitä ja kostaakseen veljensä mahdollisen kuoleman. Hän taistelisi myös Firielin puolesta.

 

Berengar oli koonnut 30 briiläistä, jotka näyttivät vähemmän pelokkailta kuin muut. Osa heistä oli kokeneita metsästäjiä pitkät jouset mukanaan. He näyttivät rohkeilta ja urheilta miehiltä, joista olisi oikeasti suuri hyöty taistelussa. Muilla Briin miehillä oli taistelukeihäät aseinaan. Gileas näki että miehet olivat epävarman näköisiä ja käveli Derufinin kanssa heidän luokseen. "Miehet", hän aloitti. "Jakaantukaa neljään viiden keihäsmiehen ryhmään, olkaa hyvä". Briiläiset tottelivat ja Gileas jatkoi.

"Me tulemme pian taistelemaan örkkejä vastaan. Ryhmässä toimiminen tulee auttamaan teitä. Pitäkää aina ryhmä koossa mitä tahansa teettekin. Viisi keihästä taistelee paremmin kuin yksi. Saatte tukea kokoajan toisiltanne". Gileas poimi maasta lyhyen tikun ja taittoi sen helposti. Kaikki briiläiset seurasivat häntä silmä tarkkana. Sitten puolihaltia kurotti maasta viisi tikkua ja sitoi ne nopeasti yhteen nauhalla. Hän yritti taittaa ne kaikki yhtäaikaa. Tikut kestivät. Hän heitti ne menemään ja katsoi merkitsevästi miehiä.

 

"Kenet tahansa voi kukistaa jos tämä on yksin. Voitte hyvin nähdä taistelussa jonkun itseään urheana pitävän yksilön hyökkäävän keskelle vihollislaumaa ajatellen niittää nämä maahan yksinään. Sellaiset miehet päätyvät ennenaikaiseen hautaan aivan turhaan ja ovat yleensä enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Jos pysymme yhdessä ryhminä, voimme tukea toisiamme ja selvitä. Pitäkää siis aina ryhmänne koossa. Ritaritkin taistelevat pareittain, eivät koskaan yksin. Toinen suojelee toista. Pitäkää keihäillänne örkit kaukana. Jos ne pääsevät lähelle ne tekevät teistä selvää. Älkää siis päästäkö niitä lähelle. Ja ennen kaikkea olkaa urheita. Jos joku aikoo epäröidä nyt on sen aika. Kun olemme tuolla tiellä valmiina rynnäköimään, kukaan ei saa epäröidä tai tulemme kaikki kuolemaan. Jos joku siis aikoo epäröidä, sanokoon sen nyt". Kukaan ei sanonut mitään. Briiläiset vilkuilivat toisiaan hieman varmemman näköisinä. Gileas käveli pois kasvot vakavina. Hän suuntasi suoraan Wedemirin luokse.

 

”Sanoit että kenet tahansa voi kukistaa, jost tämä on yksin”, totesi Wedemir pilke silmäkulmassaan. ”Voiko siis mahtavan Gileasinkin lyödä”?

”Aina löytyy poikkeus kaikkeen, hyvä Wedemir”, Gileas totesi, mutta ei nauranut. Eikö hän enää koskaan nauranut, mietti Wedemir. ”Mutta minulla on sinulle asiaa, serkku. Etkä tule siitä pitämään”.

Wedemir katsoi yllättyneenä Gileasiin. Mitä tämä oikein tarkoitti. Samassa hän ymmärsi. ”Ei, ei Gileas. Sitä et voi tehdä. Et nyt, kun koko Brii on vaarassa”.

”En voi muutakaan”, vastasi Gileas. ”Jos veljesi on kuollut, vain sinä olet jäljellä Salmarindilin pojista. Minä en tule ikinä astumaan Glorfindelin ja Melinirin eteen kertomaan että tapatin Noldorinin suvun nuorimman vesan, johon kaikki hänen isänsä ja tätinsä toiveet suuntautuvat. Sitä en tule tekemään, etkä sinä voi sitä vaatia, Wedemir. Sinä jäät tänne”.

 

”Äläkä näytä niin pettyneeltä”, lisäsi Gileas nähdessään serkkunsa ilmeen. ”Jos tässä käy huonosti ja örkit kävelevät ylitsemme, ehdit vielä hyvin kuolemaan sankarina lyödyn aatteen puolesta. Ikinä ei ole liian myöhäistä siihen. Sinä johdat Briin puolustusta. Jää siis hyvästi, Wedemir”.

 

Wedemir katseli sotureiden lähtöä alakuloisena. Hänet oli jätetty pois joukosta. Noviisi ei voinut vastustaa ritarin käskyä, etenkään jos tämä oli hänen vanhempi serkkunsa. Hän ei voinut olla miettimättä Gileasin sanoja. Oliko ritarikunta todellakin jo lyöty? Eiväthän he kyenneet enää edes suojelemaan Briitä! Miksi Gileas sitten oli palannut pohjoiseen auttamaan ritarikuntaa, jonka oli aiemmin hylännyt? Oliko serkku tullut vain kuollakseen menetetyn aatteen vuoksi? Ja ennenkaikkea, oliko Wedemir itse halukas tekemään samoin, vai oliko Melinir kasvattanut järkevämmän pojan kuin Alessa?

 

”Wedemir, mitä teet vielä täällä”, kysyi tuttu nuoren naisen ääni hänen takaansa. Firiel astui noviisin vierelle ihmetellen.

”Serkkuni määräsi minut pysymään täällä. Kuulemman olisi Noldorinin suvulle liian kova isku, jos kummatkin Salmarindilin pojat kuolisivat. Johdan siis nyt Briin puolustusta”.

”Se saattaa olla parasta”, vakuutti Firiel. ”Ainakin minä tunnen oloni paremmaksi kun olet täällä”.

Wedemir hymyili surullisesti. ”Ehkä Gileas on oikeassa. Hän taitaa ajatella, ettei minusta ole ritariksi. Jos selviämme tästä kaikesta hengissä, ehkä minun on aikani palata Mithlondiin. Tätini Melinir tulee olemaan pettynyt, mutta onhan hänellä aina Dunlan ja omat poikansa Glorfuin ja Glorfalc. Minä taidan mennä isäni luokse”.

”Onko sinulla mitään muuta syytä palata Mithlondiin”, kysyi Firiel uteliaana. ”Ehkä joku kaunis haltianeito, joka on vienyt iäksi sydämesi”?

 

Wedemir vilkaisi lähes kaihoisasti länteen. ”Todellakin, oikein arvaat, Firiel. Menetin sydämeni jo lapsena ja hän odottaa minua yhä siellä. Mutta ehkä hän ei odota ikuisesti. En tiedä voinko ikinä saada häntä omakseni, mutta aion ainakin yrittää”.

”Miksi et saisi”, kysyi Firiel. ”Kuka voisi vastustaa sinunlaistasi nuorta ruhtinasta?

Wedemir hymyili. ”Hän on ainoa minuakin ylhäisempi nuori haltia Lindonissa. Hänen isänsä on prinssi Ingoldo, itsensä korkean kuninkaan Ereinion Gil-galadin sukulainen. Hänelle on varmasti ottajia. Mutta minulla on syyni olettaa, että olen hänen mielessään. Se saa kuitenkin odottaa, kunnes Brii on pelastettu tai poltettu”.

 

Firiel hymyili ja astui Wedemirin rinnalle. ”Minun täytyy jäädä”, tuumi Wedemir. ”Mutta sinä tekisit viisaasti jos ostaisit uuden hevosen ja lähtisit täyttä vauhtia kohti Tharbadia”.

”Ryntäisinkö taas silmät kiinni pimeään, kuten niin monta kertaa aikaisemmin? Ei, hyvä Wedemir. Uskon että täällä minulla on jotakin mahdollisuuksia. Täällä minulla on ainoa ystäväni koko maailmassa. Jättäisinkö sinut moisella hetkellä? En ikinä. Osaan kyllä käytellä miekkaa. Ainakin muutama örkki pääsee hengestään jos asettuu meitä vastaan”.

Wedemir hymyili. ”Olkoon sitten niin. Oikeastaan olen iloinen. Minulla on ainakin joku jolle puhua, kun odottelemme taistelun lopputulosta”.

 

”Saanko pyytää sinulta yhtä asiaa”, kysyi Firiel.

”Tottakai. Teen hyväksesi mitä vain voin”, vastasi Wedemir.

”Olisin kiitollinen, jos et puhuisi kenellekään siitä, mitä kerroin kodistani. Kenenkään ei pitäisi tietää mistä olen kotoisin. Seinillä on korvat ja tarinat liikkuvat nopeasti paikasta toiseen. Hyvää tarkoittavatkin sanat voivat aiheuttaa paljon pahaa”. Wedemir katsoi Firieliin kiinnostuneena. Oli ilmeistä että tämä ei ollut kertonut hänelle kaikkea. Mutta sitä sopi odottaakin.

”Salaisuuteni pysyy vain minun tietonani”, Wedemir lupasi.

 

He jäivät seisomaan Briin portin luokse katsellen soturien poistumista. Wedemir puhui ihmeellisestä tädistään Meliniristä ja rakkaastaan Mithlondissa. Niin aika kului eikä Firiel muistanut olla koko aikaa huolissaan taistelusta.

 

Mestari Elador seisoi hieman sivummalla katsellen hymyillen Delemirin jälkeen. Jos joku olisi nähnyt miehen läheltä, olisi tämä huomannut Eladorin hymyn olevan lähes pilkallinen. Mutta kukaan ei nähnyt. Wedemir ja Firiel olivat selin häneen. Aina välillä Elador katseli uteliaana Firielin suuntaan, kuin yrittäen keksiä kuka tämä oli ja miksi tämä oli ritarien seurassa? Mutta sir Delemir ei ollut sanonut asiasta mitään, eikä Elador tuntenut nuorta noviisia voidakseen kysyä tältä. Asia jäisi mysteeriksi. Mutta jostakin syystä se näytti vaivaavan samoojaa. Tämän katse kääntyi tämän tästä nuoren naisen suuntaan.

 

                                           

 

Kaksi tuntia myöhemmin Delemir seisoi rinteessä katsellen tietä alapuolellaan. Rinne vietti loivasti alas tielle. Paikka oli täydellinen. Lähellä tietä oli kivikko ja toinen hieman ylempänä rinteessä. Oikealla vähän matkan päässä oli pieni tiheä lehtimetsä. Hallas seisoi Delemirin vieressä ja tarkkaili ympäristöä.

 

Johtajat kokoontuivat vaitonaisina Delemirin luokse. Kaikki tuntuivat aavistelevan pahaa. Jos heidän pääjoukkonsa Pohjannummilla oli tuhoutunut, mitä mahdollisuuksia olisi heilläkään? Mutta Delemir ei ollut Pohjannummilla. Se loi toivoa! Derufin ja Delemir vilkaisivat toisiinsa. "Miten haluat sijoittaa miehet", Derufin kysyi. Delemirin ilme oli täysin tutkimaton hänen vastatessaan.

 

"Ruhtinas Haldar, ottakaa dunedainin ja Briin jousimiehet ja menkää ylärinteeseen, tuohon kivikkoon. Te päätätte sieltä milloin hyökkäämme antamalla jousimiehillenne luvan ampua". Delemir vilkaisi Haldariin täynnä luottamusta. Samoojilla oli Haldar mukaanlukien 10 jousimiestä. "Hallas, mene sinä Haldarin mukaan. Sir Derufin, sinä otat kymmenen briin keihäsmiestä ja kolme ritaria. Menette tuonne pieneen metsikköön valmiina tukemaan muita. Sir Gileas tulee kanssanne, samoin neljä samoojaa. Ruhtinas Elbragol, valitkaa neljä parasta miestänne Gileasin mukaan. Pääjoukko menee tuonne alhaalla olevaan kivikkoon. Minä otan itse komennon. Päälliköt Elbragol ja Berengar miehineen menevät sinne myös, samoin 10 Briin keihäsmiestä".  

 

"Annamme jousimiesten ampua pari yhteislaukausta örkkien pääjoukkoa vastaan ja sitten rynnäköimme tuolta alhaalta kivikosta käsin. Muut ryhmät tukekoot meitä tilanteen mukaan. Olkaa urheita älkääko epäröikö toimia. Meillä ei ole tänään varaa virheisiin. Kuunnelkaa komentoja ja toimikaa yhdessä. Muita ohjeita en voi tässä vaiheessa antaa. Olkoon hyvä onni puolellamme". Delemirin vaiettua ryhmät lähtivät siirtymään paikoilleen.

 

Haldar sijoitti jousimiehensä taitavasti. Samoojat menivät parhaille paikoille ja hän itse asettui kohtaan jossa oli paras näkyvyys kaikkiin suuntiin. Hallas asettui polvilleen Haldarin viereen, suuren kiven suojiin. Hallas asetti tottuneesti jousensa jänteen paikoilleen ja veti esiin nuolen. Sitten hän jäi odottamaan. Kaikki ryhmät olivat nyt asemissa ja poissa näkyvissä. Kovimmat soturit olivat Delemirin mukana alhaalla tien laidalla. Voimakas Berengar ja taitava Elbragol, sekä kolme Kultaisen kukan ritaria ja pystyvät samoojat. Briiläiset mukaanlukien heitä oli yhteensä 41 miestä. Hallasia kylmäsi. Jousimiesten pitäisi osua hyvin jotta heillä olisi edes pieni mahdollisuus. Jos örkkejä olisi yli 200 he olisivat luultavasti hukassa. Mutta silti hän lisäsi ajatuksissaa sanan luultavasti. Ihmeellisiä asioita tapahtui Delemirin ja Gileasin ollessa asialla ja nyt he olivat molemmat paikalla. Hallas siirsi katseensa itään ja jännitti jousensa jääden odottamaan.

 

 

 

 

 

                                            SIR DELEMIR ISKEE

 

Hallasin ei tarvinnut odottaa enää kauaa. Aurinko oli jo laskemassa ja sen säteet eivät enää yltäneet Etelän ylängön huippujen yli Briihin. Örkit olivat liikkeellä. Jos he vain käyttäisivät tietä. Heidän oli pakko käyttää tietä! Samassa liike tavoitti Hallasin tarkat silmät. Jokin liikkui tiellä. Esiin ilmestyi örkki, sitten toinen. Niitä seurasi vahva osasto örkkejä. Jouset jännittyivät ja jousimiehet kohottautuivat hieman voidakseen tähdätä paremmin. Örkit lähestyivät nyt kivikkoa, jonka suojissa Delemir miehineen oli. Mutta jokin oli pielessä. "Vain viisikymmentä", kuiskasi vaimea ääni jostain oikealta. Hallas tajusi että se oli totta. Örkkejä oli liian vähän. "Se ei ole pääjoukko", hän kuiskasi Haldarille. Valtavasti ajatuksia vilisi Hallasin päässä. Tarvittiin päätöksiä. Väijyttäisivätkö he tämän pienemmän osasto? Tulisiko silloin takaa lisää ja väijyttäisi heidät? Voisivatko he päästää 50 örkkiä ohitseen tekemättä mitään.

 

Hallas tähysti alas rinteeseen. Hän näki hahmon kiven takana, joka oli luultavasti Delemir. Hahmo heilutti varovaisesti kättään kieltävästi edestakaisin. "Ei ammuta"? Se oli Haldar. Hallas pudisti päätään. "Pääjoukon täytyy tulla takana", hän kuiskasi takaisin. "Nyt meidän on pakko ottaa hirveä riski. Se on sinun päätöksesi, mutta neuvon että annetaan näiden menne". Haldar sulki hetkeksi silmänsä ja näytti epäröivän. Mutta hän oli tilanteen tasalla oleva mies. Haldarin käsi vittaasi miehilleen "alas". Nuolet päästettiin jänteiltä ja miehet piiloutuivat paremin kivien taakse. Örkit sivuuttivat kivikon ja jatkoivat matkaa kadoten pian näkyvistä. Mitä jos nämä örkit eivät kääntyisikään takaisin kun taistelu alkaisi? Voisiko Wedemir muutaman samoojan ja briiläisten kanssa puolustaa silloin kylää?

 

He odottivat muutaman minuutin ajan. Hallasin kädet hikosivat jännityksestä. Lisää örkkejä täytyi tulla, sen oli täytynyt olla pelkkä tiedusteluryhmä. Ja sitten hänen helpotuksekseen lisää örkkejä ilmestyi näkyviin. Siinä oli viimein örkkien pääjoukko. Haldar ja Hallas vilkaisivat toisiaan huokaisten helpotuksesta. Kumpikin hymyili tilanteen omituisuudelle. He olivat oikeasti iloisia, että örkkien suuri pääjoukko tuli näkyviin! Kuului hiljaista kahinaa kun miehet hivuttautuivat taas eteenpäin ja alkoivat tähdätä. Haldar oli jakanut etukäteen ampumasektorit, jotta miehet eivät ampuisi samoja maaleja. Hallas jännitti oman jousensa ja tähtäsi örkkijoukon keskivaiheilla marssivaa isoa örkkiä.

 

Örkkejä oli lähes 200. Ja 50 oli jo mennyt edeltä. Hallas katseli örkkien joukkoa ja huomasi hämmästyksekseen, että joukon keskivaiheilla oli ihminen. Mies oli pitkä ja tummahiuksinen. Muuta hänestä ei voinut päätellä, sillä tumma viitta peitti kaikki vaatteet. Kädessä miehellä oli kuitenkin pitkä säihkyvä miekka. Hallas yritti tähdätä miestä mutta tämä oli örkkien takana eikä se onnistunut. Mitä ihminen teki tuossa joukossa? Se oli ennenkuulumatonta. "Nuo pojat eivät juhli ensi yönä Briissä", kuiskasi joku kireällä äänellä vasemmalta. Tämä palautti Hallasin ajatukset tilanteeseen. Pian he ampuisivat. Örkkien kärki ohitti jo kivikon ja pian muut tekisivät samoin.

 

"Nyt" huusi Haldar ja jouset helähtelivät. Hallas ampui ja näki miten hänen maalinsa kaatui tielle.  Örkkejä lakosi siellä täällä. Monet nuolista osuivat maaleihinsa. Myös pienestä metsiköstä kuului helähdyksiä, kun Derufin jousimiehineen yhtyi leikkiin. Samassa Haldarin miehet, Hallas muiden mukana, ampuivat jo uudelleen. Nuolia satoi örkkien päälle ja ainakin kymmenen lisää kaatui. Hallas osui vuorenvarmasti maaliinsa. Nyt Delemirin pitäisi hyökätä ennenkuin örkit saisivat omat jousensa esiin ja vastaisivat nuolisateeseen omallaan. Hallas oli saanut jälleen nuolen jänteelle ja nähdessään yhden örkin saaneen jousensa esiin hän kaatoi tämän tarkkaan tähdätyllä nuolella. Yksi suuri örkki karjui käskyjä muille seisten vaikeassa paikassa muiden örkkien takana. Ihminen sen sijaan oli kadonnut ritarin silmistä. Hallas näki Haldarin tähtäävän ja lähettävän nuolen matkaan kohti suurta örkkipäällikköä. Samooja kirosi, kun nuoli osui örkin käteen ja jäi värisemään siihen. Örkki jatkoi käskyjen huutamista nuolesta välittämättä, mutta samassa Hallasin nuoli osui sitä kurkkuun ja örkki kaatui maahan. Haldar vilkaisi Hallasiin yllättyneenä. Tämä oli ampunut lennosta, tähtäämättä juuri lainkaan. Silti nuoli osui maaliinsa, kun Haldarin tarkkaan tähdätty nuoli oli osunut vain käteen.

 

Samassa Delemir ponnahti esiin kivikosta. Huutaen "Eriador Eriador" hän hyökkäsi kohti örkkejä. Pikaisella vilkaisulla hän näki ehkä 30 örkin kaatuneena nuolisateessa. Se oli paljon, mutta ei ehkä kylliksi. Mutta nyt ei ollut enää aikaa epäröidä. Tiiviinä rintamana haltiat ja ihmiset hyppäsivät pystyyn. Muutamat Delemirin kanssa olevat ritarit heittivät keihäänsä tarkasti etummaisiin örkkeihin. Sitten kaikki hyökkäsivät käyden rajusti päälle. Berengarin syvä ääni yhtyi sotahuutoon, samoin Elbragolin kirkas ääni. Hallas näki heidän rynnäkkönsä ylhäältä rinteestä. Elbragolin hyökkäys näytti kaikkein hurjimmalta. Kookas samooja heilutti miekkaansa hurjan näköisenä.

 

He iskivät örkkien kimppuun ja ajoivat ensimmäiset yksittäiset viholliset taaksepäin. Siis ne jotka eivät kuolleet. Mutta hyökkäävät miehet peittivät nyt osittain jousimiesten näkyvyyden. Haldar komensi miehensä tähtäämään tarkasti ja jatkuvat helähdykset vaimenivat ajoittaisiksi. Örkkejä kaatui edelleen heidän nuolistaan, mutta ei enää niin monia kuin hetki sitten. Derufin ja hänen jousimiehensä ampuivat yhä niin nopeasti kuin ehtivät, ollen lähes örkkien selustassa. Ja sitten Delemir miehineen iski yhteen örkkien pääjoukon kanssa. Mutta niitä oli liian monta. Ehkä 60 oli kaatunut, mutta jäljellä oli yhä melkein 150. Hyökkäys pysähtyi. Hitaasti örkit alkoivat painaa haltioita ja ihmisiä takaisin kohti rinnettä. Delemir taisteli rintamassa muiden mukana kaataen örkin toisensa jälkeen. Hän piti oman esimerkkinsä voimalla rintamassa briiläiset, jotka pitivät örkkejä kaukana keihäillään.

 

 

Hallas seurasi taistelua tarkkana, ampuen aina välillä jousellaan. Mutta lähitaistelu alkoi olla jo liian tiukkaa suurimmalle osalle jousimiehistä. He eivät voineet enää ampua. Heidän hyötynsä ylhäällä rinteessä oli kulunut loppuun. Hallas laittoi jousen selkäänsä ja paljasti miekkansa katsoen Haldariin. "Eiköhän mennä, hyvä herra", hän totesi. Oli aika. Oli aika taistella ja ehkä kuolla. Haldar pudotti jousensa ja paljasti oman miekkansa. "Riviin", hän huusi ja johti sitten rivistön puolijuoksua alas rinnettä kohti taistelua.

 

Gileas kyyristeli yhä ison koivun takana ja seurasi taistelua silmä tarkkana. Delemir oli loistava ja Berengar teki hyvää jälkeä kirveineen. Elbragol oli yhdessä vaiheessa aikonut rynnätä keskelle örkkijoukkoa mutta yksi ritareista, se oli sir Maenhir, kiskaisi hänet takaisin sanoen jotain mitä Gileas ei tietenkään kuullut. Sen jälkeen Elbragol oli johtanut miehiään hyvin, pitäen rivistön kasassa omalta osaltaan. Gileas halusi olla siellä myös, auttamassa tovereitaan. Mutta vielä ei ollut aika. Sir Derufin keskittyi jousella ampumiseen ja kaatoi örkin toisensa jälkeen. Samassa yksi ihmisistä huusi varoituksen. Örkkejä juoksi tietä myöten kohti taistelua. Etujoukko oli palannut auttamaan tovereitaan. Gileas soi itselleen pienen hymyn. Briin kylä ei palaisi tänään!

 

"Nyt, NYT,  Briin miehet", hän huusi. "Seuratkaa". Gileasin miekka paljastui ja hän kohotti sen. Gileas odotti hetken, kun Briin keihäsmiehet järjestäytyivät kahdeksi ryhmäksi ja muodostivat sitten rivin hänen takanaan. Sinä aikana Derufin ja muut jousimiehet ampuivat nopeasti kaataen tiellä juoksevista örkeistä seitsemän. Mutta örkit lähestyivät Delemirin selustaa. Oli kiire. "Briin puolesta", huusi Gileas ja lähti juoksemaan eteenpäin. Briiläiset seurasivat, samoin neljä samoojaa ja sir Derufin kolmen ritarin kanssa. Derufinilla oli yhä jousi kädessään ja hän ampui juostessaan vielä yhden örkin. Sitten jousi lensi maahan ja miekka kädessä Derufin ryntäsi muiden rinnalle.

 

 

Hallas ja Haldar juoksivat vauhdilla alas rinnettä ja näkivät kaiken mitä tapahtui. Derufin ja Gileas harvoine miehineen hyökkäsivät yli 40 örkin kimppuun. He olivat pahasti alivoimaisia, mutta pyrkivät tasoittamaan sen hyökkäyksen hurjuudella. Mutta Briin miehet eivät päässeet läpi örkeistä. Pari kaatui heti alussa ja muut suojautuivat keihäidensä taakse suojaten toinen toisiaan, juuri kuten sir Gileas oli neuvonut. Hallas näki Gileasin liikkuvan kuin itse kuolema. Hän iski maahan vastassaan olleen örkin, kaatoi toisen potkulla, ehätti torjumaan Derufinin kylkeen suunnatun iskun ja hyökkäsi sitten kahden örkin kimppuun surmaten molemmat. Mutta suurin osa hänen ryhmänsä sotureista ei ollut mitään miekkamiehiä ja Gileasin raivosta ei ollut hyötyä. Hän ei kyennyt murtmaan yksinään örkkejä. Rynnäkkö pysähtyi ja ryhmää alettiin painaa takaisin. Örkkien riemastuneet kiljaisut kuuluivat kaikkialla. Ne tiesivät että voitto oli jo käden ulottuvilla.

 

Mutta örkit eivät nähneet alas rinnettä juoksevaa joukkoa. "Oikeaan", karjui sir Hallas nähden mitä oli tapahtumassa. Delemir piti yhä puoliaan, mutta Derufinin miehet olivat romahtamassa. Heidän mukanaan romahtaisi koko rintama. Juosten oikealla Hallas veti samoojat mukaansa. "Seuratkaa sir Hallasia", kuului Haldarin huuto. Etäisyys taisteleviin miehiin supistui. Sitten Hallas ehti perille. Kultaisen kukan sir Targan taisteli hurjasti suuren örkin kanssa. Sen kirveen raivoisa isku heitti ritarin miekan syrjään. Hän kaatui raskaasti maahan. Örkki astui Targanin ylle kohottaen kirveensä surmaniskuun. Hallas huitaisi örkin oikean käden poikki miekallaan ja potkaisi vihollisen nurin. Sitten hän torjui toisen örkin miekan omallaan ja samalla kurotti vasemmalla kädellään auttaen Targanin ylös. Yksi samoojista suojasi Hallasia kilvellään.

 

Samassa Haldar oli myös paikalla. "Murtakaa niiden rintama. Eteenpäin Eriador", hän huusi suurella äänellä. Hallas ja häntä auttanut samooja iskivät yhteen örkkien kanssa. Kaikki oli hetken aikaan yhtä iskujen ja vastaiskujen sekamelskaa. Miehet taistelivat tiiviinä rivistönä kylki kyljessä. Kaikki huusivat kilpaa, Hallas muiden mukana. Hän torjui vastassaan olevan örkin iskun ja samassa jostain heilahti miekkan joka osui Hallasin vasempaan käteen viiltäen siihen pienen haavan. Hallas iski vasemmalle ja kaatoi sillä suunnalla olleen örkin. Samooja torjui haltiaa kohti suunnatun iskun kilvellään  ja painoi örkin taaksepäin. Sitten Hallasin huomio kääntyi taas suoraan eteenpäin. Hänen uusi iskunsa kohti tasapainonsa menettänyttä örkkiä kaatoi tämän. Etu oikealla sivustalla oli siirtymässä selvästi eriadorilaisille. Gileas hyökkäsi yhden samoojan kanssa kohti briiläisiä ahdistelevia örkkejä. He kaatoivat useita mutta samooja sai surmansa.

 

Hallas totesi vuotavansa verta ja astui askeleen taaksepäin rintamasta nähdäkseen oliko haava paha. Hän katsoi oikealle ja näki miten yksi ritareista iskettiin maahan. Outo ihminen jonka hän oli nähnyt aiemmin loikkasi tajuttoman ritarin yli ja hyökkäsi kohti briiläisiä karjuen jotakin mikä kuulosti aivan adunaicin kieleltä. Etummainen briiläinen astui keihään kanssa miestä kohti, mutta tämä väisti ja iski vastustajansa miekalla kuoliaaksi. Seuraavan briiläisen keihäs iskettiin kahtia ja hänkin sai surmansa. Muut kääntyivät ja alkoivat perääntyä, mutta mustapukuinen mies ryntäsi perään. "Hän tappaa heidät kaikki", ehti Hallas ajatella. Tappaa kaikki briin urheat miehet, joita meidän pitäisi suojella. "Minä olen Kultaisen kukan ritari", huusi ääni Hallasin mielessä. Hän oli vannonut suojelevansa näitä ihmisiä.

 

Hän pudotti miekkansa, käänsi selkänsä kiivaalle lähitaistelulle takanaan ja veti jousen selästään. Nuoli ilmestyi käteen kuin automaattisesti ja Hallas jännitti jousensa. Nuoli suhahti matkaan osuen kolmatta briiläistä kuoliaaksi hakkaavan miehen selkään. Toinen nuoli ilmestyi Hallasin käteen ja sekuntia myöhemmin lähti matkaan. Mies oli kääntynyt hieman ja näki uuden nuolen lähtevän. Sitten se osui hänen kylkeensä. Ihminen kaatui kuolleena maahan. Mutta Hallas näki jotain muutakin. Syrjäsilmällä hän näki Gileasin kääntyneen ja juoksevan häntä kohti huutaen hänen nimeään. Gileasin huuto muuttui epätoivoiseksi. Hallas alkoi kääntyä ollen polvensa varassa maassa, mutta samassa hän tajusi että se oli liian myöhäistä. Hirvittävä kipu iski hänen selkäänsä ja Hallas kaatui vatsalleen maahan.

 

Gileas oli myöhässä. Auttamattomasti myöhässä. Hän ei ollut edes puolivälissä matkaa kun Hallasin takana seissyt örkki heilautti miekkansa alas. Ja Hallas alkoi kaatua. Gileas kiljui hänen nimeään. Örkki valmistautui antamaan uuden iskun, mutta samassa Gileas oli sen kimpussa. Puolihaltia ei kiinnittänyt mitään huomiota maahan kuolleena kaatuvaan örkkiin, vaan polvistui Hallasin viereen. Hän näki yhä mielessään harmaahaltian kääntyvän keskellä lähitaistelua, pudottautuvan polvelleen ja ampuvan jousellaan. Ja kuolevan! Hän käänsi Hallasin kyljelleen nähdäkseen paremmin vasemmassa kyljessä olevan haavan. Se oli syvä ja verta valui valtoimenaan. Gileas nappasi viittansa ja teki siitä tiiviin mytyn. Hän painoi sen haavaan ja asetti Hallasin käden päälle. Harmaahaltia oli yhä tajuissaan ja katsoi häneen lähes hymyillen. ”Gileas..hän yritti tappaa minun mieheni. Hän yritti...”. ”Älä sano mitään, minä näin kyllä”, Gileas huudahti ja hetkeksi hänen synkkä naamionsa murtui.  "Hallas, sinun täytyy painaa haavaa lujaa. Äläkä vain liiku. Minun täytyy jatkaa taistelua". Hallas nyökkäsi tuskaisena ymmärtäneensä . Gileas ponnisti takaisin jaloilleen ja syöksyi takaisin taisteluun. Hetkeksi hänen kasvoillaan viipynyt säälivä ilme oli poissa ja tilalla oli tappavan armoton katse.

 

Delemir piti yhä puoliaan, mutta vain vaivoin. Monia hänen miehiään oli kuollut tai haavoittunut. Berengarilla oli haava jalassaan ja toinen kädessään, mutta mies taisteli yhä. Elbragol oli yhä miestensä tukena taistellen kuin hurmiossa. Delemir pani merkille että ihminen osasi kyllä käytellä miekkaansa loistavasti. Mutta pikkuhiljaa tilanne alkoi muuttua. Delemir näki, että oikealla sivustalla Gileas ja Derufin olivat pääsemässä voitolle. Örkit alkoivat epäröidä. Niiden voitonvarmat kiljahdukset kuolivat pois.

 

Samassa Berengar karjaisi raivosta ja syöksyi eteenpäin. Örkit antoivat periksi hänen edessään, ja Berengar jatkoi hyökkäystään. Hän iski yhteen kolmen suuren örkin kanssa iskien nämä maahan kirveellään. Samassa musta nuoli osui Berengariin. Hän huitaisi sen poikki ja torjui kolmen örkin hyökkäyksen. Neljä muuta liittyi taisteluun. Örkit peittivät Berengarin Delemirin näköpiiristä ja häntä ei enää ikinä nähty elossa. Delemir karjaisi raivosta ja vetäytyi rivistön taakse. Hän työnsi sanansaattajansa sir Maenhirin tilalleen rintamaan huutaen, "pidä rintama koossa" ja juoksi sitten Elbragolin luo. Elbragol näki Delemirin tulon ja kääntyi häntä kohti. "Samooja", huusi Delemir. "Pysyt täällä ja pidät koko rintaman kasassa. Ei kunniaa, ei sankaruutta, vain sinun miehesi joiden puolesta vaikka kuolet. Tämä on tilaisuutesi osoittaa että olet oikeasti kunnian mies. Pidä se koossa. Minä murran örkkien oikean sivustan". Ja sitten Delemir oli jo poissa, juosten oikealle niin lujaa kuin pääsi.

 

 

Gileas oli taas rintamassa kannustaen miehiä ja ajaen heitä eteenpäin. Hän ei nähnyt enää kokonaistilannetta, vaan tiesi ainoastaan että he kaikki kuolisivat jos antaisivat periksi. Hän kuuli örkkien kimeät riemunkiljaisut vasemmalta ja kääntyi katsomaan. Delemirin rintamaan oli tullut pieni aukko. Näytti siltä että rintama romahtaisi. Mutta samassa Elbragol oli siellä, iskien ja hakaten, tukkien aukon ja kannustaen miehiään. Toisaalla rintama horjui ja Elbragol ryntäsi suoraan sinne sir Maenhirin kanssa saaden tilanteen jälleen hallintaan. Heidän tahtonsa piti miehet yhdessä rintamassa, kuten Delemir oli hieman aiemmin tehnyt. Mutta missä oli Delemir? Samassa hän näki ritarien päämiehen. Tämä saavutti Gileasin pienen joukon ja syöksyi suoraan taisteluun. "Eriador kanssani", hän huusi ja huuto kuului yli koko taistelukentän. "Murretaan ne". Delemir veti Derufinin miehineen mukaansa, samoin Haldarin. Gileas seurasi heitä ja ainoana miehenä koko taistelukentällä hän ei huutanut raivosta tai pelosta. Gileasin miekka kaatoi vihollisen toisensa jälkeen, mutta se oli Delemir joka Derufin oikealla ja Haldar vasemmalla puolellaan lopulta mursi örkkien vastarinnan. Hän meni kuin jyrä vetäen soturinsa perässään. Lopulta örkit eivät enää kestäneen. Ne kääntyivät ja alkoivat paeta. Kun oikea sivusta romahti alkoivat muutkin örkit epäröidä. Delemir hyökkäsi niiden sivustaan ja se ratkaisi päivän eriadorilaisille.

 

"Ne pakenevat", huusi joku. ”ERIADOR, ERIADOR”, kuului jälleen vanha Eriadorin armeijan sotahuuto taistelukentän yllä. Hallas kohotti varovasti päätään ja näki että se oli totta. Örkit juoksivat kohti itää ja Delemir sotureineen ajoi takaa. Mutta he seurasivat vain vähän matkaa. Sitten kaikki palasivat takaisin huolehtimaan haavoittuneistaan. Hallas puristi yhä Gileasin viitasta tehtyä sidettä haavaansa vasten. Verenvuoto oli suurimmaksi osaksi lakannut, mutta kokeneena parantajana hän tiesi että oli hengenvaarassa. Verta oli vuotanut paljon ja haava oli syvä. Taistelukenttä oli täynnä kuolleita ja haavoittuneita. Hän näki sir Delemirin makaavan lähellään. Taistelun viimehetkillä oli yhden örkin tarkka isku osunut Delemiriin. Hän oli kuitenkin jatkanut taistelua loppuun asti. Nyt päämies oli kaatunut tajuttomana maahan ja Maenhir oli herransa vierellä sitoen tämän haavaa.

 

Gileas näytti vahingoittumattomalta, kuin mikään ei voisi häneen koskea. Myös Derufin oli kunnossa. Haldar istui pienen kiven päällä ja hänen otsassaan olevaa pahan näköistä haavaa paikattiin parhaillaan. Derufin hääri siellä täällä auttaen haavoittuneita, neuvoen muille mitä tehdä. Hallas tiesi jo mitä hänelle pitäisi tehdä. Jonkun olisi ommeltava haava kiinni ja sitten vain toivottava että hänen voimansa riittäisivät selviämään verenhukasta. Onneksi Derufinin parantajan kyvyt riittivät siihen. Sen ajatuksen kanssa Hallas menetti tajuntansa.

 

 

 

 

 

                                            TAISTELUN JÄLKEEN

                                           

 

Aamuun mennessä kaikki haavoittuneet oli saatu kuljetetuksi Briihin. Derufin oli ommellut Hallasin haavan kiinni ja auttanut muutaman paikallisen parantajan kanssa väsymykseen asti muita haavoittuneita. Delemir oli haavoittunut luultua pahemmin ja eikä palannut tajuihinsa tuona päivänä. Haldar taas oli vuoteen omana päävammansa kanssa. Niinpä Derufin ja Elbragol neuvottelivat aamulla Gileasin kanssa. Myös sir Maenhir ja nuori Wedemir olivat paikalla. He päättivät lähettää partion pohjoiseen tutkimaan mitä oli tapahtunut Pohjannummilla. Sir Maenhir veti ryhmää johon kuului myös viisi samoojaa. Briin puolustajien menetykset olivat taistelussa pahat. Briin kolmestakymmenestä miehestä kymmenen oli kuollut ja kymmenen haavoittunut. Taisteluun lähteneistä samoojista kahdeksan oli kuollut ja 15 haavoittunut. Kolmestatoista Kultaisen kukan ritarista kolme oli kuollut ja kuusi haavoittunut. Kaksi haavoittuneista haltioista oli hengenvaarassa. Örkkejä oli ollut suunnilleen 250. Ehkä 50 oli paennut hengissä taistelupaikalta. Niidenkin voima oli siis murskattu. Kuolleiden örkkien joukossa oli myös yksi ihminen.

 

Wedemir ei ehtinyt katsomaan Maenhirin ja muiden lähtöä, vaikka he olivat menossa selvittämään mitä hänen veljelleen oli tapahtunut. Haavoittuneita oli paljon ja ritareita vähän. Sir Gileas oli lähtenyt hieman aiemmin varmistamaan, että örkit todella poistuivat kohti vuoria. Haavoittuneiden pyyntöjä täyttäessään hän huomasi ilokseen sir Hallasin avanneen silmänsä.

 

”Hallas”, Wedemir huudahti ilahtuneena. ”Olet hereillä. Se lienee hyvä merkki”. Hallas nyökkäsi vaivalloisesti. ”Minä jään eloon”, hän vahvisti. ”Mutta kuuntele, sillä tämä on tärkeää. Kuolleiden joukossa oli tummakaapuinen ihminen. Hän oli örkkien kanssa. Sinun täytyy etsiä hänet ruumiiden joukosta ja tutkia. Ota hänen miekkansa ja kaikki mistä voisin päätellä kuka hän on, onko selvä? Pyytäisin Gileasia, mutta kuulin hänen olevan poissa”.

 

Wedemir pudisti päätään. ”Voi, Hallas. Olet myöhässä. Olisinpa tiennyt tästä aikaisemmin. Nyt en voi tehdä enää mitään”. Nähdessään Hallasin kysyvän ilmeen hän kiirehti selittämään. ”Mestari Elador toimi nopeasti ja poltti kaikki vihollisten ruumiit jo tänään. Mitään ei ole jäljellä. Hän huolehti koko asiasta henkilökohtaisesti. Briiläiset kuulemma pelkäsivät moisen ruumisläjän levittävän sairauksia”.

 

Hallas huokasi. ”En muista Eladoria taistelussa”, hän tuumi.

”Hän jäi tänne Briihin”, vastasi Wedemir. ”Hän ei taida olla mikään sankari. Mutta hienosti hän organisoi asioita”. Hallas kurtisti kulmiaan. ”Hän ei kyllä vaikuta pelkurilta”, harmaahaltia tuumi. ”Mutta sille ei mahda nyt mitään. Sääli, sillä vihaan tuollaisia mysteerejä. Mutta jätä minut nyt, hyvä Wedemir. Tarvitsen unta”.

 

 

Kaksi päivää myöhemmin vartiomies tuli ilmoittamaan, että useita ratsumiehiä oli lähestymässä pohjoisesta Fornostin suunnalta. Wedemir kiiruhti ulos Firiel seurassaan. ”Saammeko nyt uutisia”, hän huusi Derufinille. Tämä oli jo pihalla katsellen kiinnostuneena lähestyviä ratsumiehiä. "Uskon niin”, vastasi vanhempi ritari. ”Ensimmäinen on hyvin pitkä ihminen", totesi Derufin jolla oli tarkat silmät. "Todella pitkä mies".

 

Äkkiä Wedemir hymyili. "Eikö tuo kolmantena ratsastava ole sir Welden" kysyi Wedemir. Derufin nyökkäsi ja hänen viime päivien huolestunut ilmeensä helpotti hieman. Wedemir muisti Derufinin ja Weldenin olevan jonkinlaisia ystäviä. Sir Welden oli marssinut Lawhirin mukana Pohjannummelle, joten kaikki siellä olleet eivät voineet olla kuolleita! Jos Welden oli elossa, niin luultavasti Dunlankin oli. ”Nyt siis saan tavata kuuluisan sir Weldenin, jota olet niin kehunut”, nauroi Firiel. Neito oli hyvällä tuulella, sillä hän oli löytänyt herra Voivalvatin avustuksella sekä töitä että asunnon. Hän voisi jäädä Briihin!

 

 

Vihdoin ratsastajat saavuttivat majatalon. Derufin oli nähnyt oikein. Etummainen mies oli samooja. Hän oli pukeutunut haarniskaan ja näytti hyväntuuliselta. Mies oli pisin ihminen mitä Wedemir oli ikinä nähnyt. Hänen vierellään oli myös hyvin kookas samooja, joka aavistuksen verran muistutti ensimmäistä. He olivat varmasti sukua. Sir Welden ohjasi hevosensa miesten rinnalle. Wedemir pisti heti merkille, miten tyytymättömän näköinen Welden oli. Tämän täytyi johtua ratsastuksesta, sillä Welden ei tunnetusti pitänyt hevosista! Ne olivat ainoita eläimiä, joiden kanssa salohaltia ei tullut toimeen. Wedemir näki myös väsymyksen ja jonkinlaisen huolen ritarin kasvoilla.  

 

Parikymmentä ratsumiestä oli heidän kanssaan, kaikki samoojia. "Tervetuloa Briihin, hyvät herra", tervehti Derufin kohteliaasti. "Minä olen Kultaisen kukan Derufin ja toverini on Wedemir Noldorin". Hän jätti tarkoituksella Firielin esittelemättä. Pitkä ihminen kumarsi hivenen. "Minä olen päämies Ohtar ja tämä on veljeni Egen", hän vastasi. "Ohtar pitkä! Olkaa kaksinkertaisesti tervetullut", sanoi Derufin ja kumarsi kuuluisalle Lhunin laakson samoojien päällikölle. "Tuotteko uutisia pohjoisesta? Lähetimme partion kaksi päivää sitten ottamaan selvää onko joukkomme Pohjannummilla todella kukistettu kuten huhuttiin. Toivon että teidän tulonne merkitsee huhun olleen väärän"?

 

Ohtar laskeutui satulasta, samoin sir Welden. "Tapasimme tiellä partionne ja puhuimme sir Maenhirin kanssa. Uutisemme eivät onneksi ole aivan niin pahoja kuin olette pelänneet”, totesi Ohtar. "Taistelu Malbethin rinteessä oli kiivas ja osa joukoistamme ajettiin pakoon kentältä. Siksi kuulitte huonoja uutisia. Pääjoukko kuitenkin piti puolensa ja verisen yhteenoton jälkeen olimme voittoisia. Menetimme monia miehiä, mutta lähes koko örkkien sotajoukko tuhoutui. Toinen örkkiosasto tunkeutui samaan aikaan Briin ja Fornostin välistä Kontuun, käyttäen Daran siltaa. Kuulimme vasta eilen, että hobittien nostoväki Bandobras Tukin johdolla onnistui lyömään heidät. Ne harvat örkit, jotka jäivät henkiin ovat pakenemassa itään kohti vuoria".

 

Egen astui veljensä eteen ja katsoi Derufiniin. "Sir Maenhir kertoi mitä täällä on tapahtunut. Onko poikani Sulrain yhä elossa"? "Kyllä, poikanne paranee hyvin. Hän ei ole enää hengenvaarassa", vastasi Derufin. "Etenkin nyt kun sir Welden on täällä parantajan taitoineen. Meillä on muitakin pahasti haavoittuneita, jotka tarvitsevat apua".

"Missä on poikani", kysyi Egen vaativalla äänellä, joka kertoi hänen tottuneen saamaan haluamansa.  Derufin ei kuitenkaan närkästynyt, sillä hän ymmärsi miehen huolen. "Sulrain on Majatalossa takanani", vastasi Wedemir Derufinin puolesta. Ohtar ja Egen menivät sen enempää aikailematta sisään majataloon, mutta Welden jäi hetkeksi ulos.

 

Wedemir ei kestänyt enää hetkeäkään. "Sir Welden, kuinka veljeni Dunlan voi", hän huudahti lähes pidättäen hengitystään. Kysymys oli pyörinyt hänen mielessään kokoajan. Nyt hän kuulisi viimein sen mitä oli pelännyt tai toivonut. Weldenin ilme ei paljastanut mitään. Hän vaikutti yhä taistelun turruttamalta. "Dunlan on aivan kunnossa", vastasi Welden väsyneesti. "Hän taisteli Talwen rinnalla ja sai taistelukasteensa. Talwe innostui niin että iski hänet ritariksi heti taistelun jälkeen. Voit olla ylpeä veljestäsi".

 

Wedemir hymyili helpottuneena. "Minä olenkin", hän vastasi. ”Enemmän kuin arvaatkaan”. Dunlan oli kunnossa. Wedemir tiesi nyt oman tulevaisuutensa. Hänestä ei tulisi Kultaisen Kukan ritaria. Hänen paikkansa oli isänsä rinnalla Mithlondissa. He eivät kumpikin voisi olla ritareita. Dunlanista tulisi ritari. Hänet oli luotu siihen elämään.

 

”Wedemir, etkö esittele minua lainkaan”, Firiel huudahti iloisena ystävänsä saamista hyvistä uutisista. Kaikki oli vihdoinkin järjestymässä parhain päin. Hän ei voisi palata Anorieniin, mutta ehkä hän olisi vihdoinkin turvassa. Welden käänsi katseensa Firieliin ja onnistui taikomaan jotakin hymyntapaista väsyneille kasvoilleen.

”Tässä on ystäväni Firiel”, Wedemir selitti. ”Hän on juuri muuttanut Briihin”.

Welden katsoi nuorta naista päästä jalkoihin ja Firielistä tuntui vähän aikaa, kuin ritari voisi nähdä hänen lävitseen. ”Ja tehnyt paljon muutakin viimeaikoina, luulen”, huomautti Welden. ”Minä en taida olla ainoa, jolla on tarinoita kerrottavanaan”.

”Pelkään etten voi niitä kertoa”, totesi Wedemir anteeksipyytävästi. ”En rikkomatta lupauksiani. Mutta olisi kiitollinen jos joskus Briissä ollessasi voisit varmistaa, että Firiel on turvassa”. Welden näytti mietteliäältä ja tyytyi nyökkäämään.

 

”Olemme voittaneet kaksi suurta taistelua ja torjuneet invaasion”, huomautti Derufin. ”Silti näytät väsyneemmältä ja huolestuneemmalta kuin voittojen jälkeen pitäisi. Mistä on kyse, Welden”?

Welden hymyili vaisusti. ”Tunnet minut hyvin, kuten aina. Huoli painaa todellakin mieltäni ja toivon että sinä voit sanoa onko se oikea. Kohtasimme tiellä 50 kilometriä täältä pohjoiseen pienen örkkijoukon ja teimme heistä selvää. Löysin örkkien hallusta esineitä, jotka nostivat huolen mieleeni. Yhdellä örkeistä oli hallussaan uusi haltioiden takoma miekka. Se oli taottu Imladrisissa. Ja toisella oli kaulassaan huivi, joka oli merkillisesti kirjailtu”.

 

Welden pisti käden taskuunsa ja otti esiin huivin, jota näytti Derufinille. ”Sinä tunsi sir Chardanin paremmin. Eikö hänellä ollut juuri tällainen huivi”?

Derufin kalpeni nähdessään huivin. ”Se on sir Chardanin huivi”, hän vahvisti. ”Jos se oli örkeillä hänen täytyy olla kuollut. Kuulimme Suillionin lähteneen ainakin 30 ritarin kanssa Imladrisista avuksemme. Emme ole nähneet hänestä jälkeäkään. Et kai vain luule että..”.

”Mekään emme ole nähneet häntä”, totesi Welden hivenen kalpeana. ”Siksi huoli painaa mieltäni. Pelkään jotakin kamalaa tapahtuneen”.

 

Wedemir katsoi muihin kauhuissaan. Delemirin sanat kaikuivat taas hänen mielessään. ”Varo Radagast ruskea, jos tästä koituu jotain pahaa”. Oliko Suillion ja koko ritarien osasto maksanut hengellään viivytyksen, jonka Delemir oli kokenut? Oliko Kultaisen kukan veri valunut kuiviin jossakin Imladrisin länsipuolella?

 

Welden ei enää sanonut mitään, vaan nyökkäsi Firielille ja meni Derufinin seurassa sisään auttamaan haavoittuneita.

 

”Hän on meidän lahjakkain parantajamme”, selitti Wedemir. ”Legendaarinen sir Einion opetti hänet ja Welden osaa nyt lähes mitä tahansa”.

Firiel katsoi hymyillen Wedemiriin. ”Aiot palata Mithlondiin, eikö niin”?

”Kyllä. Heti kun saan ritarin arvoni. En halua lopettaa koulutusta kesken. Olen ainakin sen velkaa Melinirille. Odotan että Delemir lyö minut ritariksi ja palaan vasta sitten. Hän voi tehdä niin heti parannuttuaan, kuten Talwe teki veljelleni”.

”Se olisi oikeudenmukaista”, vastasi Firiel. ”Kohtasit Anduinin laaksossa sellaisia vaaroja, että aina se yhtä taistelua vastaa”.

Firiel oli hetken vaiti ennen kuin jatkoi. ”Tiedätkö, olen nähnyt usein unta miehestä joka pelastaa minut. Kun tapasimme, luulin että se olet sinä”.

”Olen pahoillani etten ollut”, Wedemir vastasi hymyillen.

”Ei se mitään. Luulen että tuo mies on veljesi. Toivon tapaavani hänet ennen pitkää”.

”Pyydän häntä pitämään sinua silmällä”, lupasi Wedemir. ”Hän on nyt ritari ja voi tehdä niin. Sitä paitsi, hän on meistä se todennäköisempi pelastajaksesi. Hän on juuri sellainen..aina auttamassa pulassa olevia ja miettimässä mitä voisi tehdä toisten hyväksi”.

”Toivon tapaavani hänet hyvin pian”, Firiel huudahti innoissaan. ”Mutta jokin sanoo minulle että siihen menee aikaa”.

”Luulen että tapaat hänet, kun sitä vähiten odotat”, tuumi Wedemir. ”Jos niin on tarkoitettu, niin tulee myös tapahtumaan”. Hän aikoi vielä jatkaa, mutta samassa mestari Elador lähestyi heitä portin suunnalta. Hänellä oli jälleen ovela ilme kasvoillaan, kuin hän miettisi kokoajan kuumeisesti.

 

”Noviisi Wedemir, voitteko kertoa minulle kenen kanssa juuri keskustelitte. Harmaa ritari, jonka katse näkee kaiken ja jonka liikkuminen on keveää kuin parhaalla saalistajalla”. Elador katseli mietteliäänä sisään majataloon, jonne ritari oli hieman aiemmin kadonnut.

”Hän on sir Welden”, selitti Wedemir. ”Kultaisen kukan kymmenes ritari. Tulkitsit hänen liikkeensä aivan oikein, mestari Elador. Hän on yksi parhaista”.

Elador nyökkäsi kaikkitietävän näköisenä, mutta Firiel oli seurannut hänen kasvojaan ja nähnyt samoojan silmien laajenevan hetkeksi, kun hän kuuli Weldenin nimen. Selvästi se merkitsi jotakin samoojalle. Mutta samantien mies oli taas oma sulava itsensä. Hänen hymynsä oli herkkää ja mukaansatempaavaa. ”Aivan niin, olisi minun pitänyt hänet tuntea”, Elador tuumi hyväntuulisesti. ”Kiitoksia sinulle, Wedemir”.

 

Elador käveli pois, mutta katseli kokoajan mennessään majatalon ovea, kuin yrittäen nähdä ikkunasta mitä Welden teki sisällä. ”Siinä on omituinen mies”, tuumi Firiel. ”Luulen että hän on hyvin älykäs ja ovela. Vaikuttaa kuin hän miettisi ja harkitsisi asioita kokoajan”.

”Niin, hän tuntuu aina ajattelevan kaikkea”, myönsi Wedemir. ”Olen iloinen että hän on puolellamme”! He nauroivat ja Firiel lähti näyttämään ystävälleen taloa missä hän asuisi. Kumpikin unohti Eladorin samantien.

 

Mutta jos he olisivat olleet tarkkaavaisempia olisivat he huomanneet mestari Eladorin yhä seisomassa majatalon kulmalla katsellen sisään. ”Sir Welden”, tuumi samooja tietäväisesti hymyillen, kuin maistellen nimeä. Eikö se ollut nimi jota hänen oli käsketty etsiä ja pitää silmällä? Lopulta Elador käänsi rakennukselle selkänsä ja poistui.