JAHTI ALKAA

Sir Machsen seisoi Pordolin kaupungin muurilla ja katseli ympäröiville vuorille. Kaupunki hänen takanaan oli tulessa ja sen asukkaiden kauhunhuudot olivat hirvittäviä. Machsenin takana Pordolin kaupunki ja sen asukkaat kuolivat. Cardolin ratsuväen raivostuneet sotilaat purkivat koko vihansa antautuneisiin kaupunkilaisiin, joille oli luvattu turvallinen pääsy kaupungista. Mutta kaupunkilaisten kohtalo ei liikuttanut sir Machsenia. He olivat vain yksinkertaista kansaa, jonka elämällä tai kuolemalla ei ollut väliä. Ei, Machsenia kiinnosti aivan muut asiat. Hänen saaliinsa oli kadonnut kaupunkia ympäröiville vuorille. Sir Gileasin tuuri oli jälleen pitänyt! Machsen puri huultaan niin että siitä alkoi tihkua verta. Mahtava ritari ei pelännyt mitään! Hän ei pelännyt kohdata sotaruhtinas Narthsegia kertoakseen epäonnistumisesta. Hän ei pelännyt mustan valtiattaren vihaa. Mutta ajatellessaan sir Gileasia vapaana jossakin vuorilla tunsi Machsen jotakin outoa vatsassaan. Kuin siihen olisi koskenut. Myös hänen kätensä vapisivat hieman. Mutta se ei voinut olla pelkoa, sillä sir Machsen ei pelännyt mitään tai ketään! Varmasti se ei voinut olla pelkoa...

Kiroten Machsen kääntyi ja katsoi takanaan seisovaan ratsuväen upseeriin. ”Lähetä heti viestinviejä sotaruhtinas Narthsegin luokse”, komensi ritari. ”Käske miehen ratsastaa niin lujaa kuin pääsee. Tarvitsemme heti mustan valtiattaren Kuolemanmetsästäjät tänne. Sir Gileas on löydettävä”!

Ritarin rinnalla seisovat kenraali Hestan värisi ajatellessaan Kuolemanmetsästäjiä. He olivat koko valtakunnan parhaita jäljittäjiä ja palkkionmetsästäjiä. Kuka tahansa rikkoi valtiatarta vastaan ja pakeni sai Kuolemanmetsästäjät peräänsä. Ja he löysivät aina saaliinsa! ”Eikö se ole liitoittelua, ritari”, kysyi Hestan varovasti. Häntä huolestutti eniten mitä Narthseg sanoisi hänelle itselleen. Hän oli menettänyt paljon miehiä, epäonnistunut hyökkäyksessään ja nyt vielä menettänyt mahdollisuuden saada itse Pyhän Piirin Gileas lah Durion vangiksi. Jos Hestan selviäisi virheistään hengissä hän saisi olla tyytyväinen.

Machsen pudisti päätään kyeten vain vaivoin kätkemään vihansa Hestania kohtaan. ”Ei, se ei ole liioittelua. Kuolemanmetsästäjät ovat parhaita. Mutta edes he eivät voi saada häntä kiinni. Edes he eivät kykene siihen”! ”Miksi sitten kutsua metsästäjät”, kysyi Hestan ihmetellen. ”Koska meidän täytyy pitää sir Gileas pakenemassa. Meidän täytyy pysyä hänen jäljillään. Juuri nyt hän pakenee eikä ajattele. Mutta kenraali, jos hän joskus löytää turvallisen paikan ja ehtii ajatella. Silloin hän tajuaa ettei tämä ollut hänen vikansa. Hän ymmärtää sen ja päättää tehdä asialle jotain. Ja silloin, Hestan, silloin me emme ole enää metsästäjiä vaan metsästettyjä. Meidän täytyy pitää hänet liikkeessä”!

Sir Gileas kapusi ylös loivaa rinnettä. Aurinko oli noussut ja hän saattoi nähdä Pordolin kaupungista nousevan sakean savun. Kaupunki oli palamassa poroksi. Epäilemättä sen asukkaat olivat jo kuolleet tai matkalla orjuuteen. He olivat maksaneet kalliin hinnan petoksestaan, mutta Gileas ei tuntenut enää myötätuntoa. Hän ajatteli vain pakoa ja hengissäpysymistä. Synkän tyytymätön ilme oli jähmettynyt ritarin kasvoille. Miten hän voisi enää ikinä luottaa ihmisiin? Ja välittikö hän koko asiasta? Mutta kaikesta huolimatta pakeneminen oli jo hänellä verissä. Kaikista epäilyksistä huolimatta ritari toimi automaattisesti ja pyrki kohti turvaa. Hän oli kavunnut jo pitkän matkan, mutta ei tuntenut väsymystä. Eikä lepoon ollut aikaakaan. Ritari tiesi että takaa-ajajat olisivat jo matkalla. Vihollinen ei päästäisi häntä käsistään helpolla.

Gileas oli jättänyt selvät jäljet paikkaan, jossa oli eronnut Celenasta ja tämän tyttärestä. Palkkionmetsästäjät seuraisivat ritaria eivätkö välittäisi naisesta ja lapsesta. Heistä metsästäjät eivät saisi palkkiota. Ei, he tulisivat ritarin perään ja niin oli hyvä. Gileas ei ehkä välittänyt kenestäkään, mutta hän oli henkensä velkaa naiselle ja maksoi aina velkansa. Celena selviäisi kyllä turvaan. Ja niin selviäisi sir Gileaskin.

Hän muisti vanhat tarinat Duumin luolista Pordolin kaupungin eteläpuolella. Kaikki ihmiset tiesivät tarinat luolista ja niiden hirviöistä. Mutta he eivät tienneet, että luolat veivät vuoriston läpi sen länsipuolelle. Pordolin laakso oli nyt suljettu Gileasilta eikä hän pääsisi Cantrian puolelle vuoria sen läpi. Mutta ehkä hän voisi kulkea vuorten alitse? Suuren mullistuksen aikaan ja sen jälkeenkin, kun Pordolin laakso oli ollut vaarallinen, olivat ihmiset kulkeneet Duumin luolien läpi jatkuvasti Cantriaan. Reittiä voisi varmasti seurata vieläkin, päätteli Gileas. Tai ainakin hän voisi, mutta takaa-ajajat luultavasti eivät. Gileas hymyili itsekseen. Juuri siten hän oli pysynyt hengissä kaikki nämä vuodet. Ajattelemalla aina seuraavan liikkeensä paremmin kuin vihollinen ja pysymällä yksikseen. Sir Gileas ei voinut riskeerata kenenkään seuraa. Tämä hidastaisi häntä ja koituisi luultavasti kuolemaksi! Ei, sir Gileas kulkisi yksin pakottaen vihollisen jahtaamaan itseään ympäri Perennian mannerta. Seura ei ollut ritaria varten!

Berengar katsoi jälkiä hymyillen vaarallisesti. Hän oli pukeutunut tummansiniseen kaapuun. Metsästäjän olkapäillä komeilivat mustan valtiattaren tunnukset. Pakenija oli jättänyt selvät jäljet. Ehkä hän ei ollutkaan niin hyvä kuin sir Machsen oli väittänyt. Mutta oli ritari kuinka hyvä vain, Berengarin palkkionmetsästäjät olivat parempia. He eivät olleet vielä koskaan epäonnistuneet tehtävässään. Jos he joskus olivatkin eksyneet jäljiltä, oli väsymätön uurastus aina auttanut heidät saaliin kannoille uudelleen.

Sir Machsen oli tarjonnut sotilaita heidän mukaansa, mutta Berengar oli torjunut tarjouksen lähes halveksuen. Tietenkään hän ei ollut näyttänyt tunteitaan ritarille, sillä tämä oli vielä enemmän valtiattaren suosiossa kuin Kuolemanmetsästäjät. Mutta sotilaat olisivat vain hidastaneet metsästäjiä. Heitä oli viisi ja se määrä riittäisi ketä tahansa vastaan. Berengar vilkaisi metsästäjiään. Duren oli hänen kakkosmiehensä ja joukon aivot. Falsden oli pitkä voimakas soturi, joka kantoi suurta taistelukirvestä. Neljäs mies oli lähes yhtä taitava jäljittäjä kuin Berengarkin ja osasi ampua loistavasti jousellaan. Viides tämän Kuolemanmetsästäjien partion jäsen oli nainen. Norah oli Berengarin jälkeen joukon vaarallisin jäsen. Hän osasi käyttää sekä miekkaa että keihästä taitavasti ja oli heistä kaikkein päättäväisin. Nuori nainen oli myös silmiinpistävän kaunis. Hänen hiuksensa olivat äärimmäisen tummat ja silmät syvänsiniset. Joskus Berengar olisi toivonut Norahin nauravan useammin, mutta tämä oli aina äärimmäisen vakava. Monessa mielessä nuori nainen oli yhtä armoton kuin Berengar ja Durenkin.

Berengarin edessä kohosivat vuoret kohti korkeuksia. He olivat jo vuorten alarinteille, mutta jäljitettävä ritari oli vain jatkanut kipuamista kohti korkeammalla vuorilla sijaitsevaa laaksoa. Berengar ei voinut käsittää mitä mies oikein aikoi. Hän oli ansassa. Pordolin sola oli Cardolin armeijan hallussa, idässä oli Narthsegin armeija sulkenut kaikki reitit kohti Suurta virtaa ja kaikkialla muualla olivat vuoret. Varmasti ritari ei voinut kuvitella kykenevänsä kiipeämään Duumin vuorten yli? Kukaan ei voinut olla niin epätoivoinen. Berengar hymyili jälleen itsekseen muistaessaan miten sir Machsen oli painottanut ritarin vaarallisuutta. Pyhän Piirin ritarit olivat vuosituhansia valvoneet lakia ja järjestystä Perennian valtakunnassa. Heitä oli kunnioitettu ja pelätty, mutta silti ritarit olivat antaneet yllättää itsensä kuin pikkupojat. Moista ritarikuntaa kohtaan Berengarilta ei löytynyt kuin halveksuntaa. Miten paljon vaarallisempia ja älykkäämpiä olivatkaan Moorin ritarit mustine kaapuineen. Heitä saattoi kunnioittaa. Pyhän Piirin ritareita kohtaan Berengarilta löytyi vain halveksuntaa. Voi, tämän ritarin jäljittäminen ja tappaminen tulisi olemaan nautinto Kuolemanmetsästäjälle. Ja vielä suurempi nautinto olisi heittää ritarin pää sir Machsenin jalkojenjuureen. Ehkä silloin hän uskoisi Kuolemametsästäjien kykyihin.

”Nainen ja lapsi ovat eronneet ritarista”, sanoi Duren tutkien jälkiä Berengarin vierellä. ”He ovat lähteneet itään”. Berengar nyökkäsi katsoen siihen suuntaan. ”He eivät kiinnosta meitä”, hän sanoi. ”Kukaan ei maksa niistä kahdesta. Ritarin me haluamme. Hänen onnensa loppuu näille vuorille”! ”Entä jos hän yrittää ylittää vuoret”, kysyi Duren katsellen lumihuippuisia vuoria. Kenenkään ei tiedetty päässeen Duumin vuorien yli hengissä. ”Me seuraamme häntä”, vastasi Berengar. ”Minne tahansa hän menee me seuraamme”!

Norah ei kuunnellut mitä Berengar ja Duren puhuivat. Hän katseli vuoria ympärillään ja tunsi olonsa katkeraksi. Vuoret muistuttivat häntä kodista kauan sitten, ennen kuin hän oli lähtenyt kotikylästään maailmalle. Kodin muistaminen sai aina Norahin pahalle tuulelle. Hän katsoi ritarin jättämiä jälkiä. Kenties onnistunut metsästys saisi hänet paremmalle tuulelle. Hetken aikaa epäilys viipyi naisen mielessä. Jäljet olivat hyvin näkyvät. Eikö ritarilla ollut minkäänlaista taitoa jälkiensä peittämiseen? Mutta Berengar oli jälleen liikkeellä eikä Norahilla ollut aikaa ajatella asiaa. Hän kiiruhti keihäs kädessä miesten perään.

Gileas makasi leveän kallionkielekkeen päällä ja katseli alas rinteeseen. Korkealla vuorilla sijaitseva vihreä laakso oli hänen oikealla puolellaan, mutta suoraan edessä jyrkkä rinne laskeutui vuoriston alakukkuloille ja niiden takana Gileas saattoi nähdä yhä savuavana Pordolin kaupungin rauniot. Valtava sotilasleiri oli nyt ilmestynyt kaupungin edustalle. Mutta se ei kiinnittänyt ritarin huomiota pitkäksi aikaa. Viisi hahmoa kapusi rinnettä hänen alapuolellaan. Viisi hahmoa tummissa vaatteissa. Neljällä heistä oli jouset. Gileas tiesi keitä he olivat. Kuolemanmetsästäjät. Mustan valtiattaren eliitti palkkionmetsästäjät olivat hänen kannoillaan. Hän saattoi nähdä metsästäjien liikkuvan taitavasti ja nopeasti. He tiesivät mitä tekivät! Mutta Gileasilla oli ainakin muutaman tunnin etumatka. Hetken aikaa hän leikitteli ajatuksella pitäytyä alkuperäisessä suunnitelmassaan. Melko varmasti hän kykenisi peittämään jälkensä ennen tunkeutumistaan Duumin luoliin. Mutta Gileas oli muuttanut mielensä. Kuolemanmetsästäjät voisivat olla vaarallisia. Hyvä ritari ei ikinä aliarvioinut vastustajiaan. Hänen oli parasta tappaa heidät kun siihen varmasti kykeni. Gileas katsoi tarkoilla silmillään metsästäjistä ensimmäistä. Hän oli leveäharteinen mies joka liikkui ketterästi. Mies näytti todellakin vaaralliselta. Kyllä, hän surmaisi heidät Duumin luolissa!

Gileas nousi ja kiiruhti kohti vuoren rinnettä. Se kohosi ensin loivasti ja sitten yhtäkkiä pystysuoraan kohti korkeuksia. Kohdassa jossa loivempi rinne päättyi oli vuoren seinässä musta aukko. Jos Gileas ei olisi tiennyt paremmin, olisi hän voinut luulla aukkoa ihmisten tekemäksi. Se muistutti suurta oviaukkoa. Mutta kukaan ei ollut ikinä asunut Duumin luolien lähelläkään ja kun ihmiset olivat käyttäneet luolia kulkuväylänä suuren mullistuksen aikoihin, olivat luolat olleet jo muinaisia. Vetäen syvään henkeä Gileas tarttui jouseensa ja astui sisään pimeyteen!

DUUMIN LUOLAT

Gileasin hämmästykseksi luolassa ei ollut täysin pimeää. Katossa oli aukkoja joista valoa pääsi sisään pimeyden keskelle. Gileasin tarkat silmät tottuivat pian vähäiseen valoon ja hän saattoi nähdä hyvin eteensä. Luola jatkui vuoren sisään ja varovasti Gileas lähti kävelemään eteenpäin. Välillä hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta ei kuullut mitään. Vain hiljainen tuulenvire kulki luolan käytävää myöten. Gileas muisti vanhat tarinat luolissa elävistä hirviöistä. Hän tiesi että maailmassa oli outoja olentoja, mutta useimmiten tarinat olivat perättömiä. Silti oli syytä olla varovainen. Outo vaaran tunne lepäsi luolissa. Ilma oli raskasta ja ritari tunsi pelon ympäröivän itseään. Se ei kuitenkaan päässyt sisään hänen mieleensä, sillä Pyhän Piirin sir Gileas ei pelännyt mitään pahaa. Hän työnsi pelon pois ja jatkoi kulkuaan. Uskaltaisivatko Kuolemanmetsästäjät seurata häntä luoliin, mietti Gileas. No, lopputulos olisi sama seuraisivat he häntä tai eivät. He eivät olisi hänen jäljillään enää luolien toisessa päässä!

Norah katseli alapuolellaan leviävää vihreää laaksoa. Paikassa oli jotakin hämmentävää. Kuin vuoret ja laakso hänen ympärillään olisivat olleet äärimmäisen muinaisia. Norah saattoi melkein kuulla vuorten puhuvan hänelle. Laakson laidalla oli joskus muinoin ollut järvi, mutta nyt se oli kuivunut. Mikä saattoi kuivattaa vuorijärven? Norah ei tiennyt eikä kyennyt edes arvaamaan. Järvi oli ollut syvä ja kolmelta suunnalta jyrkän rinteen ympäröimä. Se oli varmasti ollut jotakin poikkeuksellisen kaunista. Mutta nyt jäljellä oli vain syvä rotko. Norah nojasi keihääseensä ja odotti, sillä metsästäjät olivat pysähtyneet. Jälkiä oli helppo seurata, mutta ne veivät suoraan Duumin luolien sisäänkäynnille. Berengar oli kyykyssä kallioisella rinteellä ja tuijotti mustaa aukkoa vuoren seinämässä. Hänen tummissa silmissään paistoi lähes viha. Norah oli kulkenut miehen kanssa kyllin pitkään tietääkseen mitä tämä ajatteli. ”Ritari on epätoivoinen ja luulee ettemme uskalla seurata häntä luoliin”, huudahti Berengar viimein. Hän lähes sylkäisi sanat suustaan. Kuinka joku saattoi aliarvioida heidän päättäväisyytensä niin pahasti. ”Tämä ritari ansaitsee kuolla typeryytensä vuoksi”, kommentoi Duren.

Norah pysyi äänettömänä. Hän näki mielessään kuvan takaa-ajetusta ritarista hienoissa vaatteissa ja kopea ilme kasvoillaan. Hän muisti Pyhän Piirin ritarien ylpeyden ja hienostuneisuuden. Juuri sellaista miestä he nyt jahtasivat. Duumin luolista mies ei tulisi hengissä pois. ”Entä tarinat hirviöistä”, kysyi yksi metsästäjistä katsellen ilmeettömänä luolan suuaukkoa. Hänen äänessään ei kuulunut pelkoa. Mies vain halusi tietää miten asiat olivat. ”Tarinoita lapsille”, sanoi Norah. ”Samanlaisia tarinoita kerrotaan useilla muillakin vuoristoalueilla. Niissä ei ole mitään perää”. Muut nyökkäsivät. He tiesivät Norahin olevan kotoisin vuoristoisesta Galeniasta. Hän tiesi mistä puhui.

Norah katsoi tovereitaan. Hän näki heidän ajattelevan jo samoja asioita kuin hän itsekin. Kun he palaisivat Min Hitholiin surmattuaan ritarin olisi musta valtiatar enemmän kuin tyytyväinen. Heidän palkkionsa tulisi olemaan suurempi kuin koskaan ennen. Norah hymyili itsekseen ajatellessaan rikkauksia. Ne ostaisivat hänelle taas onnellisuutta vähäksi aikaa. Kunnes olisi aika lähteä uuteen jahtiin. Kunnes olisi aika uuden saaliin joutua Kuolemanmetsästäjien uhriksi. Ritari oli tehnyt kaiken heille liiankin helpoksi. Duumin luolista hän ei pääsisi pakoon. Metsästäjät löytäisivät ja surmaisivat ritarin varmasti. Sen sijaan että mies olisi jatkanut pakoaan hän oli piiloutunut luoliin kuin pelokas kaniini. Norah tunsi lähes halveksuntaa. Tämä mies oli aikoinaan ollut Perennian juhlittu sankari. Mutta totuus oli aivan toinen. ”Napataan hänet”, sanoi Berengar ja astui ensimmäisenä luolaan. Muut seurasivat ääneti.

Ääntäkään ei kuulunut kun Gileas käveli eteenpäin hämärässä luolassa. Hän oli jännittänyt jousensa valmiiksi, sillä ritari saattoi nyt tuntea uhan kaikkialla ympärillään. Välillä hän pysähtyi paikoilleen kuuntelemaan. Mutta mikään ei rikkonut luolien hiljaisuutta. Gileasin silmät olivat jo tottuneet pimeään. Hän saattoi helposti seurata lattiaan kulunutta reittiä, joka toivon mukaan johtaisi vuorten länsipuolelle. Ainakin käytävä kulki kokoajan oikeaan suuntaan. Hän oli aiemmin kulkenut valtavan luolan läpi, jonka halkaisi keskeltä rotko. Katsoessaan alas Gileas ei nähnyt rotkon pohjaa. Syvän repeämän yli oli rakennettu kömpelö kivisilta. Tutkiessaan sitä ritari uskoi sillan olevan suuren mullistuksen ajalta. Se näytti muinaiselta, mutta kesti kuitenkin ritarin painon. Suuren luolan jälkeen luolasto oli haarautunut useiksi käytäviksi. Pääreitti kulki kuitenkin selvänä eteenpäin. Se nousi melko jyrkästi tuoden Gileasin paikkaan jossa hän oli nyt. Luola haarautui lähes labyrintiksi. Se oli täydellinen päikka väijytykseen.

Äkkiä oikealta kuului jotakin. Ääni tuli kaukaa eikä Gileas osannut sanoa mikä sen oli aiheuttanut. Hän kyyristyi pimeään jousi jännitettynä. Mutta mitään ei enää kuulunut. Hän nousi nopeasti pystyyn ja kiiruhti eteenpäin. Edettyään noin sata metriä Gileas kääntyi vasemmalle ja käyttäen labyrinttimaisia käytäviä hyväkseen lähti palaamaan kohti itää. Pian hän sai näkyviin suuren kammion, josta oli hieman aiemmin kulkenut. Siitä lähti useita sivukäytäviä, joista yhden takana oli romahtanut kammio. Varovasti Gileas astui matalan kiven taakse paikkaan jossa varjot kätkivät hänet täysin. Jousi valmiina hän jäi odottamaan.

Paikallaan liikkumatta pysyen Gileas hallitsi tilanteen täysin. Hän kuuli metsästäjien lähestymisen jo kaukaa, vaikka nämä liikkuivat taitavasti. Mutta silti ritarin huolestuneisuus kasvoi kokoajan. Jotakin muutakin oli tekeillä! Paikallaan ollen hän kuuli vaimeita ääniä pimeydestä ympäriltään. Niitä kuului kummaltakin puolelta pääkäytävää. Gileas ei nähnyt mitään, mutta jokin liikkui pimeässä. Yhtä selvää oli, että mikä tahansa luolissa liikkuikin se ei tiennyt Gileasin läsnäolosta. Vieläkään ritari ei tuntenut pelkoa. Hän vain odotti kiinnostuneena mitä tapahtuisi. Selvää oli, että mikä tahansa pimeissä luolissa liikkuikin se liikkui palkkionmetsästäjien vuoksi!

Kuolemanmetsästäjien äänet kuuluivat yhä lähempää. Pian he astuisivat kammioon. Gileas ei vieläkään liikahtanut. Sitten viisi takaa-ajajaa astui näkyviin. Ensimmäisenä käveli voimakkaan näköinen mies, joka luki vaivatta Gileasin jälkiä maassa. Siinä oli vaarallisin vastustaja. Hänelle ritari varasi ensimmäisen nuolensa. Viimeisenä käveli keihäs kädessä tummatukkainen kaunis nainen. Myös hän näytti kokeneelta taistelijalta. Ritarin toinen nuoli oli varattuna toisena kävelevälle metsästäjälle. Hänellä olisi aikaa kahteen laukaukseen. Sen jälkeen kolme muuta ehtisivät ritarin kimppuun. Tai niin he luulivat, mutta itseasiassa Gileas kävisi heidän kimppuunsa. Ellei jokin pimeistä luolista ehtisi ensin!

Mitä seuraavaksi tapahtui olisi yllättänyt kenet tahansa. Ensin kammiossa oli vain viisi vaarallisennäköistä palkkionmetsästäjää etenemässä taitavasti. Sitten ansa laukesi. Kuolemanmetsästäjien kunniaksi Gileasin oli sanottava, että kuka tahansa muukin olisi kävellyt ansaan. Se oli rakennettu niin taitavasti, että edes Gileas ei ollut nähnyt ansan muodostumista, vaikka olikin sen kuullut. Hyökkääjien täytyi olla äärimmäisen tottuneita liikkumaan pimeissä luolissa, ritari tajusi. Äkkiä pieniä karvaisia olentoja ryntäsi joka suunnalta kammioon. Hyökkäys oli hurja ja täydellinen yllätys metsästäjille. Gileas katsoi hämmästyneenä hyökkääjiä. Ne olivat todellakin hirviöitä. Olennot olivat melkein puolet pienempiä kuin pitkät ihmiset, mutta näyttivät vahvoilta. Olennot olivat täysin karvan peitossa. Gileas olisi pitänyt niitä eläiminä, mutta olennot kävelivät kahdella jalalla ja kaikkien käsissä oli alkeelliset nuijat. Metsästäjät jähmettyivät kauhusta. He olivat kuulleet tarinoita hirviöistä ja nyt hirviöt olivat heidän kimpussaan. Ne huusivat vertahyytävästi hyökätessään. Kaksi pudottautui jostakin ylhäältä luolan katosta Berengarin päälle. Hän ei ehtinyt puolustautua vaan kaatui nuijan iskusta päähän. Muutkaan miehet eivät ehtineet puolustautua. He kaatuivat nuijaniskuista ennenkuin Gileas ehti reagoida yllättävään hyökkäykseen.

Norah näki miten jokin alimaailman olento, karvainen ja hohtavasilmäinen, putosi Berengarin päälle huutaen kimeästi. Ensimmäinen ajatus hänen päässään oli hämmästys. He olivat maailman parhaita jäljittäjiä. Miten heidät oli voitu yllättää. Sitten hämmästyksen tilalle astui pelko. Karvaisia hirviöitä oli kaikkialla. Ne ilmestyivät pimeyden keskeltä kuin tyhjästä. Hän näki miten Durenin pää murskautui raivoisan nuijaniskun kohteena. Norah heittäytyi sivulle väistäen omaan päähänsä suuntautuneen iskun. Hän kohotti keihäänsä iskeäkseen lähintä olentoa, mutta samalla nuijan isku sivulta heitti keihään hänen kädestään. Mutta hän ei ollut miekantytär turhaan. Norah väisti uuden nuijaniskun ja paljasti miekkansa. Samassa kolme karvaista hirviötä heittäytyi hänen kimppuunsa. Miekka lensi kieppuen lattialle. Norah tunsi miten yksi olento kiskoi häntä jaloista. Nuori nainen kaatui lattialle.

Gileas epäroi muutaman sekunnin ajan. Hän oli aikonut tappaa metsästäjät ja nyt jokin teki sen hänen puolestaan. Jos hän epäröisi vielä hetken olisi jo liian myöhäistä. Mutta hän muisti sen illan kauan sitten kun sir Callodir oli kertonut hänelle taistelleensa ryövärien kanssa Caran jokihirviötä vastaan. Hirviöitä oli olemassa. Ja he olivat aina ja ehdoitta ihmisten puolella hirviöitä vastaan! Niin oli Callodir sanonut ja niin siis asiat olivat. Yksi Kuolemanmetsästäjistä oli vielä hengissä. Kolme karvaista olentoa oli tarttunut häneen. Hengissä oleva oli viimeisenä kävellyt nainen ja häntä raahattiin kohti pimeää käytävää. Gileas sulki silmänsä ja näki edessään sir Callodirin hahmon nuotion ääressä. Edes paatunein rikollinen ei jättäisi auttamatta tässä tilanteessa, tiesi Gileas. Hän avasi silmänsä. Jousi oli tähdätty suoraan naisen käsiin tarttuneeseen hirviöön. Ilmeettömänä ritari päästi nuolen matkaan. Sen iskeytyessä erehtymättä karvaiseen olentoon hän veti jo esiin toista nuolta. Kaksi hirviötä käännähti ja juoksi kohti Gileasia nuijat käsissään. Mutta jousi osoitti jo naisen jaloista kiinni pitävää hahmoa ja jälleen jousi lauloi. Vaivautumatta varmistamaan oliko hän osunut ritari heitti jousen selkäänsä ja tarttui miekkaansa. Hän oli juuri ajoissa. Kaksi karvaista hahmoa hyökkäsi häntä kohti huutaen kimeästi.

Gileas ei jäänyt odottamaan vaan juoksi hahmoja vastaan. Hän väisti kömpelön nuijaniskun ja kaatoi vaivattomalla pistolla toisen olennon. Jäljelle jäänyt yritti hurjaa iskua, mutta ritari torjui iskun miekallaan pysäyttäen sen ilmaan. Hän heitti vastustajansa taaksepäin ja surmasi tämän nopealla sivalluksella. Sitten Gileas jo juoksi kohti naista. Yksi naisen kimppuun käyneistä olennoista seisoi nuija koholla ritarin ja naisen välissä, mutta kääntyi sitten äkkiä ja lähti juoksemaan kohti pimeää käytävää. Gileas hymyili vaimeasti. Olennoilla oli siis itsesuojelivaisto! Hän näki naisen kompuroivat pystyyn. Tämä oli pukeutunut kuin mies, mutta kasvot olivat kauniit ja hiukset pitkät. Ajattelematta asiaa Gileas tarttui maassa lojuvaan miekkaan ja heitti sen naiselle. ”Puolusta itseäsi”, hän kehoitti. Useita olentoja kyyristeli sen käytävän edessä, johon he olivat yrittäneet raahata naista. Mutta ne näyttivät nyt epävarmoilta. Olennot olivat rohkeita kun pääsivät yllättämään jonkun, mutta valmiina olevat miekat pelottivat niitä.

Kaikki oli tapahtunut salamannopeasti. Liian nopeasti että Norah olisi ehtinyt täysin tajuta mitä oli tekeillä. Luolissa oli sittenkin hirviöitä. Vanhat tarinat pitivät paikkansa. Mutta jos olentojen hyökkäys oli yllättänyt hänet, vielä yllättyneempi Norah oli kun kaksi nuolta suhahti ilman halki ja vapautti hänet. Ritari! Pyhän Piirin ritari taisteli olentojen kanssa ja voitti! Hän heitti miekan Norahille ja kääntyi olentoja kohti. Nämä näyttivät nyt pelokkailta. Ritarin kylki oli suojaamaton ja hetken Norahin mielessä kävi napata palkkio itselleen. Mutta hän tiesi ettei voisi selvitä ilman ritaria! Ja jotakin muutakin liikkui palkkionmetsästäjän mielessä. Ei, hänellä ei ollut omaatuntoa. Mutta silti Norah tunsi ettei voinut tappaa ritaria. Ei nyt kun tämä oli pelastanut hänet varmalta kuolemalta tai joltakin vieläkin pahemmalta! Ritari tiesi tämän. Hän jätti puolustuksensa naisen suuntaan täysin auki.

Miekka kädessä ja Pyhän Piirin ritari vierellään Norah ei enää pelännyt. Hän tunsi kostonhimoa tovereidensa puolesta. ”Me voimme tappaa ne”, hän huudahti. ”Antaa niiden tulla”, nainen sanoi kylmällä äänellä. Hän halusi kylvää tuhoa ja kuolemaa.

Gileas näki etteivät olennot hyökkäisi. Jostakin kaukaa kuului ääniä. Vahvistuksia oli varmasti tulossa ja ne odottivat sitä. Se vaati suunnitelmallisuutta. Äkkiä kiinnostuneena hän kumartui lähimmän surmaamansa olennon viereen. Ritari nappasi olennon käyttämän nuijan käteensä. Paitsi että se ei ollut nuija vaan alkeellinen kivestä veistetty kirves. Ja jos se oli kirves....Gileas katsoi tarkkaan luolan lattialla makaavaa hahmoa. Sen kasvot olivat inhimilliset ja äkkiä hän tajusi ettei olento ollut karvainen. Sillä oli maahan asti ulottuva tuuhea parta joka peitti koko vatsan. Hän kuuli myös kauempana epäröivien olentojen äänet. Ne eivät vain huutaneet kimeästi, vaan Gileas saattoi erottaa sanoja. Hän ponnahti kauhistuneena pystyyn. ”Seuraa minua”, huusi Gileas ja lähti juoksemaan kohti pääkäytävää. Sitä joka veisi heidät vuorten länsipuolelle. ”Mutta, voimme voittaa ne”, huusi nainen. ”Voimme tappaa ne”! Mutta Gileas jatkoi juoksuaan ja olennot lähtivät etenemään Norahia kohti. Pelästyneenä nainen lähti ritarin perään.

He juoksivat ainakin parikymmentä minuuttia pysähtymättä. Sitten ritari viimein hidasti vauhtia ja alkoi kävellä. Hetken hän oli hiljaa paikoillaan kuunnellen. Onneksi nainen oli hyväkuntoinen ja oli pysynyt mukana. ”Ne eivät seuraa”, totesi Gileas lähes kuiskaten. Kuka tiesi mitä muuta eli pimeissä käytävissä! ”Miksi emme tappaneet niitä hirviöitä”, Norah kysyi vihaisena. Hänen toverinsa olivat yhä kostamatta. ”Koska ne eivät olleet hirviöitä”, vastasi Gileas kävellen eteenpäin. ”Ne eivät olleet karvaisia hirviöitä vaan lyhyitä partaisia olentoja. Ne olivat älyllisiä, palkkionmetsästäjä. Tämä paikka on heidän kotinsa ja me tunkeuduimme tänne. He puolustivat vain kotejaan, ei muuta. Ja siitä hyvästä minä surmasin heitä. Voi, liian helposti uskoin silmiäni. Tämä teko tulee vainoamaan minua ikuisesti. Tämä ei ollut oikein, neito”.

Norah katsoi hämmästyneenä ritaria. Tämä ei ollut kopea eikä pitkä ja ylhäinen. Ei, ritari oli täysin erilainen kuin hän oli kuvitellut. Hän oli surullisen näköinen ja vaatimattomasti pukeutunut. Ei ylhäinen ja mahtava vaan pikemminkin köyhä vaeltaja kaukana kotoa. Mistä ritarit olivat ikinä välittäneet paitsi omasta kunniastaan? Ja kuitenkin tämä mies oli vaarantanut henkensä Norahin puolesta ja suri sitten vielä surmaamiaan vihollisia. Ritari oli totisesti merkillinen, mutta herätti Norahin kiinnostuksen. Siinä hän käveli edellä kääntäen selkänsä Kuolemanmetsästäjälle, joka saisi valtavan palkkion ritarin surmaamisesta. Mutta he kumpikin tunsivat saman. Uhka oli poissa heidän väliltään. Norah ei tekisi mitään eikä ritari surmaisi häntä. Se oli yhtä itsestäänselvää kuin että he olivat pimeissä käytävissä.

”Mutta”, ihmetteli Norah ääneen. ”Mitä älyllisiä olentoja voisi elää tällaisissa luolissa? Miksi ne olisivat täällä”? Gileas ei kääntynyt katsomaan häneen vastatessaan. ”Heistä on tarinoita. Naugit elävät luolissa ja ovat puolta lyhyempi kuin ihmiset. Niillä väitetään kaikilla olevan parta. Tuhansia vuosia sitten, ennen mullistusta, ihmiset ja naugit olivat jossakin kanssakäymisessä. Se loppui mullistuksen aikoihin. He ovat eläneet tuhansia vuosia ilman kosketusta ulkomaailmaan. Jos joku on eksynyt luoliin on tämä luullut heitä hirviöiksi. He ovat siellä yhä, ulkomaailman unohtamina. Ehkä hekin ovat unohtaneet ulkomaailman. Heidän silmänsä ainakin ovat tottuneet pimeään, eivät valoon”. ”Kyllä”, myönsi Norah. ”He liikkuivat pimeissä luolissa niin taitavasti ettemme huomanneet mitään ennen kuin oli liian myöhäistä. Mutta sinä huomasit heidät. Sinä aioit antaa heidän tappaa meidät”? Gileas pudisti päätään. ”Ei, palkkionmetsästäjä. En minä aikonut antaa heidän tappaa teitä. Minä aioin tappaa teidät itse”!

Gileas kulki väsymättä eteenpäin. Kokonaiseen vuorokauteen hän ei pysähtynyt ja jopa kovakuntoinen Norah oli vaikeuksissa seurata ritaria. Mutta ajatus naugeista jossakin heidän takanaan piti naisen liikkeessä. Mitä jos ne tietäisivät jonkin oikotien ja laatisivat uuden väijytyksen? Mutta ei, siitä ei ollut enää varaa! Pyhän Piirin ritari johti heitä erehtymättä kohti länttä ja luolien läntistä suuaukkoa, niin kuin hän oli kertonut Norahille. Ritari tuntui tietävän mitä teki. Hän oli huomannut naugien väijytyksen ensimmäisellä kerralla ja varmasti huomaisi jälleen. Mutta uutta väijytystä ei tullut. Lopulta alkoi edessä häämöttää valoa. Norah oli kokenut paljon kaikenlaista elämänsä aikana, mutta valon nähdessään hän joutui taistelemaan kyyneliä vastaan. Hän oli sittenkin selvinnyt elossa Duumin luolista. Ritari sen sijaan harppoi eteenpäin päättäväisesti ja täysin ilmeettömänä.

Norah edellä he astuivat auringonvaloon. Suoraan edessä oli kuivunut järvi, jonka ympäri saattoi onneksi kävellä. Norah pysähtyi katselemaan näkymää edessään ja ritari astui hänen rinnalleen. Ensi kertaa Norah huomasi että huolimatta katkerasta ja hivenen surullisesta ilmeestään ritari oli komea. Hänen olemuksessaan ei ollut mitään ylpeää, mutta ei myöskään myötätuntoa. Ritari ei sanonut mitään, vaan katseli heidän edessään avautuvia viljavia maita. Kauempana lännessä olivat Coralan kukkulat ja metsämaat. Niiden takana, missä Norah ei ollut ikinä käynyt, oli Lin Mithlenin kauppakaupunki. Norah hymyili ajatellessaan miten ennen seuraavaa kesää Cardolin armeijat ryöstäisivät tuon Perennian mantereen rikkaimman kaupungin. Coralan ritarit eivät sitä voisi estää! Eikä sir Gileas, vaikka tämä olisikin matkalla Lin Mithleniin. Norah ei häntä estäisi, sillä huolimatta säälimättömyydestään nainen tiesi olevansa ritarille velkaa paljon.

He leiriytyivät yöksi Duumin vuorten alakukkuloille. Sir Gileas kieltäytyi tekemästä nuotiota, mutta tarjosi Norahille syötävää. Norah oli väsynyt, mutta ei saanut silti unta vaan istui katselleen tähtitaivasta. ”Mitä tapahtuu huomenna”, hän kysyi viimein. Ritari hätkähti ja kääntyi katsomaan Norahiin. Hän muisti miten sir Machsen oli varoittanut heitä tästä miehestä. Tämä oli ollut oikeassa varoituksineen, mutta Berengar ei ollut uskonut. ”Huomenna me lähdemme eri suuntiin”, vastasi Gileas. ”Sinä aiot päästää minut menemään”, ihmetteli Norah unohtaen täysin että hänellä oli miekkansa. Hän ei ollut vanki. Sir Gileas hymyili vaimeasti. Hän ei tuntunut ikinä nauravan ja hymy oli aina jotekin surullinen. ”Voin tuskin pelastaa sinua yhtenä päivänä, Norah, surmatakseni sinut seuraavana. Ei, mene rauhassa minne sitten haluatkin mennä”! Norah hämmästyi, sillä hän tunsi lähes pettymystä. Varmasti hän ei halunnut viettää enemmän aikaa tämän oudon ritarin kanssa, joka ei puhunut paljoa ja jonka pään yllä kohtalon miekka heilui valmiina korjaamaan saaliinsa. Yksi partio oli epäonnistunut, mutta joku varmasti onnistuisi ennenpitkää. ”Mutta et ymmärrä, sir Gileas”, huudahti Norah viimein. ”He voivat lähettää minut uudelleen perääsi. Minä en aio auttaa sinua. Velkani sinulle korvaan sillä etten surmaa sinua nyt. Kun lähden täältä en ole mitään velkaa. Mikään ei ole muuttunut”! Mutta katsoessaan Gileasiin Norah tiesi ettei olisi pystynyt surmaamaan tätä vaikka haluaisikin. Ritarissa oli jotakin vaarallista.

Gileas nyökkäsi. ”Niin, mikään ei ole muuttunut. Tai jos on, et sitä vielä tiedä. Tämä on ollut merkillinen päivä, Norah. Me kaksi vihollista istumme tässä nyt vailla vihaa. Silti sinä sanot ettei mikään ole muuttunut? Ehkä on niin. Sinä jatkat matkaasi mustan valtiattaren palveluksessa ja minä kuljen omaa tietäni paeten loputtomiin. Minä voin jatkaa omaa tietäni, mutta voitko sinä jatkaa omaasi, Norah? Aina he lähettävät takaa-ajajia perääni ja aina he kuolevat! Toivottavasti sinä et tule olemaan yksi heistä. Sillä muista Norah, että tämä tapaaminen ei välttämättä ollut sattumaan. Kuka tietää mitä siitä seuraa. Mutta minulle et todellakaan ole velkaa mitään. Olisin tehnyt saman aivan kenen tahansa vuoksi. Vain tämän pyydän. Kun palaat omiesi luokse, kerro että eksyit jäljiltäni Duumin luolissa ja sitten hirviöt hyökkäsivät ja ainoana pääsit pakoon”. Norah nauroi. ”Voisin tuskin kertoa sotaruhtinas Narthsegille että istuin kanssasi keskustelemassa tähtien tuikkiessa yllämme. Se tietäisi kuolemaaa minulle. Ole huoleta, sir Gileas. Minä kadotin sinut Duumin luolissa. Mutta minne aiot täältä? Et voi palata itään, sillä meidän armeijamme ovat sekä Pordolin laaksossa että Coralan rajoilla”. ”Niin”, vastasi Gileas. ”Vain länsi on minulle avoin, kuten vihjaat. Ehkä menen Lin Mithleniin”. Mutta kuullessaan Gileasin puhuvan Norah tiesi, että ainakaan Lin Mithleniin tämä ei ollut menossa. Ja Gileas tiesi että Norah tiesi. Kumpikin nauroi ja hetken aikaa jopa Gileasin nauru oli vapautunutta. He keskustelivat vielä pitkään yöhän, kunnes nukahtivat. Kun aamu valkeni oli Gileas poissa! Mutta Norah muisti heidän oudon keskustelunsa vielä pitkään. Keskustelun kahden vihollisen kesken. Hän ei saanut ritarin ahdistuneita kasvoja mielestään ja odotti aina tietoa, että tämä olisi jäänyt kiinni. Mutta Norah ei enää tiennyt toivoiko hän sitä uutista vai pelkäsikö sen tuloa. Ja Gileasin kysymys pyöri hänen mielessään usein. ”Voitko jatkaa omaa tietäsi, Norah”?

LAAKSON VALTIATAR

Myös Gileas ajatteli Norahia taivaltaessaan vuorten alakukkuloita myöten pohjoiseen. Norah oli ollut oikeassa. Coralan aukko ja Pordolin laakso olivat häneltä suljetut ja Lin Mithlenistä vihollinen löytäisi hänet varmasti. Se oli kuin ansa johon ei pitänyt langeta. Lin Mithlen näytti turvalta mutta oli kaikkea muuta. Niinpä Gileas nyt kulki varovaisesti pohjoiseen. Hän ehätti Pordolin kulkea läntisen Pordolin laakson poikki ennen kuin Narthsegin armeija ehti sinne. Lännessä armeijaa odottivat Cantrian rikkaat maat. Cantrian armeijasta ei näkynyt jälkeäkään. Niin oli ehkä parempikin, sillä avoimella maalla olisi kokematon talonpoikaisarmeija hakattu palasiksi. Cantria maksoi nyt kalliisti armeijansa lähes täydellisestä alasajosta.

Mutta Gileasilta ei juuri löytynyt sääliä Cantrian talonpojille ja jäykille aatelisille. He olivat itse aiheuttaneet ainakin osittain oman tuhonsa. Jossakin hyökkäävän armeijan joukoissa oli jo varmasti Norah. Gileas näki neidon kasvot usein mielessään. Tämän tummat pitkät hiukset ja säihkyvät silmät eivät helposti unohtuneet. Gileas ei ollut uskonut voivansa enää ikinä katsella sillä lailla ketään naista. Ei sen jälkeen kun Idris oli kuollut Dag-Ladissa. Silloin Gileas ei ollut kyennyt pelastamaan Idrisiä. Nyt hän voisi joutua tappamaan Norahin. Ei, koko sydämestään Gileas toivoi ettei kohtaisi naista enää.

Yrittäen unohtaa Norahin hän taivalsi pohjoiseen. Sillä juuri kukaan ei muistanut nykypäivinä vuoriston yli kulkevaa solaa. Mihin kukaan tarvitsisi solaa, kun Pordolin laakso ja pohjoinen Galenian laakso tarjosivat niin hyvät reitit Cantriaan kulkeville. Siksi sola oli unohdettu, mutta Gileasin viettämät päivät kuninkaallisessa kirjastossa lukemassa vanhoja kirjoja olivat nyt hyödyksi. Vuorten yli kulki sola ja jos kukaan ei muistanut sen olemassaoloa ei sitä myöskään vartioitu. Gileas livahtaisi takaisin vuorten itäpuolelle, Perenniaan, eikä kukaan enää löytäisi häntä.

Kuljettuaan useita päiviä pohjoiseen Gileas lähestyi viimein aluetta, josta hänen pitäisi kääntyä itään. Seuraamalla itään kääntyvää jokea hän pääsisi vanhalle solaan vievälle reitille. Seuraavana yönä Gileas näki oudon unen. Hän oli vuoren laella. Suuri valtaistuin oli asetettu vuoren huipulle ja sen edessä oli laaja tasenne, jolla oli väkeä kumartamassa valtaistuimen suuntaan. Kultahiuksinen nainen istui valtaistuimella valtikka kädessään. Naisen kasvot olivat ylimaallisen kauniit ja silmissä paloi pelottava tuli. Näkymätön voima tuntui kaikkialla naisen ympärillä. Hänen kasvoillaan oli ylpeä ilme, kuin tämä nainen olisi hallinnut koko maailmaa ja tietäisi sen. Gileas seisoi naisen edessä yksinkertaisessa vaelluskaavussaan, mutta ei kumartanut muiden tapaan. Pyhän Piirin kolmas Hir ei kumartanut kenellekään. Ei edes jumalattarille! Nainen valtaistuimella käänsi katseensa Gileasiin ja katse lähes poltti ritaria. Mutta hän ei hievahtanutkaan. ”SINÄ”, sanoi nainen viimein ja huolimatta voimasta oli ääni kaunis kuunnella. ”SINÄ LAUSUIT NIMENI”. Gileas ei tiennyt mitä ajatella, mutta nainen jatkoi melkein heti. ”SINUN ON TAVATTAVA LAAKSON VALTIATAR. SINUT HAETAAN AAMULLA”! Niihin sanoihin uni katkesi.

Gileas heräsi hätkähtäen. Joku liikkui metsäisessä rinteessä hänen alapuolellaan. Salamannopeasti ritarin käsi hakeutui jouselle ja toinen käsi veti esiin nuolen. Hän kuunteli henkeään pidätellen. Vaimeita askeleita! Vain yksi henkilö liikkui metsässä eivätkä linnut pelänneet häntä. Kaikki oli rauhallista. Sitten henkilö ilmestyi näkyviin puiden seasta. Se oli mies, mutta oudon näköinen. Hän oli saman pituinen kuin Gileas ja pukeutui vihreään kaapuun. Kasvot olivat virheettömän kauniit ja silmissä paistoi lempeys. Koko miehen olemus kertoi vaarattomuudesta. Hän oli aseeton. Gileas liikahti niin että mies huomasi hänet. Mutta nuoli osoitti yhä kohti miehen sydäntä. ”Ah, siellä te olette”, huudahti tulija ystävällisesti. ”Minulle kerrottiin että olisitte jossakin täällä rinteessä levolla”! Mies lähti kävelemään Gileasia kohti tajuamatta missä vaarassa oli. Mutta ritari oli jo päätellyt ettei tämä ollut vaarallinen. Jousi laskeutui ja hän poisti nuolen jänteeltä. ”Sinulle kerrottiin”, ihmetteli Gileas nousten seisomaan. ”Kuka kertoi”?

Mies nauroi. ”Kuka? Laakson valtiatar tietysti. Hän pyysi tuoda sinut luokseen”. Gileas ei näyttänyt mitenkään hämmästystään. Laakson valtiatar? Nainen hänen unessaan oli maininnut tämän. Ainakaan miehen olemuksessa ei näkynyt mitään petokseen viittaavaa. ”Ja miksi minä haluaisin tavata tämän valtiattaren”, kysyi Gileas. ”Miten hän voisi auttaa minua”? Mies kohautti olkapäitään. ”Minä tuon vain viestin. Sinun itse kuuluu tietää miten hän voi sinua auttaa. Seuraa minua”!

Hän seurasi miestä alas metsäistä rinnettä. He kulkivat puiden lomitse ja kallioiden ympäri, mutta Gileasista tuntui että he kulkivat paljon pidemmän matkan kuin metreissä saattoi mitata. Jossakin vaiheessa metsä muuttui. Siitä tuli kaunis ja muinaisen tuntuinen. Oli kuin he olisivat kulkeneet eri maailmaan. Ritari vilkaisi mietteliäänä taakseen. ”Ole huoletta”, sanoi mies. ”Voit palata koska vain haluat. Joka kulkee tänne vapaaehtoisesti voi aina poistua vapaaehtoisesti”! Ritari nyökkäsi ja jatkoi miehen seuraamista. Pian he saapuivat jyrkänteen reunalle. Alhaalla virtasi vuolas joki syvällä laaksossa. Kauniit metsät reunustivat laaksoa ja korkea vesiputous kohisi äänekkäästi. Vastarannalla oli kaunis kartano. Gileas katseli näkymää sanattomana. Kartano ei näyttänyt kuuluvan tähän maailmaan. Mutta vaikka koko laakson yllä oli jotakin taianomaista ei Gileas vaistonnut mitään pahaa tai uhkaavaa. Pikemminkin kaikki oli laaksossa hyvin. Mikään pelko ei asunut siellä. Se huolestutti ritaria!

Selvä polku vei jyrkänteeltä läpi havumetsän alas joen rantaan. Joen yli vei kaunis silta. Ääneti Gileas seurasi opastaan sillan yli kartanon eteen. Kartanon ympärillä kulki miehiä ja naisia askareissaan. Mutta yksi muita paremmin pukeutunut mies seisoi kartanon edessä olevalla kuistilla katsellen tulijoita. Hän oli tummatukkainen ja näytti Gileasin ikäiseltä, mutta miehen silmissä oli jotakin iäkästä. Kukaan laaksossa ei näyttänyt kantavan asetta. Gileas käveli miestä kohti ja tämä huomasi ritarin katseen kiertävän aseita etsien. Hän tunnisti aivan oikein Gileasin valppaan katseen. ”Tämä on rauhan laakso”, sanoi mies lempeällä äänellä. ”Väkivallalla ei ole täällä tilaa. Ulkomaailma on raaka ja vaarallinen, mutta täällä voi väsynyt matkamies levähtää muutaman päivän vailla pelkoa”!

”Minun on vaikea uskoa väkivallattomaan paikkaan tässä maailmassa, herra”, vastasi Gileas. ”Mutta kuka te olette? Mikä on tämä paikka”? ”Minä olen Aethal”, vastasi mies. ”Olen tämän kartanon herra. Ja normaalin maailman lait eivät päde täällä. Tämä on salattu laakso. Kukaan vihamielinen ei löydä tietä tänne”. Gileas nyökkäsi katsellen ympärilleen. ”Minä en ole ikinä kuullutkaan tästä paikasta”, hän totesi. ”Luulisi moisen kartanon rakentamisesta syntyneen tarinoita”. Aethal hymyili. ”Tämä kartano rakennettiin kauan kauan sitten. Niin monta vuotta sitten, että ihmiset ovat unohtaneet meidän olemassaolomme. Mutta me emme ole vielä unohtaneet teitä. Pidempään kuin ihmisten historia muistaa olen minä ollut kartanon herra ja vaimoni on ollut salatun laakson valtiatar. Hän haluaa tavata sinut, mutta ensin saat syödä ja levätä, Hir Gileas”.

Muutamaa tuntia myöhemmin Gileas seurasi iättömän näköistä palvelijaa pitkin kartanon käytäviä. Kaikki kartanon asukkaat olivat omituisen näköisiä. Kuin he eivät aivan olisi olleet ihmisiä. Ja mitä Aethal oli sanonut kartanosta? Hän oli ollut sen herra pidempään kuin ihmisten historia muisti. Se merkitsisi Aethalin olleen täällä jo ennen suurta mullistusta. Mutta miten se olisi mahdollista?

Palvelija avasi oven kauniiseen huoneeseen. Ovea vastapäisellä seinällä oli takka ja mukava sohva, jolla istui nainen. Huoneen seinillä oli tauluja ihmisistä taisteluissa tai suurissa neuvonpidoissa. Erityisesti Gileasin silmiin pisti muotokuva pitkästä voimakkaasta miehestä, jolla oli lyhyet tummat hiukset ja harmaa kaapu. Kaapuun oli sydämen kohdalle kirjailtu kultainen kukkanen. Gileasin käsi käväisi automaattisesti hänen oman sydämensä päällä, sillä vaelluskaavun alla hänellä oli yhä punainen ritarin asunsa ja sen rinnassa kirjailtuna Pyhän Piirin tunnus.

Ritari käänsi valppaan katseensa takaisin naiseen. Tämä oli osittain kääntynyt ja katseli häntä. Nainen oli kaunein mitä Gileas oli ikinä nähnyt. Hänen kultaiset hiuksensa säihkyivät tulen luomassa valossa ja kasvoilla oli rakastava ja utelias ilme. Naisen kasvot olivat majesteetillisen täydelliset. Hän näytti naiselta jonka puolesta miehet menisivät halukkaasti kuolemaan. Mutta naisen silmissä asui viisaus. Gileas kavahti taaksepäin. Tämä nainen oli tappavan vaarallinen. Hän ei veisi henkeäsi, eikä mustan valtiattaren tapaan sieluasi. Ei, tämä nainen veisi sydämesi. Gileas vaistosi naisesta huokuvan viehätysvoiman. Hän oli viisas. Häntä kannatti kuunnella. Mutta ritari tunsi myös miten tämä vaikutus iski johonkin näkymättömään muuriin hänen ympärillään ja kimposi takaisin. Gileasiin ei voinut vaikuttaa.

Hetken nainen vain katsoi häneen ja silmien rakastava ilme muuttui nopeasti uteliaaksi. Sitten tämä viittasi Gileasia tulemaan lähemmäksi. ”Istu tänne tuolille, Hir Gileas”, kehoitti nainen osoittaen tuolia sohvan vierellä. Hänen äänensä kuulosti täysin virheettömältä. Ritari teki niinkuin nainen kehoitti. Hetken he istuivat ääneti vastatusten. Nainen katseli ritaria tarkasti, kuin yrittäen lukea tämän mieltä. Gileas vastasi katseeseen tyynesti. Sitten nainen vetäytyi takaisin ja rentoutui.

”Älä pelkää, ritari”, nainen sanoi. ”En yrittänyt nähdä ajatuksiasi. En pystyisi vaikka haluaisinkin. Sinulla on omaa voimaa tarpeeksi estämään sen. Ei, minä yritin nähdä sinut. Kuka olet, mitä haluat ja minne menet? Mutta yhä olet mysteeri jota en ymmärrä”! Gileas hymyili jälleen katkeraa hymyään. ”Valtiatar, edes minä en tiedä mihin olen menossa tai mitä haluan. Mutta toivoitteko todella saavanne sen selville vain katsomalla minua”?

”Minä olen Almiel, tämän laakson valtiatar”, sanoi nainen ylpeästi. ”Kyllä, minä voin nähdä kaukaisia asioita joita muut eivät voi käsittää. Vain yhden asian näin selvästi sinusta, Hir Gileas. Myös sinä näet joskus asioita, etkö näekin”? Gileas nyökkäsi. ”Kyllä valtiatar. Toisinaan aavistan mitä tulee tapahtumaan. Mutta näyt tulevat ja menevät ilman että minä voisin vaikuttaa niihin”. Almiel katseli tulen loimotusta takassa ja oli vähän aikaa ääneti. ”Niin, voimasi ei riitä hallitsemaan sitä. Ei ainakaan vielä. Mutta sinä olet jonkin suuren rajalla, Gileas. Jonakin päivänä saatat kyetä astumaan rajan yli. En tiedä varmasti. Mutta enemmän ymmärrän nyt. Tiedätkö sinä missä olet, Pyhän Piirin ritari”?

Gileas pudisti päätään. ”En ole ikinä kuullut tällaisesta paikasta”, hän sanoi varovasti. ”Mutta tunsi että ylitimme jotakin ylhäällä rinteessä. Jonkin rajan. En usko että olemme samassa maailmassa, jossa heräsin tänä aamuna”. Valtiatar Almiel hymyili. ”Oikein tunsi, Gileas. Ja on merkillistä että tunsit rajan. Emme todellakaan ole enää normaalissa maailmassa. Tämä on haltiakansan salattu laakso, jonne yksikään vihamielinen olento ei voi löytää”. Gileas onnistui olemaan näyttämättä hämmästystään kuullessaan naisen puhuvan. ”Mutta haltiathan ovat vain tarujen olentoja”, hän sanoi, miettien samalla naugeja. Niitäkään ei pitänyt olla olemassa. ”Voi, me olemme hyvin vahvasti olemassa, Gileas”, huudahti Almiel. ”Ihmiset ovat vain unohtaneet meidät. Mutta me olemme yhä täällä ja muistamme kaiken”.

”Mutta”, ihmetteli Gileas äänen. ”Mitä minä teen täällä, valtiatar? Olen vain takaa-ajettu ritari. Mitä minulla on tekemistä haltioiden kanssa”? Almiel loi jälleen läpitunkevan katseen ritariin ja hetken aikaa valtiattaren silmissä paloi outo valo. Sitten se sammui ja hän oli taas vain kaunis ylhäinen nainen. ”Mitäkö sinulla on tekemistä haltioiden kanssa, Hir Gileas lah Durion? Haltioiden tähtisumu joka on pimeänhaltia mutta silti valkeuden puolella. Etkö todellakaan ymmärrä mitä nimesi tarkoittaa? Tämän tiedän varmasti, ritari. Sinussa virtaa haltioiden veri voimakkaana. Jompikumpi vanhemmistasi on ollut puolihaltia. Tunsitko vanhempiasi? Miksi he nimesivät sinut Gileasiksi”?

Ritari pudisti päätään. ”En tuntenut ikinä heistä kumpaakaan. Minut jätettiin vauvana temppelin ovelle nimilapun kanssa. Tarkoittaako Gileas siis tähtisumua? Kukaan ei ole osannut kertoa sitä minulle”! Valtiatar katsoi Gileasia silmiin. ”Kyllä. Mutta sinä sait nimesi varmasti kuuluisan haltiakansan soturi Gileasin mukaan. Kauan kauan sitten hän oli koko mantereen mahtavin soturi. Mielenkiintoista kyllä myös hän oli puolihaltia. Minä tunsin hänet aikoinaan hyvin”. Gileas oli hetken vaiti mietteineen. Ajatus aiemmin eläneestä soturista täytti hänen mielensä. ”Oliko tämä Gileas myös ritari”, hän kysyi viimein. ”Oli”, vastasi Almiel. ”Mutta hänessä oli jotakin synkkää ja vaarallista. Totisesti hän oli pimeänhaltia mutta valon voimien puolella, lah Durion”. Sen sanoessaan Almiel katsoi tarkasti Gileasiin kuin yrittäen nähdä oliko tämä samanlainen.

”Jos tämä Gileas on niin mahtava”, sanoi ritari viimein tietämättä mitä ajatella. ”Ja jos hän on edelleen elossa, miksi hän ei tule avuksemme? Missä ovat mahtavat haltioiden ritarit, jos he kerran ovat oikeasti olemassa? Kansani on sorron kohteena ja pimeä mahti tekee nousuaan. Pian se on peittänyt valtansa alle koko Perennian mantereen”. ”Haltioiden aika on ohi, Gileas”, vastasi Almiel myötätuntoisella äänellä. ”Ihmisten tulee itse torjua tämä uhka. Sitä paitsi te ette tarvitse haltia ritareita. Teillä on sankareita omasta takaa. Siitä sir Gwardur piti aikoinaan huolen”! Gileas hätkähti. ”Sir Gwardur”, hän huudahti. ”Mitä te tiedättä Perennian sankarista, joka perusti ritarikuntamme”?

Sen kuullessaan Almiel nauroi ystävällisesti. Valtiattaren nauru oli kaunista ja sai kuulijan helposti toivomaan että se jatkuisi pidempään. ”Voi, Gileas. Sinä sentään et pidä häntä jumalana, vaikka ihmettelenkin mistä olet tietosi saanut. Mikä minä olen puhumaan Gwardurista? Tiedä siis, että kauan sitten hän oli ystäväni ja lähti juuri täältä, salatusta laaksosta, perustamaan Pyhän Piirin ritarikuntaa, jotta ihmiset olisivat turvassa. Sillä hän rakasti teitä ja tätä maata jopa enemmän kuin haltioiden omia maita kaukana lännessä. Hän ei lähtenyt meren yli kaikkien muiden mukana. Gwardur varmisti, että ihmisillä on sinunkaltaisiasi ritareita taistelemassa pahuutta vastaan. Siksi sinä olet täällä. Gileas. Sen ymmärrän nyt. Minun täytyy auttaa sinua taistelussasi. Elbereth tahtoo niin”!

”Elbereth”, huudahti Gileas. ”Onnen neito. Minä lausuin hänen nimensä taistelussa pyytäen apua ja tuntui kuin jokin hirvittävän voimakas olisi herännyt. Oliko se siis totta”? ”Onnen neito”, nauroi Almiel ystävällisesti. ”Hän on tähtien tekijä ja maailmankaikkeuden mahtavin jumalatar. Kyllä, hän heräsi olemassaoloosi, Hir Gileas. Jumalat eivät valvo enää tätä maailmaa vaan ovat vetäytyneet toiseen ulottuvuuteen. He voivat yhä nähdä tänne ja auttaa, mutta kukaan ei enää muista heitä, joten myös jumalat ovat unohtaneet meidän olemassaolomme. Sinä siis herätit pyynnölläsi Elberethin unestaan, ritari. Se selittää miksi hän yhtäkkiä haluaa minun auttavan sinua. Olkoon siis niin. Olet saapunut hädän hetkellä, Hir Gileas, ja täältä saat neuvoja taistelussasi”!

Gileas avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta epäröi valtiattaren kauneuden ja viisauden edessä. Sitten Almiel puhui jälleen. ”Lin Mithlen on ratkaiseva paikka”, sanoi valtiatar. ”Olen nähnyt sen. Jos harmaa kaupunki kaatuu, kaatuu koko maailma. Niin oli aiemmin ja niin on jälleen. Mithlenin miehet ovat urheita, mutta ilman apua heillä ei ole toivoakaan. He tarvitsevat ihmeen ja vain sinä voit sen heille järjestää, Hir Gileas. Sinun täytyy mennä Lin Mithleniin. Minä annan mukaasi mahtavan haltiakiven, joka nostaa sotilaiden rohkeutta ja poistaa pimeänpelkoa. Moorin ritarit eivät voi pelottaa sinua tai Mithlenin sotilaita kun kannat sitä, ritarini”.

Almiel katsoi Gileasiin ja näytti ensi kertaa hämmästyneeltä. Ritari nousi seisomaan. Ei vihaisesti tai äkkipikaisesti vaan rauhallisen harkitusti. Valtiatar tajusi heti tehneensä virheen. Hän oli jakanut ohjeita Pyhän Piirin kolmannelle Hirille. Hänen olisi pitänyt olla diplomaattisempi. ”Suokaa anteeksi valtiatar”, sanoi Gileas kylmästi. ”Mutta minulla ei ole pienintäkään aikomusta mennä Lin Mithleniin. Ei vaikka olisitte kuinka diplomaattisesti neuvonut minua. Se on viimeinen paikka maailmassa mihin haluan ja aion mennä. Elbereth lähetti minut tänne kuulemaan mitä pitää tehdä. Te kaksi unohditte vain yhden asian. Minä olen Pyhän Piirin Hir. Minä en pelaa kenenkään toisen peliä. En ikinä! Minä valitsen itse tieni ja noudatan omia neuvojani. Kiitän teitä tästä keskustelusta, sillä olen kuullut paljon mielenkiintoisia asioita. Mutta meillä ei taida olla enää mitään muuta sanottavaa. Jos sallitte, vietän ensiyön täällä ja lähden heti aamulla jatkamaan matkaani”. Ritari nyökkäsi valtiattarelle ja kääntyi lähteäkseen huoneesta. Hän hillitsi suuttumuksensa, mutta se oli kaikkialla ritarin mielessä. Miten kukaan uskalsi alkaa kertoa hänelle mitä piti tehdä! Ylpeät valtiaat ja valtiattaret olivat aina olleet kuin punainen vaate Gileasille.

”Ei, odota, ritari”, huudahti Almiel ja juoksi ovelle tämän eteen. ”Älä mene. Anna minulle anteeksi. Olet ylpeä ja syystäkin, mutta älä tuomitko minua väärin. Pyydän, tule takaisin istumaan”. Gileas hämmästyi miten ylhäinen valtiatar saattoi toimia niin välittömästi. Almielin kasvoilla ei ollut ylpeyttä vaan aitoa huolta. Ja vasta silloin Gileas tajusi naisen koko vaarallisuuden. Hän ei teeskennellyt vaan oli kokoajan aito. Jokainen tunne jonka nainen näytti oli oikea. Ja nyt naisen koko olemus oli täynnä hätää siitä että Gileas poistuisi suuttuneena. Sellaisen naisen puolesta kuka tahansa ritari olisi valmis mihin tahansa! Pyhän Piirin Hirit eivät kumarra kenellekään, joka ylhäisesti sitä edellyttää. Mutta nyt Gileas kumarsi, sillä tämä nainen ansaitsi sen. Hän tarttui valtiattaren ojennettuun käteen ja seurasi tätä takaisin takkatulen ääreen.

”Minä luulin että sinut on lähetetty tännen jotta neuvoisin sinulle tien voittoon”, sanoi Almiel. ”Näen nyt, että olin väärässä. Älä syytä Elberethiä vaan minua. Erehdys oli minun. Tulkitsin väärin hänen aikomuksensa. Paremmin näen nyt. Sinä et tarvitse neuvoja miten taistella, vaan jonkun kertomaan sinulle miksi taistella”!

Almiel alkoi kertoa mustan mahdin voimasta ja siitä millaiseen pimeyteen tämä veisi maailman, jos mustaa valtiatarta ei kukistettaisi. Mutta Gileas keskeytti hänet pian. ”Minä tiedän vihollisen mahdin ja vaaran missä olemme”, hän sanoi rauhallisesti. ”Mutta te ette tarvitse minua, valtiatar. Te tarvitsette suuren sankarin. Sellaisen kuin Hir Gainor. Juuri nyt on hän matkalla etsimään Dahulin miekkaa, jotta nostattaisi perennit kapinaan vihollista vastaan. Hänet teidän täytyy tuoda tänne saamaan neuvoja ja pyhä haltiakivenne. Hän on juuri sellainen henkilö joka käyttäisi moista esinettä”! Gileas ei kyennyt täysin kätkemään halveksuntaansa Hir Gainoria kohtaan. ”Miksi siis et sinä ole Gainorin mukana”, kysyi Almiel. Gileas pudisti päätään. ”Koska hän on typerys. En tiedä miten vihollisen voisi voittaa. Mutta tiedän miten sitä ei voiteta. Mikään pyhä esine ei voi kukistaa Cardolin valtakunnan voimaa. Ei edes Dahulin miekka. Kenties Gainor voi vastoin kaikkea todennäköisyyttä saada miekan haltuunsa, mutta se ei tuo voittoa. Ei, se tuo vain hänen kuolemansa! Silti hän aikoo yrittää, koska hän on sankari. Sellaisen sankarin te tarvitsette nyt, valtiatar”!

Mutta Almiel pudisti päätään. ”Ei, minä en tarvitse kuollutta sankaria. Minä tarvitsen elävän. Minä tarvitsen sinut, Dag-Ladin voittajan”! Gileas katsoi Almieliin ja hänen silmissään oli lähes kyyneleitä. ”Sitä miestä ei enää ole. Minä vannoin kauan sitten suojelevani Perennian valtakuntaa kaikelta pahalta. Minä epäonnistuin. Minä annoin valtakunnan joutua vihollisen valtaan. Kun valtakunta kukistui myös minä kukistuin. Mitään ei jäänyt jäljelle. Minä en ole enää sankari, valtiatar Almiel. Minä vain pakenen ja pakenen. Mielessäni on vain surua ja katkeruutta, ei taistelutahtoa eikä kostonhimoa. Kadun nyt etten kuollut Hir Wyandirin ja muiden kanssa kuten oikea ritari. Häpeä on ylläni. Minä en voi auttaa teitä tai ketään muutakaan, valtiatar”!

Almiel oli hetken hiljaa, miettien. Hän koko ilmeensä oli täynnä myötätuntoa uskonsa menettänyttä ritaria kohtaan. ”Sinä et usko enää itseesi”, sanoi Almiel lopulta. Gileas nyökkäsi. Se oli totta. ”Silti olet kulkenut Duumin luolien läpi ja taistellut Pordolissa. Joku voisi sanoa, ettei Moorin Furienin surmaaminen ole aivan mitätön teko. Mutta nämä teot eivät voineet palauttaa uskoasi. Miksi, Gileas? Koska sinä pelkäät. Mitä sinä pelkäät, Gileas”? ”Minä en pelkää mitään”, vastasi ritari. ”Silti et uskalla ottaa vastuuta vaan pakenet yksin, loputtomiin. Mitä sinä pelkäät”? Gileas pudisti jälleen päätään. ”En pelkää mitään, valtiatar”! ”Et taistelua. Et kuolemaa”, jatkoi Almiel. ”Et kipua tai kidustusta. Silti sinä et uskalla toimia. Mitä sinä pelkäät”? ”Petosta”, huudahti Gileas viimein. ”Kun pakenen yksin, ei kukaan voi koskea minuun. Minulla ei ole mitään menetettävää. Kukaan ei voi viedä minulta mitään. Jos luotan johonkuhun, minut voidaan kukistaa. Silloin minut voidaan pettää. Ja uskokaa minua, valtiatar, jos minut voidaan pettää minut myös petetään. Se on tapahtunut yhä uudelleen ja uudelleen”.

Almiel katsoi pitkään ritaria ja tunsi ensi kertaa tämän surun. Ritari ei ollut menettänyt pelkästään uskoaan itseensä. Vieläkin pahempaa oli, että hän oli menettänyt uskonsa ihmiskuntaan. Ihmiset eivät olleet ritarille enää pelastamisen arvoisia! Hän tajusi nyt koko tilanteen toivottomuuden. ”Olen pahoillani Gileas”, sanoi Almiel surullisena. ”En tiedä miten voisin auttaa sinua. Sinä voisit jäädä tänne ja ehkä aika parantaa haavasi. Mutta en usko, että teet niin”. ”Oikein uskot. Vaikeuksia en pelkää, enkä takaa-ajoa. Minulla on oma tieni kuljettavana ja aion kulkea sen loppuun asti. Ette ehkä osaa auttaa minua, valtiatar, mutta tämä keskustelu on jo auttanut. Tuntuu hyvältä puhua jonkun kanssa asiasta”!

Almiel otti ritarin käden omaansa. ”Ehkä emme voi heti nähdä tämän tapaamisen merkitystä”, sanoi valtiatar. ”Toisinaan yhden suunnitelma paljastuu meille vasta lopussa. Kenties niin on tässäkin tapauksessa. Sinun tulee kulkea omaa tietäsi, Gileas. Mutta kuule tämä. Kun kaikki on muuttunut, muista Lin Mithlen. Mitä sanoin siitä pitää yhä paikkansa. Jos kaupunki kukistuu on kaikki hukassa. Mene nyt, ritarini. Minä rukoilen, että tulet kohtaamaan jotakin, joka palauttaa uskosi ihmisiin. Sitä hetkeä vihollinen pelkää”. Sen sanottuaan Almiel suuteli ritaria otsalle ja lähetti tämän pois luotaan.

Seuraavana aamuna Gileas poistui laaksosta. Aethal oli jälleen kartanonsa kuistilla lähettämässä häntä matkaan. ”Minä tulen aina muistamaan tämän paikan”, sanoi Gileas hänelle kiitettyään haltiaa vieraanvaraisuudesta. ”Eikä varmasti vähiten koska mantereen kaunein nainen asuu täällä”, naurahti Aethal. Gileas hymyili haltian mukana. ”Jätin sen kohdan pois kunnioituksesta vaimoanne kohtaan”, hän totesi. ”Voi, minä tiedän hyvin että lähes jokainen kävijä menettää sydämensä hänelle”, naurahti Aethal. ”Niin kävi minullekin kauan sitten. Rakkautemme syttyi tässä paikassa ja siksi olemme yhä täällä. Yhdessäolo ei tuntuisi samalta missään muualla. En voi vieläkään uskoa että Almiel valitsi minut. Kilpakosija oli ylhäinen ja uljaan näköinen”. ”Epäilemättä hän kantoi sen jälkeen ikuisesti vihaa sinulle”, tuumi Gileas. ”Niin se yleensä käy”. Aethal nyökkäsi. ”Todellakin. Hän liittyi viholliseemme ja johti hirvittävää pahuuden armeijaa sodassa. Hän myös surmasi parhaan ystävänsä. Mutta siitä on jo kauan aikaa. En tiedä miten hänen kävi, mutta toivon että hän katui viimeisillä hetkillään”. Petturi naisen takia, ajatteli Gileas. Machsen? Mutta Aethalin vihamies oli liittynyt avoimesti viholliseen, Machsen taas syyllistynyt petokseen. Mutta ei kai se voinut olla naisen takia. Machsen oli aina pitänyt Idrisistä. Epäilys jäi asumaan Gileasin mieleen. Hän sanoi hyvästit Aethalille ja lähti matkaan. Matka vuorten yli olisi pitkä ja vaarallinen. Mutta Gileas tiesi selviävänsä. Oli hänen edessään mitä tahansa, niin ei ainakaan kuolema jossakin vuorten solissa!

TOR HERTHIR

Gileas ratsasti tietä myöten. Hän piti vaeltamisesta jalkaisin, mutta ritari oli aina ritari ja halusi lopulta päästä ratsun selkään. Gileasin uskollinen Pyhän Piirin ritarikunnan hevonen oli jäänyt Pordoliin. Epäilemättä joku Cardolin ratsuväen mies käytti nyt hevosta. Ajatus sai Gileasin huonolle tuulelle. Myös sää sai hänet tyytymättömäksi. Lumihiutaleita putoili ritarin ympärillä pimeyden keskeltä. Pohjoisen Perennian talvi oli tulossa. Taas yksi toivoton talvi, jolloin takaa-ajetun oli parasta löytää piilopaikka ja pysytellä poissa näköpiiristä. Mutta Gileas oli varma että Kuolemanmetsästäjät olivat pudonneet hänen jäljiltään.

Gileas oli selvinnyt vaivatta vuoriston ylityksestä. Korkea vuoristosola oli ollut henkeäsalpaavan kaunis jyrkkine rotkoineen ja pystysuorine seinämineen. Oli melkein sääli ettei reittiä enää käytetty. Hetki jolloin Gileas sai näkyviinsä Perennian alavat maat ylhäältä vuortenrinteeltä oli vaikuttava. Hän saattoi nähdä ylhäältä kaikki pohjoiset maat ja jokilaakson toisella puolella Rutlanin metsät. Joskus kauan sitten koko Rutlan oli ollut yhtenäinen valtava metsä, mutta suuri mullistus ja ihmisten asutuksen leviäminen oli tuhonnut laajoja alueita metsästä. Jos Gileas pääsisi metsien suojaan hän olisi turvassa! Sen hän tiesi tuona päivänä katsellessaan näkymää ylhäältä vuorilta. Mutta Perennian talvi saapui aikaisessa ja ennen kuin Gileas oli ylittänyt Suuren joen oli ensilumi satanut. Hänen oli täytynyt uskaltautua pieneen kaupunkiin ostamaan hevosta. Retki oli sujunut hankaluuksitta ja ylitettyään virran ritari ratsasti nyt kohti Rutlania. Hevonen oli hyvä. He olivat heti saavuttaneet täydellisen yhteisymmärryksen. Hevonen seurasi Gileasin käskyjä epäröimättä. Se oli suuri ruskea hevonen, joka kantoi vaivatta ritarin ja hänen vähäiset tavaransa.

Lumen tulo lakkasi viimein pari tuntia pimeäntulon jälkeen. Gileas päätti leiriytyä. Parasta ihmisten ilmoilla liikkumisessa oli, että hän saattoi tehdä nuotion ja pysyä lämpimänä suuren osan yötä. Perennian teillä liikkuessaan ritari herättäisi huomiota jos ei tekisi nuotiota, kun taas erämaissa asia oli toisinpäin.

Gileas asettui mukavasti nuotion äärelle. Hän asetti yhden huovan lumen päälle ja makasi sen päällä kääriytyen toiseen huopaan. Paksusta pilviverhosta huolimatta yö oli yllättävän valoisa, sillä maa oli ohuen lumipeitteen alla. Pitkästä aikaa ritari tunsi olonsa mukavaksi. Mutta hetkeksikään hän ei jättänyt varuillaanoloa. Perennian maantiet saattoivat olla vaarallisia paikkoja, jopa silloin kun et ollut valtakunnan etsityin henkilö! Etenkin maan pohjoisosissa oli paljon maantierosvoja jotka väijyivät varomattomia matkaajia. Gileas oli kuullut tilanteen huonontuneen viimeaikoina. Maantierosvot liikkuivat nyt joukkoina ja kävivät suurienkin karavaanien kimppuun. Yksinäisellä matkaajalla taas ei luultavasti ollut mitään pelättävää heidän taholtaan. Silti Gileasin harjaantunut katse haravoi kokoajan ympäristöä kun hän makasi nuotion äärellä. Hän mietti missä kaunis Kuolemanmetsästäjä Norah mahtoi olla sillä hetkellä. Luultavasti jossakin Cantrian maaseudulla jahtaamassa pakenevan Daurin ruhtinaan joukkoja. Uutisten mukaan ruhtinas oli pahassa pulassa. Cantrian valtakunta oli jäämässä nopeasti sotaruhtinas Narthsegin joukkojen valtaan. Gileasin ja Cantrian välissä oli monta kilometriä. Jossakin matkan puolivälissä oli valtiatar Almiel oudossa laaksossaan. Sinne ritarin ajatukset palasivat usein, sillä hänen katkera mielensä unohti hetkeksi synkät ajatukset miettiessään haltia naista.

Kuka tahansa muu olisi tajunnut jotakin olevan pielessä vasta kun hahmo astui puiden keskeltä nuotion valoon. Mutta siinä vaiheessa sir Gileas oli jo jalkeilla miekka paljastettuna. Vaaran tunne iski häneen kuin oikea isku. Kun hahmo ilmestyi näkyviin Gileas oli valmiina. Hän kierähti lumessa kohti hevostaan ja satulaan kiinnitettyä jousta. Mutta tulijoita oli vain yksi. Gileas pysäytti rajun liikkeensä ja jäi odottamaan. Hänen katseensa osui nuotiota kohti kävelevään hahmoon. Se pysähtyi viiden metrin päähän nuotiosta. Gileasin suu avautui hämmästyksestä ja miekka putosi maahan. Hahmo ei sanonut mitään. Mutta Gileas saattoi erottaa suoraan hänen lävitseen puut hahmon takana. Hän saattoi nähdä suoraan hahmon läpi. Hän näki myös punaisen kaavun miehen yllä ja seitsemän tähtisen piirin kuvioituna kaavun rintamukseen. Gileas nielaisi äänekkäästi nähdessään miehen kasvot. Niillä oli tuskainen ilme, mutta silmät katsoivat suoraan ritariin. Kuka tahansa muu olisi pelästynyt aavemaista ilmestystä, mutta ei Gileas. Hänen ystävänsä, elävä tai kuollut, ei voisi ikinä vahingoittaa häntä. ”Herthir”, kuiskasi Gileas seisoen liikkumatta, kuin peläten taian muuten särkyvän. ”Voi Herthir”! Ritarin kaapu oli revennyt vatsan kohdalta ja Gileas saattoi nähdä ammottavan haavan.

”Gileas”, sanoi ritari oudolla äänellä. Kuin ääni olisi tullut jo haudan takaa. Gileas astui lähemmäksi mutta Herthir viittasi hänet pysähtymään. Hän ei uskonut aaveisiin, mutta nyt! Gileas ei tiennyt mitä ajatella. ”Herthir! Miten voit olla täällä”, hän sanoi viimein, edelleen järkyttyneenä. ”Mitä sinulle on tapahtunut”? Herthir katsoi vatsaansa ja sitten Gileasiin. ”Mustapartainen ryöväri ja hänen miekkansa”, totesi aavemainen hahmo. ”En tiedä miten olen täällä. Mikä taika tämä on? Kerro sinä minulle, Gileas. Minä kuolen! Mutta minun täytyi puhua kanssasi ennen kuolemaa. Ja äkkiä lensin halki ilman. Merkillistä, niin merkillistä. Sinä olet leiriytynyt vain kahden tunnin matkan päähän paikalta jossa karavaanin kimppuun käytiin. Olemme samalla tiellä mutta sinusta pohjoiseen. Kuljin ilman halki nopeasti kuin tuuli, kunnes näin leiritulesi. Oletko se todella sinä, Gileas? Kaikkien näiden vuosien jälkeen”!

Gileas nyökkäsi ja hänen silmissään oli kyyneleitä. Hän oli valmis kestämään lähes mitä tahansa, mutta tämä oli liikaa. Rakkaan Clasenin lisäksi juuri Herthir oli ollut ritareista paras. Kenelläkään ei voinut olla mitään pahaa sanottavaa tästä. Ja siinä Herthir nyt seisoi hänen edessään. Tai Herthirin haamu. Tai jotakin! ”Se olen minä, rakas Herthir. En tiedä mikä taika toi sinut tänne. Mutta outoja asioita tapahtuu nykyään yhtenään. On kuin itse maailma olisi muuttumassa”!

”Kuuntele, Gileas. Prinsessa Elyssa on kanssani. Ryövärit tuhosivat karavaanin jonka kanssa matkustimme. He eivät etsineet häntä. Kaikki muut tapettiin mutta piilotin prinsessan. Minä tarvitsen sinua, Gileas. Pidin hänet hengissä kaikki nämä vuodet tätä hetkeä varten. Sinä voit tehdä hänestä kuningattaren ja tuhota vihollisemme. Tämä on hetkesi”. Mutta Gileas pudisti päätään katsoen kuolevaa toveriaan surun vallassa. ”Ei, Herthir. Minä en voi sitä tehdä. Minä en pelasta valtakuntaa. En ole enää lah Durion. Vain rippeet ovat jäljellä. Sinä olet parempi mies kuin minä, Herthir. Tehtävä oli sinun ja nyt se on ohi”.

Sir Herthir katsoi Gileasiin kuolevilla silmillään, ja oli kuin hän olisi nähnyt jonnekin syvälle toverinsa mieleen. Viimein Herthir nyökkäsi. ”Jos et tee sitä Perennian vuoksi, Gileas, tee se minun vuokseni. Minä rakastan tätä tyttöä. En koska hän on prinsessa, vaan sen vuoksi millainen hän on. Pelasta hänet. Sen sinulta vaadin. Hän ei selviä yksin tässä julmassa maassa. Mitään en sano enää valtakunnista ja sodista. Pelasta HÄNET, Gileas. Vie hänet turvaan. Hoida puolestani loppuun yksinkertaisempi tehtävistäni, sillä minä olen epäonnistunut. Minä menen muiden ritareiden seuraan tuonpuoleiseen. Anna minun mennä pää pystyssä”. Gileas tunsi hirvittävän paineen sisällään. Hän ei voinut ottaa vastuuta kenestäkään muusta. Hän ei voinut! Se oli tie tuhoon. Mitä hän välitti prinsessa Elyssasta tai Perennian valtakunnasta? Mutta hän välitti Herthiristä. Hän ei voinut kieltäytyä tämän pyynnöstä. ”Sinä et epäonnistunut, Herthir. Mene pystypäin. Prinsessasi on hengissä ja minä pidän hänet hengissä. Siinä kaikki. Vien hänet turvaan, sen lupaan. Mutta en enempää. Minä en välitä enää, Herthir. En voi enää välittää”!

”Se riittää”, vastasi Herthir ja hengitti vaivalloisesti. ”Minä menen nyt. Tunnen miten voimani ehtyvät. Hyvästi, Hir Gileas. Muista minua joskus kun istut nuotion äärellä”. Gileas nyökkäsi. ”Minä tulen aina muistamaan sinut, Herthir”. Hänen silmiensä edessä Herthirin hahmo hiipui ja katosi kuin tyhjään ilmaan. Kolme vuotta sitten sir Herthir oli paennut Min Hitholin kuninkaanlinnasta kuninkaan tytär Elyssa mukanaan. Nyt ritarin taival oli viimein päättynyt. Gileas keräsi tavaransa ja pakkasi ne hevosen selkään. Hän varmistaisi, että Herthir ei kuollut turhaan.

Sir Herthir, Pyhän Piirin ritarikunnan viides tor makasi liikkumatta lumessa. Hän saattoi nähdä miekkansa lepäämässä vierellään, mutta ei kyennyt liikuttamaan enää käsiään tarttuakseen siihen. Prinsessa Elyssa oli kumartunut ritarin ylle ja itki hiljaa. Elyssa ei ollut ikinä hysteerinen, mutta surun vallassa tyttö oli ollut liiankin usein viime vuosina. Hän oli nyt 12 vuotias ja Herthir tiesi, että tyttö ei selviäisi viikkoakaan yksinään Perennian pohjoisissa maakunnissa. Hän hengitti raskaasti. Hengittäminen sattui. Tiellä osa karavaanin vankkureista oli tulessa. Taivaita kohti kohoavat liekit valaisivat yötä. Herthir tiesi olevansa pian kuollut. Mutta hän oli löytänyt sir Gileasin. Ritari ei tiennyt miten. Hän ei ollut ikinä uskonut yliluonnollisiin asioihin. Ei ennen mustan valtiattaren tuloa. Mutta jotenkin hän oli löytänyt Gileasin ja tämä oli luvannut tulla.

”Kuuntele, Elyssa”, hän sai vaivoin sanotuksi. ”Kuuntele tarkkaan, sillä minä olen pian poissa. Kolme vuotta olen huolehtinut sinusta, mutta enää en voi tehdä niin. Minä en kyennyt suojelemaan sinua”. Elyssa loi pelokkaan katseen ritariin. ”Voi ei, Herthir, sinun täytyy jäädä. Olet aina suojellut minua”! ”Voi, kunpa voisin jäädä”, vastasi ritari. ”Mutta en voi. Olen rakastanut sinua enemmän kuin ketään muuta ikinä, Elyssa. Mutta aikani on tullut. Kuuntele siis minua. Sir Gileas on jo matkalla avuksesi. Hän tulee hakemaan sinut ja vie sinut turvaan. Sinun täytyy mennä hänen kanssaan”.

Elyssa kohotti jälleen kyyneleiset kasvonsa kohti Herthiriä. ”Onko hän niin kuin sinä, Herthir, hyvä ja ystävällinen mies? Onko hän suuri sankari joka ajaa mustan valtiattaren pois Perenniasta”? Herthir pudisti vaivalloisesti päätään. ”Voi, ei, Elyssa. Hän oli joskus sellainen. Mutta nyt hän on katkera, kylmä ja tyly. Eikä vain katkera vaan myös äärimmäisen vaarallinen ja välinpitämätön. Hänelle on tehty suurta vääryyttä. Hän syyttää itseään kaikesta täysin syyttä, mutta sitä syyllisyydentunnetta ei voi poistaa. Joskus hän oli suuri sankari, Elyssa, mutta hän ei usko olevansa sitä enää. Hän ei aio kukistaa pahuutta, koska hän ei enää välitä. Mutta hän lupasi viedä sinut turvaan, Elyssa, ja sen hän tekee. Odota siis häntä ja mene hänen kanssaan. Hän pelastaa sinut”.

Herthir oli hetken hiljaa, kooten voimiaan. Hänellä oli vielä tärkeää sanottavaa. Elyssa silitti ritarin hiuksia ja rukoili hiljaa. ”Elyssa”, aloitti Herthir jälleen. ”Sinun täytyy muistaa mitä nyt sanon. Hän ei aio kukistaa pahaa. Mutta jos joku pystyy siihen niin hän. Ei ole mitään mihin hän ei pystyisi. Hän ei tee sitä Perennian puolesta eikä kunnian tähden. Hän ei usko niihin enää. Mutta hän voisi tehdä sen rakkaudesta. Sinusta täytyy tulla kuningatar, Elyssa, ja vain hän voi tehdä sinusta sellaisen. Mutta sinun täytyy saada hänet rakastamaan itseäsi. Ja siihen pystyt vain rakastamalla häntä. Sillä sir Gileas rakastaa vain ihmisiä jotka rakastavat häntä! Näiden puolesta hän on valmis mihin vain. Mutta sinun täytyy rakastaa häntä oikeasti, Elyssa, sillä hän tietää jos teeskentelet”.

Elyssa nyökkäsi itkien edelleen. Miten hän voisi ikinä rakastaa ketään, joka oli kylmä, tyly ja vaarallinen? Miten hän voisi edes ajatella rakastavansa ketään muuta, kun Herthir oli kuolemassa. Kaikki toivo oli katoamassa Elyssan elämästä Herthirin myötä. ”Voi Herthir”, hän sanoi hiljaa. Tämä oli hitaasti lipumassa pois, mutta äkkiä ritarin katse terästyi jälleen. ”Sinun täytyy kertoa hänelle, Elyssa. Sinun täytyy kertoa, että mustapartainen mies otti Telcontarin kaulakorun. Se oli minulla taskussani. Kerro hänelle...”. Herthirin lause katkesi kesken. Ritarin silmät tuijottivat lasittuneina ylös taivaalle. Hän oli viimein poissa. Elyssa puhkesi äänekkääseen itkuun. Hänen ympärillään tuuli ulvoi ja lumihiutaleet alkoivat jälleen putoilla kohti maata. Tyttö ei muistanut ikinä kokeneensa niin lohdutonta hetkeä. Ei edes silloin kun hänen isänsä ja veljensä oli murhattu ja Herthir oli pelastanut hänet linnasta. Elyssa silitti hellästi ritarin kasvoja. Ikinä hän ei unohtanut tai lakannut rakastamasta urheaa tor Herthiriä, joka oli kuollut hänen puolestaan!

PERENNIAN PRINSESSA ELYSSA

Gileas pysäytti hevosensa ja silmäili näkymää edessään. Kymmenen vankkurin karavaani oli ollut matkalla pohjoiseen, kun se oli yllätetty. Osa vankkureista paloi vieläkin. Karavaanin väen ruumiit makasivat sikinsokin tiellä ja lumen peittämällä niityllä. Se oli ollut teurastus, ritari tajusi. Tuskin kenelläkään uhreista oli ollut asetta millä puolustautua. Paitsi Herthirille. Mutta tämä ei ollut auttanut ritaria paljoakaan. Herthir ei ollut niitä ritareita jotka pärjäsivät taistelusa ketä tahansa vastaan. Hänen miekankäytössään oli aina ollut pahoja puutteita. Ne puutteet olivat maksaneet ritarille elämän täällä Perennian pohjoisilla mailla, kaukana kotoa. Ruumiiden joukossa oli kaksi rosvoa. Ainakin Herthir oli vienyt muutaman mukanaan. Mutta tyypilliseen tapaansa ritari oli luultavasti ollut enemmän huolissaan prinsessa Elyssan piilottamisesta kuin omasta hengestään.

Yksinäinen ruumis makasi kauempana muista keskellä niittyä. Lyhyt hahmo oli yhä polvistuneena ruumiin äärelle. Gileas laskeutui hevosen selästä ja tunsi ensi kertaa sääliä Elyssaa kohtaan. Tämä näytti niin yksinäiseltä ja haavoittuvalta istuessaan Herthirin vierellä. Kyyneleet vierivät yhä prinsessa kasvoilla. Gileas lähestyi ruumista Silloin tyttö ponnahti seisomaan ja paljasti vyöllään olleen tikarin. ”Älä tule lähemmäksi”, huudahti tyttö pelästyneenä. ”Minä en anna sinun koskea häneen”. Gileas hämmästyi. Elyssa ei ollut huolissaan itsestään vaan Herthiristä. ”On vaarallista uhata ketään tikarilla, neiti”, sanoi Gileas kylmästi. Salamannopealla liikkeellä hän tarttui tyttöä ranteesta ja tikari putosi Gileasin käteen. Elyssa astui askeleen taaksepäin. ”Mutta onneksesi, Perennian prinsessa Elyssa”, jatkoi Gileas, ”minä olen suojelijasi Herthirin ystävä. Minä olen sir Gileas. Ole huoletta, et tarvitse tikaria minua vastaan”. Gileas katsoi tarkkaan nuorta prinsessaa. Tämä näytti väsyneeltä ja murheen murtamalta, mutta silti hänessä asui voimakas tahto. Vaati suurta rohkeutta asettua tikari kädessä aikuista miestä vastaan. Mutta silti prinsessa oli vasta lapsi. Hänen tummat hiuksensa olivat palmikoitu huolellisesti sivulle. Elyssa oli pukeutunut yksinkertaiseen maalaismekkoon. Niin oli hyvä, tajusi Gileas. Prinsessa ei saanut näyttää prinsessalta!

Gileas käänsi selkänsä Elyssalle ja polvistui Herthirin viereen. ”Hyvästi sir Herthir, Pyhän Piirin viides tor”, hän sanoi voimakkaalla äänellä. Sitten Gileas sulki varovasti toverinsa silmät. Elyssa liikahti vihaisesti nähdessään Gileasin koskevan Herthiriin. Mutta ritari ei reagoinut vaan oli hetken hiljaa mietteissään, kiinnittämättä prinsessaan mitään huomiota. Hän muisti miten oli kohdannut Herthirin ensi kertaa päästyään noviisista oikeaksi ritariksi. Jo silloin Herthir oli ollut hiljainen ja muista hieman syrjään vetäytyvä, mutta yleisesti pidetty. ”Minä rakastin häntä myös”, sanoi Gileas viimein. Hän tutki nopeasti ruumiin, mikä sai aikaan uuden vastalauseen prinsessa Elyssalta. Mutta Gileas ei selitellyt tekemisiään. Hän kääntyi katsomaan Elyssaan. Sillä Gileasin ajatukset olivat jo liikkuneet samaan suuntaan, mihin Herthirin ajatukset olivat päätyneet ritarin viimeisinä hetkinä. Jälleen Pyhän Piirin päämies luki tilannetta kuin avointa kirjaa, tietämättä itsekään miksi tai miten. ”Elyssa, sinulla oli kultainen kaulakoru, jossa on sinisiä timantteja. Se ei ole sinulla enää, enkä löydä sitä sir Herthiriltä. Mitä sille on tapahtunut”?

Elyssa katsoi epävarmasti Gileasiin. Ritari oli niin toisenlainen kuin Herthir. Elyssan suojelija oli ollut aina ystävällinen ja jaksanut selittää kaiken rauhallisesti. Uusi ritari oli katkeran näköinen eikä puhunut paljoa. Mitään hän ei ainakaan selittänyt. Mitä sir Gileas nyt oikein aikoi? ”Miksi haluat kaulakorun”, kysyi Elyssa epävarmasti. Gileas nauroi katkerasti. ”Ei, prinsessa. En aio ryöstää sinulta kallista omaisuuttasi. Mutta minun on löydettävä kaulakoru. Eikö sir Herthir sanonut siitä todellakaan mitään”? Elyssa nyökkäsi ja näytti hivenen nololta. Sillä ritari oli arvannut hänen ajatuksensa. ”Hän sanoi, että kaulakoru oli hänen taskussaan, mutta rosvot ottivat sen. Hän pyysi kertomaan sinulle”!

Gileas nyökkäsi. ”Jaksatko kantaa Herthirin miekan”, hän kysyi. Elyssa tarttui miekkaan ja nosti sen vaivalloisesti ilmaan. ”Hyvä, seuraa minua ja tuo miekka”, komensi Gileas. Suuttumus levisi jälleen prinsessa kasvoille, mutta hän seurasi Gileasia kun tämä nosti Herthirin ruumiin syliinsä ja kantoi tämän vankkureiden luokse. Etummainen vankkuri oli muista erillään ja Gileas laski ritarin ruumiin vankkurin sisään. Sitten hän otti Elyssalta miekan ja asettu sen Herthirin rinnan päälle. ”Mitä oikein aiot”, kysyi Elyssa katsellen silmät suurina vankkurien sisällä makaavaa rakasta ritariaan. ”Me emme jätä häntä villieläimille”, sanoi Gileas. ”Sinä olet hänelle velkaa elämäsi pelastamisesta, minä olen hänelle velkaa ystävyydestä. Sinun velkasi ja rakkautesi on suurempi”. Gileas käveli vierellä palavan vankkurin luo ja nosti siitä osittain tulessa olevan puun. Hän käveli sen kanssa Elyssan viereen ja ojensi puun tälle. Prinsessa tarttui siihen ja katsoi epävarmasi Gileasiin. ”Sytytä vankkuri”, sanoi ritari hiljaa. ”Lähetä suojelijasi viimeiselle matkalleen”. Ääneti Elyssa palavan puun vankkurin sisään ja se roihahti heti liekkeihin. He seisoivat vieretysten pimeässä yössä ja katselivat miten vankkuri ja sen mukana sir Herthirin ruumis paloivat.

Kun vankkurista oli vain savuavat jäänteet jäljellä katsoi Elyssa Gileasiin. ”Mitä tapahtuu nyt”, hän kysyi ja näytti epävarmalta. ”Oletko sinä niin kuin Herthir ja opetat minua ja valmistaudut pahuuden kukistamiseen”? Gileas pudisti päätään. ”Ei, minä en ole niin kuin Herthir. Hänessä ei ollut mitään pahaa. Minä en ole hyvä! Älä odota minun olevan ystävällinen tai kärsivällinen, Elyssa. Tai kohtelias! Vain yhteen asiaan voit aina luottaa. Minun sanani pitää. Minä lupasin sir Herthirille vieväni sinut turvaan ja sen myös teen. Älä siis turhaan pelkää minua. Minä en tule ikinä vahingoittamaan sinua, prinsessa”. Gileas otti esiin Elyssalta ottamansa tikarin ja ojensi sen takaisin. ”Ehkä tämä saa sinut paremmin luottamaan minuun. Iske se sopivalla hetkellä selkääni jos epäilet minua”. Sen sanoessaan Gileasin silmissä ja suupielessä vilahti hymy. ”Vaati suurta rohkeutta uhata minua sillä”, hän lisäsi. ”Ole rohkeudestasi ylpeä. Ja mitä tapahtuu seuraavaksi? me jätämme tämän surullisen paikan ja etsimme suojaa yötä vastaan”. Gileas nosti Elyssan hevosensa selkään ja loikkasi itse tämän taakse satulaan. Hän käänsi hevosen ympäri ja he lähtivät kohti pohjoista. Samaan suuntaan lähtivät myös rosvojoukon jäljet. Mutta Elyssa ei onneksi huomannut sitä vaan nuokkui hevosen selässä lopen väsyneenä. Hän ei sitä tiennyt, mutta monet kerran sir Gileasin nopeat kädet estivät prinsessaa putoamasta maahan.

Oli jo keskiyö kun he saapuivat majatalon pihaan. Gileas laskeutui satulasta ja talutti hevosen majatalon eteen. Sitten hän nosti Elyssan alas hevosen selästä. ”Herthir sanoi ettei meidän ole viisasta yöpyä majataloissa”, sanoi prinsessa haastavasti. ”Niin, se olikin järkevää”, vastasi Gileas välinpitämättömästi. ”Mutta meillä ei ole nyt vaihtoehtoja”! Selittämättä mitä tarkoitti Gileas astui edellä sisään majatalon pääovesta.

Majatalonpitäjä oli vanha rouva. Hän katseli kiinnostuneena nuorta tyttöä ja harmaaseen kaapuun kääriytynyttä miestä jotka astuivat sisään. Mutta miehen katse sai naisen kavahtamaan taaksepäin. Hän ei ollut turhaan pitänyt majataloa lähes koko elämäänsä Perennian hurjassa pohjoisessa provinssissa. Tämä mies oli vaarallinen. Vaara oli kirjoitettuna kaikkialle hänen olemukseensa. Mies liikkui vaivattoman näköisesti ja astuessaan sisään hänen katseensa haravoi ensimmäiseksi koko huoneen, etsien vaaroja. Mutta kaikki iltaansa majatalossa viettäneet asiakkaat olivat jo poistuneet huoneisiinsa.

Ritarin katse kääntyi majatalonpitäjään. ”Huone yhdelle, olkaa hyvä. Maksan siitä viikon ajaksi”! Gileasin äänestä kuului, että häntä ei huvittanut puhua naisen kanssa, mutta tämä ei sitä huomannut. ”Vain yhdelle, herra”, nainen ihmetteli. ”Mutta teitähän on kaksi”? Elyssa vavahti tajutessaan mitä Gileas aikoi. Ritari jättäisi hänet tänne ja lähtisi pois. Hän oli vain auttanut Elyssan pois kylmän talven armoilta. Kyyneleet alkoivat jälleen valua tytön silmistä. ”Tyttö jää tänne”, selitti Gileas. ”Mutta minun on jatkettava matkaa”.

Elyssa alkoi itkeä hiljaa. ”Ei”, hän sanoi katsoen ritariin. ”Älä jätä minua tänne. En halua jäädä yksin. Sinä lupasit viedä minut turvaan. Ei tämä ole turva. Lupasit Herthirille”! Gileas käännähti ja tarttui tyttöä kädestä taluttaen tämän kauemmaksi majatalonpitäjästä, jotta tämä ei kuulisi mitä he puhuvat. ”Kuuntele, Elyssa. Minä tulen takaisin. Lupaan sen. Mutta minun on löydettävä Telcontarin kaulakoru. Se on tärkeämpää kuin ymmärrätkään”.

Elyssa katsoi ritariin anovasti ja jatkoi itkuaan. ”Ei, sinä vain sanot niin, mutta et palaa. Minä ymmärrän kyllä”! Gileas veti henkeä. Lyhyen aikaa hän oikeasti tunsi sääliä tyttöä kohtaan. Tämä oli kärsinyt lyhyen ajan sisällä paljon. Liian paljon! Hän katsoi prinsessaa silmiin ja ritarin jäinen ilme suli hieman. ”Minä pidän aina lupaukseni, Elyssa, jos vain voin. Minä palaan takaisin. Viivyn ehkä kaksi tai kolme päivää, en sen enempää. Sinä olet sen aikaa turvassa täällä. Minun täytyy tehdä tämä Herthirin puolesta. Hän pyysi sinua kertomaan minulle korusta. Luulen, että hän halusi minun hakevan sen takaisin. Siksi minun on mentävä”. Elyssa katsoi ritariin tietämättä uskoako tätä. ”Mutta...miksi kaulakoru on niin tärkeä? Se on varmasti kallis, mutta ei sen takia kannata kuolla”, tyttö ihmetteli. ”Sillä vaikka aikoisitkin palata, miten voisit. Ryöväreitä oli yli kymmenen ja he osasivat taistella. Herthir ei kyennyt lyömään heitä. He surmaavat sinut ja minä olen taas yksin. Pyydän, älä mene, sir Gileas”.

Mutta Gileas katsoi prinsessaan ja nyt hänen katseessaan oli ylpeyttä. ”Herthir oli parhaita ritareita, Elyssa. Mutta hän ei ikinä ollut mikään taistelija. Nämä rosvot eivät voi minua vahingoittaa”. Gileas piti lyhyen tauon, miettien. ”Hyvä on”, hän sanoi lopulta. ”Minä en yleensä ikinä selitä toimiani. En pidä turhista puheista. Mutta tämä asia koskee sinuakin. Jos sinä aiot joskus olla kuningatar, sinä tarvitset Telcontarin kaulakorun. Se on varmin tapa todistaa olevasi kruunun perillinen. En näe miten voisit ikinä palata Min Hitholiin, mutta jos se on aikomuksesi kun kasvat aikuiseksi, niin kaulakoru saattaa olla ainoa tapa osoittaa oikeaksi vaateesi kruunuun. Sillä kaulakoru tehtiin kauan sitten kruunun vanhinta perijää varten. Sen siniset jalokivet syttyvät hehkumaan, jos kaulakoru on laillisen perijän kaulalla ja Perennian tunnus tuodaan perijän vierelle. Siksi Herthir halusi minun hankkivan korun takaisin. Hän halusi sitä sinun vuoksesi, Elyssa, ja minä teen sen hänen vuokseen. Odota siis rauhassa. Minä palaan kyllä sinua hakemaan”!

Elyssa rauhoittui ja käveli Gileasin kanssa takaisin majatalonpitäjän luokse. Hän ymmärsi nyt miksi ritarin piti lähteä. Sillä kaikessa mitä Herthir oli tehnyt tämä oli aina suunnitellut Elyssan paluuta Min Hitholiin. Nyt Herthir oli poissa ja samoin hänen haaveensa, mutta sir Gileas ei ainakaan jättäisi Elyssaa yksin. Sen prinsessa uskoi nyt. Etenkin kun Gileas katsoi majatalonpitäjään varoittavasti. ”Minä palaan muutaman päivän kuluttua. Jos Elyssa ei silloin ole täällä ja hyvissä voimissa, minä tapan sinut. Muista se! Jos hänelle tapahtuu jotakin, ei ole paikkaa johon voisit paeta vihaani”. Sen sanottuaan Gileas kääntyi ja hyvästejä sanomatta astui ulos majatalosta. Nainen ja tyttö jäivät tuijottamaan hänen jälkeensä. Kumpikaan ei hetkeäkään epäillyt ettei Gileas toteuttaisi uhkaustaan.

TELCONTARIN KAULAKORU

Gileas ratsasti reipasta ravia pohjoiseen seuraten tietä. Lumen tulo oli onneksi lakannut ja hän kykeni seuraamaan rosvojoukon jälkiä helposti. Joukossa oli yli kymmenen jäsentä ja he kaikki liikkuivat ratsain. Gileas hymyili miesten typeryydelle. He ratsastivat parvessa eivätkä jonossa paljastaen näin lukumääränsä. Ritari soi lyhyen ajatuksen prinsessa Elyssalle. Tämä pärjäisi kyllä majatalossa. Majatalonpitäjä oli niin täynnä pelkoa, että Elyssa oli turvassa. Mutta prinsessa unohtui nopeasti. Siitä oli aikaa kun Gileas oli jahdannut ketään. Kolmen vuoden ajan hän itse oli ollut jahdin kohde. Hän oli paennut tilanteesta toiseen keksien yhä uusia keinoja palkkionmetsästäjien eksyttämiseksi. Tuntui hyvältä olla välillä itse takaa-ajajana. Kaiken lisäksi tilanne oli täydellinen, sillä takaa-ajetut eivät tienneet jonkun olevan heidän kannoillaan.

Jahdin riemu tarttui ritariin ja hän jatkoi matkaa jälkiä seuraten. Pohjoisen provinssin metsäiset maat levisivät hänen ympärillään. Tie kulki kohti Suuren joen rantaa. Mutta joitakin kilometrejä ennen sitä tie haarautui. Gileas tiesi missä oli. Kauan sitten hän oli palvellut ritarina näillä pohjoisilla mailla ja hänen sydämensä oli jäänyt ainiaaksi asumaan provinssin laaksoihin ja Rutlanin metsiin. Kerta toisensa jälkeen Gileas oli palannut sinne ja täällä hän oli jälleen. Tiet veivät kahteen pieneen joenrannan kaupunkiin. Kumpikin oli täydellinen paikka rosvoille tuhlata saaliinsa. Provinssin kaupungeissa ei kulkijoilta kyselty turhia näiden rahojen alkuperästä. Jäljet jakaantuivat kahtia. Osa rosvoista oli mennyt toiseen kaupunkiin ja osa toiseen. Hetken Gileas seisoi tienristeyksessä miettien. Sitten hän valitsi eteläisen kaupungin.

Oli riski käydä kaupungissa. Ritari tiesi sen. Aikoinaan hän oli ollut hyvin tunnettu henkilö ja vaikka kummassakaan pikkukaupungissa ei ollut armeijan varuskuntaa voisi jokua tuntea hänet ja haluta itselleen Gileasin surmaamisesta tarjotun valtavan palkkion. Mutta riski oli nyt pakko ottaa. Varmistaen että ensimmäinen nuoli oli helposti vedettävissä esiin Gileas kannusti hevostaan ja ratsasti alas jokilaaksoon. Oli keskipäivä ja kaupungin kaduilla liikkui vilkkaasti ihmisiä. Paikka oli merkityksetön pikkukaupunki, jota ei ympäröinyt edes muuri. Kaupunki oli kasvanut vasta vaaran vuosien jälkeen, joten kukaan ei ollut nähnyt tarvetta linnoittaa sitä. Se tarkoitti ettei kaupungilla ollut porttia, jota olisi voitu vartioida. Niinpä paikasta oli tullut epämääräisien aineksien kohtaamispaikka, jossa tappelut ja murhat olivat jokapäiväisiä. Talot pääkadun molemmin puolin olivat vanhoja ja huonosti hoidettuja. Ainoastaan majatalot ja tavernat näyttivät voivan hyvin. Niitä oli paljon, mutta vain yhden edessä oli useita hevosia kiinnitettyinä niitä varten varattuihin tolppiin. Gileas jätti oman hevosensa oven eteen ja lähti kävelemään kohti ovea. Hän hymähti jälleen rosvojen typeryydelle. He olivat ratsastaneet koko yön ja saavuttuaan kaupunkiin marssivat suoraan majataloon tuhlaamaan rahojaan, vaivautumatta peittämään jälkiään. Tänään he maksaisivat typeryydestään kalliin hinnan. Sillä sir Gileas oli juuri menettänyt ritarin ja läheisen ystävän. Viha poltti hänen sisintään. Jahdin kiihkeys oli nostanut vihan uusiin ulottuvuuksiin. Mutta vaikka ritarin sisällä kuohui oli hän ulkoisesti täysin rauhallinen ja hallitsi ruumiinsa täydellisesti. Ääneti Gileas astui sisään majatalon väentupaan ja antoi katseensa kiertää huonetta.

Harmaakaapuisen hahmon astuessa sisään kaikki keskustelu suuressa huoneessa päättyi hetkiseksi. Miehen kasvoja peitti huppu, mutta hänen vyöllään oli pitkä miekka ja selässä roikkui jousi ja nuoliviini. Kokeneimmat miehet huoneessa jähmettyivät kunnes miehen katse oli kulkenut heidän ohitseen reagoimatta mitenkään. He tunsivat vaaran joka oli astunut sisään huoneeseen miehen mukana, mutta rentoutuivat katseen kuljettua ohitse. Kohdistuisi väkivalta kehen tahansa, niin ei ainakaan heihin!

Gileasin katse kulki halki huoneen. Asiakkaat olivat hurjannäköistä joukkoa. Suuri osa oli aseistautunut ja kantoi taistelun arpia kasvoissaan tai käsissään. Monet olivat huomanneet ritarin läsnäolon, mutta kun tämä ei reagoinut heihin miehet jatkoivat omia puuhiaan. Vain yksi viiden hengen joukko baaritiskillä ei huomannut ritaria. Miehet olivat aseistautuneet miekoin ja puhuivat kovaäänisesti juoden oluen toisensa jälkeen. Koko miesten olemus kertoi, että he olivat juuri tappaneet ihmisiä. Gileasin katse nauliutui heihin ja hän lähti kävelemään kohti viisikkoa. Muutama näiden ympärillä istunut mies lähti heti vetäytymään pois levittäen käsiään. He eivät halunneet mitään osaa tuleviin tapahtumiin.

Sir Gileas pysähtyi muutaman metrin päähän miehistä ja jäi odottamaan. Hänen kasvoillaan oli täydellisen ilmeetön naamio. Ritari oli heti huomannut, että mustapartaista miestä ei ollut tässä joukossa. Viisikko huomasi viimein jonkun seisovan takanaan. Kovaääninen puhe lakkasi ja kaikki kääntyivät katsomaan harmaakaapuiseen hahmoon. ”Mitä ihmettä”, huudahti muita selvästi nuorempi mies ja näytti epävarmalta. Joukon suurikokoisin ponnahti seisomaan aikoen komentaa rauhanhäiritsijän tiehensä tai heittää tämän ulos majatalosta. Mutta nähdessään Gileasin hän jähmettyi paikoilleen. Ritari oli yksin, mutta hälytyskellot soivat miehen päässä. Harmaakaapuinen hahmo oli täynnä nimetöntä uhkaa. ”Mitä haluat”, mies murahti. Gileas katsoi häntä silmiin. ”Minä haluan tietää missä on johtajanne. Mustapartainen mies, joka johti teidät ryöstämään karavaania edellisenä iltana. Kerro minulle missä hän on ja voit elää”!

Hetken mies epäröi. Mutta heitä oli viisi yhtä vastaan. Väkivalta räjähti valloilleen. Kaikki viisi rosvoa paljastivat miekkansa. He olivat kokeneita sotureita, mutta siitä ei ollut tuona päivänä apua. Eleettömästi Gileas pisti ensimmäisen miehen kuoliaaksi ja hyökkäsi muiden kimppuun. Miekat iskivät yhteen ja yksi toisensa jälkeen rosvot kaatuivat huutaen majatalon lattialle. Gileasin liikkeet olivat salamannopeita ja suunnitelmallisia. Oli kuin hän olisi tanssinut jotakin outoa miekkatanssia, ehtien aina torjumaan itseensä suuntautuvan iskun ja surmaten leikittelevään tapaan vastustajan toisensa jälkeen. Kunnes vain yksi mies oli jäljellä. Nuorin rosvoista näytti kauhistuneelta ja pudotti miekkansa lattialle. ”Ei, älä”, hän huudahti pelästyneenä. Harmaakaapuisen miehen hiljainen jäätävä tehokkuus oli vienyt rosvon rohkeuden. Kylmät silmät tuijottivat nuoreen mieheen. ”Haluatko elää”, kysyi Gileas. ”Siinä tapauksessa kerro mitä haluan kuulla”! ”He menivät pohjoisen puolella olevaan kaupunkiin. Meidän piti tavata Otavan majatalossa huomenna. He ovat siellä, päällikkömme Osran ja muut miehet”. Gileas katsoi mieheen ja näki tämän puhuvan totta. ”Osran otti arvokkaan kultaisen kaulakorun yhdeltä uhreistaan karavaanin luona. Onko se yhä hänellä”? Mies nyökkäsi pelokkaana. ”Kyllä, hän aikoo pitää sen”. Gileas nyökkäsi ja vetäytyi miekka yhä esillä ovelle. Sitten hän kääntyi ja loikkasi hevosensa selkään. Mutta varovaisuus oli turhaa. Kukaan ei tehnyt elettäkäään seuratakseen häntä. Majatalon asiakkaat tuijottivat ritarin jälkeen, osa pelokkaan näköisinä ja osa ihaillen moista taitoa ja kylmäverisyyttä. Kuka tahansa harmaakaapuinen mies oli ollutkin, häntä he eivät halunneet kohdata uudelleen. Nuori rosvo rojahti kalpeana tuolille ja tilasi nopeasti uuden tuopin kaljaa. Sillä hetkellä hän ei olisi maksanut penniäkään päällikkönsä Osranin hengestä!

Toinen kaupunki oli kuin ensimmäisen kopio. Majatalot ja tavernat reunustivat pääkatua ja olivat täynnä kaljaa juovia miehiä. Pohjoisen kaupungin etu oli Suuren joen yli vievä silta. Se houkutteli enemmän kauppaa kaupunkiin. Galenian metsästäjät tulivat toisinaan tänne asti myymään eläinten nahkoja. Mutta pohjoisemmaksi perustetut kauppakeskukset, etenkin provinssin pääkaupunki Forthburg olivat vieneet suuren osan tästä kaupasta ja jättäneet provinssin eteläiset kaupungit kitumaan. Tuona päivää kaupunki oli hiljainen. Oli vasta iltapäivä, mutta suuri osa asukkaista oli jo ehtinyt majataloihin iltaa viettämään. Vain harva henkilö kulki pääkadulla ihmetellen harmaakaapuista miestä, joka ratsasti kohti Otavan majataloa.

Gileas astui sisään majataloon. Se näytti hyvin samalta kuin majatalo jossa hän oli juuri toisessa kaupungissa vieraillut. Myös asiakaskunta oli samanlaista. Mutta äänekäs rosvojoukkio oli nyt istuutunut takan eteen. Heistä sivummalla istui suurikokoinen mustapartainen mies. Hän ei liittynyt äänekkääseen metelöintiin vaan istui mietteissään. Kenties Osran kuuli yhä viimeisimpien uhriensa huudot korvissaan. Mutta hän huomasi heti harmaakaapuisen miehen, joka astui majataloon. Hän näki tämän valppaan katseen ja vaarallisen olemuksen. Tulijan katse haravoi majataloa ja pysähtyi Osraniin. Hän näki miten tämän silmät välähtivät vaarallisesti ja mies lähti kävelemään kohti rosvopäällikköä.

Gileas käveli mustapartaisen miehen eteen. Tämä nousi seisomaan käsi miekankahvalla. Gileasin kädet lepäsivät rentoina. ”Mitä tämä merkitsee”, Osran ärähti. ”Tulin hakemaan kaulakorua, jonka otit”, sanoi Gileas vaarallisella äänellä. Osran hymyili. Yksi mies häntä vastassa! ”Ja jos antaisin sen sinulle”, rosvo kysyi huvittuneena. ”Sillä ei ole merkitystä”, sanoi Gileas. ”Sinä surmasit yhden ystäväni. Sinä kuolet. Voit itse päättää puolustaudutko”. Osranin neljä toveria ponnahti seisomaan, mutta Gileas loi kylmän katseen heihin. ”Tämä ei koske teitä. Voitte elää tai kuolla, sillä ei ole minulle merkitystä”. Hitaasti rosvot vetäytyivät hänen polttavan katseensa edessä ja jättivät Osranin yksin. Suurikokoinen mies kirosi ja tarttui miekkaansa. Hän sai sen juuri esiin kun Gileasin miekka iskeytyi rosvon vatsaan. Mies horjui taaksepäin ja kaatui maahan selälleen. Gileas vetäisi miekkansa irti ja kumartui Osranin ylle. Hän löysi kaulakorun helposti ja laittoi sen omaan taskuunsa. ”Mutta”, sai Osran sanotuksi. Miehen ilme oli täynnä hämmästystä. Miten hän saattoi olla kuolemassa majatalon lattialla. ”Kuka sinä olet”, hän sai sanotuksi. Gileas kumartui lähemmäksi, niin ettei kukaan muu kuullut. ”Minä olen Gileas lah Durion”, hän sanoi ja katsoi miten Osranin silmät laajenivat hämmästyksestä. ”Ja sinä surmasit yhden ritarini. Hänet on nyt kostettu. Mene rauhassa”!

Ääneti Gileas nousi ja käveli pois majatalosta. Osranin miehet kerääntyivät ruumiin ympärille näyttäen olevan häpeissään. Mutta yksikään ei halunnut lähteä harmaakaapuisen miehen perään. Jos tämä aikoi jättää heidät rauhaan, se sopi rosvoille aivan mainiosti.

He matkustivat useita päiviä Pohjoisen provinssin syrjäisiä teitä myöten. Ensimmäisestä kylästä Gileas hankki Elyssalle ponin. Se oli kaunis valkoinen poni, joka ilahdutti tyttöä suuresti. Elyssa puhui lakkaamatta ponistaan, mutta Gileasia ei kiinnostanut mikä sen nimeksi tuli tai miten väsymätön se oli. Hänen nähdäkseen kyseessä oli aivan tavallinen poni. He kulkivat halki alavan maan leiriytyen iltaisin avoimen taivaan alle. Sitten maasto alkoi kohota ja muuttui metsäiseksi. He olivat saapuneet Rutlanin metsiin. He olivat saapuneet kotiin.

”Minne me olemme menossa”, kysyi Elyssa kun he istuivat nuotion äärellä illalla. ”Salaiseen paikkaan”, vastasi Gileas. ”Siellä olemme turvassa”. Hiljaisuus vaivasi tyttöä, joten hän jatkoi kyselyään. ”Onko se paikka kaukana? Millaista siellä on”? ”Ei, se ei ole kaukana. Yhden päivän matka vielä”! Niin, paikka ei ollut enää kaukana. Päivä vielä ja he olisivat Rutlanin metsien keskellä. Jos he jatkaisivat matkaa he päätyisivät ennen pitkää Hadigin ruhtinaan maille. Sinne ei Gileas halunnut mennä. Sir Machsenin veli hallitsi nyt ruhtinaskuntaa. Mustan valtiattaren mahti oli Min Hitholin ulkopuolella vahvimmillaan juuri Hadigin mailla. ”Onko siellä kaunista”, kysyi Elyssa. ”On”, vastasi Gileas ja vajosi takaisin hiljaisuuteen. Hänen ajatuksensa liikkuivat jossakin kaukana menneisyydessä, ajassa jolloin kaikki oli ollut hyvin ja hän oli ollut nuori ritari matkalla maineeseen.

Elyssa ei tiennyt mitä ajatella oudosta ritarista, jonka suojelukseen hän oli joutunut. Sir Herthir oli ollut ystävällinen ja kärsivällinen. Ritari oli ollut täynnä viisautta, jota hän oli jakanut kaikille ympärilleen. Sir Gileas taas oli aivan toisenlainen. Hän oli hiljainen ja tyly. Hänen kanssaan ei voinut saada edes riitaa aikaiseksi, sillä Gileas ei riidellyt vaan käänsi vain selkänsä ja oli vaiti. Viisaudesta sir Gileasissa ei näkynyt jälkeäkään. Hän vain kulki eteenpäin kuin jonkin vaiston ajamana. Suuria ajatuksia hänellä ei varmasti ollut. Herthir oli sanonut Gileasin pystyvän mihin vain, mutta Elyssa ei uskonut siihen. Eniten häntä raivostutti ritarin asenne prinsessaa kohtaan. Sir Gileas kohteli häntä kuin ketä tahansa tyttöä. Eikä ritari suostunut selittämään tekemisiään. Elyssa mietti kokoajan salaperäistä paikkaa mihin he olivat matkalla. Mutta Gileas ei halunnut puhua siitä. Tai mistään muustakaan! Prinsessa tajusi, että Gileasin kanssa vietetystä ajasta tulisi vielä paljon kurjempaa kuin pakeneminen Herthirin kanssa oli ollut.

Lopulta he pääsivät perille. Gileas ratsasti edellä halki pienen kylän, jossa oli majatalo, viisi taloa eikä juuri mitään muuta. Kukkulajono kohosi kylän pohjoispuolella ja he ratsastivat maaston halki matalien kukkuloiden yli. Harva metsä peitti kukkulan lakea, mutta kun he pääsivät vastapäiselle rinteelle avautui Elyssan silmien eteen kaunis näkymä. Pohjoisessa kohosivat korkeat kukkula, jotka olivat nyt lumipeitteen alla ja näyttivät kauniilta. Kukkuloiden laet olivat paljaita puupeitteestä. Mutta matalan kukkulajonon ja pohjoisen korkeiden kukkuloiden välissä oli kaunis laakso. Laakson pohjaa peittivät laajat niityt ja keskellä virtasi pieni joki kohti länttä, jossa se kohtaisi Suuren joen. Laakson itäisessä päässä oli suuri maatila. Elyssa saattoi nähdä kauniin päärakennuksen ja suuren navetan. Maatilan pohjoispuolella oli peltoa. Itäpuolella taas kohosi metsää. Mutta Elyssa tiesi, etteivät he olleet matkalla maatilalle. Laakson länsipäässä oli lähellä joen rantaa kauniilla paikalla tilava hirsistä rakennettu talo. Elyssa näki miten Gileasin silmät olivat kiinnitettyinä hirsirakennukseen. Ensi kertaa ritarin tylyn katkera ilme hellitti ja hän näytti surulliselta.

”Täällä on kaunista”, sanoi Elyssa ihastuksissaan. ”Onko tuo talo sinun, sir Gileas? Onko tämä paikka turvallinen? Tuollahan on maatila”! Gileas hymyili tytön nopealle puheelle. Ainakaan Elyssa ei ollut teeskentelijä vaan näytti tunteensa avoimesti. ”Älä ole huolissasi maatilasta”, ritari selitti. ”He ovat ystäviä eikä kukaan muu tule tänne ikinä. Tule, mennää katsomaan onko talo pysynyt kunnossa”!

He ratsastivat alas loivaa rinnettä. Talon takana oli pieni talli johon kaksi hevonen ja poni mahtuivat hyvin. Gileas lähti kiertämään taloa ja Elyssa seurasi häntä. He saapuivat talon eteen. Joessa oli talon kohdalla koski ja sen kohina kuului selvästi tytön korviin. Talon eteen oli rakennettu katettu veranta, johon aurinko paistoi kesäisin lämpimästi. Joskus kauan sitten prinsessa Elyssa olisi halveksinut moista pientä hirsitaloa. Mutta kolme vuotta paikasta toiseen paennut Elyssa oli ihastuksissaan. Ehkä asiat sittenkin muuttuisivat vielä hyväksi, hän mietti. Sir Gileas oli kurjaa seuraa, mutta täällä Elyssa voisi olla taas turvassa.

Gileas nojasi verannan tukipylvääseen ja näytti surulliselta. ”Minä rakensin itse tämän paikan kauan sitten, sir Callodirin kanssa. Me tulimme tänne aina kun saimme vapaa-aikaa ritarikunnasta. Callodir oli täältä kotoisin, jostakin metsistä Rutlanin kukkuloiden ympäriltä”. Elyssa katsoi ritariin kummastuneena. Oliko tälläkin siis ollut ystäviä? ”Missä sir Callodir on nyt”, hän kysyi kiinnostuneena. ”Hän kuoli kauan sitten”, vastasi Gileas. ”Kaikki ovat kuolleet, mutta tämä paikka on yhä pystyssä. Viherlaakso on yhä täällä. Tule, Elyssa. Mennään sisään”!

Gileas avasi oven ja astui sisään taloon. Hän pisti heti merkille miten siistiä kaikki oli. Maatalon väki oli pitänyt talosta huolta, kuten olivat luvanneet. He olivat suuressa talon poikki kulkevassa huoneessa, joka toimi eteisenä ja olohuoneena. Suuri kirjahylly reunusti yhtä seinää ja keskellä toista seinää oli takka. Sen edessä oli kaksi mukavaa lepotuolia. Avoin oviaukko vei keittiöön. Talossa oli myös kaksi muuta huonetta. Ne olivat kumpikin makuuhuoneita. Elyssa juoksi innoissaan katsomaan omaa huonettaan. Gileas katseli tytön jälkeen yllättyneenä. Tämä pystyi yhä innostuman asioista. Niin kauan kuin Elyssa säilyttäisi sen kyvyn hän olisi turvassa.

Samassa prinsessa jo ehätti takaisin olohuoneeseen. ”Sinulla on paljon kirjoja”, hän huudahti. ”Kuninkaanlinnassa oli valtava kirjasto, mutta en ikinä käynyt siellä. Minusta kirjat olivat tylsiä”! Gileas hymyili. ”Opettiko Herthir sinulle toisin”, hän kysyi. Elyssa nyökkäsi. ”Hän sanoi että minun pitäisi lukea niin paljon kuin voin, mutta meillä ei ikinä ollut kirjoja tai tilaisuutta lukea. Voinko lukea kirjojasi”? Gileas nyökkäsi. ”Pitele niitä varovasti, sillä jotkut ovat hyvin vanhoja. Täällä Viherlaakson rauhassa ei ole paljoa muuta tekemistä kuin lukea. Lue tarinoita ajankuluksi, prinsessa Elyssa. Mutta älä unohda Herthirin neuvoa. Lue tietokirjoja oppiaksesi. Jos aiot joskus olla kuningatar, tarvitset kaiken tiedon mitä voit hankkia”!

Elyssa oli mennyt tutkimaan kirjoja, mutta kääntyi nyt Gileasin puoleen. ”Herthir sanoi aina, että hän neuvoisi minua, jos minusta joskus tulisi kuningatar. Neuvotko sinä minua nyt, sir Gileas”? Mutta Gileas pudisti päätään. ”Elyssa, en usko että sinusta tulee kuningatarta. Ja jos tulee, minä en ole apunasi. Lupasin pitää sinut hengissä, siinä kaikki. Suuret sankariteot eivät ole enää minua varten, eikä minusta ole varmasti kuninkaallisten neuvonantajaksi. Minä en siedä typeryyttä, Elyssa. Mutta odota sinä täällä. Minä käyn maatilalla hankkimassa syötävää meille ja hevosille”. Sir Gileas astui ulos ovesta ja jätti Elyssan miettimään, mitä ritari oli tarkoittanut. Pitikö hän kuninkaallisia typerinä?

Niin he asettuivat asumaan Viherlaaksoon. Hiljainen katkera sir Gileas ja vilkas prinsessa Elyssa. Tyttö leikki usein maatilan lapsien kanssa, mutta Gileas piti tarkkaan huolen, etteivät nämä tienneet kuka Elyssa oli. Tyttö liikkui vapaasti laaksossa, kunhan oli aina näköyhteyden päässä talolta. Mutta suuren osan ajastaan hän istui olohuoneessa ja luki kirjoja. Elyssa ahmi kaiken mahdollisen tiedon itseensä. Usein hän myös kyseli asioista Gileasilta, mutta sai vain lyhyitä vastauksia. Ritari halusi olla omissa oloissaan. Hän pisti kuitenkin mielenkiinnolla merkille Elyssa tiedonjanon. Tämä ilmiselvästi halusi toimia niin kuin Herthir oli neuvonut.

Gileas kävi toisinaan kylässä kuulemassa uutisia. Yleensä ne olivat huonoja. Hadigin eteläisien maiden talonpojat olivat kapinoineet raskaita verojaan vastaan, mutta heidät oli kukistettu helposti. Huhujen mukaan jopa 2000 talonpoikaa oli teloitettu antauduttuaan. Hadigin herrat hallitsivat ruhtinaskuntaansa rautaisella otteella. Lännessä Cardolin armeijat etenivät jatkuvasti. Daurin ruhtinas vetäytyi jatkuvasti kohti pohjoista viivyttäen vihollista. Hänen sanottiin olevan matkalla suuren linnoitukseensa Daurin pohjoisosissa. Cantria oli sortumassa vihollisen valtaan.

Etelässä Cardolin armeijat olivat tunkeutuneet Coralan rikkaille maille käynnistäen sotaretkensä totuttuun tyyliin hurjilla verilöylyillä. Kokonaisia kaupunkeja oli poltettu ja kaikki asukkaat surmattu. Mallian tasavalta oli kiirehtinyt julistautumaan puolueettomaksi, mutta kuka enää uskoi ettei sen vuoro tulisi ajallaan? Ja viimein tuli pelätty tieto. Coralan armeija oli vihdoin yrittänyt pysäyttää vihollisen avoimessa kenttätaistelussa, odottamatta Lin Mithlenin armeijaa, jolla ei luultavasti ollut aikomustakaan liittyä Coralan joukkoihin. Gileas oli nähnyt kiihtymyksen kotiutetun sotilaan kasvoissa tämän kertoessa miten Coralan ritarit olivat rynnäköineet vihreiden viiriensä liehuessa uljaasti tuulessa. Heidän rynnistyksensä oli pysähtynyt Cardolin armeijan tiiviisiin riveihin. Maineikkaan feodaaliarmeijan vetäytyminen oli sitten muuttunut sekasorroksi, kun Moorin suurmestari, pelätty ja kolmesti kirottu sir Darhel oli iskenyt kaksintaistelussa kuoliaaksi Coralan suuriruhtinas Malagasin. Perennian miehet majatalossa olivat värisseet pelosta kuullessaan Moorin Darhelin nimen. Oli kuin pimeys olisi äkkiä levinnyt nimen myötä majataloon. Minne tahansa sir Darhel meni, seurauksena oli aina kuolemaa ja tuhoa. Hänestä kerrottiin uskomattomia tarinoita. Joidenkin mielestä Darhel ei ollut ihminen ja toisten mielestä hän ei jättänyt varjoa auringonvalossa.

Sen jälkeen uutiset vain pahenivat. Coralan suuriruhtinaan kuoltua maan yhtenäisyys hajosi. Feodaaliruhtinaat huolehtivat vain omien maidensa turvallisuudesta. Jotkut yrittivät kuulemman neuvotella hyökkääjien kanssa, mutta huonolla menetystyksellä. Täydellinen voitto oli nyt Cardolin voimien ulottuvilla, eivätkä he halunneet jättää vihollisiaan eloon sitä vaarantamaan. Coralan ritarit sulkeutuivat omiin feodaalilinnoihinsa, joita maa oli täynnä. Suurempi joukko oli huhujen mukaan vetäytynyt lännen lukkona tunnettuun Harbain linnoituskaupunkiin. Niin kauan kuin linnoitus pitäisi puoliaan eivät vihollisen Coralan aukosta ja Pordolista etenevät armeija pääsisi yhdistymään. Niin koko maailma asettui henkeään pidätellen odottamaan uutisia Harbaista.

Gileas odotti myös. Suuri näytelmä oli käynnissä ja hän saattoi vain odottaa ja seurata mitä tapahtui. Usein hän ajatteli Coralan Malagasia, joka oli ollut urhean ritarin perikuva. Mutta kun Perennian vallankaappaus oli tapahtunut oli Malagas pysynyt hiljaa. Kapinalliset eivät saaneet häneltä apua ja heidät oli kaikki tuhottu. Nyt Malagas oli maksanut erehdyksestään. Niin kuin he kaikki olivat maksaneet tai joutuisivat vielä maksamaan.

Gileasin yllätykseksi myös Elyssa oli kuullut taistelusta Harbain kaupungin itäpuolella. ”Naapurin poika kertoi minulle”, Elyssa kertoi viitaten maataloon. ”Hän oli innoissaan voitosta, sillä Perennian joukkoja oli kuulemma mukana”! Gileas nyökkäsi. ”Niin, veljesi väittää olevansa laillinen kuningas Perenniassa. Hänen vähäinen armeijansa taistelee Cardolin joukkojen puolella”. Elyssa katsoi yllättyneenä Gileasiin. ”Mutta ovatko he siis pahoja”? Gileas pudisti päätään. ”Ei, se ei tarkoita että he ovat pahoja. Jotkut ihmiset ovat pahoja, kuten Moorin ritari Darhel. Toiset ovat hyviä kuten sir Herthir oli. Mutta valtava enemmistö on jossakin siinä välissä, Elyssa. Monet hyvätkin miehet ja naiset voidaan saada toimimaan pahojen puolella, ja monet pahatkin hyvien puolella. Muista se, Elyssa. Ne miehet Perennian armeijassa taistelevat meitä vastaan nyt, mutta heidät voi yhä hyvin saada taas taistelemaan Cardolia vastaan. He eivät välttämättä ole vihollisiasi”! Elyssa nyökkäsi. Hän ymmärsi!

Pikkuhiljaa väistämätön alkoi tapahtua. Elyssan välitön iloisuus ja järkevyys saivat Gileasin kiintymään häneen yhä enemmän. Mutta ritari pysyi tyynen etäisenä ulkoisesti, sillä hänellä ei ollut varaa kiintyä kehenkään. Silloin hän voisi olla haavoittuva. Myös Elyssa huomasi tämän muutoksen. Gileas alkoi puhua useammin hänen kanssaan ja selittää asioita enemmän.

Myös Elyssassa tapahtui muutos. Ritari oli yhä etäinen ja kylmä, mutta tyttö saattoi nyt nähdä Gileasia ympäröivän muurin taakse. Elyssa alkoi hakeutua tämän seuraan enemmän ja halusi tietää Gileasista kaiken. Tämä ei kuitenkaan puhunut paljoakaan itsestään, ennen kuin koitti päivä, jolloin uutinen Harbain kukistumisesta saapui kylään!

Se oli päivä jolloin Elyssa halusi koiran. Maatilalle oli syntynyt kokonainen poikue koiranpentuja ja talon isäntä lupasi niistä yhden Elyssalle, nähdessään miten tämä ihastui heti pentuihin. Innoissaan Elyssa juoksi Viherlaakson talolle etsimään Gileasia. Tämä istui olohuoneessa lukien kirjaa, kun Elyssa ryntäsi sisään. ”Isäntä lupasi minulle koiranpennun. Saanhan sen”, huudahti Elyssa innoissaan. ”Voin nimetä sen miksi haluan ja pitää sen aina mukanani. Voin hakea sen kotiin nyt heti”. Huomaamattaan Elyssa käytti sanaa koti. Mutta hän jähmettyi nähdessään Gileasin torjuvan ilmeen. ”Ei, Elyssa. Se ei käy. Et voi ottaa koiranpentua”. Kyyneleet vierivät tytön silmistä hänen kuullessaan sanat. Ja äkkiä Gileasin mieli täyttyi säälistä. Elyssa oli kokenut niin paljon pahaa. Hän oli ollut niin innoissaan, eikä Gileas voinut sallia edes tätä hänelle. Myötätuntoa täynnä ritari käveli tytön luokse.

”Anna kun selitän, Elyssa. Olen todella pahoillani”. ”Et ole”, Elyssa huudahti. ”Et rakasta ketään, joten et voi tietää miltä se tuntuu”. ”Kuuntele”, sanoi Gileas päättäväisesti. ”Et voi saada koiraa, koska olet Perennian prinsessa Elyssa. Sinä olet valtakunnan toiseksi etsityin henkilö. Minä olen etsityin. Me emme koskaan voi tietää milloin joudumme lähtemään. Tämä voi tuntua kodilta ja turvalta, mutta se turva voi kadota hetkessä. Jos joudumme lähtemään, et voisi ottaa koiraa mukaan. Eikö sydämesi silloin särkyisi, Elyssa. Parempi siis, että et ota koiraa. Niin säästyt paljon suuremmalta surulta”. Gileas katsoi tyttöön. Tämä rauhoittui lähes saman tien ja oli taas oma järkevä itsensä. Miten epäreilua olikaan elämä ollut Elyssaa kohtaan. Miten paljon parempaa tämä ansaitsi, kuin piileskelyn jossakin Rutlanin takametsissä.

”Olen pahoillani”, sanoi Elyssa. ”Siitä mitä sanoin”. Gileas nyökkäsi. ”Ei se mitään. Mutta minä tunnen kyllä rakkauden, Elyssa. Kauan sitten rakastin palavasti nuorta naista. Hänen nimensä oli Idris. Rakastin myös sir Callodiria. Hän opetti minulle kaiken mitä tiesi. Hän oli aina tukenani kun sitä tarvitsin. Voi, miten kaipaankaan häntä”. ”Mutta”, keskeytti Elyssa. ”Mitä heille tapahtui”? Gileas nosti alleen tuolin ja istuutui Elyssan viereen. ”Syntymäsi aikoihin käytiin suuri taistelu paikassa nimeltä Dag-Lad. Me taistelimme siellä. Menetin samana iltapäivänä sekä Idrisin että Callodirin, kaksi ihmistä joita rakastin enemmän kuin elämää. En kyennyt auttamaan heitä ja he kuolivat. Minusta tuli Gileas lah Durion, ritarikunnan ylhäinen ja kylmä Hir, joka teki päätöksiä vailla tunteita tai epäröintiä”.

Elyssa katsoi Gileasiin kuvitellen mielessään Dag-Ladin taistelua. Hän oli kuullut monia tarinoita siitä. Hän näki myös surun ritarin silmissä. Herthir oli ollut oikeassa. Tämä voisi olla yhä hyvä, jos vain halusi! ”Etkö ole sen jälkeen rakastanut ketään”, kysyi Elyssa varovasti. ”Tietysti olen”, vastasi Gileas. ”Mutta en usein. Enkä ole näyttänyt sitä. Ihmiset joita rakastan kuolevat, Elyssa. Minulla on ritari toveri, jota rakastan. Hän on kuin veli minulle”! ”Miksi hän ei sitten ole kanssasi”, ihmetteli prinsessa. ”Minun kanssani ei ole turvallista olla”, totesi Gileas. ”Hän on paremmin turvassa yksin. Hän on piiloutunut turvalliseen paikkaan, josta vihollinen ei osaa häntä etsiä. Jonakin päivänä, kun ritareita ei enää etsitä, hän ilmestyy esiin ja perustaa Pyhän Piirin uudelleen”.

”Se kuulostaa melkein kuin tarinalta muinaisesta kuninkaasta Elessarista, joka istuu vuoren sisällä unessa ja palaa kun valtakunta häntä tarvitsee”, naurahti Elyssa. Myös Gileas hymyili. ”Todellakin. Mutta Elessar ei palaa. Sillä häntä ei ole näkynyt, enkä voi kuvitella hetkeä jolloin Perennia enemmän tarvitsisi sankaria”. Gileas sulki suunsa hämmentyneenä. Mitä hän oli juuri sanonut? Oliko hän nyt samaa mieltä valtiatar Almielin kanssa, että Perennia tarvitsi suurta sankaria? ”Me todella tarvitsemme sankaria”, sanoi Elyssa katsellen Gileasia epävarmana. ”Minä tarvitsen sankaria. Muuten en voi ikinä palata Min Hitholiin. Joudunko viettämään koko elämäni pakolaisena”? Gileas huokaisi. ”Sankareita vain ei tarvitse olla yhtään jäljellä”, hän vastasi ja nousi seisomaan. Joku juoksi talon ulkopuolella. Gileas astui ovelle ja avasi sen. Naapurin isäntä seisoi oven takana hengästyneenä. ”Gileas, ratsastaja toi juuri tiedon”, huudahti isäntä. ”Jumalat meitä auttakoot! Harbain kaupunki on kukistunut. Cardolin joukot ovat vallanneet sen rynnäköllä. Jumalat meitä auttakoot, Gileas”. Ritari tuijotti taivaanrantaa ja veti syvään henkeä. Koko tilanteen toivottomuus iskeytyi hänen tajuntaansa. Gileas horjahti. ”Mitä me teemme nyt, Gileas”, kysyi naapuri kauhistuneena. ”En tiedä”, vastasi ritari rehellisesti. ”En todellakaan tiedä. Jätä minut nyt. Minun täytyy ajatella!

Miehen lähdettyä Gileas vajosi istumaan tuolille. Elyssa katsoi häntä surullisena, sillä näytti kuin koko maailma olisi juuri rojahtanut ritarin hartioille. ”Harbai on kukistunut”, toisti Elyssa varovasti. ”Mitä se merkitsee”? Hän tiesi hämärästi missä Harbain jokisatama oli. Mutta siinä kaikki. ”Lin Mithlen”, sanoi Gileas hengittäen raskaasti. ”Se merkitsee että Lin Mithlen on seuraava”! Ja mitä olikaan valtiatar Almiel sanonut Lin Mithlenistä. Kun se kukistuu on kaikki menetetty. Sen saattoi kuka tahansa strategiaa ymmärtävä nähdä vain katsomalla karttaa. Coralaan tunkeutuneiden armeijoiden reitti oli nyt selvä luoteeseen liittymään Pordolista edenneeseen armeijaan. Kun kolonnat yhdistyisivät, ei Lin Mithlen voisi selviytyä. Ja jos kaupunki ei selvityisi olisi koko Perennian manner mennyttä. Gileas näki tuhon miekan heiluvan kaikkien pään päälle. Se oli ollut kolmen vuoden ajan hänen oman päänsä päälle, mutta nyt se uhkasi koko maailmaan.

Gileas ei tiennyt välittikö hän maaailmasta. Maailma ei välittänyt hänestä, joten miksi hän yrittäisi pelastaa sen? Mutta jos Lin Mithlen kaatuisi, minne menisi silloin prinsessa Elyssa? Hän ei pääsisi ikinä kotiin, vaan joutuisi pakenemaan koko elämänsä. Jos selviäisi hengissä pitkään! Gileas katsoi Elyssaan ja näki huolen tämän silmissä. Mutta tytön silmissä oli myös jotakin muuta. Gileas ei välittänyt maailmasta eikä maailma hänestä. Mutta Gileas välitti Elyssasta ja Elyssa välitti hänestä. Pitkä talvi yhdessä oli muuttanut kummankin tunteet. Ja he kumpikin tiesivät sen! ”Herthir”; huudahti Gileas kuin kuollut ritari voisi yhä kuulla hänet. ”Herthir. Hän tiesi sittenkin mitä teki. Hän huijasi minua”. Gileas katsoi Elyssaan ja nyt ritarin silmissä oli rakkautta. ”Hän tiesi, että jos suostuisin viemään sinut turvaan, suostuisin ennenpitkää mihin vain. Hän tiesi että tekisin mitä vain vuoksesi! Hän tiesi että minä yrittäisin jälleen olla lah Durion”!

Elyssa katsoi Gileasiin silmät suurina, tajuten että jotakin tärkeää tapahtui, mutta ei mitä. ”Mitä jos olet lah Durion jälleen”, tyttö kysyi varovasti. ”En tiedä voinko olla”, vastasi Gileas. ”Mutta jos olen, niin silloin sinä saatat vielä mennä kotiin, nuori prinsessa. Silloin sinä saata vielä palata Min Hitholiin”! ”Mutta”, huudahti Elyssa. ”Sinä sanoit, että pitäisit minut turvassa, mutta et auttaisi minua kuningatareksi”! ”Tiedän”, vastasi Gileas. ”Maailmassa ei ole kuin yksi syy miksi auttaisin ketään kuningattareksi. Herthir tiesi sen! Minä teen mitä vain vuoksesi, Elyssa, sillä minä rakastan sinua. Minulla ei ollut ikinä sisarta, mutta sinä olet sitä. Jos minä voin asialle mitään, sinä tulet vielä istumaan Perennian valtaistuimella”.

Elyssa hypähti pystyyn ja syleili ritaria. ”Voi, minäkin rakastan sinua. Jos minä joskus istun sillä valtaistuimella, seisot kai rinnallani”? Mutta Gileas pudisti päätään. ”Ei, Elyssa. Sitä en tee. Vien sinut Min Hitholiin asti, jos voin. Mutta en sen pidemmälle. Jos olet kuningatar et enää tarvitse minua. Mutta jätä minut nyt hetkeksi rauhaan. Minun täytyy ajatella”. Elyssa käveli sivummalle ja alkoi lukea. Mutta aina välillä hän vilkaisi Gileasiin, joka istui yhä tuolillaan syvällä mietteissään. Maailmassa oli sittenkin vielä yksi sankari jäljellä, vaikka tämä ei itse sitä myöntänytkään!

GILEAS LAH DURION

Hän oli viettänyt jo kaksi vuotta Galenian metsäisillä vuorilla metsästäen riistaa. Keväällä he myivät saamansa turkikset etelästä saapuville kauppiaille. Elämä oli yksinkertaista ja helppoa. Hänellä oli seitsemän luotettavaa toveria. Miehet olivat kaikki taitavia jousiampujia ja mukavaa seuraa. He tiesivät kuka hän oli, mutta eivät ikinä kertoisi kenellekään. Kaikki seitsemän olivat joutuneet lain kanssa vaikeuksiin Hadigin ruhtinaan mailla ja paenneet Galeniaan. Mutta he eivät olleet pahoja miehiä ja hänen seurassaan koko joukko oli muuttunut ystävällisemmiksi ja rauhallisemmiksi. Talvi oli jo lopuillaan. Lumet sulivat vuorten rinteillä ja muuttolinnut palasivat etelästä. Silloin saapui viimein viesti, jota Lindian oli kahden vuoden ajan odottanut. Hän luki paperin, sanoi hyvästit tovereilleen ja ratsasti etelään, kohti Rutlanin metsiä.

Lindian oli saanut lisää voimaa erottuaan Gileasista. Se tuntui tapahtuneen ikuisuus sitten. Hänen hartiat olivat nyt leveämmät ja olemus kuin kokeneen soturin. Täynnä jännitystä Lindian ratsasti etelään. Hän oli pukeutunut vihreään vaelluskaapuun ja kantoi sen alla ylpeänä kirkkaanpunaista ritarin pukua. Lindianin selässä roikkui jousi ja nuoliviini. Hän oli nyt paljon parempi ampuja kuin erotessaan Gileasista. Lindian ei voinut olla miettimättä, mitä Gileas oli tehnyt kahden vuoden ajan. Ja miksi tämä pyysi hänet juuri nyt luokseen. Mutta pian ainakin toinen kysymys selvisi. Teiden varsien majatalot olivat täynnä sotauutisia, joita Lindian ei kuullut ylös vuorille. Daurin ruhtinas oli ahtaalla ja Coralan suuriruhtinas kuollut. Mutta pahinta oli Harbain linnoituskaupungin kukistuminen. Jostakin syystä se oli vihdoin herättänyt Gileasin. Sillä ellei Pyhän Piirin Hir aikoinut tehdä jotakin ei hän olisi kutsunut Lindiania pois piilostaan. Jännitys täytti nuoren ritarin hänen ajatellessa mahdollisesti edessä olevaa toimintaa. Saisiko hän vihdoinkin taistella mahtavan Gileas lah Durionin rinnalla? Ajatus täytti Lindianin mielen ylpeydellä.

”Ratsastaja lähestyy”, huusi Elyssa tullen juosten halki niityn. Lumi oli sulanut ja vihreää ruohoa kasvoi jo esiin maasta. Joki oli tulvinut yli äyräidensä ja he olivat useana päivänä kävelleet pitkin joen rantaa seuraten veden nousua. Mutta sir Gileas ei ollut ryhtynyt toimintaan. Hän oli vain lähettänyt yhden viestin matkaan ja odottanut. Seitsemän päivää oli jo kulunut ja vaikka ritari ja prinsessa viihtyivät nyt hyvin toistensa seurassa oli Elyssa malttamaton. Mitä Gileas oikein aikoi tehdä? Ritari ei suostunut kertomaan. Ehkä hän ei itsekään tiennyt! Mutta nyt yksinäinen ratsumies laskeutui alas vihertävää rinnettä. Elyssa saattoi nähdä miehen selässä jousen ja vyöllä miekan. Kuka hän oli? Oliko mies tullut tappamaan heidät? Gileas astui verannalle jousi kädessään. Mutta nähdessään lähestyvän miehen hän pisti jousen pois. ”Vihdoinkin”, nauroi ritari. Hän astui pihalle odottamaan ratsumiestä. Elyssa jäi katsomaan verannalta. Siitä oli aikaa kun hän oli kohdannut ketään muuta kuin Gileasin tai maatilan väkeä. Ratsumies pysäytti hevosensa Gileasin eteen ja hyppäsi ketterästi alas satulasta. Hetken hän seisoi Gileasin edessä katsellen tätä. Elyssa näki että mies oli nuori ja hennompi kuin Gileas. Hänen hiuksensa olivat puolipitkät kuten Gileasinkin. Kasvoilla oli iloinen ilme. Tämä mies nauroi usein, tajusi Elyssa. ”Gileas”, huudahti nuori mies vihdoin ja syleili tätä.

He syleilivät pitkään. ”Ah, Lindian”, sanoi Gileas viimein ja irroittautui. Elyssa ei muistanut koska olisi nähnyt ritarin niin tyytyväisenä. ”Vihdoinkin. Olen odottanut sinua. Näytät hyvältä”! Lindian nauroi. ”Sinä taas et. Näen että vuodet ovat olleet sinulle kovia, Gileas. Häpeä on päälläni, kun piileskelin vuorilla antaen sinun kohdata vaarat”! Mutta Gileas pudisti päätään. ”Ei, Lindian. Häpeää ei ole päälläsi. Minä en olisi antanut asioiden edetä muulla lailla. Vaarat olivat minun, eivät sinun. Joten minun tuli kohdata ne yksin. Usko pois, edessämme on kylliksi vaaroja. Ne me kohtaamme yhdessä”!

Lindian astui sivuun ja käänsi katseensa Elyssaan, joka seisoi verannalla. ”Ja kuka on nuori seuralaisesi, herra”, hän sanoi vanhasta tottumuksesta. ”Pudota se herra”, naurahti Gileas. ”Ei ole muita jäljellä kuin me kaksi. On tuskin tarpeen herroitella ketään. Sir Lindian, tapaa Perennian prinsessa Elyssa”. Lindian katsoi tyttöä ihmeissään. ”Prinsessa Elyssa. Todellakin, kolme vuotta vanhempana mutta silti”. Ritari astui sirosti prinsessa eteen ja suuteli tämän kättä. Elyssa naurahti ihastuksissaan. Samassa Lindianin ilme muuttui kauhistuneeksi. ”Prinsessa Elyssa on kanssasi. Missä on sir Herthir”? Lindian näki Gileasin ilmeen ja tajusi heti. ”Voi ei! Taas yksi meistä on poissa. Taas yksi on kohdannut loppunsa”! ”Hän kuoli pelastaen minut”, sanoi Elyssa surullisena.

Lindian nyökkäsi. ”En tuntenut häntä hyvin. Olin vain noviisi ennen ritarikunnan tuhoa. Mutta aina kun joku on vähäisestä joukostamme poissa se koskee. Entä sir Fennian? Ei kai hänkin ole kuollut”? ”Ei vielä”, vastasi Gileas. ”Hän lähti Hir Gainorin ja joidenkin muiden ritarien kanssa suorittamaan suurta tehtävää. Hän ei kuunnellut minun neuvojani”! Lindian huokaisi syvään. ”Niin. Fennian oli aina itsepäinen. Mutta mikä oli tämä tehtävä johon he ryhtyivät”? Gileas näytti vastentahtoiselta, kuin koko asiasta puhuminen olisi harmittanut häntä. ”He lähtivät hakemaan Dahulin miekkaa”. ”Mutta”, huudahti Lindian. ”Miekkahan on Cardolissa..”. Hän lopetti lauseensa kesken. Ei ollut tarvetta sanoa lisää. Gileas tiesi vielä paremmin mitä se merkitsi. Mitä mahdollisuuksia olisi pienellä joukolla ritareita hakea pyhä miekka mustan valtiattaren linnoituksesta. Ehkä perennien pyhän miekan paluu voisi nostaa kapinan liekin uudelleen, mutta luultavasti Gainor seuralaisineen löytäisi vain kuoleman Cardolin mailta.

He kävelivät sisälle ja istuutuivat. ”Olen odottanut pitkään yhteydenottoasi”, sanoi Lindian. ”Tietäen ajatuksesi Gainorista, tämä ei liity häneen. Mistä on kyse, Gileas. Vaikka jotain voin jo aavistaakin. Koko provinssi on täynnä sotauutisia”! ”Niin”, sanoi Gileas huokaisten. ”Harbai on kukistunut. Kaikki läntiset maat ovat jäämässä varjon alle. Jos aiomme ikinä tehdä mitään, on nyt viimeinen mahdollinen hetki”. Gileas katsoi Elyssaan ja Lindian ymmärsi heti. Uskonsa menettänyt päämies oli vihdoin löytänyt motivaation taistella vihollista vastaan. ”Onko sinulla suunnitelma”, kysyi Lindian varovasti. Gileas pudisti päätään. ”Ei kunnollista. Mutta minulla on ajatuksia siitä mitä voimme tehdä. Juuri nyt on kuitenkin liian aikaista tehdä mitään päätöksiä. Mieti tilannetta, Lindian. Vihollisen armeijat ovat suunnattoman vahvoja, mutta missä ne ovat”?

”Käsittääkseni vihollien tunkeutui kahtena valtavana armeijana länteen. Toinen armeija tunkeutui läpi Pordolin laaksosta sotaruhtinas Narthsegin komennossa. Toinen armeija hyökkäsi läpi Coralan aukosta”. Gileas nyökkäsi. ”Eteläistä armeijaa komentaa sotaruhtinas Borger”. Lindian veti syvään henkeä. ”Huhuttiin myös toisesta nimestä”, hän sanoi kireästi. Gileas nyökkäsi katsoen tarkkaavaisesti toveriaan. Kenties jossakin painajaisissaan Lindian oli kohdannut miehen josta majatalojen pimeissä nurkkauksissa kuiskailtiin. ”Kyllä. Moorin suurmestari Darhel on siellä. Hän surmasi Coralan Malagasin. Mustan valtiattaren pahuus kulkee hänen kanssaan. Mutta kuuntele minua, Lindian. Nämä kaksi vihollisen armeijaa ovat nyt jakautuneet kahtia. Sotaruhtinas Narthseg ajaa Daurin ruhtinasta kohti pohjoista. Mutta Daurin maat ovat vaikeita kulkea. Narthseg tulee etenemään hitaasti. Kevät on tullut. Ehkä vasta syksyn koittaessa seisoo sotaruhtinas Daurin linnoituksen edessä ja pääsee piirittämään sitä. Silloin on Cantrian loppu lähellä, mutta ei vielä. Toinen armeija on eronnut Narthsegin joukoista ja marssii suoraan länteen kohti Lin Mithleniä.

Etelässä Coralan ritarit on lyöty ja Harbai kukistunut. Ritarit ovat vetäytyneet omiin linnoihinsa. Mutta kuuntele minua, Lindian. Corala ei kukistu vielä tänä kesänä. Halussaan tuhota kaikki vihollisensa on Musta valtiatar tehnyt pahan virheen. Hänen komentajansa eivät hyväksyneet joidenkin ritarien neuvottelutarjouksia. Ei, he aikovat tuhota nämä kaikki. Niinpä Coralan ritarit tulevat taistelemaan loppuun asti, kukin omassa linnassaan, joita maa on täynnä. Sotaruhtinas Borger ei voi toivoa puhdistavansa maata tämän vuoden aikana. Hänen joukkonsa ovat sidottuina sinne. Samaan aikaan toinen armeija on eronnut Borgerin joukoista ja marssiin Harbaista kohti Lin Mithleniä”.

Lindian nyökkäsi ja nojautui taaksepäin tuolissaan. Hän näki tilanteen selvästi edessään. ”Jos Lin Mithlen kukistuu on länsi mennyttä”, sanoi Gileas painokkaasti. ”Puolustajathan voivat käyttää hyväkseen tiejärjestelmää”, sanoi Lindian hetken mietittyään. ”Vihollisen armeijat marssivat hankalan maaston läpi kahta eri tietä. Lin Mithlenin joukot voisivat yrittää lyödä toisen armeijan ennen kuin toinen ehtii apuun”! Gileas nyökkäsi tyytyväisenä. ”Juuri niin, Lindian. Hyvin ajateltu. Ikävä kyllä Lin Mithlenin armeijan kampanja on tähän asti ollut pelokas ja päättämätön. Heistä ei ole riskin ottajiksi”. Ymmärryksen valo syttyi Lindianin silmiin. ”He tarvitsevat kenraalin”, hän huudahti. ”Lähdemmekö me Lin Mithleniin”?

Gileas pudisti päätään. ”Ei, emme lähde. Meidän täytyy miettiä mitä tehdä Lin Mithlenin suhteen, mutta me emme lähde sinne. En vielä tiedä mitä teemme, mutta laskujeni mukaan Lin Mithlen ei tule kukistumaan ennen syksyä. Meillä on kevät ja kesä aikaa tehdä jotakin. Se antaa meille kylliksi aikaa suunnitella. Sillä meidän ei kannata lähteä vihollista vastaan siellä missä he ovat vahvimpia. Ei lännessä, vaan täällä Perenniassa. Täällä he ovat heikompia”. Lindian naurahti. ”Niin, täällä heillä ei ole laittaa kuin joitakin kymmeniätuhansia sotilaita meitä kahta vastaan. Se rauhoittaa minua kummasti”! Kumpikin ritari nauroi.

”Kerro minulle Galeniasta”, sanoi Gileas. ”Kuinka rauhallisesti kaikki sujuu siellä”? ”Sinä tiedät kyllä Galenian”, vastasi Lindian. ”Talonpojat ovat aina vihaisia jostakin. Heidän verotustaan on kiristetty, sillä Galenia ei tarjoa lainkaan joukkoja Perennian armeijaan. Mutta ihmiset eivät ole lainkaan varmoja, että Perennia voi verottaa heitä. He eivät ole ikinä kokeneet olevansa osa Perenniaa”. Gileas nyökkäsi. Galenia oli vanha ongelmapesäke. Sen itsenäiset talonpojat ja metsänkävijät olivat aina valmiina kapinoimaan oikeita tai kuviteltuja vääryyksiä vastaan. Kerta toisensa jälkeen oli Galenia noussut kapinaan Perennian keskusvaltaa vastaan. Min Hitholin ote oli pitkään ollut maassa heikko, mutta vallan vaihduttua oli otetta kiristetty. Galenian täytyi olla valmiina räjähtämään. ”Nousevatko he kapinaan”, hän kysyi.

Lindian mietti hetken harkiten vastaustaan. ”Kyllä. Luulen että vielä tämän kesän aikana. Mutta vain nummien väki. Kaikki tulee käymään niin kuin lukemattomia kertoja ennenkin. Lyhyt vihanpurkaus, rankaisuretki etelästä ja paljon kuolleita galeneja. Suren heitä jo nyt”! Gileas katsoi ystäväänsä tuntien tämän surun. ”Ehkä suret turhaan tällä kertaa. Kenties me voimme auttaa nummien väkeä ja he meitä. Kerro minulle, ajaako kukaan enää Galenian asiaa Min Hitholissa? Puolustaako kreivi Lunden yhä heitä valtakunnanneuvostossa”?

”Kreivi Lunden on kuollut”; vastasi Lindian. ”Hänet teloitettiin kaksi vuotta sitten toimista kruunua vastaan. Valtakunnanneuvosto on enää vain kruunun tahdon jatke, ei itsenäinen vaikuttaja. Pallanin jaarli Malthom pitää yhä Galenian ihmisten puolia neuvostossa, sillä hänellä on maita siellä. Mutta jaarli on nyt epäilyksen alainen, sillä hän on viimeinen vaikutusvaltansa pitänyt itsenäinen ruhtinas. Galeniassa huhutaan, että Pallanin jaarlin toimia tutkitaan ja hänen kukistumisensa on lähellä. Siinä on yksi asia joka on kuumentamassa tunteita pohjoisessa”.

”Ymmärrän”, sanoi Gileas mietteliäänä. Hän näki mielessään kuvan Pallanin jaarlista. Tämä oli yksi niistä ikuisesti valtakunnanneuvostossa istuvista ruhtinaista, joka tunsi kaikki eikä ikinä vanhentunut. Malthomin tapaiset ruhtinaat selvisivät aina kaikesta diplomatian ja luontaisen selviytymiskyvyn ansiosta. Jaarli oli ehkä opportunisti, mutta hän oli rehellinen ja piti aina sanansa. Kenties Elyssa voisi tarvita sellaista ruhtinasta rinnalleen myöhemmin.

”Minäkin ymmärrän”, sanoi Lindian. ”Ymmärrän mitä ajattelet. Jos Galenia nousee, me voimme vielä voittaa”! ”Juuri niin”, vastasi Gileas. ”Mitä minä voin tehdä auttaakseni”, kysyi Elyssa epävarmasti. Hän tunsi itsensä sillä hetkellä hyvin turhaksi kahden ritarin tehdessä suunnitelmiaan. Gileas kääntyi ja katsoi tyttöä lempeästi. ”Elyssa, sinä olet vielä liian nuori tehdäksesi mitään. Sinun vuorosi kyllä tulee vielä, usko pois. Mutta nyt autat vain olemalla itsesi. Galenit ovat aina rakastaneet itsenäisyyttään, mutta he ovat myös pitäneet lojaalisuutensa kruunulle. Kaikista perenneistä he ovat ehkä kaikkein eniten rojalisteja. Sinun avullasi voimme sytyttää pienen kapinan liekin oikeaksi roihuksi, Elyssa”! ”Mutta, eivätkä galenit ole aina kapinoineen kuningasta vastaan”, ihmetteli Elyssa. ”Eivät kuningasta vastaan, vaan hänen toimiaan”, painotti Gileas. ”Mutta nyt minun täytyy lähteä. Siksi kutsuin sinut, Lindian. Jonkun on jäätävä Elyssan suojaksi kun olen poissa. Sinä olet nyt enemmän kuin kykenevä hänen suojelijakseen”.

”Mutta”, huudahti Elyssa. ”Mihin sinä menet, Gileas? Mihin vaaraan tällä kertaa”? Gileas tarttui Elyssan käteen. ”Minun täytyy mennä, Elyssa. Minun täytyy mennä Min Hitholiin. Sinä olet aivan turvassa täällä, sir Lindian pitää siitä huolen”! Elyssa nyökkäsi. ”Hyvä on, mutta lupaathan tulla takaisin”? Gileas kohotti kätensä ilmaan. ”Minä lupaan. Mutta nyt minun täytyy kiiruhtaa. Hetkeäkään ei ole hukattavana”!

Lindian ja Elyssa seisoivat vieretysten verannalla katsoen miten sir Gileas ratsasti ylös kukkulanrinnettä. Pian hän katosi puiden keskelle. Lindian hymyili Elyssalle. ”Tule, prinsessa. Mennään käymään tuolla maatalossa. Haluan tutustua naapureihimme”. Sillä juuri sellainen oli Lindian. Hän tutustui hetkessä ihmisiin ja kaikki pitivät hänestä minne tahansa Lindian menikin. Elyssa tajusi heti saaneensa uuden ystävän. Mutta siitä huolimatta hän ei voinut olla kaipaamatta Gileasia!