EPILOGI
He astuivat sisään
majataloon. Ilta näytti vilkkaalta ja monet vieraista olivat humalassa.
Kolmesta tulijasta jokainen oli kääriytynyt lämpimään kaapuun. Miehet olivat
voimakkaan näköisiä, ja heillä oli pitkät hiukset. Kaikki kolme hakivat oluet
ja istuutuivat viimeiseen vapaaseen pöytään. He torjuivat kohteliaasti muiden
vieraiden yritykset tehdä tuttavuutta. Yksi vieraista kuitenkin tuijotti heitä
pitkään ja nousi sitten seisomaan. Mies oli suurikokoinen ja ilkeän näköinen.
Hän käveli suoraan kolmen vieraan miehen eteen ja riuhtaisi lähimmän kaapua. Se
lennähti sivuun paljastaen alta kirkkaanpunaisen vaelluspuvun ja pitkässä
huotrassa lepäävän miekan. Miehen puvun rintaan oli ommeltu pienistä
kultaisista tähdistä piiri. ”Ritareita”, huusi isokokoinen mies raivoissaan ja
paljasti oman miekkansa. Hän yritti iskeä mutta punakaapuinen mies ponnahti
ketterästi pystyyn ja upotti oman miekkansa hyökkääjän vatsaan. Tämä kaatui
lattialle. Hetken aikaa kaikki oli hiljaista. Kaikki silmäparit majatalossa
olivat nauliutuneet kolmeen kaapuihin kääriytyneeseen mieheen, jotka seisoivat
nyt miekat käsissään. Sitten he lähtivät kävelemään kohti ulko-ovea. Se mursi
taian. ”Napataan ne”, joku huusi. Kaikki ryntäsivät kohti kolmikkoa. Yksi
miehistä asettui kuitenkin ulko-oven eteen miekka kädessään ja torjui miesten
hyökkäykset. Kolme hyökkääjää kaatui maahan maistettuaan ritarin miekkaa. Se
jälkeen muut pysyivät etäämpänä. Häntä heiteltiin tuopeilla ja jopa penkeillä,
mutta mies piti asemansa.
Sillä aikaa kaksi muuta oli
juossut ulos ja viheltänyt kovaa. Kolmen hevosen nähtiin tulevan laukkaa kulman
takaa, mutta samalla ovea puolustanut pakotettiin ulos ovesta. Kaksi muuta
pääsi hevosten selkään, kun ympäröivistä taloista alkoi tulvia ihmisiä. Hälytys
levisi. ”Ritareita. Tappakaa”, huusivat useat äänet. Kadulla oli nyt satoja
ihmisiä jotka heittelivät kiviä. Joillakin oli miekat tai keihäät. Viimeiseksi
jäänyt ritari juoksi kohti hevosia pitäen samalla kansanjoukkoa loitolla. Kaksi
miekkamiestä lisää kaatui maahan. Sitten ratsastajat lähtivät häntä kohti
huutaen jotakin. Tiivis ihmisjoukko erotti heidät toveristaan, joka lähti
urheasti raivaamaan tietään läpi. Hetken näytti siltä kuin hän onnistuisi,
mutta sitten se tapahtui. Ritari liikkui nopeasti pitäen aloitteen käsissään
iskemällä epäröimättä kaikkia jotka tulivat hänen eteensä. Hän näki hahmon
edessään ja miekka viuhui. Viime hetkellä hän pysäytti iskun tunnistaen
edessään olleen naiseksi. Naisen käsissä oli pitkä seiväs. Silmänräpäyksen ajan
he tuijottivat toisiaan, ritari kalpeana ja nainen äkkiä hymyillen. Hän iski
ritaria vatsaan seipäällä ja tämä kaatui katuun. Hetken aikaa kaksi ratsujen
selässä olevaa miestä näkivät vielä toverinsa. He käänsivät hevoset ja aikoivat
hyökätä, mutta silloin maahan kaatunut riistäytyi hetkeksi irti kimppuunsa
käyneiden ihmisten otteesta. ”Ratsastakaa”, hän huusi. Hetken ratsastajat vain
tuijottivat häntä, sitten he käänsivät hevosensa ja pakenivat alati kasvavaa
kansanjoukkoa. Takana ihmiset repivät jälkeen jääneen ritarin palasiksi.
HARMAA
RATSASTAJA
Yksinäinen mies istui suuren
ruskean hevosen selässä ja katseli kukkulalta alas kaupunkiin. Hän oli
kääriytynyt harmaaseen kaapuun ja huppu peitti pään. Miehen selässä oli jousi
ja viini täynnä nuolia. Hänen kirkkaat siniset silmänsä tuikkivat hupun alta. Jos
joku olisi nähnyt hupun alle, olisi hän nähnyt väsyneen ilmeen. Vuosien
rasitukset kuvastuivat miehen kasvoilta. Silti hänen kasvonsa olivat yhä komeat
ja virheettömät. Kaupunki ei ollut suuri, mutta se oli tärkeä rajakaupunki.
Suuri osa Cantrian ja Perennian välisestä kaupasta kulki Pordolin kaupungin
kautta. Siksi kaupunki oli kuuluisa vauraudestaan. Oli varhainen aamu ja
ratsastaja saattoi nähdä kaupungin porttien olevan jo auki. Liikennettä ei
kuitenkaan ollut näkyvissä. Se ei ollut mikään ihme, kun poliittinen tilanne
oli mikä oli. Pordol oli rajakaupungi ja vain joitakin kilometrejä siitä itään
oli Perennian raja. Rajan toisella puolella olivat Perennian miehittäneet
Cardolin armeijan hirvittävät laumat. Vahva muuri kiersi kaupungin ympäri
suoden sille suojan. Portin pielessä kohosi korkea torni. Kaupungin keskellä,
torin vieressä, mies saattoi nähdä palatsin jossa kaupungin herra eli. Se oli
rakennettu valkoisesta marmorista ja kertoi kaupungin vauraudesta. Mies hymähti
hiljaa, katkerasti, miettien miten kaupunki nukkui rauhallista unta tietämättä
tulevasta myrskystä. Mutta hän saattoi nähdä sen jo kurottavan kohti Pordolia.
Mustat sormet olivat jo ojentuneet. Jos joku olisi voinut nähdä miehen kasvot,
niillä olisi kuvastunut omituinen tyytyväisyyden ja surun sekainen ilme hänen
tuijottaessaan alas kaupunkiin. Niin, jos joku kaupunki ansaitsi tulevan
kohtalonsa, se oli Pordol. Joskus kauan sitten hän olisi välittänyt vieläkin
kaupungin kohtalosta, kaikesta huolimatta, mutta välittämisen ajat olivat
kaukana takana.
Huokaisten mies ohjasi
hevosensa alas rinnettä. Hänen nimensä oli Gileas. Kaikista mahdollisista
paikoista hän olisi vähiten halunnut olla Pordolissa. Koskaan ei Gileas ollut
kuvitellut ratsastavansa tämän kaupungin portista sisään. Ei koskaan! Mutta hän
tarvitsi tarvikkeita selvitäkseen yli kaupungin eteläpuolella kohoavien
vuorten. Sillä vihaa suurempi oli Gileasin halu selviytyä. Ei, ei halu vaan
tarve. Halu oli kadonnut jo kauan sitten murhamiesten ja palkkionmetsästäjien
armeijoiden myötä. Hänen täytyi selviytyä! Jos se merkitsi ratsastamista läpi
Pordolin vihatun portin, niin olkoon ! Vain viikkoa aiemmin Gileas oli eronnut
nuoresta Fennianista. He olivat kuulleet sir Gainorin kutsun ja Fennian oli
päättänyt lähteä tämän määräämään tapaamiseen. Gileas tiesi kyllä mistä oli
kyse. Jostakin sankarillisesta tehtävästä, johon Gainor aikoi ryhtyä
pelastaakseen maailman. Mitä tahansa se oli, Gileas ei halunnut olla asian
kanssa missään tekemisissä. Hän ei tiennyt paljonko nykyinen tilanne oli sir
Gainorin syytä ja kuinka paljon hänen omaansa, mutta Gileas ei ollut ikinä
luottanut Gainoriin. Tämän hän oli sanonut myös Fennianille, mutta tämä oli
mennyt silti. Oli parempi toimia kuin vain odottaa ja kuolla yksitellen, oli
Fennian sanonut. Mutta voitosta ei voinut olla enää toiveita. Ei nyt, kun
Perennia oli kukistunut kuin korttitalo ja monet ihmisestä liittyen mustaan
mahtiin. Cantria kaatuisi ääneti, pitämättä suurta meteliä itsestään. Miten
silloin voisivat Coralan ritarit ja Lin Mithlenin kauppiasneuvostot pitää
puoliaan? Eivät mitenkään! Kaikkialla Gileas näki vain epätoivoa ja kuolemaa.
Miten voisi sir Gainor korjata asian? Gileasilla ei ollut enää uskoa jäljellä. Mitä
tahansa Gainor aikoi, se tulisi hyödyttämään erityisesti Gainoria ja
johdattaisi kaikki häntä seuraavat tuhoon.
Gileas näki nyt portin
edessään. Pordolin portti! Hän kuuli vieläkin mielessään Fennianin tarinan
siitä mitä oli tapahtunut. He olivat repineet sir Clasenin palasiksi. Urhean Clasenin, joka oli paras
heistä kaikista. Clasenin joka ei ollut ikinä tehnyt pahaa kenellekään! Gileas
oli usein nähnyt siitä painajaisia. Painajaisia joissa Clasen huusi häntä apuun.
Ja missä oli ollut mahtava sir Gileas silloin? Ei ainakaan auttamassa. Tuona
päivänä olivat uskon rippeetkin kadonneet Gileasin mielestä. Gileas näki
jälleen sir Clasenin kuvan edessään, sellaisena kuin hän nuoren ritarin muisti.
Pitkät vaaleat hiukset hulmuten tuulessa, kun he olivat ratsastaneet Dag-Ladin
linnoitukseen nomadien laumoja pysäyttämään. Clasen oli ollut täynnä nuorta
intoa ja uskoa tulevaan. ”Olen pahoillani, ystävä”, Gileas sanoi
surumielisesti. ”En ollut kyllin vahva estämään sitä. Minä petin teidät
kaikki”. Mielessään Gileas näki aina Clasenin kasvoilla syyttävän ilmeen ja
niin oli nytkin. Clasen oli nyt kuollut. Gileas ajatteli Fennianin vastanneen
juuri siksi sir Gainorin kutsuun. Hän oli jo kerran hylännyt toverin hädän
hetkellä, eikä halunnut tehdä sitä uudelleen. Gileas kohautti olkapäitään. Kaupungin
puolustuslaitteet kiinnittivät nyt hänen huomionsa. Hän näki, että sekä muuri
että torni olivat rapistuneet. Linnoituslaitteita oli laiminlyöty pitkän
rauhanjakson aikana. Tilanteen huononnuttua mitään ei oltu tehty pelosta, että
se tulkittaisiin naapurissa vihamielisenä eleenä. Cantrian valtakunta oli
mennyt sänkyyn pedon kanssa, toivoen siten pelastavansa itsensä. Nyt peto aikoi
syödä sen kitaansa.
Kaksi vartiomiestä seisoi
portilla ja päästi mitään kysymättä Gileasin sisään. Portin sisäpuolella oli
lisää sotilaita. Gileas katseli heitä uteliaina. Sotilaat olivat kaikki nuoria
Cantrian värvättyjä. Vain aliupseerit näyttivät kokeneilta. Viikon päästä he
olisivat kaikki kuolleita, ajatteli Gileas. Hän kohautti olkapäitään. Se ei
kuulunut hänelle. Nuori luutnantti seisoi kadun varrella ja katseli tulijaa
kiinnostuneena. ”Mitä uutta idästä”, upseeri kysyi? ”Teillä on ongelmia tulossa
siltä suunnalta”, vastasi Gileas pysähtyen upseerin kohdalle. Hän katsoi
tarkkaan, mutta ei nähnyt pahuutta tämän silmissä. ”Viittaat uutisiin, että
Perennian puolelle rajaa on keskitetty joukkoja”, totesi upseeri. ”Siitä ei
kannata olla huolissaan. Olemme lähettäneet neuvottelijoita ja koko kiista on
sovittu Perennian hallitsijan edustajien kanssa. Joukkojen keskitykset olivat
vain tapa saada huomiomme”. Gileas katsoi hetken upseeriin, miettien halusiko
auttaa tätä. Vain muutama kuukausi aiemmin Cantrian sotilaat olivat vanginneet
yhden ritarin ja luovuttaneet hänet Perenniaan. Gileas oli tässä maassa yhä
etsintäkuulutettu. Cantria oli vihollinen. Mutta silti! ”Asia ei oikeastaan
minulle kuulu”, totesi Gileas rauhallisella kirkkaalla äänellään, ”mutta haluat
ehkä lähettää partion rajalle katsomaan, että kaikki on todellakin rauhallista.
Tosin he eivät tule pääsemään rajalle asti”. ”Miksi niin”, kysyi upseeri
varuillaan. ”Koska, hyvä herra, he tulevat ennen sitä törmäämään siihen
Cardolin ratsuväkidivisioonaan, joka on ylittänyt rajan, vallannut
raja-asemanne ja katkaissut Pordolin yhteydet Cantriaan”. Upseerin suu aukeni.
”Me olemme juuri kuulleet että kaikki on rauhallista”, hän sai sanottua
yrittäen kuulostaa varmalta. Mutta epäilys oli hiipinyt miehen mieleen. Hänen
edessään suuren ratsun selässä istuva harmaakaapuinen hahmo uhkui varmuutta.
”Minä tulen juuri siltä suunnalta”, vastasi Gileas. ”Mutta jos kerran kaikki on
rauhallista niin teillä ei ole mitään hätää”, hän lisäsi. Jossakin kaapunsa
alla sir Gileas hymyili hyytävän katkeraa hymyä. Mitä hyötyä oli ikinä auttaa
ketään? Ihmiset olivat kiittämättömiä. Kuolema olisi heidän palkkansa
epäuskostaan. Kohauttaen olkapäitään Gileas kannusti hevostaan ja jätti
sotilaat taakseen.
Kolmea tuntia myöhemmin
Gileas käveli kaupungin pääkatua kohti majataloa. Hän ehtisi hyvin syödä
jotakin ennen pikaista poistumistaan. Ritari oli jo lastannut hevosensa selkään
tarvitsemansa tarvikkeet. Vuorten ylittäminen ei huolestuttanut häntä, mutta
oli silti parasta olla varautunut kaikkeen. Gileas ei todellakaan halunnut
tehdä lähempää tuttavuutta Cardolin ratsuväen kanssa. Kävellessään kaupungin
kaduilla oli ritari pistänyt merkille, että ihmiset näyttivät huolestuneilta ja
jopa pelokkailta. Huolimatta hyvistä
uutisista neuvotteluja koskien, kukaan ei voinut olla täysin varma Perennian ja
Cardolin mustan valtakunnan aikeista. Cantria oli pieni ja heikko maa. Sen
ihmiset pelkäsivät hyvästä syystä. Siellä täällä väkeä oli kerääntynyt pieniksi
pelokkaiksi ryhmiksi keskustellen uutisista. Usein kuului keskustelun lomassa
kreivi Windrewin nimi. Mietteissään Gileas meni sisään majataloon ja tilasi
ruokaa.
Majatalon pitäjä oli kaunis
noin 30 vuotias nainen. Hän näytti iloiselta ja katseli rakastavasti nuorta
tytärtään, joka leikki majatalon portailla. ”Te ette näytä huolestuneelta
uutisista, rouva”, totesi Gileas istuutuen läheiseen pöytään syömään. Nainen
kääntyi katsomaan häneen. ”Kaikki ovat niin huolissaan”, naurahti nainen.
”Mutta rajamaiden ruhtinas, kreivi Windrew, on henkilökohtaisesti neuvotellut
uuden rajasopimuksen Perennian edustajien kanssa. Hyökkäyksen uhkaa ei enää
ole. Kreivi joutui kuulemma antamaan periksi kaikkiin Perennian ja Cardolin
vaatimuksiin, mutta ainakin hän sai rauhan varmistetuksi”. Viereisessä pöydässä
istuva vanha mies kääntyi katsomaan heihin. ”Mitä vaihtoehtoja kreivillä oli”,
hän totesi. ”Cardolin mahtia vastaan ei kukaan voi käydä. Nyt saamme elää
rauhassa”. ”Niin”, vastasi Gileas. ”Uutiset ovat todellakin Cantrian kannalta
hyviä, jos tämä pitää paikkansa”. Hän tunsi jotakin mielessään sanoessaan sen.
Ritari ei saanut otetta mieleensä nousevasta aavistuksesta, mutta se oli siellä
silti. Ennen vanhaan tämä olisi vaivannut häntä, mutta ei enää. Mitä hän
välitti Cantriasta? Sir Gileas livahtaisi pimeän tultua kaupungista ja aamun
koittaessa hän olisi jo syvällä vuorilla. Mitä hän välitti tästä nuoresta
naisesta, joka tarjoili hyvää lihakeittoa? Ei mitään!
”Te ette vaikuta
vakuuttuneelta”, totesi nainen katsoen Gileasiin. ”En olekaan”, vastasi Gileas
välinpitämättömästi. Hän oli vain halunnut kuulla kuka kreivi Windrew oli. Yksi
selviytymisen suurista salaisuuksista oli aina hankkia kaikki tieto mitä
saattoi saada. Koskaan ei tiennyt koska se tulisi tarpeeseen. Hän käänsi
selkänsä naisen kysyvälle äkkiä huolestuneelle katseelle. Ulkona itäinen taivas
tummeni. Myrsky oli nousemassa! Ja millainen myrsky se olisikaan. Kadulla
saappaat kopisivat katuun ja kymmenen Cantrian vakinaista sotilasta keltaisissa
univormuissaan marssi majatalon eteen. Sotilaiden käsissä välkehtivät keihäät
ja kilvet. Gileas ei erottanut heidän kasvojaan kypärien alta, mutta saattoi
aavistaa miesten helpottuneet ilmeet. Kuinka turhaa olikaan heidän uusi
toivonsa, sillä myrsky oli jo tulossa. Pitkä laiha upseeri kelta-punaisessa
univormussa erkani joukosta ja lähti kävelemään kohti majatalon ovea. Hänellä
oli vakinaisten sotilaiden tapaan lyhyet hiukset ja kasvoilla jäykkä torjuva
ilme. Silmissä loisti kuitenkin terävä äly. Upseerin vyöllä oli lyhyt
pistomiekka.
Upseeri astui sisään
majataloon ja haravoi tarkalla katseellaan väentupaa. ”Iltaa majuri Landen”,
tervehti nainen kohteliaasti. ”Celena rouva”, vastasi majuri kumartaen
jäykästi. Sitten upseerin katse kääntyi Gileasiin, joka istui yhä pöydässään
keskittyen syömiseen. Upseeri käveli pöydän viereen ja istuutui vastapäätä
Gileasia. ”Saanko häiritä teitä hetken, herra”, hän kysyi kohteliaasti. Gileas
oli vaiti jatkaen syömistä. Upseerin kasvoille ilmestyi närkästynyt ilme, mutta
hän hillitsi tunteensa. Siinä oli mies, joka oli tottunut saamaan haluamansa.
Mutta nyt hänen ylpeillä kasvoillaan oli näkyvissä myös syvä huoli. Gileas
tajusi upseerin aavistavan, että jotakin oli pielessä. Pahasti pielessä!
”Häiritsitte jo”, sanoi Gileas hetken kuluttua välinpitämättömästi. Upseeri oli
jo käytännössä kuollut. Hän ei vain tiennyt sitä vielä. Sotaruhtinas Narthsegin
laumat olivat jo ylittäneet rajan. Kukaan kaupungissa ei pääsisi pakoon!
”Kerroitte luutnantilleni
Cardolin ratsuväen ylittäneen rajan”, totesi majuri viimein. Gileas pani
merkille, miten Celena jähmettyi paikoilleen sen kuullessaan. Gileas kohotti
hupun varjostamat kasvonsa majuria kohti, katsoen tätä ensi kertaa tarkasti.
”Niin kerroin. Mutta te olette onnekkaita, sillä luutnanttinne tiesi minun
tietoni vääriksi”. Gileasin ääni oli lähes huvittunut. ”Mihin tietonne
perustuvat”, kysyi majuri Landen kireästi. Gileas kohautti olkapäitään. ”Tulin
juuri rajan yli Perenniasta. 3.Cardolin Vakinainen Ratsuväkidivisioona on
ylittänyt rajan. He ovat miehittäneet raja-asemanne ja katkaisseet jo tien,
joka vie laakson poikki Cantriaan. Yhteytenne ovat poikki”. Gileas vilkaisi
Celenaan, joka oli kalvennut ja lopettanut työnteon. ”Mutta”, aloitti Landen.
”Varmasti me tietäisimme, jos näin olisi käynyt. Tietonne täytyy olla väärä”!
Gileas ei vastannut vaan jatkoi syömistä. Mitä häntä liikutti, uskoiko majuri
häntä vai ei. Mies oli hyvinkin saattanut osallistua sir Clasenin surmaamiseen.
Luultavasti hän ansaitsisi kuolemansa! Ja vaikka ei ansaitsisikaan, aika
jolloin Gileas pelasti valtakuntia oli kaukana takana. Se oli ollut toinen
maailma. Nyt oli nyt ja Pyhän Piirin ritarien aika oli ohi.
”Te ette ymmärrä”, sanoi
majuri Landen hitaasti, kuin harkiten sanojaan tarkkaan. ”Rajamaiden herra,
kreivi Windrew, neuvotteli itse Cardolin edustajan kanssa uuden rajasopimuksen.
He ovat luvanneet olla hyökkäämättä yli rajan. He eivät ole voineet ylittää
rajaa, sillä kreivi saapui vasta tänä aamuna itse Perennian rajalta. Siellä ei
siis voinut olla mitään pielessä”! Mutta Landen ei näyttänyt yhtään varmalta
sanoessaan sen. Gileas näki jälleen mielessään etenevät ratsuväkiosastot,
joista osa oli vasta purkanut leiriään kun ritari oli livahtanut heidän
ohitseen. Silloin oli ollut aikainen aamu. Hän oli joutunut kiertämään kaukaa
metsien kautta, sillä kukaan ei voinut kulkea nyt Pordolia ympäröivillä teillä
ilman Cardolin ratsuväen lupaa. Rajan pinnassa sen molemmin puolin oli
leiriytyneenä voimakas armeija, jota sotaruhtinas Narthseg komensi. Hänen
shakaali-tunnuksensa oli leirin yllä. Gileas katsoi majuriin ja tunsi ensi
kertaa hivenen myötätuntoa. Upseeri ei ollut ainoastaan kuollut, vaan myös
petetty!
”Kukaan ei pysty liikkumaan
laaksossa ilman Cardolin ratsuväen lupaa”, totesi Gileas painokkaasti. ”Montako
matkaajaa on tänään saapunut lännestä? Kuinka monta karavaania”. Landenin
ilmeestä Gileas tiesi, ettei yhtään. ”Tie on poikki, majuri. Jos teidän
kreivinne tuli sitä myöten, sen pitäisi saada teidät ajattelemaan”! Majuri
ajatteli jo, mutta hänen ilmeensä oli yhä epäröivä. ”En voi uskoa sitä”,
vastasi Landen. ”Kreivi Windrew on valtakunnan ylhäisimpiä aatelisia. Hän on
epäilyksien yläpuolella”. Gileas pudisti päätään. ”Kuninkaallinen prinssi petti
Perennian valtakunnan ja koko perheensä. Hänkin oli yläpuolella epäilyksien”.
Landen pudisti päätään, yhä epäuskoisena. ”Jos voisin olla varma”, hän sanoi
viimein. Gileas oli vaiti. Lande ihmetteli oudon harmaakaapuisen miehen
käytöstä. Normaalisti hän ei olisi kuunnellut tuntematonta kulkuria, mutta
tässä päivässä oli jotakin omituista. Landen oli selviytyjä! Hän tiesi milloin
jotakin oli pielessä, ja juuri siltä hänestä tuntui nyt.
Äkkiä Gileas hätkähti ja
katsoi sitten taas Landeniin. ”Kreivinne on pettänyt teidät”, hän sanoi
varmalla äänellä. Ritari ei ollut nähnyt asioita enää vuosiin. Ei sen jälkeen
kun oli menettänyt uskonsa ritarikuntaan ja itseensä. Mutta tänään oli kaikki
toisin. Ilmassa oli jotakin, ehkä muutos. ”Kreivi Windrew tapasi sotaruhtinas
Narthsegin! Hän myi kaupunkinne ja koko maanne”. Landen oli äkkiä kalvennut.
”Miten voisitte tietää sen”, hän kysyi varovasti. ”Miten voisi kukaan tietää
sen”? Gileas pidätti hengitystään. Hetkeksi hänen katkeruutensa oli vähäisempi.
Hän ei tuntenut vihaa ja katkeruutta, vaan surua. Ehkä nämä ihmiset ansaitsivat
edes mahdollisuuden? ”Vannotko, majuri, että jos kerron sinulle kuka olen, et
ikinä paljasta sitä? Sillä kyseessä on minun henkeni”! Landen nyökkäsi. ”Minä
vannon”. Gileas viittasi hänet lähemmäksi ja kohotti kaapuaan, niin että Landen
saattoi nähdä sen alle. Sillä yhä vuosien pakenemisen jälkeen sir Gileas oli
pukeutunut Pyhän Piirin ritarikunnan kirkkaanpunaiseen univormuun ja univormun
rinnassa komeili kultaisista tähdistä tehty piiri. ”Minä olen lah Durion”,
ritari sanoi hiljaa, niin että majatalon emäntä ei voinut häntä kuulla ja otti
hupun pois kasvoiltaan. Ei sillä, että
Gileasin silmät olisivat enää hohtaneet jotakin, mitä kauan sitten olisi
kutsuttu haltiatuleksi, mutta niiden syvän sininen väri herätti silti helposti
kysymyksiä ja huomiota johon pakenevalla miehellä ei ollut varaa. Landen oli
noussut seisomaan mutta rojahti nyt takaisin penkilleen. ”Minä olen
totuudenpuhuja”, sanoi Gileas. Landen nyökkäsi. ”Jumalat auttakoot meitä”, hän
sanoi hiljaa. ”Mite me nyt teemme”. Gileas ei vastannut. Se ei ollut hänen
ongelmansa. ”Mitä te aiotte”, kysyi Landen äkkiä. ”Miten toimimme”?
Gileas katsoi majuriin vailla
myötätuntoa. ”Se on ikäväkyllä teidän ongelmanne. Minä lopetan ateriani, otan
hevoseni ja olen aamun koittaessa jo kaukana poissa”. Landen katsoi häneen
yllättyneenä. ”Mitä, Gwardurin nimeen, ettekö te aio auttaa meitä”? Gileas
hymähti. Majuri ei edes tiennyt kuka tarunhohtoinen Gwardur oli ollut. Se oli
vain nimi, joka muistettiin jostain muinaisuudesta. Kukaan ei edes tiennyt
yhdistää häntä Pyhän Piirin ritarikuntaan enää. Mutta Gileas muisti yhä oman
noviisi-aikansa, kun silloisista ritareista vanhin, sir Callodir, oli usein
kertonut hänelle vanhoja taruja. Joskus Gileas oli ihmetellyt kuinka vanha
Callodir oikein oli? Vanha ritari puhui toisinaan ikivanhoista asoista, kuin
olisi kokenut ne itse. Mutta Gwardurin aikoihin ei hänenkään muistinsa
ulottunut. Gwardur oli ollut yksi ritareista, ehkä ritarikunnan perustaja. Se
oli tapahtunut kauan sitten, ennen suurta mullistusta kun maiden muoto oli
muuttunut. Nykyisin ihmiset pitivät häntä jumalana. Gileas oli usein
harmitellut, ettei ollut kysellyt sir Callodirilta enempää noista vanhoista
ajoista. Juuri Callodir oli antanut Gileasille lisänimen Durion. Kukaan ei
tiennyt mitä se tarkoitti. Paitsi Gileas itse! Nyt Callodirkin oli poissa.
Omaksi onnekseen hän oli kuollut Ladin rajalinnoituksessa käydyssä taistelussa,
heidän pysäyttäessään nomadien vyöryn idästä. Vanha legenda oli kuollut ja uusi
oli syntynyt. Gileas lah Durion! Dag-Ladin pelastaja. Kuinka paljon parempi
olisikaan ollut maailmalle, jos hän olisi kuollut siellä sir Callodirin
sijaan! Callodir ei olisi ikinä antanut
asioiden mennä sitä tietä, kuin ne olivat menneet. Hetken hän näki mielessään
sir Callodirin kuvan. Sitten se katosi. Majuri Landen seisoi ritarin edessä
kalpeana.
”Majuri”, Gileas sanoi. ”En
aio valehdella teille. Vihollisen armeija on valtava. Siihen kuuluu myös
kokonainen Falangin divisioona. Luulen, että kukaan ei voisi auttaa teitä nyt.
Etenkään, kun teidät on vielä petetty! Mutta minä en aio edes yrittää. En aio
kuolla täällä, enkä varmasti teidän kaupunkinne puolesta. Sinä tiedät miksi.
Sir Clasen oli paras meistä kaikista. Hän ei ollut ikinä tehnyt mitään
ansaitakseen sellaista kohtaloa”! Gileasin katse oli syyttävä, mutta se ei nyt
vaikuttanut majuri Landeniin, joka tunsi pelon pyrkivän saamaan otetta
itsestään. ”Mutta teidänhän on tarkoitus auttaa heikkoja ja vastustaa pahuutta!
Meitä kohti marssii äärimmäinen pahuus. Te tiedätte mikä on kohtalomme, jos
joudumme sotaruhtinas Narthsegin käsiin. Te olette varmasti kuulleet tarinat
hänestä”. Gileas tiesi ne tarinat verilöylyistä ja teurastuksista. Hän oli
nähnyt Narthsegin toiminnassa. Tarinat eivät tehneet oikeutta sotaruhtinaalle,
joka oli oikeasti paljon paljon pahempi.
”Meidän oli tarkoitus
suojella ihmisiä pahuutta vastaan”, totesi Gileas katkerasti. ”Me
epäonnistuimme. Mitään ei ole enää jäljellä, paitsi selviytyminen. Suojelemamme
ihmiset kääntyivät meitä vastaa. He valitsivat itse tiensä”. Landen nousi
seisomaan käsi miekankahvalla. ”Minä pidätän teidät, jos ette auta minua
estämään tätä”, hän huudahti ja tajusi heti tehneensä virheen. Gileas nosti
katseensa majurin silmiin. Landen näki ritarin hymyilevän, ensimmäistä kertaa,
mutta hymy oli hyytävä, kuin sir Gileas olisi katsellut jo kuollutta miestä.
Hymy kylmäsi Landenin selkäpiitä ja sai hänet astumaan askeleen taaksepäin. ”Majuri,
sinulla ei ole tarpeeksi miehiä mukanasi siihen tehtävään”, sanoi Gileas
vilkaisten kadulla seisoviin 10 sotilaaseen. ”Jos sinä yrität pidättää minut
tai paljastat kuka olen, tapan sinut ja kaikki nuo sotilaasi”. Majuri Landen
katsoi ritaria silmiin ja näki niissä vain armotonta päättäväisyyttä. ”Hyvä
on”, hän totesi lannistuneesti. ”Mutta en tiedä mitä me voimme sitten tehdä”.
Majuri sai pakotetuksi kasvoilleen tyynen ilmeen. Hän tervehti Gileasia, joka
jatkoi ateriaansa, ja käveli sitten majatalosta ulos.
Hetken aikaa majatalossa oli
hiiren hiljaista. Sitten majatalonpitäjä, Celena, käveli Gileasin luokse. Gileas
vilkaisi naisen nuoreen tyttäreen, joka leikki edelleen portaikossa mistään
välittämättä. Celena katsoi samaan suuntaan. ”Herra, en ymmärtänyt puoliakaan
siitä mitä puhuitte”, hän huudahti. ”Mutta tajusin, että meidät on petetty
kreivi Windrewin toimesta. Onko tuho todellakin uhkaamassa kaupunkiamme”? Gileas
keskeytti taas ruokailunsa ja katsoi naiseen. Nainen oli kaunis, mutta
sellaisesta sir Gileas ei välittänyt. Ehkä hän oli tottunut saamaan ulkonäkönsä
avulla haluamansa, mutta ei tänään. ”Kyllä, suuri tuho uhkaa kaupunkianne”,
vastasi Gileas totuudenmukaisesti. ”Luulen, että huomenna tähän aikaan ei
jäljellä ole muuta kuin rauniot”! Nainen istuutui Gileasia vastapäätä. ”Majuri
Landen tuntui ajattelevan, että te voisitte estää sen”, hän sanoi suoraan. ”En
usko että kukaan voisi sitä estää”, vastasi Gileas. ”Mutta te ette aio edes
yrittää”, huudahti Celena. ”Miten voitte olla noin välinpitämätön? Pordolissa
on yli 2000 asukasta. Pitääkö heidän kaikkien kuolla”? Gileas kohautti
olkapäitään. ”Te itse seuraatte johtajianne. Te itse teitte rikoksenne. Ehkä
jokin jumala nyt kostaa teille rikoksestanne! En tiedä, mutta ette voi olettaa
minun auttavan teitä. Minä olen petetty, hylätty ja vainottu. Minulla on vain vihollisia
ja tämä kaupunki kuuluu heihin. Minä otan hevoseni ja poistun”. Celena katsoi
taas tyttäreensä. ”En ymmärrä”, hän sanoi. ”Mikä rikos? Minkä rikoksen olen
minä tehnyt, tai tyttäreni. Hän on vasta 9 vuotias! Mihin hän on voinut
syyllistyä? Ettekö te aio auttaa minua, vaikka pyydän? Pitääkö minun rukoilla
teitä”?
Gileas oli vaiti. Jossa
syvällä hänen mielessään jokin oli viimein liikahtanut. Ei, hän ei uhraisi
mitään kaupungin asukkaiden tai majuri Landenin vuoksi. Mutta mitä pahaa olivat
lapset tehneet? Sotaruhtinas Narthseg ei heitä armahtaisi. ”En tiedä”, sanoi
Gileas viimein. ”Sinä et ymmärrä. Jos paljastan itseni, luulen että kuolen! Minä
olen menettänyt uskoni ihmisiin. En epäile hetkeäkään, etteikö minua jälleen
petettäisi. Niin ihmiset tekevät niille, jotka heitä auttavat. Mutta minä olen
paennut kauan. Ehkä näin oli aina tarkoitus käydä. Sillä minäkin olen tehnyt
rikoksia. Olen aiheuttanut paljon tuhoa. Ehkä tämä on tilaisuuteni, vielä
viimeisen kerran, sovittaa tekoni. Ei tämän kaupungin takia, vaan niiden
syyttömien vuoksi joita täällä on”. Celena katsoi Gileasiin ja hänen silmissään
oli äkkiä toivoa. ”Voiko kaupungin siis vielä pelastaa”? Gileas pudisti
päätään. ”Ei, kaupunkia ei voi pelastaa. Mutta ehkä sen asukkaat voi”. Hänen
ilmeensä oli poissaoleva. Ritarin ajatukset olivat jo kaukana poissa, siellä
missä hän teki suunnitelmia. Sir Fennian aina sanoi, että Gileas menee
hiljaiseksi 10 minuutiksi ja sitten ihmeitä alkaa tapahtua. Kyllä, hän
yrittäisi pelastaa Pordolin asukkaat. Ehkä se sovittaisi jotakin, etenkin kun
he olivat periaatteessa hänen vihollisiaan. Gileasin mieli oli yhä katkera,
mutta ehkä tämä saisi hänet tuntemaan olonsa hieman paremmaksi. Mutta vieläkin
epäilys jäyti hänen mieltään. Jos hän paljastaisi itsensä, hän luultavasti
menettäisi pelin vaikka pelastaisikin nämä ihmiset. Vihollinen tietäisi missä
hän oli. Palkkionmetsästäjien armeijat lähtisivät taas jahtiin. Voisiko hän
eksyttää heidät kaikki jälleen? Gileas ei tiennyt. Hän halusi satuloida
hevosensa ja poistua vuorille. Ritari vilkaisi uudelleen Celenan tyttäreen. Hän
oli nuori ja viaton. Jos ritarikuntaa ei enää ollutkaan, jos hän ei enää
puolustanut ihmisiä, niin eikö hänen kuitenkin pitäisi puolustaa sellaisia kuin
Celenan tytär oli? Se ratkaisi viimein asian! Gileas nousi seisomaan. ”Minä
autan teitä. Tyttäresi vuoksi autan teitä. Ja muiden lapsien vuoksi, sillä olet
oikeassa. He eivät ole tehneet mitään väärää. Mutta pelkään, että tämä
merkitsee minun loppuani. Ja ehkä sen myötä toivon loppua Perennialle. Sillä
vaikkei minulla ole enää toivoa jäljellä, pitää elossa oloni toivoa yllä
muille. Minun mukanani se kuolee”.
Sen sanottuaan sir Gileas
kääntyi ja käveli ulko-ovelle. Hän kääntyi vielä katsomaan Celenaan ja nappasi
vaelluskaapunsa yltään. Celena henkäisi hämmästyksestä. Kaavun alta paljastui
kirkkaanpunainen vaelluspuku, jonka rinnassa säkenöi kultainen piiri. Äkkiä
Celenan edessä seisoi Perennian Pyhän Piirin ritari hopeiset arvomerkit
olkapäillään ja sininen viitta harteillaan. Heidän katseensa kohtasivat ja
Celena näki ritarin kasvoilla surun ja tuskan. Sitten sir Gileas kääntyi ja
astui ulos ovesta kadulle. Jos Celena olisi katsonut ritarin perään hän olisi
nähnyt kuinka tätä alkoi ympäröidä outo hehku. Mutta Celena ei katsonut. Hän
oli rojahtanut alas tuolille ja itki. Mielessään Celena näki taas sen päivän.
Kuinka he olivat käyneet ritareiden kimppuun hänen majatalossaan. Käyneet
kimppuun antamatta armoa. He olivat repineet yhden ritarin palasiksi. Celena
oli ollut muiden mukana tuona päivänä. Hän saattoi yhä nähdä ritarin tyynet
kasvot ja lähes tyytyväisen ilmeen, kun tämä oli nähnyt tovereidensa katoavan
ulos kaupungin portista. Nuo kasvot olivat vainonneet Celenaa siitä asti. Hän
itki nyt katkerasti, tietäen minkä rikoksen he olivat tehneet.
PETOS
PALJASTUU
Sir Gileas käveli majuri
Landenin vierellä kohti kaupungintaloa, jossa rajamaiden herra Windrew piti
hoviaan. Ihmiset eivät voineet olla huomaamatta häntä. Punaiseen pukuun
verhoutunut ritari erottui kuin aurinko pimeyden keskeltä. Kukaan ei sanonut
mitään, mutta ihmiset lähtivät seuraamaan heitä ääneti. ”Onko kaupungintalolla
ketään, joka voisi auttaa meitä”, kysyi Gileas katsellen heitä seuraavaa
kansanjoukkoa. Lynkatuksi tuleminen ei huolettanut häntä. Ihmiset olivat liian
peloissaan. Oli kuin koko kaupunki olisi
jo tajunnut, että kreivi Windrewin lupauksissa oli jotakin hämärää.
”Itseasiassa on, herra”, vastasi Landen. Hän vilkaisi Gileasia huolestuneena.
Kuinka paljon ritari oikein tiesi? Saattoiko hän nähdä kaukaisiin paikkoihin?
Landen muisti vanhat tarinat joidenkin ritareiden oudoista kyvyistä. Mutta
tietysti ne olivat vain tarinoita. ”Kuninkaallisen armeijan apulais-adjutantti,
delaatti Wendsen, on paikalla. Kreivi Windrew pitää juuri kokousta ja Wendsen
on mukana. Hän on saapunut pääkaupungista tutkimaan raportteja invaasion
uhasta”. Gileas nyökkäsi. ”Minkälainen mies tämä Wendsen on”, hän kysyi
mietteliäänä. ”Hän on nuori ja rehellinen”, totesi Landen. ”Ruhtinas Delargir
luottaa kuulemma häneen täysin”. Delargir? Gileas pinnisti muistiaan. Cantrian
kuningas oli kuollut muutamaa vuotta aiemmin ja heillä oli nyt
sijaishallitsija, Daurin ruhtinas Delargir. Mutta se oli vain nimi muiten
joukossa. Wendsen oli nyt tärkeämpi. Gileas vilkaisi Landeniin. Majuri komensi
Cantrian 1.rajapataljoonaa. Mutta oliko hän täysin luotettava? Majurin
kasvoilla Gileas ei nähnyt petosta, mutta sen sijaan oveluutta ja
laskelmointia. Gileas tajusi, että jos majuri olisi otettu mukaan kreivi
Windrewin juoniin, tämä olisi mennyt mukaan. Mutta nyt hänellä ei ollut muuta
mahdollisuutta kuin taistella henkensä puolesta. Siinä mielessä majuriin
saattoi luottaa!
He saapuivat kaupungintalon
edustalle. Se oli suuri kaksikerroksinen kivirakennus, jonka edessä leveät
portaat veivät suurille oville. Ovien edessä seisoi kaksi sotilasta vartiossa.
He napsauttivat asennon nähdessään majuri Landenin ja avasivat mitään kysymättä
ovet. Gileas astui sisään rakennukseen. Heidän edessään olivat portaat
yläkertaan ja Gileas seurasi Landenia portaisiin. He nousivat yläkertaan. Suuret
ovet olivat suljettuina heidän edessään. Kaksi sotilasta seisoi ovien edessä
vartiossa, mutta kumpikin astui syrjään kalvenneina nähdessään sir Gileasin.
Ritarin ilme oli päättäväinen ja hurja. Suuret ovet olivat visusti lukossa ja
majuri Landen alkoi kääntyä sotilaiden puoleen vaatiakseen ovia auki. Mutta hän
pysähtyi paikoilleen. Sir Gileas kohotti kätensä ilmaan. ”EDRO”, hän huusi
suurella äänellä. Niin käskevä oli ääni, että Landen hypähti ilmaan
pelästyneenä. Suuret ovet lensivät auki kuin taikaiskusta. Sisään astui Gileas
lah Durion punaisessa univormussaan, pyhän piirin merkki säihkyen kirkasta
valoa.
Keskustelu huoneessa pysähtyi
siihen. Gileas vilkaisi ympärilleen. Pitkän pöydän ääressä oli useita miehiä
hienoissa puvuissa, joillakin miekat vyöllä. Ritarin katse pysähtyi hetkeksi
jokaisen kohdalle. Delaatti Wendsen istui lähimpänä ovea ja kääntyi katsomaan
Gileasiin. Hänen ilmeensä kuvasti ällistystä. Wendsen oli pitkä ja laiha nuori mies,
jonka kasvot olivat vakavat ja hieman surulliset. Gileas näki niillä myös
jotakin muuta. Tyytymättömyyttä ja epäilystä. Tämä nuori mies tiesi, että häntä
huijattiin. Mutta ei tiennyt miten! Nyt hänen silmänsä laajenivat, kun hän
tajusi että heidän edessään seisoi Pyhän Piirin ritari. Kukaan muu ei uskaltaisi
kantaa heidän univormuaan. Kreivi Windrewin silmät laajenivat vielä enemmän.
Toinnuttuaan yllätyksestään hän ponnahti seisomaan. ”Mitä tämä merkitsee”, hän
huudahti. Kreivi oli noin 40 vuotias kopean näköinen mies. Huonot elämäntavat
näkyivät hänen kasvoillaan. Hän oli pukeutunut loisteliaaseen pukuun ja pitkä
kahdenkäden miekka lepäsi huotrassa. Sir Gileasin katse kääntyi ja kohtasi
kreivin katseen.
”Minä olen tullut pidättämään
teidät”, sanoi Gileas rauhallisesti. ”Sitä tämä merkitsee”. Windrew naurahti
pilkallisesti, mutta pelko kuului hänen äänestään selvästi. ”Tämä on
naurettavaa. Minä olen rajamaiden herra. Olen yläpuolella teidän syytteidenne.
Ja mitä pidättämiseen tulee, on nimenne mikä tahansa, olette etsintäkuulutettu.
Poistukaa heti tai annan pidättää teidät”. Windrew yritti näyttää
päättäväiseltä, mutta epäonnistui. Kukaan muu huoneessa ei tehnyt mitään. ”Minä
olen Pyhän Piirin kolmas Hir, Gileas lah Durion”, ritari sanoi kylmästi. Kaikki
huoneessa olivat äkkiä hiirenhiljaa. ”Ja teidän tietonne, arvon kreivi, ovat
vanhentuneet. Minä en ole enää etsintäkuulutettu, sillä teidän maanne on nyt
sodassa Cardolin kanssa”. Windrew levitti teatraalisesti kätensä. ”Tämä on
naurettavaa”, hän onnistui sanomaan, mutta ei saavuttanut haluamaansa kevyttä
tyyliä. Pelko alkoi saada kreivissä otetta yhä enemmän. ”Me emme ole sodassa
Cardolin kanssa. Olen itse tehnyt juuri uuden sopimuksen heidän kanssaan”. Ja
äkkiä Gileas hymyili hyytävästi. Se hymy jähmetti kreivin. Hän ei saanut sanaa
suustaan. ”Niin, te olette tehneet sopimuksen Cardolin kanssa, arvon kreivi.
Minä tiedän siitä kaiken. Sillä minä voin nähdä sydämenne, kreivi Windrew. Minä
näen mitä siellä asuu. Siellä asuu petos! Sinä, kreivi Dyhas, ruhtinas Osgen ja
sir Wadran myitte oman kaupunkinne ja maanne. Omaa turvallisuuttanne vastaan te
luovutatte kaupungin viholliselle”. Gileas vilkaisi Windrewin vierellä istuviin
kolmeen aateliseen, joiden kasvot olivat kalvenneet. ”Minä olen lah Durion.
Minä olen totuudenpuhuja. Delaatti Wendsen, epäilettekö te sanaani”?
Nuori Wendsen nousi
seisomaan. Hän oli kokoajan epäillyt jotakin olevan tekeillä. Kreivi Windrew
salasi jotakin. Delaatti vilkaisi majuri Landeniin, joka nyökkäsi. ”Syytös on
vakava”, totesi Wendsen mietteliäänä. ”Etenkin kun sen tekee moinen taho. Syytös
pitää tutkia tarkkaan. Majuri Landen näyttää olevan samaa mieltä, että
vihollinen on ylittänyt rajan. Niin ollen Pyhän Piirin Gileasin etsintäkuulutus
ei ole enää voimassa. Herra, pidätättekö te kreivi Windrewin”? Gileas katsoi
Wendseniin tyytyväisenä. Tämä oli päättäväinen nuorimies, joka oli huomannut
mahdollisuutensa ja käytti sen. ”Kyllä. minä pidätän kreivi Windrewin ja hänen
kolme salaliittolaistoveriaan”, Gileas vastasi. Wendsen nyökkäsi. ”Hyvä on”,
hän totesi. ”Kreivi Windrew, täten peruutan virkanne rajamaiden herrana ja sir
Gileasin toivomuksesta asetan teidät pidätetyksi, kunnes teidät voidaan siirtää
pääkaupunkiin ja asianne tutkia”. Windrewin käsi putosi miekan kahvalle. ”Sinä
et voi tehdä sitä, Wendsen. Minä olen rajamaiden herra. Minä määrään täällä.
Sinun suhteesi sijaishallitsijaan ei paina täällä mitään”! Wendsen katsoi
kreiviin vihaisena. ”Arvon kreivi, minä olen armeijan apulais-adjutantti.
Vihollinen on ylittänyt rajan, joten nyt on sotatila ja minä olen teitä ylempi.
Te olette pidätetty valtiopetoksesta”!
Sir Gileas kääntyi katsomaan
viileästi kreivi Windrewiin. Hänenkin kätensä putosi miekan kahvalle. ”Tehkää
minulle palvelus ja vastustakaa pidätystä”, hän sanoi kylmällä äänellä. ”Te
voitte valita oikeudenkäynnin tai minun miekkani. Heiltä saattaa löytyä armoa,
mutta minulta ei”! Kreivi Windrew kohotti kätensä ja kalpeni. Hän poistui
huoneesta ilman vastarintaa, kun joukko majuri Landenin pataljoonan sotilaita
saapui kreiviä pidättämään. Myös muut aateliset pidätettiin vastarinnatta.
Landen pisti merkille sir Gileasin lähes pettyneen ilmeen. Heidän poistuttuaan
Gileas kääntyi katsomaan delaatti Wendseniin. ”Sinun on parasta kutsua
sotaneuvosto koolle heti”, hän totesi. ”Meillä ei ole hetkeäkään hukattavana”.
Vain 15 minuuttia myöhemmin
pieni joukko miehiä istui samassa huoneessa jossa kreivi Windrewin kokous oli
vain hieman aiemmin ollut. Delaatti Wendsen oli puheenjohtajan paikalla. Hän
näytti kalpealta mutta päättäväiseltä. Mutta kaikkien huomio oli kuitenkin
kiinnittynyt nuoren delaatin sijaan pöydän päässä istuvaan hahmoon, jonka ilme
oli täysin tutkimaton. Poissa oli taianomainen hehku, joka oli ympäröinyt Pyhän
Piirin ritaria hänen marssiessaan sisään huoneeseen. Sir Gileas näytti
vaatimattomalta ja hiljaiselta. Hän oli jälleen kääriytynyt harmaaseen kaapuun
ja tunsi muiden katseet selvästi itsessään. Majuri Landen istui Wendsenin
vierellä pitkänä ja kopeana. Hän komensi 1.Rajapataljoonaa, joka oli hataran
puolustuksen ydin. Landenia vastapäätä oli toinen majuri. 3.Jalkaväkipataljoonan
komentaja Ashder oli iäkäs ja väsyneen oloinen. Gileas luokitteli miehen heti
vanhaksi veteraaniksi joka vain odotteli eläkkeelle pääsyä. Ashderin pataljoona
koostui nuorista vastavärvätyistä sotilaista. Mutta jos majuri Ashder olikin
pettymys, oli delaatti Wilder sitäkin parempi yllätys. Hän oli nuori ja innokas
pioneeriupseeri, joka oli komennettu Pordoliin vain viikkoa aiemmin
parantelemaan linnoituslaitteita. Lisäksi läsnä oli kaupungin maistraatin
puheenjohtaja, vanha arvokas kauppias.
Wendsen oli selittänyt
kaikille tilanteen. Kreivi Windrewin petoksen ja vihollisen invaasion. ”Me emme
voi selvitä moisesta hyökkäyksestä”, huudahti majuri Ashder. ”Viimeisten
tietojen mukaan Cardolilla on ainakin 40 000 sotilasta rajan takana. Olen
myös kuullut, että itse sotaruhtinas Narthseg johtaa heitä”. Wendsen katsoi sir
Gileasiin. ”Pitääkö tämä paikkansa”, hän kysyi huolestuneena. Gileas nyökkäsi.
”Näin leirit vain kaukaa”, hän totesi. ”Joten en osaa sanoa tarkkaa joukkojen
määrää. Mutta suuri armeija se oli. Narthsegin viirit liehuivat leirien yllä.
Ja pelkään että minulla on vielä lisää huonoja uutisia. Kokonainen falangin
divisioona oli jo ylittänyt rajan ja leiriytynyt Cantrian puolelle”. Majuri
Ashderin kalpeat kasvot kalpenivat lisää hänen kuullessaan kokonaisen
eliitti-divisioonan olevan vihollisen joukoissa. ”Meidän täytyy evakuoida
kaupunki välittömästi”, hän totesi. ”Jalkaväki etenee hitaasti. Voimme vielä
ehtiä turvaan”! ”Mihin”, kysyi delaatti Wendsen. ”Missä on turvallista, kun
koko Cardolin mahti on kääntynyt meitä vastaan”?
”Emme voi evakuoida”, totesi
sir Gileas painokkaasti hiljentäen muut. ”Vihollisen pääjoukko on yhä rajalla
leirissä, mutta kokonainen ratsuväen divisioona on ylittänyt rajan. Yksi
prikaati on jo ohittanut Pordolin ja katkaissut reitin vuorten välistä länteen.
Me olemme saarroksissa. Emme pääse pois”! ”Herran nimeen”, huudahti Ashder ja
näytti pelokkaalta. ”Me olemme mennyttä”. Delaatti Wendsen käänsi katseensa
jälleen majurista Gileasiin. ”Olemmeko me”, hän kysyi. ”Mitä sinä sanot, sir
Gileas”?
Ritari oli hetken hiljaa,
ajatuksissaan. Sitten hän havahtui ja katsoi muihin. ”Delaatti Wilder.
Osaatteko rakentaa ballistoja”? Nuori delaatti nyökkäsi. ”Kyllä, herra. Mutta
ne pitäisi sijoittaa kaupungin ulkopuolelle, sillä parapetit ovat liian
kapeita”! Gileas pudisti päätään. ”Ei välttämättä. Jotkut talot muurin vierellä
ovat yhtä korkeita kuin muuri. Jos revimme katon irti, on vintti tasainen ja
voimme ampua sieltä suoraan tasangolle”. ”Onko teillä suunnitelma, herra”,
kysyi majuri Landen. ”Luulen että on”, vastasi sir Gileas. ”Delaatti Winder.
Ala rakentaa ballistoja ja tehdä niitä varten sopivia alustoja katoille. Haluan
kaikki kohti itää. Sieltä vihollinen tulee. Meillä on ensi yö aikaa. Aamulla
ratsuväki saapuu. He tulevat ilman piirityskalustoa, sillä he luulevat kreivi
Windrewin luovuttavan kaupungin heille vastarinnatta. Kaupunki on suljettu”.
Sir Gileas puhui aavemaisella äänellä, kuin olisi jossakin poissa ja näkisi
tapahtumat juuri silmiensä edessä. Upseerit vilkaisivat toisiinsa, mutta
kuuntelivat silti henkeään pidätellen. ”Vihollisen komentaja on äkkipikainen.
Hän suorittaa rynnäkön. Se epäonnistuu. Hän ei voi epäonnistua. Ei Narthsegin
alaisena. Niinpä seuraa uusi rynnäkkö, nyt ratsuväen koko voimalla. Jos torjumme
sen on meillä mahdollisuus”. ”Miten niin”, kysyi Landen. Gileas henkäisi
syvään. ”Koska vihollisen jalkaväki on yhä rajalla. Siltä menee ainakin kaksi
päivää tänne. Jos lyömme vihollisen ratsuväen huomenna, se ei voi ajaa meitä
takaa ja meillä voi olla mahdollisuus marssia länteen. Kaupungin mestari.
Valmistelkaa te kaikki mahdolliset vankkurit valmiiksi. Jos kaikki sujuu hyvin,
voimme marssia täältä tiehemme. Ja yksi asia. Majuri Landen, kukaan ei saa
poistua kaupungista. Ei kukaan. Asettakaa joka puolelle vartijat, jotka estävät
lähdön keinolla millä tahansa. Ainoa toivomme on, ettei vihollinen tiedä meidän
olevan valmiina”. Majuri Ashder katsoi Gileasiin. ”Olemmeko me valmiita,
herra”, hän kysyi epäuskoisena. Delaatti Wendsen vastasi ennen kuin Gileas ehti
sanoa mitään. Nuoren upseerin ääni oli nyt intoa täynnä. Hänen toivonsa oli
herännyt. ”Huomenaamulla me olemme”, hän totesi päättäväisesti. Kaupungin
puheenjohtaja nousi poistuakseen, mutta kääntyi sitten vielä ovelta katsomaan
sir Gileasiin. Hänen kasvoillaan oli syyllinen surullinen ilme. ”Sir Gileas”,
hän aloitti. ”Haluaisin vain kaupunkimme asukkaiden puolesta sanoa,
että”...Gileas kohotti kätensä vaientaen miehen. ”Älä sano sitä, hyvä mies”,
hän totesi tunteettomalla äänellä. ”Älä sano sitä, tai minä tapan sinut”. Mies
näki ritarin käden puristuneen miekankahvalle. Hän kalpeni ja poistui nopeasti.
”On rikoksia joita ei voi ikinä antaa anteeksi”, tuumi Gileas hiljaa katsellen
avonaista oviaukkoa.
KAUPUNKI
VALMISTAUTUU
Yö oli jo pimentynyt, mutta
täysi kuutamo valaisi Pordolin laaksoa. Sir Gileas seisoi kaupungin muurilla
katsellen laaksoa ympäröiviä vuoria. Pitkä vuorijono oli aikoinaan ulottunut
maan poikki pohjoisesta etelään. Mullistuksen myötä vuoriston oli kuitenkin
halkaissut kaksi laaksoa, joista kapeampi ja pidempi oli Pordolin laakso.
Laakson eteläisen laidan vuoret olivat koko Cantrian korkeimmat. Niissä oli
jotakin muinaista ja monien mielestä pelottavaa. Tuuheat kuusi ja mäntymetsät
kasvoivat vuorten alarinteillä. Siellä kuuluisi Gileasin nyt olla, mutta sen
sijaan hän seisoi vihaamansa kaupungin muurilla tarkkaillen tilannetta.
Delaatti Wendsen oli kaupungin neuvoston avulla organisoinut asukkaat
työryhmiksi. Osa auttoi delaatti Winderiä ballistojen kanssa ja vahvisti
puolustuslaitteita. Suuri ryhmä miehiä oli kuitenkin kaupungin edustalla
olevalla niityllä kaivamassa pitkää kaivantoa. Wendsen oli myös Gileasin
neuvosta koonnut ne kaupunkilaiset, jotka osasivat ampua jousilla. Uusi
jousikomppania harjoitteli parhaillaan kaupungin torilla. Onneksi varuskunnalla
oli runsaasti aseita käytössään. Varastoista oli löytynyt 120 jousta
kaupunkilaisille jaettavaksi.
Kaupunkilaiset pysyttelivät
loitolla Gileasista ja se sopi hänelle. Ritarilta löytyi vain vähän myötätuntoa
moisille ihmisille. Mutta uutteria he olivat, se täytyi myöntää. Työ edistyi
hyvin. Gileas kuuli askeleita ja kääntyi katsomaan. Nuori Wendsen lähestyi
häntä kävellen reipasta vauhtia muurin harjaa myöten. ”Delaatti”, tervehti
Gileas. ”Sir Gileas”, totesi Wendsen ja pysähtyi hänen vierelleen. Hetken he
olivat vaiti. ”On niin vaikeaa uskoa vihollisen olevan lähellä”, sanoi delaatti
viimein. ”Kaikki on niin rauhallista”. ”Huomenna se muuttu”, vastasi Gileas.
”Muista siis tämä rauha. Tulet vielä kaipaamaan sitä”. Wendsen tyytyi
hymähtämään. ”Valmistelut etenevät hyvin”, hän jatkoi viimein. ”Narthsegin nimi
pisti asukkaisiin ja sotilaisiin kummasti uutta vauhtia”. Hetken hän oli vaiti
ja katsoi sitten Gileasiin. ”Onko meille mitään toivoa”, nuori upseeri kysyi.
”Ei”, vastasi Gileas. ”Se vaatisi ihmeen”.
Wendsen katsoi edelleen
Gileasiin. ”Sinä olet tehnyt ihmeitä ennenkin. Kukaan ei uskonut Dag-Ladin
linnakkeen voivan kestää nomadien hyökkäystä. Mutta se kesti. Sinä annat uskoa
meille kaikille pelkällä läsnäololasi”. ”Kaikille paitsi itselleni”, totesi sir
Gileas tunteettomasti. ”Dag-Ladissa minulla oli vakinaisia sotilaita ja
voimakas linnoitus. Täällä on vain kokemattomia joukkoja ja linnoitettu
kaupunki, jonka muurit ovat nähneet parhaat päivänsä. Silloin minä olin nuori
ja innokas ritari. Nyt olen takaa-ajettu väsynyt soturi. En tiedä mitä huomenna
tapahtuu, delaatti Wendsen. Mutta sinuna valmistautuisin pahimpaan. Ihmeet ovat
karttaneet minua viimeaikoina”. Delaatti nyökkäsi. ”Miltä se tuntui
Dag-Ladissa”, hän kysyi mietteliäänä. ”Olen aina miettinyt sitä. Sen täytyi
olla loistavaa. Torjuitte maatanne uhkaavat laumat ja teistä tuli suuria
sankareita”.
Mutta Gileas pudisti päätään.
”Ei, Wendsen. Se oli kamalaa. Ystäviäni kuoli kaikkialla ympärilläni.
Dag-Ladissa oli vain kuolemaa ja tuskaa, ei sankareita tai loistoa. Älä odota
loistoa huomenna, nuori delaatti”. Wendsen näytti yllättyneeltä, mutta ei
sanonut mitään. ”Miksi luulet, että kreivi Windrew teki sen”, hän kysyi
viimein. ”Miksi joku pettäisi maansa ja auttaisi vihollista. Ja vielä sellaista
vihollista. Ei ole mitään rikosta, mihin sotaruhtinas Narthseg ei olisi
valmis”! Gileas kohautti olkapäitään. ”Kuka tietää, mitä hänen sydämessään oli.
Ehkä hän oli peloissaan. Sopiva annos uhkailua ja suostuttelua voi saada ihmeitä
aikaan. Pahuuden tarjoamilla kiusauksilla on suuri vaikutus heikkoihin
sydämiin. Kun vaihtoehtona on joko liittyä heihin ja tulla mahtavaksi, tai
kuolla voimatta kuitenkaan estää mitään, yllättävän moni antaa periksi”. ”Mutta
et sinä”, vastasi Wendsen. ”En voisi kuvitella sinun ikinä liittyvän
viholliseen”. Gileas kääntyi ja katsoi delaattiin surumielisesti. ”Mutta
minulla ei olekaan mitään menetettävää”, hän totesi. ”He eivät voi uhkailla
minua millään, sillä minulla ei ole mitään mistä välittäisin. Eivätkä he voi
houkutella minua millään, sillä heillä ei ole mitään mitä haluaisin”. ”Joten he
metsästävät sinua”, sanoi Wendsen surullisesti. Gileas nyökkäsi. ”Kyllä. Heitä
vain tulee ja tulee. Yhä uusia ja uusia. Ja aina he kuolevat”!
Aamun koittaessa kaikki oli
valmista. Gileas seisoi kaupungin portin yläpuolella ja ensi kertaa pitkään
aikaan hän näytti tyytyväiseltä. Kaivanto oli saatu ajoissa kaivettua ja
peitettyä. Pikaisesti katsoen ei voinut nähdä sitä olevankaan. Ballistat olivat
valmiina ja asetettuna kahden talon katoille. Niiden eteen oli kiinnitetty
harmaa kangas, joka peitti ballistat näkyvistä. Delaatti Winderin hermostunut
hahmo seisoi kankaan takana tähystäen itään kohti Perennian rajaa. Hänen
katseensa oli kiinnittynyt samaan asiaan kuin sir Gileasinkin. Pitkä ratsuväen
kolonna taivalsi eteenpäin Perennian tietä myöten. Keihäiden kärjet kimalsivat
nousevan auringon valossa. Kolonna oli kuin pitkä sininen mato kiemurrellen
tietä myöten. Gileas hymähti. Cardolin ratsuväki oli aina ollut perennien
ratsuväkeä parempaa. Lännestä, täsmälleen vastakkaiselta suunnalta, lähestyi
toinen sininen kolonna. Yksi prikaati lännestä ja kolme idästä, ritari totesi.
Ratsuväkidivisioona oli täysivahvuinen. Gileas oli salaa toivonut, että yksi
prikaati puuttuisi. Mutta onni ei ollut viimeaikoina seurannut hänen
toivomuksiaan! Ratsuväki eteni rauhallista käyntiä, kuin olisi menossa
ystävällismieliseen kaupunkiin. Ja niin se luuli olevan! Heitä odottaisi pian
melkoinen yllätys. Huolimatta tilanteen rauhallisuudesta Gileas näki monien
kokemattomien Cantrian sotilaiden näyttävän kalpeilta ja pelokkailta. Se ei
tiennyt hyvää.
Myös delaatti Wendsen oli
huomannut saman asian. ”Ehkä sinun pitäisi sanoa miehille jotakin rohkaisevaa”,
delaatti totesi Pyhän Piiri ritarille. Mutta sir Gileas pudisti päätään. ”Minä
en rohkaise miehiä puhein. Se on komentajien tehtävä”, hän totesi kylmästi.
Harmikseen ritari huomasi pitävänsä Wendsenistä, eikä hän halunnut pitää
yhdestäkään cantrialaisesta. ”Myöhäistä jo”, huomautti majuri Landen, joka
astui Wendsenin vierellä puhtaassa univormussaan. Majurin ilme oli täysin
tutkimaton. Landen osoitti tielle. Ratsuväen komentaja ei tuhlannut aikaa.
Kolme ratsastajaa oli tulossa reipasta ravia kohti kaupungin porttia. Yksi
heistä kantoi Cardolin viiriä. Sir Gileas vetäytyi hieman kauemmaksi
Wendsenistä ja kääriytyi tiukemmin harmaaseen kaapuunsa. Hänen tarkka katseensa
kiinnittyi ratsastajiin. Yksi oli vain lähetti, mutta kaksi muuta oli
pukeutunut paremmin. Pitkä voimakas vaalea soturi ratsasti etummaisena. Heidän
ehtiessään portin eteen Gileas saattoi nähdä miehen silmät. Niissä näkyi sama
armottomuus kuin Gileasinkin silmistä. Mies oli tappaja. Hän oli pukeutunut
mustaan kaapuun. Mies oli Moorin veljeskunnan jäsen. He palvelivat Cardolin
mustaa valtiatarta. Kaikki veljeskunnan jäsenet olivat vaarallisia sotureita.
Kolmas ratsastaja oli lyhyt keski-ikäinen sotilas, jonka sininen univormu
näytti moitteettomalta. Silmissä kuvastui huoli ja jännitys. Komentajan
arvomerkit komistivat upseerin olkapäitä. He olivat korkea-arvoinen lähetystö,
joka oli tullut ottamaan Pordolin avaimet haltuunsa. He odottivat kreivi
Windrewin odottavan portilla kaikki
valmiina.
Miesten ihmetys ei olisi
voinut olla suurempi, kun portti pysyi suljettuna. Mutta he hallitsivat itsensä
hyvin. Moorin ritarin silmät välähtivät pahaenteisesti, mutta hänen ilmeensä
pysyi muuten tyynenä. Komentajan suu loksahti auki. Hän vilkaisi taakseen,
kohti ratsuväen kolonnaa, jossa hänen komentajansa täytyi olla. Sitten upseeri
käänsi katseensa portin yläpuolella parapetilla seisoviin cantrialaisiin. ”Mitä
tämä merkitsee”, hän huudahti. ”Minä olen komentaja Gashdul. Missä on kreivi
Windrew? Meillä on hänen kanssaan sopimus”! Mies tavoitteli puheessaan kopeaa
röyhkeää tyyliä ja saavutti sen. ”Minä tiedän kaiken sopimuksestanne”, vastasi
delaatti Wendsen kuuluvalla äänellä. ”Kreivi Windrew on pidätetty
maanpetoksesta. Me emme avaa kaupunkimme porttia teille”. Moorin ritari avasi
suunsa raivoisaan purkaukseen, mutta komentaja Gashdul kohotti kätensä ja
vaiensi miehen. ”Kenen kanssa minä puhun”, komentaja huudahti. ”Minä olen
delaatti Wendsen”, vastasi nuori upseeri parapetilta. Gashdul viittasi
kädellään ilmaan, näyttäen ettei piitannut. ”Jos ette avaa porttia, delaatti
Wendsen, surmaamme kaikki kaupungin asukkaat ja hävitämme Pordolin maan päältä.
Kaupunkinne kohtalosta tullaan kertomaan kauhutarinoita vielä vuosisatojen
jälkeen”. ”Niitä kerrotaan jo muista kaupungeista, joissa herrasi Narthseg on
vieraillut”, huudahti majuri Landen, joka seisoi Wendsenin vierellä. ”Mitään
millä uhkaat ei jäisi tapahtumatta, vaikka antautuisimme”. ”Te uhmaatte
herraani”, huusi Gashdul ällistyneenä. ”Menkää kun vielä voitte”, vastasi
delaatti Wendsen. ”Tulitte rauhassa, joten voitte mennä rauhassa. Mutta aikanne
on ohi. Poistukaa”. Gashdul alkoi kääntää hevostaan, mutta Moorin ritari loi
palavan katseensa Wendseniin. ”Nauti pienestä voitostasi niin kauan kuin voit,
Ologin Wendsen. Ennen kuin aurinko uudelleen nousee on miekkani lävistänyt
sinut”. Sen sanottuaan musta ritari käänsi myös hevosensa ja kolmikko karautti
täyttä laukkaa kohti lähestyvää ratsuväen kolonnaa.
Komentaja Gashdul saavutti
viimein kolonnan ja pysähtyi suuren mustan hevosen selässä istuvan miehen
eteen. Kenraali Hestan oli komea upseeri. Hän oli Cardolin armeijan nuorimpia
kenraaleja. Hestan oli äärimmäisen kunnianhimoinen ja kuuluisa
äkkipikaisuudestaan. Gashdul tiesi hyvin komentajansa puutteen, jota monet
erehtyivät pitämään päättäväisyyden ja rohkeuden osoituksena. Itseasiassa
Hestan hätäili. Nyt kenraali kiroili, kun kuuli kreivi Windrewin joutuneen
pidätetyksi. ”Tämän piti olla varma asia”, kenraali huudahti raivoissaan.
”Meidän piti marssia vastarinnatta kaupunkiin. Miten tämä on mahdollista”?
Gashdul kohautti olkapäitään. ”Odottamattomia asioita sattuu, kun käydään
sotaa”, kokenut komentaja totesi. ”Ei”, sanoi Hestanin vieressä ääneti
pysytellyt hahmo. Komentaja Gashdul käänsi katseensa pitkään tummaan mieheen,
joka oli pukeutunut Cardolin kaartin mustahopeaiseen univormuun. Miehen
verenpunainen viitta suorastaan hehkui hänen mustaa univormuaan vasten. Gashdul
ei tiennyt mitä ajatella miehestä. Miehen petos kuvotti komentajaa, mutta hänen
kyvykkyytensä herätti ihailua. ”Ei näin odottamattomia”, mies jatkoi. ”Tämän
Wendsenin täytyy olla poikkeuksellisen kyvykäs ja rohkea mies”. ”Kyvykäs tai
ei, bar Machsen”, huudahti kenraali Hestan katsoen itseään selvästi pidempää
leveäharteista miestä, joka oli pettänyt kaikki ystävänsä aiheuttaen näiden
kuoleman. Cardolin musta valtiatar oli halunnut maailman ja sir Machsen Hadig oli
myynyt! ”Meidän on vallattava kaupunki
nopeasti”. Hestan jätti sanomatta, että muuten sotaruhtinas Narthsegin
epäsuosio olisi heidän päällään.
”Kreivi Windrewillä oli vielä
eilen tilanne hallinnassa”, totesi Moorin ritari. ”Delaatti Wendsen ei ole
voinut valmistella juuri minkäänlaista puolustusta näin lyhyessä ajassa. Heidän
joukkonsa ovat kokemattomia ja heikkoja”. Komentaja Gashdul nyökkäsi
innokkaasti. ”Sir Furien on oikeassa. Meidän pitää toimia päättäväisesti ja
heti”. Kenraali Hestan kääntyi katsomaan Pordolin kaupungin matalia vanhoja
muureja ja heikkoa miehitystä parepetilla. Hänen ilmeensä oli lähes halveksiva.
”Ruhtinas Alencar”, kenraali huusi kiinnittäen hieman kauempana kaupunkia
tarkkailevan miehen huomion. Ruhtinas Alencar oli pukeutunut loistavaan
sotisopaan, joka kertoi Perennian aatelin menneiden päivien loistosta. Niin,
Alencar oli perenni. Yksi prinssi Caramirin kannattajista. Hän oli aina innokas
osoittamaan lojaaliuttaan prinssi Caramirille ja Cardolin valtakunnalle.
”Kenraali Hestan”, ruhtinas tervehti. ”Sir Machsen”, hän tervehti myös ritaria,
mutta tämä ei vastannut tervehdykseen vaan katseli kaupungin muureja
mietteliäänä. ”Ottakaa prikaatinne, hyvä ruhtinas”, komensi Hestan. ”Ottakaa
tarpeeksi tikapuita kuormastosta ja ratsastakaa suoraan muurin alle. Sitten
kiipeätte ylös muurille ja valtaatte kaupungin”. Alencar vilkaisi kaupunkia ja
näytti epäröivältä. ”Vain yksi prikaati, herra”? ”Pordol murtuu kuin
korttitalo, ruhtinas”, totesi komentaja Gashdul. ”He ovat valmistautumattomia
ja peloissaan”. Alencar nyökkäsi. ”Saanko edes jousipataljoonan mukaani
antamaan tukea”, hän kysyi varovasti. Ilmiselvästi ruhtinas ei pitänyt
ajatuksesta hyökätä noin vain, tietämättä mitä edessä oli. ”Ei enää mitään
viivyttelyjä”, huudahti kenraali Hestan. ”Kootkaa prikaatinne ja hyökätkää.
Tuokaa minulle Ologin Wendsenin pää. Minä lähetän sen Daurin ruhtinas
Delargirille. Kertokoon se hänelle mitä on odotettavissa”. Komentaja Gashdul ja
Moorin Furien nauroivat, mutta ruhtinas Alencar oli hiljaa. Ääneti ruhtinas
käänsi hevosensa ja lähti kokoamaan prikaatiaan.
ENSIMMÄINEN
HYÖKKÄYS
”Ne aikovat todellakin
hyökätä ratsain”, huudahti majuri Landen. Hän kääntyi katsomaan sir Gileasiin,
joka oli noussut kaakkoistorniin ja tarkkaili nyt sieltä tilannetta. Landenin
usko ritariin oli alkanut horjua, kun tämä oli vain seissyt välinpitämättömänä
muurilla tekemättä mitään auttaakseen majuria ja Wendseniä joukkojen
rohkaisussa. Ehkä puheet ritarien kyvyistä olivat sittenkin vain vanhaa legendaa?
Mutta ritari oli ollut oikeassa. Yksi Cardolin ratsuväen prikaati muodosti
juuri leveää rivistöä niityn itälaidalla ja valmistautui hyökkäykseen. Prikaati
ei jalkautunut vaan aikoi hyökätä ratsain. ”Todellakin”, vastasi Wendsen.
Kumpikin upseeri seisoi portin yläpuolella seuraten tapahtumien kehitystä.
Kummankin armeijan pataljoonan jousikomppaniat sekä kaupunkilaisista
muodostettu komppania olivat rivistönä kaupunginaukiolla heti portin takana.
Landen oli halunnut jousimiehet ylös parapetille, mutta sir Gileas oli ollut
toista mieltä. Yöllä jousimiehet olivat ampuneet joitakin
harjoitusyhteislaukauksia, joiden avulla sir Gileas oli opettanut heille missä
kulmassa jousen piti olla jotta nuoli lentäisi hänen haluamaansa paikkaan.
Miehet ampuisivat epäsuorasti muurin yli! ”Katso vasemmanpuoleista
pataljoonaa”, huudahti Wendsen. ”Eikö se ole ruhtinas Alencarin ratsuväki”?
Landen nyökkäsi. Hän tunnisti helposti Alencarin viirin, sillä mies oli yksi
Perennian ruhtinaista.
Sitten prikaati oli valmis ja
lähti hyökkäämään. Aluksi ratsuväki eteni hitaasti ja sotilaat pysyivät vaiti.
Sitten he kiihdyttivät raviin. Mitään syytä siirtyä laukkaan ei ollut, mutta
prikaatin komentaja halusi ilmeisesti tehdä pelottavan vaikutuksen
puolustajiin. Täyttä laukkaa hyökkäävä ratsuväki näytti aina pelottavalta, oli
puolustaja sitten avoimella maalla tai muurien suojissa. Siksi ruhtinas Alencar
komensi prikaatinsa laukkaan. Hurjasti huutaen prikaati hyökkäsi keihäät
tanassa. Tikkaita raahaavat ratsumiehet ratsastivat viimeisinä. Sinisten
ratsumiesten rintama pyyhkäisi yli niityn kohti kaupunkia. Osa puolustajista
alkoi jo katsella ympärilleen pakotietä etsien. Silloin se tapahtui. Maa katosi
äkkiä etummaisten ratsumiesten alta.
Prikaati oli levittäytynyt
komppanioittain rivistöön ja koko etummainen rivi lakosi äkkiä alas suistuen
puolustajien kaivamaan kaivantoon. Sen pohjalla oli teräviä piikkejä, jotka
lävistivät miehiä ja hevosia. Hurraa-huudot vaihtuivat kauhun ja tuskan
kiljaisuiksi. Koko etummainen rivistö vain katosi äkkiä. Toisella rivistöllä ei
ollut mitään mahdollisuuksia pysäyttää ajoissa ja uusi rivi ratsumiehiä ja
hevosia suistui alas kaivantoon. Meteli ja sekasorto yltyi. Seuraavan rivistön
ratsumiehet kiskoivat hevostensa suitsista ja osa sai ratsunsa pysähtymään
ajoissa. Joitakin kuitenkin kaatui kaivantoon. Loput olivat nyt massana
kaivannon reunalla. Takaa tulvi paikalle lisää ratsumiehiä. Kaikki alkoivat
kaartaa oikealle ja vasemmalle, mutta sielläkin oli täyttä. Sekasorto oli
täydellinen.
Ruhtinas Alencar yritti
turhaan pysäyttää hevostaan täydestä laukasta. Se menetti tasapainonsa ja
suistui kaivantoon. Ruhtinaan onneksi kaivanto oli kuitenkin lähes täynnä
edellisten hevosten suistuttua sinne. Alencar putosi raskaasti kuolleen hevosen
päälle ja tunsi tuskan oikeassa jalassaan. Yksi terävä piikki oli lävistänyt
koko hevosen ja sen pää oli tunkeutunut ruhtinaan jalkaan. Muut piikit eivät
kuitenkaan yltäneet hevosen läpi. Alencar riuhtaisi, mutta ei päässyt irti. Hän
oli käytännössä liikuntakyvytön. Kaikkialla ympärillä kauhun huudot ja
sekasortoinen kiljunta täytti ilman. Katastrofi, ajatteli ruhtinas. Hän rojahti
maahan hevosta vasten ja jäi odottamaan apua.
Koko ratsuväen prikaati oli
nyt liikkumatta yhtenä massana kaivannon reunalla. ”Ballistat, AMPUKAA”, huusi
delaatti Wendsen nähden tilaisuutensa. Winder riuhtaisi kankaan pois
ballistojen edestä ja antoi merkin. Ballistojen yhteyslaukaus viuhui samassa
halki ilman ja iskeytyi ratsumiesten massaan lisäten sekasortoa ja tuhoa.
Delaatti Winderin miehet latasivat jo balllistojaan uutta laukaisua varten.
”Jousimiehet, AMPUKAA”, kuului samassa sir Gileasin huuto. Sitä jousikomppaniat
olivat odottaneet. Kolmen komppanian yhteislaukaus viuhui ilmaan ja lensi
kaaressa muurin yli iskeytyen juuri oikeaan paikkaan, aivan kaivannon reunalle.
Jousikomppaniat ja ballistat jatkoivat ampumista lähettäen yhteislaukauksen
toisensa jälkeen ratsumiesten massaan. Hetken aikaa teurastus jatkui. Sitten
niityn yli kiiri tiukka komento ratsumiehille kääntyä ja vetäytyä niityn laidalle.
Sotilaat tottelivat automaattisesti ja lähtivät irtautumaan. Pian sekasortoon
joutunut ratsumiesten lauma saavutti niityn laidan ja pysähtyi järjestäytymään.
Kaivannon laita oli täynnä kuolleiden tai haavoittuneiden sotilaiden ja
hevosten ruumiita.
Wendsen ei saanut katsettaan
irti kuolleista ja haavoittuneista sotilaista. Hän ei voinut uskoa, että he
olivat aiheuttaneet moisen tuhon menettämättä itse ketään. Delaatti heräsi
hätkähtäen mietteistään, kun sir Gileas astui hänen viereensä. Ritarin ilme oli
edelleen täysin tutkimaton. Kuin hurja teurastus ei olisi liikuttanut häntä
mitenkään. ”Se onnistui”, hengähti Wendsen. Hän tajusi vasta nyt, ettei ollut
uskonut sen onnistuvan. ”Se todellakin onnistui. Kuinka monta saimme”? Gileas
pudisti päätään. ”Ehkä 350. Ei ainakaan sen enempää. Toivoin että olisimme
saaneet useampia. Mutta joku tuolla reagoi nopeasti. Lyhyt ruskeatukkainen
pataljoonankomentaja. Hän oli lähes heti tilanteen tasalla ja määräsi koko
prikaatin perääntymään. Sitä en odottanut”. ”Mitä aiot tehdä asialle”, kysyi
majuri Landen, jonka kasvoilla oli kauhistunut ilme. Tämä oli hänenkin
ensimmäinen oikea taistelu ja ihmisten ja hevosten kauhunhuudot olivat
vaikuttaneet syvästi majuriin. ”Se pataljoonakomentaja oli hyvin urhea”, totesi
Wendsen. Sir Gileas käänsi kylmän katseensa heihin. ”Minä en halua heidän
olevan urheita”, hän totesi. ”Minä haluan heidän olevan kuolleita. Minä aion
tappaa hänet”. Sen sanottuaan Gileas kiiruhti tiehensä tarkastamaan
jousikomppanioiden nuolitilannetta. Jos nuolet alkaisivat loppumaan he olisivat
mennyttä!
Cardolin ratsuväen päämaja
oli hiirenhiljainen. Kenraali Hestan oli kalpea ja hiljainen. 2.Prikaatin
rynnäkkö oli muuttunut sekasortoiseksi paoksi hänen silmiensä edessä. Kenraali
saattoi jo nähdä suurten tulevaisuudensuunnitelmiensa murskautuvan täällä
Pordolissa. Mutta ei, niin ei voisi käydä. ”Komentaja Wulhen toimi hyvin”,
totesi Gashdul, joka oli divisioonan adjutantti. ”Hän ainakin älysi käskeä
peräytymisen”. Hestan nyökkäsi ja kääntyi muutaman askeleen päässä muista
seisovan ritarin puoleen. ”Sir Machsen, mitä neuvotte nyt? Mitä teemme”?
Machsen katseli yhä ääneti kaupunkia ja vastasi sitten kääntymättä katsomaan
kenraaliin. Millainen röyhkeys ja ylpeys, ajatteli Hestan. Mutta sir Machsen
oli koskematon. Hän oli kenraalin ja jopa sotaruhtinas Narthsegin päätösvallan
yläpuolella. ”Meidän täytyy hyökätä kolmella prikaatilla niin pian kuin
voimme”, hän totesi. ”Tämä vaatii lähes koko voimamme. Yksi prikaati saa jäädä
reserviin, sillä kaikki yllätykset eivät välttämättä ole vielä paljastuneet”.
”Kenraali”, huudahti Moorin Furien. ”Minä menen joukkojen mukaan”. Hestan
nyökkäsi. ”Niin olkoon. Se rohkaisee miehiämme ja pelottaa vastustajia.
Ruhtinas Alencar on haavoittunut. Komentaja Wulhen ottakoon 2.Prikaatin
komennon ja kostakoot joukkojensa kärsimän nöyryytyksen”. ”Hän on äärimmäisen
innokas tekemään juuri sen”, totesi komentaja Gashdul. ”Älkää olko
huolissanne”, sanoi sir Furien päättäväisesti. ”Ennen iltaa on kaupunki
hallussamme”!
PORDOLIN
TAISTELU
Keskipäivä oli jo koittanut
kun komentaja Gashdul oli saanut järjestelynsä valmiiksi. Siitä kului vielä
kaksi tuntia marssittaa joukot oikeille paikoilleen, antaa niille lepotauko ja
varmistaa, että kaikki tiesivät mitä tehdä. Ratsuväki oli jalkautunut ja
muodosti jälleen pitkän rivistön kaupungin idänpuoleisen muurin edustalle,
niityn laidalle. Jousipataljoona oli myös jalkautunut ja valmistautui etenemään
ratsumiesten takana antaen tukea. Aurinko paistoi korkealla taivaalla ja
sotilaat hikoilivat sen lämmössä. Kesä oli lopuillaan, mutta sää oli
epätavallisen lämmin vuodenaikaan nähden. Rummut pärisivät komentaen joukkoja
valmistautumaan. Komppaniat suoristivat rivejään tietäen kenraali Hestanin
seuraavan heitä tarkkaavaisesti. Prikaatin ja pataljoonankomentajat
pysyttelivät rivistön keskivaiheilla, paitsi kokenut komentaja Wulhen, joka
tiesi etäisyyden olevan liian pitkä jousimiehelle. Kukaan ei voisi ampua
tarkasti muurilta niityn laitaan asti. Päättäväisesti Wulhen kannusti hevostaan
ratsastaen prikaatinsa eteen kannustamaan miehiään. Hän näytti vaikuttavalta
sinisessä univormussaan kultainen kypärä päässään.
Sir Gileas oli jälleen
siirtynyt kaakkoiseen torniin, josta saattoi nähdä koko taistelukentän.
Joitakin jousimiehiä oli tornissa hänen kanssaan, mutta he eivät olleet vielä
vetäneet esiin nuolia. Etäisyys oli aivan liian pitkä. Sir Gileas etsi
kuitenkin jo katseellaan yhtä miestä ja näki hänet. Komentaja Wulhenin hahmo
oli hevosen selässä joukkojensa edessä. Vaimeasti hymyillen Gileas otti esiin
suuren marjakuusijousensa ja veti esiin nuolen. Koko puolustajien joukko
muurilla näki hänen tekevän sen ja pidätti henkeään. Gileas jännitti jousen ja
tähtäsi. Tuntui kestävän ikuisuuden, kun ritari vain seisoi paikoillaan kuin
patsas jousi jännitettynä äärimmilleen, nuoli osoittaen eteenpäin. Sitten jousi
helähti ja nuoli viuhui matkaan. Matka oli niin pitkä, että sotilaat saattoivat
seurata nuolen lentoa ilman halki. Se iskeytyi komentaja Wulheniin ja lävisti
tämän vatsan. Hetken komentaja istui hämmästyneenä ratsunsa satulassa katsoen
vatsansa lävistänyttä nuolta. Sitten hän alkoi kaatua taaksepäin ja ennen kuin
sotilaat saivat komentajasta otetta oli hän pudonnut maahan.
Hetken oli aivan hiljaista,
sekä omien että vihollisen sotilaiden tuijottaessa epäuskoisena. Moinen laukaus
ei ollut mahdollinen, he ajattelivat. Sitten raivokas huuto purkautui Cardolin
sotilaiden huulilta ja rivistö lähti eteenpäin. Gileas veti rauhallisesti uutta
nuolta esiin, mutta ei ampunut. Hän seurasi tarkkaavaisesti vihollisen
etenemistä. Lopulta he saavuttivat hyvässä järjestyksessä kaivannon ja alkoivat
heitellä risukimppuja sen täytteeksi. Standardi toimenpide, totesi Gileas.
Ritari etsi katsekontaktin delaatti Wendsenin kanssa ja nyökkäsi tälle.
Delaatti antoi merkin ja ballistat alkoivat jälleen ampua. Vihollisen
täyttäessä kaivantoa oli koko heidän divisioonansa paikoillaan avoimella
maalla. Se antoi tilaisuuden myös jousimiehille, jotka alkoivat jälleen ampua
epäsuoraa ammuntaansa muurin yli. Huudot ja meteli yltyi, mutta vihollinen piti
rauhallisesti asemansa kohottaen kilpiä suojakseen.
Sitten kaivanto oli täynnä ja
ratsumiehet juoksivat sen ylin käyden rynnäkköön. Sininen meri syöksyi kohti
muuria. Se näytti vastustamattomalta. ”Jousimiehet muurille”, komensi Gileas.
Kaupunkilaiset jäivät aukiolle ampumaan epäsuoraa ammuntaa, mutta sotilaat
juoksivat nyt ylös muurille. Tiivis nuolisade kohtasi vihollisen rynnäkön,
mutta ei voinut pysäyttää sitä. Vihollinen saavutti muurin edustan ja alkoi
tuoda tikapuita eteen. Samaan aikaan myös vihollisen jousipataljoona alkoi
ampua suoraan muurille. Nuolet viuhuivat ilman halki ja siellä täällä miehiä
kaatui. Sir Gileas ampui nyt jatkuvasti omalla jousellaan. Hän ampui
automaattisesti ajattelematta mitään. Hän etsi jousi jännitettynä maalia, näki
sen ja kaatoi miehen. Mutta nyt tikapuut alkoivat kohota muuria vasten.
Ensimmäiset kaatuivat, mutta kymmeniä nousi muurin pituudella pystyyn. Niitä
kaikkia ei pystytty kaatamaan. Gileas hätkähti kun hänen vierellään jousimies
kaatui nuoli kaulassaan. Gileas loikkasi sotilaan yli ja etsi maalia. Hän näki
vihollisen jousiampujan suunnassa josta nuoli oli tullut. Mies veti esiin uutta
nuolta, mutta ei ikinä saanut sitä esiin. Gileasin nuoli iskeytyi sotilaan
vatsaan ja surmasi tämän. Samassa Gileas oli jo jännittänyt jousensa uudelleen
ja etsi uutta maalia. Yksi vihollinen tuki kaatumaisillaan olevia tikapuita.
Gileas ampui miehen, jolloin tikapuut kaatuivat vieden mukanaan useita
sotilaita. Sitten ritarin katse osui sotilaitaan kannustavaan upseeriin. Ehkä
komppanianpäällikkö, ehti Gileas ajatella, kun hänen nuolensa jo viuhui ilman
halki ja osui mieheen.
Mutta taistelu oli nyt
kääntymässä Cantrian joukkoja vastaan. Vihollinen oli kiivaasta vastarinnasta
huolimatta saanut jalansijan useilla kohtaa muuria, eikä heitä kyetty majuri
Landenin parhaista yrityksistä huolimatta ajamaan takaisin. Portti piti yhä
puoliaan. Siellä taistelivat delaatti Wendsen ja majuri Landen parhaiden
sotilaidensa kanssa. Mutta Vihollinen oli tornin ja portin välissä ja eteni nyt
nopeasti kohti tornia. Heidän alueensa laajeni nopeasti. Gileas etsi
katseellaan majuri Ashderin komentamaa reserviä ja näki tämän muurille vievien
portaiden juurella. Mutta majuri epäröi ja reservi epäröi hänen kanssaan.
Raivoisa taistelu oli edelleen käynnissä muurilla, mutta se oli kääntymässä
vihollisen eduksi. Kaikki oli vaakalaudalla. Gileas heitti jousen syrjään ja
harmaan kaavun pois yltään. Synkästi hymyillen hän paljasti miekkansa ja astui
tornia ympäröivän vallin päälle. Yhdellä silmäksellä ritari näki tilanteen
muurilla. Mustakaapuinen ritari ajoi edelleen Cantrian vakinaisia, jotka olivat
kestäneet kaiken muun. Hän eteni joukkojensa kärjessä kohti porttia ja kohti
miehiään kannustavaa Wendseniä.
Gileas muisti äkkiä vanhan
sotahuudon, jota sir Callodir oli käyttänyt. Se oli aikaa sitten unohdettu,
mutta nousi äkkiä ritarin mieleen. ”ELBERETH”, hän huusi suurella äänellä yli
taistelun metelin ja tunsi mielessään jotakin suunnatonta, kuin nimi olisi
antanut hänelle lisää voimaa. Kuin jokin äärettömän muinainen ja tavattoman
vahva olisi herännyt jossakin ja kääntänyt katseenta heidän puoleensa. Taistelu
keskeytyi sekunniksi ja useiden sotilaiden katse kääntyi kohti tornia. He
näkivät kirkkaanpunaiseen pukuun sonnustautuneen hahmon ylhäällä tornissa
säihkyvä miekka kädessään. Puvun rinnassa hehkui kultainen piiri tähtiä. Näky
oli kertakaikkiaan vaikuttava. ”ELBERETH”, huusi Gileas uudelleen ja
pudottautui alas tornista. Hän putosi noin kolmen metrin matkan suoraan tornin
kupeessa olevan katoksen päälle, kierähti jaloilleen ja loikkasi katoksen
päältä parapetille, suoraan tornin juurelle ehtineiden ensimmäisten vihollisen
sotilaiden eteen.
Ensimmäisen sotilaan suu
avautui ällistyneenä, kun ritari putosi jostakin hänen eteensä. Miehen miekka
oli valmiiksi koholla, mutta hän ei ehtinyt tehdä mitään kun tulenpunainen
ritari sivalsi miekallaan. Sotilas putosi parapetilta ehtimättä edes huutaa.
Toinen sotilas sai piston vatsaansa ja kaatui taaksepäin kolmannen päälle. Tämä
ei ehtinyt työntää kuolevaa toveriaan sivuun, kun viuhahtava sivallus osui
häntä kaulaan ja suisti miehen muurilta. ”RESERVI”, huusi sir Gileas hyökäten
seuraavan vihollisen kimppuun ja suistaen tämän päin toista. Hän potkaisi
molemmat alas muurilta ja työnsi yhdet tikkaat nurin. ”HYÖKÄTKÄÄ”, huusi ritari
nähdessään että reservi ei ollut liikkunut. ”TYHJENTÄKÄÄ MUURI”! Vihollisen
sotilaiden kunniaksi on sanottava, että he yrittivät. He aikoivat hyökätä sir
Gileasin kimppuun, mutta eivät ehtineet. Tämä hyökkäsi heidän kimppuunsa.
Ritari eteni vastustamattomasti leveällä muurinharjalla kaataen vihollisen
toisensa jälkeen. Juuri kun hänen rynnäköstään alkoi loppua vauhti, työntyi
reservi viimein mukaan taisteluun. Sotilaat olivat rohkaistuneet ritarin
esimerkistä ja syöksyivät nyt innolla mukaan taisteluun. Vihollista työnnettiin
taaksepäin hitaasti mutta varmasti. Gileas huomasi nuolen osuvan vihollisen
upseeriin, jolla oli pataljoonakomentajan arvomerkit. Mies horjui tikapuille ja
lähti laskeutumaan alas muurin edustalle. Mutta Gileasilla ei ollut aikaa
seurata miestä. Hänen katseensa oli kiinnittynyt eteenpäin, mustakaapuiseen
hahmoon joka oli kääntynyt ja tuli häntä kohti. Viholliset ja omat sotilaat
antoivat tilaa Moorin ritarille ja äkkiä hän seisoi vastakkain sir Gileasin
kanssa.
Sir Furien hymyili
itsevarmasti. Hän tiesi taitonsa miekan kanssa. Eikä hän uskonut tähän
huijaukseen. Pyhän Piirin ritari muka? Joku oli puettu punaiseen kaapuun
vihollista pelottaakseen. Furien tekisi huijauksesta lopun tuossa tuokiossa. Hän
aikoi kohottaa miekkansa pilkalliseen ritarien tervehdykseen, mutta ei ehtinyt.
Pyhän Piirin ritarin asuun pukeutunut mies hyökkäsi sen enempää aikaa
tuhlaamatta. Furien näki ensi kertaa miehen silmät ja tunsi epäilyksen hiipivän
mieleensä. Silmissä ei ollut armoa eikä epäröintiä. Niissä paloi synkkä tuli.
Hän ehti juuri ja juuri torjumaan ensimmäisen iskun. Kiroten sir Furien
suoritti erinomaisen torjuntasarjan joutuen peräytymään. Hän yritti heti
siirtyä takaisin hyökkäykseen, mutta ei saanut vastustajaan perääntymään. Tämä
torjui kaikki Furienin iskut päättäväisesti ja pitäen asemansa. Furien yritti
klassista pistoa ja teki sen aivan oikein. Mutta punainen ritari torjui piston
ja onnistui pistämään Furienia käteen. Ritari ei tuntenut tuskaa, sillä
taistelun kiihko oli saanut hänessä vallan. Mutta haavasta valui paljon verta.
Kukaan ei pystynyt kääntämään klassista Moorin pistoa siten, että saattoi
haavoittaa piston suorittajaa, takoi Furienin mielessä. Ei kukaan! Hän tajusi
taistelevansa elämästään. Kaikki ajatukset pyhästä palvelusta mustalle
valtiattarelle oli äkkiä kadonnut Moorin ritarin mielestä. Hän kävi raivoisaan
hyökkäykseen luottaen suurempaan voimaansa. Punainen ritari torjui ensimmäisen
iskun suoraan ilmasta. Kipinät sinkoilivat, kun miekat iskivät yhteen. Furien
veti miekkansa takaisin ja hämmästynyt ilme levisi ritarin kasvoille. Hänen
miekkansa lähti vielä suorittamaan seuraavaa iskua, mutta hän tiesi jo olevansa
kuollut. Punainen ritari väisti vasemmalle ja sivalsi iskun lantion korkeudella
Furienin miekan alapuolelta. Se viilsi Moorin ritarin kyljen auki. Hän horjahti
taaksepäin, mutta samassa punaisen ritarin miekka pisti häntä rintaan. Sir
Furien kaatui taaksepäin ja jäi nojaamaan muurin laitaan. Hänen miekkansa
putosi kolahtaen. Furien pystyi vielä keskittämään katseensa hänet surmanneen
miehen kasvoihin. ”Minä....”, hän aloitti ja yskäisi verta. ”Luulin että olet
huijausta. Kuka...”, sai Furien viimein sanottua mutta ei pystynyt lopettamaan
lausettaan. Hän rojahti maahan eikä enää noussut. ”Minä olen Gileas lah
Durion”, sanoi Gileas toteuttaen Moorin ritarin viimeisen pyynnön. Mutta tämä
ei enää kuullut.
Taistelun kulku oli nyt
ratkaisevasti kääntynyt. Vihollinen lähti peräytymään ja pakeni muurin
harjalta. Moorin ritarin kuolema oli järkyttänyt heitä kaikkia. Sotilaat eivät
muistaneet, koska joku olisi edellisen kerran surmannut Moorin ritarin. He
olivat voittamattomia! Kylmä pelko oli nyt saanut vallan ja miehet vetäytyivät
muurilta. Kymmenen minuuttia Furienin kuoleman jälkeen yhtään elävää vihollista
ei ollut enää kaupungin alueella. Sotilaat riemuitsivat, mutta sir Gileas ei
yhtynyt riemuun. Ehkä 1000 ratsumiestä oli kuollut tai haavoittunut. Mutta
divisioonassa oli edelleen yli 3000 sotilasta jäljellä. ”Yritämmekö kuitenkin
pakoa länteen, kunhan pimeä tulee”, kysyi Wendsen. Nuoren delaatin kasvot
olivat rasittuneet. Hän oli ollut taistelussa ja tiesi nyt millaista se oli.
”Ei meillä taida olla vaihtoehtoja”, totesi Gileas. ”Meidän pitää päästä pois
täältä ennen kuin jalkaväki ehtii paikalle. Muuten kuolemme varmasti. Annoimme
ratsuväelle melkoisen kovan kohtelun. Eiköhän se hillitse heidän intoaan”.
Wendsen nyökkäsi. ”Onko sinulla vielä uusia temppuja takataskussasi, Gileas”,
hän kysyi. ”Vain yksi”, ritari vastasi. ”Kun pääjoukko lähtee vankkurien
kyydissä ulos kaupungista, minä isken pienen iskuryhmän kanssa vihollisen
hevoslauman kimppuun. Sen pitäisi antaa heille tekemistä vähäksi aikaa ja
kääntää huomio pois vankkurikaravaanista”. ”Mikä se sotahuuto oli, jonka
huusit”, kysyi Wendsen. ”En ole ikinä kuullut moista”. Gileas katseli
vihollisen sekasorron vallassa olevaa leiriä, eikä vastannut heti. ”Vanhoina
aikoina se oli Pyhän Piirin ritarien taisteluhuuto”, hän selitti viimein.
”Nykyään sitä ei enää muisteta, mutta ennen siinä huudossa oli voimaa”.
”Minulla oli ystävä, sir
Callodir. Hän kertoi minulle usein vanhoista ajoista”. Kun ritari mainitsi
Callodirin nimen, oli hänen äänessään surua, jota Wendsen ei ollut tottunut
kylmän tunteettoman ritarin äänessä kuulemaan. ”Missä tämä Callodir on nyt”,
kysyi Wendsen varovasti. Gileasin käsi viittasi itään. ”Hän on yhä siellä.
Dag-Ladin linnakkeessa. Hautasimme hänet linnoituksen edustalle. Muistan sen
yhä kuin eilisen päivän. Joukko nomadeja murtautui yli muurin ja hyökkäsi
linnakkeen sairaalaan. Callodir oli juuri vienyt yhden ritareistamme sinne ja
oli poistumassa. Hän oli ainoana puolustamassa sairaalaa kun nomadit ryntäsivät
sinne. Sir Callodir kuoli sairaalan oviaukolla, mutta ei päästänyt heitä
sisään. Kun ehdimme avuksi hän oli kuolemaisillaan. Tulimme liian myöhään.
Luulen, että hän oli ehkä viimeinen oikea ritari. Sen jälkeen ei oikeita
sankareita ole ollut”! Delaatti Wendsen katsoi Gileasiin surullisena. ”Minä
luulen, että yksi on vielä jäljellä”, hän sanoi. Mutta Gileas pudisti päätään.
”Minä olin vain soturi joka teeskenteli olevansa sankari”, hän sanoi katkerana.
”Nyt tiedän paremmin”. ”Minusta tuntuu, sir Gileas, että olet väärässä”,
vastasi Wendsen. ”Sinä olet sankari, joka teeskentelee olevansa jotakin muuta.
Miksi muuten olisit täällä nyt”? Gileas kääntyi jälleen katsomaan nuoreen
delaattiin. ”Minä en tiedä miksi olen täällä”, ritari murahti ja käveli sitten
tiehensä. Valvottuaan koko edellisen yön hän tarvitsi lepoa. Seuraava yö olisi
jälleen toimintaa täynnä!
Hieman kauempana majuri
Landen tutki kiinnostuneena kuolleen Moorin ritarin ruumista ja löysi tämän
säihkyvän miekan. Miekka oli todella loistava. Ehkä paras mitä Landen oli ikinä
nähnyt. Hän vilkaisi omaa vanhaa kulunutta miekkaansa ja heitti sen syrjään.
Hymyillen ahneesti Landen pisti kuolleen sir Furienin miekan omaan huotraansa.
Moorin ritari ei tarvinnut sitä enää!
SIR MACHSEN
HADIG
Pitkä mies seisoi kentän
laidalla katsellen edessään kohoavaa kaupunkia. Puolustajat olivat täydessä
työn touhussa heitellen ruumiita alas muurin päältä. Keltaiset univormut
vilahtelivat parapetilla. Ei kuulunut riemun huutoja tai mitään muutakaan.
Cantrian sotilaat tiesivät vain torjuneensa yhden hyökkäyksen. Taistelu oli
vasta alussa. Pitkä mies tiesi sen paremmin kuin kukaan muu. Hänen
verenpunainen viittansa liehui vähäisen tuulen mukana ja käsi oli
vaistomaisesti laskenut miekan kahvalle. Mutta vaikka perinteisten oppien
mukaan taistelu oli vasta alussa, vaistosi kaartin mustahopeaiseen univormuun
pukeutunut mies kaiken muuttuneen. Hän tunsi sen ilmassa kaikkialla
ympärillään. Hän näki sen ohitseen vetäytyvien ratsumiesten silmissä. Jotakin
oli tapahtunut. Jotakin odottamatonta! Mies säilytti kuitenkin rauhallisen
ilmeensä. Se oli hänen perusilmeensä, joka oli aina hänen kasvoillaan. Muut
ihmiset saattoivat näyttää tunteensa, mutta ei ikinä Hadigin huoneen sir
Machsen.
Oli kuin Perennian
kukistumisen jälkeen kaikki olisi mennyt ritarin mielen mukaan. Mustan
valtiattaren siunaus oli totisesti Machsenin päällä. Hän saattoi yhä muistaa ne
päivät pääkaupunki Min Hitholissa, kun kaikki oli muuttunut. Machsen ei tiennyt
miksi ne nousivat hänen mieleensä nyt, mutta niin vain kävi. Ehkä ritarin
hankkeiden koettua vastoinkäymisen hänen mieleensä automaattisesti nousi
edellinen vastoinkäyminen. Pyhän Piirin ritarikunta ei ollut ymmärtänyt hänen
arvoaan. Ei, he olivat sysänneet hänet syrjään uskoen toisiin miehiin. Niin
saatettiin kohdella muita ritareita, mutta ei sir Machsenia. Ei ikinä! Hän oli
tullut pitkän matkan niistä ajoista kun oli viettänyt nuoruutensa Hadigin
ruhtinaan nuorimpana poikana. Liian pitkän kääntyäkseen takaisin. Machsen tiesi
olevansa hyvä. Ehkä paras! Kun nuorempi Bar, sir Alcyontil, oli ylennetty
Hiriksi hänen ohitseen, oli Machsen tiennyt että asioiden oli muututtava. Tapaus
oli nostanut hänen mielessään sammumattoman vihan. Ei vain sir Alcyontilia
kohtaan, vaan myös koko ritarikuntaa ja sen konservatiivista ydintä vastaan.
Asioiden täytyi muuttua. Jossakin ymmärrettäisiin vielä sir Machsenin arvo.
Vain kuukautta myöhemmin hän oli saanut tarjouksen josta ei voinut kieltäytyä. Siitä
lähtien kaikki oli sujunut. Machsenin kyvyt oli tajuttu ja hän oli saanut
kaiken haluamansa. Tähän hetkeen asti.
Cardolin ratsuväen rynnäkkö
oli epäonnistunut. Miten se oli mahdollista? Sotilaiden hämmennyksen saattoi
tuntea, kun upseerit alkoivat järjestää heitä uudelleen. Cantrian joukkojen
piti olla huonosti koulutettuja ja pelokkaita. Silti ne olivat lyöneet
voittamattoman armeijan huippusotilaat takaisin verissäpäin. Vähintään 1500
sotilasta oli kuollut tai haavoittunut kahdessa rynnäkössä. Sir Machsenin
tarkat silmät etsivät omien sotilaiden joukosta Moorin ritari Furienia, mutta
hän tiesi jo ettei tämä tulisi. Sir Furien oli kuollut! Se ei sinänsä
surettanut Machsenia, joka inhosi mustia ritareita. Nämä taas vihasivat ja
halveksivat entisiä Pyhän Piirin ritareita. Mutta mikä oli saattanut tappaa Moorin
ritarin? Omituinen epäilys Machsenin mielessä kasvoi. Jotakin oli tekeillä!
Jotakin tärkeää! Hän käänsi viimein selkänsä Pordolin kaupungille ja lähti
kävelemään kohti kenraali Hestanin telttaa.
Hestan oli peloissaan. Tämä
merkitsi sitä että hän oli raivoissaan. Sotaruhtinas Narthseg ei olisi
tyytyväinen kun hän kuulisi tapahtuneesta. Kenraali ei tiennyt mitä tehdä. Uusi
rynnäkkö voisi johtaa entistä pahempaan katastrofiin, mutta jos hän jäisi
odottamaan pääarmeijan saapumista, se merkitsisi epäonnistumista annetussa
tehtävässä. Hestan istuutui mukavaan tuoliinsa voimattoman raivon vallassa.
”Mitä me teemme”, hän kysyi viimein. Komentaja Gashdul oli odottanut epävarman
näköisenä kenraalinsa lopettavan huutamisen. ”Miehet ovat epäjärjestyksessä”,
hän totesi vilkaisten muihin tukea etsien. Mutta sir Machsen katselin muualle
ja vain yksi prikaatinkomentajista oli paikalla eikä sanonut mitään. ”Emme voi
hyökätä ainakaan tänään”, jatkoi divisioonan adjutantti. ”Se ei vain ole
mahdollista”.
”Mitä te sanotte, sir
Machsen”, kysyi kenraali kaataen viiniä pikariinsa. Machsen oli halveksivasti
pistänyt merkille kenraalin suuren viininkulutuksen aina kun tilanne oli
tiukka. ”Jotakin tapahtui”, totesi Machsen. Hän oli edelleen ajatuksissaan
yrittäen keksiä mitä se jokin oli. ”En voi miettiä mitä teemme ennen kuin
tiedän mitä tapahtui”, ritari jatkoi vastentahtoisesti. Hän ei pitänyt siitä,
kun hänen ajatuksensa katkaistiin. Hestan ei vastannut mitään vaan joi lisää
viiniä. Hän saattoi jo tuntea teloittajan kirveen kaulallaan. Hetken aikaa
kaikki olivat hiljaa. Sitten pelokas palvelija pisti päänsä sisään telttaan.
”Herra”, hän sanoi varovasti. Kenraalin huuto oli kuulunut pitkälle leiriin.
”Kreivi Dunstan pyytää saada puhua kanssanne. Hän on haavoittunut jalkaan ja
käteen, mutta ei suostu menemään haavurin luoksen ennen kuin on puhunut
kanssanne”. Hestan viittasi kädellään kärsimättömästi. Tämä se vielä puuttui,
että Cardolin ylhäisaateliin kuuluva pataljoonankomentaja vuotaisi kuiviin
pääsemättä haavurin luokse. ”Viekää hänet heti hoidettavaksi”, tiuskaisi
kenraali. ”Minä haluaisin kuulla mitä hänellä on sanottavaa”, huomautti sir
Machsen, joka oli äkkiä havahtunut ajatuksistaan. Hän oli etsinyt vastauksia.
Ehkä kreivi Dunstanilla olisi vastaus. Hän oli älykäs kokenut komentaja. Miten
sir Callodir olikaan sanonut opettaessaan noviisi Machsenia kauan sitten. Piti
olla tarkkaavainen etsiessään vastauksia, sillä usein niitä tarjottiin
etsijälle helposti, mutta tämä ei vain nähnyt sitä. Kenraali katsoi ritariin,
mutta ei suuttunut. Hän nyökkäsi ja viittasi palvelijaa tuomaan kreivin sisään.
Pian kannettiin telttaan
paareilla makaava kevyesti haarniskoitu mies. Cardolin armeijan mentaliteetista
kertoi hyvin, että vaikeasti haavoittuneen kreivin piti tulla komentajansa
luokse eikä toisinpäin. Kreivi näytti tuskaiselta, mutta kohotti päänsä ja
katsoi Hestaniin. ”Kenraali, minun täytyy kertoa teille mitä tapahtui. Se oli
niin hämmästyttävää. En olisi ikinä uskonut sitä mahdolliseksi”. Hestan joi
lisää viiniä ja sir Machsen sekä komentaja Gashdul kumartuivat lähemmäksi
kuullakseen paremmin mitä kreivi sanoi. ”Olimme muodostaneet rivistön ja
valmistauduimme rynnäkköön. Komentaja Wulhen ratsasti rivistön eteen
kannustamaan joukkojaan. Silloin jousi lauloi. Se oli mahdoton laukaus. Aivan
liian pitkä etäisyys tarkkaan jousiammuntaan. Se ei voinut olla mahdollista.
Joku kaupungin tornista ampui Wulhenin kuoliaaksi. Nappasi hänet pois pelistä
noin vain”. Kreivi yski välillä tuskaisesti ja jatkoi sitten huohottaen,
päättäneenä puhua loppuun asti. ”Ampuja oli harmaassa kaavussa. Näin hänet
tornissa. Me rynnäköimme. Se sujui vaikka menetimme paljon miehiä
nuolisateessa. Saavutimme parapetin ja olimme saamassa sen haltuumme. Puolustus
oli murtumassa. Saatoimme jo maistaa voiton huulillamme. Sitten se tapahtui.
Harmaakaapuinen hahmo tornissa heitti kaapunsa syrjään. Sen alla oli
kirkkaanpunainen vaelluspuku. Hänen miekkansa oli pitkä ja säihkyi outoa valoa.
Mies huusi oudon taisteluhuudon, jonka voiman saatoimme kaikki tuntea. Sitten
hän loikkasi alas tornista ja rynnisti parapetille. Se oli aivan uskomatonta.
Sellaista ei voi tapahtua, enkä uskoisi että tapahtui ellen olisi sitä omin
silmin nähnyt. Hän pyyhki parapetin puhtaaksi. Punainen ritari tuli kuin vyöry
ajaen miehiämme edelleen. Ne jotka vastustivat häntä kuolivat. Cantrialaiset
sotilaat saivat uutta rohkeutta ja liittyivät takaisin taisteluun. Heidän
reservinsä hyökkäsi mukaan taisteluun ja punainen ritari oli hirveä vihassaan.
Moorin sir Furien kävi häntä vastaan, mutta sai hetkessä surmansa. Hän oli
kuuluisa miekkamestari, mutta vailla mahdollisuuksia punaista ritaria vastaan.
Silloin miehemme pakenivat. Minun täytyi tulla kertomaan teille, kenraali.
Kaupungissa on jotakin voimakasta. En ole varma, mutta luulen...luulen, että se
oli..”. ”Pyhän Piirin ritari”, keskeytti sir Machsen lausuen sanat vakavasti
kuin niitä maistellen. Vihdoinkin kaikki valkeni hänelle. Kreivi Dunstan
nyökkäsi vaivalloisesti. ”Voitte viedä kreivin nyt pois”, totesi Machsen.
”Kiitän teitä, kreivi Dunstan”, hän lisäsi kun kreiviä jo kannettiin ulos.
”Pyhän Piirin ritari”,
huudahti kenraali Hestan kun haavoittunut kreivi oli kannettu ulos teltasta. ”Miksi
luulette niin, sir Machsen”? Ritari pani merkille, miten kenraali kaatoi
itselleen lisää viiniä. ”Se selittää kaiken”, totesi Machsen. ”Viimeinkin
ymmärrän kaiken.Hän paljasti kreivi Windrewin petoksen ja laati ensimmäisen ansan,
johon ratsumiehemme törmäsivät. Hän surmasi komentaja Wulhenin, löi sotilaamme
parapetilla ja kaatoi kaksintaistelussa sir Furienin. Hän on tehnyt tyhjäksi
kaikki suunnitelmamme ja muuttanut rauhallisen antautumassa olevan kaupungin
sitkeän vastarinnan pesäksi. Mikään ei ole hänelle mahdotonta! Se on HÄN”!
Kenraali Hestan katsoi ällistyneenä ritariin, jonka äänessä oli ensi kertaa
jännitystä. Myös komentaja Gashdul näytti hämmentyneeltä, mutta teltassa oleva
prikaatinkomentaja näytti kalpenevan hivenen. Hän oli palvellut pitkään
Perenniassa ja ymmärsi mistä oli kysymys. ”Gileas lah Durion”, sanoi Machsen ja
ritarin sanat olivat kiven kovia.
Prikaatinkomentaja nielaisi
äänekkäästi ja jopa Hestan oli pudottaa viinipikarinsa. ”Herra, ehkä tilanne ei
sentään ole niin paha”, prikaatinkomentaja hengähti. ”Ehkä se on vain yksi
ritareista. Sir Gileas ei ole ainoa jäljellä oleva”! Mutta Machsen pudisti
päätään. Hän oli varma! ”Ei, se on hän. Tunnen sen. Me olimme yhdessä
noviiseja. Tunnen hänet paremmin kuin juuri kukaan muu. Hän on täällä. Onni
seuraa häntä minne tahansa hän meneekin. Nyt on epätoivon aika”! Komentaja
Gashdul katsoi ällistyneenä Machseniin, ”Mitä hän voi tehdä”, komentaja
ihmetteli. ”Yksi mies, vaikka kuinka kyvykäs. Mitä hän mahtaa meille? Mitä hän
voi tehdä”? Mutta Machsen pudisti päätään. ”Te ette ymmärrä. Se ei ole vain
yksi mies. Se on Gileas lah Durion. Mitä hän mahtaa? Kysytkö sitä sen jälkeen
kun olet nähnyt sotilaasi täydessä paossa taisteltuaan käytännössä miliisejä
vastaan? Milloin viimeksi on Cardolin joukot ajettu pakoon? En edes muista
milloin viimeksi. Hän aikoo tappaa meidät! Ja jos hän jotakin aikoo, sen hän
myöskin tekee”! Machsen nousi seisomaan ja käveli teltan ovelle. ”Mihin
menette”, kysyi komentaja Gashdul hämmästyneenä. ”Minun täytyy miettiä”, vastasi
Machsen. ”Miettiä mitä teemme asialle”!
Lukuisat ajatukset pyörivät
sir Machsenin päässä kun hän käveli yksinään leirin laidoilla. Hän ajatteli
entistä toveriaan vain puolenkilometrin päässä. Tämän jäätävänkylmät silmät ja paheksuva
katse oli ehkä juuri nytkin kääntyneenä Cardolin joukkojen leiriin. Mitä teki
sir Gileas nyt Pordolissa? Machsen ei tiennyt. Oliko tämä ehkä viimein luopunut
pakenemisesta ja lähtenyt taistelemaan Cardolia vastaan? Ei, siihen Machsen ei
voinut uskoa. Vuosikausia sir Gileas oli vain paennut. Jos hän olisi päättänyt
johtaa vastaiskua Cardolin voimia vastaan, ei hän olisi nyt Pordolissa vaan
Cantrian päävoimien mukana. Siellä hän voisi saada jotakin aikaan. Ei, sir
Gileas oli paikalla sattumalta, tajusi Machsen. Mitä hän siis aikoi? Kokenut
ritari tajusi sen heti. Gileas aikoi lyödä Hestanin ratsuväen ja johtaa sitten
Pordolin asukkaat turvaan länteen. Mutta Machsen ei voinut alkaa edes
arvailemaan mitä Gileas tekisi seuraavaksi. Gileas oli aina arvaamaton, tai
pikemminkin hänen ajatuksensa toimivat erilailla kuin muiden. Hän voisi tehdä
mitä vain! Hän pystyi mihin vain! Miten sir Machsen estäisi sen? Machsen käveli
vielä puolentunnin ajan, mutta kun hän viimein kääntyi palaamaan kohti
komentotelttaa, oli hänen ilmeensä tyytyväinen. Oli yksi asia mikä voittaisi
sir Gileasin taidon ja onnen. Se asia oli ihmisten petollisuus. Hän tekisi
heille tarjouksen josta ei voinut kieltäytyä! Mitä siitä, että kenraali Hestan
halusi kaupungin ja sen asukkaat saaliikseen. Ainahan Hestan voisi pettää
lupauksensa myöhemmin. Cardolin armeija ei ollut kuuluisa lupauksien
pitämisestä! Panoksen Pordolin kaupungin piirityksessä olivat juuri nousseet
valtavasti. Sir Gileasin nappaaminen oli tärkeämpää kuin mikään muu!
PETETTY
RITARI
Sir Gileas nukkui kevyttä
unta muurille vievän portaikon juurella. Hän kuuli raskaat askeleet uneensa ja
avasi silmänsä. Kolme sotilasta käveli kohti portaita rauhallisen näköisinä.
Kaikki oli hyvin. Gileas sulki taas silmänsä ja oli juuri vaipumassa uneen, kun
sotilaat heittäytyivät hänen kimppuunsa. Voimakas isku osui ritaria leukaan,
mutta hän ei menettänyt tajuntaansa. Gileas kierähti syrjään vieden yhden
miehen mukanaan ja potkaisi toista. Kolmas heittäytyi hänen päälleen. Gileas
heitti miehen päältään, kun hän tunsi kaksi keihäänkärkeä vatsaansa vasten.
Useita sotilaita seisoi hänen ympärillään keltaisissa Cantrian univormuissaan.
He olivat majuri Landenin vakinaisia sotilaita. Muutamalla oli jännitetty jousi
ja nuolet osoittivat Gileasiin. Hetken Gileas vain seisoi paikoillaan kun raivo
yritti saada hänessä vallan. Ritari alkoi jo aavistella mitä oli tapahtunut.
Hän harkitsi heittäytyä sivuun, kaapata miekka ja taistella loppuun asti. Mutta
miehiä oli liikaa. Hän kohotti kätensä ja antoi sitoa ne selkänsä taakse.
Gileas näki hänet yllättäneiden miesten kasvot. Osa näytti armottomilta ja
vihaisilta. Mutta joidenkin silmissä näkyi häpeää ja pelkoa. Sitten majuri
Ashder astui esiin sotilaiden keskeltä. Hän näytti pelokkaalta, mutta yritti
kätkeä sen.
”Hienoa työtä miehet”, majuri
totesi. He olivat vanginneet pelätyn ritarin. Hetken majuri tunsi riemua, mutta
näki sitten Gileasin pettyneet surulliset silmät ja tajusi mitä he olivat
tehneet. He olivat vanginneet miehen, joka oli pelastanut heidät vihollisen
kynsistä. Ilman sir Gileasia he olisivat kaikki nyt kuolleita. Siitä Ashder oli
varma. Mutta oma selviytyminen oli tärkeintä kaikille, eikö niin? ”Olen
pahoillani, ritari”, majuri totesi viimein. ”Mutta emme voineet muutakaan.
Saimme hyvän tarjouksen. Emme voineet kieltäytyä. He tarjosivat meille vapauden
sinua vastaan. Miten olisimme voineet kieltäytyä”? Gileas ei vastannut vaan
käänsi katseensa pois. Hän tunsi yhtäaikaa halveksuntaa pelkureita kohtaan,
pettymystä ihmisten petollisuudesta, joka jälleen kerran oli tapahtunut, ja
surua koska oli antanut yllättää itsensä. Jos hän selviäisi tästä, ei sir
Gileas enää ikinä pysähtyisi auttamaan ketään muuta. Miten hän voisi luottaa
enää kehenkään? ”Viekää minut vihollisen leiriin”, totesi Gileas halveksivalla
äänellä. Mutta Ashder pudisti päätään. ”Sovimme luovutuksen vasta huomenna
aamulla. Sinä pysyt täällä siihen asti. Viekää hänet tornin juurelle ja sitokaa
siellä olevaan paaluun”. Kaksi sotilasta tarttui Gileasiin, mutta tämä käänsi
vielä katseensa majuriin. ”Kuka teki teille tarjouksen”, hän kysyi. ”Kerro
minulle, Ashder. Olet minulle sen velkaa”! Majuri Ashder nyökkäsi. ”Pitkä
leveäharteinen kaartilainen. Hänen nimensä oli Machsen”!
Joitakin minuutteja myöhemmin
Gileas oli käsistään sidottuna paaluun. Majuri Ashder katsoi häntä hetken ja
näytti melkein epäröivän. Mutta sitten vanha sotilas kovetti mielensä ja
kääntyi poistuakseen. Juuri silloin yksinäinen hahmo astui tornista pihamaalle.
”Mitä täällä tapahtuu”, kysyi delaatti Wendsen ällistyneenä. Hän näki paaluun sidotun
sir Gileasin, jonka aseet oli heitetty vähän matkan päähän muurin seinustalle.
Kukaan ei halunnut koskea niihin. Jos Wendsen olisi sillä hetkellä nähnyt
Gileasin silmät, olisi hän nähnyt niissä helpotuksen. Sillä nuoren delaatin
sanat olivat heti kertoneet ritarille, ettei tämä ollut petoksessa mukana.
Wendsen kuolisi, mutta ainakin hän kuolisi omatunto puhtaana. Delaatti tajusi
mitä oli tekeillä jo ennen kuin kukaan ehti vastaamaan. ”Ei, hyvät herrat”, hän
huudahti. ”Mitä te oikein ajattelette? Kerran murhasitte syyttömän ritarin.
Toistaisitteko te tekonne nyt? Eikö mikään häpeä ole tälle kaupungille
kylliksi”? Majuri Ashder pudisti päätään. ”Meillä ei ole valinnanvaraa”, hän
sanoi. ”Se on ainoa tapa selvitä tästä hengissä. Aiemmin meillä ei ollut muuta
keinoa kuin taistella. Mutta olisimme hulluja, jos emme tarttuisi tähän, kun se
meille tarjottiin”. Wendsen astui lähemmäksi ja hänen kätensä putosi miekan
kahvalle. ”Majuri, vapauttakaa sir Gileas välittömästi. Tämä on käsky. Minä
kiellän tämän häpeän toteuttamisen”! Ashder astui kahden sotilaansa taakse
nähdessään Wendsenin paljastavan miekkansa. Sotilaat eivät liikahtaneetkaan.
Delaatti Wendsen lähti
etenemään kohti sidottua Gileasia. Juuri silloin majuri Landen astui tornin
sisälle nousevasta portaikosta nuoren upseerin taakse. Majurin ilme oli
surullinen mutta päättäväinen. Hän oli selviytyjä. Mitä tahansa selviytymisen
puolesta, takoi majurin mielessä. Hänen kädessään oli säihkyvä pitkä miekka.
”En voi antaa sinun tehdä sitä”, sanoi majuri hiljaa ja iski miekan Wendsenin
selkään. Se läpäisi nuoren upseerin, joka astui askeleen eteenpäin tuijottaen
hämmästyneenä hänet lävistänyttä miekkaa. Wendsen pudotti oman miekkansa ja
tunsi jalkojensa antavan periksi. Lyhyeksi hetkeksi hänen silmänsä kohtasivat
sir Gileasin silmät ja ensikertaa Wendsen näki niissä myötätuntoa. ”Mene
rauhassa”, sanoi Gileas hiljaa niin ettei kukaan kuullut ja lähetti rukouksen
ritareiden suojelijalle, Gwardurille. Pitäköön tämä huolta nuoresta
Wendsenistä. Delaatista olisi tullut hieno ritari. Wendsen tuijotti edellään
hämmästyneenä miekkaa joka oli ottanut hänen elämänsä. ”Se”, hän sai sanotuksi
vilkaisten hämmästyneenä majuri Landeniin. ”Se on Moorin ritarin miekka”, hän
hengähti ja kaatui kuolleena maahan. Majuri Landen astui kauhistuneena
taaksepäin tajutessaan Moorin ritarin portilla esittämän uhkauksen toteutuneen.
Gileas heräsi säpsähtäen. Hän
oli nähnyt unta kuvankauniista kultatukkaisesta naisesta, joka istui
valtaistuimella valtavan korkean vuoren laella ja katseli sieltä koko maailmaa.
Nainen ei sanonut mitään, vaan katseli vain Gileasia hymyillen rakastavasti ja
rohkaisevasti. Mutta jokin ääni oli herättänyt ritarin. Hän olisi halunnut mietiskellä
hyvän aikaa näkemänsä unen merkitystä. Ritari ei ollut nähnyt mitään vastaavaa
koskaan aiemmin. Mutta nyt ei ollut aikaa. Jotakin oli tapahtumassa. Oli sen
aika!
Gileasin katse osui heti
maassa makaavaan vartijaan. Ääni johon hän oli herännyt oli kaatuvan sotilaan
aiheuttama. Sotilaan takana seisoi nainen paksu puukapula kädessään Se oli
majatalonpitäjä, Celena. Nainen näytti epäröivän. ”Ota sotilaalta veitsi ja
katkaise köydet”, kuiskasi Gileas peläten tornissa ja parapetilla valvovien
sotilaiden kuulevan. Celena tutki hetken tajutonta sotilasta ja löysi sitten
veitsen tämän vyöltä. Hän lähestyi nopeasti ritaria ja leikkasi tätä sitovat
köydet poikki. Gileas liikkui samantien kuin leopardi. Hän oli hetkessä muurin
vierellä lojuvien aseidensa luona ja kun Celena ehti kääntyä oli ritarin
kädessä jo jännitetty jousi. Rauhallisesti Gileas etsi maaleja, mutta kukaan ei
ollut nähnyt tapahtunutta. ”Kiitos”, hän sanoi katsoen Celenaan. ”En voinut
enää moisen häpeän kanssa”, nainen vastasi surullisesti. ”Minä otin osaa sen
ritarin lynkkaamiseen”, hän jatkoi. ”En ole ikinä voinut unohtaa sitä, enkä
antaa itselleni anteeksi. Mene siis rauhassa, sir Gileas”. Mutta Gileas tarttui
naista olkapäästä. ”Ei, Celena rouva. Mene hakemaan tyttäresi. Te ette voi
jäädä tänne”!
”Kukaan ei tiedä että minä
vapautin sinut”, sanoi Celena. ”Voimme yhä elää rauhassa täällä”. Ritari
pudisti päätään. ”Kukaan ei elä täällä huomisaamun jälkeen”, hän sanoi. ”Ei nyt
kun heillä ei ole Pyhän Piirin ritaria kaupattavaksi, eikä vaikka heillä
sellainen olisikin. Sotaruhtinas Narthseg ei anna armoa. Hän aloittaa aina
kampanjansa valtavilla teurastuksilla pelottaakseen muut luopumaan
vastarinnasta. Hän ei tule säästämään ketään täällä. Jos haluat tyttäresi
elävän, tapaatte minut kymmenen minuutin kuluttua majatalosi takapihalla”.
Celena nyökkäsi ja poistui juosten.
Gileas seisoi hiljaa
varjoissa. Hän kuuli askeleiden lähestyvän ja tiesi päättäväisistä harppovista
äänistä kuka kadulla käveli. Mies oli yksin. Hyytävä hymy levisi jälleen
ritarin kasvoille. Tämä oli henkilokohtaista. Hän astui kadulle suoraan
eteenpäin harppovan miehen eteen. Majuri Landenin kasvoille levisi hämmästynyt
ilme. Ennen kuin hän ehti huutaa sir Gileasin miekka viuhui ja majuri kaatui
katuun. Gileas puhdisti miekkansa upseerin keltaiseen univormuun ja lähti
sitten juoksemaan kohti majataloa. Ologin Wendsen oli kostettu!
Hieman myöhemmin sir Gileas
nousi loivaa kukkulanrinnettä kohti pohjoista. Hänen takanaan Cardolin
ratsuväen leirinuotiot valaisivat muuten pimeää yötä. Celena rouva tyttärineen
seurasi ritaria selässään reppu, johon hän oli hätäisesti laittanut
arvokkaimman omaisuutensa. Rinteen yläpäässä Gileas kääntyi katsomaan taakseen.
Alhaalla tasangolla näkyi nuotioiden leimua vasten Pordolin kaupungin tumma
silhuetti. Gileas tulisi aina muistamaan kaupungin. Hyvä mies oli kuollut siellä.
Wendsenistä olisi voinut tulla jotakin suurta jonakin päivänä. Myös monia
huonompia miehiä oli saanut siellä surmansa ja lisää tulisi kuolemaan pian.
Gileas soi myös hetken hevoselleen, joka oli seurannut häntä uskollisesti jo
kahdenvuoden ajan. Se oli ollut hyvä toveri, mutta täytyi jättää kaupunkiin.
Ritarin kasvot vääntyivät vihasta hänen ajatellessaan petosta, jonka kohteeksi
oli joutunut. Kuinka hän voisi enää koskaan luottaa toisiin ihmisiin? Näiden
typeryydellä ja petollisuudella ei ollut rajaa. Siinä seistessään Gileasin
ajatukset palasivat edelliseen petokseen, jonka kohteeksi koko ritarikunta oli
joutunut. Niiden päivien tapahtumat pyörivät hänen mielessään yhä uudelleen ja
uudelleen. Niistä ei voinut päästä eroon.