EPILOGI

He astuivat sisään majataloon. Ilta näytti vilkkaalta ja monet vieraista olivat humalassa. Kolmesta tulijasta jokainen oli kääriytynyt lämpimään kaapuun. Miehet olivat voimakkaan näköisiä, ja heillä oli pitkät hiukset. Kaikki kolme hakivat oluet ja istuutuivat viimeiseen vapaaseen pöytään. He torjuivat kohteliaasti muiden vieraiden yritykset tehdä tuttavuutta. Yksi vieraista kuitenkin tuijotti heitä pitkään ja nousi sitten seisomaan. Mies oli suurikokoinen ja ilkeän näköinen. Hän käveli suoraan kolmen vieraan miehen eteen ja riuhtaisi lähimmän kaapua. Se lennähti sivuun paljastaen alta kirkkaanpunaisen vaelluspuvun ja pitkässä huotrassa lepäävän miekan. Miehen puvun rintaan oli ommeltu pienistä kultaisista tähdistä piiri. ”Ritareita”, huusi isokokoinen mies raivoissaan ja paljasti oman miekkansa. Hän yritti iskeä mutta punakaapuinen mies ponnahti ketterästi pystyyn ja upotti oman miekkansa hyökkääjän vatsaan. Tämä kaatui lattialle. Hetken aikaa kaikki oli hiljaista. Kaikki silmäparit majatalossa olivat nauliutuneet kolmeen kaapuihin kääriytyneeseen mieheen, jotka seisoivat nyt miekat käsissään. Sitten he lähtivät kävelemään kohti ulko-ovea. Se mursi taian. ”Napataan ne”, joku huusi. Kaikki ryntäsivät kohti kolmikkoa. Yksi miehistä asettui kuitenkin ulko-oven eteen miekka kädessään ja torjui miesten hyökkäykset. Kolme hyökkääjää kaatui maahan maistettuaan ritarin miekkaa. Se jälkeen muut pysyivät etäämpänä. Häntä heiteltiin tuopeilla ja jopa penkeillä, mutta mies piti asemansa.

Sillä aikaa kaksi muuta oli juossut ulos ja viheltänyt kovaa. Kolmen hevosen nähtiin tulevan laukkaa kulman takaa, mutta samalla ovea puolustanut pakotettiin ulos ovesta. Kaksi muuta pääsi hevosten selkään, kun ympäröivistä taloista alkoi tulvia ihmisiä. Hälytys levisi. ”Ritareita. Tappakaa”, huusivat useat äänet. Kadulla oli nyt satoja ihmisiä jotka heittelivät kiviä. Joillakin oli miekat tai keihäät. Viimeiseksi jäänyt ritari juoksi kohti hevosia pitäen samalla kansanjoukkoa loitolla. Kaksi miekkamiestä lisää kaatui maahan. Sitten ratsastajat lähtivät häntä kohti huutaen jotakin. Tiivis ihmisjoukko erotti heidät toveristaan, joka lähti urheasti raivaamaan tietään läpi. Hetken näytti siltä kuin hän onnistuisi, mutta sitten se tapahtui. Ritari liikkui nopeasti pitäen aloitteen käsissään iskemällä epäröimättä kaikkia jotka tulivat hänen eteensä. Hän näki hahmon edessään ja miekka viuhui. Viime hetkellä hän pysäytti iskun tunnistaen edessään olleen naiseksi. Naisen käsissä oli pitkä seiväs. Silmänräpäyksen ajan he tuijottivat toisiaan, ritari kalpeana ja nainen äkkiä hymyillen. Hän iski ritaria vatsaan seipäällä ja tämä kaatui katuun. Hetken aikaa kaksi ratsujen selässä olevaa miestä näkivät vielä toverinsa. He käänsivät hevoset ja aikoivat hyökätä, mutta silloin maahan kaatunut riistäytyi hetkeksi irti kimppuunsa käyneiden ihmisten otteesta. ”Ratsastakaa”, hän huusi. Hetken ratsastajat vain tuijottivat häntä, sitten he käänsivät hevosensa ja pakenivat alati kasvavaa kansanjoukkoa. Takana ihmiset repivät jälkeen jääneen ritarin palasiksi.

HARMAA RATSASTAJA

Yksinäinen mies istui suuren ruskean hevosen selässä ja katseli kukkulalta alas kaupunkiin. Hän oli kääriytynyt harmaaseen kaapuun ja huppu peitti pään. Miehen selässä oli jousi ja viini täynnä nuolia. Hänen kirkkaat siniset silmänsä tuikkivat hupun alta. Jos joku olisi nähnyt hupun alle, olisi hän nähnyt väsyneen ilmeen. Vuosien rasitukset kuvastuivat miehen kasvoilta. Silti hänen kasvonsa olivat yhä komeat ja virheettömät. Kaupunki ei ollut suuri, mutta se oli tärkeä rajakaupunki. Suuri osa Cantrian ja Perennian välisestä kaupasta kulki Pordolin kaupungin kautta. Siksi kaupunki oli kuuluisa vauraudestaan. Oli varhainen aamu ja ratsastaja saattoi nähdä kaupungin porttien olevan jo auki. Liikennettä ei kuitenkaan ollut näkyvissä. Se ei ollut mikään ihme, kun poliittinen tilanne oli mikä oli. Pordol oli rajakaupungi ja vain joitakin kilometrejä siitä itään oli Perennian raja. Rajan toisella puolella olivat Perennian miehittäneet Cardolin armeijan hirvittävät laumat. Vahva muuri kiersi kaupungin ympäri suoden sille suojan. Portin pielessä kohosi korkea torni. Kaupungin keskellä, torin vieressä, mies saattoi nähdä palatsin jossa kaupungin herra eli. Se oli rakennettu valkoisesta marmorista ja kertoi kaupungin vauraudesta. Mies hymähti hiljaa, katkerasti, miettien miten kaupunki nukkui rauhallista unta tietämättä tulevasta myrskystä. Mutta hän saattoi nähdä sen jo kurottavan kohti Pordolia. Mustat sormet olivat jo ojentuneet. Jos joku olisi voinut nähdä miehen kasvot, niillä olisi kuvastunut omituinen tyytyväisyyden ja surun sekainen ilme hänen tuijottaessaan alas kaupunkiin. Niin, jos joku kaupunki ansaitsi tulevan kohtalonsa, se oli Pordol. Joskus kauan sitten hän olisi välittänyt vieläkin kaupungin kohtalosta, kaikesta huolimatta, mutta välittämisen ajat olivat kaukana takana.

Huokaisten mies ohjasi hevosensa alas rinnettä. Hänen nimensä oli Gileas. Kaikista mahdollisista paikoista hän olisi vähiten halunnut olla Pordolissa. Koskaan ei Gileas ollut kuvitellut ratsastavansa tämän kaupungin portista sisään. Ei koskaan! Mutta hän tarvitsi tarvikkeita selvitäkseen yli kaupungin eteläpuolella kohoavien vuorten. Sillä vihaa suurempi oli Gileasin halu selviytyä. Ei, ei halu vaan tarve. Halu oli kadonnut jo kauan sitten murhamiesten ja palkkionmetsästäjien armeijoiden myötä. Hänen täytyi selviytyä! Jos se merkitsi ratsastamista läpi Pordolin vihatun portin, niin olkoon ! Vain viikkoa aiemmin Gileas oli eronnut nuoresta Fennianista. He olivat kuulleet sir Gainorin kutsun ja Fennian oli päättänyt lähteä tämän määräämään tapaamiseen. Gileas tiesi kyllä mistä oli kyse. Jostakin sankarillisesta tehtävästä, johon Gainor aikoi ryhtyä pelastaakseen maailman. Mitä tahansa se oli, Gileas ei halunnut olla asian kanssa missään tekemisissä. Hän ei tiennyt paljonko nykyinen tilanne oli sir Gainorin syytä ja kuinka paljon hänen omaansa, mutta Gileas ei ollut ikinä luottanut Gainoriin. Tämän hän oli sanonut myös Fennianille, mutta tämä oli mennyt silti. Oli parempi toimia kuin vain odottaa ja kuolla yksitellen, oli Fennian sanonut. Mutta voitosta ei voinut olla enää toiveita. Ei nyt, kun Perennia oli kukistunut kuin korttitalo ja monet ihmisestä liittyen mustaan mahtiin. Cantria kaatuisi ääneti, pitämättä suurta meteliä itsestään. Miten silloin voisivat Coralan ritarit ja Lin Mithlenin kauppiasneuvostot pitää puoliaan? Eivät mitenkään! Kaikkialla Gileas näki vain epätoivoa ja kuolemaa. Miten voisi sir Gainor korjata asian? Gileasilla ei ollut enää uskoa jäljellä. Mitä tahansa Gainor aikoi, se tulisi hyödyttämään erityisesti Gainoria ja johdattaisi kaikki häntä seuraavat tuhoon.

Gileas näki nyt portin edessään. Pordolin portti! Hän kuuli vieläkin mielessään Fennianin tarinan siitä mitä oli tapahtunut. He olivat repineet sir Clasenin palasiksi. Urhean Clasenin, joka oli paras heistä kaikista. Clasenin joka ei ollut ikinä tehnyt pahaa kenellekään! Gileas oli usein nähnyt siitä painajaisia. Painajaisia joissa Clasen huusi häntä apuun. Ja missä oli ollut mahtava sir Gileas silloin? Ei ainakaan auttamassa. Tuona päivänä olivat uskon rippeetkin kadonneet Gileasin mielestä. Gileas näki jälleen sir Clasenin kuvan edessään, sellaisena kuin hän nuoren ritarin muisti. Pitkät vaaleat hiukset hulmuten tuulessa, kun he olivat ratsastaneet Dag-Ladin linnoitukseen nomadien laumoja pysäyttämään. Clasen oli ollut täynnä nuorta intoa ja uskoa tulevaan. ”Olen pahoillani, ystävä”, Gileas sanoi surumielisesti. ”En ollut kyllin vahva estämään sitä. Minä petin teidät kaikki”. Mielessään Gileas näki aina Clasenin kasvoilla syyttävän ilmeen ja niin oli nytkin. Clasen oli nyt kuollut. Gileas ajatteli Fennianin vastanneen juuri siksi sir Gainorin kutsuun. Hän oli jo kerran hylännyt toverin hädän hetkellä, eikä halunnut tehdä sitä uudelleen. Gileas kohautti olkapäitään. Kaupungin puolustuslaitteet kiinnittivät nyt hänen huomionsa. Hän näki, että sekä muuri että torni olivat rapistuneet. Linnoituslaitteita oli laiminlyöty pitkän rauhanjakson aikana. Tilanteen huononnuttua mitään ei oltu tehty pelosta, että se tulkittaisiin naapurissa vihamielisenä eleenä. Cantrian valtakunta oli mennyt sänkyyn pedon kanssa, toivoen siten pelastavansa itsensä. Nyt peto aikoi syödä sen kitaansa.

Kaksi vartiomiestä seisoi portilla ja päästi mitään kysymättä Gileasin sisään. Portin sisäpuolella oli lisää sotilaita. Gileas katseli heitä uteliaina. Sotilaat olivat kaikki nuoria Cantrian värvättyjä. Vain aliupseerit näyttivät kokeneilta. Viikon päästä he olisivat kaikki kuolleita, ajatteli Gileas. Hän kohautti olkapäitään. Se ei kuulunut hänelle. Nuori luutnantti seisoi kadun varrella ja katseli tulijaa kiinnostuneena. ”Mitä uutta idästä”, upseeri kysyi? ”Teillä on ongelmia tulossa siltä suunnalta”, vastasi Gileas pysähtyen upseerin kohdalle. Hän katsoi tarkkaan, mutta ei nähnyt pahuutta tämän silmissä. ”Viittaat uutisiin, että Perennian puolelle rajaa on keskitetty joukkoja”, totesi upseeri. ”Siitä ei kannata olla huolissaan. Olemme lähettäneet neuvottelijoita ja koko kiista on sovittu Perennian hallitsijan edustajien kanssa. Joukkojen keskitykset olivat vain tapa saada huomiomme”. Gileas katsoi hetken upseeriin, miettien halusiko auttaa tätä. Vain muutama kuukausi aiemmin Cantrian sotilaat olivat vanginneet yhden ritarin ja luovuttaneet hänet Perenniaan. Gileas oli tässä maassa yhä etsintäkuulutettu. Cantria oli vihollinen. Mutta silti! ”Asia ei oikeastaan minulle kuulu”, totesi Gileas rauhallisella kirkkaalla äänellään, ”mutta haluat ehkä lähettää partion rajalle katsomaan, että kaikki on todellakin rauhallista. Tosin he eivät tule pääsemään rajalle asti”. ”Miksi niin”, kysyi upseeri varuillaan. ”Koska, hyvä herra, he tulevat ennen sitä törmäämään siihen Cardolin ratsuväkidivisioonaan, joka on ylittänyt rajan, vallannut raja-asemanne ja katkaissut Pordolin yhteydet Cantriaan”. Upseerin suu aukeni. ”Me olemme juuri kuulleet että kaikki on rauhallista”, hän sai sanottua yrittäen kuulostaa varmalta. Mutta epäilys oli hiipinyt miehen mieleen. Hänen edessään suuren ratsun selässä istuva harmaakaapuinen hahmo uhkui varmuutta. ”Minä tulen juuri siltä suunnalta”, vastasi Gileas. ”Mutta jos kerran kaikki on rauhallista niin teillä ei ole mitään hätää”, hän lisäsi. Jossakin kaapunsa alla sir Gileas hymyili hyytävän katkeraa hymyä. Mitä hyötyä oli ikinä auttaa ketään? Ihmiset olivat kiittämättömiä. Kuolema olisi heidän palkkansa epäuskostaan. Kohauttaen olkapäitään Gileas kannusti hevostaan ja jätti sotilaat taakseen.

Kolmea tuntia myöhemmin Gileas käveli kaupungin pääkatua kohti majataloa. Hän ehtisi hyvin syödä jotakin ennen pikaista poistumistaan. Ritari oli jo lastannut hevosensa selkään tarvitsemansa tarvikkeet. Vuorten ylittäminen ei huolestuttanut häntä, mutta oli silti parasta olla varautunut kaikkeen. Gileas ei todellakaan halunnut tehdä lähempää tuttavuutta Cardolin ratsuväen kanssa. Kävellessään kaupungin kaduilla oli ritari pistänyt merkille, että ihmiset näyttivät huolestuneilta ja jopa pelokkailta. Huolimatta hyvistä uutisista neuvotteluja koskien, kukaan ei voinut olla täysin varma Perennian ja Cardolin mustan valtakunnan aikeista. Cantria oli pieni ja heikko maa. Sen ihmiset pelkäsivät hyvästä syystä. Siellä täällä väkeä oli kerääntynyt pieniksi pelokkaiksi ryhmiksi keskustellen uutisista. Usein kuului keskustelun lomassa kreivi Windrewin nimi. Mietteissään Gileas meni sisään majataloon ja tilasi ruokaa.

Majatalon pitäjä oli kaunis noin 30 vuotias nainen. Hän näytti iloiselta ja katseli rakastavasti nuorta tytärtään, joka leikki majatalon portailla. ”Te ette näytä huolestuneelta uutisista, rouva”, totesi Gileas istuutuen läheiseen pöytään syömään. Nainen kääntyi katsomaan häneen. ”Kaikki ovat niin huolissaan”, naurahti nainen. ”Mutta rajamaiden ruhtinas, kreivi Windrew, on henkilökohtaisesti neuvotellut uuden rajasopimuksen Perennian edustajien kanssa. Hyökkäyksen uhkaa ei enää ole. Kreivi joutui kuulemma antamaan periksi kaikkiin Perennian ja Cardolin vaatimuksiin, mutta ainakin hän sai rauhan varmistetuksi”. Viereisessä pöydässä istuva vanha mies kääntyi katsomaan heihin. ”Mitä vaihtoehtoja kreivillä oli”, hän totesi. ”Cardolin mahtia vastaan ei kukaan voi käydä. Nyt saamme elää rauhassa”. ”Niin”, vastasi Gileas. ”Uutiset ovat todellakin Cantrian kannalta hyviä, jos tämä pitää paikkansa”. Hän tunsi jotakin mielessään sanoessaan sen. Ritari ei saanut otetta mieleensä nousevasta aavistuksesta, mutta se oli siellä silti. Ennen vanhaan tämä olisi vaivannut häntä, mutta ei enää. Mitä hän välitti Cantriasta? Sir Gileas livahtaisi pimeän tultua kaupungista ja aamun koittaessa hän olisi jo syvällä vuorilla. Mitä hän välitti tästä nuoresta naisesta, joka tarjoili hyvää lihakeittoa? Ei mitään!

”Te ette vaikuta vakuuttuneelta”, totesi nainen katsoen Gileasiin. ”En olekaan”, vastasi Gileas välinpitämättömästi. Hän oli vain halunnut kuulla kuka kreivi Windrew oli. Yksi selviytymisen suurista salaisuuksista oli aina hankkia kaikki tieto mitä saattoi saada. Koskaan ei tiennyt koska se tulisi tarpeeseen. Hän käänsi selkänsä naisen kysyvälle äkkiä huolestuneelle katseelle. Ulkona itäinen taivas tummeni. Myrsky oli nousemassa! Ja millainen myrsky se olisikaan. Kadulla saappaat kopisivat katuun ja kymmenen Cantrian vakinaista sotilasta keltaisissa univormuissaan marssi majatalon eteen. Sotilaiden käsissä välkehtivät keihäät ja kilvet. Gileas ei erottanut heidän kasvojaan kypärien alta, mutta saattoi aavistaa miesten helpottuneet ilmeet. Kuinka turhaa olikaan heidän uusi toivonsa, sillä myrsky oli jo tulossa. Pitkä laiha upseeri kelta-punaisessa univormussa erkani joukosta ja lähti kävelemään kohti majatalon ovea. Hänellä oli vakinaisten sotilaiden tapaan lyhyet hiukset ja kasvoilla jäykkä torjuva ilme. Silmissä loisti kuitenkin terävä äly. Upseerin vyöllä oli lyhyt pistomiekka.

Upseeri astui sisään majataloon ja haravoi tarkalla katseellaan väentupaa. ”Iltaa majuri Landen”, tervehti nainen kohteliaasti. ”Celena rouva”, vastasi majuri kumartaen jäykästi. Sitten upseerin katse kääntyi Gileasiin, joka istui yhä pöydässään keskittyen syömiseen. Upseeri käveli pöydän viereen ja istuutui vastapäätä Gileasia. ”Saanko häiritä teitä hetken, herra”, hän kysyi kohteliaasti. Gileas oli vaiti jatkaen syömistä. Upseerin kasvoille ilmestyi närkästynyt ilme, mutta hän hillitsi tunteensa. Siinä oli mies, joka oli tottunut saamaan haluamansa. Mutta nyt hänen ylpeillä kasvoillaan oli näkyvissä myös syvä huoli. Gileas tajusi upseerin aavistavan, että jotakin oli pielessä. Pahasti pielessä! ”Häiritsitte jo”, sanoi Gileas hetken kuluttua välinpitämättömästi. Upseeri oli jo käytännössä kuollut. Hän ei vain tiennyt sitä vielä. Sotaruhtinas Narthsegin laumat olivat jo ylittäneet rajan. Kukaan kaupungissa ei pääsisi pakoon!

”Kerroitte luutnantilleni Cardolin ratsuväen ylittäneen rajan”, totesi majuri viimein. Gileas pani merkille, miten Celena jähmettyi paikoilleen sen kuullessaan. Gileas kohotti hupun varjostamat kasvonsa majuria kohti, katsoen tätä ensi kertaa tarkasti. ”Niin kerroin. Mutta te olette onnekkaita, sillä luutnanttinne tiesi minun tietoni vääriksi”. Gileasin ääni oli lähes huvittunut. ”Mihin tietonne perustuvat”, kysyi majuri Landen kireästi. Gileas kohautti olkapäitään. ”Tulin juuri rajan yli Perenniasta. 3.Cardolin Vakinainen Ratsuväkidivisioona on ylittänyt rajan. He ovat miehittäneet raja-asemanne ja katkaisseet jo tien, joka vie laakson poikki Cantriaan. Yhteytenne ovat poikki”. Gileas vilkaisi Celenaan, joka oli kalvennut ja lopettanut työnteon. ”Mutta”, aloitti Landen. ”Varmasti me tietäisimme, jos näin olisi käynyt. Tietonne täytyy olla väärä”! Gileas ei vastannut vaan jatkoi syömistä. Mitä häntä liikutti, uskoiko majuri häntä vai ei. Mies oli hyvinkin saattanut osallistua sir Clasenin surmaamiseen. Luultavasti hän ansaitsisi kuolemansa! Ja vaikka ei ansaitsisikaan, aika jolloin Gileas pelasti valtakuntia oli kaukana takana. Se oli ollut toinen maailma. Nyt oli nyt ja Pyhän Piirin ritarien aika oli ohi.

”Te ette ymmärrä”, sanoi majuri Landen hitaasti, kuin harkiten sanojaan tarkkaan. ”Rajamaiden herra, kreivi Windrew, neuvotteli itse Cardolin edustajan kanssa uuden rajasopimuksen. He ovat luvanneet olla hyökkäämättä yli rajan. He eivät ole voineet ylittää rajaa, sillä kreivi saapui vasta tänä aamuna itse Perennian rajalta. Siellä ei siis voinut olla mitään pielessä”! Mutta Landen ei näyttänyt yhtään varmalta sanoessaan sen. Gileas näki jälleen mielessään etenevät ratsuväkiosastot, joista osa oli vasta purkanut leiriään kun ritari oli livahtanut heidän ohitseen. Silloin oli ollut aikainen aamu. Hän oli joutunut kiertämään kaukaa metsien kautta, sillä kukaan ei voinut kulkea nyt Pordolia ympäröivillä teillä ilman Cardolin ratsuväen lupaa. Rajan pinnassa sen molemmin puolin oli leiriytyneenä voimakas armeija, jota sotaruhtinas Narthseg komensi. Hänen shakaali-tunnuksensa oli leirin yllä. Gileas katsoi majuriin ja tunsi ensi kertaa hivenen myötätuntoa. Upseeri ei ollut ainoastaan kuollut, vaan myös petetty!

”Kukaan ei pysty liikkumaan laaksossa ilman Cardolin ratsuväen lupaa”, totesi Gileas painokkaasti. ”Montako matkaajaa on tänään saapunut lännestä? Kuinka monta karavaania”. Landenin ilmeestä Gileas tiesi, ettei yhtään. ”Tie on poikki, majuri. Jos teidän kreivinne tuli sitä myöten, sen pitäisi saada teidät ajattelemaan”! Majuri ajatteli jo, mutta hänen ilmeensä oli yhä epäröivä. ”En voi uskoa sitä”, vastasi Landen. ”Kreivi Windrew on valtakunnan ylhäisimpiä aatelisia. Hän on epäilyksien yläpuolella”. Gileas pudisti päätään. ”Kuninkaallinen prinssi petti Perennian valtakunnan ja koko perheensä. Hänkin oli yläpuolella epäilyksien”. Landen pudisti päätään, yhä epäuskoisena. ”Jos voisin olla varma”, hän sanoi viimein. Gileas oli vaiti. Lande ihmetteli oudon harmaakaapuisen miehen käytöstä. Normaalisti hän ei olisi kuunnellut tuntematonta kulkuria, mutta tässä päivässä oli jotakin omituista. Landen oli selviytyjä! Hän tiesi milloin jotakin oli pielessä, ja juuri siltä hänestä tuntui nyt.

Äkkiä Gileas hätkähti ja katsoi sitten taas Landeniin. ”Kreivinne on pettänyt teidät”, hän sanoi varmalla äänellä. Ritari ei ollut nähnyt asioita enää vuosiin. Ei sen jälkeen kun oli menettänyt uskonsa ritarikuntaan ja itseensä. Mutta tänään oli kaikki toisin. Ilmassa oli jotakin, ehkä muutos. ”Kreivi Windrew tapasi sotaruhtinas Narthsegin! Hän myi kaupunkinne ja koko maanne”. Landen oli äkkiä kalvennut. ”Miten voisitte tietää sen”, hän kysyi varovasti. ”Miten voisi kukaan tietää sen”? Gileas pidätti hengitystään. Hetkeksi hänen katkeruutensa oli vähäisempi. Hän ei tuntenut vihaa ja katkeruutta, vaan surua. Ehkä nämä ihmiset ansaitsivat edes mahdollisuuden? ”Vannotko, majuri, että jos kerron sinulle kuka olen, et ikinä paljasta sitä? Sillä kyseessä on minun henkeni”! Landen nyökkäsi. ”Minä vannon”. Gileas viittasi hänet lähemmäksi ja kohotti kaapuaan, niin että Landen saattoi nähdä sen alle. Sillä yhä vuosien pakenemisen jälkeen sir Gileas oli pukeutunut Pyhän Piirin ritarikunnan kirkkaanpunaiseen univormuun ja univormun rinnassa komeili kultaisista tähdistä tehty piiri. ”Minä olen lah Durion”, ritari sanoi hiljaa, niin että majatalon emäntä ei voinut häntä kuulla ja otti hupun pois kasvoiltaan. Ei sillä, että Gileasin silmät olisivat enää hohtaneet jotakin, mitä kauan sitten olisi kutsuttu haltiatuleksi, mutta niiden syvän sininen väri herätti silti helposti kysymyksiä ja huomiota johon pakenevalla miehellä ei ollut varaa. Landen oli noussut seisomaan mutta rojahti nyt takaisin penkilleen. ”Minä olen totuudenpuhuja”, sanoi Gileas. Landen nyökkäsi. ”Jumalat auttakoot meitä”, hän sanoi hiljaa. ”Mite me nyt teemme”. Gileas ei vastannut. Se ei ollut hänen ongelmansa. ”Mitä te aiotte”, kysyi Landen äkkiä. ”Miten toimimme”?

Gileas katsoi majuriin vailla myötätuntoa. ”Se on ikäväkyllä teidän ongelmanne. Minä lopetan ateriani, otan hevoseni ja olen aamun koittaessa jo kaukana poissa”. Landen katsoi häneen yllättyneenä. ”Mitä, Gwardurin nimeen, ettekö te aio auttaa meitä”? Gileas hymähti. Majuri ei edes tiennyt kuka tarunhohtoinen Gwardur oli ollut. Se oli vain nimi, joka muistettiin jostain muinaisuudesta. Kukaan ei edes tiennyt yhdistää häntä Pyhän Piirin ritarikuntaan enää. Mutta Gileas muisti yhä oman noviisi-aikansa, kun silloisista ritareista vanhin, sir Callodir, oli usein kertonut hänelle vanhoja taruja. Joskus Gileas oli ihmetellyt kuinka vanha Callodir oikein oli? Vanha ritari puhui toisinaan ikivanhoista asoista, kuin olisi kokenut ne itse. Mutta Gwardurin aikoihin ei hänenkään muistinsa ulottunut. Gwardur oli ollut yksi ritareista, ehkä ritarikunnan perustaja. Se oli tapahtunut kauan sitten, ennen suurta mullistusta kun maiden muoto oli muuttunut. Nykyisin ihmiset pitivät häntä jumalana. Gileas oli usein harmitellut, ettei ollut kysellyt sir Callodirilta enempää noista vanhoista ajoista. Juuri Callodir oli antanut Gileasille lisänimen Durion. Kukaan ei tiennyt mitä se tarkoitti. Paitsi Gileas itse! Nyt Callodirkin oli poissa. Omaksi onnekseen hän oli kuollut Ladin rajalinnoituksessa käydyssä taistelussa, heidän pysäyttäessään nomadien vyöryn idästä. Vanha legenda oli kuollut ja uusi oli syntynyt. Gileas lah Durion! Dag-Ladin pelastaja. Kuinka paljon parempi olisikaan ollut maailmalle, jos hän olisi kuollut siellä sir Callodirin sijaan! Callodir ei olisi ikinä antanut asioiden mennä sitä tietä, kuin ne olivat menneet. Hetken hän näki mielessään sir Callodirin kuvan. Sitten se katosi. Majuri Landen seisoi ritarin edessä kalpeana.

”Majuri”, Gileas sanoi. ”En aio valehdella teille. Vihollisen armeija on valtava. Siihen kuuluu myös kokonainen Falangin divisioona. Luulen, että kukaan ei voisi auttaa teitä nyt. Etenkään, kun teidät on vielä petetty! Mutta minä en aio edes yrittää. En aio kuolla täällä, enkä varmasti teidän kaupunkinne puolesta. Sinä tiedät miksi. Sir Clasen oli paras meistä kaikista. Hän ei ollut ikinä tehnyt mitään ansaitakseen sellaista kohtaloa”! Gileasin katse oli syyttävä, mutta se ei nyt vaikuttanut majuri Landeniin, joka tunsi pelon pyrkivän saamaan otetta itsestään. ”Mutta teidänhän on tarkoitus auttaa heikkoja ja vastustaa pahuutta! Meitä kohti marssii äärimmäinen pahuus. Te tiedätte mikä on kohtalomme, jos joudumme sotaruhtinas Narthsegin käsiin. Te olette varmasti kuulleet tarinat hänestä”. Gileas tiesi ne tarinat verilöylyistä ja teurastuksista. Hän oli nähnyt Narthsegin toiminnassa. Tarinat eivät tehneet oikeutta sotaruhtinaalle, joka oli oikeasti paljon paljon pahempi.

”Meidän oli tarkoitus suojella ihmisiä pahuutta vastaan”, totesi Gileas katkerasti. ”Me epäonnistuimme. Mitään ei ole enää jäljellä, paitsi selviytyminen. Suojelemamme ihmiset kääntyivät meitä vastaa. He valitsivat itse tiensä”. Landen nousi seisomaan käsi miekankahvalla. ”Minä pidätän teidät, jos ette auta minua estämään tätä”, hän huudahti ja tajusi heti tehneensä virheen. Gileas nosti katseensa majurin silmiin. Landen näki ritarin hymyilevän, ensimmäistä kertaa, mutta hymy oli hyytävä, kuin sir Gileas olisi katsellut jo kuollutta miestä. Hymy kylmäsi Landenin selkäpiitä ja sai hänet astumaan askeleen taaksepäin. ”Majuri, sinulla ei ole tarpeeksi miehiä mukanasi siihen tehtävään”, sanoi Gileas vilkaisten kadulla seisoviin 10 sotilaaseen. ”Jos sinä yrität pidättää minut tai paljastat kuka olen, tapan sinut ja kaikki nuo sotilaasi”. Majuri Landen katsoi ritaria silmiin ja näki niissä vain armotonta päättäväisyyttä. ”Hyvä on”, hän totesi lannistuneesti. ”Mutta en tiedä mitä me voimme sitten tehdä”. Majuri sai pakotetuksi kasvoilleen tyynen ilmeen. Hän tervehti Gileasia, joka jatkoi ateriaansa, ja käveli sitten majatalosta ulos.

Hetken aikaa majatalossa oli hiiren hiljaista. Sitten majatalonpitäjä, Celena, käveli Gileasin luokse. Gileas vilkaisi naisen nuoreen tyttäreen, joka leikki edelleen portaikossa mistään välittämättä. Celena katsoi samaan suuntaan. ”Herra, en ymmärtänyt puoliakaan siitä mitä puhuitte”, hän huudahti. ”Mutta tajusin, että meidät on petetty kreivi Windrewin toimesta. Onko tuho todellakin uhkaamassa kaupunkiamme”? Gileas keskeytti taas ruokailunsa ja katsoi naiseen. Nainen oli kaunis, mutta sellaisesta sir Gileas ei välittänyt. Ehkä hän oli tottunut saamaan ulkonäkönsä avulla haluamansa, mutta ei tänään. ”Kyllä, suuri tuho uhkaa kaupunkianne”, vastasi Gileas totuudenmukaisesti. ”Luulen, että huomenna tähän aikaan ei jäljellä ole muuta kuin rauniot”! Nainen istuutui Gileasia vastapäätä. ”Majuri Landen tuntui ajattelevan, että te voisitte estää sen”, hän sanoi suoraan. ”En usko että kukaan voisi sitä estää”, vastasi Gileas. ”Mutta te ette aio edes yrittää”, huudahti Celena. ”Miten voitte olla noin välinpitämätön? Pordolissa on yli 2000 asukasta. Pitääkö heidän kaikkien kuolla”? Gileas kohautti olkapäitään. ”Te itse seuraatte johtajianne. Te itse teitte rikoksenne. Ehkä jokin jumala nyt kostaa teille rikoksestanne! En tiedä, mutta ette voi olettaa minun auttavan teitä. Minä olen petetty, hylätty ja vainottu. Minulla on vain vihollisia ja tämä kaupunki kuuluu heihin. Minä otan hevoseni ja poistun”. Celena katsoi taas tyttäreensä. ”En ymmärrä”, hän sanoi. ”Mikä rikos? Minkä rikoksen olen minä tehnyt, tai tyttäreni. Hän on vasta 9 vuotias! Mihin hän on voinut syyllistyä? Ettekö te aio auttaa minua, vaikka pyydän? Pitääkö minun rukoilla teitä”?

Gileas oli vaiti. Jossa syvällä hänen mielessään jokin oli viimein liikahtanut. Ei, hän ei uhraisi mitään kaupungin asukkaiden tai majuri Landenin vuoksi. Mutta mitä pahaa olivat lapset tehneet? Sotaruhtinas Narthseg ei heitä armahtaisi. ”En tiedä”, sanoi Gileas viimein. ”Sinä et ymmärrä. Jos paljastan itseni, luulen että kuolen! Minä olen menettänyt uskoni ihmisiin. En epäile hetkeäkään, etteikö minua jälleen petettäisi. Niin ihmiset tekevät niille, jotka heitä auttavat. Mutta minä olen paennut kauan. Ehkä näin oli aina tarkoitus käydä. Sillä minäkin olen tehnyt rikoksia. Olen aiheuttanut paljon tuhoa. Ehkä tämä on tilaisuuteni, vielä viimeisen kerran, sovittaa tekoni. Ei tämän kaupungin takia, vaan niiden syyttömien vuoksi joita täällä on”. Celena katsoi Gileasiin ja hänen silmissään oli äkkiä toivoa. ”Voiko kaupungin siis vielä pelastaa”? Gileas pudisti päätään. ”Ei, kaupunkia ei voi pelastaa. Mutta ehkä sen asukkaat voi”. Hänen ilmeensä oli poissaoleva. Ritarin ajatukset olivat jo kaukana poissa, siellä missä hän teki suunnitelmia. Sir Fennian aina sanoi, että Gileas menee hiljaiseksi 10 minuutiksi ja sitten ihmeitä alkaa tapahtua. Kyllä, hän yrittäisi pelastaa Pordolin asukkaat. Ehkä se sovittaisi jotakin, etenkin kun he olivat periaatteessa hänen vihollisiaan. Gileasin mieli oli yhä katkera, mutta ehkä tämä saisi hänet tuntemaan olonsa hieman paremmaksi. Mutta vieläkin epäilys jäyti hänen mieltään. Jos hän paljastaisi itsensä, hän luultavasti menettäisi pelin vaikka pelastaisikin nämä ihmiset. Vihollinen tietäisi missä hän oli. Palkkionmetsästäjien armeijat lähtisivät taas jahtiin. Voisiko hän eksyttää heidät kaikki jälleen? Gileas ei tiennyt. Hän halusi satuloida hevosensa ja poistua vuorille. Ritari vilkaisi uudelleen Celenan tyttäreen. Hän oli nuori ja viaton. Jos ritarikuntaa ei enää ollutkaan, jos hän ei enää puolustanut ihmisiä, niin eikö hänen kuitenkin pitäisi puolustaa sellaisia kuin Celenan tytär oli? Se ratkaisi viimein asian! Gileas nousi seisomaan. ”Minä autan teitä. Tyttäresi vuoksi autan teitä. Ja muiden lapsien vuoksi, sillä olet oikeassa. He eivät ole tehneet mitään väärää. Mutta pelkään, että tämä merkitsee minun loppuani. Ja ehkä sen myötä toivon loppua Perennialle. Sillä vaikkei minulla ole enää toivoa jäljellä, pitää elossa oloni toivoa yllä muille. Minun mukanani se kuolee”.

Sen sanottuaan sir Gileas kääntyi ja käveli ulko-ovelle. Hän kääntyi vielä katsomaan Celenaan ja nappasi vaelluskaapunsa yltään. Celena henkäisi hämmästyksestä. Kaavun alta paljastui kirkkaanpunainen vaelluspuku, jonka rinnassa säkenöi kultainen piiri. Äkkiä Celenan edessä seisoi Perennian Pyhän Piirin ritari hopeiset arvomerkit olkapäillään ja sininen viitta harteillaan. Heidän katseensa kohtasivat ja Celena näki ritarin kasvoilla surun ja tuskan. Sitten sir Gileas kääntyi ja astui ulos ovesta kadulle. Jos Celena olisi katsonut ritarin perään hän olisi nähnyt kuinka tätä alkoi ympäröidä outo hehku. Mutta Celena ei katsonut. Hän oli rojahtanut alas tuolille ja itki. Mielessään Celena näki taas sen päivän. Kuinka he olivat käyneet ritareiden kimppuun hänen majatalossaan. Käyneet kimppuun antamatta armoa. He olivat repineet yhden ritarin palasiksi. Celena oli ollut muiden mukana tuona päivänä. Hän saattoi yhä nähdä ritarin tyynet kasvot ja lähes tyytyväisen ilmeen, kun tämä oli nähnyt tovereidensa katoavan ulos kaupungin portista. Nuo kasvot olivat vainonneet Celenaa siitä asti. Hän itki nyt katkerasti, tietäen minkä rikoksen he olivat tehneet.

PETOS PALJASTUU

Sir Gileas käveli majuri Landenin vierellä kohti kaupungintaloa, jossa rajamaiden herra Windrew piti hoviaan. Ihmiset eivät voineet olla huomaamatta häntä. Punaiseen pukuun verhoutunut ritari erottui kuin aurinko pimeyden keskeltä. Kukaan ei sanonut mitään, mutta ihmiset lähtivät seuraamaan heitä ääneti. ”Onko kaupungintalolla ketään, joka voisi auttaa meitä”, kysyi Gileas katsellen heitä seuraavaa kansanjoukkoa. Lynkatuksi tuleminen ei huolettanut häntä. Ihmiset olivat liian peloissaan. Oli kuin koko kaupunki olisi jo tajunnut, että kreivi Windrewin lupauksissa oli jotakin hämärää. ”Itseasiassa on, herra”, vastasi Landen. Hän vilkaisi Gileasia huolestuneena. Kuinka paljon ritari oikein tiesi? Saattoiko hän nähdä kaukaisiin paikkoihin? Landen muisti vanhat tarinat joidenkin ritareiden oudoista kyvyistä. Mutta tietysti ne olivat vain tarinoita. ”Kuninkaallisen armeijan apulais-adjutantti, delaatti Wendsen, on paikalla. Kreivi Windrew pitää juuri kokousta ja Wendsen on mukana. Hän on saapunut pääkaupungista tutkimaan raportteja invaasion uhasta”. Gileas nyökkäsi. ”Minkälainen mies tämä Wendsen on”, hän kysyi mietteliäänä. ”Hän on nuori ja rehellinen”, totesi Landen. ”Ruhtinas Delargir luottaa kuulemma häneen täysin”. Delargir? Gileas pinnisti muistiaan. Cantrian kuningas oli kuollut muutamaa vuotta aiemmin ja heillä oli nyt sijaishallitsija, Daurin ruhtinas Delargir. Mutta se oli vain nimi muiten joukossa. Wendsen oli nyt tärkeämpi. Gileas vilkaisi Landeniin. Majuri komensi Cantrian 1.rajapataljoonaa. Mutta oliko hän täysin luotettava? Majurin kasvoilla Gileas ei nähnyt petosta, mutta sen sijaan oveluutta ja laskelmointia. Gileas tajusi, että jos majuri olisi otettu mukaan kreivi Windrewin juoniin, tämä olisi mennyt mukaan. Mutta nyt hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin taistella henkensä puolesta. Siinä mielessä majuriin saattoi luottaa!

He saapuivat kaupungintalon edustalle. Se oli suuri kaksikerroksinen kivirakennus, jonka edessä leveät portaat veivät suurille oville. Ovien edessä seisoi kaksi sotilasta vartiossa. He napsauttivat asennon nähdessään majuri Landenin ja avasivat mitään kysymättä ovet. Gileas astui sisään rakennukseen. Heidän edessään olivat portaat yläkertaan ja Gileas seurasi Landenia portaisiin. He nousivat yläkertaan. Suuret ovet olivat suljettuina heidän edessään. Kaksi sotilasta seisoi ovien edessä vartiossa, mutta kumpikin astui syrjään kalvenneina nähdessään sir Gileasin. Ritarin ilme oli päättäväinen ja hurja. Suuret ovet olivat visusti lukossa ja majuri Landen alkoi kääntyä sotilaiden puoleen vaatiakseen ovia auki. Mutta hän pysähtyi paikoilleen. Sir Gileas kohotti kätensä ilmaan. ”EDRO”, hän huusi suurella äänellä. Niin käskevä oli ääni, että Landen hypähti ilmaan pelästyneenä. Suuret ovet lensivät auki kuin taikaiskusta. Sisään astui Gileas lah Durion punaisessa univormussaan, pyhän piirin merkki säihkyen kirkasta valoa.

Keskustelu huoneessa pysähtyi siihen. Gileas vilkaisi ympärilleen. Pitkän pöydän ääressä oli useita miehiä hienoissa puvuissa, joillakin miekat vyöllä. Ritarin katse pysähtyi hetkeksi jokaisen kohdalle. Delaatti Wendsen istui lähimpänä ovea ja kääntyi katsomaan Gileasiin. Hänen ilmeensä kuvasti ällistystä. Wendsen oli pitkä ja laiha nuori mies, jonka kasvot olivat vakavat ja hieman surulliset. Gileas näki niillä myös jotakin muuta. Tyytymättömyyttä ja epäilystä. Tämä nuori mies tiesi, että häntä huijattiin. Mutta ei tiennyt miten! Nyt hänen silmänsä laajenivat, kun hän tajusi että heidän edessään seisoi Pyhän Piirin ritari. Kukaan muu ei uskaltaisi kantaa heidän univormuaan. Kreivi Windrewin silmät laajenivat vielä enemmän. Toinnuttuaan yllätyksestään hän ponnahti seisomaan. ”Mitä tämä merkitsee”, hän huudahti. Kreivi oli noin 40 vuotias kopean näköinen mies. Huonot elämäntavat näkyivät hänen kasvoillaan. Hän oli pukeutunut loisteliaaseen pukuun ja pitkä kahdenkäden miekka lepäsi huotrassa. Sir Gileasin katse kääntyi ja kohtasi kreivin katseen.

”Minä olen tullut pidättämään teidät”, sanoi Gileas rauhallisesti. ”Sitä tämä merkitsee”. Windrew naurahti pilkallisesti, mutta pelko kuului hänen äänestään selvästi. ”Tämä on naurettavaa. Minä olen rajamaiden herra. Olen yläpuolella teidän syytteidenne. Ja mitä pidättämiseen tulee, on nimenne mikä tahansa, olette etsintäkuulutettu. Poistukaa heti tai annan pidättää teidät”. Windrew yritti näyttää päättäväiseltä, mutta epäonnistui. Kukaan muu huoneessa ei tehnyt mitään. ”Minä olen Pyhän Piirin kolmas Hir, Gileas lah Durion”, ritari sanoi kylmästi. Kaikki huoneessa olivat äkkiä hiirenhiljaa. ”Ja teidän tietonne, arvon kreivi, ovat vanhentuneet. Minä en ole enää etsintäkuulutettu, sillä teidän maanne on nyt sodassa Cardolin kanssa”. Windrew levitti teatraalisesti kätensä. ”Tämä on naurettavaa”, hän onnistui sanomaan, mutta ei saavuttanut haluamaansa kevyttä tyyliä. Pelko alkoi saada kreivissä otetta yhä enemmän. ”Me emme ole sodassa Cardolin kanssa. Olen itse tehnyt juuri uuden sopimuksen heidän kanssaan”. Ja äkkiä Gileas hymyili hyytävästi. Se hymy jähmetti kreivin. Hän ei saanut sanaa suustaan. ”Niin, te olette tehneet sopimuksen Cardolin kanssa, arvon kreivi. Minä tiedän siitä kaiken. Sillä minä voin nähdä sydämenne, kreivi Windrew. Minä näen mitä siellä asuu. Siellä asuu petos! Sinä, kreivi Dyhas, ruhtinas Osgen ja sir Wadran myitte oman kaupunkinne ja maanne. Omaa turvallisuuttanne vastaan te luovutatte kaupungin viholliselle”. Gileas vilkaisi Windrewin vierellä istuviin kolmeen aateliseen, joiden kasvot olivat kalvenneet. ”Minä olen lah Durion. Minä olen totuudenpuhuja. Delaatti Wendsen, epäilettekö te sanaani”?

Nuori Wendsen nousi seisomaan. Hän oli kokoajan epäillyt jotakin olevan tekeillä. Kreivi Windrew salasi jotakin. Delaatti vilkaisi majuri Landeniin, joka nyökkäsi. ”Syytös on vakava”, totesi Wendsen mietteliäänä. ”Etenkin kun sen tekee moinen taho. Syytös pitää tutkia tarkkaan. Majuri Landen näyttää olevan samaa mieltä, että vihollinen on ylittänyt rajan. Niin ollen Pyhän Piirin Gileasin etsintäkuulutus ei ole enää voimassa. Herra, pidätättekö te kreivi Windrewin”? Gileas katsoi Wendseniin tyytyväisenä. Tämä oli päättäväinen nuorimies, joka oli huomannut mahdollisuutensa ja käytti sen. ”Kyllä. minä pidätän kreivi Windrewin ja hänen kolme salaliittolaistoveriaan”, Gileas vastasi. Wendsen nyökkäsi. ”Hyvä on”, hän totesi. ”Kreivi Windrew, täten peruutan virkanne rajamaiden herrana ja sir Gileasin toivomuksesta asetan teidät pidätetyksi, kunnes teidät voidaan siirtää pääkaupunkiin ja asianne tutkia”. Windrewin käsi putosi miekan kahvalle. ”Sinä et voi tehdä sitä, Wendsen. Minä olen rajamaiden herra. Minä määrään täällä. Sinun suhteesi sijaishallitsijaan ei paina täällä mitään”! Wendsen katsoi kreiviin vihaisena. ”Arvon kreivi, minä olen armeijan apulais-adjutantti. Vihollinen on ylittänyt rajan, joten nyt on sotatila ja minä olen teitä ylempi. Te olette pidätetty valtiopetoksesta”!

Sir Gileas kääntyi katsomaan viileästi kreivi Windrewiin. Hänenkin kätensä putosi miekan kahvalle. ”Tehkää minulle palvelus ja vastustakaa pidätystä”, hän sanoi kylmällä äänellä. ”Te voitte valita oikeudenkäynnin tai minun miekkani. Heiltä saattaa löytyä armoa, mutta minulta ei”! Kreivi Windrew kohotti kätensä ja kalpeni. Hän poistui huoneesta ilman vastarintaa, kun joukko majuri Landenin pataljoonan sotilaita saapui kreiviä pidättämään. Myös muut aateliset pidätettiin vastarinnatta. Landen pisti merkille sir Gileasin lähes pettyneen ilmeen. Heidän poistuttuaan Gileas kääntyi katsomaan delaatti Wendseniin. ”Sinun on parasta kutsua sotaneuvosto koolle heti”, hän totesi. ”Meillä ei ole hetkeäkään hukattavana”.

Vain 15 minuuttia myöhemmin pieni joukko miehiä istui samassa huoneessa jossa kreivi Windrewin kokous oli vain hieman aiemmin ollut. Delaatti Wendsen oli puheenjohtajan paikalla. Hän näytti kalpealta mutta päättäväiseltä. Mutta kaikkien huomio oli kuitenkin kiinnittynyt nuoren delaatin sijaan pöydän päässä istuvaan hahmoon, jonka ilme oli täysin tutkimaton. Poissa oli taianomainen hehku, joka oli ympäröinyt Pyhän Piirin ritaria hänen marssiessaan sisään huoneeseen. Sir Gileas näytti vaatimattomalta ja hiljaiselta. Hän oli jälleen kääriytynyt harmaaseen kaapuun ja tunsi muiden katseet selvästi itsessään. Majuri Landen istui Wendsenin vierellä pitkänä ja kopeana. Hän komensi 1.Rajapataljoonaa, joka oli hataran puolustuksen ydin. Landenia vastapäätä oli toinen majuri. 3.Jalkaväkipataljoonan komentaja Ashder oli iäkäs ja väsyneen oloinen. Gileas luokitteli miehen heti vanhaksi veteraaniksi joka vain odotteli eläkkeelle pääsyä. Ashderin pataljoona koostui nuorista vastavärvätyistä sotilaista. Mutta jos majuri Ashder olikin pettymys, oli delaatti Wilder sitäkin parempi yllätys. Hän oli nuori ja innokas pioneeriupseeri, joka oli komennettu Pordoliin vain viikkoa aiemmin parantelemaan linnoituslaitteita. Lisäksi läsnä oli kaupungin maistraatin puheenjohtaja, vanha arvokas kauppias.

Wendsen oli selittänyt kaikille tilanteen. Kreivi Windrewin petoksen ja vihollisen invaasion. ”Me emme voi selvitä moisesta hyökkäyksestä”, huudahti majuri Ashder. ”Viimeisten tietojen mukaan Cardolilla on ainakin 40 000 sotilasta rajan takana. Olen myös kuullut, että itse sotaruhtinas Narthseg johtaa heitä”. Wendsen katsoi sir Gileasiin. ”Pitääkö tämä paikkansa”, hän kysyi huolestuneena. Gileas nyökkäsi. ”Näin leirit vain kaukaa”, hän totesi. ”Joten en osaa sanoa tarkkaa joukkojen määrää. Mutta suuri armeija se oli. Narthsegin viirit liehuivat leirien yllä. Ja pelkään että minulla on vielä lisää huonoja uutisia. Kokonainen falangin divisioona oli jo ylittänyt rajan ja leiriytynyt Cantrian puolelle”. Majuri Ashderin kalpeat kasvot kalpenivat lisää hänen kuullessaan kokonaisen eliitti-divisioonan olevan vihollisen joukoissa. ”Meidän täytyy evakuoida kaupunki välittömästi”, hän totesi. ”Jalkaväki etenee hitaasti. Voimme vielä ehtiä turvaan”! ”Mihin”, kysyi delaatti Wendsen. ”Missä on turvallista, kun koko Cardolin mahti on kääntynyt meitä vastaan”?

”Emme voi evakuoida”, totesi sir Gileas painokkaasti hiljentäen muut. ”Vihollisen pääjoukko on yhä rajalla leirissä, mutta kokonainen ratsuväen divisioona on ylittänyt rajan. Yksi prikaati on jo ohittanut Pordolin ja katkaissut reitin vuorten välistä länteen. Me olemme saarroksissa. Emme pääse pois”! ”Herran nimeen”, huudahti Ashder ja näytti pelokkaalta. ”Me olemme mennyttä”. Delaatti Wendsen käänsi katseensa jälleen majurista Gileasiin. ”Olemmeko me”, hän kysyi. ”Mitä sinä sanot, sir Gileas”?

Ritari oli hetken hiljaa, ajatuksissaan. Sitten hän havahtui ja katsoi muihin. ”Delaatti Wilder. Osaatteko rakentaa ballistoja”? Nuori delaatti nyökkäsi. ”Kyllä, herra. Mutta ne pitäisi sijoittaa kaupungin ulkopuolelle, sillä parapetit ovat liian kapeita”! Gileas pudisti päätään. ”Ei välttämättä. Jotkut talot muurin vierellä ovat yhtä korkeita kuin muuri. Jos revimme katon irti, on vintti tasainen ja voimme ampua sieltä suoraan tasangolle”. ”Onko teillä suunnitelma, herra”, kysyi majuri Landen. ”Luulen että on”, vastasi sir Gileas. ”Delaatti Winder. Ala rakentaa ballistoja ja tehdä niitä varten sopivia alustoja katoille. Haluan kaikki kohti itää. Sieltä vihollinen tulee. Meillä on ensi yö aikaa. Aamulla ratsuväki saapuu. He tulevat ilman piirityskalustoa, sillä he luulevat kreivi Windrewin luovuttavan kaupungin heille vastarinnatta. Kaupunki on suljettu”. Sir Gileas puhui aavemaisella äänellä, kuin olisi jossakin poissa ja näkisi tapahtumat juuri silmiensä edessä. Upseerit vilkaisivat toisiinsa, mutta kuuntelivat silti henkeään pidätellen. ”Vihollisen komentaja on äkkipikainen. Hän suorittaa rynnäkön. Se epäonnistuu. Hän ei voi epäonnistua. Ei Narthsegin alaisena. Niinpä seuraa uusi rynnäkkö, nyt ratsuväen koko voimalla. Jos torjumme sen on meillä mahdollisuus”. ”Miten niin”, kysyi Landen. Gileas henkäisi syvään. ”Koska vihollisen jalkaväki on yhä rajalla. Siltä menee ainakin kaksi päivää tänne. Jos lyömme vihollisen ratsuväen huomenna, se ei voi ajaa meitä takaa ja meillä voi olla mahdollisuus marssia länteen. Kaupungin mestari. Valmistelkaa te kaikki mahdolliset vankkurit valmiiksi. Jos kaikki sujuu hyvin, voimme marssia täältä tiehemme. Ja yksi asia. Majuri Landen, kukaan ei saa poistua kaupungista. Ei kukaan. Asettakaa joka puolelle vartijat, jotka estävät lähdön keinolla millä tahansa. Ainoa toivomme on, ettei vihollinen tiedä meidän olevan valmiina”. Majuri Ashder katsoi Gileasiin. ”Olemmeko me valmiita, herra”, hän kysyi epäuskoisena. Delaatti Wendsen vastasi ennen kuin Gileas ehti sanoa mitään. Nuoren upseerin ääni oli nyt intoa täynnä. Hänen toivonsa oli herännyt. ”Huomenaamulla me olemme”, hän totesi päättäväisesti. Kaupungin puheenjohtaja nousi poistuakseen, mutta kääntyi sitten vielä ovelta katsomaan sir Gileasiin. Hänen kasvoillaan oli syyllinen surullinen ilme. ”Sir Gileas”, hän aloitti. ”Haluaisin vain kaupunkimme asukkaiden puolesta sanoa, että”...Gileas kohotti kätensä vaientaen miehen. ”Älä sano sitä, hyvä mies”, hän totesi tunteettomalla äänellä. ”Älä sano sitä, tai minä tapan sinut”. Mies näki ritarin käden puristuneen miekankahvalle. Hän kalpeni ja poistui nopeasti. ”On rikoksia joita ei voi ikinä antaa anteeksi”, tuumi Gileas hiljaa katsellen avonaista oviaukkoa.

KAUPUNKI VALMISTAUTUU

Yö oli jo pimentynyt, mutta täysi kuutamo valaisi Pordolin laaksoa. Sir Gileas seisoi kaupungin muurilla katsellen laaksoa ympäröiviä vuoria. Pitkä vuorijono oli aikoinaan ulottunut maan poikki pohjoisesta etelään. Mullistuksen myötä vuoriston oli kuitenkin halkaissut kaksi laaksoa, joista kapeampi ja pidempi oli Pordolin laakso. Laakson eteläisen laidan vuoret olivat koko Cantrian korkeimmat. Niissä oli jotakin muinaista ja monien mielestä pelottavaa. Tuuheat kuusi ja mäntymetsät kasvoivat vuorten alarinteillä. Siellä kuuluisi Gileasin nyt olla, mutta sen sijaan hän seisoi vihaamansa kaupungin muurilla tarkkaillen tilannetta. Delaatti Wendsen oli kaupungin neuvoston avulla organisoinut asukkaat työryhmiksi. Osa auttoi delaatti Winderiä ballistojen kanssa ja vahvisti puolustuslaitteita. Suuri ryhmä miehiä oli kuitenkin kaupungin edustalla olevalla niityllä kaivamassa pitkää kaivantoa. Wendsen oli myös Gileasin neuvosta koonnut ne kaupunkilaiset, jotka osasivat ampua jousilla. Uusi jousikomppania harjoitteli parhaillaan kaupungin torilla. Onneksi varuskunnalla oli runsaasti aseita käytössään. Varastoista oli löytynyt 120 jousta kaupunkilaisille jaettavaksi.

Kaupunkilaiset pysyttelivät loitolla Gileasista ja se sopi hänelle. Ritarilta löytyi vain vähän myötätuntoa moisille ihmisille. Mutta uutteria he olivat, se täytyi myöntää. Työ edistyi hyvin. Gileas kuuli askeleita ja kääntyi katsomaan. Nuori Wendsen lähestyi häntä kävellen reipasta vauhtia muurin harjaa myöten. ”Delaatti”, tervehti Gileas. ”Sir Gileas”, totesi Wendsen ja pysähtyi hänen vierelleen. Hetken he olivat vaiti. ”On niin vaikeaa uskoa vihollisen olevan lähellä”, sanoi delaatti viimein. ”Kaikki on niin rauhallista”. ”Huomenna se muuttu”, vastasi Gileas. ”Muista siis tämä rauha. Tulet vielä kaipaamaan sitä”. Wendsen tyytyi hymähtämään. ”Valmistelut etenevät hyvin”, hän jatkoi viimein. ”Narthsegin nimi pisti asukkaisiin ja sotilaisiin kummasti uutta vauhtia”. Hetken hän oli vaiti ja katsoi sitten Gileasiin. ”Onko meille mitään toivoa”, nuori upseeri kysyi. ”Ei”, vastasi Gileas. ”Se vaatisi ihmeen”.

Wendsen katsoi edelleen Gileasiin. ”Sinä olet tehnyt ihmeitä ennenkin. Kukaan ei uskonut Dag-Ladin linnakkeen voivan kestää nomadien hyökkäystä. Mutta se kesti. Sinä annat uskoa meille kaikille pelkällä läsnäololasi”. ”Kaikille paitsi itselleni”, totesi sir Gileas tunteettomasti. ”Dag-Ladissa minulla oli vakinaisia sotilaita ja voimakas linnoitus. Täällä on vain kokemattomia joukkoja ja linnoitettu kaupunki, jonka muurit ovat nähneet parhaat päivänsä. Silloin minä olin nuori ja innokas ritari. Nyt olen takaa-ajettu väsynyt soturi. En tiedä mitä huomenna tapahtuu, delaatti Wendsen. Mutta sinuna valmistautuisin pahimpaan. Ihmeet ovat karttaneet minua viimeaikoina”. Delaatti nyökkäsi. ”Miltä se tuntui Dag-Ladissa”, hän kysyi mietteliäänä. ”Olen aina miettinyt sitä. Sen täytyi olla loistavaa. Torjuitte maatanne uhkaavat laumat ja teistä tuli suuria sankareita”.

Mutta Gileas pudisti päätään. ”Ei, Wendsen. Se oli kamalaa. Ystäviäni kuoli kaikkialla ympärilläni. Dag-Ladissa oli vain kuolemaa ja tuskaa, ei sankareita tai loistoa. Älä odota loistoa huomenna, nuori delaatti”. Wendsen näytti yllättyneeltä, mutta ei sanonut mitään. ”Miksi luulet, että kreivi Windrew teki sen”, hän kysyi viimein. ”Miksi joku pettäisi maansa ja auttaisi vihollista. Ja vielä sellaista vihollista. Ei ole mitään rikosta, mihin sotaruhtinas Narthseg ei olisi valmis”! Gileas kohautti olkapäitään. ”Kuka tietää, mitä hänen sydämessään oli. Ehkä hän oli peloissaan. Sopiva annos uhkailua ja suostuttelua voi saada ihmeitä aikaan. Pahuuden tarjoamilla kiusauksilla on suuri vaikutus heikkoihin sydämiin. Kun vaihtoehtona on joko liittyä heihin ja tulla mahtavaksi, tai kuolla voimatta kuitenkaan estää mitään, yllättävän moni antaa periksi”. ”Mutta et sinä”, vastasi Wendsen. ”En voisi kuvitella sinun ikinä liittyvän viholliseen”. Gileas kääntyi ja katsoi delaattiin surumielisesti. ”Mutta minulla ei olekaan mitään menetettävää”, hän totesi. ”He eivät voi uhkailla minua millään, sillä minulla ei ole mitään mistä välittäisin. Eivätkä he voi houkutella minua millään, sillä heillä ei ole mitään mitä haluaisin”. ”Joten he metsästävät sinua”, sanoi Wendsen surullisesti. Gileas nyökkäsi. ”Kyllä. Heitä vain tulee ja tulee. Yhä uusia ja uusia. Ja aina he kuolevat”!

Aamun koittaessa kaikki oli valmista. Gileas seisoi kaupungin portin yläpuolella ja ensi kertaa pitkään aikaan hän näytti tyytyväiseltä. Kaivanto oli saatu ajoissa kaivettua ja peitettyä. Pikaisesti katsoen ei voinut nähdä sitä olevankaan. Ballistat olivat valmiina ja asetettuna kahden talon katoille. Niiden eteen oli kiinnitetty harmaa kangas, joka peitti ballistat näkyvistä. Delaatti Winderin hermostunut hahmo seisoi kankaan takana tähystäen itään kohti Perennian rajaa. Hänen katseensa oli kiinnittynyt samaan asiaan kuin sir Gileasinkin. Pitkä ratsuväen kolonna taivalsi eteenpäin Perennian tietä myöten. Keihäiden kärjet kimalsivat nousevan auringon valossa. Kolonna oli kuin pitkä sininen mato kiemurrellen tietä myöten. Gileas hymähti. Cardolin ratsuväki oli aina ollut perennien ratsuväkeä parempaa. Lännestä, täsmälleen vastakkaiselta suunnalta, lähestyi toinen sininen kolonna. Yksi prikaati lännestä ja kolme idästä, ritari totesi. Ratsuväkidivisioona oli täysivahvuinen. Gileas oli salaa toivonut, että yksi prikaati puuttuisi. Mutta onni ei ollut viimeaikoina seurannut hänen toivomuksiaan! Ratsuväki eteni rauhallista käyntiä, kuin olisi menossa ystävällismieliseen kaupunkiin. Ja niin se luuli olevan! Heitä odottaisi pian melkoinen yllätys. Huolimatta tilanteen rauhallisuudesta Gileas näki monien kokemattomien Cantrian sotilaiden näyttävän kalpeilta ja pelokkailta. Se ei tiennyt hyvää.

Myös delaatti Wendsen oli huomannut saman asian. ”Ehkä sinun pitäisi sanoa miehille jotakin rohkaisevaa”, delaatti totesi Pyhän Piiri ritarille. Mutta sir Gileas pudisti päätään. ”Minä en rohkaise miehiä puhein. Se on komentajien tehtävä”, hän totesi kylmästi. Harmikseen ritari huomasi pitävänsä Wendsenistä, eikä hän halunnut pitää yhdestäkään cantrialaisesta. ”Myöhäistä jo”, huomautti majuri Landen, joka astui Wendsenin vierellä puhtaassa univormussaan. Majurin ilme oli täysin tutkimaton. Landen osoitti tielle. Ratsuväen komentaja ei tuhlannut aikaa. Kolme ratsastajaa oli tulossa reipasta ravia kohti kaupungin porttia. Yksi heistä kantoi Cardolin viiriä. Sir Gileas vetäytyi hieman kauemmaksi Wendsenistä ja kääriytyi tiukemmin harmaaseen kaapuunsa. Hänen tarkka katseensa kiinnittyi ratsastajiin. Yksi oli vain lähetti, mutta kaksi muuta oli pukeutunut paremmin. Pitkä voimakas vaalea soturi ratsasti etummaisena. Heidän ehtiessään portin eteen Gileas saattoi nähdä miehen silmät. Niissä näkyi sama armottomuus kuin Gileasinkin silmistä. Mies oli tappaja. Hän oli pukeutunut mustaan kaapuun. Mies oli Moorin veljeskunnan jäsen. He palvelivat Cardolin mustaa valtiatarta. Kaikki veljeskunnan jäsenet olivat vaarallisia sotureita. Kolmas ratsastaja oli lyhyt keski-ikäinen sotilas, jonka sininen univormu näytti moitteettomalta. Silmissä kuvastui huoli ja jännitys. Komentajan arvomerkit komistivat upseerin olkapäitä. He olivat korkea-arvoinen lähetystö, joka oli tullut ottamaan Pordolin avaimet haltuunsa. He odottivat kreivi Windrewin odottavan portilla kaikki valmiina.

Miesten ihmetys ei olisi voinut olla suurempi, kun portti pysyi suljettuna. Mutta he hallitsivat itsensä hyvin. Moorin ritarin silmät välähtivät pahaenteisesti, mutta hänen ilmeensä pysyi muuten tyynenä. Komentajan suu loksahti auki. Hän vilkaisi taakseen, kohti ratsuväen kolonnaa, jossa hänen komentajansa täytyi olla. Sitten upseeri käänsi katseensa portin yläpuolella parapetilla seisoviin cantrialaisiin. ”Mitä tämä merkitsee”, hän huudahti. ”Minä olen komentaja Gashdul. Missä on kreivi Windrew? Meillä on hänen kanssaan sopimus”! Mies tavoitteli puheessaan kopeaa röyhkeää tyyliä ja saavutti sen. ”Minä tiedän kaiken sopimuksestanne”, vastasi delaatti Wendsen kuuluvalla äänellä. ”Kreivi Windrew on pidätetty maanpetoksesta. Me emme avaa kaupunkimme porttia teille”. Moorin ritari avasi suunsa raivoisaan purkaukseen, mutta komentaja Gashdul kohotti kätensä ja vaiensi miehen. ”Kenen kanssa minä puhun”, komentaja huudahti. ”Minä olen delaatti Wendsen”, vastasi nuori upseeri parapetilta. Gashdul viittasi kädellään ilmaan, näyttäen ettei piitannut. ”Jos ette avaa porttia, delaatti Wendsen, surmaamme kaikki kaupungin asukkaat ja hävitämme Pordolin maan päältä. Kaupunkinne kohtalosta tullaan kertomaan kauhutarinoita vielä vuosisatojen jälkeen”. ”Niitä kerrotaan jo muista kaupungeista, joissa herrasi Narthseg on vieraillut”, huudahti majuri Landen, joka seisoi Wendsenin vierellä. ”Mitään millä uhkaat ei jäisi tapahtumatta, vaikka antautuisimme”. ”Te uhmaatte herraani”, huusi Gashdul ällistyneenä. ”Menkää kun vielä voitte”, vastasi delaatti Wendsen. ”Tulitte rauhassa, joten voitte mennä rauhassa. Mutta aikanne on ohi. Poistukaa”. Gashdul alkoi kääntää hevostaan, mutta Moorin ritari loi palavan katseensa Wendseniin. ”Nauti pienestä voitostasi niin kauan kuin voit, Ologin Wendsen. Ennen kuin aurinko uudelleen nousee on miekkani lävistänyt sinut”. Sen sanottuaan musta ritari käänsi myös hevosensa ja kolmikko karautti täyttä laukkaa kohti lähestyvää ratsuväen kolonnaa.

Komentaja Gashdul saavutti viimein kolonnan ja pysähtyi suuren mustan hevosen selässä istuvan miehen eteen. Kenraali Hestan oli komea upseeri. Hän oli Cardolin armeijan nuorimpia kenraaleja. Hestan oli äärimmäisen kunnianhimoinen ja kuuluisa äkkipikaisuudestaan. Gashdul tiesi hyvin komentajansa puutteen, jota monet erehtyivät pitämään päättäväisyyden ja rohkeuden osoituksena. Itseasiassa Hestan hätäili. Nyt kenraali kiroili, kun kuuli kreivi Windrewin joutuneen pidätetyksi. ”Tämän piti olla varma asia”, kenraali huudahti raivoissaan. ”Meidän piti marssia vastarinnatta kaupunkiin. Miten tämä on mahdollista”? Gashdul kohautti olkapäitään. ”Odottamattomia asioita sattuu, kun käydään sotaa”, kokenut komentaja totesi. ”Ei”, sanoi Hestanin vieressä ääneti pysytellyt hahmo. Komentaja Gashdul käänsi katseensa pitkään tummaan mieheen, joka oli pukeutunut Cardolin kaartin mustahopeaiseen univormuun. Miehen verenpunainen viitta suorastaan hehkui hänen mustaa univormuaan vasten. Gashdul ei tiennyt mitä ajatella miehestä. Miehen petos kuvotti komentajaa, mutta hänen kyvykkyytensä herätti ihailua. ”Ei näin odottamattomia”, mies jatkoi. ”Tämän Wendsenin täytyy olla poikkeuksellisen kyvykäs ja rohkea mies”. ”Kyvykäs tai ei, bar Machsen”, huudahti kenraali Hestan katsoen itseään selvästi pidempää leveäharteista miestä, joka oli pettänyt kaikki ystävänsä aiheuttaen näiden kuoleman. Cardolin musta valtiatar oli halunnut maailman ja sir Machsen Hadig oli myynyt! ”Meidän on vallattava kaupunki nopeasti”. Hestan jätti sanomatta, että muuten sotaruhtinas Narthsegin epäsuosio olisi heidän päällään.

”Kreivi Windrewillä oli vielä eilen tilanne hallinnassa”, totesi Moorin ritari. ”Delaatti Wendsen ei ole voinut valmistella juuri minkäänlaista puolustusta näin lyhyessä ajassa. Heidän joukkonsa ovat kokemattomia ja heikkoja”. Komentaja Gashdul nyökkäsi innokkaasti. ”Sir Furien on oikeassa. Meidän pitää toimia päättäväisesti ja heti”. Kenraali Hestan kääntyi katsomaan Pordolin kaupungin matalia vanhoja muureja ja heikkoa miehitystä parepetilla. Hänen ilmeensä oli lähes halveksiva. ”Ruhtinas Alencar”, kenraali huusi kiinnittäen hieman kauempana kaupunkia tarkkailevan miehen huomion. Ruhtinas Alencar oli pukeutunut loistavaan sotisopaan, joka kertoi Perennian aatelin menneiden päivien loistosta. Niin, Alencar oli perenni. Yksi prinssi Caramirin kannattajista. Hän oli aina innokas osoittamaan lojaaliuttaan prinssi Caramirille ja Cardolin valtakunnalle. ”Kenraali Hestan”, ruhtinas tervehti. ”Sir Machsen”, hän tervehti myös ritaria, mutta tämä ei vastannut tervehdykseen vaan katseli kaupungin muureja mietteliäänä. ”Ottakaa prikaatinne, hyvä ruhtinas”, komensi Hestan. ”Ottakaa tarpeeksi tikapuita kuormastosta ja ratsastakaa suoraan muurin alle. Sitten kiipeätte ylös muurille ja valtaatte kaupungin”. Alencar vilkaisi kaupunkia ja näytti epäröivältä. ”Vain yksi prikaati, herra”? ”Pordol murtuu kuin korttitalo, ruhtinas”, totesi komentaja Gashdul. ”He ovat valmistautumattomia ja peloissaan”. Alencar nyökkäsi. ”Saanko edes jousipataljoonan mukaani antamaan tukea”, hän kysyi varovasti. Ilmiselvästi ruhtinas ei pitänyt ajatuksesta hyökätä noin vain, tietämättä mitä edessä oli. ”Ei enää mitään viivyttelyjä”, huudahti kenraali Hestan. ”Kootkaa prikaatinne ja hyökätkää. Tuokaa minulle Ologin Wendsenin pää. Minä lähetän sen Daurin ruhtinas Delargirille. Kertokoon se hänelle mitä on odotettavissa”. Komentaja Gashdul ja Moorin Furien nauroivat, mutta ruhtinas Alencar oli hiljaa. Ääneti ruhtinas käänsi hevosensa ja lähti kokoamaan prikaatiaan.

ENSIMMÄINEN HYÖKKÄYS

”Ne aikovat todellakin hyökätä ratsain”, huudahti majuri Landen. Hän kääntyi katsomaan sir Gileasiin, joka oli noussut kaakkoistorniin ja tarkkaili nyt sieltä tilannetta. Landenin usko ritariin oli alkanut horjua, kun tämä oli vain seissyt välinpitämättömänä muurilla tekemättä mitään auttaakseen majuria ja Wendseniä joukkojen rohkaisussa. Ehkä puheet ritarien kyvyistä olivat sittenkin vain vanhaa legendaa? Mutta ritari oli ollut oikeassa. Yksi Cardolin ratsuväen prikaati muodosti juuri leveää rivistöä niityn itälaidalla ja valmistautui hyökkäykseen. Prikaati ei jalkautunut vaan aikoi hyökätä ratsain. ”Todellakin”, vastasi Wendsen. Kumpikin upseeri seisoi portin yläpuolella seuraten tapahtumien kehitystä. Kummankin armeijan pataljoonan jousikomppaniat sekä kaupunkilaisista muodostettu komppania olivat rivistönä kaupunginaukiolla heti portin takana. Landen oli halunnut jousimiehet ylös parapetille, mutta sir Gileas oli ollut toista mieltä. Yöllä jousimiehet olivat ampuneet joitakin harjoitusyhteislaukauksia, joiden avulla sir Gileas oli opettanut heille missä kulmassa jousen piti olla jotta nuoli lentäisi hänen haluamaansa paikkaan. Miehet ampuisivat epäsuorasti muurin yli! ”Katso vasemmanpuoleista pataljoonaa”, huudahti Wendsen. ”Eikö se ole ruhtinas Alencarin ratsuväki”? Landen nyökkäsi. Hän tunnisti helposti Alencarin viirin, sillä mies oli yksi Perennian ruhtinaista.

Sitten prikaati oli valmis ja lähti hyökkäämään. Aluksi ratsuväki eteni hitaasti ja sotilaat pysyivät vaiti. Sitten he kiihdyttivät raviin. Mitään syytä siirtyä laukkaan ei ollut, mutta prikaatin komentaja halusi ilmeisesti tehdä pelottavan vaikutuksen puolustajiin. Täyttä laukkaa hyökkäävä ratsuväki näytti aina pelottavalta, oli puolustaja sitten avoimella maalla tai muurien suojissa. Siksi ruhtinas Alencar komensi prikaatinsa laukkaan. Hurjasti huutaen prikaati hyökkäsi keihäät tanassa. Tikkaita raahaavat ratsumiehet ratsastivat viimeisinä. Sinisten ratsumiesten rintama pyyhkäisi yli niityn kohti kaupunkia. Osa puolustajista alkoi jo katsella ympärilleen pakotietä etsien. Silloin se tapahtui. Maa katosi äkkiä etummaisten ratsumiesten alta.

Prikaati oli levittäytynyt komppanioittain rivistöön ja koko etummainen rivi lakosi äkkiä alas suistuen puolustajien kaivamaan kaivantoon. Sen pohjalla oli teräviä piikkejä, jotka lävistivät miehiä ja hevosia. Hurraa-huudot vaihtuivat kauhun ja tuskan kiljaisuiksi. Koko etummainen rivistö vain katosi äkkiä. Toisella rivistöllä ei ollut mitään mahdollisuuksia pysäyttää ajoissa ja uusi rivi ratsumiehiä ja hevosia suistui alas kaivantoon. Meteli ja sekasorto yltyi. Seuraavan rivistön ratsumiehet kiskoivat hevostensa suitsista ja osa sai ratsunsa pysähtymään ajoissa. Joitakin kuitenkin kaatui kaivantoon. Loput olivat nyt massana kaivannon reunalla. Takaa tulvi paikalle lisää ratsumiehiä. Kaikki alkoivat kaartaa oikealle ja vasemmalle, mutta sielläkin oli täyttä. Sekasorto oli täydellinen.

Ruhtinas Alencar yritti turhaan pysäyttää hevostaan täydestä laukasta. Se menetti tasapainonsa ja suistui kaivantoon. Ruhtinaan onneksi kaivanto oli kuitenkin lähes täynnä edellisten hevosten suistuttua sinne. Alencar putosi raskaasti kuolleen hevosen päälle ja tunsi tuskan oikeassa jalassaan. Yksi terävä piikki oli lävistänyt koko hevosen ja sen pää oli tunkeutunut ruhtinaan jalkaan. Muut piikit eivät kuitenkaan yltäneet hevosen läpi. Alencar riuhtaisi, mutta ei päässyt irti. Hän oli käytännössä liikuntakyvytön. Kaikkialla ympärillä kauhun huudot ja sekasortoinen kiljunta täytti ilman. Katastrofi, ajatteli ruhtinas. Hän rojahti maahan hevosta vasten ja jäi odottamaan apua.

Koko ratsuväen prikaati oli nyt liikkumatta yhtenä massana kaivannon reunalla. ”Ballistat, AMPUKAA”, huusi delaatti Wendsen nähden tilaisuutensa. Winder riuhtaisi kankaan pois ballistojen edestä ja antoi merkin. Ballistojen yhteyslaukaus viuhui samassa halki ilman ja iskeytyi ratsumiesten massaan lisäten sekasortoa ja tuhoa. Delaatti Winderin miehet latasivat jo balllistojaan uutta laukaisua varten. ”Jousimiehet, AMPUKAA”, kuului samassa sir Gileasin huuto. Sitä jousikomppaniat olivat odottaneet. Kolmen komppanian yhteislaukaus viuhui ilmaan ja lensi kaaressa muurin yli iskeytyen juuri oikeaan paikkaan, aivan kaivannon reunalle. Jousikomppaniat ja ballistat jatkoivat ampumista lähettäen yhteislaukauksen toisensa jälkeen ratsumiesten massaan. Hetken aikaa teurastus jatkui. Sitten niityn yli kiiri tiukka komento ratsumiehille kääntyä ja vetäytyä niityn laidalle. Sotilaat tottelivat automaattisesti ja lähtivät irtautumaan. Pian sekasortoon joutunut ratsumiesten lauma saavutti niityn laidan ja pysähtyi järjestäytymään. Kaivannon laita oli täynnä kuolleiden tai haavoittuneiden sotilaiden ja hevosten ruumiita.

Wendsen ei saanut katsettaan irti kuolleista ja haavoittuneista sotilaista. Hän ei voinut uskoa, että he olivat aiheuttaneet moisen tuhon menettämättä itse ketään. Delaatti heräsi hätkähtäen mietteistään, kun sir Gileas astui hänen viereensä. Ritarin ilme oli edelleen täysin tutkimaton. Kuin hurja teurastus ei olisi liikuttanut häntä mitenkään. ”Se onnistui”, hengähti Wendsen. Hän tajusi vasta nyt, ettei ollut uskonut sen onnistuvan. ”Se todellakin onnistui. Kuinka monta saimme”? Gileas pudisti päätään. ”Ehkä 350. Ei ainakaan sen enempää. Toivoin että olisimme saaneet useampia. Mutta joku tuolla reagoi nopeasti. Lyhyt ruskeatukkainen pataljoonankomentaja. Hän oli lähes heti tilanteen tasalla ja määräsi koko prikaatin perääntymään. Sitä en odottanut”. ”Mitä aiot tehdä asialle”, kysyi majuri Landen, jonka kasvoilla oli kauhistunut ilme. Tämä oli hänenkin ensimmäinen oikea taistelu ja ihmisten ja hevosten kauhunhuudot olivat vaikuttaneet syvästi majuriin. ”Se pataljoonakomentaja oli hyvin urhea”, totesi Wendsen. Sir Gileas käänsi kylmän katseensa heihin. ”Minä en halua heidän olevan urheita”, hän totesi. ”Minä haluan heidän olevan kuolleita. Minä aion tappaa hänet”. Sen sanottuaan Gileas kiiruhti tiehensä tarkastamaan jousikomppanioiden nuolitilannetta. Jos nuolet alkaisivat loppumaan he olisivat mennyttä!

Cardolin ratsuväen päämaja oli hiirenhiljainen. Kenraali Hestan oli kalpea ja hiljainen. 2.Prikaatin rynnäkkö oli muuttunut sekasortoiseksi paoksi hänen silmiensä edessä. Kenraali saattoi jo nähdä suurten tulevaisuudensuunnitelmiensa murskautuvan täällä Pordolissa. Mutta ei, niin ei voisi käydä. ”Komentaja Wulhen toimi hyvin”, totesi Gashdul, joka oli divisioonan adjutantti. ”Hän ainakin älysi käskeä peräytymisen”. Hestan nyökkäsi ja kääntyi muutaman askeleen päässä muista seisovan ritarin puoleen. ”Sir Machsen, mitä neuvotte nyt? Mitä teemme”? Machsen katseli yhä ääneti kaupunkia ja vastasi sitten kääntymättä katsomaan kenraaliin. Millainen röyhkeys ja ylpeys, ajatteli Hestan. Mutta sir Machsen oli koskematon. Hän oli kenraalin ja jopa sotaruhtinas Narthsegin päätösvallan yläpuolella. ”Meidän täytyy hyökätä kolmella prikaatilla niin pian kuin voimme”, hän totesi. ”Tämä vaatii lähes koko voimamme. Yksi prikaati saa jäädä reserviin, sillä kaikki yllätykset eivät välttämättä ole vielä paljastuneet”. ”Kenraali”, huudahti Moorin Furien. ”Minä menen joukkojen mukaan”. Hestan nyökkäsi. ”Niin olkoon. Se rohkaisee miehiämme ja pelottaa vastustajia. Ruhtinas Alencar on haavoittunut. Komentaja Wulhen ottakoon 2.Prikaatin komennon ja kostakoot joukkojensa kärsimän nöyryytyksen”. ”Hän on äärimmäisen innokas tekemään juuri sen”, totesi komentaja Gashdul. ”Älkää olko huolissanne”, sanoi sir Furien päättäväisesti. ”Ennen iltaa on kaupunki hallussamme”!

PORDOLIN TAISTELU

Keskipäivä oli jo koittanut kun komentaja Gashdul oli saanut järjestelynsä valmiiksi. Siitä kului vielä kaksi tuntia marssittaa joukot oikeille paikoilleen, antaa niille lepotauko ja varmistaa, että kaikki tiesivät mitä tehdä. Ratsuväki oli jalkautunut ja muodosti jälleen pitkän rivistön kaupungin idänpuoleisen muurin edustalle, niityn laidalle. Jousipataljoona oli myös jalkautunut ja valmistautui etenemään ratsumiesten takana antaen tukea. Aurinko paistoi korkealla taivaalla ja sotilaat hikoilivat sen lämmössä. Kesä oli lopuillaan, mutta sää oli epätavallisen lämmin vuodenaikaan nähden. Rummut pärisivät komentaen joukkoja valmistautumaan. Komppaniat suoristivat rivejään tietäen kenraali Hestanin seuraavan heitä tarkkaavaisesti. Prikaatin ja pataljoonankomentajat pysyttelivät rivistön keskivaiheilla, paitsi kokenut komentaja Wulhen, joka tiesi etäisyyden olevan liian pitkä jousimiehelle. Kukaan ei voisi ampua tarkasti muurilta niityn laitaan asti. Päättäväisesti Wulhen kannusti hevostaan ratsastaen prikaatinsa eteen kannustamaan miehiään. Hän näytti vaikuttavalta sinisessä univormussaan kultainen kypärä päässään.

Sir Gileas oli jälleen siirtynyt kaakkoiseen torniin, josta saattoi nähdä koko taistelukentän. Joitakin jousimiehiä oli tornissa hänen kanssaan, mutta he eivät olleet vielä vetäneet esiin nuolia. Etäisyys oli aivan liian pitkä. Sir Gileas etsi kuitenkin jo katseellaan yhtä miestä ja näki hänet. Komentaja Wulhenin hahmo oli hevosen selässä joukkojensa edessä. Vaimeasti hymyillen Gileas otti esiin suuren marjakuusijousensa ja veti esiin nuolen. Koko puolustajien joukko muurilla näki hänen tekevän sen ja pidätti henkeään. Gileas jännitti jousen ja tähtäsi. Tuntui kestävän ikuisuuden, kun ritari vain seisoi paikoillaan kuin patsas jousi jännitettynä äärimmilleen, nuoli osoittaen eteenpäin. Sitten jousi helähti ja nuoli viuhui matkaan. Matka oli niin pitkä, että sotilaat saattoivat seurata nuolen lentoa ilman halki. Se iskeytyi komentaja Wulheniin ja lävisti tämän vatsan. Hetken komentaja istui hämmästyneenä ratsunsa satulassa katsoen vatsansa lävistänyttä nuolta. Sitten hän alkoi kaatua taaksepäin ja ennen kuin sotilaat saivat komentajasta otetta oli hän pudonnut maahan.

Hetken oli aivan hiljaista, sekä omien että vihollisen sotilaiden tuijottaessa epäuskoisena. Moinen laukaus ei ollut mahdollinen, he ajattelivat. Sitten raivokas huuto purkautui Cardolin sotilaiden huulilta ja rivistö lähti eteenpäin. Gileas veti rauhallisesti uutta nuolta esiin, mutta ei ampunut. Hän seurasi tarkkaavaisesti vihollisen etenemistä. Lopulta he saavuttivat hyvässä järjestyksessä kaivannon ja alkoivat heitellä risukimppuja sen täytteeksi. Standardi toimenpide, totesi Gileas. Ritari etsi katsekontaktin delaatti Wendsenin kanssa ja nyökkäsi tälle. Delaatti antoi merkin ja ballistat alkoivat jälleen ampua. Vihollisen täyttäessä kaivantoa oli koko heidän divisioonansa paikoillaan avoimella maalla. Se antoi tilaisuuden myös jousimiehille, jotka alkoivat jälleen ampua epäsuoraa ammuntaansa muurin yli. Huudot ja meteli yltyi, mutta vihollinen piti rauhallisesti asemansa kohottaen kilpiä suojakseen.

Sitten kaivanto oli täynnä ja ratsumiehet juoksivat sen ylin käyden rynnäkköön. Sininen meri syöksyi kohti muuria. Se näytti vastustamattomalta. ”Jousimiehet muurille”, komensi Gileas. Kaupunkilaiset jäivät aukiolle ampumaan epäsuoraa ammuntaa, mutta sotilaat juoksivat nyt ylös muurille. Tiivis nuolisade kohtasi vihollisen rynnäkön, mutta ei voinut pysäyttää sitä. Vihollinen saavutti muurin edustan ja alkoi tuoda tikapuita eteen. Samaan aikaan myös vihollisen jousipataljoona alkoi ampua suoraan muurille. Nuolet viuhuivat ilman halki ja siellä täällä miehiä kaatui. Sir Gileas ampui nyt jatkuvasti omalla jousellaan. Hän ampui automaattisesti ajattelematta mitään. Hän etsi jousi jännitettynä maalia, näki sen ja kaatoi miehen. Mutta nyt tikapuut alkoivat kohota muuria vasten. Ensimmäiset kaatuivat, mutta kymmeniä nousi muurin pituudella pystyyn. Niitä kaikkia ei pystytty kaatamaan. Gileas hätkähti kun hänen vierellään jousimies kaatui nuoli kaulassaan. Gileas loikkasi sotilaan yli ja etsi maalia. Hän näki vihollisen jousiampujan suunnassa josta nuoli oli tullut. Mies veti esiin uutta nuolta, mutta ei ikinä saanut sitä esiin. Gileasin nuoli iskeytyi sotilaan vatsaan ja surmasi tämän. Samassa Gileas oli jo jännittänyt jousensa uudelleen ja etsi uutta maalia. Yksi vihollinen tuki kaatumaisillaan olevia tikapuita. Gileas ampui miehen, jolloin tikapuut kaatuivat vieden mukanaan useita sotilaita. Sitten ritarin katse osui sotilaitaan kannustavaan upseeriin. Ehkä komppanianpäällikkö, ehti Gileas ajatella, kun hänen nuolensa jo viuhui ilman halki ja osui mieheen.

Mutta taistelu oli nyt kääntymässä Cantrian joukkoja vastaan. Vihollinen oli kiivaasta vastarinnasta huolimatta saanut jalansijan useilla kohtaa muuria, eikä heitä kyetty majuri Landenin parhaista yrityksistä huolimatta ajamaan takaisin. Portti piti yhä puoliaan. Siellä taistelivat delaatti Wendsen ja majuri Landen parhaiden sotilaidensa kanssa. Mutta Vihollinen oli tornin ja portin välissä ja eteni nyt nopeasti kohti tornia. Heidän alueensa laajeni nopeasti. Gileas etsi katseellaan majuri Ashderin komentamaa reserviä ja näki tämän muurille vievien portaiden juurella. Mutta majuri epäröi ja reservi epäröi hänen kanssaan. Raivoisa taistelu oli edelleen käynnissä muurilla, mutta se oli kääntymässä vihollisen eduksi. Kaikki oli vaakalaudalla. Gileas heitti jousen syrjään ja harmaan kaavun pois yltään. Synkästi hymyillen hän paljasti miekkansa ja astui tornia ympäröivän vallin päälle. Yhdellä silmäksellä ritari näki tilanteen muurilla. Mustakaapuinen ritari ajoi edelleen Cantrian vakinaisia, jotka olivat kestäneet kaiken muun. Hän eteni joukkojensa kärjessä kohti porttia ja kohti miehiään kannustavaa Wendseniä.

Gileas muisti äkkiä vanhan sotahuudon, jota sir Callodir oli käyttänyt. Se oli aikaa sitten unohdettu, mutta nousi äkkiä ritarin mieleen. ”ELBERETH”, hän huusi suurella äänellä yli taistelun metelin ja tunsi mielessään jotakin suunnatonta, kuin nimi olisi antanut hänelle lisää voimaa. Kuin jokin äärettömän muinainen ja tavattoman vahva olisi herännyt jossakin ja kääntänyt katseenta heidän puoleensa. Taistelu keskeytyi sekunniksi ja useiden sotilaiden katse kääntyi kohti tornia. He näkivät kirkkaanpunaiseen pukuun sonnustautuneen hahmon ylhäällä tornissa säihkyvä miekka kädessään. Puvun rinnassa hehkui kultainen piiri tähtiä. Näky oli kertakaikkiaan vaikuttava. ”ELBERETH”, huusi Gileas uudelleen ja pudottautui alas tornista. Hän putosi noin kolmen metrin matkan suoraan tornin kupeessa olevan katoksen päälle, kierähti jaloilleen ja loikkasi katoksen päältä parapetille, suoraan tornin juurelle ehtineiden ensimmäisten vihollisen sotilaiden eteen.

Ensimmäisen sotilaan suu avautui ällistyneenä, kun ritari putosi jostakin hänen eteensä. Miehen miekka oli valmiiksi koholla, mutta hän ei ehtinyt tehdä mitään kun tulenpunainen ritari sivalsi miekallaan. Sotilas putosi parapetilta ehtimättä edes huutaa. Toinen sotilas sai piston vatsaansa ja kaatui taaksepäin kolmannen päälle. Tämä ei ehtinyt työntää kuolevaa toveriaan sivuun, kun viuhahtava sivallus osui häntä kaulaan ja suisti miehen muurilta. ”RESERVI”, huusi sir Gileas hyökäten seuraavan vihollisen kimppuun ja suistaen tämän päin toista. Hän potkaisi molemmat alas muurilta ja työnsi yhdet tikkaat nurin. ”HYÖKÄTKÄÄ”, huusi ritari nähdessään että reservi ei ollut liikkunut. ”TYHJENTÄKÄÄ MUURI”! Vihollisen sotilaiden kunniaksi on sanottava, että he yrittivät. He aikoivat hyökätä sir Gileasin kimppuun, mutta eivät ehtineet. Tämä hyökkäsi heidän kimppuunsa. Ritari eteni vastustamattomasti leveällä muurinharjalla kaataen vihollisen toisensa jälkeen. Juuri kun hänen rynnäköstään alkoi loppua vauhti, työntyi reservi viimein mukaan taisteluun. Sotilaat olivat rohkaistuneet ritarin esimerkistä ja syöksyivät nyt innolla mukaan taisteluun. Vihollista työnnettiin taaksepäin hitaasti mutta varmasti. Gileas huomasi nuolen osuvan vihollisen upseeriin, jolla oli pataljoonakomentajan arvomerkit. Mies horjui tikapuille ja lähti laskeutumaan alas muurin edustalle. Mutta Gileasilla ei ollut aikaa seurata miestä. Hänen katseensa oli kiinnittynyt eteenpäin, mustakaapuiseen hahmoon joka oli kääntynyt ja tuli häntä kohti. Viholliset ja omat sotilaat antoivat tilaa Moorin ritarille ja äkkiä hän seisoi vastakkain sir Gileasin kanssa.

Sir Furien hymyili itsevarmasti. Hän tiesi taitonsa miekan kanssa. Eikä hän uskonut tähän huijaukseen. Pyhän Piirin ritari muka? Joku oli puettu punaiseen kaapuun vihollista pelottaakseen. Furien tekisi huijauksesta lopun tuossa tuokiossa. Hän aikoi kohottaa miekkansa pilkalliseen ritarien tervehdykseen, mutta ei ehtinyt. Pyhän Piirin ritarin asuun pukeutunut mies hyökkäsi sen enempää aikaa tuhlaamatta. Furien näki ensi kertaa miehen silmät ja tunsi epäilyksen hiipivän mieleensä. Silmissä ei ollut armoa eikä epäröintiä. Niissä paloi synkkä tuli. Hän ehti juuri ja juuri torjumaan ensimmäisen iskun. Kiroten sir Furien suoritti erinomaisen torjuntasarjan joutuen peräytymään. Hän yritti heti siirtyä takaisin hyökkäykseen, mutta ei saanut vastustajaan perääntymään. Tämä torjui kaikki Furienin iskut päättäväisesti ja pitäen asemansa. Furien yritti klassista pistoa ja teki sen aivan oikein. Mutta punainen ritari torjui piston ja onnistui pistämään Furienia käteen. Ritari ei tuntenut tuskaa, sillä taistelun kiihko oli saanut hänessä vallan. Mutta haavasta valui paljon verta. Kukaan ei pystynyt kääntämään klassista Moorin pistoa siten, että saattoi haavoittaa piston suorittajaa, takoi Furienin mielessä. Ei kukaan! Hän tajusi taistelevansa elämästään. Kaikki ajatukset pyhästä palvelusta mustalle valtiattarelle oli äkkiä kadonnut Moorin ritarin mielestä. Hän kävi raivoisaan hyökkäykseen luottaen suurempaan voimaansa. Punainen ritari torjui ensimmäisen iskun suoraan ilmasta. Kipinät sinkoilivat, kun miekat iskivät yhteen. Furien veti miekkansa takaisin ja hämmästynyt ilme levisi ritarin kasvoille. Hänen miekkansa lähti vielä suorittamaan seuraavaa iskua, mutta hän tiesi jo olevansa kuollut. Punainen ritari väisti vasemmalle ja sivalsi iskun lantion korkeudella Furienin miekan alapuolelta. Se viilsi Moorin ritarin kyljen auki. Hän horjahti taaksepäin, mutta samassa punaisen ritarin miekka pisti häntä rintaan. Sir Furien kaatui taaksepäin ja jäi nojaamaan muurin laitaan. Hänen miekkansa putosi kolahtaen. Furien pystyi vielä keskittämään katseensa hänet surmanneen miehen kasvoihin. ”Minä....”, hän aloitti ja yskäisi verta. ”Luulin että olet huijausta. Kuka...”, sai Furien viimein sanottua mutta ei pystynyt lopettamaan lausettaan. Hän rojahti maahan eikä enää noussut. ”Minä olen Gileas lah Durion”, sanoi Gileas toteuttaen Moorin ritarin viimeisen pyynnön. Mutta tämä ei enää kuullut.

Taistelun kulku oli nyt ratkaisevasti kääntynyt. Vihollinen lähti peräytymään ja pakeni muurin harjalta. Moorin ritarin kuolema oli järkyttänyt heitä kaikkia. Sotilaat eivät muistaneet, koska joku olisi edellisen kerran surmannut Moorin ritarin. He olivat voittamattomia! Kylmä pelko oli nyt saanut vallan ja miehet vetäytyivät muurilta. Kymmenen minuuttia Furienin kuoleman jälkeen yhtään elävää vihollista ei ollut enää kaupungin alueella. Sotilaat riemuitsivat, mutta sir Gileas ei yhtynyt riemuun. Ehkä 1000 ratsumiestä oli kuollut tai haavoittunut. Mutta divisioonassa oli edelleen yli 3000 sotilasta jäljellä. ”Yritämmekö kuitenkin pakoa länteen, kunhan pimeä tulee”, kysyi Wendsen. Nuoren delaatin kasvot olivat rasittuneet. Hän oli ollut taistelussa ja tiesi nyt millaista se oli. ”Ei meillä taida olla vaihtoehtoja”, totesi Gileas. ”Meidän pitää päästä pois täältä ennen kuin jalkaväki ehtii paikalle. Muuten kuolemme varmasti. Annoimme ratsuväelle melkoisen kovan kohtelun. Eiköhän se hillitse heidän intoaan”. Wendsen nyökkäsi. ”Onko sinulla vielä uusia temppuja takataskussasi, Gileas”, hän kysyi. ”Vain yksi”, ritari vastasi. ”Kun pääjoukko lähtee vankkurien kyydissä ulos kaupungista, minä isken pienen iskuryhmän kanssa vihollisen hevoslauman kimppuun. Sen pitäisi antaa heille tekemistä vähäksi aikaa ja kääntää huomio pois vankkurikaravaanista”. ”Mikä se sotahuuto oli, jonka huusit”, kysyi Wendsen. ”En ole ikinä kuullut moista”. Gileas katseli vihollisen sekasorron vallassa olevaa leiriä, eikä vastannut heti. ”Vanhoina aikoina se oli Pyhän Piirin ritarien taisteluhuuto”, hän selitti viimein. ”Nykyään sitä ei enää muisteta, mutta ennen siinä huudossa oli voimaa”.

”Minulla oli ystävä, sir Callodir. Hän kertoi minulle usein vanhoista ajoista”. Kun ritari mainitsi Callodirin nimen, oli hänen äänessään surua, jota Wendsen ei ollut tottunut kylmän tunteettoman ritarin äänessä kuulemaan. ”Missä tämä Callodir on nyt”, kysyi Wendsen varovasti. Gileasin käsi viittasi itään. ”Hän on yhä siellä. Dag-Ladin linnakkeessa. Hautasimme hänet linnoituksen edustalle. Muistan sen yhä kuin eilisen päivän. Joukko nomadeja murtautui yli muurin ja hyökkäsi linnakkeen sairaalaan. Callodir oli juuri vienyt yhden ritareistamme sinne ja oli poistumassa. Hän oli ainoana puolustamassa sairaalaa kun nomadit ryntäsivät sinne. Sir Callodir kuoli sairaalan oviaukolla, mutta ei päästänyt heitä sisään. Kun ehdimme avuksi hän oli kuolemaisillaan. Tulimme liian myöhään. Luulen, että hän oli ehkä viimeinen oikea ritari. Sen jälkeen ei oikeita sankareita ole ollut”! Delaatti Wendsen katsoi Gileasiin surullisena. ”Minä luulen, että yksi on vielä jäljellä”, hän sanoi. Mutta Gileas pudisti päätään. ”Minä olin vain soturi joka teeskenteli olevansa sankari”, hän sanoi katkerana. ”Nyt tiedän paremmin”. ”Minusta tuntuu, sir Gileas, että olet väärässä”, vastasi Wendsen. ”Sinä olet sankari, joka teeskentelee olevansa jotakin muuta. Miksi muuten olisit täällä nyt”? Gileas kääntyi jälleen katsomaan nuoreen delaattiin. ”Minä en tiedä miksi olen täällä”, ritari murahti ja käveli sitten tiehensä. Valvottuaan koko edellisen yön hän tarvitsi lepoa. Seuraava yö olisi jälleen toimintaa täynnä!

Hieman kauempana majuri Landen tutki kiinnostuneena kuolleen Moorin ritarin ruumista ja löysi tämän säihkyvän miekan. Miekka oli todella loistava. Ehkä paras mitä Landen oli ikinä nähnyt. Hän vilkaisi omaa vanhaa kulunutta miekkaansa ja heitti sen syrjään. Hymyillen ahneesti Landen pisti kuolleen sir Furienin miekan omaan huotraansa. Moorin ritari ei tarvinnut sitä enää!

SIR MACHSEN HADIG

Pitkä mies seisoi kentän laidalla katsellen edessään kohoavaa kaupunkia. Puolustajat olivat täydessä työn touhussa heitellen ruumiita alas muurin päältä. Keltaiset univormut vilahtelivat parapetilla. Ei kuulunut riemun huutoja tai mitään muutakaan. Cantrian sotilaat tiesivät vain torjuneensa yhden hyökkäyksen. Taistelu oli vasta alussa. Pitkä mies tiesi sen paremmin kuin kukaan muu. Hänen verenpunainen viittansa liehui vähäisen tuulen mukana ja käsi oli vaistomaisesti laskenut miekan kahvalle. Mutta vaikka perinteisten oppien mukaan taistelu oli vasta alussa, vaistosi kaartin mustahopeaiseen univormuun pukeutunut mies kaiken muuttuneen. Hän tunsi sen ilmassa kaikkialla ympärillään. Hän näki sen ohitseen vetäytyvien ratsumiesten silmissä. Jotakin oli tapahtunut. Jotakin odottamatonta! Mies säilytti kuitenkin rauhallisen ilmeensä. Se oli hänen perusilmeensä, joka oli aina hänen kasvoillaan. Muut ihmiset saattoivat näyttää tunteensa, mutta ei ikinä Hadigin huoneen sir Machsen.

Oli kuin Perennian kukistumisen jälkeen kaikki olisi mennyt ritarin mielen mukaan. Mustan valtiattaren siunaus oli totisesti Machsenin päällä. Hän saattoi yhä muistaa ne päivät pääkaupunki Min Hitholissa, kun kaikki oli muuttunut. Machsen ei tiennyt miksi ne nousivat hänen mieleensä nyt, mutta niin vain kävi. Ehkä ritarin hankkeiden koettua vastoinkäymisen hänen mieleensä automaattisesti nousi edellinen vastoinkäyminen. Pyhän Piirin ritarikunta ei ollut ymmärtänyt hänen arvoaan. Ei, he olivat sysänneet hänet syrjään uskoen toisiin miehiin. Niin saatettiin kohdella muita ritareita, mutta ei sir Machsenia. Ei ikinä! Hän oli tullut pitkän matkan niistä ajoista kun oli viettänyt nuoruutensa Hadigin ruhtinaan nuorimpana poikana. Liian pitkän kääntyäkseen takaisin. Machsen tiesi olevansa hyvä. Ehkä paras! Kun nuorempi Bar, sir Alcyontil, oli ylennetty Hiriksi hänen ohitseen, oli Machsen tiennyt että asioiden oli muututtava. Tapaus oli nostanut hänen mielessään sammumattoman vihan. Ei vain sir Alcyontilia kohtaan, vaan myös koko ritarikuntaa ja sen konservatiivista ydintä vastaan. Asioiden täytyi muuttua. Jossakin ymmärrettäisiin vielä sir Machsenin arvo. Vain kuukautta myöhemmin hän oli saanut tarjouksen josta ei voinut kieltäytyä. Siitä lähtien kaikki oli sujunut. Machsenin kyvyt oli tajuttu ja hän oli saanut kaiken haluamansa. Tähän hetkeen asti.

Cardolin ratsuväen rynnäkkö oli epäonnistunut. Miten se oli mahdollista? Sotilaiden hämmennyksen saattoi tuntea, kun upseerit alkoivat järjestää heitä uudelleen. Cantrian joukkojen piti olla huonosti koulutettuja ja pelokkaita. Silti ne olivat lyöneet voittamattoman armeijan huippusotilaat takaisin verissäpäin. Vähintään 1500 sotilasta oli kuollut tai haavoittunut kahdessa rynnäkössä. Sir Machsenin tarkat silmät etsivät omien sotilaiden joukosta Moorin ritari Furienia, mutta hän tiesi jo ettei tämä tulisi. Sir Furien oli kuollut! Se ei sinänsä surettanut Machsenia, joka inhosi mustia ritareita. Nämä taas vihasivat ja halveksivat entisiä Pyhän Piirin ritareita. Mutta mikä oli saattanut tappaa Moorin ritarin? Omituinen epäilys Machsenin mielessä kasvoi. Jotakin oli tekeillä! Jotakin tärkeää! Hän käänsi viimein selkänsä Pordolin kaupungille ja lähti kävelemään kohti kenraali Hestanin telttaa.

Hestan oli peloissaan. Tämä merkitsi sitä että hän oli raivoissaan. Sotaruhtinas Narthseg ei olisi tyytyväinen kun hän kuulisi tapahtuneesta. Kenraali ei tiennyt mitä tehdä. Uusi rynnäkkö voisi johtaa entistä pahempaan katastrofiin, mutta jos hän jäisi odottamaan pääarmeijan saapumista, se merkitsisi epäonnistumista annetussa tehtävässä. Hestan istuutui mukavaan tuoliinsa voimattoman raivon vallassa. ”Mitä me teemme”, hän kysyi viimein. Komentaja Gashdul oli odottanut epävarman näköisenä kenraalinsa lopettavan huutamisen. ”Miehet ovat epäjärjestyksessä”, hän totesi vilkaisten muihin tukea etsien. Mutta sir Machsen katselin muualle ja vain yksi prikaatinkomentajista oli paikalla eikä sanonut mitään. ”Emme voi hyökätä ainakaan tänään”, jatkoi divisioonan adjutantti. ”Se ei vain ole mahdollista”.

”Mitä te sanotte, sir Machsen”, kysyi kenraali kaataen viiniä pikariinsa. Machsen oli halveksivasti pistänyt merkille kenraalin suuren viininkulutuksen aina kun tilanne oli tiukka. ”Jotakin tapahtui”, totesi Machsen. Hän oli edelleen ajatuksissaan yrittäen keksiä mitä se jokin oli. ”En voi miettiä mitä teemme ennen kuin tiedän mitä tapahtui”, ritari jatkoi vastentahtoisesti. Hän ei pitänyt siitä, kun hänen ajatuksensa katkaistiin. Hestan ei vastannut mitään vaan joi lisää viiniä. Hän saattoi jo tuntea teloittajan kirveen kaulallaan. Hetken aikaa kaikki olivat hiljaa. Sitten pelokas palvelija pisti päänsä sisään telttaan. ”Herra”, hän sanoi varovasti. Kenraalin huuto oli kuulunut pitkälle leiriin. ”Kreivi Dunstan pyytää saada puhua kanssanne. Hän on haavoittunut jalkaan ja käteen, mutta ei suostu menemään haavurin luoksen ennen kuin on puhunut kanssanne”. Hestan viittasi kädellään kärsimättömästi. Tämä se vielä puuttui, että Cardolin ylhäisaateliin kuuluva pataljoonankomentaja vuotaisi kuiviin pääsemättä haavurin luokse. ”Viekää hänet heti hoidettavaksi”, tiuskaisi kenraali. ”Minä haluaisin kuulla mitä hänellä on sanottavaa”, huomautti sir Machsen, joka oli äkkiä havahtunut ajatuksistaan. Hän oli etsinyt vastauksia. Ehkä kreivi Dunstanilla olisi vastaus. Hän oli älykäs kokenut komentaja. Miten sir Callodir olikaan sanonut opettaessaan noviisi Machsenia kauan sitten. Piti olla tarkkaavainen etsiessään vastauksia, sillä usein niitä tarjottiin etsijälle helposti, mutta tämä ei vain nähnyt sitä. Kenraali katsoi ritariin, mutta ei suuttunut. Hän nyökkäsi ja viittasi palvelijaa tuomaan kreivin sisään.

Pian kannettiin telttaan paareilla makaava kevyesti haarniskoitu mies. Cardolin armeijan mentaliteetista kertoi hyvin, että vaikeasti haavoittuneen kreivin piti tulla komentajansa luokse eikä toisinpäin. Kreivi näytti tuskaiselta, mutta kohotti päänsä ja katsoi Hestaniin. ”Kenraali, minun täytyy kertoa teille mitä tapahtui. Se oli niin hämmästyttävää. En olisi ikinä uskonut sitä mahdolliseksi”. Hestan joi lisää viiniä ja sir Machsen sekä komentaja Gashdul kumartuivat lähemmäksi kuullakseen paremmin mitä kreivi sanoi. ”Olimme muodostaneet rivistön ja valmistauduimme rynnäkköön. Komentaja Wulhen ratsasti rivistön eteen kannustamaan joukkojaan. Silloin jousi lauloi. Se oli mahdoton laukaus. Aivan liian pitkä etäisyys tarkkaan jousiammuntaan. Se ei voinut olla mahdollista. Joku kaupungin tornista ampui Wulhenin kuoliaaksi. Nappasi hänet pois pelistä noin vain”. Kreivi yski välillä tuskaisesti ja jatkoi sitten huohottaen, päättäneenä puhua loppuun asti. ”Ampuja oli harmaassa kaavussa. Näin hänet tornissa. Me rynnäköimme. Se sujui vaikka menetimme paljon miehiä nuolisateessa. Saavutimme parapetin ja olimme saamassa sen haltuumme. Puolustus oli murtumassa. Saatoimme jo maistaa voiton huulillamme. Sitten se tapahtui. Harmaakaapuinen hahmo tornissa heitti kaapunsa syrjään. Sen alla oli kirkkaanpunainen vaelluspuku. Hänen miekkansa oli pitkä ja säihkyi outoa valoa. Mies huusi oudon taisteluhuudon, jonka voiman saatoimme kaikki tuntea. Sitten hän loikkasi alas tornista ja rynnisti parapetille. Se oli aivan uskomatonta. Sellaista ei voi tapahtua, enkä uskoisi että tapahtui ellen olisi sitä omin silmin nähnyt. Hän pyyhki parapetin puhtaaksi. Punainen ritari tuli kuin vyöry ajaen miehiämme edelleen. Ne jotka vastustivat häntä kuolivat. Cantrialaiset sotilaat saivat uutta rohkeutta ja liittyivät takaisin taisteluun. Heidän reservinsä hyökkäsi mukaan taisteluun ja punainen ritari oli hirveä vihassaan. Moorin sir Furien kävi häntä vastaan, mutta sai hetkessä surmansa. Hän oli kuuluisa miekkamestari, mutta vailla mahdollisuuksia punaista ritaria vastaan. Silloin miehemme pakenivat. Minun täytyi tulla kertomaan teille, kenraali. Kaupungissa on jotakin voimakasta. En ole varma, mutta luulen...luulen, että se oli..”. ”Pyhän Piirin ritari”, keskeytti sir Machsen lausuen sanat vakavasti kuin niitä maistellen. Vihdoinkin kaikki valkeni hänelle. Kreivi Dunstan nyökkäsi vaivalloisesti. ”Voitte viedä kreivin nyt pois”, totesi Machsen. ”Kiitän teitä, kreivi Dunstan”, hän lisäsi kun kreiviä jo kannettiin ulos.

”Pyhän Piirin ritari”, huudahti kenraali Hestan kun haavoittunut kreivi oli kannettu ulos teltasta. ”Miksi luulette niin, sir Machsen”? Ritari pani merkille, miten kenraali kaatoi itselleen lisää viiniä. ”Se selittää kaiken”, totesi Machsen. ”Viimeinkin ymmärrän kaiken.Hän paljasti kreivi Windrewin petoksen ja laati ensimmäisen ansan, johon ratsumiehemme törmäsivät. Hän surmasi komentaja Wulhenin, löi sotilaamme parapetilla ja kaatoi kaksintaistelussa sir Furienin. Hän on tehnyt tyhjäksi kaikki suunnitelmamme ja muuttanut rauhallisen antautumassa olevan kaupungin sitkeän vastarinnan pesäksi. Mikään ei ole hänelle mahdotonta! Se on HÄN”! Kenraali Hestan katsoi ällistyneenä ritariin, jonka äänessä oli ensi kertaa jännitystä. Myös komentaja Gashdul näytti hämmentyneeltä, mutta teltassa oleva prikaatinkomentaja näytti kalpenevan hivenen. Hän oli palvellut pitkään Perenniassa ja ymmärsi mistä oli kysymys. ”Gileas lah Durion”, sanoi Machsen ja ritarin sanat olivat kiven kovia.

Prikaatinkomentaja nielaisi äänekkäästi ja jopa Hestan oli pudottaa viinipikarinsa. ”Herra, ehkä tilanne ei sentään ole niin paha”, prikaatinkomentaja hengähti. ”Ehkä se on vain yksi ritareista. Sir Gileas ei ole ainoa jäljellä oleva”! Mutta Machsen pudisti päätään. Hän oli varma! ”Ei, se on hän. Tunnen sen. Me olimme yhdessä noviiseja. Tunnen hänet paremmin kuin juuri kukaan muu. Hän on täällä. Onni seuraa häntä minne tahansa hän meneekin. Nyt on epätoivon aika”! Komentaja Gashdul katsoi ällistyneenä Machseniin, ”Mitä hän voi tehdä”, komentaja ihmetteli. ”Yksi mies, vaikka kuinka kyvykäs. Mitä hän mahtaa meille? Mitä hän voi tehdä”? Mutta Machsen pudisti päätään. ”Te ette ymmärrä. Se ei ole vain yksi mies. Se on Gileas lah Durion. Mitä hän mahtaa? Kysytkö sitä sen jälkeen kun olet nähnyt sotilaasi täydessä paossa taisteltuaan käytännössä miliisejä vastaan? Milloin viimeksi on Cardolin joukot ajettu pakoon? En edes muista milloin viimeksi. Hän aikoo tappaa meidät! Ja jos hän jotakin aikoo, sen hän myöskin tekee”! Machsen nousi seisomaan ja käveli teltan ovelle. ”Mihin menette”, kysyi komentaja Gashdul hämmästyneenä. ”Minun täytyy miettiä”, vastasi Machsen. ”Miettiä mitä teemme asialle”!

Lukuisat ajatukset pyörivät sir Machsenin päässä kun hän käveli yksinään leirin laidoilla. Hän ajatteli entistä toveriaan vain puolenkilometrin päässä. Tämän jäätävänkylmät silmät ja paheksuva katse oli ehkä juuri nytkin kääntyneenä Cardolin joukkojen leiriin. Mitä teki sir Gileas nyt Pordolissa? Machsen ei tiennyt. Oliko tämä ehkä viimein luopunut pakenemisesta ja lähtenyt taistelemaan Cardolia vastaan? Ei, siihen Machsen ei voinut uskoa. Vuosikausia sir Gileas oli vain paennut. Jos hän olisi päättänyt johtaa vastaiskua Cardolin voimia vastaan, ei hän olisi nyt Pordolissa vaan Cantrian päävoimien mukana. Siellä hän voisi saada jotakin aikaan. Ei, sir Gileas oli paikalla sattumalta, tajusi Machsen. Mitä hän siis aikoi? Kokenut ritari tajusi sen heti. Gileas aikoi lyödä Hestanin ratsuväen ja johtaa sitten Pordolin asukkaat turvaan länteen. Mutta Machsen ei voinut alkaa edes arvailemaan mitä Gileas tekisi seuraavaksi. Gileas oli aina arvaamaton, tai pikemminkin hänen ajatuksensa toimivat erilailla kuin muiden. Hän voisi tehdä mitä vain! Hän pystyi mihin vain! Miten sir Machsen estäisi sen? Machsen käveli vielä puolentunnin ajan, mutta kun hän viimein kääntyi palaamaan kohti komentotelttaa, oli hänen ilmeensä tyytyväinen. Oli yksi asia mikä voittaisi sir Gileasin taidon ja onnen. Se asia oli ihmisten petollisuus. Hän tekisi heille tarjouksen josta ei voinut kieltäytyä! Mitä siitä, että kenraali Hestan halusi kaupungin ja sen asukkaat saaliikseen. Ainahan Hestan voisi pettää lupauksensa myöhemmin. Cardolin armeija ei ollut kuuluisa lupauksien pitämisestä! Panoksen Pordolin kaupungin piirityksessä olivat juuri nousseet valtavasti. Sir Gileasin nappaaminen oli tärkeämpää kuin mikään muu!

PETETTY RITARI

Sir Gileas nukkui kevyttä unta muurille vievän portaikon juurella. Hän kuuli raskaat askeleet uneensa ja avasi silmänsä. Kolme sotilasta käveli kohti portaita rauhallisen näköisinä. Kaikki oli hyvin. Gileas sulki taas silmänsä ja oli juuri vaipumassa uneen, kun sotilaat heittäytyivät hänen kimppuunsa. Voimakas isku osui ritaria leukaan, mutta hän ei menettänyt tajuntaansa. Gileas kierähti syrjään vieden yhden miehen mukanaan ja potkaisi toista. Kolmas heittäytyi hänen päälleen. Gileas heitti miehen päältään, kun hän tunsi kaksi keihäänkärkeä vatsaansa vasten. Useita sotilaita seisoi hänen ympärillään keltaisissa Cantrian univormuissaan. He olivat majuri Landenin vakinaisia sotilaita. Muutamalla oli jännitetty jousi ja nuolet osoittivat Gileasiin. Hetken Gileas vain seisoi paikoillaan kun raivo yritti saada hänessä vallan. Ritari alkoi jo aavistella mitä oli tapahtunut. Hän harkitsi heittäytyä sivuun, kaapata miekka ja taistella loppuun asti. Mutta miehiä oli liikaa. Hän kohotti kätensä ja antoi sitoa ne selkänsä taakse. Gileas näki hänet yllättäneiden miesten kasvot. Osa näytti armottomilta ja vihaisilta. Mutta joidenkin silmissä näkyi häpeää ja pelkoa. Sitten majuri Ashder astui esiin sotilaiden keskeltä. Hän näytti pelokkaalta, mutta yritti kätkeä sen.

”Hienoa työtä miehet”, majuri totesi. He olivat vanginneet pelätyn ritarin. Hetken majuri tunsi riemua, mutta näki sitten Gileasin pettyneet surulliset silmät ja tajusi mitä he olivat tehneet. He olivat vanginneet miehen, joka oli pelastanut heidät vihollisen kynsistä. Ilman sir Gileasia he olisivat kaikki nyt kuolleita. Siitä Ashder oli varma. Mutta oma selviytyminen oli tärkeintä kaikille, eikö niin? ”Olen pahoillani, ritari”, majuri totesi viimein. ”Mutta emme voineet muutakaan. Saimme hyvän tarjouksen. Emme voineet kieltäytyä. He tarjosivat meille vapauden sinua vastaan. Miten olisimme voineet kieltäytyä”? Gileas ei vastannut vaan käänsi katseensa pois. Hän tunsi yhtäaikaa halveksuntaa pelkureita kohtaan, pettymystä ihmisten petollisuudesta, joka jälleen kerran oli tapahtunut, ja surua koska oli antanut yllättää itsensä. Jos hän selviäisi tästä, ei sir Gileas enää ikinä pysähtyisi auttamaan ketään muuta. Miten hän voisi luottaa enää kehenkään? ”Viekää minut vihollisen leiriin”, totesi Gileas halveksivalla äänellä. Mutta Ashder pudisti päätään. ”Sovimme luovutuksen vasta huomenna aamulla. Sinä pysyt täällä siihen asti. Viekää hänet tornin juurelle ja sitokaa siellä olevaan paaluun”. Kaksi sotilasta tarttui Gileasiin, mutta tämä käänsi vielä katseensa majuriin. ”Kuka teki teille tarjouksen”, hän kysyi. ”Kerro minulle, Ashder. Olet minulle sen velkaa”! Majuri Ashder nyökkäsi. ”Pitkä leveäharteinen kaartilainen. Hänen nimensä oli Machsen”!

Joitakin minuutteja myöhemmin Gileas oli käsistään sidottuna paaluun. Majuri Ashder katsoi häntä hetken ja näytti melkein epäröivän. Mutta sitten vanha sotilas kovetti mielensä ja kääntyi poistuakseen. Juuri silloin yksinäinen hahmo astui tornista pihamaalle. ”Mitä täällä tapahtuu”, kysyi delaatti Wendsen ällistyneenä. Hän näki paaluun sidotun sir Gileasin, jonka aseet oli heitetty vähän matkan päähän muurin seinustalle. Kukaan ei halunnut koskea niihin. Jos Wendsen olisi sillä hetkellä nähnyt Gileasin silmät, olisi hän nähnyt niissä helpotuksen. Sillä nuoren delaatin sanat olivat heti kertoneet ritarille, ettei tämä ollut petoksessa mukana. Wendsen kuolisi, mutta ainakin hän kuolisi omatunto puhtaana. Delaatti tajusi mitä oli tekeillä jo ennen kuin kukaan ehti vastaamaan. ”Ei, hyvät herrat”, hän huudahti. ”Mitä te oikein ajattelette? Kerran murhasitte syyttömän ritarin. Toistaisitteko te tekonne nyt? Eikö mikään häpeä ole tälle kaupungille kylliksi”? Majuri Ashder pudisti päätään. ”Meillä ei ole valinnanvaraa”, hän sanoi. ”Se on ainoa tapa selvitä tästä hengissä. Aiemmin meillä ei ollut muuta keinoa kuin taistella. Mutta olisimme hulluja, jos emme tarttuisi tähän, kun se meille tarjottiin”. Wendsen astui lähemmäksi ja hänen kätensä putosi miekan kahvalle. ”Majuri, vapauttakaa sir Gileas välittömästi. Tämä on käsky. Minä kiellän tämän häpeän toteuttamisen”! Ashder astui kahden sotilaansa taakse nähdessään Wendsenin paljastavan miekkansa. Sotilaat eivät liikahtaneetkaan.

Delaatti Wendsen lähti etenemään kohti sidottua Gileasia. Juuri silloin majuri Landen astui tornin sisälle nousevasta portaikosta nuoren upseerin taakse. Majurin ilme oli surullinen mutta päättäväinen. Hän oli selviytyjä. Mitä tahansa selviytymisen puolesta, takoi majurin mielessä. Hänen kädessään oli säihkyvä pitkä miekka. ”En voi antaa sinun tehdä sitä”, sanoi majuri hiljaa ja iski miekan Wendsenin selkään. Se läpäisi nuoren upseerin, joka astui askeleen eteenpäin tuijottaen hämmästyneenä hänet lävistänyttä miekkaa. Wendsen pudotti oman miekkansa ja tunsi jalkojensa antavan periksi. Lyhyeksi hetkeksi hänen silmänsä kohtasivat sir Gileasin silmät ja ensikertaa Wendsen näki niissä myötätuntoa. ”Mene rauhassa”, sanoi Gileas hiljaa niin ettei kukaan kuullut ja lähetti rukouksen ritareiden suojelijalle, Gwardurille. Pitäköön tämä huolta nuoresta Wendsenistä. Delaatista olisi tullut hieno ritari. Wendsen tuijotti edellään hämmästyneenä miekkaa joka oli ottanut hänen elämänsä. ”Se”, hän sai sanotuksi vilkaisten hämmästyneenä majuri Landeniin. ”Se on Moorin ritarin miekka”, hän hengähti ja kaatui kuolleena maahan. Majuri Landen astui kauhistuneena taaksepäin tajutessaan Moorin ritarin portilla esittämän uhkauksen toteutuneen.

Gileas heräsi säpsähtäen. Hän oli nähnyt unta kuvankauniista kultatukkaisesta naisesta, joka istui valtaistuimella valtavan korkean vuoren laella ja katseli sieltä koko maailmaa. Nainen ei sanonut mitään, vaan katseli vain Gileasia hymyillen rakastavasti ja rohkaisevasti. Mutta jokin ääni oli herättänyt ritarin. Hän olisi halunnut mietiskellä hyvän aikaa näkemänsä unen merkitystä. Ritari ei ollut nähnyt mitään vastaavaa koskaan aiemmin. Mutta nyt ei ollut aikaa. Jotakin oli tapahtumassa. Oli sen aika!

Gileasin katse osui heti maassa makaavaan vartijaan. Ääni johon hän oli herännyt oli kaatuvan sotilaan aiheuttama. Sotilaan takana seisoi nainen paksu puukapula kädessään Se oli majatalonpitäjä, Celena. Nainen näytti epäröivän. ”Ota sotilaalta veitsi ja katkaise köydet”, kuiskasi Gileas peläten tornissa ja parapetilla valvovien sotilaiden kuulevan. Celena tutki hetken tajutonta sotilasta ja löysi sitten veitsen tämän vyöltä. Hän lähestyi nopeasti ritaria ja leikkasi tätä sitovat köydet poikki. Gileas liikkui samantien kuin leopardi. Hän oli hetkessä muurin vierellä lojuvien aseidensa luona ja kun Celena ehti kääntyä oli ritarin kädessä jo jännitetty jousi. Rauhallisesti Gileas etsi maaleja, mutta kukaan ei ollut nähnyt tapahtunutta. ”Kiitos”, hän sanoi katsoen Celenaan. ”En voinut enää moisen häpeän kanssa”, nainen vastasi surullisesti. ”Minä otin osaa sen ritarin lynkkaamiseen”, hän jatkoi. ”En ole ikinä voinut unohtaa sitä, enkä antaa itselleni anteeksi. Mene siis rauhassa, sir Gileas”. Mutta Gileas tarttui naista olkapäästä. ”Ei, Celena rouva. Mene hakemaan tyttäresi. Te ette voi jäädä tänne”!

”Kukaan ei tiedä että minä vapautin sinut”, sanoi Celena. ”Voimme yhä elää rauhassa täällä”. Ritari pudisti päätään. ”Kukaan ei elä täällä huomisaamun jälkeen”, hän sanoi. ”Ei nyt kun heillä ei ole Pyhän Piirin ritaria kaupattavaksi, eikä vaikka heillä sellainen olisikin. Sotaruhtinas Narthseg ei anna armoa. Hän aloittaa aina kampanjansa valtavilla teurastuksilla pelottaakseen muut luopumaan vastarinnasta. Hän ei tule säästämään ketään täällä. Jos haluat tyttäresi elävän, tapaatte minut kymmenen minuutin kuluttua majatalosi takapihalla”. Celena nyökkäsi ja poistui juosten.

Gileas seisoi hiljaa varjoissa. Hän kuuli askeleiden lähestyvän ja tiesi päättäväisistä harppovista äänistä kuka kadulla käveli. Mies oli yksin. Hyytävä hymy levisi jälleen ritarin kasvoille. Tämä oli henkilokohtaista. Hän astui kadulle suoraan eteenpäin harppovan miehen eteen. Majuri Landenin kasvoille levisi hämmästynyt ilme. Ennen kuin hän ehti huutaa sir Gileasin miekka viuhui ja majuri kaatui katuun. Gileas puhdisti miekkansa upseerin keltaiseen univormuun ja lähti sitten juoksemaan kohti majataloa. Ologin Wendsen oli kostettu!

Hieman myöhemmin sir Gileas nousi loivaa kukkulanrinnettä kohti pohjoista. Hänen takanaan Cardolin ratsuväen leirinuotiot valaisivat muuten pimeää yötä. Celena rouva tyttärineen seurasi ritaria selässään reppu, johon hän oli hätäisesti laittanut arvokkaimman omaisuutensa. Rinteen yläpäässä Gileas kääntyi katsomaan taakseen. Alhaalla tasangolla näkyi nuotioiden leimua vasten Pordolin kaupungin tumma silhuetti. Gileas tulisi aina muistamaan kaupungin. Hyvä mies oli kuollut siellä. Wendsenistä olisi voinut tulla jotakin suurta jonakin päivänä. Myös monia huonompia miehiä oli saanut siellä surmansa ja lisää tulisi kuolemaan pian. Gileas soi myös hetken hevoselleen, joka oli seurannut häntä uskollisesti jo kahdenvuoden ajan. Se oli ollut hyvä toveri, mutta täytyi jättää kaupunkiin. Ritarin kasvot vääntyivät vihasta hänen ajatellessaan petosta, jonka kohteeksi oli joutunut. Kuinka hän voisi enää koskaan luottaa toisiin ihmisiin? Näiden typeryydellä ja petollisuudella ei ollut rajaa. Siinä seistessään Gileasin ajatukset palasivat edelliseen petokseen, jonka kohteeksi koko ritarikunta oli joutunut. Niiden päivien tapahtumat pyörivät hänen mielessään yhä uudelleen ja uudelleen. Niistä ei voinut päästä eroon.